The Project Gutenberg eBook of Elämänhurman häipyessä, by Rosamond Lehmann

Ollessaan kahdeksantoistavuotias Judith näki, että vuosikausia tyhjillään ollutta naapuritaloa jälleen laitettiin asumakuntoon. Puutarhurit hyörivät puuhaisesti, jyräsivät jyräämistään tenniskenttää ja istuttivat tulpaaneja sekä lemmikkejä puron partaalla olevaa nurmikkoa reunustaviin kiviuurniin. Muratin pitkät sormet kiskottiin irti ikkunoista, ja vankka, harmaaliivinen julkisivu siistittiin ja puhdistettiin. Kun kaihtimet vedettiin ylös ja tutut, soikeat kuvastimet taaskin tuijottivat makuukamarin ikkunoista, tuntui siltä kuin rakennus ei olisikaan ollut kauan asumattomana ja kuin naapurin lasten ja heidän isoäitinsä täytyisi edelleenkin olla entisessä asunnossaan — noiden salaperäisten, kiehtovien lasten, jotka tulivat ja menivät ja olivat kaikki serkuksia paitsi kahta veljestä ja yhtä tyttöä. Tämä viimemainittu oli pudonnut persikkapuuaidan ylitse Judithin puutarhaan, minkä seurauksena olivat olleet teekutsut ja piilosillaolot.

Mutta tosiasiallisesti kaikki oli nyt toisenlaista. Isoäiti oli kuollut kohta kuultuaan Charlien kaatuneen. Charlie oli ollut hänen lemmikkinsä, sydänkäpynsä. Hän oli kaikkien hämmästykseksi mennyt naimisiin Mariella-tytön kanssa, kun he molemmat olivat yhdeksäntoista vuoden ikäiset ja hän oli juuri lähdössä rintamalle. Hän oli kaatunut heti, ja joitakuita kuukausia myöhemmin Mariella oli saanut pienokaisen.

Nyt Mariella oli kaksikolmattavuotias, Charlien leski, ja hänellä oli lapsi, jonka isä oli Charlie. Se tuntui eriskummaiselta, kun muisteli mennyttä aikaa ja heitä molempia. Isoäiti oli jättänyt talon perinnöksi Mariellalle, joka aikoi palata sinne asumaan ja viettämään iloista elämää nyt, kun sota oli päättynyt ja Charlie (kuten otaksuttiin) unohtunut.

Muistaisiko Mariella naapurin Judithia ja sitä, että heillä oli sama kotiopettajatar ja että he lukivat samoja läksyjä, vaikka Mariella olikin neljä vuotta vanhempi? Neiti Pim oli kirjoittanut: »Judith on harvinaisen kyvykäs lapsi, erittäinkin ainekirjoituksessa ja kasvitieteessä. Hän imee tietoja, kuten kissanpoika latkii maitoa.» Kirje oli jätetty äidin kirjoituspöydälle; unohtumaton, hävettävä, voitonriemuinen päivä.

Mariella taas — kuinka hän aina istuikaan kirkkaat, vaaleat silmät ilmeettöminä, kohteliaan, kylmän, hiljaisen äänen lausuessa: »Kyllä, neiti Pim» tai »En, neiti Pim», milloinkaan innostumatta, milloinkaan ymmärtämättä! Hän kirjoitti kuten kuusivuotias lapsi. Hän ei oikein edistynyt. Mutta kuitenkaan, kuten neiti Pim vakuutti, Mariella ei suinkaan ollut sellainen tyttö, jota nimitettäisiin typeräksi… Ei missään nimessä typerä tyttö; viehättävä Judithista. Hänen omasta omituisuudestaan johtuvan viehätyksen lisäksi häneen heijastui hohdetta neljästä poikaserkusta, jotka kävivät hänen kotonaan loma-aikoina — Julianista, Charliesta, Martinista ja Roddysta.

Nyt he kaikki olivat täysikasvuisia. Palaisivatko he Mariellan mukana? Ja muistaisivatko he Judithia lainkaan ja olisivatko he iloisia tavatessaan hänet jälleen? Hän oli varma siitä, etteivät he muistaisi ainakaan niin täsmällisesti, niin selvästi kuin hän; ihmiset eivät koskaan muistaneet häntä niin hyvin kuin hän muisti heidät — erittäinkin heidän kasvonsa. Jo varhaisimmassa lapsuudessa oli selvää, ettei kukaan tajunnut kasvojen ihmeellistä, suunnatonta salaisuutta. Jotkut piirteet olivat niin puhtaat, niin kirkkaat ja herttaiset, että niitä olisi saattanut katsella iäisesti. Charlien ja Mariellan olivat sellaiset. Oli kummallista, että samat kasvonosat, hiukan toisella tavoin muovattuina ja järjestettyinä, johtivat niin surkuteltaviin tuloksiin. Julian oli joukosta rumin. Ja joskus mitä rumimpien kasvojen ilmeet alkoivat äkkiä tuntua viehättäviltä. Niin Julianin kasvonilmeet. Ei uskaltanut siirtää katsettaan pois oudon ihmisen kasvoista, koska silloin niiden joku muutos olisi saattanut jäädä huomaamatta.

»Hyvä ystävä! Kuinka tuo hullunkurinen pikku tyttösi tuijottaakaan! Hän ihan vaivaa minua.»

»Älä välitä siitä, ystävä-kulta! Hän ei edes näe sinua. Aina pilvissä.»

Ne tyhmyrit jatkoivat tyhmää lörpöttelyään. He eivät tietäneet juuri mitään kasvoista. He eivät oikein aavistaneetkaan, kuinka kauheasti saattoi tutuille — esimerkiksi neiti Pimin kasvoille käydä, kun ne varomattomuuden hetkellä yllätti, ja ne paljastivat perinpohjaisesti karkeuden, käpertyivät vihan tai kavaluuden piirteiksi, tahi kuinka salaperäiseltä tuntui nähdä samat kasvot päivästä päivään ja huomata ne aina oudoiksi ja yllättäviksi. Roddyn kasvot olivat sellaiset, vaikka ne olivat aluksi näyttäneet ihan elottomilta ja ilmeettömiltä. Niissä piili joku salaisuus.

Iltaisin vuoteessaan Judith keksi kasvoja, sommitellen kappaleita yhteen, kunnes kasvot äkkiä olivat kokonaiset — ihan selvinä. Niillä oli nimi ja epämääräinen ruumis, ja ne elivät riippumatonta elämää hänen päässänsä. Usein ne kehkeytyivät Roddya muistuttaviksi. Asia oli niin, mietti Judith nyt, että Roddyn kasvot olivatkin pikemmin uneksitut kuin todelliset. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina kuin ne oikeastaan olivat, vaan aina liioitellun merkitsevinä, vaivaavan omituisina, kuten kasvot unessa ovat.

Omituisen Roddyn täytyi nyt olla yhdenkolmatta, Martinin kahdenkymmenen ja Julianin ainakin neljänkolmatta vuoden ikäinen; ja kaunis Charlie olisi ollut Mariellan ikäinen, jollei hänelle olisi käynyt niin uskomattomasti. He eivät nyt välittäisi hänestä lainkaan. He olisivat täysikasvuisia suurmaailman ihmisiä. Heillä olisi ystäviä Lontoossa, ja hänen hiuksensa olivat vielä pitkinä, hän käytti mustia pumpulisukkia ja punehtui hillittömästi, toivottomasti, alituisesti, kun häntä puhuteltiin julkisesti. Olisi tyrmistyttävää kohdata heidät jälleen, kun hän muisti niin paljon sellaista, minkä he varmasti olivat unohtaneet. Hän olisi tuppisuu.

Pitkinä yksinäisinä aikoinaan, joita vain he olivat yhä harvemmin keskeyttäneet, hän oli käännellyt heitä, hypistellyt heitä rakastavasti, tarkastanut heitä niin uteliaasti, että he olivat sulautuneet muistetun lapsuuden himmeähohteiseen, lumottuun varjoaineistoon ja muuttuneet miltei haaveolennoiksi. Otaksuttavasti he olivat jo ammoin tajunneet, että Charlie oli kuollut. Kun he tulisivat taaskin tänne ilman Charlieta, täytyisi hänenkin se uskoa. Nähdessään heidät jälleen hän tuntisi syvää, repivää tuskaa. Kunpa hän vain voisi olettaa sen koskevan heihinkin!… Mutta Charlien kuolemastahan oli tietysti kulunut jo vuosia; eivätkä he tietenkään aavistaneet, miltä tuntui, kun halusi tuntea ja ymmärtää ihmisiä, syventyä heihin ihan kuumeisesti. Ja jos he sen tekisivätkin, eivät he kohdistaisi harrastustaan häneen, mitättömään naisolentoon. Varmastikaan ei edes Martin, typerä ja aina altis, ollut huomannut hänessä mitään salaperäisen kiihoittavaa.

Silmäillessään taaksepäin ja ajatellessaan heitä kutakin erikseen muisti hän ainoastaan muutamia varsinaisia, silmäänpistäviä, mitättömiä tosiseikkoja.

Mariellan tukka oli leikattu lyhyeksi poikien tapaan. Se valui reunukseksi hänen otsalleen, ja sen alapuolella hänen kirkkaat merenneidonsilmänsä tuijottivat sokean läpikuultavasti ikäänkuin huikastuneina. Hänen ihonsa oli maidonvalkea, hänen suunsa muodosti pienen, punaisen kaaren, hänen kaulansa oli hyvin pitkä, hänen olkapäänsä olivat luisut, hänen vartalonsa oli pitkä ja viehättävä, ja hänen raajansa olivat hoikat, käärmemäiset, pitkät. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, rauhalliset ja kylmännäköiset. Ainoa niissä näkyvä muutos oli huulien moitteeton kohoaminen, kun ne hymyilivät rajoitettua hymyään. Hänen äänensä oli heikko ja kimeä, harvasävelinen ja yksitoikkoinen, mutta pehmeä ja sulosointuinen. Hän puhui vähän. Hän oli eristäytyvä ja häiriytymätön, viileän ystävällinen. Hän ei milloinkaan kertonut asioitaan.

Hänellä oli iso, tanskalainen verikoira, ja hän kävi yksin kävelemässä se seuranaan, käsi kierrettynä koiran kaulaan. Eräänä päivänä koira oli kipeä ja alkoi ähkyä, sen vatsa paisui ja se meni laakeripensaiden tiheimpään osaan, jossa se kuoli myrkytykseen puolessa tunnissa. Mariella saapui ranskankielentunniltaan parhaiksi ehtiäkseen näkemään sen kuolinkatseen. Hän arveli sen nuhtelevan häntä, tuska huimasi hänen päätänsä, hän painoi päänsä koiran päätä vasten ja sopersi: »Se ei ollut minun syyni.» Hän paneutui pitkäkseen koiran viereen eikä olisi tahtonut liikahtaakaan. Puutarhuri hautasi koiran illalla, ja Mariella makasi haudalla kalpeana, masentuneena ja äänettömänä. Kun Judith lähti kotiin illalliselle, virui hän yhäti siellä. Kukaan ei nähnyt hänen itkevän, eikä kukaan kuullut hänen enää kertaakaan puhuvan lemmikistään.

Hän se aina nosteli maasta höyhenettömiä linnunpoikasia, matoja, sammakoita ja toukkia. Hänellä oli rupisammakko, jota hän rakasti, ja hän halusi pitää kesyä käärmettä. Kerran hän toi käärmeen kotiin pitkäruohoiselta niityltä; mutta neiti Pim sai pyörtymiskohtauksen, ja isoäiti käski Julianin tappaa käärmeen takapihalla.

Charlien yllytyksestä hän juoksi kolme kertaa niityn poikki, jossa oli härkä laitumella. Charlie ei sitä tehnyt. Hän saattoi vapisematta kävellä katolla sellaisella kohdalla, jossa kaikkia muita hirvitti; ja hän nautti ukkosmyrskyistä. Hänen hiuksissaan ritisi sähkö, ja jos hän painoi sormensa toisen ihoon, tuntui siinä pienoisen sähkö-iskun nipistys. Hän oli ylväs ja peloittava seisoessaan ikkunan ääressä ja hymyillessään salamien leimahdellessa ja ukkosen jyristessä.

Eniten hän näytti pitävän Julianista; mutta sitä oli mahdoton tietää. Hän liikkui kaikkien muiden seassa eristäytyvän, vaatimattoman sävyisesti. Joskus Judith luuli Mariellan halveksivan häntä.

Mutta hän oli myöskin hyväsydäminen; hän teki hullunkurisia temppuja saadakseen toisen iloiseksi itkun jälkeen. Kerran Judith kuuli heidän kuiskivan: »Juostaan kaikki pois Judyn luota» — ja niin he kaikki tekivät. He kapusivat puutarhan alapäässä kasvavaan haapaan ja melusivat siellä hänelle, kun hän meni ohitse muka heitä etsimättä.

Hän poistui lastenkamarin sohvan alle itkemään toivoen kuolevansa siellä, ennenkuin hänet löydettäisiin. Pimeys tuoksui sakean pölyiselle ja kirpeälle ja hengittäminen oli vaikeata. Tuntikausien kuluttua kuului huoneesta askelia, ja sitten Mariella kohotti sohvan päällyksen reunaa ja katsahti sohvan alle.

»Judy, tule pois! Saamme suklaakorppuja teen keralla.» Purskahtaen uudelleen itkemään Judith tuli.

»Voi! Sinähän olet itkusilmäinen.» Hän oli alakuloinen. »Koetanko saada sinua nauramaan?»

Mariella aukaisi leninkinsä napit, pudotti sen yltänsä ja tanssi kömpelösti palttinahousuissaan. Judith alkoi hihittää ja nyyhkyttää samalla kertaa.

Hän pullisti poskiaan, työnsi tyynyn housuihinsa ja tepasteli järeästi. Se oli vastustamatonta. Täytyi ihan hirnua naurusta. Senjälkeen toiset tulivat sisään sangen hiljaa ja olivat hyvin kohteliaita, eivät katsoneet häneen, ennenkuin hänen kasvojensa väri oli tasaantunut, ja estivät hilpeällä keskustelullaan hänen nikotuksensa kuulumasta. Ja teen jälkeen he pyysivät häntä valitsemaan leikin. Niin oli kaikki taaskin hyvin.

Oli syksy, ja pian leijailisi nurmikon yllä kolea, savunsininen usva. Koko sekava, sakea puutarha oli jäykkä kuin lasi, painunut, itseensä sykertynyt, kuuro, mykkä ja sokea, salaperäinen. Usvan alla lepäsi silkinpehmeä puro sileänä ja vireettömänä, heikosti kimallellen. Kaikki taivaan ja maan värit olivat kalpeita aaveita entisestään; ja ilmassa tuntui lahoamisen vaivaava, kirpeän imelä haju.

Kun lapset tulivat piilopaikoistaan pensaiden seasta, näyttivät he kaikki märiltä ja hennoilta, heidän kasvoissaan oli hieno hehku, heidän silmäripsensä olivat kosteat, ja heidän hiuksissaan oli kastepisaroita. Hengitys tuprahdutteli höyryä heidän eteensä. He olivat kauniita ja salaperäisiä kuten ilta.

Onnellisuus tuntui päätä ja rintaa pullistavana paineena, joka oli liian kiihoittava kestettäväksi. Astellessaan raitojen alitse kotiin kapeata, molempia puutarhoja yhdistävää polkua myöten Judith äkkiä sepitti joitakuita runonsäkeitä.

Typerällä, hullunkurisella, vakavalla Martinilla oli punaiset posket, ruskeat silmät ja likaiset polvet. Hänen jalkansa olivat hyvin karvaiset hänen ikäisensä pojan jaloiksi. Hän oli erittäin hyvänluontoinen. Juuri häntä toiset aina kiusoittelivat ja härnäsivät. Charlien oli tapana sanoa: »Narrataanpa taas Martinia», ja kun hänet oli saatu narratuksi, kuten aina kävi, tanssivat he hänen edessään, kiljuen: »Taaskin narrattu! Taaskin narrattu!» Hän ei koskaan pahastunut. Joskus keksi Judith parhaan narraamiskeinon, ja hän ylpeili siitä. Hän oli kovin julma Martinille, mutta poika pysyi uskollisena ja rakastavana, lähettäen hänelle silloin tällöin koulusta sekavia, lika- ja mustetahraisia paperiarkkeja, joissa oli allekirjoitus: »Vilpittömästi Sinun, M. Fyfe.»

Martin rakasti myöskin Roddya — kärsivällisesti, äidillisesti. Joskus he kävelivät kaulakkain, ja leikkiessä he aina ensiksi valitsivat toisensa pariksi. Judith rukoili aina, että Charlie valitsisi hänet ensiksi, ja joskus Charlie valitsi, mutta ei aina.

Martinilla oli yhteen takertuneita makeisia toisessa ja nukkaantuneita yskänpastilleja toisessa taskussa. Aina hän söi jotakin. Jollei hän saanut mitään muuta, söi hän raakoja sipuleja ja löyhkäsi taivaaseen saakka.

Hän oli heistä kaikista paras juoksija ja hyppääjä, ja lihaksilleen hän omistikin hellimmän huolenpitonsa, ylpeillen niistä. Mieluisinta hänestä oli viedä Roddy tai Judith veneellä puroa ylöspäin tyhjentämään linnun pesiä. Roddy ei kiusoitellut häntä Judithin tähden — Roddy ei milloinkaan välittänyt muiden ihmisten puuhista niin paljon, että olisi heitä niiden tähden kiusoitellut — mutta muut olivat kärkkäitä siihen, minkä vuoksi hän pahasti häpeili, puhellen hänelle karkeasti ja sysien häntä luotansa muiden näkyvissä ja näyttäen rakastavansa häntä ainoastaan silloin, kun he olivat kahden kesken.

Kerran he olivat piilosilla, ja Charlie oli kuurumassa. Martin pyysi Judithia piiloon kanssansa. He makasivat puutarhassa heinäkeon alla posket painettuina lämpöiseen, hyvätuoksuiseen nurmikkoon. Judith tarkkaili ruohonlehdillä matelevia hyönteisiä, ja Martin tarkkaili häntä.

Judith laskeutui takaisin nurmikolle, pyörähti ympäri ja silmäili Martinia silmänsä nurkitse. Niin likeltä nähtyinä pojan kasvot näyttivät hullunkurisilta, karkeilta ja suunnattomilta; ja tyttö nauroi. Martin virkkoi:

Judith istuutui hänen vankalle rinnalleen ja liikkui ylös ja alas hänen hengittäessään. Hän kysyi:

»Mutta sinusta pidän toiseksi enimmän», lisäten itsekseen: »En sitä usko.» Se oli rauhoittava tunnustus Jumalalle, joka kuunteli aina. Se näet ei ollut totta. Toisena oli Roddy, sitten Julian ja sen jälkeen Martin. Viimemainittu oli niin ikävystyttävä ja uskollinen, liikkui aina hänen kinterillään ja löyhkäsi hieman hielle ja lialle ja oli niin täydelleen hänen, itsensä vallassa, ettei hänessä melkein lainkaan ollut naapurin lasten salaperäistä viehätysvoimaa. Hänen täytyi ajatella Martinin erikoisia puolia, sitä, että hän juoksi nopeammin kuin kukaan muu tai sukelsi noutamaan esineitä joen pohjasta, ennenkuin muuttui sen osaksi, tai muistella häntä silloin, kun Roddyn käsi oli kierretty hänen olkapäittensä ympärille. Se loi Martiniin lumoavaa hohdetta. Tuntui kiehtovalta ajatella, että oli jonkun henkilön — erittäinkin Roddyn — niin läheinen ystävä. Oli ihan turhaa rukoilla, että Charlie haluaisi kävellä sillä tavoin hänen kanssansa. Sellaisesta ei Charlie uneksisikaan.

Charlie oli kaunis kuin prinssi. Hän oli vaalea ja pitkä, hänellä oli pitkä, vaalean keltainen tukka, jonka hän suki taaksepäin otsaltaan, ja kalpea, puhdas iho. Hänellä oli miellyttävä, suora, valkea nenä ja tytönsuu, jonka täyteläiset huulet olivat hieman raollaan, ja ulkoneva, halkonainen leuka. Hän piti paidankauluksensa napin auki, ja hänen kaulansa alaosa oli valkoinen kuin lumi. Myöskin hänen polvensa olivat hyvin valkeat. Judith ajatteli häntä yötä päivää. Iltaisin hän kuvitteli Charlien olevan vieressään sängyssä; hän kertoi pojalle satuja ja lauloi hänet nukuksiin; ja toinen vakuutti pitävänsä hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja menevänsä hänen kanssansa naimisiin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Charlien vaipuessa uneen osui kuun säde hänen otsalleen, ja Judith valvoi hänen vierellään aamuun saakka. Hän joutui kauheisiin vaaroihin, joista tyttö hänet pelasti; hänelle sattui tapaturmia, ja Judith kantoi häntä kilometrimääriä, tyynnytellen hänen valituksiaan. Hän oli sairas, ja Judith hoiteli häntä, pidellen hänen kättänsä omassaan pahimpien hourailujen aikana.

Potilas huusi: »Judith! Judith! Miksi et tule?» Ja hän vastasi: »Tässähän minä olen, rakas.» Sairas avasi silmänsä, tunsi hänet, kuiskasi: »Ole luonani!» ja vaipui rauhalliseen virkistävään uneen. Ja lääkäri lausui: »Olimme kaikki menettäneet toivomme hänen parantumisestaan; mutta teidän rakkautenne auttoi häntä toipumaan.»

Sitten hän itse sairastui uupuneena valvomisesta ja huolista. Charlie tuli hänen luoksensa ja kyyneleet silmissä rukoili häntä jäämään henkiin, jotta hän saisi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus hän jäi elämään; mutta toisinaan hän kuoli; ja Charlie pyhitti murtuneen elämänsä hänen muistolleen, hoitaen hänen hautaansa ja itkien joka päivä. Hautansa pohjalta hän katseli ylöspäin ja näki miehen kalpeana ja murheellisena istuttavan orvokkeja.

Mitään sentapaistakaan ei koskaan tosioloissa tapahtunut rukouksista huolimatta. Charlie oli ihan välinpitämätön.

Kerran hän vietti yön naapuritalossa, koska äiti ja isä olivat poissa ja hoitajattaren äiti oli vihdoinkin lähdössä. Se tuntui liian innostavalta ollakseen totta, mutta niin kävi. Isoäiti nimitti häntä Mariellan pieneksi vieraaksi, minkä vuoksi Mariella näytti hänelle vieraiden käymälän. Charlie kohtasi hänet, kun hän oli tulossa sieltä, ja meni kohteliaasti ohitse ikäänkuin ei olisi huomannutkaan häntä. Se oli perin harmillinen tapaus. Hän oli toivonut kaikkien puuhiensa näyttävän Charliesta ylhäisiltä. Nyt se ei mitenkään käynyt päinsä. Se teki vierailun selvästikin epäonnistuneeksi.

Kerran he pitivät keskiöiset kekkerit ja söivät nekkuja sekä banaanihyytelöä, joita Julian osasi valmistaa, koska hän oli koulussa Etonissa. Ja seuraavana aamuna Charlie ei tullut aamiaiselle, ja Julian kertoi hänen olleen yöllä sairaana ja käyneen isoäidin luona. Hän aina sairastui juhlimisen jälkeen. He menivät yläkertaan häntä katsomaan, ja hän oli vuoteessa punehtuneena ja kovin äreänä vieressään pesuastia. Hän kääntyi seinään päin ja käski heidän laittautua tiehensä. Isoäidille hän puhui vikisevällä lapsenäänellä eikä olisi sallinut hänen poistua luotansa. Julian jupisi, että hän oli hemmoiteltu lempilapsi, ja he kaikki poistuivat jälleen. Niin oli se käynti tuiki epäonnistunut. Judith palasi kotiin aatoksissaan.

Mutta kun hän seuraavan kerran näki Charlien, oli tämä niin kaunis ja ylimysmäinen, että hänen jumaloimisensa väkisinkin jatkui. Salassa hän tunnusti Charlien viat, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: hänen täytyi palvoa poikaa.

Kerran he sammuttivat kaikki valot ja kävivät piilosille. Pimeys salissa muistutti kyyristeleviä, suunnattomia, mustia sametinpehmeitä eläimiä. Äkkiä Charlie kuiskasi: »Tule, etsitään yhdessä!» Ja pojan kostea käsi hapuili hänen kättänsä ja tarttui siihen, ja hän arvasi Charlien pelkäävän pimeätä. Viimemainittu sanoi olevansa rohkea ja pitävänsä häntä pelästyneenä, mutta vapisi eikä hellittänyt hänen kättänsä. Oli ihmeellistä koskettaa ja suojella häntä pimeässä; se sai pimeyden menettämään kauhunsa. Kun valot uudelleen sytytettiin, teki Charlien mieli kerskua, mutta Julian loi häneen terävän, ivallisen katseensa. Julian tiesi.

Julianille ja Charlielle sattui hirveitä riitoja. Julian oli aina ihan rauhallinen; ainoastaan hänen silmänsä ja kielensä sävähtelivät ja purivat. Hän oli peloittavan pilkallinen. Hänen tyynet sanansa suomivat ja kiduttivat Charlien kirkuvan vimmaiseksi; ja hän saattoi silloin tällöin kuivasti naurahdella katsellessaan kiukkuista veljeään. Kerran he tappelivat krokettikurikoilla nurmikolla, ja Mariellakin oli levoton. Ja kerran Charlie sieppasi avatun kynäveitsen ja viskasi sillä. Julian kohotti kättänsä. Veitsi osui kärki edellä kämmeneen. Hän katsoi siihen huumaantuneena, hänen kasvoilleen levisi riutunut, sairaloinen, kauhuinen ilme, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle, niin että tömähti. Kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta isoäiti virkkoi: »Joutavia», kun Martin meni kertomaan hänelle onnettomuudesta; ja hän oli oikeassa. Sittenkun hän oli virottanut vahingoittuneen henkiin ja sitonut haavan, lähetettiin vapiseva Charlie-poloinen pyytämään anteeksi. Myöhemmin menivät kaikki muutkin sisälle pelokkaan kunnioituksen vallassa, ja kaikki olivat aika pahasti hämillään. Charlie oli vähän hysteerinen, laski kuperkeikkoja ja heittelehti sinne tänne, päästellen meluisia ääniä kurkustaan. Kaikki hihittivät huojennuksesta, ja Julian oli hyvin lempeänä ja kainona sohvalla. Senjälkeen Julian ja Charlie olivat parempia ystävyksiä ja nimittivätpä joskus toisiaan »veikkosiksi».

Kerran eräissä lastenjuhlissa Charlie kaatui; ja nähtyään polvestaan kihoavan verta hän kalpeni ja alkoi uikuttaa. Hän ei jaksanut sietää veren näkemistä. Jotkut vieraat lapset katselivat häntä pilkallisesti ja supattivat; sitten Julian tuli hänen luoksensa ja hyvin kiukkuisesti käski heidän lakata. Sitten hän taputti Charlieta olalla ja kehoitti: »Reipastu, veikkonen!» kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet taloon sidottavaksi. Judith tarkkaili heitä, kun he poistuivat painautuneina likekkäin; heidän takaraivonsa ja kapeat, lapsimaiset hartiansa näyttivät yksinäisiltä ja liikuttavilta. Äkkiä hänen mieleensä johtui: »Heillä ei ole äitiä eikä isää.» Ja hänen kurkkuaan kouristi.

Charlie puhui joskus asioista. Kerran hän erään riidan jälkeen sysi pikku kiviä jokeen ja virkkoi:

»Pötyä! Mitä sinä siitä tiedät?» tokaisi hän paheksuvasti. »Hän on repäisevä ja myöskin mainion taitava. Paljoa taitavampi kuin minä.. Hän pitää minua kamalana aasina.»

»Minä en niin ajattele, Charlie.» Poiketen sitten peloittavasti asiasta hän lisäsi: »Toivoisin, että olisit minun veljeni.»

Charlie viskasi kiven, tarkkaili sitä, kun se putosi veteen, nousi lähtemään ja virkkoi lumoavasti:

»No niin, minäkin toivoisin, että sinä olisit sisareni.» Ja heti oli selvää, ettei hän tarkoittanut sitä tosissaan. Hän ei välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset palvoivat häntä, halusivat häneltä sellaista, mitä hän ei koskaan antanut, mutta aina herttaisesti oli antavinaan. Se vihlaisi pahasti sydäntä. Judith valitti mielessään: »Voi, sinä et tarkoita sitä!…» Mutta samalla hän kuitenkin tunsi sulattavaa lämpöä, koska Charlie oli edes väittänyt niin.

Sukkeluus osui harhaan. Charlie ei ollut sitä huomaavinaan, vaan ilmoitti mahtipontisesti:

Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat riittäneet sitä kuvaamaan.

Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale, joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.

Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan, verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä hieno yhtäläisyys.

Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että Charlie oli rakkaan isänsä kuva.

Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni, sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi, että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi: »Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.

Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.

Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa, tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi, mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan, ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.

Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus. Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen. Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa, jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin; mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.

Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran isoäiti tiedusti:

»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.» Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan ollut rikkonut melaa.

Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet. Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen piirre pujahtaisi mukaan.

Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta, mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan, uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta huolimatta.

Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin. Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi toivonut saattajansa olevan Charlien.

Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai »Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.

Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät. Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä, tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.

Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli, pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten kissanpoika latkii maitoa.

Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta. Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä. Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin puolin suurempi kappale.

Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä… tässä oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)

Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan. Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen, tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen: »Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä. Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut — kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.

Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy. Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen. Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli niin perin roddymaista?

Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti kyyristyen, kissamaisesti.

Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen! Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa: »Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.

Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.

Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä, jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia, joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.

Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö. Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.

He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia, jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt hänestä kovin paljoa.

Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä, haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään, jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki, haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia, hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia. Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.

Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla, oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!… Hänen piirroksensa olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto. Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan mitään.

Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana hiljaa kertaamansa sanat:

Oi, jotakin, mikä olisi suunniteltukin piirrettäväksi hänelle — jotakin, mihin hän saisi merkitä (hän itse, koska Roddy varmasti kieltäytyisi): »Taiteilijalta Judith Earlelle» ynnä päivämäärän: merkki, pysyvä muisto hänen ystävyydestään!… »Oh, en», epäsi Roddy, »en osaa». Hän viskasi kynän kädestään, heti ikävystyen siitä ehdotuksesta, hymyili ja asteli pian pois.

Hymy poisti kärjen pistokselta, mutta Judithia vaivasi tuttu tunne, painostus, hänen silmäillessään loittonevaa taituria. Ei lainkaan hyödyttänyt koettaa houkutella Roddya tulemaan esille sokkeloisesta eristäytymiskuorestaan henkilökohtaisesti häntä lähentelemällä ja vaatimalla hänen suosiotaan. Roddylla oli ikävuosiinsa nähden kovin suuri loukkaamiskyky; hän tuntui joskus täysikasvuiselta rusentavan esiintymisensä vuoksi.

Silloin tällöin hän oli hyvin hullunkurinen ja keksi nurmikolla tansseja saadakseen toiset nauramaan. Hän jäljitteli ihmeellisen hyvin erästä venäläistä balettitanssijaa. Hän osasi myöskin kävellä käsillään ja heittää takaperin kuperkeikkaa veteen. Se oli kovin ihastuttavaa, ja senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Kerran hän ja Judith leikkivät jäniksiä paperisuikalemetsästyksessä. Roddy huomasi pensasaidassa vanhan sateenvarjon ja otti sen. Se oli risainen, ravistunut ja iso; ja siinä oli jotakin ystävällistä — kehnoa, huoletonta hilpeyttä. Hän kanteli sitä kauan aikaa, heilutellen sitä ympäri, joskus pitäen sitä tasapainossa leuallaan tai keihästäen sillä kaikenlaisia esineitä. Kummun laella he tulivat lammikolle, jota peittivät vihreät lehdet ja valkeat, tähtimäiset, vaahtoa muistuttavat kukat. Kaikkialla ympäristöllä kasvoi kurjenmiekkoja, lemmikkejä ja satoja muita harvinaisia, lumoavia, pieniä vesikasveja.

»Kas, niin; minä en tarvitse tätä vanhaa sateenvarjoa», virkkoi Roddy.
Hän katseli vettä: »Haluatko sinä sen?»

Hän nakkasi sen. Se putosi keskelle lammikkoa — kauhistus! — pystyyn, tarttui johonkin eikä uponnut.

Se tuijotti heihin laajan vedenpinnan ylitse jäykkänä, hyljättynä, moittivana. Se puhui: »Minkä tähden otitte minut, rohkaisitte ja hellitte minua, kun aioitte tehdä näin?»

He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän jalkojensa oli pakko palata sinne.

»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa tuonne.»

Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side, yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.

Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.

Siellä oli kenttä, jossa oli kalkkikuoppia, kypsyviä vattuja ja kanervikko- sekä saniaisaukeamia. Saniaisten omituinen haju leijaili ilmassa heikkona, mutta läpitunkevana, maallisena, mutta kuitenkin epätodellisena, häiritsevänä.

Hän tuijotti kauhuissaan kuollutta, polulla viruvaa kaniinia. Se oli kyljellään pienet, hentoluiset käpälät ojennettuina ja liikkumattomina ja sen alapuolen pehmeä, salaperäinen, valkea turkki paljaana. Joku heistä — kuka, sitä hän ei mitenkään jaksanut muistaa — virkkoi:

»No, se istui, hiivin sen luokse ja viskasin kiven säikähdyttääkseni sitä aikomatta sitä vahingoittaa. Mutta kiven on täytynyt osua suoraan sen korvan taakse — joka tapauksessa tapoin sen heti. Se oli pelkkä sattuma. En pystyisi tekemään sitä uudelleen, vaikka koettaisin koko elämäni.»

Hän seisoi kädet taskuissa, silmäillen kuollutta otusta, kasvot naamiona. Auringonpaiste alkoi himmetä. Saniaisten pinta heloitti metallinkiiltoisena, ruoho oli kalmanvaalea, puut suhisivat. Judith rimpuili painajaisen kourissa.

Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen viereen ja itki.

»Kuulehan; älä itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt kyyneliä.

»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy.
Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:

Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!… Sitten taaskin, pitkän ajan kuluttua:

Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin. Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä tukehdutti kuin hukkuvaa.

He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan. Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.

Tyttö tyyntyi äkkiä tyrmistyksestä, sillä Roddy kuulosti olevan romahtamaisillaan. Hän ei jaksanut kestää Judithin murhetta. Kyyneleisen silmänsä nurkitse hän näki Roddyn kasvojen alkavan värähdellä. Nopeasti hän luovutti ruumiin, ja poika vei sen pois.

Hän oli poissa kauan aikaa. Palattuaan hän tarttui Judithin käsivarteen ja kehoitti:

Laakeripensaan alla olevalle vähäiselle kummulle hän oli sijoittanut kauniin levyn. Se oli keksiastian kansi, sileä, kirkas ja välkkyvä, ja hän oli takonut siihen naulalla sanat: »Kaniinin muistoksi.»

Kaniini oli tuon kaiken rauhallisen ja vihreän hämyn suojassa, kylmien, jäykkien, kiiltävien, isojen laakerinlehtien varjossa; enää se ei ollut peloittava ja liikuttava, vaan lepäsi arvokkaasti muistolevynsä alla kätkettynä suojaavan maan ystävälliseen helmaan poissa kärpästen, poikien ja auringon pilkallisen tuijotuksen ulottuvilta. Se oli niinkuin sen pitikin olla. Enää ei ollut surun syytä.

Roddy oli tehnyt sen hänen mielikseen. Charlie ei olisi sitä tehnyt, Martin ei olisi osannut. Se oli niin puhtaasti roddymainen teko, niin vieras hänelle, kuten olisi otaksunut, mutta tehtynä kuitenkin niin selvästi hänen tekonsa ja ainoastaan hänen. Arvaamaton Roddy! Judith muisti, kuinka Roddy silloin, kun Martin oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja valitti, oli huolissaan ja kasvot rypyssä häärinyt vahingoittuneen ympärillä. Hän ei voinut kestää ihmisten onnettomuutta ja tuskia.

Judithin teki mieli suudella häntä, mutta ei uskaltanut. Hän silmäili Roddya, koko hänen olemuksensa työntyi Roddya kohti lämpimän, myrskyisen kiitollisuuden vallassa, ja hän kosketti nopeasti pojan käsivartta. Viimemainittu katsahti vuorostaan häneen ja perääntyi, peläten kiitoksia ja hymyillen hämärää, alaspäistä hymyään. Tyttö tuumi: »Enkö milloinkaan, enkö milloinkaan ymmärrä häntä?»

Hän näki iltaruskon alkavan koristaa taivasta. Aurinko painui punertuvien pilvien taakse, ja kaikki puunlatvat olivat valaistut, heiluen ja huojuen himmeinä tummankultaisessa valomeressä. Puron toisella puolella näyttivät vainiot upeilta ja kaihoisilta; ne olivat täynnä päivänpaistetta, jota halkoivat pitkät, sinipunervat varjot. Puro virtasi hieman sekavana; sen pinnalla oli hehkuvia, tulisen opalinvärisiä läikkiä. Mutta kaikki pehmeni, tasaantui. Pilvet ajaantuivat pois, tuuli oli nyt tyyntynyt; ilta olisi yhtä tyyni, yhtä eloton kuin kuolema.

Hän näki sen kaiken, hänen väsymyksestä värähtelevät, ylettömän herkät aistinsa tajusivat sen. Se oli liikaa. Roddyn kalpeat kasvot tulivat ihan äkkiä merkitseviksi ja kaikki muut, jopa Charliekin, häipyivät kauaksi, kun hän katseli Roddya ja tunsi rakastavansa häntä. Ja katsellessaan hän näki syvän valon osuvan Roddyyn, ja viimemainittu näytti sulautuvan koko illan salaperäiseen rusotukseen, muuttuvan sen osaksi, ja hän tunsi itse äkkiä katoavansa hänen kanssansa himmeään, vihlovaan likeisyyteen ja vajoavansa — kohottava aalto, ja kaikki oli tullut ja mennyt ajattomassa hetkisessä.

Mutta myöhemmin se ei tuntunut todelta. Hän muisti vain, että kun hän senjälkeen oli nähnyt Roddyn, oli viimemainittu ollut ihan tavallinen ja välinpitämätön, ja hän itse, joka yhäti oli odottanut merkkejä ja ihmeitä, oli tuntenut hyytävää pettymystä. Roddy lapsena kävi senjälkeen hämäräksi; ja myöskin kaniinin hauta, jota hän oli aikonut hoitaa ja pitää kauniina kukkakumpuna vuodenaikojen vaihtuessa, himmeni. Jonkun ajan kuluttua hän ei edes tarkoin muistanut, missä se oli kaikkien noiden pensaiden seassa. Kaniini makasi haudassaan unohdettuna.

Myöskin toiset häipyivät. Hän ei saanut heistä enää mitään tietoja. He olivat selvästi piirtyneet loppuryhmäksi kummun rinteelle, ikäänkuin kauhu olisi sillä hetkellä tuonut yön ja peittänyt heidät iäksi pois näkyvistä.

Sitten isoäiti vuokrasi talon ja lähti pois etsimään vähemmän kosteata ilmastoa reumatismilleen. Yksinäisyydestä tuli jälleen elämän luonnollinen tapa, ja naapuritalon lapset olivat menneet ja kadonneet, ikäänkuin heitä ei olisi milloinkaan ollut.

Sitten he tulivat taaskin — tupsahtivat niin äkkiä omituisesti, lyhyesti nuoruuden ajattoman hämmingin takaa, että he jättivät jälkeensä vieläkin sekavamman tunnun epätodellisuudestaan — vielä entistäkin syvemmän vieraantumisen.

Oli talvi — pitkän pakkasen ja kymmenpäiväisen luistelun aika — se aika, jolloin virran mukana ajelehtivien, isojen jääjärkäleiden tähden oli vaarallista mennä joen poikki päästäkseen luistelulammikolle. Ne kymmenen päivää välähtivät kirkkaasti näkyviin koko elinajaksi — liikunnon, valon ja ilman säkenöivänä, puhtaana, henkeäsalpaavana huumauksena, joka tuntui joka ilta liian riemulliselta kestämään; mutta kuitenkin jokainen seuraava aamu — jolloin hän herätessään ensin kuunteli, sitten pelokkaasti tirkisti, millainen päivä oli — tarjosi ihmeellistä jatkoa. Hän rukoili: »Oi, hyvä jumala, salli luistelukelin jatkua! Salli minun luistella! Älä riistä minulta onneani, silloin minä rakastan sinua niinkuin minun tulee.» Ja kymmenen päivän aikana Jumala kuuli hänen rukoustaan.

Joka päivä hän syrjäytti oppituntinsa, meni joen poikki ja juoksi narskuvan, pakkasen silloittaman luhdan poikki lammikon rannalle. Siellä liukui, liiteli ja pyöri ihmisiä naurunpurskahdusten kajahdellessa päivänpaisteisessa ilmassa. Heidän huulensa olivat raollaan, heidän silmänsä loistivat, he olivat tavallista kauniimpia.

Hänellä oli valkea villapaita ja tulipunainen kaulaliina. Aluksi häntä katseltiin, sitten hänelle alettiin hymyillä; ja pian hän tervehti kaikkia niitä, jotka kävivät lammikolla säännöllisesti, ja hymyili uusille tulokkaille joka päivä.

Muuan tyttö tuli joka aamu Lontoon junasta. Hän oli hoikka ja kaunis ja luisteli lentävän viehättävästi kuin unikuva. Hänen poimutettu hameensa liehui hänen liikkuessaan, hänen somakenkäiset jalkansa olivat kapeat ja pienet, ja hänen kaartaessaan näkyivät hänen pitkät, hoikat säärensä polviin saakka. Hän näytti jumalattarelta hilpeän, seuraa rakastavan, alempiarvoisen lauman seassa. Judith luisteli joka päivä edestakaisin hänen edessään, turhaan toivoen katsetta, sillä tyttö oli ylpeä, itseensä syventynyt ja innokas, pysyi erillään eikä huomannut ketään, luistellen yhtenään pimeään saakka. Eräänä päivänä hän toi muassaan komean, nuoren miehen, jolle hän ei ollut suinkaan ylpeä eikä välinpitämätön.

He tanssivat valssia, pyörähtelivät, piirsivät kuvioita, luistelivat käsikkäin, nauroivat toisilleen; ja levätessään he istuivat vierekkäin, puhellen ja poltellen savukkeita. Päinvastoin kuin kumppaninsa nuori mies katsoi Judithiin eikä ainoastaan kerran, vaan monesti; ja sitten mies hymyili hänelle, kuiskasi jotakin jumalattarelle, ja Judithin sydän sykki rajusti. Mutta kylmä, ynseä olento vain vilkaisi kerran ikävystyneesti, nyökkäsi ja lähti jälleen luistelemaan. Kun he illan tullen valmistautuivat poistumaan, katsahti kenkiään riisuva nuori mies ohimenevää Judithia, näyttäen säteilevän hymynsä, valkeat hampaansa ja siniset silmänsä, ja toivotti: »Hyvää yötä!» Mielipahakseen Judith näki ainoastaan sinä päivänä tämän komean ja ystävällisen nuoren miehen, jonka vaimo hän olisi mielellään ollut.

Muuan vanha herra, jolla oli silmälasit ja harmaat viikset ja joka luisteli hyvin tasaisesti, näki paljon vaivaa opettaessaan hänelle ulkokaarrosta. Vanhus nimitti häntä »ystäväisekseen» ja katseli häntä silmälasiensa takaa nälkäisillä, vesimäisillä, kaihoisilla silmillä. Hän keskusteli vähän, jos ollenkaan, mutta Judithiin katsoessaan hän aina selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa ikäänkuin olisi aina ollut paljastamaisillaan jonkun suunnattoman salaisuuden. Siellä oli myöskin tavallinen, mutta kohtelias, pisamainen poika, joka luisteli todella sangen nopeasti ja joka useina iltapäivinä kiiteli huohottaen sinne tänne jäällä Judithin riippuessa hänen norfolkilaisen nuttunsa vyössä ja kiljuessa.

Kymmenes aamu oli lauantai. Lontoon juna toi useita seurueita. Jumalattarella oli muassaan pieni tyttö. Oli useita rahvaanomaisia, huutelevia ryhmiä huonoja luistelijoita ja yksi tai kaksi rauhallista, taitavaa luistelijaa. Judith pani merkille omituisen kolmikon pitkiä, hoikkia, hienostuneen näköisiä ihmisiä — kaksi poikaa ja yhden tytön. He istuivat rantaäyräällä ja söivät hitaasti voileipiä. Lopetettuaan he nousivat pystyyn ja seisoivat yhdessä ryhmässä liikahtamattakaan kiinnittääkseen jalkoihinsa käsissään olevia luistimia. Niin pian kuin he nousivat seisomaan Judith tunsi heidät: Mariella, Julian ja Charlie.

He eivät olleet muuttuneet paljoa, mutta he olivat kasvaneet kovin huolestuttavasti. Mariellan täytyi olla noin metrin ja kolmen neljänneksen mittainen. Hänen vartalonsa oli vain venynyt lapsuusajan pitkien, epämääräisten kaarien kovinkaan paljon muuttumatta. Judith tuskin uskalsi vilkaista poikiin; he olivat suunnattomia.

Tuo oli Charlie, tosiaankin Charlie, tuo keltapäinen, hieman hurjannäköinen, kauniimpi kuin koskaan ennen… Judithia tukehdutti.

Samassa Mariellan katse osui häneen. Hän punehtui hirveästi, hänen sydämensä sykki kauheasti, ja hän kääntyi hätäisesti toisaalle. Mutta hän tunsi heidän tarkkailevan, kyselevän, puhelevan hänestä. Hän kaarsi täydellisen puoliympyrän luistimensa ulkosärmällä ja tunsi nyt, jos he tuntisivat hänet, parhaiksi kestävänsä sen.

Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä levottomuutta.

»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te olette
Judith Earle, ettekö olekin?»

»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä tunnen. Mutta te olette kasvaneet niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi, ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.

Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu… He eivät ymmärtäisi… Että heidän piti kaikkien näiden vuosien jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi, hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä! Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän rukoili, että jää hänet nielisi.

Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat tulla todellisiksi.

»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä vakavalta kannalta.

»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin Charliesta katselemaan luistelijoita.

»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie. »Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on helposti hölmöin.»

Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois pahan tuulensa ja nauroi.

»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme ilkeintämme!»

»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät, kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän, henkeäsalpaavan kaunis.

»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä aikoja?»

Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään, vihellellen rajusti.

»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä kouluani. Missä sinä käyt koulua?»

»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi. Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta. Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin yksikseni.»

»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka päivä.»

»Mariella rakastaa kouluaan», virkkoi Julian. »Se on mainio. Hän ei opi mitään ja pelaa jääpalloa koko päivän. Judithin vanhemmat haluavat, että hän saa opetusta, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö asia ole niin, Judith?»

He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.

»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»

Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti. Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut häntä… Judithin sydän lämpeni.

»Minä toivoisin sinun tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli niin herttaista, kun olit täällä.»

»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne joka kesä.»

»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.

He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin.
Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»

»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa, ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.

»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet kertaakaan ennen eläissämme. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia, ettei meidän saa sallia kaatua.»

»Tule tänne!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn!
Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat jäätyneet.»

Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten, kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi, mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin, painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä. Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään — todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa, kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti; nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Niin, Roddy… Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena, pitäen hänestä.

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja liikuttanut hänen mieltänsä.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te kaikki! Mikä tuska, mikä vaikutelma! Ihan kuin teatterijuna — kauhun ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme milloinkaan. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, kasvosi… Minä kuolen…»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin sanoa: hellitä t — En saanut ääntä — Oi, mikä tunnelma!… Sellaisia huimia haaveita… Oi, hyvä Jumala!»

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta, eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie, jos edelleenkin häärit näin».

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä. Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen »Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne, kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella, välinpitämättömällä loistollaan.

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita, nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina, virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen, helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova. Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa, lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen luoksensa ja kysyi:

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat horjuen heidän eteensä.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti
Julian.

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti.
Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että
jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle.
Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen.
Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten lauluksi:

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen jälleen pois ja huusi:

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä nauramaan.

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen — kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään. Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?» Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä. Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan; ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä yksinäiseltä?… Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa, meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa lyödä häntä.

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta, ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn.
Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden kaukaisessa unelmassa.

Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä, lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja
Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen,
vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä
Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.»
Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen, nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine, huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme. Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle. Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää, jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia», päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys. Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti sairaana järkytyksestä.

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun täytyy. Oi, Mariella, totisesti haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä rintamalle, joten totisesti arvelen, että minulle sopisi suoda, mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään. Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En voisi sietää kenenkään muun naisen koskettavan itseäni. Sinä ja minä ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia. Me emme ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden ja antaudun heti surman suuhun…»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta, sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan, mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä…

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä…

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana, että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa, siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman odottaminen.

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun, puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet, ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa käsiinsä ja riensi yläkertaan.

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.» Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon, tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa… Haluaisin neuvotella veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi kauhuissaan.

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä; ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan, laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa, panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia, tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää, heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla reunamilla!… Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö niin?»

»Nuori herra Charlie on kaatunut… Niin, neiti. Saimme siitä tiedon Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi, kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!…» Vanhus purskahti herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan. Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa… kaikkien lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli… Niin, neiti, niin, neiti Judith…»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan, koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja laahusti pois kadoten pimentoihin.

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se — kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.

Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää… Hän ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen kuolemastaan.

Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen kuolemastaan puhuttiin.

Siispä ei ole syytä itkeä; hän on elossa, hän on Jumalan huostassa. »Isä, sinun käsiisi annan minä hänen henkensä.» Mitä se merkitsi? Ole, ole uskovinasi siihen, täytä tyhjyys varmoilla vakuutuksilla!

Mitä oli tullut hänen kiiltävästä päästänsä? Millaiselta hän nyt näytti?

Juuri sillä hetkellä he kaikki itkivät Ranskassa kuoliaaksi ammuttua Charlieta. Se oli tosiaankin totta; hän oli kuollut ja haudattu maahan, iäksi kadonnut. Judithin mieli horjui ja murtui heidän murheensa painosta; oman surunsa hän olisi jaksanut kestää, mutta heidän surunsa oli sietämätön.

Hän palasi illan välinpitämättömästä pimeydestä kreikkalaisten säkeiden ääreen, jotka piti seuraavaksi päiväksi oppia.

He olivat kaikki uimassa naapuritalon laiturilta himmeässä, kuulakkaassa hämärässä. Hän näki omien valkeiden jalkojensa ojentautuvan koettamaan vettä; hän astui veteen ja ui sinne tänne. Siellä oli myöskin Roddy, jonka tumma pää huppelehti epämääräisesti hänen läheisyydessään. Joskus Roddy kosketti hänen kättänsä tai hänen olkapäätänsä, hymyillen hänelle ystävällisesti. Muut olivat epäselvänä ryhmänä rannalla. He kaikki olivat hyvin hilpeitä; hän tunsi riemastuksen kumpuavan rinnastaan ja leviävän kaikkien muiden sekaan.

Äkkiä Charlie ilmestyi joukkoon. Oi, tuossa oli Charlie vahingoittumattomana ja terveenä sittenkin! Eikä kenenkään tarvinnut enää olla murheissaan!

Charlie ei virkkanut mitään. Hän erosi nopeasti muiden parista ja he kaikki katselivat äänettöminä, kun hän kumartui himmeän joen puoleen ja sujahti veteen. Hän käänsi kasvonsa, näkymättömät kasvonsa, myötävirtaan ja eteni hiljaa, kelluen ja uiden. Myöskin hän oli iloinen.

Hänen edessään oli yön ja veden tumma, usvainen, yksinäinen pimeys, pysähtymättä ja taaksensa vilkaisematta hän loittoni siihen, ja se kietoutui hänen ympärilleen. Toisten mieliin hiipi kauhu, sillä hän oli katoamaisillaan.

Judith parahti ääneen ja heräsi keskellä yötä, hillittömän itkun kyynelien valuessa hänen kasvoillaan ja sokaistessa hänen silmiään.

Hänen poikansa syntyi, ja hänen isoäitinsä kuoli; mutta hän oli liian kaukainen, liian riutunut varjo nostaakseen päätänsä sentähden.

TOINEN OSA

He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.

Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen, hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä. Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen, salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti. Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen. Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi hänen liikkuessaan.

Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.

Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.

Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä — kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin levollista hymyilyä.

Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua, tuntien voimiensa herpaantuvan.

Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä. Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla: Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo, joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein kävelleet hänen unissaan.

He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.

»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai ymmärrätkö, Martin?»

Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä, lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.

»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia, hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»

»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen etusormen näppäiltäviksi, Martin.»

»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?» veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.

»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa, ettei se nyt ole teidän huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»

Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä
Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.

Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat kalisivat hänen suussansa.

Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään… päivästä päivään… itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale…»

Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän sydämensalaisuuksiaan.

Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.

Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»… Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut — jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja tarkkaillut äänettömänä etäältä.

Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten enää olisi ihmeellinen.

Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi, joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.

Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko yön…

Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.

Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi; tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan väikkyneet tyhjyydessä… He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko todellisuus mitään muuta kuin unta.

Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän hämmentymisen ilmeensä.

Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen piiloutua.

»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»

»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu.
Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»

»Hänen hajunsa.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle. Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»

»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin Oxfordin yliopistoon.»

»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»

»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo näyttää sopivan lapselle.»

Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.

»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten», virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»… Hänen äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:

»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»

Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse ilmoittamaan itsensä.

Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama, näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä. Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.

»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua; mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.

Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.

Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.

»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»

Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen ja hämmingin valtaan.

»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko — näytit siltä kuin —» sopersi hän.

»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.

Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se, että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:

Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin. Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.

»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta alkaen», vastasi Judith vakavasti.

»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä kirjatoukka?»

»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»

»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»

»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»

»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi: »Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»

»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla tosiaankin on älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.

Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta häpeän ja harmin nujertamana.

»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»

»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet liian hullunkurinen.»

Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita, ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita. Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan, kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei olisi tullutkaan tänne.

He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan kirkas, hiljainen piipitys:

»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei siitä mitään.»

Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili pianissimo. Roddy yhtyi viheltämään säveltä.

Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin. Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä hänen tarvinnut olla peloissaan.

Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen ennestään juovaisiin kasvoihinsa!

»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita — eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään musiikkimiestä.»

»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä kiusankappale —»

»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen olen kadehtinut sinua kiusakseni.»

»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.

»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten mitenkään sinua tuntisi.»

»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme — milloin? Vuosisatoja sitten.»

Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.

»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään ulkosalle, Judith.»

Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä. Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.

Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä, tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.

»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli minun kajota häneen.»

»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.

Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen, suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien jäsenten välttämätön piirre.

Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä, vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui. He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan; Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä tarkkailevaa Juliania.

Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä äidikseen.

Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella; yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan päättää mitään varmasti.

»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa eikä ollut äänen kantamissa.

»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.

»Michael Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa — mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi, Mariella?»

»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika sievä poika, eikö olekin?»

Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa, tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi. Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.

»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä rauhallisesti, rauhallisesti — ja sallit tuon riivatun hupsun, meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella hänen hermonsa…»

Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa päätä ohimennen.

»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika!
Ei ole mitään hätää.»

Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.

»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy usein täällä!»

Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui; Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä sydän kipeänä.

Kaikki oli mennyt hullusti. Martin ja Roddy eivät olleet palanneet, eikä hän ollut rohjennut lähteä heitä etsimään sanoakseen heille jäähyväiset. Voi, he eivät välittäneet siitä, sanoiko hän jäähyväiset vai eikö, koska eivät olleet tunteneet häntä kohtaan kyllin paljon mielenkiintoa pysyäkseen hänen luonansa. Ei edes Martin kaivannut häntä, vaan piti Roddyn seuraa parempana. Hän oli toivonut saavansa kylliksi varmuutta katsoakseen Roddya, kerran, levollisesti, ja nähdä hänet sellaisena kuin hän oli; mutta heidän muutamia kertoja vilkaistessaan toisiinsa hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin niin räikeää, niin polttavaa epätodellisuutta, että se hämmensi koko hänen mielensä ja pakotti hänet avuttomana välttämään Roddyn katsetta. Kun hän tänä iltana olisi vuoteessaan, tulisivat he kaikki hänen eteensä vaivaavina ja kiusaavina, kolmin kerroin välinpitämättöminä ja kylminä nyt, kun tämä kaivattu kohtaus oli tapahtunut, karvas ja hedelmätön tosiasia. Mielikuvitus ainakin oli ollut tuottelias, se oli ravinnut itseään; mutta todellisuus oli karu kuin kallio. Mitä, aprikoi hän, hän oli saattanut tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt, millaiselta hänen olisi pitänyt näyttää miellyttääkseen heitä? Hänen pukunsako vai hänen ulkonäkönsä vaiko hänen typerä vakavuutensa opistosta puhuttaessa oli tuominnut hänet kelvottomaksi heidän seuraansa? Ilottomien aatosten painamana hän seurasi Juliania arkihuoneeseen.

Julian istuutui pianon ääreen poika polvellaan ja alkoi hiljaa soittaa.
Judith seisoi hänen vierellään.

Vähän ajan kuluttua lapsi keikautti päänsä taaksepäin Julianin olkapäätä vasten ja kuunteli ihastuneena. Silloin Julianin kasvot silisivät ja miltei hymyilivät. Soitettuaan jonkun aikaa hän taukosi ja virkkoi:

»Käy istumaan! Ei sinun vielä tarvitse lähteä.» Ja hän alkoi jälleen hiljaa soittaa.

Vapauttaakseen Julianin kädet Judith otti hellävaroen lapsen häneltä ja nosti sen omaan syliinsä, jossa poika istui liikkumattomana ikäänkuin huomaamatta muutosta.

Tarkkaillessaan käyriä sormia, jotka lipuivat pitkin näppäimiä kieleltä kielelle, ja nähdessään ympärillään tutun huoneen hän vähitellen joutui entisyyden lumoihin. Soittaja oli Julian-poika, ja hän itse oli puolittain uinaileva, etuoikeutettu kuuntelija; ja ikäänkuin heidän keskinäisessä tuntemisessaan ei olisikaan ollut aukkoa he istuivat vierekkäin itsetiedottoman läheisesti. Mitä pelkäämistä oli ollut? Nyt hän oivalsi aina voivansa löytää Julianin samasta kohdasta, johon hän oli jäänyt heidän erotessaan, ja huomata, ettei hän ollut muuttunut hänelle; hänen, Judithin, sopi sanoa hänelle mitä tahansa pelkäämättä pilkkaa tai torjumista. Mutta hän olikin aina ollut luontevin koko joukosta; veriheimolaisuuden vaistoa hillitsi hänessä kriitillinen älykkyys, ja hän oli aina valmis ainakin terästämään järkeään vierasta vastaan, jos kohta ei tulemaan hänen ystäväkseen.

»Täällä ei ole mitään muuttunut. Muistan jok'ikisen esineen tässä huoneessa, ja se on ihan samanlainen — jopa noissa laudoissa olevia mustetahroja myöten. Tuntuu unelta olla taaskin täällä ja puhella kanssasi — sellaiselta unelta, joissa nähdyt paikat muistaa ja kaikki on niin tuttua, että se tuntuu pahaenteiseltä. Olen usein nähnyt tällaisia unia —»

Hän katkaisi lauseensa ja olisi toivonut jättäneensä viimeiset sanat lausumatta; mutta Julian piti hänen huomautustaan yleisenä, nyökkäsi ja kumartui katsomaan Peteriä, joka kalpeana ja unisena lepäsi Judithin helmassa. Poika oli hyvin väsynyt, mutta ei ärtyinen, vaan äänetön ja raukea. Julian kosketti hänen poskeaan.

Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota
kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata.
Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen
Charlien lasta.

»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi! Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä… Minulla ei ole edes kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»

»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»

»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän, siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»

Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä ilmaisisi.

»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat, vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?

Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi hiljaa:

Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.

»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut havaitsevinani kaikki sen oireet.»

Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä aatoksissaan.

»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo menetellä häneen nähden?»

»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa soittokoneita?»

»Kuinka onneton pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö sitä oivalla?»

»Tarkoitan — että sinä pidät hänestä», rohkeni tyttö arasti huomauttaa.

»Hm — no niin, varmasti Mariella väittää samoin. Olenhan kuullutkin hänen niin vakuuttavan. Hän on hyvin täsmällinen, äiti-poloinen, kaikkiin pieniin myötätunnonosoituksiinsa nähden.» Julian vilkaisi kelloon. »Minun on aika viedä hänet yläkertaan. Odota minua!»

»Niinpä niin, Judy. Olet oikeassa. Pidän hänestä. Mutta pitääkö minun olla ajattelematta, koska tunnen?»

»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt olemuksensa pohjia myöten.

»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa sointu.

»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi kuolla.»

Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin hän sopersi:

»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava ilveily.»

»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He eivät ajattele. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä, elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan. Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!… Kuten lienet arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään. Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista minua. Käsität siis —»

»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset, keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko muuten samaa mieltä kanssani?»

»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän keskeytti puheensa.

»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui. »Vaikkakin tietäisin sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä tuntuisi.»

»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»

Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan. Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas mies.

Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.

»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa — suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»

Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian raukeat joutuakseen kuohuksiin.»

Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään väsyneesti.

Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.

»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta. Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat hieman käreät.

»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne vaativat, ne vaativat ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»

Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton myötätunto oli lohduttanut häntä.

»Mariella ei sano mitään. Ajatteleeko hän, se on toinen kysymys — tai jopa tunteekin. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se vain pysähtyneestä kehityksestä?»

Sen sanottuaan hän äkkiä kävi miettiväksi, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että kenties se selitti Roddynkin olemuksen; kenties hän oli yliluonnollinen, ja siinä tapauksessa oli hyödytöntä — hän ei koskaan…

»Yliluonnollinen. Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi.» Julian mietti mieltyneenä tähän ajatukseen. »Täytyyhän sen merkitä jotakin, ettei kukaan ole milloinkaan yrittänytkään antaa hänelle liikanimeä eikä lyhentää hänen oikeata nimeään; hän on aina ollut Mariella.»

Hän alkoi tyytyväisesti hyräillä lyhyttä säveltä. Judith virkkoi kerkeästi:

»Palataksemme vain Peteriin, et tarkoita sellaista, ethän? Minkä tähden hänen pitäisi olla onneton? Ajattele, mitä kaikkea voit opettaa hänelle. Tiedäthän, että pitäisit siitä.»

Julian näytti hieman masentuneelta, mutta tuokion kuluttua hänen kasvonsa taaskin kirkastuivat, ja hän silmäili tyttöä ystävällisesti.

»Älä ole huolissasi. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, ettei häntä kohdella huonosti — paitsi minun omalla tavallani. Nimittäin, jos Mariella sallii minun tehdä sen. Ja hän sallii. Hän on sangen hyvänluontoinen, se minun täytyy myöntää. Hän ei ole kertaakaan suonut minun riidellä kanssansa. Ja hänen olisi hyvin sopinut tehdä se.»

Julian näytti taaskin aprikoivan, mutta huomattuaan tytön katselevan häntä huolestuneesti hän lisäsi:

»On kummallista, kuinka luonnolliselta tuntuu haastella sinulle kahden kesken tällä tavoin. Sinä et ole muuttunut rahtuakaan. Muistan, kuinka juhlallisesti aina kuuntelit, tuijottaen minuun. Olen oikein hyvilläni siitä, että tapasin sinut jälleen. Olen aina voinut puhella kanssasi.»

Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti sitä sitten pianolla.

»Sen taisin itse sepittää… Se on aika hauska pikku sävel. Kenties käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»

»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä; niin erikoinen taipumus.»

Judith oli vielä sanattomana, kun Mariella, Martin, kaksi isoa verikoiraa ja koiranpentu tulivat sisälle.

»Sepä hyvä», virkkoi Martin yllättävästi, ja hän katso Judithiin ujoilla, punertavilla kasvoillaan hymy.

»Tietysti sinun pitää jäädä», sanoi Mariella ystävällisesti. »Käymme ihan heti syömään. Missä on Roddy?»

»Hänen olisi parasta tulla», lausui Julian ja kääntyi Judithin puoleen, selittäen kohteliaasti: »Mitä tulee Martin-rukkaan, joka on niin paljon kehittänyt itseään, on kokemus osoittanut, että viisaampaa on olla täsmällinen.»

Hän erosi toisista ystävällisen kamppailun jälkeen ja pujahti puutarhaan mieli kevyenä. Viileä ilma virkisti hänen aivojaan, joita kosketus Julianin kanssa oli järkyttänyt ja kiihoittanut; ja hän asteli verkkaisesti venekatokselle pitkin pensaiden reunustamaa tietä, haistellen mennessään villien kirsikka-, japonika-, manteli- ja luumupensaiden tuoksua. Oli riemuista katsella ja taaskin tuntea puutarhan kauniita kohtia, sen unohtumattomia sopukoita — lapsellisen lumouksen paikkoja. Jossakin täällä läheisyydessä oli laakeripensaan alla kaniinin hauta. Hän muisti sen illan, muisti, kuinka uusi tietäminen oli häntä järkyttänyt. Nyt oli taaskin samanlainen salaperäinen, vaikuttava hämärä; saattaisi tapahtua mitä tahansa. Hänen aistinsa olivat niin ylettömästi pingoittuneet, että vähäisinkin fyysillinen vaikutin tehosi häneen ankarasti, tärisyttävästi.

Tuolla laiturilla oli tuo omituinen nuori mies Roddy. Hän oli tarkastamassa vanhaa, punaiseksi maalattua ruuhta, mutta nosti päätänsä ja hymyili nähtyään Judithin.

»Minäkin jään illalliselle.» Judith hymyili hänelle säteileväsi varmana itsestään ja tuntien suunnatonta huvia.

Roddy loi häneen kullanruskeista silmistään kirkkaan, heikkovälkkeisen katseensa.

»Tarkastan, onko tämä vanha ruuhi käyttökelpoinen. Kuten näet, on siinä rako, mutta en usko sen paljoakaan haittaavan. Jätän sen yöksi veteen. Mielin laittaa siihen purjeen.» Hän silitti ruuhta rakastavasti.

Mutta Roddy ei halunnut paljastaa itseään. Judith oli edellisenä yönä nähnyt hänen yksin soluvan ruuhessaan virtaa alaspäin, mutta hän ei saanut olla sitä tietävinään, hänen ei sopinut sanoa: »Minä näin sinut.»

Roddy kumartui ruuhensa puoleen ja hypisteli lautoja, oikaisihe sitten ja jäi seisomaan, silmäillen pitkää, pajujen reunustamaa vesivyötä. Auringonsäteet eivät enää sitä hiponeet, ja se oli rauhallinen, harmaa, kuulakka, autio pinta. Sen ylitse lensi valkea pöllö, joka äkkiä sujahti alhaalle.

Judith hymyili vieläkin suunnattomasti, salaperäisesti huvitettuna. Hän näki Roddyn vilkaisevan haapaa, josta pöllö oli lehahtanut lentämään, ja silloin miehen kuva syöpyi kokonaisuudessaan lähtemättömästi hänen mieleensä. Hän näki nuoren miehen, jonka piirteet olivat hiukan sekavat ja epämääräiset, ikäänkuin hän olisi ihan äsken herännyt; tumma tukka oli hieman sekaisin ja välkkyvä, ilme salaperäisen näköinen, huulien lyhyessä, täydellisessä kaaressa ja silmien paksuissa alaluomissa oli jotakin ylpeätä, aistillista ja kyynillistä. Judith näki koko omituisen sekoituksen, jossa oli samanlaista ja erilaista kuin Roddy-pojassa ja joka esiintyi tässä miehessä tarjoamatta selityksen vihjaustakaan.

Roddy huomasi hänen hymynsä ja hymyili hänkin puolestaan; koko hänen kummalliset kasvonsa jakaantuivat sydämellisiksi tuikahduksiksi, ja hänen suunsa raottui ja painui alaspäin haikean herttaiseen tapaansa. Hymyillen he katsoivat toisiaan silmiin; ja ihan äkkiä näytti Roddyn silmien välke keskittyvän yhteen kohtaan ja tiukasti suuntautuvan häneen hetkiseksi.

»No?» äänsi Roddy vihdoin, sillä yhäti he vitkastelivat epävarmasti ikäänkuin olisivat tunteneet välillään olevan jotakin, mikä piti heitä empivinä, tarkkailevina, vaistomaisesti kuuntelevina kummankin odottaessa toisen tekevän jotakin ratkaisevaa.

Hän levitti kätensä ja silmäili niitä; tuskaisesti Judith muisti tämän hermostuneen eleen ja siihen liittyvän ilmeen.

Illallispöydässä he istuivat vastakkain, ja Roddy räpytti hänelle lakkaamatta silmiään, ikäänkuin kehoittaen häntä edelleenkin olemaan mukana jossakin salaisessa kujeessa. Mutta heidän kaikkien parissa hän oli hämmentynyt, oli menettänyt suunnattoman huvituksensa ja itsevarmuutensa tajunnan; hän oli onneton, koska Roddy oli hänelle naurava outo ihminen eikä hän voinut nauraa takaisin.

Hänen vierellään olivat Martinin kasvot; Martin tuijotteli juhlallisesti, viehättyneesti, tarkkaillen hänen suutansa, kun hän puhui, hänen silmiään, kun hän vilkaisi sinnepäin.

Hilpeätahtinen, riemastuttava tanssisävel kajahti seurusteluhuoneesta. Roddy oli kiertänyt gramofonin soimaan. Hän tuli ja otti Mariellan mukaansa virkkamatta sanaakaan, ja yhdessä he lipuivat pois. Judith jäi Julianin ja Martinin seuraan kuistille katselemaan heitä. Hän oli säikähtynyt; hän ei osannut tanssia, eikä hänestä siis olisi mitään hyötyä Roddylle.

Voi — haavoittava muistutus Julianin loistavasta maailmasta, jossa hänellä, Judithilla, ei ollut paikkaa!… Hän punehtui hämyssä.

»Julian on kovin ylimyksellinen tanssiinsa nähden», huomautti Martin.
»Otaksuttavasti hän on tosiaankin kelvoton.»

»Mahdollisesti», tokaisi Julian loukkaantuneena ja ärtyisenä. »Kenties juuri sentähden tarjoan pyörähtelyjeni rasitusta niille kahdelle ainoalle tuttavapiirini olennolle, joiden kelvottomuus vetää vertoja minun kelvottomuudelleni. Kenties saan enemmän tyydytystä tästä kelvottomuuden taiteellisen kokonaisuuden ajatuksesta kuin sekavan kosketuksen ruumiillisesta riemusta.»

Julian veti olkapäänsä kyssään ja poistui kauhean huonon tuulen synkistämänä.

»Niin, ihmisraukka.» Judithin äänestä kuvastui, kuinka hyvin hän ymmärsi, ja Martin näytti kiitolliselta.

Seurusteluhuoneessa Roddy ja Mariella liikkuivat kuin unikuvat, sulavasti kääntyillen, pysähdellen ja huojuen ihan äänettöminä.

»En osaa, Martin, en osaa lainkaan. En ole koskaan oppinut. En ole milloinkaan —» Hän punastui häpeästä ja epätoivosta.

»No, mutta pian kyllä opit», vakuutti toinen ystävällisesti. »Tule koettamaan!»

Hän katsahti Mariellan ja Roddyn taidokkaasti liikkuviin jalkoihin, Mariellan hoikkaan selkään, joka viehkeästi taipuili lanteilla, Roddyn levollisiin tanssikasvoihin ja hartioihin. Hän ei voinut näyttää heille kompuroimistaan ja ponnisteluaan.

»No niin, tule harjoittelemaan halliin. Kas täällä. Kuuletko soiton? Noudata liikkeitäni. Tämä on foxtrot. Kas näin, jalkasi minun jalkojeni välissä. Ja nyt vain kävele taaksepäin, noudattaen minun liikkeitäni! Älä ajattele sitä! Jos poljet varpailleni, on se minun syyni, ja päinvastoin. Nyt — lyhyt, pitkä, lyhyt, kaksi lyhyttä. Älä pidä selkääsi niin jäykkänä — ihan vapaana ja joustavana, mutta ihan pystyssä!»

Martin kiersi juhlallisesti hallin lattiata, silloin tällöin seisahtuen osoittaakseen Judithille, miten hän vei jalkansa yhteen; laskettuaan sitten vankan käden tytön hartioille hän pakotti hänet mukaansa.

»Se käy hyvin. Se alkaa mennä. Mainiosti! Suo anteeksi; se oli minun syyni. Nyt olet sen oppinut.»

Ihan äkkiä soitto oli tehonnut Judithin jäseniin; tuntui mahdottomalta olla liikkumatta sen poljennossa.

»Mutta sinähän osaat!» kehui Martin, päästäen hänet irti ja silmäillen häntä kasvot loistavina iloisesta hämmästyksestä.

Martin kietoi kätensä hänen ympärilleen ja he lähtivät liitelemään. Se oli helpompaa kuin kävely, viehättävämpää kuin uiminen tai kiipeily; hänen ruumiinsa oli aina osannut sen taidon. Martin katseli häntä silmissään kaunopuheinen ilme ja ylisti:

»Kuulehan! Sinä olet ihmeellinen. En ole tuntenut ketään, joka olisi oppinut niin pian.»

»Se johtuu siitä, että minulla oli niin hyvä opettaja», vastasi Judith herttaisesti.

He tanssivat edelleen, ja tuontuostakin Judith katsahti hymyillen Martiniin, jonka silmät loistivat ja hymyilivät vastaukseksi; hän oli onnellinen tytön ilosta. Hän oli tosiaankin herttainen. Hänen ulkonäkönsä oli parantunut odottamattoman paljon. Vieläkin hän oli hiukan punertava, hiukan poikamainen ja siivoton, mutta hänen vartalonsa oli valtava, hänellä oli voimakkaat, vankat hartiat ja hoikat vyötäiset; ja hänen reisi- ja säärilihaksensa pullottivat housujen alta. Hänen päänsä, jonka ruskea tukka oli tasaisesti ja suoraan harjattu kahtaalle, oli hienomuotoinen; hänen silmänsä olivat tummat ja lämpimät, hyväntahtoiset pikemmin kuin älykkäät; hänen nenänsä oli isohko ja paksu, hänen suunsa oli leveä, ohut ja varsin heikko; toisessa suupielessä kareili pieni väreily — siinä pielessä, joka ensiksi nopeasti kohosi hänen hymyillessään usein näkyvää, ujoa hymyään. Hänen hampaansa olivat suurenmoiset; ja hän tuoksusi hiukan virginialaisille savukkeille.

»Sinun pitää tanssia Roddyn kanssa», sanoi Martin. »Hän on niin paljoa parempi tanssija kuin minä.»

Roddy ja Mariella tanssivat nyt eteishuoneessa, puhumatta ja katselematta ympärilleen. Levy loppui, mutta he pyörivät edelleen sillä aikaa, kun Martin etsi uutta säveltä ja pani sen soimaan; sitten he lipuivat taaskin eteenpäin.

Vihdoin Mariella pysähtyi ja irtaantui tanssittajastaan. »Haluaisin nyt tanssia Martinin kanssa», ilmoitti hän.

Oli selvää, ettei hän tuntenut mielenkiintoa tai sitten ei uskonut. Hän arveli, että Judith oli vain kompuroiva aloittelija, eikä aikonut tanssia hänen kanssansa, eipä edes tarjoutua häntä opettamaan. Roddy ei olisi koskaan vaivautunut antamaan hänelle vihjauksia eikä olemaan kärsivällinen hänen esiintyessään kömpelösti. Hän itse oli niin taitava, ettei hän voinut alentua taitamattomuuden tasalle. Mutta vieläkin riemuissaan, vaikka epäilevämpänä Judith ehdotti:

Hän ei ollut kiireissään, vaan istuutui pöydän ääreen tarkkailemaan
Mariellan sirosti liikkuvia jalkoja.

»No niin, enpä tiedä, olenko siihen hullaantunut. Se on joskus hauskaa tavallaan.»

»On omituista, ettei ole vimmaisesti ihastunut sellaiseen, mitä osaa niin kauniisti.»

Hänen täytyi muistaa olla kyselemättä, oliko Roddy hullaantunut johonkin. Roddyn salainen elämä vietettiin sellaisessa paikassa, jossa sellaiset tunnetilat olivat tuntemattomia.

Judith ei ollutkaan pystyä karkeloimaan, poljento oli häipynyt hänen jäsenistään. Roddy olisi liian hyvä hänelle, hän kompuroisi, ja Roddy harmistuisi eikä enää koskaan tanssisi hänen kanssansa…

Muutamien tuskaisten silmänräpäysten jälkeen hän sittenkin alkoi äkkiä osata. Hänen jäsenistään suoltui pitkiä, kevyitä liikkeitä.

»Mutta luonnollisesti», virkkoi Roddy, »et ole voinut olla tanssimatta, kun liikehdit niin kauniisti».

Roddy oli tosiaankin sanonut niin! Judith käänsi hehkuvat kasvonsa häneen päin: elämä oli liian, liian rikas.

Soitto loppui. Roddy seisoi liikkumatta käsi hänen vyötäisillään ja huusi käskevästi Martinille, vaatien uutta kappaletta.

»Tanssitaan vielä!» sanoi hän ja kiersi käsivartensa tiukemmin hänen ympärilleen. Olisi melkein rohjennut otaksua, että hänkin oli vähän, hyvin vähän innostunut.

Nyt he olivat kahden kesken. Martin ja Mariella olivat kuistilla, ja hän kuuli Mariellan lausuvan:

»Epäilemättä on. Mutta, kuten mainitsin, en ole sitä kokenut.» Hän tähysti Judithin kasvoihin ja kertasi säälittävästi: »Ei kukaan koskaan nimitä.»

Judith käänsi kasvonsa poispäin hänestä ja punastui. Hiljaa nauraen Roddy nosti hänet ilmaan ja alkoi pyöriä pyörimistään. Alkoi syvempi uni. Huone oli sekava, lentävä, vajoava; vain Roddyn tummanpunainen kaulanauha ja hänen poskensa ja leukansa juova sen yläpuolella olivat todelliset.

Judith ojensi kätensä umpimähkään, ja Roddy tarttui siihen, tukien häntä.

Kevätilta tervehti heitä viileällä tuoksulla. Roddyn silmät olivat niin kirkkaat, että Judith näki niiden loistavan hauskuutta uhkuvina himmeässä valaistuksessa.

»Ovatko ne?… Roddy lausumassa kohteliaisuuksia — kuinka hullunkurista! Roddy, muistan sinut. Muistatko sinä itseäsi lapsuusajaltamme?»

»En paljoa. En milloinkaan muista entisyyttä. Otaksuttavasti en ole kylliksi kiinnostunut — tai kylliksi kiinnostava.»

Judith tunsi jonkin pidättävän itseään eikä rohjennut lausua ääneen kysymystä: »Mitä muistat minusta?» joka olisi avannut lapsuusaikaisten muistelojen lämpöiset pikku polut. Roddya ei lainkaan haluttanut muistella kiinnostamattomia olentoja, itseään ja pientä Judith-tyttöä; se mitätön suhde oli häipynyt heti katkettuaan. Judithin tuli käsittää, etteivät Roddyn nykyisyyttä sotkeneet pitkät, menneisyyden kudoksesta laahautuvat langat.

Judith tuijotti pimeään puutarhaan, koettaen keksiä jotakin sopivaa puheenaihetta.

»En voisikaan. Minulla ei ole täällä niitä ollenkaan. Olen lepäämässä.»
Hän iski silmää Judithille.

»Sepä ikävää! Olisin niin kovin mielelläni… Kumpi on parempi puolesi, piirtäminen vaiko maalaaminen?»

»Oh, en tiedä. Piirtäminen luullakseni. Mutta en ole mikään mestari.
Minä vain tuhlaan aikaa.»

»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua ellottavana, etkö pitäisikin?»

»Mutta minä piirtäisin. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista, että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin; mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla… Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat. Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»

Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä. Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia, sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.

Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin, jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja salattu oli viehättävää.

»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.

»Se sana, josta pidät — suloisella äänelläsi — vain ystävällisyydestä!»

»Oi, kiitos!» Nopeasti hän lisäsi täysinäisellä, pehmeällä nauruäänellä: »Kiitos, kulta!»

»Jos on, niin syy on sinun. Sinä ikäänkuin kiihoitit minua. Martinin kanssa en kehitellyt.»

He nauroivat ja tanssivat edelleen. Roddy piti Judithia hyvin likellä itseään, edellisen korvan kylmä reuna kosketti jälkimäisen otsaa.

»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä lähdin täältä?»

Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy tapasi hänet äänettömänä.

»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin kuin luonnostaan käyttäytyisi —»

»Kaikki — kaikki sopimaton, mikä tavallisesti pysyy päässä — pulppuaa huulille, eikö totta?»

Hänen täytyi saada Roddy oivaltamaan, ettei hän ollut arvoton, liehittelevä olento, saada arvonsa entiselleen Roddyn silmissä. Hän oli käyttäytynyt niin kevyesti, että Roddy saattoi johtua ajattelemaan hänestä ja kohtelemaan häntä halveksuen ja nauramaan hänelle selän takana hänen lakattuaan huvittamasta häntä. Se oli perin huolettavaa.

»Eikö se ole kummallista? Otaksuttavasti — siitä ei koidu paljoa pahaa?
Ei pitäisi ajatella huonoa ihmisestä sen tähden —»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin nauraakseen mukavasti, hiljaa kuten tavallisesti, ikäänkuin hänen pilansa olisi liian syvällä ja liian yksilöllistä äänekkäästi naurettavaksi.

»En mahda sille mitään. Olet hirveän hullunkurinen. Hullunkurisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.»

»Pelkäänpä sinun olevan. Pelkään sinun hirveästi arvostelevan itseäsi.»

»Niinkö? Onko se väärin. Roddy, älä toki naura minulle! Minä jään syrjään, jos sinä sillä tavoin naurat itseksesi. Voisin nauraa kanssasi mille tahansa, jos sinä vain sallisit —» vetosi hän.

»Kas siinä taaskin! Älä välitä heikkouksistasi! Minä vain kiusoittelin sinua. Salli minun nähdä sinun hymyilevän.»

Tottelevaisesti Judith kohotti huuliaan, mutta kun hän näki toisen nauravat, mairittelevat kasvot, kävi hänenkin mielensä pakostakin hilpeäksi.

»No niin, olet joka tapauksessa oikein kiltti», kehui Roddy, »olepa vakava tai ole olematta. Oletko antanut minulle anteeksi?»

Sen sanoessaan hänet valtasi se ohimenevä, ennustuksellinen avuttomuuden, riemun ja pelon tunne, että tekisipä Roddy mitä hyvänsä, hän välttämättömästi antaisi kaikki anteeksi. Mutta sitä hänen ei kuitenkaan pitänyt ilmaista Roddylle.

Martin ja Mariella tulivat verkkaisesti takaisin puutarhasta, heidän savukkeittensa hehku lähestyi heidän edellään. Judith kuuli Mariellan hiljaisen naurun helkkyvän tyytyväisesti ja Mariellan lapsellisen äänen vastailevan Martinille heidän kevyesti pakistessaan. Niin, Mariella oli onnellinen Martinin seurassa. Viimemainittu oli hänelle kohtelias ja ystävällinen, ja hän oli ponnistelematta Martinin tasalla. Hänen ehdittyään valokehään heräsi Judithin mielessä taaskin se vaikutelma, että hänessä ei ollut mitään silmäänpistävää, että hänen muistettavan kauniissa kokonaisolemuksessaan oli huolekkaasti kartettu kaikkia mieleenpainuvia piirteitä. Hänen viehkeä, jäntevä vartalonsa piiloutui koruttomaan pukuun, jonka kuosissa ja tekotavassa ei ollut mitään erikoista, jonka värit olivat hillityt, jonka kaula-aukko oli kohtalaisen laaja ja hihat kohtalaisen lyhyet — vaatimattomaan pukuun, joka kuitenkin oli hieno ja lausui: »Mariella», mutta ei kerrassaan mitään muuta.

Roddy ei hiiskunut sanaakaan. Hän oli heti toisten astuttua sisälle vetäytynyt syrjään ja puuhaili välinpitämättömästi nurkassa, virittäen kitaraa. Hän joko ei ollut kuullut tai ei välittänyt. Tuntui mahdottomalta, että hänen kasvonsa olivat muutamia minuutteja sitten olleet varomattoman avoimet, lämmenneet ja kirkastuneet kerkeän herkästi.

Julian tuli taaskin äänettömänä sisälle kirja kädessä. Hän näytti väsyneeltä ja jurolta, ikäänkuin olisi varoittanut Judithia olemaan muistamatta hänen äskeistä hairahdustaan ystävällisyyteen. Kummallista, aristavaa väkeä…

»Oi, ei. Se ei ole tarpeellista. Minä vain kapuan muurin ylitse, jos portti on lukossa. Selviydyn oikein hyvin, vilpittömästi…»

Mutta »milloin tahansa» ei tuntunut hyvältä. Judith oli pelännyt juuri sellaista ylimalkaista kutsua. »Milloin tahansa» otaksuttavasti merkitsi »ei milloinkaan». Masentuneena hän kiitti hymyillen; ja kun hänen katseensa osui häntä katselevaan, seisovaan ryhmään, säpsähti hän äkkiä hämmästyksestä.

Niin omituisia, niin erilaisia piirteiltään ja väriltään kuin he olivatkin, olivat he kuitenkin kasvaneet näin silmäänpistävän samanlaisiksi, ikäänkuin samat aivot olisivat hahmotelleet heidät kaikki ja muunteluista huolimatta painaneet heihin oman leimansa. Näiden kaikkien kookkaiden, merkillisten olentojen joukossa Roddy yksin poikkesi jyrkästi muista ja oli säilyttänyt mitättömien piirteittensä syvemmän yksilöllisyyden, joskaan ei ihan koskemattomana.

Oli kulunut joitakuita viikkoja. Päivä oli ollut pitkä ja hedelmätön. Hän oli vetelehtinyt tuntikausia, soittanut pianoa; lukenut »Pécheurs d'Islandea» hekumallisen murheisena, ollut mitään tekemättä. Iltapäivällä oli saapunut kirje hänen äidiltään Pariisista. Vanhemmat eivät aikoneet palata kotiin ihan vielä. Isä oli taaskin vilustunut ja tuntui hyvin nääntyneeltä. Hän oli vuoteessa, ja äiti hoiti häntä, ja sentähden oli täytynyt peruuttaa nämä kutsut, ne kutsut. Minkä tähden ei Judith tulisi heidän luoksensa nyt suoritettuaan tutkintonsa? Se huvittaisi häntä, ja isä olisi hyvillään hänen tulostaan. He odottaisivat hänen saapuvan muutamien päivien kuluttua; hän oli nyt kyllin vanha suorittaakseen matkan yksin.

Hänen sydämensä oli raskas. Hän ei voinut erota kodista, keväisestä puutarhasta, tästä viehättävästä yksinäisyydestä, näistä kiduttavista, väkevistä toiveista. Miten hän saattaisi kiskoutua Pariisiin, kun hän ei rohjennut edes loitota puutarhan ulkopuolelle, peläten olevansa poissa, jos he tulisivat häntä tapaamaan? Jos hän nyt lähtisi, olisi hänen suuri mahdollisuutensa peruuttamattomasti mennyt; he lipuisivat taaskin pois hänen luotansa juuri nyt, kun elämä alkoi väreillä ymmärtämyksen partaalla. Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen olla lähtemättä; mutta sen keksiminen oli vaikeaa. Hän nieli muutamia suullisia illallispöydässä ja palasi kirjastoon.

Auringon valon viimeiset rippeet tulvivat avaraan huoneeseen, muistuttaen vaaleata vettä, hieman pilvistä, hiljaista, salaperäistä. Rakkaiden kirjojen ruskean, kullan ja punaisen kirjavat rivit hohtivat pehmeästi sen lävitse ylt'ympäri huonetta, ulottuen laipiota kohti kolme neljännestä seinien korkeudesta; hyväillen sen hohde valaisi persialaisia mattoja, uuninreunuksen kreikkalaisia pronssiesineitä, punavarjostimisia pronssilamppuja, seinäverhoja, vankkoja, tammisia tuoleja ja pöytiä, kaikkia himmeävärisiä koruesineitä, sulattaen ne sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Muotokuva, joka esitti hänen isäänsä tummasilmäisenä, tummakulmaisena, romanttisen kauniina nuorena miehenä, oli auringon valaiseman alueen yläpuolella, synkkänä tähyillen omaisuuttaan. Judith saattoi istua tässä huoneessa, erittäinkin nyt, kun hänen tukkansa oli harjattu sileäksi ja kiedottu nutturalle alhaalle niskaan, niin että pään ja kaulan viivat ja leuan hieno kaarevuus selvästi näkyivät — hän saattoi istua täällä yksin viininpunaisessa leningissään ja tuntea olevansa osa tästä himmeästä, upeasta, viivoiltaan koruttomasta huoneesta, somistavansa sitä niin luonnollisesti, että jos isä hänet näkisi, viihtyisivät hänen puhumattomat silmänsä näkemässään ja hyväksyisivät sen.

Judith ja muotokuvan nuori mies tunsivat olevansa samaa verta, saaneensa samanlaiset ajatukset ja unelmat olemuksen yhteisestä juuresta ja erilaisuutensa alkuna olevan ruumiillisen samanlaisuuden, jollaisen hän oli huomannut naapuritalon serkuksissa. Häntä yhdisti sydäntä vetävä side muotokuvaan; sen välityksellä hän tunsi rakastavansa vanhahkoa miestä, joka ollessaan silloin tällöin äänettömänä hänen läheisyydessään painosti häntä.

Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet, ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.

Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.

Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun.
Varmasti se oli jo alkanut avautua.

Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä, joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet. Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.

»Joskus — kun minun sallitaan menetellä mieleni mukaan, kun minua ei vaadita pelaamaan, kuten sanotaan, säännönmukaisesti. Eräs naispuolinen vastustajani moitti kerran, että pelitapani oli urheilullisesti perin kehnoa. 'Olipa älyni kuinka turmeltunut tahansa, on se kaikkien lihastesi arvoinen' — se vastaus ei juuri silloin johtunut mieleeni. Hän oli närkästyksissään, se neitonen.»

Judith hymyili hänelle, ajatellen, kuinka riemullista hänestä, Judithista, oli tuntea oman ruumiinsa liikkuvan tottelevaisesti, kuinka tyydyttävää hänestä oli saada sivalletuksi moitteettomasti, katsella nuoria olentoja — erittäinkin Roddya — leikissä ja levossa; ja hän uskalsi virkkoa:

»Minä pidän siitä juuri liikunnon vuoksi. Pidän liikunnosta — minusta on hauskaa katsella liikkuvia ihmisiä ja ajatella sekä tuntea omia liikkeitäni. Taidan olla liian vakava siinä suhteessa. Niin kovin mielelläni haluaisin pelata niin hyvin kuin osaan. Olen vakava, koska olen innostunut. Joskus luulisin ennen kaikkea haluavani olla maailman paras tanssija — tai paras akrobaatti tahi, jollei se käy päinsä, aina katsella tanssijoita ja akrobaatteja.»

Muistellessaan heidän harvoja, mutta merkitseviä keskustelujaan hän päätteli, että Roddyssa oli jotakin, mikä houkutteli olemaan hänelle avomielinen, vaikka näyttikin torjuvan avomielisyyttä. Vaikka Roddyn vastaus — jos sellaista lainkaan tuli tai tuli ainoastaan hiljaisena nauruna — ei ollut innostuksen värittämä eikä myötätunnon sulostama, sai se kuitenkin hänet tuntemaan, että Roddy ymmärsi, jopa salaa punnitsikin hänen huomautuksiaan.

»Kerron sinulle, Roddy, sellaista, mistä en hiisku mitään kenellekään muulle. Minun on ihan kuin pakko puhua. Usein en ole aavistanut sellaista olevan mielessäni.» Hän mietti siten äänettömästi. Kerran hän lausuisi sen ääneen Roddylle.

»On omituista, että pilapiirros antaa kuvattavasta samannäköisyyden vaikutelman paljoa nopeammin ja pysyvämmin kuin hyvä muotokuva. Muistatko, että kerran piirsit minusta pilakuvan, kun olimme pieniä ja minä itkin?»

»Vain toisella silmälläni. Se on puolustukseni. Toinen pitää niin usein sulkea — tai se loukkaantuu. Mutta kuvatusten katselemisesta saa aika paljon esteettistä nautintoa.»

»Otaksuttavasti tekee mieli sulkea normaalinen silmä yhä tiheämmin, kunnes se vihdoin lakkaa toimimasta erittäinkin, jos toinen silmä on näppärämpi. Ja se on, eikö olekin, Roddy?»

Kun Judith myöhemmin taaskin pelasi kahden kesken Martinin kanssa, loikoi Roddy penkillä velttona tarmonpuuskansa jälkeen tarkkaillen häntä kauan sen jälkeen, kun toisten innostus oli sammunut ja he olivat menneet sisälle. Mennessään kerran hänen ohitseen Judith oli sulkenut toisen silmänsä ja katsonut häneen kysyvästi; ja koko hänen kasvonsa olivat sävähtäneet lämpimiksi, riemuisiksi värähtelyiksi. Hän oli mielissään Judithin mitättömimmistäkin piloista; ja ne olivat aina mitättömiä, eikä niitä sattunut läheskään kyllin usein.

Seuraava kerta oli ollut se, jolloin Julian oli ollut erittäin huonolla tuulella. Hän oli pelannut tennistä kiukkuisesti, sivallellen rajusti ja päästellen ilkeitä, voitonriemuisia huudahduksia. Roddyn kasvoille levisi hirveän itsepintaisuuden, hänen suuttumuksensa, naamio.

Herjettyään pelaamasta hän tuli ja heittäytyi penkille sanaakaan virkkamatta, kun taas Julian jäi kentälle, ärtyisesti läimäytellen palloja sinne tänne.

»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja puuhaili äänettömänä.

Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi paperin hänelle.

Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.

Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä muistellessaan Judith sisäisesti suli.

Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin läpätti hänen sitä ajatellessaan.

Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä pois viimeistä kosteutta.

»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin hartioilleen.

»Julianin vieraina on joitakuita ikävystyttäviä ihmisiä, joista emme pidä, minkä vuoksi karkasimme, ja Roddy ehdotti, että tulisimme sinua tapaamaan.»

»No niin, molemmat ehdotimme sitä», oikaisi Martin, punastuen.
»Saammeko talaankin jäädä?»

»Suvaitsetteko odottaa täällä sillä, aikaa, kun käyn laittamassa hiukseni kuntoon?»

»Ne eivät ole vielä kuivat», huomautti Roddy. »Salli minun harjata niitä takaapäin!»

Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja kammatessa hänen tukkaansa.

»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»

»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»

Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita, joista hän, Judith, ei tietänyt mitään… Hän pelästyi ja kävi levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.

Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin. Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu. Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä, punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei ollut koskaan kuullut mitään Judithista.

Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos…

»Kas niin!» virkkoi Roddy. »Je vous félicite, mademoiselle.» Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.

Judith näytti heille puutarhaa ja sitten taloa. He kyselivät kaikenlaista ja ihailivat kalustoa ja harvinaisia kirjoja, joita hän valitsi heille kirjastosta.

»Kun isä palaa kotiin, pitää teidän tulla häntä tapaamaan», sanoi hän.
»Hän näyttäisi teille kirjojaan kovin mielellään.»

Hän oli varma siitä, että isä pitäisi näin kiitollisista nuorista miehistä.

»Haluakin kauhean mielelläni tutustua häneen», vakuutti Martin. »Olen usein kuullut hänestä.»

»Eipä ihmekään, että olet kirjatoukka, Judy», huomautti Roddy, tutkien hyllyjä viehättynein silmin. »Niin olisin minäkin, jos tämä olisi aina läheisyydessäni.»

Hallin seinällä riippui vesiväri-muotokuva, joka esitti Judithia kuusivuotiaana.

Hän katsoi vuoroin tyttöä, vuoroin kuvaa, ikäänkuin muistellen ja verraten ja tarkastaen Judithin hymyileviä, häneen päin käännettyjä kasvoja, kunnes tytön täytyi luoda katseensa lattiaan.

He joivat teetä seurustelusalissa — oivallista kiinalaista teetä nankinilaisista kupeista, jotka aina tuotiin pöytään vieraita varten. Talossa oli kaikki kallisarvoista ja erittäin hienoa: Judith ei ollut koskaan ennen sitä tajunnut ja mietti:

»Kun he nyt ovat nähneet minut kauniissa kodissani, omaa taustaani vasten, tällaisen rikkauden ainoana tyttärenä, pitävät he minua tärkeämpänä.»

Siltä totisesti näyttikin. Keskustelu sujui hilpeästi mitättömistä asioista. Judith oli ensi kerran täysin luonteva; ja he kuuntelivat, osoittaen mielenkiintoa — jopa eräänlaista kunnioitustakin, ikäänkuin olisivat pitäneet häntä varsin erikoisena henkilönä.

Teen jälkeen he menivät joelle. Laskevan auringon säteet levisivät vedenpinnalle niin kauas kuin silmä kantoi, syleillen sitä hohtavalla valollaan.

Pojat juoksivat naapuritaloon noutamaan uimapukujaan, samalla kun Judith riisuutui venekatoksessa. Palattuaan pojat riisuutuivat venekatoksen takana; ja he kaikki hyppäsivät yhdessä veteen.

Judith ja Roddy seisoivat laiturilla katselemassa, kun Martin suoritti hyppyjä sivuittain, takaperin ja eteenpäin aina moitteettomasti muhkeiden lihasten pullistuessa ja värähdellessä hänen liikkuessaan. Hän ui ja sukelsi virheettömän luontevasti ja taitavasti ikäänkuin olisi ollut ihan väsymätön.

Mutta Roddy ei halunnut ponnistella. Kahden nopean, nuolimaisen sukelluksen jälkeen hän seisoi laiturilla hullunkurisena ja poikamaisena tukka kiintyneenä tiukasti pään pintaan ja liian hoikka vartalo hieman värisevänä. Judith pani merkille, kuinka hentorakenteinen hän pituudestaan huolimatta oli. Hän oli kissamainen, viehättävä, kapea ja veltto, ja hänen ihonsa oli melkein yhtä sileä kuin Judithin iho.

Judithin sukeltaessa silmäili Roddy tarkkaavasti hänen vartaloaan ja kaikkia liikkeitään; ja hän aprikoi, havaitsiko Roddyn taiteilijansilmä hänen muotonsa viat ja etupuolet ja kestikö hän lainkaan edukseen vertailua Roddyn pariisilaisten mallien kanssa.

Se oli totta. Hän saattoi hyvin keskitettynä tarkkailla muiden liikkeitä ja harjoituksia ikäänkuin olisi mielessään piirtänyt heitä tai painanut näkemiään muistiinsa; mutta hänen omat ruumiilliseen toimintaan tähtäävät aloitteensa olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia.

»Minä pidän uimisesta», virkkoi Judith, varoen ilmaisemasta olevansa siihen hurmaantunut.

»Silloin ei tarvitse käyttää uimapukua. On paljon suloisempaa, kun ei mitään ole yllä.»

Nyt hän oli kertomaisillaan Roddylle sellaista, mitä hän ei ollut lainkaan aikonut kertoa. Hän ei jaksanut pidättää itseään. Ikäänkuin Roddy olisi sitä odottanut, käänsi hän kasvonsa Judithiin päin ja vartosi.

»Kerran näin sinut ollessani uimassa. Se tapahtui, ennenkuin viimeksi kohtasimme toisemme. Sinä olit yksin ruuhessa ja tunsin, että se olit sinä. Katselin, kun sinä livuit ohitseni.»

Judith oli tyrmistynyt eikä kyennyt lausumaan ainoatakaan mieleensä tulvahtaneista kysymyksistä.

Hän kohotti katseensa ja näki Roddyn vaivaavasti tähystävän häneen, pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, joiden kirkkaan loisteen takana pälyi jotakin raskasta ja kiinteää, melkein huumeista. Hän vastasi katseeseen ja hetkisessä unohti itsensä, vaipuen ajattomaan, äänettömään pimeyteen ja takertuen upotessaan Roddyn silmiin.

Se kaikki meni ohitse kahden tai kolmen voimakkaan sydämensykähdyksen aikana; ja sitten he seisoivat yhdessä tarkoituksettomasti, väristen märissä uima-asuissaan, ja Martin nousi vedestä ihan vettä valuvana ja pirteänä, alkaen hilpeästi torua heitä.

Pojat erosivat hänestä, iloisesti kiitellen ja näyttäen ystävällisiltä; Roddy lupasi tulla jonakin päivänä ja viettää koko iltapäivän kirjastossa, jos saisi; ja sensijaan, että he olisivat epävarmasti lausuneet: »Tapaamme taaskin pian», kuten hän pelkäsi heidän tekevän, he nimenomaan pyysivät häntä ulkoilmakutsuille kahden päivän kuluttua.

Oli auringoton päivä. Maiseman yllä lepäsi koko päivän hillitty valo, ikäänkuin sinertävän lasin lävitse himmeästi hohtava; ja kevät pysytteli siinä eristäytyneenä ja hiljaisena, muuttumattomana kuin kuva. Seurueen valitseman niityn vienon vihreyden ympärillä oli helakan, lämpimän vihreä, matala pensasaita; ja siellä täällä ojenteli oratuomi pensasaidan ylitse pitkiä, hauraita lumilaitteita muistuttavia haarojaan. Niityn takana kasvava lehtikuusimetsä oli ylt'yleensä vihreiden tulisäihkyjen valaisema, ja sen reunamilla levitti sekavia, purppuraisen ruskeita runkoja vastaan puhtaana kuvastuva nuori puu pimeyteen raikkaita lehviään, jotka muistuttivat keskellä lentoa jähmettyneiden perhosten parvea. Kaikkialla kohtasi silmää ylellisenä tulviva vihreys, joka hehkui ja rusentui elämän tuskasta ja hiljaa, hyvin hiljaa kääntyi sisäänpäin itseänsä kohti ja kulutti omaa sydäntään. Kaikkialla valkoiset kukat kohotessaan vapautuivat kevyesti juuristaan maan kiihkon ja mietinnön kouristuksissa ja ilmassa leijaillessaan säilyttivät yhtä ainoata salaisuutta, kauneuden salaisuutta, välittämättä mistään muusta.

Roddy virui pitkänään pää sammalella, haistellen esikkoja, pureksien ruohonkorsia, kuiskimalla kiusoitellen Martinia ja tarkkaillen heitä kaikkia puolittain suljetuin silmin.

Kaikki olivat rauhallisia ja onnellisia; kaikki kärtyisyys oli haihtunut, kaikki pingoitus lauennut. Savukkeiden savu kohosi kiemuraisina kuvioina tyyneen ilmaan; ja silloin tällöin kevät liikahti, puhalsi vavahtaen pitkän henkäyksen kukkia, lehviä ja maan kosteutta, vaipuen sitten jälleen horroksiin.

He laittoivat nuotion ja katselivat, kun se painui sortuvaksi, höyhenkevyeksi tuhaksi hehkuvan keskustan ympärille; ja he söivät appelsineja, tomaatteja ja hyvin nuoria, pieniä salaatinlehtiä; ne oli puutarhasta siepannut Martin, joka, kuten Roddy väitti, vieläkin oli ahma raaoille kasviksille. Mutta sipuleja hänellä ei ollut; niistä hän selitti luopuneensa.

Ei sanottu eikä tehty mitään muistettavaa, mutta kaikki tuntui suurimerkityksiseltä, ja Judithin ilo paisui niin vihlovaksi hurmaannukseksi, että hänen huulensa vapisivat. Hän kierähti toiselle kyljelle ja peitti kasvonsa käsillään, peläten niiden kavaltavan hänet sopimattomalla säteilyllään; mutta kukaan ei huomannut mitään. Heidän silmänsä näyttivät rauhallisilta ja uneksivilta; jopa Mariellan silmissäkin oli vähemmän sokea tuijotus, syvä miettivä ilme.

Jos vain tämä hetki voisi jäädä pysyväksi, jos heidän oudot, miettivät kasvonsa saattaisivat iäksi varmasti ympäröidä hänet tyytyväisyyden horroksellaan, jos hän voisi olla kaipaamatta heiltä mitään muuta kuin osallisuutta heidän kiihkottomasta rauhastaan, jos niin voisi olla, olisi se parasta. Vähän aikaa se tuntui mahdolliselta; vähäksi aikaa hän pääsi huipulle ja takertui siihen hetkiseksi, maistaen haluttomuuden viileätä tuntua. Mutta se ei kelvannut: se tuntu merkitsi vanhuutta ja sitä, ettei enää kaivannut ihmisiä — ettei enää kaivannut Roddya, jonka tuntu oli jo nyt niin voimakas ja suloinen, että hänen täytyi saada sitä yhä enemmän, ja jonka läsnäolo tässä piirissä teki kaikkiin kohdistuvan välinpitämättömyyden teennäiseksi, niin kalpeaksi, ettei sitä kannattanut tavoitella.

Ihan äkkiä aurinko valoi niitylle kalpean valotulvan; ja maa taukosi ponnistelemasta ja jurottamasta omassa hämärässä sykkyrässään, leviten hymyilevänä ja vapautuneena. Iltapäivän himmeän kristallin lumous murtui, he ojentautuivat ja alkoivat liikkua. Judith katsahti isoon jalavaan.

Hän kiipesi notkeammin kuin koskaan ennen lapsuutensa jälkeen, kohoten kevyesti ja empimättä oksalta oksalle. Latvassa hän pysähtyi katselemaan maahan ja näki kaikki muut pieninä tähyilemässä ylöspäin. Rohkeasti hän huusi korkealta paikaltaan noille pikku olennoille, kehoittaen heitä tulemaan ylös; mutta yksikään heistä ei halunnut yrittää.

Hän laskeutui jälleen alas, tuntien olevansa nuorekas hupakko katsoen toisten ruumiillisen kunnianhimon puutteeseen. Mutta kaikki katselivat hymyillen ylöspäin, odottaen häntä. Martin ojensi hänelle kätensä, ja hän tarttui niihin ja hyppäsi maahan alimmalta oksalta.

»Et ole unohtanut taitoasi», lausui Martin ja katsoi häneen pitkään uskollisilla, ruskeilla silmillään.

»Toivoisin pystyväni sellaiseen», virkkoi Mariella. »En ole milloinkaan pystynyt.»

»Ja nyt», tokaisi Julian, »haluaisit huvittaa meitä käden venähdyksellä tai muulla sellaisella». Julianin tylyt kasvot näyttivät puolittain huvitetuilta, puolittain omituisen ilmeen synkentämiltä — miltei kateellisilta.

Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvillään nähdessään muiden menestystä; hänestä oli liian karvasta se, ettei hän itse ollut ensimmäinen. Mutta tänään hän ei voinut häiritä Judithia eikä tehdä häntä empiväksi.

Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin silmin.

Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen kietomana.

Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta milloin, sen hän oli unohtanut.

Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.

Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.

Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän kaipasi häntä niin kipeästi.

»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta, jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»

»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»

Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias; hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa, merimiehensinisessä takissaan.

Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen, sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.

»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He ihmettelevät, missä minä olen.»

»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi, että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.

»Eikö olekin? Uskotko, että he epäilevät meidän armastelevan ihan vimmatusti tällä erinomaisella, yksinäisellä joella?»

»Kuinka halpa ajatustapa! Ikäänkuin mies ei voisi olla kahden kesken tytön kanssa rakastelematta häntä!»

Roddy keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi hiljaa; hän oli nauranut koko ajan. Ja hetkisen oli tuntunut siltä kuin Roddy olisi ensimmäisen kerran Judithin muistin aikana ollut valmis pieneen, vakavaan keskusteluun.

»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan.»

Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!

»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva seurassasi.»

Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?

»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»

»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi siihen.»

»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten tuntevan ne.»

»En minäkään siitä pitäisi, mutta jos asia koskisi ainoastaan minua, ei se olisi tärkeä. Sellaisella, mikä sattuu ainoastaan omalle itselle, ei ole väliä.» Judith vaikeni ja katsahti Roddyyn vaivautuneesti. »Kuinka hän laskeekaan pilaa!» Mutta sensijaan Roddy silmäili häntä vakavasti, nyökkäsi ja lausui:

Roddy ohjasi ruuhen pajujen juurella oleviin kapeihin varjoihin, sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin, katsellen Judithia.

»En tiedä, Roddy. Pelkään aika pahasti — en lukemista, vaan tyttöjä, kaikkia ihmisiä. Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten lukuisten ihmisten parissa on elettävä. En ole koskaan elänyt. Varmasti teen siellä kovin pahoja erehdyksiä. Se painostaa minua, sellainen suunnaton määrä ihmisiä sullottuina yhteen rakennukseen, sellainen hirvittävä kasvojen ahdinko. Asun mieluummin yksin.»

»Jos vain milloin huomaan, ettei minulla ole liian epätoivoisen paljon puuhaa», lupasi toinen, silmää iskien.

»Siispä odotan ja toivon sitä. Ehkä tapaan Martininkin joskus. Kenties ei siellä tunnukaan niin kovin pahalta… Roddy, tiedätkö, etten ole milloinkaan tuntenut ainoatakaan ikäistäni paitsi puutarhurin pikku tytärtä ja yhtä tai kahta täkäläistä lasta — ja kaikki teidät? Teidän poistuttuanne pieninä ollessamme olin niin yksinäinen, että… Sinä et tiedä. Daddy ei suostunut lähettämään minua kouluun. Kun nyt olette palanneet, odotan joka päivä herättyäni huomaavani teidän kaikkien jälleen kadonneen.»

»Oh, sinä! Sinä olet pahin katoamaan teistä kaikista. Sinä luikahdat sormieni lomitse.»

»Niin. Sinä karttelet…» Hän heilautti kättänsä. »En käsitä, miten menettelet. Olet arvoitus, Sinä kiihoitat uteliaisuuttani.»

Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:

»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista; muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.

Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden savukkeen hän alkoi soutaa.

Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»…
Parasta olla sitä ajattelematta.

Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring, hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.

»Kyllähän toki, suojelemme sinua kaikki. Kukin meistä suojelee sinua kaikkia muita vastaan, joten olet jotensakin turvassa.»

»Hei!» luikkasi Martinin ääni. »Hoi! Kaikki tänne! Ilotulitukseni on alkanut. Minnehän lempoon Roddy on joutunut. Olisin halunnut —»

»Täällä olemme!» huusi Judith. »Hoi, Martin! Martin! Olemme täällä, katselemassa! Eläköön Martin!»

»Sepä mainiota! Sinäkö siellä, Judy? Minulla on täällä joitakuita aika kirpeitä aineksia. Katsohan!»

Hänen äänessään oli samanlainen huolekkaan kiihtynyt sointu kuin pikku pojalla, joka näyttelee lempipuuhansa viehättäviä tuloksia jollekin suopean tarkkaavaiselle täysikasvuiselle.

»Oi, Martin, tuo on loistavaa! Ooih, kuinka kaunista! Minä olen hurmaantunut ilotulituksiin!»

Tärkeintä oli, että herttainen Martin saataisiin pitämään ilotulitustaan onnistuneena. Heitä kannusti niin kiihkeä pyrkimys huvittaa muita, että he ansaitsivat suunnatonta rohkaisua. Ihan tunsi, että Martin oli kuluttanut niihin taskurahansa viimeistä pennyä myöten.

Kajahti Julianin naurunremahdus ja kirkunaa. Hän oli lähtenyt pianon luota ja tuli parhaillaan toisten seuraan nurmikolle; mutta tulituspyörä oli kirvonnut irti ja kiiti hänen perässään, näpsäillen ja hypähdellen hänen kintereillään.

Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta kuutamottomassa pimeydessä.

Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.

»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin, etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»

Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.

Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa — sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin. Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn; se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän, jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla, muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi, alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi laajalle sen loistavasta sydämestä.

»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen yhteydessä, osaatko sinä?»

Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään. Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.

»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi säilyttää sitä?»

»Heipä hei!» huusi Martinin rattoisa ääni. »Oliko ilotulitukseni teistä hauska?»

Ihan äkkiä alkoi hilpeä nauru, puhelu ja tervehdysryöppy, ja Judith vedettiin heidän oivallisesta eristetystä sopukastaan lörpöttelevään, jokapäiväiseen piiriin. Martin ojensi innokkaasti kätensä, ja Judith astui ruuhesta heidän kaikkien keskelle. Puolittain huumaantuneena hän näki miesten varjojen seisovan joka puolella ympärillään, ilmestyvän ja katoavan kuin unessa, tunsi miesten käsien unimaisia kosketuksia, kuuli omituisten äänien toivottavan hänelle hyvää iltaa ja tajusi epäselvästi, sekavasti liikuttavan taloa kohti. Kohosivatko hänen omat kasvonsa yhtä himmeästi pimeyttä vasten, syvävarjoisena piirteiden alapuolella, lujatekoisena, ynseänä naamiona? Naamioiden takaa heijastivat piilotetut silmät silloin tällöin harhaantuneen välkkeen tulituslampuista. Se muistutti niin likeisesti nukkuvan unta, että äänekkäästi puhuminen tuntui suunnattomalta ponnistukselta.

Kiinnitettyään veneen Roddy asteli veden rajasta toisten seuraan. Likelle ehdittyään hän jäi seisomaan Judithin olkapään taakse, parhaiksi hipoen sitä; ja heti uni särkyi, ja jokainen kuitu oli valpas.

Pöydässä oli valmiita tomaatti-voileipiä ja pullia, hedelmäsalaattia, banaaneja ja kermaa, limonadia ja omenaviiniä. Martin oli itse valmistanut koko laitoksen, osoittaen asiantuntijan kiihkeätä ahnautta.

Tony Baring istui vastapäätä Judithia ja tuijotteli varmoilla, ilmeikkäillä silmillään. Hänellä oli herkät kasvot, koko ajan muuttuvat, leveä suu, kauniit aistilliset huulet, tuuhea, musta tukka, leveä, valkea otsa ja liikkuvat, voimakkaasti piirretyt kulmakarvat, jotka yhtyivät nenänkohdalla. Puhuessaan hän liikutti niitä joko erikseen tai yhtäaikaisesti. Hänen äänensä oli pehmeä ja kaunis, ja hän sammalsi hieman. Hän näytti nuorelta runoilijalta. Äkkiä Judith pani merkille hänen kätensä — hennot, epämiesmäiset kädet — kummalliset kädet — jotka liikahtelivat hermostuneesti, vetoavasti, tehottomasti, mikä oli ristiriidassa hänen päänsä ylevän muodon kanssa. Judith kuuli hänen nimittävän Roddya »rakkaaksi ystäväksi» ja kerran »armaaksi» ja tyrmistyi hetkiseksi.

Huoneessa vallitsi tulvivan kiihkeä iloisuus. Mariellan poissaololla oli selvästi havaittava vaikutus: sanasutkaukset lähtivät kevyesti; puhelu ja nauru olivat kuohuvaa; hilpeät äänet vastailivat toisilleen sukkelasti.

Kiilloitettua pöytää täplittivät punaisten kynttilänvarjostinten läikät ja maljakot täynnä vieraan kunniaksi poimittuja, valkeita tulpaaneja. Vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta näkyivät pöytä kaikkine hillittyine väreineen, Tonyn leveän pään takaraivo ja kappale Roddya, omituisesti sivusta nähtynä ja hänen omat salaperäiset kasvonsa, loistavat silmänsä, tummat huulensa, pitkä kaulansa. Kun hän katseli kasvojaan, tuntuivat ne hänestä muuttuneilta; ja hän tiesi, kuka sähköisen tunnun aiheutti.

Mutta Roddy nousi pystyyn ja pani gramofonin käyntiin, tarttui sitten hänen käteensä ja talutti hänet kuistille.

»No? Oi, Roddy, minusta tuntuu niin hyvältä, kun sinä lausut 'Judy'.
Kukaan muu ei sano sitä sillä tavoin.»

Roddy kumartui katsomaan hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan huulillaan hellä, salaperäinen hymy.

»En muista. Kun katsot minuun suunnattomilla silmilläsi, unohdan kaikki, mitä olen aikonut puhua.»

Gramofoni pysähtyi äkkiä, kamalasti särähtäen, ja Julianin hahmo sujahti käärmemäisesti heidän luoksensa.

Hän oli poissa; ja sitä seuranneen äänettömän tyrmistyksen aikana kantautui heidän korviinsa yläkerrasta Peterin valitusta. Ylhäältä kuului kiiruhtavia askelia; ja äkkiä valitus vaikeni.

»Niin», myönsi Roddy välinpitämättömästi. »Hän on hätäisempi kuin kaksikymmentä vanhaa Nannya yhteensä. Nulikan hoitajatar meni sisarensa hautajaisiin, joten Julian hoitaa pienokaista.»

»On omituista, että Julian näyttää huolehtivan lapsesta pikemminkin kuin Mariella.»

»Oh, Julianin täytyy aina tietää kaikki parhaiten. Otaksuttavasti hän sanoi Mariellalle, ettei häntä voinut uskoa lapsen hoitajaksi. Luultavasti he joutuivat sananvaihtoon — en tiedä. Joka tapauksessa Mariella lähti tänään iltapäivällä Lontooseen johonkin koiranäyttelyyn tai muuhun sellaiseen ja jätti Julianin riemuitsemaan voitostaan.» Roddy hihitti. »Hyvä Jumala, kuinka omituinen mies!»

Mutta siihen Roddy ei vastannut mitään, vaikkakin, kun Judith lausui sen nimen ympärillään tähtiä, valoa, musiikkia, Roddyn varjoiset kasvot, kaikki, mikä elämässä viehättää, sen kuolemantapauksen liikuttavuus vaikutti häneen niin rajusti, että hän arveli myöskin Roddyn sen varmasti tuntevan ja vetäytyvän likemmäksi.

Hän vetosi äänettömästi, omituisen kiihtymyksen tukahduttamana: »Ollaan avomielisiä! Tällaista iltaa ei enää milloinkaan tule, ja pian mekin kuolemme. Älkäämme tällaisena iltana jättäkö nauttimatta yhtä riemua, puhukaamme totta pelkäämättä! Sano rakastavasi minua, ja minä sanon sinulle. Sinä tiedät sen olevan totta tänä iltana. Ei huolita huomisesta!»

»En minäkään. Mutta luultavasti kerran sanon — jollekulle, yhdelle henkilölle, jotakin — totuuden, ainoastaan kerran — vain kokeakseni, miltä se tuntuu.»

»Ihmispoloiset — kaipaavat vuoteeseen. Se on paikallaan, minä lähden nyt. Haluaisin toivottaa hyvää yötä Julianille.»

Sellaisena iltana ei Juliania saisi jättää vihaiseksi yksin. Ei saisi jäädä minkäänlaista laiminlyöntiä ainakaan hänen puoleltaan.

Hän juoksi yläkertaan. Varjostettua valoa tunkeutui hänen edessään olevasta, raolleen jätetystä ovesta. Juuri siinä huoneessa olivat Julian ja Charlie nukkuneet monta vuotta sitten. Hiljaa hän työnsi oven auki.

Julian istui ikkunan ääressä lapsi polvillaan. Hän oli pannut shaalin pienokaisen pään peitteeksi ja sen laskoksista pilkistivät kalpeat kasvot pöllömäisinä ja hiljaisina. Pienessä yöpuvussaan lapsi näytti järjettömältä ja liikuttavalta.

Julian kohotti häneen päin niin riutuneet ja kärsivät kasvot, että hän pysähtyi puolittain häpeissään oikein tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.

»Tule sisään, Judith!» kehoitti Julian. Vain hetkiseksi… Eikö hän tahdo nukkua?»

»Ei. Luullakseni hänessä on kuumetta. Hän säikähtyi herättyään yksin.
Hän on hyvin heikkohermoinen.»

Hän kumartui lapsen puoleen, keinuttaen häntä ja taputtaen hänen hartioitaan.

»Otaksuttavasti hän vain kiukuttelee. Sinun pitäisi panna hänet takaisin vuoteeseen.»

»Ei. Hän parkuisi. En jaksaisi kestää, jos hän enää parkuisi. Pidän häntä sylissäni, kunnes hän jälleen nukkuu.»

Juhlallisena shaalissaan Peter suuntasi Judithiin ylettömän kirkkaan katseensa, kun hän kumartui hyväilemään hänen poskeaan. Lapsi ei koskaan hymyillyt hänelle, mutta ei myöskään tervehtinyt häntä kuten useimpia ihmisiä kirkkaasti sanomalla: »Mene pois!» vaan suvaitsi häntä vakavan kohteliaana.

»Hän on hyvin soma», virkkoi Judith. »Kuinka erilaiseksi hänen lapsuutensa kehkeytyykään kuin sinun oli, kun kaikki muut olivat aina ympärilläsi! Todennäköisesti hänestä tulee aika paljon vanhempi kuin muista seuraavan polven jäsenistä, eikö niin?»

»Niin luulisin», myönsi toinen katkerasti. »Olisin valmis lyömään vetoa siitä, ettei yksikään meistä hanki hänelle pientä serkkua. En ainakaan jaksa kuvitella, että meillä olisi jälkeläisiä. Jollei mahdollisesti Martinilla…»

»Niinkö? Hän näyttää sallivan sinun huolehtia lapsesta. Rakastaako hän lastansa, Julian?»

Julian oli vaiti tuokion, ennenkuin vastasi: »Luultavasti hän rakastaa.» Painaen otsaansa kädellään hän alkoi äkkiä valittaa hyvin hiljaa: »Voi, hyvä Jumala, se on kamalaa! Kuten tiedät, riitelin hänen kanssaan — Charlien — tämän avioliiton tähden. Senjälkeen en enää häntä tavannut emme tehneet sovintoa. Mutta lapsen synnyttyä Mariella kirjoitti minulle, että Charlie oli viimeisessä hänelle lähettämässään kirjeessä lausunut toivovansa, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, minä olisin lapsen holhooja… Senvuoksi oletan hänen antaneen minulle anteeksi.»

»Tietysti, tietysti, Julian», vakuutti Judith itku kurkussa nähdessään toisen kumaraisen pään.

Juuri tämäkö se jäyti Juliania — se herkeämätön ajatus, että Charlie oli kuollut siten, ilman sovinnon sanaa?

»Moitin ainoastaan itseäni», puheli Julian edelleen hiljaa. »Hän on ollut kovin hyvä. Ei koskaan sanaakaan — mistään. Aina sama suloinen, tyhjä, harmiton esiintyminen — lapsen tapaan. Joskus minusta tuntuu, ettei hän ole tietänyt mitään — tai ainakaan ymmärtänyt. Luultavasti hän ei käsitä sellaista. Se on jonkunlaista herkkyyden puutetta. Hän saattaisi vihata minua Peterin tähden, mutta ei näytä vihaavan. Minkä tähden hän ei vihaa?»

Judithin mieleen johtui jälleen se ilme, jonka hän oli yllättänyt
Mariellan kasvoilla ja joka yhäti pysyi selittämättömänä.

»Melkein toivoisin hänen vihaavan», jatkoi Julian. »Toivoisin varmasti tietäväni, että hän on mustasukkainen tai edes pahoillaan minulle. Minulla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, mitä hän minusta ajattelee.» Hän hieroi väsyneesti silmiään ja otsaansa. »Omituista, kuinka hänen läheisyytensä vaikuttaa minuun. Hän käy jossakin määrin hermoilleni! Ei mitään muuta kuin tämä herttainen, ilmeetön penseys… Tiedäthän, että pidän sellaisista ihmisistä, joilla on pisto- ja kokkapuheita, jotka iskevät takaisin, kun minä isken, säihkyviä, vilkkaita, välkkyviä ihmisiä. Ja pidän sellaisista ihmisistä, jotka ovat hitaita ja syviä ja lämpimiä; ja sinun luulen olevan sellaisen, Judy. Mutta millainen hän on? Joskus minusta tuntuu, että hän tähystää minua tarkkaavasti, mutta en tiedä, miltä taholta, ja se ärsyttää minua. Hänessä on luonnetta, kuten tiedät — uskomaton ruumiillinen ja siveellinen rohkeus. Luullakseni on Charlien täytynyt rakastaa hänessä juuri sitä. Mutta kylmä, kylmä ja eloton — minusta.»

»Julian, sinä olet tuiki väsynyt, etkö olekin? Ei ole mitään syytä huolehtia. Mieltäsi painavat kaikenlaiset asiat, koska olet väsynyt. Pakottaako päätäsi?»

»Kyllä. Ei… Olen pahalla tuulella, Judith. Sinun olisi parasta jättää minut yksin.» Mutta hän puhui lempeästi ja kohotti kasvonsa hymyilläkseen hänelle. Vasta silloin Judith huomasi hänen itkeneen.

»Minä lähden luotasi, Julian. Tulin vain hyvästelemään ja pahoittelemaan sitä, että vihastutin sinut. En olisi mistään hinnasta tahtonut herättää lasta.»

Judith mietti: »En saa koskaan enää nähdä häntä tällaisena. Minun täytyy muistaa…»

He katsoivat toisiinsa syvästi, ja käännyttyään äänettömästi poistumaan oli Judith mielikuvituksessaan kumartunut ja suudellut miehen poskea.

Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen, kuunteli ja kuiskasi:

»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja. Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan päättäen hän on päätekijä Cambridgessa — eräissä piireissä.»

Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin, luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.

Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua naisia häiritsemään itseämme.»

Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa, turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi, silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen, valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat plyyshikankaiset eläimet.

Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos
Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?

Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan: hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi, tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle. Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he lähtivät ulos.

Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä, joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella. He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni- ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi heloittavan — pilvenä, aaveena.

»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa. Toivo, Martin!»

Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät. Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi piirtyviä varjoja.

»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori, mitä arvelet?»

»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»

Lempeästi Judith veti kätensä irti. Hänen täytyi vikkelästi juosta pakoon sitä, mitä oli tulossa, olipa se mitä tahansa: ei minkäänlainen tunneselkkaus Martinin kanssa saisi työntyä poikkiteloin hämäämään sitä polkua, joka kaikin puolin oli valmistettu yhtä ainoata varten.

»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin. Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun vallassa.

Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.

Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.

Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme, mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä toisiamme.»

Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello kilisi, kilisi kilisemistään.

Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.

Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä kuolleena. Mikä tavaton sattuma… Heidän viime kerran tavatessaan oli näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä, epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet, vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin — heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus hän, Judith — hänkin… niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt isä oli kuollut.

Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet eläneet.

Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.

Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.

Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli »Uncle Tom Cobley».

Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat, ennenkuin hän erotti ne.

On tää, on tää… Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen, herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen, empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.

Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja riemusta.

»Merimies merta rakastaa, sen lainehia, merimies merta rakastaa, sen lainehia…»

Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä, kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui, naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.

Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären, ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä niin heikoiksi… Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.

Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja — silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista, tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä. Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.

Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa; se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin inhimilliseksi.

Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.

Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut puhua… Isä kuolisi… Hän, Judith, oli… Voi, hyvä Jumala! Voi, Jeesus!

Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.

Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.

Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli myöskin vilu, hän vapisi.

Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat, sillä he olivat hänen ystäviään.

Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä, välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana takana, ammoin mennyt.

Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi lapsen herättämistä.

Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi, osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän juoksisi ikkunan ääreen.

Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta — ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.

Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.

Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.

KOLMAS OSA

Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen: Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.

Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli, ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea, sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.

Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun jäljessä.

Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja… sininen ja korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.

»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele minua…»

Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia, laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät, nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina itsestään.

»Margaret, tule istumaan tänne… tänne… tänne! Minun viereeni!
Sylvia, minun viereeni… Onko täällä tilaa Sylvialle?…»

»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen pelko valtasi hänet.

Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen: Benedictus benedicat. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa; mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.

»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti… Katsotaanhan hautakiveä. Lientä… kuinka klassillisen yksinkertaista… pelkkää lientä… Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa vedessä, lisää muutamia sipuleja… Dorothy on bobannut tukkansa. Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle… Hyvä ystävä, kuka on tuo vierelläsi istuva tyttö?… Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä tämän loman aikana… Saanetkohan anteeksi?… No, joka tapauksessa säännöllisesti neljä… Minä aion tehdä työtä tällä lukukaudella, seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois… Minun on pakko… teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle… No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena, jos saavutukseni on sellainen… Marsh-poloinen on menettänyt kaikki inhimilliset vaistonsa… Tiedättekö, että Sibyl Jones on työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?… Hän on romahtamaisillaan… Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä heidän iällään… Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen … Arveletteko hänen rakastuneen?… Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu, eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä, ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa rakkaudessa… Se on varoitus, eikö olekin?»

»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»

»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras olette?…»

»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin päivän. Minä —»

»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena. »Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on toisvuotelaisten pöytä.»

»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä kukaan neuvonut minulle mitään… En tunne ainoatakaan sielua…» Hän tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku…

»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä ole ketään teidän koulustanne tullutta?»

»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa…» Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja lisää kyyneliä.

»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi minunkin tulevan —»

»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö tulekin?»

Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa hänen vielä elävän…

Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria.
Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.

»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja haisevaa…» Saattaisi luetella loputtomiin.

»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän karkeudestaan…»

Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät, läpikuultavat ilmakerrokset…

Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita, rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä. Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä, epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin joukkoon?

Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin. Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri lämmin… Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä syvän kysyvänä.

Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.

»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny, olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»

Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.

Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat. Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne sopeutua.

Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä, he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden omissa oudoissa tehtävissään.

Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.

Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua; näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle; he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä… Nyt siellä on ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»… Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii ja toistaa sitä… Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja huumaantuvat…

Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin tuntemaansa elämään…

Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat tuoleilla ja lattialla.

»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan hockeytä? Ja lacrossea… Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut jälleen… Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta… Kuka on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?… Oh, niinkö luulet? Hänellä on niin ylpeä ilme… ikäänkuin ylemmyyden… Kenties hän on ujo…» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva: »Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin häntä… Onko kellään makeisia?»

Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni…? Siinä äänessä oli auringonpaistetta.

Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.

Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.

»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään
C-käytävään?»

Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä lasiensa takana.

»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»

Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.

»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»

Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden ehdottamista varten…

»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua.
Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»

»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun — minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö teistäkin?»

Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana. Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät juuri tällaisilta.

»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani ympärilläni ja… Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla. Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa, jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.» Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä Cambridgeen luentoja varten ja… Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen, kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti… Meidän täytyy aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana…»

»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan… En esiintynyt tietojeni mukaisesti, vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja… Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon, ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii… Minulla ei ole oikein hyvä terveys… niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja äidiltäni saadulla pienellä avustuksella… hänen ei oikeastaan olisi kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi… siis minun täytyy edistyä hyvin… minun ei sovi tuottaa hänelle pettymystä… Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»

»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin. Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä. Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat teille hyödyksi… Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini pyrkii joskus pettämään ja sitten… Arvelin, että jos työskentelisimme yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme … Kun toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen… Saattaisimme…»

Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta, täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi lähteäkseen.

»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota.
Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»

Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa. Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan — naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.

»Sisareni Freda», selitti Mabel. »Niin, häntä ihaillaan yleisesti.» Hän vilkaisi epäluuloisesti Judithiin ikäänkuin yllättääkseen hänen silmissään sellaisen henkilön katseen, joka virkkaa: »Teidänkö sisarenne?» Mutta Judith näytti vain uneksivalta.

Kumpi nimittäin oli enemmän harmissaan: Mabelko, koska Freda oli niin sievä, vaiko Freda, koska Mabel oli niin vastenmielinen? Vai pitivätkö he toisistaan, kertoillen toisilleen salaisuuksiaan ja lasketellen pilaa Fredan sulhasista?… Entä oliko Freda turhamainen ja sydämetön… vai…

Se oli sakeata ja siirappimaista, ja Judith jätti sen silleen muutamien ryyppyjen jälkeen; mutta Mabel joi omansa silminnähtävästi siitä nauttien ja söi ahnaasti torttuja pussista.

Entä lohduttiko Mabelin äiti häntä vakuuttamalla olevansa ylpeä siitä, että hänellä oli lahjakas tytär yliopistossa? Eihän hän nimittäin vähääkään todenmukaisesti voinut sanoa: »Sinun tukkasi, Mabel, on laadultaan paljon hienompi kuin Fredan» — mitään sellaista hän ei voinut sanoa. Vai hemmoitteliko hän Fredaa välittämättä Mabelista?…

»Nyt minun tosiaankin täytyy lähteä», sanoi Judith. »Kiitoksia oikein paljon! Hyvää yötä!»

»Haluaisitteko lähteä kanssani kävelemään sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen? Voisimme mennä etsimään kauniita syksyisiä lehtiä ja marjoja. Minusta ne aina tekevät huoneen niin kirkkaan näköiseksi…»

Jos olisi Mabelin näköinen, rakastaisiko kauneutta vieläkin kiihkeämmin vai olisiko niin mustasukkainen sille, että vihaisi sitä?

Hänen silmänsä kaihosivat Judithia. Se oli omituista: niissä oli eräänlainen himokas välke — melkein samanlainen kuin vanhojen miesten silmissä rautatievaunuissa… Entä yllyttikö Freda pahanilkisyydessään häntä käyttämään vaaleanpunaista flanelliasua? Entä…

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »Toivon, ettette sallisi itsenne… tarkoitan, emme saa sallia itsemme — joutua huonoon seuraan. On niin vaikea tietää aluksi… Täällä on joukkokunta, niin minulle on kerrottu» — hän vaikeni hetkiseksi, punehtuen sopimattomasti otsaansa myöten — »täällä on joukkokunta, joka ajattelee ihan liian paljon — ulkosalla liikkumista ja tanssimista ja — miehiä — kaikenlaista sellaista hullutusta… Kas niin, varmastikaan ette pahastu siitä, että puhuin teille tästä. Voitte aina tulla kysymään neuvoa minulta… Minulle on kerrottu, että yliopettajatar suuressa määrin arvostelee meitä sen mukaan, kenen kanssa seurustelemme…»

»Hyvää yötä, neiti Earle», lopetti hän vakavasti. »Menkää tuonne päin, ylös portaita ja kääntykää oikealle! Näemme toisemme aamiaisella huomenna.»

Synkkiä, Mabelin vaivaamia päiviä ja öitä jatkui tulevaisuuteen. Ei lainkaan toivoa. Ei pelastumismahdollisuutta. Kolme vuotta, joiden aikana Mabel laskeutuisi hänen yllensä kuin painajaislepakko pimittäen valon. Ei kukaan muu kuin Mabel puhuttelisi häntä kolmeen vuoteen.

Hän sivuutti kaksi palvelijatarta, pellavatukkaista, punaposkista, jäyhäpiirteistä cambridgeshireläistä tyttöä. He sammuttivat tulia käytävissä ja hymyilivät hänelle leveästi. Palvelijattaret ainakin olivat aina kilttejä.

Käytävän käänteessähän kuuli toisen huomauttavan toiselle: »Siinä on suloiset kasvot.»

Hieman lohdullisempana hän astui huoneeseensa, riisuutui ja itki muutamia kyyneliä.

Jospa isä olisi aavistanut, kuinka tyyten toisenlainen hänen Cambridgensa oli kuin tämä paikka! Liian myöhäistä nyt… Täällä ei voinut Cambridgesta nähdä ainoatakaan torninhuippua, ei ainoatakaan valoa, ei kuulla ainoatakaan kuiskausta. Hän saattoi melkein uskoa kaupungille tapahtuneen jonkun Childe Roland-sattuman ja sen hävinneen, joten ei edes sen näkymätön läheisyys suonut lohtua.

»Tulkaa sisälle!» kehoitti hän säpsähtäen vastaukseksi oveltaan kuuluvaan koputukseen. Siellä seisoi joku yöpukuinen olento, jonka hartioille valui aaltoileva, vaalea tukka.

»En vain muistanut. Sotkin päivät… Eikö se ollut kauhea alku?» He nauroivat.

»Minä teen aina sotkuksia; ettekö te tee? En milloinkaan muista päiviä enkä muita seikkoja.»

»Olen hyvilläni siitä, että löysin teidät, sen sanon», virkkoi
Jennifer. »Aloin ajatella, että minun olisi pakko lähteä täältä pois.»

»Nyt olen jo kolmatta kertaa teitä tapaamassa. Missä ihmeessä olette ollut? Pelkäsin teidän sulkeutuneen lukon taakse pesukomeroon itkeäksenne rauhassa tai jonkin muun tähden.»

»Minä olen ollut…» Judith nauroi onnellisena. »Olen ollut kamalan olion luona.»

»Hyvä Jumala! Onko hän jo nyt iskenyt kyntensä teihin? Hän yritti minua tänä aamuna. Se on hullunkurista — hän käy suoraa päätä käsiksi sieviin. Se kuulostaa siltä kuin tarkoittaisin itse olevani sievä.»

»Tarkoitin vain, etten ole niin kammottava kuin hän ja että te olette viehättävä. Hän on vampyyri. Tiedättekö, sain selville erään seikan: hän on vähintään seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ajatella! Olin hänelle karkea. Otaksuttavasti te ette ollut. Väittäisin teidän esiintyneen paljon hienommin kuin minä esiinnyin.»

»Jumala nähköön, ei! Mikä ajatus! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kuvottava hän on. Lepertelipä hän minulle puvuistakin — tuumi, miltähän näyttäisi sellaisessa jumperissa kuin minun ylläni oli, ikäänkuin häntä voisi kaunistaa mikään muu kuin näkymättömyyden vaippa. En voi sietää ihmisiä, jotka syljeksivät puhuessaan.»

»Mitenkähän», pohti Judith, »sellaisia ihmisiä saattaa syntyä ihan normaalisista vanhemmista. Sen täytyy johtua jonkun vanhan, peloittavan kirouksen vaikutuksesta.»

»Hän on joka tapauksessa vanha ja peloittava kirous», lausui Jennifer synkästi. »Kerron teille vielä yhden asian. Luultavasti hän on sukupuolisesti viassa.» Hän tuijotti Judithiin vaikuttavasti ja päästi sitten äänekkään vihellyksen. »Onko teillä savukkeita? No, ei väliä… Opin ihan äsken puhaltamaan savurenkaita. Opetan teidät.» Uusi vihellys. »On hirveätä olla siinä määrin ulkonäön taivuteltavana. Pelkään sen olevan heikon luonteen merkin. Rumat ihmiset herättävät minussa kaikki hornan henget. Ja kauniit ihmiset saavat minut tuntemaan kuin laulaisivat aamutähdet yhdessä. Minä kaipaan kauneutta, kauneutta, kauneutta… Ettekö tekin kaipaa? Ympärilläni ihania ihmisiä, ihania kankaita, ihania värejä — kasoittain kaikkea upeata kosketettavaksi, maistettavaksi, katsottavaksi ja haistettavaksi.» Hän keikautti päänsä taaksepäin pyöreän, valkean kaulansa varassa ja veti syvän, huoahtavan henkäyksen. »Oi, värit!… Voisin syödä niitä. Olen kauhean nautinnonhimoinen — näytänkin siltä, enkö teistäkin? Mutta kuulkaahan — minkä tähden ette puhutellut minua aterian jälkeen?»

»Oi, miten olisin voinut? Ympärillänne oli paljon ihmisiä. Menin huoneenne ohitse, ja siellä oli tyttöjä kymmenittäin.»

»Niin kyllä. Olentoja, joiden kanssa olin samassa koulussa. Koulusta erottuani vietin vuoden Pariisissa. Luullakseni se kehitti minua. Tunnen olevani niin paljon kypsyneempi kuin ikätoverini. Kävin usein metsästämässä Chantillyssa. Oletteko te milloinkaan harrastanut sitä? He kaikki puhelivat teistä.»

»Kuulin heidän sanovan, että minulla oli niin ylpeä ilme. Eihän minulla ole, vai onko?»

»Ei tietystikään. He ovat läpikotaisin naisia. Ovatkohan miehet tosiaankin kiltimpiä? Otaksuttavasti ette ole kihloissa?»

»En minäkään ole. En luule koskaan meneväni naimisiin. Olen liian pitkä — kuusi jalkaa sukkasillani. Se on kamalaa, koska varmasti uskon itse yhtenään rakastuvani — ja minua kammottaa rakastetun hyljeksiminen. Oletteko te rakastunut?»

»Niinpä niin, olette kaiketi liian nuori. Olen kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta — hyvä Jumala! Ehkäpä joudumme molemmat kihloihin täällä ollessamme. Minä ensin toivottavasti.» Hän nauroi sydämellisesti.

»Mutta meillä ei ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön», huomautti Judith. »Mabel väittää, että meidän odotetaan työskentelevän vähintään kahdeksan tuntia päivässä.»

»Kristus! Jopa jotakin! Juuri sellaista kurjaa moralittomuutta hän tahtoisi syöttää teille. Me olemme maailmassa nauttiaksemme emmekä suorittaaksemme tutkintoja, eikö totta? No niin, siis… Minulla on ennakkoluuloja aatteellisuutta vastaan. Se johtaa kaikenlaisiin vaaroihin. Kenties ette tiedä… Varmastikin teidät on kasvatettu mitä pimeimmässä tietämättömyydessä — kuten minutkin. Mutta minun on onnistunut murtaa kaikki esteet valistuksen tiellä. Nimitättekö te viattomuutta hyveeksi? Minä en nimitä. Nimitän sitä typeryydeksi.» Hän puhui niin nopeasti, että hänen sanansa yhtyivät toisiinsa ja sekaantuivat. Raskaasti nojautuen uuninreunukseen hän pitkitti: »Ovatko nämä valokuvat omaisianne? He näyttävät jumalallisen ylimyksellisiltä. Ettehän te kuulu korkeampaan aateliin, vai kuulutteko? Näytätte siltä kuin saattaisitte kuulua. Tulkaa katsomaan minun huonettani! Kuulkaahan, me teemme huoneemme kerrassaan taivaallisiksi, teemmekö?»

»Äiti käski minun hankkia kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka tarvitsen», vastasi Judith. »Mutta mihin tuo matto kelpaa?»

»Minä käänsin omani ylösalaisin», virkkoi Jennifer. »Nyt se on taiteellisen keltainen. Tulkaa katsomaan!»

Hän meni edellä omaan huoneeseensa ja avasi oven, paljastaen sekasortoisen näyn. Hänen vaatteensa oli puolittain purettu arkuista ja jätetty sinne tänne kasoihin. Huone oli täynnä savua ja löyhkäsi mynnähtäneelle tupakalle. Lattialla oli hajallaan gramofonilevyjä, voileipiä, omenoita, hedelmäveitsiä, lusikoita, laseja ja kaakaojätteiden tahraamia kuppeja.

»Se ei ole niin hauska kuin luulin», pahoitteli Jennifer. »Ne porsaat juhlivat ja kemuilivat ja jättivät jälkensä minun siivottavikseni. Kristus! Mikä näky! Ottakaa omena!»

»Niin. Ja minä pelkään heitä. En tunne ainoatakaan sielua. En ole eläissäni ollut lukuisten ihmisten seurassa, ja minusta tuntuu, etten ikinä totu edes heidän hajuunsa. Toisin on teidän laitanne. Teillä on jo nyt joukottani ystäviä.»

»Hölynpölyä. Minulla ei ole ainoatakaan. Kirskuin kuin papukaija koko illan, ollen itsekin olevinani kauhean rattoisa, mutta se tuntuu minusta aika kolkolta…» Hän mietti ja vihelsi. »Enemmän kuin vähän kolkolta…» Hän painui nuokuksiin tyyten masentuneena.

»Meidän olisi — meidän olisi parasta kestää yhdessä», virkkoi Judith, punehtuen pelosta, että tämä ehdotus saattaisi hänet huonoon valoon Jenniferin silmissä — sillä Mabel oli sanonut samoin, ja häntä oli ellottanut.

»Minä sanoisin, että kestämme. Asia ei tunnu läheskään niin veriseltä, jos saa puhua sen verisyydestä jollekulle toiselle. Pahastutteko sanasta 'verinen'? Panin merkille, että säpsähditte. Se on vain tottumuskysymys.» Hän elpyi jälleen. »Kristus! Ajatella, että ainoastaan muutamia päiviä sitten astelin Skotlannissa enkelimäisten serkkujeni seurassa! Nuoren tytön katsetta laajentaa hyvin paljon se, että hänellä on samanikäisiä poikaserkkuja. Olen kiitollisuudenvelassa heille koko joukosta hyödyllisiä tietoja — sukupuolikysymyksistä ja monesta muusta seikasta. Eräs heistä antoi minulle pullon sampanjaa erojaislahjaksi. Me joimme sitä — hammaslaseista. Huh! Olen kuin olenkin hieman päissäni. Eikö teistä tunnu siltä? Täytyyhän jotakin tehdä… Tarjoaisin sitä teillekin, mutta pelkään niiden porsaiden juoneen sen loppuun. Pullo on kaapissa.» Hän kapusi matka-arkun ylitse, avasi kaapin oven ja katsahti sisälle. »Kuten arvelin, ei pisaraakaan…»

Syntyi hiljaisuus. Hän sytytti savukkeen, suipisti täysinäiset, eloisat huulensa O:ksi ja ponnisteli uutterasti puhaltaakseen savurenkaita.

Äkillisyys, mietti Judith — varmuus, innostus!… loistava, loistava lämmön ja värien olento! Hänen siniset silmänsä säihkyivät huimasti paksujen luomiensa lomitse; ne liikkuivat vinhasti, pysähtyivät, tuijottivat, liikkuivat taaskin…

»Eikö ole kauheata», alkoi Jennifer uudelleen, »että on valistuneet vanhemmat. He eivät edes kysy, haluaako lapsikin valistusta, vaan tarjoavat hänet kymmenen vuoden iästä alkaen eläväksi uhriksi tutkijoille. Ja sitten he odottavat hänen olevan kiitollisen. Hm!» Hän tähysti uuninreunuksella olevia miellyttävän näköistä paria esittäviä valokuvia. »Hyvä Jumala! Minä olen väsynyt. Auttakaa minut pois tästä arkusta, jotta pääsen vuoteeseen.»

Hän rimpuili pystyyn, solutti yltänsä iltapuvun ja seisoi puettuna juovaiseen, silkkiseen pujamas-asuun.

»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän. »Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö juoksemaan?»

»Ohoo!… En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman koettaa huomenna!»

Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.

»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti keväällä.»

»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti
Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät
ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään.
Jennifer jatkoi:

»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen voittanut hänen sydämensä… Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»

»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»

Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten mielistyneen lapsen kasvot.

Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä — nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien kuluttua hän huusi:

»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä vai pitäisitkö?»

Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.

Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka. Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä, kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset, kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.

Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia. Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana. Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen runsaasti vaihteluja.

Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle, punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä, innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten lukujärjestystä.

Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään, tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta, tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä hymyyn.

Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet, kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu; joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset, kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat, pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa, riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty lapsellinen lelu.

Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen mitättömiä pikkuseikkoja.

Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa, syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana, kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät liikkumattomina ja säihkyvinä.

Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin. Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla. Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.

Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä, läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.

Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin tajuttomat esineet.

Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu kuin hän itse häntä kuunteli.

ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä, on muutamia pisteitä ja uusi alku:

Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän suuntaan.

Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.

»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka tekisi sopimuksen nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»

Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.

Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.

Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.

Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen, neljäänkymmeneen … tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin sydän sykähteli… viisiviidettä… viisikymmentä.

Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt laskea ainakin kahteenkymmeneen.

Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen olemustaan.

Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen haparoivia merkkejä kynällään.

Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.

Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.

Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä, muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.

»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä takaisin. Älkää odottako minua!»

Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»

Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut portaita myöten alas.

Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi ihan yksinkertaisesti:

Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä ratkaisulta.

Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä, hämmästystä, halveksumista?

Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle: »Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa, juosta Roddyn luokse ja huutaa:

Olen kuolleista noussut Latsanis, olen tullut kertomaan sintille kaikki, tahdon kertoa sinulle kaikki.

Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.

Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta, ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.

Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.

»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä ihmettä sinulle tapahtui?»

»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten juoksin! Onko tilaa minulle?»

»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»

He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja ystävällisiä, niin turvallisia.

Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.

Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.

Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli; mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset, ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.

Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä, lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa, hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa ja tarinoidessa vierellään.

Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua, pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.

Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki ikävä, milteipä tavallinen.

Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa — ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.

»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle.
Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»

»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin hyvin kuin minut?»

Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän
Martinin vuoksi.

Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle, sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle käännettynä.

Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!

Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä. Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana hyvästä vastaanotosta?… Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen, tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.

»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön tai kaksi.»

Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt sopivia sanoja.

»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten meidän täytyy pitää kekkerit.»

»Oi, niin, Martin… Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua.»

»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes tiedustaa minua».

»No niin, minun täytyy mennä sisälle… Kerro hänelle, kun kirjoitat hänelle… Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän, käythän? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»

»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen hohdetta.

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska. Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin, silmäillen häntä synkästi.

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain Jenniferillä oli valtaa.

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus, ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.

Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua, vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla, polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat — vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta, uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia, vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään. Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä, miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti, valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan, varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?…» Mutta hän ei edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen, viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken Jenniferin kanssa.

Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.

Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman häntä oli valoton päivä.

Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä, silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.

Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena; astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.

Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti, väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä valppaasti silmällä.

Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen, viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta rakastuivat häneen silmittömästi.

Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut, jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut, jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.

Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!…» Sitten hän kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea itseään täydellisesti.

Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.

Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima. Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen, mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä, se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »Chevalier de la lune», sellainen hän oli »Que la lumière importune», ah! niin! »Qui cherche le coin noir», juuri niin — »Qui cherche le coin noir.» Joskus — milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi pimeässä: »Minä rakastan sinua.»

Toistaiseksi hänellä oli Jennifer, jota kohtaan hän, Judith, sai tuntea katkeraa äidillistä rakkautta, koska Jennifer pelkäsi ja koska hän jonakin päivänä saattoi olla poissa, sillä Jennifer lausui: »Minä rakastan sinua», ja pakeni tiehensä. Judith huusi: »Tule takaisin!» ja hän kuuli, palasi tuskaisena, puristaen Judithia tiukasti, mutta peläten hänen riippuvaisuuttaan. Jonakin päivänä, kun Judith kaipaisi häntä eniten, hän saattaisi juosta pois äänen kuuluvilta ja olla koskaan palaamatta.

Mutta pysymättömyydellä, epävarmuudella oli arvonsa; se merkitsi tuskaa ja vilkastumista; se merkitsi, ettei ihminen koskaan voinut milloinkaan tulla mukautuvaiseksi, hyväksyväksi ja muuttua vanhaksi.

Sitten oli Mabel, joka ajautui Judithin elämään, milloin omatunto soimasi, ja joka riemumielin työnnettiin syrjään, kun velvollisuuden vaatimukset tuntuivat tyydytetyiltä. Tuntien masentavaa tunnetta Judith löysi kirjeittensä joukosta lyhyitä kirjeitä Mabelilta.

Suostuisitko lähtemään kirkkoon kanssani sunnuntaina? Olen valmis kello 10,15. Hartaasti toivon sinun tulevan tällä kertaa. Sinun

M. F.

Minusta tuntui, ettet näyttänyt ihan omalta itseltäsi tänään puolisella. Jos sinua jokin vaivaa, niin kenties osaisin auttaa sinua? Tai jos olet uupunut, niin tule lepäämään nojatuolissani. Minä teen työtä enkä häiritse sinua.

J.K. Juuri tämä suunnaton hyöriminen se sinua väsyttää ja tekee sinut kykenemättömäksi työhön.

M. F.

Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä itsekoulutusta.

Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.

Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen, selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen paatoksensa tähden… Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi, että piti Jenniferin puheita hupaisina.

Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.

»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»

Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.

Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta, joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei pyytänyt mitään.

Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.

»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»

»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä. Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»

Judith pujahti nauraen karkuun, juoksi pimeitä portaita alakertaan
Mabelin ovelle ja koputti.

Mabelin äänestä kävi selväksi, että hän oli ollut valppaana kuultuaan tutut askeleet. Hän kohotti tulijaan päin kalpeat kasvot, jotka hetkisen koettivat salata iloisuuttaan ja säilyttää jäykkyytensä.

»Kas niin, Mabel, olen tullut laittamaan sinua vuoteeseen. Pidän siitä,
että sanot tahtovasi huolehtia minusta. Juuri sinä sitä tarvitset.
Millaiselta arvelet olosi tuntuvan huomenna, jos työskentelet enää?
Lopetahan jo!»

Sillä tavoin Mabel halusi itseään puhuteltavan. Judith täytti hänen kuumavesipullonsa ja valmisti kaakaota, samalla kun hän vaivaloisen kainosti puki ylleen flanellisen yöpukunsa, jossa oli höyhenompeleinen kaulus, ja oli ujosti ja onnellisesti nyreissään, koska Judith oli sellainen lohikäärme.

Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan työn aiheuttamien juovien hänen kasvoissaan tasoittuessa, haukotteli tyytyväisesti ja haasteli pienistä, tutunomaisista asioista, uskoen ne Judithille empimättä, samoin kuin Judith uskoi omat asiansa Jenniferille — äkillisesti, säälittävästi, kuten kuka muu tyttö tahansa.

Nämä olivat hänen onnellisia, korvausta antavia hetkiään: ne saivat hänet vähäksi aikaa ajattelemaan, että heidän ystävyytensä oli harvinainen ja luja.

Kuinka helppoa oli, tuumi Judith, sallia hänen nauttia siitä, että hän, Judith, oli tässä sopimattomassa ympäristössä, astua suoraan hänen maailmaansa ja sulkea oman maailmansa portit niin tiiviisti, ettei sieltä huokuisi kylmän ilman henkäystäkään häiritsemään toisen turvaista tunnetta! Kun he olivat tällä tavoin kahden kesken, ei hermoja kiusannut mikään Mabelin makuhairahdus. Judith hyväksyi hänet ja salli hänen paljastaa itseään; ja hän oli sittenkin mielenkiintoinen, inhimillinen, hellä ja yksinkertainen. Ei ollut mitään — tällä kertaa Judithin täytyi se muistaa — ei mitään kuvatusmaista eikä naurettavaa selostettavaksi perästäpäin Jenniferille, inhoittavasti kavaltaen ja pilkaten…

Mabel kuvaili elämäänsä ahtaassa, kirkollismielisessä kyläkodissaan ja tulevaisuuttaan: hänestä tulisi opettajatar, ja siten hän saisi oman pienen, riippumattoman paikkansa maailmassa. Hän ei luullut olevansa avioliittoon pyrkivä nainen; mutta mahdotontahan oli tietää. Juuri riippumattomuutta hän kaipasi, hän halusi tulla toimeen omin voimin tarvitsematta olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Mutta hänen tutkintonsa piti onnistua hyvin (ja hänen katseensa harhaantui riutuneesti kirjoihin). Se kaikki riippui hänen terveydestään — hänen terveytensä ei ollut milloinkaan ollut oikein hyvä. Hänestä oli aina tuntunut, että jos hän voisi paremmin, hän ei niin helposti unohtaisi. Se teki työn kovin raskaaksi. Freda oli aina ollut voimakas. Kaikki kävi Fredalle helposti. Kaikki ihailivat ja hemmoittelivat häntä; hän oli muuttumassa perin hemmoitelluksi ja myöskin tuhlaavaiseksi. Hän ei menisi kyllin pitkälle väittääkseen, että hänellä ja Fredalla oli paljon yhteistä, mutta vasten tahtoaankin häntä rakasti kaikesta hänen ilkeydestään huolimatta. Ja kuinka nopsa hän olikaan vastaamaan! Mabel esitti joitakuita Fredan sukkelia vastauksia, hihittäen samoin kuin kuka muu tyttö tahansa.

Häntä oli eräs pastori valmistanut kreikan- ja latinankielen tutkintoon. Pastori oli ihmeellinen mies, todellinen pyhimys, kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut, nuori, ja hänellä oli kauniit kasvot — entä sitten silmät! Kerran hän oli ollut teekutsuilla Mabelin luona, ja he olivat keskustelleet ihanasti, ihan kahden kesken. Freda oli ollut ulkosalla. Näytti tosiaankin siltä, että hän piti Mabelia ystävänään. Viimemainittu toivoi sitä… Pastori oli auttanut häntä.

Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen, koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin Jenniferin luokse.

Pastori… missään nimessä hän ei saisi hiiskua Jenniferille mitään pastorista.

Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön, laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa laadustaan.

»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas, se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta olla ihan ilman vaatteita.»

Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.

»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.

Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen, milteipä heikko.

He uivat vilpoisessa vedessä syvässä, pyöreässä, pajujen ympäröimässä lammikossa ja kuivasivat itsensä auringonpaisteessa.

Iltapäivän he viettivät kukkivan orapihlajan varjossa. Kaikkialla heidän ympärillään peitti niittyjen uutta vihreyttä tiivis kerros voikukan keltaista. Jennifer virui selällään eläinten tapaan äärimmäisen liikkumattomana ja herpaantuneena, kooten uutta elinvoimaa jokaiseen hermoonsa.

Verkkaisesti he avasivat kirjat, lukivat uneksivasti sivun, unohtivat sen heti, panivat kirjat syrjään, kääntyivät hymyilemään toisilleen, puhelivat, ikäänkuin eivät milloinkaan saisi puhella kyllikseen, kiihtyneesti, levottomasti, ikäänkuin saattaisivat jo huomenna joutua eroon ja heidän mieltänsä jäisi painamaan kaikki se, mitä heillä olisi ollut toisilleen sanomista.

Judith siirtyi likemmäksi, lämmittäen kaikkia aistejaan äänettömänä ja äärimmäisen rauhallisena. Nyt hän tunsi olevansa se hänessä piilevä osa, jota hän ei koskaan ollut pystynyt kirvoittamaan kahleistaan ja päästämään valloilleen, joka tahtoi tanssia, juosta ja laulaa, voimakkaasti imeä tuulta ja auringonpaistetta, mutta joka sensijaan oli kiedottu sekaviin solmuihin ja jäänyt varjojen pimentoon, joka halusi katsella ulospäin ja pitää elämää kevyenä, kiihoittavana seikkana, mutta jota kuitenkin hillitsi joku ääni, vakuuttaen, että sen kaiken takana piili synkkiä käsitteitä, sotkien kudoksen ja kääntäen hänet sisäänpäin hapuilemaan lankoja ajatusten ja tunteiden juurien seasta.

Aurinko laski, ja niityille ja joelle valui tasainen valaistus. Nyt maisema menetti puhtaat, selvät hahmopiirteensä ja loistavista silkkilangoista ommeltua kuvaa muistuttavan näkönsä, verhosi värinsä yksitoikkoiseen, helmimäiseen hohteeseen. Ilma kävi koleaksi, ja toukokuun tuoksu kohosi häiritsevästi hiljaisuuteen. He käänsivät veneen kotia kohti.

Lähempänä kaupunkia oli veneitä tiheämmässä. Useimmista niistä kuului gramofonien meluista ääntä, ja niissä oli raskas lasti harmaisiin flanelliasuihin puettua nuorisoa. Tarkkaillen veneissäolijoita avoimen uteliaasti Jennifer huomautteli äänekkäästi kuiskaillen, ketkä olivat hauskan näköisiä; ja kaikki he tähyilivät heitä heidän lipuessaan ohitse.

Hiljaisen, salaperäisesti liikkuvan kaupungin yläpuolella väikkyivät katot, tornit ja huiput kalpean kultaisessa valokylvyssä. Millainen oli Cambridgen salaisuus illalla? Askeleet tömähtelivät, vihloen sydäntä, kasvot hämmästyttivät oudolla kauneudellaan, ja jokainen kaukana näkyviin ilmestyvä tai katoava hahmo tuntui merkitsevältä.

Ja heidän ehdittyään takaisin opistolle oli siinäkin punatiilisessä, kasarmimaisessa rakennuksessa salaperäisyyden häive. Käytävät olivat pitkiä kudoksia haaveellista valoa ja varjoa. Tyttöjen äänet kuulostivat etäisiltä kuin unessa, kuului kovenevaa ja hiljenevää jupinaa ja kevyttä naurua suljettujen ovien takaa. Kaikkialla leijaili esikkojen ja kultalakkojen värähdyttävää tuoksua, muistuttaen lumouspilveä.

Jenniferin huoneessa oli joku laskenut alas päiväkaihtimen, ja kaikki oli sykähdyttävässä hämärässä. Hänen iso, kuparinen maljakkonsa oli tavallisuuden mukaan kukkuroillaan hedelmiä, ja he söivät niitä veltosti ilman nälkää.

»Nyt vähän työtä», virkkoi Judith tiukasti. »Ajattele! Ainoastaan kolme viikkoa toukokuun tutkintoon…»

Lapsellisen ja tarmottoman näköisenä Jennifer istuutui äänettömänä ikkunan ääreen kirja kädessään.

Oksat ikitammien tähtien lumoissa; ja tutki sitä. Se oli tähtinen yö; tarujen sointu pani tähdet tuikkimaan tummissa puunlatvoissa.

Kuinka paljon olikaan omistettu merelle ja sen rannoille! Sivu tuli täydemmäksi.

Utuisen saaren yksinäisen rannan vuoret ja meren aavat meistä erottaa. Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu; unissa Hebridit ne meille kangastaa.

Joki eelleen valtavana valui sen seudun sumeasta huminasta kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen ja neitseellistä aavaa sitten halkoi paisteessa yksinäisen kuun…

Oi, päivännouto!… Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat, joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin sanoissa…

Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi uni ja ajaton rauha.

Päässä myllersi ja kuhisi niin paljon, että olisi voinut jatkaa loputtomiin.

Nyt niitä tutkimaan. Mitä se kaikki merkitsi? Oliko niissä joku lanka, jonka nojalla voisi sommitella teorian? Kuka tahansa pystyi kirjoittamaan sarjoittain lainauksia — mutta kirjallisuuden tutkijan odotettiin esittävän teorioita. Se oli jollakin tavoin äänen yhteydessä… sen, miten ääni luo kuvia kuoren toisensa jälkeen hiljaa avautuessa… sen, miten sanat muuttuivat väreiksi ja tuoksuiksi… ja sen yllätyksen kanssa, jota tunnettiin, kun niin tapahtui, tuskaisen halun, voimakkaan kiihtymyksen, täyttymisen tunteen, jonkun tuntemattoman äkillisen käsittämisen kanssa … Se vaati jonkinlaista totuutta, jonkinlaista vastausta kysymykseen: Mitä on runous?… Ei, siitä ei ollut mihinkään. Mutta oli ollut sangen hauskaa kirjoittaa paperille tuollaisia säkeitä ja toistaa niitä itsekseen.

Jennifer oli puolittain nukuksissa pää ikkunanlaudan varassa. Hedelmämaljakko heloitti hämärässä. Kuinka Jenniferin kaltainen hänen huoneensa olikaan! Keltaisiksi maalatut tuolit, punaisen ja sinisen kirjava matto takan edessä, esikoita värillisissä maljakoissa ja ruukuissa, valkean syreenin oksa korkeassa, sinisessä maljakossa; kitara monine nauhoineen virumassa pöydällä, silkkinen, italialainen shaali, johon oli kirjailtu iso ruusu ja sinisen ja keltaisen kirjavia kukkia viskattuna uuninsuojukselle; mihin tahansa katsoi, pisti väri silmään; hän siroitteli väriä ympärilleen runsaasti, järjestyksettä ja jätti ne siihen. Hänen vaalean vihreä olkihattunsa, jossa oli pieni apilakiehkura, virui lattialla. Ei kenelläkään muulla ollut sellaisia viehättäviä, lapsellisia hattuja kuin hänellä. Laaja, vihreä olkihattu muistuttaisi Jenniferistä elämän loppuun saakka; ja sen alla näkisi aina hänen poskiensa ja leukansa täydellisen, hienon kaaren, hänen syvävarjoiset silmänsä, hänen huulensa, jotka näyttivät kiihkeissä viivoissaan säilyttävän koko elämää.

»Hei vain!» äänsi Judith. »Emmekö ole olleet hiljaa? Olen tehnyt aika paljon työtä.»

»Minä en ole tehnyt mitään. En jaksanut muistaa, mikä erotus on etiikan ja estetiikan välillä. Kuinka turhaa se kaikki onkaan!… Kuuntelehan nyt! Kuulemme satakielen laulua. Se virittää parhaillaan säveliään.»

Viileä, haikea huilu setripuussa kajautti kaksi tai kolme säveltä epävarmana ja tyytymättömänä; sitten se ihan äkkiä löysi itsensä ja alkoi kummuta heleänä, monimutkaisena hurmiona.

Jennifer kuunteli lumoutuneena omituiseen liikkumattomuuteensa, ikäänkuin hänen kaikki muut aistimensa olisivat lamaantuneet, jotta hän kuulisi hyvin.

Vihdoin hän nousi, kun Judith kumartui suutelemaan häntä, toivottaen hyvää yötä.

He tuijottivat toisiinsa kasvot traagillisina. Se oli liian paljon, tämä onnellisuus ja kauneus.

Seuraavalla hetkellä, siltä tuntui, olivat pehmeät ja värikkäät syksyiset päivät taaskin käsissä; käytävät, kajahtelevat askeleet, ruokasalin suunnaton, naisääninen kiljunta, kuhisevan elämän tuntu kaikissa pienissä huoneissa, pienten suljettujen ovien takana — kaikki se alkoi taaskin kutoa omituista, ajatonta unelmaansa; ja toinen vuosi oli alkanut.

Roddy saapui Cambridgeen kahdeksi yöksi ja asuu Tonyn luona. Hän haluaa tavata sinua. Suostutko tulemaan teelle luokseni huomenna kello 4,30? Minun pitää mainita sinulle, ettei hän ikinä anna sinulle anteeksi, (a) jollet tule ja (b) jos tuot mukanasi seuranaisen. Hän vakuuttaa, että ainoastaan sattuma esti hänet olemasta naimaton setäsi ja että minä olen kehdosta saakka ollut neitseellinen täti. Ole siis hyvä ja tule!

Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa), ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.

Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi sydämeen.

»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.

Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset. Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.

»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen.
Hän oli kovin ujo.

»Voi!…» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla — oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»

»Se on totta. Olen ollut niin uutterasti työssä.» Rajusti hän puhalteli tuhkaa sinne tänne. Kuinka häpeällistä olla moittivinaan häntä. Hän oli silminnähtävästi tuskaantunut… »Enkä luullut sinun haluavan… Nyt kai olet taaskin täysin terve?»

Oven takaa portailta kuului askelia. Judith terästäytyi ja istui jäykkänä. Ovi avautui, ja sisälle astui Roddy hymyilevänä, innokkaana ja hyväntuulisena.

Roddy seisahtui hänen eteensä ja katsoi häntä kasvoihin. »Arvelin, etten enää milloinkaan näkisi sinua, Judy. Olet ihmeen kaunis.»

Roddy olisi vastustamaton. Jo nyt alkoi Judithissa jokin ponnahtaa häntä vastaan; ja hänen kasvojaan tarkkaillessaan Judith näki, että ne olivat oikeat, inttämättömät, totesi taaskin selvemmin kuin koskaan, että joku ominaisuus Roddyssa erotti hänet koko maailman kaikista muista ihmisistä, hätkähdytti mielikuvitusta ja teki Roddyn peloittavan merkitseväksi hänelle.

»Minun on vilu. Jumalan kiitos kelpo roihusta. Alkaa sataa lunta.» Hän heittäytyi uunin matolle. »Saa luottaa siihen, että Martin tekee huoneen ilmakehän kunnolliseksi ja sakeaksi, ettei siinä ole rahtuakaan inhoittavaa, raitista ilmaa. Teetä! Teetä! Teetä! Salli minun valmistaa sinulle hieman hyvää paahdettua leipää, Judy! Minä teen sen niin hyvin.»

Hänen paahtaessaan isoja leipäviipaleita, siveli Martin voita korpuille ja leikkasi kakkua, kun taas Judith kaasi teetä kuppeihin.

He lörpöttelivät, laskivat pilaa ja kiusoittelivat toisiaan. He leikkivät hullunkurisia piirtämis- ja loppusointuleikkejä. Judith nauratti toisia kertomalla pahankurisia juttuja yliopiston valvojista ja ylioppilaista. Roddy keikautti päänsä taaksepäin, koko hänen kasvonsa rypistyivät ja litistyivät hiljaisesta naurusta, ja hänen silmänsä välkkyivät hauskuudesta luomiensa takaa. Martin tuijotti, nauraa hohotti: »Ha! Ha!» — tuijotti taaskin. Miehet rohkaisivat häntä, kuuntelivat häntä, olivat ihastuneet häneen, ja vanha, epänormaalisen itsevarma tunne vahvistui hänen pingoittuneessa mielessään.

Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi takaisin parhaiksi ennen illallista.

»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»

»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»

Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.

»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.

Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja
Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.

»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme taaskin toisemme pian, eikö niin?»

»Älä vilustu!» varoitti hän. Hänen ryhdistään uhkui masennusta, hänen äänessään oli ilmeetön sointu… Hänelle oli käynyt huonosti… Aina siitä saakka, kun pelokas ääni oli kajahtanut naurussa ja puhelussa, kolmen hengen leikissä, värähtävästi huudahtaen: »Jos sinä saattaisit minut kotiin…» siitä hetkestä alkaen oli vaivaava tuuli hiljaa sekoittanut kaikkea. He eivät enää olleet kolme henkilöä, vaan kaksi miestä ja yksi nainen.

»Minun pitää olla syömässä päivällistä Tonyn luona kahdenkymmenen minuutin kuluttua», ilmoitti Roddy. »Sinunkin olisi paras tulla sinne. Tulen noutamaan sinut paluumatkalla. En viivy kauan.»

Roddy oli pakottanut ääneensä huolettoman soinnun… ikäänkuin hän olisi koettanut uskotella Martinille, ettei mitään ollut tapahtunut, että nainen ei ollutkaan äkkiä valinnut häntä ja ojentanut hänelle kutsuvaa kättänsä hänen seisoessaan ystävänsä vieressä.

»Älä!» epäsi Martin. »En tule syömään Tonyn luokse. Näen sinut ehkä huomenna.»

Hän heilautti kättänsä ja kääntyi poistumaan. Auto lähti liikkeelle.
Judith oli kahden kesken vieraan miehen kanssa.

Ilta oli pimeä, tuuli purevasti ja pyrytti hieman. Roddy ajoi vinhasti, ja Judith istui hänen vieressään äänettömänä olkapäänsä hipoessa hänen olkaansa.

Koko elämä oli keskittynyt hänen synkästi sykähtelevään mieleensä; hänen ruumiinsa ei tuntenut sään vaikutusta. Hän näki opiston portin vilahtavan ohitse. Sen valot loistivat ja jäivät jälkeen; eikä hän voinut puhua. Eteenpäin he kiitivät; pitkä, suora, tyhjä tie avautui auton lamppujen valossa heidän eteensä lyhyinä katkelmina ja suoltui olemattomiin heidän taaksensa hyljättynä iäksi.

Tuuli kantoi hänen heikon äänensä poispäin Roddysta. Viimemainittu kumartui hänen puoleensa.

Äänettömyys. Yön rajattomien syvyyksien halki puhaltava väkevä tuuli nosti hänet siivilleen ja kiidätti hänet ajan ja paikan rajojen taakse. Hän näki Roddyn käden ohjausrattaalla — vaalean himmeänä läikkänä; hänen oma kätensä ojentui hitaasti ja sijoittui sen viereen; ja hän tuijotti niihin molempiin. Roddy katseli, kun Judithin käsi laskeutui hänen kätensä viereen eikä siirtänyt omaansa hiuskarvankaan leveyttä koskettaakseen sitä. He olivat kahden kesken yhdessä. Sanat ja liikkeet olivat tarpeettomia. Heidän kätensä lepäisivät hievahtamatta vierekkäin loputtomiin.

Hän kuuli Roddyn naurahtavan pehmeästi, ja samassa hänen kätensä nopeasti vetäytyi hänen helmaansa.

Auto kiiti taaskin eteenpäin. Kerran Judith kumartui kuiskaamaan Roddyn korvaan:

Judith nojautui jälleen taaksepäin huolettoman rauhallisena viuhuvassa tuulessa ja yksitoikkoisella tiellä.

Nyt alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta pian huimasti ajautuvina pilvinä, peittäen näkyvistä tien, laskeutuen paksuna ja lujana kerroksena kaikkialle, takertuen kasoihin tuulilasiin.

»Voi, hyvä Luoja, meidän täytyy kääntyä», pahoitteli Roddy. »Tämä on kauheata.»

Hän käänsi auton ja sitten seisautti sen sytyttääkseen savukkeen. Judith näki hänen kasvojensa, tulitikun liekin valaisemien, äkkiä alkavan hohtaa lämpimästi pimeydestä; niissä oli tuntemattomia kaarroksia, outoja valo- ja varjopintoja sekä soukenneet silmät, jotka eivät olleet ihmisen ja joita ei milloinkaan voisi unohtaa.

»Juhlalliset kasvot! Mitä sinä tuijotat? Hymyile — nopeasti, nopeasti, ennenkuin tikku sammuu!»

»Se on oikein. Judy-parka lumen peitossa! Siinä istut niin kainona ja vaatimattomana. Toimitunko sinut kotiin hengissä?»

Hän sujautti kätensä Roddyn kainaloon; jälkimäinen puristi sitä nopeasti ja ystävällisesti ja alkoi ajaa eteenpäin.

Nyt he olivat opiston portilla. He eivät sittenkään olleet ajaneet kovin kauas. Aika lähti taaskin liikkeelle, vastahakoisesti, tuskaisesti sykähdellen, kun auto kääntyi porttiholviin, ja Judith oivalsi heidän eronneen Martinista vain vähän enemmän kuin tunti sitten. Nyt se tuntui niin lyhyeltä — vähemmältä kuin minuutilta, kahden henkäyksen väliseltä pysäykseltä.

»Minun kai täytyy mennä nyt sisälle», virkkoi Judith vihdoin. »Toiset ovat vielä ruokasalissa.»

Roddy vapisi ja löi kämmeniään vastakkain. Judith tarttui hänen toiseen käteensä ja tunsi sen olevan jääkylmän.

»Kätesi. Voi, Roddy! Tuletko sisälle lämmittelemään takkavalkeani ääressä?»

»Jos saan tulla — vain minuutiksi — kylmetyin aika pahasti ajaessani ilman käsineitä.»

Judith ei osannut hiiskua mitään. Kylmä, arkaileva kohteliaisuus oli vallannut heidät molemmat. Hän meni edellä halliin ja portaita myöten yläkertaan. Joka askelella tipahteli heistä lunta; heidän hartiansa ja käsivartensa olivat sen peitossa. Käytävät olivat hiljaiset ja tyhjät; niissä kajahtelivat ainoastaan hänen kevyet ja Roddyn raskaammat askeleet. Hän kuuli omat askeleensa ja Roddyn askeleet seuraamassa niitä, marssimassa yhä edelleen hänen kaukaiselle ovelleen. Judith oli tuomassa Roddya, Judith oli ihan valveilla ja tosioloissa tuomassa Roddya huoneeseensa. Jos kukaan näkisi hänet, sukeutuisi siitä selkkauksia.

Joku — kenties Jennifer — oli vetänyt ikkunaverhot eteen ja kohentanut tulta pienessä huoneessa. Lämpö sai päivänkukat tuoksumaan, ja niiden raskaat, kullankeltaiset, siniseen vatiin sullotut mykeröt uhkuivat salaperäistä, kiihkeätä elämää tulen hohteessa. Judith kiersi pöytälampun palamaan, ja huoneen kaikki värit välähtivät näkyviin himmeästi, salaperäisesti: purppuraa, sinistä ja ruusun väristä loisti heidän ympärillään puolittain valaistuna, puolittain pimennossa.

»Tämä on kovin viekoittelevaa», virkkoi Roddy. Hän vaipui polvilleen tulen ääreen ja ojensi kätensä liekkien lämmitettäviksi, silmäillen ympärilleen huulillaan heikko hymy. Judith kävi polvilleen hänen viereensä; ja Roddyn katse suuntautui tiukasti hänen kasvoihinsa.

»Voi, Roddy! Viekoitteleva. Muuta siinä ei olekaan. Oivallan sen nyt.
Inhoan sitä. Eikö minussa ole muuta?»

»Sinussa… En tiedä, mitä sinussa on. En saa sinusta selkoa. Sinä et koskaan käyttäydy niinkuin luulen sinun otaksuttavasti käyttäytyvän.»

»Sen tähden, että uskon sinun luulevan vaikuttimiani mitä huonoimmiksi — mitä epäselvimmiksi. Sinä epäilet minua — olet varoillasi minua kohtaan.»

»Oi, kyllä teet. Mutta sinun ei tarvitsisi. En tee sinulle mitään pahaa. Jollei se, että — pidän sinusta hyvin paljon, voi vahingoittaa sinua. Mutta en usko olevani femme fatale.»

»En tiedä, millainen olet. Sinä häiritset minua sangen paljon. Tunnut minusta täysin laskemattomalta. Silmäsi tarkkailevat minua yhtenään. Niin ihmeelliset silmät!»

Judith loi niistä häneen pitkän, tyynen katseen, mutta pysyi äänettömänä.

»Olet aika kiltti», puheli Roddy. »Ihan herttainen. Uskon, ettei sinussa tosiaankaan ole vilppiä. Minkä tähden luotat ihmisiin niin paljon? Siinä teet hyvin typerästi.»

»Uskomattoman typerä.» Korottaen ääntänsä ja puhuen hitaasti hän lisäsi: »Ei lainkaan kannata koettaa tehdä minua kunnolliseksi.»

»Etkö sitten näe? Minä vietän päiväni eräänlaisen turtuuden tilassa, sokeana ja kuurona, päivä päivältä yhä sokeampana ja kuurompana. En koskaan ajattele, en koskaan välitä mistään. Minun olisi paljon parempi kuolla, mutta olen liian laiska ampuakseni itseni.»

Judith painoi kätensä korvilleen. Roddy ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi haluten saada hänet uskomaan itseään.

»Minä vain yritän varoittaa sinua», jatkoi Roddy perin uhmaavasti. »Minua ei kannata pelastaa. Kenenkään ei pidä koskaan ottaa minua vakavalta kannalta. Minuun ei kannata tuhlata hetkistäkään. Kukaan ei voi tehdä minusta mitään.»

Roddyn mieliala alkoi hipoa naurua. Hänen kasvonsa vääntyivät kiusoittelevasti, kun hän lakkasi puhumasta ja kääntyi katsomaan Judithiin. Mutta viimemainittu käänsi kasvonsa toisaalle, aprikoiden alakuloisesti.

Minkä tähden hän oli puhunut sillä tavoin? Itsensä halveksimista, niin varmaa, niin toivotonta… Roddy oli tuntunut varoittavan häntä pysymään loitolla oman itsensä tähden.

»Sinä olet sellainen kuin haluan ajatella sinun olevan. On tarkoituksetonta sinun syytää niskoillesi herjauksia. Sinä et voi saada minua tuntemaan vastenmielisyyttä sinua kohtaan; voit ainoastaan tehdä minut surulliseksi. Mutta otaksuttavasti se tuottaa sinulle huvia.»

»Ja kun sinä — kun ihminen väittää, ettei hänellä ole tunteita tai ettei hän välitä — ettei hän kelpaa mihinkään — se vain saa minut ajattelemaan — että minä osaisin opettaa hänet tuntemaan ja välittämään. Minä osaisin tehdä hänet onnelliseksi. Voisin pitää hänestä huolta. Varmastikin tiedät, että juuri sellainen —vaikutus sillä on minuun. Juuri senvuoksi niin puhutkin.»

Roddy oli sittenkin ääneti. Judith nojasi päätänsä eteenpäin seinää vasten ja tunsi kyynelten kirvelevän silmäluomiensa alla.

Roddy näytti olevan aatoksissaan katse suunnattuna tuleen, kädet ojennettuina sitä kohti.

»Vieläkö käsiäsi palelee?» kysyi Judith väsyneesti. »Laita ne lämpimiksi, ennenkuin poistut!»

Se liike oli niin kiihkeä, sopi niin huonosti hänen luonteeseensa, että se tuntui hämmästyttävän merkitykselliseltä; eikä Judith voinut siihen vastata.

»Kyllä, ne ovat kylmät», sanoi Roddy. »Salli minun koettaa sinun käsiäsi! Myöskin sinun kätesi ovat kylmät. Kuinka hupaiset kädet — niin laihat ja soukat, ja niin hennot luut! Aika viehättävät.» Hän puristi niitä tiukasti. »Kun teen näin, tuntuvat ne häipyvän olemattomiin.»

Judith hymyili hänelle hämärästi puolittain huumaantuneena, tuntien silmäluomiensa painuvan silmilleen, antaen avuttomilla käsillään Roddylle itsensä kokonaan, ikäänkuin Roddy olisi hänen sormenpäittensä välityksellä vetänyt häntä puoleensa pimeässä, hillittömästi virtaavassa tulvassa. Roddy hiveli hänen kämmeniään, hänen koko käsiään, yhä uudelleen hitaan varovasti, ikäänkuin opetellen ulkoa muistamaan niiden ääriviivat.

»Ne tuntuvat niin ystävällisiltä», puheli hän aatoksissaan. »Niin ne ovatkin, eikö totta, Judy? Pienet, herttaiset, ystävälliset kätöset — kuten sinä koko tyttö. Oletko aina ystävällinen, Judy?»

Judith hymyili murheellisesti. Tuossa tuokiossa hänen täytyisi käskeä Roddya lähtemään. Toiset tulisivat ruokasalista, ryöpsähtäisivät huoneeseen ottamaan selkoa, minkä tähden hän oli poissa.

Judith nyökkäsi, tajuten äkkiä, kuinka uupuneesti hänen vartalonsa nuokkui eteenpäin, kuinka lopullista nääntymystä koko hänen asentonsa huokui.

»Voi, Judy! Siitä et ole maininnut minulle mitään. Sallit minun viedä itsesi kamalan kylmälle ajomatkalle. Sinä sairastut uudelleen.»

Hän ei koskaan jaksanut sietää, että ihmiset olivat sairaita tai kärsivät tuskia.

Judith totteli ja salli hänen järjestää pielukset hartioittensa alle, tuntien miellyttävää riippuvaisuuden tunnetta.

»Ajomatka ei ole vahingoittanut minua», vakuutti Judith, »koska nautin siitä niin paljon».

»Sinun pitää lähteä, Roddy. Toiset eivät saa tavata sinua täällä.
Sitäpaitsi et ennätä päivälliselle.»

»Minä myöskin jäin päivällisettä, mutta minun ei ole nälkä… Roddy, mitähän Tony sinulle sanoo?»

»Ilmaisetko olleesi minun seurassani? Hän ei siitä pitäisi, vai pitäisikö?»

»Tony on mustasukkainen minulle. Kerran näin hänen katseessaan puhdasta vihaa. En ole sitä unohtanut. Pitääkö hän sinusta?»

»Niin minäkin luulen. Pidätkö sinä hänestä? Sinun ei tarvitse vastata.
Ymmärrän, etten saa kysyä sinulta sitä.»

»Tuntuu niin hirveältä, jos joku vihaa minua. Vakuuta hänelle, etten millään tavoin vahingoita sinua!»

Mutta kenties se ei ollutkaan totta. Ehkä hän merkitsi loputtomia vahinkoja. Jos hän tempaisi Roddyn Tonyltä, kaikilta niiltä, jotka pitivät hänestä ja rakastivat häntä, koko hänen joutilaasta, Pariisissa ja Englannissa vietetystä elämästään ja liittäisi hänet itseensä, sitoisi hänet ja pitäisi häntä omanaan, merkitsisi se sitä, että hän saisi huolia, vastuunalaisuutta; se saattaisi merkitä sitä, että hän muuttaisi Roddyn vapaasta ja salaperäisestä itsestään joksikin tavalliseksi, kesytetyksi, herkkätuntoiseksi. Kenties ne, jotka pitivät hänestä ja rakastivat häntä, tekisivät viisaasti keräytyessään hänen ympärilleen ja visusti suojellessaan häntä naiselta. Hetkisen Judith näki itsensä paha-aikeisena olentona, Roddylle vaarallisena, ja veti pois kätensä Roddyn kädestä, joka piteli sitä kevyesti.

»Minä vakuutan hänelle, ettet vahingoita minua mitenkään», kertasi
Roddy hajamielisesti tuijottaen hänen kasvoihinsa.

»Nyt sinä lähdet pois», sanoi hän, »enkä tiedä, milloin tapaan sinut jälleen».

»En minäkään. En unohda sinua, Judy. Joskus toivon voivani unohtaa.
Pelkään sinua hiukan.»

Myöhemmin, Roddyn poistuttua, hänen piti ajatella sitä. Se saattaisi tehdä kipeätä; nyt hän ei voinut sitä päättää, kun Roddy katseli häntä kasvot naamiottomina, hämmentyneinä. Nyt hän ei tuntenut muuta kuin syvältä, hyvin syvältä kumpuavaa onnea.

»Tiedäthän, Roddy», puhkesi hän puhumaan hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen, »kauheinta sinussa on se, etten milloinkaan saa sinua kiinni samasta, missä erosimme. Tänä iltana olet puhellut minulle niinkuin olen aina ikävöinyt sinun puhelevan, ikäänkuin voisimme luottaa toisiimme, ikäänkuin olisimme kaksi samanlaista, kahden kesken joutunutta olentoa. Eikö sinusta tunnu, että tunnemme toisemme paremmin tämän illan jälkeen, Roddy?»

»Roddy-parka! Sinun on parasta poistua, ennenkuin kiristän sinulta jotakin sellaista, mitä kadut elämäsi loppuun saakka», tokaisi Judith katkerasti. »Tiedäthän, etten lepää, ennenkuin olen pakottanut sinut kertomaan minulle kaikki salaisuutesi. Ja sittenkun olen sen tehnyt, menen kertomaan ne kaikille muille.»

Hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa poispäin miehestä. Syntyi pitkä hiljaisuus.

Judith kääntyi taaskin häneen päin, tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja piti sitä kiinni.

»Roddy, olethan — oikein mielelläsi — ollut seurassani… etkö olekin?»

Roddy kumartui nopeasti, niin että hänen kasvonsa melkein koskettivat tytön kasvoja, ja jupisi, katsellen häntä:

Hänen huulensa painautuivat Judithin huulille hyvin kevyesti. Tyttö
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan ja otsaansa.
Kun Roddy minuutin tai parin kuluttua uudelleen oikaisihe, näytti hän
Judithista taaskin hymyilevän.

Judith virui ihan hiljaa, tarkkaillen häntä, kun hän sytytti savukkeen, silitti tukkansa, otti päällystakin yllensä ja meni avaamaan ovea. Sitten hän kääntyi, yhäti hymyillen ja nyökäten ikäänkuin rohkaistakseen Judithiakin hymyilemään. Mutta Judith loikoi edelleenkin hiljaa ja tähysti ylöspäin häneen ikäänkuin kaivon pohjalta, ikäänkuin koko hänen olemuksensa olisi ollut kuollut paitsi silmiä, jotka liikkuivat, katsellen häntä.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Pian hänen askeltensa ääni häipyi käytävään.

Judith kohotti kättänsä verkalleen ja vaivaloisesti, ikäänkuin sitä olisi paino kytkenyt hänen kupeelleen, ja veti lampun vihreän verhon alas; koko huone vaipui pehmeästi puolipimeään.

Jollakin tavoin vihreä valo toi äkkiä hänen mieleensä alkukevään metsät hämärässä: nuoret nuput ja pienet lehdet, sateen huuhtelemat, tummaa, kirkasta vettä muistuttavan ilman valaisemassa oksia himmeällä hohteella.

Hän silmäili vartaloaan, joka pitkänään hentona ja liikkumattomana virui vuoteella; hän näki rintansa hiljaa nousevan ja laskevan hengityksen mukaan; ja hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi katsellut itseään toipuessaan pitkästä pyörtymyksestä, kylpien kristallinkirkkaassa, uudessa elämässä, muuttuneena ja kaunistuneena.

Huoneen jokapäiväiset, naiselliset laitteet olivat, mietti hän, olleet sopimattomana taustana Roddyn loistavalle hienoudelle. Mutta nyt näytti olevan jotakin viehättävää, vierasta, omituista valoissa ja varjoissa, kukkien, kirjojen ja huonekalujen muodoissa, ikäänkuin Roddy olisi jättänyt niihin leimansa.

Hän kuuli Jenniferin askelien nopeasti lähestyvän hänen oveaan… Ei sanaakaan, ei kuiskaustakaan Jenniferille. Jennifer ja Roddy eivät saaneet koskaan kohdata toisiaan, eivät edes ajatuksissa. Mitä syvin vaisto kielsi sen.

»Oletko väsynyt, rakas?» alkoi hän. »Teit ihan oikein, kun et tullut ruokasaliin. Siellä oli kamalampaa kuin koskaan ennen. Ja nyt, rakas, salli minun laittaa sinut vuoteeseen — olet niin uupunut. Minä hoivaan sinua. Paistan sinulle jonkun munan, sittenkun olet vuoteessa.»

Siis Jennifer ei epäillyt mitään. Hän ei huomannut kaiken muuttuneen. Hän oli hellän levottomuuden vallassa, joka sairauden jälkeen valtasi hänet silloin tällöin, milloin hän muisti ajatella, että Judith oli heikko. Hän nosti Judithin syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen…

Sittenkään ei mitään ollut muuttunut. Tuossa Jennifer nauroi, lörpötteli, salli munien palaa järjestäessään hänen hiuksiaan, kumartui lopuksi hellästi antamaan hyvän yön suudelman. Judith koetti ajatella Roddya. Vähän aikaa sitten oli Roddy ollut kumartuneena hänen puoleensa, kuten Jennifer oli nyt, silmät erilaisina, mutta kuitenkin samanlaisina. Mutta Roddy oli kadonnut; nyt Judith ei jaksanut muistaa, minkä näköinen hän oli.

Mitään ei siis ollut muuttunut, järjestystä ei ollut muutettu eikä edes järkytetty. Olivathan nämä hetket; mutta kaikkialla niiden tavattoman, luonnottoman loistavan, jumalallisen karkean, henkeäsalpaavan suurenmoisen kaavauksen ympärillä kutoi elämä keskeytymättä edelleen, kutoi värittömiä, mitättömiä pikku seikkoja kestäväksi kankaaksi.

Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda varjoaan.

Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään. Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen väärä kimeys.

Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta. Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden, sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton, kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä. Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton kohta… Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen, kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.

Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa pysynyt viikon päivät erinomaisena.

He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne saapuessaan.

»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata, etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»

Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia, keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma värähteli lintujen sekavasta laulusta.

Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.

Hän asteli pois silittäen mustaa, epäsiistiä tukkaansa. Hän ei hevillä hymyillyt. Jotakin kiehtovaa ja romanttista oli tuossa laihassa, keltahipiäisessä, tummakulmaisessa, nuoressa naisessa, joka säilytti häijyytensä, lievän, laukeamattoman katkeruutensa ympäristönsä uudistuvista naurunpuuskista huolimatta.

»Haluaisin tarttua ja ravistaa hänet eloon. Panna hänet hymyilemään ja olemaan nuori. Tehdä hänen poskensa rusottaviksi ja silmänsä kirkkaiksi», intoili Jennifer. »Jos olisin mies, rakastuisin häneen heti. Minkä luulet olevan hänen nimensä? Jessika? Anne? Rosa?»

Kuinka voimakkaasti nämä Judithin muistamat, merkityksettömät sanat toivatkaan hänen mieleensä sen päivän takaisinsaamattoman laadun!

Kaikkialla heidän ympärillään istuvat kirviset ja kerttuset sekä kultasilmäinen koira olivat auttaneet heitä lopettamaan ateriansa.

Sitten he olivat istuneet takanojassa tuoleillaan ja tuijotelleet puhumatta mitään. Ja juuri silloin Jennifer oli kääntynyt ja katkaissut äänettömyyden rauhallisella, välttämättömältä tuntuvalla vakuutuksellaan; ja sen jälkeen Judith oli ojentanut kätensä ja hivellyt hänen kättänsä hetkisen sekä istunut edelleen hänen vierellään, haaveksien.

Myöhemmin iltapäivällä he olivat nähneet harmaan flanellin peittämiä jalkoja, jotka lähestyivät, ja nousseet poistuakseen.

He olivat kohdanneet saman tumman tytön tulossa hiekoitettua tietä myöten puutarhaan, kantaen tarjottimella saviastioita.

»Judith, onko sinulla muassasi niin paljon rahaa, rakas?» kysyi Jennifer ja lisäsi, kääntyen taaskin tyttöön päin: »Meillä on ollut niin kovin hauskaa.»

Viinimarjapensaita, kultalakkoja, narsisseja, lemmikkejä, keltaisia kaunokkeja ja tulppaaneja kukki runsaasti polun kummallakin puolen.

»Kuinka viehättävä puutarha!» ihasteli Jennifer. »Se on nyt kauneimmillaan, eikö olekin?»

»Nuo tulppaanit ovat samanlaisia kuin te», virkkoi hän silmissään ja huulillaan, koko hänen hehkuvilla kasvoillaan mairitteleva, vetoava ilme.

Ja äkkiä tyttö hieman naurahti, loi ensin pehmeän katseen Jenniferiin ja käänsi sitten silmänsä toisaalle ujosti ja torjuvasti ikäänkuin olisi halunnut sanoa: »Sepä ajatus! Minä samanlainen kuin tulppaani! No niin, te olette — sekaisin…» Mutta yhtä kaikki hän oli hyvillään ja huvitettu.

»Minä muistan aina teitä, kun näen tuollaisia tulppaaneja», vakuutti
Jennifer. »Hyvästi!»

»Hyvästi, neiti…» Tyttö hymyili, tällä kertaa melkein veitikkamaisesti ja kiiruhti pois tarjottimineen.

»Hän oli sangen inhimillinen», arvosteli Jennifer. »Onkohan hänellä rakastaja tai kaipaakohan hän sellaista tai onkohan joku hänet hylännyt tai… Mikä on tehnyt hänen sisäisen puolensa noin kovin synkäksi ja tiukaksi?»

Hän seisoi, katsellen tytön jälkeen, ikäänkuin olisi mielinyt palata tiedustamaan sitä häneltä.

Kuinka Jennifer iskikään kipunoita tavallisista ihmisistä! Hän osasi elää. Se, että oli hänen seurassaan, merkitsi sitä, että joutui seikkailuihin, että näki joka taipeen takana kasvavan pensaan muuttuvan palavaksi pensaaksi.

Vähän ajan kuluttua hän olisi unohtanut tytön, jonka ongelma oli nyt niin tärkeä ja kiihoittava; mutta Judith puolestaan muistaisi sen aina — koska hän näki sen draamallisesti, näki siinä hiljaisen tarinan, kuuli siinä tuntemattoman sävelen, teki siitä hilpeillä, hullunkurisilla väreillä maalatun vesiväritaulun tai monimutkaisen valo- ja varjopiirroksen.

He eivät olleet käyneet siellä toistamiseen. Sitä kertaa ei ollut sotkenut mikään senjälkeinen käynti toisenlaisella tuulella, suuremmassa seurassa, toisenlaisella säällä tai muuna vuodenaikana.

Mutta nyökätessään myöntävästi Judith oli ajatellut: »Joskus, sittenkun olen paljon vanhempi, palaan tänne yksin ja muistelen häntä; ja sitten ehkä kirjoitan ja kysyn: 'Muistatko?' Tai kenties en sitä tee, jos hän on unohtanut.»

Ja nyt, jopa paljoa aikaisemmin kuin Judith oli pelännyt, alkoi Jennifer unohtaa kaikki. He olivat aikoneet lähteä yhdessä matkalle kesälomalla, matkustaa Bretagneen, uida, kävellä ja lukea; mutta lopuksi oli Jenniferin ohjaaja lausunut kylmiä sanoja Jenniferin edistymisestä ja vaatinut häntä käymään opistolla pitkän loman aikana. Judith oli liittynyt lukuseuraan kolmen heidän piiriinsä kuuluvan tytön kanssa ja kirjoittanut Jenniferille pitkiä kirjeitä, joihin oli vastattu lyhyesti ja pitkien väliaikojen kuluttua. Mutta se ei ollut yllättävää. Jenniferin kirjeet olivat aina olleet kouristuksentapaisia, jos ne olivat kiihkeän tunteellisia. Sitten kirjeet olivat tyyten loppuneet. Judith oli kirjeessään tiedustanut, eivätkö he voisi viettää syyskuuta yhdessä, ja Jennifer oli vastannut viisi riviä, torjuen ehdotuksen. Hän aikoi syyskuussa mennä Skotlantiin metsästämään.

Ja sitten oli kolmas vuosi alkanut, ja kaikki oli ollut kuten aina ennenkin tai näyttänyt olevan muutamina ensi hetkinä; mutta sitten oli kaikki rauennut pirstoiksi.

Jennifer ei enää halunnut jäädä yksin sanomaan hyvää yötä muiden poistuttua. Hän lakkasi puhumasta hurmaantuneesti ja innostuneesti silmiensä loistaessa nähdessään Judithin kuuntelevan, tuntiessaan hänen ymmärtävän. Enää ei tuntunut olevan mitään sanomista. Erikoisesti hän ei halunnut puhua loma-ajasta.

Huonoihin sanomiin vihjasi ensimmäiseksi tietystikin Mabel. Syödessään pussista torttuja myöhään illalla Judithin kerran ollessa hänen luonansa armeliaisuuskäynnillään hän kysäisi:

»No — se neiti Manners, Jenniferin ystävä, joka oli niin paljon hänen seurassaan loman aikana.»

»Olin varma siitä, että sinun oli täytynyt kuulla hänestä, koska he näyttivät niin kovin likeisiltä ystävyksiltä. He olivat aina liikkeellä yhdessä ja puuhasivat aina jotakin kujetta.» Hän päästi nauruntirskahduksen. »Usein aprikoimme, todentotta aprikoimme, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Jennifer erotettaisiin, kun he menettelevät sillä tavoin, tulivat sisälle niin myöhään ja niin edelleen. Mutta jostakin syystä Jennifer ei milloinkaan joudu ilmi, vai joutuuko?» Uusi tirskahdus. »Kuinka silmäänpistävän näköinen tyttö hän onkaan!»

»Kaikki ovat sanoneet, kuinka vaikuttava pari he ovat… Otaksuttavasti hän pian taas saapuu tänne, etkö sinäkin arvele niin?»

»En tiedä ollenkaan», vastasi Judith. »Otaksuttavasti.» Mabel näytti juhlalliselta.

»Ne painiottelut, joita he pitivät tuolla nurmikolla! Usein katselin heitä ikkunastani. Ihme, etteivät he katselleet… tosiaankin ihme… joku ohjaajista… Se näytti niin… paiskella sillä tavoin toisiaan sinne tänne… Sellainen ei ole sinun mieleesi — oikein, vai onko? Tarkoitan…»

»Oi, painiminen on ihanaa!» kehui Judith. »Minä pidän siitä paljon. Jennifer on koettanut opettaa minua. Mutta en ole kyllin vahva hänen kumppanikseen; se — se — neiti Manners pystyy paljoa paremmin pitämään hänelle puoliaan.»

Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen, epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä, lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen, synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:

Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa hurjan vimmaista lentoa.

Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua
Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?

Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt, että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen; hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä ja sanoisi: »Jennifer…»

Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli Jennifer?

»Onko täällä tilaa minulle?» tiedusti Judith hiljaa. Hän astui sulavasti heidän kaikkien keskelle, meni suoraan ikkunan luokse ja istuutui lattialle, niin että kuu jäi hänen päänsä taakse. Hän tunsi itse, kuinka luonnottoman täsmälliset ja tarkoin lasketut hänen liikkeensä olivat, kuinka hänen pitkä, hento, kimonoon verhottu hahmonsa meni huoneen poikki kolmella kevyellä askelella, vaipui meluttomasti paikalleen ja jäi heti liikkumattomana odottamaan.

»Ihan pimeässä», virkkoi hän samanlaisella pehmeällä äänellä. Ja sitten: »Kuinka ihana kuu! Ettekö tiedä, että on hyvin vaarallista antaa sen paistaa teihin tällä tavoin? Se tekee teidät hulluiksi.»

Yksi tai kaksi heistä nauroi. Nyt hän tunsi kolmet edessään olevat kasvot. Jenniferin täytyi olla jossakin takan luona. Huoneessa oli pingoittunut tuntu. Hän mietti kauhean mustasukkaisesti: »Ah, heitä suututtaa minun tuloni. He arvelivat vihdoinkin pääsevänsä minusta eroon. He ovat tulleet tänne salaa ilman minua suikertautuakseen suosioon. He kaikki kaipaavat häntä. He ovat kaikki aina vihanneet minua.» Hän lausui:

Jenniferin ääni puhkesi äkkiä puhumaan, kajahtaen kalseasti. Äänestä päättäen Judith arvasi, kuinka raju hänen silmiensä ilmeen täytyi olla.

»Kas tässä, tässä savuke, Judith… Tahdotko syödä jotakin tai juotko kaakaota? Oi — täällä oli pullo likööriä, mutta luultavasti olemme sen tyhjentäneet.»

Hänen äänestään soinnahti hirvittävä hämminki, sekavan hätäinen melu…

»Oh…» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole tavannut Judithia».

Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut, ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä…

»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi
Judith pehmeästi, nauravasti.

Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin, ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.

»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin oppia kuulemaan kunnollisesti.»

Ja oppia olemaan välinpitämätön Jenniferiin nähden, joten hänen ruumiillisen ulkonäkönsä viivat ja värit, niiden aina yllättävä ja riemastuttava vaikutus eivät enää milloinkaan häntä orjuuttaisi; alituisessa, rauhallisessa pimeydessä oppia tuntemaan, kuinka silmien tyrannimainen pakotus oli himmentänyt ja vääristänyt kaikkia todellisia arvoja. Tulla sokeaksi nyt, tällä hetkellä, jotta uunin luona puhuneen äänen pelätyt kasvot jäisivät ikiajoiksi tuntemattomiksi!… Pian huoneessa olisi valoisaa, ja tuskaisesti, nälkäisesti, kamalan hätäisesti ja vastahakoisesti silmät aloittaisivat jälleen työnsä, kääntyisivät kiireisesti maaliinsa.

»Älä ole järjetön, Judith!» varoitti joku. »Et ymmärrä, mitä puhut.» Ja sitten puhuja haasteli edelleen työskentelystä sokeain, sokaistuneiden sotilaiden keskuudessa ja St Dunstanin sairaalan oloista.

Keskustelu muuttui yleiseksi ja juoksi tavallisia latujaan, oli parempi olla kuuro kuin sokea, sokea kuin kuuro. Jennifer ja Geraldine pysyivät vaiti.

»Nyt meidän on aika mennä nukkumaan», sanoi joku. »Jennifer, minun täytyy lähteä levolle. Olen melkein nukuksissa. Kuinka paljon kello on?»

Se syttyi. Äkkiä paljastui huoneen sekasorto: tyttöjä, pieluksia, tuoleja, kuppeja, lautasia ja savukkeenpätkiä. Kaikki nousivat pystyyn, seisoskelivat ja puhelivat. Jennifer oli pystyssä ja lörpötteli, huudellen äänekkäästi hyvän yön toivotuksia. Toiset keräytyivät ryhmäksi hänen ja jonkun vielä lattialla istuvan henkilön ympärille. Judith näki vilahdukselta tumman pään, joka hievahtamatta nojasi uuninreunukseen. Nyt he kaikki olivat lähdössä. Judith seurasi heitä hitaasti ovelle ja pysähtyi siellä, katsahtaen olkansa ylitse uuniin päin.

»Jää tänne!» kehoitti Jennifer kimakasti. Hän seisoi ja tuijotti Judithiin katse hurjistuneena, tumma väriläikkä kummassakin kalpeassa poskessa, huulet raollaan.

»En; minun täytyy mennä. Minulla on työtä», vastasi Judith hymyillen olkansa ylitse. Hän antoi katseensa laskeutua Jenniferin kasvoista toisiin kasvoihin.

Vihdoin ne olivat hänen vastassaan, nuo vaiteliaan näköiset kasvot, tarkkaillen häntä soukenneilla silmillään. Tukka oli musta, lyhyt, harjattu suoraan taaksepäin otsalta, joten pienet, kauniit korvat olivat näkyvissä. Tuuheat kulmakarvat olivat alhaalla ja tasaisina matalalla, leveällä otsalla; silmät olivat pitkät raot, tummien ympyröiden reunustamat; posket olivat kalpeat; leuka oli vankka ja miesmäinen. Koko kasvojen sisältö keskittyi suuhun, omituiset, leveät huulet olivat hyvin litteästi jöröillä, kiihkeillä, väsyneillä, innokkailla kasvoilla. Hän ei ollut nuori tyttö. Ne olivat vähintään kolmenkymmenen vuoden ikäisen naisen kasvot; mutta vuosiltaan hän saattoi olla nuorempi. Hän oli kookas, korkearintainen, ja hänen raajansa olivat pitkät ja tukevat, mutta siromuotoiset. Hänen yllänsä oli musta leninki ja helminen kaulaketju sekä isot, helmiset korvarenkaat.

Takan luona istuva nainen sovitti verkkaisesti savukkeen meren vahaiseen imukkeeseen ja sytytti sen.

»Minua ei vielä nukuta», virkkoi hän. »Odotan siihen saakka, kunnes olet vuoteessa, ja tulen peittämään sinut.»

»Tässä huoneessa tuntuu —» huusi Jennifer, tähyillen ympärilleen kauhuissaan. Hän syöksähti ikkunan luokse ja sysäsi sen ihan auki. Sitten hän katosi makuuhuoneeseensa, eikä hänestä enää kuulunut ääntäkään.

Nainen alkoi laulaa itsekseen hyvin hiljaa ikäänkuin olisi unohtanut
Judithin läsnäolon, keskeytti sitten hyräilynsä ja sanoi:

Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.

»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden.
Purppuranvärisen.»

Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.

Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä, Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi, loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.

Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet palautuisivat hänen poistuttuaan.

Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän ja nyökkäilevän vastaillessaan.

Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa ilmassa.

Judithista tuntui, että elämä oli lakannut kantamasta häntä eteenpäin vuoksiaallollaan. Se virtasi hänen ohitseen poispäin hänestä; ja hänen täytyi jäädä jälkeen toimettomana ja merkityksettömänä, samalla kun Jenniferin virta yhtyi ja hilpeästi sekaantui uuteen virtaan ja valui edelleen. Näytti siltä kuin hänelle ei olisi edes suotu tilaisuutta näyttää itse luopuneensa leikistä. Ja kun hän sitten eräänä aamuna väsyneenä palasi luennoilta, löysi hän pöydältään repäistyn paperisuikaleen, johon oli tuntemattomalla käsialalla rajun hätäisesti kirjoitettu:

»Tehkää, hyvin ja olkaa huoneessanne kello kuusi tänä iltana. Haluan tavata Teitä.

Se oli röyhkeä kirje. Hän ei välittäisi sellaisesta komennuksesta. Hän kiinnittäisi ovelleen lipun: Puuhassa ja kiertäisi avainta; ja kun se nainen tulisi, olisi hänen pakko ilman muuta mennä jälleen tiehensä.

Mutta kello kuusi Geraldine kolkutti ovelle kovasti, ja hän huusi:
»Sisälle!» He seisoivat vastakkain.

»Halusin tavata teitä.» Naisen ääni oli matala ja tunteellinen — kenties äkäinen; ja Judithin valtasi hetkiseksi voimattomuuden lamauttava tunne. Tuo nainen oli niin upea, niin kypsynyt ja hyvin puettu; jos syntyisi tappelu, niin mitä mahdollisuuksia olisi laihalla, nuorella, villaiseen jumperiin puetulla ylioppilaalla?

Judith istuutui taaskin hiiskumatta sanaakaan ja odotti, värähtämättä katsoen toisen vihreihin silmiin. Hän kuuli veren huumaavasti suhisevan korvissaan.

»Tämä on mielestäni hävyttömintä julkeutta, mistä olen ikinä kuullut. Koulutyttöjä! Hyvä Jumala!» Hän keikautti teatterimaisesti päänsä taaksepäin.

Kiihtymyksen ja tuskan puistattamana Judith mietti: »Malta, malta! Tämä tuntuu sinusta samanlaiselta kuin ruumiilliset iskut sen tähden, ettet ole siihen tottunut. Pian pystyt esiintymään rauhallisesti. Tämä on kiukkua, ja sinä olet sen syy. Sinua loukataan ja vaaditaan tilille ensi kerran eläissäsi. Voita! Voita!»

Geraldine otti kultaisen savukekotelon ja merenvahaisen imukkeen kultaketjuisesta, safiirisolkisesta laukusta.

»On perin kauheata, eikö olekin, olla niin halpamainen ja pikkumainen?
Säälin teitä, se minun täytyy tunnustaa.»

»Älkää toki säälikö minua!» Judith pani merkille oman äänensä jäätävän, kohteliaan soinnun.

Geraldine oli sovittanut ohuen, keltaisen savukkeen imukkeeseen ja etsi tulitikkua.

»Kas tässä», virkkoi Judith, nousi pystyyn, otti tulitikkurasian uuninreunukselta ja raapaisi tulta. Geraldine kumarsi päänsä pienen liekin puoleen. Valkeat silmäluomet, mustat, kihartuvat silmäripset, leveät poskipäät, egyptiläiset huulet, koko kasvojen jäyhyys, paksu, vahamainen hipiä — Judith näki sen kaiken tarkkaillessaan tuskaisen, pelokkaan tiukasti katse takertuneena kätensä ylitse kumartuneeseen päähän. Hänen olisi pitänyt tuoksuta gardenialle.

»Kiitos!» sanoi Geraldine. Hän oikaisi päänsä, soukensi silmänsä ja puhalsi savua, hiljaa liikuttaen ja suipistaen huuliaan imukkeen ympärillä. Hän poltti tupakkaa miesten tapaan.

Geraldine näytti nyt olevan melkein kuin kotonaan. Hän nojasi uuninreunukseen valliten huonetta, ja hän näytti jättiläismäisen kookkaalta ja merkitsevältä.

Toinen katsahti Judithiin ikäänkuin hämmästyneenä hänen sävystään ja käytöksestään.

»Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei ole maininnut teistä mitään.»

Se sivalsi hetkiseksi sokaisevan iskun, sillä heti se vihjasi epärehellisyyteen ja välinpitämättömyyteen. Mutta hän kertasi:

»Olen tuntenut hänet hyvin kaksi vuotta. Teidän sopii tiedustaa sitä häneltä. Hän saattaa myöntää sen.» Ja lausuessaan viimeiset sanansa hän mietti, äkkiä kiihtyen: »Ihan samoin en minäkään maininnut mitään Roddysta…»

»Niin, minä en saa mitään irti hänestä», sanoi Geraldine ja lisäsi röyhkeästi: »Teidän sopisi varsin hyvin ilmaista minulle, mitä se kaikki merkitsee.»

»Minulla ei ole teille mitään ilmaistavaa. En tiedä, minkä tähden olette tullut. Minä haluaisin teidän kertovan minulle, mitä tämä kaikki merkitsee — tai sitten poistumaan, jos suvaitsette.» Äkkiä hän tunsi hirvittävää, sisäistä vapisemista ja nousi taaskin seisomaan. Toinen katseli häntä äänettömänä, ja hän lisäsi: »En ole ollut likelläkään häntä — sittenkun sinä iltana hänen huoneessaan. Olen pysytellyt poissa — muistanette sen illan…»

Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.

»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties muistavan.»

Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä tai hyvin julma.

»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»

Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä vastaan oli vaikea taistella.

»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.»
Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin
ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.»
Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:

»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»

»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua. Häntä ei saa häiritä.»

»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä
Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»

Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi, hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta kiukkua ensi kerran hänen eläissään.

»Suvaitkaa! Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi itkemään.»

Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli saatu itkemään… Mutta sittenkin… jos tämä nainen oli pannut hänet itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —

Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.

»Niin. Mikäli olen saanut selville, on jonkun viehättävistä ystävättäristänne täytynyt nähdä sangen paljon vaivaa saadakseen hänet itkemään tänä aamuna. Joka tapauksessa hän tuntui saaneen päähänsä, että hän oli kohdellut jotakuta, jotakuta teistä, hyvin huonosti — ja että tämä joku oli loukkaantunut — te olitte loukkaantunut — koska hän oli syrjäyttänyt teidät minun tähteni.»

»Hän itki sangen paljon ja oli kovin kiihdyksissä, ja kuulin hänen mainitsevan nimeänne. Senvuoksi kävin kysymässä eräältä tytöltä, missä huoneenne on, ja tulin suoraan tänne. Mutta te olitte ulkosalla.»

»Siis hän ilmoitti teille, missä huoneeni on. Hän tietää teidän olevan täällä.»

»Ei.» Oltuaan hetkisen vaiti hän lisäsi: »En tullut tänne kuulusteltavaksi.»

»Vain ilmoittaakseni teille, että välitämme näin paljon» — hän napsautti sormiaan — »halpamielisen mustasukkaisuutenne pienistä ilmaisuista».

»No, tuskinpa tuntuu kannattavan tulla pelkästään sitä varten. Sentähden teidän ei olisi maksanut menettää malttianne, vai olisiko? Pieni mustasukkaisuus on niin yleistä — naisopistossa. Minusta totisesti arvioitte sen merkityksen liian suureksi. Ei tunnu siltä, että välitätte meidän puheistamme, koska juuri äsken vakuutitte, ettette välitä — kumpainenkaan teistä.»

»Ja», kiivasteli Geraldine, korottaen ääntänsä kiukkuisesti, »ja sanoakseni sen, olen sitä mieltä, että te olette velvollinen pyytämään minulta anteeksi — minulta ja Jenniferiltä».

»Oh!» Judith vei kädet kasvoilleen ja nauroi. »Oh! Se on perin hullunkurista.»

Hän katsahti Geraldineen, sillä äkkiä hänessä heräsi haaveellinen toivo, että hän näkisi toisenkin nauravan, mutta hänen edessään olevat kasvot olivat vihamieliset ja jäykät. Sen nähdessään hän tunsi naurun alkavan puistattaa häntä hirveästi ja hillitsi sen, ähkäisten.

»Otaksuttavasti väitätte, ettette ole millään tavoin sekaantunut tähän?»

»Niin, väitän — tietysti väitän», myönsi Judith väsyneen halveksivasti.

»Väitätte, ettette ole vihjanneet — viitanneet —» alkoi Geraldine äänekkäästi.

»En ole kertaakaan vaivautunut mainitsemaan nimeänne kenellekään. Minkä tähden olisin sen tehnyt? Se ei kuulu minuun rahtuakaan.»

»Ei», vahvisti toinen, ja hänen kasvonsa sekä äänensä menettivät hiukan raskasta, tahallista yksitoikkoisuuttaan. »Se ei kuulu teihin ensinkään.» Hetkisen mietittyään hän lisäsi hitaasti: »Tässä on siis jonkunlainen väärinkäsitys.»

»Niin, jonkunlainen väärinkäsitys. Minkä tähden edelleenkin käsitellä sitä, ikäänkuin se olisi tärkeä?»

»Kaikki, kuinka mitätöntä tahansa, mikä tulee minun ja Jenniferin väliin, on tärkeätä.»

Judith tunsi uudelleen alkavansa vapista. Nuo verkkaiset sanat kaiuttivat hänen tuomiotansa, ja hänen luuloteltu voitonpuolensa oli lopussa.

»Valitan», pahoitteli hän epävarmasti, »jos minä olen tullut teidän ja
Jenniferin väliin».

»Ette te», vastasi Geraldine. (Niin, hän oli typerä tai julma nainen.) »Mutta tiedän, mitä ihmisten ilkeät kielet saavat aikaan, ja halusin saada kaikesta täyden selon, ennenkuin poistun — vain varmistuakseni siitä, etten jätä häntä alttiiksi millekään epämieluiselle tai harmilliselle.»

Se siis oli syy: nainen pelkäsi. Hän oli vihdoinkin paljastanut itsensä: hän tiesi, kuinka hirvittävän epävarmaa oli rakastaa Jenniferiä. Judith tunsi uuden tunteen värähdyksen vavahduttavan häntä; se tuntui lievältä sääliltä.

»En tahdo häntä vaivattavan», lausui Geraldine hyökkäävästi. »Inhoan tätä sekaantumista.»

»Ette ihan täysin käsitä», virkkoi Judith tyynen selittäväsi, »kuinka paljon Jennifer merkitsee joillekuille ihmisille — useille täkäläisille ihmisille. He rakastavat häntä. Luonnollisesti heitä vähän harmittaa, kun joku muu tulee vaatimaan hänen huomionsa kokonaan. He kaipaavat häntä. Eikö se ole luonnollista? Ja sitten nähkääs, luulen hänen joutuneen kamalaan pulaan työskentelynsä laiminlyönnin tähden siitä alkaen, kun te tulitte tänne. Kuulin erään tytön puhuvan sellaista pari päivää takaperin — ja eräs toinen huomautti, että oli aika puhua hänelle siitä, sillä muutoin hänet erotettaisiin. Varmastikin on siis käynyt näin: joku on koettanut varoittaa häntä jollakin tavoin. Se oli tietysti tyhmä teko, mutta kuten väitätte, tytöt ovat hupakkoja. Tarkoitus oli hyväntahtoinen.» Hän vaikeni, tuntien eräänlaista huimausta, hengähti syvään huokaamalla ja jatkoi:

»Jos minun nimeni on sekoitettu siihen, on syynä ollut se, että minulla on — luullakseni — ollut jonkun verran vaikutusvaltaa Jenniferiin nähden. Hän ja minä olimme yhteen aikaan koko lailla paljon yhdessä. Mutta viime aikoina olen työskennellyt hyvin tiukasti. Heidän ei olisi pitänyt lainkaan…»

Geraldine sytytti toisen savukkeen ja nojautui taaksepäin uuninreunukseen. Voi, hän aikoi nojata siihen iät kaiket! Jospa hän vain sallisi pehmentää itsensä jonkinlaiseen säälin ja ymmärtämyksen tunteeseen, jotta voisi heittäytyä pitkäkseen, itkeä ja valittaa: »Nyt teidän täytyy käsittää. Nyt olen kertonut teille kaikki. Jättäkää minut yksin!» Mutta se oli ihan turha toive. Hänen vihamielisyytensä oli kovettumaan päin. Nyt hän oli valppaampi; ja nyt vasta vinhan saapumisensa jälkeen hän tuntui kiinnittävän huomiota Judithin olemukseen. Hänen katseensa lipui tarkkaavaisesti Judithin kasvoista käsiin, jalkoihin, hiuksiin, vaatteihin ja ympäri koko huoneen. Jotakin elollista alkoi tunkeutua esille kivisestä kuoresta. Hän oli vaiti pitkän ajan ja sanoi sitten epävarmasti:

»En voi sitä varmasti luvata», vastasi hän. »Olemme, nähkääs, tottuneet kertomaan toisillemme melkein kaikki. Ei ole mitään syytä salata tätä. Vai onko?»

»Luullakseni olisi parempi olla mainitsematta tästä hänelle mitään. En haluaisi hänen luulevan tässä olleen mitään touhua. En usko hänen välittävän kuulla siitä enää. Hän oli hyvin vastahakoinen — keskustelemaan —»

Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia, jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä. Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja lupasi:

»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»

Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa, oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja virkkoi reippaan huolettomasti:

Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse; pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli vielä, silmäillen ympärilleen.

»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet ovat liian hirvittäviä.»

»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän rahaa.»

»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»

Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.

»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää niin kauan».

»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat — koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»

Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi: hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith, sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän lausui, katsoen Geraldineen:

»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat omituiseen, heikkoon hymyyn.

Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako — pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.

»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»

»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin ja puhui hartaasti:

»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte häntä…» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»

Geraldine näytti olevan syvissä aatoksissaan. Hänen kasvonsa olivat valppaat ja miettiväiset jäyhän naamarin takana.

»On tuiki omituista», virkkoi Judith, »ettei hän näytä antavan rahtuakaan arvoa aivoilleen — ei tunne mielenkiintoa niitä kohtaan — ei voi vaivautua. Otaksuttavasti tiedätte, että hän on vuosiluokkansa loistavin historian opiskelija. Ehdottomasti. Hän ei tietenkään ole milloinkaan tehnyt työtä, mutta hän olisi voinut suorittaa, mitä vain olisi halunnut. Hänen laiskuudestaan ja vastuuttomuudestaan huolimatta oltiin häneen sittenkin innostuneita — uskottiin hänen lopulta tekevän jotakin. Ja minä aioin saada hänet suorittamaan tutkinnon. Olisin voinut sen tehdä — yhdessä lukukaudessa. Tarkoitan, että olisin voinut tehdä sen aikanaan. En nyt tietystikään.»

Hänen äänensä vaikeni surullisesta Ikäänkuin Geraldine olisi välittänyt siitä, kuinka paljon Jennifer tuhlasi aivojaan tai yliopistollisia tilaisuuksia… ikäänkuin se häntä liikuttaisi!

»Kas niin!» äänsi Judith. »Minun kaiketi pitää harjata hiukseni ja mennä alakertaan. Tuletteko te ruokasaliin?»

Judith nousi pystyyn ja sijoittui hänen eteensä, katsoen häntä suoraan silmiin viimeisen kerran. Äkkiä hän ajatteli: »Mutta hänhän ei ole kaunis! Hän on kamalan ruma, kammottava.»

Nuo leveät, jäyhät kasvot ja paksu kaula, nuo karkeat miesmäiset piirteet, tuo ansari-iho… Millainen maku Jenniferillä täytyikään olla pitääkseen häntä miellyttävänä!…

Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi. Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei mielikuvituksen yltämättömissä.

Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa, Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä, kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti Jenniferiä — minkä tähden tahansa.

»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»

Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä, istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.

Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.

Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith vähääkään sekaantunut.

Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.

Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa, tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse … Mutta hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.

Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua; ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä hänet pois seuraavana päivänä.

Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa. Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä, mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki olisi lopussa.

Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer lepäsi pieluksellaan odottamassa.

»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja murheellinen.

Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun
Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.

»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden pois täältä.»

»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi, tuskaisesti kuiskaten.

»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin. Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä: tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua… Voih!»

Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä, luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.

»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»

»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»

»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi anteeksi!»

»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman sinua.»

Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa, valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa…» Sitä hän oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.

»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata», jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet luonnottomaksi viivaksi.

»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi. Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla omassa vallassani — kahleettomana!»

Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista. Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: Entä sitten? Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan. Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa, kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.

Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista, kuinka paljon kaipaan sinua.»

Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:

»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja unohdat minut pian.»

»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä, ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»

Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä. Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.

»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut — kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen — tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole niin?»

»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»

»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'… Voi!»

»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken johtuvan jostakin sinun teostasi —»

Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä syyttää itseään.

»Olen hyvilläni… Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy päästä pois luotani?»

»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa kestää itseäni — koska minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti itseäni… sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»

»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»

»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»

Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa. Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne. Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.

»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»

Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä, nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen, vavahtelevan kosketuksen…

Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla, huolestuneella äänellä:

»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska käyttäydyin sillä tavoin.»

Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä ja hedelmätöntä murhetta.

»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt, koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»

»Jennifer, älä! Ei puhuta siitä enää. Mitä se hyödyttää? Tiedäthän, että emme saa mitään korjatuksi emmekä tee toisillemme mitään hyvää. Alkaa käydä myöhäiseksi — senvuoksi minun olisi paras lähteä. Muussa tapauksessa olet huomenna väsynyt, ja se on minun vikani. Minun ei olisi pitänyt tullakaan.»

»Oi, älä mene vielä!» pyysi Jennifer. »Kuulehan! Ei puhella enää. Minulla olisi vielä jotakin sanottavaa, mutta ehkä voin sanoa sen myöhemmin.» Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Olen ollut niin synkällä mielellä. Koetetaan olla hilpeitä muutteeksi. Toden totta ei synkkyyteni ole ollut leikkiä. Olisin halunnut kätkeytyä pimeään onkaloon. Kuvittelehan! Luulen tukkani olevan kamalan näköisen. Tuo harjani, rakas! Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut luontoa harjata sitä kunnollisesti moniin aikoihin.»

Hänen mielialansa parani; hänen äänensävynsä oli muuttunut, ja hänen puhetapansa omituinen yksilöllisyys oli palannut hämmästyttävän äkkiä.

»Oi, kyllä, rakas. Sinä käsittelet hiusharjaa viehättävästi. Geraldine aina harjasi hiuksiani joka ilta, ja hyvä Jumala, sitä tuskaa!»

Judithin harjaa pitelevä käsi empi ja seisahtui hetkiseksi. Mutta Jennifer ei näyttänyt huomaavan mitään vaivautumisen syytä. Näytti siltä kuin hän olisi sysännyt pois sen itsensä, jonka huulet eivät maininneet sitä nimeä. Hänen nykyisellä tuulellaan ei hänestä ollut sen kummempaa ilmaista Geraldinen harjanneen hänen tukkaansa kuin selittää, kuten hän seuraavalla henkäyksellä teki, että hänen hiuksensa kaipasivat pesemistä. Geraldine ei hänestä enää ollut salaperäisen merkitsevä henkilö. Hän oli kaikkien muiden vakavien pulmien tavoin sulautunut yhtenäiseksi, kevyeksi, kuohuvaksi vaahdoksi; hänen nimensä oli mainittu huolettomasti ja heti unohdettu.

Hämmästyttävä, peloittava, ihailtava olento — mietti Judith — joka elämän häntä liian ankarasti puristaessa osasi muuttaa elämän kevyen merkityksettömäksi, ikäänkuin tarkoituksellisesti pysähtyä ja varata itseensä uutta elinvoimaa.

Judith harjasi suoriksi omituiset, joustavat, sähköiset kiharat ja painoi sitten niihin kasvonsa hetkiseksi. Varmastikin Jenniferin salaisuus piili hänen tukassaan; jos se leikattaisiin pois, menettäisi hän kenties voimansa.

»Minun on nälkä», valitti Jennifer. »Rakas, kaapissa on kakkua. Äiti toi sitä. Hän totisesti osaa huolehtia ruumiista. Hän on senlaatuinen nainen, tiedäthän: varaa kuumavesipulloja ja vanukasta, mutta tuhoaa henkevyyden. Ja tahtoisitko valmistaa suklaata, rakas? Ollaan oikein sapekkaasti yhdessä viimeisen kerran.» Hän nauroi rattoisasti.

He söivät ja joivat, ja sitten Judith kävi pitkäkseen vuoteelle Jenniferin viereen, ja hän sujutti käsivartensa Judithin hentojen hartioiden alle, taputtaen niitä puhuessaan.

»Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni», vakuutti Jennifer. »Kerro Mabelille, että annan hänelle anteeksi ja toivon Jumalan aikanaan parantavan hänen täplänsä. Hän on ollut vihamieheni, eikö olekin? Hän olisi mielellään iskenyt minua puukolla. Anna kaikki historialliset ja talousopilliset kirjani Dorothylle. Hänen ei kannata ostaa niitä. Minä en enää ikinä vilkaise niihin, Jumalan kiitos! Jos minun on pakko ansaita toimeentuloni, suuntaan lahjani johonkin pintapuolisempaan. Missähän olen kesällä? Kun te kaikki hikoilette tutkintoaikana, nauran minä teitä ajatellessani.»

»Rakas, jätin sinulle kuparimaljakkoni. Sinähän aina ihastelit sen hauskoja valoheijastuksia. Jos matkustan Italiaan, lähetän sinulle kopan appelsineja sitä varten. Se näyttää parhaalta, kun siinä on appelsineja. Se on sievin kappale, mitä minulla on koskaan ollut, joten se luonnollisesti jää sinulle. Ota se äläkä unohda minua!» Hän painautui selälleen ja näytti kalpealta ja uupuneelta.

»Oi, Jennifer —» Judith tarttui hänen käteensä saamatta sanaakaan suustansa. Hetken kuluttua hän lisäsi: »Vastaisuudessa minusta tuntuu, etten ole sinua tyyten menettänyt. Viehättävä maljakkosi. Se on aina tuntunut olevan niin merkitsevä osa sinusta.»

Hetkellinen keveys oli nyt mennyt, häipynyt yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt heräsi sellainen lähestyvän lohduttomuuden tuntu, jollaista hän ei ollut aikaisemmin eläissään kokenut. Tämä oli loppu.

Judith totteli. Mennessään ikkunan luokse hän tunsi Jenniferin katselevan häntä.

Yö oli kolea, pimeä ja tyyni, ja keskiyön tähdet tuikkivat värähtelevinä, kylminä, monilukuisina taivaankannella. Ikkunan alla muodostivat liikkumattomat puut vielä syvemmän pimeän läikän. Pihan toiselta puolen parhaiksi erotti rakennuksen vastaisen siiven, läpikuultamattoman pimeän möhkäleen; mutta ikkunoissa ei ollut valoa, ei edes Mabelin ikkunassa. Opistossa kaikki nukkuivat.

»Oi!» huoahti Jennifer. »Lehmusten tuoksu ja satakielet! Olisin mielelläni vielä kerran nauttinut niistä.»

»Tule sitten takaisin, Jennifer, nauttimaan niistä kanssani! Miksi ei, miksi ei? Ensi lukukauteen mennessä olet jo terve. Kaikki on unohdettu. Viime lukukautemme… Jennifer!»

»Ei!» Jennifer peitti kasvonsa käsillään. »Ei, Judith; en voisi milloinkaan palata tänne. Kaikki on mennyt ihan vikaan. Kaikki on ikäänkuin — ikäänkuin myrkytettyä. Minun täytyy lähteä pois ja saada kaikki kuntoon. Kuulehan!» Hän kietoi molemmat kätensä Judithin kaulaan ja piti sitä tiukassa, tuskallisessa syleilyssä. »Siitä, mitä aioin puhua — en usko voivani puhua. Luulin voivani, ennenkuin näin sinut, mutta nyt, kun olet täällä, ei se enää tunnu selvältä. En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen — mitä tarkoitan, ja jos koettaisin selittää, saattaisit — saattaisit käsittää väärin. Oi, Judith!»

Hän alkoi itkeä, mutta tyrehdytti itkunsa. »Elämässä on semmoista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. En voi selittää. Sinä olet oikeastaan ihan lapsi, etkö olekin? Olen aina pitänyt sinua maailman viattomimpana oliona.»

»Jennifer, tiedäthän voivasi kertoa minulle mitä tahansa.» Mutta niin vedotessaankin hän tunsi kaihtavansa tietoa. »Oi, niin, se on totta, ymmärrät kaikki.» Jennifer tiukensi otettaan rajusti ja tuntui epäröivän, mutta puhkesi vihdoin puhumaan: »Ei; olen sekaannuksessa. Pelkään. Selittäisin kaikki väärin, kuten aina teen. Mutta minä kirjoitan sinulle, rakas. Mahdollisesti en kirjoita sinulle vähään aikaan tai kenties kirjoitan jo huomenna. Mutta vannon kirjoittavani. Ja sitten selitän kaikki.»

»Kenties. Minä en tiedä. Se riippuu asianhaaroista», kuiski Jennifer. Hänen kasvonsa olivat vielä piilossa, käsivarret lujasti kuristavassa otteessaan.

»Oi, kyllä, kyllä, Jennifer! Tapaammehan! Miksi tällainen salaperäisyys? Jennifer — jos — jos pidät jostakusta muusta, en siitä pahastu. Minkä tähden sen pitäisi muuttaa meidän välejämme? Minä en ole mustasukkainen.»

»Pian sitten, pian, Jennifer! Kerro, miten voit, mitä aiot tehdä!
Kerro, menetkö ulkomaille, kenen — kenen seurassa! Kerro kaikki!
Muutoin minä aprikoin yhtenään. Kuvittelen kaikenlaista… Jennifer…»

»Hiljaa, rakas. Ei minulla ole mitään hätää, sen vannon. Ja vannon, että heti kaiken selvittyä kirjoitan sinulle. Ja sitten kohtaamme toisemme. Luotathan minuun, etkö luotukin?»

Ovella Judith kääntyi, pakottaen suunsa hymyyn, mutta Jennifer ei katsonut häneen. Taaskin oli näkyvissä ainoastaan hänen sekava tukkansa, joka heloitti lampun valossa.

Jenniferiltä ei ollut saapunut sanaakaan. Hän oli kadonnut. Mutta häneen sai luottaa; Judithin piti vain varrota, hän kyllä kirjoittaisi. Vai eikö häneen voinut luottaa?

Hänen kuparinen maljakkonsa seisoi pöydällä, eikä hänestä näyttänyt jääneen koko taloon mitään muuta muistoa, paitsi ihmisten kielelle; ja hekin välttivät hänen nimeään, lausuivat sen epäillen ja empien.

Kun Judith lukukauden viimeisenä päivänä pilkisti Jenniferin vihlovan tyhjään huoneeseen, näki hän uuninristikolla Jenniferin miesmäisen, jaeger-mallisen yönutun nauhan.

Kuukausimäärin ei elämässä sitten ollut mitään muuta kuin työ, päivän ja yön huolellinen suunnitteleminen, jotta nukkuminen, syöminen ja ruumiinharjoitukset riistäisivät työtunteja mahdollisimman vähän.

Pian oli taaskin keskikesäinen lukukausi, kukkia entistä runsaammin hedelmäpuissa, voikukkia niityillä, satakielten laulua setripuissa ja lehmuksissa. Mutta nyt ei se, että satakielet valvottivat aamuhämärään saakka, tuntunut kiihoittavalta eikä riemulliselta, sillä unettomat yöt heikensivät tutkintokykyä. Päivällä käen kaksi värähdyttävää ja yliluonnollista torvisäveltä tuntui koneelliselta kidutusvälineeltä; Judith huomasi epätoivoisesti laskevansa kukunnat, kaikki hermot väristen odottaen kunkin jälkeen seuraavan kajahdusta. Pakanamaisen rehevinä vironneet, kukkaiset puutarhat ja niityt melkein suututtivat. Niitä katseli pensein silmin aivojen jäykän mahtavien, akateemisten suojavarusten takaa. Mutta joskus yöllä, unissa, eivät puutarhat olleet kiellettyjä; ne laskeutuivat Judithin luokse ja levittivät tuoksuaan ikäänkuin siunausta; ne hohtivat vaaleina kinoksina, pilvinä, merinä — Englannin kaikki puutarhat avautuivat silmien eteen valoisina ja ilahduttavina kuutamossa.

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olivat tyttöjen epätoivoiset, lauhkeat, epäsiistit päät kumartuneina pöytien ylitse kirjastossa, ja kun he kohottivat kasvonsa, olivat ne kuumeiset ja työn hämäämät.

Lehdet kahisivat, kynät viuhuivat, narskuvia kenkiä sipsutteli sisälle ja ulos. Joku nakutti surullista säveltä hampaisiinsa; jollakulla oli nuha; joku hihitti hiljaa; joku huokaili huokailemistaan.

Ulkona auringonpaisteessa tennismailat iskivät väräjävästi. Kauan sitten oli Judithkin pelannut tennistä toukokuussa.

Mabelilla oli sanakirjavarustus soppensa ympärillä; milloin tahansa
Judith kohotti katsettaan, katsoi Mabel häneen kuoppaisilla,
vääntyneillä kasvoillaan hymy. Mabel oli toivonut pahaa Jenniferille.
Mutta siitä oli niin kauan, ettei se enää merkinnyt mitään.

»Mabel, olet työskennellyt neljä tuntia yhteen menoon. Tule nyt puoliselle!»

»Kiitos, Judith; en tule. En tunne lainkaan tarvitsevani puolista.
Mieluummin jatkan yhtä painoa ja juon ehkä kupin teetä myöhemmin.»

Hän lähti. Mutta hyvin usein hän ensimmäisen suupalan jälkeen laski haarukan kädestään, jääden istumaan ja tuijottamaan eteensä, ja hiipi sitten takaisin kirjastoon.

Kuparinen maljakko oli tänä lukukautena täynnä kullankeltaisia tulppaaneja tai tumman ruskeita kultalakkoja.

Tutkintoviikko. Taivas oli tulisen sininen koko päivän, ilma henkäyksetön, raskas. Kaupunkiin käveleminen oli samanlaista kuin olisi kävellyt höyrykylpyyn; jalat liikkuivat yhä raukeammin, koirat viruivat läähättäen katukiveyksellä, ja kellot tuntuivat suunnattomasti ponnistavan valmistautuessaan lyömään.

Tällä viikolla ei aivoissa ollut mitään muuta kuin kone, joka totteli liukkaasti, tuoden esiin päivämääriä ja elämäkertoja, vertaillen, pohtien, rakennellen teorioita.

Judith asteli kuin unissaan tuomiolleen tulvivien tutkintolaisten kalpeiden kasvojen joukossa. Jo kello yhdeksän kuumuutta huokui kaduilta, vyöryi katoilta. Keskipäivällä olisi Cambridgessa äärimmäisen epämieluista olla.

Tämä oli avara tutkintosali. Tytöt marssivat sisälle jonossa; kullakin oli kädessään lasi vettä, ja kukin etsi paikkaansa eräänlaisen kauhun vallassa. Tässä oli valkoinen lippu, johon oli kirjoitettu: »Earle, J». Siis Judith Earlea oli tosiaankin odotettu, hän oli tämän eriskummaisen, haaveellisen järjestelyn täydentävä osa. Enää ei ollut toivoa.

Penkki oli kova. Hänen vierellään istui sävyisä, iso, lehmämäinen olento, jolla oli hiekanväriset hiukset ja silmäripset, Hänen miettiväiset, ulkonevat silmänsä uhkuivat sääliä ja rohkaisua. Hän oli hyvä enne.

Kaikkialla salissa tyttöjen päät kääntelehtivät, nyökkäillen ja iskien silmää ystäville, kuiskien, hihittäen ja virnistellen epätoivoisen rohkeasti. Muuan jäljitteli itsemurhaa, nojaamalla rintaansa täytekynäänsä.

Ihan Judithin takana istui Mabel. Hänen kasvonsa olivat kiiltävät ja kaameat, ja hän nuuhki hajusuolapulloa.

»En; en sitä usko. Tavallisesti minua pyörryttää aluksi aamulla.
Myöhemmin alan voida paremmin.»

»St! Ei minua mikään vaivaa. Se vain saa pääni tuntumaan niin typerältä.» Hän tuijotti kauhistuneena. »Tuntuu siltä kuin en muistaisi kerrassaan mitään.»

»Älä ole huolissasi, Mabel! Kaikki kyllä muistuu mieleesi, kun käyt tehtäviin käsiksi. Minä vilkaisen silloin tällöin, oletko kunnossa.»

»Mabel-parka! Onnistakoon hyvästi! Odota minua jälkeenpäin; vien sinut juomaan kupin kahvia. Se tekee sinulle hyvää.»

Sitten pelko valtasi äkkiä Judithin. Hänen päänsä tuntui leijailevalta kuplalta; siinä ei ollut kerrassaan mitään. Hän hapuili tiedon säikeitä, mutta ne katkesivat, häipyivät ja katosivat kuin hämähäkinverkko käsissä. Hän koetti karkoittaa mielestään sinne sekavasti sulloutuvia, puolittain muistamiaan sanoja.

Riisu aseet, Eros, pitkän päivän tehtävä on päättynyt. Ja meidän täytyy nukkua… Rauhaa! Rauhaa! Etkö näe rinnoillani lastani, joka imee hoitajattaren nukuksiin?… Kuka oli niin sanonut? Kuka oli saattanut sanoa sellaista? Olen vieläkin Malfin herttuatar… Peitä hänen kasvonsa! Silmiäni huikaisee. Hän kuoli nuorena. Myöskin Beatrice kuoli nuorena. Kas niin, äiti… sido tämä tukka jonkinlaiseen yksinkertaiseen solmuun… niin, se sopii hyvin… Pyydän, irroittakaa tämä nappi… Kiitos, sir… Cordelia! Cordelia! Niin monet olivat kuolleet nuorina. Ne kaksi, nyt Judith oli unohtanut heidän nimensä, ja Cordelia ja myöskin Desdemona. Voi, sinä rikkaruoho!… Saattaisi olla hyödyllistä muistaa ne… Mutta ne olivat jo luiskahtaneet muistista. Tämän eronhetken he saivat heinäsuovan vierellä tulvaniityllä. William Morris. Lausu minulle vain sana pellon ylitse, viljan hentojen, taipuneiden latvojen ylitse. Kullankellertävä viljapelto kuin Jennifer. Vaalea hiusrengas ranteessa. Se oli aina ollut Jenniferin vaaleita hiuksia. Vain naisen hiuksia… Rauhallisia hiuksia, läpikuultavana kultana kiemurtelevia. Mutta Jenniferin hiukset eivät olleet milloinkaan olleet rauhalliset… Lausu minulle vain sana. Roddy, yksi ainoa kuiskaus sinulta!

Tennysonhan sanoi: Ryppyinen meri hänen allansa ryömii… Ja
Browning: Vanha kesäkuinen sinisää kujien ja seinäin yllä. Keats,
Coleridge, Wordsworth ja Shelley… Mitä he olivat sanoneet? Entä Blake:

Tuo jouseni, se hohtokultainen; ja nuoleni tuo, haluin sulitetut… Kerran Judith oli sommitellut sävelen sille. Tuo jouseni, se hohtokultainen… Oi, sitä hokemasta piti lakata. Tuli ajatella draaman alkuperää, yliopistojen syntyä, kiltojen kehitystä, Shakespearen näytelmien rakennetta… Voi, hyvä Jumala!

Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta, rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.

Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.

Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä, hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa, tyynesti, rintansa hiukan estämänä.

Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia, veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen paperin ylitse.

Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.

Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.

Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan. He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät hilpeästi puoliselle.

Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen, vertaillen valkoisia liuskojaan.

Tyttöjä pitäisi tosiaankin harjoittaa olemaan vähemmän silmäänpistävästi naispuolisia opiskelijoita. Sitä varten tarvittaisiin ainoastaan vähä koulutusta.

Nyt piti huolehtia Mabelista. Hän oli kiitollinen ja alistuvainen, joi paljon kahvia, mutta torjui ruuan. Kerran hän rikkoi painostavan hiljaisuuden, sanoen rauhallisesti hymyillen: »Tietenkin nyt oivallan, etten selviydy — Se tuntuu surkealta kaiken sen työn jälkeen — Muistini on melkein mennyttä —»

Äkkiä ilmestyi nurkan takaa hoikka, tumma, kellertävähipiäinen poika. Hän käveli velton sulavasti, hieman etukumarassa. Hän muistutti hieman Roddya, mikä pani sydämen hätkähtämään, ja hänen ilmeensä oli masentunut ja itsepintainen, ihan kuten Roddynkin olisi ollut, jos hänet olisi pakotettu kuluttamaan iltapäivä töhertelemällä hornamaista pötyä.

Judith seisahtui salin ovella ja vilkaisi taaksensa. Pojan katse oli kiihkeästi suunnattu häneen; ja hän hymyili pojalle.

Poika oli iloissaan. Hänen hupaiset pojankasvonsa menettivät raskaan ilmeensä, laukesivat ystävälliseen värähtelyyn ja lähettivät ujosti Judithille rohkean kysymyksen, ennenkuin hän katosi nurkan taakse.

Se oli kuin sanoma Roddylta, lähetetty hänelle uudesta elämästä kertomaan: »Muista, minä olen tulossa!»

Se päivä sujui tasaisesti ja samoin seuraava. Päivät painuivat kuusamantuoksun kyllästämiksi illoiksi, jotka pimenivät haaveelliseksi ja kuulakaksi, kukkien, puunlatvojen ja tähtitaivaan sekoittamaksi hämäräksi, ja lipuivat huomaamatta loppuunsa.

Äkkiä ei enää tarvinnut kirjoittaa vastauksia yhdeksästä kahteentoista ja kahdesta viiteen — ei ollut enää luentoja, ei valmistautumista, ei muistiinpanoja, ei määrättyjä työtunteja. Sensijaan suuri joutilaisuus, jonka taakan painamana tunsi olevansa ymmällä ja masentunut. Yliopistovuodet olivat iäksi menneet.

Judith ja muut piiriin kuuluvat kävelivät käsikkäin ruohikon poikki, metsäistä polkua pitkin ja kuusaman ohitse viimeisen kerran.

Puutarha levitti näkyviin kaikki kauneutensa, jotka olivat yksin sen, rasittaen katselijoita, tiukaten:

Koko aarrearkku oli ihan avoinna viimeisen kerran, näyttäen salaperäiset setrinsä, vaahteransa ja satakielensä, nurmikkonsa ja niitetyt heinänsä, kukkivat pensaat ja niiden juurella kasvavat villit kukat, ruskeat pyökit ja kaikki korkeat, ympäröivät puunlatvat, jotka väikkyivät pilvien tavoin päivän viimeisessä valossa.

He valitsivat elämänuria toisilleen, kevytmielisesti keskustellen tulevaisuudesta ja suunnitellen säännöllisesti uudistuvia kokouksia.

»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme, tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin tänne.»

»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua vetää takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»

»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin elämäsi olisi mennyt.»

»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.

Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä, joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.

He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä: kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut; kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.

Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille, silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen taaskin.

Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille kaikki sinä iltana.

Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian, kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.

Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa, osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»

Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen, puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö, jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset; kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin, kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.

»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»

Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän kaikkien ajattelevan Jenniferiä.

»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen kandidaattitutkintoa kohti, tuntuu minusta kuin ei olisi astuttu yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista. Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»

Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.

»No niin, minusta se on ilkeätä», lausui muuan. »Minä lähden lopettamaan tavaroitteni sullomisen.»

Missä oli Jennifer tänä tyynenä, lehmuksille tuoksuvana, viimeisenä iltana?

Lopuksi ei ollut aikaa sanoa jäähyväisiä kenellekään. Tytöt hajaantuivat, kiidättäen sinne tänne osoitelippuja ja matkalaukkuja tai silitysrautoja silittääkseen juhlaviikolla käytettäviä leninkejä.

Toukokuun juhlaviikko oli edellisenä vuotena ollut hupainen, viisi tanssi-iltaa peräkkäin Jenniferin, hänen nuoren, Trinity-yliopistossa opiskelevan serkkunsa ja erään laivastossa palvelevan pojan seurassa. Tänä vuonna ei ollut tuntunut kannattavan hyväksyä kutsuja.

Judithin hyöriessä, sitoen matkalaukkujensa hihnoja ja syytäen kolmen vuoden aikana kasaantunutta törkyä lippaista ja kaapeista läjään lattialle, astui hymyilevä palvelijatar sisälle ja ilmoitti erään herrasmiehen odottavan häntä alakerrassa.

»Tulin onnenkaupalla, Judith. Ajoin tänne autolla tapaamaan muuatta ulkomaille lähtevää miestä. Aiotko — aiotko jäädä tänne juhlaviikoksi?»

»En, Martin. Aion nousta junaan noin kahden tunnin kuluttua ja matkustaa suoraan kotiin.»

»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»

»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»

»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun ajattelet minua.»

Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»

»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»

»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin ankarasti… En tiedä, minkä tähden.»

Herttainen Martin!… Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui taakka… Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.

Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä Mabelille. Hän oli pelännyt tätä viimeistä velvollisuustehtävää… Nyt ei, taivaan kiitos, ollut aikaa mihinkään pitkälliseen… Yksinkertaisinta kirjoittaa lyhyt kirje ja käskeä jonkun kiinnittää se Mabelin oveen.

Minua tultiin odottamatta noutamaan autolla. Minulla on ainoastaan kymmenen minuuttia aikaa lopettaakseni tavaroiden sullomisen ja suorittaakseni kaikki viimeiset asiat. Koputin vähä aikaa sitten ovellesi, mutta en saanut vastausta.»

Hän empi. Oliko se liian karkeata? Se oli; mutta sen täytyi nyt pysyä; sen ylitse ei voinut vetää viivaa.

»Ja nyt pelkään, ettei minulle jää minuuttiakaan koettaakseni löytää sinua. Olen kauhean pahoillani, kun en saa tavata sinua ja sanoa sinulle jäähyväisiä, Mabel. Eikö ensi lokakuussa ole surullista ajatella, että enää emme kaikki kohtaa toisiamme? Sinun pitää kirjoittaa minulle ja kertoa, mitä sinulle tapahtuu, ja minä kirjoitan sinulle. Varmastikin tapaamme vielä toisemme. Sinun täytyy ilmoittaa, jos joskus liikut näillä mailla —» Sen myöskin täytyy pysyä… Entä mitä muuta?… Tulokset olisivat nähtävinä huomenna — parasta olla viittaamatta niihin, sillä varmasti Mabel ei ollut selviytynyt. Hän ei ollut lopulta muistanut mitään. Kolmena viimeisenä päivänä hän oli jättänyt kerran tai kahdesti arkin ihan puhtaana muutamia epävarmoja rivejä lukuunottamatta. Judith lopetti:

»Oikein sydämestäni toivon sinun saavan levätä pitkään ja hyvästi. Sinä tosiaankin tarvitset sitä. Teit työtä niin ihmeen paljon. Ei kukaan olisi mitenkään voinut työskennellä ankarammin. Olemme kaikki kovin pahoillamme siitä, että olit niin huonovointinen tutkintoviikolla. Sinulla oli hirveän huono onni.

Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana, ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat, mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä tehdä.

Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä maantietä.

»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä rakastan sitä.»

Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se oli poissa.

»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille?
Kuinka he kaikki voivat?»

He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni — kumpi se oli ollut?

Nyt Martin kertoi hänelle hampshirelaisesta kodistaan. Hän toimi äitinsä tilanhoitajana nyt isänsä kuoltua. Judithin piti tosiaankin tulla sinne ja tutustua hänen äitiinsä. Hän oli täysin onnellinen viljellessään omaa maatansa; hän ei kaivannut mitään muuta puuhaa. Hän paransi kalavesiä ja metsästysmaita; he olivat äsken ostaneet maakappaleen, jota he olivat tavoitelleet kaksi vuotta, lähes kilometrin lisää jokea ja laajahkon metsän. Metsän hoito oli kiehtovin ala; hän aikoi käydä siihen käsiksi vakavammin. Martinin elämä tuntui hyvin onnelliselta, hyvin järjestetyltä, hyvin selvältä ja hyödylliseltä. Hän tiesi, mitä tahtoi.

Serkukset olivat kaikki olleet hajallaan parin viime vuoden aikana. Mariella oli työskennellyt erään naispuolisen eläinlääkärin apulaisena Lontoossa. Hän oli viettänyt suurimman osan edellistä kesää Martinin luona, koska hän oli ollut niukoissa varoissa ja hänen oli ollut pakko vuokrata joen rannalla oleva talo. Myöskin Peter oli ollut siellä. Hän näytti aika sievältä pikku miekkoselta, mutta heikkohermoiselta. Nyt hänellä oli kotiopettajatar, ja Mariella näytti ajattelevan enemmän koiriaan kuin häntä. Ainakin hänestä sai sellaisen vaikutelman. Mariella, niin Martin väitti, ei ollut muuttunut ollenkaan.

Juliania Martin oli tuskin nähnyt. Hänen luuli Martin kirjoittelevan musiikkiarvosteluja yhteen tai kahteen viikkojulkaisuun, mutta ei tiennyt, mihin. Hän oli myös kuullut Julianin kirjoittavan baletti- tai oopperakappaletta tai jotakin sellaista, mutta ei luullut sitä vakavaksi puuhaksi. Sodan jälkeen häntä oli alkanut vaivata hengenahdistus, mies-poloista, ja hän vietti kaiket talvet ja jotkut kesätkin ulkomailla.

Entä Roddy? Niin, Roddy tuntui melkein aina vetelehtivän Pariisissa tai Lontoossa, vähän piirrellen ja muovaillen. Häntä ei kukaan voinut saada tekemään työtä, vaikka hän edellisenä vuonna oli suorittanut Pariisissa jonkunlaisia näyttämötöitä — maalannut maisemia tai jotakin sellaista — saavuttaen hyvän menestyksen. Nyt hän vakuutti haluavansa näyttämölle. Nauraen Martin huomautti pelkäävänsä Roddyn olevan hieman tuhlaavaisen. Joka tapauksessa hän aikoi tulla viikon päiviksi, ja Judith tapaisi hänet itse.

Kello kuusi illalla he pysähtyivät Judithin kodin pääoven eteen. Siellä oli puutarha odottamassa ottaakseen hänet jälleen helmaansa. Ilma oli suloisena ruusujen ja syreenien tuoksusta, aurinkoinen nurmikko levisi joelle päin, kukkapenkissä heloittivat ihanasti siniset delfiniumit, valkoiset ja keltaiset liljat ja isot unikot.

»Hyvästi, Martin. Ajomatka oli viehättävä. Tapaamme toisemme pian, emmekö tapaakin? Tule noutamaan minua!»

Hän astui viileään, varjoiseen halliin. Tuossa vanha taloudenhoitaja riensi ottamaan häntä vastaan; ja seurusteluhuoneesta kantautui hänen äitinsä ääni, joka lausui pehmeästi:

NELJÄS OSA

Hän oli valmis ulkoilmakutsuja varten. Hänen yllänsä oli keltainen liinaleninki ja ruskea olkihattu, kveekarimallinen ja kauniilla, keltaisella nauhalla koristettu. Äiti oli sitonut nauhan suureksi rusetiksi; silmukat painuivat hänen niskaansa, ja nauhan päät valuivat hänen lapaluittensa väliin.

»Viehättävä, nuori olento», arvosteli äiti katsellen häntä kiihkottomasti.

Judith oli ollut kotona yli viikon, ja äiti oli ollut ihastuttava. Hän oli vienyt Judithin Lontooseen ostamaan leninkejä. He olivat asuneet Julesin hotellissa pari yötä, ja äiti oli auliisti tilannut kauniita vaatteita omalta vaatturiltaan. Kun Judith liikkui hänen edessään viidennessätoista mallileningissä, oli hän kohauttanut olkapäitään ja huomauttanut omituisella, tylyllä, mutta kauniilla äänellään:

He olivat yhdessä käyneet teatterissa ja oopperassa; ja joka aamu ja joka ilta Judith istui äidin vuoteen laidalla, ja he tarinoivat keskenään ystävällisen kohteliaasti, melkeinpä vaivattomasti.

Äiti oli erittäin hyvin puettu nainen, hoiti käsiään hyvin, käytti ihojauhetta ja hajuvettä hienosti. Hänen kasvonsa eivät vanhentuneet, vaikka värittömät posket olivat nyt hiukan kuopallaan ja katse oli terävämpi. Hänen silmänsä muistuttivat sinisiä timantteja, ja hänellä oli tyly, punattu suu sekä pitkät, suipot suupielet. Hänen kasvojensa luut olivat voimakkaat, terävät ja hienot, ja jokin piirre hänen kasvojensa kolmikulmaisissa ääriviivoissa, silmien asennossa, huulien ilmeessä toi mieleen kissan.

Hän oli hienon aistikas mieleltään yhtä hyvin kuin olemukseltaankin, kykenevä, nopeaälyinen. Hän keskusteli älykkäästi, ja hänellä oli hyvät tiedot laajoilta aloilta — ja miehet ihailivat häntä ja olivat mieltyneitä hänen seuraansa. Hän oli aina, mietti Judith, näyttänyt liikkuvan hänelle kohteliaisuuksia latelevien miesten ympäröimänä. Silloin tällöin hän huomautti, kuinka vähän hän piti naisista; ja Judith oli tuntenut tämän tuomion ulottuvan häneenkin. Hän ei ollut koskaan ollut mielissään tyttärestä; ainoastaan komea poika olisi hänelle kelvannut. Hänen tyttärensä oli saanut selville sen jo varhaisessa lapsuudessaan, sillä muiden palvonta oli tehnyt hänet liian viisaaksi.

Äidistä oli tuskin mitään muistamista, ei mitään muuta kuin se, että hän hämärästi, pelokkaan kunnioittavasti, jumaloivasti rinnasti hänet enkeleiden ja neitsyt Marian kanssa.

Eräänä iltana oli äiti tullut huoneeseen puettuna päivälliskutsuja varten kokonaan valkeassa asussa ympärillään jotakin leijailevaa, ruusuista ja sateenkaaren väreissä väikkyvää. Puvussa oli kurjenpolvia rinnalla, vyötäisillä ja liepeessä, kimppu toisella olkapäällä, ja kurjenpolvenvärisiä, liehuvia nauhoja. Hänen vaaleassa, pilvimäisessä tukassaan oli timantteja. Hän kumartui vuoteen ylitse, hymyillen salaperäisesti silmillään ja huulillaan ikäänkuin olisi ollut hyvin mielissään; ja Judith peitti kasvonsa tämän enkelimäisen näyn nähdessään; eikä kumpikaan heistä virkkanut sanaakaan. Ovelta kutsui miehenääni: »Mildred!» Se ei ollut isä.

Huoneeseen astui pitkä, viiksihuulinen mies, joka jäi seisomaan äidin viereen, lasketellen pilaa, lausuillen hullunkurisia kysymyksiä ja nauraen, koska Judith ei suostunut vastaamaan eikä katsomaan häneen.

»Niin, ei ensinkään minun piirteitäni.» Äidin ääni kuulosti ikävystyneeltä.

Äänettöminä he seisoivat rinnakkain, nojaten vuoteen kaiderautaan, ja Judithin käsi sujuttautui huomaamatta koskettamaan kurjenpolvea. Hän nykäisi hieman, ja se solahti kimpusta hänen käteensä.

»Lähdetään», virkkoi äiti ja lisäsi sitten olkansa ylitse: »Käy nukkumaan, Judith!»

Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith piilotti sen pieluksensa alle.

Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.

Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään, veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille, kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein lukivat hänelle ääneen iltaisin.

Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet — ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia; eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä. Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan toisenlainen Mildredille.

Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä — maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.

Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään hänestä hellästi ja ylpeillen.

Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten; mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat, väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.

Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty »kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi». (Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)

Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi; ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia tilaisuuksia myydä se.

»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä, minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä. Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon. Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely sinulle?»

Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä, näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia kaikkiin huoneisiin.

Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa, ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu, vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet lapsuudesta asti.

Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!» puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti hänet ulkoilmakutsuihin.

He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi häntä.

Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja, ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan. Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi. Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.

»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, en voi sallia sinun ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»

»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli kauhean kiltti silloin.»

»Hän on kauhean kiltti mies», vahvisti Julian, laskien kätensä Martinin olalle.

Ainoastaan Martin sai selviä kiintymyksen osoituksia toisilta. He kaikki kohtelivat häntä samaan — kiusoittelevan hellään tapaan.

»Judith, tuletko sinä eteen minun viereeni? Ja Mariella ja Julian, menkää te tuonne… Niin, kas sillä tavoin. Onko teidän mukava olla? Onko kaikilla oikein hyvä?» Martin koetti hirveän huolekkaasti väittää kaikkia häiritseviä seikkoja. Jokaisen pitäisi nauttia ulkoilmakutsuista.

»Ovatko ruuat vaunussa? Entä juomat? Kellä on aukaisuvehje? Niin, minulla on. Mariella, muista, että Julian on ainoastaan tämän päivän maaseudulla, äläkä istu tuppisuuna, vaan huomauttele mielenkiintoisista paikoista matkalla ja kaikista seudun nähtävyyksistä ja kuultavista, mitä satut panemaan merkille! Olemmeko siis valmiit? Munkin purolle, eikö niin?»

»Onko Martin varma ohjaaja?» huusi Julian, takertuen kiinni Mariellaan. »En usko häntä varmaksi. Jos hän ajaa vinhasti, hyppään minä pois. Voi, jäädään kotiin ja pidetään kekkerit puutarhassa. Ei mennä pois tämän sievän talon luota katselemaan mielenkiintoisia paikkoja. En ollut tosissani sitä ehdottaessani. En suinkaan sellaista halunnut. Voi, minkä tähden ei kukaan teistä koskaan käsitä leikkiä? Voih!…»

Hän vaikeni ähkäisten ja sulki silmänsä, kun Martin käänsi taipeesta maantielle. Mariella hihitti kuin pikku tyttö, Martin virnisteli, kaikki olivat sopivalla kekkerituulella. Mutta missä oli Roddy?

»Niin; lähtiessämme hän jäi pitkäkseen. Se tomppeli pelasi tennistä koko eilispäivän paahtavassa päivänpaisteessa hatutta, ja seuraus on otaksuttavasti auringonpistos. Hän piti minua valveilla suurimman osan yötä, väristen ja vakuuttaen tulevansa sairaaksi. Hän oli kamalan näköinen aamiaisella, se täytyy myöntää — helakan keltainen; sen vuoksi annoimme hänelle aspirinipulverin, panimme hänet sohvalle ja jätimme hänet siihen.»

»Jätitte hänet, Martin? Mutta eikö jonkun olisi pitänyt jäädä hänen luoksensa?»

»Oi, hyvä Luoja, ei. Hän nukkuu päänsä terveeksi ja on hyvässä kunnossa huomenna.»

Martin nauroi rattoisasti, ikäänkuin Roddyn pääkipu olisi häntä huvittanut. Kuinka julmia, kuinka tunnottomia ihmiset olivatkaan! He väittivät olevansa hänen ystäviään, mutta jättivät hänet yksin sairaaksi ja lähtivät itse huvittelemaan. Hän saattaisi tulla kipeämmäksi päivän mittaan; hän saattoi olla sairastumassa vaaralliseen tautiin.

Roddyn poissaolo ja hänen pääkipunsa olivat hirveän merkitseviä. Judith oivalsi äkkiä odottaneensa näitä kekkereitä etupäässä nähdäkseen Roddyn, toivoneensa saavansa katsella häntä, keskustella hänen kanssansa, säikähtäneensä huomattuaan, ettei Roddya ollut ovella seisovassa ryhmässä, salaa valppaasti tähyilleensä hänen tuloaan, kuumeisesti varronneensa, että hänestä mainittaisiin jotakin, ihan lähtöhetkeen saakka; ja sitten oli paino laskeutunut hänen sydämelleen, ja nyt päivä oli perinpohjin piloilla.

Roddy virui yksin talossa, seurustelusalin punaisella sohvalla, ja ikkunaverhot olivat alhaalla. Hänen otsansa ja suljetut silmänsä olivat puristuneet ryppyihin päänsärystä. Hän käänteli päätänsä ja upotti sen pieluksiin; hänen hiuksensa menivät sekaisin, ja pielukset kävivät yhä epämukavammiksi. Hän sadatteli. Judith meni varpaillaan sisälle ja polvistui hänen viereensä.

»Voi, Judy, päätäni särkee niin kamalasti, eikä kukaan välitä minusta mitään.»

»Rakas, minä välitän. Olen niin hirveän pahoillani. Olen tullut huojentamaan sitä.»

Judith hiveli hänen otsaansa vilpoisilla sormilla, tasoitti hänen pieluksiaan, antoi hänelle juomista ja käski hänen maata hiljaa.

Oli autuaallista hoivata Roddya. Roddy oli lakannut vetäytymästä loitolle ja olemasta ylpeä; hän oli kovin turvautuva. Judith kumartui suutelemaan hänen otsaansa…

Martin katkaisi hänen unelmansa, tiedustaen: »Onko sinun oikein mukava olla, Judith?»

Ja kohennettuaan tuulilasia, selitettyään Judithille auton ohjauslaitteita ja katsahdettuaan taaksensa nähdäkseen, oliko toisten hyvä olla, hän puheli itsekseen tyytyväisenä ajoonsa, alkaen taaskin yksipuolisesti jupisten keskustella autonsa ja ohikulkijain kanssa.

»No, no, antaahan mennä, hyvä tyttö… se kelpaa… Mikä sinua vaivaa? Onko missä vika?… Hyvin tehty, tyttö.»… »No, hyvä herra, mitäs nyt puuhailette?… Ojentakaa kätenne, rouva, ennenkuin käännytte taipeesta tuolla tavoin!… Varokaa, pikku vintiöt, pyöritellessänne hyrriä maantiellä! Onneksi teille en ajanut suoraan ylitsenne… Ohoo, arveletko jaksavasi juosta kilpaa kanssani? No niin, koeta! Siinä kaikki.»

Judith katseli, kun syvän kultainen, tummavarjoinen maisema suoltui ohitse; sen metsät ja vainiot olivat jörön ja tyhjän näköisiä.

He saapuivat määräpaikkaansa teeaikana ja kävelivät jyrkkää vierua alaspäin Munkin purolle.

Saniaisia ja pitkää ruohoa kasvoi rehevästi mäen laelta ihan puron äyräälle saakka; ja pyökinrungot kohosivat tuosta pehmeästä, pyörteisestä, sinisen vihreästä, putousmaisesta alustasta yhä ylöspäin, niin kauas kuin silmä erotti. Ne kohosivat suoraan alastomien juuriensa viehättävästä, symmetrisestä kudoksesta ja kiipesivät ilmaan aivan kohtisuorina tai hieman kaartuvina kiemuroina. Hartaasti ne huojuivat sileinä, harmaan vihreinä patsaina, seisoen kevyesti juurillaan, kooten maasta voimaa ja kiidättäen sitä ylöspäin ylimpiin latvaoksiin asti. Vankat, sekavasti ulkonevat, käärmemäiset oksat katosivat vihdoin suihkukaivon tapaisesti hajaantuvaan lehvistöön. Heleä räiske kutoutui tiiviimmäksi ja piilotti taivaan; mutta auringonsäteet lävistivät sen ja muodostivat sen alle vihreitä valoläikkiä.

Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa, kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.

»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian, silmäillen mielissään ympärilleen.

»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin epävarmasti.

»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.

»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»

»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.

Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli äiti.

»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala nähköön, olisi unohtaneet mitään!»

Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.

Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti, olisivat hilpeitä.

He söivät voileipiä, hedelmiä ja kakkua; kärpäsiä, sääskiä, moskiittoja ja hyttysiä tuli surisevina pilvinä heidän ympärilleen; ja Julian alkoi menettää malttinsa.

»Polttakaa tupakkaa, joka ihminen, polttakaa! Älkää hellittäkö hetkeksikään!» luikkasi hän. »Hyvä Jumala, meidät kaikki syödään. Nyt tiedätte, miltä hyönteisten aika näyttää. Nyt näette, mitä päämäärää varten sinäkin olet avustanut seuraavan sukupolven syntymistä, Mariella: tappelemaan hyönteisten kanssa ja kärsimään tappion.»

He sytyttivät savukkeet ja tupruttivat vimmaisesti savua ilmaan, kunnes pilven pääosa haihtui.

»Lähdetään nyt toki kotiin», pyysi Julian valittavasti. Ja ihan äkkiä Judithin mieleen muistui Charlie pienenä poikana, vaivaloisena, oikullisena, komentelevana; ja kuitenkin hän koko ajan nauroi itselleen niin, että se riisui nuhteilta aseet, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Tiedän olevani ilkeä ja tahdon olla ilkeä niin kauan kuin haluan; mutta te ette saa pahastua ettekä saa ottaa minua vakavalta kannalta.»

»Lähdetään kaikki kotiin ja pelataan kiltisti ja rauhallisesti erä tai pari biljardihuoneessa. Voi, minä inhoan ulkoilmaa kauheasti, koko maaseutua», jatkoi Julian.

»Olet kovin epäkiitollinen», moitti Mariella. »Tämän kaiken on Martin sinua varten järjestänyt.» Hän tarttui Martinin käteen ja taputti sitä.

»Koska kerroit muistavasi käyneesi täällä kerran poikana ollessasi ja löytäneesi täältä oudon hyönteisen ja aina halunneesi uudelleen tulla tänne», selitti Martin.

»Voi kirottua liikatunteellisuuttani! Halusin palauttaa ne ajat, jolloin olin huoleton kovakuoriaisten etsijä. Eikö täällä ollut kärpäsiä silloin? Vai enkö niitä huomannut?»

»Muistan muutaman kovakuoriaisretken, jolloin olin muassasi», sekaantui Judith puheeseen. »Palatessamme olivat jalkamme ja kätemme niin turvoksissa, että ne muistuttivat ilmapalloja.»

»Muistatko sinä sen?» Julian nousi istumaan ja hymyili hänelle.
»Kävimmekö kovakuoriaisretkillä yhdessä?»

»Kyllä.» Judith punastui. »Joskus. Olin hyvin ylpeä, kun otit minut mukaasi.»

»Taidan muistaa. Sinä olit omituinen lapsi. Mitä muuta teimme ollessamme nuoria? Jaksatko muistaa?»

»Millaisia olimme? Kuka oli kiltein? Martin tietysti; sinun ei tarvitse vastata. Mutta kuka oli miellyttävin? Kenestä pidit eniten?»

»Oi, luultavasti minusta!» huudahti Julian. »Olen melkein varma siitä.
Enkö ole aina ollut suosikkisi?»

»No niin, varmasti ansaitsin olla», virkkoi Julian. »Sinä joka tapauksessa olit minun suosikkini. Ehdottomasti suosimani nainen. Olet aina ollut… Olemmeko muuttuneet kovin paljon?»

Ja heti sen sanottuaan hän taaskin oivalsi, kuinka totta se oli, liian totta niin kevyesti lausuttavaksi. Mariella oli tosiaankin muuttunut.

»Oi, olenko minä?» äänsi edellinen, kääntäen vaivautuneena katseensa toisaalle.

»Minusta Mariella ei ole muuttunut rahtuakaan», väitti Martin hämmästyneenä.

»Niinpä niin», virkkoi Julian, havahtuen syvistä aatoksista, »minä tunnen muuttuneeni, taivas sen tietää… Nyt nukahdan hetkisen, hyvät lapset, ja sitten olen käytettävissänne hilpeätä hippaleikkiä varten. Kuten tavallisesti paransi Judith pahimman tuuleni, ja uni täydentää parannuksen. Judith, enkeli, sinä jäät luokseni, etkö jääkin, liekuttamaan savukkeita?… Menkää tiehenne, kumppanit! Judith ja minä keskustelemme, kunnes vaivun uneen. Muistakaa, etten ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen!»

»Minä menen etsimään uimapaikkaa», ilmoitti Martin. »Mariella, tuletko mukaan?»

»Kyllä.» Mariella ojensi hänelle kätensä, suoden hänelle suloisen, niukan hymynsä. Martin veti hänet pystyyn, ja he lähtivät kävelemään.

»Täällä alempana on jossakin lammikko tai pari», sanoi hän. »Tuletko perässämme?»

Hän heilautti kättänsä, ja Judith heilautti vastaukseksi; ja he katosivat polun taipeen taakse.

Julian kävi pitkäkseen seljapuun varjoon, viritti uuden savukkeen ja katseli Judithia kirkkain, arvostelevin silmin.

»No niin, Judith?» äänsi hän ja hymyili. Ja kuten ennenkin muutti hymy koko hänen tylyt kasvonsa kauniiksi.

»Eikö hieno ja huoliteltu näyttelypukuni huikaise sinua? No niin, älä pahastu. Se ei huikaissut vähääkään, vai huikaisiko? Enkä minä siitä pahastu. Sinä olet ainoa nainen, johon olen pysynyt jatkuvasti kiintyneenä ja jota en ole pystynyt pettämään.»

»On joitakuita, jotka ovat rakastaneet minua», vastasi hän. »Heidän on siis täytynyt pettyä.»

»Arveletko, että jolleivät he olisi pettyneet, he eivät olisi rakastaneet sinua?»

»Oi, minä en usko sitä. Etkä sinäkään.» Judith huokasi. »En olisi koskaan uskonut… että voi yhä rakastaa henkilöä, jonka tietää — julmaksi, itsekkääksi ja välinpitämättömäksi.»

Kuka oli hänen mielessään — aprikoi hän niin sanoessaan. Varmasti ei
Jennifer; ei varmasti Roddykaan?

»Ei silti», lisäsi hän kerkeästi, »että sinä olisit sellainen. En voi myöntää sinulle sen ajatuksen suomaa tyydytystä.»

…ilkeä, ylellinen, ahne, väärämielinen, petollinen, äkkipikainen, pahanilkinen, harjoitan jokaista syntiä, jolla on nimi…

Ja siitä johtui mieleeni, Judy, että kuulin sinun saaneen parhaat arvosanat kandidaattitutkinnossa. Olen hyvin iloinen — hyvin ylpeä siitä, että tunnen sinut.»

»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta — erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane paljoa arvoa.»

»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota siitä».

»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä, minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»

Judith nauroi… Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä. Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.

»On ihan liian kauan siitä, kun näin sinut viimeksi. Minkä tähden en tullut katsomaan sinua yliopistossa tai kirjoittanut sinulle? Aioin sen tehdä.»

»Olen muistanut sinua aina, Judy. Olet aina ollut mieleni takalistolla.
Mutta elämä oli hyvin täysi… Ja halusin odottaa.»

Hän loi Judithiin nopean vilkaisun, jonka merkitystä viimemainittu ei pysähtynyt tulkitsemaan, vaan ehätti sanomaan:

»Olen iloissani siitä, että elämäsi oli täysi. Olet ollut onnellinen, etkö olekin? Kerro minulle näistä kolmesta vuodesta!»

»Ne eivät ole olleet — ulkoisesti — draamallisia», virkkoi Julian hymyillen. »Ne ovat sisältäneet huonoa terveyttä yhtenään minulle.»

»Voi Julian-rukkaa!» Hän tarttui miehen käteen ja puristi sitä hetkisen; ja hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Hän oli unohtanut hengenahdistuksen, joka oli laihduttanut Julianin ennestäänkin kuoppaisia poskia, kyntänyt suun ympäristön juovat syvemmiksi, kohottanut ja kumarruttanut jo ennestään hyvin luisuja olkapäitä.

»Siitä ei mitään», torjui Julian kömpelöhkösti. »Se on tarjonnut minulle hyvän syyn olla tekemättä kaikkea, mitä en ole halunnut tehdä. Nämä sodanjälkeiset vuodet ovat olleet keskeytymätön itsehellittelyn jakso. Olin tavallani onnellinen Oxfordissa. Mutta olin siellä ainoastaan vuoden. Se ei oikein vedellyt. Jälkeeni jääneet heinäsirkkavuodet olivat liian voimakkaat. En pystynyt työhön, en pystynyt leikkimään. Olin läpikotaisin liian vanha. Mutta ihmisten lempeys, rauha, kauneus — kaikki se oli sangen lohdullista. Kävin jälleen käsiksi musiikkiin — miedosti… Mutta, kuten mainitsin, turhaa oli yrittääkään saada siitä enää sitä, mitä siitä olin aikanani löytänyt. Ja sitten tietysti ilmasto vahingoitti minua. Niinpä sorruin ruumiilliseksi hylyksi — mutta olin taaskin jotakuinkin tervejärkinen. Senjälkeen olen ollut Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa — kaikkialla Euroopassa. Olen säveltänyt baletin, jota ei ikinä esitetä. Olen sepittänyt kolme laulua. Olen kirjoittanut valheellisen oppineita arvosteluja nykyaikaisesta musiikista useihin aikakausjulkaisuihin. Olen kuunnellut — niin, suuresti nauttien kuunnellut aika paljon musiikkia hyvin monissa maissa. Minulla on ollut venäläinen rakastajatar, samoin ranskalainen ja itävaltalainen. Siinä lieneekin kaikki.» Hän vilkaisi Judithiin nopeasti ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki häneen; mutta Judithin kasvot eivät värähtäneetkään. Julianin intohimot olivat aina antaneet vähän innostavaa, jolleivät kiusallista miettimistä. »Ja minä kyllästyin heihin kaikkiin, kohtelin heitä hirvittävän rumasti ja hylkäsin heidät. Vähän ajan kuluttua he tuntuivat minusta sietämättömiltä — niin typeriltä. Olen turhaan koettanut parantaa hengenahdistustani lukemattomien lääkärien taitamattomassa hoidossa. Olen lukenut aika paljon ja keskustellut enemmän, kuten arvannet. Olen kuluttanut ja kulutan vieläkin paljon aikaa etsiessäni jotakuta, johon voisin liittyä pysyväisesti. Mutta se on tietenkin mitä väsyttävintä romanttista hupsuutta. Ei kukaan voisi rakastaa minua kauan, tiedän sen hyvin. Ja varmasti en itsekään kykene muuhun kuin vähäiseen, ohimenevään haluun. Lyhyesti sanoen, Judy, minussa näet sellaisen miehen, jota nimitetään tuhlaajaksi. Se on suvussa, pelkään. Roddy on toinen samanlainen. Charlie oli määrätty sellaiseksi syntymästään saakka… Mutta hän olisi ollut onnellinen sinänsä, poika-parka… kun taas minun omatuntoni soimaa.» Hän kierähti ympäri ruohikossa katsoakseen Judithiin laiskasti, nauravasti. »Siinä kaikki», lopetti hän. »Nyt on sinun vuorosi.»

»Sääsket ovat kaikki hävinneet», virkkoi Julian. »Minkä tähden? Ehkä minun olisi paras käyttää tilaisuutta — olen niin miellyttävä sitten herättyäni. Kiitos, Judith! Olet tehnyt minulle hyvää.» Hän sulki silmänsä ja avasi ne jälleen vakuuttaakseen: »Mainitsin sinulle, että olet aina ollut mieleni takalistolla. Se on totta. Aina.» Hän tarttui Judithin käteen. »Judith, sallitaanko minun tuntea sinut vihdoinkin?»

Hän tuijotti Judithiin kiihkeän kysyvästi ja keskittyneesti; mutta viimemainittu käänsi katseensa toisaalle. Hänestä ei asia tuntunut kovin tärkeältä.

»Olen täällä heinäkuun loppuun saakka. Sitten matkustan ulkomaille äidin seurassa. Ranskaan. Vichyyn joksikin ajaksi. Hän kai uskoo sikäläisen parannustavan tekevän hänelle hyvää.»

»Minä tulen luoksenne Ranskassa. Tulen Vichyyn ja vien sinut pois äitisi luota. Voin paremmin Ranskassa. Ehkä opit pitämään minua aika hauskana kumppanina. Haluaisin näyttää sinulle niin paljon — tehdä kanssasi niin paljon. Tulenko?»

»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun puhelevan… Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»

Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä alaspäin.

Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua, tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.

Roddy oli tuhlaaja… Se oli suvussa… Roddysta ei ollut mihinkään, hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen — lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana tuhlaajissa…

Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi kuultuaan hänen askeleensa.

Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse; siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan, ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.

»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»

Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan, viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.

»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle. Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»

»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»

Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut — erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen. Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja vilpittömät.

Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä, nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi silmää ja mielikuvitusta.

»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»

»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»

»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen, omituinen pikku poika.»

»No, se on hänelle paljoa parempi kuin se, että häntä aina pitäisi huvittaa, eikö olekin?»

»Tietysti on!» Mariella ilostui. »Hän — otaksuttavasti se johtuu siitä, että hän on ainoa lapsi ja että minulla on aika paljon puuhaa — ja sitten olen sitä mieltä, että lapsen on paljoa parempi oppia leikkimään itsekseen, etkö sinäkin ole?» Hän kertasi Judithin sanoja mukautuvasti, ikäänkuin ne olisivat lähteneet hänen omintakeisesta, syvästä vakaumuksestaan.

»Se hänen opettajattarensa on kovin tiukka ihminen. Hän väittää, että hänen pitäisi saada poika kokonaan hoivaansa.»

»Ihan uusi.» Vakavasti, täysikasvuista teeskentelevän lapsen tapaan hän sitten lisäsi: »Arvelin, että minun ehkä pitäisi erottaa hänet. En ole täysin tyytyväinen häneen.»

Hän näytti odottavan toisen rohkaisevan häntä toteuttamaan epätoivoista suunnitelmaansa.

»No niin, hän on niin kauhistavan etevä», vastasi hän vihdoin, näyttäen puolustautuvalta, hieman aralta. »Minä vihaan rehenteleviä ihmisiä, vihaatko sinä?» Hän loi Judithin silmiin vetoavasti värähtävän katseen.

Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen: »Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»

»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti, luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko… Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi lievä puna.

»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»

Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.

»No niin, ehkä ei… Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän…» Hän poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos, oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen…»

»Minkä tähden, Mariella?» tiedusti Judith. Itsekseen hän riemuitsi: »Hetkisessä opin tuntemaan Mariellan.» Ja hän melkein pidätti henkeään kuullakseen, odottaen paljastamisen hetkeä ja pelokkaasti varoen, ettei hänen ainoakaan sanansa tai liikkeensä tekisi puhujaa levottomaksi, sulkisi hänen suutansa äkkiä ja iäksi.

»No, niin, hän on hyvin avulias Peterin hyväksi.» Edelleen hän noukki kiviä purosta ja viskeli niitä. Hän pitkitti ikäänkuin ponnistaen: »Asia on näet niin, että hän hankki tämän opettajattaren Peterille, haastatteli häntä ja niin edelleen. Eikö se ole hullunkurista? Hän väitti, ettei vanha Pinkey-parka — muistathan hänet — kelvannut pojalle, ja hänen täytyi saada joku, joka paremmin sopi Peterin hermostuneelle luonnonlaadulle. Hän taitaa olla luonnostaan hyvin hermostunut. Luultavasti hän on musikaalinen… Julian näki suorastaan kauheasti vaivaa etsiessään tätä opettajatarta. Totisesti se ihminen käsittelee hermostuneita lapsia hyvin. Peter näyttää viihtyvän oikein hyvin hänen seurassaan, se minun täytyy myöntää… Eikä hän läheskään niin usein saa enää herätessään kirkumispuuskaansa… Senvuoksi minulla ei ole mitään moittimista, vai onko? Julian luulee aina tietävänsä paremmin. Hän on aina ollut kamalan ylimielinen, eikö olekin?» Hän kohotti kasvonsa ja hymyili hieman veitikkamaisesti.

»Kyllä, aina, Mariella.» Judith hymyili vastaan innokkaana rohkaisemaan
Mariellaa yhteisen huvituksen tunnulla.

Sotajuoni oli onnistunut. Mariella ui muutamilla vedoilla rannalle, istuutui sinne, loiskutti vettä jaloillaan ja virkkoi hilpeämmin: »Tietysti hän on kovin kiltti osoittaessaan niin paljon mielenkiintoa.»

Judith tuli istumaan hänen viereensä rannalle ja jatkoi: »Mihin kouluun lähetät Peterin?»

»En tiedä», vastasi hän. »En ole sitä ajatellut. En ole kovinkaan taitava sellaisissa asioissa. Hän on niin heikko terveydeltään ja… Otaksuttavasti Julian huolehtii siitä… Luultavasti hänellä on suunnitelmia… Luonnollisestikaan Peter ei ole aivan samanlainen kuin muut lapset, koska hän on niin musikaalinen, väittää Julian…»

Syntyi pitkä äänettömyys. Päivänpaiste oli kuivannut heidän märät vartalonsa, ja he pukeutuivat verkkaisesti ja istuivat edelleen vierekkäin rannalla, tarkkaillen veden virtaamista. Oli virinnyt hyvin lievä tuuli, ja veistosmaiset saniaisputoukset alkoivat elää, silloin tällöin huojuen. Kultainen valo puunrungoilla oli muuttunut heleämmäksi ja pehmeämmäksi.

»Se, että ihmisellä on lapsi, on varmaankin oikein hauskaa», virkkoi
Judith vihdoin.

»Minä en halunnut.» Mariella hymyili heikosti. »Olen aina pitänyt nukkia niin paljoa hauskempina kuin lapsia.»

»En jaksa muistaa.» Hänen huulensa värähtelivät. »En tuntenut paljoakaan. Olin kauhean sairas ja — tuntui olevan niin paljon huolia. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja sitten — Oi, en tiedä! Hän oli niin ruma, surkea, pieni lapsi, enkä suorastaan voinut uskoa häntä omakseni. Ei tuntunut mitenkään voivan olla totta, että minulla oli lapsi. Minä vain yhtenään mietin: Mitä ihmettä teen hänelle? Sitten lääkäri ilmoitti, ettei hän kenties jäisi eloon. Ja sitten kai minä äkkiä aloin toivoa hänen elävän.»

»Otaksuttavasti… Aloin keksiä hänelle nimiä… Ja ajattelin, että sittenkin saattaisi olla hauska, jos hän kasvaisi isoksi — eikä enää olisi kalpea ja laiha. Mutta hän ei ole muuttunut. Mutta mehän olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän taikinanaamoja, emmekö olekin? Sitten Julian… ja mietin — oi, en tiedä… Isoäiti-raukka oli kuolemaisillaan, ja vein Peterin katsomaan häntä. Isoäiti oli niin onnellinen pojan syntymästä; tiedäthän, että hän ihan jumaloi —» Hän pysähtyi, hänen kimeä, luonnoton, heikko kertomaäänensä petti äkkiä.

Kuinka korutonta, liikuttavaa, haaveellista hänen elämänsä olikaan!… Judith tunsi kyynelien kihelmöivän silmissään ajatellessaan tuota omituista avioliittoa, Charlien ja isoäidin kuolemaa — isoäidin, ainoan naisen, joka koko elämänsä aikana oli suojellut Mariellaa, pitänyt hänestä ja neuvonut häntä — ja tajusi, kuinka lapsellisen hämmentynyt ja säikähtynyt Mariella oli ollut lapsensa syntyessä.

Hän ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi nauttinut puhumisesta. Kerrankin Mariellalla oli sellaista, mistä hän tunsi tarvetta haastella.

Judith laski kätensä kevyesti hänen ruohikossa lepäävälle kädelleen. Se värisi hetkisen, hätkähti, oli sitten hiljaa ja Mariella käänsi hämmästyttävät silmänsä suoraan Judithiin päin. Niistä kuvastuivat aurinko ja taivas, joten ne olivat vielä tavallistakin säteilevämmät, mutta hänen huuliensa ilme oli arkailevan mielistynyt ja kiitollinen. Pian hän huoahti ja sanoi:

»Otaksuttavasti hän myöskin olisi jumaloinut Peteriä. Hän ja Julian pitivät lapsista niin paljon. Otaksuttavasti hän olisi tehnyt mitä tahansa Peterin tähden. Hän odotti niin kauheasti… On tosiaankin vahinko, ettei Peter ole enemmän hänen kaltaisensa — ulkonäöltään nimittäin — ei —» Hän keskeytti puheensa.

Mariella puhui Charliesta; hiljaa, ujosti, mutta ei vastahakoisesti, hän puheli vainajasta, valmistautui lausumaan julki sellaista, minkä lausuminen oli tuntunut mahdottomalta. Muutamien minuuttien kuluttua olisi mahdollista lempeästi kysyä: »Mariella, minkä tähden menit naimisiin hänen kanssansa?»

»Mutta myöhemmin, Mariella, kun hän on vanhempi, olet niin onnellinen hänen seurassaan — puuhaillessasi hänen kanssansa. Olet niin ihmeellisen nuori äiti hänelle.»

»Oi, myöhemmin!» äänsi hän vain ja lisäsi: »En missään tapauksessa luule poikien paljoa välittävän äitinsä nuoruudesta.»

Jos Julian olisi kuullut hänen niin terävästi sanovan sen, eikö hän olisi tyrmistynyt?

Mutta silloin samoin kuin eräässä toisessa tilaisuudessa Martin tuli häiritsemään tärkeällä hetkellä, astuen mutkan takaa näkyviin ja huudahtaen äänekkäästi: »Hei vain!» — raikkaana, punakkana ja hilpeänä uinnin jälkeen; ja Mariella nousi Judithin vierestä huulet hieman kaartuneina hymyilemään miellyttävää tervehdystä, heti verhoutuen tavalliseen esiintymistapaansa.

»Hei vain!» huusi hän vastaukseksi. »Oliko hauska uida? Meidän oli, eikö ollutkin, Judy?» Ilmeetön heikko ääni, jossa ehkä oli huojennuksen häive… Kaikki oli mennyttä.

He kiitivät takaisin kotia kohti pitkin kalkkisia teitä tummien varjojen synkistämässä iltailmassa.

Martin ohjasi äänettömänä, ja Judith istui hänen vieressään. Ehkä hän kehoittaisi Martinia ajamaan suoraan kotiin vaivautumatta viemään häntä; sitten he saattaisivat pyytää häntä tulemaan sisälle hetkiseksi, ja hän näkisi Roddyn — näkisi omin silmin, kuinka sairas hän oli.

Äkkiä Martin kääntyi katsomaan häneen ja sanoi suunsa hermostuneesti värähtäessä:

»Tiedän sen, Martin. Se tuntui niin vaikealta, kun säännöt olivat niin harmilliset. Oli toivotonta koettaa tavata ystäviään.»

»Ei ollut minun syyni, ettemme tavanneet toisiamme useammin», änkytti Martin. »Minä olisin halunnut. Luulin sinun kyllästyneen minuun ja senvuoksi pysyttelin poissa.»

»En — en osaa sitä oikein selittää… Minä — tietysti näin että hän oli — hyvin sievä… En jaksanut käsittää, minkä tähden sinä — pidit niin paljon hänestä…» Hän ponnisteli edelleen katse tähdättynä edessä olevaan tiehen, ja hänen jalkansa vähitellen unohti painaa vauhtivipua. »Mutta sinä tunnuit — ihan erilaiselta, kun hän oli saapuvilla… ainakin olit toisenlainen minua kohtaan. Minusta tuntui kuin olisimme olleet ventovieraita.»

Mahdotonta oli koettaa selittää hänelle. Se, mitä hän puhui, oli kaikki totta. Hän sai ajatella, mitä halusi; Judith ei ollut hänelle vastuunalainen käyttäytymisestään eikä velvollinen, kuten hän näytti arvelevan, kohtelemaan häntä huomaavaisesti. Tympeä, tympeä, väsyttävä Martin. Eipä ihmekään, että hän oli herättänyt paholaisen Jenniferissä.

»Oh!» äänsi Martin lannistuneena. »Armias taivas, sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi. Tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua.»

»Kuulosti siltä kuin niin olisi ollut», huomautti Judith harmistuneesti. Oli helppo tehtävä saada Martin kuohuksiin.

»Oi, Judy, tiedäthän, ettei niin ollut», vakuutti Martin onnettomana; ja kiihtyessään hän ei lainkaan muistanut polkea vauhtivipua, ja auton nopeus hidastui, kunnes se tuskin liikkui paikaltaan.

»Hei, sir!» luikkasi Julian taka-istuimelta. »Saanko tiedustaa, mitä aiotte, sir? Onko maantie teidän omaisuuttanne, sir, vai eikö se ole?»

»Tarkoitin vain sitä», virkkoi hän kohta hyvin tyynesti, »että kaipasin sinua hirveästi ja että olen kauhean iloissani, koska — koska tapasin sinut taaskin».

»Aion lähteä täältä huomenna — minun täytyy joutua takaisin maatilalle.» Hän nielaisi rajusti. »Sopisikohan — kauhean mielelläni soisin sinun tutustuvan äitiini. Ikävystyisitköhän hirmuisesti, jos tulisit vähäksi aikaa meille.»

»Se ei ikävystyttäisi minua rahtuakaan. Kovin mielelläni tutustuisin äitiisi.»

»Oi, sepä hyvä!» Martinin kasvot säteilivät. »Niin mielelläni näyttäisin sinulle kotini. Se on aika sievä.»

»Aja suoraan asemalle, Martin! Julian myöhästyy junasta, jollemme kiiruhda.»

»Minä en saa viipyä», torjui Judith. »Äiti syö illallista aikaisin. Lupasin ehtiä siksi takaisin. Hyvästi ja oikein, oikein paljon kiitoksia teille kaikille! Hyvästi, Julian!»

»Au revoir, mademoiselle», toivotti hän. »Nous nous reverrons au mois d'Août. Sans faute, n'est ce pas?»

Julian loi häneen tutkivan katseen, heilutti kättään ja katosi ostamaan matkalippua.

Hänen kasvoiltaan oli kerrankin hänen laimea hymynsä poissa. Ne olivat rauhalliset ja — niin — täysikasvuisen kasvot; niin, niistä oli tullut samanlaiset kuin lukemattomien muiden naisten kasvot olivat, lievän, pysyväisen hämmingin ja surumielisyyden naamioimat ja naamion takana ihan elottomat.

Olisi mielenkiintoista nähdä yksi tämän piirin jäsen erikseen, kodin ja vanhempien erikoista taustaa vasten, vaikka, ikävä kyllä, Martinin isä oli kuollut. Juuri hän oli ollut Mariellan äidin ja Julianin ja Charlien isän sekä Roddyn isän veli. Martinin äiti oli tyyten piirin ulkopuolelta… Mutta saattoihan siellä olla muoto- ja valokuvia, kaikenlaisia sukuesineitä…

Junasta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Viidessä minuutissa hän ennättäisi Roddyn luokse. Hän esittäisi jonkun tekosyyn — väittäisi unohtaneensa jotakin. Hän saattoi laskea saavansa olla hänen luonansa ainakin kokonaisen neljännestunnin, saisi kertoa hänelle olevansa pahoillaan, kertoa hänelle… ja poistua vikkelästi.

»Roddy», virkkoi hän arasti, seisoen ovella. »Tulin katsomaan sinua. Vain tiedustamaan, kuinka voit. Ainoastaan minuutiksi. Häiritsenkö sinua?»

»Oi, käy sisälle Judith!» Hänen äänestään huokui kohteliaisuutta ja hämmästystä.

Hän istui kirjoituspöydän ääressä. Hänellä ei ollut kaulanauhaa, ja hänen paitansa kaulus oli auki; hänen hihansa olivat käärityt ylös, ja hänen tukkansa törrötti pystyssä. Hän näytti väsyneeltä; hänen kasvonsa olivat tavallista kellertävämmät, ja hänen huulensa olivat lerpallaan. Auringonvalo tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen, punaisten verhojen lävitse synkkänä ja himmeänä ja ikäänkuin uhkaavan valppaana. Väriarvot eivät olleet normaaliset tässä omituisessa sisävalaistuksessa. Se muutti ystävällisen, tutun huoneen luonnetta ja teki Roddyn yksinäisen näköisen hahmon haaveellisen merkitseväksi ja etäiseksi, melkein peloittavaksi ja oudoksi. Tämä eloisa valo tuntui panevan veren sykkimään samassa poljennossa oman tummaverisen, kuumeisen sykintänsä kanssa.

»Teit kiltisti, kun tulit, Judy.» Roddyn ääni teki äärimmäisen vaikeaksi lähestyä häntä. »Kuinka vilpoiselta näytätkään! Oliko retki hupainen? Luulisin, että oli ihan liian kuuma, joten missään ei voinut tuntea oloaan mukavaksi.»

»Hölynpölyä. Ette kaivanneet minua ensinkään.» Roddyn hymy oli suopea ja kylmä.

»Enkö minä kaivannut? Enkö kaivannut? Roddy — retki meni minusta tyyten piloille, kun minulle kerrottiin, ettet sinä ollut terve. En jaksanut sietää sitä ajatusta, että sinä olit yksin päänsäryn vaivaamana tällaisena päivänä.»

»Kyllä minä olen kunnossa. En käsitä, minkä tähden sinä olet noin huolissasi minun tähteni.»

Hän ei aikonut suoda Judithille tyydytystä olla myötätuntoinen häntä kohtaan.

Hän istui yhä kirjoituspöydän ääressä pää käden varassa ja katseli Judithia kasvoillaan omituinen, kova ilme. Äkkiä hän hieroi silmiään maltittomasti, ikäänkuin niitä olisi kivistänyt, taivutti päätänsä hyvin alakuloisesti ja alkoi piirrellä kuvioita imupaperiin.

»Sinun ei pitäisi koettuakaan kirjoittaa, jos silmiäsi kivistää. Sinun pitäisi levätä.»

»Olen levännyt.» Hän keikautti päätänsä vanhaan, tilavaan lapsenhoitosohvaan päin, jonka sekaantuneissa pieluksissa vieläkin näkyi hänen ruumiinsa painama jälki. »Kyllästyin siihen. Minun piti kirjoittaa joitakuita kirjeitä, ja senvuoksi arvelin, että minun oli paras suoriutua niistä. Aion lähteä täältä huomenna tai ylihuomenna.»

»Ei. Skotlantiin äitini seurassa.» Hänen silmänsä tuikkivat tuokion.
»Hän arvelee minun tarvitsevan lomaa.»

Skotlantiin äitinsä seurassa. Minkä tähden hän ei Martinin tavoin sanonut: »Haluaisin sinun tutustuvan äitiini.»

»No niin, minun täytyy nyt lähteä.» Hän ei jaksanut torjua äänestään äärimmäisen surkeata sointua. »Tulin vain katsomaan, kuinka voit.»

Roddyn ääni oli ihan äkkiä muuttunut helläksi ja hyväileväksi. Hän tarttui kevyesti Judithin käteen ja leikitteli sen sormilla, ja Judith tunsi vanhan avuttomuuden alkavan huumata.

»No niin, nyt kai meidän pitää sanoa jäähyväiset, Roddy», virkkoi hän hyvin hiljaa.

»Olen pahoillani siitä, ettemme ole olleet enemmän toistemme seurassa, Judy. Emme saaneet lainkaan vakavasti keskustella tällä kertaa, vai saimmeko?»

Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa. Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä, sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa, eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa, kahdenkeskisesti.

»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».

»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois
Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti
kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu:
»Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.

Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.

Roddy nauroi, veti sitten äkkiä henkeä ja taukosi nauramasta. Hänen oudot kasvonsa kallistuivat Judithiin päin. Tyttö tunsi, että Roddyn huulet olivat kovat ja hänen omat huulensa hirveän pehmeät ja mukautuvaiset. Roddyn huulien puristus oli tuskallinen, hälyttävä — sellainen kosketus, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Hän vetäytyi irti ja näki vastassaan olevasta peilistä oman kalpeakasvoisen kuvaisensa toinen käsi suulla.

»Tulenko tänä iltana», puhui Roddy hyvin hiljaa, »noutamaan sinua veneellä? Soudamme myötävirtaa alas — saarille. Vain me kaksi. Tulenko?»

»Myöhään. Odota minua kello yhdentoista vaiheilla!» Tavallisella, huolettomalla äänellään hän lisäsi: »Jollei ilma ole kaunis, en tietenkään tule. Saattaa puhjeta ukkosilma.»

Hän tuli omaan puutarhaansa. Laskeva aurinko valaisi nurmikkoa. Sen hohdetta halkoivat pitkät, kapeat varjot, ja isot kastanjapuut olivat ryhmässä sen yläpuolella uneliaana rykelmänä. Ruusut olivat avautuneet sydämeensä saakka huumaantuneina omasta tuoksustaan; ja niitä ympäröivät, himmeät lavendeliaidat kannattivat vielä valkeita perhosia keihäittensä kärjissä. Riippaoksaisen pyökin lehvät valuivat alaspäin, muistuttaen vihreää suihkukaivoa; ilmassa värähteli kuiskivia, silkkivälkkeisiä hahmoja, valoa, värejä, loistaen, vihloen, hypähdellen liiallisesta elinvoimasta. Talon jokainen ikkuna ja ovi oli auki; ja äiti, joka nousi portaille kukkakoppa kädessä, seisahtui vetämään ylös juovaista, venetsialaista kaihdinta.

Tuntui siltä kuin he eivät olisi tuntikausiin puhuneet sanaakaan. Mela painui silloin tällöin veteen, loiskahtaen hiljaa, musikaalisesti, muistuttaen perin ohuen kristallin särkymisääntä. Silloin tällöin liikkuva lapa herätti veden heleästi, salaperäisesti solisemaan, ikäänkuin puolittain unesta heränneen ääni olisi lausunut hellän sanan ja sitten taaskin vajonnut unen helmoihin.

Judith näki Roddyn käden liikkuvan ja hohtavan; hänen hahmonsa parhaiksi erotti veneen perästä; hartiat olivat etukumarassa, pää liikkumaton. Kerran tai kahdesti hän alkoi viheltää sävelen katkelmaa ja oli sitten taaskin ääneti.

Judith lepäsi pieluksien seassa keulassa ja katseli, kun tumman keltainen kuu nousi pilvettömälle taivaalle haapojen takaa. Yö oli painostava ja hiljainen.

Vene lipui saaria kohti. Sitten hän liikkuisi, jos hänen raajansa vielä osaisivat liikkua; Roddy ojentaisi hänelle kätensä auttaakseen häntä veneestä, ja he seisoisivat pienten pajujen keskellä, kuiskaillen toisilleen.

Äiti oli sikeässä unessa kotona; hänen vieras mielensä oli tiedottomana. Hän ei unissaan aavistaisi tyttärensä hiipineen ulkosalle kohtaamaan rakastettuaan.

Ja myöskin naapuritalon asukkaat nukkuivat aavistamatta mitään, samalla kun heidän piiristään yksi erosi ja lähti yksin syleilemään vierasta henkilöä.

Kahisten vene äkkiä sujahti pajujen sekaan ja seisahtui matalalle rannalle. Pajunlehvien sakeat, ohuet keveät lehdet osuivat heihin heidän astuessaan veneestä, purivat heitä pienen pienillä hampailla.

Hän seurasi Roddya tahdottomana, ilman tietoista liikuntoa nokkosten ja pitkän ruohikon halki pensaiden seassa olevalle aukeamalle saaren, pienen, lehväisen töyrään keskelle. Entisaikoina he olivat usein järjestäneet sinne ulkoilmakekkereitä, pitäneet vähäistä maakaistaletta koko maailmana ja tekeytyneet sen kuninkaiksi ja kuningattariksi. He olivat noukkineet sinivatukkoja noista matalista pensaista kuumassa päivänpaisteessa ja palanneet kotiin suut ja sormet purppuraisina.

Nyt oli pieni Roddy-poika tämä kookas mies, jonka olkapää hipoi hänen olkaansa ja oli hurmaavampi kuin kuunnousu, jonka pää oli hänen yläpuolellaan suojamuurina, sulkien pois maailman.

»Judy, sanon sinulle jäähyväiset täällä.» Hänen äänensä oli matala, vakava, selvä.

Hän näki Roddyn nyökkäävän, ja hän itse taivutti päätänsä, alkaen nyyhkyttää, mutta kyynelittä.

Roddy jupisi, päästäen hiljaisia, epäselviä huudahduksia, ja otti hänet hellästi syliinsä.

Toisen äänen hellyys hillitsi itkun heti. Roddyn käsi siveli hänen paljasta käsivarttaan, viipyen sen taipeissa, tunnustellen sen ääriviivoja, ja kosketus pani hänet värähtelemään.

»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit saada sen kaikki.»

Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.

Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut heitä tähän hetkeen.

»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi…» Hänen kätensä kohosi niitä silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»

Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan, tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.

Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa ja kaulansa suudelmilla.

Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa, hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa; mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa, ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.

Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.

Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään. Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi hän tällaiselta.

»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan sinua.»

Oi, jospa hänkin puolestaan kuiskaisi nuo muutamat sanat! Silloin
Judith saisi rauhan iäksi.

»Rakas, armas, oma poikani, rakastan sinua. Rakas, olen aina rakastanut sinua. Oletko sen tietänyt?»

Oi, ihan liian paljon, jos hänen pitäisi turhaan odottaa vastausta paitsi suudelmia…

»Ei, Judy, ei.» Ne sanat kirposivat Roddyn huulilta tuskaisesti. »Sinun täytyy nyt unohtaa minut. Suutele minua ja sano jäähyväiset.»

»Minkä tähden, oi, minkä tähden?» Judith takertui häneen epätoivoisesti.

»Minä vartoan, Roddy. En välitä siitä, kuinka kauan vartoan. En koskaan kaipaa ketään muuta. Odotan vaikka vuosikausia.» Ei kuulunut vastausta; ja vähän ajan kuluttua hän lisäsi, heikosti, väkinäisesti kuiskaten: »Jos rakastat minua vähän.»

»Oi!» Roddy keikautti päänsä pystyyn, ikäänkuin ähkäisten. »Kyllä.
Kyllä. Kyllä.»

»Kyllä; rakastan sinua.» Sanat tulivat valittavana huohotuksena. Judith painoi suunsa hänen huulilleen ja seisoi hiljaa, imien autuuttaan.

»Oi, Judy, meidän täytyy palata, meidän täytyy palata.» Hän huokaili huokailemistaan.

»Ei. Vielä vähän aikaa. Puhelemme hiukan, ennenkuin lähdemme. Meidän täytyy puhella.»

»Hieman keskustelua», sanoi hän. »Sinä olet oikea tiikeri keskustelemaan, etkö olekin?»

Roddy pani kätensä hänen leukansa alle ja käänsi hänen kasvonsa itseensä päin.

»Viehättävä Judy. Viehättävät, tummat silmät… Oi, suusi. Tahtoisin suudella sitä vuosikausia.»

»Oi, Roddy, sinä saat suudella sitä, milloin vain haluat. Minusta on ihanaa, kun suutelet minua. Olen sinun kokonaan.»

Roddy jupisi lyhyesti ja hyvin hiljaa: »Oi!» tarttui häneen ja syleili häntä rajusti. Hän ei voinut liikkua eikä hengittää; hänen pitkä tukkansa irtaantui viimeisistä neuloistaan ja valahti pitkin hänen selkäänsä; ja Roddy nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet liikkumattomien pajujen juurelle.

Roddy oli tuonut hänet takaisin kotiin. Raukeana ja aatoksiinsa vaipuneena hän oli astunut veneestä joen äyräälle aamun alkaessa sarastaa ja kääntynyt katsomaan Roddya raskaiden silmäluomiensa alitse. Hän ei erottanut Roddya selvästi; hän näytti sekavalta, etäiseltä.

Eipä silti, että sillä nyt olisi ollut oikeastaan väliä. Aikaa ei enää ollut, ja Roddy olisi hänen luonansa iäisesti.

Roddy nyökkäsi ja käänsi sitten jyrkästi veneen taaskin myötävirtaan, katsahti häneen kerran, hymyili hieman, heilutti kättänsä tuokion ja lähti.

Hän asteli odottavan, kirkkaan, kalpeavärisen puutarhan lävitse taloon, makuuhuoneeseensa, tähyili hämärästi peilistä outoja kasvojaan ja vaipui vihdoin vuoteeseen.

Seuraavana iltana hän heräsi tajuamaan, että Roddy ei ollut tullut — ehkä ei tulisi — varmasti ei tulisi nyt. Hän matkustaisi pois. Roddy, josta ajatustensa ilmaiseminen, selittäminen oli aina niin vaikeata, olisi ymmällä eikä tietäisi, mitä sanoa, kun hänkin heräisi. Hän, joka ei milloinkaan suunnitellut, olisi avuton, kun hänen pitäisi valmistaa suunnitelmia, jotka vastaisuudessa koskisivat myöskin häntä, Judithia. Viime yönä hän oli ollut mykkä, huokaillut yhtenään, kuiskinut epäselvästi; hänestä olisi vaikeata alkaa ensimmäisenä puhua, koettaa saada tosielämä jälleen tasapainoon heidän keskensä. Hän, Judith, kirjoittaisi hänelle kirjeen, kertoisi hänelle kaikki; niin, hän kertoisi kaikki. Hänen rakkautensa ei enää tarvinnut olla hävettävänä salaisuutena. Jos hän panisi kirjeen postiin tänä iltana, saisi Roddy sen seuraa vana aamuna, vähäistä ennen lähtöään.

»Roddy, kirjoitan tämän sanoakseni sinulle jäähyväiset vielä kerran ja vakuuttaakseni rakkauteni olevan mukanasi, kunnes kohtaamme toisemme jälleen. Totisesti rakastan sinua kaikilla tavoin ja niin paljon kuin suinkin osaat kuvitella ja vieläkin enemmän, enemmän kuin kuvitella saattaa. Kuta enemmän rakkauteni minua riuduttaa, sitä enemmän se tulee ehtymättömän voiman tunnoksi.

Rakastatko minua, Roddy? Sano minulle vielä kerran rakastavasi minua; äläkä pidä minua kiusallisen kärttävänä!

Olen niin kietoutunut sinua koskeviin ajatuksiini, niin rikas niistä, että tällä hetkellä tunnen jaksavani kestää poissaolosi. Melkeinpä pidän sitä tervetulleena, koska se suo minulle aikaa istua yksin alkaakseni käsittää onneani. Kun siis tulet takaisin — oi, Roddy, palaa pian!

Olen rakastanut sinua luullakseni aina siitä asti, kun näin sinut ensi kerran ollessamme pieniä — ainoastaan sinua, aina sinua. Todennäköisesti en milloinkaan lakkaa sinua rakastamasta. Jumalan kiitos, voin sen sanoa sinulle vihdoinkin. Rakastatko sinä minua edelleen? Pitääkö minun rakastaa sinua edelleen? Oi, ethän vastaa epäävästi viime yön jälkeen. Jollet halua joutua sidotuksi ihan vielä, ymmärrän sen kyllä. Jaksan odottaa vuosikausia perin onnellisena, jos sinä rakastat minua. Roddy, olen sinun. Viime yönä annoin sinulle sellaista, mikä on aina ollut sinun. Mutta vielä en voi ajatella viime yötä. Se on liian läheinen, suunnaton ja järkyttävä. Ähkyn ja olen vähällä pyörtyä, kun koetan muistella sitä. Raukenen.

Palattuani huoneeseeni aamuhämärissä tuijotin kauan aikaa kasvoihini peilistä, ihmetellen, miten saatoin ne tuntea. Miten voin olla saman näköinen, liikkua, syödä ja puhua hyvin samaan tapaan kuin tavallisesti?

Olisiko minun pitänyt olla arkailevampi, vastahakoisempi viime yönä? Olisiko se ollut sopivampaa — olisitko kunnioittanut minua enemmän? Olinko liian rohkea? Oi, tämä on typeryyttä; minulla ei ollut muuta tahtoa kuin sinun tahtosi. Mutta koska rakastan sinua niin paljon, olen hieman peloissani. Senvuoksi kirjoita minulle pian ja sano, mitä minun pitää ajatella, tuntea, tehdä! Siihen saakka uneksin.

On niin paljon muuta kerrottavaa sinulle, mutta sittenkin se kaikki on oikeastaan samaa. Armas, rakastan sinua!

Hän pani kirjeen postiin. Seuraavana aamuna hän pukeutui hätäisesti ja juoksi alakertaan, alkaen äkkiä toivoa saaneensa kirjeen Roddylta; mutta sitä ei ollut.

Nyt oli Roddy saanut hänen kirjeensä… Nyt hän oli sen lukenut… Nyt hän käveli asemalle…

Hän kuuli junan lähtevän puhkuen liikkeelle; ja epäilys ja suru laskeutuivat pilven tavoin hänen yllensä, mutta vain lyhyeksi tuokioksi.

Illan viileässä ilmassa hän asteli joelle ja istuutui sen partaalle haaveksimaan. Hän uneksi onnellisena Jenniferistä. Nyt hän voisi rauhallisesti rakastaa Jenniferiä, ajatella häntä tuntematta tuskaa, kenties nähdäkin hänet jälleen koko entinen rauhattomuus tyyntyneenä. Jenniferin kirje saapuisi nyt varmaankin pian…

Jos Roddy pyytäisi häntä lähtemään mukaansa heti, iäksi, ottaisi hän vain kuparisen maljakon pöydältään ja juoksisi hänen luoksensa, jättäen koko muun entisyyden vähääkään tuskailematta.

Ehkä Roddy oli kirjoittanut hänelle ihan lähtöhetkellään; jos niin olisi, saattaisi kirje saapua iltapostissa. Hän lähti joelta kotiin päin.

Kukahan tuli tuolla häntä kohti pitkin kapeata polkua, joka toi asemalta puutarhan alalaitaan ja sitten edelleen naapuritalon puutarhan aidassa olevalle siniselle portille? Hän jäi hiljaa seisomaan yllensä kaartavien syreenien ja kuusamien varjoon sydämensä jyskyttäessä, raajojensa notkuessa. Tulija oli Roddy yllänsä valkea paita ja valkeat flanellihousut — tulossa asemalta. Hän huomasi Judithin, näytti epäröivän, käveli edelleen, kunnes oli ihan likellä; ja Judithilla oli se kovin outo tunne, että Roddy mieli mennä suoraan hänen ohitseen ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä… Mikä oli sopiva sana hänen kasvoistaan? Sileät, niin, sileät kuin kivi. Judith ei ollut koskaan ennen pannut merkille, kuinka sileät kasvot Roddylla oli; mutta nyt hän ei erottanut niitä selvästi, koska hänen valtimonsa jyskyttivät niin kovasti:

»Matkustan huomenna. Eräs tuntemani tyttö soitti minulle tänä aamuna ja ehdotti, että hän tulisi tänne päiväksi, joten jäin odottamaan. Kävin juuri häntä saattamassa junalle.»

Eräs hänen tuntemansa tyttö… Roddylla oli aina ollut tämä omituinen kyky iskeä haavoja sanoillaan.

Kasvot sileät ja kylmät kuin kivi. Ilman vähäisintäkään ilmettä. Oliko hän lausunut tuntemalleen tytölle jäähyväiset kasvot tällaisina? Ei; ne olivat varmasti silloin olleet värähtelevät ja kiusoittelevat.

»No niin, minun täytyy jatkaa matkaani.» Hän katsahti pitkin polkua, ikäänkuin mielien karata heti, ja sanoi sitten katsomatta Judithiin hyytävän kylmästi: »Sain sinulta kirjeen tänä aamuna.»

Sen typerämmältä kuulostavaa määkimistä oli mahdoton ajatella. Sitä seuranneen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi epävarmasti: »Vastaatko — siihen — joskus?»

Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen pakoonpääsyn.

Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä, että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu häntä varten.

Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi, haaveelliseksi muistoksi.

»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»

»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut sopivaisuussääntö… Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa — rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti rohkeuskysymys… Olen aina luullut, että tulisi…»

Oli turhaa koettaa puolustautua, heittää tuhkaa silmille sillä tavoin, kun edessä olivat Roddyn kuolleet kasvot. Roddyyn eivät sellaiset valheelliset korupuheet pystyisi. Miten saattoi väitellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden piirteet eivät edes värähtäneetkään? Hän nojasi puiseen aitaan ja koetti kiinnittää katseensa vastassaan kasvavaan kuusamaan. Hyvin kaukaa, mutta selvästi hän kuuli äitinsä puutarhan toisessa päässä huhuilevan hänen nimeään; mutta se oli joku toinen Judith.

»Niin. Olen ymmärtänyt sinua väärin. Tällaista ei näet ole minulle koskaan ennen tapahtunut, ja arvelin… kun ihminen sanoi… Minkä tähden sanoit?… En tiennyt ihmisten sanovan niin tai koittamatta sitä… Otaksuttavasti sinun täytyy tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin minä tarkoitan. Niin se on. No niin…» Hänen äänensä oli hirvittävä, heikkoa läähättävää vinkumista.

Otaksuttavasti se oli totta; Roddy oli unohtanut koskaan lausuneensa: »Rakastan sinua.» Judith ei voinut muistuttaa sitä hänelle, sillä missään tapauksessa se ei tehoaisi häneen. Mitäpä kolmesta pienestä sanasta?… Ja joka tapauksessa Judith oli jossakin määrin pakottanut häntä sanomaan ne; Judith oli niin kiihkeästi halunnut kuulla ne, että oli tiukannut häntä ne lausumaan. Niin, Roddy oli ähkynyt ja nopeasti toistanut ne pitääkseen häntä rauhallisena, sulkeakseen hänen suunsa voidakseen edelleen häntä suudella. Judith virkkoi:

»Mutta minkä tähden, Roddy, minkä tähden veit minut joelle… käyttäydyit sillä tavoin… suutelit minua niin — niin?… En ymmärrä, minkä tähden välitit… minkä tähden näytit…»

Roddy oli ääneti. Oi, hyvä Jumala! Kunpa hän vain iskisi yhä uusia haavoja puhumalla silkkaa totta eikä seisoisi mykkänä ja kuurona!

»Roddy, etkö voi kaikkien näiden vuosien jälkeen, näiden vuosien jälkeen, jotka olemme tunteneet toisemme, puhua minulle totta? Olimme hyviä ystävyksiä kerran, emmekö olleetkin?»

»Oi, oivallan, oivallan! Etkä sinä voinut koskaan tuntea olevasi — enemmän kuin ystävä.»

»Käsitän, Roddy.» Tuska oli nyt vihlova; sitä oli vaikea tukehduttaa. »Käsitän. Ja sinä ajattelit, että paras oli saada kaikki loppumaan… koska sinä et milloinkaan rakastaisi minua ja minä silminnähtävästi — niinkö, silminnähtävästikö? — kävin yhä — hupsummaksi — ja väsyttävämmäksi. Senvuoksi arvelit — sanoa jäähyväiset — sillä tavoin — ja sitten poistua iäksi. Niinkö se oli?»

Roddy pyyhkäisi kädellä otsaansa; se oli hänen ensimmäinen eleensä.
Siispä hänelläkin oli tunteita, vaikkakin heikkoja.

»Oi, siis luulit tekeväsi mieliksi —» Ei, ei purevaa ivaa. Judith oli vaiti tuokion ja lisäsi: »Oivallan. Ymmärsit minua väärin. Totisesti se olikin ihan luonnollista. Luulit minun haluavan samaa kuin itse halusit — vain vähän — vähän intohimoa — liehittelyn täytteeksi — ja sillä hyvä. No niin…»

Raitti oli niin hiljainen, että Judith erotti aidan toisella puolen ohitse lipuvien veneiden yksitoikkoisen aironloiskeen. Ilta oli käynyt sangen koleaksi.

»Olen tosiaankin kovin pahoillani tästä touhusta. On liian naurettavaa, että minä olen — minä!… Otaksuttavasti et uneksinutkaan, että minä — en ollut tottunut tällaiseen — miehiltä?»

»Mutta minä en tiennyt. En tiennyt Minä petyin — kuten kuka muu tahansa… Oi, se on niin karkeata!» Hän sulki silmänsä, naurahtaen heikosti. »Juuri sentähden kaiketi et selvittänyt tarkoitustasi paremmin. Luulit, että olin varsin tottunut — sellaiseen — suutelemiseen — vain leikin vuoksi. Vain leikin vuoksi, Roddy — niinhän se oli, eikö ollutkin? Mutta minulle tuli tosi mieleen, ja koetin — saada sinut enempään… Koetin pyydystää sinut. Roddy-poloinen! Mutta sinäpä et antaudukaan sidottavaksi, vai antaudutko? Sinä tunnet oman mielesi. Olet varovainen. Näethän» — hän heilautti kättänsä hieman — »etten ole vaarallinen. En milloinkaan enää vaivaa sinua. Ja olen hyvin, hyvin pahoillani.» Hänen voimansa pettivät, ja hän ähkäisi, mutta ei itkenyt.

»Olen pahoillani, Judith. Pyydän anteeksi. Minä —» Nyt Roddyn äänessä oli hyvin lievä liikutuksen häive.

»Oih!» Judith hillitsi itsensä. »Pyydät anteeksi! Olenko minä syyttänyt sinua? Tämä on vain uusi kirottu sekaannus. Minähän vain koetan ymmärtää sitä.»

»Ei!» Judith ojensi kätensä ja tarttui hänen käsivarteensa epätoivoisen vastustavasti. »Ei vielä, Roddy. Ei hetkiseen. Emmekö voi — Voi, hyvä Jumala! Toivoisin, etten olisi milloinkaan kirjoittanut sitä kirjettä. Silloin ei kaikki tämä olisi ollut tarpeen… Sinä olisit matkustanut pois hiiskumatta mitään — ja vähitellen minä olisin alkanut ymmärtää. Olisin nähnyt kaikki oikeassa valossaan. Kaikki olisi taaskin ehkä järjestynyt jotenkuten kohdalleen. Mutta nyt se on otaksuttavasti mahdotonta… Eikö se ole, Roddy, eikö? Oi, jospa se olisi mahdollista!»

Kuinka Roddya inhoittikaan tämä kohtaus! Oli häpeä pitkittää sitä. Hän nieleksi kovasti ja sanoi pahasti hermostuneena:

»Arveletko tosiaankin tarkoittaneesi — kaikkea sitä, mitä puhuit kirjeessäsi?»

Se oli Judithin tilaisuus. Hänen täytyi vakuuttaa, että se oli kaikki hölynpölyä, se kirje, että se oli kirjoitettu hulluuden hetkellä, ettei hän nyt sellaista tarkoittanut. Silloin heidän jotenkuten onnistuisi nauraa yhdessä ja erota ystävyksinä. Roddy oli niin hyvä nauraja! Hän, Judith, saattaisi poistua, haudata pettymyksensä ja heidän seuraavalla kerralla kohdatessaan olla Roddylle sellainen kuin hän halusi, kevyt intohimoinen liekki, sammuksiin puhallettu, uudelleen viritetty. Roddy oli opettanut hänet pitämään suudelmistaan. Hän kaipaisi niitä, ikävöisi niitä tuskaisesti. Jos hän nyt osaisi esittää osansa taitavasti, ei hänen tarvitsisi iäti olla niitä vailla.

Hän nyökkäsi, silmäillen Roddya äärimmäisen epätoivon vallassa. Hän nyökkäili nyökkäilemistään, vakuuttaen sanojaan tosiksi äänettömästi ja kaikin voimin pakottaen Roddya uskomaan. Hän näki Roddyn kellertävän ihon punehtuvan hieman.

»Oi, Roddy! Etkö ole koskaan pitänyt minusta? Etkö ole edes pitänyt minusta? Kaikkina näinä vuosina! Näytti siltä kuin olisit pitänyt… En olisi oppinut — pitämään sinusta niin paljon, jollet sinä hiukan — puolestasi pitänyt minusta…»

»Tietysti olen pitänyt sinusta sangen paljon», vastasi Roddy. »Olet aina ollut minusta hyvin miellyttävä.»

»Miellyttävä!» Judith painoi kasvonsa käsiinsä. »Niin. Olen ollut sinusta miellyttävä. Ja niinpä… Että sinun pitikin kohdella minua niin kevyesti, Roddy! Oi, ansaitsinko tosiaankin, tosiaankin sellaista?»

»Jos olisit varoittanut minua, Roddy… jollakin tavoin vihjaissut minulle. Ajattelin sinua niin romanttisesti ja ihanteellisesti — sinulla ei ole aavistustakaan… Luulin, että sinulla täytyi olla samanlaiset ajatukset minusta kuin minulla oli sinusta… Etkö olisi voinut varoittaa minua?»

»Minähän koetin osoittaa sinulle, sen sanon. Olisin luullut osoittaneeni sen sinulle riittävän usein. Enkö vakuuttanut, ettei minuun pitänyt koskaan suhtautua vakavasti?»

»Kyllä. Kyllä niin teit. Minä en tahtonut ottaa varoitusta varteen, olin niin hupsu. Voi, kaikki on omaa syytäni. Hyvä opetus minulle.»

»No niin, minun olisi parasta nyt lähteä», virkkoi Roddy oltuaan hetkisen vaiti.

Hän astui askeleen tai pari, mutta kääntyi sitten takaisin. Judith nojasi yhäti aitaan, ja jokin piirre hänen asennossaan tai ilmeessään näytti äkkiä vaikuttavan Roddyyn. Mies vitkasteli, epäröi. Hänen kasvoistaan kuvastui hiukan vaivautumista ja hämminkiä.

»En unohda sinua. Mutta unohdan kaiken tämän jos sinä teet samoin. Kohtaamme toisiamme vastaisuudessa, eikö niin — ihan kuten ennenkin — kaikkien muiden seurassa?»

»Luultavasti olisi parempi, ettemme kohtaisi. Luultavasti olisi parempi, ettemme kirjoittaisi toisillemme emmekä enää koskaan tapaisi toisiamme.»

»Emmekö koskaan tapaisi toisiamme, Roddy?» Kuinka hän saattoikaan tehdä niin kylmiä päätöksiä! Judith tunsi olevansa samanlainen kuin lapsi, joka turhaan koettaa vastustaa täysikasvuisen henkilön varmaa, järkkymätöntä tahtoa. »Minkä tähden? Minkä tähden? Minkä tähden? Salli toki minun! Salli toki! Lupaan, etten enää milloinkaan ole kiusallinen. Sanoit pitäneesi minusta. Oi, minun täytyy nähdä sinua! Jollen saa nähdä sinua, en enää milloinkaan voi nähdä ketään muutakaan heistä. Etkö käsitä? Ja sitten minulla ei olisi mitään… Ethän kerro heille, ethän, Roddy? Salli toki minun nähdä sinut jälleen!»

Sitä oli kestänyt liian kauan. Seuraavassa tuokiossa Judith olisi polvillaan hänen edessään hysteerisenä, kammottavana.

Hänen huuliensa hermostunut värähdys hillitsi Judithia äkkiä ja teki hänet rauhalliseksi. Jollakin hämärällä tavalla myöskin Roddy kärsi. Hän näytti samanlaiselta kuin se pikku poika, joka oli rukoillut häntä olemaan itkemättä silloin, kun kaniini kuoli. Niin, muiden tuskien näkeminen oli aina tehnyt häneen epämieluisan vaikutuksen.

»Kaikki on hyvin, Roddy», vakuutti Judith. »Älä ole huolissasi minun tähteni! Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua.»

»Minun tähteni ei kannata hetkistäkään pahoitella», sanoi Roddy melkein vakavasti. »Usko minua, Judith! Se on totta.» Hän katsoi Judithiin viimeisen kerran. »En voi muuta kuin vielä kerran lausua olevani hyvin pahoillani ja pyytää sinua unohtamaan kaikki.»

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »En häpeä mitään, mitä olen tehnyt. Ei ole lainkaan häpeiltävää rakastaa jotakin henkilöä ja tunnustaa se.»

Se ei ollut totta. Hänen antautumisensa, kirjeensä, yksipuolisen rakkautensa häpeä jäytäisi ja polttaisi häntä elämän loppuun saakka.

Se ei sittenkään koskenut pahasti, ei niin pahasti, ettei sitä olisi voinut kestää salaisesti, ilman ulkoista merkkiä.

Nyt saattaisi kirjoittaa kirjan ja tehdä Roddysta jonkun henkilön siihen tai käydä todenteolla käsiksi musiikkiin tai tappaa itsensä.

Se kaikki oli niin tavatonta… Se yö oli Roddysta ollut niin merkityksetön, ettei hän sen kirjeen saatuaan ollut nopeasti kiiruhtanut matkalle, vaan sen sijaan kutsunut jonkun tuntemansa tytön tänne päiväksi ja juuri siten pilannut itseltään mahdollisuuden pujahtaa pois.

Sulkea ovi Roddyn jälkeen, kiertää avainta lukossa eikä enää milloinkaan avata sitä lokeroa. Varmasti se kävisi varsin helposti. Hän näki itsensä pienoisena olentona kävelemässä tanakasti pois katsahtamattakaan taaksensa. Oli yllin kyllin muuta ajattelemista… Mitä vaaratonta ja yksinkertaista oli ajateltavaksi?

Mansikoita ja kermaa illalliseksi. Hyvä. Kaksi uutta leninkiä; mutta
Roddynhan olisi pitänyt ihailla häntä, kun ne olivat hänen yllänsä…
Käynti Lontoossa seuraavalla viikolla ja näytelmä.

Äkkiä hän havaitsi käsiensä verestyneen vähäisistä nirhamista. Mistä hän ne oli saanut? Parasta mennä nyt sisälle ja laittaa kasvojaan hieman kuntoon. Tätä värisemistä oli kestänyt kauan aikaa.

Kolme viikkoa myöhemmin hän astui junasta pienellä maaseutuasemalla Hampshiressa; ja häntä vastassa oli siellä säteilevä Martin, joka vinhaa vauhtia saattoi hänet autollaan kotiinsa.

Pitkä kuja kiemurteli pensaiden ja isojen pyökkien välitse ja päättyi laajan kaaren jälkeen talon matalan, moni-ikkunaisen julkisivun edustalle. Se oli vanha kartano, rakennettu tiilistä, joille aika oli antanut erittäin hienosävyisen värin. Avara kuisti oli kiertokasvien ja jasmiinien peitossa; ja siellä täällä oli köynnösmäisiä kelta- tai valkokukkaisia ruusupensaita kavunnut seinille ja kiertynyt ikkunanpuitteiden ympärille. Sen takana ja kummallakin puolella hän näki tai kuvitteli näkevänsä vilahduksia vanhasta, upeasta puutarhasta, nurmikoista ja kukkapenkeistä, setripuista, kuusiaidoista ja korkean muurin vierellä kasvavasta persikkapuujonosta.

Martin opasti hänet tammilaudoituksisen hallin lävitse tilavaan, valoisaan, kukkien ja sitsipäällyksien somistamaan olohuoneeseen. Kaikki värit olivat sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkeita; ja kaikkialla oli valokuvia ja maljakoita täynnä delfiniumeja, ruusuja ja liljoja. Lasiovet avautuivat aurinkoiselle nurmikolle, ja niiden eteen sijoitetulla teepöydällä kimalteli sinisen ja valkean kirjavia porsliiniastioita, hopeakaluja sekä lasikulhoja hunajaa ja hilloa varten. Teepöydän takana istui Martinin äiti hymyilevänä.

Hän oli yhtä siisti ja raikas, yhtä valkean, punertavan ja sinisen kirjava kuin hänen seurustelusalinsakin. Hänen pystyllä, sirolla, pienellä vartalollaan oli kruununa valkea tukka; hänen sinisissä, ulkonevissa silmissään oli lyhytnäköisen kaihoisan vetoava ilme, kun hän katsoi Judithin kasvoihin tervehtiessään häntä. Hänen ohuet huulensa menivät hymyyn ja hymyilivät jatkuvasti, onnellisesti, epämääräisesti, suloisen ja heikon itsepintaisesti. Kaikki hänen kasvojensa juovat kulkivat ylöspäin, ikäänkuin hän olisi viettänyt koko elämänsä hymyillen. Hänellä oli valkea hipiä ja kummassakin poskipäässä helakan ruusuinen läikkä. Hän oli tosiaankin perin sievä valkeassa pitsipuvussaan ja pehmeässä, vaaleansinisessä shaalissaan — sellainen äiti, jonka mielellään veisi päivällisille hänen parhaassa, mustassa leningissään kaikkien timanttiensa koristamana ja josta ylpeilisi.

»Tämä siis on Judith, josta olen kuullut niin paljon», lausui hän lumoavasti ja laski kätensä Judithin käsivarrelle saattaakseen hänet teepöytään.

Kolme mustaa spanielia pyyteli palvovasti hänen jalkojensa juuressa tai kieriskeli, heiluttaen hervottomia käpäliään vaivautuneesti, hartaasti.

Uuninreunuksen yläpuolella riippui Martinin isä-vainajan muotokuva. Hän oli ollut kuvernöörinä jossakin — tärkeä mies. Hän näytti luotettavalta ja hyväntahtoiselta, ja hänellä oli Martinin ruskeat silmät ja epäsiistit piirteet.

Vastaisella seinällä riippui tunteikas pastellikuva, joka esitti Martinia kolmivuotiaana luonnollisessa koossa; kuvassa hänellä oli kullanruskeat kiharat, rusottavat posket, valkea silkkipusero ja röyhelökaulus. Huoneessa oli joitakuita kirjoja lasiovisissa kaapeissa, hyvän puoleisia huonekaluja ja porsliiniesineitä, yksi tai kaksi hyvää vesivärimaalausta ja joitakuita tyhjänpäiväisiä, runsaasti paksuja pieluksia pehmeillä tuoleilla ja leposohvilla. Talon kaikista yksityiskohdista huokui Martinin omaisten kunnioitettavia, sovinnaisia, syvään juurtuneita, englantilaisia perinnäistapoja.

Mutta seuraavan polven — nimittäin kaikkien muiden paitsi Martinin — omituista laatua eivät kuitenkaan olleet määränneet he, jotka olivat järkeviä ja varmoja, vaan villi sisar, perheen häpeä, Mariellan äiti.

Martin oli loistavalla tuulella. Hän hymyili niin, että hänen kaikki valkeat hampaansa näkyivät, viskeli voileipiä koirille, kiusoitteli äitiään ja tähyili riemuisen hämmästyneesti nähdessään Judithin todellakin istuvan seurassaan teepöydässä hänen kotonaan. Hän näytti melkeinpä komealta vaaleansinisessä paidassaan, jonka kaulus oli auki, jättäen näkyviin valkean, voimakkaan, kaunismuotoisen, leveiltä olkapäiltä hauskasti kohoavan kaulan.

Hän ei tiennyt, että Judith oli kuollut, että hänen vieressään istui eloton kuva. Hän oli useita kertoja vakuuttanut, että Judith oli terveen näköinen.

Judith ei ollut valmistautunut kuulemaan sitä nimeä ja tunsi päätänsä alkavan huimata.

»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua. Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri kirjoittikin.»

Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun sirpaleiksi.

»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa, eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»

Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen hautauksen jälkeen.

Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.

»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:

»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän kääntyi Martinin äidin puoleen.

»Kyllä, rakas, niin on», myönsi toinen tyynnyttävästä »Tulkaa! Saatan teidät huoneeseenne, ja te lepäätte päivälliseen asti.»

Martin oli noussut pystyyn ja hääri hänen ympärillään huolestuneena ja masentuneena. Mutta nyt hän jaksoi hymyillä Martinille ja sanoi:

»Menisin mieluummin ulos vilvoittelemaan, jos saan. Puutarha näyttää niin viehättävältä.»

»Se käy kyllä hyvin päinsä» virkkoi Martinin äiti rohkaisevasti. »Vie hänet ulos, Martin, ja näytä hänellä kalliopuutarhaa. Martin ja minä olemme laitelleet kalliopuutarhaa, Judith — saanhan käyttää sitä nimeä, enkö saa?» Hän laski taaskin kätensä Judithin käsivarrelle. »Se oli niin hupaista. Martin ja minä olemme molemmat naurettavia puuhailijoita ja kokeilijoita. Oletko sinä sellainen?»

»Niin, no niin, se on iloa antava lempiharrastus. Se pitää minut touhussa ja terveenä, eikö totta, Martin?» Hän katsahti poikansa kasvoihin, ja viimemainittu laski ison kätensä hänen hennolle olalleen. »Kas niin», lisäsi hän. »Alkakaa nyt juosta! Älä salli Martinin kuljettaa itseäsi vainiolle äläkä hänen kallisarvoisille viljelyksilleen; pilaisit siellä somat kenkäsi. Eivätkö ne ole kauniit kengät, Martin? Ja niin sievä leninki!»

Hiljaa taputellen, heiluttaen kättänsä ja osoittaen epämääräistä hyväntahtoisuutta hän saattoi heidät ulos lasiovesta ja portaita alas puutarhaan.

»Odotahan! Otan pyssyn. Tänä vuonna ihan kompastelemme kaniineihin. Se on kamalaa.»

Judith ei oikein kuullut hänen sanojaan eikä hänen palatessaan käsittänyt hänen olallaan olevan pyssyn merkitystä.

Martin saattoi hänet puutarhasta puista siltaa myöten puron ylitse, joka puolittain oli lemmikkien, kurjenmiekkojen ja leinikköjen peitossa, niityn halki, jossa oli laitumella rotulehmiä — ne, kertoi Martin, olivat hänen äitinsä ylpeys — portaiden ylitse kalkkikiviselle, kaniinien kaivamalle rinteelle.

Judith oli seisovinaan raitojen juurella, ja kuutamosta lausui ääni hiljaa ja hätäisesti: »Rakastan sinua» — ja vielä muutakin, hävyttömän luonteenomaista: »Viehättävä Judy! Viehättävät tummat silmät!» Hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili kuutamossa… Hän sulki silmänsä… Se oli kaikki niin kehnoa, niin kehnoa…

Martin osoitteli tilan maita. Heidän ja sen raja-aidan välillä oli pyökkilehtoja, karjapihoja ja kaksi loivaa, aurinkoista mäenrinnettä, joilla vilisi lampaita.

»Tiedäthän, että rakastan sitä», puheli Martin ujosti. »Minä jumaloin maata.» Hän epäröi ja lisäsi sitten, naurahtaen: »Hullunkurista! Joskus ihan toivon olevani kuollut, jotta minut voitaisiin haudata siihen ja saisin sen peitteekseni iäksi… Katsohan, miten nuo rinteet osuvat yhteen!…» Hänen katseensa kiintyi niihin nälkäisesti.

Tämä siis oli Martinin salainen leipä. Hänen maansa se pohjimmalta häntä ravitsi ja teki hänet, tavallisen miehen, ytimeltään yksilöllisen arvokkaaksi ja koruttomaksi. Judith koetti päästä mieleltään häntä likemmäksi.

»Kerron sinulle aina kaikki, Judith. Otaksuttavasti se johtuu siitä, että tiedän sinun ymmärtävän.»

»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja vastasi leppoisesti:

»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä, Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis, kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli, ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan taloon — teidän naapuristoonne… Vanhus-parka, hänellä ei ollut paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää. Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan. En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä… Niin, he olivat onneton perhe.»

»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin hilpeästi.

He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.

»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden saniaisten sekaan —»

»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen… En ikinä ole nähnyt moisia.
Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»

»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua kaniineja.»

»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»

Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan vierellään kävelevälle Judithille.

Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen näkyviin hetkisen kuluttua.

»Ahaa!» huudahti Martin ja meni jonkun matkan päähän, jossa jotakin ponnahti ilmaan ja putosi takaisin maahan kammottavasti nytkähdellen tehdessään koneellisia ja tarkoituksettomia liikkeitä.

»Voi! Voi! Voi!» Judith seisoi kuin kivettyneenä kauhusta siinä paikassa, johon Martin oli hänet jättänyt.

Judith tiesi, miltä se näytti — viruen kupeellaan, niin että pehmeä, helposti haavoittuva, valkea turkki näkyi sen hentojen, jäykkien käpälien alta. Martin oli kumartunut aivan samoin kuin toinen hahmo oli kumartunut sen toisen kaniinin puoleen… Kuinka monta vuotta siitä olikaan!… Roddyn kaniini, jonka kuolema ja hautajaiset olivat panneet alulle tämän kamalan rakkauden. Kuka oli kyllin pirullinen virittääkseen näitä tahallisia satimia muistille, näitä pahanilkisiä kertauksia ja tuskallisia vastakohtia?

Voi tätä maailmaa!… Ihan toivotonta, ihan tarkoituksetonta kaikki; ei mitään muuta kuin nurinkurisuutta, julmuutta huvin vuoksi, huulten lipomista avuttomien uhrien ääressä. Ihmiset kohtelivat toisiaan aivan samoin kuin Martin kohteli pieniä eläimiä. Korkeintaan saattoi toivoa vähän pettävää varmuutta; sen he soivat terästääkseen valmistamansa iskun tuomaa nautintoa, nekin, jotka näyttivät hyväntahtoisilta kuten esimerkiksi Martin. Mitä tulee Roddyyn — Roddy piti kokeilusta. Hän valitsi joskus tyttöjä; se oli hekumallisempaa. Judith näki hänen kasvonsa, kalpeat ja virnistelevät, joukoittain pilkallisesti hymyileviä kasvoja, kaikki hänen. Rinne musteni, Judith vaipui polvilleen, vapisten ja hikoillen.

Judithin täytyi kääntää kasvonsa sinne päin, mutta hän ei nähnyt mitään. Martin tuli seisomaan hänen viereensä — rohkeni, vaikka hänen kätensä olivat veriset.

»Se ei taitanut olla parhaita laukauksia», puheli häh hilpeästi.
»Ammuin sitä liian pitkän matkan päästä. Mutta — onhan yhtä vähemmän…
Lähdetään eteenpäin.»

Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti lausua sitä.

»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi.»

»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään takaa.

»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini… Judith. En totisesti olisi sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»

Hänen mielensä kävi taaskin synkäksi kidutuksen, murhan, himon muodottomista ja suunnattomista ajatuksista; ja kaiken keskellä virnistelivät Roddyn kasvot edelleenkin. Kaikki oli hukassa, hukassa.

»Sillä ei ollut tuskia, ymmärräthän. Luulitko, että sillä oli? Se potkiminen ei merkinnyt mitään; se johtui vain hermovärähdyksistä.» Hän arveli keksineensä selityksen ja lisäsi rattoisesti: »Sinä tekisit samalla tavoin, jos ampuisin sinua takaraivoon.»

»Hyvä Jumala! Todentotta, Judith… Sanoinhan olevani pahoillani. Enhän voi yhtenään sitä hokea, vai voinko? En tiennyt, että joudut niin — sinun ei pitäisi joutua niin — helposti kiihdyksiin. Kaniinien ei saa antaa lisääntyä, käsitäthän. Ne tuhoavat kaikki. Kysy äidiltä!»

Judith itki yhäti; ja vähän ajan kuluttua Martin nousi pystyyn, poistui muutamien askelten päähän ja jäi seisomaan selkä häneen päin, hartiat kumarassa.

Yhä pahempaa; Martin hylkäsi hänet… Hän puri kovasti peukaloaan, kunnes kipu tyynnytti häntä, odotti vähän aikaa ja huusi sitten vavahtelevalla äänellä:

Toinen kääntyi, näki hänen ojennetun kätensä ja tuli nopeasti, polvistuen hänen viereensä.

»Oi, Martin! Ei mitään. Älä kysy, älä… Ainoastaan — vain — ainoastaan —»

Martinin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja hän nojautui Martiniin, painaen päätänsä Martinin olkaa vasten, hapuillen lohdutusta, nyyhkyttäen kovasti, samalla kun Martin oli polvillaan hänen vieressään ja salli hänen itkeä, silloin tällöin hiljaa taputtaen hänen hartioitaan.

Pitkän ajan kuluttua hänen kyyneleensä olivat niin lopussa, että niiden lähteet tuntuivat iäksi ehtyneen. Hän ei itkisi enää eläissään. Hänen mielensä oli uupumuksesta kirkkaan kevyt, ja hän nojasi Martinin olkapäähän, tarkkaillen kunnaiden rinteitä kultaavaa lempeätä, rauhallista valaistusta; kaksi kaniinia kirmaili häiritsemättöminä jokseenkin lähellä; sinisiä perhosia huojui pitkässä ruohikossa; ja kaikki illan varjot kallistuivat kauniisti alaspäin. Hänen mieleensä valui rauhaa ja lohtua. Roddyn painostava, tuskainen ikävöinti oli poissa. Oi, nyt piti tehdä tämä tuskattomuus pysyväksi, lujittaa tämä raukeus ja ajatukseton tyyneys, tukahduttaa ääni, joka huutamistaan huusi: »Olen halpa ja hävettävä. Olen ollut toisen leikkikaluna!» Nyt oli aika turvautua Martiniin ja nähdä, voisiko hän pelastaa.

»Kas niin!» sanoi hän. »Olen pahoillani. Kiitos, Martin! Olet kovin herttainen. Olet aina ollut minulle perin ystävällinen, etkö olekin?»

»Luultavasti sinun täytyy pitää minusta paljon, Martin.» Martin hengähti syvään ja virkkoi:

»No niin, mitä haluaisit minun siihen nähden tekevän?» Hän näki
Martinin käsien vapisevan ja mies vastasi väräjävästi:

»Siihen nähden tekevän… Minä… Mitä sinä haluat tehdä siihen nähden?… Olenhan sanonut, että minä —»

Hän alkoi voimattomasti nauraa ja itkeä nähdessään, kuinka muuttuneet kasvot Martin käänsi häneen päin, ja hänen sisällään hoki ääni vastustavasti: »Ei! Ei! Ei! Se ei ole totta. En ikinä sitä tee.»

Siitä huokui sääliä ja riemua, epäilystä ja varmuutta, kaikki sekaantuneena epäselväksi kaunopuheisuudeksi.

Martin erosi hänestä hänen makuuhuoneensa ovella. Äiti, sanoi hän, tulisi antamaan hänelle aspirinia ja laittamaan hänet vuoteeseen sekä huolehtisi siitä, että hänelle tuotaisiin päivällistä makuuhuoneeseen. Äiti osasi mainiosti parantaa päänsärkyä. Huomenna olisi yllin kyllin aikaa puhella.

Vaivuttuaan sinä iltana uneen valkeassa huoneessaan jota koristivat kretonkiset, vaaleanpunaiset, sinisillä nauhoilla sidotut ruusukiehkurat, hän uneksi Roddysta. Roddy istui kummulla, lähellä sitä paikkaa, jossa kaniini oli ammuttu, ja keskusteli ystävällisesti. Hän oli palannut ulkomailta, joltakin kaukaiselta saarelta. Hän imaisi savut piipustaan ja lausui nähtävästi asiaankuulumattomasti: »Ei vaimoa, rakas tyttö — rakastajattaria. Se on mukavampaa. Kun lähden takaisin, aion ottaa Martinin kumppanikseni.»

»Voi, sinä hupakko, kyllä hän suostuu. Hän unohtaa sinut pian. Siellä on hyvin hekumallinen ilmasto.»

Roddy näytti äkkiä käyvän ikävystyneeksi tai epäileväksi ja muutti asentoaan. Hänen niin tehdessään Judith näki hetkisen ajan hänen kasvonsa; ne olivat paksuhuuliset ja nautinnonhimoiset. Judith arvasi hänen ajattelevan hekumallisia ilmastoja.

Silloin tuntui, ettei kannattanut toivoakaan voittaa häntä takaisin.
Hän oli silminnähtävästi kuolemakseen kyllästynyt Judithiin.

Kaniini!… Se kaniini!… Kaikki kirkui — ja Judith hätkähti valveille hikisenä, kauhistuneena ja lohduttomana.

Hän kumartui katselemaan ikkunasta ja näki kuun korkealla taivaalla. Alhaalla oli kuutamo muuttanut puut, niin että ne näyttivät tummilta, marmorista veistetyiltä rykelmiltä, hopeisen vihertävän fosforihohteen valaisemilta. Traagillinen yö, uneton ja tähyilevä kuun kiihkeässä painostuksessa; se ei tarjonnut lohtua.

Tämä talo oli täynnä aaveita… Kenties Roddyn isä oli pienenä poikana nukkunut tässä huoneessa. Hän oli kasvanut täällä ja sitten pudistanut kotinsa tomut jaloistaan, mennyt pois ja siittänyt Roddyn… Charlie oli varmaankin ollut samannäköinen kuin kaunis, villi sisar, ja juuri senvuoksi oli isoäiti rakastanut häntä niin kovin huolekkaasti ja tuskaisesti.

Sisar oli synnyttänyt Mariellan ja sitten karannut sekä viettänyt, Jumala tietää, millaista elämää. Mariella-rukka! Hän ei ollut milloinkaan saanut olla elämän päivänpaisteisella puolella; hän oli syntymästään saakka — ehkä jo ennen syntymistäänkö — elänyt kauniin äitinsä luomassa varjossa; eikä hän isoksi tultuaan ollut päässyt siitä pois. Se oli totuus Mariellasta.

Suvun muotokuvat olivat ruokasalissa. Huomenna hän katselisi niitä, tutkisi ja vertailisi…

Oi, Roddy! Hän ei voinut elää ilman Roddya. Roddyn täytyi, täytyi tulla takaisin ja ottaa hänet vuodeksi — tai edes kuukaudeksi. Kenties Roddy oli tähän mennessä huomannut sittenkin rakastavansa häntä, mutta oli liian ylpeä kirjoittaakseen ja tunnustaakseen sen. Martin oli kertonut, että Roddysta oli tuskallista vastata kutsuunkin. Hänen, Judithin, täytyi kirjoittaa Roddylle uudelleen, tarjota hänelle tilaisuus.

Missä Roddy oli nyt? Jos hän nyt, tällä hetkellä, voisi päästä Roddyn luokse, saattaisi hän pakottaa Roddyn täysin alistumaan ja rakastamaan häntä. Hän keksisi sellaisia keinoja ilahduttaakseen Roddya hyväilyillään, ettei Roddy enää koskaan tulisi toimeen ilman häntä… Oli silkkaa typeryyttä enää edelleen kestää tätä sieluntuskaa, kun sen kaiken lopettaminen vaati ainoastaan mitätöntä ponnistusta. Jos esimerkiksi kumartuisi hieman kauemmaksi ikkunasta… Mutta itsemurhaa ei sopinut tehdä muiden ihmisten kodissa; se oli äärimmäinen makuhairahdus.

»Herra Martin Fyfe, joka useita kertoja joutui tunteittensa valtaan, kertoi vainajan muutamia tunteja aikaisemmin ilmaisseen suostuvansa tulemaan hänen vaimokseen. Tämä tunnustus, jonka vainaja oli tehnyt omasta aloitteestaan, sai osakseen voimakasta vastakaikua hänen puoleltaan, ja heillä näytti olevan täysi syy olla iloisia ja onnellisia. Julistaessaan, että vainaja oli tehnyt itsemurhan mielenhäiriössä, tutkintotuomari huomautti, että tämä poikkeus tavallisesta kosimisjärjestyksestä oli vain uusi esimerkki siitä itsehillinnän puutteesta, joka on niin valitettavan yleinen nykyajan nuorten naisten keskuudessa, ja näytti hänen mielestään sellaisenaan riittävän selvästi osoittavan vainajan henkisen tasapainon olleen tuntuvasti järkkyneen. Hän toi julki vilpittömän myötätuntonsa herra Fyfelle ja vapautti hänet kaikesta moitteesta.»

Ja Roddy saattaisi taaskin poiketa tavoistaan ja taipumuksistaan ja kirjoittaa Martinille surunvalittelukirjeen.

Ei, ei. Hän näyttäisi Roddylle, ettei hän välittänyt eikä itkenyt hänen tähtensä; hän julkaisisi kihlauksensa Martinin kanssa ennen pitkää.

Sitten olisi uutinen »The Timesissä», onnitteluja, kirjoitettavia kirjeitä — (Olen hyvin onnellinen tyttö) — sievä sormus — ja melkein varmasti valokuvia kuvallisissa viikkolehdissä.

Roddy myhäilisi kyynillistä hymyään, koska hän, Judith, oli käyttäytynyt, kuten naiset aina käyttäytyvät; kunhan he vain saivat koukkuunsa jonkun poloisen pahuksen — samantekevää kenet — olivat he täysin tyytyväisiä. Ja kirotusti he touhusivat, jollei joku miekkonen takertunut koukkuun.

Martin otaksuttavasti vaatisi välttämättä, että heidät vihittäisiin kirkossa, ja pyytäisi Roddya puhemiehekseen.

Ei. Martin-parka ei pystyisi pelastamaan häntä. Kenties hän sensijaan tuhoaisi Martinin.

Hän meni takaisin vuoteeseen ja heittelehti raitiensa välissä aamunkoittoon saakka.

Seuraavana aamuna Martinin hillityn kiihkeät kasvot osoittivat liiankin selvästi, kuinka pahasti verkko oli nyt sotkeutunut.

Judith lähti aamiaisen jälkeen hänen seurassaan käymään hänen pienellä karjatalollaan.

Ruskeassa pehmeässä maassa, navettain ja tallien hämärässä lämmössä, eläinten hengityksen, heinien ja maan sekavassa, mehevässä tuoksussa, useissa salaperäisissä, äänettömissä päissä, jotka kohosivat, nuuhkivat, ojentuivat tutkivasti, sitten nytkähtäen peräytyivät, kaihtaen ojennettua kättä, erittäinkin kirkkaissa, kullanruskeissa silmissä, jotka uteliaasti tervehtivät tulijaa, mutta sitten kääntyivät poispäin, vaipuen takaisin eläimelliseen välinpitämättömyyteensä — kaikessa siinä oli jotakin, mikä tuskallisesti muistutti Roddya. Hän oli samanlainen kuin eläimet, sähköinen ja salaperäinen. Puolittain epäilevä, pakeneva katse, tumma, pehmeä, kiiltävä pää, vetoava viehkeys, ne ominaisuudet hänellä olivat yhteiset talon koiran, vasikkojen, kaikkialla talleissa leikkivien, mustien kissanpoikien, niityllä kirmailevan tumman kastanjanruskean varsan kanssa.

Jos hän voisi nähdä Roddyn luonnollisena ihmisolentona, vasta sitten voisi hän toivoa vapautuvansa hänestä.

Hän kapusi rinnettä ylöspäin ja istuutui sen yläreunassa olevalle portaalle odottamaan Martinia, joka haasteli erään maanviljelijän kanssa.

Alhaalla lepäsi talo ja puutarha, joissa hän oli päättänyt viettää koko elämänsä Martinin rinnalla; viehättäviä, sekavia kuvioita, kattoja ja seiniä aamuauringon paisteessa; lumoavanmuotoisia, sinipunervia varjoja hienovärisillä tiilillä; ihastuttavia, lavendelinvärisiä savukiemuroita savupiipuista; erinomaisesti järjestettyjä polkuja ja nurmikoita, pensasaitoja ja kukkapenkkejä; kaksi setripuuta liikkumattomina laajoilla, tummilla alustoillaan vihreän kirkkauden keskellä, vihreätä ja tummaa; ja hedelmäpuiden reunustamien muurien takana kaikkea ympäröivä, kärsivällisesti tuottava maa, Martinin maa.

Häntä pidettäisiin tosiaankin onnellisena, kun hän saisi asua täällä.
Kenties maa korvaisi kaikki, huumaisi mielen ja herättäisi siinä
verkkaisia, tyytyväisiä aatoksia. Kenties hän saattaisi karttaa
Martinia ja tuntea olevansa yksin…

Mutta ei; hillittyine väreineen ja lauheine, kumppanillisine ilmeineen maisema muistutti Martinia. Täällä ei mitenkään pääsisi Martinista eroon.

Kun Martin innokkaasti, hilpeän koiran tavoin juoksi rinnettä ylöspäin, tarkkaili Judith häntä kylmästi. Lievää vastenmielisyyttä tuntien hän pani merkille, kuinka ketterästi mies hypähti hänen viereensä portaalle.

Anteeksiantamaton kysymys. Ja Martin lausuisi sen aina, ja hän aina vastaisi siihen, herttaisesti valehdellen tai sitte epämiellyttävästi: »En mitään.» Ei enää koskaan rauhaa, ei saisi edes hautoa omia yksityisiä, uskottomia, myrkyllisiä ajatuksiaan.

»Ajattelin sitä, Martin, etten usko sinun lainkaan tietävän, millainen olen.»

»Tunnen sinua joka tapauksessa kylliksi tietääkseni rakastavani sinua», vakuutti toinen sydämellisen varmasti.

»Etkä tunne», intti Judith uhittelevasti. »Ethän ole milloinkaan vaivautunut ottamaan selkoa siitä, millainen olen. Mieleesikään ei ole johtunut, että minussa saattaisi olla muuta kuin se, mitä näet. Se on niin miesten tapaista… Hyvä Luoja, kuinka typerää! Jokaiseen vain painetaan pieni nimileima. Jokaista pidetään varmasti tunnettuna, sittenkun on saatu muutamia tylsiä, sovinnaisia näytteitä…»

»En tietenkään pidä sinua varmasti tunnettuna, Judith. En mitenkään voisi pitää. Olet niin älykäs ja kaunis ja ihmeellinen — ihan, ihan liian hyvä minulle. Voi, rakas — et aavista, kuinka suuressa arvossa sinua pidän.» Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Tapahtukoon mitä tahansa, mikään ei voi muuttaa käsitystäni sinusta. Jos voisin uskoa sinussa olevan vikoja, saisivat ne minut vain rakastamaan sinua enemmän.»

»Se on totta», huudahti Judith. »Otaksutko minun koettavan esiintyä vaatimattomasti, koska luulen sitä oikeaksi?»

Martin ei virkkanut mitään, ja Judith tunsi hänen ymmällä ollen yrittävän miettiä, miten hänen oikeastaan pitäisi esiintyä, kun Judith oli sellaisella tuulella. Vihdoin hän virkkoi:

»Judy, sanon sinulle, mikä minusta tuntuu ainoalta tärkeältä seikalta. Se on se, että olisimme ehdottoman vilpittömiä toisillemme. Etkö sinä ole samaa mieltä? Luultavasti on toden puhuminen ainoa periaatteeni — paitsi peseytymistä. Niin kauan kuin tarkalleen tiedän, miten asiani ovat, jaksan kestää mitä hyvänsä.» Hän veti Judithin likelle itseään ja käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi katsoa hänen silmiinsä lämpimillä, hyväntahtoisilla silmillään. »Olen aina haaveillut löytäväni jonkun, jolle saisin kertoa kaikki ja johon voisin ehdottomasti luottaa.»

Kertoa kaikki… Hyvä Jumala! Aikoiko hän sanoa: »Vaimollani ja minulla ei saa olla mitään toisiltamme salattavaa.» Oliko hän senlaatuinen hupsu? Martin jatkoi:

»Judith, saattaisin yhtä hyvin yrittää valehdella itselleni kuin sinulle. Enkä voi valehdella itselleni. Niin, jos lakkaisin rakastamasta sinua — jos niin voisi käydä — pitäisi minun kertoa se sinulle suoraan. En voisi teeskennellä. Toivon, ettet sinäkään voisi.»

»Ja jos koskaan mikään vaivaa sinua — vaivaa mieltäsi — niin ole hyvä ja koeta kertoa se minulle. Sinun ei tarvitse pelätä. Toivon — sinun ehkä saattavan ajatella, että on — aika hauska tuntea voivansa aina luottaa johonkuhun. Olisiko se sinusta hauskaa, Judith?»

»Se on hyvä. Kunhan vain tiedän. Eilen arvelin… Mutta se kai johtui kaniinista.»

Judithia puistatti, ja hän nyökkäsi päätänsä, muisti unensa eikä kyennyt virkkaaman mitään.

Martin sanoi huvitetusti, hellästi, sellaiseen tapaan kuin iso mies puhuu pienelle naiselle:

Martin tiukensi otettaan hänen vyötäisillään, huokasi onnellisesti ja virkkoi:

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen… Tiedätkö, että olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun opin sinut tuntemaan? En koskaan ketään muuta, en hetkeäkään. Mutta en rohjennut toivoa… Mitähän Roddy sanoo, kun kerromme hänelle?»

»Ajattelehan! Vielä varsin vähä aikaa sitten olin melkein varma, että jos pidit erityisesti jostakusta meistä, niin pidit Roddysta.»

»Kyllä, ja vieläkin enemmän; luulin hänen alkavan rakastua sinuun. Hyvä
Jumala, kuinka mustasukkainen olin!»

»Ei oikeastaan naurettavaa. Roddy on niin peloittavan sievä ja miellyttävä, että tuntui ihan luonnolliselta, että pitäisit häntä parempana kuin minun kaltaistani tylsää miekkosta.»

»Niin, niin hän on, eikö olekin?» Judith nauroi. »Otaksuttavasti hyvin monet tytöt rakastuvat häneen.»

»Kyllä», vastasi Martin vakavasti. »Hänen jäljessään suorastaan juostaan.»

»Varmasti hän oli. En käsitä, miten kukaan voisi olla sinuun rakastumatta», vakuutti toinen hilpeän hellästi, painaen nopeasti suudelmia hänen hiuksilleen.

»Ehkä hän teki niin. Älkäämme kuitenkaan huolehtiko hänestä. Hänellä ja minulla on erilaiset käsitykset — kaikesta sellaisesta. Hän on mielestäni aika ilkeä ja piloille hemmoiteltu — vaikka hän on niin kelpo kumppani», ehätti hän lisäämään, ikäänkuin peläten sanojensa kuulostavan vilpillisiltä ystävää kohtaan.

»Oh, en tiedä.» Martin oli vaivautunut, vastahakoinen paljastamaan ystäväänsä. »Kenties hänessä on hieman sensatioiden tavoittelijaa.»

Siinäpä se; hän, Judith, oli ollut uusi sensatio; hän oli pian käynyt värittömäksi, koska hän oli niin nopeasti ja niin täydellisesti antautunut. Hänen olisi pitänyt ärsyttää Roddyn ruokahalua tarjoamalla ainoastaan vähän kerrassaan ja sitten vetäisemällä se pois; siten Roddy saattaisi vieläkin haluta häntä. Sensijaan hän oli tyydyttänyt Roddyn ihan alussa.

Seuraavalla kerralla hän osaisi paremmin… Mutta seuraavaa kertaa ei tulisikaan. Sensijaan nyt oli Martin, joka kysyi:

Hän katsahti Martiniin, hänen silmiään kirvelivät kyyneleet, jotka tuntuivat sisäiseltä verenvuodolta, ja painoi huulensa toisen poskeen sekunnin ajaksi.

»Kuulehan, Martin!» Hän tarttui miehen käteen ja alkoi puhua hätäisesti, peläten lisäsuudelmia. »Siitä totuuden puhumisesta. Mitä aloinkaan sanoa?…» Hän pakotti äänensä rauhalliseksi. »Niin. Jos koettaisi — kiristää toiselta totta, niin odottaisi valhetta, eikö niin? Se on johdonmukaista. Minä ainakin silloin aina odottaisin valhetta. Tarkoitan… En olisi lainkaan hämmästynyt siitä. Sanoisin, että syy oli minun, koska en jättänyt toista rauhaan — en myöntänyt hänelle riittävästi vapautta — ajattelisin: koetin pakottaa häntä; sentähden hän mieluummin petti minua. Hän teki ihan oikein.»

»Valhe on — Mitä se merkitsee? Se ei merkitse mitään — jollet usko Jumalan tarkkailevan ja kirjoittavan muistikirjaansa. Martin Fyfe valehteli maanantaina. Jos tällaista jatkuu, ei hän saa harppua. Uskotko niin? Totuus! Mikä on totuus? Niin, puolet niin sanotuista totuuksista pohjautuvat valheisiin. Niitä tuskin voi erottaa toisistaan. Voisin — lyön vetoa, että voisin — esittää sinulle valhetta koko elämäni niin, ettet sinä aavistaisi mitään. Voisin olla valhe.»

»Varmasti voisit. Olet kyllin älykäs mihin tahansa, ja minä olen typerä. Mutta älä koeta, ethän…»

»Mutta pakotusta ei saa olla, Martin», intti Judith kauhuissaan. »Sinä et koettaisi päästä minusta perille vai koettaisitko? Sallisit minun olla itsekseni? Jos koskaan pakottaisit minua, milloin minä en tahtoisi, puhuisin valhetta yhtenään ja onnittelisin itseäni siitä. Enkä milloinkaan antaisi sinulle anteeksi.»

Martin sytytti savukkeen ja virkkoi huulet ummessa, katse tähdättynä ruohikkoon:

»Onko tarkoituksesi kaikella tällä saada minut ymmärtämään, että sinä olet — muuttanut mielesi ja haluat peruuttaa avioliittolupauksesi?»

»Enkö voi puhua mitään? Enkö voi puhua mitään pelkäämättä väärinkäsitystä… joutumatta…»

»En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena, Judith.» Martin nousi pystyyn ja silmäili häntä epätoivoissaan. »Se huolestuttaa minua. En ymmärrä.»

»Oi, Martin!» Kädet painettuina otsalle, ääni heikkona valituksena
Judith puhui vaivaloisesti edelleen: »Mutta onhan — joitakuita asioita
— eikö olekin — jotka saattavat olla sellaisia, ettei niitä voi kertoa.
Asioita, jotka täytyy unohtaa — koettaa unohtaa — heti —»

»Koska ne tuottavat hyödytöntä surkeutta… ja koska ne ovat — näivetyttäneet sydäntä — joten niitä ei voi muistella — vaikka koettaisikin.»

»Minun elämässäni on ollut — pari onnetonta tapausta. Jokaisen elämässä niitä kaiketi sattuu. Haluaisin unohtaa ne…»

»Tietysti, Judy, tietysti. Et saa koskaan kertoa minulle mitään, minkä mieluummin jättäisit kertomatta.»

»Kiitos, Martin!» Hän kuivasi silmänsä ja lupasi: »Enää en ole niin hupakko.»

Ja jos epäilys tai pelko oli alkanut sumentaa Martinin mieltä, oli hänen äänensä siitä huolimatta yhtä hellä, ja hänen silmänsä olivat siitä huolimatta yhtä luottavaiset.

Hän vei Judithin takaisin puutarhaan ja poimi hänelle auringon lämmittämiä mansikoita; ja he puhelivat rattoisasti keskenään puoliseen saakka.

Sen päivän iltapuolella Martin onki forelleja purosta, ja Judith istui rantaäyräällä, silloin tällöin lukien sivun kirjastaan, tarkkaili joskus Martinia ja suurimman osan ajasta haaveili.

Martinin pikkupoikamainen viehättyminen puuhaansa oli huvittava ja tehosi tunteisiin. Hän oli suunnattoman onnellinen, liikkuen pitkin rantaa varovaisen, kiihkeän hiljaisesti, heitellen onkeaan kätevästi puroa ylös- ja alaspäin. Jos hän häiriytyi tai kiihtyi hommassaan, äänsi hän aina: »Äsh!» ja sadatteli, ja koko hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ihan samoin kuin entisaikoina. Vaikka häiritsijä olisikin ollut Judith, ei sillä olisi ollut eroa. Judith oli liian viisas sekaantuakseen hänen puuhailuunsa tai puhuakseen, jollei häntä puhuteltu, ja silloinkin hän teki sen lyhyesti ja nasevasti. Se oli Martinin silmissä hänen ihailtavimpia ominaisuuksiaan. Hänestä oli kovin mieluista, että Judith oli hänen luonansa kilttinä ja sievän näköisenä, osoittaen mielenkiintoa ja hymyillen, milloin sopi.

Mutta Martinin huulen alituisesta, ylöspäin suuntautuvasta kaareutumisesta ja hänen silloin tällöin luomistaan hartaista katseista Judith arvasi hänen karkoittaneen mielestään aamuisen, luonnottoman tunnehämmingin muiston ja olevan onnellisen.

Jospa vain heidän avioliittonsa olisi yhtämittaista istumista joen vihreällä rannalla, niin että hän saisi katsella Martinia kärsivällisesti, melkeinpä hellästi, hiljaisesti nauttien hänen ruumiillisesta uhkeudestaan, puolittain halveksivasti hymyillen hänen onnelleen ja kuitenkin saaden lohtua tuntiessaan sen ja tietäessään pelkän läsnäolonsa riittävän aiheuttamaan sen, kun taas hänen ajatuksensa olivat omilla teillään, hyvin kaukana Martinista!…

Huojentaisi taakkaa niin suunnattomasti, jos tarvittaisiin ainoastaan niin paljon vilpillisyyttä kuin sisältyi tyytyvään ruumiiseen eikä olisi pakko turvautua huulten ja ajatusten valheisiin. Hän aina vihreällä rantaäyräällä, antaen aatostensa lentää, ja Martin liikkumassa hänen ohitseen edestakaisin, kajoamatta häneen, vaatimatta ja ottamatta häntä omakseen, vain onkien alituisesti — se olisi kylläkin miellyttävä avioliitto. Silloin tällöin Martin vilkaisisi häneen päin, hymyilisi hyväksyvästi ja lausuisi:

Kaikki muu voitaisiin sivuuttaa, jättää mainitsematta ilman minkäänlaista valheellisuutta. Kenties vuosikausia kestäneen, kärsivällisen istumisen jälkeen jopa Roddykin unohtuisi tai muuttuisi turhien, mieluisten pahoittelujen esineeksi.

Hänen parhaillaan ollessaan näissä mietteissä Martin tuli takaisin ja heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä.

»Ei nykäisyäkään… Vähät siitä. Mieluummin puhelisin kanssasi.» Hän katsoi Judithia rakastavasti ja tiedusti:

Martin pani kätensä hänen leukansa alle, käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja suuteli hellästi hänen huuliaan.

Sillä kaihoisan rauhan hetkellä tuntui ihailtavalta ryhtyä tekemään
Martinia onnelliseksi.

»Oi! Se ei ole aivan samaa kuin rakastaminen, vai onko?» Martinin äänestä soinnahti kaihoa, mutta ei pettymystä.

»No niin, se on jotakin, mille voi rakentaa. Se on hyvin paljon enemmän kuin ansaitsen. En tietystikään odota, että sinulla olisi romanttisia tunteita minua kohtaan. Kukaan ei voisi missään nimessä haaveilla minusta romanttisesti.»

»Oi, luultavasti monet ihmiset voisivat. Varmasti voisivat», vakuutti
Judith ja tunsi äkkiä häpeävänsä. Sillä totisesti Martin oli sellainen
mies, jota monet naiset saattaisivat rakastaa. Mikä oikeus hänellä,
Judithilla, oli ottaa häntä?

»No niin, en halua sitä heiltä», torjui Martin. »Sinun pitämisesi on minulle enemmän kuin kylliksi.»

»Ei, ei», vastasi Judith kevyesti. »Minä en enää rakastu. Rakastin kerran.»

»Vuosia sitten! Se ei minua huvita. Minä hyljeksin sitä. En enää koskaan…» Hän tunsi huulensa alkavan kaareutua ja väristä ja vaikeni, lisäten sitten samaan ilakoivaan sävyyn: »Hupsuutta. Sitä se on. Ja mikäli sinä olet kysymyksessä, tuntuisi se melkein sukurutsaukselta.»

»Älä käytä kammottavia sanoja!» Martin nousi istumaan huvitettuna, mutta säpsähtäen.

»No niin, se olisi, Eipä silti, että teoriassa ollenkaan paheksuisin lähisukulaisten välisiä avioliittoja. Mutta minun täytyy tunnustaa, että vaistoni panee sellaista vastaan.»

Hän kumartui eteenpäin ja syrjäytti joutavat asiat sydämellisellä suudelmalla.

Se oli viimeinen pisara. Judithin mieliala, joka muutamien minuuttien aikana oli pingoittunut yhä tiukemmalle, särkyi. Hän kierähti poispäin Martinista ja jäi tuijottamaan veteen.

Pienet, loistavan vihreät vesikasvit ja krassit kasvoivat mudasta ja sorasta, levittäen lehtensä pinnan alapuolella hienon siroksi laitteeksi, liikkumattomaksi, ikäänkuin lasin suojaamaksi. Oi, lipua veteen ja tulla joksikin pienenpieneksi ja tajuttomaksi, jonkinlaiseksi uudeksi vesiameebaksi, joka eläisi rauhallisesti ohuiden, sekavien, vaaleiden juuriensa keskellä — nyt heti, ennenkuin Martin huomaisi hänen katoamistaan! Martin tähyilisi veteen punaisine, huolestuneine kasvoineen, mutta turhaan. Hänen kasvojensa varjossa olisi Judithin vaikeasti havaittava hahmo vain sitäkin varmemmin näkymättömissä; ja tunteettomasti hän puolestaan tuijottaisi Martiniin.

Hyvä Jumala! Tulla hulluksi, sekapäiseksi, haaveellisesti, onnellisesti hulluksi, tai joutua virumaan kidutustelineelle ruumiillisissa tuskissa, jotka estäisivät ajattelemasta!

»Tee-aika», ilmoitti Martin. »Kuinka hyvä tämä iltapäivä onkaan ollut!»

Hallissa heitä odotti Judithille saapunut sähkösanoma. »Päätin lähteä ulkomaille tällä enkä ensi viikolla. Tule kotiin huomenna! Äiti.»

Äiti oli siis käynyt rauhattomaksi aikaisemmin kuin Judith oli odottanut ja lähettänyt tämän käskevän kehoituksen. Kuinka aavistamaton onnenpotkaus!

»Minun täytyy, Martin. Siellä on niin paljon huolehtimista. Minun pitää lähteä niin pian kuin suinkin voin. Minun pitäisi mennä tänä iltana.»

»Sinä et voisi mitenkään päästä sinne tänä iltana junassa. Se on niin viheliäinen matka.» Martinin päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hänen kasvonsa kirkastuivat vähän. »Sanonpa sinulle. Odota päivälliseen asti! Senjälkeen saatan sinut kotiin autolla. Jos lähtisimme kello yhdentoista tienoissa, olisimme perillä kohta päivänkoiton jälkeen. Tee niin, Judy, tee! Se olisi ihana ajomatka. Ja minä käväisen Mariellan luona haukkaamassa hiukan aamiaista. On niin paljon puheltavaa. Ja jos lähdet ulkomaille, emme näe toisiamme viikkokausiin. Se on ihan hornamaisen harmillista, eikö olekin?»

Judith myönsi niin olevan. Mutta automatka olisi ihana ratkaisu. Jos Martin sähköttäisi äidille käskien hänen jättää julkipuolen oven avaimen maton alle, niin Judith lähtisi nyt selittämään asiaa Martinin äidille. Hänen erotessaan Martinista tuntui hänen sydämensä melkein kevyeltä. Ehkäpä hänen sittenkin nyt onnistuisi kiemurrella irti ja päästä vapaaksi.

Martinin äiti seisoi varpaillaan antaakseen Judithille jäähyväissuudelman sillä aikaa, kun Martin meni noutamaan autoa.

Judithin matkalaukku oli valmiina hallissa. Hän oli luonut viimeisen silmäyksen ruokasalin avoimesta ovesta suvun muotokuviin. Hän oli ollut hyvillään siitä, että niitä oli vain muutamia ja ettei niissä ollut hänen pelkäämäänsä yhdennäköisyyttä. Ne olivat ihan ylimalkaisia kunnioitettavan suvun muotokuvia. Sisar-vainajasta ei ollut kuvaa.

Martinin pienessä olohuoneessa oli ollut uuninreunuksella valokuva, joka esitti Roddya juhlallisena Etonin yliopiston puvussa, valokuvia krikettijoukkueista, joissa Roddy oli yllänsä flanelliasu ja joukkueenmerkki, maalattu, vihreä uuninvarjostin, jonka Roddy oli koristanut kummallisilla kuvioilla — ja se oli ollut paljoa peloittavampi. Hän ei tahtonut istua siellä nyt katselemassa Martinin valokuva- ja muistoalbumia, kuten viimemainittu oli ehdottanut.

»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.

»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen, tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina iltana. Omituinen poika… Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»

Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa, suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa, jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.

Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa; hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä… sitä ei voinut ajatella.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään maantiellä.

Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.

»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin; ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.

Yhä vinhemmin Martin ajoi. Judith painautui häntä vasten ja puolittain suljettujen silmäluomien välitse katseli kummallakin puolen tietä taaksepäin vilahtelevia orapihlaja- ja villiruusuaitoja. Yö-ilma huumasi, ja hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan herätä sen suloisesta, miellyttävästä hyväilystä. Pian autonvalot puhkaisivat vihreän, hämyisen tunnelin lehtokujaan toisensa jälkeen. Raitit olivat täynnä valkeita töpöhäntiä ja pieniä, lamaantuneita käpäliä, jotka Martinin sitten huolellisesti hiljentäessä vauhtia kyyristelivät ja vilahduksena katosivat tien oheen. Yöperhosia lepatteli kirkkain siivin lamppujen valossa hetkisen, ennenkuin paiskautuivat pihisevän, tomuisen kuoleman kitaan. Kerran tai pari tuli heitä vastaan ihmisolentoja, halvan ja typerän näköisiä, soveltumattomia yön suunnattomaan suurenmoisuuteen; ja siellä täällä vilahti ja katosi pari ihmistä puiden juurella, portailla, ruohikossa kasvot painettuina toisiaan vasten, huolestuttavan liikkumattomina. Judith pani heidät merkille, tuntien vastenmielisyyttä; intohimo oli kaikki rumaa ja rahvaanomaisen tylsää.

Pian tuli sade, hiljaa, sopertavasti humisten ja kuiskien puissa; ja sitten välähti kirkas, huikaiseva salama, joka koski silmiin.

»Kyllä. En milloinkaan unohda sitä päivää, jona ukkonen salpasi meidät vanhaan venekatokseen — sinut, Roddyn ja minut. Kuinka sinä ulvoitkaan! Ja sitten väitit nähneesi, että salama oli iskenyt Roddyn päähän ja että hän muka oli kuollut. Minä kiljuin, että jos vain avaisit silmäsi, näkisit hänet edessäsi niin elävänä kuin suinkin mahdollista, mutta sinä vain yhäti paruit. Ja kohta me kaikki aloimme uskoa, että Roddy saattaisi millä hetkellä tahansa leimahtaa tuleen.»

»Niin, niin! Olin sen unohtanut.» Judith nauroi. »Muistan, kuinka juhlalliset, punaiset ja epäilevän näköiset Roddyn kasvot olivat, kun hän tunnusteli päälakeaan. Hän pelkäsi minun narraavan häntä eikä tahtonut virkkaa sanaakaan. Myöhemmin kysyin häneltä kahden kesken, luuliko hän Luojan käyneen pyyhkäisemässä häntä tulikielellä. Hän oli harmistunut.»

»Niinkö, Martin?» kummasteli Judith, ja hänet valtasi taaskin epäilys ja murhe.

Kenties niinäkin aikoina Roddy oli nauranut hänelle, pitänyt häntä pilan esineenä eikä koskaan kumppanina.

»Oli vahinko, että —» Hän vaikeni, muistaen menevänsä naimisiin Martinin kanssa — ollessaan täydentämäisillään lauseensa: — »että tapasimme jälleen toisemme täysikasvuisina».

Heidän suhteensa olisivat jääneet pilaantumattomiksi, lapsuusajan salaperäiseen lumoukseen kietoutuneiksi, eikä hän silloin olisi nähnyt Roddyn kasvavan miellyttävästä pikku pojasta loisteliaaksi, välinpitämättömäksi nuoreksi mieheksi, joka kokeili tunnekiihoituksilla.

Enää ei salamoinut; ja sade osui pehmeästi hänen kasvoihinsa avoimen tuulilasin kautta, hämäten silmiä, ajatuksia ja kaikkea, niin että hän vaipui unenhorroksiin. Martin puristi häntä kerran tiukasti olkaansa vasten ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Nuku! Minä olen tässä.» Ja hän tunsi Martinin suunnattoman suojelukyvyn tulvivan itseensä.

Kun hän sitten avasi silmänsä kohotti pimeys huntujaan, toista toisensa jälkeen. Purppurainen väri vaaleni syreeninväriksi, ja syreeninväri laimeni harmaaksi. Taivas oli kirkas ja ruskoton. Maisema heräsi unesta lempeän jäykkänä ja yksivakaisena, jokaisen esineen hahmopiirteet näkyivät tasaisessa himmeässä valossa erikseen ilman sekoittavia värejä ja varjoja. Kaukana taivaanrannalla välähti viljapelto hetkiseksi näkyviin kalpeassa päivänpaisteessa; mutta aurinko oli vielä piilossa. Pensasaidoissa oli valkeita, vaahtoa muistuttavia mesiangervoja.

Pian alkoivat kalkkikumpujen laella kasvavat pyökkimetsät. Alhaalla laaksossa juoksi puro vaaleana ja sateisena rantapajujensa välissä; ja maantie vietti loivasti alaspäin, kunnes se kulki joen rantaa pitkin. He olivat kotona.

Jäykkänä ja silmiään räpytellen Judith kompuroi pois autosta ja jäi seisomaan kuistin portaille.

»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset — katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. Otaksun olevani kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin kuluttua!»

Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:

»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn… Olen niin uninen, etten tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»

»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»

Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa. Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima, kristallinkirkas, kiihkeä laulu.

»Niin tosiaankin.» Judith kääntyi avaamaan lukkoa ja avainta hapuillessaan huomautti kevyesti: »On muuan henkilö, jota en enää milloinkaan tapaa.»

Martin oli olevinaan hämmästynyt, mutta se oli ainoastaan teeskentelyä. Judith tunsi hänen sanovan itsekseen: »Niin se siis on.» Äkkiä Judithia alkoi kiukuttaa se, että oli paljastanut itsensä, ja hän vihasi Martinia, koska tämä arvasi ja teeskenteli, koetti pakottaa hänet lausumaan sen nimen; ja hän lisäsi:

»No niin, olen vihdoinkin puhunut sinulle totta. Arvelin voivani teeskennellä sinulle koko elämäni, mutta en voikaan. Sinun pitäisi olla iloinen.»

»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.

»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»

»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»

»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi. »Tahdotko minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»

Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta innokkaammin.

»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset kosteina.

»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen.
»Judith, enkö voi tehdä mitään?»

»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi… Jos hän joskus alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut. Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten toisenlaiselta… mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin kuolisin. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»

»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»

»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään
Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.

»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö olisikin?…»

»Minä pidän Roddysta…» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko olemuksensa värähteli tuskasta… »Hän on aina ollut — niin kauan kuin muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla. Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»

»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei se sotke?»

»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa — tai ketään muutakaan.»

Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä — hänellä, joka oli aina nälkäinen.

»Judith, jos tarvitsisit minua millään tavoin ollessasi ulkomailla — ilmoita siitä minulle! Tulen luoksesi. Lupaatko sen?»

»Ja sallithan minun tavata sinua tultuasi takaisin. En ole väsyttävä; mutta minun täytyy saada nähdä sinua joskus.»

»Tultuani takaisin siis, Martin — jos todella haluat. Mutta siihen mennessä oivallat, millainen porsas olen.»

»En.» Hän painoi päänsä muutamiksi silmänräpäyksiksi Judithin olkaa vasten, oikaisihe sitten ja sanoi, pakottautuen hilpeäksi:

Ajatella, että Martin olisi Roddyn seurassa viikkokausia, että he yhdessä puuhailisivat, keskustelisivat, laskisivat leikkiä ja aterioisivat — että Martin näkisi Roddyn nukkuvan ja heräävän, kun taas hän, Judith… ei enää milloinkaan! Jos hän näkisi Roddyn tulevan vastaansa, täytyisi hänen pyörtää takaisin; jos he kohtaisivat toisensa kadulla, täytyisi hänen katsoa toisaalle.

Martin pyörähti äkkiä ympäri ja meni portaita alas, ja Judith odotti hänen taaskin kääntävän päätänsä. Mutta mutkaan saavuttuaan Martin taaksensa katsomatta heilautti kättänsä, nuorekkaan vikkelästi ja kömpelösti teeskennellen iloisuutta, ja asteli edelleen.

Judith seisoi paikallaan, näki raikkaan puutarhan tulevan täyteen valoa, varjoa ja ajatteli: »Martin-poloinen itkee», ja sulki oven, jättäen ulkopuolelle Martinin, auringon ja lintujen viserryksen.

Hotellit ja myymälät olivat kehässä avaran Placen ympärillä, ja koko päivän liikkui ihmisiä edestakaisin, käyden kylvyissään, suihkuissaan ja ryöpyissään. Keltatautina, pyyleviä, vanhoja juutalaisia ja pöhöttyneitä, kalpeita amerikkalaisia tungeksi hikoilevina kaikkialla; ja iäkkäitä rampoja tuli kylpyvaunuissa synkkien hoitajiensa saattamina. Siellä oli eräs nainen, joka oli aikoja sitten lakannut muuttumasta iän mukaan; hänen ihonsa oli tumman appelsiinin värinen, pergamenttimainen, ammottavien silmäkuoppien ympäristöt olivat mustat, ja iho oli poskilla pingoittunut, vetäen tummat huulet virnistykseen. Hän oli elävä; hänen appelsiinin karvaiset, petolinnunkäpälää muistuttavat kätensä nytkähtelivät matolla. Päälaellaan, surkastuneen, lahoavan tukan verhona, hän piti isoa merimieshattua, joka oli koristettu hurjannäköisellä, isolla, mustalla, sulkatöyhdöllä. Joka aamu Judith istuessaan joutilaana hotellin edustalla katseli tätä koko eriskummaisen näytelmän manalamaisinta olentoa.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa, juoden kahvia ja syöden jäätä.

Hän oli neiti Earle, joka matkusti loisteliaan ja viehättävän äitinsä seurassa, asui hienoimmassa hotellissa ja oli huomattava henkilö kylpypaikan vaihtuvassa, kesäisessä seurapiirissä. Hänen omituinen kasvatuksensa vaipui halpaan mitättömyyteen; parasta oli olla siihen vihjaamatta. Hän oli kunnollisesti varustettu muissa suhteissa. Hänellä oli helminauha, hentoja, suoria, mustia leninkejä aamuksi, viehättäviä valkean ja keltaisen sekä vihreän ja vaaleanpunaisen kirjavia iltapäiväksi, valkeita jumpereita, joissa oli poimutetut liepeet, ja pieniä, valkeita hattuja tennistä varten ja suoria, erinomaisen tyylikkäitä, hihattomia leninkejä iltaisia tanssiaisia varten. Hänellä oli niitä kaikkia. Äiti oli tilannut niitä Pariisissa ikävystyneen anteliaana ja moitteettoman hyvämakuisena, innokkaasti kallistaen korvansa kuulemaan, kun muotineidot ihastuneina ylistivät hänen tytärtään.

»Jos olisit hieman typerämpi», huomautti äiti, »saattaisit loistavasti esiintyä Lontoon seura piireissä näinkin myöhään. Sinulla on ulkonäkö. Sinä olet typerä — kyllin typerä luultavasti tuhotaksesi kaikki mahdollisuutesi — mutta et ole typerä läpikotaisin. Olet samanlainen kuin isäsi; hän eli säihkyvä tomppeli. En ole koskaan aikonut viedä sinua avioliittomarkkinoille — mutta teen sen, jos haluat — jollet ole jo päättänyt mennä naimisiin jonkun nuoren Fyfen kanssa… He kai ovat aika hyvää sukua.»

Judith nauroi äidin naljailuille ja veistetyille ja saavutti menestystä seuraelämässä. Hän ajeli autolla, lörpötteli, tanssi ja pelasi tennistä, aluksi ponnistellen — Roddyn silloin tällöin johtuessa mieleen synkistämään ja murskaamaan kaikkea — vähitellen sitten tuntien eräänlaista nautintoa, napsauttaen sormiaan entisyydelle, antautuen täydelleen ilveilyyn, muistamatta seisoa sivussa tarkkailemassa, hupakkona läpikotaisin — jopa typeränäkin, joka päivä yhä typerämpänä.

Totisena hän meni seurustelusalien lävitse; kaikki tunsivat hänet ja silmäilivät häntä päästä jalkoihin saakka hänen mennessään ohitse, puhelivat hänen leningeistään supattamalla, kasvot hymyilevinä tai kylminä. Kaduilla häneen tähyiltiin, ja hän piti siitä; hän ihaili omaa kuvaansa myymälöiden ikkunoista. Vanhahko ranskalainen kreivi, jonka niskassa oli kaksi ihralaskosta, rukoili äidiltä hänen tyttärensä kättä. Se oli aika veikeä pila.

Sitten eräänä iltana istuessaan äidin kanssa seurustelusalissa keskustelemassa muiden vieraiden puvuista hän näki Julianin astuvan sisään. Tulijan yllä oli vanha, valkea villapaita, jossa oli kierretty kaulus, ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekavina hänen kalpealla, juovaisella otsallaan. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat harmaina pölystä, hänen poskensa olivat punehtuneet ja silmänsä kirkkaat äärimmäisestä väsymyksestä. Hän seisoi yksin ovella vaivattomasti ja kiirehtimättä katseensa harhaillessa ympäri salia, hänen tähyillessään Judithia tuijottavasta, supattavasta seurueesta. Jopa jo ennen kuin Judith tunsi tulijan, sykähti hänen sydämensä hiukan, sillä hienomuotoinen, vaaleaverinen, kookas, sulavakäytöksinen Julian oli hämmästyttävän kaunis näky, kun oli viettänyt kaksi viikkoa pienten, ketterien, mustaviiksisten ja lihavaniskaisten miesten parissa.

Judith juoksi salin poikki ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, tervehtien häntä riemastuneesti. Ystävä Englannista! Hän oli ystävä Englannista. Kuinka paljon se sittenkin merkitsikään! Julian oli romanttisesti pitänyt lupauksensa ja tullut etsimään häntä, tämä hienon näköinen nuori mies, jota kaikki tähyilivät. Seisoessaan siinä käsi kädessä he olivat kiihkeiden huomautusten ja olettamusten keskipisteenä, se oli imartelevaa. Judith oli mielissään siitä, että Julian oli keksinyt niin draamallisen saapumistavan.

Hän oli tullut autolla Pariisista, kertoi hän, ajanut koko päivän kirotun kehnoilla teillä typertävässä helteessä. Hän oli löytänyt Judithin hotellin ensi arvauksella.

Tilattuaan huoneen hän poistui kylpemään ja muuttamaan vaatteita. Judith palasi selittämään äidille, joka ei pyytänyt selityksiä. Oli hauska, huomautti hän, nähdä uudet kasvot; ja nuo Fyfet olivat aina näyttäneet hienoilta. Hän oli hyvillään siitä, että Judithilla oli nyt sopiva kumppani hänen hoitokautensa loppuaikana. Jos hän kissansyvässä mielessään ajatteli: »Tämä se siis on!» eivät hänen timanttimaiset silmänsä kavaltaneet häntä.

Puolen tunnin kuluttua Julian tuli alakertaan upeana päivällispuvussaan, istuutui äidin viereen ja alkoi heti huvittaa häntä luontevalla, sivistyneellä pakinakeskustelulla, josta äiti piti.

Kun sitten soittokunta alkoi hekumallisesti nykiä sydämenkieliä virittämällä kappaleen Einmal kommt der Tag, kääntyi hän ensi kerran Judithin puoleen, huudahtaen:

Äidin särisevä, hiljainen huvinauru kaikui Judithin korvissa hänen noustessaan seuraamaan Juliania.

»Nyt mennään. Antaa soida!» Ja he kiersivät tyhjää lattiaa liukuen, pysähdellen ja kääntyillen, samalla kun kaikki tähystivät heitä ja soittokunta hymyilevänä soitti heille. Heidän vartaloittensa poljento oli kertaakaan hairahtumatta soiton katkonaisen tunnekiihkon mukainen.

»Niin, olit pikku tyttö silloin. Se olisi ollut hyödytöntä. Et maintenant, n'est-ce-pas, la petite est devenue femme? Me tulemme yhdessä toimeen oikein hyvin.»

»Sinulla on kauniit vaatteet. Käyttäydyt moitteettomasti. Sinussa on sävyä… Tässä huoneessa ei yksikään vedä sinulle likimainkaan vertoja. Mitä aiot tehdä tuolla kaikella?»

Julian piti häntä tuokion kauempana itsestään silmäilläkseen hänen kasvojaan.

»Tiens! Tiens! Alkaako lempeä Judith muuttua paholaiseksi?… Olisi hupaista nähdä hänen koettavan.»

»No niin, aloita näyttämällä hieman enemmän sellaiselta kuin nauttisit siitä. Oletko milloinkaan ollut onnellinen? Et. Milloin tahansa olet olemaisillasi, alat ajatella: 'Nyt olen onnellinen. Kuinka mielenkiintoista!… Olenko todellakin onnellinen? Sinun pitää oppia hiukan mannermaalaista huolettomuutta — minä opetan sitä sinulle.»

»— ja myös pilkallisuutta. Oi, Judith, sinä edistyt. Minusta on hupaista nähdä, kun suusi yrittää olla kova. Siinä on niin somia piirteitä.»

Soitto taukosi, ja Judith irtaantui. Jotkut ihmiset taputtivat käsiään, ja hän nyökkäsi ja hymyili soittokunnalle… näytellen, näytellen, silmään pistävän maltillisena…

Hänen silmänsä loistivat hermostollisesta väsymyksestä ja katsoivat häneen liian läpitunkevasti.

»Jos asia olisi niin», vastasi Judith, lähtien kävelemään takaisin tuolilleen, »olisi se vahinko… Tai kenties sekin olisi virkistävää.»

»Hyvää yötä, Julian! Mene sinä vuoteeseen! Olet niin uupunut, että tuskin pysyt pystyssä. Huomenna alamme nauttia elämästä kauheasti. Viivythän täällä vähän aikaa, eikö niin?»

»Niin, kyllä viivyn», lupasi toinen. »Hetki on luullakseni onnellinen minulle… Enkö ole aina vakuuttanut jaksavani odottaa vuoroani?»

»Kyllä, niin olet vakuuttanut. Sinulla on epäilemättä hyvä vainu.
Sinusta uhkuu hienoa oveluutta… Hyvää yötä!»

Jotakin oli tekeillä… Julian oli tullessaan luonut varjoja eteensä ja jälkeensä. Vanhat asiat alkoivat kuohua; vanha muistamissairaus alkoi taaskin vaivata. Ja edestäpäin ei näkynyt sarastusta.

Tuossa sakeassa, höyryisessä maailmassa, tuskastuttavan helteen, keltatautisten kasvojen, runsaan ravinnon, aistillisten tanssien, naisten huumaavien tuoksujen, teennäisten, kaarimaisten huulien, pehmeän, hikoilevan ihon sekavassa maaperässä Judithin vastaus Julianille iti ja versoi. Vastahakoisuuteen juurtuneena, Julianin taidokkaiden temppujen hoivaamana se kasvoi omituiseksi kasviksi, yhä voimakkaammaksi ja omituisemmaksi jokaisen vihlovan, heräävän muiston jälkeen.

Julianin täytyisi pelastaa hänet tällä kertaa; varmastikin hänen älynsä ja viisautensa, varmastikin sukupuoli-, äly- ja tunnekokemusten tuntematon maailma, jota hän niin houkuttelevasti piti tuskin poissa ulottuvilta — varmasti ne ajan mittaan kasaisivat suojaavan pengermän menneisyyden päälle.

Ei kosketuksella eikä katseella Julian näyttänyt haluavansa häntä. Hän kutoi verkkoaan sanoilla; hän ymmärsi Judithia, ja viimemainittu tunsi hänen pääsevän likemmäksi askeleen askeleelta.

Hän tekeytyi mallikelpoiseksi kumppaniksi — pakisten ja ladellen kyynillisiä sutkauksia äidin kanssa, suorittaen hänen tehtäviään, tarjoten autonsa aina hänen käytettäväkseen, käyttäen heitä kuulemassa musiikkia, syömässä herkullisia aterioita, pelaten tennistä Judithin ja hänen hotellituttaviensa kanssa.

Menipä hän niinkin pitkälle, että väitti tenniksen tekevän hyvää hänen hengenahdistukselleen ja pelasi tenniskilpailuissa Judithin parina; ja vasta loppuottelussa, riemastuttavan innokkaiden kohtausten aikana he kärsivät tappion pelatessaan brasilialaisia sisaruksia, veljeä ja sisarta, vastaan.

Julianin auto odotti tenniskentän laidalla valmiina kiidättämään hänet pois kuumasta tungoksesta.

Onnellisena, hikisenä, helteen ja väsymyksen huumaamana hän kapusi autoon Julianin vierelle ja nojautui taaksepäin.

»No niin, lähdemme etsimään jotakin paikkaa, jossa saamme uida», ehdotti Julian.

»Ja syömme illallista jossakin majatalossa ja viivymme ulkosalla paljoa kauemmin kuin meidän pitäisi.»

»Niin. Oi, Julian, olemme pitäneet paljon hauskaa yhdessä. Muistan sen aina.»

Hän laski kätensä Julianin polvelle, ja viimemainittu hymyili ja nyökkäili perin koruttomasti ja veljellisesti… Julian oli totisesti pannut parastaan auttaakseen häntä voittamaan. Hän oli kiitollinen siitä, että Julian sopeutui hänen mielialaansa.

Auto nousi kiemuroiden ylöspäin viinitarhojen peittämien kunnaiden rinteillä, ja sähköinen ilma värähteli, jakautuen heidän kupeilleen näkyvinä aaltoina. Aurinko painui mailleen pilvettömällä taivaalla veripunaisena kehränä. Sen säteet olivat aikoja sitten poistuneet mutkittelevalta, jyrkältä ja kiviseltä tieltä, jota myöten he nyt ajoivat; ja harmaan vihreä, rauhallinen viileys hiveli kaikkia aisteja. Sitten tie painui syvemmälle autioon, metsäiseen seutuun, ja Judith näki puron, joka hyppelehti ja kohahteli pieninä putouksina syvällä tien alapuolella ammottavassa rotkossa.

Hän riensi juoksujalkaa purolle, ja Julian seurasi häntä, kantaen uimapukuja ja pyyhkeitä.

»Kävellään pitkin sen vartta alaspäin, Julian. Me löydämme jonkun paikan, siitä olen varma.»

Pian puro poikkesi enemmän metsään päin ja alkoi käydä syvemmäksi ja leveämmäksi, laskeutuen sitten tasaisena, lievänä putouksena kallioaltaaseen. Siinä vesi oli paikallaan syvänä ja hiljaisena, ennenkuin se altaan toisessa päässä taaskin syöksähti alaspäin jyrkkänä, kuohuisena koskena lähtien uudelleen kiitämään yhä alaspäin.

»Oi, Julian, kuinka ihana uimalammikko! Onko tämä mahdollista? Katsohan sen väriä, pyydän! Onko se kalkkikiveä?»

Koko ympyräinen kalliokoverrus hohti kuin himmeä hopea hämärän sinisen veden lävitse.

»Ja kyllin syvä sukeltamista varten, Julian — jos uskallamme syöksyä noin lumotun kauniiseen aineeseen… Mitä arvelet täällä elävän? Se saattaa lumota meidät… Minä en välitä. Haluaisin olla lumottuna. Etkö usko, että jos tuonne hyppää, saattaa nousta vedestä ylt'yleensä hopeisen sinisenä, kylmänä ja välkkyvänä? Tahtoisin kävellä hotellin seurusteluhuoneen lävitse alasti sellaisena, päässäni pitkä, sininen, vettä valuva tukka! Oi, joutuin, Julian — koetetaan kumpikin! Minulla ei ole ollut onnea pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin, onko sinulla ollut? Kenties se on tänään muuttunut. Riisuudu sinä tässä! Minä menen tämän pensaan taakse ja puhelen sinulle siitä kuten Jumala. Kas niin — pois yltä lainaverhot!»

Hänen lausuttuaan viimeiset sanat välähti hänen mieleensä äkkiä Jennifer soluttamassa vaatteitaan pois valkeilta olkapäiltä ja rinnalta, puhellen ja nauraen. Muistotulva, Jenniferin pää, heloittaen auringonvalossa, vartalo kumartuneena veden puoleen — kaikki ne toukokuun ajat kukkivine orapihlajineen ja esikkoineen, päivät, jotka muistuttivat tulista, huumaavaa viiniä, joina häntä hurmasivat kasvaminen ja Jenniferin rakastaminen, Donnen, Websterin ja Marlowen teosten lukeminen, haaveileminen Roddysta… Mihin ne kaikki olivat joutuneet? — Missä oli Jennifer? — Ketä lumoamassa nyt? — Kuinka hämärästi hän muisti Judithia? Kuinka sairaloinen, kuinka epävarma tämä nykyinen tunne olikaan verrattuna siihen myrskyiseen värikkyyteen — kuinka viheliäistä teeskentelyä! Olisiko hän enää milloinkaan onnellinen?

Laihana ja karvaisena uimapuvussaan Julian jo tunnusteli vettä varpaillaan, kun Judith tuli näkyviin, kannusti lannistunutta mieltänsä, juoksi pensaiden välitse hänen vierelleen, pysähtyi tuokioksi, huudahti: »Ah!» ja sukelsi nestemäiseen hämärään.

Julian sujahti veteen hänen jäljessään, ja he kohosivat pinnalle yhtä aikaa. »Sinun ei olisi pitänyt sukeltaa sillä tavoin», huusi Julian. »Älä tee toiste siten. Siinä kohdassa, johon hyppäsit, on iso, rosoinen kivi — olisit saattanut kolhaista siihen pääsi. Olet hyvin pahankurinen tyttö.»

»Pyh!» Judith loiskutteli ja potki hänen ympärillään ja ui putouksen äärelle, niin että tunsi poreilevan ryöpyn painavan hartioitaan. Vesi oli kylmää; auringonsäteet eivät voineet milloinkaan osua siihen muutoin kuin valoisina läikkinä lehväisten oksien lomitse. Putousten kohu kuulosti pehmeältä, täyteläiseltä, sekavalta puheensorinalta. Ei mikään koko maailmassa ollut niin sileätä kuin niiden kiiltävät, silkinhienot, alaspäin kaartuvat pinnat.

Judith katsahti taaksensa ja näki Julianin lähellä altaan vastaista laitaa koettamassa pelastautua, ettei virta veisi häntä mukanaan. Judith nauroi, mutta Julian puolestaan ei nauranut, vaan raahautui vedestä ja istuutui kivelle äänettömänä; ja Judith näki, että hänen jalkansa ja käsivartensa olivat naarmuiset ja että niistä vuoti verta. Katuvaisena Judith meni hänen luoksensa, huuhteli veren pois, ammentaen vettä käsillään ja jupisi lyhyitä myötätunnon ilmaisuja, kunnes kirvelevä kipu vaimeni. Julian ei ollut vahva, se hänen täytyi muistaa; säikähdys ja kipu olivat saaneet hänen huulensa kalpenemaan. Julian-raukka!… Kuinka sileiltä ja maidonvalkeilta hänen raajansa näyttivätkään Julianin raajojen rinnalla!…

»Vielä yksi sukellus ennen pukeutumista, Julian. Istu sinä tässä lepäämässä!»

Julian istui katselemassa, kun hän taaskin sujahti veteen, kääntyi selälleen, ponnisti pontevasti äyräältä molemmilla jaloillaan ja lipui toiselle laidalle veden voimakkaasti aaltoillessa. Sitten hän kiipesi kalliolle ja jäi seisomaan vastapäätä Juliania vettä valuvana ja hymyilevänä.

Jotakin välähti Julianin silmissä, kun niiden katse kerrankin suuntautui suoraan häneen; se ei ollut ihailua eikä halua, vaan jotakin tylyä ja vihamielistä, ikäänkuin näky olisi harmittanut häntä. »Niinpä kyllä, se näyttää vartalosi hyvin», virkkoi hän.

»En!» Judith sinkautti sanan ikäänkuin sylkäisemällä ja poistui nopeasti.

He söivät illallista valkeassa majatalossa metsän laidassa, noin kolme neljänneskilometriä kauempana. Sama puro virtasi nyt tasaisena puutarhan halki; ja tumma-ihoinen, lihava emäntä, jolla oli paksut, kiiltävät, komeat palmikot, toi munakkaita ja forelleja, salaattia ja hedelmiä heidän plataanipuun juurelle sijoitettuun pöytäänsä. Kaikkialla istui oksilla lintuja laulamassa viimeisiä säveliään.

»Kuunteles, Julian! Eikö tuo ole kuin olekin rastas? Mitä tekemistä sillä on Englannin ulkopuolella? Oi, sen laulusta soinnahtaa koti-ikävä!» Koti-ikävä valtasi äkkiä Judithin. »Minäkin haluaisin lähteä kotiin! Minä en ole matkailija. Kaihoan kotiin — niin se on. Ranskasta muistan useimmin otaksuttavasti tätä rastasta ja uimalammikkoamme — ja vain sen tähden, että ne saattoivat minut ajattelemaan Englantia… Yliopistossa uin usein erään tytön kanssa… Sinusta olisi ollut hauska katsella häntä. Hänen nimensä oli Jennifer Baird…»

»Oletko tavannut hänet?» Kädet ristissä, sydämensä jyskyttäessä Judith tuijotti häneen.

»Niin, varmasti se oli hänen nimensä. Olin Skotlannissa hänen serkkujensa luona.»

»Se taisi olla viime vuonna. Nyt muistan, että hän kertoi olleensa Cambridgessa ja tuntevansa sinut; mutta hän ei ollut kovin herkkä puhelemaan sinusta. En mitenkään olisi hänen sanojensa nojalla arvannut teidän olleen helmaystävyksiä.» Julianin ääni kuulosti pilkalliselta.

»Niin, et olisikaan!» tokaisi Judith loukkaantuneena ja ivallisena. »Hän ei kerro kaikille, milloin —» Hän vaikeni, sillä ehkäpä Jennifer ei sittenkään ollut muistellut häntä paljon ollessaan poissa. Hän lisäsi rauhallisesti: »Tunsin hänet hyvin aikanani. Sanohan… Mitä arvelet hänestä?»

»No, yhtä hullu kuin moni muu. Mutta hän oli eloisampi kuin useimmat ihmiset. Palava liekki, sanokaamme.» Julianin ääni oli umpimielinen, tyly.

»En; eikä hän minusta.» Hän naurahti. »Mutta hänessä oli voimaa, sen myönnän. Joskus aion lähteä etsimään häntä. Varmasti osaisin saada hänet pitämään minusta.»

»En usko, että saisit!» Judithin teki mieli lyödä häntä hänen kylmäverisen itsevarmuutensa tähden. »Jos luulet, että pystyisit — ohjaamaan häntä, hallitsemaan häntä, niin säälin sinua, siinä kaikki! Haluaisin nähdä sinun yrittävän! Luulisit saaneesi hänet helposti — mutta seuraavalla hetkellä hän olisi pujahtanut käsistäsi… Kuinka nauraisinkaan!… Omasta puolestani minun ei tarvinnut taivuttaa pitämään häntä itsestäni: hän piti.»

Hän tunsi puhuvansa rajusti ja vaikeni entisyyden valtavan muistotulvan heikentämänä.

Se oli liian tuskallista. Mitä hyödytti koettaa enää reutoilla? Entisyydestä ei voinut milloinkaan päästä vapaaksi. Yksi ainoa sana toi sen jälleen eteen, ja lyhyessä tuokiossa oli kaikki muu paitsi sen varjoja käynyt mitättömäksi ja merkityksettömäksi.

Julian katseli häntä, kohotti kulmakarvojaan, teeskennellen kohteliasta hämmästystä ja silmäili häntä tarkasti.

»No! No!» tyynnytti hän. »Rauhoitu, pikku käärme! Olet saanut minut uskomaan, että hartaimmatkin ponnistukseni menisivät hukkaan.»

Judith piilotti kasvonsa, kumartuen pöydän ylitse molemmat kädet otsalla ja tuntien pyörrytyksen kuvotusta ja hikoilua.

»Eipä silti, etten ole pahoillani, jollen enää koskaan näe häntä hevosen selässä. Hän näytti suurenmoiselta.»

»Oi, niin! Hän…» Kasvot vieläkin piilossa Judith lisäsi ääni heikkona, mutta varmana: »Lähtisin hänen luoksensa heti, tällä minuutilla, jos tietäisin, missä hän on. Mutta en tiedä.»

Syntyi äänettömyys, ja sitten Julian virkkoi lempeästi: »Minä otan siitä selkoa, jos haluat, rakas ystävä.» Judith ojensi kätensä pöydän ylitse hänelle.

Julian silitti hänen kättänsä ja sanaakaan virkkamatta poistui hänen luotansa, lähtien maksamaan laskua. Hänen palattuaan Judith jaksoi kääntää häneen päin rauhalliset ja hymyilevät kasvot.

Tähdet tuikkivat taivaalla heidän lähtiessään jälleen taivaltamaan, ja alkava pimeys muistutti kukkivaa orvokkipeltoa.

Judith istui hänen vieressään äänettömänä ja hämärien aavistusten vaivaamana.

»On sääli, että olet niin onneton», pahoitteli Julian. »Olen tainnut sanoa samoin jo ennenkin.»

»Ymmärräthän», jatkoi toinen, »että olet hupakko tällä tavoin masentuessasi».

»Sinä yksinkertaisesti tuhoat itsesi sen tähden, eikä se voi olla sen arvoista. Miksi et kerro minulle siitä? Lupaan olla kiltti.»

»Kerro toki minulle, rakas! Tiedäthän, että asiat paisuvat hirmuisiksi, kun telkeämme ne mieleemme. Saat nähdä, että tuntuu paremmalta saatuasi vain sydämesi puretuksi.» Hän haasteli hellän isän tapaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Olen rakastunut erääseen henkilöön», kuiskasi Judith. »Siinä kaikki.
Luulin sen olevan mennyttä… Voi, hyväinen aika, kuinka kamalaa!…»
Hän hengitti syvään, tukehtuneesti.

»Sinun ei tarvitse pahoitella.» Judith terästäytyi. »Se on minulle hyväksi. Sitäpaitsi se on tosiaankin mennyttä; tuskin koskaan ajattelen sitä enää.»

»Jenniferkö? Ei. Vaikka hänkin on mennyttä… ja se tekee kaikki paljoa pahemmaksi…» Kerkeästi hän lisäsi: »Sinä et häntä tunne.»

»Joka tapauksessa», virkkoi Judith kevyesti, »yksi paha on elämästäni poissa: nimittäin rakastuminen. Olen vapaa siitä!»

»Oi, älä ole naurettava, rakas lapsi! Älä ole niin hupsu! Ethän ole vielä oppinut lapsuudenaikaista aapistasi. Minä tiedän. Onko tarkoituksesi väittää tämän tuntemattoman miekkosen ehdyttäneen koko rakastamiskykysi elämäsi loppuun saakka? Silloin, olen pahoillani; sinussa on vähemmän persoonallisuutta kuin luulin. Ahaa, arvelet minun pilkkaavan ja olet minulle suutuksissasi. Ja minä pilkkaankin. Niin, niin! Ja olen niin pahoillani tähtesi, että —. Mutta et tietystikään tahdo uskoa sitä.»

Hän puhui intohimoisesti, hidastaen vauhtia niin, että auto lopulta tuskin mateli eteenpäin, ja vihdoin seisauttaen sen tyyten tien laidalle jyrkän kallioseinämän juurelle. Alkoi käydä hyvin pimeäksi; Judith pikemminkin tunsi kuin näki toisen silmien ja suun pingoittuneen ilmeen.

»Sinä et usko sitä», toisti Julian, »ja ajattelet tällä hetkellä, ettei minun kaltaistani vintiötä ole koskaan ennen ollut olemassa».

»En.» Judithia huumasi. »Arvelen tarkoituksesi olevan olla ystävällinen. Mutta sinä et ymmärrä.»

»Ahaa! En luonnollisestikaan. Kuinka voi minunlaiseni karkea, miespuolinen elukka ymmärtää hienostuneen ja herkkätuntoisen nuoren neidon tunteita?»

»No niin, kirottua! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?» huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia — huomaa: vuosikausia! — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita? Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta älä uikuta!»

»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan — niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi! Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina — itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»

»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen narri.»

»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»

»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että meillä on hupaista.»

Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?

Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä, että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei kuitenkaan voinut havaita.

Julianin rakastajatar… Se ajatus oli jostakin syystä syvälti tyrmistyttävä.

Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen… Mutta kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita kokemuksistaan.

»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!… Mutta», lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»

»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään. Luullakseni hän rakastaa sinua.»

Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.

»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian. »Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä… Oi, se olisi kammottavaa.»

»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä voisimme antaa toisillemme!»

»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille…» Judith piti päätänsä käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle sellaista, mitä hän kaipaisi?

»Se olisi, se olisi. Me eläisimme hieman ajattelemisen sijasta. Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää, mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith, en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen! Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»

Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.

»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi! Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi sitä haluta.»

»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet itsesi.»

Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.

»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle. Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua, Judith.»

»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen mukana.

»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti: »Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»

»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»

»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.

Auto lipui viehättävän tyynessä ilmassa kunnailta tasangolle. Kerran
Judith rikkoi hiljaisuuden sanoakseen:

»Eihän mikään ole yrittämisen arvoista, Julian? Eihän ole väliä sillä, mitä tekee? Eihän oikeastaan ole mitään viisautta koko eläminen?»

»Judith-raukka! Heitä mielestäsi sellainen! Aikanasi sinun täytyy se tehdä. Alistu! Korvaus ei sitten tunnukaan niin nurinkurisen mitättömältä. Oli aika… Mutta se on mennyttä. Niin kauan kuin onnen puoli on voitolla, olen tyytyväinen elämään. Se, että se kaikki on turhaa, on lakannut vaivaamasta minua. Ei oikeastaan ole vaikea olla onnellinen, Judith.»

Mutta hän tunsi alakuloisuuden masentavan mieltänsä kuunnellessaan Julianin puheita; ja viimemainitun rauhallinen ääni kajahteli murheellisesti hänen sydämessään.

Hän toivotti Julianille hyvää yötä tyhjässä seurustelusalissa ja meni yläkertaan ruusuilla ja kultauksella koristettuun, kalseaan makuuhuoneeseensa.

Hänestä tulisi Julianin rakastajatar… Julian oli hänestä varma; hän oli pannut merkille Julianin voitonriemuiset silmät ja hymyilevän suun sanoessaan hyvää yötä… Jos hän olisi tarjoutunut Roddyn rakastajattareksi, olisi Roddy kenties suostunut ilomielin. Ei hänkään ollut luotu avioliittoa varten.

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Martinia, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hänelle, mutta luopui muutamien lauseiden jälkeen yrittämästä; hänen päänsä oli niin raskas, ettei hän jaksanut ajatella, ja hän paneutui vuoteeseen.

Seuraava päivä oli jour de fête; kaikissa hotelleissa oli suuria tanssiaisia, huveja ja tanssikilpailuja.

»Me kierrämme katsomassa niitä, Judy», virkkoi Julian »Ja sen jälkeen lähdemme autolla kunnaille — teemmekö niin?»

Julian oli hyvätuulinen, hilpeä ja ystävällinen; hänen kasvojensa juovat näyttivät tasoittuneen, ja hänen ja Charlien yhdennäköisyys oli hänessä selvästi havaittavissa.

Kuvitellessaan tulevaisuutta Judith näki vastahakoisesti ja avuttomasti joutuvansa yhä läheisempiin suhteihin hänen kanssansa. Julian ei kyllästyisi häneen pian. Kun he kerran aloittaisivat, katkeaisivat kaikki häntä entisyyteen yhdistävät siteet välttämättä täydelleen. Yhdessä he olisivat hillittömiä, vapaita; yhdessä he sieppaisivat nautintoja elämän arvottomuudesta, sillä Julian oli vilpittömästi luvannut antaa hänelle kaikkea sitä, mitä hän kaipasi; Julian oli oppinut tarkalleen tietämään, miten onni saavutettaisiin, ja opettaisi häntä… Ja hän oli luvannut, että Julian saisi opettaa häntä.

Harkitusti Julian pysytteli poissa sen päivän, ja Judith vietti aamun äidin seurassa, tarkkaillen sisäisten häiriöiden vaivaamia ihmisiä, jotka liikkuivat sinne tänne Placelle, siirtyen kuppi kädessä lähteeltä toiselle, iltapäivän äidin kanssa pukuja tilaamassa sekä teen ja päivällisen väliset tunnit äidin seurassa hotellin seurustelusalissa, surullisesti karkottaen aina jälleen mieleen palaavia ajatuksia Roddysta.

Äiti lähetti hänet ostamaan »Daily Mailin» mannerpainoksen numeron, joita kimakkaääniset naiset innokkaasti kauppasivat Placella. Lornettinsa lävitse äiti silmäili ilmoitusta äsken saapuneista henkilöistä, poliittista katsausta, äskeistä junaonnettomuutta Ranskassa, haukotteli, huomautti, että lomakaudelle Englannissa näyttivät tavallisuuden mukaan olevan tunnusmerkillisiä murhat ja hukkumistapaukset, haukotteli uudelleen ja meni yläkertaan lepäämään ennen bridgepelin alkua.

Vielä tunti päivälliseen ilman muuta tehtävää kuin istuminen ja ajatteleminen.

Välinpitämättömästi hän otti käteensä huonosti painetut arkit. Kolminkertainen murhenäytelmä venematkalla. Minkä tähden ne aina olivat kolminkertaisia? Miltähän tuntui sellaisen kolminkertaisen murhenäytelmän uhrien sukulaisista ja ystävistä? Mutta sellainen oli luokkaonnettomuus, samanlainen kuin ruttokuolema — ei yleinen.

Purjehdusonnettomuus St. Catherinen kohdalla Wight-saaren rannikolla. Siellähän Martin ja Roddy olivat purjehtimassa. He olivat saattaneet olla sitä näkemässä. Tunnetun nuoren purjehtijan traagillinen loppu.

Hän aikoi laskea sanomalehden käsistään, mutta hänen katseensa osui erääseen nimeen, ja hänen täytyi lukea edelleen:

Kanaalissa vallinneen sakean sumun otaksutaan tuottaneen kuoleman herra G. M. St. V. Fyfelle, joka oli Solentin tunnetuimpia nuoria purjehtijoita.

Tähän mennessä saamiemme tietojen mukaan oli herra Fyfe, joka oli taitava purjehtija ja uimari, ollut —nnen päivän varhaisesta aamusta saakka vesillä yksin purjehtimassa pienellä »Sea Pink» -nimisellä kutterillaan. Keskipäivän tienoilla ajautui kanaalista sakea sumu, ja illalla kävivät hänen ystävänsä levottomiksi, kun häntä ei kuulunut takaisin. Seuraavana aamuna löydettiin pelastusrengas ja joitakuita muita haaksirikon jätteitä, jotka olivat ajautuneet rannalle Brooken lähistöllä ja jotka tunnettiin herra Fyfen purteen kuuluneiksi. Arvellaan, että purren yli on edellisen päivän iltapuolella sumussa ajanut postihöyry tai joku muu iso alus St. Catherinen niemen kohdalla. Ruumista ei vielä ole löydetty.

Herra G.M. St. V. Fyfe oli neljäkolmattavuotias, vanhempiensa ainoa poika; hänen isänsä oli edesmennyt sir John Fyfe, Bathin ritarikunnan komentajaristin saanut, ja hänen äitinsä lady Fyfe asuu Manor Housessa, Fernwoodissa, Hants. Vainaja opiskeli Etonissa ja Trinity-yliopistossa Cambridgessa ja oli…

Martinin nimikirjaimet olivat — Voi, hyvä Jumala! — Judith oli unohtanut tietävänsä hänen nimikirjaimensa. Nyt hän saattoi nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuina kirjekuoreen: G. M. St. V. Fyfe. Niin arvokkaat, miellyttävät nimikirjaimet… Se ei voinut olla Martin, koska yläkerrassa odotti keskeneräinen kirje lähettämistä. Martin oli turvallisena purjehtimassa Roddyn ja parin muun henkilön kanssa. Hän ei lähtisi purjehtimaan kutterilla yksin sumussa, koska se oli niin vaarallista eikä hän koskaan tehnyt mitään vaarallista.

Jos hän lukisi uutisen vielä kerran rauhallisesti lävitse, niin hän oivaltaisi, että hukkunut oli joku muu.

Mutta vain päivämäärä… Kaksi päivää sitten se oli tapahtunut… Herra G. M. St. V. Fyfe — Martin Fyfe — Martin oli ollut poissa maailmasta kaksi päivää…

Judith mietti: Jos olen olevinani ikäänkuin en olisi tuota lukenut, on ihan sama kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Minä en sitä tiedä, ja silloin se lakkaa olemasta totta.

Hän käänsi sanomalehden huolellisesti kokoon, otti sen mukaansa ja meni yläkertaan, jossa hän pukeutui päivällistä varten tarkan huolekkaasti. Hän söisi päivällistä Julianin seurassa siinä hotellissa, jossa tanssikilpailu otaksuttavasti sukeutuisi parhaaksi, ja oli luvannut pukea illaksi yllensä sen leningin, joka Juliania eniten miellytti.

Julianin tilaama päivällinen oli hyvin ylellinen ja kallis; ja Judithin lautasen vieressä oli kimppu hajuneilikoita. Hummereita ja samppanjaa. Kuinka paljon innostuneita ihmisiä! Paljas iho oli kovin rumaa, ja kaikkien noiden naisten aalloille käherretyt hiukset olivat sietämättömiä. Kuinka yksitoikkoisia kasvot tungoksessa olivatkaan!…

Julian tarkkaili häntä vaivihkaa, luoden häneen välkkyviä katseita, vaikka olikin näennäisesti kiinnittänyt huomionsa yleisöön. Hän joi rauhattomasti, ja hänen kasvojensa juovat olivat sangen selvät. Judith halusi huomauttaa hänelle jotakin väkijoukon kasvojen yksitoikkoisuudesta ja sitten jotakin aaltomaisiksi käherretyistä hiuksista. Senjälkeen hän tiedusti:

»En. Pariisi on päämajani. Kun poistun tällä tavoin, on minusta parempi, että suurmaailma odottaa paluutani eikä seuraa minua.»

»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut tuntemaan itsesi vapaaksi.»

Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia varten… Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa hänelle.

Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua; ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.

Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi jotakin hänen edessään.

»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä tuonnempana…»

Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla, liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan todellisia ihmisiä.

»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?… Olethan huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään. Siinä koko erotus… Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi, haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»

Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia, vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan:

»Mais regardez donc un peu! En blanc — vois-tu? Elle est bien, celle-là. C'est tout à fait mon type.»

Julian vei häntä kerran salin ympäri, mutta katsahti sitten häneen ja virkkoi:

Judith katsoi häneen pelokkaana, mykistyneenä. Sillä oli syynsä. Pian — pian hänen täytyisi ilmaista se Julianille; ja sitten, kun se olisi lausuttu, olisi se totta iäksi. Ei vielä.

Tanssikilpailu oli alkanut äänekkään naurun ja kättentaputusten kaikuessa. Vähitellen harventuen parit kaartelivat itsetietoisesti. Pienet, lämminsilmäiset, puoliveriset sisarukset, veli ja sisar, olivat paras pari. Heidän vartalonsa olivat joustavat, vennot ja taipuisat, heidän ylväsasentoiset pienet päänsä kiilsivät kuin musta vesi, heidän silmänsä ja huulensa olivat haaveksivat, aistilliset, surumieliset, heidän raajansa liikkuivat runollisesti ja soitannollisesti. Palkinnonsaajina he suostuivat antamaan tanssinäytännön.

Punehtuneena, hampaiden välkkyessä hymyn raottamien huulien välistä sisar liiti huoneen toisesta päästä veljeään kohti. Veli ojensi hänelle kätensä, hän pysähtyi, pyöräyttäen pitkää, leveätä, keltaista hamettaan — ja he alkoivat huojua ja kaarrella yhdessä. He pyörivät, seisahtuivat kuin kivettyneinä, pyörivät uudelleen. Veli nosti sisaren lattialta, ja viimemainittu keinui ilmassa, nauraen hänelle, pieni jalka ojossa, pudottautui sitten maahan kevyesti kuin höyhen ja alkoi taaskin leijailla lattialla.

»Oi, kunpa he tanssisivat loputtomiin! Heidän tanssiessaan saattoivat ihmiset kuolla hiljaa, helposti, kuten tanssija vaipuu maahan, tuntematta itse tuskaa ja herättämättä kauhua muissa. Jospa he tanssisivat iäti!… Se oli lopussa. Käsi kädessä he niiasivat ja kumarsivat ja juoksivat pois lattialta.

»Se oli tanssia», ihasteli Julian. »Näkemättä ketään muuta kuin tanssikumppaninsa, nuo pikku pahukset. Sillä tavalla opitaan.»

Roddy olisi halunnut tanssia tuon vennosti hymyilevän, sivulle vilkuvan, pienen tanssijattaren kanssa; hän olisi tehnyt sen halusta, ei säälistä. Martin olisi pysynyt hänestä erossa äänettömänä, tuntien vastenmielisyyttä.

Valossa salaman hän sitten näki rajusti, riemuisesti myllertävän meren paiskovan kallioihin lasta, vainajaa.

Kaikki olivat nyt hyvin hilpeitä. Savun lävitse näkyivät kaikki silmät ja suut nauravan viinin ja tanssin kiihoittamina. Ilmapalloja ja muistolahjoja liehui ilmassa; soittokunta soitti vinhasti. Soittajat laittoivat kasvoihinsa tekonenät ja -viikset, nousivat seisomaan, hyppivät ja huusivat.

Niin, helvetti. Virnisteleviä kasvoja, rumia vartaloita, lörpötteleviä papukaijan- ja marakatin ääniä; hornamaisia soittajia, joilla oli kiukkuiset sävelet ja sanoinkuvaamattoman pahuuden synkistämät piirteet…

Valot himmennettiin, lattia korjattiin tyhjäksi. Avoimen kohdan keskelle syöksähti tanssijatar, syytäen kukkia. Hänen valkeat balettihameensa pyörivät utuisesti. Valot sammutettiin tyyten, ja silloin havaitsi, että hänen liiviensä ja hameittensa reunat, hänen kengänsolkensa ja otsatähtensä olivat maalatut itsestään hohtavalla maalilla, joten hän nyt oli kolme tähteä ja joitakuita valokehiä ja -silmukoita, jotka pyörivät haaveellisesti pimeässä.

»Minun pitää näyttää sinulle jotakin. Tule mukaan!» Julian seurasi häntä äänettömänä hotelliin, yläkertaan, olohuoneeseen.

Hän havaitsi pitelevänsä purppuraista ilmapalloa. Hän hellitti sen ja katseli, miten se ison kuplan tavoin ponnahteli huoneen toiseen päähän.

Makuuhuoneessa hän löysi kirjeen imupaperien välistä. »Mikä äänettömyys, Martin! Minulla on ollut ikävä sinua …» Kauhistuneena hän repi sen palasiksi.

Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi ristin peukalonsa kynnellä.

Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.

Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi, joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa, silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä muodottomaksi möhkäleeksi.

Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs henkilö oli ollut tyly ja petollinen?

Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä lohduttamaan.

»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen yltämättömissä iäti.»

VIIDES OSA

Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut, keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin; harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa omituisena, pronssinvärisenä.

Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja helakka väri lievästi hämääntyneenä.

Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään autioksi jääneelle nurmikolle.

Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti; ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen, epävarman liikahduksen.

Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä sinne toistaiseksi.

Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve. Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa, vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan, poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen. Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin… Äiti oli suostunut siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!

Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja toivoa.

»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston välityksellä jotakin tointa…»

Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa, hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.

Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja Ravelin sävellyksiä… vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.

Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi, noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa elää yksin ja poimia kukkia.

Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.

Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan, vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti: »Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti. Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa… Kuinka kauan siitä olikaan!…

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina, muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.

Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.

Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole sellainen mies, jolla on ystäviä.

Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista, raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin, oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys. Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith, halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.

Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli, sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.

Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen (hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten. En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan, ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta, lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.

Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena. Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla… Mutta kas niin! Nämä ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea, vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle. Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun — sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta en tiedä mitään kaikesta siitä… enkä tahdo tietää…

Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä, eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä, rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja lähetän sen sinulle:

ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein, melkein muistat… Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä, joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen, munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona, ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia takaa yksinäisillä kujilla. Siis ei enää koskaan, Miranda, ei enää koskaan…

Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja, sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit, tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin? Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin, kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin, sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.

Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia, unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja kuollakseni siihen… Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!

J.F.

Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti, nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään — vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta; häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.

Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi kyyneliä Martinin vuoksi.

Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn, sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.

Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista — ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa. Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.

Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat jälkeeni.

Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan? Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.

Sinä, hyvä, vaaraton Julian, et ahdistaisi kärpästäkään — saatikka sitten nuoria naisia yksinäisillä kujilla. Pidän sinusta hyvin paljon ja kunnioitan hyvin suuresti moraalisi korkeata tasoa, ja jos kuolen leskenä ja minulle jää paljon lapsia, määrään ne kaikki sinun kasvatettaviksesi. Sinä itse saat niin paljon lapsia, etteivät muutamat lisäksi tuntuisikaan. Ajattele, kuinka onnellinen olet opettaessasi, kehoitellessasi ja neuvoessasi heitä!

Entä Peter ja Mariella — surullinen, kummallinen, viehättävä Mariella ja hänen lapsensa? Heidän liikuttava kohtalonsa painaa mieltäni; mutta minä en voi tehdä mitään. Vain sinä, voit, Julian. Olisin halunnut saada tietoja heistä. Huhutaan naapuritalon olevan myytävänä.

Olen ihan kuin poissa juuriltani enkä tiedä, mitä nyt tulisi tehdä. Minun pitää alkaa suunnitella. Otaksuttavasti en milloinkaan pääse kohoamaan maineeseen millään tavoin. Ennen aina varmasti uskoin pääseväni. Näen sinun hymyilevän tylysti.

Niin, tahdon olla Miranda sinulle. Yhteiset kokemuksemme merkitsivät minulle yhtä paljon kuin sinullekin, vaikka toisella tavoin; eivätkä ne milloinkaan palaa.

Kenties ei minun elämässäni enää koskaan ole majataloja, ei kenenkään seurassa. Lumous on häipynyt maailmasta. Kenties se ei enää koskaan uudistu muutoin kuin muistissa. Kenties sain yhdessä sinun kanssasi nähdä siitä viimeisen vilahduksen, mitä näen.

Martinin äidin vastaus saapui paluupostissa; se oli kirjoitettu isolla, vanhanaikaisella naisen käsialalla.

Tietysti muistan sinut. En unohda sieviä, lumoavia, suloäänisiä ihmisiä; ja Martinin ystävänä olet minulle rakas, kuten hänen kaikki ystävänsä ovat, koska he tuottivat hänelle niin paljon onnea.

Olit ystävällinen, kun kirjoitit. Kaipaan rakasta poikaani päivän jokaisena hetkenä. Häntä parempaa poikaa ei ole koskaan syntynyt. Mutta hän ei olisi toivonut minun murehtivan, ja siispä koetan olla surematta. Hän on Jumalan hallussa, ja tunnen hänen olevan hyvin likellä minua; suokoon Jumala, ettei enää ole monta vuotta jäljellä, ennenkuin hän ja minä ja hänen rakas isänsä jälleen yhdymme.

On hyvin lohdullista ajatella, kuinka onnellinen hänen elämänsä oli. Hänen luonteensa oli pelkkää päivänpaistetta, enkä tosiaankaan usko ainoankaan pilven osuneen hänen kohdalleen hänen syntymästään siihen päivään saakka, jona hänet otettiin pois meiltä. Eikö sen pitäisi lohduttaa meitä?

Kiitos vielä kerran, rakas Judith, ja usko, että Martinin äiti muistelee sinua hellästi.

»Ei ainoakaan pilvi osunut hänen kohdalleen.» Martinin äiti, iäkäs, raihnainen, yksinäinen, uskoisi sen ja hymyilisi elämänsä loppuun asti.

Ehkä sittenkin oli niin. Ehkä hän ei ollut sallinut yhden naisen mitättömän suopeuden ja töykeyden luoda varjoa tiensä laajalle, alituiselle päivänpaisteelle. Kuinka vähän he sittenkin olivatkaan olleet yhdessä, kuinka vähän keskustelleet keskenään; kuinka merkityksetön tekijä, kun kaikki otetaan huomioon, hänen, Judithin, olikaan täytynyt olla kaikkien muiden tekijöiden joukossa Martinin tuhansina elinpäivinä!

Hitaasti pimeys hälveni. Pian täytyi Jenniferin kirjeen nyt saapua ja uuden alun sarastaa tästä kaiken lopusta.

Se saapui eräänä aamuna ensimmäisen myrskyn alettua ravistella syksyn värillistä kuvaa, sellaisena päivänä, jona valot, varjot, lehdet ja lintujen siivet liikkuivat, lensivät, hohtivat, lepattivat ja seisahtelivat rauhattomassa sopusoinnussa.

Jokin pakottaa minua kirjoittamaan sinulle nyt. Olen usein ollut alkamaisillani ja sitten luopunut siitä, mutta nyt tuntuu siltä kuin minun täytyisi; tuntuu hyvin samanlaiselta kuin eräänä iltana, jota sinä ehkä et muista, mutta jonka minä muistan, jona minun täytyi tulla sinua katsomaan sen jälkeen, kun en ollut voinut tavata sinua pitkiin aikoihin — silloin, kun olit sairas.

Olen ollut niin harmistunut itseeni ja siihen, että sinä, yliopisto ja Englannin tytöt poistuitte sillä tavoin, että päätin olla ääneti vähän aikaa. En ole voinut kirjoittaa. Mutta nyt minun täytyy. Oletko hartaasti odottanut kirjettä ja luullut minun unohtaneen sinut? Rakas, en ole sinua unohtanut. Ehkä sinä olet unohtanut minut. Mutta en sitä usko. On niin kovin vaikeata kirjoittaa sinulle. Kuten näet, on tämän lukeminen vieläkin vaivaloisempaa kuin tavallisesti. Yliopistoaika tuntuu niin kaukaiselta. Naisten korkeampi koulutus ei tehnyt minulle hyvää — paitsi sitä, että se antoi minulle sinut, ja sinä olet enkeli ja niin rakastettava. Tunnen olevani hyvin vanha ja toisenlainen. Muistathan hiukseni — sinä pidit niistä — olen leikkauttanut ne kaikki pois. Vain sen tähden, että Geraldinen tukka oli lyhyt, arvelin, että minulla piti olla samanlainen. Niin minun tapaistani. Äiti ei jaksa sulattaa sitä; hänestä on moraalini nyt niin kehno, ettei sen puolesta voi rukoilla, mikä on askel oikeaan suuntaan. Se on pelkkinä aaltoina ja kiharoina, ja on ihastuttavaa, ettei se enää ole painamassa eikä ole kamalia hiusneuloja pistelemässä päänahkaani hatun alla. Ajattelin, että sen leikkaaminen olisi hyvä keino päästä irti entisyydestä samalla kertaa. Luulin, että minusta sen tehtyäni tulisi toisenlainen henkilö, sopivampi Geraldinelle. Enkä missään nimessä sietänyt hänen harjaavan tukkaani sinun jälkeesi. Muistathan Geraldinen. Juuri hänen tähtensä lähdin pois opistosta.

Rakas, vihaatko minua nyt? Sinun pitäisi vihata. Voi sitä viimeistä lukukautta ja sitä iltaa, jona sanoin sinulle jäähyväiset. Koetan aina olla sitä ajattelematta, koska minusta silloin tuntuu niin kamalalta. Lupasin selittää sinulle kaikki — enkö luvannutkin? — mutta se ei ole nyt paljoa helpompaa kuin silloinkaan, koska otaksun, että vaikka sinulle olisi mitä tapahtunut, olet vieläkin viaton lapsi, kun taas minä tunnen olevani niin turmeltunut ja kurja olento kuin suinkin osaan kuvitella. Onko sinulla vielä ollut ainoatakaan järkyttävää rakkausjuttua? Arvelin aina ennen, että olit rakastumaisillasi johonkuhun mieheen. Kenties hän on tähän mennessä saanut sinut käsittämään, mitä rakastaminen oikeastaan merkitsee. Minä rakastin sinua hirveästi ihan alusta alkaen. Ajattelin sinua aina, sekä yöllä että päivällä. Olin ihan kuumeessa sinun tähtesi. Aloin suorastaan pelätä tunteitani sinua kohtaan; ne olivat niin äärimmäisen voimakkaat. En jaksanut ymmärtää niitä. Sitten tutustuin Geraldineen ja opin käsittämään koko paljon asioita. Sinä tiedät, millainen olen — hän yllätti minut. Olin liian kiihtynyt miettimään. Hän huikaisi silmäni. Yksinkertaisesti annoin kaikkien muiden ja kaiken muun mennä. Mutta koko ajan rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Et uskone sitä, mutta se on totta. Mutta en voinut selittää sinulle, miltä minusta tuntui — en välittänyt. Sinä olisit sitä oikeastaan inhonnut, etkö olisikin? Sinä olet puhdas ja taivahinen, enkä minä ole sellainen. Eikä Geraldine ollut. Sinun tapasi oli huolehtia minusta ja suudella minua ikäänkuin olisit ollut äitini (et tietystikään oikea äitini, joka on ihan kamala, huulettomia naisia. Otaksuttavasti luonto tahtoi korvata hänen huuliensa puutteellisuutta, ja siitä johtuvat minun huuleni.) Jouduin siitä kaikesta niin pahaan sekaannukseen, että arvelin parhaaksi lähteä pois. Geraldine oli takertunut minuun — tiesin hänen saattavan tulla milloin hyvänsä enkä tahtonut teidän kohtaavan toisianne; arvasin hänen tulevan mustasukkaiseksi (hän on mustasukkaisin ihminen, mitä olen milloinkaan tuntenut). Ja käsitin, etteivät sinun ja minun väliseni suhteet enää voisi milloinkaan tulla onnellisiksi. Oi, se oli hornamainen sekaannus. Sitä ei kannata ajatella. Minun täytyi lähteä pois ja koettaa unohtaa. Niin minun tapaistani. Olen niin raukkamainen. Matkustin hänen seurassaan ulkomaille, ja hän laittoi oloni ihmeellisen hauskaksi, se minun täytyy myöntää. Olin aluksi ihan hänen lumoissaan, melkein hypnotisoitunut, ja kiersimme ympäri Euroopan. Kuten tiedät, en mahda mitään sille, että jossakin määrin aina nautin elämästä hirveästi, erittäinkin, milloin se on huimaa ja omituista — ja silloin se oli. Mutta sitten pari kohtaamaani henkilöä rakastui minuun, ja luullakseni minäkin rakastuin heihin hieman, ainahan rakastun, ja hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi yhä enemmän syytellä ja moittia minua. Olin niin kyllästynyt häneen, että tuskin jaksoin katsoa häntä. Hän ei milloinkaan ymmärtänyt pilaa. Niinpä lopulta erosin hänestä ja tulin kotiin. Hän kirjoittaa minulle edelleenkin nuhtelevia kirjeitä, mutta minä en niihin vastaa.

Oi, rakas, tunnut olevan minusta hyvin etäällä nyt. En enää koskaan löydä ketään, joka ymmärtäisi niin hyvin kuin sinä. Minkä tähden milloinkaan tuhlasit aikaasi minuun? Minä olen kelvoton ja sellaisena pysyn. Kuten huomaat, olen nyt kotona, mutta en viivy täällä kauan. Täällä on ihan liian paljon kohotettuja kulmakarvoja ja paheksuvia leukoja. Odotan vain siksi, kunnes saan hankituksi rahaa, ja sitten kai lähden ulkomaille taaskin. Ennustin aina, että minulla olisi huono loppu, eikö totta? Tuntuu siltä kuin pitäisin melkein kaikista paheista.

Otaksuttavasti emme enää milloinkaan kohtaa toisiamme. Mitä se hyödyttäisi? Mielesi on todennäköisesti nykyisin täynnä uusia asioita ja ihmisiä, ja minä olen totisesti muuttunut huonompaan päin. Olen suorastaan langennut nainen. Etkä sinä enää pitäisi minusta. Yksinkertaisesti en jaksaisi sitä kestää. Mutta kirjoita minulle kerran ja kerro minulle kaikki! Ilmoita, ymmärrätkö! Sano, että tein oikein lähtiessäni pois! Oi, niin mielelläni olisin jälleen Cambridgessa sinun seurassasi — vain päivän, jopa vain tunninkin — vain sinä ja minä. Sellaista aikaa ei enää ikinä tule.

Rakas, oletkohan leikannut tukkasi? Myöskin se oli viehättävä, kammattu keskeltä jakaukselle, niin sileä, tuuhea ja tumman purppurainen. Sinä et ole voinut muuttaa sitä. Sinä itsekään et muutu milloinkaan — vai muutotko? — tulet vain syvemmäksi, kirkkaammaksi ja enemmän omaksi itseksesi. Minä muutun, mutta sinun pitää aina muistaa, että rakastan sinua.

Judith istuutui, puristaen kirjettä kämmentensä välissä, tuntien tutun hehkun hiipivän olemukseensa juuri noista tuon tunteellisen, harhailevan käden tiheästi täyttämistä arkeista. Nyt, kun hänen sydämensä vielä sykki huojennuksesta, riemusta, yllätyksestä, kun Jennifer tuntui taaskin lähestyneen omasta aloitteestaan, kyselevän, ojentavan käsiään, vihjaavan tarvitsevansa häntä — nyt näytti vihdoinkin selvältä, mitä oli tulossa. Mitä tahansa Jennifer oli tehnyt tai tekisi, heidän kahden täytyi taaskin olla yhdessä.

Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin kipeästi.

Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.

Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi. Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.

Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.

Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se aina ennenkin oli.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä. Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty nähtävästi huiman hätäisesti.

Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä? Sinä tiedät, tiedät, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään noin kello neljä. Älä odota minua kello viiden jälkeen! Tulen sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä, jos haluat. Minä en halua. Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian, liian, suloista olla taaskin seurassasi.

Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja. Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli Julianin. Judith luki:

Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen» yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se! Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto, draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.

J.F.

Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje. Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi, mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni, että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä, en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten ikinä voisi rakastaa Peteriä — vihasin häntä aluksi — minulla lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata, vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin, miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä. Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän. Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille, että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs. Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella, että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille, jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä. Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi, ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään. Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit, etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua, sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle, ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua. Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen! Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla. Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka! Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua, että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka! Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään, mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme erinomaisia lapsia.

Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin, jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni. Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan, mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat — sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska en rakasta häntä, vaan koska rakastan sinua ja toivoisin hänen olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua, mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun. Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni miellyttävänä.

Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti. Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat! Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren — etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille. Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi vastaa! Joskus minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen kutsunut Peterin luokseni.»

Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä istuva vanhahko nainen oli outo.

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti, että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa hänen tuntevan mielenkiintoa…

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet ja seisahtui, hymyillen ujosti.

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen, tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta hänen hymynsä oli rauhoittava.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle, joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä, kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi ylöspäin seuraavilla portailla.

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle. Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman, hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia, torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä, kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten, tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille, jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston stipendi… Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä, kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon vierähtävän sydämeltään.

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta; jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien ihmisten varjomaisia kuvia.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän, ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät. Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan, ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan. Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun, pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä, sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti — mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen, ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi, muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento, jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan, pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta. Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois; Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta; ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta. Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän…

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.
Kello neljä. »Älä odota minua kello viiden jälkeen!»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin, savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili, alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä, niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa, Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut, että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä, tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän, nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄNHURMAN HÄIPYESSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.