The Project Gutenberg eBook of Runoja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Runoja Author: Uno von Schrowe Contributor: Viljo Tarkiainen Release date: June 5, 2024 [eBook #73743] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA *** RUNOJA Kirj. Uno von Schrowe Alkulauseen kirjoittanut V. Tarkiainen Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913. SISÄLLYS: Uno von Schrowe Helmi Kesäaamuna Morsian Orja Neito Viimeinen yö Pesijä Pieni mierolainen Mierolais-äijä Kuusi Sukkamielen kosto Kaks kaunotarta Päivä nousi Vainiolla Kehrääjä Lintu lauloi Anund I—III Onkija (Goethe) Laulaja (Goethe) Orvon kukka (Goethe) Tyly (Goethe) Hellä (Goethe) Toggenburgin ritari (Schiller) Hektorin jäähyväiset (Schiller) Virta (Tegnér) Lintu ja immyt (Preradovic) Hämeen maa Oi terve Magyar! Efialteen rangaistus Herätys (Wörösmarty) Kansallishymni (Köllczey) Vapaus ja lempi (Petöfi) Elämä, kuolema (Petöfi) Ulkomaan magyareille (Petöfi) Koirien laulu (Petöfi) Susien laulu (Petöfi) Kansallislaulu (Petöfi) Onnela (Kellgren) Kuolohon asti (Emajõe Ööpik). Suven impi Sonetteja I—III Päivä nousi Syksyllä Sonetteja I—II Kevätlaulu Kukan kiitos Kukka ja multa Suvella Aamun sarastaessa Unelma Ensi kerran Takkavalkealla Turha ois matkani Sotilas kullalleen Kullan luo kulkeissa Lauluja Selmalle I—VI Kuink' aina sua lemmin Kaikenlaisia kaikuja I—XXII Pegasoni Muistopatsas Vaikea vaali Vihamieheni Vaarallinen marja Lemmenkukka Siljulle Siljun silmät Siljuni silmät Kaksikin sydäntä Erilaisia uhkauksia (Goethe) Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III Espanjalaisia pikkurunoja I—IV. Kehtolaulu Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V Jos pilvi öisin Toivo Uno von Schrowe. Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua. Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin. Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia. Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä. Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa. Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten. Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880. Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa: Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa " " II (v. 1874) 13 " " " III (v. 1878) 25 " " " IV (v. 1886) 4 " Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa. Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa. "Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 " Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 " "Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa. Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta. Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879. Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886. Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä. Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia. Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta. Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä. V. Tarkiainen. HELMI. Yöllä raivos syksyn myrsky, Rannan hietaa huuhtoi hyrsky Pitkin selkää aalto telmi, Senp' on harjanteella helmi. Hälle hellin silmäyksin Tuikkain, taivaan tähti yksin, Pimeässä vilkutteli, Näinpä helmi huokaeli: »Oi, jos saisin, tähti hellä, Sua hetken päilytellä! Kirkkautes kohta saisin, Riemuin aaltoon sukeltaisin.» — Taivaan impi huokauksen Kuuli, täytti toivotuksen. — Loistain harjanteilla kieri Helmi, aallon alle vieri. KESÄ-AAMUNA. Päivä nousee, koittarelta Ruusut kohta kelmenee, Viidassa jo siivekkäisen Lauman laulut kaikuilee. Niityn kukat kainostellen Uinailuistaan heräjää, Lammen tyyntä kuvastinta Tuulonen jo röyheltää: Hymyhuulin Liisa karjaa Laitumelle saattelee, Lehmät ammuu, härkä mylvii, Karjan kellot kilisee. Perttu kujan suussa yksin Rallatellen laulelee, Tuolle Liisa ohi mennen Lempeästi myhäilee. Hälle Perttu silmää iskee: »AamU-muiskun annat kai?» Ilkkuellen Liisa vastaa: »Sulle muiskun! Vielä vai!» — »Muisku mulle, muuten en mä Sua päästä luotani! —» Nopsana kuin tuulen henki Liisa ohi kiitävi. Lehmät ammuu, härkä mylvii, Liisa yksin myhäjää. Muiskutappa tällä erää Perttu kujan suuhun jää. — MORSIAN. Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee. Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää. »Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton». Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy. Näin kutonut viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Jo huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen». Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa. On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat. Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'! Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! — Ja tänne mä riensin — Kulta Nyt käymmehän vihille!» Näin lausuen autuaasti Mielipuoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen. ORJA. Hän maata laski olkipehkuihinsa, Helteisen päivän työstä tultuaan, Ja kohta hänen silmä-luomihinsa Soi unottaret uni-lahjojaan. Ja orjan sielu irti kahleistaan Taas vapautta pääsi nauttimaan. Hän unelmissa kotomaassaan kulkee, Ja näkee Gylbin rakkaat rantuet. Hän armastansa sylihinsä sulkee, Sen lempi-kuiskut kuulee suloiset Ja nauttii alla palmun tuuhean Nyt ihanuutta illan raikkahan. Ja innostuksissaan häntä kansa Nyt tervehtivi ruhtinaanansa, Hän onnellisna kuulee kunniansa Kun kaikuu nuorten, vanhain huulilta — Vaan näin kun entisyyttään uneksi, Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti! NEITO. »Ma paimentyttönä ennen Kävin riemuten laiduntain, En murhetta tuntenut silloin, En kaihoa rinnassain; Vaan tuttuna mulle nyökki Hymy huulilla kukkaset, Puro lehdossa leikiten soitti, Yhä pulppuili lähtehet. Oli naapurin paimen silloin Kesäkumppali kanssani: Kuin tuulonen nopsaan kiitää, Hän niityllä kirmaili, Kuin aalloilla sorsa soutaa Yli ahnahan Ahdin maan, Niin läikkyvä lammin pinta Hänt' tuuditti siinnossaan. Mä partaalle kosken kerran Suvi-iltana istahdin, Sinisirkuista, ruusuisista Mä seppelen solmisin. Vaan äkkiä seppel vieri Vahavaippahan kosken sen, Ja nopsana jälkeen kohta Näin syöksevän paimenen. Hän syöksähti kuohuun. Sitten Hänt' en ole nähnytkään. — Kai Ahtolan immet häntä Nyt tuutivat sylissään? Vaan tuolla hän kuohuista nousee — — Käsi viittovi tänne — — voi! Mua kutsuvi luokseen! Varro! Heti riennän jo, armas oi!» Näin partaalla kosken laulaa Suvi-iltana neitonen, Ja hyrskyhyn silmä tuijaa: Näky outo jo hurmaa sen — — Hän kuohujen helmaan syöksee Hymy autuas huulillaan. — Ja ilta on tyyni; Ahti Vain soittavi kanneltaan. VIIMEINEN YÖ. »Äit', eikö vaaleaks jo yö Käy aamun salavasta?» »Oi nuku Anni parka! lyö Kaksioista kello vasta». »Hän eikö saavu kohta?» »Ken?» »Hän, pappi — yö on mulla Jo viimeinen.» — »Voi tyttären', Hän aamuks lupas tulla». Ja hetkeks äiti nukahtaa. Vaan sairas vuoteellansa Ei unta silmäluomiin saa, Hän voihkaa tuskissansa. On syysyö synkkä ulkona Ja riehuin ulvoo myrsky, Ei tähdet tuika taivaalla, Ves'sade rankka hyrskyy. Ja myrsky kiihtyy raivossaan, Sen ääni ulinoipi; Vaan kalman hiki otsallaan Nyt Anni vaikeroipi. Ja silmissä yht'äkkiä Käy huone valoiseksi, Hän vuotehensa vieressä Niin oudon haamun keksii. Luuranko häneen tuijottaa Nyt tyhjin silmälomin Ja tervehtii kuin tuttavaa Se leu'oin huulettomin. Ja viikate on kädessään, Sen kirkas terä hohtaa; Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän: »Jo joudu, Anni, kohta! Nyt kuule myrskyn raivoa — Se niinkuin muinoin riehuu Ja sade rankka tulvana Kuin kosken kuoha kiehuu. Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan Se mielees mitä johtaa?» Ja sairas huokaa vuoteellaan: »Nyt koston hetki kohtaa». »Nyt muistatko kuin muinoinen Äit' yötä myöten kulki? Vaan tunteet äidin sydämmen Pois rinnastaan hän sulki, Hän riensi — vastasyntynyt Hänen itki povellansa». — Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt Jo saapuu koston kanssa». »Laps itki — hurja äiti sen Ei ääntä kuullut, juoksi Vaan myrskysäässä eellehen Ja saapui kosken luoksi. Kuu himmyt pilvivaipastaan Näk' yksin öisen retken». — Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan: »Voi tuskaa koston hetken!» »Ja pauhain kosken kannel soi — Mik' on nyt äidin mieli? Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi! Jo ärjyin aallot nieli — Sit' eikö nähnyt kenkään? luo Unheeseen jäädä voisko?» Ei sairaan tuskat hoivaa suo: »Viel' armoa nyt oisko?» »Sa näätkö lasta pienoista Tuolt' enkeljoukkiosta? Näin rukoilee hän Luojaansa: Äl' äidilleni kosta, Nyt työtään älä rankaise. Oi armon runsas lähde.» — Ja sairas huokaa: »rukoile Laps kurjan äitis tähden!» »Sä kuule, rukouksehen Kun parvi enkelitten Nyt yhtyy kultakruunuinen Ja joukot taivahitten: Suo katuvalle armosi, Ja vihas kasvot peitä.» — Ja Anni huokaa: »Luojani, Oi armoin kuule heitä!» Jo koitti aamu, vaikeni Jo myrsky, tulva herkes Ja äitikin jo heräsi Ja pappi tulla kerkes. Tät' enään ei hän kaipaillut: Jo hänen kasvoillensa Sai kalma — Anni muuttanut OI' luokse pienoisensa. PESIJÄ. On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan. Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-Lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-Lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen. Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? — Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa? Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa — hän. Niin — helteisenä paistoi Näin päivä silloinkin Ja kirkas, tyynen tyyni Ol' lahden kuvastin. Sen pintaa pitkin souti Kaks sorsaa kaislistoon — Ne pesäsensä laati Rannalle juurikkoon. Näin entisaikain muistot Nyt mieleen heräjää Ja kyynelpari naisen Silmissä kimmeltää, Rinnasta häitä nousee Hiljainen huokaus — Sen ilmi tuoko kaipuu. Vai unheen katkeruus? Ja tapuin vinhemmästi Taas läikyy entistään Ja polttavammin päivä Valavi hellettään. Mut tuuli herää vieno, Se lahden röyheltää — Jo katoo kuva kunnaan, Sen muistot hälviää. PIENI MIEROLAINEN. Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää. Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii. Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin: »Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minullekin kyllin on. Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa! tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne. Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' oi' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä. Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli. Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin. Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan mä hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen. Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'; Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain. Hopsis, jalat, joutukaa jo! Muuten yövyn korpehen, Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen». — Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy. Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto. Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää? Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen — Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen. MIEROLAIS-ÄIJÄ. Päivän läike kirkas akkunoista Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa, Pitkin seinuksia angervoiden Tuoksut leviävät; askaroiden Emänt' yksin kotitöissä hyörii, Ketteränä permannolla pyörii. Repaleinen vanhus sauvoinensa Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa On jo aika ammoin uurreskellut, Hopeata hapsiin hajotellut, Jotka tummankellervinä kerran Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!" Vuotta kolmekymment' aalloissansa Ai'an virt' on vienyt mukanansa; Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin: Tuskin silmää uskoa mä voisin, Jollei synnyinpaikan muisto pyhä Mieless' säilyis muuttumatta yhä. Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin, Auran kurkeen ensi kerran tartuin. Toisin silloin elettihin: eipä Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä Usein silloin, harvoin halla säästi Pellon halmeen, joutumahan päästi. Usein kyllä vilja heilimöiden Loisti, hedelmänä vuoden töiden, Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat Unhottuivat, päiväpaisteen saivat Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui Yöksi päivä kohta, toivo haihtui. Nousi suosta vainioiden alla Turmiota tuoden harmaa halla, Ahmusteli halmeen ilkkumiellä... Mutta rinnass' sentään toivo vielä Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi Ehkä turman tuoja katoaisi. Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta! Julmempana vielä entistänsä Noro huokui kylmää henkeänsä... Ojat suossa laajennettiin vielä, Sentään hallan henki piili siellä. Voimat murti petäjäinen, karttui Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui... Isän, äidin, veikan, siskon vei se Armotonna mullan poveen, — ei se Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta Kärsimähän mieron surkeutta. Siitä kolmekymment' on jo vuotta. Nyt nään vasta ettei työtä suotta Tehty ole: kuiva nurmi-niitty Suo on nyt ja viljapellot liittyy Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran! Toisin kun nään kaikki vielä kerran». Näinpä vanhus. Emännältä kieri Kyynel, poskipäätä pitkin vieri; Huoaten hän otti päästä vartaan Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan Kiitoksen tää lausui — sauvahansa Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa. KUUSI. Kas korven lasta tuolla Kuin loistaa verhossaan! Ei lehvää ransistuttaa Voi kylmä talvenkaan. Ei; kahta kauniimmasti Nyt vasta vihannoi, Sen juurille kun hanki Noin puhtaan peitteen loi. Kun viimat vinkuin soittaa Ja pohja pauhajaa, Se rauhallisna seisoo Ja latvaa huojuttaa. Sen lehvät puhdistellen Käy tuiskun tuiverrus Ja latvan huminassa Näin kuuluu kuiskutus: Mä aikakaudet halki Jo seissut olen näin, Vaan vielä vanhan vammat Ei vaivaa sydäntäin. Mun rinnastani riudu Ei koskaan nuoruus — saan Ain' uutta voimaa juurin Mä sydämmestä maan. Toi lännen tuuli muinoin Etäältä siemenen, Sep' iti juurellani Ja kasvoi pensainen. Se varjossani versoi, Sai kohta kukkimaan — Ma ihastuksen tunsin Katsellen loistoaan. Näin armas kukkiellut On suojass' siimehen, Ei rynnistystä tunne Hän tuiman pohjasen. Ja talven tullen hanki Sen käärii peittohon, Vaan vapaaks taasen pääsee Kun kevät tullut on. Mä häntä suojustellut Ain' olen oksillain, Hän myrskyn pauhun kuullut On latvastani vain. Jos juuriltani kaataa Mun pohjan raivo vois, Jo silloin pensahankin Se maasta nuolee pois. Näin kuiskutellen kuusi Latvaansa huojuttaa, Sen ympär' yltyy viima Ja tuisku tupruaa; Vaan suojassa sen säilyy Nyt ruusupensainen, Se siellä herätystä Odottaa keväimen. SUKKAMIELEN KOSTO. Lähteen luona tuoksussansa Kukkaskenttä lainehti, Siellä yksin vuoteellansa Sukkamieli uneksi. Riemuin poika lauleskeli Lehdon viertä kulkeissaan, Laitumella toitotteli Paimentyttö torvellaan. Kukkasissa nukkuvainen Niiden riemuun heräsi. »Kostan vielä!» jumalainen Suuttuneena uhkaili. Sipsutteli poi'an luokse, Hänet lehtoon johdattaa — Laitumella tyttö juoksee — Poika myöskin sinne saa. Kuule kummaa! toitotukset, Laulut raikkaat vaikenee — Hiljaan kahden huokaukset Salaiset vaan kohoilee. Voiton hymy huulillansa Sukkamiel' taas uneksii, Kukkaskenttä tuoksussansa Ympärillä lainehtii. KAKS KAUNOTARTA. Kaks istuu kaunotarta Nyt luona lähtehen, Ja toisen silm' on kirkas, Vaan toisen sumeinen. »Hän uskoton mun petti, Voi armas siskosein! Jo murhe murtaa mielein, Pakahtuu sydämmein —» Kaks taasen kaunotarta On luona lähtehen, Taas _toisen_ silm' on kirkas, Vaan _toisen_ sumeinen. »Ei uskoton hän ollut, Oi armas siskosein! Kun riemusta nyt vaan ei Pakahtuis sydämmein —» Ja kirkkaat silmät riemu Nyt saapi päilymään, Vaan sumeiset ne tuskin Voi estää kyyneltään. PÄIVÄ NOUSI. Päivä nousi. Lähteen partahalla Kukka kaino kastehelmen itki, Luonto heräsi ja sirkutusta Kuului niityn heinikköä pitkin. Päivä nousi. Niityn mättähällä Nuoret istui siellä vieretyksin — Vaiti istuivat, ei tunteitansa Vaihdelleet he edes silmäyksin. Päivä nousi. Kohtasivat viimein Nuorten silmäykset toisiansa; Kainostellen hämillänsä Liisa Silloin liinaan peitti kasvojansa. Päivä nousi. Kainostellen päivää Marja punastui ja sukelteli Heinikköön — niin Liisan poskuvilla Liinan alla puna leimueli. Päivä nousi, kirkas päivä nousi. Niinkuin kypsä marja hohti silloin Liisan poski — mutta eihän Perttu Rakastakaan raakuleita milloin! VAINIOLLA. Poutaisina pilvet väikkyy Säteillessä auringon, Tähkälainein pelto läikkyy, Joutunut jo vilja on. Tähkät päätään nyökytellen Kutsuu luokseen leikkaajaa. Talkookansa riemuellen Vainiolle kiiruhtaa. Sirpit siellä kilvan kapsaa — Kas mi liike, häile kas! Oljet katkee, sänki napsaa, Päätään nostaa kuhilas. Perttu leikkaa saran viertä, Hiki otsan kostuttaa, Hänpä Liisan saareen kiertää — »Tuokaa venhe — auttakaa!» Nauru kaikuu pitkin sarkaa, Liisan posket punastuu — »Ken nyt auttaa tyttö parkaa? Perttu vainen — kenpä muu!» Perttu ilkkuu: »ruuhen sulle Soudan, aimon palkinnon Saanen tuosta: totta mulle Annat suu —». »Vait vallaton!» Jääkö Liisa saareen, vaiko Hänet Perttu pelastaa? Palkintonsa siitä saiko? — Min' en tiedä. — Arvatkaa! — KEHRÄÄJÄ. Rukki hyrrää, ruskottaa Liisan poskuainen, Kuontalosta kuitunen Juoksee pellavainen. Poljin käy, vaan polkijan Aatos poissa kiertää — Sulloo suot ja tallaa maat, Astuu ahon viertä. Kylm' on kyllä talvi nyt, Hanki halmeet peittää, Vaan kun kevät joutuu, maa Pois taas peiton heittää. Taasen lehto lehvästyy, Taas on kukkas-aika, Paimen huijaa, huilut soi, Raitis metsä raikaa. Lammin laine läikkyilee, Sorsat rantaan soutaa — Pertun pirtti valmistuu, Vaimon hän nyt noutaa. Silloin riemuin vietetään Häät ja läksiäiset — Suvi rientää, talv' on taas — Kenties ristiäiset. Hyrrää rukki, poljin käy! Loimet, langat laita! Kohta vainen tarvitaan Pappilaan jo paita. Liisan posket pohtaa. Kas Loppuu kuontolainen! Ei nyt aikaa arveluun — Pannaan tutti toinen. LINTU LAULOI... Lintu lauloi illan suussa: »Käy, käy, neito, lepohon! Utuhelma unotar tuo Kullaltasi suutelon.» Neito nukkui. Poskipäille Nousi ruusun ruskoiset, Povi paisui, huulosilla Leikki hymyn värehet. Lintu lauloi aamun tullen: »Nouse, neito, herää jo! Kultasesi vartoo sua, Vartoo kullan suutelo.» Herää neito. Lintu vainen Petti, lauloi omiaan: Vartoneet ei kullan muiskut Emintimän torat vaan. ANUND. Yön hämärtävä harso laskeksen, Maat, meret kiedoskellen katveesensa, Ja rannan hietaa yhä huuhdellen, Mainingin aalto liikkuu hiljallensa. Ja rantasell' on parvi haamujen. Ne rauhatonna tummat katsehensa Nyt luovat väreleikkiin laineiden, Ja häilyen ne viittoo toisillensa. Mut ympärillä synkkä hongisto Hohisten nyökyttelee latvojansa Ja kuiskaa heidän kolkon tarinansa. Ja kohinassa kaikuu kantelo. Sen kultakielet itseksensä soivat: Puutetta soittajan ne vaikeroivat. I. »Taivaan ympäri jo keväinen Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen, Kohta helmass' irtipäässeiden Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen. Kiteilevän kannen linnastaan Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1) Kohta tanssii helmoin kuohaisin Rauhattomat immet Aegirin. (1) Vielä kerran tahdon Kainunmaan Kontioiden kanssa painiskella, Rintaan korven tuiman kuninkaan Piirtää riimun raudan tutkaimella, Nähdä kuinka ruusut hurmeiset Kaunistelee hangen jättehet, Kuulla huokausta viimeistä Otson kuolon maille mennessä. Orvar, uljain parvess' uljasten, Sinä nyt saat Käärmettäni kaita; Purjeet, nuorat, sointu-airot sen, Paluumatkaan valmihiksi laita. — Korven rämeiköstä kun ma vaan Karhun taljan hartioille saan, Palaan oitis tänne luoksesi — Peijaiset siks hanki valmiiksi.» Anund toverilleen lausuu näin, Jättäin hänet muiden miesten kanssa Haaksen vartijaksi; metsään päin Yksin ohjailee hän kulkuansa. Kädessänsä keihäs vankka on, Karkaisema monen taistelon, Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan Valmis vainoon, valmis puoltamaan. Ruusuisesta kartanostaan on Kevään koitar noussut taivahalle, Kunnaat luo hän kullan loistohon, Tervehdykset sanoin maailmalle. Tyttärensä, päivättären, hän Herättää ja kimmeltelevän Sädesarjan kantain helmoissaan, Saapi ilma-rannan leimuumaan. Päivän ruhtinatar kohoaa, Viittaa luonnon yli valtikalla: Ilman immet kohta sukkulaa Liikuttavat, niidet vaihtumalla Hohteen luovat, milloin hopeiset, Milloin kullan, loistaa värehet — Koitteen ruusut siintoon taivosen Sulaa viimein, yhdeks yhtyen. Hangen jätteet pitkin laaksoja Eivät päivän silmäilyjä kestä, Öinen kylmäkään ei huuruisa Enää niitä sulamasta estä. Kyyneleitä vuotain poistuvi Talven peitto aina yhäti; Kevätpuro siitä riemuiten Kiitää vallatonna riehuen. Noroloissa pajupensahat Kaunistettuina on kissaksilla, Koivuin, haapain oksat notkuvat, Koristetut urpuin terttusilla. Mist' on hanki pois jo hiukan vaan, Siinä vuokko aukoo nuppuaan Luoden kainon katseen taivohon, Ujostellen silmää auringon. Rannalt' astuu Anund metsähän, Halki sen hän rientää vuorta kohti, Jonka harja kaukaa silmähän Päivän paisteess' yli puiden hohti. Kohta saapuu hän sen juurehen, Verkkaan vuoren rinnett' astellen, Kukkulalle viimein ylenee; Täältä hetken urho katselee. Lännen puolella, niin pitkällen Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa, Riutuu hiljaan jää ja loistehen Hopeaisen päivä sille antaa. Vuoren alla meren rannalla Havaitsee hän Käärme-laivansa; Senpä luona maja seisovi, Jossa talven pitkän oleksi. Idän puolehen hän katsahtaa; Silmää Kainu laaja kukkuloineen Kohtaa, siellä metsä verhoaa Lammit, rannat rämeineen ja soineen; Siellä, täällä väliin vilkuttaa Kunnaan rintehellä ahomaa. Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan Ääni kaukaa urhon korvahan. Hetken Anund katsoo seutuja, Joille loisteen kevätpäivä valaa; Eteenpäin jo hehkuu halunsa. Rämeisiinpä urhon mieli palaa. Hän jo kukkulalta kiirehtää Alas kohti suota hyllyvää, Jopa astuu vaivoin halki sen, Rientäin synkkään rämekorpehen. Näin hän kulkenut on tuokion. Metsä ympärillä synkemmäksi Muuttuu yhä, näkyvistä on Pois jo vuori, jolta äsken läksi. Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee Syvä hiljaisuus ja ylenee Ilmaisella radallansa jo Taivaan kiirehelle aurinko. Vaiti! — Korven keskell' yksinään Kenpä viheltää noin kimakasti? Anund seisahtuu nyt äkkiään, Ääntä kohti katsoo karskeasti. Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut Vihellyksen on jo tuntenut: Tuop' on kutsu korven kuninkaan Kanssaan käydä painiskelemaan. Kuule! — Temmellys ja ryske käy — Uljas urho voimias nyt koita! Katso! — mättäällä jo eikö näy Ruusun kukkasia ihanoita? Hurme niitä korpeen lumoaa, Taistelo vaan niitä kasvattaa — Kuule! ryske yltyy ankaraks: Voimakasta siellä painii kaks. Anund, Anund! miehen yhdeksän Voima aukoo sulle syliänsä — Pelotonna sentään seisoo hän Ojennettu keihäs kädessänsä, Pistos vaan! jo, korven kuningas, Veren tulva taas käy rinnastas — Taasen rynnistys — Mi rusahti? Anund, keihääs varsi katkesi! — Viel' ei maassa makaa kontio — Sankar', ulos huotrastasi kalpa! Otson kämmen sua tähtää jo — Väisty, ellei henkes ole halpa! Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen Silmä säkenöi! kas verinen Kieli kuinka nuolee huulia, Kuinka pursuu kuoha kidasta! Kalvan saa juur' Anund huotrastaan — Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon Ryntää raivossaan, jo iskuaan Tähtää kohti päätä: vastus turh' on — Näinkö Svean urhon ahmustaa Julma Tuonen poika? Varjoin maa Tyven saako uljaan sankarin Asujaks jo horhoin synkkihin? Joko uljaan katseen verhoaa Kaihen lailla kuolon huntu musta? Tuiman isku juuri maaliin saa — Anund, kuulitko sa suhausta? Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas: Nuoli tunki syvään rintahas! — Lävistetyin sydämminpä jo Maahan syöksyi kuollen kontio. Mistä, sankar, saapui pelastus? Otson rintaan mistä nuolen kärki Syvään tunki? Kenen laukaus Elon voimat voimakkaalta särki? Anund katseen vierellensä loi — Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi! Luonnotarko sorjin, ihanin Ilmestyi nyt luokse sankarin? Immen ihmeen kauniin näkee hän, Jousi käessä, viini hartioilla, Luonaan seisovan. Hän hempeän Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla Ruusut hohtaa taivaan punaten, Niinpä poskipäille impyen Kevään raitis ilma purppuraa Hellin henkäyksin vuodattaa. Talvisyön kun taivas kirkas on, Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo, Kuin sen liekehtivään loistohon Vielä yhtyy tähtitarhan valo; Niinpä immen kutrit kultaiset Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet Niiden hohtesehen yhtyen, Silmäin helmet luovat tuikkehen. Vaivoin Anund nousee kontion Hengettömän alta, hämmästyksin Silmänsä hän luopi neitohon, Jonka huomaa lähellänsä yksin. Ei hän tiedä näkeekö nyt hän Kuolevaisen tässä edessään, Taikka onko joku taivainen Apuun tullut, häntä säälien. Hiukan toinnuttuaan sankari Astui kaunotarta lähemmäksi. Kohta neito, sen kun huomasi. Metsään päin jo kiirehesti läksi: Korven horhoon rientää nopsaan pois. Niinkuin vaara uhkaamassa ois — Vielä katvennosta välkkävät Liehuin immen kultakähärät. Niin hän riensi pois kuin ilmestys Taivahaisten luota ollut oisi — Ihanuus sen sulo, viehkeys Ketä viehätyttää se ei voisi! Pakenevan jälkeen tuijottaa Anund, kunnes se jo katoaa — Kas! mik' ihme tenhovoimallaan Urhon impeä saa seuraamaan? — Neitonen kun huomaa seuraajan, Edellensä kiivaammasti kiitää. Kas kuin rientää viertä kunnahan! Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää. Päivätär jo kääntyy länteen päin, Aina vainen kestää kulku näin. Saavuttaako Anund impyen? — Illan varjot voivat virkkaa sen. II. Suvi kohta puoleen käynyt on. Vallatonna irti kahleistansa Myllertelee karja Vellamon Ulapoita pitkin vaahdossansa. Saaret, niemet, laaksot, kunnahat Lehtiverhoinensa loistavat, Niitty kukkaislainein aaltoaa, Tuoksun tuulen henki kuljettaa. Viel' on Käärme talviteloillaan. Vielä Anund viipyy miehinensä Kainunmaalla; koillistuuli vaan Sveahan vie heidän terveisensä. Talvimajassansa loikoen Toimeton on nuori parvi urhojen Ikävöiden merta vellomaan; Eipä lähde vielä Anund vaan. Sakkisilla hän kanss' Orvarin Ompi uljaan kasvikumppanuksen; Käsin vaan hän yhtyy pelihin, Toisiall' on kulku ajatuksen. Keskenänsä kiistäin voimistaan Toiset urhot käyvät painimaan Tanhualla; yhä kulkevat Ympär' olvisarvet vaahtoisat. Orvar virkkaa: »orren nokisen Alta sua, Anund, houkutellut Puolen kesää on jo aaltojen Pauhu, maine luokseen viittaellut. Poispa Käärmekin jo ikävöi, Kuullen kuinka myrsky mylleröi.» Anund siirtää nappulata, vaan Toisen lauseita ei huomaakaan. "Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy, Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen. Fyrin luon' ei kansan turvaa näy, Kaukan' ainoa on Aasalainen. Onko Kainun velhot taioillaan Lumonneet jo Svean ruhtinaan?" Orvar toverille lausuu näin; Aatos sen on toisialla päin. Näinpä päivänsä he viettävät Sakkinappuloita liikutellen. Kohta illan varjot viileät Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen, Päivätär jo riensi hellettään Aallon helmaan jäähdyttelemään; Senpä jäljet pukee purppuraan Länness' illan rusko ruusuillaan. Hiljaan nousten, laskein, maininki Läikkyelee pitkin hietarantaa, Senpä pintaan taivas peilaavi, Rusko sille kultahohteen antaa. Metsän hongat hiljaan hohisee, Kukka mättähällä tuoksuilee; Sitä perho lemmen kuiskuillaan Viihdyttelee hetkeks uinumaan. Rauhan, tyyneyden ruhtinas Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla. Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas Miestenkin on paini tanhualla. Siellä tyhjät olvisarvet vaan Päivän leikkejä saa muistamaan; Unottaren hulpeisiin nyt jo Vaipunut on sankarjoukkio. Anund vaan on valveill' yksinään, Kaikki toiset on jo leposalla. Kalpaa heilutellen kädessään Hän nyt istuu majan edustalla. Hetken näin on liikkumatta, vaan Hiljaan hän jo nousee seisomaan Tarkkaan kuullellen ja tähystäin; Korsaus vaan kuuluu lepääväin. Kohti metsän rintaa mutkivaa Verkallensa astuin urho kulkee. Ranta-aukeelta jo katoaa. Hongat hänet siimeeseensä sulkee. Nytpä astelee jo kiireemmin, Syvemmälle tunkein horhoihin. Suot ja kunnaat jälkehen jo jää; Eteenpäin hän yhä kiirehtää. Näin hän viimein saapuu lehtohon. Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi? Soipa lehdoss' ääni kantelon, Säveleet sen vienot kuuluviksi Tuulenhenki sankarille tuo. Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? — Tuolla tuomen alla, lähtehen Reunall' istuskelee impinen. Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa Kukkaisnietoksia kiharoille. Lähteen kirkas silmä heijastaa Immen ihanaiset kasvot, joille Sukkamieli siroo ruusujaan; Silmiin taivas lainaa siintoaan, Tähti tuikkavaista tulta. Mut Aatoksiin hän nyt on vaipunut. Kohoilevi hiljaan hengiten Kaunottaren lainehtiva rinta, Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen Mainehtien tyynen meren pinta. Hellästi hän sormii kanneltaan — Miekkoinen mi hänen polvillaan! — Säveleitä vieno tuulonen Kuljettelee uneen tuutien. Anund seisahtaen edessään Näki moisen näyn taivahaisen. Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5) Katein myös ois lemmen jumalaisen Silmä nähnyt moista kuolevaa. Eipä harsoansa tummeaa Yökään muista heittää luontohon Kunnolleen: niin hämillään hän on. Kotvan Anund seisoo paikallaan, Äänetönnä neitoon katsahtaapi, Tuomen katveessa mi kanneltaan Hajamielin sormii; kohta saapi Rinnasta jo ilmi ihastus Huudahduksen — neidon katsaus Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat Sähköisinä lemmen salamat. Kanteloisen kauno heittää pois, Oitis riennähyttää urhon luokse. Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois, Avosylikin sen kohta juoksee. Kas jo huulet yhtyy huulihin! Niinpä sulaa sieluun sielukin, Autuaana täältä kohoten Poies Sukkamielen taivaasen. Onnellisna kaiken yötä he Lähteen luona nauttii autuuttansa — Immelt' unhottuu jo kantele, Armaan pää vaan hänen polvillansa — Nytkö kaiunnoita kanteleen Kaipais kauno! — soihan vienoiseen Hellät kuiskut hänen korvissaan — Nyt hän muistaa lempeänsä vaan. Svean urhon rinnan riemastus Täyttää, pään hän immen syliin painaa, Sydämmestä hiipii huokaus: »Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!» Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen; Sisarelleen on hän kateinen. Oitis askeleitaan kiiruhtaa Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa. Vielä kerran huulten hunajaa Urhollensa immyt tarjoaapi — Silmät armaastaan nyt kohottaa, Säikähtäen kohta huudahtaapi — Tuolla kuusen tumman katvehen Alla miehen haamu piileksen; Peljästyen immen silmä nyt Sieltä piilevän on keksinyt. Seisaalleen jo ryntäs Anundkin, Impyen kun huudahduksen kuuli, Äkkiään, kuin hiekan pilvihin Maasta nostaa vihurpäinen tuuli. Tuskin kuusen alla piileivän Keksii, kun jo sinne ryntää hän, Silmät säihkyen, jo vimmassaan Kalvan oivan tempaa huotrastaan. Syöksee kohti piileilevää — Mut Voiko uskoa nyt silmiänsä? Miehen on hän kohta tuntenut: Sep' on Orvar, parhain ystävänsä, Kasvikumppaninsa. Neitohon Tämä tuijottelee yhä, on Outo liekki hänen silmissään — Miekkaa hapuilee hän kädellään. Anund seisahtuu. Kun suvell' on Ilman kerros raskas, painavainen, Hauteeks kun käy helle auringon Eikä tuuli viivy vilvakkainen, Taivaan ääret silloin synkistyy, Vaippaan harmahasen vetäyy Ilman kansi; kuulas siinto sen Piiloutuu jo alle pilvien. Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu! Pilvet taivahalla tummentuin Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu. Salamat jo säihkyy, tuulispää Raetulvin maahan syöksähtää: Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa — Vavistuksen tuntee alla maa. Niinpä synkistyvät Anundin Kasvot, suonissa jo hurmekosket Kuohuu kuumina, vaan Orvarin Kalvehiksi oitis lentää posket. Äänetönnä hetken toisiaan Svean miehet katselevat, vaan Orvar viimein virkkaa: »Hillitse Mieltäs, Anund, mua kuultele. Usein näin, kun varjot ilta loi, Kuinka riensit kumppaneisi luota Pois ja palaavan sun aamun koi Näki vasta; kummeksin ma tuota. Nyt mä jäljessäsi seurasin Tänne jylhän metsän horhoihin — Kaiken yötä täällä neitonen Sua hurmas luonaan lumoten. Kasvattajamme Ulv Vikingin Muistatko sä vielä ennustusta, Koska laskeita jo silmihin Vanhan alkoi kuolon varjo musta? 'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen Kotkanpoikaseni lumoten Kynsimään saa toisiansa', niin Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8) Orvarinpa keskeyttäin näin Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin Hellää ei saa kenkään säikytellä! Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan Huuhdelkoon hän poies rikostaan — Jospa taivaaseeni tunkee ken, Kohta Valhallaan mä laitan sen.» Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin Kuulee uhkausta närkästyksin. Kasvinkumppaniinsa ivasuin Katsoo hän ja pilkan silmäyksin: »Haamullapa maat sä jumalain Pian täytät kalpas kautta vain, Jos ois yhtä työ ja kerskaus! Kalpa toisenkin on puolustus — .» Kipinä kun piistä kirpoaa, Kuivaan taulaan kohta haluaapi; Siitä ilmaliekiks lieskahtaa, Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi. Niinpä Anundkin nyt vimmassaan Syttyy, toisen sanat kuultuaan — Posket hehkuu, tulta tupruttaa Silmät — Kas jo kalpa kohoaa! Pois jo lehdon rauha pakenee. Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima — Kuule! miekkain kalske kaikuilee — Ullerinp' (9) on siellä leikki huima. Ketä voiton tuoja suosittaa? Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa? Tasan voimat taistelevain on, Tasan viipyy vaiheet taistelon. Väistä, Orvar, väistä! Anundin Kalpa kohden otsaas kohouu jo! Turhaan väistää — isku kohtaakin — Silmiss' urhon päivä tummentuu jo. Tantereelle uljas Orvar näin Kuollen vaipuu murskaantunein päin — Sormet vielä miekkaa etsii, mut Pois jo niist' on voima rauennut. Anund jäykin silmin katseen luo Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi Hurmehesta maa. Vaan näky tuo Mitä sankarille mieleen saapi? Hänkö voitostansa riemuitsee, Tyytyväisenäkö katselee Vimman työtä? vaiko kauhistus Mieleen saa, sen kanssa katumus? Näin hän seisoo siinä tuokion, Mutta äkkiään jo silmät nostaa — Missä Kainun kaunokainen on? Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta. Pois jo riensi luota lähtehen Kauas pelästynyt neitonen. Mättääll' Anund näkee kantelon Yksin; pois sen soittaja jo on. Mitä aikoo Anund? Kalvan hän Hurmehisen painaa huotrahansa; Silmä murtunut viel' ystävän Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa Tuntee Svean urho, kiirehtäin Jylhään horhoon rientää rantaan päin. Koilliseen jo koitar sirottaa Aamun ensimäistä salavaa. III. Yö on tyyni, vienoin tuulikin Metsän uinailevan lehväsissä Nukkuu rauhallisna, mainingin Kuvastin ei läiky värehissä. Lehdon siivekkäiset laulajat, Kukin pesässänsä, nukkuvat Luona armahan; he siivillään Hellään suojailevat pieniään. Taivaan kuulaan siinnon päärmettää Pohjaisessa vyöhyt purppurainen, Senpä hohteess' yksin väikkyää Villankarva pilven hahtuvainen. Länness' illan tähti tuikkaen Vielä vilkuttelee, hymyten Katselee se sieltä alas; vaan Meri kuvan kantaa kalvossaan. Kaikkialla sointu vallan saa: Hetkeks herjennyt on luonnon riita Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa Kunnaan jylhä metsä, laakson viita. Ilon kyyneleitä kuvussaan Uinaileva kukka kantaa. — Vaan Näinkö viihtyy kaikki haltiat, Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat? Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon Ei se viihdy, viihtyä ei koita; Aina vaan se valvehilla on, Mieli mietiskelee turmioita. Nähden luonnon rauhan, vimmahan Kiihtyy kohta mieli haltian, Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. — Hänpä koston hurja immyt on. Pitkin uumentoja liehuu hän Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!» Liike, rapse oitis metsähän Syntyy, niinkuin nostattais sen taika. Kohta kulkee synkän siimehen Alta rantaan parvi haamujen, Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo — Kostotar ei heille rauhaa suo. Unotar nyt Svean urhoja Virkistyttäin tuutii helmassansa, Kalvan sankartöitä uljaita Kuvailee hän heille parhaillansa. He Einherioina (10) kamppaavat, Simaa tarjoilee Valkyriat; (11) Shrimneria (12) paistetahan, mut Taas se uudestaan on toipunut. Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa, Megingjardin urho (15) jättiläitä Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa, Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä. Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten Miettii, Baldur (18) keltahapsinen Kuultelee, kun Brage kanneltaan Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan. Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi — Aasat järjestää Einherioita — Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita — Tähdet tippuu, kuu ja aurinko Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo Mustuu: viimeisen jo taistelen, Ragnarok'in päivä (24) tullut on! Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin Käärme (27) painiskelee Torin kanssa. Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea, Kaikkialle tulta, lieskoja Surtur viskoo ympär — ammottaap' Alla kauhea Ginungagap. (29) Nytpä Svean urhot heräjää Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa — Ragnarok'in päivä onko tää? Kas kuin liekit lieskoo leimujansa! Hulpeisinsa miesten majasen Kietoilevat lieskat räiskyen — Nauru kolkko kuuluu ulkoa — Urhot hapuilevat aseita. Ulos syöksähtävät. Riehuvan Liekin voim' ei miesten tietä estä — Nuolituisku kohta vastahan Lentää metsän mustan rintehestä. Siellä koston impi kiihoittaa Joukkoansa — silmät linkoaa Vihan paateroita. — Tänne jo Ryntää lieskain alta joukkio. Kuule ryskettä ja räikinää! Lounaan viima, koillistuisku tuima Vastakkainko siellä rynnistää? Ei! on kalvan, peitsen leikki huima. Kainun miehet, urhot Svean maan Koittelevat siellä voimiaan — Maassa pulppuilee jo hurmevuo, Janoisena sitä hieta juo. Näin kun kestänyt on hetkisen Tuima leikki, Voitotar jo luopi Katseen Kainun parven puolehen, Suosionsa tälle hän jo suopi. Epätoivoin vielä kohoaa Svealaisen kalpa, vielä saa Hurmeriimun airut Tuonelan Leikatuksi rintaan voittajan. Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt Veristytä säilää säihkyvätä? Asalainen onko piileillyt Kohtaloa Nornain (30) säätämätä? Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään — Johtajaa ei ole yhtäkään. — Jäntevyyttä vielä joutsess' ois, Vaan sen jännittäjä katos pois! Vielä aikaa kotvan vaan — Svealainen kalpa viimeinenki Vaipunut jo on, jo Valhallaan Syösty joka Svean urhon henki. Näin nyt muukalaiset vainoistaan Julman koston saivat, Kainun maan Miehet turman heille tuotti — mut Kostotar on heitä johtanut. Koillistaivaalla kun kohoaa Purppuraisna aamun ensi koitto, Vait on taasen kaikki, punertaa Rannikolla hurmehinen voitto. Käärmeen luona Kainun joukkion Voittoriemun pauhu laannut on, Mennyt miesten parv' on metsään pois. — Kalman luona viihtyä ken vois? Vaan ken metsän alta astuu tuo, Rantaa kohti kulkee verkallensa? Äkkiään hän silmäns' ylös luo — Mitä kertoo hälle katsehensa? Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa! Kekäleinä nyt se sauhuaa. — Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan Heistä kullakin on rinnassaan. Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai Muistelet sä, jolloin vielä maine Sulle suosiota soi ja kantaa sai Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine? Kateusko Freyan mielehen Liekin luonut on, kun kietoen Sulopauloin sun, hän kohtalon Julman sulle valmistanut on? Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken Kohtaloa voisi vastustella? Heidän päätöstäänhän ihmisten, Jumalainkin täytyy noudatella. Miks ei sentään suotu kuolla sun Kumppaneisi kanssa, kalvat kun Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan Miehes saivat päästä Valhallaan? Jumaloiden juoma suloisin Vartoi heitä, sitä lakkaamatta Maistelee he nyt. Vaan sielläkin Yksinäänkö ovat, johtajatta? Taisteluun ken heitä järjestäis? Anund yksinkö vaan eloon jäis? Yksin hänkö säästäis vertähän? Urhot vartokaa! Jo rientää hän — Huotrastaan nyt Anund tempoaa Kalvan — Heloittain jo koitar hohti — Loistehen niin oudon silmä saa, Kärki kääntyy omaa rintaa kohti. Hurmevirta kuuma purskahtaa Sydämmestä ilmi, alla maa Hietikkonsa kohta purppuroi — Urhon korviin Gjallartorvi soi. Aukee päivän silmä kaiheton, Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. — Vaan nyt uljas Anund missä on? Kuolon riimun kauniin näyttää rinta — Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen. Bragen soittoa jo kuullellen Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa Aasain kanssa hän nyt juoda saa. Rientää päivä; taasen ilta tuo Viileyttä, tyyntä mukanansa, Yökin joutuu, luontoon harson luo, Metsä synkistävi katvettansa. Ken nyt tuolla surmatanteren Luokse hiipii puiden siimehen Alta arkana? Se neito on; Povi paisuilevi rauhaton. Etsien hän pitkin kenttää käy, Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota — Kadonnutta vaan ei hälle näy, Hämäräss' ei silmä keksi tuota. Äkkiään hän kirkas — Edessään Anundin hän tunsi — sydän tään Hurmehesta on jo tyhjennyt — Armaan viereen syöksähtää hän nyt. Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi Ensi hohteen heittää taivahalta, Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi Kumma laulu hälle aallon alta? Mit' on elo? — kaihoahan vaan. Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan Mainehtii nyt meri läikkyen — Aallon all' on rauha ikuinen. Meren aalto äkki paukahtaa — Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on nainen? — Hän on poiss' ja hiljaan katoaa Saaliin saanut läikkyilevä laine. — Päivän tuo taas kirkas aurinko, Hongat huokaa, vilpas tuuli jo Alkaa taasen mertä vellomaan Käärme vaan on talviteloillaan. Viitteet 1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava. ONKIJA. (Goethe.) Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, Mies yksin ongell' on; Hän tyynnä aaltoon tuijottaa, Kylm' on ja tunteeton. Hän väijyy, vaanii yhtenään, Ves' kuohuu ryöhäten; Ja nainen laineen lakkapään Alt' astuu terheinen. Hän laulelee, hän lausuilee: Miks' istut vaanien? Tuo viekkaus, tuo juoni ain' On luonto ihmisen! Kuink' armas tääll' on laumoillain, Jos mieles tietää vois, Koht' aaltoon astuisitkin vain Ja kaihos haihtuis pois. Käy päivä aallon jäähteeseen, Myös siinä kylpee kuu, Ja näiden loisto herttainen Vaan siitä kirkastuu. Kas kuinka siintoinen on ves'! Kuin taivas päilyää! Sua eikö oma kuvases Vois aaltoon viehättää?» Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa, Jo kastuu jalkakin; Niin oudon halun rinta saa, Kuin vartois armahin. Hän lausuilee, hän laulelee — Kuink' onkijan nyt käy? Hän hurmaantuu, hän uppouu, Eik' enään häntä näy. LAULAJA. (Goethe.) »Mi soi nyt portill ulkona, Nyt sillalla mi kaikuu? Vaan mielestämme salissa, Tääll' laulu parhain raikuu!» Näin kuningas, ja riennähtäin Käy käskyt; taas hän virkkaa näin: »Tuokaapa vanhus tänne!» »Teit' uljaat herrat tervehdin Ja teitä, sorjat naiset! Oi, taivas tääll' on loistavin Ja tähdet tuikkavaiset! Kuin ihanaa tää loisto on! — Vaan silmät ummistukohon; Nyt aik' ei ihmetellä.» Hän silmät sulkee — kaikuvi Jo äänet hurmaavaiset; Ritarit katsoo karkeesti, Vaan helmaan kainot naiset Ja kuningasta miellytti Tää laulu, palkaks' tarjosi. Hän kultaketjut siitä. »Mull' älkää niitä antako. Vaan jollein ritareista, Joidenka pelkkä katsanto Jo murtaa vieraan peistä; Ne kanslerilles suo — hän kai, Mi muutkin raskaat kuormas sai, Kullankin kuorman kantaa. Mä laulan niinkuin lintujen Parv' oksain siimehessä; On palkkaa kyllin laulunen, Mi syntyy sydämessä, Vaan pyytää saanko, ainoa On pyyntöin: kultamaljassa Mull' oivaa viinaa tuokaa!» Hän maljan saa, sen tyhjentää: »Oi, oivaa virvoitusta! Oi, onnen koti, miks' on tää Vain halpaa tarjousta! Jos hyvin käy, mua muistakaa, Niin hartaast' kiittäin Jumalaa, Kuin teitä nyt mä kiitän.» ORVON-KUKKA. (Goethe.) Niityllä kasvoi kukkanen, Se pieni, hellä kaunonen OI' halpa orvon-kukka. Tul' nuori paimen tyttönen, Kepeesti käyden, riemuiten Sen luo, sen luo Niitylle laulellen. Voi! mietti orvon-kukka, voi! Jos kauniimmaksi luoja loi Mun, halpa orvon-kukka, Niin neito ehkä poimisi Ja rinnallensa laittaisi, Ja niin, ja niin Tok' hetken pitäisi! Voi toki! Neito tuli, vaan Ei häntä huomannunnakaan, Vaan polki orvon-kukkaa. Se taittui, kuihtui, kuoli niin, Vaan riemuin virkki kuitenkin: Nyt sen, nyt sen Saan kuolla jalkoihin. TYLY. (Goethe.) Kevätaamu raikas koitti, Riemuin paimentyttönen Laitumella lauloi, soitti, Metsä vastas raikuen, Hei la la! le ralla j.n.e. Thyrsis suuta tinki tiukan, Tarjos hälle vuoniaan; Ilkkuin häneen vilkas hiukan, Rallatellen lauloi vaan, Hei la la! le ralla j.n.e. Toisen lahj' on kukkais-ansa, Kolmas tarjos sydäntään; Niinkuin äsken vuonain kanssa Laski vaan hän leikkiään, Hei la la! le ralla j.n.e. HELLÄ. (Goethe). Ilta hohteli ruskossansa, Pitkin metsää astelin, Damon soitti huiluansa, Vuoret vastas kaikusin, Hei la la j.n.e. Luokseen sai hän, ah sai mun siellä. Suuta suikki lemmiten. Ja mä pyysin: Soita vielä! Taas soi armaan huilunen, Hei la la j.n.e. Pois on nyt rauha rinnastani, Enään riemuita en voi, Aina vainen nyt korvissani Vielä vanha kaiku soi, Hei la la j.n.e. TOGGENBURGIN RITARI. (Schiller.) »Ritar', teitä siskonanne Lemmin ainiaan; Muut' en soisi vaativanne, Tuskaa tois se vaan. Rinnassa nyt tuntehenne Kuumat tyyntäkää; Miksi vuotaa kyynelenne, En voi ymmärtää.» Ritar' harmin kuulee tätä, Sydän vertyy sen, Syliin painaa ystävätä, Hyppää ratsullen. Urhojensa luo hän kiitää Laaksoin Schweizin maan; Pyhään maahan vie jo niitä, Risti rinnassaan. Entää maine urhotöiden Sankarparven tän. Taisteluissa kypäröiden Töyhdöt nähdähän; Kauhun Toggenburgilainen Moslemeille tuo; Vaan ei sydän kaihoovainen Rauhaa sentään suo. Vuoden kärsii tuskaa tätä — Ei voi kauemmin; Kaiho kun ei rintaa jätä, Turh' on mainekin. Purtta aallon selkä kantaa, Tuuli Joppeen tuo, Täältä häntä kotirantaan Vie se rakkaan luo. Matkamies nyt kolkutellen Linnaan pyrkivi; Vieras ääni tiuskaellen Hälle vastaavi: »Pois jo vietiin luostarikin Taivaan morsio, Hänet eilen vihittihin Herran omaks jo». Silloin sukulinnastansa Poistuu myöskin hän; Ei hän kaipaa ratsuansa Eikä peistähän. Hän käy miellä särjetyllä Toggenburgistaan; Verhona on urhon yllä Karvakaapu vaan. Majan laatii laaksoon, jossa Jynkän lehmuston Tummeassa pimennossa Luostar' yksin on; Aamun koista istuu siellä Illan hämärään Vartoin, toivo päilyy vielä Hänen silmässään. Luostariin hän katsehensa Lakkaamatta luo, Akkunahan armaisensa, Kunnes aukee tuo, Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin. Vuoteelleen hän riemumiellä Sitten käydä voi. Rinta riemun tuntee vielä Taas kun virkoo koi. Päivät pääten, vuodet vainen Näin hän odottaa Nurkumatta, akkunainen Kunnes aukeaa. Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin. Kerran aamun koissa siellä Ruumis nähdään näin; Kasvot kelmeät on vielä Akkunahan päin. HEKTORIN JÄÄHYVÄISET. (Schiller.) Andromache: Näinkö, Hektor, luotain riennät tuonne, Miss' Achilleen julma sankarluonne Patroklolle kostoks uhroaa? Peitsen leikin, jumaloiden tunnon Lapselles ken vasta neuvoo, kun on Ahmannut sun synkkä Tuonen maa? Hektor: Armas vaimo, turh' on kyynel sulia! Taisteluun taas hehkuu halu mulla, Pergamon nää kädet suojaa vaan. Pyhää liettä puoltain jumalille Kaadun, astun Stygin rantamille Pelastettuani synnyinmaan. Andromache: Kalpas kalske lakkaa ainiaksi, Tänne peitses jääpi joutilaksi, Sankarsuku sammuu Priamon. Sinne käyt, koi miss' ei päivää tuota, Vaan Cocyton kolkot vedet vuotaa, Lethen laine lempes surma on. Hektor: Kaikki toiveet, halut hartaimpani Lethen aaltoon kuolkoon rinnastani Vaan ei konsanansa lemp'. Kuule! raivoo muukalaisen murha, Vyötä miekkani, pois kaiho turha! Hektorin ei kuole Letheen lemp'! VIRTA. (Tegnér.) Mä katselen nyt lähteen luona tässä Juur' syntynyttä lasta toivon. Hän On vuorten kätkyessä lepäämässä, Viel' imein pilven usmaa, äitiään. Kas! metsässäpä paisuu nuoren rinta, Ja urotöitä haaveksii hän vaan. Kuut', aurinkoa tuudittaa sen pinta Ja iki-halun tuntee povessaan. Ei viihdy kauemmin hän hongistossa, Jo vuorten seinät häntä ahdistaa. Kas! kuinka riehuu laakson louhikossa! Ja kallioilta syöksyin raivoaa! Nyt tulkaa! lausuu joka puroselle, Tääll' päivä polttaa, teidät hieta juo! Oi tulkaa! Halki ketoin johdatellen Vien teidät alku-lähtehemme luo! Tän kuulee sateen poi'at, riemumieliä He nuorta seikkailijaa seuraavat. Kuin kuninkaan, pov' uljaan paisuu tiellä, Ja metsät, kalliotkin suortuvat. Nyt voiton sankar' astuu tasangoille, Seurassaan parvi tumman sininen, Hän virkistykää kedot kuivat, joille Nimensä antaa ohi kulkien. Runoja kaikuu hänen kunniakseen, Ja laivat uljaat kanssaan matkailee. Kaupungit pyytää häntä vierahakseen, Ja kukkaisniityt häntä syleilee. Ei sentään viivy. Ohi kiiruhtaapi Hän kukkaiskenttäin, kaupunkien vaan, Ain' yhä kiiruhtaapi, kunnes saapi Emonsa, meren, helmaan kuolemaan. LINTU JA IMMYT. (Preradovic'in mukaan.) Lintu lauloi oksasella Aavan meren rantuella, Edessänsä aallon syli; »Lennän siintomeren yli, Lennän kolme päivää myötä, Lennän, liidän kolme yötä.» Linnun laulut immyt hellä Kuuli, alkoi liverrellä: »Heitä, lintu, loruelma! Liian laaj' on meren helma. Lepopuut' ei laine anna, Hento siip' ei kauaks kanna Eikä heikon voimat riitä Kolmin öin ja päivin liitää.» Immen laulun lintu hellä Kuuli, alkoi liverrellä: »Immyt, kas kuin taivahalla Sinisiltä korkealla Kaartuu yli laajan laineen! Usko mua: vaikka vainen Lemmen siipi riutuis tiellä. Sinitaivas kestää vielä.» HÄMEEN MAA. Kas kuinka rinteet kunnasten Ne siintää etähällä, Ja laaksot verho lehtojen Vaatettaa vehreällä! Ja niityt kuinka kukoistaa Ja viljapellot aaltoaa! Soi luonto kaikkialla: Oi, tää on Hämeen maa! Kas vetten seljät suutelee Hopeisna taivaan rantaa! Ja läikkyellen loistelee Ja saaren kuvan kantaa! Kuohussaan kosket ryöppyää, Ne louhistossa rynnistää, Ja Ahti siellä soittaa: Oi, Hämeen maa on tää! Kas taivahalla aurinko Kuin hymyy tuttavasti! Ja kankahilla hongisto Se huokuu rakkahasti! Ja katvehessa lehdikon Luo lähde silmän taivohon; Sen luona kukat kuiskaa: Oi, Hämeen maa tää on! Oi, kuule kuinka paimenten Soi torvet laitumilla! Etäällä kaiku kiireillen Vastailee kunnahilla. Niin ruusut lännen ruskojen, Kuin hohto aamun koittaren Ilmoittaa ihastuttain: Tää maa on Hämehen! Oi, Suomen sydän, Hämeen maa! Miss' on sun vertaisesi? Mik' on niin armast', ihanaa, Kuin sinä lapsillesi? Miss' ääni vapauden on Ain' valpas, puhdas, tahraton? — Se kaikuu sydämmissä Hämehen nuorison. OI TERVE MAGYAR! Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää. Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli. Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Ja auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa. Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan. Ja pustalta pustalle hurmaavat Sävelet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa. Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen? Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: Se ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys. Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois. Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton! Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa! Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin? Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan. Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää. EFIALTEEN RANGAISTUS. Kun kurjan Efialteen Sokasi kiillollaan Kult'aarteet muukalaisen, Hän petti synnyinmaan. Jo kauhistuivat tuosta Olympon haltiat — Ikuisen rangaistuksen Näin hälle laativat: Ain' ai'ast' aikaan olkoon Hän kaikkein kauhistus, Ain' olkoon korvissansa Maailman kirous! Erynnein vaivatessa Henk' kurja joutukoon Ikuisten tuskain alle Syvimpään Tartaroon! Vaan harhailkohon haamu Mait' ympär ainiaan Ja turhaan tyrkytelköön Kansoille orjuuttaan! Se kaikkialla kammon Ja inhon kohdatkoon! Saatelkoot sadatukset Sen hautakammioon! Vaan kansain sadatukset Ne kalvain kaikukoon Ain' alle vaivain hälle Syvälle Tartaroon! Ja kymmenkertaiseksi Tuskansa tulkohon Jok'ainoon kerran, niitä Kun tänne kuulev' on! HERÄTYS. (Mikael Wörösmarty.) Sä uskollinen maallesi Ain ollos, Magyari! Se kehtos on ja kerta myös Se on sun hautasi. Et maailmassa muualla Sä konsaan turvaa saa; Sun elääkses, sun kuollakses on ainoa tää maa. Tän maan es'isäin hurmehet Monasti kasteli, Ja tähän muistos pyhimmät Vuos'tuhat yhdisti. Arpádin urhot taisteli Edestä tämän maan, Tääll' orjanikeen murtumaan Sai Hunyad voimallaan. Oi vapaus! sun veriset Tääll' lippus liehuivat, Ja sota sorti, kalma vei Pois poikas parhaimmat. Niin paljon vaikka kärsi maa Ja kalma paljo vei, Tää maa ei sentään sortunut, Tää kansa kuollut ei. Maailma, kansain isänmaa! Soi huuto puolees sun: »Suo elää tahi kuolla jo Vuos'sadan sorretun!» Niin moni sydän turhaan ei Voi vuotaa hurmettaan, Niin mon' ei rinta riutua Edestä synnyinmaan. Ei järki turhaan, voima ei, Ei pyhin innostus Voi raueta, jos painaiskin Sen päällä kirous. On tulevat, ja tuleekin Viel' ajat armahammat, Joit' ikävöiden kansan nyt Huokailut kohoovat. Tai tulee, jos on tullakseen, Kuolema maineikas, Ja verisenä silloin maa Sä vaivut hautahas. Ja haudan, kansan haudan luo kansoja kaihoon jää, Ja murhekyynel miljoonain Silmässä kimmeltää. Ain' uskollinen ollos sä Maallesi, Magyari! Se turvasi on eläissäis, Kuoltuas hautasi. Et maailmassa muualla Sä konsaan turvaa saa; Sun elääkses, sun kuollakses On ainoa tää maa. KANSALLIS-HYMNI. (Frans Kölcsey.) Herra taivaan armias, Siunaa Magyar-kansaa! Taisteluissa voimallas Ollos kalpanansa; Riemun hetket, suosio Suo jo kärsineille; Rangaistuksen aika jo Kyllin riittää meille. Kárpátien rintaman Kauttas isät peri, Voitti maamme ihanan Bendegúzin[1] veri. Tisza kuohuu, Tonava Läikkyy lavealta, Niin myös muinoin avara Arpádinkin valta. Peitit kedot Kunságin Tähkälainehilla, Rypäleet sä Tokajin Täytit nektarilla; Tuhoks Turkin useinkin Nostit lippusemme. Kauhun tuotti Wienihin Kalske kalpojemme. Ah, vaan rikoksemme loi Vihan rintahasi, Kostoasi salamoi Julmat vasamasi: Vihas villin Mongolin Nuolet sataa antoi, Turkkilaisen ikeetkin Hartiamme kantoi. Voittokulut Ozmánin Hurjan kauhuksemme Kaikui kyllä useinkin Haudoill' urhojemme. Usein poikas povehes, Armas maani, syöksi, Rikoksista lapsies Päiväs muuttui yöksi. Vainon miekka piilevä Uhkaa, valmis murhaan; Hälle isänmaansa tää Suojaa tarjos turhaan. Vuoret laaksot tulvallaan Huuhtoo kansan veri, Kaikkialla yli maan Lieskoo liekkimeri. Miss' on ennen liidellyt Riemua ja rauhaa, Siellä tuska itkee nyt, Kuolonparku pauhaa. Ah, ei vihma hurmehen Vapautta tuota, Orjuudessa orpojen Kyynel vielä vuotaa. Armon Herra laupias, Muista Magyar-kansaa! Tuskan alla voimallas Ollos turvanansa. Riemun hetket, suosio Suo jo kärsineille; Rangaistuksen aika jo Kyllin riittää meille! [1] Bendeguz, hunnien kuningas, Attilan isä. VAPAUS JA LEMPI. (Petöfi.) Vapaus ja lempi! Kump' on herttaisempi? Lemmelleni uhrajaisin Henken' iki, Vapauspa uhriks saisi Lempeniki. ELÄMÄ, KUOLEMA. (Petöfi.) Miekkonen se mies on, kelle Kohtaloksi annetaan: Elää viinin, lemmen vuoksi, Kuolla edest' isänmaan! ULKOMAAN MAGYAREILLE. (Petöfi.) Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani! Mitä teistä virkkaa vois? Jospa tulta oisin, teidät tyynni Polttain kaluaisin pois. Tult' en ole enkä liekin kieli; Mut on teräv' ääneni. Kirousta vaan se huutaa teille, Kirousta yhäti. Niinkö maallamme on aarteit', ettei Siihen kaikki mahtuisikaan? Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka Sairastaa ja potee vaan. Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä Maamme hikoo tuskissaan, Se te viette epäjumalille Alttareille ulkomaan. Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei Sille riitä säälinne; Verta itkee se, vaan pikarinne Viinillä te täytätte. Isänmaahan vasta mieron sauvoin Takaisin te palaatte, Kerjäläiseltä, min siksi teitte, Vielä kerjätäksenne. Niinkuin tästä köyhäst' isänmaasta Itsenne pois syöksitte, Helmastaan niin hauta luokoon luunne, Taivaskin niin sielunne! KOIRIEN LAULU. (Petöfi.) Myrsky myllertääpi, Pilviin peittyy taivo; Talven hyiset lapset, Vihur', tuisku raivoo. Siit' ei huolta. Onhan Kyökki lämmin vielä, Armollinen herra Suojaa suopi siellä. Ravinnost' ei huolta: Herra kyllästääpi Oman vatsan ensin, Tähteet meille jääpi. Tosin ruoska läiskyy — Ken vois sitä estää? — Iskut kirveltää; mut: Koiran luut ne kestää. Taas kun herra leppyy, Hyväellä alkaa: Armost' autuaina Nuoleksimme jalkaa! SUSIEN LAULU. (Petöfi.) Myrsky myllertääpi, Pilviin peittyy taivo; Talven hyiset lapset, Vihur', tuisku raivoo. Meillä kolkko puszta Vaan on asuamme, Pieninkään ei pensas Täällä suojanamme. Nälkä kurnii suolta Vilu vihloo pintaa, Nää kaks vainoojata Meill' on katkerinta; Tuim' on tuliluikku Kolmas vaanijamme; Hangen helmaan vuotaa Sydänhurmettamme. Nälän, vilun, vainon Alla kohtalomme Ainainen on kurjuus; Vaan me vapaat oomme! KANSALLISLAULU. (Petöfi.) Ylös Magyar! huudot kaikaa — Nyt jos milloinkaan on aika! Orjatko vai vapahat te? Nyt on valta, valitkaatte? Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! Kirottuna meidän kansa Kantanut on orjuuttansa; Vaan ken vapaan' eli, kuoli, Orjan maat' ei haudaks huoli! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! Kurja, ken ei maataan puolla, Uskall' ei sen eteen kuolla; Hälle miero totta vainen Kalliimp' on kuin maansa maine. Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! Ijäti ei kansan auta Kalistella kahlerautaa. Orjat oltiin, kehnot, halvat; Kalskukoot jo vapaat kalvat! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! Taas saa nimi magyarlainen Entisyyden puhtaan maineen; Aikain tahra, häpeämme, Yltä pois se peskähämme! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! Kiitollisna jälkikansa Muistaa meitä urhoinansa, Siunaellen hautojamme Kertoilee se mainettamme. Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa! ONNELA. (Kellgren.) Missä piilet sä, oi! orjan ja ruhtinaan Kaihon kaipaama, mis? Uumeissa vuorenko, Jonne kitsaana kätkee Kullan hohtavan himmyt yö? Totuudessako sun tutkiva tiede löys'? Veikö vaan Runotar luoksesi armostaan? Vaiko hurmeista tietä Seuraat urhoa voittoisaa? Kaihoin, kylmänä vaan Bagdadin valtias Suutelee ikävin impeä taivahan. Niin, oi onnela! vainen Vuoteell' et ole nautinnon. Lapsen, syntyneen juur' tervehdys itku on; Viimeinen lepoyö huokaus vanhuksen. Eipä poskelta kuivaa Murheen kyyneltä kuntokaan. _Synny, kaihoa, maaks muutu_: on määräys — Un'ko onnela on? Tunteiden kangastus Onko? vai kuva taivaan Onko vastaisen autuuden? KUOLOHON ASTI! (Emajõe Õõpik). Kuolohon asti mulle Ain' olet kallehin Sä kukkakumpuinesi Maa isäin ihanin. Te maani joet, pellot, Sä äidinkieleni, Teit' yli muiden kiitän Mä kuollessaniki! Niin hellään lastas kannat. Kuin äiti armainen, Ja annat leivän, suojan, Suot sijan viimeisen! Ah maani, suloisempi On povees nukahtaa, Kuin muilla mailla saada Onnea, kunniaa! On vakavat sun poikas, Vaan uljaat, reippahat! Kuin kedon kukat kainot Tyttäres loistavat! Sua päivän silmä seuraa, Tuulonen tuudittaa! Ja korkeen kotkan siivet Sua hellään suojustaa. Vaan usein sentään löydän Silmässäs kyyneleet! Ah toivo, maani! kohta On ajat muuttuneet, Ja tulevaiset hetket Ne meille voimaa luo. Pois pelko! Työsi täytä, Kyll' aika selvän tuo. SUVEN IMPI. Suven sorja impi Sai jo Pohjolaan, Kukkain kaunihimpi Kaapu verhonaan. Hänen kutriansa Kietoo vehryt ansa, Hänen poskillansa Ruusut hohtaa vaan. Maan hän kinoksista Vapahaks jo saa, Talven kahlehista Purot irroittaa, Lehdet puihin luopi, Tuoksut lehtoon tuopi — Koivun alla juopi Kotvan mahlajaa' Sitten halki kiitää Kunnaat, notkelmat; Jälkeen perhot liitää Kullan hohtoisat, — Maan hän kulkeissansa Peittää nurmillansa — Hänen helmastansa Kukat siruvat. Hälle paimentorvet Soi ja toitottaa — Kuule! metsät, korvet Kuinka raikuaa — Häntä tervehtäen Kaikuu kukku käen, Vierelmällä mäen Kertut sirkuttaa. Terve tultuasi Immyt Pohjolaan, Tänne kukkiasi Tuoden tuoksumaan! Anna silmäs, hellä, Kirkkaan päilyellä! Luonnon hymyskellä Kauan loistossaan! SONETTEJA. I. Tuoll' lehdon helmass' yksin laulujansa Nyt rastas visertää. Vaan miksi soi Sen ääni suruisesti? Miks' ei voi Hän riemuella? — Pois' on armahansa. Ja kosken kuohuloissa kanneltansa Nyt Ahti soittaa. Tuulen henki toi Sen säveleitä korviini. Ne loi Mieleeni oudon halun kai'uillansa. Ja kuullessani niitä, rinnassani Myös herää, syntyy, virtaa säveleitä. Ne pulppuilevat ylös sydämmestä Ja sormimaan ne käskee kanneltani. Työ turha silloin vastustella heitä. Siis soikaa säveleet; en teitä estä. II. Ken kevätt' ylistämään kyllin riittää? Nyt Mielikki jo hameen viherjän Taas pukee ylleen, kukkasia hän Riemuiten lieve-kaunisteiksi liittää. Kas, lähteet lehdoissa hopeeta siittää! Ja puron immet raidan välkkyvän Kutovat helmaan metsän emännän Ja linnut laulain kevään tuojaa kiittää. Nyt mieli talven synkistämä saa Taas uutta toivoa ja virvoitusta. Kas kuinka särkyy koteloinen musta, Ja perho kulta-siivin liihoittaa Sen sisältä. Niin luonto virkoaa Nyt kaikkialla talven uinailusta. III. Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaa Nyt heleästi kultaa illan rusko! Se turha oisi valon heijastusko, Mi mielen kaukomaille rientää antaa. Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa, Se kuiskuttelee hiljaan: älä usko Sen loistoa! Näin tyhjään luottamusko Sais mielen autuaitten koti-rantaan? Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä: Sen ihanuus vain mulle muistutusta On autuudesta menneen lapsuus-ai'an. Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketä Ei muisto hurmaa, ai'an huntu musta Kun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an! PÄIVÄN NOUSU. Kas kuin idän taivahalla Aamukoi jo heloittaa! Punapurppurassa vallan Ilman ranta leimuaa, Kultaa kunnahilla puita, Lintusia sulosuita Laulamaan jo kehoittaa. Koittaresta syntynevi Kohta kirkas aurinko. — Mutta kas! taas pimenevi Taivaan itä-ranta jo: Pilvi nousee kolkko, musta, Paisuu, uhkaa turmellusta; Koin jo peitti pimento. Öinen huntu leviävi Yli koko luonnon taas, Lintusien herkeävi Aamulaulu riemukas: Pimeyttä, kolkkoutta Pilvi musta tuottaa, mutta Näinkö päivä katoais? Ei! koht' yli pilven loistaa Aurinkoinen hohtava, Tummat öiset varjot poistaa Laaksoista ja kunnailta: Kaikkialla luonto tointuu, Lintusien laulu sointuu Lehdoissa taas riemuisa. Jospa joskus vielä voisi, Suomi, armas synnyinmaa Pilvi musta aamukoisi Pimeyteen kietoa, Muista: aurinkosi kohta Kohoaa ja kerran hohtaa Yli pilven kirkkaana. SYKSYLLÄ. Raivossa riehuu Tuulien henget, Lehto jo verhon Päähänsä loi. Vaahdossa tanssii Vellamon neidot, Kolkosti Ahdin Kantele soi. Kukkaset kuihtuu, Niittynen haamun Yllensä saapi Kellertävän. Nyt noro-neidon Turmio-töitä Taivaskin heltii Itkemähän. Syömmeni, miksi Synkeys syksyn Valtoinsa myöskin Nyt sinun saa? Muistatko että Kaikki kun syntyy, Kaikki kun kasvaa, taas katoaa. Huolesi heitä, Murheesi mustat! Rinnassa toivon Elpyä suo: Syys jospa riistää Kukkaset, kohta Toisia meille Taas kevät tuo. SONETTEJA. I. Hiljaan rauhallisna tuulen henki Huokuu, hiljaa lehto hymäjää, Lammen tyyni kalvo levähtää, Kuikka uinuu, nukkuu perhonenki. Hiljaan liristen soi puronenki, Lähde sille virttä synnyttää, Kyntörastas yksin ystävää Kutsuu; kaukaa kuuluu ääni senki. Pohjoisessa välkkäväinen vyö Kaareen kääntyy pitkin taivaan rantaa. Päivän tuskin umpeen käydä antaa. Oi jos aina oisi suvi-yö! Hetkisen se kestää vaan — ja kohta Aamun koitto koillisessa kohtaa. II. On yö ja kaikki lepää. Piilossansa Vaan yksin turman imp' ei rauhaa saa, Sen rintaa kateus jo paisuttaa — Hän hiipii hiljaa ulos uumeistansa. Ja levitellen usmahulpeitansa Nyt viljapellon yli leijastaa Ja tuoden turmiota, kuolemaa Käy pitkin vainiota huokunansa. Ja halme heilinänsä pudottain Nyt kastekyyneleitä itkee, turhaan Armoa, säälimystä pyytää vain. Jo julman mieli piintynyt on murhaan — Voi! kyyneleet jo jäänä kimaltaa, Kun koitar kunnahalle kohoaa. KEVÄTLAULU. Jo kinos sulaa, katoaa Pois noron ouruvesiin Ja roudatonna taasen maa Käy hangen alta esiin, Jo päivän silmä keväinen Taas paistaa meille myhäillen — Jo kevät tullut on! Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Jo koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa — Jo kevät tullut on! Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla. Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan — Jo kevät tullut on! Siis mielen routa, murhe pois! Sen kevään lämmin voittaa — Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on! KUKAN KIITOS. Perho kuiski kukkaselle Illan viileydessä: »Kukka kulta! virka kelle Ilolle vai murehelle Vuodattelet kyyneltä, Koska aurinkoinen tuolta Lännen puolta Vuoren yli loistavi?» »Eipä kummallenkaan», kukka Kuiskaa kyynel kuvussa, »Vaan kun muistelevi kukka Luojansa hyvyyttä, rukka Kyyneltävi kiitosta». — Kukan lailla jos on kellä Sydän hellä Eikö niin myös tekisi? KUKKA JA MULTA. »Multa rukka», virkki kukka, Maahan alleen katsahtain, »Musta, kolkko olet vain, Ellei peittäis nurmen nukka. Kukan laita toisin on: Autuaana taivohon Hymyhuulin silmät luo, Tuoksun ympärilleen suo, Ihmislapsillenkin riemun Suloisuudellansa tuo». »Kukka kulta», virkki multa Musta alla nurmikon, »Turha korskeilusi on: Kas jo kuihtuu lehdet suita! Kohta vaivut itsekin Mullan mustaan sylihin; Siellä siemen turvan saa, Eloon kunnes virkoaa. Mullan povi enkeleitä Taivahasen johdattaa. —» Kukoisteli, tuoksueli Kukka huoletonna vain. Syyspä kohta lakastain Lehdet maahan varisteli. Kukkanen jo kamppailee Kalman kanssa, kelmenee, Viimein vaipuu, kätkien Mullan säilyyn siemenen; Senpä eloon herättävi Sieltä kutsu keväimen. SUVELLA. Kas vaihtuvina väikkyy Ylhäällä poudan hattarat Ja lehdot alla loistavat Ja vihertelee maa! Kas laineet kuinka läikkyy, Kuin kultaisina kimmeltää! Ja taivas kantta siintävää Ylt' ilman kaarittaa! Ja raittiit tuulet ratsuillaan Ne kiitelevät matkojaan. Nyt laitumilla karjat Ne ammuu, huijaa paimenet Ja lehtoloissa lintuset Sorjasti sirkuttaa. Ja mättähiä marjat Ylt'ympärinsä purppuroi Ja niityt, halmeet vihannoi, Tohisten tuoksuaa, Ja juhlaverhoon kukkaset Luo laaksot, ahon rintehet. Niin kauaks' kuin vaan kantaa Nyt silmä, sauhupatsahat Ne nousee, kaskivalkeat Lyö liekit ilmahan. Ja pitkin taivaan rantaa Niin keltainen ja himmyt on Nyt siinto, auer luontohon Luo harson harmajan. Kas silmä päivän impisen Kuin katsoo alas myhäillen! Ja vilkas elon henki Nyt kaikkialla valtailee, Sen virkeyttä nautitsee Nyt luonto suvinen. Ja mielen ihmisenki Se tenhollansa vilpastaa, Luo toivon rintaan, luota saa Pois kauaks kaiho sen. Kuin tuttu on sen suloisuus, Vaan ain' on sentään viehkee, uus! AAMUN SARASTAESSA. Näin lausutte: »Yö on niin ihanainen, Sen ilmakin niin raitis, vilvakkainen; Tuo rastaan soitto lumoo mieltä luokseen — Mi voittais uinailevan nurmen tuokseen! Mit' onkaan päivä? Sen kun herää koitto, Jo vaikenee yörastaan hellä soitto; Sen helle kukkasenkin lakastuttaa, Sen kirkas valo silmää huijennuttaa. Voi teitä! öisen kaihon lauleluita Te lemmitte, kun ette tunne muita. Vaan malttakaa! kun aurinkoinen koittaa, Silloinpa vapaus ja riemu soittaa. Helteessä kukka kuihtuu — turha pelko! Sit' älkää konsaan todeks uskotelko! Jos päivä tuntuneekin helteväksi, Ei kuihdu kukka — käy vaan hedelmäksi. Silmänne päivän valoa ei kestä — Se liekin totta; yönpä peittehestä Se kurjuutenne tyyni ilmi toisi — Ken tuota toisten nähtäväksi soisi! Ja näätte leimut ilman rantuella! Jo aamun koitto alkaa sarastella, Jo kohta haihtuu öinen peitto musta, Ja luonto toipuu, virkoo uinailusta. UNELMA. Iltaruskon liekitessä Istuin yksin siimehessä Alla tuomen tuuhean. Lunta päällein tuiskutteli Kukat, allain tuoksueli Nukka nurmen nukkuvan. Silloin sinne, armaiseni, Hiivit hiljaan rinnalleni Keveenä kuin keijuinen. Kulta kuulti kutriltasi, Ruusut uhkui poskillasi, Luoden niille hohtehen. Oi — sun silmissäsi lempi Kuinka loisti, kuinka hempi Silloin niissä myhäili! Oi — sun huultes herttaisinta Hymyilyä silloin! — Rinta Kaksoislainein aaltosi. — Jo mä innostuksissani Painoin vasten poveani Silloin sua, armahain! Poskea jo poltti poski — Huulihin jo huulet koski! Heräsin: oi' unta vain. ENSI KERRAN. Ensi kerran kun äänes kuulin, Luulin lintusen laulavan, Kun näin silmäsi tuikkeen, luulin Armaan päivyen nousevan. Ilt' ol' leuto ja päivä laski, Rusko luodetta purppuroi, Heilimöissänsä nukkui kaski, Laulu lehdosta silloin soi: »Onnellisna jo pesässäsi Nukut, pienoinen lintunen, Sull' on luonasi ystäväsi, Oi — on määrä jo toivojen». Näin sä laulelit. Luokses silloin Ahon reunahan astuin ma, Silloin silmäsi näin — oi milloin En sen tuiketta unhoita! — Aina vieläkin, armahani, Korvissani sun äänes soi, Päivä virkosi rinnassani — Ol'pa silmäs sen aamukoi. TAKKAVALKEALLA. Kuule kuinka viima vinkuu, Pakkanen kuin paukkuvi! Helmoihinsa luonnon kääri Kalma, raukan runteli. Suvi sydämeni mun Sentään täyttää sulollansa, Takkavalkealla kun Istun impyeni kanssa. Kesän kukat lakastutti Harmaa syksyn hallanen, Talven lumi raukat peitti. Kaipaanko mä niitä? — En. Ruusuisia tiedän mä, Jotk' ei kuihdu syksysäillä, Joit' ei talvi kelmennä: Ne on impein poskipäillä. Kinoksia viima nuolee, Lumi nousee, tupruten Tähdet tuikkavaiset peittää. Tähtiäkö kaipaan? — En. Kaksi tiedän tähtistä, Jotk' on aina tuikkavaiset, Joit' ei tuisku himmennä: Impein silmät, ihanaiset. Talven kylmää, kolkkoutta Päivä, tytär koittaren, Pakoon riensi etelähän. Kaipaanko mä häntä? — En. Kyllä tiedän auringon, Jok' on mulle lämpöisempi, Armahampi: sepä on Impein uskollinen lempi. Vingu viima, ryskä kylmä, Pauku uhan pakkanen! Näytä tuimuutesi talvi! Pelkäisinkö sua? — En. Suvi sydämmeni mun Sentään täyttää sulollansa, Takkavalkealla kun Istun impyeni kanssa. TURHA OIS MATKANI. Kultani, oi jos mä kädellä voisin Ilmojen halki, kuin pilvinen tuo! Kohta ma matkani kulkevan soisin Ruusujen haltijan, koittaren luo. Rientäisin kohta mä koittaren tarhaan, Tie, johon kieltty on kuolevien, Siellä mä etsisin ruususen parhaan, Sullepa, kultani, poimisin sen. Sieltäpä matkani sitten mä loisin Taivahan kiireelle, tähtien luo; Kirkkaimmat tähdetpä kanssani toisin, Kultani, sulle mä antaisin nuo. Koittaren ruususen kaunosen kohta Liittäisin rintaasi, taivahan taas Kirkkaimmat tähtiset antaisin hohtaa Kruununa, kietoen suortuvias. Turha ois matkani! ruusut on kelmeet Koittaren, verraten poskihisi, Tähdet on tummat, kun silmäsi helmet Kirkkahat, kultani, loistelevi. SOTILAS KULLALLEEN. Ma lemmin sua, vaikka maailmassa Ei onnetar sois meitä toisilleen; Mä lemmin sua sodan pauhinassa, Kun kuolo viljojaan on leikkaamassa Ja ympärilläin kulkee uhrineen. Jos Onnetar mun silloin unhottavi Ja tappelussa saan mä kuolemain, Sun muistos silloinkin viel' riemastavi Kun rintain viime kerran huoahtavi: Ma lemmin sua aina, armahain. KULLAN LUO KULKEISSA. Myrsky riehuu, pauhaa — Pauhatkohon vaan! Kyllin tyyntä, rauhaa Kullan luona saan. Raivoasi en mä, Tuuli, kuulekaan; Hellän impyen mä Luokse riennän vaan. Synkk' on yö ja musta Metsä kohisee, Monta kummitusta Siellä piileilee. Huu! nyt sarvipäinen Tuolla pilkistää — Turhaan, menninkäinen, Koetat peljättää! Yöstä tummeasta Valo silmiin saa; Immen ikkunasta Noin se vilkuttaa. Metsän tonttunen jo väistyy tieltä pois — Joutuisahan ken jo Kullan luona ois! Läpi varjostimen Kenen tuolla nään? Kullan kuvasimen Tunnen — oi, on hän! — Myrsky riehuu, pauhaa — Pauhatkohon vaan! Nyt jo tyyntä, rauhaa Kullan luona saan. LAULUJA SELMALLE. (Hafis'in mukaan.) I. Huonehessa vieras sua Painaa vasten poveaan — Kynnyksellä ryömin raukka, Tunnen tuulen viimaa vaan. Poies käskee järki mua, Poies neuvoo maailma, Poies oma itsekkäisyys — Pois en lähde kuitenkaan. Maailma on laaja kyllä; Siin' en sentään sijaa saa, Ainoastaan tässä — tästä Tieni kulkee hautaan vaan. II. Armas, mekin tavallamme Lemmen taivaan koristamme, Koristamme tosiaan: Niinkuin kirkas kuu, sun loistaa Sulos taivaan kartanoista — Kyyneleiset silmäin ovat Tummat seulatähdet vaan. III. Valkeus tulkoon! Jumalan Soi ääni yöhön tummahan, Ja kas! jo tuli valkeus: Sun silmäs alkoi loistamahan! IV. Jos öisin tyyni lampinen, Sä päivyt oisit peilatani! Jos öisin kirkas puronen, Sä niityn kukka partaallani! Jos öisin orjantappura, Sä ruusunnuppu oksallani! Jos öisin jyvä makea, Mun nokkisit sä lintunani! V. Mun rinnassani sykky Se mitä tietää siellä? Hei, Hafis äijä lempii, Kuin muinoin, nytkin vielä! Ja Selman sulo silmä Se loistaa millä miellä? Hän lempii sua vanhus, Kuin muinoin nytkin vielä. »Sä kalman olet kohta, Jo käyt sä haudan tiellä!» Vaan sydän lämmin sykkää, Kuin muinoin, nytkin vielä. »Jo kuolon kellot soivat —» Sit'en mä suinkaan kiellä: Mä laulan, juon ja lemmin, Kuin muinoin, nytkin vielä. VI. Siks' on mulla silmä, että Loistos siitä heijastais; Siks on sydän, että siinä Kuvas asumuksen sais. KUINK' AINA SUA LEMMIN — (Saksasta.) Kuink' aina sua lemmin, En sulle virka, en; Sen kätken sydämmeeni, Kuin hauta vaikenen. Ei lauluin siitä kerro, Ei pyydä onneain; Vaan katseistani itse Sen näet armahain. Jos ymmärtää et voine Nyt mitä kertoo nuo, On hourun-unta kaikki — Se anteheksi suo. KAIKENLAISIA KAIKUJA. I. Kurja! yhä huokailet sä näin: »Kukaan suurempaa ei vaivaa kanna! Eipä kenkään ole ystäväin, Kenkään lempeään ei mulle anna». Kernaast' uskon valituksen tään; Kellekään et näytä ystävyyttä Itse, etkä lemmi ketäkään — Etkö voivotakin aivan syyttä!» II. Oi jos saisin, vilpas tuuli, Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella! Illan tullen ruusun luota Vilppahana kiiteleisin Lähteen luokse lemmikille Tuoksusuudelman mä veisin. Sitten hiljaa hyväileisin Unta näille rakkahille — Illan rusko hohtoansa Valais lännen reunuksille. Uneen uinahtaisi rakkaat, Suviyön näin lepäjäisi, Kunnes säteilevä koitar Taasen heitä herättäisi. Vilpas tuuli, oi jos saisin Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella! III. Jos on armas kellä, Kaunoinen ja hellä, Häntä lemmiskellä Eipä toinen saa. Mull' on armahainen Myös, vaan häntä vainen Lempiköön jokainen — Hänp' on Suomenmaa. IV. Vapahana leivo lentää, Hattaroiden halki entää, Hänt' ei estä mikään kytkin; Riemuellen siellä laulaa. Minäkin jos vapaa oisin Kuinkahan mä laulaa voisin! — Yhtenään mä laulan nytkin, Vaikka kannan lemmen paula. V. Kotitaivas aina mulle Herttainen ja armas on, Lämpöisin ja kirkkain mulle Paiste kotiauringon. Kotikuusi vehrein mulle: Sykkimään saa sydämmen, Mainehtimaan tunteen aallot Kuiske kotikuusosen. Kotikuusen siimehessä Alla kotitaivosen Sorjin kasvaa kukka, hellin Sykkii sydän impyen. VI. Ruusupensas kukkivainen Olet Suomi, perhonasi Liitäin luonas, kaunokainen, Naulitsen mä tuoksuasi. Vaan jos joskus, armaiseni, Kelmentyisi kukkasesi Kohta sydänhurmeheni Vuodattaisin juurillesi. Vuodattaisin riemuellen — Elon nesteet tyynni saisit! Turpeellasi kukoistellen, Kauno, taasen tuoksuaisit. Aatteet kauniit, luulot suuret! — Pelkkää tuulen pieksämistä! Paljonkohan pensaan juuret Kostuis perhon hurmehista! VII. Lempo kerran näyttihen Lemmeks' kylvi siemenen; Sepä kasvoi pensaisen. Kas, jo kuinka loistossaan Kukkii, luoden tuoksuaan Ympärille mättäältänsä, Kevään näsiäinen! — vaan Myrkkymarj' on hedelmänsä. VIII. Kaks on valtaa, sanotaan, Taivahan ja Tuonen maan. Toinen, niinkuin aurinkoinen, Valon, riemun, lämmön luo; Yön ja tuskan, vaivan toinen Haudan kylmyydellä tuo. _Yhden_ tiedän vallan vain: Se on silmiss' Siljullain. Riemuansa kun ne loistaa, Tunnen taivaan autuuden, Vaan kun murhe riemun poistaa, Vaivun valtaan varjojen. IX. Silmäis tuli, Silju kulta, Poroks polttaa sydämmen! En mä sentään niiden tulta Karta, kiusallakaan en. Sydän parka hiiltyy... mutta Hiilet vielä hehkuaa, Synnyttävät kirkkautta — Silmäs huikenemaan saa! X. »Täydellinen, soma sointuisuus Päästä kantaan saakka!» Kaaprel huus, Vaimonsa kun näki ostotukin, Tekohampain — sekä mustin sukin. XI. Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin. Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää; Taikoinensa lumostuttavin Kuvat siinä aatteet kauaks siirtää. Päällä väikkyy taivaan kuulto, sen Siinto kirkas myöskin alla hohtaa, Rannan lehto, kunnas kaukainen Ahdin kartanosta silmää kohtaa — Tuulonenpa herää, röyheltää Veden kalvon — kuvat häviää. Todellisuus rautaisena ain' Haihtumaan saa harhat unelmain. XII. Mä virkin itselleni! »kunnoton! Niin hyödytön sun olentosi on Kuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? — Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —» Vaan ääni silloin hiljaan rinnassain Näin kuiski: niinpä kyllä lienen — vain Jos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myös Ois yhdelläkään tuluksissa taulaa». XIII. Riehu myrsky, öinen myrsky! Pohjan ääni ulvo, soi! Kiehu louhikossa tyrsky, Näytä minkä valtas voi! Rannan äyräät murra, kaada, Huuhdo meren helmaan ne! Hongan alta juuret raada, Ulapalle linkoo se! — Tyrsky kiehuu, myrsky pauhaa, Pitkin yötä pohja soi Vaan kun virkoo aamun koi, Kaikk' on tyyntä, kaikk' on rauhaa. XIV. Kuvia kun mieleheni Heijastellen muisto tuo, Lämpimästi sydämmeni Sykkimähän saavat nuo. Vaan kun toivo kirkas hohtaa Värjätellen säteitään. Silloin sydän sykkää kohta Lämpimämmin entistään. Muistot on kuin ruskonläikky, Ehtoota mi purppuroi, Kultaisena toivo väikkyy Niinkuin päiväntuopa koi. XV. Nyt mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas? Sä nurmen tuoksuella suot, Sä virran hopeoit, Sä ruskon läikkämähän luot Ja pilven purppuroit. Vaan täällä sua kauempaa Ken viihdytellä vois! Ei; ahtaaks sulle tuntuu maa — Sä lennät täältä pois. Ah, mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas? XVI. On kukka kuollut, routa Runnellut on maan; Sen peittäköön nyt talvi Valkovaipallaan! Ja hangen alla hautuu Taasen routa pois, Maa toipuu — muuten kevät Kukkia ei vois. Kun murhe mielen murtaa Saa sen routumaan, Se tokko tuskastansa Toipuu milloinkaan — Kenties kun maa sen peittää Nukkanurmellaan. XVII. Kun ennen pakkaisviima soi, Maan peitti jää ja hanki Ja aalto oli kahleissa Ja tuiman talven vanki, Mun rinnassani kuitenki Suv-aika armas valtaili Ja kieri ellen, väreillen Mainehti tunnon aaltonen. Nyt suv' on sorja luonnossa Ja kukkaiskenttäin tuoksu, On aalto irti kahleistaan Ja vapaa puron juoksu. Vaan rinnassani — siell' on jää Ja talven viimat myllertää. On missä syy tän muutoksen — Ah, yksin Hän vaan tietää sen. XVIII. Ah veikko! tunnetko sä rinnassas Nyt innostusta puhdasta ja pyhää? Sen liekki polttaako sun tuntoas? Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä? Sen käskyäkö kuulet ankaraa, Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa? Jos liekin poltteen tunnet povessas, Jos kuulet kuinka sua käsketähän, Sä tarpeeks voimaa pyydä Luojaltas Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän. Jos voimas heikot on — voi onneton! Sun rintas riutuu, sortuu polttohon. XIX. Oi aatos parka! vallatonna miksi Ain' annat kiitää hurjan valjakkosi? Sä maltitonna häärit, asuntosi On yhä hohtohuoneet pilvilinnan. Nyt tarkkaa mitä sulle lausun siksi: Sä jollet maltu, muutu viisaammaksi, Mä kohta hankin sulle talttaajaksi Todellisuuden rautamarhaminnan. XX. Useakin utelevi Parnassolle kulkuani Laakeria leikatani. Ei se matka käy niin hevin! Pitk' on tie ja vaivaloinen, Kaukana on Parnassoinen — Mielestäni vuorta tätä Toist' ei ole jyrkempätä — Laakerhuippu korkehinna Loistaa niinkuin pilvilinna. XXI. Tuo mettiäinen totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie. Se lentelee, se hyrräilee Ja kukkasia lemmitsee, Ja armaan luota armaan luo Se kiitää, suuta saa ja suo. Ja kukkaset ne myhäjää Ja kuiskaa: »Ah, niin hauskaa tää! Oi lemmi, lemmi ainiaan!» Mut mettiäinen hyrrää vaan Ja kiitää uuden armaan luo, Taas suuta suo ja mettä juo Tuo mettiäinen, totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie. XXII. Hyvät työt ja jalot riennot Jos vaan kaikki tutkittais, Varmaan moni kaunis teko Kamalamman karvan sais. Jalot aatteet epäilyttä Monast' ois vaan ylpeyttä, Monen valon-enkelin Mieli puhdas, kirkkahin Muuttuis mustemmaksi syttä, Armon nimeks useinkin Hirmu oisi sopivin — Piisaa! pois tää tyhmä ralli! Sit' ei oma sydän salli. PEGASONI. Kerran markkinoilla käydessäni Näin mä myytävänä Pegason. Siihen miellyin kohta nähtyäni; Ostin sen. Hei, nyt se oman' on. En voi moitiskella juoksuansa; Vikaa sill' ei ole suurempaa: Yhä rikkoo etupotkain kanssa, Takimmaiset taasen — varastaa. Vapauttaan en mä suinkaan estä: Yksin laitumella kuljeksii, Vettä juo se niityn lähtehestä, Luulen, että myöskin — märehtii. Lehdikosta tuuli lehahtaapi, Tanteretta pitkin kiitäjää — Ratsuin oiva tuosta tulta saapi: Hirnahtain se maata temmeltää. Tuulen kanssa kohta kilvan kiitää — Vaan se tuskin kenttää puolihin Ehtii, uupuu jo: ei voimat riitä Kauvemmaks — lie vaiva laiskuuskin! Kyllä maailmassa vielä maine Kertoo hänen tepastuksiaan — Tokko lienee oivemp' ollut vainen Manchalaisen Rocinantekaan? MUISTOPATSAS. Sä tiedätkö, veikko, sankari miksi Tän patsahan oivan muistoksi sai? — No varmahan patsas pantihin siksi, Kun muistonsa muutoin katoisi kai? VAIKEA VAALI. »Ei auta estelyt, sun täytyy vainen Toiselta tässä kukka ottaa kohta!» Ja rinta sykkää, posken puna hohtaa — Elämille vallan käy jo nuori nainen. Hymyillen ilkkuu lemmen jumalainen, Kun sydämmen näin ahdingossa kohtaa. Vaan kenpä vastausta silloin johtaa, Kun vait on Amor veitikainen? Tuo pilkkakirveskö nyt vaiti oisi! Ken konsaan tuota todeks' luulla voisi? Hän kuiskuu liiakskin — sen tiedän kyllä. Ja sikshän immyt onkin hämillänsä, Kun Amor liiaks' ajaa leikkiänsä — Sois armait' olla kakskin lemmityllä. VIHAMIEHENI. On vihamiestä mulla kaksi vaan. Mua aina kiusaavat nää menninkäiset Ja härsyttävät kuni herhiläiset; Ei rauhaa, hoivaa suo he milloinkaan. He meteen kyllä kastaa nuoliaan. Vaan kumminkin on nämä myrkkypäiset Ja näillä tähtää mua häijyläiset: On sydämeni heidän maalinaan. He päivin vainoo mua aatoksissa, Eivätkä öinkään uuvu: unelmissa He silloin multa sydän raukkaa väijyy. Jo onneton ma lienen ainiaksi! Nää kiusamieheni on — silmää kaksi. Ja kenen? — Vastatkohon Silju häijy. VAARALLINEN MARJA. Heinissä mansikainen viekasteli, Sen posket uhkuin hohti purppuralle. »Nyt poimin sun!» näin kuiskin veitikalle Ja vastaukseks tää vaan hymyeli. Jo halu sormiani syyhytteli — Tuo kuinka maistuneekaan makealle! Vaan ensin silmäsin sen lehtein alle — Kyy siellä hyppystäni väijyskeli. Ain' yhä hohtaa marja heinissänsä, Viehättävämp' on vielä entistänsä Ja miettinee: »sun kyllä vielä hurmaan.» Vaan minä? Entistäni tulisemmin Mä marjaa silmin hyväilen ja lemmin — Mut en mä hyppystäni pistä turmaan. LEMMENKUKKA. Partahalla lähtehen Loistaa lemmenkukkanen. Miks' sen hymy sinervä, Vaikk' on alla musta multa? Miks' on kellervä sen suu? Lähde on niin selkeä — Taivaan sini, tähden kulta Siitä sille kuvastuu. SILJULLE. Sun silmäs, Silju, on Kuin taivas siintäväinen, On milloin poutainen, On milloin pilvisäinen. Kas kuinka tuolla taas Nyt musta pilvi paisuu! Ja taivaan synkistää Jo ukkoisvaaru vaisu — Kas ilma salamoi, Tult' iskee välkkäväistä! Ja pilvi uhkailee Jo syöstä tulvaa jäistä — Vaan muuttuu rakehet Jo vesivihmaks' kohta: Pilvestä pian tuo Pois liian sähkön johtaa. Taas ilma raitistuu Ja taivas selkenevi. Taas kirkas pouta on Ja päivä paistelevi. Sun silmäs, Silju, on kuin taivas siintäväinen, On milloin poutainen, On milloin pilvisäinen. SILJUN SILMÄT. Kaks on valtaa, sanotaan, Taivahan ja Tuonen maan. Toinen niinkuin aurinkoinen Valon, riemun, lämmön luo. Yön ja tuskan, vaivan toinen Haudan kylmyydellä tuo. _Yhden_ tiedän vallan vain: Se on silmiss' Siljullain. Riemuansa kun ne loistaa, Tunnen taivaan autuuden, Vaan kun murhe riemun poistaa, Vaivun valtaan varjojen. SILJUNI SILMÄT. Voi kuin silmäs, Silju, ovat Mulle armottomat, kovat, Niinkuin terästä ja piitä! Nyt ne iskee, armaiseni Säkeneitä! — Sydämmeni Niinkuin taula syttyy siitä. KAKSIKIN SYDÄNTÄ. »Miss' saalis on, Oi siljusein? Mun sydämmein Jo ryöstit armotonna pois.» — »Voi onneton!» Hän myhähti. »Vaan rintasi Niin sykkää, kaks kuin sulia ois.» ERILAISIA UHKAUKSIA. (Goethe.) Tyttöni jälkeen metsähän Mä juoksin kaulallen Käs'varren vein: »Pois!» uhkas hän »Mä muutoin kirkasen». »Haa!» huusin silloin uhkaillen, »Ken tänne uskaltaisi» »Vait!» kuiski hän, »vait! ettei ken Vaan sua kuulla sais.» TSHEKKILÄISIÄ KANSANLAULUJA. (Vapaasti suomennettuja.) I. Näin he laususkeli mulle: »Yö kas alkaa hämärrellä!» — Tummentuipa silloin vainen Kultaseni silmä hellä. Näin he laususkeli mulle: »Koi jo virkos' ihanainen!» — Alkoivatpa heloitella Kultaseni posket vainen. Näin he laususkeli mulle: »Kas kuin päivä päilyäkse!» — Kultaseni vainen silloin Akkunastaan pilkittäikse. II. Lintu tuolla viidakossa Yksinään näin laulelee: »Neitonen kun kullan saapi, Poski kohta kalpenee.» Totta lausuin, lintu parka Laskee siellä omiaan: Katsokaapa, poskillani Kuinka puna hehkuu vaan! III. Hän jo pätsikin, haa! Hän jo upottakaa! Tuhon, turmion voi! Sydämmeeni hän toi! Velho viekas hän on, Kova, tunteheton, Kaikki hän lumoaa, Kaikki turmioon saa. Mustat silmänsä nuo, Rinta valkoinen tuo — Kenpä nähdä ne saa, Rauha sen katoaa. Tuhon viidelle toi Tulisilmät jo noi, Puna poskusien, Povi sen luminen. Tuhon viidelle toi, — Jopa kuudeskin, voi! öin ja päivin jo on Houkko niin levoton. Hän jo pätsikin, haa! Hän jo upottakaa! Tuhon, turmion voi! Sydämeeni hän toi! ESPANJALAISIA PIKKURUNOJA. I. Yön hiljaisuus kun rauhan, tyynen tuo Ja unten helmoin kietoo kuolevaiset, Mä kurja tunnen tuskat moninaiset Ja riennän taivahan ja Klorin luo. Ja aueta kun aamun koitar suo Idässä päivän portit purppuraiset, Saa ilmi huokaukset painavaiset Mun rinnastani vanhat vaivat nuo. Jo päivä paahtaa kohti maata tuolta Linnastaan loistavasta taivahalla, Mä vaikeroin vaan alla tuskieni. Tuo ilta rauhaa muille, mulle huolta. Ja turhaa hoivaa etsin vaivain alla: Ei kuule taivas, kuuro Kloriseni. II. Oi miekkoinen kellä On kytkimet, paulat, Oi miekkoinen kellä On kahlehet lemmen! On montakin täällä, Kun miellyttää koittaa, Vaan tuo Marinilla Ne sulossa voittaa. Oi miekkoinen kellä On kahlehet lemmen! On poikanen sillä, Jo sydämen ylkä, Ja hänt' ikänänsä Sen lempi ei hylkää. Oi miekkonen kellä On kahlehet lemmen! III. Joskuspa tyynnä, Oi aatos! siellä Sä viihdyt vielä. Nyt hehkullaan Sua polttaa lempi, Vaan vilvasempi On povi maan; Siell' lemp' ei vaivaa, Ei tuska, siellä Sä viihdyt vielä. Mit' elo milloin Ei aikanansa Suo, kauhistuissansa Sen antaa silloin; Murheetta silloin Vaivatta siellä Sä viihdyt vielä. IV. Voi, kuin tuiman tuim' on neito! Ken sen luoksi tohtii, ken? Kunnahalla kulkee neito, Karjaa siellä kaitsellen, Kaunis on kuin kukka, tuima Niinkuin meri hyrskyinen. Voi, kuin tuiman tuim' on neito! Ken sen luoksi tohtii, ken? KEHTOLAULU. Nuku, nuku lapsonen, Oma sydänkerä! Äiti tuutii laulellen Isän silmäterää. Ulkon' on nyt poutasää, Kesän lämmin helle, Aholla se kypsyttää Marjat lapsoselle. Äiti käskee paimenen Niitä poimiskella, Käskee tuoda huilusen Lapsen puhallella. Nuku, nuku! isäkin Niityn nukkaa niittää, Kun hän tulee kotihin Kilttiään hän kiittää. Kiittää, nostaa suureksi, Putkipillin antaa, Povellansa tuutivi, Pitkin pihaa kantaa. Sitten pikku Perttuni Vähitellen varttuu, Kasvaa aikamieheksi, Auran kurkeen tarttuu. Pappilasta sitten hän Lusikkansa noutaa, Taloon oivan miniän Yli salmen soutaa. Nuku, nuku lapsonen, Oma sydänkerä! Äiti tuutii laulellen Isän silmäterää. SYNTYMÄPÄIVÄKIRJAN SÄKEITÄ. I. (14 p. maalisk.) Jos liekin poltteen tunnet povessas. Jos kuulet kuinka sua käsketähän. Sä tarpeeks' voimaa pyydä Luojaltas Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän. II. (31 p. toukok.) Nyt mieli talven synkistämä saa Taas uutta toivoa ja virvoitusta. Kas kuinka särkyy koteloinen musta Ja perho kultasiivin liihoittaa Sen sisältä. Niin luonto virkoaa Nyt kaikkialla talven uinailusta. III. (27 p. heinäk.) Ruusupensas kukkivainen Olet Suomi, perhonasi Liidän luonas, kaunokainen, Naulitsen ma tuoksuasi. IV. (29 p. elok.) Kotitaivas aina mulle Herttainen ja armas on, Lämpöisin ja kirkkain mulle Paiste kotiauringon V. (27 p. elok.) Syys jospa riistää Kukkaset, kohta Toisia meille Taas kevät tuo. JOS PILVI OISIN! Jos pilvi väikkyväinen Vaan taivahalla oisin, Maan riemut, murheet kaikki Mä silloin nähdä voisin. Mit' oiskaan! — kurjuuttahan Mielellä haikealla Mä nähdä saisin täällä Maan päällä kaikkialla. Mä sille kyyneleitä Sateena vuodattaisin, Vaan ukkoisnuolen kurjain Mä rintaan linkoaisin. TOIVO. Tuolla valtaa kuolon Kolkkous ja jää, Yö on synkkä, tuimat Tuulet myrskyää, Pimeässä peikot, Aaveet peljättää. Tääll' on päivä tyyni, Lämmin pouta on, Rauhaa myhäilevi Silmä auringon, Katvett' ei luo pilvet Taivaan siintohon. Yön ja päivän liittää Loistavainen koi, Rusko ilman rantaa Kultaa — Niinpä, oi! Murheen, riemun vaiheet Toivo purppuroi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.