The Project Gutenberg eBook of Runoilijan salaisuus, by Antonio Fogazzaro

Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on
lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää
Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen.
En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:

"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä, joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat. Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää, silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä, alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä."

En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan, muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.

Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon, ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia. Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden" esipuheena nämä rivini.

Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.

Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.

Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa, keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia, mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan, ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt, tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme, jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.

Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen. Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä, kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin, vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä, jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua, en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut, ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä, tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta on soinut, sanovan hellästi: write, love, kirjoita rakkahin!

II.

Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872 ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "Du sommeil et des rêves." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen, käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen. Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "Du sommeil et des rêves."

Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista, toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti, vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni, joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin. Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen, kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista, että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen: pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni: surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni, ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään. Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten, ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä molemmat tarvitsimme.

Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä, niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää. Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.

Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli, että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella, ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin, sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.

Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä; mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta, eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä. Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua. Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat. Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.

Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.

Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea huvituksia ja matkustaa, eikä kirjoittaa liian paljon kirjeitä.

Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea. Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni. Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni, millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia, ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin. Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina riviäkään, enkä opiskellut mitään.

Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni, vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa. Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista, selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. Melius quam cum aliis versari est tui meminisse. Asiat, joista joka päivä tulen kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani. Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana, siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu, että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin, ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista; tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.

III.

Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.

Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut, ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni. Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja, pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt ihastunut Tennysonin Idyls of the King runoelmaan ja olisi tahtonut, että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin. Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne kesäk. 28 p. Argegnon kautta.

Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä, joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "La guariss de tucc i maa", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".

Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa, pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla alppi tytön, vaan jumalattaren.

Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus Mendelssohnin musiikki.

Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä kohtaan.

Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi, ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä, mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän plumpuddinkia ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme koskaan puhutelleet toisiamme.

Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare, jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin tuntenut ja jota olin rakastanut.

Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.

Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä. Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan. Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia. Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä, tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine? "Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman vaikutuksesta.

Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri, kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut. Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain aikana.

Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin Gran scena pateticaa, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.

Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.

Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen sanovan: The bells (kellot).

Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt minussa, että vain olea fragrans'in tuoksu voi antaa jonkunmoisen käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni, missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: Yes, there is hope. (Kyllä, onhan toivoa).

Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.

Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli, polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien, että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. There is hope! there is hope! Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia, onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni: "Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin, että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.

IV.

Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen selkäni takana. Se oli hänen äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan tähän hetkeen.

Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot, sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä. Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti silmiini.

Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa. Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki. Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä, vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa. Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui, että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.

Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien. Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa. Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"

Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa siitä, että hän vielä olisi vapaa.

Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:

Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja voimaa kysyä häneltä muuta.

Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa, jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.

Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät, taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.

Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän ei vastannut.

"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."

Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein ujosti:

"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne runomuotoisen novellin, Luisa'n."

Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.

"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta. "Luisa liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta, että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."

Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.

Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona."

En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua.

Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön.

"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"

Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä.

Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.

"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta."

"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani."

"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?"

Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia. Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen kuullut äänenne näkemättä teitä."

Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"

"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."

Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa, enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.

Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.

Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu! Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin, kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa, silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen, synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan minua.

Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan.

Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.

Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat.

Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla.

VI.

Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut.

Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.

"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"

Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus, että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran, mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.

Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin? Oletteko sen kokenut?

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te enemmän, Leopardista vai Manzonista?"

"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä enemmän."

"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se minulle."

"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."

On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan…

"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."

"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."

Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.

"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa."

Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"

Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän."

Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.

Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu.

Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä."

Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois.

"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."

Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.

Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä.

Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.

Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."

Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen:

Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski.

Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka.

"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."

Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.

VII.

Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.

Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme ruohikkoon kastanjan juurelle.

Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen. Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua? ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!

Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.

"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."

"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"

Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne, ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille, jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme. "Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä teidän pitäisi tietää. Teidän Luisa kirjanne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää, jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."

Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata, ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.

Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani. Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo sitä!

    Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
    ma hautain syvän laakson sumentoon.
    Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
    sa yksin tietäisit, ma missä oon.

    Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
    Mun tähteni ei sanottaisikaan:
    "Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
    vain vuorten kylmää lunta sielussaan.

    Hän virran rantamalle vilpoisellen
    käy lemmenleikkiin kera laineitten.
    ja sammalvuoteellansa venytellen
    suo erämaille tunteet sydämen."

    Oi armahain, ma itse soitteleisin
    kuohussa kiitävien aaltojen.
    Lemmestä, suuteloista lauleleisin
    ma ijän kaiken eelleen rientäen.

    Oi armas, siellä sammaleitten alla
    jotk' onnellisna sua kannattaa.
    Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
    sydämen kaipausta suloisaa.

    Säteissä auringon mun sielun oisi,
    kun tuoksut ympärilläs liitelee.
    Se latvain laulaessa sulle soisi,
    kun säteet hellät sua hyväilee.

    Taivaassa, josta katsehesi kallein
    nyt etsii uskoansa, toivoaan
    Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
    kun myrskyten se kiertää kautta maan.

Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle.

Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.

Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea.

Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä, niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen huoneeseen odottamaan.

Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle kirjoittamansa. Forgive me! Be kind to me! [Antakaa anteeksi minulle! Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut pidättää häntä.

Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa, se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.

"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten, mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin unessa viime vuonna Roomassa, kun luin Luisa'a Mieleni on paljon rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää, että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen tunne, vieno suru.

"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen, Luisa nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa Rakkauden satuun, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!

"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa, Luisan minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin.

"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen.

"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.

"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan.

"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.

"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.

"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.

"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.

"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!

VIII.

Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:

Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.

Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen.

Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin, ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!

Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa: "En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa, en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua, toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata, voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän, ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo. Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:

"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle. Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy suljettuna.

"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän vastaa vapisten: minä olen sinä! Ovi aukeaa.

"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen. Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne, ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne, minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"

Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin. Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu, joka pyörrytti minua.

Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa, mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.

Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi ottaa kirjaa mukaani pöytään."

Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin.

Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni:

        Pimeys pitkä, katkera on poissa,
        mut kaikkein raskahin on hetki tää;
        Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,
        siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.

        Sa Herra, joka minun kuolla annat,
        nyt voima suurempi suo lemmellein.
        Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,
        Sun luokses innoin pyrkii sydämmein

Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.

IX.

Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.

Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.

Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.

Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.

Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.

"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!

"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.

"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.

"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.

"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.

"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.

Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!

Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.

Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.

Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.

Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.

Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.

Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:

Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.

Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.

Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki.

Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.

Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!

Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni.

Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut.

Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos.

Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään.

Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.

Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.

Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken Paavien historian, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen Wilhelm Meister'ista, Spencerin Principles of Sociology ja Plautuksen komediat. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? Omnis homo mendax, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.

Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.

Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.

En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.
Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.

Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.

Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.

En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".

Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?

Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.

Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!"

Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:

    Nothing of him that doth fade
    But doth suffer a sea-change
    Into something rich and strange.

Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin.

Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.

XI.

Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.

Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.

Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.

Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.

XII.

Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?

Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän Naisten portin läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.

Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.

"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.

Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.

Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! Zur Sonne-kahvilan eteen.

Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.

Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."

He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.

Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.

"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."

Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään… kuitenkin… Missä asutte?"

"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."

Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.

"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."

"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"

"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.

Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.

Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.

Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.

Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.

Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.

XIII.

Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja Naisten portin paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila Zur Sonne oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.

Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä, eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?" kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu minuun."

Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus; saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle? Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan. Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla, että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies. Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä, hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.

Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä. Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon, hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.

Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle, että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa. Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana. Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita. Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat ottaneet huostaansa.

Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.

Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra, jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta. En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista, taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia. Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä kohtaloita.

"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri luottamus miehiin!"

Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat, jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.

XIV.

Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa, jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille. Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara; hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä ihmeessä olin kuullut tuon äänen.

Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:

"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen, joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa. Luulin, että hän söisi minut. — "Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft! Es ist ja eine Leiche! Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän. Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.

"Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?" Ymmärsin, että vastaukseni olisi hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan lombardilaiseen kotiseutuuni.

"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "Ille terrarum mihi praeter omnes angulus ridet! Ymmärrättehän?"

Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä toverilleen: der Schwabe! Sillävälin oli toisen postin jakoaika tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: D:r Stephan Topler. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen hän ei voinut olla.

XV.

Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista:

"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.

"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää menettäneeni muistonkin teistä.

"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin eräs toinen on minut tehnyt."

Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?

"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."

Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja läksin katsomaan kaupunkia.

Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla Streusandbüchse des Deutschen Reichs, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle, missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en katsahtanutkaan sisään.

Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka rakastetaan.

Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen, missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?" Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka pieksi kasvojani.

XVI.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa. Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin, ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi. Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen: tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet, sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni edestakaisin salissa, ja hän näki minut.

En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä. Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään, juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista, vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi, mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas, katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena, piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina. Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin. "Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "Misere cupis abire! Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin. Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua, aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi Schwabinsa eksentristä käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette? Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin, että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien, etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei voittanut.

Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta, ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava puna.

"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer Columbus. Hän löytää Eichstädt'in."

Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in, seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!" kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.

Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö. Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.

Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:

Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.

"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni
Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?"

"Tiedättekö, että neiti on englannitar?" sanoi Topler minulle. "Minä olen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka tahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman esittelyn."

"Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu", sanoi hän viitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen mieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. "Ensin täytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että hänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa kuin muistissa. Herra Treuberg" — jatkoi hän löydettyään korttini — "herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra — — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen sisarensa."

Violet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi minulle: "Estäkää tämä narripeli!" Mutta se oli liian myöhäistä.

Tervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi vieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja Dollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä. Topler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni valkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä. Vihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla oli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien ympäröimiä talopahasia.

"Kohta olemme Eichstädt'issä" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin näytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. "Onko teillä pullot?" sanoi hän. "Onko teillä pullot?" Vaitelias herra tyynnytti häntä; pullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti tuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan. Hän kääntyi iloisena puoleeni:

"Nämä naiset pyytävät teitä mukaan", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä meidän Maiweinimme on?"

"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle metsään."

Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.

Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle parin huudahduksen välillä. "Toplerus junior!" Minä ja hän tulimme viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin odottamatta hänen käsivartensa tukea.

Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa. Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä, ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti sydäntäni.

Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen, pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut, että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan. Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että Maiwein valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien, liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:

Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme. Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa morsiameltaan.

Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia mustuneita Waldmeisterin kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.

Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja laskeutui alas mäkeä.

"Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle.
"Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana."

Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää, nopeaa nauruaan.

"Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin niin erilaisia."

"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan toisellainen."

Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.

Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella äänellään, joka sammui parin askeleen päässä.

"Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni, sillä hän sanoi nopeasti:

Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä, oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.

Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta kanto.

Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen silmissään oli vielä tuo hätäinen ei, kun taas minun vastasivat kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.

"Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi."

Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta, vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä, mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia, pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut? Puhuiko hän ehkä mielellään minusta?

Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.

"Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —"

Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen, sydämeni kiivaasti lyömään.

"Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten."

Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen Vergissmeinnicht kukki hänen sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta, ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.

Hän puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa, samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen, jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen sanan Love. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti puoliväliin päästyään.

Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet! Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen hyväntunne.

"Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin."

Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään, että Maiwein jo oli valmista.

Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani, ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä Waldmeisterin kukkien takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä, sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui, mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!

Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina. Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua lausuessani:

    Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään,
    sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun.
    Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään
    nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

    Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi,
    Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'.
    Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi,
    sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.

Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.

Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan, että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.

Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi. Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini, Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista, jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.

Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän, "joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille, on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään. Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä. "Geklingel", sanoi hän, "und nichts weiter." Lorua, eikä mitään muuta.

"Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja Waldmeisterin tuoksusta."

Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin. Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko Wunderhornin. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä so nett. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?

Topler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. "Kyllä herra, koska te olette ollut kiltti." — Ja hän lauloi ohuella, mutta verrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain häneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt niistä sanaakaan.

    Und a geschnippigi geschnappigi
    Dalketi dappigi,
    Na das is aus,
    Muasst es hab'n im Haus,
    Aber a willigi billigi
    Rührigi, gfürigi,
    Das is a Leb'n
    Ko koan lustingers geben.

Suloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona, sievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan metsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa kukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan, molempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet taas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti laulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas sulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa neitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen kasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä; olin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra Treuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista, aivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin halunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta, joka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat kuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle runoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee, niin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori Toplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta puuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella mielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin.

Kun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss Yves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi tohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää hymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden merkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat ylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta, mutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä alkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet lisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin rouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. "Se ei ollut paikoillaan", sain vastaukseksi. "Siinä laulettiin hyvin iloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla sellainen." Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä, tai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin oli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella Violet'ia tuhansin tavoin. — "Tyttö parka", kuiskasi seuralaiseni. "Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti."

Muutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein tasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä Eichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin metsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä. Violet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät laskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle puiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle.

"Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa" sanoi Violet.
"Olen hyvin väsynyt."

Huomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli häntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä näytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta olisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani pakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan ja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä vaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella. Rouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua lääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti.

"Mennään alas yhdessä", sanoi hän minulle. "Nyt saatamme teitä lähelle
Parkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta."

Jättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään mahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani hänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin luona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä.

Tuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen, kävellen kumarassa, silmät maahan luotuina:

"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää parkaa!"

Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, oliko neidin terveys heikko.

"Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet väkisin! Eikö se ole tyhmää?"

"Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin minut kuin veljeni?"

"Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi. Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa."

Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön, mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja jatkoimme ääneti matkaamme.

Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä, saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit, kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua, kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.

Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.

XVII.

Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin? Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani, joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni, että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin rehellinen.

Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin mukanani, seuraavaa:

Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin sanoa jotain muuta.

Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta, kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.

Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua, kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo. Itketköhän kyyneleen minun tähteni?

Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu! Syvenny sulosilmiinsä ja puutu sieluunsa uskolliseen, sitten salaa tulena, lempenä taas luoksein palaa!

Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä. Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi Bacon'in Esseet. Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen tutkielmansa rakkaudesta soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa agave kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa; kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita toiselta kannalta.

Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.

"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä. "Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä ystävällenne?"

"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin, mutta en nyt."

Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen minua ääneti ja lähti edelleen.

Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi minua astumaan sisään.

"Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle, mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille italialaista."

En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä, josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.

Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?" Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä vastannut.

Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy, ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä ja soitti minulle en tiedä kuinka monta sonaattia ja toccata'a. Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä Nonnenschlacht, nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni, sanomaan oliko hän pappi.

"En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas."

Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui, että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.

"Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen kansalaiseni kanssa."

Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella, eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin harmistuneet kuin surulliset.

Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt huomenna mennä sisään.

XVIII.

Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä, jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.

Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.

Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta
Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen
tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen
Belvederessä.

Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi, palvelijatar avasi oven ja sanoi:

Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.

Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.

Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni, ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.

Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.

"Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä.
"Uskottehan minua, eikö totta?"

Hän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin lähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä.

"Jos kuitenkin", kuiskasin hänelle, "pyytäisin teitä, huolimatta kertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?"

Hän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan sanomatta muuta.

"Älkää pyytäkö minulta sitä", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli.

Hän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti palaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja tarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan.

Istuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin sysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja. Pikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle.

Miss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun. Puhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat kouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä.

Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.

Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.

Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta. Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti, että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää milloinkaan.

Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi, kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska, ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut kirjani.

Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss! miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän luokseen.

Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:

"Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä, kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet."

Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin. Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin:

Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen. Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:

Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta muutaman hetken kuluttua:

En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle. Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.

Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka."
Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

"Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon."

"Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin sielustanne, eikö totta?"

Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi, että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat sisällisesti muuttuneet.

"Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen."

"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan ja ihmisten edessä?"

Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein ilmein, silmät maahan luotuina:

Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!"

XIX.

Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua, mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.

Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen. Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi. Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan! Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.

Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.

"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka, lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.

"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa. Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle. Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin, että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi, mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.

"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin. Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut siihen.

"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä, että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.

"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta. Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea, saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta en kaivannut.

"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!

"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta, ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde, rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni. Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.

Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että palaisin illalla.

Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne Violetille. Loppu kuului näin:

Mun rakkauteni tuoksu pyhä on, siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno. Kun tummeni tuo ilta onneton, sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.

Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa, siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki. Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.

Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.

"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit niityt Altmühlin rannalla.

"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"

Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin. Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.

"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä: "ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni, vastoin kaikkien muiden mielipidettä.

Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne, jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä; mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen, että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa, voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?

Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat! Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti, ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle yksin.

XX.

Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori
Topler sisään.

En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.

Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.

"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"

Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.
Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.

"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet
Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."

"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko' kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."

Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.

"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa, ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat kanssani."

"Mutta silloinhan te…" suutahti Topler ja keskeytti siihen. Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi, jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.

"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."

"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne päästäkseni salaa päämääräni perille."

"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista, joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."

"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"

Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan hämmästykseksi.

Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään, sopersi hän nopeasti:

"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää luulko niin."

"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti. "Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että hän rakastaa teitä."

"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus, joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty. Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan, ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua ystävänä, vielä viimeisen kerran…"

Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja keppinsä.

"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea lähestyen, "siitä, että tulitte."

Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti rajusti käsivartensa ja huusi:

Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa. Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään, aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten häviävän ja arvonannon palaavan.

Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.

Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "Was für eine
Geschichte, was für eine Geschichte! Mikä kummallinen juttu!"

"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."

"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.

"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."

Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan:

Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.

"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"

Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.

Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän.

"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin, että Jumala antaa hänet minulle."

XXI.

Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa, aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle, valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä, kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua. Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä. Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni. Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään. Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin Haidenrösleinin, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni, sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua ja läksin pois.

XXII.

Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä. Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen pakoittamana ja innostamana:

    Jos muille naisille haastelen ma,
    sa seisot syrjässä vaieten.
    Ma salaa suutelen, hellin sua.
    Sä siitä riemuitset, arvelen.

    Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,
    Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;
    Sinulle silmin tarjoon sieluani,
    Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.

    Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,
    valoni, voimani ja kunniani;
    oot Herran hiljainen, hellä ääni,
    yön varjoin kuiskehessa kuulemani.

XXIII.

Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos Mustasta Kotkasta, tapasin sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut ottaa sitä huolekseni, ja että hänen arvoisa herra veljensä tiesi syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!" Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei tiennyt mitä sanoa.

Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja lähti.

"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in maaoikeuden jäsen.

Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos, mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.

"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen. Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.

"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen…"

Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta.

"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?"

Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.

"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."

"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"

"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti. Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun kukistani."

Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita, neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen, niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä sweetbriar'in. Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin. Vastasin siis, etten mene sinne.

Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä, hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"

XXIV.

Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta sietämättömältä.

Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!" Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti Haidenröslein: "Entä miss Yves?"

"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen moittivan katseen.

"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään ja polvillaankin."

En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin. Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku, jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen, se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi hiljaa:

"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli yksitoista ja sieltä niityille."

Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän lähtee huomenna."

Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen, sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit seuralle hymy huulillani.

Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä. Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan. Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä kotikaupungissani.

Yön tunti on tornista lyönyt, vain askelet kadulla soivat. Väsyneenä ma astelen hiljaa ja aattehet unelmoivat.

    Nuo vanhat, mustat talot
    kuun peittää hopeakaapu.
    En tiedä, mi aikojen paino,
    mi tuska mun sieluuni saapuu.

    Vinoräystäisten kattojen takaa
    kasvoihini kuuhut loistaa.
    Mitä katkeran kohtalon tuskaa
    sun välkkyvä otsasi toistaa?

Min taivahan suuren pulman sinä yksinkulkija arvaat? Elo laulajan turha on haave, sua ilman hetkeni karvaat.

Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.

Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli pimeässä ja pää kuun valon kultaama.

XXV.

Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin:

Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin."

Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."

Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten.

"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"

En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin. Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.

"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen.
"Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."

Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät minua puhumasta.

"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät, sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin: 'Rakas lapsi, rakas lapsi'."

"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan…!"

Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin. Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.

Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte? sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.

"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan. "Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä jotain sanottavaa."

"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.

"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."

Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.

"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon, sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että Violet lähtee puoli viideltä."

Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.

Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken niityillä koettaen saada selville mikä tuo toinen salainen asia olisi.

XXVI.

Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat; miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.

"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin, kestetyille tuskille.

"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet. Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies, joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun sinun syliisi.

"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi, että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.

"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät sweetbriar puusta. Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä. Minä pidän tuosta suloisesta nimestä sweetbriar, se tuo mieleeni sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä uneksin! Siellä kasvaisi sweetbriar ikkunoittemme ympärillä ja en toivoisi muuta maailmassa.

"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin tuo vanha englantilainen ballaadi?

"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan luo ja kutsua sinua yössä."

XXVII.

"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello yhdentoista jälkeen."

Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa. Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia. Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun, puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg astui sisään.

"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina huoneessa."

"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.
Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"

"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"

"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä, ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."

"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.

"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä, jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu, mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."

Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista, vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."… "Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella onnelliseksi — — —"

Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen vaikutti tuo kirje paljon.

"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja huudahti:

"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.

"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan; miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä, mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi. Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää, että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.

"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se veisi ystävättäremme onnettomuuteen."

"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että päin vastoin — — —"

"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on pohjalla uskonnollinen kysymys."

Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa, sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen, tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli, lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä italialaisten käännytysintoa.

Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti. Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin se mies kuului.

Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.

En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua, järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa, että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi minulle ainakin terveisiä.

Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni Toplerin.

Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.

"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista, Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä, mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä Eichstädt'iin joksikin aikaa.

Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme.

Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"

Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle.

Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani.

"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.
"Se on välttämätöntä!"

Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti:

No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa.

Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan.

Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.

Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.

"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti:

Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen veljensä päälle.

Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua, kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että — —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos erehdyn."

"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa. Eikö niin, Hans?" —

"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."

Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa käsillään.

"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:

"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen…"

Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja kääntyi veljeensä.

Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä kummissaan.

"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä tunnen sen."

"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi tuhoisa."

Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua. Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.

"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut…"

Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.

"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt… ei voinut… Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu…"

Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui johdannosta.

"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun kanssani."

"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla.

"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"

Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."

Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"

Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän.

Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista in abstracto, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.

Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.

"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian."

"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."

En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:

    Du mei flachshaarets Deandl
    I hab di so gern
    Une i kunnt weg'n dein Flachs
    Glei a Spinnradl wer'n.

[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.]

En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi.

Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.

XXVIII.

Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille.

Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulle poste restante ja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.

Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkee S. Maria ad muros kirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat:

"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."

Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.

Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, gemitus inenarrabilis. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui.

Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta.

Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen.

Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.

En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota…

XXIX.

Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni, että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia; sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen, tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.

Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus, valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.

XXX.

Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa? Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan. Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua! Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.

Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika, joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen. Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle? Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi, kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko kuvitella, mikä aika sitte tulee?

Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi. Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan, ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta, loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän elämämme, voimamme ja riemumme!"

— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —

Juna jyskien kiitää. Ma katselen heikkoa väräjävää valoa. Aattelen hienoa, hellää, kallista, kaukaista kultaa, mi miettien uinuu ja aattelee mua, ja miettien antaa itsensä mulle. Juna jyskien kiitää. Katselen tähtiä kylmiä, kolkkoja; katselen varjoja synkkiä, tummia, ne häilyy ja hohtaa. Aattelen häntä, nään hänet yksin, hengitän häntä, mi luonani viihtyy taivahan tähdissä, varjojen lennossa, mieleni huumassa. Tunnen rintasi sykkivän, lyövän. Kuulen äänesi Kutsuen soivan: "Saavu, oi saavu!" juna jyskyen kiitää.

XXXI.

Viidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista Loreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine poppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan näkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita höyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden puiden takaa, synkkien vuorien juurella.

Asetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä, mutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä, epätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä, panivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata jalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä seutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään muu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa ikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni, varjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella puolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat. Kaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta.

Kysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko Rüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi, silmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa olivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä parhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri, komea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli, että he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin tavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä, että he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse pyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä muutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen vuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin kaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten kysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja rautatien risteystä.

Toisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: "Meidän piti jäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun tahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on enemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin kaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo enää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä sanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin vasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa. Stehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme Rüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo ikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen ja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin, älkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan. Tulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi, hyvästi! I love you! V.Y."

XXXII.

    Yön keskellä kaukana kiiti
    juna jyskävä eteenpäin,
    Minä värjyen kuistilla seisoin,
    Oli lyhty mun kädessäin.

    Siell' kaukana kiidit sä poies
    junan vaunussa vilahtain.
    Kuni pienen, kelmeän tähden
    näit loistavan akkunain.

    Sinut silloin ma rintaani painoin,
    iski aatos tää välähtäin;
    Sinäkin minut syömmelles painoit
    Yössä tenhojen syvimpäin.

    Pois kiitivät kaukana pyörät,
    minä yhä jäin akkunaan;
    yön tyhjyyteen silmäni katsoi,
    yön kieliä kuuntelin vaan.

XXXIII.

En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani.

Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:

Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.

Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.

Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:

Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet.

"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."

Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon.

Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin.

Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi.

"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen.

Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi:

"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin.

Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi Violet minulle:

"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna", lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta…"

Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.
Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.

Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen, jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille, tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi, ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut, että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen, toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta. Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden, ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.

Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka. Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.

XXXIV.

Kuin elävänä haudattu, mi nostaa pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan valoa vasten.

    Niin sua suutelin ma innoissani,
    sun pääsi, kätes, painoin rintahani,
    ja huules, sielus' sun.

    Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta,
    ja mielen viepää suurta kaikkeutta,
    mi sulkee maailman.

Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui, vain sua, sua täynnä rinta uhkui, vain sua, sua.

XXXV.

Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin, vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä, joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä kirjoittamistani runoista.

Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan, eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.

"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin, että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa, ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin, rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas, sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"

Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

Tuo tahtomatta lausuttu te, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.

"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."

"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas teitittelemään.

Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi:
"Kyllä te sanotte!"

"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."

Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.

Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta.

Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.

Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"

Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä.

Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista.

Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.

Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä.

Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.

Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.

Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.

XXXVI.

Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja.

Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:

Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua lausumaan runon agavesta:

Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.

Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei, rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen, että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili, ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista, kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.

Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "I kiss you", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:

Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.

Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli kuin yhteinen syy.

XXXVII.

Tuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen huoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta kun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin, tullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmelleni syvimmässä salaisuudessa, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan.

En kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä asiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni Giesenheimissä antamani lupauksen.

Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani, että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi; saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea… niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten, kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle. Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:

Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle, että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.

Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut: viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut, miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan die vornehme Welt, niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi, että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden runoilija.

Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani, rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.

Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas, raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.

Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut. Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea, luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.

Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet, hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen, rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei, eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea. Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?

Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä, enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet, kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä, minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, — huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni, puhun sinulle hyväilyilläni!

Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?

XXXVIII.

"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia… Pyydän teitä sanomaan unelmien takia, neiti… ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut."

"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"

"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."

"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovan sinä!

Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiin Luisan tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.

"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"

"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"

Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä:

"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!"

XXXIX.

Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan.

Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja.

"Niin", vastasin koneellisesti "Fairyland." Ja sydämeni läpi kulki aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani, muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:

"Että minä olen sinun Fairy raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja väsynyt, siipeenammuttu."

Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas minun tähteni, tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea milloin hän oli sairas.

Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen puolivälissä.

Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä.

"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.

Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.

Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.

"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"

Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään.

Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.

Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa.

On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen.

    Ja viidakko viuhuu ja vait' on,
    se tummuu ja kirkastuu;
    Se tyyneenä välistä uinuu,
    ja taas virkkuna havahtuu.

    Ihmeissäni katselen tietä,
    mi nousee ja häipyy pois;
    minä tahtoisin tunkea sinne,
    miss' vehreys tummin ois.

    Jos jonne mun tieltäni karkaat
    läpi lehvikön leppoisan,
    sinut, säikkyvä, suudelmilla
    minä jälleen rauhoitan.

Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.

En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen.

"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?"

Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.

"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"

"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."

"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunut Gartenlauben tilaajiinkaan."

"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.

"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet."

"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen."

Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet", sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano mielipiteesi."

"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."

Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan: Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.

Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten. Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana, käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista, että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle kirjoitettuja säkeitä:

XL.

Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon, jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut. Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen, näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä sepitetyt säkeet:

    Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;
    Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,
    E, più divisa da' terreni sensi,
    A la mia coscienza sei più interna.

    Giusto ministro a Dio, quivi governa
    L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:
    Levando in core mal vapor non viensi
    Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna

    Ma se da te rimorso, idea severa,
    Dico tremante la fralezza mia
    A la mortale tua persona vera,

    Sorridendo mi bacia tanto pia
    Ch'io veggo in te come in arcana spera
    Quanto il Signor giusto e clemente sia?

    [Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;
    rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,
    ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,
    sitä lähempi olet minun tajunnalleni.

Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin ei nouse sydämestä pahoja huuruja, joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.

Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara, minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,

    niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,
    että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,
    näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]

Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.

Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi. Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.

"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."

"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä, siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."

"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se.

"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."

Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi:

"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?"

"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."

Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena.

"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää."

Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia.

"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"

Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.

"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa."

Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen.

"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?"

XLI.

Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.

"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty."

Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmettelevä ohoh!

Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon.

    Kuohuvi Rhein, ja vankat
    poppelit rannoilla värjyy.
    Tuulet mun eelläni entäin
    vinkuen, tempoen ärjyy.

    Hukkuneen välkkyvän korun,
    pyhän Rheinin kätkevi vesi.
    Lauluni sieltä sen noutaa
    Kullaksi kulmillesi.

    Tummat aallot ne suree
    mennyttä aarrettaan;
    Valkeelta otsaltas enää
    sit' ei riistetä milloinkaan.

Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään.

"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle.

"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi maalari: miss Yves vai te."

Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä. He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse tuoda minulle paperia ja lyijykynän.

Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas, levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden ankkuriköysien ympärillä. Kriemhild-laivan palloina pursuava savu paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen heti virtaan.

"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille, sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."

Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan, kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä, vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.

Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat, kummut, pyhän Rheinin juoksun.

XLII.

Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle edellämainitun viheriän-valkoisen Kriemhildin kannella:

"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"

Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä, hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.

"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan. Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun lemmenseikkailuistani.

"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin, tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"

"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään! Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.

"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."

"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää kihlakortteja."

"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."

Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni.

"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin."

Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.

Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.

"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun."

Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä Kissaa että Hiirtä (pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.

Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa.

"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.

Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.

XLIII.

Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen.

Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"

Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.

Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.

Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.

Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään.

"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."

Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei.

Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla:

"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."

"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä."

Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan.

Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.

XLIV.

Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.

Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin.

On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön.

Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin.

XLV.

Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.

Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.

"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."

Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus:

Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa: ystävä! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:

"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille. Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin; hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.

Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin olisin tehnyt tyhmyyden.

Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua. "Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"

Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin jättänyt Violetin.

Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi jokin sattunut sydämeeni.

Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.

Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin.

"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.

"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.

Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään.

Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minä sinä."

Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.

Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla.

"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."

Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat, kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa häntä käsivarsiini.

XLVI.

Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin viereisessä huoneessa.

Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi sytyttäessään piippuaan:

Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.

Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota hän ei uskaltanut tunnustaa.

"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."

Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi. Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko, mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi, että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla äänellä:

Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.

"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni oli puhua.

"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin, kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä, toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä, joll'ei saisi minua.

"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.

"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo, että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!

"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta hyvin kauas.

"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."

Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti Mainziin.

Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään, että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni. Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.

"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna. "Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut miehellesi."

En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen, vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:

Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta. Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä, mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.

Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.

Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili. Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena, mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut, hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä. Onneksi ei hän nähnyt niitä.

Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille, henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.

Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.

Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville ilmoittaen aivan ex abrupto avioliitostamme. Minä aioin panna ne postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta. Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama henkilö.

Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan, joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan? Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?

Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan. Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois majatalosta.

Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä.

"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan."

Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."

"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."

Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.
Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:

"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?"

Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani.

"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä nauraen:

Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua rajusti.

"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua niin kauan."

Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan aikaan.

"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä kärsisit niin kauheasti."

"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti. Jumalan ja sinun kanssasi."

Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä. Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä olisin ollut Kiinan keisari.

"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi."

Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.

Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.

Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:

Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.

"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.

Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.

Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi.

Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meille gratulor, gratulor tervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina!

Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti.

Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"

Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.

"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme.

"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."
Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.

"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten."

Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen.

Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei?

Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:

Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu."

Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.

Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulin fünf Minuten, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.

Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.

Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:

Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen.

Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta.

Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä.

"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."

Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä.

Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni.

"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus.

Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!"

Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.

XLVII

Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua, kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen kun tulit näkymättömäksi.

Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa, mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko, puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani, Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten, riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään, muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä, mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt, niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta onneton".

Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa lukea sanaakaan.

Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa, jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä, vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:

Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan, mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä, täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua, vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan, nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen johtavan autuuteen.

Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni kuolevasta ruumiistani.

Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään, ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.

Niin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On hetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta, vaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla tulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä, valkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi saman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota syleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta loistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi kuin täälläkään.

Mutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat, tunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään tulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy tunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään.

Taideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa, kysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi minulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin katsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua, mutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä kirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja jos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon siitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä tyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni.

Maailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin turmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni nautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen varma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän ilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen, jossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi kellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli tunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää ilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin lähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna ne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille kuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen säilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet juorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli jo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne paastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä kerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen kanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän piti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: "Te olette joko antipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus." Sitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien väriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä kaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti, kuiskasi hän minulle:

"Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt muista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten keskellä."

Kuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en kutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän saattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia. Silloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: "Mikä innokas keskustelu!" Se sai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen viaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään epäilevän näköisenä.

"Juuri niin", sanoi haastattelijani. "Puhumme hyvin mieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka nimi on: Runoilijan salaisuus."

Muistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte meitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani ensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä utelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi voinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei aarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle.

Nyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, että Suljetussa kirjassa, joksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja luuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa yhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten kauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja naurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus? Ei, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni on.

Katson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista illalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska aamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne? Hyvästi, ystävättäreni.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOILIJAN SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.