The Project Gutenberg eBook of Metsän koululaiset This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Metsän koululaiset Author: William J. Long Translator: Mandi Eskola Release date: March 19, 2025 [eBook #75662] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1919 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄN KOULULAISET *** language: Finnish METSÄN KOULULAISET Kirj. WILLIAM J. LONG Englanninkielestä suomentanut Mandi Eskola Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919. SISÄLLYS: Mitä metsävuohen kilin pitää tietää Öinen huuto Ismaques kalasääski Pienten kalastajien koulu Kun karhu tulee vastaan Quoskh Tarkkasilmä Unk Wunk piikkisika Laiskurin kujeet Peltokanain iltahuuto Umquenawis mahtava Torven soidessa Intianinkielisten nimien luettelo ALKULAUSE. Ken on nähnyt villieläimiä vain harvoin ja vilauksella metsässä, hänestä tuntuu varmaankin oudolta, että on olemassa sellaista, mitä saattaa nimittää metsänväen kouluksi, tai että opetuksella on osansa villieläinten elämässä. Kumminkin lienee varma, että kasvatuksella on ilmeinen merkityksensä korkeampien eläinten keskuudessa. Niiden tieto, miten yksinkertaista se onkin, on kumminkin tulos kolmesta tekijästä: vaistosta, opetuksesta ja kokemuksesta. Vaisto vain antaa alun; emon opetus kehittää ja täydentää vaistoa; ja kosketus ulkomaailmaan, äkillisine ja tuntemattomine vaaroilleen, päättää opetustyön. Kirjoittaja on useita vuosia tarkannut eläimiä ja pannut muistiin havaintojaan saadakseen mikäli mahdollista selville, mikä näistä kolmesta on määräävä tekijä eläinten elämässä. Muutamia tuloksia näistä tutkimuksista on ennen julaislu kirjassa, jonka nimi on »Metsän koulu». Siinä on muutamia suoraan elämästä otettuja eläinkertomuksia ja lisäksi eräitä teorioja tutkielmien muodossa, joissa koetetaan selittää sitä, mitä kirjoittajan silmät ovat nähneet ja hänen omat korvansa kuulleet suuressa erämaassa eläinten keskuudessa. Nuorison kirja ei ole sopiva paikka teorioille: sentähden ei sitä osaa kirjasta ole oteltu tähän. Tässä julaistaan vain eläinkertomukset, ja niistä lukija saattaa tehdä omat johtopäätöksensä vaiston ja opetuksen merkityksestä, jos hän tahtoo. Mutta siihen on toinen, parempi keino: tarkastele räystäspääskysiä siihen aikaan, jolloin nuoret linnut ensin jättävät kotinsa. Tai etsi variksen pesä ja katsele niiden näkemättä, miten emälinnut opettavat poikasiaan lentämään, tai seuraa kettua tai jotakin muuta villieläintä, kun se jättää pesänsä ja vie poikasensa ensi kerran tuntemattomien näkyjen, äänien ja hajujen maailmaan. Näin opit muutamien päivien havainnoista paremmin kuin koskaan mistään teorioista huomaamaan, mitä kasvatus merkitsee eläimille. Nämä kertomukset koskevat eläinyksilöjä. Niiden tarkoituksena ei ole kuvata ryhmän tai lajin tapoja, sillä saman ryhmän eläimet ovat toistensa kaltaisia ainoastaan yleisin piirtein; harrastuksiltaan ja älyltään ne eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin saman luokan ihmiset, jos vain tarkastat niitä kyllin läheltä. Tässä käytetyt, nimet ovat milicete-intianien kieltä. Tapaukset ovat kaikki omia näkemiäni, ja minä olen kirjoittanut ne muistiin jo metsässä, teltassani tai kanootissani, aivan semmoisina kuin ne näin. Stamford, Conn., maaliskuulla 1903. _William J. Long_. Mitä metsävuohen kilin pitää tietää Tuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti hyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän houkuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri kaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat ovat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä. Minä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini saattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä. Tässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain karhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa on sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu, on uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin vuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen laiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella puolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja, sirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi ne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään katsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki, selvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut sammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon kyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti juoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo minulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni Simmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää siltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset tekevät. Aivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran varrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin voisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin, on salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat juuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka», ajattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.» Aivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin harhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka tanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!» huudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen valkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti jättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka yhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia täpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin ruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja keltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne makasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo oli ne poistuessaan piilottanut. Ne olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin. Kumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan myös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat mihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno kirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki nämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa ja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit päät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin hennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa lempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi. Tuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita luontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä ole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen metsävuohenkilin katse. Ne olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan liikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan syntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan emon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä sittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja käsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä vieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala ruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain kesäisen päivänpaisteen luomia täpliä. Tunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani ja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan siinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni vuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun. Meidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista haluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi. Ja tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin kutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois. Käsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta. Se etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat naaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää pitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua niiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä kädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki teeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa, ensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat suoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa. Henkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita, kun on nähnyt niillä tuollaisen katseen. Kun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne kohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli käskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri, hyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan lahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen ajatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet kättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan. Kun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti äännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin ne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni, kohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi. Minulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat ne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä vaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti metsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti kuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel muuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi heti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat hiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä on täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille kaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun täynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät kummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen alas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti metsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä. Kieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen tunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa, jonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat vielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme risahti heikosti. Oksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma kyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat oksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen. Karhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas ja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa äänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää metsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä, herkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja takanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku ystävieni emo oli tulossa. Minä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä hankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku paaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului taas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo syöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen. Huomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat työntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä oli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa vieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka lihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen paikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat koko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu tunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se ei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä siinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman ystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni _k-a-aa-h! k-a-a-a-h!_, metsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja samalla emo laukkasi takaisin piiloonsa. Tämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli päinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka peloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden salojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas takaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni hivelivät hiljaa niiden kylkiä. Ympärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen, kutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin riensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa tietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa oli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät levottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat mittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat täynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta ne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei koirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea. Ne seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi kuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa. Minä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä nuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun ne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä ja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!» kuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät, ei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät hetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin silmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon eksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos, menin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni näin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan päähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi läpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes lopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat ystäväni olivat piilossa. Käheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista. Sitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron takaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti, juuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo näki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui sen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo, painoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään, pitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat hänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa. Kaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki sitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen kuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä tämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois. Sitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi äkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille äsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi. Se juoksi suuressa kaaressa, ja käheä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ rämisi taas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu oli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat hetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin lippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän ryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja katsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa siitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin ainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen pienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois näkyvistäni. Ensiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän kerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa niitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää voidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä. Öinen huuto Tämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen kummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli kaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät aivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero kilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne, — kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin vertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas, toinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei koskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen taas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan, ja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää. Olenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli omalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja tietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon kaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä tekemästä miten ne haluavat. Vanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi, että minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin lähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta laidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen minä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet ovat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä toivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen niiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin tarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren alla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä päivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä marjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta aluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki makasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä sydänpäivää. Ne eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun oksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja minä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle. Sieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes itse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki hypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan. Emo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän lumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että yöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan _k-a-a-a-h_ hätähuutonsa. Toinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta, oma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä kulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi, tuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään hullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata kaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti seurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja lipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että tuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen herkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu suorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen sille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä sen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta jalkojaan sotkuisessa pensaikossa. Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita kilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto on. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen hyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden puiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle rungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään edeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä sinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi tai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta vastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän erämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja kuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi tiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta tarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta huomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen tarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa herkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat, joissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina kovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta ainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi. Katso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta pienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja nyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se nousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina nivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne näyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se ojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo tietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä vasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso, ihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa hipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä eroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare, laho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat seuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti tähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa, ja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas valmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen. Ainoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli kouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros, jota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää nousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin käy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien. Ja tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan viisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku jalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas kili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet, täysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa niitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin ainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne tahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa, ihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen sorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka juurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan lippua. Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle, lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään kilejä. Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja tutkimaan minua silmin ja korvin. Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla. Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään, kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan autiutta. Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin huuto olisi sanonut: »Äiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla. Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua. Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä silmällä. Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva, kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa, jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan unohtanut. Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä. Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään, mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei se ollut pelkuri. »Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen, »miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.» Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei! Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli, huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.» Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta. Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta. Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä, vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen. Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi aamiaisekseni. Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä; taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit väliin saada suuren taimenen. Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä. Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä, tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä. Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena. Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen, milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan emon takana, yksi kummallakin puolella. Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä pelännyt. Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka, missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon harja yössä oppaana pienokaisille. Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti, tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen. Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti. Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi, suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, jota emo juuri oli lähtenyt. Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin kuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en voi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana. Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä saaliiksi yön rosvoille. Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin kauan laiminlyönyt. Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta. Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis, mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti, ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten, hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste. Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä, kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista. Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen, miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut. Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli pieneen telttaani. Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen, villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata. Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen, minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen. Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se kajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui, toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt. Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden, satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun seuraamista. Ismaques kalasääski _Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen, olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin. Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen sydäntä. Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä. Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja, se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa, on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä. Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa. Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta. Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen. Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen, suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin» erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat. Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques, jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa, aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet. Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii! tsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun menettelytapojani ja menestystäni. Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti. Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet, oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi. Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä, liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin. Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa, kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä. Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä; mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät vahtitunnit. Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle, korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei koskaan palannut. Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi. Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa. Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla, mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi. Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun, missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan. Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään. Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa. Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä. Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri, humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat kiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin. Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten, vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan. Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua. Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon osaa. Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija, ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä. Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää, että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä — luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa. Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä. Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak, haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille. Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka. Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta. Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään. Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää, käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa. Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville, mitä niiden torailu tarkoitti. Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään, mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi, vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan, juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka, mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua. Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi, Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin, pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse. Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa, kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä. Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä; mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan, jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi lentotaidon saattoi kehittää. Pienien kalastajien koulutus Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun kalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy, riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne! Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli perässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip, tsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan. Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille, että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa, kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten vihelletään koiraa yli kadun. Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi, ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä. Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä, pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_ »Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi niiden koettaa. Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä, siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden keskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan. Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla, puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip! tsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin pyyntiyrityksiin. Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella. Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä. Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt, välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana, kokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas», varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta, kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi, tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, — _uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa. Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää, että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli aika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se viheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa, ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista. Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää, etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä, ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin, etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan. Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden pintaa. _Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää. _Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen kokemuksensa. Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta. Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven reunoilla. Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse pesälle. Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt parempi kalanpyytäjä. Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo, oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani selville, mitenkä se tapahtui. Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa. Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle. Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan. Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille, että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle, minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle. Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille. Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän, lopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki. Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä. Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä — ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja. Kun karhu tulee vastaan Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä; mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi, sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina kuvitellutkin sen olevan. Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta, niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa. Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla suurilla saloilla. Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan. Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi, että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan, samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on haluttu pitkän kehityskauden kuluessa. Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia. Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi. Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi, ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa suurempi kuin sinun. Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias, niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla, läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka. Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi, ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi sinua nähnytkään. Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa, niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu. Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään. Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia. Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista —: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän semmoisesta täräyksestä.» Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata. Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään tiheikköön. Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla, että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut. Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää, nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina, ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin. Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan, kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa. Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta. Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä, että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin, sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään. Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi toista kertaa tavata sitä niin läheltä. Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää, jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin. Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä vasta nousseiden kalojen molskeen. Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta. Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui, kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka. Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen pyrstöllä luudanvartensa asemasta. Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle, kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli. Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs _huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä, seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni. Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret. Vaistomaisesti minäkin huuhautin _huu-uh_, kuten karhu hetki sitten oli puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma. Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus: »minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin, kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin, niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut käskevällä _huu-uh_-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin. Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin; sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin lohta illallisekseni. Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli, nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen. Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös. Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos jaksoin pysyä kylmäverisenä. Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä, jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä. Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi, niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä. Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle tietä?» Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin. Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan; ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan. Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin. Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen hämmennykselle. Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla —, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle. Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa polkua alas. Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava _huu-uh!_ minut pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin ensimmäisellä. Quoskh Tarkkasilmä Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille, silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — _kvosk? kvosk-kvosk?_ — villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti, vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään _kvosk? kvosk?_ Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys. Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä, eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt minulta, kun terävä, kysyvä _kvosk? kvosk?_ on kuulunut nukkuvalta järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa. Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä. Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua, miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka kuulosti _Quoskh K'sobeqh_, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa, milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?» Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään sen alamaiseksensa. Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta. Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana? Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on, että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne, minne ne eivät tohdi lähteä. Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti, ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa, rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun; ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan kohti päätäsi — hirvihärkä, sh! Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku, jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää. Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen, — pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan. Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen. Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin, että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon, josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen leikkikaluksi. Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle katsomaan kuinka ne elivät. Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin, tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle, mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa. Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka. »Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.» Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta. Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä olin. Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi, vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle; siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia juuria ja kallioita myöten. Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa _k'plop_. Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle. Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä, kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä. Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi, etten minä kuulunut sinne. Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla, joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä, lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä tarkastelemassa ja härnäämässä. Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita metsänasukkaita. Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä, jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät, tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs ruokahalu tullut tyydytetyksi. Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta, kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti, lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta etsien sammakoita tai vihollisia. Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen, että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla, antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin, pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko, haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa. Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan. Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä. Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa. Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa, niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että jokin niistä putoaisi sen lentäessä. Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut (eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät: ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota vasten niin, että se särkyy. Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi, koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä, sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle pensaikkoon. Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata, pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa. Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin, sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta. Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia, mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden. Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli täysin näkyvissä kuivan puun latvassa. Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä. Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu. Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää, mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja antavan sen ruuaksi pojilleen. Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle, osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla, mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja mennä sitä katsomaan. Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi. Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin useimpien muiden lintujen. Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin. Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet oksennuspulveria. En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen, niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle. Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa. Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina, ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle yhteiselle sammakonpyyntimatkalle. Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten, läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä, kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi _k'tung!_ ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt. Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz, sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono puujaloilla kulkevia poikia. Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta, mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen. Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan, ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa. Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään siipensä pitkään syyslentoon. Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni, mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia. Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?» Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen toimeenpanemat kilpauinnit. Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi epätoivoisesti. Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä. Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan. Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle. Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti, nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan, että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen. Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua. Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa. Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä, jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon. Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä. En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä, ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi, huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä. Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon. Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa, hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin kohti metsän suojaa. Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa. Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon, vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata. Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa luo. Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin. Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken. Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara mieluummin menee avoimelle paikalle. Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää, miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan. Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla, tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille. Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle, ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla. Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin, niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin. Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa, kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti tovereitaan. Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani, olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, — kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien, salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo, vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä. Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli. Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen. Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata — Quoskh? Quoskh? Unk Wunk piikkisika Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön. Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja olivat nyt varuillaan. Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti, niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän suojaan. Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!» ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani ensi yöksi salolla. Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta. »Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!» Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen, niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin. Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle kirveen. Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa, että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli ilkkuvasti minun karhunpennulleni. Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa. Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta virkapiiristäni etsien lisää suolaa. Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain sen ahnas nenä oli saattanut vainuta. Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni. Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla nakersi Simmon kirvesvarren päätä. Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan, problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa ratkaista. Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri piikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä päiväkausiin muuta teekään. Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne, minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille; kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän, vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin uskalla käydä käsiksi. Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa, sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät. Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa. Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika. Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin, jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan, jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen pulleaksi kuin raatimies. Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa. Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi ainoatakaan saumaa. Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun — ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä, raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää ihmiset siitä jonkun verran loitolla. Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään, kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä. Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä. Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin, ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne ovat olleet. Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet; ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa. Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen. Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen. Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin, hätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia. Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan. Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä, jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun, näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset. Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos, on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys. Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden. Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille, miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa, jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä, kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva. Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, — järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat. Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen. Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja. Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut piikkisiassa. Laiskurin kujeet Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin joukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ — kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi. Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan. Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon astunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas, harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä, jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin, kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen. Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni. Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli, venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä. Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen nautintoa? Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä. Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa. Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia, joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa ympärillämme. Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka seurasi jäljissä. Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle. En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan, että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten minä kumarruin koskettamaan sitä käsin. Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä. Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi nyhtää pois. Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon, joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme, että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi, ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan. Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa. Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!» Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni, työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin, imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan. Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen. Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin. Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta, nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin liikuntoa yläpuolellaan. Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä. Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä. Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin, kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja riemukkaasti. Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä, missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä kaikkien kuultavaksi. Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja, joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä kuperkeikkojaan. Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana? Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu, tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti. Peltokanain iltahuuto Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen kalojen mieliala kulloinkin oli. Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa, tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui. Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä, jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään. Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket. Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä; niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella, eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista. Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista kojeistani. Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti, rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä epäluulostaan. Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut, pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it? Pr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin. Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle, minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira, joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi. Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni, joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti rannalle. »Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike sai sen syöksähtämään ylös. Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop, lop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi tulvii sisään ja ilma ulos. Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni, mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä, jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle. Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni lepikkoon. Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla. Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari. Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa, joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse itsestään huolta. Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan, kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä; ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi tulee. Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä, mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen, ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa. Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan. Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä. Jopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut, prut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun. Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta, lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa, seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti haavoittunut. Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa. Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen. Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta, tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse. Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään, paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin epävakaisella polulla. Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana laukussani veljensä vieressä. Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä. Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan. Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen erikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_, täältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua. Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään, pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä. Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti, kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_ ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa. Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta. Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut, ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa. Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi kutsuun. Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni, varisseilla lehdillä. Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään. Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus, ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta, milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän, mutta se ei enää välittänyt siitä. Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen, kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä oleva kanto. Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin. Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän _kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille hiljaiseen ystävälliseen metsään. Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten. Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti, sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut saapuivat. Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan _kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät. Umquenawis Mahtava Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten, — kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen. Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä, epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella. Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi. Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin verhoihin. Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti, niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä. Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän, se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä. Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka, sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä. Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. »Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti. Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten. Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät, niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon. Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta. Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty. Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta. Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät. Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko — ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella salolla. Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin, että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä, oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta, milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli piilotettuna. Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti. »Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia. Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa aamulla jälkien seuraamista. Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista. Se tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon, kunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se hytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli jäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin kivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut mitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan ja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä se nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen hiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja vastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan emon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei mikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata kohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla tavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä kuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti, ajoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois — »Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan silloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi yli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka ihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille tuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan nuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään kuusikkoon. Pari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin näin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut oppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään etäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien ulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini työntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan polviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi vasikan päälle. Nuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii, ettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä päätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka, minkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat luonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen kunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin voimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu, että tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät emohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle luikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on todennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja vasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy. Useita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä tavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen takaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja miten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään keskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin takakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään niemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä. Kun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin olin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että muta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin rantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten mutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä minä olin. Meloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti, pitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät ja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen uteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli säikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta ylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen pienokaistaan tulemaan. Jo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman väkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin metsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja kuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että peräytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät punaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä seiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — _iiiunh_!» se mörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä sukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden alla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en kuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden pinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä täydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan vasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen kovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon. Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta, nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili, kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo menettelisi viisaammin. Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja hyvin utelias. Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani. Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, — eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä. Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta samalla tavalla toisia juuria. Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi. Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin, aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni, että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät, korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka vaativat paikalla vastausta. Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun. Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan, oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta, joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi. Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani, kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — _unh! unh! shok, shokketi-shok!_ — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä raja on hartioiden korkeus. Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata, vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin oikein päin ja ajoin veden pois siitä. Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut kala — _Unh! unh! iiiiunh-unh!_ se mörisi pudistellen niskaansa ja hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään. Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää, jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään. Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman tyytyväisyyden ilmettä. Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen, kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään. Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa. Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet, joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja rätisivät hauskasti sen ympärillä. Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen, jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä, ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan, etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin yön syvässä hiljaisuudessa. Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä. Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta. He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa, ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä. Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies, jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä. Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. — »Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin. »Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan, vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään. »Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut. Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia myöhemmin. — »Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen antaessaan pyssyäni takaisin. Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää, ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan. Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista, mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna — on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista, että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään ollut käynyt hänen kimppuunsa. Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä, jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa. Torven soidessa Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin, saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle, mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin. Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin. Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme; hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa, juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen. »Hirvi lähellä!» hän kuiskasi. »Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään. »En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme rannalla. »Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan härän herättämä kauhu. Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla kirmasi pitkin rantaa meitä kohti. »Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi torvestaan pehmeän, huhuilevan _uuuu'uhh_ äänen houkutellakseen sitä vielä lähemmäksi. Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa. Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää näyttäytynyt avoimella rannalla. Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti, mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti? Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia, kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää, jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle. Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla. Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien omituinen _shok, shok_, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia, jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään ottamaan selvää vaikutuksesta. Oli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä ja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani huolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina etäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja tuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina antamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin paljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se saattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita piiloutumismetkujaan. Seisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta oksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se hyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä, aivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä kuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin maasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt, että elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia äännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden ilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle tietoa, että se oli lähellä. Se astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja matala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi askelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului lähenevää pulputusta ja selvää _plop, plop, plop_ — joka muistutti hirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli kätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen maassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin, mistä se oli tullutkin. Senjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se luuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi löytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme tai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä torveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan molskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana, kun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa ällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo mylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi härkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan läheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia kohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi keulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja minä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä siksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja piiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen. Aivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua hirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen muutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren kallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon eläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä enää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi lähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei varmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset aistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se on voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet. Meloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani yli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon sysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä sitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa sitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen kärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri kun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman huhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas jäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä nuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna oletetulle naarashirvelle. Odotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat toisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen epäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen mustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin kuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa; ne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä läpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin sinne, milloin tänne. Kaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi läpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo kuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan: »Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän kohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan. Vielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui kahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät kanoottia lähinnä olevalle rannalle. Nyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme oli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — _uh, uh, uh! r-r-r-runh-uuh!_ — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva kahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri musta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon. Suurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti ja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan taistelunhaasteen kaikuvalle metsälle. Pahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten oli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän ulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden asuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja kaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut samassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri härkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, _r-r-ruh!_, kunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen härkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan. Simmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha piru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos laskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi räiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon. Hirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin kanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi luullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden suuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne iskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli liian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut vähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein hurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja voimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi sarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa liikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti ponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon. Toinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi jaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun ja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat härät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä kaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan kintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika raivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan laaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen valtakuntaansa. Suuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori härkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua. »Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain askelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani rauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka oli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa matkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan, kurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta kuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut saanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan. Luottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi metsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo näytti hävinneen. Seuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari kilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka minä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt aika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja suuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne häiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät ryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai metsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa vieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen metsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty. INTIANINKIELISTEN NIMIEN LUETTELO Cheokhes (lue: _tsheeokhes'_), vesikko. Cheplahgan (_tsheplaa'gan_), merikotka. Ch'geegee-lokh-sis (_tsh'dziidzii'lok-sis_), talitiainen. Chigwooltz (_tshigvuults_), sammakko. Clote Scarpe, legendasankari, kuten Hiawatha, pohjoisilla intianeilla. Äännetään eri tavoilla, _Kloutskarp, Closcap, Cluscap_ j.n.e. Commoosie (_kommusai'_), kuorista ja oksista tehty maja tai suojus. Deedeeaskh (_didii'ask_), sininärhi. Eleemos (_elii'mos_), kettu. Hawahak (_hauahak'_), haukka. Hukweem (_hukuiim'_), isokuikka, tai koskelo. Ismaques (_ismakves'_), kalasääski. Kagax (_kag'aks_), kärppä. Kakagos (_kakagos'_), korppi. K'dunk (_k'dunk'_), korpisammakko. Keeokuskh (_kiokusk'_), myskirotta. Keeonekh (_kii'onek_), saukko. Killooleet (_kil'lulit_), valkokaulainen varpunen. Kookooskoos (_kukuskuis'_), suuri sarvipöllö. Koskomenos (_kos'komenos'_). kärpässieppo. Kupkawis (_kupka'uis_), viirupöllö. Kwaseekho (_kvasiik'ho_), ristisorsa. Lhoks (_loks_), pantteri. Malsun (_mal'sun_), susi. Meeko (_miik'o_), orava. Megaleep (_meg'alip_), peura. Milicete (_mil'isete_), intianiheimon nimi, kirjoitetaan myös Malicete. Mitches (_mit'shes_), peltokana. Moktaques (_moktak'ves_), jänis. Mooween (_muuiin'_), mustakarhu. Musquash (_mus'kvash_), myskimajava l. piisamirotta l. myskirotta. Nemox (_nem'oks_), kiiltonäätä. Pekquam (_pekvam'_), kiiltonäätä. Quoskh (_kvosk_), sinihaikara. Seksagadagee (_sek'sagadadzi_), Kanadan teiri eli kuusipyy. Skooktum (_skuk'tum_), taimen. Tookhees (_tok'hiis_), metsähiiri. Umquenawis (_umkvena'uis_), hirvi. Unk Wunk (_unk'vunk_), piikkisika. Upweekis (_upviik'is_), Kanadan ilves. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄN KOULULAISET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.