The Project Gutenberg eBook of Riivaajat 1/3, by Fyodor Dostoyevsky

    I. Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja
       suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta
   II. Prinssi Heikku. Naittopuuhia.
  III. Toisen synnit.
   IV. Kompurajalka.
    V. Kaikkitietävä käärme.

Virka mitä virkat, hankeen peittyi jälki. Eksyksiin ajoi peikot. Mielen ankeen huuto hukkui meteliin. — — — — — Suurko pahan parvi lienee, mikä matkan määrä lie? Kotitontun hautaan vienee — vaiko velhon häihin tie?

"Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimenet pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi."

ENSIMMÄINEN LUKU.

Johdatuksen asemesta vain muutamia yksityisseikkoja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin elämäkerrasta.

Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa vasta tuonnempana.

Tunnustan heti suoraan: Stepan Trofimovitš näytteli aina keskuudessamme jonkinlaista niin sanoakseni kansalaisen[1] osaa ja rakasti tätä osaansa intohimoisesti, jopa niin, että hän ei ilman sitä olisi varmasti osannut elääkään. En suinkaan tahdo näin väittäessäni verrata häntä näyttämöllä esiintyvään näyttelijään, siitä varjelkoon Jumala, sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa itse annan hänelle suuren arvon. Viisainta lienee syyttää kaikesta tottumusta. Vieläkin selvemmin sanoen tämä lienee ollut vain ainaisen ja pohjaltaan sangen jalon tottumuksen seuraus, tottumuksen, joka syntyi siitä, että hän jo varhaisimmassa lapsuudessansa totutteli asettautumaan kuvitteluissaan kansalaisen kauniiseen asemaan. Samasta syystä miellyttivät häntä myös nimitykset "vainottu" ja "karkoitettu". Näillä sanoillahan on jo omalaatuinen klassillinen hohde, ja juuri tämä se häntä kerran häikäistyään lieneekin saanut vuosien kuluessa hänen omanarvontuntonsa siinä määrin kohoamaan, että hän lopulta uskoi seisovansa hyvinkin korkealla ja hänen itserakkauttaan sangen määrittelevällä jalustalla. Eräässä viime vuosisadan englantilaisessa satiirisessa romaanissa muudan Gulliver, oleskeltuaan kääpiöiden valtakunnassa, jossa ihmiset olivat vain vaaksan mittaisia, tottui siinä määrin pitämään itseään jättiläisenä, että hän yhä vielä Lontoon kaduillakin aivan huomaamattaan varoitteli ohikulkijoita ja ajoneuvoja väistämään sekä pitämään silmiään auki, että hän ei vain tallaisi ketään jalkoihinsa, sillä hän piti itseään yhä vieläkin jättiläisenä ja noita toisia kääpiöinä. Silloin hänelle naurettiin, jopa pilkattiinkin häntä. Uskalsipa muudan raaka kuski sivaltaa jättiläistä ruoskallansakin; mutta oliko tämä mielestänne oikein tehty? Mitä ei tottumus saisi aikaan? Olihan tottumus tehnyt Stepan Trofimovitšinkin Gulliverin kaltaiseksi, vaikkakin tämä tottumus hänessä ilmeni, jos mahdollista, vieläkin viattomammassa muodossa, joka ei suinkaan loukannut ketään. Sillä olihan Stepan Trofimovitš lopultakin niin perin kunnon mies.

Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi, niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin. Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka hän tosin ei tieteen… no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.

Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin, Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten — muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi (nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon- ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään. Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin. Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma, jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä, jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken. Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se, että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on, mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään. Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria, joka muistuttaa Faustin toista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet, mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä, enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu, ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat. Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi, laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja, nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa, mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena. Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä, nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä, koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen, kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin, olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.

II.

En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset, hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen" oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo, joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua, erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn, ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto. Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä. Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi niin perin merkillistä ihmistä.

Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta, eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan kansanrunoilijammekin laulaa:

"… liberaali — idealisti. Ruumiillistuneena syytöksenä isänmaasi eessä seisoit sa."

Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään. Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin. Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko hänen olemuksestaan uhosi:

Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.

Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä. Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska", — niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa, mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein, paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion tehdäkin.

III.

Ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hyvinkin merkillisiä. On ystävyksiä, jotka ovat melkein syödä toinen toisensa elävältä, ja tällaista saattaa jatkua kautta koko heidän pitkän elämänsä ajan, mutta eroamisesta ei heidän kesken silti voisi olla puhettakaan. Eivät he kykene kerta kaikkiaan toisistansa eroamaan. Jos toinen heistä kiukuissaan joskus yrittäisikin katkaista suhteen, niin varmasti tämä itse ensimmäisenä sen jälkeen sairastuisi, ehkäpä kuolisikin, jos suhde todellakin katkeaisi. Voin jokseenkin varmasti väittää, että Stepan Trofimovitš useammankin kerran eroa ennustavien kohtausten jälkeen, vieläpä sellaistenkin jälkeen, jolloin hänellä ja Varvara Petrovnalla oli ollut keskenään mitä intiimimpiä sydämenpurkauksia, hypähti Varvara Petrovnan lähdettyä äkkiä pystyyn sohvaltaan ja alkoi takoa nyrkillään seinää.

Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista, että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa. (Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!) Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli" Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti, peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.

— Ei, ei… kunniallisempaa on näin… se on velvollisuuteni, kuolen, jollen saa sanotuksi kaikkea… aivan kaikkea! — väitti Stepan Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.

Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään, kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.

Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan, eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen". Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen jonkinlainen lempiunelmansa… Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari pientä juttua.

IV.

Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin, kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni, mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin, että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille. Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan. Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin. Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin. Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan huudahti: hurraa! Tekipä hän vielä jonkinlaisen liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin. Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin. Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:

Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi." Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä. Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten saata olla sitäkään kertomatta.

Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen seuranansa.

Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania. Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin paljon, mutta…" Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia, mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään, vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.

Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää, tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut. Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi. Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:

Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään, miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin. Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti myös huvimajakohtaukset.

Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli, voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin ihmeissään.

Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen. Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin, että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis. Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut 30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua, runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan. Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia, vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän tästä oikeastaan kannata edes puhua.

Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin, ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin aivan pikku seikka.

Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen. Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin, että Moskovastakaan ei ollut enää apua.

Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna, jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän. Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista". Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi", ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä. Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu, hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin, mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista, antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti. Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä. Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa. Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.

VI.

Ja niin he lähtivät matkalle Pietariin, jossa he viipyivät koko talven. Mutta pitkänpaaston aikoihin kaikki meni lopulta hajalle, aivan kuten sateenkaarenväreissä kimalteleva saippuakupla revähtää äkkiä rikki. Kuvitelmat särkyivät, ja tolkuton hapuileminen kävi entistä pahemmaksi. Ylhäisten suhteiden uudelleensolmiminen ei onnistunut sanottavasti, jos siitä ollenkaan kannattaa edes puhua, sillä tulokset olivat mikroskoopillisen pienet ja nekin nöyryyttävän väkinäisesti aikaansaadut. Loukkaantunut Varvara Petrovna antautui kokonaan "uusille aatteille" ja alkoi pitää salonkia. Hän kutsui luokseen kirjailijoita, ja niitä tuotiin hänen luoksensa tukuttain. Vähitellen tulivat ne jo omasta aloitteestansakin, aivan kutsumatta, ja kukin toi aina toverinsa tullessaan. Varvara Petrovna ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaisia kirjailijoita. Määrättömän ylvästeleviä he olivat, vieläpä aivan tietoisesti ja rehellisesti, aivan kuten olisivat pitäneet suoranaisena velvollisuutenansa olla juuri sellaisia kuin olivat. Saattoivatpa jotkut heistä (vaikka eivät tosin kaikki) esiintyä juovuspäissäänkin, ja siinä tilassaankin he näyttivät siltä, kuin olisivat eilen vasta keksineet, että tämähän se vasta olikin aivan erikoisen kaunista. Kaikki he jostakin syystä tavattomasti ylvästelivät. Aivan kuin olisi heidän kasvoistaan loistanut ainainen vakuutus siitä, että he eilen vasta olivat päässeet jonkin hyvin tärkeän salaisuuden perille, josta ei kukaan muu ollut tähän asti vielä mitään tietänyt. He torailivatkin keskenään, mutta sitäkin he pitivät suorastaan kunnia-asianaan. Vaikeata oli saada selville, mitä heistä kukin oli kirjoittanut. Heidän joukossaan oli kriitikkoja, kaunokirjailijoita, näytelmäkirjailijoita, satiirikkoja, poleemikkoja. Stepan Trofimovitšin onnistui pujottautua heidän ylhäisimpien valittujensa joukkoon, josta koko suuntaa ohjattiin. Vaikka nämä johtajat olivatkin saavuttamattoman korkealla, hänet otettiin sentään sydämellisesti vastaan. Hänestä ei tietystikään kukaan ollut koskaan kuullut tuon taivaallista, ei muuta, kuin että hän edusti "aatetta". Stepan Trofimovitš osasi siinä määrin mielistellä johtajia, että sai nämä heidän olympolaisesta ylhäisyydestänsä parisen kertaa mukaansa Varvara Petrovnan illanviettoihinkin. Nämä olivat hyvin totisia ja hyvin kohteliaita sekä käyttäytyivät moitteettomasti. Muut aatetoverit pelkäsivät nähtävästi heitä. Selvästi huomasi vain, että johtajien oli kiire. Varvara Petrovnan luo tuli kerran pari entistä kirjallista suuruuttakin, jotka sattuivat sillä kertaa oleskelemaan Pietarissa ja joihin Varvara Petrovna oli ollut mitä hienoimmissa suhteissa. Mutta hämmästyen hän huomasi, että nämä kiistämättömän todelliset suuruudet olivat vettä hiljaisempia, nurmea matalampia, liehakoivat nousukasväkeä ja kerjäilivät halpamaisesti tämän suosiota. Ensin Stepan Trofimovitšia onnisti. Hänet huomattiin ja asetettiin julkisissa tilaisuuksissa näytteille. Kun hän kerrankin eräässä julkisessa esitelmätilaisuudessa astui puhujalavalle pitämään esitelmäänsä, voimakkaat kättentaputukset kajahtivat, ja tämä suosionosoitus kesti kokonaista viisi minuuttia. Yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen hän yhä vielä muisteli tätä kyynelsilmin. Tuskin tämä muisteleminen johtui kuitenkaan kiitollisuudesta. Se oli vain hänen taiteilijatemperamenttinsa luonnollinen ilmaus. "Vannon sen, olenpa valmis lyömään vaikka vetoa siitä, että" (näin hän uskoi minulle, tosin minulle yksin ja kahdenkeskisesti) "ainoakaan ihminen koko yleisöstä ei tietänyt minusta yhtään mitään!" Merkillinen tunnustus! Hänessä täytyi olla älyn terävyyttä, (koskapa hän puhujalavalla innostuksensa) hurmiossakin niin selvästi ymmärsi asemansa, mutta toiselta puolen näytti siltä, kuin tätä älyn terävyyttä olisi nimenomaan häneltä puuttunut, koska hän vielä yhdeksän vuotta tapahtuman jälkeen ei voinut muistella sitä loukkausta tuntematta. Pakotettiinpa hänet kirjoittamaan nimensä parin joukkovastalauseenkin alle. (Mitä "vastaan" nämä vastalauseet oli tähdätty, sitä hän ei itsekään tietänyt.) Hän kirjoitti niihin nimensä. Varvara Petrovna pakotettiin myös kirjoittamaan nimensä erääseen vastalausekirjelmään, jonkin "häpeällisen menettelyn" johdosta sepitettyyn, ja hänkin kirjoitti nimensä. Muuten melkoinen enemmistö niistä nuorista, jotka kävivät hänen vastaanotoissaan, katsoi jostakin syystä velvollisuudekseen halveksia Varvara Petrovnaa, vieläpä puhua hänestä aivan ääneen peittelemättömän ivallisesti. Stepan Trofimovitš mainitsi joskus ohimennen katkeralla mielellä ollessaan, että näiltä ajoilta olikin lähtöisin tuo Varvara Petrovnan kateus häntä kohtaan. Varvara Petrovna käsitti hyvin, että hänen ei ollut oikeastaan soveliasta seurustella tämäntapaisten henkilöiden kanssa, mutta siitä huolimatta hän etsi ahnaasti heidän seuraansa, pyyteli heitä luokseen ja teki tämän kaiken naisten tapaan, hysteerisen kärsimättömästi, ja mikä tärkeintä, odotteli aina jotakin tapahtuvaksi. Illanvietoissa hän puhui vähän, vaikka hän olisi silloin saattanut hyvinkin puhua; mutta hän piti parempana silloin kuulostella. Puhuttiin sensuurin ja _jer_kirjaimen poistamisesta, venäläisen kirjaimiston muuttamisesta latinalaiseksi, jostakusta eilen karkoitetusta henkilöstä, kauppakujassa tapahtuneesta skandaalista, mitä hyötyä olisi siitä, jos -Venäjä hajoaisi itsenäisiksi kansallisuusvaltioiksi, jotka sitten vapaaehtoisesti liittyisivät federatiivisesti yhteen, armeijan ja laivaston hajoittamisesta, Puolan rajan uudelleen siirtämisestä; Dneprille, talonpoikaisreformista ja julistuksista, perintöoikeuden, perheen, lasten ja pappien tuhoamisesta, naisen oikeuksista, Krajevskin talosta, Krajevskin, jolle ei kukaan saattanut suoda anteeksi j.n.e. j.n.e. Oli selvää, että nousukasjoukossa oli paljon roistoja, mutta epäilemättä oli myös paljon rehellisiä, vieläpä sangen miellyttäviäkin ihmisiä, huolimatta heidän joka tapauksessa hieman merkillisistä vivahduksistaan. Näitä rehellisiä oli paljon vaikeampi ymmärtää kuin vilpillisiä ja röyhkeitä; mutta pahinta oli, ettei käynyt koskaan selville, kumpien käsissä oli johto. Kun Varvara Petrovna ilmaisi ajatuksensa aikakauslehden perustamisesta, häneen luoksensa alkoi tulvia vieläkin enemmän väkeä, mutta samalla alkoi myös sadella syytöksiä suoraan vasten kasvoja, syytöksiä siitä, että hän oli muka kapitalisti ja riistäjä. Syytökset olivat yhtä häikäilemättömiä kuin odottamattomiakin. Muudan ikivanha kenraali, Ivan Ivanovitš Drozdov, kenraali Stavrogin-vainajan entinen ystävä ja virkaveli, sangen kunnianarvoisa vanhus (mutta omalla tavallaan tietenkin), mies, jonka me täällä hyvin kaikki tunsimme ja joka oli äärimmäisen itsepintainen ja ärtyisä, söi kauhean paljon ja pelkäsi kauheasti ateismia, ryhtyi kerran väittelyyn erään kuuluisan nuorukaisen kanssa Varvara Petrovnan illanvietossa. Tämä nuorukainen sanoa tokaisi ensi töikseen: "Olette siis kenraali, koskapa saatatte väittää sellaista", niinkuin ei "kenraalia" loukkaavampaa nimitystä enää olisi ollut olemassakaan. Ivan Ivanovitš kiivastui aivan silmittömästi: — Niin, hyvä herra, minä olen kenraali, vieläpä kenraaliluutnantti, ja olen uskollisesti palvellut keisariani, mutta sinä, poika paha, olet nulikka ja jumalankieltäjä! — Syntyi kerrassaan sopimaton skandaali. Seuraavana päivänä tapaus mainittiin sanomalehdissä, ja taas alettiin kerätä joukkoprotestia "häpeällistä menettelyä" vastaan, Varvara Petrovna kun ei näet ollut suostunut heti ajamaan kenraalia ulos ovesta. Kuvitetussa aikakauslehdessä nähtiin ennen pitkää pilakuva, joka mitä loukkaavimmin esitti "kolmea taantumuksellista", Varvara Petrovnaa, kenraalia ja Stepan Trofimovitšia yhdessä. Kuvaan liittyi vielä runokin, jonka kansanrunoilija oli vartavasten sepittänyt. Omasta puolestani tahtoisin vain lisätä, että hyvin usealla kenraalinarvoisella henkilöllä on tosiaankin hieman naurettava tapa sanoa: "Olen palvellut keisariani", aivan kuin heillä olisi joku erikoinen heidän keisarinsa, joka ei ole sama kuin se, joka on meillä muilla keisarimme kuolevaisilla alamaisilla.

Pietarissa oleskelu kävi lopulta tietenkin aivan mahdottomaksi, etenkin sen jälkeen kuin Stepan Trofimovitš oli kärsinyt täydellisen fiaskon. Hän ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan alkoi puhua "taiteen oikeuksista", ja silloin hänelle naurettiin vasten silmiä. Viimeisellä luennollaan hän oli päättänyt voittaa kuulijat "kansalaisen" kaunopuheisuudella, luullen voivansa siten hellyttää sydämet ja uskoen ainakin "karkoitetun asemansa" herättävän kunnioitusta. Empimättä hän sanoi myöntävänsä, että käsite "isänmaa" oli hyödytön, jopa koomillinenkin, suostui myöntämään vielä uskonnonkin vahingollisuuden, mutta samalla hän lujasti ja äänekkäästi, että Puškin oli sentään asetettava ainakin saappaita korkeammalle — vieläpä hyvin paljonkin korkeammalle. Silloin hänelle vihellettiin, ja ehtimättä edes alas puhujalavalta hän puhkesi kyyneliin Varvara Petrovna toi hänet puolikuolleena kotiin. "On m'a traité comme un vieux bonnet de coton!" [Minua on kohdeltu kuten vanhaa yömyssyä.] hän leperteli aivan mielettömänä. Varvara Petrovna hoiteli häntä pitkin yötä, antoi hänelle kirsikkalaakeritippoja ja lohdutellen toisteli hänelle aina aamunkoittoon saakka: "Kerran vielä on teistäkin oleva hyötyä. Kerran vielä lyö teidänkin hetkenne… Te saatte tunnustusta… toisaalla!"

Jo seuraavana päivänä, varhain aamulla, Varvara Petrovnan luo tuli viisi kirjailijaa, joista kolme oli hänelle aivan outoa ja joita hän ei ollut edes koskaan nähnyt. Ankaran näköisinä nämä sanoivat tulleensa ilmoittamaan, että asia, joka koski hänen aikakauslehteänsä, oli muka nyt tutkittu ja että he olivat tulleet ilmoittamaan päätöksestänsä. Varvara Petrovna ei tietänyt pyytäneensä ketään huolehtimaan hänen aikakauslehdestään, vielä vähemmin hän oli halukas antamaan toisten tehdä omista asioistaan päätöksiä. Varvara Petrovnan oli tämän päätöksen mukaan jätettävä perustamansa aikakauslehti heidän huostaansa pääomineen päivineen "vapaan kauppayhtymän" oikeuksin ja lähdettävä kiireimmiten takaisin Skvorešnikiin sekä välttämättä siepattava mukaansa myös Stepan Trofimovitš, joka oli "jäänyt ajastansa jälkeen". Ylevämielisyydessään he kuitenkin suostuivat myöntämään Varvara Petrovnalle osittaisen omistusoikeuden, lupasivatpa vielä lähettää hänelle kuudennen osan puhtaasta voitostakin. Liikuttavinta tässä kaikessa oli, että ainoallekaan näistä tämä ei ollut suinkaan "omanvoiton pyyntiä", vaan "yhteisen asian" puolesta uurastamista.

— Me lähdimme sieltä kuin vauhkot, — Stepan Trofimovitš kertoi myöhemmin, — en käsittänyt enää mitään, ho'in vain vaunun jyrinän tahtiin:

ja piru tietää, mitä kaikkea, kunnes tultiin Moskovaan. Vasta siellä tulin entiselleni, aivan kuin siellä nyt olisi voinut olla jotakin muuta! Voi, ystäväni, — hän loihe puhumaan meille usein innoissaan, — ette saata kuvitellakaan, miten suru ja suuttumus valtaa sielun, kun ylevä aatteenne, jota olette vaalinut kauan kuin pyhää, joutuu taitamattomien käsiin, ja nämä laahaavat sen kadun lokaan, kaltaistensa hölmöjen tarkasteltavaksi. Tai sitten te tapaatte sen romumarkkinoilla, ette edes tunne sitä enää omaksenne, kun se loassa rähjöttää kallellaan, epäsuhtaisena, ilman harmoniaa, tyhmien lasten leikkikaluna! Ei! Ei meidän nuoruudessamme sentään ollut tuollaista, eivätkä pyrkimyksemme olleet tuollaiset! Ei, ei! Ei sinne päinkään. En tunne tätä… Mutta kerran vielä koittaa uudelleen meidänkin aikamme ja viitoittaa kaikelle nykyisin häilyvälle varman tien. Sillä mitä muutakaan voisi tästä kaikesta tulla?

VII.

Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli. — "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini, joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni, jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin kuin joku Andrejeff, un oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.

Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa (Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o. Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias, hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli "mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias, jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta. Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin, sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin", jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa. Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa. Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä, uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän, vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen pitkän vuoden perästä… j.n.e., j.n.e.

— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen…

Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään: "minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.

Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia. On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]

VIII.

Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri, tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme, unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen, ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa, vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla myös vatsatautikohtauksen päivä.

Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies, ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä. Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin tavoin mielistellä tätäkin.

Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas, joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi. Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan, Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään, että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit "liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä, joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti. Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena. Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse. Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä, sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti, tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen. Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.

Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen virkamies, joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka todellisuudessa olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli myös naimisissa. Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies, tosin jo siinä kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin itseoppinut. Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti perheessään myös muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin. Hänen vaimonsa, samoin kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa naiset, harrasti vain "kaikkein uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi heiltä jollakin lailla liian karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan Trofimovitš oli kerran maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä, jos missä, aate oli todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän mielipiteensä olivat suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin pieni viittaus jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä nurkkakunnasta, kun he olivat jo valmiit heittämään siinä silmänräpäyksessä mitä tahansa ulos ikkunasta, jos sellainen toivomus vain suinkin lausuttiin. Mme Virginskaja harjoitti kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä ollessaan hän oli pitkät ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas oli puhdassydäminen mies, enkä ole tavannut ainoatakaan toista, jolla olisi ollut rehellisempi tulisielu kuin hänellä. "En koskaan, en koskaan luovu näistä valoisista toiveistani", hän puheli minulle loistavin silmin. "Valoisista toiveista" hän aina puhui hiljaa ja syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten, aivan kuin olisi ilmaissut suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin pitkä, mutta hyvin hoikka ja kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin ohuet ja ruosteenpunaiselle vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin ylimieliset pilkat hänen käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi, mutta joskus hän voi ruveta aivan tosissaan väittämään vastaankin ja saattoi silloin Stefan Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš kohteli häntä lempeästi, ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei isällisestä.

— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin. Tosin minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte niin typerän rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa chez ces seminairistes, mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken hautomisen" kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi haudottu, mutta keskoinen on hänkin.

— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä tahansa… omalla tavallaan.

Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi, eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen, söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa. Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies, jota on syvästi loukattu.

Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä". Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:

— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!

Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois. Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin, Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää otettu vastaan.

IX.

Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin, vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä. "Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita, mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä", Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet. Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella, teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään. Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin, puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti. Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena. Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin (vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun 19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen tilanomistaja oli sepittänyt:

Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja, loruja…!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille ilkeästi:

— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille tilanomistajille. —

— Cher ami, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, — uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri meidän päämme.

Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä, vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:

— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä. Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.

Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin, että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä Anton Kovaosaista[14] lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!

Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa, että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo, vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten, jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava, että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.

Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme, puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan Trofimovitš nauroi ääneensä.

— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät, istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua, mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä "herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa. Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto, jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen", joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä, että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa! Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme. Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä. En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti, hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa kutsua ystäviäni sielumessuuni!

Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa venäläistä lörpöttelyä?

Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi kaikki täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä jumalankieltäjän?" hän puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan, mais dislinguons, uskon, kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä minulle ilmaissut. Eihän voi vaatia, että minä uskoisin samaten kuin joku Nastasja (palvelustyttö) tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo noin vain 'kaiken varalta', — tai siten kuten Šatov. Mutta Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes puhua, Šatov uskoo väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili ainakin. Mitä taas tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin huolimatta, että suhtaudun siihen vilpittömän kunnioittavasti, en kuitenkaan ole kristitty. Olen mieluummin antiikin pakana, kuten suuri Goethe, kuten muinaiset helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty senkään vuoksi, että kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten George Sand eräässä nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin perinpohjin eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee, niin en ymmärrä, mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat työtänsä niin ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en sittenkään tahdo olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille tuon kuuluisan kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi muka 'johonkin Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken puhuen] ei voi kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin Gogolj (sellaisena kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja… koko kirjeen! Mutta jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse asiassa aivan samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne! Jos kukaan, niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen vuoksi ja kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi. Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä tai retikasta ja hernerokasta?…"

— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen vuoksi kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he niin omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi katseensa maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.

— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!

— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov silmät tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei tunne, ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki he ja te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain sormienne lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville jo siitä Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut markkinateltassa elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa vain ranskalaisiin yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin kokonaan. Hänkin saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä viisaampi kuin kaikki te muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te tarkastelitte pintapuolisesti kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä ja halveksitte jo yksistään siitä syystä, että "kansaa" teidän mielestänne oli vain Ranskan kansa tai oikeastaan vain pariisilaiset, ja sen vuoksi te häpesitte, että Venäjän kansa ei ollut samanlaista. Tämä on koristelematon totuus! Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa, ei myöskään ole Jumalaa! Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää ymmärrä omaa kansaansa ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä, heti samassa suhteessa kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat jumalankieltäjiksi tai välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi! Tämä on väittämä, joka voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä kaikki te, samoin kuin mekin olemme nykyjään vain iljettäviä ateisteja tai välinpitämätöntä, turmeltunutta ja kelvotonta väkeä, eikä mitään muuta! Samoin tekin, Stepan Trofimovitš, olen ottanut teidätkin lukuun, ja teillehän minä tässä oikeastaan olen koko ajan puhunutkin, tietäkää se!

Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin tapahtui muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi ovelle täysin varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin täydellisesti, ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa Stepan Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää hänet.

— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin perin rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.

Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä. Käytöksestään päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee sentään sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän joskus ylitti soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös ensimmäisenä kärsi. Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän murahti jotakin nenäänsä, pysähtyi, muutteli hetken ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu, mutta sitten aivan äkkiä hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen hymy, hän heitti syrjään lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä vielä kuitenkin itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään selvää, että sen jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti kohotettavaksi jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden aikaisempien kuuluisuuksien muistoksi.

TOINEN LUKU.

Vielä oli maailmassa muudan henkilö, johon Varvara Petrovna ei ollut suinkaan vähemmän kiintynyt kuin Stepan Trofimovitšiin. Ja tuo henkilö oli hänen ainoa poikansa, Nikolai Vsevolodovitš Stavrogin. Tämän kasvattajaksihan Stepan Trofimovitš oli aikoinaan kutsuttukin. Poika oli silloin vain kahdeksan vuoden vanha, ja isä, kevytmielinen kenraali Stavrogin, eli silloin jo erossa vaimostaan, niin että lapsi sai kasvaa vain äitinsä hoivissa. Stepan Trofimovitšille me emme saa tehdä vääryyttä, hän osasi todella saada kasvattinsa kiintymään itseensä. Koko salaisuus piilikin siinä, että hän itsekin oli aivan kuin lapsi. Minuakaan ei vielä silloin ollut, ja hän taas kaipasi alinomaa todellista ystävää. Hän ei hetkeäkään epäillyt ottaa ystäväkseen tätä pikku olentoa, niin pian kuin lapsi oli kasvanut hivenenkin suuremmaksi. Kaikki kävi aivan luontevasti, eikä heidän ikäeronsa ollut ollenkaan haittana. Useammin kuin kerran hän herätteli öisin tämän kymmen- tai yksitoistavuotiaan ystävänsä yksinomaan vain vuodattaaksensa hänen nähtensä kyyneliä, joita hänen loukatut tunteensa puristivat esiin, tai ilmaistakseen hänelle jonkin kotisalaisuuden, vähääkään huomaamatta, että sellainen oli aivan sopimatonta. Ystävät heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät molemmat. Poikanen tiesi hyvin, että äiti rakasti häntä, mutta tuskin hän itse välitti suuriakaan äidistään. Varvara Petrovna puheli harvoin poikansa kanssa, harvoin kielsi häneltä mitään, mutta hänen katseensa seurasi alinomaa tarkkaavaisena pojan askelia, ja tämän äidin katseen poika tunsi kiusallisen painostavana yllään. Muuten, mitä tulee opettamiseen ja lapsen henkiseen kehittämiseen, niin siinä suhteessa Varvara Petrovna luotti täydellisesti Stepan Trofimovitšiin. Silloin hän vielä uskoi sokeasti ystävänsä kykyihin. On hyvin luultavaa, että pedagogi lienee pannut kasvattinsa hermot hieman pilalle. Kun poika kuudennellatoista ikävuodellaan vietiin lyseoon, hän oli heiveröinen ja kalpea, omituisen hiljainen ja mietiskelevä. (Myöhemmin havaittiin, että hänellä oli aivan hämmästyttävän paljon fyysillistä voimaa.) On syytä olettaa, että ystävykset öisin eivät syleilleet toisiansa itkien vain yksinomaan pienten kotisurujen vuoksi. Stepan Trofimovitš osasi koskettaa ystävänsä sielun kaikkein herkimpiä kieliä ja osasi herättää hänessä tuon ensimmäisen epämääräisen aavistelun siitä ikuisesta, pyhästä kaipuusta, jota eräät valitut sielut, sen makeutta kerran maistettuaan, eivät enää koskaan vaihda halpaan tyytyväisyyteen. (Onpa olemassa sellaisiakin kaipauksen harrastelijoita, jotka pitävät sitä kaikkein täydellisintä tyydytystäkin arvokkaampana, siinäkin tapauksessa, että olisi mahdollista saavuttaa tyydytys.) Joka tapauksessa, oli sangen terveellistä, että opettaja ja opetuslapsi, vaikkakin myöhään, erotettiin toisistaan.

Kahtena ensimmäisenä opiskeluvuotenaan poika kävi kotona loma-ajoilla. Silloin taas, kun Varvara Petrovna ja Stepan Trofimovitš oleskelivat Pietarissa, hän oli joskus läsnä kirjallisissa illoissa, joita pidettiin hänen äitikultansa luona, ja silloin hän tarkasti kuunteli sekä teki huomioitaan. Hän puhui hyvin vähän, oli kaino ja hiljainen. Stepan Trofimovitšiin hän suhtautui yhä vieläkin hellän huomaavaisesti, mutta oli jollakin tavoin pidättyvämpi. Yleviä puheenaiheita ja entisen muistelemista hän vältti silminnähtävästi. Suoritettuaan koulun oppikurssin hän äitinsä tahtoa noudattaen antautui sotilasuralle ja pääsi pian upseeriksi erääseen huomatuimpaan kaartin ratsuväkirykmenttiin. Saatuaan ylleen sotilaspuvun hän ei käynyt tavanmukaisesti näyttämässä sitä äidilleen ja kirjoittelikin Pietarista vain ani harvoin. Rahaa Varvara Petrovna lähetti hänelle säästelemättä, huolimatta siitä, että suuren reformin jälkeen hänen tulonsa vähenivät niin, että hän ei ensi aikoina saanut puoltakaan siitä, mitä hänen maatilansa sitä ennen oli tuottanut. Hänellä oli muuten pitkäaikaisen säästäväisyyden tuloksena suurehko pääoma. Hän oli hyvin mielissään poikansa Pietarin hienoissa piireissä saavuttamasta menestyksestä. Se, mikä ei enää ollut onnistunut hänelle, se saattoi ehkä onnistua nyt nuorelle, rikkaalle upseerille, jolla oli tulevaisuus edessään. Nuori Stavrogin sai uudistetuksi sellaisiakin tuttavuuksia, joista äiti ei ollut osannut enää uneksiakaan, ja kaikkialla otettiin hänet vastaan mitä vilpittömimmin. Mutta pian alkoi kierrellä merkillisiä huhuja, jotka vihdoin tulivat Varvara Petrovnankin korville, huhuja sellaisia, että nuori mies oli muka aivan äkkiä alkanut mielettömästi kurjistella. Ei hän sanottavasti juonut eikä edes pelannut, vaan se oli jotakin vielä kauheampaa. Kerrottiin, että hänet oli vallannut jonkinlainen villi hurjapäisyys. Mainittiin yliajetuista ihmisparoista, eräästä hienoston nuoresta rouvasta, jota hän oli kohdellut mitä raaimmin oltuaan ensin hänen kanssaan hyvin läheisessä suhteessa, loukkasipa hän tätä aivan julkisestikin. Tässä kaikessa oli jo jotakin liian julkista ja likaista. Siihen vielä lisättiin, että tuo öykkäri lyöttäytyi naisten seuraan vain saadakseen heitä loukata, koska pahoinpitely juuri olikin hänen päänautintonsa. Varvara Petrovna oli järkyttynyt ja suruissaan. Stepan Trofimovitš koetti vakuuttaa hänelle, että nämä olivat vain liian runsasvivahteisesta henkisestä rakenteesta johtuvia ensimmäisiä väkivaltaisia voimanpurkauksia, että meri tyyntyy kerran ja että kaikki tämä muistutti elävästi prinssi Heikun nuoruutta, Heikun, joka kurjisteli yhdessä Falstaffin, Poinsin ja mrs. Quicklyn parissa ja jota hurjistelua Shakespeare on niin elävästi kuvannut. Varvara Petrovna ei tällä kertaa huudahtanutkaan: "Loruja, loruja", kuten hänen oli tullut tavaksi tuon tuostakin tuiskahdella viime aikoina ystävälleen, vaan kuunteli hyvin tarkkaavaisena, pyysipä vielä selittämään asian oikein juurta jaksain, otti itse esille Shakespearen ja luki mielenkiintoisen tarkkaavaisesti tuon kuolemattoman kronikan. Mutta kronikka ei häntä tyydyttänyt, eikä hän siitä löytänyt paljoakaan, mikä olisi muistuttanut kyseessäolevaa tapausta. Kuumeisesti hän odotteli vastauksia muutamiin kirjeisiinsä. Vastaukset tulivat. Pian saatiin kohtalokas uutinen: prinssi Heikolla oli ollut pari kaksintaistelua melkein yhdellä kertaa. Itse hän oli ollut kummassakin tapauksessa pääsyyllinen, toisessa kaksintaistelussa hän oli ampunut vastustajansa heti kuoliaaksi, ja toisen vastustajansa hän oli tehnyt raajarikoksi. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Oikeuden päätöksen mukaan syyllinen menetti upseerinarvonsa ja kaikki upseerin oikeudet sekä sai tavallisena sotamiehenä lähteä karkoitusmatkalle johonkin syrjäiseen jalkaväkirykmenttiin. Tätäkin pidettiin vain erikoisena armonosoituksena.

Vuonna 1863 hän vihdoin saavutti menestystä, sai kunniaristin, tuli aliupseeriksi sekä pääsi sen jälkeen pian taas upseeriksikin. Tänä aikana Varvara Petrovna oli lähettänyt pääkaupunkiin hyvinkin satakunta mitä nöyrintä armonanomusta. Näin erikoisessa tapauksessa hän katsoi soveliaaksi alentuakin. Ylennyksen saatuaan nuorukainen otti eron sotapalveluksesta, mutta ei taaskaan tullut Skvorešnikiin, vieläpä lakkasi kokonaan kirjoittamastakin äidilleen. Saatiin vihdoin syrjäteitä kuulla, että hän oleskeli taas Pietarissa, mutta entisissä seurapiireissä häntä ei otettu enää vastaan. Lopulta hän kokonaan katosi näköpiiristä. Vastaukseksi tiedusteluihin tuli tietoja, että hän piti asuntoaan hyvin merkillisten ihmisten parissa, oli tekemisissä vain Pietarin väestön hylkiöiden kanssa, oli sotkeutunut jonkinlaisten n.s. saappaattomien virkamiesten ja virkaheittojen upseerien pariin, juopporattien, jotka osasivat hienosti kärttää almua; seurusteli heidän likaisissa perheissään, vietti yöt päivät heidän pimeissä asuinpesissään ja Jumala tiesi milloin minkinlaisten syrjäkatujen pihojen perillä, joutui rappiolle, kulki risoissaan ja väitettiin, että tämä tällainen häntä juuri eniten miellyttikin. Rahoja hän ei äidiltään pyytänyt; hänellä oli oma pikku maatilansa, — muinoinen kenraali Stavroginin kyläpahainen, joka tuotti ainakin jonkin verran ja jonka hän kuulopuheiden mukaan lienee antanut vuokralle jollekulle Saksista kotoisin olevalle saksalaiselle. Viimein äiti sai rukouksillaan poikansa palaamaan luokseen, ja niin prinssi Heikku ilmestyi kaupunkiimme. Silloin minä näin hänet ensi kerran, sillä en ollut häntä koskaan aikaisemmin tavannut.

Hän oli hyvin kaunis nuorukainen, vain viidenkolmatta vuoden vanha, ja on myönnettävä, että hämmästyin hänet nähdessäni. Olin odottanut tapaavani likaisen ryysyläisen, rappioituneen juopon, joka löyhkäsi viinalle. Mutta näinkin mitä hienoimman gentlemannin, mitä koskaan olen tavannut. Hänen pukunsa oli erinomaisen hieno, ja hän käyttäytyi kuten ainakin herra, joka on tottunut mitä hienostuneimpiin käytöstapoihin. En minä yksin hämmästynyt. Koko kaupunki oli ihmeissään, sen kaikki ihmiset, jotka tietenkin olivat täysin selvillä herra Stavroginin elämäkerrasta, vieläpä sen kaikista yksityiskohdistakin, niin että oli vaikeata käsittää, mistä he oikeastaan olivat tietonsa urkkineet, ja vieläkin ihmeellisempää oli, että ainakin puoli siitä, mitä kerrottiin, oli tosiaankin totta. Kaikki naiset olivat uudesta vieraastamme aivan haltioissaan. He jakautuivat heti jyrkästi kahteen puolueeseen: toinen ryhmä jumaloi häntä, toinen vihasi verisesti; mutta kumpaisetkin ryhmät olivat aivan suunniltaan. Toisten mielenkiintoa lisäsi otaksuma, että hänen omaatuntoansa painoi kohtalokas salaisuus. Toisia miellytti taas ajatella, että hän oli murhaaja. Kuitenkin kävi pian selville, että hän oli saanut sangen hyvän kasvatuksen, omasipa jonkin verran tietojakin. Eihän meitä hämmästyttämään muuten kovin paljon tietoja tarvittukaan, mutta hän osasi tosiaankin keskustella päivän tapahtumista sangen mielenkiintoisesti ja, mikä arvokkainta, merkillisen järkevästi. Mainittakoon erikoisesti, että kaikki meikäläiset melkein ensimmäisestä päivästä lähtien pitivät häntä erittäin viisaana ja henkevänä ihmisenä. Hän ei ollut erikoisen puhelias, käyttäytyi hienosti, olematta silti teennäisen hienosteleva, oli ihmeteltävän vaatimaton, mutta samalla rohkean itsetietoisempi kuin kukaan muu kaupungissamme. Keikarimme katselivat häntä kateellisin mielin ja tunsivat olevansa hänen rinnallaan vain ilmaa. Hänen kasvonsa hämmästyttivät minua eniten. Hiukset olivat melkeinpä oudon mustat, vaaleat silmät oudon rauhalliset ja kirkkaat, kasvojen väri melkein oudon hempeä ja valkoinen, puna oudon heleä ja puhdas, hampaat kuin helmet, huulet kuin korallia,— tästä päättäen siis kuvankaunis, mutta samalla kuitenkin jollakin tavoin vastenmielinen. Sanottiin, että hänen kasvonsa muistuttivat naamaria, mutta sanottiinhan niin paljon muutakin, muun muassa, että hänellä oli muka hämmästyttävät ruumiinvoimat. Kasvultaan hän oli melkeinpä pitkä. Varvara Petrovna katseli ylpeänä poikaansa, mutta oli samalla hänestä alinomaa levoton. Hän viipyi kaupungissamme vain puolisen vuotta, jokseenkin velttona, hiljaisena, melkeinpä juronnäköisenä. Hän näyttäytyi seurassakin, moitteettomana huomaavaisesti noudattaen kuvernementtimme kaikkia seuratapoja. Isänsä puolelta hän oli kuvernöörin sukulainen ja seurusteli tämän talossa kuin läheinen omainen ainakin. Mutta kun näin oli kulunut muutamia kuukausia, peto paljastikin äkkiä kyntensä.

Samalla minun on sulkumerkeissä mainittava, että entinen kuvernöörimme, herttaisen lauhkea Ivan Osipovitš, oli luonteeltaan hieman akkamainen, vaikkakin hän oli hienoa sukua ja omasi suhteita, — mikä onkin selityksenä siihen, että hän niin kauan pysyi meillä, vaikka torjuikin aina kaikki työt luotaan. Vieraanvarainen ja kestityshaluinen kun oli, hän olisi paljon paremmin sopinut entisaikain edustuskykyiseksi aatelismieheksi kuin kuvernööriksi niin levottomina aikoina kuin nykyjään. Alinomaa kuiskailtiin kaupungissamme, että kuvernementtia ei hallinnutkaan muka hän, vaan Varvara Petrovna. Tämä oli tietenkin hyvin ilkeästi sanottu, ja olihan se muuten selvä valhe. Vähänkös meillä heidän suhteensa tuhlailtiin sukkeluuksia! Päinvastoin Varvara Petrovna oli viime aikoina alkanut johdonmukaisesti ja tietoisesti luopua johtoasemastaan, vaikka hän olikin koko seurapiirinsä suuresti kunnioittama, ja vapaaehtoisesti hän kaikkosi nyt jyrkkien rajojen sisäpuolelle, rajojen, jotka hän itse oli itselleen luonut. Kaiken etunenässä pysyttelemisen asemesta hän oli äkkiä innostunut maatilansa hoitoon, ja parissa kolmessa vuodessa saanut maatilansa tuottamaan melkein yhtä paljon, kuin se oli tuottanut aikaisemminkin. Entisten runollisten mielenpurkaustensa asemesta (matka Pietariin, aikakauslehden julkaisuyritys y.m.) hän kävi nyt saidaksi ja säästeliääksi. Karkoittipa hän Stepan Trofimovitšinkin hieman kauemmaksi luotaan, salli hänen asua erikseen ja vuokrata huoneiston muualta (mitä tämä oli häneltä muuten jo kauan kärtellyt esiintuoden asian auttamiseksi jos jonkinlaisia tekosyitä). Vähitellen Stepan Trofimovitš alkoi nimittää häntä "proosalliseksi" naiseksi tai mainitsi häntä vieläkin leikillisemmin "proosalliseksi ystäväkseen". On itsestään selvää, että tämän leikinlaskun tuli aina tapahtua erikoisen kunnioittavasti, ja tämän sukkeluuden julkilausumista varten Stepan Trofimovitš sai usein kauan etsiä sopivaa hetkeä.

Kaikki me, jotka olimme Varvara Petrovnaa lähinnä, ja erikoisesti Stepan Trofimovitš, ymmärsimme, että poikaansa hän pani viimeisen toivonsa, se oli hänen uusi lempiunelmansa. Intohimoinen kiintymys tähän poikaan oli saanut alkunsa siitä epäonnistumisesta, joka oli kohdannut tätä Pietarin seurapiireissä, ja se oli kiihtynyt entistä enemmän sinä hetkenä, jolloin pojasta tehtiin tavallinen sotamies. Tästä huolimatta hän silminnähtävästi pelkäsi poikaansa, kävi orjamaisen araksi hänen lähettyvillään. Saattoi havaita, että hänen pelkonsa kohdistui johonkin epämääräiseen ja salaperäiseen, johonkin, jota hän ei osannut edes sanoihin pukea. Salaa hän tarkasteli usein Nicolas’taan, jotakin miettien ja arvaillen… ja niin peto päästikin äkkiä kyntensä näkyviin.

II.

Prinssimme päähän pälkähti näet äkkiä tehdä erinäisille henkilöille pari aivan ennenkuulumattoman röyhkeätä kepposta. Pahinta tässä kaikessa oli, että kepposet olivat niin uudella tavalla röyhkeitä, eivät ollenkaan sellaisia, joita tavallisesti tehdään, vaan perin viheliäisiä ja poikamaisia, ja vain piru tietää, miksi ja mistä syystä hän ne oikein teki. Eräällä klubimme kunniavanhuksella, Pjotr Pavlovitš Gaganovilla, joka oli jo sangen iäkäs ja täysinpalvellut, oli aivan viaton tapa huudahdella innoissaan, sopi se sitten puheeseen tai ei: "E-ei, hyvä herra, eipäs minua niin vain vedetäkään nenästä!!" Eikä siihen kenelläkään oikeastaan olisi luullut olevan mitään muistuttamista. Mutta kerran klubissa, kun hän taas jostakin kiivastuneena singahdutti kuuluville tämän "aforisminsa" seisoen klubiherrojen parvessa (kaikki mitä arvokkainta väkeä), Nikolai Vsevolodovitš, joka seisoi syrjässä ja jota koko keskustelu ei ollenkaan liikuttanut, lähestyi Pjotr Pavlovitšia aivan äkkiarvaamatta sieppasi lujasti tämän nenän sormiensa väliin ja ennätti kuljettaa häntä näin perässään muutaman askelen salin lattiaa pitkin. Hän ei voinut olla Gaganoville mistään erikoisesti vihoissaan. Saattoihan ajatella, että tämä oli pelkkää poikamaisuutta, vaikka tietenkin anteeksiantamattoman sopimatonta. Kerrottiinpa vielä jälkeen päin, että hän tätä "leikkausta" suorittaessaan oli ollut muka mietteisiinsä vaipunut "aivan kuten äkkiä järkensä menettänyt". mutta tämä huomio tehtiin vasta jäljestä päin, sitten kun oltiin jo täysin selvillä asiasta. Kiihtyneitä kun olivat kaikki, klubiherrat muistivat vain sen, mitä seuraavana hetkenä tapahtui, silloin, kun hän oli jo varmasti taas entisellään. Hän ei näet ollenkaan hämmästynyt, vaan päinvastoin hymyili ilkeän iloisesti "tuntematta vähintäkään katumusta". Syntyi kauhea hälinä; hänet ympäröitiin. Nikolai Vsevolodovitš pyörähteli kantapäillään ja katseli ympärilleen, vastaamatta kenenkään kysymyksiin ja uteliaana tarkastellen kyselijöitä. Lopuksi hän aivan kuin uudelleen olisi vaipunut mietteisiinsä, — niin ainakin jälkeenpäin asiasta kerrottiin, — veti otsansa kurttuun, astui lujin askelin loukatun Pjotr Pavlovitšin luo ja hyvin nopeasti, silminnähtävästi harmistuneena sopersi:

— Suonette tietenkin anteeksi. En tosiaankaan ymmärrä, miksi äkkiä tunsin halua… typerää…

Anteeksipyynnön häpeämättömän kevyt sävy oli uusi loukkaus. Melu kävi yhä kovemmaksi. Nikolai Vsevolodovitš kohautti kerran olkapäitään ja lähti huoneesta.

Kaikki tämä oli sangen kömpelöä, puhumattakaan siitä, että se oli hävytön teko, tahallinen ja harkittu hävyttömyys, niinkuin ensi hetkenä tuntui, ja samalla siis tahallinen, äärimmäisen röyhkeä loukkaus koko seurapiiriämme kohtaan. Alettiin siitä, että herra Stavrogin yksimielisesti ja viipymättä erotettiin klubistamme. Sen jälkeen päätettiin klubin nimessä kääntyä kuvernöörin puoleen pyynnöllä, että pidätettäisiin (ennenkuin edes oikeuden päätös ehtisi saapua) "tuo vaarallinen rauhanhäiritsijä ja pääkaupunkilainen tappelupukari, jonka hallintovalta on haltuunne uskonut, ja siten taattaisiin kaupunkimme kunnollisille asujaimille turvallisuus sekä ehkäistäisiin mahdolliset uudet tämäntapaiset hyökkäysyritykset". Ilkeän viattomasti seurasi sitten vielä isää, että "mahtanee löytyä sentään jokin lakipykälä herra Stavrogininkin varalta". Tämä lause oli tarkoitettu nimenomaan kuvernöörille pisteliääksi huomautukseksi Varvara Petrovnasta. Kirjelmää laadittiin vahingoniloisin mielin. Kuvernööri oli pahaksi onneksi matkoilla, mutta tiedettiin hänen pian palaavan. Hän oli lähtenyt erään sangen miellyttävän, äsken leskeksi jääneen nuoren rouvan lapsen ristiäisiin. Rouva oli näet miehensä kuoltua jäänyt määrätynlaiseen tilaan. Kuvernöörin kotiintuloa odoteltaessa järjestettiin loukatun ja arvossapidetyn Pjotr Pavlovitšin kunniaksi oikeita mielenosoituksia. Syleiltiin ja suudeltiin häntä. Koko kaupunki teki vieraskäyntejä hänen luokseen. Suunnitellunpa hänen kunniakseen päivällisiäkin, keräiltiin jo listalle osanottajien nimiäkin, ja vain itse onnettoman Pjotr Pavlovitšin hartaasta pyynnöstä luovuttiin tästä ajatuksesta,— varmaankin kaikki huomasivat vihdoin itsekin, että miestä oli sittenkin kerta kaikkiansa vedetty nenästä, eikä siinä siis ollut oikeastaan mitään erikoista juhlimisen syytä.

Mutta miten tämä kaikki oikeastaan oli mahdollista? Miten saattoi tällaista tapahtua? Erikoisesti merkillepantava on se seikka, että ainoankaan ihmisen mieleen koko kaupungissamme ei juolahtanut, että tämä mieletön teko olisi ollut hulluutta. Pidettiin siis mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš selväjärkisenäkin saattoi tehdä tämäntapaisia tekoja. Omasta puolestani en ymmärrä tätä sittenkään, vaikka aivan pian tapahtui jotakin, joka oli omiaan selittämään koko asian ja joka sovitti kokonaan mielet. Voin lisätä vielä, että neljä vuotta tapahtuman jälkeen, tavatessani Nikolai Vsevolodovitšin ja yrittäessäni varovasti kysellä häneltä itseltään tuosta klubikohtauksesta, hän vastasi minulle kulmat kurtussa: "En tosiaankaan ollut silloin aivan terve." Mutta on turhaa kiiruhtaa kertomaan sitä, mistä ehtii kuulla vielä myöhemminkin.

Merkillistä oli myös se vihanpurkaus, joka syntyi tätä "rauhanhäiritsijää" ja "pääkaupunkilaista tappelupukaria" kohtaan. Tahdottiin välttämättä väittää, että hävytön teko oli harkittu ja aiottu loukkaukseksi kaupunkimme seurapiireille, Hän ei tälle teollensa saanut tosiaankaan ainoatakaan puolustajaa, vaan nostatti yhdellä kertaa kaikki vihamiehikseen. Ja minkä vuoksi? Aivan viimeiseen asti hän ei ollut kertaakaan riidellyt eikä loukannut ketään, ja kohtelias hän oli ollut aina aivan kuten suoraan muotilehdestä leikattu kavaljeeri, sillä erotuksella vain, että hän osasi puhua. Luulenpa, että hänen ylpeytensä herätti vihaa. Meidän naisemmekin, jotka olivat alkaneet jumaloimalla häntä, pauhasivat nyt häntä vastaan vielä enemmän kuin miehet.

Varvara Petrovna kävi kauhusta sanattomaksi. Myöhemmin hän tunnusti Stepan Trofimovitšille, että kaiken tämän hän oli jo edeltäkäsin "aavistanut", oli odottanut koko tämän puolen vuoden ajan, jok'ikinen päivä, jotakin aivan tämäntapaista, mikä äidin tunnustukseksi on sangen merkillistä. — "Nyt se alkaa!" hän ajatteli kauhusta vapisten. Seuraavana päivänä tuon klubissa sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen hän ryhtyi varovaisesti, mutta päättäväisesti keskusteluihin poikansa kanssa, mutta vapisi aivan, raukka, päättäväisyydestään huolimatta. Koko yönä hän ei ollut yhtään nukkunut, ja jo varhain aamulla hän oli käynyt neuvottelemassa Stepan Trofimovitšin kanssa, olipa itkenytkin hänen luonaan, mitä ei vielä koskaan ennen ollut toisten läsnäollessa tapahtunut. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Nicolas olisi sanonut jotakin hänelle, olisi antautunut keskusteluun. Nicolas oli kohdellut äitiään aina yhtä kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja niin hän nytkin kuunteli tätä jonkin hetken kulmat kurtussa ja totisena, mutta nousi sitten äkkiä sanaakaan sanomatta, suuteli äitinsä kättä ja lähti pois. Ja jo samaksi illaksi ehti kypsyä vielä toinenkin häväistysjuttu, vaikkakin edellistä heikompi ja paljon tavallisempi, mutta siitä huolimatta tämä sai kaupunkimme jo ennestään perin suotuisassa maaperässä hälinän yhä vain kasvamaan.

Asiaan sekaantui nyt ystävämme Liputin. Hän oli tullut Nikolai Vsevolodovitšin luo aivan heti sen jälkeen, kun tämä oli keskustellut äitinsä kanssa, ja pyysi pyytämällä Nikolai Vsevolodovitšia kunnioittamaan läsnäolollaan hänen kutsujaan vielä samana iltana, hänen vaimonsa syntymäpäivän johdosta. Varvara Petrovna oli kauan vapisten huomannut Nikolai Vsevolodovitšin noudattavan tuttaviensa valitsemisessa perin alhaista suuntaa, mutta ei ollut koskaan uskaltanut hänelle tästä huomauttaa. Tämä oli hankkinut muitakin tuttavuuksia tästä seurapiirimme kolmannenasteen kerroksesta, vieläpä tätäkin alemmista piireistä, — hänellä kun näet oli kerran sellaiseen taipumusta. Liputinin kodissa hän ei vielä ollut koskaan käynyt, vaikka olikin tämän usein tavannut. Hän arvasi heti, että Liputin kutsui nyt hänet luokseen eilisen klubitapahtuman vuoksi, sillä seudun ainoana liberaalina tämä oli jutusta riemuissaan ja uskoi vilpittömästi, että se olikin ainoa oikea tapa kohdella klubivanhuksia ja että tämä vasta olikin oivallista! Nikolai Vsevolodovitš naurahti ja lupasi tulla.

Vieraita oli saapunut kosolti. Ei tosin komeata, mutta hauskaa väkeä. Itsekäs ja kateellinen Liputin kutsui luokseen vieraita kaikkiaan vain noin kerran vuodessa, mutta näillä kerroilla olikin sitten hänen saituutensa aivan kuin poispuhallettu. Kaikkein arvokkain vieras, Stepan Trofimovitš, oli sairauden takia estynyt saapumasta. Tarjottiin teetä, voileipäpöytä oli täpö täynnä, samoin oli viinaa viljalti. Korttia pelattiin kolmen pöydän ääressä, ja nuoriso oli illallista odotellessaan alkanut karkeloida pianon säestyksin. Nikolai Vsevolodovitš vei karkeloon mme Liputinan, joka oli hyvin sievä rouva ja niin kaino, että karahti tulipunaiseksi Nikolai Vsevolodovitšin häntä lähestyessä. Nikolai Vsevolodovitš vei hänet pari kertaa huoneen ympäri, istahti sen jälkeen hänen viereensä nauratellakseen rouvaa kujeillaan. Huomatessaan, kuinka sievä rouva Liputina oli nauraessaan, hän äkkiä kaikkien vieraiden läsnäollessa sieppasi tätä vyötäisistä ja suuteli makeasti kolmisen kertaa peräkkäin suulle. Säikähtänyt naisparka kadotti tajuntansa. Nikolai Vsevolodovitš otti hattunsa ja lähestyi rouvan puolisoa, joka yleisessä hämmingissä oli jäänyt hämillään seisomaan keskelle lattiaa. Katsahtaessaan tähän Stavrogin joutui samoin hämilleen ja murahti ohimennen: "Älkää suuttuko", ja lähti pois. Liputin juoksi hänen perässään eteiseen, auttoi itse hänelle turkit ylle ja saattoi kumarrellen vieraan portaille. Mutta jo seuraavana päivänä sukeusi huvittava lisäys tähän verraten viattomaan tapahtumaan, lisäys, joka Liputinille tuotti arvonantoa ja jota hän myöhemmin osasi käyttää perin pohjin hyödykseen.

Noin kello kymmeneltä seuraavana aamuna rouva Stavroginan asuntoon ilmestyi Liputinin palvelijatar, Agafja, liukaskielinen, reipas, punaposkinen; kolmikymmenvuotias eukkonen, jolla oli kuuleman mukaan asiata Nikolai Vsevolodovitšille. Hän tahtoi välttämättä tavata "heidät itsensä".

Nikolai Vsevolodovitšin päätä pakotti, mutta hän lähti kuitenkin huoneestaan. Varvara Petrovna oli läsnä, kun Agafja kertoi herransa terveiset.

— Sergei Vasiljevitš (s.o. Liputin),— aloitti Agafja, jonka kieli helähteli kuin poronkello, — käski ensinnäkin sanoa teille parhaimmat terveisensä sekä kysyä, miten olette suvainnut nukkua eilisen jälkeen ja miten edelleen voitte, kaiken tuon eilisen jälkeen?

— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.

— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.

— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää. Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen: 'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivomme teillekin, hyvä herra!'"

III.

Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin, mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle, ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri, joka luki Golosia tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa. Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt voittaa jotakin ankaraa kipua.

— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, — te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti, mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin kalliin äitikultanne sydäntä… Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen. Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua… Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin, joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.

Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä.
Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.

— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti Golosinsa takaa. Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä salpasi, ja hän alkoi vapista.

— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella äänellä.

Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi, niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.

— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta riittää jo… rii-ii-ttää…

Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara, mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että hänelle oli voinut näin käydä.

Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen, olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin "elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät kauan jaksaneet pitää puoliansa.

Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan. Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen, Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista. Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään, merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka ei ollenkaan kuulunut tähän.

— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa Agafjaa vastaamaan?

— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.

— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä, pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai hulluna?

— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa; olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne… Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.

— Mutta tässä te erehdyitte… Minä olin tosiaankin sairas… — Nikolai Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?

Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai ainakin Liputinista näytti siltä.

— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan minulle suorat sanat.

— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka oikein pidä kaksintaisteluista.

— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. — Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään istuttaa maaperäämme?

— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen, melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni, kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme, ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? — ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin odottamatta keksimäänsä fourieristia.

IV.

Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin, olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi, alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin peliveloista erikoisesti äkeissään.

Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista, kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä. Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin, Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe), väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.

Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa (hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään, ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta, jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.

Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut. Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan "tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo. Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita, ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa. Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä. Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin. Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen, mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää, vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta, reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin virkaanastujaisia.

‒ Te, excellente amie, tiedätte epäilemättä hyvin, — Stepan Trofimovitš venytteli sanojaan hienostelevaan tapaansa, — millainen on venäläinen hallintovirkamies yleisesti puhuen ja millainen on venäläinen hallintovirkamies virkaanastuessaan, nimittäin vastaleivottuna, virkaan äsken nimitettynä… Ces interminables mots russes!… [Nämä kamalan pitkät venäläiset sanat!…] Mutta tuskin te tiedätte kokemuksesta, mitä merkitsee administratiivinen hurmio ja mitä se oikeastaan on?

— Se on… Vous savez chez nous… En un mol, pistäkääpä vaikka kaikkein mitättömin olento esimerkiksi lippuluukulle, myymään vaikkapa jonninjoutavia rautatielippuja, ja tämä mitätön olento pitää silloin oikeutenaan kohdella teitä kuin mikäkin Jupiter teidän ostaessanne lippua, pour vous montrer son pouvoir. [Osoittaakseen teille valtaansa.] "Annapa, kun näytänkin sinulle tässä valtaani." Ja se voi heissä joskus kehittyä suorastaan administratiiviseksi hurmiotilaksi. — En un mol, luin jostakin, että joku kirkonpalvelijapahainen oli eräässä ulkomaalaisessa meikäläisessä kirkossa, — mais c'est Irés curieux, — ajanut ulos, aivan sananmukaisesti ajanut ulos kirkosta erään ylhäisen englantilaisen perheen les dames charmanles paastoaikana, juuri vähän ennen jumalanpalvelusta, — vous savez ces chants et le livre de Job… yksinomaan muka sen vuoksi, että "ulkomaalaisten kuljeskeleminen venäläisissä kirkoissa on epäjärjestystä, ja tulkoot muka katsojille varattuina aukioloaikoina…" Siitä seurasi suorastaan pyörtymiskohtaus… Tämä kirkonpalvelija sai administratiivisen hurmiokohtauksen, et il a montre son pouvoir…

— Herra von Lembke on parhaillaan kuvernementintarkastusmatkoilla… En un mol, tämä Andrei Antonovitš, vaikka hän onkin venäläistynyt saksalainen ja oikeauskoinen, onpa hän — täytynee se myöntää — erittäin kauniskin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi…

— Miten hän teidän mielestänne voi olla kaunis mies? Hänellähän on lampaan silmät.

— Mitä korkeimmassa potenssissa! Mutta olkoon menneeksi, myönnettäköön naistemme mielipide oikeaksi…

— Eteenpäin, Stepan Trofimovitš, pyydän. Muuten, mistä lähtien te olette alkanut käyttää punaisia kaulaliinoja?

— Ja mitenkä on teidän ruumiinliikuntoharjoitustenne laita? Kävelettekö kuusi virstaa päivässä, kuten lääkärinne on määrännyt?

— Arvasinhan minä! Aavistin sen jo Sveitsissä! — huudahti Varvara Petrovna ärtyisesti. — Tästä lähtien te kävelette ei ainoastaan kuusi, vaan jopa kymmenenkin virstaa päivässä! Tehän olette suorastaan rappiolla, tämähän on kau-he-ata! Te ette ole ainoastaan vanhentunut, vaan olette lisäksi tullut niin raihnaiseksi, punaisesta kaulaliinastanne huolimatta, aivan hämmästyin teidät äsken nähdessäni… Quelle idee rouge! Mutta jatkakaa von Lembkestä, jos hänestä todella on jotakin sanottavaa, ja pyydän, lopettakaahan joskus tämä keskustelu, minua väsyttää.

En un mol, minähän vain tahdoin sanoa, että hän on niitä hallintovirkamiehiä, jotka aloittavat virkauransa vasta neljänkymmenen korvissa, jotka siihen saakka palelevat mitättömyydessään, mutta jotka sitten äkkiä pääsevät pinnalle, joko äkkiarvaamattoman naimiskaupan tai jonkin muun yhtä epätoivoisen keinon avulla… Pääasia on, että hän on matkoilla… se on, tahdoin vain sanoa, että heti kuiskattiin hänen molempiin korviinsa, että minä olen muka nuorison turmelija ja maaseudun ateismin taimitarha… Pian oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen asiasta selvän.

— Olen jo ryhtynyt varokeinoihinkin. Kun teistä sanottiin, että te muka "hallitsette kuvernementtia", vous savez, — hän oli suvainnut mainita, että "sellaista ei pidä enää tapahtuman".

— Että "sellaista ei pidä enää tapahtuman", ja avec cette morgue [ja niin kopeasti]… Hänen puolisonsa, Julija Mihailovna, suvaitsee saapua tänne kai elokuun lopulla. Suoraan Pietarista…

— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?

— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat juonittelijoita.

— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä, meidän tämä nykyinen… saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan, niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi ottaa heitä vastaan.

— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin. Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova, — eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo cousin, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!

— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi vielä hyväluontoinen.

— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi
Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.

— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän cousin'in takiahan koko juttu syntyikin.

— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan sukua…[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia…?

— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton. Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita. Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa. Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä, että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen sukulaisensa.

— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä, kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi… Voi, miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?

— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa… klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa se suoraan…

— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen…

— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin viisaampia.

— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä, eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus, onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä…

— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska olen aivan…

— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin lainannut.

— Arvasinhan sen… ettehän te… Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen puheenne administratiivisesta hurmiosta.

— Ma foi, chère… miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en sittenkään ole Pascal et puis… toiseksi, että me venäläiset emme osaa sanoa mitään omalla kielellämme… Emme ainakaan näihin saakka vielä ole koskaan sanoneet mitään…

— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän… Ah, Stepan Trofimovitš, olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein vakavasti!

— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit… hyvä Jumala, missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana" ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton ystävänne Liputin on?

— Miksikä hän olisi minun ja eroamaton? — koetti Stepan Trofimovitš arasti inttää vastaan.

— Hän… hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.

— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko hänkin samanlainen?

— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä on kovin suuret luulot itsestään.

— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?
— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi
Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli
tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.

— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie, pour vous raconier… [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä, ystäväni, kertoakseni…]

— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää. Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne! Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa ihmistä!

Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet hyvin hämilleen.

Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää suurta huomiota uniin.

Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti. Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.

… mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en zapoï… [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä olivat, ovat ja tulevat olemaan… jotka juovat mielettömästi…] En minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo… Moittii siitä, etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!… Miksi muka makailen? Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta luuletteko hänen sitä ymmärtävän?

Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen, joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:

Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä. Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta. Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?

VI.

Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois (hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain. Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät kyllä sopuun keskenään.

‒ Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin. Loruja, ei muuta!

— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin…

Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön. Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen, koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron. Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa jotakin, jota ei tahdo kertoa…"

Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma, joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen, jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut viehättyä hänen… Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:

Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen, vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista, etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja, tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša, joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.

— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?

— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti avoimin silmin Varvara Petrovnaan.

— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?

Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan enää ollut kovin ihmettelevä.

— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä kaunis mies… Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet kunnioittanut. No?

Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.

— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo. Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, — vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa, ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä tahdon sitä… — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et katso minua silmiin!

— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi, ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?

— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa; hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. — Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet. Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa; kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen, ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta, olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa, vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös, että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän, mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan jotakin.

— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.

— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen ankarasti ja tutkivasti.

— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta, että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha… No?

— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut. Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa. Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle. Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi. Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten, olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta, aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois. Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä? Sanohan nyt viimein jotakin?

— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš sitten jo puhunut teille jotakin?

— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään, mutta… tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!

Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen puoleensa:

— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. — Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä! Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko, että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!

Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja suoraan Stepan Trofimovitšin luo.

VII.

Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata "Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa. Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa. Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä, kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava: oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä — ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti. Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta, ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti; Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.

Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään. Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki yllään.

‒ Ma bonne amie! — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa vastaan.

— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!

— Tekevät roskaa… herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.

— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?

— Minä… heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.

— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella… sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.

Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.

— Mais, ma bonne amie… kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]

— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili… Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne… Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!

— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.

— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä kirjoittamaan Kertomuksiani Espanjan historiasta…

— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä. Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte häntä.

Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt sitä vastustamaan.

— Excellente amie! — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, — en koskaan… en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te saattaisitte naittaa minut… toiselle… naiselle!

Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.

— Oui, j'ai pris un mot pour un autre… Mais… c'est égal [Tulin käyttäneeksi väärää sanaa… Mutta sehän on samantekevää…], — ja Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa auttamattomasti hukassa.

— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. —
Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!

Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui.
Varvara Petrovna otti sateensuojansa.

— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan. Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen. Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!

Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä…

VIII.

Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila, vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille. Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja, vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt. Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa, eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa, mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "ce cher enfantia" (jota hän muuten ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja sen jälkeen hän painaa ce cher fils'in itkien rintaansa vasten. Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa. Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-, seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta, kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.

Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan, — näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan "aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin, Geneveen, karkasi ehkä sinne.

— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo, hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème… Ja tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken olevan isän vaikutusta… Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä! Millaisia aikoja elämmekään!

Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä, jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-, kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti, mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin… miksihän se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä, lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin, kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.

Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi, puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti. Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti, kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.

— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua… Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan… Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.

Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:

— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.

— Muuten vain. Katsotaan vielä… Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.

Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:

— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä… enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin… ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule… [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo… no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!…

Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.

KOLMAS LUKU.

Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.

Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt, oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla. Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.

Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.

Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani… On itsestään selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta. Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää, mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.

— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä istuimme ja keskustelimme… Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua. Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä… Hänestä on tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on vihoissaan…

— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.

— Cher ami, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean, kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun suostuin kaikkeen.

Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut, mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš. Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa, nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää, kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e. Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä. Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää, keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää. Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa, etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin, jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen: "Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!…

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.

II.

Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, — kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.

Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena. Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää vähääkään.

Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt, joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja, Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa — vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu. Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.

Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa, jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa. Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla. Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet? Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen, joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois. Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.

Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille, oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista, tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.

Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän, silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten, ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas, nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas. Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa, etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla. Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä, hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla äänellään:

— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle kadulle vasemmalle.

Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin, sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta, että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti, nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.

— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas minulle.

— Ajurin? Lähinnä täältä… tuomiokirkon luota… Siellä on niitä aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria. Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en koskaan unohda.

Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku, vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin suin päin sitä nostamaan.

Luulen varmasti, etten kumminkaan olisi sitä nostanut, mutta ensimmäinen liikkeeni oli eittämätön nostamisyritys, en voinut sitä enää tehdä tyhjäksi ja punastuin kuin hölmö. Tuo kettu teki varmasti kaikesta omat johtopäätöksensä.

— Kiitän, kyllähän minä itsekin, — hän sanoi huomaavaisen ystävällisesti, tosin vasta käsitettyään, etten aikonutkaan nostaa hänen laukkuansa. Häh nosti sen itse, nyökäytti päätään ja jätti minut kuin hölmön seisomaan keskelle katua. Ja sehän oli aivan samaa, kuin jos olisin sen nostanutkin. Viiden minuutin ajan pidin itseäni täysin häväistynä, vieläpä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, mutta lähestyessäni Stepan Trofimovitšin asuntoa aloin äkkiä nauraa aivan ääneen. Kohtaus alkoi tuntua minusta niin huvittavalta, että päätin kertoa sen viipymättä Stepan Trofimovitšillekin, vieläpä oli aikomukseni esittää se oikein vuorokeskusteluna.

III.

Mutta tällä kertaa huomasinkin ihmeekseni, että hänessä oli tapahtunut sillä aikaa suuri muutos. Hän tosin juoksi uteliaana minua vastaan ja yritti ensin kuunnellakin puhettani, mutta niin hajamielisenä, että kaikesta päättäen hän ei käsittänyt puoltakaan siitä, mitä kerroin. Mutta Karmazinovin nimen mainitessani hän havahtui ja joutui aivan kuin pois suunniltaan.

— Ette saa kertoa, älkää mainitko tuon… hän huudahteli kuin mielipuoli. — Kas tässä! Katsokaa! Lukekaa! Lukekaa!

Hän veti laatikostaan esille kolme paperilappua ja levitti ne pöydälle. Ne olivat Varvara Petrovnan käsialaa, lyijykynällä kiireesti töherrettyjä. Ensimmäinen niistä oli toissa päivänä Päivätty, toinen eilen, ja viimeinen oli lähetetty tänään, vasta noin tunti sitten. Ne eivät oikeastaan sisältäneet yhtään mitään. Kaikissa puhuttiin vain Karmazinovista, ja niistä saattoi aavistaa kunnianhimoisen Varvara Petrovnan olevan touhuissaan ja peloissaan siitä, että Karmazinov ei enkä muistaisikaan käydä hänen, Varvara Petrovnan, luona vieraskäynnillä! Kas tässä on ensimmäinen, joka oli lähetetty toissa päivänä (ehkä jo kolme, neljä tai ehkäpä jo viisikin päivää sitten):

"Jos hän tänään lopultakin kunnioittaa teitä tulollaan, niin pyydän, ei sanaakaan minusta. Ei pienintä viittausta. Muistakaa hillitä kielenne älkääkä mainitko nimeäni.

V.S."

"Jos hän vihdoinkin on päättänyt tänä aamuna käydä luonanne, tekisitte luullakseni viisaimmin, jollette ottaisi häntä vastaan. Niin minä ajattelen, enhän tiedä, mitä mieltä itse olette.

V.S."

"Olen varma siitä, että huoneissanne on roskaa kuormittain ja ilma niissä aivan paksuna tupakansavusta. Lähetän luoksenne Marjan ja Fomuškan. Puolessa tunnissa he saavat järjestyksen aikaan. Mutta te ette saa häiritä heitä. Istukaa keittiössä, kunnes kaikki on kunnossa. Lähetän bokharalaisen maton ja kaksi kiinalaista maljakkoa. Siitä on jo kauan, kun aioin lähettää ne teille, ja lisäksi vielä oman Teniersini (vain joksikin aikaa). Maljakot voisitte asettaa ikkunoille, ja Teniers olisi ripustettava Goethen muotokuvan alle, oikealle puolelle, sieltä se näkyy parhaiten, ja aamuvalokin sattuu sinne. Jos hän lopultakin ilmaantuu luoksenne, ottakaa hänet vastaan mitä kohteliaimmin, mutta koettakaa puhella ensin joistakin aivan turhanpäiväisistä asioista ja sen jälkeen vasta jostakin oppineiden keskusteluaiheesta, mutta sen näköisenä, kuin vasta eilen olisitte toisenne viimeksi tavanneet. Minusta ei sanaakaan. Käyn ehkä illalla katsomassa, miltä teillä näyttää.

V.S."

"P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule ollenkaan."

Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.

— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla. Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta, alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez, n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua, en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan, ylevän avomielisesti, ja silloin… silloin ehkä ihmetytän nykyistä ihmispolvea suurenmoisuudellani… Olenko halpamainen vai enkö, hyvä herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun, aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.

Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen, mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.

— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän, — luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin, vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin, suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko vai ettekö usko?

Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta… siitä myöhemmin.

— Ehkä teidän on minun kanssani ikävä, herra G-v (se on sukunimeni), ettekä te ehkä haluakaan enää käydä luonani? — hän puheli kalpean rauhallisena, kuten ihminen puhuu juuri vähän ennen yht'äkkistä lopullista purkausta. Hypähdin säikähdyksestä seisoalleni. Samassa tuli Nastasja ja ojensi ääneti Stepan Trofimovitšille kirjelippusen, johon oli töherretty jotakin lyijykynällä. Stepan Trofimovitš silmäsi sen loppuun ja ojensi sen samassa minulle. Paperiliuskalle oli Varvara Petrovnan käsialalla kirjoitettu kaikkiaan vain kaksi sanaa: "Istukaa kotona."

Stepan Trofimovitš sieppasi ääneti hattunsa ja keppinsä sekä lähti kiireesti huoneesta: minä jäljessä. Samassa alkoi eteisestä kuulua ääniä ja nopeita askelia. Stepan Trofimovitš pysähtyi kuin ukkosen iskemänä paikoilleen.

— Se on Liputin, nyt olen hukassa! — hän kuiskasi ja sieppasi minua kädestä.

IV.

Miksi hän Liputinin vuoksi saattoi joutua hukkaan, sitä en ymmärtänyt enkä oikeastaan ottanutkaan hänen sanojansa täydestä. Kaikki johtui luultavasti hermoista. Mutta ainakin hän tavattomasti säikähti, ja siksi päätin pitää häntä silmällä.

Sisään tunkevan Liputinin koko olemus osoitti, että hänellä oli tällä kertaa erikoinen oikeus tulla taloon kaikista kielloista huolimatta. Muassaan hänellä oli muudan tuntematon herra, varmaankin joku satunnainen kaupunkiimme poikennut vieras. Vastaukseksi säikähtäneen Stepan Trofimovitšin mielipuoliseen katseeseen hän huudahti äänekkäästi:

— Tuon tullessani vieraan, vieläpä aivan erikoisen. Rohkenen häiritä teitä yksinäisyydessänne. Herra Kirillov, mitä ihmeellisin rakennusinsinööri. Ja mikä tärkeintä, hän tuntee teidän poikanne, suuresti kunnioitetun Pjotr Stepanovitšin; ovatpa läheisiä ystäviäkin ja tuopa hän pojaltanne teille jonkinlaisia viestejäkin. Vasta on äsken tänne saapunut.

— Mitä viesteihin, niin liioittelette, — vieras huomautti jyrkästi, — terveisiä ei ole ollut, mutta tunnen Verhovenskin tosin. Jätin H:n kuvernementtiin, kymmenen päivää tästä sitten.

Stepan Trofimovitš ojensi kätensä totuttuun tapaansa ja pyysi istumaan. Hän katsahti minuun, katsahti sitten Liputiniin ja näytti vihdoinkin aivan kuin heränneen. Hän istahti samassa, mutta piti huomaamattaan yhä vieläkin hattua ja keppiä kädessään.

— Tehän olette menossa ulos? Ja minulle kun kerrottiin, että olette muka liiasta työstä sairastunut.

— Sairas olen, aioin tosin juuri lähteä hieman kävelemään, minä… — Stepan Trofimovitš vaikeni, heitti äkkiä hattunsa ja keppinsä sohvalle ja — punastui.

Sillä aikaa tarkastelin vierasta. Mies oli nuori, vain seitsemänkolmattavuotias, siisteissä pukimissa, solakka, laihahko, mustatukkainen, kasvot kalpeat, likaisen väriset, silmät tummat, kiillottomat. Hän näytti mietiskelevältä ja hajamieliseltä; puhui omituisen äkkinäisesti ja kieliopin säännöistä välittämättä. Sanajärjestys oli omituinen, ja hän näytti aina hakevan sanoja, kun oli muodostettava vähänkin pitempi lause. Liputin huomasi heti Stepan Trofimovitšin säikähdyksen ja oli siitä nähtävästi tyytyväinen. Hän oli istahtanut rottinkituolille, jonka hän oli nostanut miltei keskelle lattiaa ollakseen yhtä lähellä sekä isäntää että vierasta, jotka kumpikin olivat istuutuneet sohvalle, toinen huoneen toisella puolella olevalle, toinen vastakkaiselle puolelle. Hänen terävät silmänsä vilkuilivat joka paikkaan.

— En ole pitkiin aikoihin nähnyt Petrušaa… Ulkomaillako te hänet tapasitte? — Stepan Trofimovitš puheli tuskin kuuluvasti vieraalle.

— Aleksei Nilytš on itse äsken palannut ulkomailta oltuaan siellä neljä vuotta, — Liputin tarttui puheeseen. — Hän oleskeli siellä täydellistyäkseen erikoisalallaan ja on nyt saapunut luoksemme, koska hänellä on toiveita saada toimi parhaillaan rakenteilla olevalla rautatiesillallamme. Hän odottaa juuri vastausta. Hän tuntee myös Drozdovit, siis Lizaveta Nikolajevnankin, Pjotr Stepanovitšin välityksellä.

Insinööri istui yrmeänä ja kuunteli puhetta kärsimättömän näköisenä.
Minusta tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut jostakin vihoissaan.

— Minä en… en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja… en ansaitse oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee oikea sana], minä… mutta miksi te jätitte hänet sinne?

— Jätinpähän vain… hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.

— Saapuu! Viimeinkin… minä… minä nähkääs en ole pitkään aikaan tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan… voi, jota vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre. [Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut lapsi, hyvin tunteellinen ja… arka. Maata mennessään hän luki aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa, koska pelkäsi öisin kuolevansa… je m'en souviens. Enfin, ei vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa, ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua… c'était comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin hieman tässä unohtua puhelemaan… suokaa anteeksi… mutta te tapasitte minut sellaisena hetkenä…

— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri aivan erikoisen uteliaana.

— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä… en voi tällä kertaa… Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?

— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,
ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni
Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.
Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.

— Comment! Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen, joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja jos suinkin…

— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi. — Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran vain kaukaa, enkä koskaan läheltä… Šatovin tunnen. Miksi te aina lisäilette kaikenlaista?

Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.

— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän, että asia saattaa olla hyvinkin arka…

— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en ollenkaan!

— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina huvittanut… Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa, ja sitäpaitsi…

— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa… ei ole aikaa tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa. Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.

— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, — hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin tuloksiin!

— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä teillä ole oikeutta…

— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.

Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen minuuttia oltiin vaiti.

— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti. — Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää… mutta te teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan keskustelua. En tahdo keskustella…

— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta sanaansa.

— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa. — jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen olen nähnyt vähän ihmisiä… Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa, katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi, että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää ajatelko tässä suhteessa sellaista.

Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.

—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.

Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.

Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti
Stepan Trofimovitšia.

— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja — olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän huostaanne!

— Kuinka! Kuinka sanoitte… hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen hukassa".

Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki, jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.

— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta. No, ei sitten muuta kuin näkemiin.

— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?

— Lebjadkin! Se on muudan eronsaanut kapteeni; ennen häntä nimitettiin vain alikapteeniksi…

— Oh, eihän minua liikuta hänen arvonsa. Mikä sisar? Hyvä Jumala… te sanoitte: Lebjadkin. Mutta meillähän täällä oli kerran Lebjadkin…

— Mutta tännepä vain on palannut, jo kolme viikkoa sitten. Elää täällä mitä oudoimmissa olosuhteissa.

— Eivätkö roistot sitten muka viihdy meillä— Liputin laski leikkiä aivan kuin tunnustellen viekkailla silmillään Stepan Trofimovitšia.

— Voi hyvä Jumala, enhän minä ollenkaan sitä tarkoittanut… Vaikka mitä siihen tulee, niin roistoista olen kanssanne aivan samaa mieltä, juuri teidän enkä kenenkään muun kanssa. Mutta entä sitten? Mitä te tällä tahdotte sanoa? Tehän välttämättä tahdotte saada sanotuksi minulle jotakin ihmeellistä!

— Se ei nyt oikeastaan ole yhtään mitään… se on, tämä kapteeni ei suinkaan lähtenyt silloin meiltä vain väärien rahojen vuoksi, vaan lähti hakemaan juuri tätä samaista sisartaan, joka oli piilossa jossakin tuntemattomassa olinpaikassa; mutta nyt hän on löytänyt sisarensa ja tuonut hänet tänne mukanaan. Siinä koko juttu. Aivan kuin te jostakin olisitte säikähtänyt, Stepan Trofimovitš? Muuten, kaiken tämän olen saanut selville hänen humalaisesta lörpöttelystään, mutta selvin päin hän ei puhu asiasta niin eikä näin. Hän on ärtyisä ja niin sanoakseni runoileva Mars, kun sille päälle sattuu, mutta hänellä on huono kirjallinen aisti. Ja hänen sisarkultansa ei ole ainoastaan hullu, vaan kaiken lisäksi vielä rampa, jolta on muka "kunnia ryöstetty". Tämän viettelijältä herra Lebjadkin kuuluu kantavan hyvityksenä kunnianloukkauksesta jonkinlaista vuotuista veroa, — mikäli hänen humalaisia puheitaan saattaa ymmärtää. Luulen kuitenkin, että kaikki on vain humalahoureita. Kehuu vain suotta. Ei sellaiseen tarvita noin suuria summia. Mutta tulkoot mistä tulevat, — rahoja hänellä joka tapauksessa on, se on totta: puolitoista viikkoa sitten hän kulki vielä miltei paljain jaloin, mutta nykyisin hän pitelee käsissään satoja,— näin sen itse. Sisar saa joka päivä jonkinlaisia kohtauksia, vinkuu ja vikisee, ja kapteeni "valvoo järjestystä" nagaikalla. "Naiseen", hän sanoo "on istutettava kunnioituksentunnetta". En ymmärrä, miten Šatov jaksaa asua heidän yläpuolellaan. Aleksei Nilytš kesti sitä vain kolmisen päivää, vaikka he olivat ennestään tuttuja jo Pietarin ajoilta. Hän on nyt muuttanut sivurakennukseen saadakseen olla rauhassa.

— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta enää hillitä itseään.

Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen olkapäitään poistui huoneesta.

— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan, taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat riidelleet, — Liputin lisäsi.

— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — Aleksei
Nilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.

— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.

— Miten typerää… ja tarpeetonta… Lebjadkin on hölmö ja tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja… onpa vaarallinenkin. Miksi te aina lörpöttelette? Lähden kotiin.

— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun. Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan. Aleksei Nilytšin on kiire… Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti. Näkemiin!

Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni, sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.

— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole ihmeellistä?

— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.

— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja… ehkäpä jotakin vielä pahempaa!

Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme, vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi saaneetkaan tietää.

— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. —
Enhän minä…

— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov, mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin, voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan… niinkuin asia on!

— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi maininnutkaan koko asiasta… Mutta olin varma siitä, että Varvara Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!

— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun teitä kerran käsketään puhumaan!

— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan… edestakaisin tuossa edessäni, niin… puhe ei oikein suju.

Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.

VI.

— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun, en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne. Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai Vsevolodovitš oli silloin mielestänne… Mitä te yleensä hänestä ajattelitte… millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja… mitä ajattelette nyt?…" Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein", niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti… Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja, taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš, miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään! Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä (niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus, aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!

— Te… te olette saanut minut niin kiihdyksiin… — Stepan Trofimovitš soperteli, — … etten jaksa uskoa…

— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?

— En tiedä… tuskin on tullut tietoja… en ole tavannut moneen päivään, mutta sen minä… sen minä teille… — Stepan Trofimovitš puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa, — sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen…

— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään… Mutta jos minä täällä… niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.

— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä, teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!

— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen, psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella! Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa silloin oikein onkaan. Vai mitä?

— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.

— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta, niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan… ja kaikki tämä muistuttaa juoruamista.

— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin… hävettää aivan sanoa, miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen vertaus… Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään: kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin, "onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi, "niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa…" — Mitä "asiaa" se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin. Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat, "tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".

— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka suvaitseekin olla vaiti:

— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis olette vakoilija!

— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon… kaikista pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.

Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita. Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita. Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.

— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten, noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut Aleksei Nilytšiinkin.

— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.

— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan. "Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta. Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän: "Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä! Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19] Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan", puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi. Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä, ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua. Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä, niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään". Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan liene kiellettyä.

— Puhua pauhaisi… koko kaupunki… Mitä siellä sitten oikeastaan puhutaan?

— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että, ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää, samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa eikä kolmesataa… Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää…

— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä tuoliltaan.

— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin humalapäissään.

— Se… se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se…
Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne…

— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta, ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä, niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun vain itsestäni…

— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi nojatuolistaan…

— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys, ja Lebjadkin on humalassa… — huudahteli insinööri äärettömän levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa… tämä on liian alhaista… riittää, riittää jo!

— Mitä tuo on olevinaan? Minähän lähden mukaan! — hätääntyi, Liputin hypähti seisoalleen ja kiiruhti Aleksei Nilytšin jälkeen.

VII.

Stepan Trofimovitš seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, katsahti sitten minuun kuitenkaan näkemättä minua, otti hattunsa ja keppinsä sekä poistui hiljaa huoneesta. Kiiruhdin hänen jälkeensä kuten äskenkin. Portista kadulle tultuamme hän huomasi minut ja sanoi:

— Niin, ehkä te nyt tahdotte olla todistajana… de l'accident. Vous m'accompagnerez, n'est-ce pas? [Tulettehan mukaan?]

— Stepan Trofimovitš, aiotteko tosiaankin taas sinne? Ajatelkaahan, miten voi käydä?

Hänen kasvonsa vetäytyivät surkean toivottomaan hymyyn, siinä hymyssä oli sekä häpeää että epätoivoa, mutta samalla jotakin merkillisen riemullista. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi minulle:

Tätä minä juuri olin odottanutkin. Vihdoinkin tulivat julki sydämen salat, joita oli minulta jos jonkinlaisin kiertopuhein ja teeskentelyin yritetty peittää. Kuullessani tämän raivostun aivan.

— Ja noin likainen ajatus, noin… matalamielinen ajatus saattoi syntyä teidän, Stepan Trofimovitš, teidän valoisassa mielessänne, teidän hyvässä sydämessänne ja… jo kauan ennen kuin Liputin oli mitään sanonut!

Hän katsahti minuun sanomatta sanaakaan ja jatkoi matkaansa. En jäänyt minäkään jälkeen. Tahdoin nyt tosiaankin olla hänen ja Varvara Petrovnan välisessä keskustelussa todistajana. Olisin suonut hänelle anteeksi, jos hän akkamaisessa heikkoluonteisuudessaan olisi erehtynyt uskomaan pelkästään Liputinin puheita, mutta oli päivänselvää, että hän oli jo itsekin ajatellut samaa, vieläpä kauan ennen Liputinin tuloa, ja että Liputin vain vahvisti hänen arvelunsa ja kaatoi, niin sanoakseni, öljyä tuleen. Hänellä oli siis tosiaankin ollut rohkeutta epäillä tyttöä jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hänellä oli siihen edes minkäänlaista syytä, ei edes Liputinin viittailuja. Varvara Petrovnan despoottiset toimenpiteet olivat saaneet hänet epäilemään, että tämä epätoivoissaan halusi vain kiireesti häitä ja kunniallista sulhasta peittääkseen siten sopivasti kalliin Nicolas'nsa herrassynnit!

— O! Dieu, qui est si grand et si bon! [Oi Jumala, joka on niin suuri ja hyvä!] Oi, mistä löytäisin viihdyttäjän! — hän huudahti kuljettuaan vielä noin sata askelta ja pysähtyen äkkiä.

— Mennään heti kotiin ja minä selitän teille kaiken! — huudahdin yrittäen saada hänet väkisin kääntymään takaisin.

— Se on hän! Stepan Trofimovitš, tehän se olette? Tekö? — äkkiä lähellämme kajahti raikas, vallaton nuoren naisen ääni, joka oli kuin musiikkia.

Emme olleet huomanneetkaan, että aivan vierellämme ratsasti Lizaveta
Nikolajevna ainaisen seuralaisensa saattamana. Hän pysähdytti ratsunsa.

— Tulkaahan, tulkaa nyt pian! — hän huusi äänekkään iloisesti. —
Kahteentoista vuoteen en ole häntä nähnyt ja sittenkin tunsin heti…
Mutta hän!… Ettekö tosiaankaan tunne minua?

Stepan Trofimovitš sieppasi hänen kätensä, veti sen puoleensa ja suuteli sitä hartaana. Hän katsoi neitoon kuin rukoillen voimatta sanoa sanaakaan.

— Hän tunsi minut ja on iloissaan! Mavriki Nikolajevitš, hän on hurmaantunut, kun saa nähdä minut! Olemme odottaneet teitä jo kaksi viikkoa. Täti vakuutti teidän olevan sairaana ja sanoi, että teitä ei muka saisi häiritä, mutta arvasinhan, että täti valehteli! Minä poljin jalkaa ja toruskelin teitä, sillä tahdoin välttämättä, aivan välttämättä, että te itsestänne tulisitte meille, pyytämättä, enkä senvuoksi lähettänyt teitä hakemaan. Hyvä Jumala, eihän hän ole vähääkään muuttunut! Tai ehkä sentään, ryppyjä on sittenkin lisääntynyt, paljon ryppyjä silmien luo ja poskiin, ja harmaita hiuksiakin on ilmestynyt, mutta silmät ovat yhä samat! Olenko minä muuttunut? Olenko? Miksi te ette puhu?

Muistin samalla, miten Lizaveta Nikolajevna oli ollut miltei sairas, kun hänet yhdentoistavuotiaana oli viety Pietariin, ja sairaanakin hän oli itkenyt ja kysellyt Stepan Trofimovitšiä, kuten minulle oli kerrottu.

— Te… minä… — Stepan Trofimovitš leperteli ääni ilosta värähdellen. — Huudahdin äsken: "Mistä löytäisin viihdyttäjän?", ja silloin kuulin äänenne… Tämähän on kuin taivaan ihme, el je commence à croire.

— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon? Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?

— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa… Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne… No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!

— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.

— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]

Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.

— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.

— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.

Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias, pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton. Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara. Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.

En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.

— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen, arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän teistä… Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se tänne, muistan sen, muistan!

Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.

— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin… sitten, en halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!

Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.

— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?

Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä meidät toisillemme.

— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin uskottu, eikö totta?

— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte koomillinen, en suinkaan… (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki, aivan kaikki, ymmärrättehän?

— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo kaiken!

— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka kipeä.

— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan oveluutta.

— Äiti tosin sai tietää asian ensin Aljona Frolovnalta, hoitajaltani, ja hänelle taas oli käynyt kertomassa kaiken teidän Nastassanne. Ettekö ole sitten kertonut Nastasjalle? Hän sanoi, että oli kuullut kaiken teidän omasta suustanne.

— Minä… kerroin tosin… kerran… — Stepan Trofimovitš yritti lepertää punastuen, — mutta minä vain ohimennen… j'étais si nerveux el malade et puis… [Olin niin hermostunut ja sairas ja sitäpaitsi…]

— Uskottu ei sattumalta ollut läsnä, ja kun Nastasja kerran sattui tulemaan huoneeseen… siinähän sitä on selitystä jo aivan tarpeeksi! Ja Nastasjalla taas on kaupunki kukkurallaan kummitätejä! No, mitäpä siitä. Tietäkööt kaiken! Niin on vieläkin parempi! Tulkaa pian, me syömme aikaisin päivällistä… Niin, unohdin kysyä, — hän istahti uudelleen, — kuka on tuo Šatov?

— Tiedän hyvin, että hän on veli. Voi, millainen te olette, — hän kävi kärsimättömäksi. — Tahdoin tietää, mikä hän on miehiään?

— C'est un pence-creux d'ici. C'est le meilleur et le plus irascible homme du monde. [Hän on muudan täkäläinen haihattelija, maailman paras ja tuittupäisin mies.]

— Olen kuullut, että hän on hieman omituinen. Mutta mitäpä siitä. Kuulin, että hän osaa kolmea kieltä, myös englannin kieltä, ja että hänellä on kirjallisia harrastuksia. Minulla olisi siinä tapauksessa hänelle työtä. Tarvitsisin apulaisen mitä pikemmin, sitä parempi. Suostuisikohan hän ehdotukseeni, vai eikö? Minulle on häntä suositeltu…

— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.

— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?

— Mon ami! — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, — tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.

VIII.

Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino. Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.

Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta. Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa. Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen, oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset. Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa. Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva, jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa, joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta piispaa.

Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren, lakkaa ja kristallisen sinetin.

Yritin vastustaa, mutta hän oli niin itsepäinen, että päätin vihdoin suostua. Kirjoitettuani osoitteen otin lakkini.

En voinut kieltäytyäkään. Eukko toi samassa teen pöytään, hän toi nimittäin ison kannun kuumaa vettä ja pienen kannun, joka oli teetä täpö täynnä, kaksi isoa kivikuppia, jotka oli hyvin tökerösti maalauksilla koristeltu, sankavehnäsen ja syvän lautasellisen kukkuranaan pieneksi paloiteltua sokeria.

— Teestä pidän,[20] — sanoi Kirillov, — öisin etenkin. Kuljen edestakaisin ja juon; aamunkoittoon asti. Ulkomailla on vaikeata öisin saada teetä.

— Aina. Jo kauan. Syön vähän, vain teetä. Liputin on viekas, mutta hätäilee.

Ihmettelin, että hän oli niin halukas puhelemaan. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni.

— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa. Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.

— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai vaarallinen, tai… kade.

— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että onhan hänen johonkin niistä sovittava.

— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se, mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?

Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.

Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo äskeinen lapsen hymy.

— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös yhdentekevää.

Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella huoneen päästä toiseen.

— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? — kysäisin.

Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä oikeastaan olimme keskustelleet.

— Minä… minä vielä vähän tiedän… kaksi ennakkoluuloa estää… kaksi asiaa… vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta pienempikin on hyvin suuri.

— Kipuko? Luuletteko, että sillä olisi tässä tapauksessa niin suurta merkitystä.

— Tärkein. On kaksi tapaa: ne, jotka tappavat itsensä suuresta surusta, tai vihoissaan, tai hulluudessaan, tai jostakin… samapa se.. ne tekevät äkkiä. Eivät ajattele kipua, vaan äkkiä. Mutta jotka täysijärkisinä, ne ajattelevat paljon.

— Mutta onko sitten sellaisiakin, jotka tekevät sen täydessä järjessään?

— Hyvin paljon. Jos ei ennakkoluuloa olisi, niin enemmänkin; hyvin paljon, kaikki.

— kuvitelkaa kiveä kuin iso talo. Se riippuu ja te sen alla. Se putoaa päähänne — käykö kipeästi?

— Kivi kuin vuori, miljoonan puudan painoinen? Eihän sellainen ennätä tuottaa kipua.

— Mutta asettukaa todella alle, teitä peloittaa, että sattuu. Oppineet, lääkärit, kaikki, kaikki pelkäävät. Kaikki tietävät, ei kipu ennätä, mutta pelkäävät, että koskee.

— Eikö ole sellaisiakin ateisteja, jotka eivät usko sillä puolen olevan mitään?

— Ei kukaan tiedä muuta kuin itsestänsä… — hän huomautti punastuen. — Vapaus tulee silloin, kun on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Siinä päämäärä kaikelle.

‒ Ihminen pelkää kuolemaa, koska hän rakastaa elämää, niin minä sen olen ymmärtänyt, — huomautin, — niin on luonto sen määrännyt.

— Katalaa ja siinä koko petos! — Hänen silmänsä alkoivat leimuta. — Elämä on kipu, elämä on pelko, ihminen on onneton. Kaikki vain kipua ja pelkoa. Nyt ihminen elämää rakastaa, sillä rakastaa kipua ja pelkoa. Niin on järjestetty. Kivusta ja pelosta palkkana — elämä. Siinä petos. Ihminen ei ole nyt sellainen ihminen. Syntyy uusi ihminen, onnellinen ja ylpeä. Se, josta on yhdentekevää, elääkö vai kuoleeko. Se on uusi ihminen! Se, joka voittaa kivun ja pelon, se itse tulee Jumalaksi. Toista Jumalaa ei tule.

— Häntä ei ole, mutta hän on kuitenkin. Kivessä ei kipua, mutta kiven pelossa on. Jumala — kuoleman kauhun kipu. Se, joka voittaa kivun ja kauhun, tulee Jumalaksi. Syntyy uusi elämä, uusi ihminen, kaikki uusi… Silloin historia pitää jaettaman kahteen: gorillasta Jumalan tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta…

— … maan ja ihmisen muuttumiseen fyysillisesti. Ihmisestä Jumalaksi. Hän muuttuu fyysillisesti. Maailma muuttuu, teot muuttuvat, ajatukset ja kaikki tunteet muuttuvat. Miten te luulette, muuttuuko ihminen silloin fyysillisesti.

— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta tarpeeksi.

— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä, on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.

— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa. Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee heti Jumalaksi.

— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken perästä.

— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?

— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.

— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.

— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei… minä… en tiedä… — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.

— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut äidinkielenne?

— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen puhunut aina… yhdentekevää.

— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin, että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin avomielinen minulle?

— Teille? Niin… Te istuitte hyvin ja te… mutta yhdentekevää… te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.

— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne muodostumiseen.

Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni. Portissa tuli taas joku minua vastaan.

IX.

Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.

— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?
Tunnusta.

— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin piireihimme.

— Piireihin! Se miellyttää minua… Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään… jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!

Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen, punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.

— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.

— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä sivistynein…

Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin. Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.

Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut naamansa läheni taas minua.

‒ Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle kaiken.

Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen. Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.

Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi! Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.‒ Julista siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška… Daškan minä nitistän näin kahdella sormellani… maaorja… eikä uskalla se… Samassa hän lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin perässäni.

— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, — kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?

— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti, vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.

— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki! — aloin raivota hänelle.

— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?

— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano enää muuta, näkemiin, herra.

Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut, ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.

— Mon ami, olen kokonaan kadottanut langan… Lise… rakastan ja kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin itse haluat… Niin se on.

— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. Enfin c'est ridicule. Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! Ce Maurice, vai miten tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo nainen… ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre amie'llemme… Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.

— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa. Celle pauvre täti, joka todella on despootti… ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas… [jota minä en ymmärrä…], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!

Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —

— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut… Tähän asti minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä…

— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois raiteiltanne.

— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin onnellinen. Mutta nyt… mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta, alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, — hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut kuten lapsenpiika, celle pauvre täti, kuten Lise häntä sievästi nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa ja… ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki on tästä kaukana… Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi: "c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut". Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi. Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä", tai jotakin sellaista… Ma foi, itsekin tässä teidän kanssanne istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu… enfin, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan, miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken, kirjakin oli lattialla. La pauvre amie on aina niin vihoissaan siitä, että täällä on vähän epäsiistiä… Voi, ei kajahtele täällä enää hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee! Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja ce Maurice… hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan…

Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti, että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta, niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä. Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin, että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.

— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre chose… [Mutta puhukaamme muusta…] luulen, että olen tehnyt jotakin kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja… voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.

— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein mitä hienotunteisimmin.

— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!

— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan jo muutenkin rikkipoljettu kuten… kuten torakka ja olen sitäpaitsi vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää. Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin… en Suisse tai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä heidän sydämiltään, etten… enfin, etten erottaisi sydämiä, etten joutuisi poikkiteloin heidän tielleen… Tein näin vain sydämeni ylevästä vaatimuksesta.

— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi vasten tahtoani.

— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain "peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?

— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole edes omiani… eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa totuutta suoraan silmiin… Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen pettää kaikkinäkevänkin silmän. Le bon Dieu, luodessaan naisen, tiesi varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui. Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt on… kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä, että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta… Enjin iout est dii.

Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.

— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. — Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,— si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut! Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole minua koskaan ymmärtänyt!

— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin ihmeissäni.

— Vingt ans! Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi, että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle… Voi, kerran tuo täti on saapa tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on appelle vihkipallille!

Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti. En osannut olla oikeudenmukainen.

— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja… mutta miksi hän ei jo tule! Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta… laissez-moi, mon ami, panen hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan, voyez-vous, kahdeltatoista sitten…

NELJÄS LUKU.

Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä. Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja kuiskattuaan minulle merci siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin, alkoi tarkastella tätä uteliaana.

Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.

— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.

— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.

— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.

— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.

— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle istumaan.

— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas, ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.

— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.

— Voi, mamán, te näette varmasti öisin unissannekin vain professoreita, — huudahti Liza harmistuneena.

— Näkee niitä tarpeekseen valveillakin. Mutta sinun mielihuvisi on vastustaa äitiäsi. Kun Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten kävi täällä, tapasitteko tekin hänet?

— Siinä sen näet, ei englantilaista eikä muuta; narripeliä. Varvara Petrovna sekä Stepan Trofimovitš valehtelevat. Ja kaikkihan täällä valehtelevat.

— Täti ja Stepan Trofimovitš olivat eilen sitä mieltä, että Nikolai Vsevolodovitš muistutti prinssi Heikkua Shakespearen Henrik IV:stä, ja sitä mamán tarkoittaa puhuessaan englantilaisesta, — Liza selitti.

— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista.
Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.

— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen itse lukenut hänelle Othellon ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa lääkettä.

Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka, tule sinä edes kanssani."

— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun puoleeni.

— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.

— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.

II.

Lizaveta Nikolajevnalla oli Šatoville todella vain kirjallista laatua olevaa asiaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui sittenkin, kuin Liza olisi kutsunut hänet luokseen oikeastaan jostakin aivan toisesta syystä. Me molemmat, Mavriki Nikolajevitš ja minä, aloimme myös kuunnella heidän keskusteluaan huomatessamme, että heillä ei ollut mitään salaista eikä kahdenkeskistä. Lopulta pyydettiin meidänkin neuvoamme. Lizaveta Nikolajevna oli näet jo kauan sitten päättänyt aloittaa erään hänen mielestään hyödyllisen teoksen julkaisemisen, mutta itse kun hän ei sellaiseen pystynyt, hän tarvitsi avustajaa. Se totisuus, millä hän teki suunnitelmistaan selvää Šatoville, huvitti minuakin. "Varmasti hän on niitä uudenaikaisia", — ajattelin, — "ei hän suotta ole oleskellut Sveitsissä". Šatov kuunteli tarkkaavaisena, katse maahan luotuna, eikä näyttänyt vähääkään ihmettelevän sitä, että suurmaailman joutilas nuori neitonen aikoi ryhtyä tämäntapaisiin, varsin sopimattomiin puuhiin.

Kirjallinen hanke oli seuraavanlainen. Venäjällä ilmestyy vuosittain hirmuinen paljous sekä pääkaupungissa että maaseudulla sanoma- ja aikakauslehtiä, joissa kerrotaan joka päivä kaiken maailman tapahtumia. Vuosi kuluu loppuun, sanomalehdet kootaan kaappeihin tai häviävät, ne revitään tai joutuvat käärepaperiksi… On useita asioita, jotka herättävät julkaistuina huomiota, mutta vuosien kuluessa ne unohtuvat. Moni ehkä haluaisi jälkeenpäin tutkia asiata uudelleen, ja sen vuoksi olisi hänen löydettävä artikkeli, jonka hän joskus muistaa lukeneensa. Mutta miten vaikeata onkaan löytää sitä enää sanomalehtien jättiläismerestä, jollei muista tarkoin päivämäärää eikä edes vuottakaan, jolloin puheenaolevasta asiasta on ollut kysymys. Mutta jos keräisi aina kaikki uudet asiat vuosittain yhteen hakemistoon, joka olisi määrätyn suunnitelman mukaan laadittu, selvine otsakkeineen ja viitteineen sekä päivämäärineen, niin sellaiseen kokoelmaan voisi mahduttaa aina kultakin vuodelta koko venäläisen elämän pääpiirteissään, siitäkin huolimatta, että se, mitä julkaistaan sanomalehdissä, on vain pienoinen osa siitä, mitä kaikkea todellisuudessa ehtii tapahtua.

— Lukuisien sanomalehtien asemesta syntyisi näin useita paksuja kirjoja, ja siinä kaikki, Šatov huomautti.

Mutta Lizaveta Nikolajevna puolusti kiihkeästi aiettansa, vaikkakin hänen oli vaikeata kyllin selvästi ilmaista ajatuksiansa. Siitä syntyi vain yksi kirja, hän vakuutti, eikä sekään kovin paksu. Ja jos siitä tulisi paksukin, niin olisivathan asiat siinä ainakin hyvin selvästi järjestettyinä, ja siksihän olisikin niin tärkeätä noudattaa määrättyä suunnitelmaa aineistoa kerättäessä. Ei tietenkään kannattanut ottaa kaikkea talteen. Ukaasit, hallinnolliset toimenpiteet, paikalliset tiedoksiannot, lait, kaikki ne, vaikka olivatkin itsessään hyvin tärkeitä asioita, voisi tästä julkaisusta jättää kokonaan pois. On paljon sellaista, minkä voi huoleti jättää syrjään ja rajoittua valitsemaan vain ne asiat, jotka tarkoittavat kansan siveellis-yksilöllistä elämää, niin sanoakseni Venäjän kansan persoonallisuutta sen kunakin ajanhetkenä. Siihen voitaisiin sisällyttää huvittavia tapauksia, tulipaloja, lahjoituksia, kaikenmoisia sekä hyviä että huonoja tekoja, sanansutkauksia ja uusia sanontatapoja, ehkä sopisivat siihen myös uutiset jokitulvista, ehkä siinä saisi olla muutamia hallituksen ukaasejakin, mutta kaikista näistä olisi valittava vain ne, jotka kullekin ajanjaksolle luovat oman erikoisen leimansa. Mutta kaiken keskeltä erottuisi kuitenkin selvästi yksi ainoa johtava aate, tarkoitus, jonka määränä on valaista yhtenäistä kokonaisuutta. Ja loppujen lopuksi kirjan pitäisi olla vielä huvittavaa ajanvietelukemista, puhumattakaan siitä, että se ennen kaikkea olisi hakemisto. Sen tulisi olla Venäjän henkisen, siveellisen, koko sen sisäisen elämän kuva kultakin vuodelta. "On tärkeätä, että kaikki sen ostaisivat, ja että siitä muodostuisi hakuteos", Liza vakuutti, "ymmärrän varsin hyvin, että kaikki riippuu suunnitelmasta, ja sen vuoksihan minä olenkin kääntynyt puoleenne", hän lopetti. Hän kiihoittui, mutta vaikka hän puhui epäselvästi ja epätäydellisesti, näytti Šatov jo alkavan hieman ymmärtää häntä.

— Siinä pitäisi siis olla määrätynlainen tendenssi, faktojen järjestelyssä silmälläpidettävä tendenssiä, — hän murahti kohottamatta vieläkään katsettaan lattiasta.

— Ei ollenkaan tarvita tendenssiä. On vain osattava olla objektiivinen, siinä koko tendenssi.

— Eihän määrätyn periaatteen mukaan toimiminen suinkaan olisi vahingoksi, — Šatov näytti innostuvan,— eikä sitä voi välttääkään, jos kerran valikoimisesta on kysymys. Mutta mitä on valikoinnilla ymmärrettävä, siinäpä pulma. Ajatuksenne ei ole hullumpi.

— On harkittava ja tuumittava asiaa. Tämä on suuritöinen. Äkkiä ei tule mitään. Tarvitaan tottumusta. Ja tuskin kirjan julkaistuammekaan vielä käsitämme, miten se olisi ollut julkaistava. Tarvitaan paljon kokemusta, mutta itse ajatus alkaa minulle jo selvetä. Oivallinen ajatus.

Viimein hän kohotti katseensa, joka loisti tyytyväisyyttä. Hän oli todella asiasta innostunut.

— Itsekö olette tämän keksinyt? — hän kysäisi lempeästi ja kainona
Lizalta.

— Ei vaadita suuriakaan ajatuksen keksimiseen, mutta sen sijaan on vaikeata tehdä suunnitelma, — jatkoi Liza hymyillen. — En ymmärrä asiasta paljoakaan, en ole kovinkaan viisas, tiedän vain ajavani takaa sellaista, mikä on itselleni selvinnyt…

— Minusta alkoi jo ulkomailla ollessani tuntua siltä, että ehkä minäkin voisin olla jollakin tavoin hyödyksi. Minulla on rahoja käytettävänäni, miksi ne suotta homehtuisivat, ehkä voisin minäkin tehdä jotakin yhteisen asian puolesta. Sitäpaitsi tuo ajatus tuli minulle aivan itsestään, en ollenkaan yrittänyt sitä tietoisesti muodostella, ja siksi ilostuin siitä. Mutta huomasin heti, että avustajatta en tule toimeen, yksin en osaa tehdä mitään. Avustaja tulee myös teoksen toiseksi julkaisijaksi. Työ jaetaan tasan: teidän on suunnitelma ja työ, minun on ajatus ja varat sen toteuttamiseksi. Tuleekohan se kannattamaan?

— Ymmärrättehän, etten tee sitä voiton toivossa, mutta olisin iloinen kirjan levikistä ja ylpeä voitoista.

— Minulle on kerrottu teistä, ja täälläkin kuulin… tiedän, että olette hyvin lahjakas… ja osaatte tehdä työtä… ja ajattelette paljon. Minulle puhui teistä jo Sveitsissä Pjotr Stepanovitš Verhovenski, — hän lisäsi äkkiä. Hän on viisas mies, eikö totta?

Šatovin katse livahti äkkiä Lizan kasvojen yli, mutta samassa hän taas loi sen maahan.

— Tässä olisi sanomalehtiä, — Liza sieppasi tuolilta edeltäkäsin siihen valmiiksi asetetun yhteensidotun sanomalehtikäärön, — yritin hieman merkitä kirjoituksia, joista olisi valittava muutamia ja numeroitava… näette itse kyllä…

— Tiedän kyllä. Samassa talossa kuuluu asuvan myös joku herra
Lebjadkin, — Liza puheli touhuissaan.

Šatov istui yhä vielä pitäen ojennetussa kädessään kääröä, ja kesti kokonaisen minuutin, ennenkuin hän katse maahan tähdättynä vastasi:

— Tällaisiin toimiin teidän olisi parasta valita joku toinen henkilö, minä en tähän kelpaa, — hän sanoi viimein peloittavan matalalla äänellä, melkein kuiskaten.

— Mistä toimista te puhutte? Mavriki Nikolajevitš, — hän äkkiä huudahti, — antakaa tänne äskeinen kirje!

— Katsokaahan tätä, — Liza kääntyi puoleeni hätäisesti aukoen kirjettä.
— Oletteko ennen nähnyt tällaista? Olkaa hyvä, lukekaa se ääneen.
Tahtoisin, että herra Šatovkin kuulisi sen.

Herttainen kuinka on Jelizaveta Tušina, kun sukulaisens' parissa naisen satulass' lentelee, ja kutreissa tuuli leikittelee, tai kun äitinsä vieressä polvistuu kirkossa, ja puna kajastaa kasvoissa hartaissa. Silloin mä laillista aviovaimoa kaihoan ja hänellen samoin kuin äidilleen kyynelen näin tarjoan.

Eniten valitan sitä, etten Sevastopolin kunniakentällä menettänyt kättäni, koska en siellä koskaan ole ollutkaan, vaan toimin sotaretkellä iljettävänä muonanjakajana samalla pitäen sitä itselleni alentavana. Olette jumalatar muinainen, mutta itse en ole mitään ja aavistan, mit' on rajattomuus. Tämä on runoa, ei muuta, ja runous on roskaa, mutta runossa voi suoda anteeksi sellaisen, mikä proosassa olisi hävyttömyys. Voiko aurinko suuttua likoeläimeen, joka runoilee vesipisarasta, jossa niitä on paljous, jos katsotaan mikroskoopilla? Suurikokoisia nautaeläimiä suojeleva Pietarin hienoston eläinystävien klubikin, joka valvoo koiran ja hevosen oikeuksia, halveksii vaatimatonta likoeläintä jättäen sen kokonaan mainitsematta, koska se ei ole muka täydellisyyteen kehittynyt. Minäkin olen tuollainen likoeläin. Naima-ajatus olisi muussa tapauksessa naurettava, mutta pian saanen haltuuni entiset kaksisataa sielua ihmisvihaajan käden kautta, jota halveksikaa. Voisin ilmaista teille paljonkin selvin dokumentein, voisin vakuuttaa Siperiankin uhalla. Älkää halveksiko naimatarjoustani. Likoeläimen kirje käsitettävä runoutena.

— Tätä tuo roisto ei ole kirjoittanut selvin päin! — huudahdin suuttuneena, — tunnen hänet!

— Sain tämän kirjeen eilen, — kiirehti punastunut Liza selittämään,— ymmärsin heti, että sen oli joku tyhmyri kirjoittanut, enkä ole näyttänyt sitä edes äidille, ettei hän hermostuisi. Mutta jos hän yhä edelleen jatkaa tuohon tapaan, niin en tiedä, mitä olisi tehtävä. Mavriki Nikolajevitš aikoi lähteä kieltelemään häntä. Koska teistä piti tulla avustajani, — hän kääntyi Šatovin puoleen,— ja kun lisäksi asutte siellä samassa talossa, niin tahdoin kysyä teiltä hänestä voidakseni olla varuillani tulevaisuudessa.

— Tunsin erään kenraalin, joka kirjoitteli aivan samanlaisia runonpätkiä, — huomautin nauraen.

— Näkeehän sen tuosta kirjeestäkin, että hän ei voi olla typerä, — virkahti vaitelias Mavriki Nikolajevitš aivan odottamatta.

Šatov katsahti taas Lizaan, kävi juroksi sekä murahdettuaan: "mitä se minuun kuuluu", siirrähti ovelle.

— Voi, odottakaahan hieman, — huudahti Liza levottomana, — minne kiire?
Meidänhän on keskusteltava vielä niin paljosta.

— No siitä pääasiasta, kirjapainosta! Uskokaa pois, etten aio leikitellä, vaan tahdon tosiaankin tehdä jotakin, — vakuutti Liza käyden yhä levottomammaksi. — Jos aiomme julkaista sen, niin missä sen painattaisimme? Sehän on tärkein kysymys, sillä Moskovaan me emme lähde, ja täkäläisessä kirjapainossa on sitä mahdoton painattaa. Olen jo kauan aikonut perustaa oman kirjapainon, vaikkapa teidän nimellenne, ja luulen, että äitikin suostuu siihen, jos se tulee teidän nimellenne…

— Mistä te luulette tietävänne, että minä pystyisin kirjainpainajaksi? — kysäisi Šatov synkästi.

— Johan Pjotr Stepanovitškin mainitsi teistä Sveitsissä ja sanoi, että te kykenette johtamaan kirjapainoa sekä tunnette sen alan hyvin. Hän aikoi lähettää teille mukanani kirjelipunkin, mutta unohdin sen sitten.

Kun ajattelen asiaa jälkeenpäin, muistan, miten Šatovin kasvoissa ilme muuttui. Hän viipyi vielä muutaman sekunnin, mutta lähti sitten kiireesti huoneesta.

— Onko hänellä aina tapana olla tuollainen? — hän kääntyi minun puoleeni.

Kohautin vain olkapäitäni vastaukseksi, mutta samassa Šatov itse tulikin takaisin, lähestyi pöytää ja jätti sille sanomalehtikäärön.

— Miksi ei? Miksi? Oletteko suuttunut jostakin? — kyseli Liza pahoillaan ja rukoilevasti.

Lizan ääni nähtävästi hämmästytti Šatovia. Muutaman hetken hän katseli tätä tarkkaan aivan kuin yrittäen tunkeutua tämän sielun perimmäisiin sopukkoihin.

— Yhdentekevää, — hän sanoi sitten hyvin hiljaa, — en tahdo… — Ja lähti pois.

Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.

III.

Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon "dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä. Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.

Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa. Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena, hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.

— Ah niin, tekin… lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš, Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi tulla sanomaan hyvästi…

Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.

Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu, Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.

Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui käteeni ja vei minut ikkunan luo.

— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen, vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi pyydän apuanne.

Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin säikähtyneenä.

— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa, eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.

— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää siihen minulle tilaisuuden?

— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan aikeesta, — lähden Šatovin luo…

— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin tyhmä, kun peloitin Šatovin… Olen varma siitä, että olette kunnian mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.

— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon tämän myös Šatoville…

— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää. Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja alkaa julkaista…

— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki ihmiset saisivat sen tietää.

— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, — huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.

— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.

Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää. Aavistelin vain jotakin… enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan, miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen luokseen.

IV.

Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.
Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei
Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo
puolittain tunsin.

Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.

Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:

— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.

— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.

Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.

— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.

— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.

— Paperisieluja! Lakeijan ajatuksia! — Šatov huomautti rauhallisesti istuutuen nurkkatuolilleen pää molempien käsiensä varassa.

— Vihaa siinä on myös, — hän lausui oltuaan hetken vaiti, — nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yht'äkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa esimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi. Ketä he sitten vihaisivat, kenen silmille syljeskelisivät ja ketä he pilkkoisivat? Se on vain loppumatonta, eläimellistä vihaa Venäjää kohtaan, syvälle elimistöön syöpynyttä… Eikä siinä ole minkäännäköisiä "maailmalle näkymättömiä kyyneliä näkyväisen naurun alla"![22] Venäjällä ei koskaan ole sanottu valheellisempia sanoja kuin nuo sanat "näkymättömistä kyynelistä", — hän huudahti kiivastuneena.

— Ja te olette "kohtuullinen liberaali", — Šatov naurahti. — Tiedättekö, — hän jatkoi äkkiä, — ehkä erehdyn puhuessani "lakeijan ajatuksista". Ehkä te sanotte minulle siihen: "Sinähän olet lakeijasta syntynyt, mutta minäpä en olekaan."

— Suotta te pyytelette anteeksi, enhän minä pelkää teitä. Kerran minä tosin synnyin lakeijasta, ja nyt olen itsekin tullut lakeijaksi, samanlaiseksi kuin tekin. Venäläinen liberaali on ennen kaikkea lakeija eikä halua mitään niin hartaasti kuin saada kiilloittaa jonkun saappaita.

— Mitä te puhutte vertauksesta! Huomaan, että nauratte minulle… Stepan Trofimovitš puhui totta sanoessaan, että olen kiven alle murskautunut, enkä ole edes murskautunut, vaan kiemuroin vielä kuoleman kouristuksissa; se oli sattuvasti sanottu.

— Stepan Trofimovitš väittää, että saksalaiset ovat teidän päähänpistonne, — naurahdin, — ja oikeassahan te olettekin, onhan meidän tosiaankin onnistunut pimittää jotakin taskuihimme saksalaisilta.

— Puhun Kirillovista. Me makailimme siellä yhdessä hänen kanssaan neljä kuukautta erään tuvan lattialla.

— Oletteko te ollut Amerikassa? — ihmettelin. — Ettehän ole koskaan puhunut siitä.

— Mitä siitä olisi puhumista. Kolme vuotta sitten me lähdimme kolmisin siirtolaislaivalla Amerikan Yhdysvaltoihin, aivan viimeisillä rahoillamme, itse kokeaksemme amerikkalaisen työmiehen elämää ja oman kokemuksemme avulla päästäksemme selville kaikkein vaikeimmassa ja kunnallisessa asemassa olevan henkilön tilasta. Kas, se oli matkamme tarkoitus.

— Hyvä Jumala! — nauroin. — Viisaintahan olisi ollut, että olisitte kotimaassa lähteneet jonnekin maaseudulle elonkorjuun aikana "oman kokemuksenne avulla päästäksenne selville", mutta te lähditte — Amerikkaan!

— Me palkkauduimme erään riistäjän töihin. Meitä venäläisiä oli siellä kaikkiaan kuusi: ylioppilaita, vieläpä tilanomistajiakin, oli siellä upseereitakin, ja kaikilla oli sama ylevä päämäärä. Siellä vasta tehtiin työtä, olimme aivan likomärkiä, kiusaannuimme ja rääkkäännyimme. Lopulta me Kirillovin kanssa emme enää kestäneet, vaan sairastuimme. Riistäjäisäntämme petti meitä tilinteossa. Sopimamme kolmenkymmenen dollarin asemesta hän maksoi minulle kahdeksan ja Kirilloville viisitoista. Meitä lyötiinkin siellä, eikä niin perin harvoinkaan… Mutta sen jälkeen me Kirillovin kanssa makailimme työttöminä lattialla vierekkäin neljä kuukautta. Hän ajatteli omaansa, minä taas omaani.

— Löikö teidän isäntänne teitä todella? Onko se mahdollista Amerikassa?
Kyllä te häntä mahdoitte siitä haukkua.

— Emme vähääkään. Me Kirillovin kanssa päätimme, että "me venäläiset olemme amerikkalaisiin verraten vielä lapsipahaisia sekä että on synnyttävä Amerikassa tai ainakin oleskeltava heidän parissaan hyvin kauan, ennen kuin pääsee amerikkalaisten tasolle". Mitäpä siitä puhuakaan. Kun meiltä nyljettiin kopeekan arvoisesta esineestä dollareita, me maksoimme mielihyvin, aivan innoissamme. Kaikkea me kehuimme: spiritismiä, lynkkauslakia, revolvereita, kulkureita. Kerran ajaessamme jonnekin muudan mies pisti kätensä taskuuni, otti sieltä pääharjani ja alkoi sukia tukkaansa. Me Kirillovin kanssa vain katsahdimme toisiimme ja olimme sitä mieltä, että kaikki on niin kuin ollakin pitää ja että tämä vasta meitä oikein miellyttääkin…

— Kaikkea tuollaistahan voi tosin juolahtaa mieleen, mutta on omituista, että te panette kaiken aivan tosissanne täytäntöön, — huomautin hänelle.

— Mutta ei ole leikin asia lähteä valtameren yli siirtolaislaivassa tuntemattomaan maahan, vaikka olisikin päämääränä "oman kokemuksen avulla" j.n.e. Siihen tarvitaan, Jumala sen tietää, suurta lujuutta… Miten te pääsitte sieltä takaisin?

— Kirjoitin eräälle henkilölle Eurooppaan, ja hän lähetti meille sata ruplaa.

Puhuessaan, kiivastuneenakin, Šatov koko ajan tapansa mukaan tuijotti maahan, mutta nyt hän äkkiä katsahti minuun.

Hän nousi äkkiä, meni niinipuisen kirjoituspöytänsä luo ja alkoi penkoa sieltä jotakin. Meillä oli levitetty silloin juuri hyvin hämärää, mutta kuitenkin sangen uskottavalta kuulostavaa huhua siitä, että Šatovin vaimo oli muka ollut Pariisissa noin pari vuotta sitten jonkinlaisissa suhteissa Nikolai Stavroginiin, siis parhaillaan silloin, kun Šatov oli Amerikassa, tosin vasta hyvin kauan aikaa sen jälkeen, kun nämä olivat Genevessä eronneet. "Jos tämä on totta, niin mikä hänet saa mainitsemaan Stavroginin nimen ja kertomaan tuosta?" ajattelin itsekseni.

— En ole vieläkään saanut sitä maksetuksi — hän sanoi taas kääntyen puoleeni ja katselle minua tiukasti. Hän istahti taas entiselle paikalleen nurkkaan ja kysäisi jurosti aivan muuttuneella äänellä:

— Teillä on kai jotakin erikoista asiaa, koska tulitte tänne. Mitä tahdotte?

Kerroin hänelle kaiken täsmällisessä aikajärjestyksessä ja lisäsin, että vaikka olinkin jo ehtinyt hieman toipua ensi säikähdyksestä, en kuitenkaan ollut tästä kaikesta tullut hullua hurskaammaksi. Ymmärsin vain sen, että kaikki tämä oli Lizaveta Nikolajevnalle hyvin tärkeätä ja että mielelläni olisin tahtonut häntä auttaa, mutta pahinta oli, etten tietänyt, miten lupaukseni täyttäisin, ja vieläkin pahempaa, etten edes tietänyt, mitä olin oikeastaan luvannut hänelle. Sitten koetin vielä vakuuttamalla vakuuttaa, että Lizaveta Nikolajevna ei suinkaan aikonut häntä pettää, että tässä kaikessa oli jokin väärinkäsitys ja että hän oli hyvin pahoillaan Šatovin äskeisestä äkkinäisestä lähdöstä.

— Ehkä minä tapani mukaan tuonoin tein tosiaankin tyhmästi… Jollei hän ymmärtänyt, miksi poistuin, niin… hänellehän se vain on parempi.

— Sitähän minä juuri tahtoisinkin, mutta en tiedä, miten se kävisi päinsä, — huudahdin iloissani.

— Ei muuta kuin menemme vain sinne, niin kauan kuin hän on yksin. Kun kapteeni tulee, hän lyö, jos saa tietää, että olimme siellä. Käyn usein salaa häntä katsomassa. Äsken sai Lebjadkin minulta selkäsaunan, hän pieksi taas sisartaan.

— Totta se on. Tukasta vedin hänet syrjemmäksi sisarestaan. Hän oli vähällä antaa minullekin selkään, mutta minä hänet pelästytin, ja siihen se jäi. Pelkäänpä, että hän tulee juopuneena takaisin ja muistaa sen. Silloin saa siskoparka taas aikamoisen kurituksen.

Lebjadkinien asunnon ovi oli vain työnnetty kiinni, mutta lukossa se ei ollut, ja me pääsimme esteettömästi sisään. Huoneistoon kuului kaksi pienehköä huonepahaista, joissa oli savuttaneet seinät ja joilla seinäpaperit aivan kirjaimellisesti riippuivat likaisina riekaleina. Tässä oli ennen ollut teetupa, jonka Filippov oli nyt siirtänyt uuteen taloonsa. Jäljellä olevat teetuvan huoneet olivat lukitut, ja vain kaksi niistä oli vuokrattu Lebjadkinille. Huonekaluja oli — tavallisia puuraheja, pöytiä ja niiden lisäksi vanha nojatuoli ilman käsinojia. Toisen huoneen takimmaisessa nurkassa oli karttuunipeitteinen neiti Lebjadkinan vuode, kapteeni itse taas asettui yöpuulle lattialle, usein siinä kunnossa kuin oli ylhäällä ollessaankin. Kaikkialla oli likaa, roskia ja ruoantähteitä. Iso, paksu, läpimärkä rätti vetelehti etumaisessa huoneessa keskellä lattiaa, ja samassa lätäkössä oli vanha kenkäraja. Huomasi heti, että kaikki oli jätetty oman onnensa nojaan, uuneja ei oltu lämmitetty eikä ruokaa laitettu. Ei heillä ollut edes teekeitintä, kuten Šatov myöhemmin kertoi minulle. Kapteeni ja hänen sisarensa olivat ilmestyneet kaupunkiimme kerjäläisinä, ja kuten Liputin tiesi, hän oli tosiaankin käynyt talosta taloon pyytelemässä almua. Mutta saatuaan nyt äkkiarvaamatta rahoja hän oli alkanut juoda aivan kuin mielipuoli välittämättä enää ollenkaan taloudesta.

Neiti Lebjadkina, jota tahdoin tavata, istui hiljaa takimmaisen huoneen nurkassa rahilla keittiöpöydän ääressä. Hän ei puhutellut meitä, kun astuimme huoneeseen, ei edes liikahtanut paikaltaan. Šatov oli kertonut, että he eivät lukinneet koskaan oveansa ja että kerrankin ovi oli ollut auki portaille selko selällään yön läpeensä. Ohut kynttilä oli pistetty rautaiseen kynttilänjalkaan, ja sen himmeässä valossa näin noin kolmikymmenvuotiaan, sairaalloisen laihan naisen, jolla oli yllään vanha, tummahko karttuunipuku, pitkä kaula oli aivan paljaana ja ohut tumma tukka kierretty niskaan sykkyrälle, joka ei ollut kaksivuotiaan lapsen nyrkinkään kokoinen. Hän katsahti meihin melkeinpä iloisesti. Paitsi kynttilänjalkaa hänen edessään pöydällä oli pieni kulkukauppiaalta ostettu taskupeili, kulunut korttipakka, melkein hajalle repeytynyt laulukirja sekä pieni saksanvehnänen, josta oli jo pari kertaa haukattu. Huomasi heti, että neiti Lebjadkinan kasvoissa oli ihojauhetta ja punamaalia, olipa vielä huulienkin väriä parannettu. Kulmakarvatkin olivat mustatut, vaikka ne itsestäänkin jo olivat pitkät, tummat ja kaunismuotoiset. Hänen kapealla, mutta korkealla otsallaan saattoi ihojauheesta huolimatta huomata kolme syvään uurtunutta, pitkää ryppyä. Tiesin jo ennakolta, että hän oli rampa, mutta meidän sielläolo-aikanamme hän ei kertaakaan noussut seisoalleen eikä kävellyt. Joskus, aivan nuorena, nuo laihtuneet kasvot lienevät olleet sievätkin, ja hänen tyynet, lempeät, harmaat silmänsä olivat vieläkin huomiotaherättävät. Jotakin haaveellista ja samalla vilpitöntä kuvastui hänen tyynestä, melkeinpä voi sanoa iloisesta katseestaan. Tämä tyyni, rauhallinen iloisuus hänen katseessaan ihmetytti minua, sillä olinhan jo kuullut nagaikkajutut ja kaikki muutkin hänen rakkaan veljensä raa'at edesottamiset. On omituista, että painostavan ja pelokkaan inhon asemesta, jota tavallisesti tunnemme tuollaisten Jumalan rankaisemien lähettyvillä, minusta tuntui hyvältä katsella häntä, ja jo heti ensi hetkestä alkaen häntä enemmän tarkastellessani minut valtasi sääli eikä suinkaan inho.

— Noin hän istuu ypöyksin päivät pitkät, ei liikahdakaan paikaltansa, ennustaa korteista tai katselee peiliin, — Šatov osoitti minulle häntä jo kynnykseltä, — hän ei saa aina edes ruokaa. Sivurakennuksen eukko tuo joskus säälistä jotakin hänelle. Miten he uskaltavat jättää hänet yksin, ja kynttiläkin palaa!

Ihmeekseni kuulin Šatovin puhuvan aivan ääneen, aivan kuin ei huoneessa olisi ollut ketään.

— Olkoon vieras tervetullut. Ken hän on, en muista häntä ennen nähneeni, — hän tarkasteli minua kynttilän takaa ja kääntyi taas Šatovin puoleen eikä enää kertaakaan, ei ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana kiinnittänyt minuun huomiotansa, aivan kuin ei minua olisi ollut olemassakaan.

— Kävikö aikasi pitkäksi astellessasi yksin yliskamarissasi? — Hän naurahti, ja silloin tuli näkyviin hänen hohtavan valkea hammasriviparinsa.

— Puhetoveri ei ole pahaksi, mutta sinä, Šatuška, olet tosiaankin hauska, olethan kuin munkki. Milloinkas sinä viimeksi olet päätäsi sukinut? Anna kun suin tukkasi, — hän otti taskustaan pienen su'an, — et varmasti ole koskenutkaan pörröösi sen jälkeen, kun minä sen suin — Eihän minulla ole sukaa, — Šatov nauroi.

Hän ryhtyi sukimaan Šatovin tukkaa aivan tosissaan, teki sivulle jakauksen, ojentautui sitten hieman taaksepäin tarkastellen, sopiko se hyvin, ja pani sitten su'an takaisin taskuunsa.

— Tiedätkö mitä, Šatuška, — hän pyöritti päätään, — olet ehkä järkeväkin mies, mutta sinun on ikävä. Ihmettelen kaikkia teitä; en ymmärrä, miksi ihmisten on ikävä. Kaipaus ei ole samaa kuin ikävä. Minun on hauska olla.

— Puhutko Lebjadkinista? Hän on lakeijani. Ja minusta on aivan yhdentekevää, missä hän on. Huudan hänelle: "Lebjadkin, tuo vettä, Lebjadkin, tuo kengät", ja hän on heti valmis tottelemaan. Synti se on, mutta välisti tekisi mieli nauraa hänelle.

— Tuo on aivan totta, — taas Šatov kääntyi puoleeni äänekkäästi ja vähääkään kursailematta. — Hän komentaa tosiaankin veljeänsä kuin lakeijaa, kuulin itse, kun hän tälle huusi: "Lebjadkin, tuo vettä", ja nauroi hänelle ääneen. Ero on vain siinä, että veli ei suinkaan kiiruhda hakemaan vettä, vaan lyö juuri sen vuoksi sisartaan, mutta sittenkään tämä ei pelkää häntä. Hän saa melkein joka päivä jonkinlaisia hermokohtauksia, ja ne vievät häneltä muistin, niin että hän sellaisen jälkeen unohtaa kaiken, mitä äsken on tapahtunut, eikä hän muutenkaan ole selvillä ajan kulusta. Luuletteko hänen enää muistavan, miten me tulimme? Ehkä hän muistaakin, mutta on antanut sille jo kokonaan oman värityksensä ja pitää meitä aivan muina miehinä, vaikka muistaakin, että olen "Šatuška". Ei tee mitään se, että puhun ääneen. Hän ei koskaan kuuntele niitä jotka eivät puhu hänelle, vaan heittäytyy heti omiin mietteisiinsä, nimenomaan heittäytyy. Haaveilija hän on, vieläpä aivan erikoista lajia. Hän saattaa istua paikoillaan kahdeksankin tuntia yhtä mittaa, jopa päiväkaudenkin. Tuossa on vehnänen, se on ehkä ollut siinä aamusta lähtien, eikä hän ole ehtinyt muuta kuin kerran sitä haukata ja syö sen loppuun ehkä vasta huomenna. Hän kai parhaillaan ennustelee korteista…

— Ennustan, ennustanpa niinkin, Šatuška, mutta eivät ne näytä niin kuin pitäisi, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kuullessaan tutun sanan ja ojensi kätensä vehnästä kohti katsomatta siihen päinkään (oli varmaankin kuullut siitäkin mainittavan). Hän sai vehnäsen käteensä, piteli sitä jonkin aikaa vasemmassa kädessään haukkaamatta siitä ainoatakaan kertaa ja pani sen huomaamattaan taas takaisin pöydälle.

— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta, kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti, nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki, athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni; niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, — siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?" äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin. Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?" — kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä (oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?" "Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin", sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta. Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan. Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon, ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken, pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani…

— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.

— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan, että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin, puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.

— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.

— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta, vai mitä?

— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain, että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei, ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö, Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli: "Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!" Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.

— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov puoliääneen.

— Ei, Šatuškani, se on unta… ei tule hän koskaan enää luokseni.
Tunnetko laulun:

En kaihoa loistoa salien, mä kammiooni jään. Vapahdusta synneistä anoen rukoilen edestään.

Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta mitään.

— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!

— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.

— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut kertomaan, maaniteltava niin, että suostun… Šatuška, Šatuška!

Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää silmiin.

— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani asettaen sen entiselle paikalleen.

— Ettei hän arvaisi, että olimme täällä. Mutta meidän on jo aika lähteäkin.

— Lakeijastaniko sinä yhä puhut? — Marja Timofejevna nauroi. — Pelkäätkö? Hyvästi, hyvät vieraat, mutta kuulehan, mitä sanon. Äsken kävi Aleksei Nilytš täällä Filippovin isännän, sen punaparran kanssa. Tulivat juuri, kun se karkasi kimppuuni. Mutta isäntä kun sieppasikin hänet ja laahasi pitkin huonetta, niin että se parkui: "En minä ole syyllinen, kärsin toisen takia!" Uskotko, että me kaikki räjähdimme silloin ääneen nauramaan…

— Voi sinua, Timofejevna, minähän se olin täällä tuon punaparran tilalla ja vedin hänet tukasta pois luotasi, ja isäntä kävi toissa päivänä täällä riitelemässä. Sinä sekoitat taas kaiken.

— Odotahan, niin taisin sekoittaakin, ehkä se olitkin sinä. Mutta mitäpä me joutavasta kiistelemään. Eikö ole aivan samantekevää, kuka hänet korjaa luotani, — hän nauroi.

— Lähdetään, — Šatov nykäisi minua, — portti narahti samassa, — tapaa vielä meidät täällä, niin saamme selkäämme.

Emmekä me ehtineet vielä portaillekaan, kun portilta alkoi kuulua juopuneen huutoja ja kirouksia. Šatov vei minut omalle puolelleen ja lukitsi oven…

— Teidän on hetkinen istuttava täällä, jos ette halua riitaa. Kiljuu kuin porsas, on kai taas kompastunut kynnykseen. Aina se on siellä mahallaan, kerta kerran perästä.

VI.

Šatov seisoi lukitun ovensa takana ja kuunteli, mitä portailla tapahtui. — Se tulee tänne, arvasinhan! — hän kuiskasi raivoissaan, — sitten hänestä ei saa rauhaa ennen puoltayötä.

Tervehdyksen sulle tuon: aurinkoinen, ett' on noussut. Läm-m-m-m-mintä sen valoa vä-r r-r-ähtelee metsät.

Kerron sulle heränneeni, piru sinut vieköön. Heränneeni kokonaan… oksien alla…

    Joka lintu… janoaa…
    Kerron sulle, että juon…
    Juon… en tiedä, mitä juon…

Eikä typerästä uteliaisuudesta olekaan mihinkään. Šatov, ymmärrätkö, miten hauskaa on elää tässä matoisessa maailmassa!

— Avaa pois! Etkö ymmärrä, että on olemassa korkeampiakin arvoja kuin tappelus… tässä ihmiskunnassa. On hetkiä jaloluonteisen ihmisen elämässä… Šatov, olen lempeä… suon sinulle anteeksi… Šatov, piru periköön kaikki julistukset, eikö totta?

— Etkö sinä, aasi, ymmärrä, että olen rakastunut. Ostin frakin, katsohan, rakkauden frakin, viisitoista ruplaa! Kapteenin rakkaus vaatii hienon maailman tapoja… Avaa! — hän kiljaisi kuin villipeto ja alkoi kaikin voimin iskeä nyrkillään oveen.

— Valehtelet! Kärsin aivan suotta, voisin yhdellä ainoalla selityksellä päästä… Ymmärrätkö, kuka tuo sisareni oikeastaan on?

— Tuskinpa uskallat, — kiusoitteli Šatov ja nyökäytti minulle päätään kehoittaen minuakin kuuntelemaan.

— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja… Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni…

— Minä… minä… hän on… — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.

— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.

— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.

Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.

— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen.
Voisitte jo lähteäkin.

— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää…

VII.

Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai, jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.

Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken, kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.

Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin — tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen hyvin kovalla äänellä:

— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt hänen mukaansa?

— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.

Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme, mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään olisi uskonut sitä mahdolliseksi.

Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle tuomiokirkossa.

Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin, että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä. Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus, astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo, että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut erikoisen pitkä.

Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä, vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle — sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja, liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.

— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla on, — hän lisäsi valittavin äänin.

— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana, hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa, tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle, johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen, joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja. Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel, olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa. Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon. Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.

Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen, painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille. Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia, kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen ankarasti.

Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin, kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon. Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä, hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi. Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja, mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille: "Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"

— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.

— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen.
Kaikki olivat ääneti.

— Tarvitsen… olen tullut… — "onneton" leperteli liikutuksesta värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne… — ja taas hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas molemmat kätensä takaisin.

— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan. Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.

— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.

— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin) hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena olevan anojan paljaalle kaulalle.

— Missä te asutte? Eikö tosiaankaan kukaan tiedä, missä hän asuu? — Varvara Petrovna katsahti taas kärsimättömästi ympärilleen. Mutta ihmisjoukko oli jo ennättänyt hajaantua. Hän näki vain hienonmaailman tuttaviensa kasvoja, tuttavien, jotka seurasivat näytelmää, toiset totisen ihmettelevinä, toiset taas viekkaan uteliaina, vainuten uuden häväistysjutun kehittymistä, ja kolmannet alkoivat jo hiljalleen naureskellakin.

— Luultavasti tuo on Lebjadkineja, — Varvara Petrovna sai vihdoin kysymykseensä vastauksen eräältä hyväluontoiselta mieheltä, kunnianarvoiselta kauppias Andrejevilta, jolla oli silmälasit, harmaa parta, joka oli venäläisissä kansanpukimissa ja joka piteli kädessään pyöreätä, silinterimäistä hattuansa. — Ne taitavat asua Jumalanilmestyksen kadulla.

— Lebjadkin? Filippovin talossa? Olen kuullut jotakin heistä… kiitoksia, Nikon Semjonytš mutta kuka on tuo Lebjadkin?

— Kapteeniksi mainitaan. Hän lienee lievemmin sanoen tuollainen hieman ryhditön mies. Ja tämä on kai hänen sisarkultansa. Varmaankin hän on taas salaa livistänyt kotoansa, — hän hiljensi ääntään ja katsahti merkitsevästi Varvara Petrovnaan.

— Ymmärrän ja kiitän teitä, Nikon Semjonytš. Oletteko te neiti
Lebjadkina?

— Kas, mitä teemme? Vien teidät mukanani, rakas ystäväni, ja minun luotani teidät viedään sitten kotiinne? Tahdotteko lähteä mukaani?

— Täti, täti! Ottakaa minutkin mukaanne! — kajahti samassa Lizaveta Nikolajevnan ääni. On mainittava, että Lizaveta Nikolajevna oli saapunut kirkkoon kuvernöörinrouvan seurassa, kun taas Praskovja Ivanovna oli lääkärin määräystä noudattaen lähtenyt sillä aikaa ajelulle ja ottanut mukaansa seurakseen Mavriki Nikolajevitšin. Liza oli jättänyt kuvernöörinrouvan ja lähestyi nyt Varvara Petrovnaa.

— Rakas, tiedäthän, että olet aina tervetullut, mutta mitä sanoo äitisi? — aloitti Varvara Petrovna mahtipontisesti, mutta kävi äkkiä hämilleen huomatessaan Lizan kiihtyneisyyden.

— Täti, täti, tahdon välttämättä mukaanne, — sanoi Liza rukoilevasti suudellen Varvara Petrovnaa.

— Mais qu'avez vous donc, Lise! [No, mikä sinun on. Liza?] virkkoi kuvernöörinrouva ihmettelevästi.

— Voi, suokaa anteeksi, kyyhkykulta, chère cousine, tahdon tädin luo, — Liza kavahti epämieluisesti yllätetyn chère cousine'n puoleen ja suuteli tätä kaksi kertaa peräkkäin.

— Ja sanokaa maman'lle, että hän tulisi heti paikalla tädin luo minua hakemaan. Maman tahtoo itsekin aivan välttämättä, välttämättä käydä luonanne. Äsken hän puhui siitä, mutta unohdin ilmoittaa teille, — Liza laverteli, — suottehan anteeksi, Julie, ettehän suutu, chère… cousine… täti, olen valmis lähtemään.

— Jos te, täti, ette ota minua mukaanne, juoksen vaunujen perässä ja huudan täyttä kurkkua, — hän epätoivoisesti suhahti Varvara Petrovnan korvaan. Oli onni, että kukaan ei sitä kuullut. Varvara Petrovna aivan horjahti taaksepäin ja katsahti läpitunkevasti mielettömään tyttöön. Tämä katse ratkaisi kaiken. Hän päätti ottaa Lizan mukaansa, tuli mitä tuli!

— Tästä on tehtävä loppu, — häneltä purkautui. — Hyvä, otan sinut mielelläni mukaani, Liza, — hän lisäsi samassa aivan ääneensä, —; tietenkin vain siinä tapauksessa, että Julija Mihailovnalla ei ole mitään sitä vastaan, — ja avoimin katsein sekä suoran arvokkaana hän kääntyi kuvernöörinrouvan puoleen.

— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia, etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti selitellä, — tiedän… parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.

— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne myötätunto… (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki tapahtuu temppelin portailla…

— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä, ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.

Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä, vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa "määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma, että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi suorastaan pilviin.

— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.

— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät ymmärtäneet syytä.)

Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.

VIIDES LUKU.

— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš, mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä oikeastaan on?

— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian!
Vaunut odottakoot ovella!

— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude… [Mutta rakas, erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen…] — Stepan Trofimovitš huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.

Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja, joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja, pikkuesineitä pöydällä.

— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. — Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän naurahti iloisesti.

— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassa
Šatovilta.

— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin istumaan.

— Mitä sitten?… — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin…

— Asuu samassa talossa kuin minäkin… veljensä kanssa… joka on muudan upseeri.

— Eihän siitä kannata puhua… hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.

— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin, mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen salata häneltä jotakin.

Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen opastamana Marja Timofejevnalle.

— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin lämpiätte.

— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle: merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi taas araksi ja asetti kupin pöydälle.

— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä kevytmielisen ilakoivasti.

— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?

Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.

— M-minä… m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui teitä.

— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, ‒ hän naurahti sitten aivan kuin vahingossa.

Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava, ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman arastellen.

— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.

— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.

— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka… Olkaa hyvä, soittakaa sitä kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan…

Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen lempisisäkkönsä.

— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä tulemaan, vaikka olisikin sairas.

Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja "kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä käsipuolesta.

— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien ihmisten on tapana tehdä.

Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:

— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et voisi olla tulematta.

II.

Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti, vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen. Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia. Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet, jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä. Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen. Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes Marja Timofejevnaan.

III.

— Voi, tähän! —. Praskovja Ivanovna osoitti pöydän luona olevaa nojatuolia ja lysähti siihen raskaasti Mavriki Nikolajevitšin tukemana. — En minä istuisi täällä, emokulta, en, jollei minulla olisi noita jalkojani! — hän lisäsi ollen aivan pakahtumaisillaan huonosta tuulestansa.

Varvara Petrovna kohotti hieman päätänsä. Hän oli sairaan näköinen ja paineli oikean kätensä sormilla oikeata ohimoansa, johon nähtävästi koski aika lailla (tie douleureux).

— Mitä sinä sillä tavalla, Praskovja Ivanovna, miksi et tahtoisi istua luonani? Olin miesvainajasi hyvä ystävä, niin kauan kuin hän eli, ja olemmehan me sinunkin kanssasi kerran yhdessä leikkineet nukilla — kouluaikanamme.

— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.

— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä suututtele.

— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä.
En minä halua kahvia. Siinä saitte!

Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin, paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin, mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä nähtävästi hyvin tyytyväinen.

— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne. Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta. Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?

— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!

— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut… — Varvara Petrovna heitti häneen murhaavan silmäyksen.

Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän rohkeutta.

— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen tullut tänne.

— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahti
Lizaveta Nikolajevna.

— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä leimahtavan katseen.

— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. — Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa, jos niin tarvitaan.

— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta! Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! — Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. — Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään, että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle, mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!

Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja Ivanovnaan.

— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.

— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki, niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos vieraat tämän kuulisivat.

— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.

Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta? Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla, pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja mitä sinä sillä tarkoitat?

— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana, naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja alkoi keinutella itseään nojatuolissa.

— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahti
Varvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.

Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen, samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin äänin.

— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö teistä kukaan tuo edes vettä.

— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset, siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin kovalla äänellä.

— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, — ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti, niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko ihme, jos… Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä… mutta minullahan on tytär!

Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.

— Vai tämäkö se nyt on se teidän Darja Pavlovnanne! — huudahti, Marja Timofejevna — ei Šatuškani, ei ole sisaresi sinun näköisesi, ei vähääkään! Noin ihana tyttö, ja häntä nimittää se minun lakeijani maaorjatytöksi, Daškaksi.

Darja Pavlovna oli jo ennättänyt lähestyä Varvara Petrovnaa, mutta kuultuaan Marja Timotejevnan huudahduksen hän kääntyi tähän päin. Ja siihen hän jäikin sitten seisomaan tuolinsa luo, tuijottaen mielipuoleen kuin lattiaan kiinninaulattu.

— Istu, Daša, — sai Varvara Petrovna sanotuksi yhä peloittavan rauhallisesti, —lähemmäksi, kas niin, näethän sinä tuon naisen istualtasikin. Tunnetko hänet?

— En, en ole koskaan häntä nähnyt, —vastasi Daša hiljaa ja hetken vaiti oltuaan lisäsi: —luultavasti hän on erään kapteeni Lebjadkinin sairas sisar.

— Samaten minäkin näen teidät vasta ensi kerran, rakas sielu, vaikka jo kauan olen uteliaana odottanut hetkeä, jolloin voisin tutustua teihin, sillä jokainen liikkeennekin todistaa, että olette hienon kasvatuksen saanut neiti, — puhui Marja Timofejevna aivan haltioissaan. — Lakeijani lörpöttelee turhia, olisiko mahdollista, että te, noin hyvin kasvatettu ja herttainen, saattaisitte pitää omananne hänen rahojaan? Sillä te olette herttainen, herttainen, niin herttainen, se on aivan oma ajatukseni tämä! — hän lopetti riemukkaasti heilahduttaen kättään.

— Ymmärrätkö tuosta mitään? — kysäisi Varvara Petrovna arvokkaan ylpeänä.

— Varmaankin hän puhuu niistä rahoista, jotka Nikolai Vsevolodovitš antoi minulle jo Sveitsissä ja käski jättämään herra Lebjadkinille, hänen veljelleen.

— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa, herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta, ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin saapuisi tänne.

— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat… hävinneet? Mitä tuo nainen sanoikaan niistä?

— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.

Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti, hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:

-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša, niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti. Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa. Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi, niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.

— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan, mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.

Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.

Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen liikutettuna.

— Jos… jos minä… — hän aloitti kuumeisesti, punastuen, änkyttäen, äänen vähän väliä pettäessä, — jos olen minäkin kuullut mitä inhoittavimman jutun ja oikeammin sanoen ilkeämielisen kulkupuheen, niin… olen siveellisesti suuttunut… enfin c'est un homme perdu et quelque chose comme un forçat évadé… [Sanalla sanoen: hän on maineensa menettänyt mies, suunnilleen kuten karannut pakkotyövanki…]

Hän keskeytti sanottavansa siihen… Varvara Petrovna katsahti häneen kiireestä kantapäähän silmiään siristellen.

— Käskekää ajaa portaiden eteen, — Varvara Petrovna antoi määräyksensä, — ja sinä viet tämän neiti Lebjadkinan kotiin, sinne, mihin hän näyttää tien.

— Herra Lebjadkin itse on jo jonkin ajan odottanut häntä alhaalla ja pyytää, että ilmoittaisin hänen aikovan käydä luonanne.

— Se on mahdotonta, Varvara Petrovna, — sekaantui asiaan levottomana Mavriki Nikolajevitš, joka kaiken aikaa oli vaiennut. — Suvainnette minun huomauttaa: hän ei ole sellainen, jonka voisi ottaa vastaan täällä, hän on… se on… aivan mahdoton ihminen, Varvara Petrovna.

— Odotetaan, — Varvara Petrovna kääntyi Aleksei Jegorytšin puoleen.
Lakeija poistui.

— C'est un homme malhonnêle et je crois même, que c'est un forçat evadé ou quelque chose dans ce genre [Hän on epärehellinen mies, luulenpa, että hän on karannut pakkotyövanki tai jotakin sen tapaista…], — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa, punastui taas ja keskeytti puheensa.

— Liza, mennään, — inhon ilme kasvoillaan Praskovja Ivanovna äännähti ja nousi paikaltaan. Hän taisi jo katua, että oli äsken säikähdyksissään erehtynyt arvostelemaan itseänsä liian ankarasti. Jo Darja Pavlovnan puhuessa hänen kasvoilleen oli levinnyt ylhäisen pilkallinen hymy. Mutta eniten minua ihmetytti Lizaveta Nikolajevna, joka Darja Pavlovnan huoneeseen tultua oli äkkiä kokonaan muuttunut. Hänen silmissään välähteli viha ja halveksunta, joita hän ei edes yrittänyt peittää.

— Odota hetkinen, Praskovja Ivanovna, pyydän, — Varvara Petrovna pysähdytti hänet yhä aivan rauhallisena, — istu, ole hyvä, tahdon puhua suuni puhtaaksi, ja sinulla on huonot jalat. Kas niin, kiitos. Äsken en jaksanut hillitä itseäni ja puhuin sinulle hieman kärsimättömästi. Suonet sen anteeksi. Tein tyhmästi ja ensimmäisenä olen valmis lepyttelemään, sillä tahdon aina olla oikeudenmukainen. Oli luonnollista, että sinäkään et voinut itseäsi hillitä ja mainitsit jotakin nimettömästä kirjeestä. Kaikkiin nimettömiin lähetyksiin on suhtauduttava halveksuvasti, ne eivät muuta ansaitse, koskapa kerran ovat nimettömiä. Jos sinä lienet toista mieltä, niin en osaa kadehtia sinua. Joka tapauksessa, en minä vain sinun asemassasi pitäisi sellaisia taskussani toista loukatakseni, sellaisesta vain itse tahriintuu. Ja sinä olet jo tahriintunut. Mutta koska tästä kerran on puhuttu, niin voinpa ilmoittaa sinulle että minäkin sain noin kuusi päivää sitten nimettömän häväistyskirjeen. Muudan roisto suvaitsee siinä vakuuttaa minulle, että Nikolai Vsevolodovitš on mielipuoli ja että minun on syytä pelätä jotakuta rampaa naishenkilöä, joka muka "on vielä näyttelevä elämässänne hyvinkin tärkeätä osaa", muistan tämän kirjeen kohdan sanasta sanaan. Tietäen ja hyvin tuntien, että Nikolai Vsevolodovitšilla on lukemattomia vihamiehiä, lähetin hakemaan luokseni erään hänen salaisen vihollisensa, kaikkein kostonhaluisimman ja inhoittavimman, ja keskusteltuani hänen kanssaan sain heti selville, mistä tuo nimetön kirje oli lähtöisin. Jos sinuakin, Praskovja Ivanovna, minun tähteni on häiritty, on "pommiteltu" tuontapaisilla inhoittavilla kirjeillä, kuten sanoit, niin ensimmäisenähän minä juuri tunnen sääliä sinua kohtaan, koska olen tahtomattani sellaista aiheuttanut. Siinä onkin kaikki, mitä aioin sanoa selvitykseksi. Valitettavasti olet hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kaiken lisäksi sitäpaitsi olen päättänyt antaa tuon epäilyttävän miehen tulla tänne, miehen, josta Mavriki Nikolajevitš suvaitsi aivan aiheettomasti huomauttaa, että häntä ei muka voisi olla vastaan… Lizan erikoisesti olisi syytä poistua. Tule luokseni, Liza ystäväni, anna kun kerran vielä suutelen sinua.

Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.

— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi ollut itku hyvin lähellä ‒), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta, olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina alistunut hänen pyhään tahtoonsa…

Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.

— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo, — hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa päättäväisyyttä.

— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen taas jonnekin ilmaan.

— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla tänne, niin tuokaa hänet mukananne.

Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan herra Lebjadkin.

IV.

Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä, kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet, verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas. "On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään, mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna, mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo "rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita, Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa) jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.

Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon. Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.

— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.

Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille, aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua, että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä. Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä armottomasti tarkastellen.

— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti ja täysin rauhallisesti.

— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin tänne, arvoisa rouva… — hän liikahti tuolillaan.

— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?

— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa…

— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista sisarestaan… siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän olisi siinä tilassa… jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan loukkaavalla tavalla… aivan viime aikoina…

— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.

— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan, veljellisesti…

— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi. Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja… ja… minä tulin tänne vain kiittääkseni teitä… Tuossa on rahat, hyvä rouva!

Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki, sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.

— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta häpesi ja viittasi kädellään.

— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.
Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!

— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna hätäisesti ja säikähtyneenä.

Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi hänelle laskemansa rahat.

— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.

Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin askelen eteenpäin.

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.

— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas… Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla, jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi, toistaiseksi, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva, te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta vain sen vuoksi, että sai ne teiltä, arvoisa rouva! Kuuletteko, arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva, lienette jäsenenä… te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon kukin voi merkitä lahjoituksensa…

Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.

— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta, ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän, istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä, vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan, että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.

— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan peitetään! — kapteeni vastasi.

— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä lujasti kuin äsken.

Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.
Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.

— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen tapaan… purkaa sydämeni?…

— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi, että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä parhaillaankin.

— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla tulee julki!

— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy tarpeelliseksi.

— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —
Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?

— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:

Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia. Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan, vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin, huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä. Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia. Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin rauhalliselta.

— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon välttämättä saada vastauksen..

— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen? — kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne oikeudenmukaista, arvoisa rouva?

— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — Varvara
Petrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa.
Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liian
mahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.

— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin, — ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar, mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!

— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva, muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen teille?

— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman! Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa juuri tämän tarinan säkeiden välistä!

— Oli kerran torakka, jo torakka syntyissään. Sattui aika jupakka kun lasiin putos torakka, joka kärpäsmäisyyttä jo oli puolillaan.

— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö, saatte kuulla, saatte kuulla… (hän huitoi yhä käsillään).

    Paikan löysi torakka,
    Kärpäset napisemaan:
    Täynnä jo on purnukka,
    Saa, Jupiter, auttamaan!
    Riita jatkui yhä vain.
    Tuli Nikifor,
    ukko mitä jaloin…

Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää, kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti. Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa, arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne "miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.

— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?

— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean kätensä.

— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista, mikä on salattava, ei hyvä, rouva.

Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla ilkeä, näyttää valtaansa.

— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi Varvara
Petrovna.

— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee, hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt, et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa, arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen. Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille, mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee katsella suurta henkeä!

Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan erikoisesti kiihoittunut.

— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen huomatessaan.

Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan. Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena, ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.

Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille aivan vieras nuorimies.

Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.

Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät, tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.

Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.

Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä. Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä ole tietoinen vähääkään.

Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.

Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa itsestään liikkuva.

Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.

—… Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua…

— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin… Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti…

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. — Pierre, mon enfant, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli
Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita… Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla, katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä sopertaa:

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle, lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai
Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen, koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.

VI.

Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.

— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? — Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.

— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä… — sanat putoilivat tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.

— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna, että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s. arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna, että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen. Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä "kunnia"…

— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä silloin, kun tämä… väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna samassa.

— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhti
Pjotr Stepanovitš vastaamaan.

— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole mitään salannut… niin… ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin…

— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.

Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.

— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä, pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän alentui kuuntelemaan häntä.

— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia. Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna. Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää) sellainen luonne burlesque, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin… sanoisinko, että se oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää, sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin. Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta, Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen", niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki "ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea. Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas, varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille, että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä, olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan. Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan kanssa sanaakaan, ei muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Olin minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan, joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen, jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se, että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu… Olen ollut jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara Petrovna.

Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet siitä.

— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta, jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti… Kohta se teille selviää… saatte nähdä, Varvara Petrovna!

— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!

— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne — kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?

— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.

— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.

Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.

— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista "erikoisen tavoittelua".

— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti olevan pelkkänä korvana.

— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu — vieläkin enemmän muistuta Hamletia.

— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.

— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa. Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.

— Chère, chère… — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.

— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,— aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä "ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut. Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon, tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon, puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin mielenlaatu.

— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti "kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää, ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän ymmärtää tätä!

— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa valtansa, niin… ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen voitte uskoa.

— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!

— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — Pjotr
Stepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.

— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin…

— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasi
Pjotr Stepanovitš jyrkähkösti.

— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman, ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne, jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!

Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.

— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken… voi miten syyllinen olen, Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni, pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko, Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen, niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia kaikkea tuota ilkeämielisyyttä… En koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.

— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden lähettäjästä saadaan selko.

— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt! Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa, mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.

— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.

— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.

— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt sieltä… aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin, vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän? Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken, saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella, ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia, kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä, jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin, onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?

Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna, otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen kasvoilleen.

— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.

— Minä… tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš… — kapteeni sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava, että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa asennossa.

Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänyt
Pjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.

— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.

— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa mitään.

— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa; miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?

— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä päättäväisesti.

— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut?

— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.

— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen tyytymättömyytenne.

— Se oli… siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš. (Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin — onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.

— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota se ei ole ansainnut"?

— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään… Itsestänihän minä vain… — kapteeni aloitti taas.

— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani, jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin, mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä sen oikeassa valossa.

— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr Stepanovitš?

— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä tarpeellisena…

Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista, aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui vierashuoneeseen.

VII.

Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään. Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.

— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.

— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen, että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.

— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä, miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli aina ritarillisen jalomielisesti.

— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? — Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata, mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava, että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella, ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi… tietenkin lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen. — Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani, ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu… jollei muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä mainettani…

— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.

Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti, kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle. Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.

— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, — te… te… kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin… Hyvä Jumala, miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!

Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.

— Te… tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen silmänsä loistivat nyt.

— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti. Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta, mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja välinpitämättömän näköiseksi.

Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä taas uusi ajatus hänen mieleensä.

— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän lähestyi taas poikaansa.

— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.

— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.

— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos mekin olisimme taittaneet jalkamme!

— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa, sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te, teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että taitan vain toisen jalkani… Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa, että pitäisitte sitä suurena onnena.

— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki
Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.

— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä kukaan muu!

— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin totisempana.

— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!

Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.

Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä, tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta, josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia…

Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin — tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia, joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena. Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella… Vai eikö vielä? — Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi uurre.

— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, — mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu. Tehän tiedätte sen, eikö niin?

— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, —
Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš…

— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo samassa siihen.

— Onko syytä onnitella teitä, Darja Pavlovna? Mutta hyväinen aika! Eiköhän siihen vain liene sama syy kuin… Puna teidän poskillanne todistaa parhaiten, että niin on asian laita. Minkä muun syyn vuoksi me sitten onnittelisimmekaan ihania ja siveitä nuoria neitojamme, jollei sen vuoksi, ja mikä saisikaan heidät enää enemmän punastumaan? Jos niin on, niin vastaanottakaa minunkin onnitteluni ja maksakaa pois vetorahat. Muistatte kai, että löimme Sveitsissä vetoa siitä, että muka ette koskaan menisi naimisiin… Apropos, Sveitsi? On minullakin muisti! Ajatelkaahan, olipa vähällä, etten yksistään juuri sen vuoksi lähtenytkin tänne, ja nyt unohdin koko asian. Sanopa sinä, — hän kääntyi äkkiä Stepan Trofimovitšin puoleen — milloinkas sinä sitten oikeastaan aiot Sveitsiin?

— Minäkö… Sveitsiin? — Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja hämillään.

— Mitä? Etkö lähdekään? Sinähän aikonet myös naimisiin? Kirjoitithan…

— Pierre… mitä tuo nyt on? Katsohan, jos suinkin voin sinua sillä ilahduttaa, niin olen lentänyt tänne vain ilmoittaakseni, että minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, koskapa nyt niin välttämättä tahdoit tietää mielipiteeni asiasta. Jos taas (— hän sirotteli sanan toisensa jälkeen —) sinut on "pelastettava", kuten siinä samassa kirjeessä kirjoitit ja rukoilit minulta apua, niin olen siinäkin suhteessa valmis palvelukseesi. Varvara Petrovna, onko tosiaankin totta, että hän menee naimisiin? — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen. — Toivon, etten ole epähieno. Kirjoitithan itse, että koko kaupunki sen jo tietää, ja kaikki onnittelevat sinua niin hartaasti, että sinun on välttääksesi onnitteluja hiiviskeltävä ulkona vain öisin. Kirjeesi on minulla vielä täällä taskussani. Mutta uskotteko, Varvara Petrovna, etten ymmärrä siitä hituistakaan! Sano sinä minulle, Stepan Trofimovitš, kerta kaikkiaan aivan selvästi, onko sinua onniteltava vai onko sinut "pelastettava"? Ette usko, miten hänen kirjeessään, mitä suurinta onnea uhkuvien rivien välissä, saattaa olla toisia, jotka ovat mitä epätoivoisimpia. Ensiksikin hän pyytelee anteeksi minulta, mutta sehän on nyt näin meidän kesken sanoen aina kuulunut hänen tyyliinsä… Mutta eikös olekin lystikästä, mies ei ole nähnyt minua elämässään muuta kuin kaksi kertaa, ja nekin kerrat vahingossa, ja nyt, astuessaan kolmannen kerran avioliittoon kuvittelee, että siten hän muka rikkoo jonkinlaiset vanhemman velvollisuudet minua kohtaan, pyytää tuhannen virstan päästä, etten olisi hänelle vihainen ja että antaisin hänelle luvan! Älä ollenkaan ole pahoillasi, Stepan Trofimovitš, se on ajan kuva, en ole katsantotavoiltani ahdas enkä tuomitse, ja totta puhuen tämähän on sinulle vain kunniaksi j.n.e., j.n.e. Mutta pääasia on, että sitä samaista pääasiaahan minä tässä en käsitäkään. Tässä kirjeessään hän mainitsee vielä jotakin "Sveitsin synneistä". "Minun on mentävä naimisiin toisen syntien vuoksi", vai miten se nyt olikaan, — sanalla sanoen "synnit". "Neitonen on", — niin hän kirjoittaa, — "timantti ja päärly", eikä hän siis "ansaitse" tätä, — sehän on kuin onkin hänen kieltään. Mutta jonkun toisen hämärien syntien vuoksi tai eräänlaisten olosuhteiden pakosta "minun on mentävä vihille ja lähdettävä Sveitsiin", ja sen vuoksi "jätä kaikki sikseen ja lennä pelastamaan minut". Voiko tätä kukaan ymmärtää? Mutta… teidän kaikkien ilmeistä päättäen, — ja kirje kädessä hän hyöri sinne tänne katsellen kutakin läsnäolijoista vuorotellen viattoman näköisenä silmiin, — minä taas olen nähtävästi, kuten tavallisesti, tehnyt tyhmyyksiä avomielisyydelläni, tai niinkuin Nikolai Vsevolodovitš sanoisi "hätiköimiselläni". Ajattelin, että täällä olisivat koolla vain omat ihmiset, toisin sanoen sinun omasi, Stepan Trofimovitš, sinun omasi, sillä minähän itse asiassa olen vieras, ja minusta näyttää… näyttää siltä, kuin kaikki tietäisivät jotakin ja että yksin minä tässä vain en tiedäkään yhtään mitään.

— Kirjoittiko Stepan Trofimovitš teille tosiaankin, että hän menee naimisiin "toisen Sveitsin-syntien" vuoksi ja että teidän olisi lennettävä "pelastamaan" hänet, aivan nämä sanatko hän kirjoitti? — Varvara Petrovna lähestyi Pjotr Stepanovitšia kasvot vääristyneinä ja keltaisina sekä huulet vavahdellen.

— Miten nyt sanoisin? Ehkä en ole ymmärtänyt oikein, — Pjotr Stepanovitš näytti säikähtyvän ja alkoi yhä enemmän hätäillä puhuessaan, — mutta miksi hän sitten kirjoittaa sillä tavoin. Kas tässä on kirje. Tehän tiedätte, Varvara Petrovna, miten hän saattaa kirjoittaa aivan alinomaa, ilman loppua ja määrää, ja viimeisinä kolmena kuukautena tuli kirje kirjeen perästä, ja täytyy tunnustaa, etten aina jaksanut edes lukea niitä loppuun. Suo minulle anteeksi, Stepan Trofimovitš, typerä avomielisyyteni, mutta onhan sinun kerrankin myönnettävä, että vaikka osoititkin kirjeet minulle, niin ne olivat kuitenkin tarkoitetut enemmän niinkuin jälkimaailmaa varten, ja silloinhan sinusta lienee yhdentekevää, jos… No mutta, älä nyt ole pahoillasi, olemmehan me ainakin, sinä ja minä, "omia" ihmisiä keskenämme! Mutta kas tämän kirjeen, Varvara Petrovna, tämän luin loppuun asti. Nämä "synnit", nämä "toisen synnit", ne ovat varmasti meidän omia tekosiamme, ja lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne ovat mitä viattomimpia, mutta niistä on välttämättä tahdottu nostaa aikamoinen melu, jolle sitten annettaisiin jonkinlainen "ylevyyden vivahdus", — Ja tämän vivahduksen vuoksihan koko jupakka on syntynytkin. Katsokaas, mitä tulee meidän rehellisyyteemme, niin siinä suhteessahan me emme aina ole olleet niin turhan tarkkoja,— onhan meidän kerta kaikkiaan sekin tunnustettava. Meitä, katsokaas, kortit vetävät niin suloisesti puoleensa…. muuten tämä on jo liikaa, aivan liikaa, tunnustan, että olen lörpötellyt jo liikoja, mutta vannon teille, Varvara Petrovna, että hän säikytti minut aika tavalla, ja minä jo valmistauduin tosissani "pelastamaan" hänet. Alkaa jo itseänikin hävettää. Olenko tosiaankin veitsi kourassa käymässä hänen kurkkuunsa? Olenko minä armoton velkoja, vai mikä minä olen? Hän kirjoittaa myös jotakin myötäjäisistä… Muuten… aiotko todellakin mennä naimisiin, Stepan Trofimovitš? Meillehän voi niin helposti sattua sellaistakin, että puhutaan minkä jaksetaan, ja kaikki se tapahtuu vain… "tyylin kehittämiseksi"… Voi, Varvara Petrovna, olen varma siitä, että te tuomitsette nyt minua tämän minun tyylini vuoksi…

— Päinvastoin, päinvastoin, näen, että kärsivällisyytenne mitta on täysi, ja siihen on teillä varmasti ollut aihetta… — Varvara Petrovna tarttui puheeseen vihamielisen kylmästi.

Vahingoniloisena hän oli kuunnellut Pjotr Stepanovitšin "totuudenmukaisia" lausahteluja. Pjotr Stepanovitš nähtävästi esitti jotakin edeltäkäsin harjoitettua osaansa, mutta minkälaista, sitä en tietänyt vielä silloin. Mutta selvää oli, että kaikki oli teeskenneltyä ja melkeinpä jo liiankin karkeata.

— Päinvastoin, — Varvara Petrovna jatkoi, — olen suorastaan liiankin kiitollinen teille siitä, että puhuitte suunne puhtaaksi. Jos ei teitä olisi ollut olemassa, en olisi koskaan saanut tätä tietää. Ensi kerran näinä kahtenakymmenenä vuotena olen vihdoinkin saanut silmäni auki. Nikolai Vsevolodovitš, sanoitte äsken, että tekin saitte ilmoituksen. Eiköhän Stepan Trofimovitš ole kirjoittanut teillekin samaan tapaan?

— Sain häneltä mitä viattomimman ja… ja… hyvin ylevämielisen kirjeen…

— Te sammallatte, tapailette sanoja, — riittää! Stepan Trofimovitš, odotan, että tekisitte minulle suuren palveluksen, — ja silmät säikkyen hän kääntyi tämän puoleen, — olkaa ystävällinen, lähtekää täältä tässä silmänräpäyksessä älkääkä koskaan enää tulko kotini kynnyksen yli!

Tahtoisin muistuttaa vielä kerran Varvara Petrovnan äskeisestä haltioituneesta mielentilasta ja huomauttaa, että se vieläkään ei ollut täysin ohitse. Ja olihan Stepan Trofimovitš todella enemmänkin kuin syyllinen! Mutta eniten minua silloin hämmästytti se, miten ihmeellisen arvokkaasti hän kesti sekä Petrušan "paljastukset" että Varvara Petrovnan "kirouksen". Mistä hän sai niin paljon mielenlujuutta? Tiesin vain sen, että hän oli todella syvästi loukkaantunut äskeisestä Petrušan kohtelusta heidän ensi tapaamisensa hetkenä ja aivan erikoisesti siitä, että hänen syleilyynsä ei oltu vastattu. Tämä hänen surunsa oli syvä ja todellinen, — se oli koskenut suoraan sydämeen, ainakin niin hänestä itsestään tuntui. Oli hänellä tänä hetkenä toinenkin suru, nimittäin mieltä katkeroittava tunne siitä, että hän todella oli menetellyt alhaisesti. Sen hän tunnusti minulle myöhemmin täysin avoimesti. Ja tuollainen todellinen, teeskentelemätön suru, sehän voi aivan poikkeuksellisen kevytmielisenkin ihmisen joskus äkkiä muuttaa arvokkaaksi ja lujaksi, vaikka tosin vain hetkeksi. Oikea, todellinen suruhan voi tehdä hölmöstäkin viisaan, niin on joskus käynyt, — vaikka sekin muutos kestää vain hetken. Sellainen on surun luonne. Ja jos kerran asian laita on näin, niin miten saattoikaan se vaikuttaa senkaltaiseen mieheen kuin Stepan Trofimovitšiin? Tapahtui perinpohjainen mullistus,—tosin sekin vain hetkeksi.

Arvokkaasti hän kumarsi Varvara Petrovnalle hyvästiksi, sanomatta sanaakaan (eihän hänellä tosin ollut tähän mitään sanomistakaan). Hän oli aikeissa poistuakin, mutta ei kuitenkaan malttanut, vaan lähestyi vielä Darja Pavlovnaa. Tämä oli varmaankin aavistanut, että näin tapahtuisi, koskapa hän itse alkoi ensiksi puhua estääkseen Stepan Trofimovitšin siitä.

— Stepan Trofimovitš, Jumalan tähden, älkää sanoko mitään, — hän puhui kummallisen kiireesti, samalla kuin hänen kasvonsa vääntyivät tuskallisesti ja hän ojensi kätensä Stepan Trofimovitšia kohti, — saatte olla varma, että kunnioitan teitä aivan samoin kuin ennenkin… pidän teitä yhtä suuressa arvossa… Stepan Trofimovitš, älkää tekään ajatelko minusta pahaa, varmuus siitä olisi minulle hyvin tärkeä…

— Tee tahtosi, Darja Pavlovna, tiedäthän, että tässä asiassa sinulla yksin on valta päättää! On ollut ja on vastakin, nyt ja edelleenkin, — Varvara Petrovna sanoi painavan sanansa.

— Hyväinen aika! Nythän minäkin vasta ymmärrän kaiken! — ja Pjotr Stepanovitš löi kämmenellä otsaansa. — Mutta hyväinen aika, mihin asemaan nyt olen joutunut! Darja Pavlovna, suottehan anteeksi?… Mitä sinä oletkaan saanut oikein aikaan, hä? — hän kääntyi isänsä puoleen.

— Pierre, sinähän voisit ainakin hieman valita sanojasi, eikö totta, ystävä rakas? — Stepan Trofimovitš sanoi tämän jo aivan hiljaisella äänellä.

— Älä huuda siinä, — Pierre alkoi huitoa käsillään, — kaikkeen tähän on syynä vain vanhat, sairaat hermot, usko minua, ja huutaminen ei auta vähääkään. Sanopa mieluummin, miksi et ole minua tähän kaikkeen ennakolta valmistanut? Tiesithän, että minä heti, jo ensi askelellani täällä, alan puhua asiasta?

— Pierre, onko tosiaankin totta, että sinä, joka jo niin paljon tiedät kaikesta siitä, mitä täällä tapahtuu, et tietäisi kaikkea, niin kuin se on? Etkö tosiaankaan ole mitään kuullut?

— M-mitä? On siinäkin ihminen! Ei siinä kyllin, että olemme vanhoja lapsia, me saatamme vielä kaiken lisäksi olla ilkeitä lapsia. Varvara Petrovna, kuulitteko, mitä hän sanoi?

Nousi kauhea hälinä, mutta samassa tapahtui jotakin muuta, mitä kaikkein vähimmin oli osattu odottaa.

VIII.

Ensiksikin on mainittava, että viimeisten kahden, kolmen minuutin aikana Lizaveta Nikolajevnan oli vallannut jokin uusi levottomuus. Hän kuiskaili kiihkeästi jotakin vuoroin äidilleen, vuoroin hänen puoleensa kumartuneelle Mavriki Nikolajevitšille. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, mutta samalla se ilmaisi päättäväisyyttä. Viimein hän nousi paikoiltaan, nähtävästi aikoen tehdä lähtöä, ja kiirehti jo äitiänsäkin, jota Mavriki Nikolajevitš auttoi kohoamaan nojatuolista. Mutta varmaankaan heidän ei ollut sallittu lähteä, ennenkuin he olivat nähneet kaiken aivan loppuun asti.

Šatov, joka kaikkien unohtamana oli istunut nurkassaan, lähellä Lizaveta Nikolajevnaa, ja joka tuskin itsekään tiesi, miksi hän yhä istui eikä lähtenyt pois, nousi äkkiä tuoliltaan ja lujin, mutta hitain askelin lähti huoneen toiseen päähän Nikolai Vsevolodovitšia kohti, katsoen koko ajan tätä suoraan silmiin. Jo kaukaa tämä huomasi Šatovin lähestymisen ja hymähti tuskin huomattavasti. Mutta kun Šatov oli tullut aivan hänen eteensä, hymy katosi.

Kun Šatov, yhä vaiti, pysähtyi hänen eteensä silmiään hänen silmistään irroittamatta, kaikki läsnäolijat sen huomatessaan äkkiä hiljenivät, Pjotr Stepanovitš kuitenkin vasta viimeisenä. Liza äitinensä pysähtyi keskelle huonetta. Kului viitisen sekuntia. Nikolai Vsevolodovitšin korskea hämmennys ennätti haihtua, hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun, ja samassa…

Ja samassa Šatov pitkähköllä, raskaalla kädellään kaikin voimin lyödä läimähdytti häntä poskelle. Nikolai Vsevolodovitš horjahti pahasti.

Šatovin lyönti ei ollut mikään tavallinen korvapuusti, jollaisia on tapana antaa,— jos nyt voi niin sanoa: "on tapana antaa". Hän ei lyönyt kämmenellään, vaan koko nyrkillään, ja hänen nyrkkinsä oli iso, painava, luiseva, teerenpisamainen, punertavan ihokarvan peitossa. Jos isku olisi sattunut nenään, se olisi varmasti ruhjoutunut. Mutta se sattui poskeen, kosketti myös huulien vasenta syrjää ja ylähampaita, joista alkoi samassa tulvia verta.

Joku lienee kerran huudahtanut, luultavasti Varvara Petrovna, — en muista sitä, mutta samassa syntyi taas kuolon hiljaisuus. Muuten, koko kohtaus ei kestänyt kauempaa kuin kymmenkunta sekuntia kaikkiaan.

Lukijalle minun on taas huomautettava, että Nikolai Vsevolodovitš oli niitä luonteita, jotka eivät tunne pelkoa. Kaksintaistelussa hän saattoi kylmäverisesti seisoa odottamassa vastustajansa laukausta, ja itse hän tähtäsi sekä kaatoi laukauksellaan kumppaninsa kylmäverisesti kuin peto. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jos joku rohkenisi joskus antaa hänelle korvapuustin, hän tappaisi loukkaajansa siinä silmänräpäyksessä haastamatta häntä edes kaksintaisteluun. Sellainen hän tosiaankin oli, ja hän saattoi tehdä kaiken aivan rauhallisena, tietoisesti eikä kiivastuksissaan. Luulenpa, että hän ei koskaan ollut edes kokenut, mitä merkitsi olla vihansokaisema, vihan, joka estää ihmistä harkitsemasta tekojansa. Suuttuipa hän kuinka pahasti tahansa, aina hän täydellisesti säilytti mielenmalttinsa ja saattoi käsittää siis hyvin, että murha, joka ei ollut kaksintaistelussa tapahtunut, veisi hänet pakkotyövankilaan. Ja tästä huolimatta hän olisi kuitenkin varmasti — niin luulin, — tappanut loukkaajansa, vieläpä ilman vähintäkään epäröintiä.

Viime aikoina olen eräiden syiden vuoksi erikoisesti tutkinut kaikkea, mikä koskee Nikolai Vsevolodovitšia, ja senvuoksi tiedänkin nyt tätä kirjoittaessani paljon häntä koskevia asioita. Tekisipä melkein mieleni verrata häntä muutamiin muinaisiin herroihin tilanomistajiin, joista yhä vieläkin meillä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Kerrotaan muun muassa eräästä joulukuulaisesta Luninista, että hän varta vasten etsi koko elämänsä ajan vaaroja, jotka saivat hänet hurmiotilaan ja jotka kävivät hänelle suorastaan välttämättömiksi. Nuorukaisena hän saattoi lähteä kaksintaisteluun tyhjän tautta; Siperiassa hän kävi karhuja vastaan pelkkä väkipuukko kädessään, oli tyytyväinen tavatessaan Siperian erämetsissä karkuteille lähteneitä pakkotyövankeja, jotka, — se on mainittava, — ovat vielä karhujakin peloittavampia. Ei sovi epäilläkään, että nämä arvon herrat tunsivat pelontunnetta, pelko oli heissä varmasti kehittynyt aivan huippuunsa, — sillä muuten he varmasti olisivat olleet rauhallisempia eivätkä niin välttämättä olisi tahtoneet saada vaaran tunnetta syöpymään luonteeseensa. Mutta voittaa pelkuruus, — kas se heitä innosti, alituinen voiton hurma ja tunne siitä, että he eivät tavanneet voittajaansa, — kas se heitä viehätti. Tämä Lunin vielä ennen karkoitustaan taisteli urheasti nälkää vastaan ja ankaralla työllä ansaitsi jokapäiväisen leipänsä alistumatta rikkaan isänsä vaatimuksiin, joita hän piti epäoikeutettuina. Puolelta jos toiseltakin hän tunsi taisteluntulen ainoastaan karhujen kanssa painiskellessaan kaksintaistelussa ollut hänen luonteensa lujuus ja voima ilmennyt.

Mutta siitä on jo kulunut vuosia, eikä nykyajan hermostunut, kiusaantunut ja hajonnut ihmisluonto enää kaipaakaan tämäntapaisia oikeita ja ehjiä elämyksiä, jollaisia nuo muinoin eläneet, toimissaan rauhattomat entisen hyvän ajan arvon herrat etsivät. Nikolai Vsevolodovitš olisi ehkä kohdellut yliolkaisesti tätä herra Luninia, olisi ehkä nimittänyt häntä rohkeata näytteleväksi pelkuriksi kukonpojaksi,—vaikka hän ei tosin olisi koskaan lausunut ääneen mielipiteitään. Kaksintaistelussa hänkin kyllä olisi vastustajansa ampunut, käynyt karhuakin vastaan ja, jos olisi tarvittu, päässyt voittajana rosvonkin kynsistä metsässä, aivan yhtä hyvin ja pelottomasti kuin Luninkin, mutta tuntematta pienintäkään nautintoa, vain sen vuoksi, että se oli välttämätön paha, olisi tehnyt sen veltosti, laiskasti, vieläpä ikävystyneenä. Mitä vihaan tulee, niin siinä suhteessa Nikolai Vsevolodovitš voitti Luninin, vieläpä Lermontovinkin.

Vihaa Nikolai Vsevolodovitšin sielussa oli ehkä enemmän kuin noissa kahdessa yhteensä, mutta hänen vihamielisyytensä oli kylmää, rauhallista ja, jos niin voisi sanoa, järkevää, siis kaikkein inhoittavinta ja kauheinta, mitä kuvitella saattaa. Toistan vielä kerran, pidin häntä silloin ja pidän vieläkin (nyt kun kaikki on jo ohi) juuri sellaisena miehenä, joka, jos häntä iskettäisiin vasten kasvoja tai muuten verisesti loukattaisiin, empimättä tappaisi vastustajansa sinä samana hetkenä vaatimatta häntä edes kaksintaisteluun.

Ja tästä huolimatta tällä kertaa tapahtui jotakin aivan toista ja hyvin merkillistä.

Tuskin hän oli taas suoristanut selkänsä, sen jälkeen kuin hän oli niin häpeällisesti horjahtanut, melkeinpä puoliksi maahan kaatuen saamansa korvapuustin vaikutuksesta, ja tuskin oli helähtänyt huoneessa tuo halpamainen, ikäänkuin märkä nyrkinisku vasten kasvoja, kun hän jo molemmin käsin tarttui Šatovia olkapäihin, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän taas riuhtaisi kätensä takaisin ja risti ne selkänsä taakse. Hän oli vaiti, katsoi Šatoviin ja kävi kalpeaksi, vaaleni vaalenemistaan kuin palttina. Omituista oli, että hänen katseensa samalla ikäänkuin sammui vähitellen. Kymmenen sekunnin kuluttua hänen silmiensä ilme jo oli kylmä, — ja luulen, etten valehtele, jos sanon, että se oli aivan rauhallinen. Mutta kauhistuttavan kalpea hän oli. En tietenkään tiedä, mitä tapahtui tämän ihmisen sielussa, näinhän vain pinnan, mutta minusta näytti siltä, että jos siinä olisi seisonut mies, joka esimerkiksi olisi siepannut tulipunaiseksi kuumennetun rautakangen, puristanut sen käteensä koetellakseen lujuuttaan ja sitten kymmenen sekunnin ajan yritettyään kestää miltei sietämätöntä tuskaa vihdoinkin olisi suoriutunut siitä voittajana, niin minusta tuntuu, että tämä mies olisi kokenut ehkä jotakin samantapaista, kuin oli se, mitä Nikolai Vsevolodovitšin oli näiden kymmenen sekunnin aikana kestettävä.

Ensimmäisenä heistä Šatov loi silmänsä maahan ja nähtävästi sen vuoksi, että hänen oli pakko niin tehdä. Sen jälkeen hän hitaasti kääntyi ja lähti huoneesta, mutta hänen käyntinsä ei ollut enää ollenkaan niin varmaa kuin äsken. Hän poistui hiljaa, olkapäät merkillisen kömpelösti koholla, allapäin ja ikäänkuin tehden tiliä jostakin itsellensä. Varmasti hän kuiskailikin jotakin ääneen. Varovaisesti hän kulki aina ovelle asti takertumatta mihinkään ja kaatamatta mitään, oveakin hän vain raotti sen verran, että hyvin pääsi siitä syrjittäin pujahtamaan. Hänen vetäytyessään ovenrakoon hänen päälaellansa aina ylös pyrkivä hiustupsu törrötti aivan erikoisen pystyssä.

Sitten, ennenkuin kukaan muu ehti edes huudahtaa, kajahti kaamea vingahdus. Näin, miten Lizaveta Nikolajevna oli juuri tarttumaisillaan äitiänsä olkapäähän ja Mavriki Nikolajevitšin ojennettuun käsivarteen ja jo pari kertaa ehti nykäistäkin heitä nähtävästi pyrkien pois mitä pikimmin, kun hän samassa äkkiä huudahti ja kaatui taintuneena pitkin pituuttaan lattialle. Tuntuu, kuin yhä vieläkin kaikuisi korvissani, miten hänen takaraivonsa jysähti mattoon.

VIITTEET:

[1] Sanaa kansalainen on käytetty tässä vastakohtana sanalle alamainen. Näin nimittivät itseänsä ylpein mielin erikoisesti Ranskan vallankumouksen jälkeen vapaamieliset, eurooppalaista sivistystä ihailevat venäläiset "schilleriaanit". Suom. huom.

[2] 30- ja 40-luvulla Venäjällä oli muodostunut runoilijoiden kerhoja, joihin etupäässä kuului ihanteellisia, romantiikan lumoissa haihattelevia heikkoja runollisia kykyjä, jotka karttoivat runoudessa yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita sekä yleensä kaikkea "hyödyllistä". Näitä arvosteli hyvin ankarasti kuuluisa venäläinen "realisti"-kriitikko Belinski.

[4] "Olosuhteiksi" nimitettiin varovaisesti yleensä kaikkia niitä pakkotoimenpiteitä, joille kuka tahansa saattoi olla alttiina Nikolai I:n hallitessa. Tällä sanalla tarkoitettiin myös usein nimenomaan valtiollisen poliisin, n.s. "kolmannen osaston" toimenpiteitä. Suom. huom.

[5] "Kolmas osasto" sensuroi myös yksityiset kirjeet, ja sana "seikka", jota käytettiin varovaisesti puhuttaessa tarkoittamaan jotakin sisäpoliittista toimenpidettä, saattoi ainakin yliopistopiireihin kuuluvan henkilön käyttämänä aiheuttaa ikäviä seurauksia. Suom. huom.

[6] Tällä tarkoitettaneen n.s. petraševtsien vangitsemista, mikä tapahtui huhtikuun 23 p:nä 1849. Dostojevski m.m. oli vangittujen joukossa. Pidätetyt tuomittiin kuolemaan, mutta aivan viime hetkenä tuli armahdus ja tuomio muutettiin Siperiassa kärsittäväksi pakkotyörangaistukseksi. Petraševtseja syytettiin muun muassa siitä, että he olivat muka suunnitelleet Fourier'n kääntämistä venäjän kielelle. Suom. huom.

[7] Sanalla "kärsiä" tarkoitetaan nimenomaan "joutua tekemisiin kolmannen osaston kanssa". Suom. huom.

[10] Teoksessaan "Matka Pietarista Moskovaan" Radištšev on kuvannut maaorjuuden kauhuja. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta sitten rangaistusta lievennettiin ja hänet lähetettiin pakkotöihin Siperiaan. Myöhemmin hänet armahdettiin, mutta kun häntä uhkasi pian sen jälkeen uusi karkoitus, hän teki epätoivoissaan itsemurhan. Suom. huom.

[13] Maaorjuuden lakkauttamismanifestin (v. 1861) päivä vanhan luvun mukaan. Suom. huom.

[14] Grigorovitšin romaani, jossa ensi kerran esitettiin mielipide: "talonpoikakin on ihminen". Suom. huom.

[15] Muudan maaorjuuden lakkauttamisen seurauksena syntyneiden talonpoikaiskapinain johtajia. Suom. huom.

[17] Kreikkalais-venäläinen kirkko ei sallinut avioliittoja serkusten kesken. Suom. huom.

[18] Karmazinovilla Dostojevski tarkoittanee Turgenevia, jota hän ei sietänyt. Suom. huom.

[20] Kuten kirjailijakin on maininnut, Kirillov ei muodosta täydellisiä virkkeitä, vaan ilmaisee usein vain parilla sanalla ajatuksensa ytimen, mutta joskus innostuessaan hän saattaa puhua aivan oikeinkin. Suom. huom.

[21] Vanha, itara eukko Korobotška = Laatikkoinen, muudan henkilö Gogoljin "Kuolleissa sieluissa". Suom. huom.

[22] Tarkoitetaan Gogoljin sanoja, joita hän käytti puolustautuessaan niitä vastaan, jotka väittivät hänen vain ivaavan kaikkea venäläistä. Suom. huom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIIVAAJAT 1/3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.