language: Finnish

KLEOPATRA

Kleopatran, Egyptin kuningattaren, elämä ja aika

Kirj.

ARTHUR WEIGALL

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR

    I. Johdannollinen esitys Kleopatran luonteesta
   II. Aleksandrian kaupunki
  III. Kleopatran syntymä ja lapsuus
   IV. Pompeiuksen kuolema ja Caesarin tulo Egyptiin
    V. Gaius Julius Caesar
   VI. Kleopatra ja Caesar saarrettuina Aleksandrian palatsiin
  VII. Caesarionin syntymä ja Caesarin lähtö Egyptistä
 VIII. Kleopatra ja Caesar Roomassa
   IX. Egyptiläis-roomalaisen monarkian perustaminen
    X. Caesarin kuolema ja Kleopatran paluu Egyptiin

II. OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS

   XI. Antoniuksen luonne ja valtaannousu
  XII. Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto
 XIII. Kleopatra ja Antonius Aleksandriassa
  XIV. Liitto uudistetaan
   XV. Kleopatra ja Antonius valmistautuvat kukistamaan Octavianuksen
  XVI. Antoniuksen vallan heikentyminen
 XVII. Actiumin taistelu ja pako Egyptiin
XVIII. Kleopatran viimeinen yritys
  XIX. Egyptin valtaus ja Antoniuksen kuolema
   XX. Kleopatran kuolema ja Octavianuksen triumfi

I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR

I. JOHDANNOLLINEN ESITYS KLEOPATRAN LUONTEESTA

Ne, jotka läheisesti syventyvät Kleopatran elämään, huomaavat pian, että yleisesti hyväksytty arvostelu hänen luonteestaan on lähtöisin henkilöiltä, jotka olivat hänen vastustajiaan Antoniuksen ja Octavianuksen välisessä riidassa. Egyptin suuresta kuningattaresta tuli viimeisinä elinvuosinaan Rooman ensimmäisen keisarin verivihollinen, ja jokaisen siihen sukuun kuuluvan caesarin kannattajat huolehtivat, ettei tämä hänen historialliseksi tullut vihollisuutensa joutunut unohduksiin. Niinpä ovat esimerkiksi ne uskomuksiksi vakiintuneet väitteet, että hän olisi vaikuttanut Caesariin ja Antoniukseen turmiollisesti, yleensä vain pelkkää panettelua hänen vastustajiensa taholta. Historia ei ole liioin säilyttänyt ainoatakaan sellaisen henkilön kirjoittamaa Kleopatran elämäkertaa, joka olisi ollut hänen kannattajiaan siinä suuressa taistelussa, johon hän niin uljaasti ryhtyi. On kuitenkin merkillepantava seikka, että historioitsija, joka on rehellisin hänen muistoaan kohtaan, nimittäin verraton Plutarkhos, näyttää käyttäneen paljon lähteenään Kleopatran lääkärin, Olympuksen päiväkirjaa. Mitään anteeksipyyntöjä en rohkene esittää tässä kirjassa tuon paljon panetellun kuningattaren puolesta, mutta tarkoitukseni on kuvata hänen levottoman elämänsä tapahtunut siten, että hänen pyyteensä, kuten minä ne ymmärrän, esitetään lukijalle rehellisesti; ja jos onnistun antamaan tässä kerrotuille asioille hyväksyttävän todennäköisyyden, ei liene epäilystäkään, etteikö Kleopatra esiinny ilman erikoista puolusteluakin tekoineen samassa — ei ainakaan rumemmassa — valossa kuin tämän merkillisen murhenäytelmän kaikki toisetkin näyttelijät.

Jokainen ennakkoluuloton tutkija on pian huomaava klassikkojen vihamielisen puolueellisuuden ja väärän näkökannan Kleopatraan nähden, eikä minunkaan tarvitse esittää muuta kuin yksi esimerkki tästä väärästä tuomitsemisesta kantani valaisemiseksi. Tarkoitan Kleopatran ja Julius Caesarin ystävyyden alkua. Sekä vanhojen että nykyisten historioitsijain omaksuman kannan mukaan otaksutaan tuon irstaan egyptittären kietoneen suuren diktaattorin kokonaan pauloihinsa ja Caesarin viipyneen Egyptissä vasten parempaa tietoaan vain tuon idän velhottaren lumoissa. Kleopatra, »muukalainen, jolle roomalaisilla oli aina tiilikiven puolikas varattuna» [Sergeant: Egyptin Kleopatra], oli kuitenkin siihen aikaan, kuten saamme tuonnempana nähdä, noin yhdenkolmattavuotias naimaton tyttö, jonka siveellisyyttä vastaan ei voida esittää luotettavan todistuksen varjoakaan, kun taas Caesar oli jo vanhahko mies, joka oli saavuttanut hämmästyttävän ennätyksen ystäviensä vaimojen ja tyttärien viettelijänä, ja jonka maine näissä asioissa oli melkein uskomaton. Kuinka siis kukaan, joka tuntee tosiasiat, voi tässä kohden syyttää Kleopatraa, on täysin käsittämätöntä jokaiselle tämän ajan tapahtumien tutkijalle. En aio esittää Egyptin kuningatarta minään erikoisen jalona sukupuolensa edustajana, mutta pyrkimykseni on kohdella häntä oikeudenmukaisesti, ja antamalla hänelle, kuten ainakin tuomioistuimessa, tilaisuuden saada asiansa uudelleen tutkittavaksi, olen varma, että lukija tulee pitämään häntä sangen hyvänä keskitason naistyyppinä. Näin menetellen minun ei liioin tarvitse antautua alttiiksi syytökselle, että olisin häntä puolustaakseni käyttänyt elämäkerran kirjoittajan etuoikeutta antaa anteeksi. En selosta hänen historiaansa vain puolustaakseni häntä, vaan kerron hänen koko elämäntarinansa sellaisena kuin itse näen sen, myöntäen aina toisten historioitsijoiden hänen luonteestaan antaman arvostelun mahdollisen oikeellisuuden, mutta tarjoten samalla julkisesti pohdittavaksi hänen teoistaan ja suunnitelmistaan kannan, joka, jos se hyväksytään, on puhdistava hänen muistonsa monesta sitä niin kauan lianneesta tahrasta ja kohottava hänen maineensa monen samaan aikaan eläneen kuuluisan henkilön tasolle, joista ei ketään voida sanoa läpeensä pahaksi tahi täysin hyväksi.

Hänen piirteistään ei ole muita lähteitä kuin joitakin rahoja, joissa on hänen sivukuvansa, ja huono rintakuva British Museumissa. [Denderehin temppelin seiniin ja muuallekin hakatut kuningattaren korkokuvat ovat sovinnaisia, joita ei ole pidettävä todellisina muotokuvina. Aleksandrian museossa oleva pää ei luultavasti ole lainkaan hänen kuvansa, kuten useimmat muinaistutkijat ovat valmiit myöntämään.] Silmien ja tukan väriä ei tiedetä, eikä liioin voida sanoa, oliko hänen hipiänsä alabasterinvalkoinen, kuten monella hänen makedonialaissyntyisellä sisarellaan, vai vivahtiko se oliiviin, kuten niin usein kreikkalaisilla. Hänen kauneuttaankaan, tahi oikeammin hänen kauneutensa astetta ei ole selvästi määritelty. On muistettava, ettei Kleopatran suonissa, mikäli tiedämme, virrannut tippaakaan itämaalaista verta, minkä tähden hänen tyyppiään on pidettävä Makedonian kreikkalaisena. Egyptittären tummahko hipiä, itämaalaisen tummat, raskaat silmät, jotka ovat aina uneliaat, ja musta, silkinhieno tukka, ovat piirteitä, joita ei pidä häneen sovittaa. Monet makedonialaisnaiset ovat päinvastoin vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, mitä väriä nähdään usein itäisen Välimeren eri kansojen keskuudessa. Siitä huolimatta näyttää kaikki seikat huomioon ottaen todennäköisimmältä, että hän oli ruskeatukkainen, mutta kuvattaessa hänet sellaiseksi on pidettävä mielessä, että määritelmämme on vain johtopäätelmien tulosta.

Hänen kasvonpiirteensä näyttävät olleen hyvin voimakkaat, vaikka yleisvaikutelmana onkin pienuus ja hentous. Hänen nenänsä oli kyömy ja ulkoneva, sieraimet herkät, hienoon syntyperään viittaavat. Suu oli kaunismuotoinen, huulet hienosti muovaillut. Silmät olivat suuret ja hyvässä asennossa, kulmakarvat hienosti piirtyvät. Posken ja leuan ääriviiva pyöristyi viehättävästi, pehmentäen siten piirteiden säännöllisyyttä. »Hänen kauneutensa», sanoo Plutarkhos, »ei ollut sinänsä kokonaan vertojaan vailla eikä vaikuttanut yllättävästi»; hän lisää, että Octavia, josta tuli myöhemmin Antoniuksen vaimo, oli häntä kauniimpi. Mutta hän myöntää sen, jota ei kukaan toinenkaan kiellä, että hänen suloutensa ja viehätysvoimansa oli hyvin suuri. »Hän oli loistava kuulla ja nähdä», sanoo Dion Cassius, »ja kykeni voittamaan nekin sydämet, jotka olivat taistelleet itsepintaisesti lempeä vastaan tahi kovettuneet iän vaikutuksesta».

Hän oli todennäköisesti hyvin pieni. Päästäkseen erään kerran, josta saamme pian lukea, palatsiinsa, hänen kerrotaan kätkeytyneen vuodevaatekääröön, jonka sitten palvelija kantoi olkapäällään sisään, mikä osoittaa hänen täytyneen olla verraten kevyt. British Museumin rintakuva näyttää esittävän pienen naisen päätä, ja Plutarkhos puhuu hänestä tavalla, joka viittaa hänen viehätysvoimansa perustuneen jossakin määrin hänen hentouteensa. Hänet voidaan siten kuvitella pieneksi, suloiseksi naiseksi, pikemmin sulavan pyöreähköksi kuin laihaksi, valkohipiäiseksi, tummatukkaiseksi ja tummasilmäiseksi, kauniiksi, mutta ei täydelliseksi kaunottareksi.

Hänen äänensä sanotaan olleen hänen voimakkaimman aseensa, sillä se oli sointuvaisuudessansa aina ihmeellisen vaikuttava ja viettelevä. »Paholaisella ei ole viinensä koko valikoimassa sydämelle niin vaarallista nuolta kuin suloinen ääni», sanoo Byron, ja mitä Kleopatraan tulee hän käytti tätä luonnon oivallista lahjaa varmasti hyvin koko elämänsä ajan.

»Seurustelu hänen kanssaan», kirjoittaa Plutarkhos, »oli vastustamattoman viehättävää, ja hänen olemuksensa, miellyttävä puhetapansa ja erikoinen luonteensa, joka painoi tavallaan leimansa hänen käytökseensäkin, teki oman vaikutuksensa. Äänessä oli suloinen sointu, kun hän puhui».

»Hänen puhetapansa oli niin viehättävä», kertoo Dion Cassius, »että se hurmasi kaikki kuulijat».

Hänen käytöksensä sulous oli yhtä vastustamaton kuin hänen äänensäkin, sillä, kuten Plutarkhos huomauttaa, tämä omituinen ja määrittelemätön tenho näyttää olleen hänelle siinäkin suhteessa ominainen. Se on voinut pääasiallisesti perustua jonkinlaiseen notkeaan väittelytaitoon, mutta samalla näyttää myös siltä, kuin jonkin verran lapsellinen käytöstapa ja siinä ilmennyt, ympäristöön viehättävästi vaikuttanut itsepäisyys, häikäilemättömyys ja oikullisuus olisivat sitä osaltaan tehostaneet. Vaikka hän oli usein vallaton ja halukas telmimään, osasi hän silti käyttäytyä melko arvokkaasti, ollen joskus kopea ja ylpeä. Plinius sanoo häntä ylenkatseelliseksi ja turhamaiseksi, ja saman vaikutuksen sai Cicerokin tavatessaan hänet Roomassa, mutta kuningatar otti ehkä tämän asenteen vain haarniskaksi niiden Pompeiuksen puolueeseen lukeutuvien roomalaisten ylimysten pintapuolista arvostelua vastaan, joiden mielestä hänen asemansa ei ollut niin kunnioitettava, kuin mitä hän itse uskoi. Sellaista, joka osoittaisi hänen käytöksensä olleen luonnostaan kopeata, on todellakin sangen vähän; hänet haluttaisi kuvata luonnolliseksi, hetken vaikutelmista riippuvaksi naiseksi, joka muuttui helposti ylpeästä vaatimattomaksi. Hänen tekonsa olivat välittömiä, ja hänen voidaan otaksua olleen varhaisemmalla iällä yhtä usein teeskentelemätön kuin viekaskin. Hänen luonteensa oli aina nuorekas, mielenlaatunsa reipas, ja käytöksensä usein jopa ajattelemattoman hurjaakin. Hän nautti elämästä ja otti vilpittömällä mielihyvällä vastaan kaikki sen tarjoamat ilot. Hänen vapaudessa kehittynyt mielensä ailahteli ilosta suruun, huvinäytelmästä murhenäytelmään odottamattoman helposti, ja pienillä käsillään hän kietoi ympärilleen tapahtumien ja olosuhteiden sekavan verkon kuin valosta ja pimeydestä kudotun viitan.

Hän oli lahjakas nainen, jolle luonto oli antanut kerkeän kielen ja hyvän ymmärryksen.

»Hänen kielensä oli kuin monikielinen soittokone, kääntyen helposti puhumaan mitä kieltä hän milloinkin halusi», sanoo Plutarkhos. »Tulkkia hän ei tarvinnut juuri milloinkaan keskustellessaan muukalaisen kanssa, vaan vastasi itse useimmille, kuten etiopialaisille, troglodyteille, hebrealaisille, arabialaisille, syyrialaisille, meedialaisille ja parthialaisille. Hänen sanotaan oppineen vielä monta muutakin kieltä, vaikka kuninkaat, hänen edeltäjänsä, eivät olleet vaivautuneet opettelemaan Egyptinkään kieltä. Toiset heistä eivät olleet edes luopuneet makedonialaisesta murteestaankaan».

Valtiotaito viehätti häntä suuresti, ja Egyptin kuningattarena hän työskenteli intohimoisen tarmokkaasti sukunsa riippumattomuuden ja suuruuden hyväksi. Dion Cassius kertoo hänen olleen kiihkeän kunnianhimoisen ja huolehtineen mitä tarkimmin, että hänen valtaistuimelleen osoitettiin sille kuuluvaa kunnioitusta. Hänen tekonsa vahvistavat tätä arvostelua, ja voimme nähdä hänen välistä hautovan kiihkeitä toiveita päästä maailmanvaltiaaksi. Mikäli voidaan arvostella, ei hän ollut viisaudestaan ja rohkeudestaan huolimatta erikoisemmin taitava diplomaatti, vaan näyttää vehkeilleen ja suunnitelleen suvulleen ominaiseen tapaan osoittaen enemmän sitkeää tarmokkuutta ja jonkinlaista vakaumusta kuin suurta terävyyttä ja syvällisyyttä. Sitkeys tarkoituksen saavuttamisessa näyttääkin olleen hänen voimakkain luonteenominaisuutensa, ja historiaan mieltynyt lukija on varmasti seuraava hänen epäröimätöntä taisteluaan omiensa ja poikansa Caesarionin oikeuksien puolesta todellisella mielenkiinnolla edessään olevan pitkän tarinan loppuun saakka.

Yksimielisesti on otaksuttu, että Kleopatra oli, kuten Josephus sanoo, intohimojensa orja. Idän paheellisen elämän ja irstaisuuteen vajonneen itämaisen hovin ajatellaan saaneen mitä ilmeisimmän edustajan tuosta onnettomasta kuningattaresta. Mutta onko jäljellä mitään, kun hänen vihollistensa roomalaisten tietämättömät ja ennakkoluuloiset lausunnot syrjäytetään, joka oikeuttaa antamaan hänen luonteestaan tällaisen arvostelun? Hän oli tosiasiallisesti joitakin vuosia Caesarin vaimo, ja minä uskon ehdottomasti, että Caesar aikoi tehdä hänestä Rooman keisarinnan ja laillisen puolisonsa. Kun salaliittolaiset olivat murhanneet Caesarin, hän meni naimisiin Antoniuksen kanssa ja oli hänen luonaan elämänsä viime päiviin saakka. Aikana, jolloin avioliiton laillisia oikeuksia poljettiin joka taholla, ja jolloin koko Rooma ja Aleksandria olivat syvästi kietoutuneet kotoisiin vehkeilyihin, kohdisti Kleopatra, mikäli ymmärrän, huomionsa vain näihin kahteen mieheen, jotka suhtautuivat häneen kumpikin kuten lailliset aviomiehet, ja jotka tunnustettiin Egyptissä hänen jumalien hyväksymiksi puolisoikseen. Dion Cassiuksen sanat: »Mikään rikkauden määrä ei voinut häntä tyydyttää ja hänen intohimonsa olivat pohjattomat», eivät tarkoita muuta kuin että hän oli elämässään liioitteleva ja tuhlaileva. Epäilemättä hänen vihollisillaan on voinut olla aihetta moittia häntä epäsäännölliseksi ja hillittömäksi, mutta on sangen vähän, mikä osoittaisi hänen ollen missään suhteessa Delila tahi Isebel. Kaiken sen nojalla, mitä tiedämme, hän on voinut olla sangen siveellinen nainen, ja sen tosiasian, että hän oli neljän lapsen hellä äiti, voitaneen sanoa osoittaneen siihenkin aikaan jossakin määrin vapaaehtoista alistumista äitiyden velvoituksiin. Kaikki asianhaarat huomioon ottaen olen sitä mieltä, että vaikka hän saattoikin olla jonkin verran nautinnonhimoinen ja intohimoissaan välistä hillitön, ei hän ollut suinkaan vailla sukupuolensa parhaita vaistoja. Äidinosassaan hän esiintyy tavalla, joka oikeuttaa kuvaamaan hänet siinä suhteessa tosi hyväksi naiseksi.

Muistettakoon, minkälaista elämä oli siihen aikaan. Lemmenvehkeilyt olivat Roomassa samoin kuin Aleksandriassakin aina käynnissä. Silloisesta siveellisestä rappeutumisesta kirjoittaessaan Mommsen sanoo, puhuessaan tanssijattarien poikkeuksellisesta turmeltuneisuudesta, että tuo aika »tahrii historiankin lehdet».

»Mutta», hän lisää, »heidän toiminnalleen, joka oli laillista, tekivät ylimyspiirien naiset vapaalla käytöksellään oleellista vahinkoa. Luvattomat suhteet olivat käyneet niin tavallisiksi ylhäisimmissä perheissä, että vain jokin ennenkuulumaton häväistysjuttu sai huomion kohdistumaan niihin. Oikeudellinen sekaantuminen niihin näytti nyt melkein naurettavalta».

Sellaista taustaa vasten saa Kleopatran kotielämä Caesarin ja myöhemmin Antoniuksen kanssa vastakohtana kauniin sävyn, jolla on oma mielenkiintoinen puolensakin. Näemme hänen hartaan ja loppuun saakka heikentymättömän kiintymyksensä vanhimpaan poikaansa Caesarioniin, kuvittelemme hänet toimeliaana äitinä kuninkaallisessa palatsissa, joka kerran kajahteli reippaiden kaksoisten iloisista huudoista, ja itämaisen paheellisuuden näky häipyy silmistämme. Kysymme, voiko tuo hento nainen, joka viihdyttelee rinnoillaan itkevää lihavaa pienokaista, kolmen tanakan poikasen leikkiessä hänen ympärillään, olla idän aistillinen kuningatar? Voiko tuo Caesarin rakastetun pojan hellä, lapsekas, hymyilevä äiti olla Egyptin sireeni? Ei ole luotettavan todistuksen sirpalettakaan osoittamassa, että Kleopatralla olisi ollut ainoatakaan muuta rakkaussuhdetta kuin ne kaksi, joista historia niin vaikuttavasti kertoo, eikä liioin sellaista, joka osoittaisi hänen käyttäytyneen kummassakaan irstaasti.

Kleopatra oli monessa suhteessa hienostunut ja sivistynyt nainen. Hänen kielitaitonsa viittaa lukeneisuuteen, ja hän näyttää olleen samalla taiteiden suosija. Kerrotaan olleen hänen ansiotaan, että Antonius lahjoitti Aleksandrian kaupungille Pergamonin 200,000 teosta käsittävän kirjaston, ja Cicero mainitsee saaneensa hänen välityksellään kirjoja Aleksandriasta. Hän oli perinyt sukunsa luonnostaan taiteellisen hengen, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän ylläpitänyt tätä sukunsa korkeata traditiota. Hän oli myös tieteiden suosija, ja Photinus, matemaatikko, joka käsitteli kirjoituksissaan sekä aritmetiikkaa että mittausoppia, julkaisi hänelle omistetun kirjankin, nimeltä Kleopatran laki. Kuuluisa lääkäri Dioscorides näyttää olleen kuningattaren ystävä ja seuralainen, ja hänen Kleopatran hovissa kirjoittamiaan kirjoja on luettu kautta aikojen. Sosigenes, tähtientutkija, oli ehkä myös Kleopatran ystävä, ja voihan olla, että hänet esiteltiin kuningattaren toimesta Caesarillekin, jonka kanssa hän työskenteli sitten ajanlaskun uudistamiseksi. Tämä ei ole suuri todistus kuningattaren henkilökohtaisesta suhteesta taiteisiin ja tieteisiin, mutta riittänee antamaan jotakin tukea sille otaksumalle, ettei hän ainakaan ollut esi-isiensä saavuttamaa tasoa alempana. Hänen mielenkiintonsa sellaisia asioita kohtaan tuntuu aivan varmalta, kun ajatellaan, että hän kykeni niin kauan säilyttämään sellaisen oppineen miehen kiintymyksen kuin Julius Caesar. Voidaan tuskin epäilläkään, etteikö hän kyennyt tarpeen vaatiessa osoittamaan suurtakin mielenvakavuutta, ja ollut vilkkaudestaan huolimatta usein miettiväinen ja hiljainen.

Samalla täytyy kuitenkin otaksua, että hän suhtautui elämään kevyesti, sillä hän oli, paitsi loppuaikoina, aina herkempi nauramaan kuin itkemään. Hän oli aina valmis ilakoimaan ja kujeilemaan, ja huvittava seikkailu näyttää miellyttäneen häntä erikoisesti. Antoniuksen kanssa hänellä oli tapana, kuten saamme nähdä, kuljeskella öisin kaupungilla, koputella ihmisten oviin, ja juosta tiehensä, kun tultiin aukaisemaan. Hänen kerrotaan kerran, kun Antonius oli ongella, antaneen sukeltajan kiinnittää salavihkaa onkeen suolatun kalan, jonka Antonius sitten kiskaisi ylös mitä suurimman iloisuuden vallitessa. Vanhojen kirjailijoiden kuvauksista saa sen käsityksen, että hänen keskustelunsa oli tavallisesti vilkasta ja hilpeätä, ja näyttää siltä kuin hänen käytöksensä olisi ollut usein tarttuvan vapaata, mikä teki hänen seuransa mitä virkistävimmäksi.

Hän oli ilmeisesti nainen, johon miehet rakastuivat, sillä hän oli toimelias, rohkea, ryhdikäs ja häikäisevä. Kansanomaista sanontatapaa käyttääksemme hän oli aina »mukana», kun oli jostakin seikkailusta kysymys. Hänen rohkea paluunsa Egyptiin, sen jälkeen kuin veli oli karkoittanut hänet maanpakoon, todistaa hänen urhoollista mieltään, ja se uskalias temppu, jolla hän keinottelihe ensi kerran Caesarin puheille kannattamalla itsensä palatsiin palvelijan selässä, on vakuuttava esimerkki siitä häikäilemättömästä rohkeudesta, jolla hän tekee mielikuvitukseen niin voimakkaan vaikutuksen. Florus, joka ei ollut kuningattaren ystävä, sanoo hänen olleen »vapaan kaikesta naisellisesta pelosta».

Nyt tulemme kysymykseen, oliko hän luonnostaan julma. On myönnettävä, että hän surmautti sisarensa Arsinoen, samoin kuin toisetkin, jotka silloin vehkeilivät häntä vastaan. Mutta muistettakoon, että valtiolliset murhat olivat siihen aikaan vakiintuneet tavaksi, ja jos vertaamme Egyptin kuningatarta hyvään Elisabeth-kuningattareen, on asia aivan sama, vaikka edellinen käyttikin tarkoituksiinsa karkeita sotureitaan ja jälkimmäinen valtakunnan ylituomaria ja pyövelinkirvestä. Hänen veljensä Ptolemaios XV:n varhaisesta kuolemasta voidaan syyttää yhtä paljon Caesaria kuin Kleopatraakin, ellei hänen kuolemansa ollutkin luonnollinen. Armeenian kuninkaan Artavasdeen teloitus oli valtiollinen toimenpide, jonka merkitys ei ollut suuri. Ja ainoata jäljellä olevaa syytöstä julmuudesta, joka voidaan esittää kuningatarta vastaan, nimittäin sitä, että hän koetti eri myrkkyjen tehoa kuolemaan tuomittuihin pahantekijöihin, ei tarvitse pitää tunteettomuutena hänen puoleltaan; tällaiselle vangille oli jotakuinkin samantekevää, kuinka hänen oli kuoltava, kunhan se vain tapahtui äkkiä, kun taas miellyttävän myrkyn keksiminen oli kuningattarelle oman itsensä varalta mitä tärkeintä. Muistellessamme hänen edeltäjiensä hallitusaikoina alituisesti toistuvien kylmäveristen murhien synkkää luetteloa emme voi moittia Kleopatraa millään tavalla erikoisemman sydämettömäksi emmekä sanoa hänen osoittaneen sukunsa muille jäsenille ominaista julmuutta. Hän eli väkivaltaisella ajalla, ja hänen käytöksensä oli suurin piirtein katsoen suvaitsevaista ja hyväntahtoista.

Uskonnon asioissa hän ei ollut, kuten niin monet hänen aikalaisensa, jumalien voiman epäilijä. Hänen pakanallinen uskonsa jumalallisuuden ja kuninkuuden läheiseen yhteyteen oli luja, ja hän näyttää empimättä hyväksyneen perinnöllisen uskomuksen omasta taivaallisesta polveutumisestaan. Juhlatilaisuuksissa hänellä oli tapana esiintyä pukeutuneena Isikseksi tahi Aphroditeksi, ja näytellä täten lihaksitullutta jumalatarta, jolla ei tosin ollut jumalallisia voimia, mutta kyllä jumalalliset oikeudet. Hän katsoi olevansa läheisessä yhteydessä Egyptin ja Kreikan miesjumalien kanssa, ja kun ennustajat selostivat hänelle näkemiään tunnusmerkkejä ja ihmeitä, tahi kun hän itse huomasi joko hyviä tahi huonoja enteitä ympäristössään, oli hän valmis tunnustamaan ne taivaallisten sukulaistensa ilmoituksiksi. Näin saatujen varoitusten on usein sanottu olleen syynä hänen käytöksensä Actiumin taistelussa, ja tämmöiset enteet määräsivät hänen menettelytapansa monessa muussakin tilaisuudessa. Josephus kertoo hänen häväisseen Egyptin temppelit saadakseen varoja sodan jatkamiseksi Roomaa vastaan, ja olipa paikka kuinka pyhä tahi halpa tahansa, hän koetti saada sen aarteet käsiinsä tarvitessaan kultaa. Jos tämä on totta, sanottakoon kuningattaren puolustukseksi, että jumalien omaisuuden katsottiin kuuluvan hänelle, koska hän oli taivaan edustaja maan päällä, ja tässä tapauksessa olivat temppelien kalleudet sitä enemmän hänen käytettävinään, koska niillä piti hankittaman rahaa Egyptin kunnian säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Muuten on hyvin todennäköistä, että kuningattaren asiamiehet hankkivat loppuaikoina varoja mistä vain saivat, ja jos Kleopatran mielipidettä lainkaan kysyttiinkään, oli hänellä liian paljon muuta ajattelemista kohdistaakseen näihin seikkoihin mainittavampaa huomiota.

Enempi syventyminen kuningattaren luonteeseen on tässä tarpeetonta. Hänen henkilöllisyytensä, sellaisena kuin minä sen näen, tulee näkyviin kuvauksessani hänen traagillisesta elämästään. On tärkeätä muistaa, että vaikka hänellä oli paljon vikoja, hän ei ollut paha sanan tavallisessa merkityksessä. Hän oli säkenöivä, viehättävä ja kaunis nainen; ehkä ei ylenmäärin tunnontarkka, mutta ei aivan periaatteetonkaan; epäilemättä valmis käyttämään viehätysvoimaansa, mutta ei epäsiveellinen luonne. Kun historioitsija ryhtyy kuvaamaan hänen olemustaan ja hänen kevyttä kulkuaan vaiherikkaan elämänsä kaikkien ahdinkojen läpi, nähden hänet milloin sotajoukkojen keskellä taistelun tuoksinassa, milloin purjehtimassa kuutamoisella Niilillä kuninkaallisella aluksellaan, Caesar vierellään; leikkimässä hellästi pienokaistensa keralla, viettämässä loistavia juhlia Aleksandrian palatsissa, samoilemassa valepukuisena pääkaupunkinsa syrjäkaduilla, hytkyen pidätetystä naurusta; viilettämässä Välimeren poikki tuomiotansa kohti; ja lopuksi kuihtuneena ja hylättynä myrkkykäärme käsivarrellaan — hän ei voi välttyä joutumasta saman lumouksen valtaan, joka muutti maailman kasvot. Hän huomaa olevansa tekemisissä — ei Saatanan tyttären kanssa, joka Idän luolastaan ojentaa kätensä ja tahtoo kietoa Rooman sankarit pauloihinsa, vaan mahtavan Caesarin vaimon ja lesken kanssa, joka taistelee Caesarin lapsen puolesta, Antoniuksen uskollisen puolison kanssa, joka pyrkii, kuten saamme nähdä, yhdistämään Egyptin ja Rooman yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Egyptin kuningatar ei ole hänen mielestään idän kruunattu ilotyttö, vaan loistava kuninkaallinen nainen, joka älykkyydellään ja viehkeydellään piti vankinaan kahta aikansa suurinta miestä sellaisen liiton siteillä, joka oli Egyptissä laillisen avioliiton veroinen. Hän näkee vielä kerran edessään tuon hennon, suloisen olennon, jonka kauneus viehättää, jonka ääni hurmaa, ja jonka kasvoissa ei näytä olevan (johtuen ehkä ajan armeliaasta vaikutuksesta) mitään ilmeistä pahaa; ja ennakkoluulottomana historioitsijana hänen on varmasti hyvin vaikeata sanoa, kallistuuko hän Kleopatran vai hänen roomalaisen kilpailijansa puolelle siinä suuressa taistelussa koko maailman herruudesta, joka on kerrottu seuraavilla sivuilla.

II. ALEKSANDRIAN KAUPUNKI

Kleopatran elämän tutkimus ei voi olla täysiarvoinen, ellei hänen pääkaupunkinsa, Aleksandrian, asemaa ole täysin ymmärretty, ja otettu huomioon sen suhdetta toiselta puolen Egyptiin, ja toiselta Kreikkaan ja Roomaan. Lukijan on muistettava ja vastakin mielessään pidettävä, että Aleksandria oli silloin ja on vieläkin monessa suhteessa enemmän tekemisissä Välimeren kuningaskuntien kuin varsinaisen Egyptin kanssa. Se ei ollut maantieteellisesti sen lähemmässä suhteessa Niilin laaksoon kuin Karthago Pohjois-Afrikan sisämaahan. Aleksandriasta voidaan varsin hyvin sanoa, että se oli Afrikkaan jotakuinkin samassa suhteessa kuin Philadelphia Amerikan sisämaahan seitsemännellätoista ja Bombay Indiaan kahdeksannellatoista vuosisadalla; nämä ovat esimerkkejä laajenevaa sivistystä edustavasta muukalaisesta asutuksesta, jonka menestyminen perustui suuressa määrässä merentakaiseen kauppaan, ja joka oli sijoittunut kehittymättömän maan rannikolle. On melkein yhtä väärin määritellä Aleksandrian kuningatar Kleopatra synnynnäiseksi egyptiläiseksi kuin kuvitella William Penn punaihoiseksi indiaaniksi tahi Warren Hastings hinduksi. Aleksandriassa Kleopatra oli erillään Egyptistä. Ei ole mitään todisteita siitä, näkikö hän milloinkaan Sfinksiäkään, ja se ainoa retki ylös Niiliä, josta silloiset historioitsijat mainitsevat, näyttää tehdyn vain Caesarin toivomuksesta. Ottaen huomioon tämän tosiasian en pidä tarpeellisena kuvata varsinaisen Egyptin oloja ja tapoja, ja välttäessäni esittämästä tapahtumia luonteeltaan egyptiläisinä, mitä ne eivät sanottavasti olleet, olen, kuten lukija on huomaava, samalla pidättynyt kajoamasta kansaan, joka asui Aleksandrian takana olevassa Kleopatran hallitsemassa suuressa maassa.

Paikka, johon kaupunki sijoitettiin, ja jonka sen kuuluisa perustaja itse määräsi, näyttää tulleen valituksi sen perusteella, että se oli eristetty varsinaisesta Egyptistä. Kaupunki rakennettiin Välimeren ja Mareotis-järven väliselle kannakselle ja oli siten sisämaasta paljoa tehokkaammin eristetty kuin Karthago kannaksellansa puoliympyrässä olevien kukkulainsa turvissa. Aleksanteri oli suunnitellut kaupungin puhtaasti kreikkalaiseksi asutukseksi, satamaksi, johon kreikkalaiset saattoivat tuoda tavaransa jakelua varten kaikkialle Egyptiin, ja josta hedelmällisen Niilin tuotteet voitiin laivata pohjoiseen ja itään. Kun hän valitsi suistomaasta tämän etäisen kolkan kaupungin paikaksi, teki hän sen ilmeisesti siinä mielessä, että hän tahtoi säilyttää kaupunkinsa Egyptistä erillään, mutta pitää sen samalla maan valtiaana, ja valinta oli niin onnistunut, ettei Aleksandria ole vielä tänä päivänäkään juuri enempää kuin nimeksi egyptiläisten kaupunki. Aleksandriassa on vielä nytkin, kun oivallinen rautatie yhdistää sen Kairoon ja Ylä-Egyptiin, monta varakasta asukasta, jotka eivät ole nähneet egyptiläistä maaseutua kymmentä penikulmaa laajemmalti; suuri enemmistö ei ole käynyt milloinkaan pyramiideilla saakka. Aleksandriaan asettuneet rikkaat muukalaiset eivät tiedä Egyptistä mitään, ja Kairokin jää monelta näkemättä. Kreikkalaiset, levanttilaiset ja juutalaiset, jotka muodostavat nyt, samoin kuin muinoinkin, sangen suuren osan Aleksandrian väestöstä, vuodattaisivat katkeria kyyneleitä synkkien aavistusten ahdistamina, jos heidän pitäisi tunkeutua Egyptiin, jonka matkailijat ja viranomaiset tuntevat ja jota he rakastavat. Aleksandrian keskiluokan egyptiläisiä ei juuri saada lähtemään varsinaiseen Egyptiin, ja nekin, jotka ovat perineet maata sisämaassa, ovat usein haluttomia tutustumaan omaisuuteensa.

Egypti, jonka me tunnemme, on aleksandrialaiselle terra incognita. Erämaan jyrkät kalliot, leveä Niili, vedettömät pilvet, tähtien hämmästyttävä kirkkaus, muinaisten temppelien rauniot, suuret pyramiidit, kaunistetut haudat, kylien kiinteisiin ryhmiin ahdetut savihökkelit kuningaspalmujen ja sykomoorien juurella, natisevat sakkiehit eli vesipyörät, sirotekoiset shadufit eli vesiruuvit — kaikki tämä on Aleksandrian asukkaille tuntematonta. He eivät ole milloinkaan nähneet kuumia erämaita ja kunnaiden yli johtavia valkoisia kameelinpolkuja, eivät Niilin kuohuja putouksien louhikkoisissa sokkeloissa eivätkä sen tulvien mahtavaa laajuutta. Se omituinen ja määrittelemätön käsitys ja tunne, joka liittyy Egyptiin matkailijoiden ja siellä muuten oleskelevien ajatuksissa, ei väritä aleksandrialaisten maastaan saamaa vaikutelmaa. He eivät ole tunteneet faaraoiden maan salamyhkäistä vaikutusta; he ovat Välimeren poikia, eivät Niilin lapsia.

Aleksandrian ilmanala eroaa sangen suuresti sisemmän suistomaan ilmanalasta ja on aivan erilainen kuin Ylä-Egyptissä. Talvipäivät ovat Thebessä lämpöisiä ja kirkkaan aurinkoisia, yöt usein hyvin kylmiä. Kesä on paahtavan helteinen, ja on aikoja, jolloin melkein luulee olevansa helvetin esikartanoissa. Kairossa ja sen ympäristössä on ilmanala lievempi ja kesä siedettävä, vaikkakaan ei millään tavalla miellyttävä. Aleksandriassa taas kesä on viileä ja tasainen. Niin täydellisen suloista ilmanalaa ei ole ehkä missään muualla koko maailmassa kuin alkukesällä Aleksandriassa. Päivät ovat pilvettömiä, vilpoisia ja kirkkaita; yöt viileitä, kylmiäkin. Elokuussa ja syyskuussa ilma käy jonkin verran kosteaksi ja siten vähemmän miellyttäväksi, mutta siellä ei ole milloinkaan painostavaa hellettä, ja olosuhteet ovat melkein tarkalleen samat kuin Etelä-Euroopassa.

Merenrannikolla ovat talvipäivät usein koleita ja sateisia, ollen ilmanala jotakuinkin samanlainen kuin Italiassa samaan vuodenaikaan. Asukkaiden täytyy pukeutua paksuihin vaatteisiin ja tarkastella ilmapuntaria ennen kävelylle lähtöä. Kun Thebe ja pyramiiditkin kylpevät melkein ainaisessa päivänpaisteessa, raivoaa Aleksandriassa sademyrsky toisensa jälkeen, ja suolainen merituuli pieksää jalankulkijoita pyyhältäessään kivettyjä katuja pitkin. Egyptin todellisen ilmanalan omituista luonnetta ei tule tuntemaan Aleksandriassa; tilanne on siellä sama kuin Marseillessa, Napolissa, Pireuksessa.

Kesällä pyrkii etelän hikoileva virkamies meren läheisyyteen samassa mielentilassa kuin henkilö, joka siirtyy tropiikeista pohjoisille rannikoille. Hän nousee pohjoiseen pikajunaan tukahduttavana kesäkuun iltana kummastuttavan kuumuuden vielä säteillessä erämaan tylyistä kallioista ja heijastuessa hänen kirveleviin silmiinsä auringon polttamasta maankamarasta aseman ympärillä. Hän lepää hytissään heittelehtien ja huohottaen sähköviuhkan lietsoessa kuumaa ilmaa hänen päällensä, kunnes keskiyön suhteellinen viileys vaivuttaa hänet levottomaan uneen. Aamulla hän saapuu Kairoon, jossa hiki virtaa vielä vuolaammin hänen kasvoiltaan suuremman kosteuden vaikutuksesta, vaikka kuumuus ei olekaan enää niin läkähdyttävää. Jälleen hän jatkaa matkaansa suistomaan halki pohjoiseen, yhä vielä otsaansa kuivaten, kun aamuaurinko alkaa paahtaa vaunuun. Mutta joidenkin penikulmien päässä rannikolta tapahtuu äkkiä muutos. Hänestä tuntuu ehkä ensi kerran moneen viikkoon viileältä; hän toivoo, etteivät hänen vaatteensa olisi niin ohuet. Hän panee pois aurinkokypäränsä ja painaa olkihatun päähänsä. Aleksandriaan saapuessaan häntä huvittaa se, että ilma tuntuu todellakin kylmältä. Hän ei pelkää enää liikkua ulkona auringonpaisteessa keskipäivällä, vaan torjuen luotaan palvelusintoiset kantajat ja ajurit hän kävelee reippaasti hotelliinsa, jossa hänen ei tarvitse istua hämärässä huoneessa, ikkunat visusti suljettuina kuumuuden takia. Hän siirtää tuolinsa kuistille hengittääkseen raitista ilmaa, eikä lepää öisin alastomana vuoteellaan ulkona puutarhassa, kiroillen tähtien ja kuun kuviteltua kuumuutta ja rukoillen unen armeliasta lahjaa, vaan kääriytyy peitteeseen viileässä makuuhuoneessa kuin valkoinen mies omassa maassaan ja herää reippaana ja virkistyneenä.

Aleksandriassa koko vuoden asunut eurooppalainen sanoo tavallisesti kesää vuodenajoista miellyttävimmäksi. Englantilaisten virkamiesten vaimo ja lapset jäävät sinne usein kesäkuukausiksikin, eivät mistään pakosta, vaan vapaaehtoisesti, ja siellä on monta pohjoismaalaista, jotka ovat onnellisia voidessaan sanoa sitä kodikseen. Kairossa sellaiset perheet oleskelevat vain harvoin kesällä, ellei ole pakko, ja Ylä-Egyptissä on tuskin ainoatakaan valkoista naista toukokuusta lokakuuhun. He pitävät Egyptiä vain talviasuinpaikkana, ja virkamies on sitä mieltä, että hän maksaa kesäkuukausien vaaroilla ja kärsimyksillä talvikauden sulot. Kairon synnynnäisetkin keski- ja yläluokan egyptiläiset, jotka yleensä toimivat virkamiehinä, kärsivät hirveästi etelän kuumuudesta — usein enemmän kuin englantilaiset; itsekin olen saanut monta kertaa jättää ratsastusretken kesäpäivänä sikseen jonkun alkuasukasseuralaiseni uupumuksen takia.

Aleksandrian ja pohjoisten seutujen egyptiläinen ylenkatsoo ylämaan asukkaita, eikä etelän egyptiläinen taas tiedä toista purevampaa ja suurempaa halveksimista ilmaisevaa pilkkanimeä kuin »aleksandrialainen». Pohjoisegyptiläinen sanoo, muistamatta padan ja kattilan sukulaisuutta, eteläläistä ylenkatseellisesti »mustaksi». Eräs syntyperältään puhdas Aleksandrian egyptiläinen, joka toimi virkamiehenä muutamassa etelän piirikunnassa, kertoi elämän olevan sangen ikävää pääkaupungissaan »kaikkien noiden inhoittavien neekerien keskellä». Jos siis Aleksandrian egyptiläiset ovat näin etäällä niistä, jotka muodostavat egyptiläisen kansallisuuden ytimen, niin ymmärrettäneen, kuinka suuri juopa eroittaa tuon kaupungin kreikkalaiset ja muut muukalaissyntyiset asukkaat Niilin kansan kantajoukosta.

Olen aivan varma, että Kleopatrakin sanoi sisämaan asukkaita »inhoittaviksi neekereiksi». Hänen samoin kuin hänen kaupunkinsakin mielenkiinto ja myötätunto kohdistui Välimeren toiselle puolelle. Hän ei ollut Egyptiin sen lähemmässä suhteessa kuin lontoolainen miljoonainomistaja Afrikassa omistamiinsa kultakaivoksiin. Aleksandria on säilyttänyt tähän päivään saakka eurooppalaisen luonteensa, jonka Aleksanteri ja Ptolemaiokset sille antoivat; tahi ehkä olisi oikeampaa sanoa, että se on omaksunut sen uudelleen. Kaupungissa on tietysti laajoja sekä tyyliltään että ulkonäöltään egyptiläisiä kortteleita, mutta kokonaisuudessaan se vaikuttaa pikemmin italialaiselta kuin egyptiläiseltä satamalta. Sellaista, joka muistuttaisi Egyptin pääkaupungeista ja muista Niilin laakson kaupungeista, on äärimmäisen vähän; oivallamme, ettei samankaltaisuus ollut muinoinkaan suurempi. Kukat ja puutkin ovat erilaiset. Puutarhojen kauneus on Ylä-Egyptissä jonkin verran keinotekoista, sillä maan luonnollinen kauneus perustuu enemmän vuorten, joen ja tasankojen keskinäiseen asemaan. Siellä on harvoja villejä kukkia ja vähän luonnollista ruohoa. Puutarhojen kukat ovat ilmeisesti muualta tuotuja, ja nurmikot on kylvettävä joka syksy, koska ne eivät elä kesän yli. Mutta Aleksandria on aina tulvillaan kukkien väriloistoa; hämmästyy nähdessään kissankellojen ja muidenkin Englannissa tuttujen kukkien kukkivan eteläeurooppalaisten kasvien rinnalla. Mareoottisilla kedoilla Aleksandriaa vastapäätä näkee keväisin samoja villejä kukkia kuin Kreikan kukkuloilla. Vilpoinen merituuli puhaltelee, unikot ja satakaunot vaatehtivat maan kultaan ja purppuraan, keltamot ja kurjenmiekat kukkivat alangoissa, ja leiniköt kasvavat tulppaanien kokoisiksi. Näiden ketojen ja puutarhojen viehkeys on kokonaan epäegyptiläistä ja aivan erilaista kuin etelän pysyväisempi kauneus. Tuntee, ettei faarao käyskennellyt satakaunokedoilla, ja ettei Ammonilla ollut sijaa unikkojen keskellä meren äärellä. Mielikuvituksessa siirtyy Kreikkaan ja Italiaan, ja käsitys, että Kleopatra ja hänen kaupunkinsa kuuluivat eroittamattomasti eurooppalaiseen elämään, varmistuu; hän ja hänen ympäristönsä tunsivat itämaista vain sormenpäiden kosketuksen.

Egyptin rannikko kohoaa niin vähän Välimeren pintaa ylemmäksi, että maan näkee mereltä käsin vasta joidenkin penikulmien päässä rantatyrskyistä, jotka murtuvat pauhaten alastoman rannikon särkkiin ja kiviin. Toisten itäisen Välimeren maiden — Kreikan, Italian, Sisilian, Kreetan, Kyproksen ja Syyrian — sinisestä merestä nousevat vuoret olivat muinaisten merenkulkijoiden merimerkkejä, jotka näkyivät taivaanrannasta jo kauan ennen, kuin tuuli tahi airot kiidättivät aluksen niiden suojaan. Mutta Egyptin rannikko ei antanut sellaista apua kaleerien laivureille, joiden oli sentähden pakko laskea lähelle tuota petollista rantaa, ennenkuin voitiin varmuudella sanoa, missä oltiin. Aleksandrian kaupunki peittyi melkein kokonaan pitkän ja matalan Pharos-saaren taakse, joka ulkonäöltään tuskin ollenkaan erosi mantereesta. [Saari on nyt kiinni mantereessa.] Saaren kumpaakin kärkeä kohti ojentautui vastakkaiselta rannalta kaksi nientä, ja kun niitä pidennettiin aallonmurtajilla, saatiin Pharoksen ja mantereen välisestä salmesta oivallinen satama, ollen se ja kaupungin pääosa mereltä suojassa. Yksi mahtava merimerkki, joka auttoi kaikkia aluksia löytämään tien määräpaikkaansa, oli kuitenkin olemassa, nimittäin maailmankuulu Pharos-majakka saaren itäisessä kärjessä, satamaan johtavan pääväylän äärellä. Sen oli rakentanut knidoslainen Sostratus Ptolemaios Philadelphuksen aikana, siis kolmattasataa vuotta ennen Kleopatraa, ja sitä pidettiin yhtenä maailman ihmeistä. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja kohosi noin 150 metrin korkeuteen. Päivällä se välkehti taivaan tummaa sineä vasten kuin jättiläismäinen alabasteripylväs, yöllä sen huipulla roihusi pimeän tulosta aamun koittoon saakka suuri merkkituli, jonka sanotaan [Josephus] näkyneen noin 50 penikulman päähän merelle.

Leveä ja korkea patopenger, nimeltä Heptastadium, joka yhdisti kaupungin ja saaren, jakoi sataman kahteen melkein yhtä suureen osaan. Kummassakin päässä oli aukko pääsyä varten satamasta toiseen, mutta kun väylien yli oli rakennettu sillat, ei mikään estänyt saaren ja mantereen välistä liikennettä siten saatua tietä myöten, jonka pituus oli noin 1300 metriä. Padon länsipuolella oli Eunostoksen eli »Onnellisen paluun» satama, johon päästiin Pharos-saaren läntisen kärjen takaa, ja itäpuolella Iso satama, johon tultiin suuren majakan ja Diabathran, Lochias-nimisen niemen kärkeen rakennetun aallonmurtajan, välisestä salmesta. Salmi oli hyvin vaarallinen väylän kapeuden ja lähellä vaanivien kallioiden takia, joita Välimeren vyöryvät laineet pieksivät ehtymättömällä raivolla, melkein aina puhaltavan pohjatuulen ajamina.

Tältä puolelta Aleksandriaan pyrkivä alus ohjattiin suurta majakkaa kohti, jonka juurella laineet hyppelivät ja murtuivat valkoiseksi vaahdoksi. Kaartaen sitä ympäröivät mustat paadet alus kiisi sataman tyyneen suuhun, jättäen aallonmurtajan vasemmalle. Vesi oli siinä niin kirkasta, että aurinkoisina ja tyyninä päivinä pohja näkyi aivan selvästi. Värikkäät meriruohot kattoivat kallioita, joiden yli alukset lipuivat, ja näkymättömässä pohjavirrassa häilyi anemoneja kuin suuria kukkia. Päästyään kauemmaksi satamaan, jonka syvässä vedessä delfiinit karkeloivat, matkamies näki edessään sellaisen rivin palatseja ja julkisia rakennuksia, ettei vertaista löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Vasemmalla, Lochias-niemellä, kohosi kuninkaallinen palatsi länttä kohti kaartuen. Sen vieressä oli Kuninkaallinen satama Antirrhodos-nimisen saaren kohdalla, jossa oli siinäkin eräs kuninkaallinen huvila. Leveät portaat johtivat satama-altaan taivaansiniseen veteen, joka oli siinä kohdassa niin syvä, että suurimmatkin kaleerit uivat laitureihin saakka. Ison sataman pohjukkaa reunusti sarja muhkeita rakennuksia, joiden on täytynyt tehdä syvä vaikutus kaikkiin, jotka lähestyivät kaupunkia mereltä käsin. Siellä oli mahtava Museum, todellisuudessa toiseen palatsiin kuuluva osa, jonkinlainen oppilaitos, jossa tutkittiin tieteitä hallitsijan valitseman papin toimiessa johtajana. Rakennuksissa näyttää olleen suuri halli, jossa opettajat aterioivat, pylväskäytäviä, joissa oppineet kävelivät ja keskustelivat, kokoushuoneita, joissa luennoitiin, ja pohjoispäässä, lähellä rantaa, Aleksandrian kuuluisa kirjasto, johon talletettujen käsikirjoitusten lukumäärä nousi siihen aikaan enempään kuin puoleen miljoonaan. Museon ja Lochias-niemen välisellä rinteellä oli teatteri, jonka korkeimmilta paikoilta näki näyttämön yli Antirrhodoksen saaren ja Pharoksen varjossa välkehtivän sinisen salmen satamaan pyrkivine kaleereineen. Teatterin takana oli vielä korkeammalla Paneum, Pan-jumalan temppeli. Strabo kuvaa sen »kivikasalta näyttäväksi, kävyn muotoiseksi, keinotekoiseksi kukkulaksi, jonka huipulle päästään kiertoportaita myöten, ja josta näkee koko kaupungin ympärillä ja alapuolella». Sen länsipuolella kohosi Gymnasium, suurenmoinen rakennus, jonka pilaristot olivat jo sinänsä noin 180 metrin pituiset. Puistojen ja puutarhojen ympäröimät tuomioistuimet olivat Gymnasiumin vieressä. Teatterin länsipuolella, lähellä satamaa, oli forum, ja sen edessä rannalla Neptunuksen temppeli. Siitä länteen oli taas lähempänä Museota muurilla eristetty alue, nimeltä Sema. Siellä olivat Ptolemaioksien haudat sen kuuluisan mausoleumin ympärillä, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät alabasteriarkussa. [Ensimmäinen Ptolemaios toi Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan ja sulki sen kultaiseen arkkuun, mutta tämän uskotaan tulleen varastetuksi ja vaihdetuksi alabasteriseen.]

Nämä rakennukset, jotka näkyivät kaikki satamaan, muodostivat kaupunginosan, joka tunnettiin nimellä Regia, kuninkaallinen alue. Sen valkoiset, sataman kirkkaaseen veteen kuvastuvat palatsit, sen patsaat ja muistomerkit, puistot ja heleät kukkatarhat, monet veteen laskeutuvat marmoriportaat, leveät kadut ja aukeamat ovat varmasti olleet näky, jonka kauneus ja suurenmoisuus on ollut siihen aikaan vertojaan vailla. Eikä matkamies pettynyt maihin noustessaankaan ja lähtiessään kiertelemään kaupungin kaduille. Forumin poikki mennen hän päätyi suurelle, noin 5 km pitkälle valtakadulle, joka meni viivasuorasti koko kaupungin halki sen pituussuuntaan, alkaen lännestä, Nekropoliin portilta, Onnellisen paluun sataman takaa, ja päättyen idässä Canopuksen portille, jonkin matkaa Lochias-niemen takana. Tätä upeata katua, nimeltä Canopuksen katu eli Meson Pedion, reunusti kummallakin sivulla pylväsrivistö, ja se oli noin 30 metriä leveä [ei varmastikaan 60 metriä, kuten välistä sanotaan]. Pohjoispuolella olivat Museo, Sema, palatsit ja puistot, eteläpuolella Gymnasium pitkine pilaristoineen, korkeuteen kohoava Paneum ja useita temppeleitä ja julkisia paikkoja. Jos matkamies suuntasi kulkunsa itään tätä katua pitkin, tuli hän juutalaisten kaupunginosaan, jota monet synagogat ja kansalliset rakennukset kaunistivat, ja sitten kaupungin muureihin tehdystä Canopuksen portista aukealle tasangolle, jossa oli Hippodromus eli kilpa-ajorata ja useita julkisia rakennuksia. Auringon paahtama maaperä oli hiekkaista, kalliot häikäisevän valkoisia ja ruohoa vain nimeksi. Siellä täällä näkyi palmuja, jotka merituuli oli painanut etelää kohti kumaraan, ja pieniä akasiaryhmiä antamassa varjoa jalankulkijoille, mutta meren puolella oli tien ja rannan välissä Nemesiksen puisto leppoisana kehyksenä alastomalle rannikolle ja Välimeren siniselle ulapalle. Siinä lähellä oli Eleusiin kylä, jossa käytiin juhlimassa ja huvittelemassa. Ravintoloita ja vierastaloja, joista sanottiin olleen kaunis näköala, oli lukuisasti, mutta meno oli niin hillitöntä ja vieraiden käytös niin siivotonta, että sivistyneemmät aleksandrialaiset karttoivat menemästä sinne. Noin kolmen penikulman päässä Aleksandriasta oli Nicopoliin esikaupunki merenrannalle rakennettuine huviloineen, jotka, kuten Strabo sanoo, »muodostivat nekin kokonaisen kaupungin» [joitakin vuosia myöhemmin, sitten kuin Augustus oli kohottanut paikan maineeseen], ja jonka rantahietikot olivat kesällä täynnä kylpijöitä. Kauempana idässä Canopus jatkui valtatienä samannimiseen kaupunkiin ja sieltä varsinaiseen Egyptiin.

Jos matkamies suuntasi kaupunkiin palattuaan askeleensa Canopuksen katua pitkin länteen, kulki hän toistamiseen Regian halki ja sieltä egyptiläisten Rhakotis-nimisen kaupunginosan läpi kaupungin länsipäähän. Tässä korttelissa vallitsi aina vilkas liikenne, sillä ollen aivan kauppasataman vieressä se oli osittain kokonaan kauppahuoneiden, varastojen ja laivakonttoreiden huostassa. Pienempi Cibotos -niminen sisäsatama, jossa oli suuria telakoita, oli myös siellä, ja siitä meni Canopuksen kadun alitse kanava kaupungin takana olevaan järveen. Rhakotiksen takana kohosi kallionharjanteella mahtava Serapeum, Serapiksen temppeli. Sinne päästiin suoraan Heptastadiumilta tulevaa leveätä katua myöten, joka leikkasi Canopuksen suorakulmaisesti Museon lähellä. Temppelistä sanotaan, ettei maailmassa ollut, Rooman Capitoliumia lukuunottamatta, rakennusta, joka voitti sen kauneudessa ja ylevyydessä, ja koska paikka on huomattavan korkealla, on sen täytynyt kohota katujen hälinän ja talojen ummehtuneisuuden saavuttamattomiin, raikkaiden merituulten puhtauteen. Temppelin takana, kivikkoisella aukealla muurien ulkopuolella, oli Stadium, ja lännessä levisi Necropolis puutarhoineen ja hautakammioineen. Kauempana lännessä oli paljon huviloita ja puutarhoja, ja voihan olla, että ne ihmeteltävän kauniit kukat, jotka nyt kukoistavat siellä villeinä, ovat todellisuudessa niiden jälkeläisiä, joita kreikkalaiset toivat maahan ja viljelivät Kleopatran päivinä.

Takamuurin juurella, sen kokonaan siltä taholta saartaen, oli Mareotis-järvi, joka eristi Aleksandrian Niilin suistosta, ja sitä tietä myöten Egyptin tuotteet saapuivat pääkaupunkiin lukemattomien alusten kuljettamina. Järvisatama ja telakat oli sijoitettu lahteen, joka ulottui verraten kauas kaupungin keskustaa kohti, kaartuen lähelle Paneumia sen itäpuolella. Siitä meni pylväsriveillä kaunistettu valtakatu Canopuksen levyisenä, jonka se leikkasi suorakulmaisesti, kaupungin halki alas Isoon satamaan, päättyen pohjoisessa Auringon porttiin ja etelässä Kuun porttiin. Sanotaan, että tämä järvisatama oli kaupungin vastakkaisella puolella olevaa merisatamaakin rikkaampi ja tärkeämpi, sillä liikenne, joka keskittyi järvelle Egyptin kaikista osista, oli aina merentakaista vilkkaampi. Rannat olivat yltäkylläisen hedelmälliset. Matalikoilla kasvoi papyrusta, joka oli paikoitellen levittänyt tiheän viidakkonsa huomattavan laajalle aivan kuin aleksandrialaisten huviretkeilijäin mieliksi, joilla oli tapana tunkeutua pienillä veneillä kaislikkojen tiheimpiin kohtiin. Siellä oli tyyntä ja vilpoisaa lehtien siimeksessä, joista oli vielä sekin hyöty, että ne kelpasivat sekä lautasiksi että juoma-astioiksi. Rannoilla oli laajoja viini- ja hedelmätarhoja ja järvessä sanotaan olleen kahdeksan loistavien puutarhojen peitossa olevaa saarta, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Strabo kertoo, että Aleksandriassa oli verrattoman kauniita julkisia puistoja ja paikkoja, ja ihmeteltävän paljon kaikenlaisia kauniita rakennuksia. Katuja, jotka olivat kyllin leveitä ajopeleilläkin kuljettavaksi, meni ristiin rastiin koko kaupungin halki; niistä olivat Canopuksen portille, Serapeumiin ja järvisatamaan johtavat kolme pääkatua oikein huomattavan leveät ja pitkät. Valittaahan eräs Theokritoksen viidennentoista Idyllin päähenkilö mitä katkerimmin Aleksandrian katujen yletöntä pituutta. Ptolemaioksen suvun kuninkaat olivat lähes kolmen vuosisadan aikana uhranneet suuria summia pääkaupunkinsa kaunistamiseen, ja ajalla, josta nyt puhumme, se kilpaili Rooman kanssa kauneudessa ja loistossa. Kirjailija Achilles Tatius, joka eli joitakin vuosia myöhemmin, jolloin monet Ptolemaioksien rakennukset olivat saaneet väistyä roomalaisten tieltä, huudahti kaupunkia katsellessaan: »Olemme hävinneet, silmäni!», ja on täysin oikeutettua otaksua, etteivät hänen sanansa olleet liioittelua. Kauniiden palatsien, temppelien ja julkisten rakennusten, jotka kuvastuivat sataman sineen, tahi heittivät varjonsa upean Canopuksen poikki Egyptin kirkkaassa auringossa kimmeltäen, on täytynyt lumota katselijan silmät ja herättää hänessä ihmettelyä.

Kaupungin asukkaat eivät olleet aivan loistavan kotinsa arvoisia. Aleksandrian väestö on nytkin jotakuinkin samanlaista kansallisuuksien sekamelskaa kuin muinoin, vaikka egyptiläisten ja eurooppalaisten välinen raja ilmeneekin nyt selvemmin kuin Kleopatran päivinä, mikä johtuu siitä, että edelliset ovat enimmäkseen muhammedilaisia ja jälkimmäiset kristittyjä, joiden ei sallita mennä keskenään avioliittoon. Ptolemaioksien aikoina pysyttelivät vain juutalaiset kansainvälisistä avioliitoista erillään, jotka sulattivat kaupungin väestön vähitellen yhtenäiseksi tyypiksi, sillä heidän eristäytymisensä johtui laiksi juurtuneesta lujasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Kreikkalainen aines, joka oli Aleksandriassa aina voimakkain, oli pääasiallisesti makedonialaista, mutta ajalla, jota nyt tarkastelemme, oli egyptiläisten kanssa solmittu niin paljon avioliittoja, että monet suvut olivat jo suuresti sekoittuneita. Sellaisia ylimysperheitä, jotka olivat Aleksanteri Suuren ja Ptolemaios I:n mukana Egyptiin tulleista makedonialaisista sotureista ja virkamiehistä polveutuen säilyttäneet sukunsa puhtaana, oli tietysti joku määrä jäljellä. Saammehan kuulla sellaisten henkilöiden kerskailevan kansallisuudestaan, vaikka heille oli jäänyt isänmaan kukistuttua ja jouduttua Rooman alusmaaksi sangen vähän, mistä ylpeillä. Samalla tavalla sukupuhtautensa säilyttäneitä egyptiläisiä perheitä oli tietysti myös useita, jotka olivat kansallisuudestaan aivan yhtä ylpeitä kuin makedonialaiset omastaan. Suurin osa sivistyneistöä puhui sekä kreikan- että egyptinkieltä, ja kaikki lait ja viralliset julistukset julkaistiin molemmilla kielillä. Monet kreikkalaiset ottivat egyptiläisen nimen omansa lisäksi, ja on todennäköistä, että egyptiläiset ottivat samalla tavalla kreikkalaisia nimiä.

Kaupungissa oli kreikkalaisia ja egyptiläisiä lukuunottamatta paljon italialaisia, kreetalaisia, foinikialaisia, sisilialaisia, kyproslaisia, persialaisia, syyrialaisia, armeenialaisia, arabialaisia ja muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka olivat kaikki jossakin määrin sekoittuneet molemminpuolisten avioliittojen perusteella aleksandrialaisiin perheisiin. Siten ajanoloon kehittyneen tyypin on täytynyt olla jotakuinkin samanlainen kuin se, joka on nyt Aleksandriassa yleinen, ja jota sanotaan levanttilaiseksi. Toiset näistä olivat tulleet kaupunkiin kauppiaina, toiset olivat merimiehiä, jopa merirosvojakin, ja toiset karanneita orjia, pahantekijöitä, lainsuojattomia ja velallisia, joiden sallittiin asettua Aleksandriaan ehdolla, että he sitoutuivat palvelemaan armeijassa. Seassa oli paljon tavallisia seikkailijoitakin, jotka olivat palkkautuneet Egyptin joukkoihin. Aleksandriassa oli aina tämmöinen palkkasoturiarmeija vakinaisesti, ja Polybius sanoo kirjoittaessaan Kleopatran isän isoisän, Ptolemaios IX:n ajasta, heidän sortaneen väestöä ja tahtoneen mieluummin hallita kuin totella. Muukalaista verta toi osaltaan myös Gabiniuksen miehitysarmeija, joka oli sijoittunut Aleksandriaan, ja jonka sotilaat olivat ottaneet vaimokseen aleksandrialaisia naisia. He olivat enimmäkseen Germaniasta ja Galliasta kotoisin, ja vaikka he eivät olleetkaan vielä ehtineet aikaansaada muuta kuin lauman sekarotuisia lapsia entisen sekamelskan lisäksi, kohotti heidän pelkkä läsnäolonsa huomattavasti katujen yleismaailmallista leimaa. Tämän barbaariarmeijan, jonka upseerit olivat roomalaisia, ja niin sanottujen makedonialaisten henkivartiajoukkojen välillä, jotka vartioivat palatsia, on täytynyt olla alituinen kilpailu, mutta kun Kleopatra nousi valtaistuimelle, eivät jälkimmäiset olleet enää missään suhteessa pohjoismaalaisten veroisia, koska niihin oli jo pitemmän aikaa otettu eroituksetta kaikki tarjokkaat.

Aleksandrian ylimystön muodostivat todennäköisesti palkkasoturiarmeijan ja henkivartiajoukkojen upseerit, Gabiniuksen armeijan roomalaiset upseerit, makedonialaiset hovilaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset virkamiehet, ja rikkaiden eurooppalaisten, syyrialaisten, juutalaisten ja egyptiläisten perheet. Museon opettajat ja oppineet muodostivat oman luokkansa, jota hovi suuresti suosi, mutta jota ylimystö todennäköisesti sieti vain sen oppineisuuden takia. Rahvas oli sekalaista, enemmistönä sekarotuiset kreikkalaiset ja egyptiläiset; eikä maailmassa ollut missään muualla äänekkäämpää, levottomampaa ja kiihkoisampaa joukkoa, ei edes melskeisessä Roomassakaan. Kreikkalaiset ja juutalaiset riitelivät aina, mutta kreikkalaiset ja egyptiläiset näyttävät sopineen sangen hyvin, sillä heidän välillään ei ollut niin suurta juopaa kuin voitaisiin kuvitella. Aleksandrian ja koko suistomaan egyptiläiset eivät olleet monesti kreikkalaisia tummaihoisempia. Molemmat kansallisuudet olivat äänekkäitä ja kuumaverisiä, turhamaisia ja pöyhkeileviä, sukkelapäisiä ja ovelia. He eivät riidelleet uskonnollisista asioista, sillä Egyptin jumalat olivat helposti tunnettavissa samoiksi kuin Kreikan, ja Aleksandrian ylijumalaa, Serapista, palvottiin yhteisesti. Taiteen alalla heillä ei ollut liioin mitään eripuraisuuden syytä, sillä Egyptin oma taide oli jo todellisuudessa kuollut, ja sivistyneet egyptiläiset olivat hyväksyneet ja omaksuneet Kreikan taiteen sen hienostuneisuuden oikeaksi ilmaukseksi, jossa he tahtoivat elää. Molemmat kansallisuudet olivat käteviä, ahkeria ja rikkauteen kiihkeästi pyrkiviä, mutta kykenivät silti helposti irtautumaan työstään ja kohdistamaan koko huomionsa huvituksiin, joita loistava ja ylellinen kaupunki tarjosi. Polybius kiittää egyptiläisiä älykkäiksi ja sivistyneiksi, ja sanoo Aleksandrian kreikkalaisten olleen köyhää ja halpaa joukkoa, vaikka hän näyttääkin pitäneen heitä egyptiläisiä parempana.

Aleksandrialaiset pitivät intohimoisesti teatterista. Dion Chrysostomus, joka kylläkin puhuu Kleopatraa vuosisataa myöhemmästä ajasta, sanoo heistä, »että koko kaupunki eli kaiken mieltäkiihoittavan himossa, ja kun Apiksen (pyhitetyn härän) juhlapäivä koitti, oli koko Aleksandria kuin hullaantunut soitannollisiin huveihin ja kilpa-ajoihin. Tavallista työtään tehdessään he näyttivät järkeviltä, mutta astuessaan teatteriin tahi kilpa-ajoradalle he alkoivat samassa silmänräpäyksessä käyttäytyä kuin huumaavasta lääkkeestä juopuneet, niin että he eivät tienneet eivätkä välittäneet, mitä sanoivat tahi tekivät. Ja samoin oli naisten ja lastenkin laita, niin että kun ohjelma oli päättynyt ja ensimmäinen kiihko asettunut, kesti juhlimista vielä monta päivää, hyrskyen kaikilla kaduilla ja kujilla kuin mainingit myrskyn jälkeen».

Keisari Hadrianus sanoo heistä: »Olen huomannut heidät peräti pintapuolisiksi, huikentelevaisiksi ja hillittömän uteliaiksi… He ovat kapinallisia, turhamaisia ja ilkeitä, vaikkakin joukkona rikkaita ja hyvinvoipia».

Nuoren kreikkalais-egyptiläisen keikarin kärkkäys julkeaan pilantekoon oli vakiintunut sananlaskuksi, ja sen uhriksi joutuivat kaikki, jotka olivat julkisen asemansa takia hyökkäyksille alttiina. Heti kun jostakin valtiomiehestä tuli julkinen henkilö, tahi kuningas nousi valtaistuimelle, antoivat kaupungin irvihampaat hänelle loukkaavan pilkkanimen, jonka hän sai pitää kuolemaansa saakka. Niinpä sanottiin, joitakin esimerkkejä mainitakseni, Ptolemaios IX:ttä »paisukkaaksi», Ptolemaios X:ttä »virnapääksi», Ptolemaios XIII:tta »puhaltajaksi», Seleukosta »suolakalankauppiaaksi», ja myöhemmin Vespasianusta »keittiöpojaksi». Kaikki, mikä oli naurettavaa, miellytti heitä, ja juttuja tästä on säilynyt paljon. Kun kuningas Agrippa ajoi kaupungin halki matkalla horjuvalle valtaistuimelleen, kuljettivat nuoret aleksandrialaiset erästä kadulta löytämäänsä mielipuoli-poloista, jolle oli pantu paperikruunu päähän ja kaislanruoko käteen, juhlasaatossa pitkin katuja, tervehtien häntä juutalaisten kuninkaana, vaikka Agrippa oli tunnetusti heidän keisarinsa, Caligulan, ystävä. Vespasianuksesta he kertoivat mielihyvällä, kuinka tämä muka oli kiristänyt jotakin ystäväänsä maksamaan takaisin lainaksi saamansa kuusi obolia, mikä oli aivan mitätön summa; olipa joku tekaissut siitä laulunkin, jossa asia selostettiin. Caracallaa he pilkkasivat samaan tapaan, nauraen hänen päähänpistolleen pukeutua Aleksanteri Suureksi, vaikka hän oli kooltaan keskimittaa pienempi, mutta tässä tapauksessa he eivät ottaneet lukuun, ketä he pistivät. Caracallan kosto ei ollut sen hirmuisempi kuin että kaikki nämä nuoret tyhjäntoimittajat saivat maksaa julkeutensa hengellään. Heidät koottiin jollakin tekosyyllä samaan paikkaan ja surmattiin säälimättömästi. Aleksandrialaiset olivat kuuluisia purevista pilkkarunoistaan, joita he sepittivät paikallisista aiheista, ja eräs myöhempi historioitsijakin puhuu tästä heidän taidostaan »tehdä lauluja ja pilkkarunoja hallitsijoistaan». Tämmöisiä lauluja kulkeutui Aleksandriasta Roomaankin, jossa niitä laulettiin aivan samoin kuin uusinta muotisäveltä hyräillään ja vihellellään meidän päivinämme. Rooma mieltyi tähän Aleksandrian pilantekotaitoon, ja joitakin vuosia myöhemmin saamme kuulla aleksandrialaisten näyttelijöiden panevan roomalaisen kuulijakuntansa hytkymään naurusta.

Keisari Hadrianus sanoo, kuten olemme nähneet, aleksandrialaisia ilkeiksi, ja senluontoisiahan heidän ylenkatseellinen kompailemisensa epäilemättä paljon onkin. Nuori kreikkalais-egyptiläinen oli ylettömän turhamainen ja itserakas, eikä kukaan käy arvosteluissaan niin pian ilkeäksi kuin se, joka luulee olevansa arvostelun yläpuolella. Näiden kekseliäiden nuorukaisten omahyväisyys oli sangen huomattava, ja vanhat kirjailijat viittaavat siihen usein. He näyttävät tuhlanneen paljon aikaa oman ulkonaisen olemuksensa tarkasteluun, ja mikäli voidaan päätellä yläluokan egyptiläisten ja levanttilaisten käytöksestä ja tavoista nykyajan Aleksandriassa, ovat monet heistä olleet sietämättömiä narreja. Heidän kotinsa olivat todennäköisesti paljoa ylellisemmät kuin silloisten roomalaisten, ja he olivat tutkineet keittotaidon salaisuuksia aivan vastenmielisen perinpohjaisesti. Dion Chrysostomus sanoo silloisten aleksandrialaisten tuskin ajatelleen muuta kuin ruokaa ja kilpa-ajoja. Aleksandrian kreikkalaisia ja egyptiläisiä moitittiin kumpiakin huikentelevaisiksi ja hetkellisiksi, ja De Bello Alexandrino'n tekijä sanoo, »että olisi sanojen tuloksetonta tuhlausta, jos puolustaisin aleksandrialaisia, kun heitä syytetään petollisuudesta ja kevytmielisyydestä… Ei voi olla epäilystäkään, etteikö rotu ole mitä taipuvaisin petoksiin». Traditioita oli vähän, isänmaallisia tunteita ei lainkaan, eikä sanottavaa mielenkiintoa valtiollisiinkaan asioihin. He eivät tutkineet itseään ollenkaan eivätkä kirjoittaneet muistiin kaupunkinsa historiaa, vaan elivät päivän kerrallaan, ja jos hallitus sattui olemaan heille jolloinkin vastenmielinen, he nousivat kapinaan hämmästyttävän äkkiä. Kaupungissa sattui aina katumellakoita, eikä ihmishengestä pidetty suurtakaan lukua.

Aleksandriassa sanotaan olleen Ptolemaioksien suvun viime aikoina noin 300,000 asukasta. Rooman asukasluku oli ennen liittolaissotaa ehkä jonkin verran suurempi, mutta tuon verisen taistelun päätyttyä puolta pienempi [Plutarkhos: Caesar]. Kaupunki oli kevytmielisyyden maineesta huolimatta sangen vilkas kauppakaupunki, ja huomattavalla osalla sen asukkaista oli päävaikuttimena eloisa kauppahenki, joka kokonaan syrjäytti yritteliäisyydessä ja toimeliaisuudessa Italian pääkaupungin. Tämä oli tietysti kreikkalaisten eikä egyptiläisten ansiota, sillä nämä ovat menettelytavoissaan tunnetusti kankeita ja vanhoillisia, kun taas kreikkalaiset ovat vielä tänäkin päivänä ihailtavan taitavia kauppiaita ja liikemiehiä. Aleksandria oli maailman tärkein viljakeskus, minkätähden Rooma oli sille aina kateellinen. Huomautan tässä ohimennen, että viljaa kulutettiin Kleopatran aikana suhteellisesti paljoa enemmän kuin nyt; ja Caesar sanoo kerran, puhuessaan sotilaidensa kestävyydestä, että se aleni, kun liha tuli viljan puutteessa pääravinnoksi. Kaupunki harjoitti samalla monenlaista muutakin kauppaa ja tunnustettiin Kleopatran aikana maailman suurimmaksi kauppakeskukseksi. Itä ja länsi kohtasivat toisensa sen suurilla markkinoilla, ja ajalla, jota nyt käsittelemme, alkoivat kaikkien silmät kääntyä tähän kaupunkiin, Indian uuden ja vilkasliikkeisen kauppatien päätekohtaan.

Se oli samaan aikaan kreikkalaisen tieteellisen sivistyksen pääpaikka ja piti itseään johtavana auktoriteettinä myös taiteen aloilla — seikka, josta on varmaankin oltu eri mieltä. Tieteellisistä töistään ja runoudestaan kuuluisa »aleksandrialainen koulu», joka oli vaikuttanut kolmattasataa vuotta, oli nyt rappeutumassa, mutta koki vielä ylläpitää vanhaa helleeniläistä kulttuuria. [Susemihl: Aleksandrian ajan kreikkalaisen kirjallisuuden historia.] Filosofinen koulu, joka seurasi sitä kuuluisuudessa, alkoi juuri tulla huomatuksi. Siten kohdistuivat kaikkien kauppiaiden, tiedemiesten, kirjailijoiden, oppineiden ja valtiomiesten silmät tällöin Aleksandriaan, ja Ptolemaiosten hovia pidettiin, hallitsijain kelvottomuudesta huolimatta, mitä korkeimmassa arvossa.

III. KLEOPATRAN SYNTYMÄ JA LAPSUUS

Kleopatra oli Ptolemaioksien suvun viimeinen hallitsija Egyptissä ja samannimisistä [Hieroglyfeissä hänen nimensä kirjoitetaan Kleopadra. Nimi on kreikkalainen ja merkitsee »rotunsa kunnia».] Egyptin kuningattarista seitsemäs, joka peri tuon muukalaisen faaraosuvun kaikki oikeudet ja etuoikeudet. Ptolemaioksien hallitsijasuvun perusti kolmannen vuosisadan alussa e.Kr. Ptolemaios, Lagoksen poika, eräs Aleksanteri Suuren makedonialainen kenraali, joka otti herransa kuoltua Egyptin maakunnan haltuunsa ja julistautui joitakin vuosia myöhemmin Egyptin kuninkaaksi, sijoittaen hallituksen ja hovinsa vasta perustettuun Aleksandriaan. Tämä suku valvoi sitten puolikolmatta vuosisataa Egyptin kohtaloita, ensin hyvin huolellisesti, mutta myöhemmin kummastuttavan välinpitämättömästi, kunnes sammui Kleopatran ja hänen poikansa, Ptolemaios XVI:n (Caesarionin), kuollessa.

Kleopatran luonnetta ei ymmärretä oikein, ellei olla täysin selvillä siitä, etteivät Ptolemaiokset olleet missään suhteessa egyptiläisiä. He olivat, kuten olen jo sanonut, makedonialaisia, joiden suonissa ei virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta. Heidän pääkaupunkinsa Aleksandria oli oikeastaan vain Egyptin rannikolle perustettu Välimeren siirtokunta, joka ei ollut suistomaan ja Niilin laakson kanssa muussa kuin puhtaasti kaupallisessa ja virallisessa yhteydessä. Se oli luonteeltaan kreikkalainen. Temppelit ja julkiset rakennukset oli rakennettu kreikkalaisen tapaan, taide oli kreikkalaista, hovin ja ylimystön vaateparsi oli kreikkalainen, yläluokkien elämäntavat olivat kreikkalaisia ja heidän puhekielenään oli kreikka, jota puhuessaan heidän sanotaan noudattaneen Makedonian leveätä lausumatapaa. Ptolemaioksista ei todennäköisesti käyttänyt kukaan milloinkaan egyptiläistä pukua muuten kuin juhlamenollisessa tarkoituksessa, ja huomautettakoon ohimennen, etteivät ne suurta Kleopatraa esittävät nykyaikaiset sovinnaiset sommittelut, joissa hän astelee palatsissaan loistava egyptiläinen puku yllään ja muinaisten kuningatarten kotkanpäähine kulmillaan, perustu todellisuuteen. Hänen sanotaan tosin esiintyneen erinäisissä tilaisuuksissa puvussa, jonka piti olla yhtäläinen kuin se, jota papit otaksuivat äiti-jumaluuden, Isiksen, käyttävän, mutta samanaikaisissa kuvissa Isiksellä on yleensä kreikkalainen eikä egyptiläinen puku. Ja jos Kleopatra jolloinkin esiintyi Egyptin kuningatarten vanhassa puvussa, on sen täytynyt tapahtua vain suurissa uskonnollisissa juhlissa tahi tilaisuuksissa, joissa vanhojen tapojen noudattaminen kuului asiaan.

Kuninkaallisen huoneen suhde kansaan oli hyvin samanlainen kuin Egyptin nykyisen kuningassuvun suhde maaseutuväestöön. Nykyiset hallitsijat ovat albanialaisia, jotka eivät voi löytää suvustaan ainoatakaan egyptiläistä esivanhempaa. Heidän elämänsä on eurooppalaista ja puvut Parisin ja Lontoon määräämiä. Samoin säilyttivät Ptolemaioksetkin makedonialaisen kansallisuutensa, ja Plutarkhos kertoo, ettei kukaan heistä vaivautunut edes opettelemaan egyptinkieltäkään. Egyptiläiset taas hyväksyivät olosuhteiden pakosta heidän sukunsa faaraoiden ikivanhan valtaistuimen lailliseksi haltijaksi ja antoivat Ptolemaioksille suurten faaraoiden kaikki arvonimet ja vallanmerkit.

Näille kreikkalaisille hallitsijoille, Kleopatralle samoin kuin hänen edeltäjilleen, annettiin samat arvonimet, joilla oli kunnioitettu Ramses Suurta ja Totmes III:tta tuhat vuotta ja enemmänkin ennen heitä. Heitä sanottiin »Ammonin eläväksi kuvaksi», »Auringon lapseksi», »Ptahin valituksi», aivan samoin kuin suurta Memnonia ja voittoisaa Sesostrista silloin, kun Egypti oli maailman mahtavin valtakunta. Maan kaikissa temppeleissä, paitsi Aleksandrian suurimmissa, nähtiin näistä makedonialaisista hallitsijoista kuvia, joissa heidät esitettiin muinaisten faaraoiden asussa, Ylä- ja Ala-Egyptin korkea kruunu päässä, Ammonin sarvet ja sulat kulmilla ja kuninkaallinen käärme otsalla. He olivat polvillaan Hatorin, lehmäjumaluuden, edessä, kumarsivat Sobkille, krokotiilijumaluudelle, polttivat pyhää savua Bastin, kissajumaluuden, pyhätössä, ja toimittivat kaikkia neljän vuosisadan pyhittämiä maagillisia menoja, näin palvoen Egyptin vanhoja jumalia. Heidän nähtiin istuvan valtaistuimella jumalien seurassa Osiriksen tervehtiessä ja Moutin, taivaan äidin, suudellessa heitä Isiksen helmassa. Kuitenkin on epäiltävää, oliko kukaan Ptolemaios konsanaan tällä tavalla omaksunut egyptiläisten perinnäiskäsitystä faaraostaan.

Nämä kreikkalaiset hallitsijat poistuivat vain silloin tällöin Aleksandriasta käydäkseen varsinaisessa Egyptissä ja matkatakseen Niiliä ylös. Joissakin kaupungeissa he kunnioittivat käynnillään paikallista temppeliä ja suorittivat määrätyt menot viralliseen tapaan, aivan samoin kuin joku nykyajan hallitsija laskee peruskiven tahi toimittaa laivanlaskun. Mutta mikään ei osoita kuninkaallisen huoneen ainoankaan jäsenen pitäneen itseään egyptiläisenä sanan täydessä merkityksessä. Papistoon he suhtautuivat yleensä hyvin suopeasti ja sallivat sen käyttää vapaasti rikkauksiaan temppelien rakentamiseen ja kaunistamiseen; Egyptin kansalliseenkin elämään kiinnitettiin sangen paljon huomiota. Mutta Aleksandriassa tuskin uskoi olevansa faaraoiden maassa, ja hovi oli luonteeltaan melkein kokonaan eurooppalainen.

Perheensä keskuudessa Ptolemaiokset olivat epätavallisen tunnottomia ihmishengen pyhyyteen nähden, ja suvun historia on koko pituudeltaan täynnä roistomaisia murhaajia. Siinä suhteessa he ilmaisivat ei-egyptiläisen verensä, sillä Niilin kansa oli ja on vieläkin hyväntahtoista, miellyttävää väkeä, joka ei ole taipuvaista väkivaltaan, vaan kunnioittaa lähimmäisen oikeuksia. On ehkä mielenkiintoista mainita tässä joitakin niistä murhista, joista Ptolemaiokset ovat vastuunalaisia. Ptolemaios III:n murhasi hänen poikansa Ptolemaios IV, joka näyttää myös suunnitelleen veljensä Magasin, setänsä Lysimakhoksen, äitinsä Berenicen ja vaimonsa Arsinoen murhat. Ptolemaios V kuvataan yhtä julmaksi ja väkivaltaiseksi hallitsijaksi, jolla näyttää olleen tapana murhata kaikki, jotka loukkasivat häntä. Ptolemaios VII oli, sanoo Polybius, egyptiläisten tavoin äkkipikainen ja raivopäinen, vaikkakin yleensä luonne, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä. Ptolemaios VIII murhasi nuoren veljenpoikansa, valtaistuimen perillisen, ja nai pojan äidin, leskeksi jääneen Kleopatra II:n, joka synnytti hänelle hiukan myöhemmin pojan, nimeltä Memphites. Oliko Ptolemaios VIII sitten todellakin pojan isä, ei tiedetä. Hänen sanotaan murhanneen myöhemmin tämänkin pojan ja lähettäneen ruumiin palasiksi silvottuna äidille. Sitten hän nai veljentyttärensä, Kleopatra III:n, joka näyttää leskeksi jäätyään murhanneen Kleopatra II:n. Tämä Kleopatra III synnytti pojan, joka nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XI:nä, ja jonka hän koetti sittemmin murhata. Mutta osat vaihtuivatkin niin, että poika murhasi hänet. Hän karkoitti Ptolemaios X:n ja asetti Ptolemaios XI:n valtaistuimelle sillä seurauksella, että uusi kuningas murhasi hänet heti hänen vaivojensa palkaksi. Ptolemaios XII murhasi äitipuolensa hänet ensin naituaan, ja tuli itse pian sen jälkeen murhatuksi. Ptolemaios XIII, suuren Kleopatran isä, murhasi tyttärensä Berenicen ja useita muitakin henkilöitä.

Suvun naiset olivat vielä väkivaltaisempia kuin miehet. Mahaffy käyttää heitä kuvatessaan muun muassa sanoja:

»Suureen valtaan ja mahtiin pääseminen edellyttää, että käytettävissä on paljon väkeä ja rahaa; keskinäinen viha, kaikkien perhesiteiden ja sukulaisrakkauden ylenkatsominen, mielikeinona veljen- ja sisarenmurha — sellaiset turmeltuneisuuden kuvat saavat jokaisen ajattelevan henkilön pysähtymään ja kysymään, olivatko nämä naiset menettäneet inhimillisen luonteensa ja saaneet tilalle runoilijan hyrkaniolaisen tiikerin».

Tämän murhanhimoisen suvun maine ei ollut monessa muussakaan suhteessa kadehdittava. Ensimmäiset kolme Ptolemaiosta olivat huomattavan lahjakkaita ja kykeneviä hallitsijoita, mutta muut suurimmaksi osaksi veltostuneita ja turmeltuneita. He olivat kuitenkin taiteiden ja tieteiden suojelijoita ja tekivät niiden hyväksi tosiasiallisesti paljoa enemmän kuin tuskin kukaan toinen hallitsijasuku koko maailmassa. Ptolemaiosten Aleksandria oli jossakin määrin sellaisten tieteenhaarojen kuin anatomian, mittausopin, nesteiden tasapaino-opin, maantieteen ja tähtitieteen synnyinsija, ja samalla myös mitä tärkeimmässä asemassa taiteen maailmassa. Kuninkaallinen palatsi oli maailmanmaineessa loistostaan ja ylellisyydestään, ja hallitsija eli elämänsä ehtymättömässä yltäkylläisyydessä, joka voitti kaikki toiset hovit. Kun Scipio Africanus kävi Egyptissä, vaikutti Ptolemaios IX, meidän Kleopatramme isoisän isä, liikanimeltä Physkon, »paisukas», hänen mielestään liikalihavuudesta huohottavalta syöttiläältä. Kävellessään palatsiin kuninkaan keralla, joka huohotti hänen vierellään liian läpikuultava puku yllään, Scipio kuiskasi eräälle ystävälleen, että olihan Aleksandrialla hänen vierailustaan edes jotakin hyötyä — se oli saanut nähdä kuninkaansa kävelyllä. Ptolemaios X:n, Kleopatran isoisän, sanotaan saaneen pilkkanimensä »virnan» (Lathyros) siitä, että hänen nenänsä muistutti virnasta tahi jostakin samankaltaisesta monikukkaisesta palkokasvista, mistä ilmenee selvästi, ettei hänkään ollut tavoissaan kohtuuden mies. Ptolemaios XI oli niin lihava ylensyömisestä ja -juomisesta, että hän vain harvoin käveli ilman kainalosauvoja, paitsi juovuspäissään, jolloin hän kyllä kykeni teutaroimaan kumppaniensa keralla tukea kaipaamatta. Ptolemaios XIII, Kleopatran isä, inhosi kohtuutta siinä määrin, että hän uhkasi ottaa hengiltä filosofi Demetriuksen, koska tämä ei juonut itseään juovuksiin hovin juhlassa — tuon miespoloisen oli pakko tehdä se julkisesti seuraavana päivänä pelastaakseen henkensä. Tämmöiset poiminnot näyttävät meille Ptolemaiokset pahimmillaan, emmekä voi olla kysymättä, miten on käsitettävissä, että Kleopatra, joka oli sukunsa viimeinen hallitsija Egyptissä, olisi voinut olla muuta kuin kauttaaltaan turmeltunut nainen. Ei ole kuitenkaan, kuten pian saamme nähdä, mitään suurempaa syytä otaksua hänen olleen sellainen.

Kleopatran isä, Ptolemaios XIII, pilkkanimeltä Auletes, »puhaltaja», oli turmeltunut, pieni mies, joka kulkee Egyptin valtiollisen näyttämön poikki melkeinpä keskeytymättömässä humalassa. Seuraamme hänen juopunutta elehtimistään, kun hän johtaa Bacchus-juhlan juominkeja palatsissaan; näemme hänen typerät vehkeilynsä ja suunnittelunsa horjuvan valtaistuimensa säilyttämiseksi; kuulemme hänen huilunsa äänet, kun hän soittelee pitkien päiviensä ratoksi; ja tunnemme, ettei hänestä kannattaisi puhuakaan, ellei yleinen valtiollinen tilanne antaisi siihen aihetta. Rooman ja Egyptin väliset poliittiset suhteet, joilla tuli olemaan Ptolemaiosten dynastian viimeisinä aikoina niin moninainen vaikutus kummankin maan historiaan, alkoivat nimittäin jo hänen aikanaan kehittyä arveluttavaan suuntaan. Pydnan taistelun (167 e.Kr.) jälkeen Rooma oli saanut melkein täydellisen yliherruuden koko helleeniläisessä maailmassa ja alkoi pian ryhtyä toimenpiteisiin itäisen Välimeren koko kaupan anastamiseksi. Ptolemaiosten valtakauden loppupuolella suuri tasavalta loi jo ahnaita silmäyksiä Egyptiin, vaanien tilaisuutta siepatakseen tuon rikkaan maan haltuunsa.

* * * * *

Lagidein päähaara päättyi Ptolemaios XII:een (Aleksanteri II:een), joka murhattiin (hallittuaan yhdeksäntoista päivää), ja joka oli noussut valtaistuimelle Rooman avulla. Ptolemaios X:n (Soter II:n) ainoa laillinen lapsi oli Berenice III, Ptolemaios XII:n orpana ja myöhemmin puoliso, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton. Ptolemaios X:llä oli kaksi poikaa, Berenice III:n velipuolia, mutta he olivat kumpikin aviottomia; äidin nimeä ja asemaa ei enää tiedetä. Voihan olla, että he olivat Kleopatra IV:n lapsia, joka oli eronnut heidän isästään tämän noustessa valtaistuimelle, tahi ettei äiti ollut kuninkaallista sukua. Ptolemaios XII:n kuoltua toinen näistä nuorukaisista julistautui Egyptin faaraoksi, saaden historiassa nimen Ptolemaios XIII, ja toinen Kyproksen kuninkaaksi, myös nimellä Ptolemaios. Aleksandrialaiset hyväksyivät Ptolemaios XIII:n empimättä kuninkaakseen, sillä, avioton tahi ei, hän oli suvun vanhin miespuolinen jälkeläinen, mikä merkitsi sitä, että jos he olisivat kieltäytyneet tunnustamasta häntä hallitsijakseen, suvun valtakausi olisi päättynyt siihen ja roomalaiset olisivat heti vallanneet maan. Cicero käyttää uudesta kuninkaasta puhuessaan sanoja nec regio genere ortus, tarkoittaen, ettei hänen äitinsä ollut hallitseva kuningatar hänen syntyessään, kuka tämä äiti sitten lienee ollutkin, mutta Aleksandrian väestöllä ei ollut halua ruveta riitelemään hänen syntyperästään, koska hän oli ainoa, joka säilytti heidät Rooman tiukasta yliherruudesta vapaina.

Hän oli tuskin ehtinyt nousta valtaistuimelle nimellä Ptolemaios (XIII) Neos Dionysos, kun tuli ilmi, että Ptolemaios XII (Aleksanteri II) oli määrännyt testamentissaan Rooman tasavallan perillisekseen ja tehnyt siten vapaaehtoisesti lopun hallitsijasuvustaan. Tällainen menettelytapa ei ollut mitään uutta. Pergamonin, Kyrenaikan ja Bithynian kuninkaat olivat tehneet samoin, ja näyttää todennäköiseltä, että Ptolemaios XII oli ottanut tämän askeleen tarkoituksessa saada roomalaisilta rahallista ja aatteellista tukea pyrkiessään valtaistuimelle tahi jostakin muusta yhtä pakottavasta syystä. Senaatti tunnusti testamentin oikeaksi, mutta Ptolemaios XIII:n puolue tietysti kielsi sen. On arveltu, ettei testamentintekijä ollutkaan Ptolemaios XII, vaan eräs toinen Aleksanteri, Ptolemaios XI (Aleksanteri I), tahi eräs hämärä henkilö, joka tunnetaan nimellä Aleksanteri III. Mutta sitä tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö testamentti ollut oikea; toinen asia oli, oliko se laillisesti pätevä. Ensinnäkin se oli todennäköisesti kirjoitettu ennen, kuin Ptolemaios XII nousi valtaistuimelle, ja toiseksi se saattoi olla laillinen vain siinä tapauksessa, ettei valtaistuimen perillistä ollut, mutta Aleksandrian asukkaat olivat tunnustaneet Ptolemaios XIII:n lailliseksi perilliseksi. Joka tapauksessa kävi niin, ettei Rooman senaatti ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin noiden uusien kuninkaiden syöksemiseksi valtaistuimelta, ei Egyptin eikä Kyproksen, vaikka se ei heitä julkisesti tunnustanutkaan, vaan otti testamentintekijän yksityisomaisuudesta tuon testamentin nojalla mitä otettavissa oli.

Tämä johtui osaksi siitäkin, että suuri puolue Roomassa vastusti tasavallan enempää sekaantumista idän asioihin, eikä senaatti ollut sillä hetkellä halukaskaan luovuttamaan sellaista valtaa, kuin minkä tämän uuden maakunnan maaherra olisi tullut saamaan, yhden miehen käsiin. Egyptiä pidettiin rikkaana ja tärkeänä maana, mahtavuudessa toisena Rooman jälkeen. Etelän rikkaiden maiden avaimet olivat sen hallussa, ja se näytti yhdeltä pääkulkutieltä Arabiaan ja Indiaan. Aleksandrian vuotuiset tulot olivat siihen aikaan aivan yhtä suuret kuin Rooman valtion tulot, eikä Egyptin hovi ollut myöhemminkään, silloin kun Pompeius oli niin tuntuvasti lisännyt valtionrahaston vuosisummaa, rikkaudessa Roomasta sanottavastikaan jäljessä [Mommsen]. Aleksandriasta oli tullut Ateenan jälkeen opin ja sivistyksen ahjo, ja sitä pidettiin silloin maailman toisena kaupunkina. Sentähden pelättiin, että tähän kaukaiseen, merentakaiseen maahan lähetetyt armeijat ja kenraalit saattaisivat sulautua valvottavakseen saamansa maan elämään ja perustaa uuden itäisen valtakunnan, josta koituisi Roomalle uhka, jopa pelonkin syy.

Egyptin uusi kuningas, josta voimme nyt käyttää hänen pilkkanimeään Auletes, oli hyvin huolissaan tämän testamentin olemassaolosta ja koetti koko hallitusaikansa päästä rahalla Rooman odotetusta sekaantumisesta valtakunnan asioihin. Hän oli onneton ihminen. Hän ei pyytänyt muuta kuin saada juopuneen rauhassa nauttia kuninkaallisesta vallastaan, päästä kalvavasta pelostaan, että valtakunta riistettäisiin häneltä. Hän osasi nauttia yltäkylläisen elämän suloista, eikä mikään ollut hänestä sen hauskempaa kuin osanotto Dionysoksen juhlajuominkeihin. Hän soitti huilua melko taitavasti ja näyttää joskus selvänä ollessaan viettäneen monta rattoisaa hetkeä tyytyväisesti sormiellen huiluaan auringonpaisteessa. Mutta tietoisuus, että roomalaiset saattoivat millä hetkellä hyvänsä tulla ja syöstä hänet valtaistuimelta, synkensi hänen koko hallitusaikansa, ja sitä ajatellen voi kuvitella hänen lyhentäneen monta alakuloista iltaa puhaltamalla pienestä soittimestaan kotimaansa valittavia joikuja, jotka hyväilivät korvaa kuin satakielen sävelet.

Hänen viidentenä hallitusvuotenaan, toisin sanoen v. 75 e.Kr., lähetti eräs hänen sukulaisensa, Selene, kaksi poikaansa Roomaan tarkoituksessa saada heidät sitä tietä Egyptin, Kyproksen ja Syyrian valtaistuimille, hanke, jota Auleteen on täytynyt seurata syvästi huolestuneena. Hän tiesi heidän jakelevan lahjoja senaattoreille oikealle ja vasemmalle, samoin kuin senkin, että tämä oli ainoa keino saada Rooman tasavallan sydän heltymään, mutta pidättyi itse vielä toistaiseksi käyttämästä maansa varoja tällä tavalla. Jonkin ajan kuluttua hän sai sitten mielihyväkseen kuulla, että Selene oli luopunut yrityksestään Rooman tunnustuksen saamiseksi. Hänen kolmantenatoista hallitusvuotenaan Pompeius lähetti Lentulus Marcellinuksen johdolla laivaston puhdistamaan Egyptin rannikkoa merirosvoista, ja kun Lentuluksesta tehtiin konsuli, lyötti hän rahoihinsa Ptolemaiosten kotkan ja ukkosennuolen merkiksi, että hänen Egyptissä suorittamansa tehtävä oli ollut hallinnollinen toimenpide. Kolme vuotta myöhemmin lähetettiin toinen roomalainen laivasto Aleksandriaan antamaan pontta senaatin tahdolle eräissä riitakysymyksissä, Auleteen saadessa jälleen elää välittömän valtaistuimelta sortumisen pelossa.

Vuonna 65 e.Kr. hänen juopunut rauhansa häiriintyi jälleen, kun huhu tiesi kertoa Rooman aikoneen lähettää Crassuksen tahi Julius Caesarin valtaamaan hänen maansa, mutta hankkeesta ei tullutkaan mitään. V. 63 e.Kr. Pompeius liitti Syyrian Rooman alueisiin, ja silloin Auletes lähetti hänelle paljon rahaa ja sotatarpeita ystävyyden hinnaksi ja pyysi häntä vierailulle Egyptiin. Pompeius otti kyllä vastaan kuninkaan rahat, mutta ei katsonut tarpeelliseksi käyttää hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan.

Vuonna 59 e.Kr. Auletes lopulta päätti itse lähteä Roomaan saadakseen Pompeiuksen tahi sinä vuonna konsulina olevan Caesarin suosiollisella avulla senaatin julkisesti tunnustamaan hänen oikeutensa Egyptin valtaistuimeen. Koska hän oli ihmisenä kaikinpuolin turmeltunut ja mitätön, ei hän voinut odottaakaan roomalaisten välittävän hänen toivomuksistaan, ellei heille maksettu hyvin, ja sentähden hän otti mukaansa niin paljon rahaa kuin vain irti sai. »Roomassa olivat ihmiset», kuten Mommsen sanoo, »unohtaneet rehellisyyden. Henkilöä, joka kieltäytyi ottamasta lahjoja, ei pidetty vilpittömänä, vaan henkilökohtaisena vihamiehenä». Sinne saavuttuaan Auletes siis antoi runsaita lahjoja eri senaattoreille saadakseen heiltä tukea, ja Rooman silloiset rahamiehet näyttävät nylkeneen häntä mitä järjestelmällisimmin. Kun sitten Egyptistä tuodut varat loppuivat, hän lainasi suuren summan rikkaalta Rabirius Postumukselta, joka houkutteli eräät ystävänsäkin lainaamaan kuninkaalle. Nämä miehet muodostivat Auleteen rahoittamiseksi jonkinlaisen yhtymän, jonka oli siinä tapauksessa, että hänet julistettaisiin valtakuntansa lailliseksi kuninkaaksi, maksettava kullekin heistä paljoa suurempi summa, kuin mitä he olivat hänelle antaneet.

Auleteen vierailu sattui pahaan aikaan. Tasavalta oli merirosvoja ja Mithridatesta vastaan käytyjen sotien jälkeen kovassa rahapulassa, ja Egyptin valtauksesta puhuttiin paljon. Crassus, tribuuni Rullus ja Julius Caesar olivat osoittautuneet aikeen kiihkeiksi kannattajiksi, niin että Egyptin onneton kuningas huomasi asemansa mitä epätoivoisimmaksi. Mutta kuudentuhannen talentin suuruinen lahja (noin 300 milj. Suomen markkaa) sai vihdoin Caesarin, joka oli aivan vararikon partaalla, antamaan Auleteelle tuon toivotun tunnustuksen. Tämä häpeällinen kauppa vahvistettiin siten, että Caesar pakotti väellä ja voimalla senaatin hyväksymään »Egyptin kuningasta koskevan lain», jossa Ptolemaios nimitettiin »Rooman kansan liittolaiseksi ja ystäväksi».

Seuraavana vuonna (58 e.Kr.) roomalaiset valmistautuivat valtaamaan Kyproksen yhä jatkuvan rahapulansa auttamiseksi. Ehdotuksen tekijä oli Publius Clodius, roistomainen poliitikko, joka vihasi Kyproksen Ptolemaiosta sentähden, että tämä oli kerran, kun Clodius oli joutunut merirosvojen vangiksi, tarjonnut hänestä lunnaiksi vain kaksi talenttia (noin 120,000 mk.). Ptolemaios ei kyennyt veljensä tavoin ostamaan roomalaisia, ja niinpä Cato nousi maihin ja liitti saaren Kilikian maakuntaan. Kuninkuuden velvoituksista jossakin määrin tietoisena Ptolemaios myrkytti itsensä heti. Hän piti parempana kuolla kuin kärsiä sen nöyryytyksen, että hänet karkoitettiin valtaistuimelta, jonka hän oli anastanut. Hänen seitsemäntuhannen talentin (noin 400 milj. Smk.) suuruinen rahastonsa joutui Caton käsiin, joka tehtyään siihen ensin epäilemättä melkoisen loven [vai teenkö vääryyttä Utican sankarille?] luovutti jäännöksen senaatille.

Auleteella ei ollut paljoakaan iloa saamastaan Rooman kannatuksesta. Hänen omat aleksandrialaisensa nousivat melkein heti sen jälkeen kapinaan, raivostuneina velkojen maksamisen aiheuttamasta verotaakan kasvamisesta ja siitä, että kuningas kieltäytyi ottamasta Kyprosta takaisin roomalaisilta, ja karkoittivat hänet Egyptistä. Ollessaan matkalla Roomaan hän poikkesi Rhodokseen Caton puheille, jonka hän oli kuullut majailevan siellä, toivoen saavansa apua tältä kuuluisalta senaattorilta. Roomalaisista saamiensa henkilökohtaisten kokemusten perusteella hän lähetti Catolle kuninkaallisen kutsun tahi käskyn saapua hänen luokseen. Mutta senaattori, joka sattui sinä päivänä potemaan sappivaivoja ja oli juuri niellyt lääkeannoksensa, ei ollut sillä tuulella, että hän olisi välittänyt lähteä kunnioittamaan juopuneita kuninkaita käynnillään. Hän lähetti sanan Auleteelle, että jos tämä tahtoi tavata häntä, oli hänen parasta tulla kaupunkiin hänen, Caton, asuntoon, eikä Egyptin kuninkaalla ollut siis muuta neuvoa kuin nöyrtyä ja lähteä senaattorin luo. Cato ei edes noussut, kun Auletes saateltiin sisään, vaan kehoitti lyhyesti kuningasta istuutumaan ja piti hänelle koristelemattoman saarnan, kuinka toivotonta ja typerää hänen oli mennä Roomaan asiaansa ajamaan. Hän lausui, että vaikka koko Egypti muutettaisiin hopeaksi, niin se tuskin riittäisi tyydyttämään niiden roomalaisten ahneutta, jotka hänen oli lahjottava, ja kehoitti vakavasti Auletesta palaamaan Egyptiin ja sopimaan alamaistensa kanssa. Senaattoria kohdannut sairaus näyttää rajoittaneen keskustelun verraten lyhyeksi, ja tietämättä oikein, mitä oli tehtävä, Auletes käänsi laivansa Italiaa kohden.

Sillä aikaa oli kuninkaan tytär, Berenice IV, anastanut isänsä valtaistuimen ja hallitsi Egyptiä kaikessa rauhassa. Tämä prinsessa ja hänen sisarensa, Kleopatra VI, joka kuoli pian sen jälkeen, olivat Auleteen ainoat lapset hänen ensimmäisestä avioliitostaan Kleopatra V:n kanssa, mutta palatsin lastensuojissa oli vielä neljä muuta pienokaista eräästä toisesta avioliitosta. Kuka heidän äitinsä oli ja elikö hän vielä, sitä ei historia kerro. Näistä neljästä lapsesta, joista kaksi nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XIV:nä ja Ptolemaios XV:nä, oli onneton prinsessa Arsinoe kolmas ja kirjamme sankaritar, suuri Kleopatra VII, neljäs, tällöin noin yhdentoistavuotias, koska hän oli syntynyt talvella 69—68 e.Kr.

Roomaan päästyään Auletes kääntyi senaatin puoleen henkilönä, jolta on lain varjolla, mutta sittenkin vääryydellä riistetty senaatilta ostamansa omaisuus. Hän jakeli jälleen lahjuksia johtaville henkilöille ja lainaili rahaa joka taholta, vaikka hänen luotonantajansa eivät todennäköisesti olleet enää yhtä avokätisiä kuin edellisellä kerralla. Caesar oli silloin kaukana Galliassa eikä siis ollut lahjottavissa. Pompeius ei näytä, merkillistä kyllä, huolineen hänen rahoistaan, vaikka hän pyysikin kuningasta vieraakseen huvilaansa, mikä osoittaa, että ajatus asettaa Auletes takaisin valtaistuimelleen oli herättänyt voimakasta vastakaikua tässä vaikutteille alttiissa roomalaisessa. Hän oli tavallaan jo esiintynytkin Egyptin hovin holhoojana, ja tuskinpa voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut saavansa Auleteelta, tälle antamansa avun palkaksi, oikeutta käyttää hyväkseen Auleteen suunnattoman arvokkaiden alueiden rikkauksia ja varoja.

Aleksandrialaiset, jotka vastustivat kiihkeästi Auleteen asettamista takaisin valtaistuimelleen, lähettivät nyt Roomaan sata henkilöä käsittävän lähetystön ajamaan heidän asiaansa senaatissa, mutta karkoitettu hallitsija palkkasi nyt epätoivon vimmassaan joukon roistoja, jotka karkasivat lähetystön kimppuun Puteolin, nykyisen Pozzuolin, lähellä ja tappoivat monta. Eloonjääneet lahjottiin puhumattomiksi, ja niin saatiin koko juttu haudatuksi. Lähetystön johtaja, filosofi Dion, pääsi pakenemaan kahakassa, mutta hänet myrkytettiin heti Roomaan saavuttuaan Auleteen toimesta. Kuningas saattoi jälleen hengittää vapaasti, ja kaikki olisi voinut käydä hyvin ja roomalainen armeija olisi annettu hänen käytettäväkseen, ellei eräs valtiollinen vastustaja olisi sattunut löytämään ennustusta, joka määräsi, että jos Egyptin kuningas tuli pyytämään apua, oli häntä autettava ystävyydellä eikä aseilla. Toivonsa menettänyt Auletes lähti silloin Roomasta ja asettui Efesokseen jätettyään pääkaupunkiin Ammonios-nimisen asiamiehen seuraamaan tapahtumia ja ilmoittamaan niistä hänelle.

Kolme vuotta myöhemmin, tammikuussa 55 e.Kr., otettiin hänen asiansa Roomassa vielä kerran käsiteltäväksi, ja Pompeius koetti laimeasti auttaa häntä takaisin valtaistuimelle, mutta tehtävän luovuttaminen yhdelle miehelle peloitti senaattia niin suuresti, ettei päästy ratkaisuun. Ehdotettiin, että Lentulus Spinther, Kilikian maaherra, kiertäisi ennustuksen jättämällä Auleteen Ptolemaisiin (Acreen) ja menemällä itse Egyptiin armeijoineen, mutta kuningas epäilemättä oivalsi viekkaiden roomalaisten keksineen tämän vain voidakseen anastaa hänen maansa, ja näyttää vastustaneen suunnitelmaa ymmärrettävästi närkästyneenä. Silloin ehdotettiin, että Lentulus lähtisi Egyptiin ilman armeijaa, vain luottaen Rooman nimen voimaan, ja siten noudattaen ennustuksen määräystä.

Lopulta Auletes tarjosi kokonaista 10,000 talenttia (noin 600 milj. Smk.) valtakuntansa hinnaksi seurauksella, että Aulus Gabinius, Syyrian maaherra, joka oli mitä kipeimmässä rahapulassa, valmistautui miehittämään Egyptin ja asettamaan Auleteen valtaistuimelle kaikista ennustuksista huolimatta. Tietäen saavansa luvatusta summasta melkoisen osan Gabinius oli hyvin kiihkeä aloittamaan sodan, vaikka hänen sanotaan pelänneen mahdollista epäonnistumistakin. Sotaretkeä valmisteltiin kaikella kiireellä, ja pian oltiin valmiit marssimaan erämaan poikki Egyptiin.

Sillä aikaa olivat aleksandrialaiset naittaneet Berenice IV:n eräälle hyvin kunnianhimoiselle ja vaikutusvaltaiselle miehelle, Kappadokian Komanan ylimmäiselle papille, Archelaukselle, Pompeius Suuren suojatille, joka oli Pompeiuksen avulla päässyt ylimmäiseksi papiksi 64 e.Kr. ja koettanut heti saada hänen välityksellään Rooman kannatusta, mutta onnistumatta. Gabinius ei hidastellut julistaa sotaa Archelausta vastaan, vaan teki sen empimättä väittäen, että Archelaus muka suosi Pohjois-Afrikan rannikolla rehoittavaa merirosvousta ja rakensi laivastoa, jonka voitiin pelätä käyvän Roomalle haitalliseksi; eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen armeijansa oli matkalla Gazasta Pelusiumiin. Pääjoukon edellä samoavan ratsuväen päällikkönä oli Marcus Antonius, nuori ja tarmokas soturi, jonka tulevaisuutta ei silloin vielä mikään himmentänyt. Pelusiumin rajalinnoitus vallattiin hänen johdollaan, ja pian olivat Rooman legioonat marssimassa Aleksandriaa kohti. Palatsin varusväki liittyi hyökkääjiin, Archelaus surmattiin, ja kaupunki antautui.

Valtaistuin palautettiin heti Auleteelle, ja Berenice IV otettiin hengiltä. Kaupunkiin jätettiin suuri joukko roomalaista jalkaväkeä ja kelttiläistä ja germaanilaista ratsuväkeä valvomaan järjestystä, ja näyttää siltä kuin myös Antonius olisi jäänyt joksikin ajaksi Aleksandriaan. Prinsessa Kleopatra oli nyt noin neljäntoista vuotias tyttö, jonka nuorekkaan kauneuden ja viehkeyden sanotaan jo silloin tehneen voimakkaan vaikutuksen roomalaisen ratsuväen päällikköön. Välimeren itäpäässä on neljäntoistavuotias tyttö jo täysin kehittynyt ja aikoja sitten saavuttanut niin sanotun naimaiän. Tähän tapaamiseen on tuskin syytä kiinnittää huomiota, mutta tulevien tapahtumien enteenä sillä on oma mielenkiintonsa.

Roomalaiset alkoivat nyt vaatia, että Auleteen oli maksettava heille lupaamansa summat. Rabirius Postumus näyttää olleen hänen suurimpia velkojiaan, ja voidakseen maksaa hänelle ei kuninkaalla ollut muuta keinoa kuin nimittää hänet valtionrahaston hoitajaksi, niin että kaikki verot menivät hänen käsiensä kautta. Rabirius oli samalla kärsimättömäksi käyneen Julius Caesarin ja todennäköisesti myös Gabiniuksen edustaja. Tilanne oli siis jotakuinkin samanlainen kuin meidän aikanamme 1870-luvulla, jolloin Egyptiin lähetettiin erityinen eurooppalainen valtuuskunta hoitamaan valtion raha-asioita, niin että hallitsijan yksityiset velat tulisivat maksetuiksi. Erona on vain se, että Auleteen velkojat olivat Rooman johtohenkilöitä; suuren tasavallan varjo, jonka näemme häilyvän Aleksandrian hovin yllä, on siitä seikasta lähtöisin. Rooma oli kietoutunut selvittämättömästi Egyptin asioihin. Lainattu roomalainen raha oli saatava takaisin; roomalaiset viranomaiset hoitivat kaikki verot; kaupungissa oli roomalainen miehitysarmeija, ja kuningas hallitsi Rooman senaatin luvalla sille testamenttaamaansa valtakuntaa.

Vuonna 54 e.Kr. aleksandrialaiset yrittivät karistaa roomalaisen ikeen niskoiltaan ja karkoittivat Rabiriuksen Egyptistä. Rooman huomio kohdistui jälleen Aleksandriaan, ja on luultavaa, että maa olisi vallattu ennen pitkää, ellei Partian sotaretken tyrmistyttävä loppu seuraavana vuonna, jolloin Crassus lyötiin ja surmattiin, olisi antanut roomalaisille muuta ajattelemista. Auletes ei saanut kuitenkaan kauan iloita kalliisti ostetusta koskemattomuudestaan, sillä hän kuoli kesällä 51 e.Kr., jättäen jälkeensä toisessa avioliitossaan syntyneet neljä lasta, joiden tuntematon äiti ei ollut todennäköisesti enää elossa. Kleopatra, sennimisistä seitsemäs, oli heistä vanhin, ja isänsä kuollessa noin kahdeksantoistavuotias. Hänen sisarensa Arsinoe, jota hän ei lainkaan sietänyt, oli joitakin vuosia nuorempi. Toiset kaksi olivat poikia, vanhempi noin yhdentoista ja nuorempi noin kuuden vuoden ikäinen, joista edellinen tunnetaan historiassa Ptolemaios XIV:nä ja jälkimmäinen Ptolemaios XV:nä. [Porphyrius sanoo hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena, ja Josephus laskee hänen olleen kuollessaan viidentoistavuotias. Siten hän olisi ollut Kleopatran noustessa valtaistuimelle seitsemän vuoden ikäinen, mikä näyttää kylläkin uskottavalta.] Auletes oli omien katkerien kokemustensa neuvomana kirjoittanut yksityiskohtaisen testamentin, jossa hän määritteli selvästi toivomuksensa vallanperimykseen nähden. Asiakirjaa oli tehty kaksi kappaletta. Toista säilytettiin Aleksandriassa, mutta toinen oli toimitettu asianomaisesti todistettuna ja sinetöitynä Roomaan Pompeiukselle, joka oli kohdellut kuningasta ystävänä tämän Roomassa käydessä, toivomuksella, että se talletettaisiin aerariumiin. Tässä testamentissa Auletes määräsi, että hänen vanhimman elossa olevan tyttärensä ja vanhimman elossa olevan poikansa oli hallittava yhdessä, ja velvoitti roomalaiset, heidän jumaliinsa ja kaikkiin heidän kanssaan tekemänsä sopimuksiin vedoten, katsomaan, että testamenttia noudatettiin. Sen lisäksi hän pyysi vielä roomalaisia olemaan uudelle kuninkaalle kuin holhoojana, aivan kuin hän olisi pelännyt sisaren voivan ruveta sortamaan veljeään, jopa toimittavan tämän kokonaan tieltään pois. Samalla hän varoitti mitä vakavimmin lapsiaan muuttamasta tätä vallanperimysjärjestystä; näiden sanojen on ajateltu tarkoittaneen, että hän pelkäsi Kleopatran voivan joutua saman kohtelun alaiseksi Arsinoen puolelta. Seikka sellainen, että Ptolemaiosten hovissa oli kuninkaan kuollessa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä ei ennustanut hyvää rauhan säilymiselle, ja tätä ajatellen voidaan otaksua, että Auletes, joka oli tietysti pannut merkille Kleopatran ja Arsinoen keskinäisen kylmyyden, pelkäsi pahinta. Tuntien sukunsa sisäisen historian ja tietäen, että hänen omat kätensäkin punoittivat hänen tyttärensä Berenicen verestä, jonka hän oli murhannut maanpaosta palatessaan, hänen on täytynyt olla täysin selvillä verisen sodan mahdollisuuksista lastensa kesken, ja ollen vanhoillaan jo sairas verenvuodatuksesta ja toivoen vain häiriintymätöntä rauhaa levossa ja mukavuudessa itselleen ja jälkeläisilleen hän teki kaiken voitavansa varatakseen ja vakauttaakseen heille sen huolettomuuden, jota hän oli itse niin harvoin saanut nauttia.

Hänen määräyksensä, että hänen kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä oli hallittava yhdessä yhdentoistavuotiaan veljensä kanssa, edellytti sisaren ja veljen välistä avioliittoa. Ptolemaiokset olivat mukautuneet siinä määrin vanhoihin egyptiläisiin tapoihin, että tällainen veljen ja sisaren välinen valtiollinen avioliitto oli tarpeen vaatiessa yhä mahdollinen. Se oli Egyptissä hyvin vanha laitos ja perustui alkujaan naisten vallanpyrkimyslakiin, joka määräsi hallitsijan vanhimman tyttären valtakunnan perilliseksi. Poika, jonka isä oli valinnut valtaistuimensa perilliseksi, tahi joka vaati sitä joko oikeudella tahi pakolla, sai valtakunnan laillisesti omakseen naimalla tämän perijättären. Kun sellaista perijätärtä ei ollut olemassa, tahi kun valtaistuimen miespuolisella tavoittelijalla ei ollut vakavampia kilpailijoita, näyttää tämä sääntö tulleen usein syrjäytetyksi, mutta sen laiminlyömisestä on vain harvoja esimerkkejä, milloin valtaistuimeen kohdistetut vaatimukset oli olosuhteiden pakosta laillisesti vahvistettava.

Kun siis Auleteen vanhin tytär ja vanhin poika nousivat isän testamentin nojalla yhdessä valtaistuimelle Kleopatra VII:nä ja Ptolemaios XIV:nä, pidettiin heidän muodollista avioliittoaan luonnollisena asiana. Tästä avioliitosta ei ole mitään todisteita, ja voihan olla, että se siirrettiin Kleopatran tahdosta kuninkaan nuoruuden takia. Avioliitot yhdennellä- ja kahdennellatoista ikävuodella olivat kyllä tavallisia muinaisessa Egyptissä, mutta eivät kreikkalaisten mielestä oikein hyväksyttäviä, ja tähän vedoten on kuningattaren ollut todennäköisesti verraten helppoa ottaa valta omiin käsiinsä. Nuori Ptolemaios XIV annettiin eunukki Potheinoksen hoitoon. Tämä näyttää olleen noiden ainaisten palatsivehkeilijöiden tyypillinen edustaja, joiden kanssa historioitsija joutuu aivan kiusallisen paljon tekemisiin. Kuninkaalla oli opettajana eräs vastenmielinen kreikkalainen kaunopuhuja, Theodotos, jolla oli myös verraten paljon vaikutusvaltaa hovissa, ja kolmantena seuralaisena eräs häikäilemätön egyptiläinen soturi, nimeltä Achillas, palatsin varusväen päällikkö. Nämä kolme pääsivät pian melkoiseen valtaan ja onnistuivat, nuoren herransa nimessä kun toimivat, anastamaan hallitsijankin vallasta huomattavan osan omiin käsiinsä. Kleopatra näyttää mukautuneen siihen kärsivällisesti. Hän oli vielä vain nuori tyttö, ja hänen neuvonantajansa näyttävät olleen vähemmän tarmokkaita ja vallanhimoisia kuin veljen. Hän suoritti kyllä kaiken sen, mikä hallituksessa oli muodollista laatua, koska kuningas oli alaikäinen, mutta näyttää siltä kuin Potheinos ja hänen ystävänsä olisivat olleet maan todelliset hallitsijat.

Noin kaksi tahi kolme vuotta Auleteen kuoltua lähetti Marcus Calpurnius Bibulus [Hän oli ollut konsulina Julius Caesarin kanssa 59 e.Kr.], Syyrian varakäskynhaltija, kaksi poikaansa Aleksandriaan antamaan määräyksen sinne sijoitetuille roomalaisille joukoille liittyä hänen armeijaansa, jonka piti lähteä sotaretkelle partialaisia vastaan. Nämä aleksandrialaiset joukot kuuluivat siihen miehitysarmeijaan, jonka Gabinius oli jättänyt Egyptiin Auleteen turvaksi 55 e.Kr., ollen enimmäkseen, kuten on jo sanottu, gallialaista ja germaanilaista ratsuväkeä, jäyhiä miehiä, joiden on täytynyt olla rotevuutensa ja karkeiden tapojensa takia kaupungin kummana ja kauhuna. Nämä Gabiniani milites olivat tähän aikaan kotiutuneet uuteen majoituspaikkaansa ja ottaneet itselleen vaimoja Aleksandrian kreikkalaisista ja egyptiläisistä perheistä. Vaikka heidän keskuudessaan oli melkoinen joukko roomalaisen jalkaväen veteraaneja, jotka olivat taistelleet Pompeiuksen johdolla, oli kuri jo tuntuvasti huonontunut, ja kun Syyrian maaherran käsky saapui, puhkesi heti kapina; raivostuneet ja todennäköisesti juopuneet sotilaat murhasivat Bibuluksen kummankin poika poloisen. Kun tapahtumasta ilmoitettiin palatsiin, käski Kleopatra heti vangita murhaajat. Käsittäen, että tilanne tuli käymään heille kapinallisena joukkona mahdottomaksi, sotilaat luovuttivat johtajansa näköjään vastustuksetta. Kuningatar lähetti sitten vangit kahleissa Bibulukselle, mutta tämä, joka oli Rooman ylimystön parhaimpia, palautti poikansa murhaajat hänelle takaisin ilmoittaen, ettei rankaisuoikeutta ollut tällaisissa tapauksissa muilla kuin senaatilla. Historia ei kerro näiden miesten lopullisesta kohtalosta, eikähän itse tapahtumallakaan ole meille muuta merkitystä, kuin että me näemme Kleopatran menetelleen tässä ensimmäisessä historian selostamassa hallinnollisessa toimenpiteessä huomaavaisen harkitusti ja rehellisesti roomalaisia naapureitaan kohtaan.

Pian sen jälkeen lähetti Pompeius (49 e.Kr.) poikansa Gnaeus Pompeiuksen Egyptiin hankkimaan laivoja ja miehiä kansalaissotaa varten, joka ei näyttänyt olevan enää vältettävissä, ja Gabiniuksen joukot noudattivat kutsua mielihyvin, käsittäen, että sota Julius Caesaria vastaan tuli olemaan paljoa edullisempi kuin retki julmia partialaisia vastaan. Aleksandriasta lähti viisikymmentä sotalaivaa ja viisisataa miestä Gnaeuksen keralla, ja on mahdollista, että ne liittyivät Bibulukseen, joka oli silloin Pompeiuksen amiraali Adrianmerellä. Gnaeus Pompeiuksen sanotaan viehättyneen Kleopatran kauneuteen ja sulouteen, jopa onnistuneen päästä tuttavalliseen suhteeseen kuningattaren kanssa, mutta mitään todistusta ei ole olemassa siitä, että tekeillä olisi ollut jotakin vakavampaa. Katson näiden juttujen, jotka kiertelivät silloin kulkupuheina, johtuneen vain siitä, että Aleksandriassa oli pohdittu Kleopatran ja tuon nuoren roomalaisen avioliiton mahdollisuutta. Pompeius Suuri oli roomalaisen maailman herra ja avioliitto hänen poikansa kanssa olisi ollut yhtä tervetullut kuin aikaisemmin Berenicen ja Komanan ylimmäisen papin avioliitto. Mutta ehdotus ei näytä saaneen kyllin suurta kannatusta ja raukeni siihen.

Seuraavana vuonna, 48 e.Kr., jolloin Kleopatra oli yhdenkolmatta ja hänen hallitsijaveljensä neljäntoistavuotias, sattui Aleksandriassa tärkeitä tapahtumia, joista historia ei ole säilyttänyt meille mitään selviä tietoja. Näyttää kuin veli ja sisar olisivat riitaantuneet ja palatsi jakautunut kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Nuori Ptolemaios julistautui, tukenaan eunukki Potheinos, opettaja Theodotos ja varusväen päällikkö Achillas, Egyptin ainoaksi hallitsijaksi, ja Kleopatran oli henkensä tähden pakko paeta Syyriaan. Emme tiedä mitään näistä kohtalokkaista tapahtumista; palatsissa käydyistä taisteluista, päivistä, jolloin kuningattaren henki saattoi olla hiuskarvan varassa, ja vaaroista, jotka uhkasivat häntä, kun hän karkasi palatsista ja pakeni Egyptistä. Tiedämme vain, että nuori Ptolemaios on Egyptin yksinvaltias kuningas, kun tätä kuninkaallista murhenäytelmää kaihtava väliverho jälleen nousee, ja että hän on parhaillaan armeijoineen itärajalla maastakarkoitettua sisartaan vastassa, joka on hankkinut itselleen armeijan Syyriasta ja marssii nyt synnyinmaataan kohti ottamaan takaisin valtaistuinta, joka oli häneltä riistetty. Tämän pelottoman nuoren kuningattaren nopeassa paluussa samalle vaaralliselle näyttämölle, josta hän oli juuri henkipattona paennut, on jotakin mielikuvitukseen voimakkaasti vetoavaa, ja historioitsija tuntee heti, että tämä nainen, joka kykeni niin äkkiä kokoamaan ympärilleen palkkasoturiarmeijan, ja joka uskalsi lähteä marssimaan erämaan poikki tappojärjestyksessä maata kohti, joka oli hänet hylännyt, on ollut voimakas luonne.

IV. POMPEIUKSEN KUOLEMA JA CAESARIN TULO EGYPTIIN

Pelusiumin pieni linnoitus, jonka läheisyyteen Ptolemaioksen ja Kleopatran armeijat olivat järjestyneet vastatusten, oli alavalla hiekkatasangolla meren rannikolla, nykyistä Port Saidia hiukan idempänä. Se oli suistomaan itäisin satama ja varustus, ja rakennettuna sille paljon käytetylle valtatielle, joka seuraa Egyptin ja Syyrian välistä rannikkoa, Ptolemaiosten valtakunnan Aasian puoleinen portti. Nuori Ptolemaios XIV oli sulkeutunut neuvonantajineen ja sotureineen tähän linnoitukseen katkaistakseen siinä tien sisareltaan Kleopatralta, joka oli vahvan armeijan tukemana paluumatkalla Syyriasta, jonne hän oli paennut. Kun Kleopatran armeija, joka oli Pelusiumin lähettyville saavuttuaan leiriytynyt merenrannalle joitakin penikulmia linnoituksesta itään, valmistautui syyskuun 28 p. 48 e.Kr. rynnäkköön, tapahtui jotakin, joka tuli koitumaan käänteentekeväksi Egyptin koko historialle. Pienen sataman länsipuolella olevan alastoman niemen takaa ilmestyi näkyviin seleukoslainen kaleeri, joka ankkuroi lähelle rantaa. Tämän aluksen kannella seisoi lyöty Pompeius Suuri vaimonsa Cornelian keralla, jotka olivat Pharsaloksen tappotantereelta paettuaan päättäneet vedota Egyptin kuninkaan vieraanvaraisuuteen. Nuori hallitsija näyttää tietäneen hänen tulostaan, sillä Pompeius oli saapunut ensin Aleksandriaan, josta hän oli, kuultuaan, että Ptolemaios oli lähtenyt Pelusiumiin, todennäköisesti lähettänyt sanansaattajan maitse kuninkaan luokse ja tullut itse meritse. Uutinen sen miehen saapumisesta, joka oli ollut niin kauan Ptolemaiosten hovin mahtava suojelija, oli aiheuttanut sellaisen hämmingin ja hälinän kuninkaallisessa leirissä, että Kleopatran lähestyminen ja tulossa oleva taistelukin unohdettiin hetkeksi kokonaan.

Egypti oli samoin kuin koko muukin maailma seurannut Pompeiuksen ja Caesarin, noiden Rooman kahden jättiläisen, voimainkoetusta hartaalla mielenkiinnolla ja varmana edellisen voitosta. Mutta kaikki kävikin toisin kuin mitä oli odotettu, ja lyödyn kenraalin Pelusiumiin lähettämä sanansaattaja oli varmaankin ensimmäinen, joka tiesi kertoa totuuden jännityksellä odotetun taistelun tuloksesta. Aleksandrialaisten myötätunto oli kokonaan Pompeiuksen puolella, sillä tämä pakolainen, joka nyt etsi turvaa ennen antamansa avun vastapalvelukseksi, oli aina ollut heille Rooman suojeluksen jättiläismäinen edustaja. Caesarista, joka oli viettänyt niin monta vuotta kaukana luoteessa, he eivät tienneet juuri mitään, mutta Pompeius, joka oli ollut aina tilaisuuden tarjoutuessa valmis valvomaan heidän etujaan, oli heille Rooma itse. Hän oli tosiasiallisesti ollut monta vuotta Rooman mahtavin ja vaikutusvaltaisin henkilö, niin mahtava, että sivistynyt maailma oli ryöminyt hänen jaloissaan. Sitten tuli välttämätön riita Julius Caesarin kanssa, miehen, joka ei voinut sietää kilpailijoita. Kansalaissota puhkesi, ja armeijat kohtasivat toisensa Pharsaloksen aukeilla. Tässä on tarpeetonta kuvata, kuinka Caesarin karaistuneet legioonat tuhosivat Pompeiuksen patriisiratsuväen, johon hän täydellisesti luotti; kuinka muukalaisliittolaiset tyrmistyivät toimettomiksi katsellessaan roomalaisten suurenmoista kamppailua; kuinka arvokas Pompeius poistui häviönsä oivaltaen hämmentyneenä telttaansa ja istui siellä eteensä tuijottaen, kunnes havahtui mietteistään, ja huudahti: »Mitä! Leiriinkö saakkakin?», ja laukotti pois taistelukentältä; ja kuinka Caesarin soturit tapasivat vihollisen teltat valmiina juhlimaan odotettua voittoa. Oviaukot oli koristeltu myrttiköynnöksillä, permannot peitetty kallisarvoisilla matoilla ja pöydät katettu viinihaarikoilla ja ruoka-astioilla. Pompeius oli paennut Larissaan ja sieltä merelle, jossa hän nousi kauppalaivaan ja purjehti Mytileneen. Otettuaan sieltä vaimonsa Cornelian mukaansa hän suuntasi matkansa Kyprokseen ja siirtyi siellä kaleeriin, jolla hän saapui Egyptiin. Hän oli luonnollisesti odottanut, että Ptolemaios, jota pidettiin hänen valtiollisena suojattinaan, ottaisi hänet mitä kohteliaimmin vastaan, ja hän hautoi mielessään toistaiseksi epämääräisiä, mutta kiihkeitä suunnitelmia kerätä joukkonsa uudelleen ja haastaa vastustaja uuteen otteluun. Pharsaloksessa hän oli uskonut joutuneensa auttamattomasti häviölle, mutta kuuli sitten matkallaan Egyptiin, että Cato oli koonnut hänen joukoistaan melkoisen armeijan, ja että hänen laivastonsa, joka ei ollut vielä ollut taistelussa mukana, oli uskollinen. Näitä seikkoja ajatellen ja Ptolemaioksen apuun luottaen hän toivoi pääsevänsä vielä voitolle ja saavansa takaisin menettämänsä mahtiaseman roomalaisen maailman herrana.

Kun hänen saapumisestaan ilmoitettiin kuninkaalle, käski tämä heti neuvonantajansa koolle päättämään, miten tuo kukistunut kenraali oli vastaanotettava. Tässä neuvottelussa olivat läsnä ne nuoren hallitsijan kolme roistomaista neuvonantajaa, joihin olemme jo tutustuneet, nimittäin eunukki Potheinos, joka toimi jonkinlaisena pääministerinä, kuninkaan sotapäällikkö egyptiläinen Achillas, ja Theodotos Kioslainen, kuninkaan opettaja, varsinaisena ammattinaan puhetaidon opetus. Nämä kolme näyttävät suunnitelleen ja toimeenpanneen Kleopatran karkoituksen Egyptistä ja toimineen sitten nuoren Ptolemaioksen nimessä, jonka he saivat silloin kokonaan valtaansa, vain oman onnensa vakauttamiseksi.

»Oli todellakin surkeata», sanoo Plutarkhos, »että suuren Pompeiuksen kohtalo joutui näiden kolmen ratkaistavaksi, ja että hän sai tyytyä odottamaan aluksessaan, joka oli ankkuroinut lähelle rantaa, tämän tuomioistuimen päätöstä».

Jotkut ehdottivat, että häntä pyydettäisiin kohteliaasti etsimään turvaa jostakin toisesta maasta, koska oli ilmeistä, että Caesar pitelisi heitä kovakouraisesti, jos he esiintyisivät hänen ystävinään. Toiset ehdottivat, että hänet otettaisiin vastaan ja että he liittyisivät häneen, koska täytyi otaksua, niinkuin asia todellisuudessa olikin, että hänellä oli vielä sangen suuret mahdollisuudet toipua Pharsaloksessa saamastaan iskusta; elleivät he menetelleet näin, saattoi käydä, että hän pyysi apua Kleopatralta. Theodotos osoitti silloin huolellisesti harkituin sanoin, että kumpikin ehdotus oli heille vaarallinen, ja ehdotti puolestaan, että heidän oli pyrittävä Caesarin suosioon murhaamalla entinen suojelijansa, koska taistelu siten päättyisi. Samalla he pääsisivät valitsemasta, kumman puolelle heidän oli kallistuttava, ja välttyisivät kaikista erehdyksistä siinä suhteessa, »sillä», lisäsi hän hymyillen, »eihän kuollut voi purra». Tämä oli toistenkin mielestä paras keino, millä suoriutua vaikeasta tilanteesta, ja sen toimeenpano uskottiin Achillakselle; tämä otti kumppaneikseen erään Septimius-nimisen roomalaisen upseerin, joka oli kerran toiminut Pompeiuksen alipäällikkönä, ja erään Salvius-nimisen roomalaisen sadanpäämiehen. Nämä kolme astuivat sitten sotilaiden keralla pieneen veneeseen ja soutivat kaleerille.

Kun he olivat saapuneet laivan kylkeen, nousi Septimius seisomaan ja tervehti Pompeiusta tämän sotilaallisella arvonimellä, minkä jälkeen Achillas kehoitti häntä tulemaan rannalle heidän veneessään, koska satama oli isolle kaleerille liian matala. Merellä näkyi egyptiläisiä sotalaivoja ja hiekkaranta oli täynnä sotilaita, niin että Pompeius, jonka epäluulot olivat heränneet, käsitti olevan mahdotonta kääntyä takaisin. Hänen oli pakko antautua noiden luihun näköisten miesten käsiin, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. Hänen vaimonsa Cornelia oli hänen puolestaan suunniltaan pelosta, mutta Pompeius kehoitti häntä olemaan turvallisella mielellä ja laskeutui veneeseen, ottaen mukaansa kaksi sadanpäämiestä, erään Philippus-nimisen vapautetun ja erään Scythes-nimisen orjan. Sanoessaan jäähyväisiä Cornelialle hän lausui lopuksi seuraavat Sofokleen säkeet: »Hänestä, joka kerran astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi ollut siihen saakka vapaa», — ja käski soutaa maihin. Syvä hiljaisuus valtasi pienen seurueen, kun pursi liukui satamaan, jonka vesi oli jo alkanut käydä sameaksi siihen aikaan vuotta [syyskuun loppupuoli vastasi kalenterin virheellisyydestä johtuen, mistä saamme pian kuulla enemmän, heinäkuun puoliväliä] tulvivan Niilin mudasta; ja kun ajattelee tuota yksitoikkoista ja alastonta rannikkoa ja taustalla näkyvää pientä, ikävän näköistä kaupunkia, tuntee, että niiden on täytynyt vaikuttaa Egyptin kesän hioittavassa helteessä sangen vastenmielisiltä. Katkaistakseen painostavan hiljaisuuden Pompeius kääntyi Septimiukseen ja virkkoi kiinteästi katsoen häneen: »En varmaankaan erehdy luullessani, että olette ennen ollut asetoverini?» Septimius ei vastannut, vaan nyökäytti myöntävästi päätään, minkä jälkeen Pompeius otti esille pienen kirjan, jota luki, kunnes päästiin rannalle. Kun hän oli nousemaisillaan veneestä ja oli jo tarttunut vapautettunsa Philippuksen käsivarteen tukea saadakseen, vetäisi Septimius miekkansa ja iski häntä selkään, Salviuksen ja Achillaksen käydessä myös hänen kimppuunsa. Pompeius ei virkkanut sanaakaan, vaan peitti hiljaa vaikeroiden kasvonsa viitallaan ja kaatui veneen pohjalle, jossa hänestä tehtiin pian loppu.

Kaleerin kannella seisova Cornelia näki kaikki ja huusi epätoivossaan ja tuskassaan niin kovasti, että se kuului rannalle saakka. Nähtyään sitten murhaajien kumartuvan ruumiin ylitse ja nousevan taas, pitäen korkealla poikkihakattua päätä, hän käski kapteenia nostamaan ankkurin. Hänen laivansa oli jo hetkisen kuluttua menossa avomerelle ja etääntyi nopeasti saavuttamattomiin. Pompeiuksen päätön ruumis, jonka yltä oli raastettu kaikki vaatteetkin, survaistiin nyt veteen, mutta mainingit heittivät sen pian takaisin rantahietikolle, jossa sen ympärille kerääntyi joukko uteliaita tyhjäntoimittajia. Achillas ja hänen kumppaninsa kantoivat pään kuninkaalliseen leiriin.

Vapautettu Philippukselle ei tehty mitään pahaa. Hän hiipi jonkin ajan kuluttua takaisin ja käveli edestakaisin autiolla rannalla, kunnes kaikki olivat palanneet kaupunkiin. Silloin hän meni ruumiin luo, polvistui, pesi sen merivedellä ja kääri sen paitaansa käärinliinan puutteessa. Etsiessään sitten polttopuita hautarovion rakentaakseen hän tapasi vanhan roomalaisen sotilaan, joka oli aikoinaan palvellut murhatun kenraalin alaisena, ja nämä kaksi keräsivät yhdessä vedenrajaan kaiken, mikä kelpasi poltettavaksi, meren tuomia laivanjäännöksiä, pirstoutuneita laudankappaleita, lahopuita, mitä vain löysivät, nostivat ruumiin kasan päälle ja sytyttivät rovion.

Seuraavana aamuna saapui Pompeiuksen kenraali Lucius Lentulus, niiden kahdentuhannen sotilaan päällikkö, jotka Pompeius oli varannut henkivartiajoukokseen, toisella kaleerilla Pelusiumin edustalle; ja kun häntä soudettiin maihin, huomasi hän rannalla rovion vielä savuavat jäännökset. »Ken on tämä, joka on löytänyt hautansa tuosta?» hän kysyi, murhenäytelmästä vielä tietämättömänä, ja lisäsi huoaten: »Ehkäpä sinäkin, Pompeius Magnus!» Kun hän sitten nousi maihin, murhattiin hänetkin heti.

Joitakin päiviä myöhemmin, lokakuun 2 p., saapui Julius Caesar Pompeiuksen jälessä Aleksandriaan ja sai siellä kuulla suuren vastustajansa surkeasta kuolemasta, josta hän oli vilpittömästi pahoillaan. Hiukan myöhemmin esittäytyi Theodotos voittajalle, mukanaan Pompeiuksen pää ja sinettisormus, mutta Caesar kääntyi tuskanilmein poispäin nähdessään kaamean pään, ja otti sormuksen, jota katsellessaan hän heltyi kyyneliin. [Plutarkhoksen ja toisten mukaan. Caesarin omissa muistelmissa ei tästä kohtauksesta puhuta mitään.] Hän näyttää sittemmin karkoittaneen ällistyneen Theodotoksen kokonaan läheisyydestään kuin alhaisen orjan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin tämä kunnianhimossaan pettynyt mies sai paeta henkensä kaupalla Egyptistä. Voimme mainita hänen sitten vaeltaneen joitakin vuosia kulkurina Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa, kunnes Marcus Brutus sai hänet Caesarin kuoltua lopulta käsiinsä ja ristiinnaulitutti hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli suunnitellut Pompeius Suuren murhan. Caesar näyttää huolehtineen, että hänen kilpailijansa tuhka lähetettiin hänen vaimolleen, Cornelialle, joka hautasi sen sitten Pompeiuksen maakartanoon lähellä Albaa; Caesar määräsi myös, että Pompeiuksen pää oli haudattava Aleksandrian itäisten muurien ulkopuolelle, meren rannalle, Nemesiksen lehtoon, johon hänelle pystytettiin muistomerkki puiden varjoon raivatulle paikalle. Caesar tarjosi sitten suojelustaan ja ystävyyttään kaikille egyptiläisten vangiksi joutuneille Pompeiuksen puoluelaisille ja lausui suuren tyydytyksensä sen johdosta, että hän kykeni siten pelastamaan maanmiehensä kuolemasta.

Ei ole vaikeata kuvitella Caesarin käytöksen aiheuttamaa ällistystä. Potheinos ja Achillas käsittivät heti, että Theodotosta kohdannut epäsuosio odotti heitäkin, elleivät he käyttäytyneet mitä varovaisimmin, kunnes Caesar poistuisi Egyptistä, minkä odotettiin pian tapahtuvan, tahi kunnes he voisivat kohdella tätä uutta rauhansa häiritsijää samalla tavalla kuin toisiakin. Mutta Caesar ei kiirehtinyt lähtöään lainkaan eikä liioin antanut heille tuota kiihkeästi odotettua tilaisuutta ehättää maaliskuun Iduksen edelle, vaan päätti rauhallisesti sillä ylenkatseellisen välinpitämättömyyden ilmeellä, joka pani sivustakatsojat niin usein ymmälle, asettua Lochias-niemen palatsiin, jossa oli silloin vain kaksi kuninkaallisen perheen jäsentä, nuorempi Ptolemaios ja hänen sisarensa Arsinoe, ja nousi laivastaan mahtavan rantalaiturin rappusille, heti kuin joukkoja oli riittävästi saapunut hänen turvakseen. Kaksi yhdistettyä legioonaa, joiden yhteinen miesluku oli 3,200 ja 800 kelttiläistä ja germaanilaista ratsumiestä nousi maihin hänen kerallaan. Tämä oli pieni armeija, mutta Caesar oli laskenut, ettei hän tarvinnut suurempaa Pompeiuksen pakolaisten tuhoamiseen eikä muihinkaan tarkoituksiinsa, joiden takia hän oli tullut Egyptiin. [Mihin Pompeiuksen 2,000 miehen suuruinen henkivartiajoukko joutui, en ole saanut mistään selville. Sotilaat pakenivat todennäköisesti takaisin Eurooppaan päällikkönsä kuoltua.]

Caesarin päämääränä oli ollut hänen kiiruhtaessaan Välimeren poikki ennenkaikkea Pompeiuksen ja tämän liittolaisten vangitseminen ja Egyptin kuninkaan suojeluksen alaisena toimitettavan joukkojen keräämisen estäminen. Hän näyttää ajatelleen, että nopea takaa-ajo oli asevoimaa tehokkaampi, ja että hänen pikainen ilmestymisensä Aleksandriaan oli enemmän omiaan viemään epäröiviltä egyptiläisiltä halun auttaa entistä ystäväänsä kuin suuren armeijan saapuminen myöhemmin. Pharsaloksen hämmästyttävästä voitosta vielä innostuneena hän uskoi voivansa taivuttaa Ptolemaiosten hovin verraten helposti tahtoonsa ja näyttää, että hän edusti Rooman maailmanmahtia, eikä lyöty Pompeius. On kuin hän olisi odottanut pääsevänsä esiintymällä korskeasti Rooman kansan nimessä hyvin pian niin pitkälle, ettei aseisiin vetoaminen voinut enää tulla kysymykseenkään, ja saavansa egyptiläiset samalla oivaltamaan, että hänen tahtonsa oli Roomassa määräävä. Hän ottaisi Pompeiuksen asenteen Egyptiin nähden ja esiintyisi Aleksandrian hovin lempeänä suojelijana, hovin, jota hänen sortunut kilpailijansa oli niin ihailtavasti monta vuotta tukenut. Egyptissä oli useita laiminlyötyjä asioita, jotka hän saattoi hallituksensa puolesta järjestää ja panna kuntoon, ja tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut niin menettelemällä saavuttavansa sellaista mainetta tuossa tärkeässä maassa, että se tuli pysyttämään hänet, Rooman ilmeisen yksinvaltiaan, asioidensa henkilökohtaisena valvojana vuosikausia. Olen kuitenkin itse kaikesta huolimatta, mitä on sanottu, sitä mieltä, ettei hänellä ollut silloin mitään kiirettä palata Roomaan; lähdön siirtyminen joksikin ajaksi oli hänelle vain eduksi. Pompeius oli ollut italialaisten suuri suosikki, niin että oli parempi antaa hänen häviöstään ja kuolemastaan aiheutuneen mielenkuohun hiukan asettua ja henkilökohtaisesta kilpailusta syntyneen verisen sodan jonkin verran unohtua, ennenkuin voittaja saapui Roomaan. Caesar ei ollut siihen aikaan pääkaupungissa lainkaan suosittu; häntähän oli kuusi kuukautta aikaisemmin yleisesti pidetty tasavallan vihollisena ja seikkailijana, kun taas Pompeius oli ollut kansan lemmikki, niin että tuli kestämään jonkin aikaa, ennenkuin yleinen mielipide muuttui.

Kun siis Caesar kuuli, että kuninkaan neuvonantajien petturuus oli tehnyt hänen varsinaisen tehtävänsä tarpeettomaksi, hän päätti järjestää maihinnousunsa Aleksandriassa komeaksi ja juhlalliseksi, jäädä sinne joksikin ajaksi, ja sekaantua sen sisäisiin asioihin omaksi edukseen ja valtansa lujittamiseksi.

Tätä ajatellen hän laski maihin neljätuhatta soturiaan ja lähti sitten itse kulkueessa palatsia kohti, liktorit vitsakimppuineen ja kirveineen edellä, kuten konsulin kulkueissa Roomassa. [Konsulina hän olisi ollut oikeutettu pitämään kaksitoista liktoria ja diktaattorina kaksikymmentäneljä, mutta montako hänellä oli tässä tilaisuudessa, ei tiedetä.] Mutta kun nämä pahaenteiset vallanmerkit tulivat rahvaan näkyviin, syöksyi se heti niitä kohti uhkaavasti ja vihamielisesti. Nuori kuningas oli hovinsa keralla vielä Pelusiumissa, jossa hänen armeijansa puolusti rajaa Kleopatran joukoilta, mutta kaupunkiin oli jätetty jonkin verran joukkoja varusväeksi, jonka samoin kuin kirjavan kaupunkilaisväestön keskuudessa oli varmasti monta, jotka tiesivät vitsakimppujen merkityksen. Kaupunki oli täynnä roomalaisia lainsuojattomia ja luopioita, joissa tämä muistutus Rooman käsivarren pituudesta ei voinut olla herättämättä pelkoa ja kauhua. Caesarin juhlamenollinen saapuminen merkitsi heille sen lain voimaansaattamista, jota he olivat paenneet, ja moni huoleton tyhjäntoimittaja oli näkevinään Rooman synkän varjon, joka oli niin kauan taivaanrannassa uhannut, leviävän tuon komean kulkueen mukana Egyptin ylle. Joka taholla sanottiin, että tuommoinen tulo Egyptin pääkaupunkiin oli majesteettirikos, niin kuin se olikin, mutta Caesaria se ei huolettanut lainkaan, koska hän tiesi asemansa Roomassa nyt järkkymättömäksi.

Kaupunki oli kuohuksissa, ja kun Caesar oli ollut joitakin päiviä palatsissa, kävi tilanne niin arveluttavaksi, että hänen sotilaitaan surmattiin eri osissa kaupunkia, minkätähden hän lähetti kiireellisen käskyn Vähään-Aasiaan toimittaa lisäväkeä ja ryhtyi toimenpiteisiin hyökkäyksen varalta. Hän ei todennäköisesti oikein uskonut aleksandrialaisten rohkenevan käydä ilmisotaan häntä vastaan, tahi yrittävän karkoittaa häntä kaupungista, mutta päätti olla joka tapauksessa varuillaan oman rauhansa takia, sillä hän näyttää olleen sillä hetkellä sydänjuuria myöten kyllästynyt sotaan ja teurastukseen. Palatsia ja kuninkaallisia kasarmeja, joihin hän oli majoittanut joukkonsa, oli helppo puolustaa maan puolelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, sillä niin levottomassa kaupungissa oli kuninkaan asunto tietysti ympäröity lujilla muureilla. Ja Lochias-niemelle rakennettuna se hallitsi samalla Ison sataman itäpuolta ja Pharoksen majakan vieritse menevän salmen toista sivua, ja kun laivat olivat aivan palatsin edessä laitureissa kiinni, oli pakotie siten aina avoinna, jos niikseen tuli. Luullakseni ei kaupunkilaisten vihamielisyys häntä paljoakaan huolettanut, vaan hän pani suunnittelemansa työn kaikessa rauhassa alulle. Kansalaissota oli ollut suuresti hermoillekäypää, minkä tähden hän varmaankin aikoi samalla levätä joitakin viikkoja kuninkaallisen palatsin loistavissa suojissa, joihin hän oli tullut niin sattumalta asettuneeksi. Kesä on Aleksandriassa monessa suhteessa ihana vuodenaika; voi kuvitella Caesarin, joka piti aina ylellisyydestä ja hyvinvoinnista, nauttineen sydämensä pohjasta näistä lämpöisistä, leppoisan tuulenhengen sulostuttamista päivistä kauniilla Lochias-niemellä. Hän oli läpäissyt elämänsä vaikeimman käännekohdan; hän oli nyt roomalaisen maailman ehdoton herra; ja hänen joidenkin viikkojen kuluttua tapahtuva juhlallinen tulonsa pääkaupunkiin, kunhan kansan kiihko oli ehtinyt hiukan jäähtyä, antoi ajatuksille siksi miellyttävää askartelua, että se kykeni tuudittamaan hänen rauhattoman mielensä lepoon. Ajankohta oli hyvin sovelias hänen käydä käsiksi pieneen, miellyttävään tehtäväänsä, Egyptin asiain järjestämiseen. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Roomaan ilmoittamaan Pompeiuksen kuolemasta, mutta tämä lähetti ei näytä saaneen nimenomaista käskyä kiiruhtaa viipymättä perille, koska hän saapui Roomaan vasta marraskuun puolivälissä. [Tulkitessani tilanteen tällaiseksi olen tietoinen, että poikkean siitä hyväksytystä kannasta, että Caesar tahtoi palata mitä pikimmin Roomaan.]

Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli lähettää sana Pelusiumiin ja kehoittaa mitä vakavimmin sekä Ptolemaiosta että Kleopatraa lopettamaan sotansa ja tulemaan Aleksandriaan esittämään hänelle asiansa. Hän katsoi sisarusten sovintoon saattamisen velvollisuudekseen, koska heidän isänsä Auletes vainaja oli hänen konsulina ollessaan uskonut lapsensa Rooman kansalle ja määrännyt tasavallan testamenttinsa toimeenpanijaksi. Tämä testamentti oli sitäpaitsi annettu Pompeiuksen haltuun, jonka paikalle Egyptin hovin suojelijana Caesar tahtoi nyt astua. Kutsun saatuaan Ptolemaios jätti armeijansa Achillaksen huostaan Pelusiumiin ja lähti heti Potheinoksen keralla katsomaan, mitä ihmettä Caesarilla oli Aleksandrian palatsissa tekemistä, saapuen sinne, otaksun, lokakuun 5 päivän tienoilla. Caesar näyttää pyytäneen heitä asettumaan palatsiin, johon hän oli ilman muuta tunkeutunut, ja jota hänen roomalaiset sotilaansa nyt vartioivat, ja kumpikin koetti tekeytyä, ilmeisesti viekkaan Potheinoksen neuvosta, uudelle suojelijalleen mahdollisimman miellyttäväksi. Caesar vaati heti Ptolemaiosta hajoittamaan armeijansa, mutta siihen ei kuningas tahtonut myöntyä, vaan lähetti viipymättä sanan Achillakselle tuoda joukot Aleksandriaan. Sen kuultuaan Caesar pakotti nuoren kuninkaan lähettämään kaksi upseeria, Dioscorideen ja Serapionin, määräämään, että Achillaksen oli pysyttävä siellä, missä oli. Nämä miehet eivät päässeet kuitenkaan perille, vaan joutuivat matkalla Potheinoksen kätyrien käsiin sillä seurauksella, että toinen sai surmansa ja toinen haavoittui, ja pari kolme päivää myöhemmin saapui Achillas pääkaupunkiin noin parinkymmenentuhannen jalkasoturin ja kahdentuhannen ratsumiehen [ei ole varmaa, onko miesluku laskettava kokonaisuudessaan kahdeksikymmeneksituhanneksi, nämä 2,000 ratsumiestä mukaanluettuina, vai ei] etunenässä ja majoittui siihen osaan kaupunkia, jota roomalaiset eivät olleet vielä miehittäneet. Caesar vahvisti silloin asemansa ja päätti pitää kaupungista niin paljon hallussaan kuin mitä hänen pieni armeijansa kykeni puolustamaan, nimittäin palatsin ja sen takana olevan kuninkaallisen alueen, teatteri, forum ja todennäköisesti myös osa Canopuksen katua siihen luettuina. Egyptin armeija oli taistelunhaluinen, mutta ei kovinkaan peloittava vastustaja. [De Bello Alexandrino'n vastakkaisista selityksistä huolimatta.] Siinä oli Gabiniuksen joukkoja, jotka olivat nyt kokonaan vieraantuneet entisestä isänmaastaan ja jossakin määrin omaksuneet uuden kotimaansa tavat, Italiasta ajautuneita pahantekijöitä ja lainsuojattomia, joista oli tehty palkkasotureita, syyrialaisia ja sisilialaisia merirosvoja ja lopuksi egyptiläistä nostoväkeä. Mutta kun Caesarilla oli nyt kerallaan palatsissa kuningas Ptolemaios, pikku prinssi Ptolemaios, prinsessa Arsinoe ja pääministeri Potheinos, ikäänkuin hänen turvallisuutensa panttina, ja neljätuhatta karaistua veteraania sijoitettuina linnoitettuihin asemiin, tukenaan pieni, mutta tehokas laivasto, en huomaa hänellä olleen sillä hetkellä mitään pelon syytä. Eräs vakavaluontoinen pulma oli kuitenkin olemassa. Hän oli Egyptiin saavuttuaan lähettänyt heti sanan Kleopatralle palata Aleksandriaan, eikä hänen tehtäväänsä sovintotuomarina voitu suorittaa, ennenkuin hän oli saapunut. Isäntävallan todistaminen ja mieliinteroittaminen ei ollut liioin ajateltavissa, ennenkuin kaikki ne henkilöt, jotka saivat nyt tyytyä hänen omavaltaiseen suojelukseensa, olivat saapuvilla. Tilanne oli Caesarille hyvin pulmallinen, sillä hän ei tohtinut uskoa Kleopatraa Achillaksen käsiin, eikä turvallisesta pääsystä rintaman läpi ollut myöskään mitään takeita.

Mutta nuori kuningatar ratkaisi pulman itse neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Käsittäen, ettei hänellä ollut valtakuntansa takaisin saamisesta enää mitään toivoa, ellei hänen onnistunut päästä selostamaan asiaansa henkilökohtaisesti Caesarille, hän päätti tunkeutua palatsiin keinolla millä hyvänsä. Saavuttuaan laivalla Pelusiumista Aleksandriaan, todennäköisesti lokakuun ensimmäisen viikon lopulla, hän astui jonkin matkan päässä kaupungista pieneen veneeseen ja pujahti sitten illan tullen Isoon satamaan, mukanaan vain yksi ystävä, sisilialainen Apollodorus. Hän näyttää olleen tietoinen, että veli ja Potheinos majailivat palatsissa seuralaisineen ja palvelijoineen, mutta oliko Caesar ja missä määrin tilanteen herra, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tottumattomana sellaisen tekijän läsnäoloon, joka oli hänen omaa kuninkaallista huonettaan mahtavampi, hän ei näytä käsittäneen, että Lochias oli täydellisesti Caesarin käsissä, ja että Ptolemaios oli palatsin vartioitu vieras, eikä päinvastoin. Lähestyessään siis palatsin laituria hän tunsi olevansa mitä suurimmassa vaarassa joutua veljensä kannattajien käsiin, ja tulla murhatuksi, ennenkuin ehti päästä Caesarin luo. Tämä pelko saattoi olla hyvin oikeutettukin, sillä Ptolemaioksella ja Potheinoksella oli epäilemättä sangen suuri liikkumis- ja toimintavapaus palatsin alueella, ja jos huhu olisi tiennyt kertoa Kleopatran saapuneen, ei heistä olisi kumpikaan empinyt survaista tikaria hänen kylkiluidensa väliin ensimmäisessä pimeässä käytävässä, jonka läpi hänen oli mentävä. Odottaessaan siis palatsin seinien juurella pimeän tuloa hän selitti Apollodorukselle, että tämän oli kiedottava hänet peitteisiin ja vuodevaatteisiin, jotka Apollodorus oli ottanut hänelle veneeseen yökylmän varalta, ja köytettävä käärö nuoralla, jonka he luultavasti löysivät veneestä. Kleopatra oli hento ja pieni nainen, niin että Apollodorus nosti käärön arvatenkin verraten kevyesti olkapäälleen maihin astuessaan. Tällaiset taakat olivat silloin, samoin kuin nytkin, kansanmiehen ja -naisen tavallisin matkavaruste, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota. Aleksandrialainen alkuasukas kuljettaa tänäkin päivänä maallista omaisuuttaan vuodevaatteisiin käärittynä, päällimmäisenä matto tahi peitteentapainen, joka on köytetty nuoralla, ja muinoin on tapa ollut epäilemättä aivan sama. Apollodorus, jonka on täytynyt olla voimakas mies, asteli palatsin portista sisään Egyptin kuningatar olkapäällään yhtä huolettomasti, kuin jos kannettava ei olisi ollut sen painavampi kuin ruukut, kattilat ja vaatteet, jotka tavallisesti köytettiin tällaiseksi kääröksi; ja kun vartiat huusivat häntä pysähtymään, hän luultavasti selitti vievänsä tavaroita jollekin Caesarin henkivartijalle ja tiedusteli, mistä Caesarin luo mentiin.

Caesarin hämmästys oli varmaankin rajaton, kun käärö avattiin ja pikku kuningatar ilmestyi näkyviin, pörröisenä ja hengästyneenä; ja Plutarkhos kertoo, että »tämä näyte Kleopatran rohkeudesta ja nokkeluudesta viehätti häntä suuresti». Voi kuvitella Kleopatran aivan vavahdelleen pidätetystä naurusta seikkailunsa johdosta, ja että Caesarin hämmästys muuttui pian ihailuksi, sillä tämä herkkämielinen roomalainen ihannoi melkein yhtä paljon rohkeita tekoja kuin naisellista kauneutta. He istuivat koko yön yhdessä, Kleopatra kertoen kaikki seikkailunsa sitten kuin hänet oli karkoitettu valtakunnastaan, ja Caesar kuunnellen kasvavalla mielenkiinnolla ja kenties jo heräävän rakkauden tuntein. Jätämme heidät nyt keskustelemaan ja neuvottelemaan, ja sovitamme tähän lyhyen kuvauksen tuon miehen olemuksesta ja luonteesta, joka odotti nyt lähipäiviä todennäköisesti sellaisella kiihkolla, että sitä oli vaikea salata.

V. Gaius JULIUS CAESAR

Caesar oli Egyptin nuoreen ja uskaliaaseen kuningattareen näin tutustuessaan jo vanhanpuoleinen mies. Heinäkuun 12 p. 102 e.Kr. syntyneenä hän oli jo viettänyt 54:nnen syntymäpäivänsä, ja vuodet alkoivat vähitellen näkyä. Nuoruudenajan hämmästyttävät irstailut saattoivat myös jossakin määrin lisätä iän taakkaa, ja vaikka hän oli vielä harvinaisen toimelias ja nerokas, olivat kasvot ryppyiset ja syvien juovien uurtamat, ja lihaksissa oli jo sitä pingottuneisuutta, joka seuraa parhaan miehuudeniän täyteläisyyttä. Siitä huolimatta hän oli säilyttänyt joustavuutensa ja nuorekkuutensa täydellisesti ja vaikutti aina henkilöltä, joka on tietoinen ylemmyydestään ruumiillisenkin toiminnan aloilla. Hän oli hintelä mies ja vastasi olemukseltaan sitä nykyajan Euroopassa kaikkialla yleistä ylimystyyppiä, joka tavallisesti esiintyy juoksijatallien ja polokenttien yhteydessä. Hän näyttää olleen, ja olikin, mainio ratsastaja. Galliassa hänen kerrotaan ratsastaneen hevosella, jonka selkään toiset eivät tohtineet nousta, ja osoittaakseen, kuinka varmasti hän istui, hänellä oli tapana panna kätensä ristiin selän taakse ja hoputtaa hevonen täyteen laukkaan. Olematta suinkaan mikään pieni mies hän ei todennäköisesti painanut enempää kuin noin 60 kiloa; toisissa olosuhteissa häntä olisi voitu erehdyksessä luulla gentlemannijokkeyksi. Hän oli äärimmäisen toimelias soturi, taitava ja notkea miekkailija, kestävä uimari ja mainio voimailija. Taistelussa hän oli osoittautunut urhoolliseksi, ritarilliseksi ja kylmäveriseksi, ja ollessaan nuori upseeri häntä oli pidetty suurena huimapäänä, joka oli aina valmis mihin rohkeutta kysyviin tekoihin hyvänsä. Yhdenkolmattavuotiaana hän oli jo saanut kansalaisseppeleen, sen ajan Victoria-ristin, pelastettuaan erään soturin Mytilenen valtauksessa. Taistelussa hän liikkui avopäin miestensä keskellä, yllyttäen ja rohkaisten heitä esimerkillään; kerrotaan, että hän kerran sieppasi karkuun juoksevaa lipunkantajaa käsipuolesta, pyöräytti miehen ympäri ja huomautti hänen erehtyneen suunnasta, koska vihollinen oli toisaalla.

Kapeat, parrattomat kasvot, terävät, tummat silmät, selvät ja säännölliset piirteet, tarmokas, ilmeeltään hiukan pilkallinen suu, ja kellertävän kalpeahko ihonväri saivat hänet ensi näkemältä vaikuttamaan henkilöltä, joka, ollen luonnostaan urheilija ja maailmanmies, peloton ratsastaja ja taitava soturi, oli nauttinut seikkailurikkaan elämänsä joka hetkestä. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja huolellisen puhdas, ja harva tukka oli kammattu huolellisesti kauniin ja leveän otsan ympärille. Toga oli koristettu poikkeuksellisen leveällä purppuraraidalla ja reunustettu pitkillä ripsuilla. Hän piti jalokivistä ja maksoi kerran yhdestä ainoasta helmestä, jonka hän lahjoitti myöhemmin eräälle naistuttavalleen, noin 11 milj. markkaa. Sanovathan jotkut hänen valloittaneen Britanniankin vain siksi, että hän oli kuullut sieltä saatavan hienoja helmiä. Hänessä oli näin ollen jotakin keikarimaista, ja käytöksen hieman itserakas ja turhamainen sävy teki sen vaikutuksen, että hän oli tietoinen hyvännäköisyydestään eikä välittänyt salata vähemmän kunniakkaita voittojaan kauniimman sukupuolen ihailijana. Mutta hän ei ollut suinkaan mikään elähtänyt raunio tähän aikaan. Hänen kookas päänsä, läpitunkevat silmänsä ja ilmeen ajoittainen tuimuus saivat sangen pian ymmärtämään, että tuon miellyttävän sävyisyyden takana piili paljon; kaikkien, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, on täytynyt tuntea hänen tahtonsa voima ja luonteensa lujuus siitä huolimatta, etteivät he nähneet häntä katsellessaan muuta kuin siropiirteisen, vanhemmanpuoleisen ylimyksen. Vakoutuneiden kasvojen ilme kuvasti, nähtynä määrätyssä valossa ja määrätyissä tilaisuuksissa, hänen taiteellista sivistyneisyyttään, runollisuuttaan ja mielikuvitusrikkauttaan, mutta ne ominaisuudet, jotka vieras tavallisesti pani merkille hänen kanssaan asiallisesti keskustellessaan, olivat nerokkuus, päättäväisyys ja varsinkin hienot tavat, yhtyneinä sivistyneen henkilön miellyttävään varmuuteen. Hän käyttäytyi aina rauhallisesti ja sirosti, mutta liikkeissä oli tulisuutta ja hillittyä vilkkautta, joka osoitti, että tämä ihanneylimys oli samalla toimelias soturi ja järjestäjä. Ääni oli korkea ja välistä kimeäkin, mutta toisinaan sangen miellyttävä, ja vaikka hän oli mainio puhuja, valitsi hän sanansa aina mitä huolellisimmin, välistä melkeinpä turhantarkasti. Hänen puhetapansa oli sattuvaa ja suorasukaista, ja hänen tarkoitustensa rehellisyyttä ja periaatteiden jaloutta epäilivät vain ne, jotka sattuivat tietämään, miten hänen siveellisen eheytensä laita todellisuudessa oli.

Caesar oli tosiasiallisesti äärimmäisen häikäilemätön mies. En katso voivani yhtyä useimpien historioitsijain mielipiteeseen hänen luonteestaan enkä edes otaksuakaan, että hän oli sankarityyppi, joka eli ja kuoli jalojen ja isänmaallisten periaatteidensa puolesta. Hänessä oli paljon hyvää ja hänellä on kiistämättä se ansio, että hän oli kunnianhimoinen suurmies, joka tahtoi maailman kansoja järjestelmällisesti hallittavan, mutta ryhtyessään sellaisella kiihkolla valloittamaan Egyptin nuoren ja lapsellisen kuningattaren sydäntä hän vaikuttaa minusta mieheltä, joka oli valmis pettämäänkin hänet ja leikittelemään hänen tunteillaan pahan maailman kaikella tunnetulla taidolla ja oveluudella. Hänen maineensa naisten viettelijänä oli niin tunnettu, että hänen soturinsa lauloivat hänen palatessaan Galliasta Roomaan marssilaulua, jossa kansalaisia kehoitettiin piilottamaan vaimonsa häneltä, koska hän tuli muuten kohtelemaan heitä samoin, kuin hän oli kohdellut Gallian kaikkia naisia. »Urbani, servate uxores», kajahteli laulu; »Calvum moechum adducimus».

Hänellä oli vähän kunniantuntoa, vähän korkeita periaatteita, eikä mitään määrättyä uskontoa. Hänen edukseen ei voida siinä suhteessa sanoa muuta kuin että hän oli täysin vapaa teeskentelystä, ei pyrkinyt esiintymään hyveellisenä, eikä koettanut salata syntiensä paljoutta aikalaisiltaan. Nuorena hänen elämänsä oli pahennusta herättävän paheellista ja saastaista, ja hänen elostelijanmaineensa oli niin tunnettu, että hänen ystävänsä Roomassa ällistyivät aivan sanattomiksi, kun hän osoittautui kaikesta huolimatta urhoolliseksi ja kestäväksi soturiksi. Hänen suhteensa Brutuksen äitiin — Brutusta pidettiin hänen poikanaan — osoittaa hänellä olleen lemmenseikkailuja jo poikaiällä. Yhteen aikaan hän eli äärimmäisen naisellisesti, kaikkine asiaankuuluvine joutavuuksineen ja hullutuksineen. Hän tutki joka päivä tuntimääriä pukeutumisen taidon salaisuuksia, ja häntä parfymeerattiin, käherrettiin ja maalattiin kaikkien niiden ohjeiden mukaan, joita ylhäisön turmeltuneimmat nuorukaiset olivat sanelleet. Hänen naismaisuutensa meni jopa niin pitkälle, että ollessaan ystävänsä Nicomedeen, Bithynian kuninkaan, luona vieraisilla, häntä sanottiin pilkaten Bithynian kuningattareksi; eräs Octavius-niminen irvihammas tervehti kerran Roomassa Pompeiusta Rooman kuninkaana ja Caesaria Rooman kuningattarena. Hänen seikkailunsa ystäviensä vaimojen kanssa olivat yhtä lukuisat kuin tunnetutkin. Häneltä ei ollut kukaan hyvännäköinen nainen turvassa, kaikista vähimmän ne, joita hän joutui usein näkemään, asianomaisen miehen tahi miespuolisten sukulaisten ystävänä. Tämän lemmenpalon riehuntaa ei voinut mikään hillitä, eivät edes tärkeät valtiolliset suhteetkaan, kuten voitaneen päätellä siitä, ettei kiihkeä pyrkiminen Pompeiuksen ystävyyteen estänyt häntä ottamasta uhrikseen Pompeiuksen vaimoa Muciaa.

»Hän oli kaikissa ylhäisön avioerojutuissa toinen rikostoveri», kirjoittaa Oman, »ja kun katselemme niiden aviovaimojen luetteloa, joiden nimet liittyvät häneen, voimme vain ihmetellä tilannetta Roomassa, joka salli hänen elää vahingoittumattomana yli keski-iän. On ihme, ettei hän kuollut johonkin pimeään soppeen, tikari kylkiluiden välissä, jo kauan ennen kuin hän täytti kolmekymmentä».

Miehenä, joka huomasi kaikki tilaisuudet ja osasi käyttää niitä hyväkseen, hän edisti naisten hurmaamistaidollaankin omia pyyteitään. Hänen sanotaan olleen yhteen aikaan rakkaussuhteissa Pompeiuksen, Crassuksen ja Gabiniuksen vaimojen kanssa, joiden miehet olivat kaikki hänen puolueensa johtajia. Ja olipa hänellä myöhemmin hyötyä siitäkin kokemuksesta, jonka hän oli saanut käytännössä Rooman nuorista keikareista. Pharsaloksen taistelussa, joka tapahtui vain joitakin viikkoja ennen hänen saapumistaan Egyptiin, hän oli sanonut niille joukoilleen, joiden tuli torjua vastustajan patriisiratsuväen hyökkäys, että sotilaiden piti koettaa suunnata iskunsa ratsastajien kasvoihin, eikä hevosten jalkoihin, kuten tavallisesti.

»Hän otaksui», sanoo Plutarkhos, »että nämä nuoret ylimykset, jotka eivät tienneet paljoakaan taisteluista ja haavoista, vaan tulivat rintamalle nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa, tukka pitkänä, pelkäsivät enemmän näitä iskuja eivätkä tahtoneet antautua sekä taistelun vaaroihin että vielä kasvojensakin rumentamiseen. Ja niin kävikin, sillä he kääntyivät ympäri ja peittivät kasvonsa varjellakseen niitä».

Raha-asioissa Caesar oli aivan periaatteeton. Varhaisemmalla iällään hän lainasi suuria summia joka taholta, eikä maksanut juuri milloinkaan velkojaan muuten kuin uusilla lainoilla. Nuorena miehenä hänellä oli jo noin 50 milj. markan suuruiset velat, ja vaikka hän sitten maksoikin ne melkein kaikki Galliasta saamallaan sotasaaliilla, oli hänen elämässään ollut aikoja, jolloin romahdus näytti auttamattomalta. Veloista käytettiin suurin osa korkean aseman ostamiseen Rooman valtiollisessa elämässä ja vaalikustannusten peittämiseen, kun johonkin virkaan oli saatava ehdokas, josta hänellä saattoi olla hyötyä. Hän pääsi kansan suosioon toimeenpanemalla suuria julkisia juhlia; eräässä tilaisuudessa oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä yhtäaikaa aterialla hänen kustannuksellaan. Aedilinä ollessaan hän maksoi kolmesataakaksikymmentä gladiaattorinäytäntöä ja toimeenpani muulloinkin koko elämänsä ajan lukemattomia juhlia ja näytäntöjä, jotka kaikki maksettiin voitettujen vihollisten kärsimyksillä ja kyynelillä.

Hän oli kunnianhimoisimpia miehiä, mitä on konsanaan elämän näyttämöllä esiintynyt. Hänen vallanhimonsa oli kiihkeydessään alusta alkaen luonnoton, eikä hän välittänyt rahtuakaan, millä tavalla rahaa hankittiin ja käytettiin, kunhan se vain edisti hänen suunnitelmiaan. Hän ei voinut sietää ajatusta olla toisena maailman asioissa ja katsoi rajoitetunkin yksinvallan riittämättömäksi. Sivuuttaessaan Alppien yli mennessään erään pienen vuoristokylän hän vastasi sen kurjuudesta tehtyyn huomautukseen, että hänestä olisi mieluisempaa olla siellä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena. Toisen kerran hänen nähtiin itkevän Aleksanteri Suuren elämäkertaa lukiessaan, sillä hänestä oli sietämätöntä ajatella, että toinen mies oli valloittanut maailman iällä, jolloin hän itse ei ollut tehnyt vielä mitään sellaista. Tämä väsymätön kunnianhimo ei ilmennyt hänen käytöksestään, eivätkä siitä tienneet muut kuin ne, jotka tunsivat hänet hyvin. Hän oli liian hienostunut, liian hyvin pukeutunut, liian huoliteltu vaikuttaakseen henkilöltä, joka ajatteli alituisesti vain omaa etuaan, ja jonka sydäntä sammuttamattoman kunnianhimon raivottaret aina kalvoivat. »Kun näen hänen tukkansa niin huolellisesti suittuna», sanoi Cicero, »ja huomaan hänen korjailevan sitä yhdellä sormella, en voi kuvitella, että sellaisen miehen päähän pälkähtäisi kääntää Rooman valtio ylösalaisin». Mutta tämä hieno soturi, jonka käytös oli niin hillityn ylimyksellistä ja miellyttävää, saattoi vajota siveellisen turmeltuneisuuden kaikkiin syvyyksiin, niin raha- kuin muissakin asioissa, painaakseen maailman astinlaudakseen. Kun hän ja Catullus olivat Pontifex Maximuksen vaalissa vastaehdokkaina, tarjosi jälkimmäinen hänelle suurta rahasummaa, jos hän kieltäytyisi ehdokkuudesta, mutta Caesar epäsi tarjouksen närkästyneesti ja vastasi, että hän oli päättänyt lainata vielä suuremman summan ostaakseen äänet. Hänellä oli loistavan elämänuransa aikana paljonkin vastustajia, muiden muassa Cicero, joka oli suuresti hänen tiellään. Kärsittyään häntä aikansa Caesar päätti lopulta kukistaa hänet keinolla millä hyvänsä, ja tilanne sattui olemaan sellainen, että se kävi parhaiten päinsä valitsemalla eräs Clodius-niminen nuori lurjus tribuuniksi. Tämä Clodius oli silloin Caesarin vaimon Pompeian rakastaja, jonka diktaattori oli haastanut kanssavastaajaksi vaimoaan vastaan nostamassaan avioerojutussa, mutta koska tämän huonomaineisen nuorukaisen valitseminen oli hänen kunnianhimoisille pyyteilleen eduksi, ryhtyi hän empimättä kannattamaan sitä saavuttaakseen siten omat halpamaiset tarkoituksensa. Tässä on oikeastaan tarpeetonta selostaa, kuinka Clodius oli onnistunut pääsemään naiseksi pukeutuneena erääseen salaiseen ja suljettuun naisten uskonnolliseen juhlaan, jossa Pompeia toimi menojen suorittajana; kuinka hänet tunnettiin ja paljastettiin, ja kuinka hän pelastui kuolemanrangaistuksesta vain siten, etteivät tuomarit tohtineet tuomita häntä, koska hän oli kansan suosikki, eivätkä liioin vapauttaa häntä ylimystön loukkaantumisen pelosta, vaan kirjoittivat päätöksensä niin epäselvästi, ettei kukaan voinut lukea sitä; ja kuinka Pompeian täytyi erota miehestään, joka silloin lausui kuuluisan huomautuksensa, että »Caesarin vaimon täytyi olla kaikkien epäluulojen yläpuolella». Plutarkhos on kaikesta päättäen ilmeisesti aivan oikeassa lausuessaan, että Clodiuksen valitseminen tribuuniksi oli diktaattorin ala-arvoisimpia toimenpiteitä.

Caesarin ensimmäinen vaimo oli nimeltään Cossutia, rikas perijätär, jonka hän oli nainut rahojen takia. Mutta kun hän oli jo aikaisemmin ihastunut Corneliaan, Cinnan tyttäreen, erosi hän Cossutiasta ja solmi avioliiton sydämensä valitun kanssa, josta hän kieltäytyi eroamasta, vaikka itse hirveä Sulla velvoitti hänet tekemään sen valtiollisista syistä. Cornelia kuoli vuonna 68 e.Kr., ja seuraavana vuonna Caesar otti puolisokseen Pompeian, josta olemme juuri kuulleet, lujittaakseen liittoaan Pompeiuksen kanssa, joka oli Pompeian sukulainen.

Caesarin avioliitto Calpurnian kanssa, sen jälkeen kuin hän oli eronnut Pompeiasta, oli jälleen näyte hänen välinpitämättömyydestään valtiollisen elämän siveellistä puolta kohtaan. Calpurnian isä oli Calpurnius Piso, Philodemus epikurolaisen oppilas ja holhokki, mies, jonka runot ja elämäntavat olivat yhtä myrkylliset ja paheelliset kuin hänen koko aikansakin. Caesar teki huonomaineisen appensa heti konsuliksi, mikä sai Caton närkästymään ja panemaan vastalauseen sellaisen menettelyn johdosta. On sietämätöntä, sanoi Cato, että valtakunnan hallitus halvennetaan sellaisilla avioliitoilla, ja että miehet kapuavat korkeimpiin paikkoihin naisten avulla. Caesar meni hiukan sen jälkeen niin pitkälle, että hän ehdotti eroavansa Calpurniasta ja naivansa Pompeiuksen tyttären, jonka oli sitä varten erottava miehestään, Faustus Sallasta, ja että Pompeius ottaisi vaimokseen Octavian, Caesarin sisarentyttären, jonka oli myös erottava miehestään C. Marcelluksesta.

Caesarin käytös oli aina hämmästyttävän välinpitämätöntä ja harkitun kylmää, mikä oli yhtä ilmeistä hänen aikalaisilleen kuin meillekin. Hänen ihmeteltävä taitonsa tuhlata toisten rahoja, hänen täydellinen periaatteiden halveksimisensa ja hänen peittelemätön mieltymyksensä valtiollisiin ja kotoisiin vehkeilyihin viittaavat häikäilemättömyyteen, joka ei voi olla milloinkaan herättämättä rikollisten ainesten ihailua, ja joka vetoaa eräissä tapauksissa sangen voimakkaasti kaikkien rohkeamielisten henkilöiden mielikuvitukseen. Voiko kukaan olla viehättymättä tarinaan hänen käyttäytymisestään Pharmacusan merirosvoja kohtaan? Eräs kilikialainen rosvojoukko, joka oli kuuluisa julmuudestaan ja verenhimostaan, piti häntä siellä vankina kolmekymmentäkahdeksan päivää, jolloin hän kohteli isäntiään koko ajan niin ylimielisesti ja julkeasti, ettei sillä ole historiassa vertaa. Kun he määräsivät lunnaiksi kaksikymmentä talenttia (noin i milj. mk.), nauroi hän heille päin silmiä ja sanoi olevansa vähintään viidenkymmenen arvoinen, minkä summan hän lopulta heille maksoikin. Hän vaati saada olla mukana heidän ajanvietepuuhissaan, pilkkasi heidän raakalaistapojaan ja komensi heitä kuin orjia. Kun hän tahtoi nukkua, käski hän kaikkien olla ehdottomasti hiljaa nuotioidensa ääressä, ja kun hänelle pälkähti päähän, lauloi hän heidän kerallaan, luki heille kurjia latinankielisiä runojaan (hän oli aina huono runoilija) ja haukkui heitä perinpohjin, elleivät he osoittaneet kyllin suurta suosiota. Ja hän sanoi heille ainakin sata kertaa päivässä, että hän hirttäisi heidät kaikki heti vapaaksi päästyään, mille rosvot nauroivat sydämellisesti, kuten onnistuneelle leikkipuheelle ainakin. Mutta kun hän pääsi heidän käsistään maksettuaan lunnaat, kokosi hän viipymättä pienen joukon, hyökkäsi entisten vanginvartioidensa kimppuun, otti heidät melkein kaikki vangiksi ja ristiinnaulitutti jokaisen. Ristiinnaulitseminen on kidutuskuolema, jonka pitkällistä ja hirveätä tuskallisuutta ei meidän päivinämme täysin käsitetä eikä ajatellakaan, kun sen mainintaan on niin totuttu siitä kertovan tunnetuimman tapauksen yhteydessä. Caesar, joka oli kaikesta kylmyydestään huolimatta pohjaltaan hyväluontoinen mies, päätti viime hetkessä armahtaa uhrejaan ja lopettaa heidän tuskansa leikkaamalla jokaiselta rauhallisesti kurkun poikki.

Hän ei ollut suinkaan julma mies. Hänen lempeytensä ja mielensuuruutensa tulivat usein näkyviin. Hän itki, kuten muistettaneen, murhatun vastustajansa Pompeiuksen sinettisormusta katsellessaan, ja Roomaan tultuaan hän käski asettaa kaikki jalustoiltaan kaadetut Pompeiuksen patsaat paikoilleen. Mutta sodassa hän oli usein väkivaltainen ja säälimätön, ja toimeenpani summittaisia verilöylyjä, joita tuskin voitaneen pitää tarpeellisina toimenpiteinä. Uxellodunumissa ja muuallakin silvottiin hänen käskystään tuhansittain vankeja hakkaamalla oikea käsi poikki, ja kun hän surmautti venetien senaatin jäsenet, näyttää hän menetelleen aivan tarpeettoman julmasti. Hänen käytöksensä usipetesläisiä ja tencteriläisiä kohtaan on aina pysyvä hänen sotilaallisen maineensa suurimpana tahrana. Solmittuaan rauhan näiden onnettomien ihmisten kanssa hän hyökkäsi uudelleen heidän kimppuunsa, kun he olivat aseettomat, ja murhasi 430,000 henkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Cato ehdotti sen johdosta, että hänet pantaisiin kahleisiin ja luovutettaisiin raakalaisuutensa rangaistukseksi noiden tuhottujen heimojen jäännöksille kokemaan heidän kostoansa.

Kymmenen vuotta kestäneen Gallian sotaretken aikana hän valtasi rynnäköllä 800 kaupunkia, kukisti 300 valtiota, tappoi miljoonan ihmistä ja toimitti toisen miljoonan orjuuteen [niin vanhat kirjailijat kertovat]. Hänen säälimättömyytensä urhoollista Vercingetorixia kohtaan, jonka hän teloitti kuuden vuoden vankeuden jälkeen, näyttää meistä ehkä julmemmalta kuin hänen aikalaisistaan, ja sanottakoon hänen puolustuksekseen, että hän kohteli voitettujen kansojen tyrmistyneitä jäännöksiä oikeamielisesti ja lauhkeasti. Vaikka hänen käytöksensä oli ystävällistä ja kohteliasta, olivat hänen sanansa usein katkeran purevia. Kun eräs Metellus-niminen nuori mies, joka oli siihen aikaan tribuunina, tutkaili itsepintaisesti, oliko Caesar oikeutettu käyttämään valtionvaroja sotiinsa, uhkasi Caesar ottaa hänet hengiltä, jos hän saisi vielä kerran kuulla sellaisia hävyttömyyksiä. »Ja ottakaa huomioon, nuori mies», lopetti hän, »että nämä sanat ovat minulle paljoa vastenmielisemmät sanoa kuin toteuttaa». Hän seurusteli vapaasti kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja oli ylhäisyydestään huolimatta tunnettu siitä, että hän kohteli alempisäätyisiä aina ystävällisesti ja hienotunteisesti. Sotaretkillään hän jakoi kaikki rasitukset sotilaidensa kanssa, jotka rakastivat häntä sentähden vilpittömästi siitä huolimatta, että hän oli mitä vaativaisin päällikkö. Hän pani raskaalla työllä ja rasittavilla marsseilla heidän kärsivällisyytensä välistä niin kovalle koetukselle, että he kieltäytyivät tottelemasta. Hän oli tottunut taivaltamaan sotaliikkeitä suorittaessaan ylen pitkiä matkoja päivässä, ja jos joki tuli vastaan, hän heittäytyi empimättä veteen ja ui toiselle rannalle. Marsseilla ollessaan hän nukkui tavallisesti kantotuolissaan tahi vaunujensa pohjalla, ja hänen ruokansa oli mitä yksinkertaisinta. Hän ei ollut totta puhuen milloinkaan herkkusuu; kerrotaan, että hän kerran söi sanaa virkkamatta parsaa, jota oli erehdyksessä lioitettu jonkinlaisessa hajuvedessä oikean kastikkeen asemasta. Myöhempinä vuosinaan hän ei juonut viiniä lainkaan, mihin pidättyväisyyteen sairaalloisuus todennäköisesti pakotti hänet, ja tämä mies, joka oli ollut aikaisemmin tunnettu hurjisteluistaan ja ylellisestä elämästään, oli aikana, jota nyt käsittelemme, kuuluisa kohtuudestaan.

Kun Caesar saapui Aleksandriaan, oli hän juuri saanut suuren voittonsa Pompeiuksesta Pharsaloksessa, ja oli nyt koko roomalaisen maailman ehdoton valtias. Gallian loistavat sotaretket olivat kohottaneet hänet korkeimpaan asemaan tasavallassa, eikä hänellä ollut nyt, kun Pompeius oli kuollut, ketään pystyvää kilpailijaa. Hän liikkui harkitun arvokkaasti ja otaksui — aivan oikein — että kaikkien katseet kohdistuivat häneen. »Hän oli», kuten Mommsen sanoo, »miellyttävällä tavalla tietoinen miehekkäästä kauneudestaan», ja monien loistavien voittojensa ja kaikkien murrettujen esteiden muisteleminen tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hänen hintelä olemuksensa ei vavahdellut enää itkusta, kun hän ajatteli Aleksanteri Suuren saavutuksia, mutta koska hänen sammumaton kunnianhimonsa kannusti häntä yhä käyttämään tilaisuuksia hyväkseen, hän ryhtyi jälleen valloituspuuhiin, tällä kerralla päämääränä viehättävän, kaikkivaltiaan ja satumaisen rikkaan Egyptin kuningattaren mieltymyksen voittaminen.

VI. KLEOPATRA JA CAESAR SAARRETTUINA ALEKSANDRIAN PALATSIIN

Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Caesarin ja Kleopatran välinen koko yön kestänyt haastattelu muuttanut Caesarin tilanteesta saamaa käsitystä aivan toisenlaiseksi. Kun hän nähtyään murhatun Pompeiuksen pään päätti jäädä Aleksandriaan joksikin ajaksi, oli hänen päätarkoituksensa ollut aina kuningattaren merkilliseen ilmestymiseen saakka tehdä valtansa tunnetuksi tässä verrattoman rikkaassa kauppakaupungissa ja nauttia samalla täysin siemauksin levosta ja rauhasta, ihanista kesäpäivistä ja kuninkaallisen palatsin ylellisyydestä, Rooman saadessa sillä aikaa rauhoittua ja valmistautua hänen tuloonsa. Mutta nyt oli eräs uusi tekijä ilmestynyt. Hän oli huomannut, että tämän rikkaan ja tärkeän maan kuningatar oli hänen makunsa mukainen nainen, reipas ja rohkea tyttö, jonka käytös ja kauneus olivat sytyttäneet hänen mielikuvituksensa, ja jonka ilmeinen ihailu häntä kohtaan oli pannut hänet ajattelemaan, mitä kaikkia etuja hänellä tuli olemaan kiintymyksestä, jonka hän uskoi varmasti saavuttavansa. Kleopatra näyttää selostaneen hänelle tilanteen rohkeasti ja vilpittömästi, kertoneen, kuinka veli oli karkoittanut hänet valtaistuimelta vastoin isän tahtoa, jonka mukaan heidän oli hallittava yhdessä ja sovinnossa. Ja kuunnellessaan hänen puhettaan yön pitkien tuntien kuluessa Caesar varmaankin tunsi yhä kasvavaa halua voittaa hänen rakkautensa, josta hänellä tuli olemaan suurta valtiollista etua mahdollisen tyydytyksenkin ohella. Siinä hänellä nyt oli yksinkertainen keino saattaa Egypti valvontansa alaiseksi — Egypti, maailman vilja-aitta, Välimeren tärkein kauppakeskus, idän politiikan mahtavin tekijä, idän valloittamattomien valtakuntien portti. Länsi oli jo hänen käskettävissään; viime sota oli laskenut Kreikan ja Vähän-Aasian hänen jalkoihinsa; ja nyt oli Aleksandria tuleva itsestään hänen luokseen kuningattarensa rakkauden mukana. En ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka otaksuvat hänen joutuneen siinä määrin Kleopatran lumoihin, että hän unohti intohimojensa palossa kaiken muun ja antoi talutella itseään kuin lammasta, jota viedään teuraaksi; kun ajatellaan, että nuori kuningatar oli siihen aikaan, mikäli tiedämme, täysin puhdasmaineinen, mutta Caesar, ainakin mitä toiseen sukupuoleen tulee, mahdollisimman huonomaineinen, näyttää lievimmin sanoen kohtuuttomalta, että nyt seuraavista tapahtumista on kaikki nämä vuosisadat syytetty Kleopatraa.

Ennenkuin tämä kohtalokas yö oli kulunut loppuun, näyttää Caesar päättäneen herättää tuon huimapäisen ja lapsellisen tytön rakkauden, tytön, jonka henkilöllisyys ja suuri valtiollinen merkitys tekivät häneen kaksinkerroin voimakkaan vaikutuksen. Ennenkuin päivänkajo alkoi tunkeutua huoneeseen, hän oli lujasti päättänyt asettaa Kleopatran takaisin valtaistuimelle ja siirtää veljen kauas taustalle. Kun aurinko nousi, hän lähetti hakemaan kuningas Ptolemaiosta, josta oli varmaankin sangen kiusallista joutua vastatusten sisarensa kanssa jonka hän oli ajanut maanpakoon, ja jota vastaan hän oli juuri sotinut Pelusiumissa. Caesar näyttää puhutelleen häntä hyvin ankarasti, kysyen häneltä, kuinka hän oli tohtinut menetellä vastoin isänsä tahtoa, jonka noudattamisen valvominen oli uskottu Rooman kansalle, ja vaatien häntä heti sopimaan Kleopatran kanssa. Nuori mies menetti malttinsa ja syöksyi ulos huutaen ulkopuolella odottaville ystävilleen ja seuralaisilleen, että hänet oli petetty, ja että hänen asiansa oli mennyttä; ja lapsellisessa kiukussaan ja surussaan hän repäisi diadeemin otsaltaan, paiskasi sen maahan ja purskahti itkuun. Nousi suuri hälinä, ja palatsin alueelle jääneet aleksandrialaiset, jotka kerääntyivät heti kuninkaansa ympärille, olivat vähällä saada kaupunkiin sijoitetut kuninkaalliset joukotkin liikkeelle, mistä olisi ollut seurauksena, että palatsin kimppuun olisi hyökätty maan ja meren puolelta. Caesar riensi kiireesti ulos ja puhui väkijoukolle, luvaten järjestää asian kaikkien mieliksi, kuulutti sitten kokouksen, jossa Ptolemaioksen ja Kleopatran oli kummankin oltava läsnä, luki heille kaikkien kuullen isän testamentin, jossa määrättiin nimenomaan, että heidän oli hallittava yhdessä, todisti olevansa Rooman kansan edustajana oikeutettu ratkaisemaan riidan ja näyttää lopulta aikaansaaneen jonkinlaisen sovinnon veljen ja sisaren välillä. Nöyryytetyn Ptolemaioksen on täytynyt käsittää, että hänen kunnianhimonsa kaikki, pyyteet olivat nyt rauenneet, sillä hän tuli olemaan tästä lähtien aina sisarensa valvonnan alaisena; toimintavapaus, jonka saavuttamiseksi hän oli neuvonantajineen vehkeillyt, oli ainiaaksi mennyt. Dion Cassiuksen mukaan hän olisi jo siinä tilaisuudessa huomannut Caesarin ja sisarensa olleen yhteisymmärryksessä, mikä epäilemättä ilmeni Kleopatran käytöksestäkin, joka ei voinut olla muuta kuin äärimmäisen riemastunutta. Kleopatra oli ollut joitakin tunteja aikaisemmin maanpakolainen, joka oli henkensä uhalla hiipinyt takaisin omaan kaupunkiinsa, mutta nyt hän oli jälleen Egyptin kuningatar, ja oli sen lisäksi voittanut Rooman mahtavimman miehen kunnioituksen ja, kuten näytti, sydämenkin, miehen, jonka sana oli kansoille ehdoton laki. Voi melkein kuvitella hänen tekevän pieniä pilkkairvistyksiä veljelleen heidän istuessaan vastatusten Caesarin tilapäisesti järjestämässä sovinto-oikeudessa, ja pojan katkeran mielipahan ja voimattoman kiukun.

Caesarin päätarkoituksena oli nyt johtaa Egyptin politiikkaa leikittelemällä taidokkaasti Kleopatran tunteilla. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, miten kuningas Ptolemaiokselle ja hänen ministerilleen Potheinokselle kävi, sillä he olivat menettäneet oikeutensa tulla huomioonotetuiksi yrittäessään syrjäyttää Auleteen toivomukset ja käyttäytyessään niin häpeällisesti ja julmasti Pompeiusta kohtaan, joka oli ollut kaikesta huolimatta Caesarin mahtava maanmies; hän tahtoi mahdollisimman pian lepyttää aleksandrialaiset ja saada heidät puolelleen, niin että hän saattaisi lähteä kolmen neljän viikon kuluttua Roomaan, varmana rauhan säilymisestä. Kyproksen omistaminen oli silloin aleksandrialaisten kiihkeimpiä mielitekoja, ja Caesar näyttää tulleen ajatelleeksi, että saaren lahjoittaminen heidän kuninkaalliselle huoneelleen varmaankin herättäisi mitä suurinta mieltymystä ja lieventäisi vihamielisyyttä tuntuvasti. Kun roomalaiset valtasivat Kyproksen vuonna 58 e.Kr., olivat aleksandrialaiset nousseet kapinaan Auletesta vastaan pääasiallisesti vain sentähden, ettei hän yrittänytkään vaatia saarta itselleen. Se oli ollut melkein aina Egyptin kruunun omaisuutta, ja sen omistaminen oli vieläkin kansan hartaimpia toiveita. Dion Cassius kertoo Caesarin toteuttaneen aikeensa ja antaneen saaren Egyptille lahjoittamalla sen kuninkaallisen perheen kahdelle nuoremmalle jäsenelle, prinssi Ptolemaiokselle ja prinsessa Arsinoelle. Vaikka emme tiedäkään, saivatko he saarta milloinkaan haltuunsa, on joka tapauksessa varmaa, että siitä oli joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 42 e.Kr., tullut egyptiläinen maakunta, jota hallitsi egyptiläinen varakuningas.

Saatuaan siten rauhan palautetuksi Caesar kohdisti huomionsa muihin asioihin. Auletes oli vuonna 59 e.Kr. Roomassa ollessaan tehnyt suunnattomia velkoja saadakseen senaatin auttamaan hänet takaisin Ptolemaiosten valtaistuimelle, ja siitä Caesar sai nyt keinon, millä todistaa hyväntahtoisuutensa egyptiläisiä kohtaan ja saada heidät samalla maksamaan hänen pienen laivastonsa ja armeijansa olon Aleksandriassa. Hän vaati Auleteen velkojen maksuksi kymmenen miljoonaa denaaria (noin 75 milj. mk), siis sangen kohtuullisen summan, kun otetaan huomioon, että kaikkien oli täytynyt tietää alkuperäisen velkasumman olleen paljoa suuremman. Egyptiläisten aikaisempi suhtautuminen Pompeiuksen asiaan sen kannattajina olisi oikeuttanut hänet saamaan heiltä myös sotakorvausta, mutta hän ei yrittänytkään vaatia sitä. [Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar viipyi Egyptissä pääasiallisesti rahanpuutteen takia, mutta hänen egyptiläisiltä vaatimansa summan pienuus on sen kanssa ristiriidassa.] Näin menettelemällä ja lahjoittamalla heille Kyproksen hän vetosi aleksandrialaisten hyvään tahtoon, mutta turhaan, sillä Potheinos sai vehkeilyillään kaikki hänen ponnistuksensa siihen suuntaan lopulta raukeamaan. Noiden kymmenen miljoonan denaarin hankkiminen ei olisi todennäköisesti käynyt lainkaan vaikeaksi, mutta Potheinos suvaitsi määrätä, että kuninkaan kultainen pöytäkalusto ja temppelien kalliit astiat piti sulatettaman ja lyötämän rahaksi. Kuningas sai tyytyä pöydässään puu- tahi savilautasiin ja maljoihin, minkä Potheinos sitten kuulutti kaupunkilaisille osoittaakseen, mihin ahdinkoon Caesarin ahneus oli saattanut heidät. Ja kun roomalaiset sotilaat valittivat heille jaetun viljan kehnoutta, vastasi hän, että he saivat olla kiitollisia siitäkin, koska heillä ei ollut oikeutta saada mitään. Eikä hän liioin empinyt sanoa Caesarille, ettei tämän kannattanut viivytellä Aleksandriassa ja tuhlata aikaansa Egyptin mitättömiin asioihin, kun paljoa tärkeämmät ja kiireellisemmät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Roomassa. Hänen käytöksensä diktaattoria kohtaan oli koko ajan ynseää ja vihamielistä, minkä tähden näyttää melkein varmalta, että hän vehkeilikin häntä vastaan yksissä neuvoin Achillaksen kanssa.

Luonteeltaan enemmän tahi vähemmän tilapäisiä vihamielisyyksiä sattuikin pian, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Caesar antoi viholliselle ensimmäisen iskunsa. Kuultuaan kaupunkilaisten aikovan miehittää laivansa, jotka hän oli sulkenut Ison sataman länsiosaan, ja tietäen kykenevänsä valtaamaan ja käyttämään niistä vain muutamia hän lähetti sinne pienen joukko-osaston, jonka onnistui polttamalla tuhota koko laivasto: viisikymmentä sotalaivaa, jotka olivat olleet viime sodassa lainassa Pompeiuksella, kaksikymmentäkaksi suojeluslaivaa ja kolmekymmentäkahdeksan muuta alusta, niin että viholliselle jäi vain ne alukset, jotka olivat Onnellisen paluun satamassa Heptastadiumin takana. Lähellä rantaa olleista rakennuksista näyttää myös joitakin tuhoutuneen tässä tulipalossa, samoin kuin osa Aleksandrian kuuluisaa kirjastoa, mutta samanaikaisten kirjailijoiden vaitiolo tästä onnettomuudesta osoittaa, ettei vahinko ollut suuri, ja kumoaa samalla myöhempien kirjailijoiden tiedonannon, että kirjasto olisi palanut kokonaan. Caesarin seuraava toimenpide oli vallata Pharoksen majakka ja saaren itäpää, mikä takasi hänen laivoilleen vapaan pääsyn avomerelle milloin hyvänsä. Samalla hän linnoitti lujasti kaikki maavarustustensa heikot kohdat, niin että häntä oli mahdoton yllättää suoranaisella hyökkäyksellä.

Tilanne ei huolettanut häntä suurestikaan. Hänen sanotaan saaneen valvoa monta yötä varjeltuakseen salamurhaajilta, mutta tuskinpa sentään niin usein, että hänen elämänsä Aleksandrian palatsissa olisi siitä sanottavastikaan häiriintynyt. Hänen oli täytynyt tottua ajattelemaan salamurhaajan puukkoa jo varhaisesta nuoruudesta saakka. Hänen monet lemmenseikkailunsa olivat tehneet äkillisen kuoleman mahdolliseksi minä päivänä hyvänsä, ja valtiollinen ja hallinnollinen ura panivat hänet samoin joka hetki alttiiksi väkivaltaisuuksille. Miesten mustasukkaisuus, joiden vaimot hän oli kähveltänyt, verilöylyissä eloonjääneiden kostonhimo, poliitikkojen närkästys, joiden kunnianhimoiset toiveet hän oli murskannut, ja lukemattomien henkilöiden viha, joita hän oli tavalla tahi toisella loukannut, pitivät häntä ainaisessa hengenvaarassa. Potheinoksen puuhat eivät siis huolettaneet häntä eivätkä estäneet häntä kohdistamasta kaikkea huomiotansa, sanottakoon suoraan, Egyptin kuningattaren viettelemiseen.

Kleopatra näyttää tunteneen yhtä voimakasta mieltymystä Caesariin kuin tämä häneen, ja vaikka kumpikin näyttää jo heti alussa käsittäneen, mitä etuja heillä tuli olemaan toistensa rakkauden voittamisesta, ja käyttäytyneen sen mukaisesti, ei nähtävästi ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä läheinen seurustelu ollut jo parin päivän kuluttua kehittänyt heidän välilleen luonteeltaan sangen vilpitöntä romanttista kiintymystä. Kleopatran tunne oli epäilemättä ensimmäiselle vakavalle rakastumiselle ominaisen viehkeyden läpitunkemaa, kun taas Caesarin lemmessä oli ylinnä parhaan ikänsä sivuuttaneen miehen intohimoinen ihastuminen nuoren ja kauniin tytön reippauteen ja sulouteen. Caesar oli kylläkin jo vanhanpuoleinen, mutta siitä huolimatta, haaveksijan sanoja käyttäen, ihanteellinen rakastaja. Hänen nerokkaat ja kauniit kasvonsa, hänen ryhdikäs ja sopusuhtainen vartalonsa, hänen hieno käytöstapansa ja kaikki hänen suorittamansa ihmeelliset teot olivat seikkoja, joiden piti voittaa kenen hyvänsä naisen sydän, ja mikä Kleopatraan varmaankin vaikutti erikoisen puoleensavetävästi kaiken tämän lisäksi, oli maine hänen urhoollisuudestaan ja luotettavuudestaan kaikissa tilanteissa, samoin kuin hänen häiriintymätön kylmäverisyytensä ja hilpeytensä.

Caesar oli tähän aikaan sunnuntaituulella ja hänen elämänsä palatsissa oli mitä hilpeintä. Miehenä, joka oli tottunut ylenkatsomaan kaikkea vastuunalaisuutta, ja joka ei antanut minkään painostaa mieltään, hän oli karistanut kaikki valtiolliset huolet hartioiltaan, ja kun hän sai noin lokakuun 25 p. Roomasta uutisen, että hänet oli valittu diktaattoriksi koko seuraavaksi vuodeksi (47), ei hänellä ollutkaan mitään syytä olla huolissaan. Katkeroittuneen nuoren Ptolemaioksen pysytellessä synkkänä taustalla Caesar ja Kleopatra seurustelivat avoimesti keskenään ja pitivät hauskaa todennäköisesti joka päivä, sillä seurustelu Caesarin kaltaisen miehen kanssa johti välttämättä tämmöiseen tuttavallisuuteen. Ei voida liioin odottaa, että tuo vain kahdenkymmenenvuotias, rohkea ja tulinen tyttö olisi käyttäytynyt niin omituisissa ja jännittävissä olosuhteissa varovaisesti ja sopivaisuutta paljonkaan ajatellen. On mahdollista, että hänet oli jo vihitty avioliittoon hallitsijaveljensä kanssa, kuten Egyptin hovissa oli tapana, mutta samalla mitä todennäköisintä, ettei tämä avioliitto ollut muuta kuin tyhjä muodollisuus. Ei ole siis mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut siinä suhteessa todellisuudessa vielä täysin vapaa kohdatessaan Caesarin.

Piiritetyn palatsin iloista ja huoletonta elämää ei häirinnyt ensin mikään, mutta sitten sattui äkkiä kaksi tapausta, jotka antoivat Caesarille ja Kleopatralle hetkeksi muutakin ajattelemista ja jotka aiheuttivat heti todella vakavien vihollisuuksien puhkeamisen. Pikku prinsessa Arsinoe, joka oli sukunsa kaikkien naisten tavoin varmaankin hyvin rohkea ja reipas tyttö, pakeni hoitajansa Ganymedeen keralla [Muinaisen Egyptin prinsseillä ja prinsessoilla oli usein miespuolisia »hoitajia», mikä oli hyvin korkea arvonimi. Egyptiläisissä kirjoituksissa sanotaan välistä »suuri hoitaja ja kasvattaja».] äkkiarvaamatta palatsista Achillaksen egyptiläisten joukkojen turviin. Ganymedes oli epäilemättä suunnitellut asettaa prinsessan valtaistuimelle, Kleopatran oleillessa kummankin veljensä keralla saarrettuna Lochias-niemelle, ja he alkoivatkin heti päästyään egyptiläisten päämajaan lahjoa kaikkia vaikutusvaltaisia upseereita ja virkamiehiä asiansa hyväksi. Mutta Achillas, joka pelasi omaa peliään, katsoi viisaammaksi pysyä uskollisena hallitsijalleen ja koettaa vapauttaa hänet Caesarin käsistä. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Ganymedes ja Achillas riitautuivat. Jälkimmäinen murhattiin siekailematta, ja murhaaja asettui hänen tilalleen, ryhtyen jatkamaan sotaa uudella tarmolla. Ennenkuin Arsinoe ja Ganymedes sieppasivat ohjakset käsiinsä, oli Potheinos ollut Achillaksen kanssa salaisesti yhteydessä, ilmeisesti suunnitellen Caesarin murhaamista ja omaa ja kuningas Ptolemaioksen pakoa palatsista. Caesar sai tietää salaliitosta parturiltaan, »eräältä toimeliaalta ja tarkkaavaiselta mieheltä, joka urkki äärimmäisessä vaatimattomuudessaan kaikki asiat tietoonsa» [Plutarkhos]. Potheinos vangittiin juhlassa, joka oli toimeenpantu Ptolemaioksen ja Kleopatran välisen sovinnonteon kunniaksi, ja mestattiin heti, kuolema, jota runoilija Lucanus sanoo hänelle aivan liian hyväksi, koska se oli sama, joka juuri hänen toimestaan oli tullut suuren Pompeiuksen osaksi. Mikäli nyt voidaan arvostella, oli Caesar täysin oikeutettu lopettamaan tämän kavalan ja häikäilemättömän eunukin maalliset konnuudet. Hän kuului siihen hovien toimihenkilöiden luokkaan, jonka tapaa kaikkialla idän koko historiassa, ja joka herättää aina inhoa kunniallisemmassa lännessä, mutta hänen puolustuksekseen on muistettava, että hän tarkoitti toimenpiteillään, mikäli tiedämme, yhtä paljon nuoren hallitsijansa, Ptolemaioksen, kuin omien pyyteidensä parasta, ja että hänen petollisuutensa suuntautui valtaa vastaan, joka pusersi säälimättömästi hengiltä kaikki saavutettavissa olevan maailman kuningasperheet, ja jonka tunkeutuminen maahan merkitsi siis perikatoa ja turmiota. Ja se, että hän maksoi ystäviensä Achillaksen ja Theodotoksen tavoin kaiken tämän verellään ja kyynelillään, riittänee jo vapauttamaan hänet näin monen vuosisadan kuluttua enemmästä tuomitsemisesta.

Ensimmäinen sotatoimenpide, joka antoi Caesarille jonkin verran huolta, oli se, että vihollinen saastutti veden ja teki hänen sotilaansa siten hermostuneiksi. Juomavesi tuli kuninkaalliselle alueelle kaupungin toisella puolella olevasta järvestä maanalaisia kanavia myöten, ja heti kun Caesar oivalsi, että kanavat voitiin tukkia, hän teki rynnäkön etelään käsin, todennäköisesti Auringon portilta Järvisatamaan vievää leveätä katua pitkin, mutta kohtasi niin jäykkää vastarintaa, että mieshukka olisi ollut varmasti tuntuva, jos hän olisi toteuttanut aikeensa. Se ei ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä piiritetyllä alueella suoritettu koekaivojen kaivaminen johti samassa siihen onnelliseen tulokseen, että yllätyksenä kaikille hyvää vettä löytyi runsaasti.

Siten hän säästyi häpeästä tulla ajetuksi pois kaupungista, johon hän oli saapunut sellaisella komeudella, ja pakotetuksi peräytymään Välimeren taakse, missä tapauksessa hänen itseottamansa tehtävä ja kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat Kleopatran tulevaisuuteen nähden olisivat jääneet täyttämättä.

Hiukan myöhemmin hänelle tuotiin se tervetullut sanoma, että Seitsemäsneljättä legioona oli jo tullut Välimeren poikki Vähästä-Aasiasta mukanaan elintarpeita, aseita ja piirityskoneita, mutta ettei se ollut päässyt vastatuulen takia perille, vaan oli ankkuroinut jonkin matkan päähän Egyptin rannikolta. Caesar purjehti heti koko laivastollaan tulijoita vastaan, jättäen kaikki sotilaansa asemiinsa ja ottaen mukaansa vain laivojen rhodoslaisen miehistön, ja kun avuksi kiiruhtanut legioona oli siirtynyt hänen laivoihinsa, suuntasi hän matkan takaisin satamaan, karkoitti helposti Pharoksen pohjoispuolelle kokoontuneet egyptiläiset alukset ja laski riemuiten entiselle ankkuripaikalleen palatsin alapuolelle.

Hän oli nyt niin varma voimastaan, että hän purjehti eräänä päivänä saaren ympäri ja hyökkäsi egyptiläisen laivaston kimppuun sen omassa satamassa Heptastadiumin takana ja teki sille suurta tuhoa. Sitten hän nousi maihin Pharoksen länsipäässä, joka oli vielä vihollisen hallussa, valtasi varustukset väkirynnäköllä ja pääsi omien miestensä yhteyteen, jotka hän oli sijoittanut majakan ympärille itäpäähän. Hänen tarkoituksensa oli nyt, kun hän oli saanut saaren haltuunsa, vallata Onnellisen paluun satama Heptastadiumia myöten ja tehdä sitten siltä taholta ratkaiseva hyökkäys kaupunkiin. Mutta siinä hänelle sattui vaarallinen vastoinkäyminen. Kun hän johti henkilökohtaisesti hyökkäystä Heptastadiumin etelä- eli kaupunginpuoleista päätä vastaan, sotilaiden pakkautuessa pengermälle saarelta ja Ison sataman aluksista, tekivät egyptiläiset vimmatun hyökkäyksen sen pohjoispäähän ja sulkivat roomalaiset kaupungin ja saaren väliin niiden suureksi hämmästykseksi, jotka seurasivat taistelua Lochiaksen puolelta. Vihollinen tunki vimmatusti päälle sillan kummastakin päästä, mutta aluksia oli onneksi heti käsillä niille, jotka pääsivät hengissä tästä verisestä yhteentörmäyksestä, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät, kavunneet veneisiin ja sousivat täyttä vauhtia Ison sataman poikki. Mutta siihen alukseen, johon Caesar oli ehättäytynyt, hyppi niin paljon väkeä, että se kaatui; voimme kuvitella, miltä tämä järkyttävä kohtaus näytti, kun maailman valtias ui pakoon henkensä edestä, pidellen toisella kädellä korkealla tärkeätä asiakirjakääröä, joka oli sattunut olemaan mukana, raahaten hampaissaan punaista sotilasviittaa, ja tuon tuostakin sukelluttaen kaljua päätään säästyäkseen heittoaseilta, joilla sillalla rehentelevät ja pilkkasanoja huutelevat, voitokkaat egyptiläiset häntä kiukkuisesti pommittivat. Eräs hänen laivoistaan kiiruhti nopeasti paikalle, ja siten hän palasi palatsiin, kylmissään ja likomärkänä, menetettyään lopulta viittansakin, sotilaallisen arvonsa hellityn tunnusmerkin. Neljäsataa legioonalaista ja paljon merimiehiä tuhoutui tässä taistelussa, useimmat hukkumalla, ja nyt Caesarille alkoi ehkä ensi kerran selvitä, ettei tämä sota, johon hän oli tullut antautuneeksi, ollutkaan vain huvittavaa leikkiä, kuten hän oli ajatellut. Hän oli jo oleillut palatsissa ainakin neljä kuukautta kuljeskellen päivät täysin turvallisena varustustensa vaiheilla ja nauttien illat Kleopatran seurasta. Hänen on täytynyt saada koko tämän ajan säännöllisesti tietoja Roomasta, jossa hänen rento, mutta täysin luotettava sotapäällikkönsä Antonius hoiti hänen asioitaan, ja on ilmeistä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään, joka olisi tehnyt hänen paluunsa välttämättömäksi. En pidä oikeana sitä yleistä otaksumaa, että hän olisi ollut palatsissa täydellisesti saarroksissa ja pakotettu taistelemaan henkensä edestä, vaan katson hänen asemansa olleen aina yhtä avonainen kuin varmakin. Hän olisi voinut purjehtia Välimeren poikki milloin hyvänsä, ja jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut lähteä Italiaan pariksi kolmeksi viikoksi ja palata Aleksandriaan, tilanteen siitä sanottavasti kärsimättä. Hänen laivastonsa oli osoittautunut kykenevänsä varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta avomeren puolelta, kuten esimerkiksi silloin, kun hän purjehti seitsemättäneljättä legioonaa vastaan, ja tässä tapauksessa olisi joukot jätetty, kuten silloinkin, linnoitettuihin asemiinsa turvaan. Syyriasta saapui runsaasti kaikenlaisia tarveaineita, ja kun hän olisi päässyt Kyprokseen saakka, olisi hän voinut palauttaa rhodoslaiset merimiehet takaisin Aleksandriaan huolehtimaan, että tämä kuljetus jatkui säännöllisesti.

Näin ollen on hyvin todennäköistä, ettei hänellä ollut mitään halua keskeyttää rattoisaa talvikauttaan Egyptin pääkaupungissa, jossa hän oli täydellisesti viehättynyt sekä maan pieneen kuningattareen että tämän hänelle esittämiin tehtäviin. Hän oli jo vanhahko mies, ja vuosien taakka sai hänet ajattelemaan tilapäisellä vastenmielisyydellä rauhattomuutta, joka odotti häntä Roomassa. Lännessä hän oli jo päässyt kunnianhimonsa perille, ja huomatessaan nyt joutuneensa sotaan, jota hän piti, sanoisinko, vain helposti läpäistävänä ja vaarattomana seikkailuna, hän päätti taistella loppuun saakka, tuloksesta varmana, ja ottamalla syyksi tämän mielenkiintoisen ja ajoittain jännittävänkin tehtävän jäädä naisen luo, jota hänen huikentelevainen mielensä nyt ihannoi. Hän alkoi jo huomata, että Egyptin alistamisella hänen tahtoonsa oli suuri valtiollinen merkitys, kuten pian selitämme, ja hänestä tuntui sentähden hyvin vastenmieliseltä jättää kuningatar, johon hän oli sitäpaitsi lämpimästi kiintynytkin, oman onnensa nojaan. Tämä taistelu ei ollut jälkeenpäin hänestä enää niin mielenkiintoinen, että hän olisi välittänyt itse kirjoittaa sen historiaa, kuten hän oli kirjoittanut muista sotaretkistään, vaan hän antoi erään toverinsa laatia siitä virallisen selostuksen, ja tällä kirjailijalla on ollut melkoinen työ todistaa, että taistelu oli vakavaa laatua. Teos on nyt saavuttanut yksimielisen hyväksymisen, mutta siihen on joka tapauksessa suhtauduttava varovasti. Sitä ei pidä ottaa sen vakavammalta kannalta kuin selitystäkään, että Caesarin jääminen Aleksandriaan johtui alkuperäisesti sopimattomista merituulista, jotka vaikeuttivat laivojen pääsyä satamasta. Vuotuiset pohjatuulet ovat voineet viivyttää hänen lähtöään viikon tahi pari, mutta se ei merkitse mitään, kun on aivan ilmeistä, ettei hän tahtonutkaan nostaa purjeita, ja De Bello Alexandrinon tekijällä on epäilemättä ollut lupa peitellä Caesarin selvää välinpitämättömyyttä Roomaa kohtaan syyttämällä hänen pitkällisestä poissaolostaan vihollisen voimakkuutta ja kohtalon kovuutta.

Jouduttuaan niin nolosti tappiolle Heptastadiumilla Caesar näyttää päättäneen todenteolla rangaista aleksandrialaisia ja ryhtyä sodankäyntiin suuremmalla tarmolla. Syyriasta oli suuri armeija tulossa hänen avukseen erämaan poikki, päällikkönä Pergamonin Mithridates, Mithridates Suuren poika, juutalainen Antipater, Herodeksen isä, ja Iamblichus, Sampsiceramuksen poika, eräs kuuluisa arabialainen päällikkö Hemesasta. Caesar tiesi olevansa näiden joukkojen saavuttua kyllin voimakas musertamaan vastarinnan ja pakottaman Egyptin kuuliaisuuteen. Siinä mielessä hän otti askeleen, joka osoittaa selvästi hänen päättäneen käydä tuimasti ja lujasti asioihin käsiksi ja tavalla, joka oli tekevä Kleopatran äkkiä maan ainoaksi hallitsijaksi, niin että hän kykenisi laskemaan valtakuntansa kaiken mahdin Caesarin käsiin.

Prinsessa Arsinoesta ei ollut tullut Egyptin kuningatarta Ganymedeen kaikista ponnistuksista huolimatta, ja kuninkaallinen armeija koetti yhä vapauttaa kuningas Ptolemaiosta ja taistella hänen lippunsa alla. Caesar päätti sentähden luovuttaa nuorukaisen heille, tietäen, kuten sodan historioitsijakin myöntää, ettei vihollisuuksien keskeytyminen tämän toimenpiteen johdosta ollut lainkaan uskottava. Hän sanoo tarkoituksen olleen antaa Ptolemaiokselle tilaisuuden rauhan tekoon, ja selittää, että hänen oli, jos sota tuli jatkumaan, paljoa kunniallisempaa taistella kuningasta kuin »kaiken maailman roskaväkeä ja luopioita» vastaan. Totuus lienee kuitenkin se, että Caesar tahtoi päästä pojasta, joka esti häntä toteuttamasta suunnitelmaansa hallituksen siirtämisestä kokonaan Kleopatralle, luovuttamalla hänet viholliselle hetkellä, jolloin tieto Syyriasta lähteneen armeijan tulosta teki egyptiläisten tappion varmaksi; näin hän lähetti pojan joko varmaan kuolemaan tahi alennukseen. Ptolemaios poloinen ymmärsi sen varmasti itsekin, koska hän purskahti itkuun ja pyysi saada jäädä palatsiin, kun Caesar käski hänen mennä ystäviensä luo. Hän tiesi aivan hyvin, ettei egyptiläisillä ollut enää mitään voiton mahdollisuutta — ja että voittaja kohtelisi ja rankaisisi häntä vihollisena niin pian kuin hän oli liittynyt omiinsa. Caesar oli taas puolestaan tietoinen siitä, että hänen oli vaikeata olla noudattamatta Auleteen testamenttia, joka määräsi Ptolemaioksen Kleopatran kanssahallitsijaksi, jos Ptolemaios oli roomalaisten voiton hetkellä vielä hänen suojeluksessaan. Kuninkaan kyyneleistä ja hätääntyneistä kunnioituksen- ja kuuliaisuudenlupauksista ei siis välitetty, vaan hänet saateltiin viipymättä palatsista riemuitsevien aleksandrialaisten huomaan, kun taas nuorempi veli, jolle Caesar oli lahjoittanut turvallisen etäällä olevan Kyproksen valtaistuimen, jäi Kleopatran keralla roomalaisten valvontaan.

Syyriasta lähtenyt armeija saapui pian Egyptin itärajalle, valtasi rynnäköllä Pelusiumin ja joutui taisteluun kuninkaan joukkojen kanssa lähellä Niilin suistoa. Egyptiläiset lyötiin helposti, ja voittajat marssivat suiston itäreunaa seuraten Memphistä kohti (nykyisen Kairon lähellä), jonka alapuolella menivät sitten Niilin poikki länsirannalle. Nuori Ptolemaios, joka ei odottanut armoa Caesarilta, asettui urhoollisesti johtamaan niitä joukkoja, joita ei välttämättä tarvittu palatsin piiritykseen, ja marssi suiston poikki mitelläkseen miekkaansa Mithridateen ja hänen liittolaistensa kanssa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt lähteä kaupungista, kun Caesar purjehti satamasta niin monen miehen keralla, kuin mitä laivue suinkin saattoi kuljettaa, ja suuntasi matkan itään, ikäänkuin hän olisi aikonut Canopukseen tahi Pelusiumiin. Pimeän tultua hän kääntyikin sitten päinvastaiselle suunnalle ja laski joukkonsa maihin autiolle rannikolle joitakin penikulmia Aleksandriasta länteen. Siten hän vältti Egyptin laivaston ja osoitti, että hän oli ollut koko piiritysajan täysin esteetön liikkumaan merellä miten tahtoi. Hän marssi sitte erämaan läntistä reunaa pitkin sisämaahan, kuten hänen ystävänsä marssivat itäistä, ja yhdytti heidät suiston kärjessä jonkun matkaa Memphiksestä pohjoiseen ja kääntyi viivyttelemättä takaisin egyptiläisten lähestyvää armeijaa ahdistamaan. Heidän tulostaan kuultuaan Ptolemaios varustautui lujaan asemaan erään kunnaan juurelle, niin että Niili oli vasemmalla sivustalla, suo oikealla, ja eräs kanava edessä, mutta kun oli tapeltu kaksi päivää, murtautuivat liittolaiset saartoliikkeellä hänen leiriinsä ja saavuttivat täydellisen voiton. Saartoliikkeen suoritus oli uskottu eräälle Carfulenus-nimiselle upseerille, joka kaatui sitten Mutinassa Antoniusta vastaan taistellessaan. Ptolemaios näyttää hänen lähestyessään hypänneen yhteen rannalle varatuista veneistä, mutta hänen esimerkkiään noudattavien pakolaisten suuri paljous painoi veneen upoksiin, eikä nuorta kuningasta nähty senjälkeen enää milloinkaan hengissä. Kerrotaan, että hänen ruumiinsa tunnettiin myöhemmin kultaisesta haarniskasta, joka hänellä oli yllään, ja jonka paino oli epäilemättä syynä hänen pikaiseen kuolemaansa. Hänen traagillinen loppunsa viidentoistavuotiaana ratkaisi erään hyvin pulmallisen kysymyksen, sillä jos hän olisi joutunut vangiksi, olisi Caesarin täytynyt joko armahtaa hänet ja julistaa hänet isän testamentin mukaisesti Kleopatran kanssahallitsijaksi tahi viedä hänet vankina Roomaan ja luovuttaa hänet triumfin päätyttyä teloittajille, kuten oli tapana. Poika tiesi kohtalonsa jo silloin, kun hän kyynelin rukoili saada jäädä palatsiin, ja hänen äkillinen menehtymisensä Niilin mutaisiin vesiin päätti kalvavan tuskan, jossa hän oli varmaankin viime ajat elänyt, tietoisena siitä, että hän oli Caesarin hillittömän kunnianhimon tiellä, ja että häntä odotti varma kuolema.

Caesar lähti ratsuväkineen viipymättä paluumatkalle ja marssi maaliskuun 27 p. 47 e.Kr. [meidän ajanlaskumme mukaan jolloinkin tammikuussa] voittosaatossa Aleksandriaan, joka otti hänet vastaan portit avoinna. Surupukuun pukeutuneet asukkaat rukoilivat häneltä armeliaisuutta ja anteeksiantoa ja lähettivät hänelle jumaliensa kuvia täydellisen alistumisensa merkiksi. Prinsessa Arsinoe ja Ganymedes luovutettiin hänelle vankeina, minkä jälkeen hän ratsasti loistokulkueessa kaupungin halki palatsiin, jossa Kleopatra otti hänet vastaan voittoisana sankarina ja pelastajana.

VII. CAESARIONIN SYNTYMÄ JA CAESARIN LÄHTÖ EGYPTISTÄ

Ptolemaioksen kuolema ja Aleksandrian alistuminen lopettivat sodan, ja palatsiin jälleen kotiutunut Caesar sai vihdoinkin aikaa ryhtyä Egyptin asioiden järjestelyyn, tehtävä, jota sota oli niin kauan viivyttänyt. Kleopatran pieni veli, nuorempi Ptolemaios, oli vain yhdentoistavuotias poikanen, joka ei näytä osoittaneen sellaisia ilmeisen älykkyyden tahi luonteen lujuuden merkkejä, että hän olisi käynyt vastenmieliseksi Caesarille tahi sisarelleen, minkä tähden järjestettiin niin, että hänet asetettaisiin valtaistuimelle kuolleen veljensä tilalle nimelliseksi kuninkaaksi ja Kleopatran puolisoksi. Kuten muistettaneen, Caesar oli lahjoittanut Kyproksen tälle pojalle ja hänen sisarelleen Arsinoelle, mutta nyt, kun viimemainittu oli vankina ja epäsuosiossa ja edellinen liian nuori aikaansaadakseen pahennusta Egyptissä, ei heitä pakotettu lähtemään saarikuningaskuntaansa. Aleksandrialaisia kohtaan, joiden kapina oli ollut hänelle kuin parhainta ajanvietettä, silloin kun hän oli alkanut toteuttaa Kleopatran suhteen tekemäänsä päätöstä, Caesar oli lempeä ja katsoi toisissa kaupunginosissa tehdyn suuren tuhon riittävän rangaistukseksi. Juutalaisille hän kuitenkin myönsi samat oikeudet, kuin kreikkalaisilla oli, heidän viime sodassa antamansa avustuksen palkinnoksi, askel, jonka on täytynyt jonkin verran närkästyttää asukkaiden enemmistöä. Sitten hän perusti vakinaisen roomalaisen miehitysarmeijan Kleopatran ja tämän pikku veljen tukemiseksi ja järjestyksen valvomiseksi Aleksandriassa ja koko maassa. [Nyt Egyptissä olevan brittiläisen miehitysarmeijan tehtävä oli alkuperäisesti aivan sama. Sen tuli tukea khediviä ja valvoa järjestystä.] Tämän armeijan muodostivat ne kaksi legioonaa, jotka olivat olleet Caesarin kanssa palatsiin saarrettuina, ja sen päälliköksi Caesar nimitti erään taitavan upseerin, nimeltä Rufinus. joka oli omien ansioidensa nojalla ylennyt tavallisesta rivimiehestä tähän asemaan, ollen alkuperäisesti Caesarin omia vapautettuja. Yleensä selitetään, että Caesar luovuttamalla päällikkyyden Rufinuksen kaltaiselle ammattisoturille eikä kenellekään senaattiin kuuluvalle henkilölle, osoitti ylenkatsovansa Egyptiä, mutta itse olen sitä mieltä, että hän teki sen vain saadakseen hoitaa Egyptin asioita täysin omintakeisesti, sillä Rufinus oli epäilemättä hänen miehensä. Emme tiedä, miten Gabiniuksen joukoille kävi, jotka olivat taistelleet Caesaria vastaan, mutta on todennäköistä, että ne hajoitettiin toisiin maihin sijoitettuihin legiooneihin.

Nyt oltiin huhtikuussa [meidän ajanlaskumme mukaan helmikuussa], ja Caesar oli viipynyt Egyptissä seitsemättä kuukautta. Hän oli luultavasti ensin aikonut palata Roomaan marraskuussa, mutta aleksandrialaisten vihamielisyys ja sittemmin palatsin piiritys olivat antaneet hänelle hyväksyttävän syyn jäädä edelleen Kleopatran luo. Luonteeltaan henkilönä, joka oivalsi tilaisuudet ja osasi hyötyä niistä, hänessä oli näiden kuukausien aikana herännyt kiihkeä mielenkiinto Egyptin asioita kohtaan, ja kuten olemme nähneet, olivat ne ja hänen kiintymyksensä kuningattareen vallanneet hänen mielensä kokonaan. Sodan päättyminen ei merkinnyt hänelle tämän mielenkiinnon loppumista, vaan pikemmin suunnitelmien toimeenpanon alkua. Mahdollisuuksien, jotka olivat nyt hänellä tarjona laajaan hyötymiseen Egyptistä, on täytynyt antaa hänelle paljon ajattelemista. Kleopatra oli epäilemättä kertonut hänelle maansa ihmeistä, joita hän ei ollut vielä milloinkaan päässyt itse toteamaan. Caesar oli kuullut häneltä Niilin laakson rikkaudesta ja saanut siitä näkyväisiä todistuksia, ja marssiessaan suiston halki hänen oli täytynyt huomata se itsekin. Ala-Egyptin penikulmittain jatkuvat viljavainiot ovat näky, joka vaikuttaa jokaiseen, ja Caesar oli epäilemättä kuullut puhuttavan myös ylisen Niilin vauraudesta, maasta, jonka rauhallisella ja lainkuuliaisella väestöllä oli aikaa korjata kolme satoa vuodessa ja rakentaa suuria temppeleitä jumalilleen ja palatseja ylimyksilleen. Egyptin vuotuisen viljaveron, joka maksettiin luonnossa, on täytynyt nousta noin kuuteensataanseitsemäänkymmeneenmiljoonaan hehtoon vuodessa, määrä, joka saatiin Augustuksen aikana, ja tämän seikan, jos minkään, on täytynyt herättää Caesarissa ahneutta.

Hän oli todennäköisesti kuullut myös Indian kaupasta, joka oli jo alkanut kukoistaa ja jolla tuli olemaan joitakin vuosia myöhemmin mitä suurin merkitys, ja hänelle oli epäilemättä kerrottu Etiopiasta, Egyptin takana olevasta melkein satumaisesta maasta, josta Niilin vedet tulivat. Egypti oli aina ollut houkutteleva maa, yhtä mielenkiintoinen sekä keinottelijoille että valloittajille, ja ne kunnianhimoiset suunnitelmat, jotka olivat saaneet kaikki sen valloittajat innostumaan, panivat varmaan Caesarinkin mielikuvituksen liikkeelle, aivan samoin kuin ne olivat lumonneet Aleksanteri Suuren kolmesataa vuotta aikaisemmin. Tuntien, että hänen tehtävänsä Galliassa ja luoteessa oli nyt ainakin pääasiallisesti suoritettu, hän on ehkä voinut hautoa Rooman aseiden kiidättämistä Etiopian etäisimpiin osiin, menoa Punaisen meren poikki Arabiaan, tahi Aleksanteri Suuren lailla tunkeutumista Indiaan ja idän ihmeellisiin valtakuntiin. Samoinhan unelmoi kahdeksantoistasataa vuotta myöhemmin Napoleon Bonapartekin armeijansa marssittamisesta Egyptin halki Hindustaniin, ja samoin kohdisti Englantikin pyrkiessään säilyttämään rakastetun Indiansa (kuten Kinglake kirjoitti profeetallisesti vuonna 1844) katseensa Niilin laaksoon, jonka se saikin lopulta haltuunsa ikäänkuin toivomuksen passiivisen voiman vaikutuksesta. Kreikkalaiset olivat jo kauan otaksuneet, että Niili virtasi idästä aina Indian ylängöiltä saakka, ja Egyptiä pidettiin niinäkin aikoina, joita tässä nyt käsittelemme, idän porttina. Aleksandrian — Indian kauppatien maine kasvoi vuosi vuodelta. Kauppiaat matkasivat Niiliä ylös Koptoksen kaupunkiin, sieltä karavaaneissa erämaan poikki Berenicen satamaan, ja sieltä laivalla Muzirisiin, joka on Indian länsirannikolla nykyisen Kalkutan ja Mysoren lähellä. On mahdollista, että kaukaisen valloitus- ja tutkimusretken viehätys, johon Egypti oli maantieteellisen asemansa nojalla johdattanut niin monta miestä, oli saanut Caesarinkin valtoihinsa, ja että hän antoi ajatustensa vaeltaa kauppiaiden mukana Itään meneviä suuria teitä. Hänen on täytynyt ottaa huomioon se seikka, että vielä kukistamattomat partialaiset tekisivät marssin Aasian poikki Indiaan mitä vaikeimmaksi ja vaarallisimmaksi yritykseksi, ja sentähden jonkin verran epäillä, kykenikö hän sitä tietä seuraten saavuttamaan saman menestyksen kuin Aleksanteri Suuri; mutta täältä Egyptistä vei Indiaan tie, jota saattoi seurata vakavammatta vaaratta. Kauppiaat lähtivät Berenicestä Egyptin rannikolta heinäkuun puolivälissä ja saapuivat Indian länsirannikolle syyskuun puolivälissä; ja olisi todellakin kummallista, ellei Caesar olisi ainakin jonkin verran ajatellut mahdollisuutta viedä armeijansa tätä tietä maihin, jotka Aleksanteri, hänen ihanteensa, oli aikoinaan valloittanut.

Monet tämmöiset mahdollisuudet askarruttivat varmasti hänen mieltänsä ja olivat ehkä osaltaan vaikuttimena hänen haluunsa viipyä vielä jonkin aikaa tässä mielenkiintoisessa maassa, mutta oli eräs toinenkin ja vielä painavampi syy, joka vaati häntä jäämään Egyptiin vielä muutamiksi viikoiksi. Kleopatra oli tulemaisillaan äidiksi. Seitsemän kuukautta oli kulunut niistä lokakuun päivistä, jolloin Caesar oli niin kiihkeästi ryhtynyt kuningattaren sydäntä valloittamaan omia hankkeitaan edistääkseen, ja nyt piti kohdakkoin tämän lemmensuhteen hedelmä, heidän lapsensa, laskettaman hänen käsivarsilleen. Vaikka hän olikin vanha viettelijä, näyttää kuitenkin siltä, että tilanne oli hänestä erilainen kuin ne, joissa hän oli ennen ollut. Kleopatra oli loistavalla älyllään, hilpeydellään, käytöksensä ainutlaatuisella viehkeydellään, puuttumattomalla rohkeudellaan ja rajattomalla optimismillaan onnistunut säilyttämään hänen rakkautensa ja kiintymyksensä kaikki nämä kuukaudet, jotka he olivat yhdessä viettäneet, ja tehnyt samalla Caesarin luonteen hellempäänkin puoleen vaikutuksen, jota tämä ei voinut vastustaa. Hän tahtoi olla Kleopatran luona hetkellä, jolloin aika täyttyi, ja sitäpaitsi on todennäköistä (sillä Caesarin toimenpiteillä oli yleensä sekä käytännölliset että tunnevaikutteensa), että hän toivoi nyt saavansa perillisen maalliselle vallalleen ja asemalleen, joka oli tuleva siten täysin laillistetuksi. Hänen pitkä seurustelunsa kuningattaren kanssa oli muuttanut suuresti hänen katsantokantaansa, eikä minun mielestäni voitane juuri epäilläkään, etteikö hän suunnannut ajatuksiaan kiihkeästi tulevaisuuteen aavistellen uusia vaiheita ja suuria muutoksia elämässään.

Hän oli nyt Kleopatran toivomuksesta suostunut siihen, että hänet tunnustettiin Egyptissä kuningattaren jumalalliseksi puolisoksi, Jupiter Ammoniksi ihmiseksi tulleena. Heidät oli vihitty jonkinlaiseen avioliittoon, ja ainakin Egyptin kansan, arvostelevia aleksandrialaisia ehkä lukuunottamatta, oli pakko tunnustaa heidän liittonsa lailliseksi. Lapsen lähenevä syntyminen oli pakottanut Kleopatran ilmaisemaan suhteensa Caesariin ja samalla osoittamaan alamaisilleen, ettei hän, heidän kuningattarensa, ollut vain pelkkä roomalaisen seikkailijan rakastajatar. Niinpä hän oli alkanutkin heti veljensä ja muodollisen puolisonsa Ptolemaios XIV:n kuoltua levittää uskomusta, että Julius Caesar oli itse Egyptin ylijumala ihmiseksi tulleena, ja että pian syntyvä lapsi oli jumalallisen liiton hedelmä. Temppelien seinille, kuten esim. Hermonthisissa Theben lähellä, veistettiin korkokuvia, joissa Kleopatran nähdään keskustelevan ihmishahmossa esiintyvän Ammon-jumalan kanssa, ja joissa jumalien kuvataan avustavan lapsen taivaallista syntymistä. Vanhassa Egyptissä oli käytetty samantapaista mytologista todistelutapaa varhaisempienkin hallitsijoiden syntymään nähden, kuten Hatshepsutista (1500 e.Kr.) ja Amenhotep III:sta (1400 e.Kr.), mainitakseni kaksi valaisevaa esimerkkiä. Tapauksissa, jolloin sitä tiedetään käytetyn, oli lapsen kuninkaallinen syntyperä epävarma, ja silloin keksittiin ja otettiin käytäntöön tämä tarina jumalallisesta kanssakäymisestä. Kleopatran aikana se oli papiston johtamille egyptiläisille siis vanhastaan tunnettua eikä millään tavalla kummastuttavaa tahi outoa. Kleopatran myöhempinä hallitusvuosina sattui tapahtumia, joiden katsottiin johtuvan tästä yliluonnollisesta suhteesta, ja onpa meille säilynyt eräs kirjoituskin, joka on hakattu »Kleopatran ja Ammonin liiton kahdentenakymmenentenä vuonna».

Caesar oli siis täysin myöntyväinen siihen, että häntä pidettiin Egyptissä jumaluusolentona. Hänen sankariaan, Aleksanteri Suurta, oli samoin pidetty jumalana, ja Aleksanteri oli julistautunut Ammonin pojaksi ja antanut veistää itsestään kuvan, jossa hänellä oli oinaksen sarvet, tämän jumalan merkit, ohimoilla. Vaikka Caesarin usko jumaliin oli silmäänpistävän heikkoa, oli hän aina kerskaillut jumalallisesta syntyperästään, koska hänen sukunsa juonti alkunsa Juluksesta, jonka isä, Aeneas, oli Anchiseen ja Venuksen poika, ja sentähden on täysi syy otaksua, että Kleopatra koetti taivuttaa ja saada hänet ajattelemaan ja uskomaan olevansa todellakin maan päälle tullut jumala. Kleopatra itse hallitsi Egyptiä jumalallisen oikeuden nojalla eikä katsonut olevan mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut auringonjumalan edustaja maan päällä, välittäjä ihmisen ja hänen luojansa välillä. Egyptiläiset, joskaan eivät aleksandrialaiset, heittäytyivät kasvoilleen hänet nähdessään ja tervehtivät häntä jumalana, aivan samoin kuin heidän esi-isänsä olivat tervehtineet muinaisia faaraoita. Häntä oli sanottu varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen jumalaksi, ja oli ihan luonnollista, että häntä nimitettiin Egyptin temppeleissä kuolemattomaksi. Ne, jotka tulivat hänen seuraansa, osallistuivat hänen jumalallisuudestaan, ja hänen seuralaisensa olivat pyhiä hänen egyptiläisten alamaistensa silmissä. Caesarista tuli hänen puolisonaan siten jumala; ja heti kuin heidän liittonsa oli virallisesti vahvistettu, omaksui hän julkisestikin, ex officio, jumalallisen olennon luonteen. Saamme pian nähdä, kuinka hän Roomaankin tultuaan piti itseään tavallista kuolevaista korkeampana olentona ja kuinka hän oman etunsa kannalta luopui entisestä epäuskostaan kuolemattomia kohtaan ja julistautui vähää ennen kuolemaansa julkisesti maan päälle tulleeksi jumalaksi. Nämä kummastuttavat uskomukset eivät olleet kuitenkaan vielä tähän aikaan, josta nyt kerromme, kehittyneet lopullisesti selviksi; ja on todennäköistä, ettei hän oikein tiennyt itsekään, mitä niistä piti ajatella. Kleopatra oli täyttänyt hänen mielensä oudoilla ajatuksilla ja imarrellut, vaikkakin luultavasti tarkoituksetta, hänen turhamaisuuttaan siinä määrin, että jos Caesar katsoi voivansa myöntää toisen ja paremman maailman olemassaolon, oli hän samalla valmis uskomaan kuuluvansa siihen ja tulleensa sieltä. Kleopatra tiesi, että häntä itseään pidettiin jumalana; hän rakasti Caesaria ja oli tehnyt tästä vertaisensa; hän tiesi vielä, että Caesarinkin kerrottiin polveutuvan jumalista; ja minusta näyttää, että hän suhtautumalla siihen kuin selvään asiaan pakotti Caesarin kohdistamaan huomionsa tähän jumaluuskysymykseen, herättäen hänessä tunteen, että hän oli jumala, mikä luulo vahvistui seuraavina vuosina lujaksi varmuudeksi.

Tämä oman jumalallisuutensa käsite, jonka näemme saavan yhä enemmän sijaa Caesarin mielessä, toi luonnollisesti mukanaan tunteen itsevaltiaan vallasta, ja herätti halun omaksua kuninkuuden etuoikeudet. Kleopatra näyttää nyt sanoneen häntä puolisokseen, ja Egyptissä hänet tunnustettiinkin, kuten olemme jo sanoneet, Kleopatran lailliseksi puolisoksi. Hän oli jo tavallaan Egyptin kuningas, ja sen, ettei häntä oltu vielä kruunattu julkisesti faaraoksi, on täytynyt johtua kokonaan hänen omasta vastahakoisuudestaan sellaisen askeleen ottamiseen. Egyptiläisten on nyt täytynyt olla hyvin halukkaita tarjoamaan hänelle Ptolemaioksien valtaistuinta, aivan samoin kuin he olivat hyväksyneet Archelauksen, Komanan ylimmäisen papin, Berenice IV:n, Kleopatran sisarpuolen puolisoksi; ja päivinä, jolloin heidän nuori kuningattarensa oli niin pian tuleva äidiksi, he ovat varmasti tunteneet vilpitöntä ja kiihkeää halua saada tilanteen järjestetyksi kuningattaren avioliitolla Caesarin kanssa ja viimeksimainitun ylentämisellä valtaistuimelle. Mikään ei olisi ollut valtiollisesti sen onnellisempaa kuin kuningattaren ja Rooman mahtavimman miehen välinen julkinen avioliitto, ja olemmehan jo nähneet sellaista liittoa pohditun Gnaeus Pompeiukseen nähden niihin aikoihin, jolloin tämän isä hallitsi Rooman tasavaltaa. Seikka, että Caesar oli jo ennestään naimisissa, vaimo asuen Roomassa, ei ollut egyptiläisten mielestä todellinen este. Hän ei ollut lahjoittanut Caesarille poikaa, minkä tähden avioliitto voitiin purkaa toisen hedelmällisemmän eduksi. Kleopatran itsensäkin on täytynyt olla kiihkeän halukas jakamaan Egyptin valtaistuin Caesarin kanssa, sillä hän näki epäilemättä varsin selvästi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin heistä tulisi koko roomalaisen maailman hallitsijat, koska Caesar oli jo Rooman yksinvaltias ja tunnustettu diktaattori. Jos hän saisi Caesarin ottamaan vastaan faaraoiden kruunun, kuten Komanan Archelaus oli tehnyt, oli täysi syy otaksua, että Caesar koettaisi saattaa Rooman tarjoamaan hänelle hänen oman maansa valtaistuimen. Kallistuminen yksinvaltaa kohti oli Roomassa, pääasiallisesti Pompeiuksen ansiosta, jo sangen ilmeistä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt käsittää, ettei heidän tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin heille oli tuossa kaupungissa valtaistuin tarjona, jos he hoitivat pelinsä taitavasti.

Kleopatra oli kiihkeä isänmaanystävä sikäli, että hän valvoi omaa ja sukunsa menestystä erittäin innokkaasti, ja hänen on täytynyt panna mitä suurimmalla tyydytyksellä merkille suunta, johon asiat kehittyivät. Miehestä, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä, saattoi tulla milloin hyvänsä Rooman ja sen alueiden todellinen hallitsija, ja lapsi, jonka hän pian lahjoittaisi hänelle, oli silloin oleva, jos se oli poika, koko maailman perillinen. Hänen sukunsa oli vuosikausia pelännyt, että Rooma pyyhkäisisi sen olemattomiin ja liittäisi hänen valtakuntansa tasavaltaan, mutta nyt oli ilmestynyt sellainen mahdollisuus, että Egyptistä ja niistä maista, joiden porttina Niilin laakso oli, saattoi tulla yhdenvertainen Rooman kanssa maailman kansojen suuressa yhteensulattamisessa. Muistettakoon, ettei Rooma ollut vielä valloittanut Egyptiä, vaan että Egypti oli tällä hetkellä rikkain ja tärkein maa tasavallan ulkopuolella. Kaikki aleksandrialaiset ja egyptiläiset uskoivat itse olevansa maailman ensimmäinen kansa, minkä tähden unelma, että Egypti saattoi näytellä pääosaa egyptiläis-roomalaisessa valtakunnassa, ei ollut Kleopatrasta millään tavalla eriskummallinen.

Hänelle oli nyt selvää, miten hänen tuli menetellä. Hänen täytyi koettaa saada Caesarin mieltymys säilymään ja samalla mitä suurimmalla huolella vaalia niitä yksinvaltaan kohdistuvia pyyteitä, jotka alkoivat orastaa hänen mielessään. Hänen täytyi kiinnittää Caesar itseensä niin lujasti, että kun aika tuli, hän oli nouseva maailman valtaistuimelle yhdessä hänen kanssaan; hänen piti osoittaa Caesarille valtansa koko laajuus ja kuninkuutensa loisto ja pitää hänet aina siitä tietoisena, niin että vain hänen verensä, eikä kenenkään muun, oli Caesarin mielestä sopiva sekoitettavaksi hänen omaansa sitä ainoata kuningassukua luotaessa, joka oli hallitseva koko maailmaa.

Näyttää siltä kuin lähestyvä äitiys olisi tyynnyttänyt hänen luonteensa hurjuutta ja kunnianhimoiset suunnitelmat kohottaneet hänen mielensä tasolle, josta hänen on täytynyt silmäillä halveksivasti aikaisempia taistelujaan hukkunutta Ptolemaiosta, mestattua Potheinosta, murhattua Achillasta ja lainsuojattomaksi julistettua Theodotosta vastaan. Hän, Kleopatra, oli auringon tytär, kuun sisar ja taivaallisten olentojen sukulainen; hänellä oli puolisona Venuksen ja Olympon jumalien jälkeläinen, ja heidän liittonsa vielä syntymätön hedelmä oli totisesti oleva sekä maan että taivaan kuningas.

Historioitsijat ovat, sekä vanhat että nykyiset, siinä yhtä mieltä, että Kleopatra oli sielullisesti poikkeuksellisen voimakas nainen. Hänen luonteensa oli oikullisuudestaan huolimatta yhtä luja kuin hänen henkilöllisyytensä oli tarmokas; vetoaminen suuren roomalaisen korkealle tähtäävään kunnianhimoon ei ollut hänelle varmastikaan lainkaan vaikeata. Kun tilanne niin vaati, käyttäytyi hän arvokkaasti, vanhan kuningassuvun jälkeläiselle sopivalla tavalla, ja hänen olemuksensa kuninkaallisuus ilmeni hänen hullutteluissaankin. Hän vaikutti naiselta, joka ihannoi aina yksinvaltiuden loistoa, eikä hänen tässä suhteessa Caesariin tekemäänsä vaikutusta saa jättää huomioonottamatta. Caesarin kaltainen mies ei voinut elää kuutta kuukautta läheisessä suhteessa kuningattareen, tuntematta jossakin määrin kuninkuuden komeutta. Kleopatra edusti yksinvaltiutta sen täydellisimmässä muodossa; hänen sanansa oli Egyptissä laki. Hänen kuninkaallisen elämäntapansa sävy on jo sinänsä varmasti antanut Caesarille uutta ajattelemisen aihetta, ja Caesarin luonteen sen piirteen, joka sai hänet inhoamaan pelkkää ajatustakin joutua jonkun toisen alaiseksi, on täytynyt saada hänet seuraamaan yksinvaltiaan kuningattaren toimintaa vilpittömällä ihailulla ja kalvavalla kateudella. Kleopatran hovissa oli epäilemättä kerrottu tarinoita muinaisista faaraoista ja Aleksandrian kuninkaista, ja on todennäköistä, että niistä oli jäänyt yhtä ja toista Caesarin mieleen. Kleopatran katsantokannan, joka on kuninkaallisimpia mitä voi ajatella, on täytynyt jo pelkällä outoudellaan vaikuttaa häneen.

Egyptin kuningattaren vaikutuksen alaisena ja oman rajattoman kunnianhimonsa kannustamana Caesar alkoi siten vähitellen vakavasti ajatella maailmanvallan luomista, jota hän hallitsisi kuninkaana, ja kuningassuvun perustamista, joka tulisi istumaan korkeimmalla maallisella valtaistuimella. Hänen on täytynyt ilmeisesti oivaltaa, että kuninkaat hallitsivat kuninkaallisen verensä oikeudella, ja ettei hänen verensä, vaikka se olikin jaloa ja vaikka sen sanottiin olevan jumalallista syntyperää, ollut sellaista, joka olisi antanut hänen jälkeläisilleen kiistämättömän vallan alamaistensa yli. Monien kuninkaiden jälkeläisellä on kuninkuuteen oikeus, jota valloittajan poika ei saa, olipa hänen syntyperänsä kuinka kuninkaallinen hyvänsä. Niin ajatteli Napoleonkin, kun hän nai itävaltalaisen prinsessan ja perusti maahansa hallitsijasuvun käyttämällä hyväkseen toisesta maasta tuotua kuninkaallista verta. Silmäillessään siis ympärilleen tätä ajatusta mielessään hautoen Caesar ei olisi juuri voinut valita ketään muuta kuin Kleopatran sukunsa esiäidiksi. Roomalaisia kuningassukuja ei ollut enää ainoatakaan olemassa, ja sentähden oli kreikkalainen paras, vaikkakaan ei ainoa mahdollinen; ja Egyptin Ptolemaiokset olivat puhtaita makedonialaisia, jotka polveutuivat kansan käsityksen mukaan, joskaan eivät todellisuudessa, Caesarin sankarin, Aleksanteri Suuren kuninkaallisesta suvusta. Hän on voinut niin ollen kehitellä hyvinkin innostuneesti ajatusta, että Rooman tulevat hallitsijat tulivat istumaan perinnöllisen oikeuden nojalla myös Egyptin vanhalla valtaistuimella, ja samoin on epäilemättä Kleopatraakin innoittanut ajatus, kuinka tulevat faaraot, jotka olivat hänen lihaansa ja vertansa, hallitsivat Roomaakin perinnöllisen oikeuden nojalla.

Kleopatran oli välttämättä saatava itselleen aviomies. Hänen naimisiinmenonsa oli jo siirtynyt yli sen iän, jolloin sellainen askel olisi ollut otettava, ja liitto hänen hallitsijaveljensä kanssa, olipa se minkälainen hyvänsä, ei voinut olla muuta kuin muodollinen. Caesar oli ilmestynyt hänen elämäänsä, hurmannut hänen nuoren mielensä ja tullut hänen lapsensa isäksi — on siis aivan luonnollista, että hän koetti kaikilla keinoilla, mitä hänellä oli käytettävissä, tehdä Caesarin elinkautiseksi puolisokseen, sekoittaen siten omaan kuninkaalliseen sukuunsa Rooman jalointa verta. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän aikonut, onnistuipa hänen tehdä Caesarista itsestään Egyptin faarao tahi ei, antaa Egyptin valtaistuinta heidän lapselleen, jonka Ptolemaios-nimeen hän olisi lisännyt Caesarien sukunimen. Sitä ajatellen voitaneen sanoa, vaikka tämä väitteeni näyttääkin ensin kummastuttavalta, että Rooman keisarikunnan synty oli sangen suuressa määrin Egyptin kuningattaren ansiota, sillä Caesarin ja Kleopatran liitto oli monessa suhteessa keisariuden kehto.

Nämä toistaiseksi vielä haaveina kangastelevat suunnitelmat ilmenivät kuitenkin sangen selvinä ja todellisina Caesarin kiihkossa saada tietää, oliko odotettu pienokainen tyttö vai poika; ja näyttää hyvin todennäköiseltä, että hänen päätöksensä jäädä vielä Egyptiin johtui pääasiallisesti hänen halustaan viipyä Kleopatran luona niin kauan, kunnes tähän kysymykseen oli saatu vastaus. Tämä ja isän vastuunalaisuus, jota hän tunsi nyt ehkä ensimmäisen kerran koko huikentelevaisen elämänsä aikana, saivat hänet siirtämään Roomaan paluunsa tuonnemmaksi. Hän näyttää osoittaneen mitä suurinta hellyyttä kuningattarelle, jota hän alkoi pitää vaimonaan, ja hän tahtoi epäilemättä vilpittömästi olla hänen luonaan sen kovan koetuksen hetkellä, jonka tuo nuori ja hentorakenteinen tyttö sai nyt ensi kerran kokea. Historioitsijoiden on ollut tapana väittää Caesarin viipymisen Egyptissä, sen jälkeen kuin sota oli päättynyt ja Egyptin asiat saatu järjestykseen, johtuneen aistillisuuden hurmasta, ja kuningattaren pitäneen häntä vankinaan taidokkaalla lemmenleikillä ja henkilöllisyytensä hekumallisella viehätysvoimalla. Tässä on jätetty eräs elämään välittömästi sisältyvä luonnollinen asia huomioonottamatta. Nainen, joka on antamaisillaan ihmiskunnalle sukunsa suuren lahjan, ei kykene eikä halua nostattaa rakastajansa kuumeisia intohimoja. Hänen tilansa saa miehen osoittamaan kiintymyksensä hellempiä puolia. Miehen vastuunalaisuus ilmenee huomaavaisuutena, mielenkiintona, myötätuntona ja kiitollisuutena, ja on aivan järjetöntä otaksua, että jokin sellainen intohimo, jonka vallassa Caesarin ajatellaan silloin olleen, olisi ollut missään suhteessa määräävä hänen käytökselleen. Jos voima, joka pidätti häntä Egyptissä, oli rakkautta, oli se miehen rakkautta vaimoaan kohtaan, isäksi tulevan miehen kunnioitusta naista kohtaan, joka oli pian maksava veronsa luonnolle hänen tahtoonsa mukauduttuaan. Mutta kuten olemme jo nähneet, rakkaus ei ollut ainoa tekijä, joka pidätti häntä Egyptissä. Niitä oli muitakin. Oli kunnianhimoa, yhä korkeammalle tähtääviä pyyteitä, uusien valloitusten suunnitteluja ja ylinnä haave hallita kuninkaana omalla perustamallaan valtaistuimella, seuraajina ikuisiksi ajoiksi hänen omat jälkeläisensä, kaikki hänen omaa lihaansa ja vertansa.

[Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar lähti Egyptistä ennen Caesarionin syntymää, mutta tämä mielipide on siihen katsoen, että Appianus »anoo hänen viipyneen Egyptissä yhdeksän kuukautta, näyttänyt minusta aina väärältä, sillä on varmasti enemmän kuin sattuma, että hän, kohdattuaan Kleopatran edellisessä lokakuussa, siirsi lähtönsä juuri siihen kuukauteen, jona Kleopatran piti tulla äidiksi. Plutarkhoksen maininnan voitaneen tulkita tarkoittavan sitä, että Caesar lähti Syyriaan poikansa syntymän jälkeen. Ja ajattelen, että Ciceron huomautus eräässä vuoden 47 e.Kr. kesäkuussa päivätyssä kirjeessä jostakin vakavasta esteestä, joka pidätti Caesaria lähtemästä Aleksandriasta, tarkoittaa juuri sitä tapausta, jota Caesar odotti. Ne, jotka sanovat, ettei Caesar viipynyt Egyptissä yhdeksää kuukautta, asettuvat kielteiselle kannalle niiden kirjailijoiden totuudessa pysymiseen, jotka kertovat Caesarin tehneen retken Niiliä ylös, eivätkä ota huomioon Appianuksen todistusta, että diktaattorin vierailu kesti yhdeksän kuukautta. Caesarionin seitsemännentoista syntymäpäivän juhliminen viittaa vielä kaiken muun lisäksi siihen, että hän oli syntynyt heinäkuun alussa eikä myöhemmin.]

Toivottua tapahtumaa odotellessaan Caesar ei halunnut olla toimettomana Aleksandrian palatsissa. Hän tahtoi itse todeta sen maan rikkaudet, joka oli katsottava hänen vaimonsa myötäjäisiksi, ja sentähden hän päätti tehdä rauhallisen tutkimusretken Niiliä ylös. Kuninkaallinen dahabiyeh eli perhealus pantiin siis kuntoon hänelle ja Kleopatralle, jolle virralla vietettävä joutilas, mutta rattoisa elämä oli mielenkiintonsa puolesta todennäköisesti hyvinkin terveellistä, ja sekä Caesarin omille legioonalaisille että huomattavalle lukumäärälle Kleopatran joukkoja annettiin käsky laittautua valmiiksi sijoittumaan neljäänsataan Niilin alukseen. Laivojen lukumäärä viittaa, että retkikuntaan kuului useita tuhansia sotureita, ja näyttää siltä kuin Caesar olisi aikonut tunkeutua kauas Sudaniin. [Yleensä on ajateltu, että retki oli vain huvimatka, mutta laivojen lukumäärästä (Appianuksen mukaan) käy ilmi, että mukana oli paljon joukkoja, joiden suuruudesta Suetoniuskin puhuu.] Kuninkaallinen alus, thalamegos, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät, oli tavattoman suuri monisoutu [Athenaioksen kuvaamaa thalamegosta ei käytetty tässä tilaisuudessa, mutta hänen kuvauksestaan saa käsityksen sen ylellisyydestä], jossa oli pylväspihoja, juhlasaleja, seurusteluhuoneita, makuuhuoneita, Venukselle ja Dionysokselle pyhitettyjä pyhättöjä, ja eräs luolantapainen eli »talvipuutarha». Puuaines oli seetriä ja sypressiä ja koristuksina oli maalauksia ja kultalehtisommitteluja. Sisustus oli kreikkalainen, erästä ruokailuhallia lukuunottamatta, joka oli sisustettu egyptiläiseen tyyliin. Muut alukset olivat epäilemättä kaleereita ja alkuasukasten tavallisia kuljetuslaivoja.

Laivasto siirtyi Aleksandriasta Niilin lähimmän haaran suuhun ja suuntasi sitten matkansa etelään Memfikseen, jossa Kleopatra näki ehkä ensimmäisen kerran suuret pyramiidit ja sfinksin. Thebeen, muinaiseen pääkaupunkiin, joka oli jo melkoisesti rappeutunut, saavuttiin todennäköisesti noin kolmen viikon kuluttua, ja on luonnollista, ettei Caesar voinut olla ihmettelemättä sen loistavia temppeleitä ja muistomerkkejä, jotka kaunistivat Niilin kumpaakin rantaa. On mahdollista, että Kleopatra antoi juuri hänen ehdotuksestaan siirtää erään kaukaisen edeltäjänsä suuren obeliskin, joka koristi Luxorin temppeliä, Aleksandriaan, jossa se pystytettiin lähelle Forumia. Kantaan hakattiin sitten selostus tästä uudelleenpystyttämisestä. [Se lahjoitettiin Britannian hallitukselle ja seisoo nyt Thamesin rannalla Lontoossa. Tunnetaan nimellä Kleopatran neula.] Matkaa jatkettiin todennäköisesti Assuaniin ja ensimmäisille putouksille saakka, jonne saavuttiin noin neljän tai viiden viikon kuluttua Aleksandriasta lähdön jälkeen, ja näyttää kuin Caesar olisi sieltä kääntynyt takaisin pohjoiseen. Suetonius sanoo hänen halunneen kiihkeästi taivaltaa kauemmaksi Niiliä ylös, mutta että joukot olivat vastahakoisia ja niskoitteluun valmiita, mikä ei ole lainkaan kummallista, sillä alusten kiskominen putouksia ylös olisi vaatinut suunnattomia ponnistuksia. Ja kuumat etelätuulet, jotka puhaltavat usein keväisin, olisivat lisäksi tuntuvasti vaikeuttaneet matkan tekoa. Lämpö voi tähän vuodenaikaan kohota aivan äkkiä Egyptin miellyttävän talven lenseydestä kesän sietämättömiin korkeuksiin ja hellettä saattaa kestää neljä viisi päivää.

Oli miten oli, Caesar kääntyi paluumatkalle saatuaan nähdä maan rikkauden ja hedelmällisyyden ja hankittuaan alkuasukkailta epäilemättä kaikki saatavissa olevat tiedot kauppateistä Niililtä Bereniceen, Indiaan, Meroeen. Napataan ja Etiopiaan. Retkikunta saapui takaisin Aleksandriaan oltuaan matkalla todennäköisesti noin yhdeksän tahi kymmenen viikkoa — toisin sanoen kesäkuun lopulla, ja minusta näyttää, että Kleopatran aika täyttyi heinäkuun ensimmäisellä viikolla.

Lapsi oli poika ja niin ollen ihastuneen isän toivottu perillinen, jonka egyptiläiset tunnustivat heti kuningattarensa ja Caesarina ilmestyneen Ammon-jumalan lailliseksi lapseksi. Pienokaiselle annettiin nimeksi Caesar, kotipiirissä Caesarion, joka on saman sanan kreikkalainen diminutiivimuoto, mutta virallisesti hän oli tietysti nimeltään Ptolemaios, tämän nimen kuudestoista ja viimeinen kantaja. Eräässä kaksikielisessä kirjoituksessa, jota säilytetään nyt Turinissa, viitataan häneen sanoilla »Ptolemaios, jota sanotaan myös Caesariksi», huomautus, joka toistuu usein egyptiläisissä kirjoituksissa.

Diktaattorilla ei ollut enää aikaa viipyä Egyptissä. Viime kuukausina hän oli karkoittanut Rooman asiat mielestään eikä ollut edes vaivautunut kirjoittamaan mitään määräyksiäkään sikäläiselle hallitukselle. Mutta nyt hänen oli luotava se maailmanvalta, josta tämä Kleopatran seurassa vietetty talvi oli saanut hänet unelmoimaan, ja toimenpiteet, joihin hänen tuli ensiksi ryhtyä, olivat Välimeren takaiset sotaretket; Partia oli nujerrettava ja lopuksi valloitettava India. Sitten kuin koko tunnettu maailma oli niin laajalti hänen vallassaan, että vain Egypti oli alueineen enää Roomasta erillään, hän julkaisisi äkkiä avioliittonsa tuon maan kuningattaren kanssa, liittäisi hänen maansa ja sen äärettömät rikkaudet Roomaan ja julistautuisi maailman ehdottomaksi ja ainoaksi yksinvaltiaaksi. Suunnitelma oli loistava ja suuren miehen mittainen. Ja kuten saamme pian nähdä, ei ole juuri mitään syytä epäillä, etteivätkö nämä häikäisevät unelmat olisi tosiasiallisesti toteutuneet, elleivät hänen vihollisensa olisi murhanneet häntä juuri niiden toteutumisen aattona. Nykyiset historioitsijat selittävät yksimielisesti, että Caesar haaskasi aikaa Egyptissä viipyessään ja uhrasi kuhertelulle viikot ja kuukaudet, jotka olisi pitänyt käyttää maailman asioiden järjestämiseen. Näitä yhdeksää kuukautta ei kuitenkaan tuhlattu, kaukana siitä, vaan ne kulutettiin tosiasiallisesti juuri Rooman keisarikunnan luomisessa. Caesar sortui kyllä itse murhaajien puukkoihin, mutta, kuten tulemme näkemään, hänen suunnitelmansa eivät rauenneet. Kleopatra kehitti niitä edelleen Antoniuksen avulla, ja Octavianus toteutti ne lopulta.

Purjehtiessaan Aleksandrian Isosta satamasta Caesarin on täytynyt kohdistaa terävät, harmaat silmänsä erikoisella mielenkiinnolla palatsin upeisiin rakennuksiin, jotka kohosivat kaupungin edessä Lochias-niemellä, ja hänen tiukasti sulkeutuneen suunsa ympärillä on varmaankin karehtinut hänelle tunnusmerkillinen pieni ja hieman ivallinen hymynhäive, kun hän ajatteli muutosta, jonka sen ylellisyydessä vietetyt kuukaudet olivat aikaansaaneet hänen ajatustavassaan. Hänen täytyi olla tulisen kiihkeä pääsemään käsiksi suureen tehtäväänsä, mutta eräs näky oli siitä huolimatta varmasti painunut hänen sydämensä syvyyteen — hämyinen huone, jossa Egyptin onnellinen pikku kuningatar lepäsi nyt niin hiljaisena ja lempeänä, rinnoillaan vastasyntynyt Caesar, koko maailman kuningaskunnan ainoa perillinen.

VIII. KLEOPATRA JA CAESAR ROOMASSA

Caesarin toiminta Egyptistä lähdön jälkeisenä vuotena ei kaipaa tämän kertomuksen tarkoitukseen katsoen yksityiskohtaista selostusta. Lähtien Aleksandriasta luultavasti heinäkuun ensimmäisellä viikolla hän purjehti nopeakulkuisella kaleerilla avomeren poikki Antiokiaan, jonne tuli siten matkaa noin 80 penikulmaa, ja saapui perille joitakin päiviä ennen saman kuun puoliväliä. [Hän on voinut suorittaa matkan suotuisalla tuulella viidessä päivässä tahi lyhyemmässäkin ajassa.] Siellä hän viipyi päivän tahi pari maan asioita järjestellen ja purjehti sitten Efesokseen, jonne oli Antiokiasta meritse noin 96 penikulmaa, päästen perille todennäköisesti heinäkuun kolmannen viikon lopulla. Antiokiassa hän oli kuullut, että Pharnakes, Mithridates Suuren poika, oli lyönyt erään hänen kenraalinsa, Domitius Calvinuksen, ja karkoittanut hänet Pontoksesta, minkä tähden hän näyttää lähettäneen heti kolme legioonaa lyötyjen joukkojen avuksi käskien näiden odottaa häntä koillisessa Galatiassa tahi Kappadokiassa. Oltuaan sitten päivän tahi pari Efesoksessa hän kiiruhti mahdollisimman nopeasti määräämälleen kohtauspaikalle, mukanaan vain noin tuhat ratsumiestä, ja saavuttuaan Zelaan elokuun toisena tahi ehkä hiukan aikaisemmin hän tukahdutti heti kapinan. Galliassa hän oli tehnyt yksinään yli kymmenen penikulman päivämatkoja ja oli saanut raskaasti kuormitetun armeijankin kulkemaan harvinaisen pitkiä päivämatkoja, kuten esimerkiksi silloin, kun hän marssi Roomasta Espanjaan, minkä matkan hän suoritti kahdessakymmenessäseitsemässä päivässä, niin että hän on voinut yhtyä pääarmeijaansa ja ruveta valmistautumaan Zelan taisteluun jo heinäkuun viime päivinä. Musertava tappio, jonka hän tuotti viholliselle heti sen jälkeen, kun hän oli ottanut päällikkyyden, oli teko, josta hänellä oli todellakin syytä ylpeillä. Se kutkuttikin siinä määrin hänen turhamaisuuttaan, että kirjoittaessaan Roomaan eräälle Amantius-nimiselle ystävälleen hän kuvasi sotaretken noilla kolmella kuuluisalla sanalla, Veni, vidi, vici, »Tulin, näin, voitin», mikä osoittaa selvästi, että hän alkoi pitää itseään nopealiikkeisenä, vastustamattomana puolijumalana.

Sieltä hän purjehti sitten vihdoinkin Italiaan ja saapui Roomaan syyskuun lopulla, siis melkein ummelleen vuoden kuluttua Egyptiin tulonsa jälkeen, mutta hän ei viipynyt Roomassa kuin kaksi ja puoli kuukautta. Joulukuun puolivälissä hän lähti Pohjois-Afrikkaan, jossa Cato, Scipio ja toiset Pompeiuksen pakoilevat ystävät olivat perustaneet Numidian kuninkaan Juban avulla tilapäisen hallituksen ja kokoilivat joukkojaan. Saavuttuaan Hadrumetumiin joulukuun 28 p. hän aloitti siekailematta sodan, joka päättyi pian vihollisen täydelliseen tappioon ja tuhoutumiseen Thapsuksen luona huhtikuun 6 p. Pompeiuksen puolueen kuuluisat johtajat Faustus Sulla, Lucius Africanus ja Lucius Julius Caesar teloitettiin; Lucius Manlius Torquatus, Marcus Petrius, Scipio ja Cato tekivät itsemurhan, ja Plutarkhos kertoo, että taistelua seuranneessa verilöylyssä surmattiin noin viisikymmentätuhatta miestä. Palattuaan Roomaan heinäkuun 25 p. 46 e.Kr. Caesar alkoi heti valmistella triumfiaan, joka piti vietettämän seuraavassa kuussa, ja näyttää jo lähettäneen sanan Kleopatralle, joka oli viettänyt hiljaisen vuoden äitinä Aleksandriassa, tulla pienokaisineen Roomaan.

Dion sanoo kuningattaren saapuneen Roomaan vasta triumfin jälkeen, mutta monet nykyiset kirjailijat [varsinkin tohtori Mahaffy] ovat sitä mieltä, että hän tuli pääkaupunkiin ennen sitä. Itse olen taipuvainen otaksumaan, että hän tuli yhtä matkaa prinsessa Arsinoen, eunukki Ganymedeen ja toisten triumfissa kuljetettavien egyptiläisten vankien kanssa, joiden tuomisesta Roomaan Caesar oli todennäköisesti antanut määräyksen jo keväällä Thapsuksen taistelun jälkeen. Triumfin näkeminen ei voinut olla Kleopatralle vastenmielistäkään, sillä hänen oli täytynyt pitää Aleksandriassa sattunutta viime sotaa enemmän roomalais-egyptiläisenä kapinan tukahduttamisena kuin roomalaisten sotana egyptiläisiä vastaan. Caesarin voitiin selittää sotineen ensin hänen ja hänen veljensä Ptolemaios XIV:n puolesta kapinoivaa Achillasta ja Ganymedestä vastaan ja sitten samaa Ptolemaiosta vastaan, joka oli mennyt vihollisen puolelle, niin että Kleopatra ja hänen sankarinsa saattoivat kumpikin juhlia voittoa. Kleopatran sopi siis hyvin olla Arsinoen ja Ganymedeen nöyryytyksen näkijänä, ja läsnäolo tässä tilaisuudessa oli hänestä senkin tähden toivottavaa, koska se tavallaan osoitti, etteivät hän ja hänen maansa olleet kärsineet minkäänlaista tappiota. Caesar taas tahtoi varmaankin hänen olevan saapuvilla sentähden, että Kleopatra saisi nähdä vaikuttavan todistuksen hänen mahdistaan ja nauttimansa suosion suuruudesta. Caesar oli juuri nimitetty kolmannen kerran diktaattoriksi, ja tämä vaali oli epäilemättä saanut hänet tuntemaan asemansa varmaksi ja että nousu yksinvaltiuteen, jossa Kleopatra ja hänen poikansa tulivat näyttelemään oleellista osaa, oli lähellä. Hän alkoi katsoa olevansa arvostelun yläpuolella, ja Pontoksen ja Numidian voitot, jotka hän oli saanut elettyään yhdeksän kuukautta Egyptin hovin kuninkaallisessa ilmapiirissä, olivat vaikuttaneet häneen niin rohkaisevasti, ettei hän epäröinyt esitellä tulevaa puolisoansa jo nyt Rooman kansalle. Hänellä oli vielä paljon tekemistä, ennen kuin he kykenivät nousemaan maailman valtaistuimelle, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän nyt tahtonut Kleopatran alkavan tehdä itseään tunnetuksi pääkaupungissa, ja niin ollen minusta näyttää hyvin todennäköiseltä, että hän toivoi Kleopatran läsnäolon hänen triumfinsa katselijana kumoavan kaikki sellaiset viittaukset, jotka sisällyttivät Kleopatran siihen Egyptiin, jonka hän oli voittanut, valloitukseen, josta hän aina kerskaili. [Kun Caesar palasi Roomaan, lyötiin hänen kunniakseen raha, jossa oli sanat Aegypto capta.]

Egyptin kuningattaren saapuminen Roomaan oli tapahtuma, joka varmasti herätti yleistä huomiota. Matkatavaroiden paljous, niitä oli tietysti kuormittain, ja lukuisat hälisevät eunukit ja orjat, jotka huolehtivat hänen varusteistaan, kuuluttivat epäilemättä hyvin huomiota herättävästi hänen lähestymisensä. Hänen pikku veljensä, Ptolemaios XV, nyt yhden- tahi kahdentoistavuotias, joka oli pakotettu seuraamaan mukana pelosta, että hän saattaisi noudattaa suvun traditiota ja julistautua maansa ainoaksi hallitsijaksi, lisäsi huomattavasti kuningattaren saapumisen aiheuttamaa hälinää. Mutta se, johon kaikkien katseet uteliaimmin kohdistuivat, oli varmasti Caesarien ja Ptolemaioksien vuoden vanha perillinen, jota hoitajat ja tärkeydestään tietoiset, puuhakkaat hoitajattaret ympäröivät, sillä roomalaiset, jotka tunsivat diktaattorinsa, arvasivat kaikki isyyden. Kleopatra ja hänen seurueensa sijoitettiin Caesarin Tiberin takaisiin puutarhoihin, erääseen Tiberin oikealla rannalla nykyisen Villa Panfilin läheisyydessä olevaan viehättävään huvilaan; ja on otaksuttavissa, että Caesarin laillinen puoliso Calpurnia jäi kaupunkiin jonkun toisen talon valtiattareksi.

Caesarin suhdetta Kleopatraan tähän aikaan ei ole helppo määritellä. Ei ole juuri ajateltavissa, että hän olisi ollut enää häneen syvästi rakastunut, sillä jatkuva kiintymys on hänen kaltaisilleen luonteille sula mahdottomuus. Ollessaan talvella tahi varhain keväällä Pohjois-Afrikassa hän oli suuresti mielistynyt Eunoeen, Mauretanian kuninkaan Bogudin vaimoon ja oli lohduttautunut, Kleopatran joksikin ajaksi menetettyään, tekemällä hänet rakastajattarekseen. Mutta Egyptin kuningattarella oli häneen vieläkin paljon vaikutusvaltaa, ja kun Kleopatra saapui Roomaan, voidaan otaksua, että heidän Aleksandrian palatsissa viettämänsä läheinen yhdyselämä uusiintui Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa. Ensimmäinen hurma oli kuitenkin jo ohitse, ja heidän on kummankin täytynyt käsittää, että heidän suhteensa perusta oli nyt verrattavissa kummankin hyötyä tarkoittavaan liikesopimukseen. He eivät olleet vielä julkisesti avioliitossa, mutta molemmilla oli se varma käsitys, että heidän avioliittonsa tunnustettaisiin pian Roomassakin, kuten oli jo käynyt Egyptissä. Otaksun, että Caesar toivotti tuon älykkään, vilkkaan ja kuninkaallisen tytön mitä suurimmalla mielihyvällä tervetulleeksi ja oli onnellinen voidessaan sijoittaa hänet huvilaansa, jonne hän saattoi mennä milloin hyvänsä päivällä ja illalla nauttimaan vieraansa rattoisasta ja virkistävästä seurasta. Heidän pieni poikansakin oli hänelle viehätys ja ilon aihe. Pienokainen oli nyt neljäntoista kuukauden ikäinen, ja hänen Caesarin näköisyytensä, myöhemmin niin silmäänpistävä, oli varmasti jo ilmeinen. Suetonius sanoo pojan olleen suuresti isänsä näköinen, niin että katse, käytöstapa ja varsinkin käynti ilmaisivat selvästi hänen syntyperänpä. Tämä jo nyt huomattavissa oleva yhdennäköisyys ilahdutti varmaankin sangen suuresti Caesaria, joka oli ulkonäöstään ja henkilöllisyydestään niin arka ja ylpeä, ja sen täytyi muodostua hänen ja Kleopatran välille niin pysyväiseksi siteeksi kuin hänen eteenpäin pyrkivälle ja levottomalle luonteelleen oli ylimalkaan mahdollista. Kuningatar taas oli todennäköisesti äärimmäisen onnellinen seurustellessaan suuren diktaattorin kanssa, joka edusti sekä miehuuden että hienostuneisuuden ihannetta. Hänen on täytynyt rakastaa Caesarin nerokkuutta, hänen tahtonsa suurta voimaa ja hänen tarmokkuuttaan, ja vaikka ennenaikainen vanhuus ja sairaalloisuus vaikuttivatkin, ettei hänestä ollut enää hehkuvan rakastajan osaan, piti Kleopatra häntä rakastettavana ystävänä ja aviopuolisona, henkilönä, jonka seurassa vietetyt läheisen tuttavallisuuden hetket lämmittivät häntä ja tekivät hänet onnelliseksi. He sopivat yhteen niin hyvin kuin kaksi kunnianhimoista luonnetta konsanaan voi sopia, ja heidät sitoi sitäpaitsi peruuttamattomasti toisiinsa menneen lemmenpalon muisto, palon, joka ei ollut vieläkään kokonaan sammunut, keskinäisen yhteisymmärryksen synnyttämä myötätunto, maallisten pyyteiden samankaltaisuus ja yhteinen vastuunalaisuus heille syntyneestä lapsesta.

Kleopatran saapuminen Roomaan herätti tietysti pahennusta, johon Caesar tapansa mukaan suhtautui kylmän välinpitämättömästi. Roomalaiset surkuttelivat Calpurniaa, diktaattorin laillista vaimoa, joka oli, mentyään vuonna 59 e.Kr. naimisiin, saanut olla niin paljon yksin, ja heitä hämmästytti ja loukkasi se, että Caesarin puoluelaiset osoittivat kuningattarelle aivan avoimesti kunnioitustaan. Nykyisen käsityksen mukaan oli muka roomalaista ylhäisöä närkästyttänyt se seikka, että sen keskuuteen tuotiin itämaalainen nainen, mutta minä en löydä mitään todisteita, jotka antaisivat tukea tälle käsitykselle. Jokaisen oli päinvastoin täytynyt tietää, ettei Kleopatran suonissa virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta, vaan että hän oli rotupuhdas Makedonian kreikkalainen ja hallitsi kaupunkia, joka oli kreikkalaisen sivistyksen keskus. Mutta siitä on kyllä todisteita, etteivät roomalaiset pitäneet hänestä. Cicero kirjoitti halveksivansa häntä, ja Dion kertoo kansan säälineen prinsessa Arsinoea, hänen sisartaan, jonka surkea kohtalo oli Kleopatran ja Caesarin yhteistoiminnan seurauksia. Hänen tulonsa ei nostattanut kuitenkaan niin suurta hälinää, kuin mitä olisi voitu odottaa, sillä hän näyttää käyttäytyneen pääkaupungissa tahdikkaan vaatimattomasti ja välttäneen kaikkea komeilua.

Triumfi, jonka Caesar vietti elokuussa Rooman huvittamiseksi ja omaksi nautinnokseen, kesti neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä hän esiintyi kulkueessa Gallian valloittajana ja nousi pimeän tultua soihtujen valossa Kapitoliumille. Vaunujen kahdenpuolen asteli neljäkymmentä elefanttia, soihdunkantajat selässä. Onneton Vercingetorix, jota oli pidetty vankina kuusi pitkää vuotta, teloitettiin tämän vaikuttavan paraadin päätyttyä — julma ja häpeällinen teko kunnioitettavaa vastustajaa kohtaan, joka oli vapaaehtoisesti antautunut Caesarille pelastaakseen heimolaisensa enemmästä rangaistuksesta. Teloitus sinänsä saattoi kyllä johtua siitä, että oli tapana surmata kulkueessa kuljetetut vangit triumfin päättäjäisiksi. Toisena päivänä juhlittiin diktaattorin voittoa Egyptissä, ja prinsessa Arsinoea kuljetettiin kahleissa katujen halki, arvatenkin yhdessä Ganymedeen kanssa. Jälkimmäinen sai luultavasti surmansa näytöksen päätyttyä, mutta edellinen säästettiin ehkäpä kohteliaisuudesta Kleopatran sukua kohtaan. Kulkueessa kannettiin Achillaksen ja Potheinoksen kuvia, joita väkijoukot tervehtivät ivahuudoilla, kun taas eräs vanhaa ja kuuluisaa Niilin jokijumalaa Nilusta esittävä veistos ja Pharoksesta, maailman ihmeestä, tehty luonnos muistuttivat katselijoita sen maan merkityksestä, joka oli nyt Rooman suojeluksen alainen. Sellaisia Afrikan eläimiä, joita ei oltu Roomassa ennen nähty, kuten giraffeja, talutettiin saattueessa, jossa oli paljon muitakin Egyptin ja Etiopian ihmeitä näytteillä kansan kummana. Kolmas päivä oli omistettu Pontoksen valloitukselle ja voittajan edessä kannettiin suurta taulua, johon oli maalattu hänen ylpeä ilmoituksensa Veni, Vidi, Vici. Neljäntenä juhlittiin Pohjois-Afrikassa saatuja voittoja, mutta panemalla näytteille saaliiksi saatuja roomalaisia aseita Caesar teki tämän viimeisen juhlasaattonsa tavallaan loukkaavaksi roomalaisille. Hän oli kyllä ensin koettanut selittää, että vaikka sota olikin käyty Pompeiuksen puolueeseen kuuluneita roomalaisia vastaan, tarkoitti triumfi vain Numidian kuningasta Jubaa, joka oli liittynyt viholliseen, mutta kun kulkueessa nähtiin karkeita pilakuvia Catosta ja muista Caesarin henkilökohtaisista vihollisista, oli loukkaus vielä vakavampi. Katselijoiden on täytynyt aprikoida, oliko tällainen kunnioitettavien roomalaisten pilkkaaminen, joiden ruumiit olivat vielä tuskin kylmenneet haudoissaan, lainkaan soveliasta. Näyttää todellakin siltä, että Caesarin arvostelukyky oli näissä asioissa hieman hämmentynyt tämän sotilaallisesti ja hallinnollisesti menestyksellisen vuoden kuluessa, ja että hän oli alkanut halveksia vastustajiaan, ikäänkuin he eivät olisi voineet olla muuta kuin harhaanjohdettuja narreja. Tässä ilmenee ehkä sama luonteenominaisuus, joka sai hänet Egyptissä empimättä vastaanottamaan jumalallisen aseman ikäänkuin hänelle kuuluvana oikeutena ja pani hänet aina tähtäämään yksinvaltiuteen; eihän sellainen mies, joka pitää itseään olentona, jota kaikkien tulee palvoa, ja vastustajiaan vain pilkanteon esineinä, voi olla täysin normaali.

Eräs seikka osoittaakin jotakuinkin varmasti, ettei Caesar ollutkaan tähän aikaan henkisesti oikein tasapainossa. Hänellä oli ollut jo joitakin vuosia kaatuvatautikohtauksia, ja tämä vaikea tauti alkoi nyt käydä ilmeisemmäksi ja kohtaukset tiheämmiksi. Thapsuksen taistelussa hänen sanotaan saaneen sellaisen kohtauksen ja samoin eräässä toisessakin tilaisuudessa, kun hän parhaillaan suoritti virallisia tehtäviään. Tämmöinen sairaalloisuus on voinut olla suurena syynä hänen kasvavaan suuruudenhulluuteensa, niin että hänen yhä lujittuva uskonsa omaan jumalallisuuteensa on ehkä juuri siten selitettävissä. Lombroso sanoo kaatuvataudin olevan oleellisen tekijän melkein kaikissa tapauksissa, milloin joku uskoo olevansa Jumalan poika tahi jumalallinen sanansaattaja. Akhnaton, muinaisen Egyptin suuri uskonpuhdistaja, poti kaatuvatautia, profeetta Muhammedilla oli samanlaisia kohtauksia ja monella muulla uskonpuhdistajalla samoin. Mitä harhanäkyjä ja ilmestyksiä Caesar näki tämän tautinsa vaikutuksesta, ei osata sanoa, mutta siitä voidaan olla varmoja, että Kleopatra piti niitä selvinä ilmoituksina hänen läheisestä suhteestaan jumaliin ja muistutti häntä aina niitä tulkittaessa sekä hänen jumalallisesta syntyperästään että omasta peritystä jumalallisuudestaan, josta Caesar oli hänen puolisonaan tullut osalliseksi.

Syyskuun lopulla Caesar hämmästytti suuresti roomalaisia eräällä toimenpiteellä, joka ilmaisee jotakuinkin selvästi hänen kantansa tässä asiassa. Hän pyhitti upean temppelin Venus Genetrixille, jumalalliselle esiäidilleen, ja asetti sen marmoriseen pyhättöön Kleopatran patsaan, jonka oli veistänyt viime viikkojen kuluessa kuuluisa roomalainen kuvanveistäjä Archesilaus. [Tämän seikan voi mielestäni katsoa tukevan mielipidettä, että Kleopatra oli ollut Roomassa jo useita viikkoja.] Tämän teon merkitys on jäänyt nykyisiltä historioitsijoilta huomioonottamatta. Asettamalla tähän Venuksen pyhättöön, silloin kun se vihittiin tarkoitukseensa, kuvan Egyptin kuningattaresta, joka oli omassa maassaan Isis-Afroditen edustaja maan päällä, Caesar kuulutti Kleopatran jumalallisuuden ja ilmoitti kansalle, että hänen huvilaansa vierailullaan kunnioittava kuninkaallinen tyttö oli Venus itse lihaksi tulleena. Saamme pian nähdä, kuinka Kleopatra joitakin vuosia myöhemmin meni Antoniusta vastaan Venukseksi pukeutuneena ja kuinka kansa tervehti häntä silloin ja muulloinkin maan päälle tulleena Venuksena. Samoin käy ilmi, että hänen mausoleuminsa oli osa Venus jumalattaren temppeliä. Hänet todettiin sekä tähän aikaan että myöhemminkin eroituksetta Isikseksi, Venus-Hathoriksi ja Venus-Afroditeksi, ja tämä traditio säilyi vielä hänen kuoltuaankin siinä määrin, että toinen hänen kuuluisista helmikorvarenkaistaan pantiin kahtia ja puolikkaat koristivat lopuksi Rooman Pantheonissa ollutta Venuksen patsasta. Tältä ajalta on löydetty rahoja, joissa Kleopatra on kuvattu Afroditeksi, sylissään Caesarion, arvatenkin Eroksena. Caesar kerskaili aina sukunsa suhteesta tähän jumalattareen, ja Kleopatran patsaan asettaminen hänen rakentamaansa uuteen temppeliin on mielestäni tulkittava siten, että hän tahtoi roomalaisten pitävän kuningatarta »nuorena jumalattarena», nimi, jonka kreikkalaiset ja egyptiläiset olivat antaneet Kleopatralle Egyptissä.

Ei ole aivan varmaa, aikoiko Caesar itsekin nähdä Kleopatraa tässä valossa, mutta yhä tihenevät kaatuvatautikohtaukset ja jatkuvat harhanäyt ovat hyvinkin voineet johtaa siihen, niin suuri epäilijä kuin diktaattori oli aikaisemmin ollutkin. Näyttää kuitenkin oikeutetummalta otaksua, että hän koetti vain vaikuttaa suotuisasti kansan mielikuvitukseen valmistellessaan suuren suunnitelmansa toteuttamista, ja että hän antautui asiaansa innostuneena siinä mielessä itsekin jonkinlaiseen itsepetokseen. Hän ei tarkistanut eikä määritellyt näitä mielipiteitään, vaan näyttää ajattelemattoman turhamaisuuden johtamana päätyneen siihen epämääräiseen vakaumukseen, mikä oli kylläkin hänen suuren päämääränsä mukainen, että hän itse oli enemmän kuin ihminen, ja ettei Kleopatrakaan ollut joka suhteessa tavallista kuolevaista lihaa ja verta. Pettihän Aleksanteri Suurikin jossakin määrin itseään, koska hän siitä huolimatta, että hän sanoi itseään Jupiter-Ammonin pojaksi, oli kerran haavoittuessaan valmis huomauttamaan, että hänen suonistaan vuosi tavallista kuolevaista verta. Napoleon Bonapartekin julistautui Egyptissä sotiessaan Jumalan profeetaksi ja kuvaili vielä jälkeenkinpäin, puoleksi leikillään tosin, eräälle ystävälleen, kuinka hän oli nähnyt itsensä näyssä uuden uskonnon perustajana.

Caesarin rakennuttaman uuden temppelin vihkiäisiä, temppelin, joka oli asiallisesti sanoen vain Kleopatralle omistettu pyhättö, vietettiin loistavilla juhlallisuuksilla, jotka näyttävät saaneen pääkaupungin herkkämielisen väestön hullaantumaan innostuksesta. Suuria gladiaattorinäytäntöjä järjestettiin, ja eräällä keinotekoisella järvellä taisteltiin pienoismeritaistelu yleisön huvittamiseksi. Rahvaan enemmistö oli valmis ilman muuta hyväksymään Kleopatran patsaan asettamisen temppeliin, sillä Roomassa oltiin siihen aikaan hyvin mielistyneitä uusiin ja muukalaisiin jumaluuksiin, sekä taivaallisiin että maallisiin. Varsinkin egyptiläisen jumalattaren Isiksen palvonta, johon Kleopatra oli Venuksena niin läheisessä suhteessa, oli saanut lujan jalansijan kansan mielikuvituksessa. Tämän jumalattaren palvonta oli viime vuosina päässyt mitä suurimpaan suosioon Rooman alempien luokkien keskuudessa, ja kun vuonna 58 e.Kr. säädetty laki, joka kielsi muukalaisten temppelien rakentamisen erääseen määrättyyn kaupunginosaan, velvoitti repimään erään Isikselle pyhitetyn temppelin, ei saatu ketään, joka olisi suostunut kajoamaan pyhään rakennukseen. Lucius Paulluksella, konsulilla, ei ollut lopulta muuta neuvoa, kuin kääriä ylös togansa ja ryhtyä repimistyöhön omin käsin. Koko vihkiäistoimitus, jonka Caesar oli varoja säästämättä järjestänyt, onnistui erinomaisesti, ja Kleopatran patsas sai jäädä Ciceron närkästyksestä huolimatta kansan hyväksymänä pysyväisesti Venuksen pyhättöön. Mitään varoja ei säästetty tässä eikä muissakaan tilaisuuksissa kansan suosion voittamiseksi — kerrankin oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä loistoaterialla Caesarin kustannuksella. Tämmöinen kansan liehittely oli siihen aikaan varsin tarpeellinen, sillä vaikka diktaattori olikin nyt todellisuudessa kaikkivaltias ja vaikka hänen valtuuksiensa jatkamisesta kymmeneksi vuodeksi eteenpäin olikin puhetta, ei hänen puolueensa ollut vielä kyllin luja ja yksimielinen. Antonius, Caesarilaisten oikea käsi, oli tähän aikaan herransa kanssa jostakin riideltyään epäsuosiossa, ja hänen sanottiin hautovan kostoa ja olevan valmiin murhaamaan Caesarin. Alkoi ilmetä, ettei Pompeiuksen puolue ollutkaan Pharsaloksesta ja Thapsuksesta huolimatta vielä saanut kuoliniskuaan. Eräät diktaattorin toimenpiteet olivat herättäneet melkoista pahennusta, ja Roomassa oli henkilöitä, jotka käyttivät hyväkseen joka tilaisuutta moittiakseen häntä ja ylistääkseen hänen vihollistaan Catoa, jonka järkyttävä kuolema Thapsuksen taistelun jälkeen ja muiston häpäiseminen äskeisessä triumfissa olivat tehneet niin kiusallisen vaikutuksen. Cicero kirjoitti tästä onnettomasta miehestä ylistävän muistokirjoituksen, johon Caesar vastasi julkaisemalla Anti-Catonsa, joka oli sävyltään katkera ja myrkyllisen vihamielinenkin. Ylhäisön piireissä tehtiin Kleopatrasta kaikenlaisia ilkeämielisiä huomautuksia, ja kun diktaattori vahvisti julkisesti lapsen syntyperän ja oikeutti hänet käyttämään Caesarin nimeä, alettiin kuiskailla, että hänen ja kuningattaren laillinen avioliitto oli milloin hyvänsä odotettavissa.

Valtiolliset riidat olivat Rooman sekavalle väestölle hyvin mielenkiintoisia, ja vaikka Caesarin asema näyttikin täysin lujalta ja järkkymättömältä, oli paljon henkilöitä, jotka olivat aina valmiit nousemaan häntä vastaan. Forumilla kahakoitiin tähän aikaan melkein herkeämättä, ja kaduilla ja julkisilla paikoilla oli alituista levottomuutta huomattavissa. Päivän kysymyksiin kohdistuvat vihjaukset saivat teattereissa osakseen myrskyistä suosiota [kuten esimerkiksi silloin, kun näyttelijä Diphilus viittasi Pompeiukseen sanoilla »Nostra miseria tu es — Magnus» (Cicero)] ja senaatissakin sattui usein yhteentörmäyksiä. Oli oltava kansan mieliksi, ja Caesarin täytyi aina huolehtia, että parvekeyleisö oli tyytyväinen. Onnekseen hän osasi perinpohjin taidon saada huomion kohdistumaan itseensä [käytän Omanin sanoja], ja hänen miellyttävä käytöksensä ja kaunis ja silmäänpistävä olemuksensa tekivät toivotun vaikutuksen kansan mielikuvitukseen. Hänen suhteensa Kleopatraan oli hänelle yleensä vain eduksi Rooman alempien luokkien keskuudessa, jotka olivat tervehtineet häntä karkean leikillisesti Gallian naisten kauhuna; Rooman kirjava väestö ei välittänyt rahtuakaan siitä, että Kleopatra oli muukalainen. Rooman rahvas oli suureksi osaksi kaikkien maailman kansallisuuksien sekoitusta eikä pitänyt lainkaan merkillisenä, sitä, että Caesarin rakastajatar ja todennäköisesti tuleva vaimo oli kreikkalainen. Rooman kaikissa teattereissa saattoi silloin joutua istumaan muukalaisen kuulijakunnan keskelle ja kuulemaan näytelmiä, joita esitettiin (Caesarin kustannuksella) eri kielillä, kuten kreikan, foinikian, hebrean, Syyrian ja espanjan kielillä. Näiden kansankerroksien mielestä Kleopatran on täytynyt olla ihmeellinen nainen, jumalien läheinen sukulainen, joka oli tullut kuuluisasta kaupungista meren takaa heidän oman puolijumalallisen diktaattorinsa seurasta nauttimaan, ja he olivat valmiit kannattamaan häntä valtiollisen tilanteen miellyttävänä ja romanttisena lisätekijänä.

Niistä monista uudistuksista, joita Caesar nyt pani toimeen, oli yksi hänen Egyptissä vierailunsa suoranainen seuraus. Ajanlaskun säännöttömyyksistä oli ollut paljon haittaa, ja diktaattori päätti nyt, todennäköisesti Egyptin kuningattaren ehdotuksesta, kutsua Roomaan Kleopatran tähtientutkijoita laatimaan uutta ajanlaskujärjestelmää, jonka piti perustua Eudoksoksen egyptiläiseen kalenteriin. Sosigenes oli siihen aikaan Aleksandrian kuuluisin tähtientutkija, ja Caesar kääntyi nyt, ehkä Kleopatran neuvosta, hänen puoleensa. Hyvin huolellisten laskelmien perusteella päätettiin pidentää vuosi 46 e.Kr. viisitoista kuukautta eli 445 päivää käsittäväksi, niin että nimellinen päivä tuli vastaamaan todellisuutta. Niin sanottu Juliaaninen kalenteri, johon meidän nykyinen ajanlaskumme perustuu, syntyi siten, ja on mielenkiintoista ajatella, että tästä aivan uudesta kuukausijaosta, jota nyt käytetään koko maailmassa, saamme kiittää Kleopatraa.

Caesarin mielestä olivat tähän aikaan hänen suunnitelmansa idän valloittamiseksi etualalla. Vuonna 65 e.Kr. oli Pompeius tuonut Roomaan paljon yksityiskohtaisia tietoja itään vievästä maatiestä. Tämä tie lähti Mustanmeren rannalta Phasiksesta, nousi samannimistä jokea ylös lähteille saakka Iberiaan, oikaisi poikkimaisin Cyruksen (Kur) laaksoon ja päätyi Kaspian mereen, jatkuen sen toiselta puolelta Oxus jokea ylös, joka virtasi siihen aikaan Kaspian mereen, sen latvoille ja sitten Kashmirin kautta Indiaan. Roomassa on täytynyt olla jonkin verran puhetta sotajoukon viemisestä tätä tietä myöten itään, ja kuten olemme nähneet näyttää Caesar Egyptissä ollessaan pohtineen kysymystä viedä Rooman sotajoukot sinne Egyptin suurta kauppatietä. Mutta vaikka jälkimmäisen tien on täytynytkin näyttää hänestä huomioonottaen kaikki asianhaarat sangen sopivalta lisävoimien kuljettamiseen, tuntuu hän pitäneen Aasian poikki vievää maatietä ensi valloitusretkelleen edullisempana. Tämän tien sulkivat partialaiset, ja Caesar ilmoitti nyt aikovansa ryhtyä sotimaan tätä kansaa vastaan. Ei ole mitään todistamassa hänen halunneen seurata Aleksanteri Suuren jälkiä Partian toiselle puolelle Indiaan, mutta minä olen sitä mieltä, että niin oli asia. Hän oli tutkinut Aleksanteri Suuren saavutuksia ja sanonut julkisesti, että hänen mielensä paloi samanlaisiin. Hänen oli täytynyt kuulla Pompeiukselta Indiaan johtavasta maatiestä, johon roomalaiset olivat tutustuneet Mithridateen sodan aikana. Hän rakasti harvinaisella kiihkolla etäisiä valloitus- ja tutkimusretkiä. Hän oli ollut joitakin kuukausia tutkimassa olosuhteita Egyptissä — maassa, jossa siihen aikaan yleisesti puhuttiin Indiasta ja Idän uudesta kauppatiestä. Ja hän oli heti Egyptistä palattuaan alkanut valmistella sotaretkeä sitä ainoata kansaa vastaan, joka sulki maatien itään. Tunnetusta maailmasta oli vain köyhä Germaania saattamatta Rooman valtikan alaiseksi. Indiassa olivat ennenkuulumattomien rikkauksien mahdollisuudet tarjona. Ja Kleopatra yritti lopulta itsekin päästä noihin kaukaisiin maihin. Näiden seikkojen nojalla minusta näyttää se johtopäätös selvältä, että Caesarin aikeet Partian suhteen olivat vain jo päätetyn Idän valloituksen valmisteluja. Noiden etäisten maiden rikkaudet olivat jo yleisenä puheenaiheena, ja Roomaan alkoi jo tähän aikaan virrata Indian kauppatavaroita, kuten timantteja, jalokiviä, silkkiä, mausteita ja hajuaineita, siinä määrin, että niitä myötiin siellä vuosittain Pliniuksen jonkin verran liioitellun laskelman mukaan noin 760 miljoonan markan arvosta. [Plinius kertoo, että Indiaan vietiin vuosittain noin 76 miljoonaa markkaa maksuksi tavaroista, joista jälleenmyytäessä saatiin noin sadankertainen hinta.] Olisiko Caesar, maailman suurin tuhlari ja ahnain ryöstäjä, voinut vastustaa kiusausta yrittää saada haltuunsa Partian takaista saalista? Hän ei puhunut näistä suunnitelmista mitään, mutta saattaa silti olettaa, että tämmöiset ajatukset täyttivät nyt kokonaan hänen mielensä ja olivat pääasiallisena aiheena hänen keskusteluissaan seikkailunhaluisen Kleopatran, Idän porttia kaitsevan kuningattaren kanssa, joka lähetti sittemmin Caesarin pojankin Intiaan, kuten saamme nähdä. Napoleonkin puhui sangen vähän suunnittelemastaan hyökkäyksestä Indiaan, kun hän valloitti Egyptin vuonna 1798, mutta asia oli siitä huolimatta ylinnä hänen mielessään. Egypti ja Partia olivat yhdessä perustus, johon kaikkien Idän valloittamista tarkoittavien yritysten täytyi pohjautua; Egypti meritien ja Partia maatien herrana. Onko meidän todellakin otaksuttava, että Caesar tuhlasi aikaansa Egyptissä, vai tutkiko hän sittenkin tätä samaa kysymystä, joka nyt sai hänet kohdistamaan huomionsa Partiaan? Kleopatran osamiehenä hän oli saanut haltuunsa toisen Indian teistä, ja ellei hän oivaltanut omalla suurella mielikuvituksellaan saaliinsa täyttä arvoa, on Aleksandrian kauppiaiden täytynyt saada hänet käsittämään se, sillä tämän itään vievän meritien merkityksestä on oltu tietoisia aina sen löytämisestä saakka. Venetsialainen Sanuto todisteli aikoinaan hengenheimolaisilleen, mikä merkitys Niilin laakson valloittamisella oli Indiaan nähden. Kreivi Daru sanoi, että Egyptin omistaminen merkitsi Indian avaamista. Leibnitz esitti Ranskan Ludvig XIV:lle, että Egyptin valtaaminen johtaisi Indiaan vievän valtatien herruuteen, ja Choiseulin herttua sanoi samat sanat Ludvig XV:lle. Napoleon selittää Muistelmissaan, että hänen tarkoituksensa oli Egyptiin hyökätessään viedä 60,000 miestä käsittävä armeija Indiaan, ja nyt pitää Englanti Niilin laaksoa hallussaan kaukaisten alusmaidensa porttina. Näiden poimintojen lisäksi voimme vielä mainita, ettei siitä ole kauan, kun näimme Venäjän koettavan laajentaa valtaansa Pohjois-Persiaan ja Afganistaniin, jossa muinaiset partialaiset kerran isännöivät, ollakseen valmis toimimaan, kun Englannin valta Indiassa heikkenisi. Suunnitteliko Caesar nyt kaikki hermonsa äärimmilleen pinnistäen siis vain näiden kahden itään johtavan portin valloittamista, vai tunkeutuiko hänen katseensa niiden takana oleviin rikkaisiin valtakuntiin? Voin nähdä hänen kävelevän Kleopatran keralla Tiberin takaisen huvilansa puutarhoissa, aivan samoin kuin Napoleon asteli Passerianon puistoissa, »ilmaisten tiheillä huudahduksilla rajattoman kunnianhimonsa synnyttämiä jättiläismietteitä», kuten Lacroix kertoo ranskalaisesta valloittajasta.

Nämä unelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin äkkiä, kun Espanjasta saapui hälyyttävä uutinen, että Pompeiuksen puoluelaiset olivat keränneet sinne joukkonsa. Caesarin täytyi nyt kohdistaa huomionsa sille maailman kulmalle. Hän lähti talvella 46 e.Kr. samoamaan lounaaseen, harmissaan viivytyksestä, jonka tämä uusi sotaretki aiheutti hänen suurille suunnitelmilleen. Hänellä ei ollut nyt halua ryhtyä minkäänlaiseen valtiolliseen taisteluun Roomassa vastapuolueen musertamiseksi, minkä tähden hän järjesti ennen lähtöään siten, että hänet piti valittaman yksin konsuliksi seuraavaksi vuodeksi ja samalla myös diktaattoriksi, toimenpide, joka takasi hänelle ehdottoman itsevaltiuden. Matkaltaan Espanjaan hän lähetti lähetystön Roomaan, kahdeksan valittua praefecti urbi, joilla oli täydet valtuudet toimia hänen nimessään, ja perusti siten jonkunlaisen ministeriöhallituksen, joka oli kaikessa senaatin ja kansan yläpuolella, varmistaen valtiollisen tilanteen tällä tavalla itselleen edulliseksi. Tästä häikäilemättömästä kaappauksesta nousi tietysti suuri huuto, mutta Caesar oli liiaksi syventynyt suuriin suunnitelmiinsa ja liiaksi kiukustunut Espanjan sotaretken aiheuttamasta keskeytyksestä kunnianhimonsa suuren päämaalin saavuttamisessa välittääkseen paljoakaan valtiollisten vastustajiensa loukatuista tunteista.

Espanjassa liikehtivää vihollista johtivat Pompeius Suuren molemmat pojat, mutta heidät lyötiin perinpohjin maaliskuun 17 p. 45 e.Kr. Mundan taistelussa, jossa he menettivät noin kolmekymmentätuhatta miestä. Vanhempi, Gnaeus Pompeius, jonka sanottiin olleen kerran Kleopatran kosijoita, sai surmansa taistelun jälkeen, mutta nuorempi, Sextus, pääsi pakoon. Caesar palasi Roomaan. Antonius, jonka kanssa hän oli sopinut, oli kaupungin ulkopuolella häntä vastassa, ja triumfi pidettiin alkukesällä. Sillä Caesar taas loukkasi lukuisia henkilöitä, koska hän oli saanut voittonsa omista maanmiehistään, joiden tappioon olisi pitänyt suhtautua vain hiljaisella mielihyvällä. Pharsalosta Caesar ei ollut juhlinut triumfilla, koska roomalaiset olivat taistelleet siellä roomalaisia vastaan, vaan oli näyttänyt olevan, kuten Plutarkhos sanoo, »pikemmin häpeissään koko jutusta kuin odottavan siitä kunniaa». Mutta nyt hän oli tullut siihen käsitykseen, että hän itse oli Rooma, ja että hänen vihollisensa olivat aseissa valtiota vastaan eivätkä vain hänen puolueensa vastustajia.

Tietoisena siitä, että Pompeiuksen kannattajat oli vihdoinkin lannistettu, Caesar päätti nyt koettaa lepyttää vihamielisyyttä, joka kohdistui häneen sortuneen puolueen ystävien taholta, ja asetutti siinä mielessä Pompeius Suuren patsaat, jotka oli poistettu, takaisin jalustoilleen, ja mikä vielä enemmän, armahti useita Pompeiuksen puolueen johtajia, kuten Brutuksen ja Cassiuksen, jotka olivat sitten mukana häntä murhaamassa, ja antoi heille virkojakin. Sen tehtyään hän ryhtyi valmistelemaan sotaretkeään itään ja siinä ohella toimeenpanemaan monia hallinnollisia uudistuksia, joita kypsyi hänen aina työskentelevissä aivoissaan. Hän näyttää tällöin asuneen enimmäkseen siinä talossa, jossa hänen vaimonsa emännöi, mutta voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän ollut alituinen vieras sillantakaisessa huvilassaan ja viettänyt kaikkia niukkoja joutohetkiään siellä Kleopatran luona, joka viipyi Roomassa hänen kuolemaansa saakka.

IX. EGYPTILÄIS-ROOMALAISEN MONARKIAN PERUSTAMINEN

Rooman kansa alkoi nyt tuhlata kunnianosoituksia Caesarille, ja hallitus, jonka hän oli perustanut, laillistutti asemansa äänestämällä hänet peruuttamattoman vallan kukkuloille. Hänestä tehtiin konsuli kymmeneksi vuodeksi ja oli puhetta hänen julistamisestaan diktaattoriksi elinkaudeksi. Senaatista tuli vain välikappale, joka toimeenpani hänen käskynsä, ja sen jäsenet olivat niin haluttomia tutustumaan säädettyihin uusiin lakeihin ja ulkopoliittisen hallinnon yksityiskohtiin, että Cicero valitti kerran saavansa julkisena henkilönä itämaisilta hallitsijoilta, joiden nimiä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, kiitoskirjeitä siitä, että heidät oli koroitettu valtaistuimille, joista hän ei ollut milloinkaan kuullutkaan. Caesarin huolenpito käsitti koko tunnetun maailman, ja Rooman hallitus noudatti hänen tahtoaan aivan samoin kuin ulkomaisia etuja valvovan yhtiön toimitsijat seuraavat matkustavan johtajansa ohjeita. Hän oli oleskellut pitkiä aikoja vieraissa maissa ja tullut sotaretkillään näkemään maailmaa niin laajalti, ettei Rooma ollut hänestä muuta kuin hallinnollinen keskus eikä asemansa takia siihenkään täysin sovelias. Hänen tuttavuutensa Kleopatran kanssa oli sitäpaitsi laajentanut hänen näköpiiriään ja myötävaikuttanut aineellisessa suhteessa sangen tehokkaasti siihen, että hänestä tuli maailman ylivaltias. Kaukaiset kaupungit, kuten Aleksandria, eivät olleet hänelle enää vieraiden maiden pääkaupunkeja, vaan hänen omilla alueillaan olevia paikallisten hallitusten tyyssijoja, ja valtaistuin, jolle hän pyrki, oli asetettu niin korkealle, että maailman kaikki kansat olivat näkyvissä.

Ottamalla omaan hoitoonsa niin monen maan asiat hän sälytti harteilleen vastuunalaisuuden, jonka painoa ei kukaan ihminen voinut kestää, mutta hänen vastenmielisyytensä ottaa neuvoja toisilta ja hänen yletön turhamaisuutensa saivat hänet vihaamaan kaikkea sekaantumista siinä määrin, ettei hän edes myöntänyt taakan käyvän liian suureksi hänen heikontuneelle terveydelleen. Diktaattorin läheiset ystävät, kuten Balbus ja Oppius, huomasivat hänen käyvän päivä päivältä ärtyisemmäksi ja itsepäisemmäksi, mutta pieninkin viittaus sinnepäin, että vallanpito jaettaisiin useammalle, herätti hänessä yhä suurempaa närkästystä. Hän tahtoi pitää maailman ohjakset koko ajan omissa käsissään. Milloin hän neuvotteli Pohjois-Afrikan Karthagon ja Kreikan Korintin tulevaisuudesta, joihin paikkoihin hän aikoi lähettää roomalaisia siirtolaisia; milloin järjesteli Syyrian ja Vähän-Aasian asioita, milloin taas pohti Italian maanomistuskysymyksiä. Oli aikoja, jolloin maailman asioiden taakka kävi niin raskaaksi, että hän saattoi huudahtaa eläneensä kyllin kauan; sellaisessa mielentilassa ollessaan hän saattoi vastata, kun ystävät varoittivat häntä salamurhan mahdollisuudesta, ettei kuolema ollut niinkään kamala asia. Kaatuvatautikohtausten tiheys oli hänelle ainaisten kärsimysten aihe, ja hänen laihan ja melkein kuihtuneen olemuksensa on täytynyt osoittaa hänen ystävilleen, että jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Mutta kunnianhimo ei sallinut hänen luopua itseottamastaan tehtävästä, ja hänen läpitunkevat silmänsä olivat aina kohdistuneet hänen kaikkien suunnitelmiensa päämaaliin — koko maailman käsittävään yksinvaltaan.

Nyt alettiin pohtia julkisesti kysymystä hänen nousemisestaan valtaistuimelle, ja kaikille näytti olevan ilman muuta selvää, että hän aikoi tehdä itsestään kuninkaan ja Kleopatrasta kuningattaren ja siirtää kaiken lisäksi hallituksen Aleksandriaan tahi johonkin toiseen idän kaupunkiin. Rooman asema ei ollut edullinen. Se oli liian kaukana merestä ollakseen edes ensiluokan kauppakeskuskaan, eikä läheisyydessä ollut mitään luonnollisia rikkauden lähteitä. Kadut olivat kapeat ja mutkikkaat ja saattoivat toisina vuodenaikoina joutua nopeasti tulvivan Tiberin lioitettaviksi. Rutto ja kulkutaudit raivosivat sen ahtaissa ja tiheäänasutuissa kortteleissa, ja keskiajalla »suli germaanilainen armeija toisensa jälkeen olemattomiin sen muurien edustalla, voimatta mitään tälle salaperäisellä tavalla voittoisalle kaupungille», kuten Mommsen sanoo. Actiumin taistelun jälkeen Augustus tahtoi muuttaa pääkaupungin muualle, kuten esimerkiksi Bysantiumiin, ja on hyvin todennäköistä, että ajatus oli alkuperäisesti Caesarista lähtöisin. Rooma ei ollut aikana, jota nyt käsittelemme, läheskään niin loistava kuin joitakin vuosia myöhemmin, eikä pystynyt siinä suhteessa kilpailemaan Aleksandrian paremmin kuin muutamien muidenkaan kaupunkien kanssa. Kadut nousivat ja laskivat, koukistelivat kummallisesti sinne tänne ja olivat niin ahtaat, että Caesarin täytyi säätää laki, joka kielsi ajoneuvoilla liikkumisen päiväsaikaan; kaikki taakat oli kannettava, joko oman tahi kuormaeläinten selkään sälytettyinä. Suuret julkiset rakennukset ja rikkaiden palatsit nousivat hökkelirykelmien keskeltä kuin villiintyneiden rikkaruohojen saartamat vierasmaalaiset kasvit; ja Caesarin on täytynyt usein muistella kateudella Aleksandriaa, sen laveaa Canopusta ja upeaa kuninkaallista aluetta.

Ne, jotka tutkivat Kleopatran ja Caesarin elämää samassa yhteydessä, eivät voi olla kysymättä, missä määrin kuningatar vaikutti diktaattorin ajatteluun tähän aikaan. Näiden hänen viimeisten elinvuosiensa kuluessa — vuosien, jotka merkitsevät hänen suuruutensa aikaa ja antavat hänelle historiassa hänen ainutlaatuisen paikkansa — Kleopatra oli häneen mitä läheisimmässä suhteessa, eikä maailmassa ollut, mikäli tiedämme, ketään toista miestä tahi naista, jolla olisi ollut niin erinomainen tilaisuus näytellä vaikuttavaa osaa hänen elämässään. Jos Kleopatra ajatteli maansa ja sukunsa menestystä, tahi omiansa ja Caesarin pyyteitä, tahi heidän poikansa tulevaisuutta, kuten tiedämme hänen ajatelleen, on aivan perusteetonta otaksua, ettei hän olisi keskustellut valtiollisista asioista miehen kanssa, joka oli kaikissa muissa suhteissa, paitsi ei nimellisesti, hänen miehensä. Hän oli myöhemmin kyllin voimakas näyttelemään yhtä historian suurista valtiollisista osista ja käsittelemään valtakuntia ja armeijoja kuin tavallinen nainen käsittelee taloutta ja palvelijoita, ja kun katselemme häntä sen valossa, mitä tiedämme hänen luonteestaan, sellaisena kuin se esiintyy diktaattorin kuoleman jälkeisinä vuosina, huomaamme olevan aiheetonta otaksua, että hän pysytteli Roomassa ollessaan erillään Caesarin aikeista ja suunnitelmista ja katsoi kykenevänsä säilyttämään maailmanvaltiaan kiintymyksen seurustelukammion tenholla ja makuuhuoneen viettelyksillä. Siihen, että hän oli Rooman tasavallan viime vuosien keskeisimpiä henkilöitä, ei ollut syynä vain hänen suhteensa Antoniukseen ja heidän kuolemansa traagillisuus — hänen henkilöllisyytensä oli niin vastustamaton, ettei se voinut olla vaikuttamatta sangen huomattavasti asioiden kulkuun. Olen sitä mieltä, että Kleopatran nimi olisi painanut leimansa tämän ajan historiaan, vaikka asioita, jotka kärjistyivät huippuunsa Actiumin luona, ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hänen Antoniuksen kanssa solmimansa liitto päättyi järkyttävään murhenäytelmään, jolla on voimakas romanttinen puolensa, ja juuri se on vanginnut mielikuvituksen ja kääntänyt historioitsijainkin huomion pois sitä edellisistä vuosista. Ollaan taipuvaisia kokonaan syrjäyttämään hänen vaikutuksensa Rooman politiikkaan Caesarin viimeisinä elinvuosina. [Ferrero kirjoittaa: »Egyptin kuningatar näyttelee omituista ja tärkeätä osaa Rooman tasavallan murhenäytelmässä… Hän tahtoi tulla Caesarin vaimoksi ja toivoi voivansa herättää Caesarissa kuninkuuden himon». Mutta tämä on vain ohimennen tehty huomautus.]

Historioitsijain katseet ovat kohdistuneet Aleksandrian murhenäytelmään, ja tarina Kleopatran olosta diktaattorin huvilassa jätetään huomioonottamatta. Mutta onko kenelläkään rohkeutta väittää, ettei kuningatar, jonka tulevaisuuden Caesar oli liittänyt omaansa valtansa huipulla ollessaan, jättänyt mitään merkkiä ajan tapahtumiin? Kun Kleopatra tuli Roomaan, oli hänen maailmankatsomuksensa varmasti aivan toisenlainen kuin roomalaisten. Tasavalta oli vielä tunnustettu hallitusmuoto, eikä mitään määrättyä yksinvaltaan tähtäävää suuntaa ollut olemassakaan. Tulevista perinnöllisistä keisareista tuskin uneksittiinkaan ja muinaiset kuninkaat olivat melkein kokonaan unohtuneet. Voitaneen kyllä otaksua, että Kleopatra oli, jouduttuaan kosketukseen roomalaisen maailman kanssa, omaksunut kohtuullisemman käsityksen omasta asemastaan, mutta siitä huolimatta on varmaa, ettei hän ollut silti vähemmän tietoinen kuninkaallisuudestaan ja jumalallisuudestaan. Tämä hänen tietoisuutensa kuninkaallisuudestaan oli, kuten olen jo sanonut, kotipiirin ja kasvatuksen vaikutuksesta, jota Caesarin imartelut osaltaan tehostivat, aina hänen luonteensa melkeinpä tunnusmerkillisin piirre, ja olisipa todellakin merkillistä, ellei tämä hovi-ilmapiiri, jossa Caesar niin paljon oleskeli, pystynyt vaikuttamaan diktaattorinkin ajatuksiin. Oliko sitten Rooma itse se kiihotin, joka sai Caesarin hautomaan suuria suunnitelmiaan? Myönnämme Rooman olleen kypsän yksinvallalle ja olosuhteiden pakottaneen jossakin määrin Caesaria tavoittelemaan tätä hallitusmuotoa, mutta voimmeko silti sanoa, että diktaattori oli omasta aloitteestaan eläytynyt yksinvaltiuteen ja jumalallisuuteen niin nopeasti, ellei hänen puolisonsa olisi ollut kuningatar ja jumalatar?

Elämänsä viime kuukausien aikana — senjälkeen kuin hän oli palannut alkukesällä Roomaan Espanjan sotaretken päätyttyä — Caesar kehitti kuolemaansa saakka tarmokkaasti yksinvaltasuunnitelmiaan. Hän ei näytä ensin aikoneen ryhtyä mihinkään yrityksiin valtaistuimen luomiseksi, ennenkuin itään kohdistuvat valloitussuunnitelmat oli toteutettu, mutta Partian sotaretken valmisteluissa sattunut pitkällinen viivytys oli tehnyt hänet niin kärsimättömäksi, että hän menetti malttinsa. Hän oli sitäpaitsi tullut kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhaan ennustukseen, ettei partialaisia voitettaisi, ennenkuin joku Rooman kuningas ryhtyisi sotimaan heitä vastaan, ja Caesar oli nyt siinä mielentilassa, joskaan ei kyllin taikauskoinen, että tällainen vaikutti häneen. Hän otti sentähden vähä vähältä kuninkuuden oikeudet käsiinsä, tehosti päivä päivältä olemuksensa kuninkaallisuutta ja esiintyi päivä päivältä yhä enemmän yksinvaltiaana.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän järjesti niin, että arvonimi imperator annettiin hänelle perinnölliseksi. Sana imperator merkitsi siihen aikaan »ylin käskijä», mutta ei kuninkuutta, vaikkakin seikka, että se tehtiin perinnölliseksi, antoi sille uuden merkityksen. Poika, jolle tämä arvonimi tuli perintönä siirtymään, tuli todennäköisesti olemaan pikku Caesar, Tiberin takaisen huvilan lastensuojien silloinen hallitsija, ja on huomattava, että perinnöllisyysjulistuksen laatijoiden on täytynyt älytä se, sillä voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö diktaattorin kannattajat odottaneet hänen ennen pitkää menevän lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa. Ja niinpä saamme nyt nähdä jotakin aivan uutta — kuinka innostuksen valtaamat roomalaiset valtiomiehet tarjoavat perinnölliseksi julistettua imperaattorin korkeata asemaa Egyptin tulevalle kuninkaalle. Siitä, ettei Rooman kansa välittänyt vähääkään Kleopatran muukalaisesta verestä eikä pitänyt häntä missään suhteessa itämaalaisena, ei voi olla tämän selvempää todistusta. [Ketään englantilaista ei vaivaa se seikka, että heidän kuninkaansa äiti on tanskalainen, eikä kukaan espanjalainen sure sitä, että heidän hallitsijansa on naimisissa englantilaisen kanssa. Roomalaisten ja kreikkalaisten sukulaisuus oli yhtä läheistä.]

Nykyisten historioitsijain enemmistö suhtautuu tähän asiaan tavalla, joka osoittaa heidän kuvittelevan diktaattorin eläneen tähän aikaan yhdessä jonkun afrikattaren kanssa, jonka hän oli tuonut mukanaan Egyptistä, mutta minun täytyy vieläkin huomauttaa, että roomalaiset pitivät tosiasiallisesti Kleopatraa kuninkaallisena kreikkalaisena, jonka pääkaupunki Aleksandria kilpaili ikuisen kaupungin kanssa rikkaudessa, loistossa ja sivistyksessä, ollen Roomaan jossakin määrin samassa suhteessa kuin New York Lontooseen. Samaan aikaan kierteli sellainen huhu, että eräs kansantribuuni valmisteli lakia, joka oikeutti Caesarin, jos niikseen tuli, pitämään kaksi vaimoa — Calpurnian ja Kleopatran — ja ettei uuden vaimon tarvinnut olla roomalainen. Ajatus, että Kleopatran pojasta tulisi Caesarin perillinen, ei voinut herättää kansassa pahoja aavistuksia, sillä sehän tiesi jo vallan hyvin, että Caesarista tulisi Rooman kuningas, ja käsitti, että menemällä lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa Caesar liittäisi Rooman alueisiin ilman asevoimaa sen ainoan valtakunnan, joka oli sivistyneessä maailmassa vielä itsenäinen, ja varaisi Rooman valtaistuimelle nouseville perillisilleen yksinoikeuden maailman vanhimpaan kruunuun ja sitä seuraaviin suunnattomiin rikkauksiin. Myöhemmin, kun Kleopatrasta oli tullut Antoniuksen puolisona Rooman julkinen vihollinen, puhuttiin paljon itäisen Välimeren vaarasta, ja kuningattaresta tuli itämaisen loiston edustaja länsimaisen yksinkertaisuuden vastakohtana, mutta sinä aikana, jota nyt käsittelemme, ei tätä kantaa ollut vielä olemassa, vaan Kleopatraa pidettiin mitä sopivimpana äitinä Caesarin pojalle, joka oli kerran perivä hänen asemansa ja arvonimensä.

Pienokaisesta tulikin tähän aikaan tosiasiallisesti Egyptin kruunaamaton kuningas, sillä Kleopatran nuori veli, Ptolemaios XV, katoaa salaperäisesti historiasta, meidän kuulematta hänestä enää mitään. Saiko hän surmansa Caesarin ja Kleopatran toimesta sentähden, että hän oli heidän pyyteidensä tiellä, vai kuoliko hän luonnollisen kuoleman, on kysymys, johon ei saada milloinkaan vastausta. Hän ilmestyy näiden tapahtumarikkaiden päivien historiaan kuin varjo ja häviää kuin varjo, ja kaikki, mitä tiedämme hänen lopustaan, on lähtöisin Josephukselta, joka sanoo sisaren myrkyttäneen hänet.

[Porphyrius, joka eli useita sukupolvia myöhemmin, sanoo Kleopatran saattaneen hänet petoksella hengiltä; mutta nämä Porphyriuksen sanat ovat ilmeisesti vain Josephuksen toistamista. Porphyrius laskee hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena ja oman kuninkuutensa neljäntenä. Eräs kirjoitus, jonka löysin professori Petrie'n kokoelmista, vahvistaa tämän. Siinä puhutaan eräästä tapahtumasta, joka sattui »Kleopatran hallituskauden yhdeksäntenä vuotena», — sitten seuraa lohkeama, jonka jälkeen tulee — »Cassarionin». Lohkeaman kohdalla on ollut todennäköisesti näin tulkittavat sanat: »ja Caesarionin ensimmäisenä (tahi toisena) hallitusvuotena». Tämä kirjoitus osoittaa, että Caesarion oli jo Kleopatran yhdeksäntenä hallitusvuotena hänen hallitsijakumppaninsa, mikä todistaa Porphyriuksen laskelman oikeaksi.]

Tämä syytös ei kummastuta, sillä se olisi tehty joka tapauksessa, vaikka poika olisi kuollut äkillisen sairaudenkin uhrina. Sentähden on väärin Kleopatraa kohtaan, että hänen muistoaan mustataan tälläkin rikoksella, sillä todellisuudessa ei ole mitään syytä otaksua, että hän olisi tuottanut nuoren kuninkaan kuoleman, niin paljon kuin häntä siitä syytettäneenkin. Siinä kaikki, mitä tästä asiasta voidaan meidän päivinämme sanoa.

Caesar antoi nyt pystyttää kuvapatsaansa Kapitoliumille kahdeksanneksi Rooman seitsemän muinaisen kuninkaan rinnalle, ja alkoi pian esiintyä julkisesti Alban entisten hallitsijoiden koruompeleisessa puvussa ja lyötätti kuvansa aito yksinvaltaiseen tapaan Rooman rahoihin. Hänelle hankittiin kultainen istuin senaattiin ja oikeuteen, ja hän piti nyt norsunluista valtikkaa ja päässään kultaista laakeriseppelettä. Hän ajeli julkisia menoja toimittaessaan tarkoitukseen pyhitetyissä vaunuissa kuten Egyptin kuninkaat, ja hänelle tarjottiin jonkinlaista kuninkaallista henkivartiostoa, johon kuului senaattoreja ja ylimyksiä. Hänelle myönnettiin sitäpaitsi oikeus tulla haudatuksi kaupunginmuurien sisäpuolelle, aivan samoin kuin Aleksanteri Suuri oli saanut viimeisen leposijansa Aleksandrian kuninkaalliselta alueelta. Nämä kuninkuuden merkit osoittavat, kun otetaan huomioon, että imperaattorin arvonimi oli annettu hänelle perinnölliseksi, ja että hänestä aiottiin tehdä diktaattori elinkaudeksi, päämaalin olleen nyt hyvin lähellä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt elää tähän aikaan alituisessa jännityksessä ja odotuksessa. Jokainen tiesi, mitä oli tekeillä, ja Cicero meni niin pitkälle, että kirjoitti pitkän kirjeen Caesarille, kehoittaen häntä julistautumaan kuninkaaksi, kirjeen, jota hän ei kuitenkaan toisten neuvosta lähettänyt. Entinen konsuli Lucius Aurelius Cotta ehdotti, että Caesar julistettaisiin Italian ulkopuolella olevien Rooman alueiden kuninkaaksi, mutta ehdotukseen suhtauduttiin laimeasti. Caesar näyttää olleen itse kahdenvaiheilla, siirtääkö tuo suuri ratkaisu Partian sodan jälkeen tapahtuvaksi, vai ei; kysymys, jonka on täytynyt aiheuttaa mitä kiihkeintä väittelyä.

Diktaattorin ei tarvinnut enää salata aikeitaan niiden ilmituloa peläten, ja kun oli ryhdyttävä alkutoimenpiteisiin, ei hän epäröinyt saattaa julki uskoaan omaan jumalallisuuteensa. Hän nimittäin määräsi, että hänen kuvaansa oli kannettava pompa circensis kulkueessa kuolemattomia jumalia esittävien kuvien joukossa. [Sirkusnäytännöt aloitettiin näytäntöjen järjestäjän toimeenpanemalla juhlakulkueella (pompa circensis), joka läksi Kapitoliumista ja kulki kaupungin halki sirkukseen. Tässä kulkueessa kannettiin m.m. jumalten kuvia.] Jupiter-Juliukselle omistettu temppeli piti rakennettaman ja Quirinuksen temppeliin pystytettiin kuvapatsas, jolla oli hänen piirteensä ja johon oli kaiverrettu kirjoitus: »Kuolemattomalle jumalalle». Hänen kunniakseen perustettiin erikoinen papillinen seurakin, nimeltä Luperci, josta saamme pian kuulla enemmän, ja hänen jumalankuvansa sai oman papiston, flamines, mikä tuo mieleen Egyptin faaraoita palvoneet papit. Hänelle varattiin ruumisvuode Rooman päätemppeleihin, ja virkavaloja vannottaessa vedottiin Jupiterin ja roomalaisten kotijumalien sijasta Caesarin Geniukseen, suojelushenkeen, aivan samoin kuin Egyptissä rukoiltiin Ka'ta, eli hallitsijan suojelushenkeä. »Vanhasta kansallisesta uskosta», sanoo Mommsen, »tehtiin Caesarin palvonnan välikappale», ja niin asia todella olikin. Kaikki tarkoitti Caesarin täydellistä jumalallistuttamista.

Vuoden 45 e.Kr. lopulla ja seuraavan alussa ei Roomassa enää epäiltykään, etteikö Caesar aikonut nousta lähitulevaisuudessa valtaistuimelle; kysymys oli vain siitä, tapahtuisiko se itään tehtävän sotaretken edellä, vai jälkeen. Jolloinkin ennen helmikuun 15:ttä päivää hänet valittiin diktaattoriksi elinkaudeksi, mikä teki, hänelle osoitetun kunnioituksen ja hänen imperaattori-nimensä perinnöllisyyden yhteydessä, hänen nykyisen asemansa ja kuninkuuden välisen rajan häviävän kapeaksi. Vanhan »kuningas» -nimen käytäntöön ottamista Caesar ei ollut todennäköisesti ajatellut, vaikka hän olikin mieltynyt niiden pukuun ja vallanmerkkeihin, jotka olivat olleet Rooman »kuninkaita», vaan on uskottavampaa, että hän etsi jotakin uutta yksinvaltiaan nimeä. Hän oli eräässä tilaisuudessa sanonut: »Olen Caesar sekä 'kuningas'», mikä viittaa siihen, että hän oli jo ehkä päättänyt kohottaa oman nimensä siihen korkeaan arvoasemaan, jota se lopulta tuli merkitsemään ja merkitsee vieläkin.

Hänen kopeutensa kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi, ja hänen kunnianhimonsa oli nyt »paisunut niin suureksi, että se uhkasi murtaa maailman ääret» [Cymbeline]. Hän nuhteli ankarasti Pontius Aquilaa, yhtä tribuuneista, kun tämä ei noussut hänen mennessään tribuunien istuimen ohi, ja höysti jonkin aikaa sen jälkeen tilapäisissä keskusteluissa kaikki vastauksensa sanomalla ivallisesti: »Pontius Aquilan suosiollisella luvalla». Kun eräs senaattorien lähetystö tuli kerran tuomaan hänelle uusia kunnianosoituksia, otti hän heidät vastaan istualtaan; ja hänelle alkoi nyt tulla tavaksi antaa läheisimpien ystäviensäkin odottaa etuhuoneessa puheillepääsyä, mitä Cicero katkerasti paheksuu. Jos hänen käskyihinsä suhtauduttiin epäilevästi, menetti hän aina malttinsa ja saattoi kiroilla hirmuisesti. »Kaikki, mitä sanon, on pidettävä lakina», kertoo Titus Ampius hänen huudahtaneen, ja sellaisia henkilöitä, Jotka olisivat tohtineet menetellä toisin, oli todellakin sangen vähän. Kerran huomattiin, että joku intoilija oli koristanut erään Caesarin patsaan kuninkaallisella diadeemilla. Molemmat tribuunit määräsivät silloin diadeemin poistettavaksi sillä seurauksella, että Caesar raivostui. Hän selitti, että tämä virallinen toimenpide oli ollut harkittu loukkaus ja päätti rangaista tribuuneja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tammikuun 26 p. tämä tilaisuus sitten ilmaantuikin. Kun Caesar käveli kadulla, tervehtivät jotkut väkijoukosta häntä kuninkaana, ja kun velvollisuudentuntoiset tribuunit määräsivät, että huutajat oli vangittava ja heitettävä vankilaan, nosti Caesar heti sellaisen myrskyn, että tribuunit karkoitettiin senaatista.

Diktaattorin ylpeys on tuskin voinut olla vaikuttamatta — Kleopatran asenteeseen, ja luultavaa onkin, että hän herätti jonkin verran pahennusta tilapäisellä kopeudellaan. Hänen Egyptiläisten hovimestariensa ja hovivirkailijoidensa on myös täytynyt närkästyttää roomalaisia peittelemättömällä aleksandrialaisella turhamaisuudellaan, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö monet Caesarin ystävät alkaneet katsella sillantakaisen huvilan elämää yhä vastenmielisemmin Eräs Ciceron kirje ystävälleen Attiukselle kuvaa mielenkiintoisella tavalla tilannetta. Kleopatra näyttää luvanneen suurelle kirjoittajalle hänenlaiselleen miehelle soveliaan lahjan, todennäköisesti jonkin Ciceron hänelle tekemän palveluksen palkinnoksi.

»Vihaan kuningatarta», hän kirjoittaa »ja Hammonios, hänen lupauksiensa todistaja, tietää, että minulla on syytä sanoa niin. Hänen lupaamansa lahjat olivat kylläkin minulle hyvin sopivia, sellaisia, joista olisin voinut puhua missä julkisessa kokouksessa hyvänsä. Entä Sara(pion)? [Sekä Hammonios että Sarapion ovat yleisiä egyptiläisiä nimiä.] Hän ei ole vain periaatteeton lurjus, vaan sen lisäksi henkilö, joka on taipuvainen suhtautumaan minuun yliolkaisesti. Näin hänet vain kerran luonani, ja kun kysyin häneltä kohteliaasti, saatoinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, sanoi hän tulleensa toivossa saada nähdä Atticuksen. Kuningattaren julkeus meni, hänen asuessaan Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa [tämä voi tarkoittaa, että Kleopatra oli muuttanut Roomassa johonkin muualle, joko tilapäisesti tahi pysyväisesti], myös niin ylettömiin, etten voi sitä harmistumatta ajatella. Niin että sen joukon kanssa en tahdo olla missään tekemisissä».

Caesariin kohdistuva vastenmielisyys, jonka kasvamisesta ei ollut epäilystäkään, selittää, miksi Kleopatrakin joutui epäsuosioon, mutta tähän vastenmielisyyteen on voinut olla jonkin verran syynä kateuskin, jota diktaattorin mieltymyksen kaikkeen egyptiläiseen täytyi roomalaisissa herättää. Caesarin ystävät eivät todenneet vain sitä, että hän muovaili tulevaa valtaistuintaan Ptolemaiosten valtaistuimen mukaiseksi, suhtautui jumalallisuuteensa Ptolemaiosten tavalla ja tahtoi tehdä Aleksandriasta valtakunnan pääkaupungin, vaan myös sen, että hänellä oli suunnitelmiensa toteuttamisessa paljon egyptiläisiä apunaan. Egyptiläiset tähtientutkijat olivat uudistaneet roomalaisen kalenterin, Rooman rahapajassa työskenteli aleksandrialaisia rahanlyöjiä, raha-asiain koko hoito näytti uskotun aleksandrialaisille [Suetonius: Caesar], ja useissa hänen järjestämissään yleisissä huveissa olivat ohjelmansuorittajat egyptiläisiä, kuten esimerkiksi Venuksen temppelin vihkiäisissä toimeenpannussa meritaistelussa. Sen, että Caesar otti palvelukseensa näin suuren joukon Kleopatran alamaisia, on täytynyt johtua jossakin määrin hänen pyrkimyksestään tutustuttaa maanmiehiänsä toimeliaisiin aleksandrialaisiin, joilla tuli olemaan niin tärkeä osa uuden Rooman valtakunnan luomisessa.

Caesarin suurien suunnitelmien ja ehdotusten on täytynyt herättää senaatissa melkoista hämmästystä. Melkein joka päivä laadittiin jokin uusi ehdotus tahi vahvistettiin jokin uusi laki. Milloin hän pohti Tiberin johtamista pois uomastaan, milloin valmisteli kanavan puhkaisemista Korintin kannaksen poikki. Hän suunnitteli tien rakentamista Apenniinien yli ja ajatteli vakavasti suuren sataman perustamista Ostiaan; Aleksandriaan tahi Roomaan rakennettavien suurten julkisten rakennusten piirustuksia tuotiin hänelle tarkastettaviksi, ja pääkaupungin eri osiin piti perustettaman julkisia kirjastoja. Mutta hänen aikansa on täytynyt kulua kaikista näistä puuhista huolimatta pääasiallisesti Partian sotaretken valmisteluihin, sillä tämä retki tuli olemaan sangen suurisuuntainen. Hän uskoi niin varmasti sen kestävän kolme vuotta, että hän sääsi lain, jonka nojalla kaikkien seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittavien julkisten toimihenkilöiden vaali oli toimitettava ennen hänen lähtöään. Siten hän varmisti rauhan säilymisen Roomassa pitkällisen poissaolonsa ajaksi ollakseen vapaa viemään aseensa kaukaisiin maihin, joista oli melkein mahdotonta ylläpitää yhteyttä pääkaupungin kanssa. Kun ajattelemme, että Caesarin viime retket olivat kestäneet vain joitakin viikkoja tahi kuukausia, ja että sanat veni, vidi, vici edustivat hänen vakaumukseksi lujittunutta uskoaan omaan pystyväisyyteensä, näyttävät nämä suunnitelmat, jotka merkitsivät kolmen vuoden poissaoloa Roomasta, osoittavan selvästi, ettei hän aikonut tyytyä vain Partian valloitukseen, vaan tahtoi seurata Aleksanterin jälkiä Indiaan ja palata sieltä Roomaan tuosta suuresta maasta otetut arvaamattomat saaliit mukanaan. Hänen on täytynyt kuvitella, kuinka hän saapuu sodan loputtua Roomaan idän valloittajana ja hänen mielessään on voinut väikkyä ajatus, kuinka riemastunut väestö tervehtii silloin innostuksella hänen nousuaan maailman valtaistuimelle.

Caesarin yksinvaltaan tähtäävät suunnitelmat kävivät yhä selvemmiksi ja määrätietoisemmiksi sitä mukaa kuin viikot kuluivat. Hän ei näytä pitäneen vallankaappauksen suorittamista ennen Partian sotaa oikein viisaana, koska sitä heti seuraava pitkällinen poissaolo saatettiin käsittää luonteeltaan esimerkilliseksi ja asiaankuuluvaksi. Hänen ajateltu valtaistuimellenousunsa oli sitäpaitsi herättänyt voimakasta vastustusta, ja Caesarin on täytynyt älytä, ettei hän voinut toteuttaa suunnitelmiaan kohtaamatta melkoista vastarintaa. Plutarkhos sanoo, että »hänen himonsa olla kuningas oli synnyttänyt mitä katkerinta vihaa häntä kohtaan — seikka, josta henkilöt, jotka olivat aina olleet hänen salaisia vihamiehiään, saivat mitä sopivimman tekosyyn». Siitä, ettei hän noussut istuimeltaan, kun senaatin lähetystö tuli hänen puheilleen, oli kuultu paljon moitteita, ja hän katsoi itsekin viisaimmaksi pyytää anteeksi käytöstään, josta hän syytti vanhaa sairauttaan. Kohtauksesta oli muuten monenlaisia selostuksia. Kerrottiin, että Caesar olisi kyllä itse aikonut nousta, mutta että Balbus sanoi hänelle: »Etkö muista olevasi Caesar ja vaadi kunnioitusta, johon ansiosi oikeuttavat?» Toiset taas sanoivat, että diktaattori oli, käsitettyään käytöksensä loukkaavan merkityksen, paljastanut rintansa ja lausunut ystävilleen olevansa valmis antamaan henkensä, jos hän oli suututtanut kansan. Tämä osoitti, ettei aika ollut vielä täysin kypsä hänen kaappaukselleen, ja Caesarin täytyi, niin vastenmielistä kuin se olikin, ruveta toden teolla ajattelemaan sen siirtämistä tuonnemmaksi. Seikkoja, jotka puhuivat välittömän esiintymisen puolesta, oli kyllä niitäkin, ja hänen on täytynyt olla enemmän tahi vähemmän valmis vastaanottamaan kuninkuus, jos sitä hänelle tyrkytettiin ennen itään lähtöä. Kleopatran aseman on kuitenkin täytynyt huolestuttaa häntä jonkin verran. Perinnöllisen yksinvallan luominen oli Caesarin mielestä turha yritys ilman Kleopatraa ja heidän pikku poikaansa. Hänen oma vaimonsa, Calpurnia, ei näyttänyt kykenevän lahjoittamaan hänelle perillistä, eikä Roomassa ollut ketään toista naista, jonka olisi voinut odottaa pystyvän näyttelemään kuningattaren osaa, synnyttipä hän kuinka monta poikaa hyvänsä. Kuinka hänen oli sitten meneteltävä vapautuakseen Calpurniasta ja voidakseen naida Kleopatran yleistä mielipidettä loukkaamatta? Jos hän julistautui heti kuninkaaksi ja otti Kleopatran vaimokseen, niin pystyikö kolmeksi vuodeksi yksin jääpä Kleopatra suoriutumaan onnellisesti Rooman kuningattaren osasta hänen ollessaan kaukana sotaretkellä? Eikö ollut paljoa viisaampaa lähettää Kleopatra siksi ajaksi takaisin Egyptiin odottamaan hänen paluutaan, naida hänet sitten ja nousta samassa valtaistuimellekin? Sillä aikaa kuin hän viipyi idässä, saattoi Calpurnia joutua helposti äkillisen ja kohtalokkaan sairauden uhriksi, kenenkään tohtimatta syyttää Caesarin tahi apteekkarin kekseliäisyyttä hänen kuolemastaan.

Testamentti, jonka hän nyt lähtöään ajatellen teki tahi vahvisti, osoittaa selvästi, ettei kuninkuussuunnitelmien toteuttaminen ollut ajateltavissa, niin kauan kuin hänen avioliittokysymyksensä oli tällä kannalla. Valtaistuimen pystyttäminen oli ilman kuningatarta ja perillistä jotakuinkin tarkoituksetonta, koska hänestä oli jo tehty ehdoton yksinvaltias elinajakseen; ellei tätä asemaa siirretty ilman muuta hänen pojalleen Caesarionille, ei välittömästä kuninkaaksi nousemisesta ollut mitään etua. Niinpä hän jakoikin tällä testamentilla, joka oli tehty siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan ennen tulevalle valtaistuimelle nousuaan, vain omaisuutensa, osan kansalle ja osan sukulaisilleen. Sisarenpoika Octavianus, joka oli hänen suosikkinsa, tuli saamaan melkoisen lohkon. Testamenttiin liitettiin täydennykseksi lisämääräys, jossa nimitettiin suuri joukko holhoojia lapselle, jonka Calpurnia mahdollisesti saattoi saada hänen lähdettyään, mutta Caesar piti sellaista niin vähän uskottavana, ettei hän näytä ottaneen sitä omaisuutensa jaossa lainkaan huomioon. Kleopatra ja hänen lapsensa eivät tarvinneet rahaa, koska Kleopatra oli itse satumaisen rikas. Tämä testamentti oli epäilemättä tarkoitettu hävitettäväksi, jos hänet asetettiin valtaistuimelle ennen lähtöään, ja myöhemmin uskottiinkin, että hän oli todellakin kirjoittanut toisen testamentin Caesarionin hyväksi, testamentin, jota oli noudatettava, jos hänelle tarjottiin kruunua. Mutta siinä tapauksessa, että tämä nousu siirrettiin tapahtuvaksi vasta hänen paluunsa hetkellä, kuten nyt näytti todennäköiseltä, hän järjesti asiansa parhaiten jakamalla omaisuutensa, koska hän saattoi kuolla idässä ollessaan. Hänellä ei ollut, niin kauan kuin hän oli kruunaamaton, mitään aihetta viitata testamentissaan Kleopatraan tahi Caesarioniin, sillä jos hän kuoli vielä diktaattorina ollessaan Partiassa tahi Indiassa, olivat hänen suunnitelmansa hallitsijasuvun perustamisesta, avioliitosta Egyptin kuningattaren kanssa, Caesarionin kasvattamisesta seuraajakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen maalliset toiveensa tuomitut joutumaan unohduksiin. Caesar oli mies, joka ei välittänyt paljoakaan lähimmäistensä eduista, ja mitä Kleopatraan tulee, hän oli, siinä tapauksessa, että hänet ylennettäisiin taivaalliseen piiriin, jossa hänellä ei ollut Kleopatrasta enää mitään hyötyä, valmis jättämään hänet Egyptiin oman onnensa nojaan. Hänen tunteensa Kleopatraa kohtaan näyttävät nyt jäähtyneen, ja vaikka hän vielä varmasti nauttikin Kleopatran seurasta ja oli melkoisesti altis hänen vaikutuksilleen, perustui Kleopatran vetovoima häneen nyt pääasiallisesti vain siihen, että hän tunnusti Kleopatran sopivaksi nousemaan valtaistuimelle hänen kerallaan. Kleopatralla taas oli entisestä kiintymyksestään epäilemättä vielä paljon jäljellä, ja hän näyttää käyttäytyneen Caesaria kohtaan, tämän kaikesta ärtyisyydestä ja oikullisuudesta huolimatta, vilpittömän ihailevasti ja kunnioittavasti, kuten lämminsydäminen nuori nainen suurta ja sankarillista vanhusta kohtaan.

Caesar oli todellakin vanhentunut ennen aikojaan. Häntä esittävä kuuluisa kuva, jota nyt säilytetään Louvressa, osoittaa hänen olleen laihan ja rasittuneen. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentä, mutta nuorekkaista piirteistä ei ollut enää mitään jäljellä; vuosien taakka ja sairaus painoivat raskaasti hänen kuihtunutta ruumistaan. Hänen lannistumaton henkensä ja luontainen eloisuutensa antoivat hänelle voimia huolehtia asemansa velvollisuuksista, mutta on hyvin epäiltävää, olisiko hän enää kestänyt tekeillä olevan sotaretken rasituksia. Hänen raihnaisuutensa on täytynyt huolestuttaa Kleopatraa mitä vakavimmin, sillä kaikki hänen toiveensa keskittyivät Caesariin ja päivään, jolloin Caesar tekisi hänestä maailman kuningattaren. Se, että Caesar suunnitteli nyt itsevaltiaaksi julistautumisensa siirtämistä, kunnes Partian sota oli ratkaistu, on varmasti ollut Kleopatralle raskas isku, koska hänellä oli täysi syy pelätä, että Caesarin voimat pettäisivät, ennenkuin hän oli saanut työnsä valmiiksi. Kleopatra oli työskennellyt kolme vuotta ja enemmänkin yhdessä Caesarin kanssa heidän valtaistuimensa perustusten laskemiseksi, ja nyt, kun tämä kaappaus, joka ei näyttänyt merkitsevän hänelle vain kaikkien hänen kunnianhimoisten pyrkimystensä toteutumista sekä omasta että sukunsa puolesta, vaan oli samalla tosiasiallisesti hänen ainoa keinonsa pelastaa Egypti sulautumasta Rooman alueisiin tahi säilyttää jonkinlainen valtaistuin pojalleen, oli toteutumaisillaan, alkoi Caesar ajatella sen siirtämistä kolme vuotta tuonnemmaksi, syistä, jotka johtuivat osaksi hänen vastenmielisyydestään poistua Roomasta niin pitkäksi ajaksi heti kruunun saatuaan, osaksi tilanteen vaikeudesta Calpurnian suhteen, ja osaksi lukuisten vaikutusvaltaisten henkilöiden vihamielisyydestä yksinvalta-ajatusta kohtaan. Cicero sanoo toisessa filippikassaan Caesarista, että »valmisteltuaan monta vuotta suurella työllä ja monia vaaroja uhmaten tietään, joka oli viepä kuninkaalliseen valtaan, hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Julkisilla näyttelyillä, muhkeilla rakennuksilla, lahjoilla ja juhlilla hän oli päässyt harkitsemattoman rahvaan suosioon. Ystävänsä hän oli voittanut puolelleen suosionosoituksilla, vastustajansa lempeydellä»; mutta hän epäröi sittenkin, vaikka päämaali oli jo näkyvissä, ja uskoi olevan viisaampaa odottaa, kunnes hänet nostaisi valtaistuimelle se kansallinen innostuksen myrsky, joka oli varmasti riehahtava valloilleen Roomassa, kun hän palaisi idästä saaliilla kuormitettujen legiooniensa etunenässä ja näyttelisi pääkaupungin kaduilla kultaisiin kahleisiin kytkemiään satumaisen idän vangiksi otettuja kuninkaita. Tämän viivytyksen on täytynyt käydä Kleopatralle melkein sietämättömäksi ja se on voinut antaa hänelle aihetta ryhtyä Caesarin ja Antoniuksen keralla, joka oli nyt varmasti alituinen vieras Caesarin huvilassa, sellaisiin toimenpiteisiin, että sattui kohtaus, joka saattoi kysymyksen yksinvallan julistamisen ajankohdasta aivan ratkaisun partaalle.

Helmikuun 15 p:nä vietettiin Roomassa joka vuosi Lupercuksen juhlaa, ja sinä päivänä olivat kaikki, niin patriisit kuin plebeijitkin, jalkeilla. Caesarin aikaiset roomalaiset eivät näytä olleen selvillä tämän juhlan alkuperästä eivätkä suoritettujen menojen todellisesta merkityksestä. He uskoivat kunnioittavansa sinä päivänä Lupercus-jumalaa, erästä hämärää jumaluutta, jonka he rinnastivat vaistomaisesti Faunuksen eli Panin, kaiken luonnossa esiintyvän hedelmällisyyden jumalan kanssa. Luperci-seuran jäsenistä valittiin kaksi nuorta miestä, jotka avasivat juhlan uhraamalla koiran ja vuohen. Sitten heidät pirskoitettiin uhrieläinten verellä, ja menot määräsivät, että heidän oli heti sen tapahduttua naurettava. Uhrieläinten nahat viillettiin sitten pitkiksi suikaleiksi, nimeltä februa, ja käyttäen niitä piiskoina nuorukaiset lähtivät juoksemaan ympäri kaupunkia, iskien hihnoillaan jokaista kohtaamaansa naista. Februan sivalluksen uskottiin tekevän hedelmälliseksi, ja kaikki naiset, jotka toivoivat tulevansa äidiksi, asettuivat hihnojen tielle, joita molemmat nuorukaiset tarmokkaasti heiluttivat. Päivä oli tämän vanhan tavan perusteella nimeltään dies februatus ja kuukausi, jolloin tätä juhlaa vietettiin, sai siitä nimen februarius. [Tekosana februare merkitsee »puhdistaa». Tässä sitä käytettiin todennäköisesti merkitsemään sivalletun henkilön puhdistamista hihnan taikavoimalla ja sellaisten tekijöiden karkoittamista, jotka estivät hedelmällisyyttä.]

Minusta näyttää varmalta, että tämä seremonia pohjautui alkuaan niihin menoihin, joilla Egyptissä kunnioitettiin Min-Ammonia, hedelmällisyyden jumalaa, Niilin laakson Pania. Tämä jumala esitetään kuvissa tavallisesti ruoska kädessä, ruoska, jonka todellinen vastine saattoi olla palmikoitu sakaalin nahasta viilletyistä hihnoista [Vertaa myös ruoskaan, jota eräs kuudennen dynastian ylimys, nimeltä Ipe, pitää kädessään, ja joka ei näytä olevan vain tavallinen kärpäsläppä. Kairon museo, esine N:o 61.], ja hiljattain onkin saatu selville, että suvun jatkamista merkitsevää egyptiläistä sanaa [mes] vastaavan hieroglyfin muodostaa kolme yhteensidottua sakaalin nahkaa, toisin sanoen februa. Egyptiläisistä februa-menoista emme tiedä mitään, mutta ei ole mitään syytä epäillä, etteivät menot olleet pohjaltaan samanlaiset kuin Rooman Lupercus-juhlassa. Koira, joka uhrattiin Roomassa, vastasi todennäköisesti Egyptin sakaalia, ja vuohen voitaneen ymmärtää viittaavan Ammonille tahi Min-Ammonille pyhitettyyn oinaaseen.

Nyt on hyvin mahdollista, että Kleopatra ja Caesarkin olivat Aleksandriassa tutustuneet Rooman Lupercus-juhlan egyptiläiseen vastineeseen, ja koska Caesaria pidettiin Egyptissä Ammon-jumalana, joka oli hedelmöittänyt kuningattaren, voitaneen ajatella, että hänen jumalallisuutensa tunnustaminen oli ehkä tapahtunut samankaltaisilla menoilla. Voi selvästi kuvitella Kleopatran osoittavan Caesarille menojen yhtäläisyyttä ja sanovan, että Caesar oli Lupercus itse tahi oli tavallaan jo esiintynyt Lupercuksena. Koska Caesar oli jo julkisesti vahvistanut, että Kleopatra oli Venus Genetrix, hedelmällisyyden jumalatar, saattoi hän vallan hyvin omaksua itselleen vastaavan miesjumalan avut, jumalan, joka ylläpiti Roomassa hänen egyptiläisen päämiehensä Min-Ammonin traditiota. Vietettävä juhla oli diktaattorille varmasti hyvin mielenkiintoinen, koska hän määräsi itse sen ohjelman ja perusti samassa yhteydessä uuden seurankin eli ritarikunnan, nimeltä Luperci Julii, minkä voitiin katsoa osoittavan, että hän oli lopullisesti todennut olevansa yhtä Lupercuksen kanssa. Ja jos hänet oli todellakin tunnustettu Min-Ammoniksi Egyptissä, ja jos Lupercuksen juhlat juontivat alkunsa Min-Ammonin palvonnasta, kuten olen viitannut, voidaan sanoa, että hän oli oikeutettu esiintymään tämän seuran jumalallisena päämiehenä. Ja kun tietää, kuinka taitavasti diktaattori osasi hyötyä tarjoutuneista tilaisuuksista, niin melkeinpä tekee mieli sanoa, että hän sai tästä jumalosastaan hyvän syyn, millä selittää ja puolustaa käytöstään niitä monia naisia kohtaan, jotka olivat hurmanneet hänen sydämensä; tahi on ehkä parempi sanoa, että hänen häikäilemättömyytensä toista sukupuolta kohtaan ja hänen menestyksensä naisten lumoojana, kuten esimerkiksi Kleopatran tapauksessa, todistivat hänet jo luonnostaan täksi jumaluudeksi.

Nimittikö Caesar viime vuosinaan sietämättömäksi käyneen kopeutensa kannustamana itseään todellakin Lupercukseksi Roomassa, kuten hän edusti hedelmöittäjä Ammonia Egyptissä, ei tiedetä, mutta oli miten oli, vuonna 44 e.Kr. hän oli tässä juhlassa isäntänä. Hänen aseenkantajansa Antonius oli valittu toisen februan haltijaksi, ja kun Caesar oli asettunut kalpeana ja kuihtuneena paikalleen forumille tuodulle kultaiselle istuimelle juhlamenoja seuraamaan, yllään loistava viitta, porhalsi raju Antonius äkkiä näkyviin kuin hullaantunut hevonen ja hosui februallaan puoleen ja toiseen juoksemisesta palavissaan. Innostunut ja meluava joukko seurasi häntä, ja on todennäköistä, että hän ja hänen kumppaninsa pysähtyivät diktaattorin majesteetillisen hahmon eteen ja tervehtivät häntä Lupercuksena ja juhlan kuninkaana. Käyttäen hyväkseen hetken innostusta ja todennäköisesti noudattaen Kleopatran tahi Caesarin itsensä kanssa tehtyä suunnitelmaa Antonius astui nyt esiin ja tarjosi diktaattorille laakereilla koristeltua kuninkaallista diadeemia ja Rooman kuninkuutta. Kuten olemme nähneet, oli Caesaria jo julkisesti tervehditty ihmiseksi tulleena jumalana, ja Antonius näyttää nyt puhutelleen häntä Lupercukseksi ja pyytäneen häntä ottamaan vastaan maallisen valtaistuimensa niinkuin hän oli jo ottanut taivaallisen. Heti kuin hän oli lopettanut, alkoi eri tahoilta forumia kuulua hyvähuutoja sinne valmiiksi sijoitettujen caesarilaisten aloitteesta, mutta Caesarin mielipahaksi ei väkijoukko yhtynytkään huutoihin, ei ainakaan kyllin voimakkaasti, niin että hänen oli pakko kieltäytyä tarjotusta kruunusta, minkä hän tekikin teeskennellyn närkästyneellä eleellä. Se herätti yleistä hyväksymystä, joka ilmaisi selvästi kansan mielialan. Antonius tarjosi hänelle diadeemia toistamiseen, ja äskeiset hajanaiset ja sangen keinotekoiset hyvähuudot kajahtivat jälleen ilmoille. Koettaen suhtautua tilanteeseen mahdollisimman luontevasti Caesar kieltäytyi lopullisesti vastaanottamasta seppelettä, väkijoukon osoittaessa taas äänekkäästi suosiotaan, ja määräsi diadeemin talletettavaksi Kapitoliumiin. Viralliseen kalenteriin oli sitten pantava huomautus, että kansa oli sinä päivänä tarjonnut hänelle kruunua, ja että hän oli kieltäytynyt siitä. On todennäköistä, että Antonius, käsitettyään hankkeen rauenneen tyhjiin, löi kaiken leikiksi ja alkoi jälleen huitoa ympärilleen taikapiiskallaan, vieden väkijoukkoa pois forumilta samalla menolla ja pauhulla kuin millä hän oli sen sinne tuonutkin.

Heti tapahtuvan kuninkuuteen pääsemisen mahdollisuudet siirtyivät nyt tulevaisuuteen. Caesar aikoi lähteä Partiaan noin kuukauden kuluttua, ja hänelle on täytynyt olla selvää, että hänen oli syrjäytettävä valtaistuimeen tähtäävät toiveensa, kunnes edessä oleva sota oli käyty loppuun. Mitä taas Kleopatraan tuli, ei Caesar voinut näin ollen muuta kuin kehoittaa häntä valmistautumaan palaamaan Egyptiin ja odottamaan siellä, kunnes itä oli valloitettu, ja näyttää siltä kuin pettynyt ja huolestunut kuningatar ryhtyi lähiviikkojen kuluessa matkavalmistuksiin. Suetonius kertoo Caesarin antaneen hänelle hyvin runsaasti lahjoja ja kunnianosoituksia näinä heidän ystävyytensä viime päivinä, ja epäilemättä Caesar rohkaisi häntä parhaansa mukaan suurten ja korkealle tähtäävien tulevaisuudentoiveidensa selostuksilla. Oli vielä yksi mahdollisuus yksinvallan perustamiseksi ennen sotaa. Huhu tiesi kertoa Antoniuksen ja hänen ystäviensä aikovan tarjota maaliskuun 1 p:nä [Plutarkhos: Brutus] vielä kerran kruunua Caesarille, mutta siihen ei Kleopatra ole voinut suhtautua kovinkaan toivehikkaasti Lupercus-juhlassa sattuneen vastoinkäymisen takia. Caesarin vakuuttelut ovat tuskin kyenneet lohduttamaan kuningatarta, joka oli odottanut tulevansa tähän aikaan asetetuksi Rooman valtaistuimelle; hänen mielensä on varmaankin täyttynyt synkillä aavistuksilla, kun hän käski koota tavaransa ja valmistautui pienokaisineen pitkälle matkalle Välimeren poikki hänelle nyt ikäväksi käyneeseen Egyptiin.

X. CAESARIN KUOLEMA JA KLEOPATRAN PALUU EGYPTIIN

Ei voitane epäilläkään, ettei Antonius, jolla tulee olemaan niin tärkeä osa tämän teoksen toisessa osassa, tavannut Kleopatraa sangen usein Roomassa. Tehtyään sovinnon Caesarin kanssa alkukesällä vuonna 45 e.Kr. hän on varmaankin ollut alituinen vieras diktaattorin huvilassa, ja ryhtymällä ajamaan Kleopatran asiaa Caesarin mielen mukaan, kuten pian saamme nähdä, hän osoittaa, ettei hän ollut sokea kuningattaren suloudelle. Hänen kerrotaan, kuten olemme jo sanoneet, kohdanneen Kleopatran ja viehättyneen häneen jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hän saapui Aleksandriaan Gabiniuksen keralla auttamaan Kleopatran isää Auletesta takaisin horjuvalle valtaistuimelleen. Antonius oli luonteeltaan hetkellinen ja huikentelevainen, ja on vaikeata sanoa, mitä hän tähän aikaan todellisuudessa ajatteli Caesarista. Kun diktaattori oli Egyptissä, hoiti Antonius hänen asioitaan Roomassa, mutta sitten he syystä tai toisesta riitaantuivat sillä seurauksella, että Caesar Aleksandriasta palattuaan eroitti hänet palveluksestaan. On hyvin luonnollista, että Antonius oli siitä sangen suuruksissaan diktaattorille, ja oltiinpa tietävinään, että hän oli valmis vaikka saattamaan Caesarin hengiltä. Espanjan sodan loputtua riita kuitenkin unohtui, ja kuten olemme nähneet, oli se henkilö, joka tarjosi Caesarille kruunua Lupercus-juhlassa, juuri Antonius. Siitä huolimatta ei Caesar näytä luottaneen häneen täydellisesti, vaikka Antoniusta näyttää nyt pidetyn hänen kiihkeimpänä kannattajanaan.

Caesar ei ollut milloinkaan ollut etevä ihmistuntija. Hän oli kieltämättä nero ja sielullisesti harvinaisen voimakas ihminen, mutta imartelulle heikko. Ystävät, joita hän keräsi ympärilleen, olivat päässeet hänen suosioonsa liehittelemällä häntä ja kaunistelemalla hänen monia kummallisuuksiaan. Balbus ja Oppius, Caesarin läheisimmät seuralaiset, olivat lahjoiltaan keskinkertaisia, ja Publius Cornelius Dolabella, joka nousee nyt pinnalle, oli nuori seikkailija, jonka pyrkimys itsekkääseen hyötymiseen on varmasti ollut varsin ilmeinen. Vaikka hän oli vasta viidenkolmattavuotias, oli Caesar määrännyt hänet valittavaksi konsuliksi hänen itsensä lähtiessä itään, minkä toimenpiteen on täytynyt loukata vakavasti Antoniusta, koska Dolabella oli joitakin vuosia aikaisemmin lähennellyt Antoniuksen vaimoa Antoniaa siinä määrin, että suhde oli päättynyt avioeroon loukatun Antoniuksen lohduttautuessa menemällä sitten naimisiin nykyisen vaimonsa, Fulvian, kanssa. Caesarin tälle nuorelle lurjukselle antamat monet suosionosoitukset ovat niin ollen varmasti melkoisesti ärsyttäneet Antoniusta, ja sitä ajatellen onkin vaikeaa otaksua, että Caesarin asian menestyminen olisi ollut hänelle niin kallis kuin miltä näytti. Kaupungilla alkoikin toistamiseen kierrellä huhu, että Antonius punoi juonia Caesarin henkeä vastaan — tällä kertaa, omituista kyllä — yhdessä Dolabellan kanssa. Kuullessaan siitä diktaattori huomautti, »ettei hän pelännyt lihavia elostelijoita, vaan pikemminkin miehiä, jotka olivat kalpeita ja laihoja».

Cassius, äreä, mutta kiihkomielinen soturi ja poliitikko, joka oli taistellut Caesaria vastaan Pharsaloksessa, ja jonka Caesar oli sittemmin jalomielisesti armahtanut, oli juuri tätä jälkimmäistä tyyppiä. Hän oli varhaisesta nuoruudesta saakka vihannut yksinvaltaa kaikissa sen muodoissa, ja kerrotaan, että kun hänen koulutoverinsa Faustus, kuuluisan Sullan poika, koulussa kerran rehenteli isänsä yksinvaltaisella mahdilla, Cassius oli heti läimäyttänyt häntä päähän. Caesarin yritykset päästä valtaistuimelle kiihdyttivät tätä vihaa, ja salaliitto, jonka uhriksi diktaattori joutui, olikin todennäköisesti juuri Cassiuksen aikaansaama. Hanke pantiin alulle helmikuussa vuonna 44 e.Kr., ja kun Cassius ja hänen kumppaninsa olivat saaneet vaikutusvaltaisen ja toimeliaan Marcus Brutuksen mukaansa, kehittyi siitä nopeasti laaja salaliitto. »En pidä Cassiuksesta», kuultiin Caesarin kerran huomauttavan, »hän näyttää niin kalpealta. Mitä hänellä mahtanee olla mielessä?»

Mutta Brutusta kohtaan diktaattori tunsi mitä suurinta mieltymystä ja arvonantoa ja piti häntä yhteen aikaan asemansa todennäköisenä perijänäkin. Tämän vanhan ja hermostuneen itsevaltiaan rakkaus tuohon oppineeseen ja lupaavaan nuoreen mieheen, joka vehkeili häntä vastaan, ei voi olla vielä nytkään, niin monen vuosisadan kuluttua, herättämättä ikäviä tunteita, sillä Caesar oli ja on aina, moninaisista virheistään huolimatta, luonne, jonka suuruuden kaikki tunnustavat, ja josta täytyy yleensä pitää. Kun diktaattorille huomautettiin eräässä tilaisuudessa, että Brutus vehkeili häntä vastaan, vastasi hän: »Mitä? Luuletteko, ettei Brutus jaksa odottaa, kunnes tämä raihnas ruumis on päässyt lepoonsa?» Caesar ei pitänyt todennäköisesti niinkään mahdottomana sitä, että Brutus oli hänen oma poikansa, sillä Brutuksen äiti, Servilia, oli ollut ennen pojan syntymää ja kauan sen jälkeenkin niin läheisessä suhteessa Caesariin, ettei tämä otaksuma ollut tukea vailla. Brutus taas katsoi olevansa Servilian laillisen puolison poika ja laski sen nojalla polveutuvansa kuuluisasta Junius Brutuksesta, Tarqviniusten karkoittajasta. Cato, joka oli päättänyt itse päivänsä jouduttuaan häviölle Pohjois-Afrikassa Caesaria vastaan käydyssä sodassa oli Servilian veli ja Brutuksen vaimon, Porcian, isä. Sentähden on voitu otaksua, että Brutus olisi tuntenut melkoista vastenmielisyyttä diktaattoria kohtaan, varsinkin sen jälkeen kuin Caesar julkaisi myrkyllisen Anti-Catonsa. Mutta hänellä on ollut aivan yhtä paljon syytä olla Caesarille myötätuntoinenkin, sillä hänen isänsä oli menettänyt henkensä Pompeiuksen toimesta, minkä Caesar oli siis välillisesti kostanut. Brutus oli kuitenkin korkeiden periaatteiden ilmapiirissä elävä nuori mies, joka ei sallinut sellaisten seikkojen, kuten äitinsä viettelemisen, enonsa ja appensa tuhoamisen ja sen verisen sodan, jota hänen isänsä surmaaja ja appensa vihollinen kävivät keskenään, vaikuttaa katsantokantaansa. Nuorempana hän oli periaatteellisista syistä kieltäytynyt puhuttelemasta Pompeiusta, mikä oli hyvin ymmärrettävää, mutta kun kansalaissota puhkesi, asettui hän kaiken sen vastenmielisyyden yläpuolelle, jota hän oli isänsä muiston takia tuntenut Pompeiuksen puoluetta kohtaan, ja meni riidassa Pompeiuksen puolelle, pitäen hänen asiaansa oikeampana. Ponpeiuksen sanotaan ällistyneen siinä määrin, kun tämä kunnollinen nuori mies ilmestyi hänen leiriinsä, johon kukaan ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, ja jossa kukaan ei erikoisesti toivonut hänen läsnäoloaan, että hän syleili Brutusta ihan kuin kadonnutta lammasta, joka oli tullut takaisin. Sitten tuli Pharsaloksen taistelu, ja Brutus pakeni toisten mukana. Hänen ei olisi kuitenkaan tarvinnut pelätä henkeään, sillä Caesar oli mitä jyrkimmin kieltänyt, ettei hänelle saanut tehdä mitään vahinkoa, ei taistelussa eikä sitä seuraavassa pakolaisten takaa-ajossa. Larissasta, johon hän oli paennut, hän kirjoitti sitten Caesarille kirjeen, ilmoittaen olevansa periaatteellisesti valmis antautumaan, ja kerrotaan, että muistellessaan Servilian seurassa viettämiään monia rattoisia hetkiä Caesar armahti hänet heti ja antoi hänelle paljon suosionosoituksia. Silloin Brutus, periaatteiden mies kun oli, ilmiantoi Pompeiuksen ja kertoi Caesarille, mihin tämä oli paennut — siitä johtui, että diktaattori saapui Egyptiin sinä lokakuun aamuna, josta olemme lukeneet.

Brutus oli älykäs nuori mies, jonka kirjoitukset ja puheet olivat täynnä periaatteita ja ytimekkäitä ajatuksia, mutta hänen esiintymisensä oli silti eloisaa ja tulista. Caesarin sanotaan kerran, kun hän kuunteli jonkin verran ymmällä Brutuksen puheen tuimaa sävyä, huomauttaneen: »En tiedä, mitä tämä nuori mies tarkoittaa, mutta mitä hyvänsä hän tarkoittaneekin, hän tarkoittaa sitä toden teolla». Brutus uskoi olevansa, kuten hän olikin, hyvin luja ja oikeamielinen ja oli totuttautunut pysymään kylmänä kaikelle imartelulle ja liehittelyille. Hänellä oli tapana sanoa, että miehen, joka ei kyennyt miehuutensa päivinä sanomaan »ei» ystävilleen, oli täytynyt käyttäytyä sangen huonosti nuoruutensa aikana. Cassius, joka oli Brutuksen lanko, piti tämän esikuvallisen nuoren miehen liittymistä salaliittoon sangen suotavana ja pyysi häntä siinä mielessä olemaan läsnä senaatin istunnossa maaliskuun 1 p., jolloin Caesarista piti kuulopuheiden mukaan tehtämän kuningas. Brutus vastasi jäävänsä varmasti pois sinä päivänä. Mutta Cassius ei hellittänyt, vaan kysyi, mitä Brutus tekisi, jos Caesar vaatisi häntä tulemaan saapuville. »Siinä tapauksessa», lausui Brutus juhlallisesti, »on velvollisuuteni, ei vaieta, vaan nousta rohkeasti ja kuolla maani vapauden puolesta». Näin ollen oli selvää, ettei häntä ollut vaikea saada periaatteellisesti antamaan apuaan murhattaessa Caesaria, miestä, joka oli säästänyt hänen henkensä Pharsaloksessa, mutta joka oli siitä huolimatta kansan vihollinen. Salaliittolaiset panivat siinä tarkoituksessa hänen virkaistuimelleen paperilappusia, joihin oli kirjoitettu: »Herää, Brutus!» tai »Et ole oikea Brutus!», ja piirtelivät Junius Brutuksen patsaaseen lauseita: »Jospa meillä olisi nyt Brutus!» tai »Jospa Brutus eläisi vielä!» Näin he valmistelivat maaperää, ja pohdittuaan asiaa vakavasti joitakin päiviä Brutus tuli siihen vakaumukseen, että hänen tuskallinen velvollisuutensa oli periaatteellisista syistä päättää Caesarin päivät.

Salaliittoon kuului maaliskuun 1 p. noin kuusi- tahi kahdeksankymmentä senaattoria, useimmat diktaattorin ystäviä, ja jos Caesar olisi silloin koettanut julistautua kuninkaaksi, olisi hän tullut heti murhatuksi. Mutta liikkeellä oli niin paljon huhuja häneen kohdistuneista vehkeilyistä, ettei hän uskaltanut ryhtyä mihinkään, ja päivä kului rauhallisesti. Hän oli suunnitellut lähtevänsä Roomasta maaliskuun 17 p., minkä johdosta ajateltiin hänen viimeisen käyntinsä senaatissa maaliskuun 15 p. tahi hänen lähtönsä pääkaupungista voivan nostattaa sellaisen mielenosoituksen hänen hyväkseen, että seurauksena saattaisi olla kruunun antaminen hänelle kuin jäähyväislahjaksi. Salaliittolaiset päättivät sentähden murhata hänet 15 p., maaliskuun iduksena, jolloin hän tulisi todennäköisesti viimeisen kerran senaattiin diktaattorina.

Brutuksen mieli kävi luonnollisesti sitä synkemmäksi, kuta lähemmäksi päivä tuli. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnioitettava mies, mutta hänen halunsa näytellä elämässä korkeiden periaatteiden sanelemaa osaa teki hänestä sen nojalla, että hän oli todellisuudessa heikko luonne, usein selkärangattoman. Hänen vaikutteensa olivat tässäkin tapauksessa varmasti isänmaallisia ja jaloja, mutta hänen on täytynyt kysyä itseltään monta kertaa, oliko niin, että se, minkä hän uskoi olevan velvollisuutensa maataan kohtaan, syrjäytti kokonaan sen, minkä hän tiesi velvollisuudekseen hyvää suojelijaansa kohtaan. Tämä katkera sisäinen taistelu sai hänet heittelehtimään ja kääntelehtimään yövuoteella lepoa saamatta, ja hänen vaimonsa Porcia, joka huomasi hänen tuskansa, pyysi häntä avaamaan sydämensä hänelle. Silloin Brutus ilmaisi hänelle salaliiton pannen siten vaaraan kaikkien toveriensa hengen.

Omituinen synkkyys näyttää näihin aikoihin levinneen Rooman ylle, ja mahdollisesti huhut salaliiton olemassaolosta saivat tämän unohtumattoman murhenäytelmän henkilöt tuntemaan elävänsä kummallisessa, aavistelevassa ilmapiirissä. Caesar jatkoi sotaretkensä valmisteluja tavalliseen asialliseen tapaansa ja hankki rahaa yhtä häikäilemättömästi ja kekseliäästi kuin ennenkin, mutta historioitsijan ei tarvitse ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että hän ja hänen apulaisensa olivat nyt alakuloisia ja masentuneita. Salaliittolaisten enemmistö oli hänen ystäviään ja työtovereitaan, monet miehiä, jotka olivat olleet hänen vihollisiaan kansalaissodassa, mutta jotka hän oli armahtanut ja asettanut luottamustoimiin omassa hallituksessaan. Hän näyttää asuneen tähän aikaan Calpurnian luona kaupunkiasunnossaan ja työskennelleen niin ahkerasti, ettei hänellä ollut aikaa käydä montakaan kertaa Kleopatraa katsomassa. [Suetoniuksen mukaan Kleopatra olisi jo tällöin palannut Egyptiin, mutta eräs Ciceron kirje, joka on kirjoitettu seuraavassa kuussa, osoittaa hänen olleen edelleen Roomassa.] Kuningattaren on täytynyt niin ollen elää mieltä synkistävässä epätietoisuudessa. Maaliskuun 1 p., jolloin yksinvallan julistamisen oli odotettu tapahtuvan, oli mennyt, eikä diktaattori ole voinut lohduttaa häntä enää muulla kuin sillä toiveella, että heidän yhteinen päämääränsä saattoi tulla vieläkin saavutetuksi ennen hänen lähtöään. Kolmivuotiaasta Caesarionista puhuessaan hänen on täytynyt sanoa Kleopatralle, ettei Kleopatra voinut odottaa mitään, ennenkuin valtaistuin oli perustettu, koska aika oli ilmeisesti sellainen, ettei hänen sopinut määrätä avutonta lasta perillisekseen. Hänen sisarenpoikansa Octavianus, joka oli toimelias ja tarmokas nuori mies, oli tuleva hänen seuraajakseen, jos hän sattuisi kuolemaan, ennenkuin oli päässyt kruunuun käsiksi, ja hänen suuri omaisuutensa jaettaisiin. Diktaattori on varmaankin muistellut Aleksanteri Suuren pientä poikaa, joka murhattiin melkein heti isänsä kuoltua, eikä ole tietystikään tahtonut asettaa omaa poikaansa samalle kohtalolle alttiiksi jättämällä hänet ahneiden holhoojien armoille. Muta Kleopatra viivytteli yhä lähtöään siinä toivossa, että tuo suuri tapaus tulisi tapahtumaan maaliskuun 15 p., voidakseen palata Egyptiin ainakin siitä tietoisena, että hänen asemansa Caesarin vaimona oli varmalla pohjalla.

Yleinen synkkyys vaikutti omituisesti ihmisiin, ja kaupungilla alkoi liikkua merkillisiä juttuja kummallisista, pahaa tietävistä enteistä ja ilmiöistä. Taivaalla näkyi salaperäisiä tulia ja keskiyöllä kuultiin hirveätä ja selittämätöntä melua. Joku sanoi nähneensä joukon aaveita taistelevan keskenään, ääriviivoiltaan valkohehkuisina, ikäänkuin olisivat olleet tulessa; ja toiset olivat panneet merkille, että parvi outoja pahanilman lintuja istahti kerran forumille. Erään kerran, kun Caesar suoritti uhrimenoja, ei uhrieläimellä ollutkaan sydäntä, mikä oli mahdollisimman paha enne, ja merkit, joista aamuisin katsottiin, minkälainen päivä oli oleva, olivat toisina päivinä mitä epäsuotuisimmat. Eräs vanha ennustaja, joka oli ehkä saanut vihiä salaliitosta, kehoitti diktaattoria kavahtamaan maaliskuun idusta, mutta Caesar, jonka rohkeus oli aina ilmiömäinen, ei välittänyt ennustajan varoituksesta.

Iduksen aattona Caesar söi illallista ystävänsä Marcus Lepiduksen keralla, ja sillä aikaa kuin hän allekirjoitti joitakin hyväksyttäviksi tuotuja kirjeitä, sattui keskustelu koskettelemaan kuolemaa, jolloin esitettiin kysymys, minkälainen kuolema oli katsottava miellyttävimmäksi. Diktaattori katsahti ylös papereistaan ja sanoi lujasti: »Äkillinen!» — toivomus, joka oli hänen ystäviensä toimesta toteutuva seuraavana päivänä. Plutarkhos kertoo, että kun Caesar sinä yönä lepäsi vuoteellaan, lensivät kaikki ikkunat ja ovet hänen talossaan äkkiä selkoselälleen kuin tuiman tuulenpuuskan painosta kirkkaan kuutamon tulviessa sisään. Calpurnia nukkui hänen vierellään uneen vaipuneena, mutta Caesar kuuli hänen soperrelevan katkonaisia sanoja ja nyyhkyttävän katkerasti kuin syvimmästä surusta, ja kun Caesar herätti hänet, sanoi hän uneksineensa, että Caesar oli murhattu. Caesar on tietysti käsittänyt unen todennäköisesti johtuneen ennustajan sanoista ja niiden aiheuttamasta pelosta, mutta Calpurnian kiihkeä pyyntö, ettei hän poistuisi kotoa seuraavana päivänä, teki häneen joka tapauksessa vakavan vaikutuksen.

Salaliittolaiset kerääntyivät aamulla hallintorakennusten siihen osaan, johon senaatin oli määrä sinä päivänä kokoontua. Paikka, jonka he olivat valinneet, oli teatteriin johtava pylväskäytävä, jonka perällä oli avara syvennys, jossa seisoi Pompeiuksen kuvapatsas [nykyisen Campo dei Fiorin läheisyydessä]. Monet heistä olivat julkisia virkamiehiä, joiden tehtävänä oli käsitellä ja ratkaista heille esitettyjä asioita, ja heidän sanotaan kaikkien esiintyneen niin tyynesti, ettei pienintäkään hermostuneisuutta tahi hajamielisyyttä ollut huomattavissa. Brutus varsinkin kunnostautui siinä suhteessa. Hänen kerrotaan aivan kylmästi huomauttaneen, kun eräs valituksen tekijä kieltäytyi tyytymästä hänen tuomioonsa ja uhkasi vedota Caesariin, että »Caesar ei estä eikä tahdokaan estää minua noudattamasta lakia».

Tämä rauhallisuus alkoi kuitenkin hävitä, kun huomattiin diktaattorin viivyttelevän kotoa lähtöään. Levisi huhu, että hän oli päättänyt olla tulematta senaattiin sinä päivänä, ja pian alettiin ajatella sen voivan merkitä sitä, että salaliitto oli tullut ilmi. Vehkeilijät hermostuivat lopulta siinä määrin, että he lähettivät erään Decimus Brutus Albinuksen, johon diktaattorin tiedettiin luottavan, hänen kotiinsa kehoittamaan häntä kiiruhtamaan. Decimus tapasi hänet juuri laatimasta määräystä senaatin istunnon siirtämisestä, sillä Calpurnian pelon tekemää vaikutusta oli vielä tehostanut se, että auguurit olivat ilmoittaneet enteiden olleen epäsuotuisia. Nyt oli tehtävä, mitä tehtävissä oli, ja siinä mielessä Decimus ilmoitti Caesarille jotakin, jonka todenperäisyydestä ei voida enää saada selvyyttä. Hän nimittäin sanoi diktaattorille, että senaatti oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle sinä päivänä kaikkien Italian ulkopuolella olevien Rooman alueiden kuninkaan nimen ja oikeuttaa hänet pitämään kuninkaallista diadeemia kaikkialla sekä maalla että merellä, paitsi ei Italiassa [Plutarkhos: Caesar], ja lisäsi, ettei Caesarin pitänyt antaa senaattoreille aihetta sanoa hänen loukanneen senaattia siirtämällä niin tärkeän kokouksen vain naisen unien johdosta.

Voimme uskoa, ettei Caesarin riemastuksella ja kiihtymyksellä ollut mitään rajaa, kun hän kuuli tämän uutisen. Kaivattu hetki oli vihdoinkin koittanut. Hänestä oli vihdoinkin tuleva kuningas, ja alueet, jotka hän oli saapa, olivat ilmeisesti vain ensimmäinen erä siitä paljoa suuremmasta lahjasta, jonka hän tuli varmasti aikanaan saamaan. Viime viikkojen epäilykset ja synkät mietteet olivat siinä samassa kaikki poissa, sillä tänä päivänä hän oli hallitseva kuninkaana valtakuntaa, jonka vertaista ei oltu milloinkaan nähty. Mitä siis merkitsi, ettei hän ollut itse Roomassa muuta kuin diktaattori? Hän sijoittaisi kuninkaallisen pääkaupunkinsa muualle — Aleksandriaan tahi ehkä Troijan paikalle. Hänelle kävisi mahdolliseksi naida Kleopatra ja liittää tämän alueet omiinsa. Calpurnia voisi olla edelleenkin Roomassa lapsettoman diktaattorin vaimona ja sisarenpoika Octavianus hänen virallinen perillisensä Italiassa, mutta isänmaan ulkopuolella olisi kuningatar Kleopatra hänen puolisonsa ja heidän pikku poikansa hänen perillisensä ja seuraajansa. Tilanteen mahdottomuus johtaisi siihen, että Rooma tunnustaisi hänet sangen pian kuninkaaksi myös Italiassa. Hän oli todennäköisesti usein harkinnut Kleopatran kanssa tämmöisen ratkaisun mahdollisuuksia, sillä ajatuksesta julistaa hänet kuninkaaksi Italian ulkopuolella oli ollut jo puhetta, ja hänen on nyt täytynyt ajatella, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tämä senaatin odottamaton päätös tuon mahdottoman ajatuksen toteuttamisesta tekisi kuningattaren. Hänen alueistaan tulisi tosiasiallisesti egyptiläis-roomalainen valtakunta heti, kun hän naisi Egyptin kuningattaren ja tekisi Aleksandrian yhdeksi pääkaupungikseen; ja kun Rooma kutsuisi hänet lopulta hallitsemaan myös Italiaa, näyttäisi tilanne sellaiselta, että Egypti olikin liittänyt Rooman alueisiinsa eikä päinvastoin. Kuinka se hivelisikään Kleopatraa, jonka suku oli niin kauan pelännyt roomalaisten tekevän lopun Egyptin itsenäisyydestä.

Tarttuen Decimuksen käteen Caesar nousi ja lähti heti senaattiin, sillä hänen kunnianhimoiset, vanhat aivonsa olivat täyttyneet luottamuksella ja toivolla ja hän oli unohtanut kaikki pahat enteet. Matkalla koetti kaksi henkilöä, eräs palvelija ja eräs puhetaidon opettaja, ilmoittaa hänelle vaarasta, ja ennustajakin, joka oli kehoittanut häntä kavahtamaan maaliskuun idusta, toisti varoituksensa, mutta Caesar ei ollut nyt sillä tuulella, että hän olisi luopunut elämyksestä, jonka päivä hänelle lupasi. Ja hengenvaaran uhka on voinut olla juuri se oleellinen tekijä, joka kiihoitti ja kiinnosti häntä, sillä hän oli aina vaaran hetkellä parhaimmassa vireessä.

Salaliittolaiset odottivat sillä aikaa Pompeiuksen hallissa tuskallisen levottomuuden vallassa, peläten saavansa joka hetki kuulla, että hanke oli paljastettu. Heidän on täytynyt huomata, että siitä tiedettiin ulkopuolellakin, ja kun Popilius Lama, eräs senaattori, joka ei kuulunut heihin, kuiskasi Brutukselle ja Cassiukselle salaisuuden tulleen ilmi, mutta että hän toivotti heille menestystä, on heidän ollut varmasti hyvin vaikea salata tunteitaan. Sitten tuotiin sana, että Porcia oli saanut hysteerisen kohtauksen jännityksen aiheuttamasta mielenjärkytyksestä, minkä takia Brutuksen on täytynyt pelätä hänen ilmaisevan siinä tilassa kaiken.

Lopulta nähtiin Caesarin kuitenkin tulevan, mutta se mielihyvän ja helpoituksen tunne, joka nyt seurasi, haihtui samassa, kun huomattiin, että Popilius Lama, joka oli sanonut tietävänsä kaiken, meni Caesaria vastaan ja syventyi hänen kanssaan vakavaan keskusteluun. Keskustelu päättyi kuitenkin sen kummemmitta seurauksitta, ja Caesar astui curiaan, johon senaatin oli määrä kokoontua. Eräs Trebonius sai tehtäväkseen puhutella Antoniusta ja pidättää häntä etuhuoneessa, sillä oli päätetty, ettei häntä murhattaisi, vaikka hän olikin diktaattorin oikea käsi, vaan koetettaisiin kauniilla puheilla taivuttaa hänet isänmaanystävien puolelle, sitten kuin teko oli tehty.

Kun Caesar astui istuntosaliin, tervehti koko senaatti häntä nousemalla kunnioittavasti seisoalleen. Diktaattori meni istuimelleen ja kun hän oli istuutunut, astui yksi salaliittolaisista, nimeltä Tullius Cimber, hänen eteensä, aikoen ilmeisesti anoa armahdusta maasta karkoitetulle veljelleen. Toiset ryhmittyivät heti ympärille, painautuen niin lähelle, että Caesarin oli pakko pyytää heitä siirtymään hiukan taemmas. Sitten hän, ikäänkuin aavistaen jotakin, hypähti äkkiä ylös, jolloin Tullius kävi kiinni hänen togaansa ja riuhtaisi sen hänen yltään, niin ettei Caesarille jäänyt hintelän vartalonsa verhoksi muuta kuin ohut mekko. Samassa iski eräs Casca-niminen senaattori, jolle diktaattori oli juuri antanut virkaylennyksen, häntä tikarillaan olkapäähän, jolloin Caesar tarttui häntä käsivarteen ja huudahti kiivaasti: »Lemmon Casca, mitä sinä teet?» Nyt iski Cascan veli häntä kylkeen, ja Cassius, jonka hän oli armahtanut Pharsaloksen taistelun jälkeen, sivalsi häntä kasvoihin; Bucolianus upotti puukkonsa hänen selkäänsä, ja Decimus Brutus, joka oli juuri äsken rohkaissut häntä tulemaan senaattiin, haavoitti häntä vatsaan. Caesar puolustautui kuin villi eläin [Appianus], iski stiluksellaan [rautainen piirustuspuikko, jolla kirjoitettiin vahatauluihin] oikeaan ja vasempaan, ja onnistui, yltäpäältä verissä, murtautumaan veitsikehän läpi vanhan vihollisensa Pompeiuksen patsaan juurelle. Hän oli juuri tarttunut Cascaa toisen kerran käsivarteen, mutta nähdessään samassa hellimänsä Marcus Brutuksen lähestyvän häntä paljastettu tikari kädessä hän hellitti otteensa ja huokaisi: »Sinäkin, Brutus — poikani!» [Toiset kirjailijat sanovat hänen huudahtaneen vain: »Sinäkin, Brutus!», toiset, että hän lisäsi sanan »poikani». Mutta on sellaisiakin, jotka eivät kerro hänen sanoneen mitään.] ja lyyhistyi permannolle. Murhaajat olivat heti hänen kimpussaan tikareineen, joita käytettiin sellaisella kiihkolla, että he haavoittivat toisiaankin ja melkeinpä kompastelivat hänen hervottomaan ruumiiseensa, joka lepäsi verilammikossa.

Heti kuin kaikki elämän merkit olivat hävinneet, suuntasivat salaliittolaiset katseensa muuhun senaattiin, mutta näkivät kummakseen kaikkien pakenevan kauhistuneina rakennuksesta. Brutus oli valmistautunut pitämään heille puheen, heti kuin murhatyö oli tehty, mutta curiassa ei ollut enää ketään häntä kuulemassa. Hän ja hänen kumppaninsa olivat sentähden ymmällä, mitä tehdä, mutta poistuivat sitten, tikareitaan hermostuneesti heristellen ja huudellen vapauden ja tasavallan tunnussanoja. Kaikki pakenivat koteihinsa heidän lähestyessään, ja Antonius, peläten, että hänetkin murhattaisiin, pukeutui valepukuun ja kiiruhti sivukatuja myöten taloonsa. Salaliittolaiset asettuivat Kapitoliumiin ja pysyivät siellä, kunnes senaattorien lähettämä lähetystö sai heidät tulemaan alas forumille. Brutus nousi puhujalavalle ja puhui väkijoukolle, joka suhtautui häneen verraten sävyisästi, mutta kun toinen puhuja, Cinna, teki katkeria syytöksiä vainajaa vastaan, karkoitti kansanjoukko salaliittolaiset takaisin Kapitoliumiin, jossa he viettivät yönsä.

Kun hälinä oli pimeän tultua asettunut, meni Antonius forumille, jonne, kuten hän oli kuullut, Caesarin ruumis oli tuotu; ja siellä kuutamossa hän katseli vielä kerran vanhan, ylpeän isäntänsä kasvoja. Siellä hän kohtasi Calpurniankin ja otti samalla ilmeisesti tämän pyynnöstä huostaansa kaikki diktaattorin paperit ja arvoesineet.

Seuraavana päivänä julistettiin Antoniuksen ehdotuksesta yleinen armahdus ja asioista neuvoteltiin sovinnollisesti. Päätettiin, että Caesarin testamentti avattaisiin, mutta sisällön on täytynyt olla yllätys kummallekin puolueelle. Vainaja määräsi kaikille Rooman asukkaille 300 sestertiusta kullekin (noin 600 mk) ja lahjoitti vielä Rooman kansalle Tiberin takaiset suuret tiluksensa, puutarhansa ja huvilansakin, jossa Kleopatra nyt asui. Muusta jäämistöstä oli kolme neljäsosaa annettava Octavianukselle ja yksi neljäsosa hänen toisille sisarenpojilleen Lucius Pinariukselle ja Quintus Pediukselle, puolet kummallekin. Octavianus oli oleva hänen virallinen perillisensä, ja hän nimitti useampia holhoojia siltä varalta, että hänelle sattuisi syntymään poika hänen kuoltuaan.

Ruumis lepäsi näytteillä forumilla noin viisi vuorokautta koko kaupungin ollessa jatkuvasti rajussa kuohumistilassa. Hautajaiset määrättiin lopulta pidettäviksi maaliskuun 20 p. [Ferrero todistaa, että maaliskuun 19 p. oli julkinen juhlapäivä, feriae publicae, jolloin hautajaisia ei voitu pitää. Ja myöhempään kuin seuraavaan päivään ei niitä ole juuri voitu siirtää.], jolloin Antonius meni illan suussa forumille. Kansanjoukko seisoi valittaen ja vaikeroiden ruumiin vaiheilla, sotilaat löivät kilpiään yhteen ja naiset itkivät vainajaa vihlovasti voivotellen. Antonius alkoi laulaa jonkinlaista kuolinhymniä Caesarin ylistykseksi, jonka hän keskeytti aina pari säettä lausuttuaan, ojentaen käsivartensa kuollutta kohti ja purskahtaen äänekkääseen itkuun. Ympärillä seisovat jatkoivat sillä aikaa laulua ja lopulta koko kansanjoukko yhtyi vähitellen lauluun, antaen tämän hautajaismenoihin kuuluvan tavanomaisen itkuvirren liikuttamana myöten murhetunnelmalleen ja toistellen yksitoikkoisesti Acciuksen säettä: »Pelastin ne, jotka antoivat minulle kuoleman». Sitten Antonius pani murhatun diktaattorin vaatteet, joissa oli niin monta tikarinpistoa, keihäänkärkeen ja pystytti ne kaikkien nähtäviksi, ja seisoen tämän kaamean todistuskappaleen vieressä hän piti kuuluisan ruumispuheensa. Kun hän kertoi kansalle Caesarin sille antamista lahjoista ja osoitti kädellään verisiä vaatteita, yltyi rahvas hillittömään raivoon salaliittolaisia kohtaan ja vannoi heille kostoa. Joku muistutteli mieliin, mitä Cinna oli puhunut joitakin päiviä sitten, ja joukosta alkoi heti kuulua huutoja, jotka vaativat Cinnan verta. Eräs vähemmän tunnettu runoilija, hänkin nimeltään Cinna, sattui olemaan läsnä, ja kun joku ystävä puhutteli häntä tuolla vihatulla nimellä, luulivat ympärillä seisojat, että hän oli se roisto, jonka henkeä kansa parhaillaan vaati. He kävivät siekailematta käsiksi onnettomaan runoilijaan ja repivät hänet jäsen jäseneltä palasiksi. Sitten raastettiin penkit, pöydät ja kaikki, mikä polttopuuksi kelpasi, paikoiltaan ja niistä pystytettiin temppelien ja muiden julkisten rakennusten keskelle suunnaton rovio, jonka huipulle diktaattorin purppuraan ja kultaan kääritty ruumis nostettiin. Soihtuja kiidätettiin alle, ja pian hulmusivat liekit korkealle, valaisten ympärille ryhmittyneiden hurjia kasvoja ja heittäen kummallisesti häilyviä varjoja punoittaville seinille ja pilaristoille, paksun savupatsaan peittäessä kuun, joka alkoi juuri kohota näkyviin kattojen ja päätyjen takaa. Silvottu ruumis hävisi pian liekkeihin, ja kun sitä ei enää näkynyt, sieppasivat katselijat roihuavia kekäleitä roviosta ja syöksyivät kaduille, uhaten polttaa salaliittolaisten talot. Hautarovion hiillos hehkui koko yön, ja kesti varmaankin monta tuntia, ennenkuin rauha palautui kaupungilla. Kansan kiihtymys asettui seuraavana päivänä, kun kaikki ne, joille julkisten asioiden hoito oli uskottu, kokoontuivat yhdessä neuvottelemaan tilanteesta, ja senaatti kuittasi kaiken, mitä oli tapahtunut julkaisemalla lain, joka tunnetaan nimellä Yleinen armahdus. Brutuksen, Cassiuksen ja salaliiton muiden johtomiesten oli lähdettävä Roomasta, mutta he saivat kukin suuria virkoja etäisissä maakunnissa, ja pääkaupungin asiat uskottiin suurimmaksi osaksi Antoniuksen käsiin.

Kleopatran on täytynyt olla nämä päivät pohjiaan myöten järkytetty. Hän oli menettänyt Caesarin, kalleimman ystävänsä ja rakastajansa, ja samalla myös sen suuren valtakunnan, jonka Caesar oli hänelle luvannut. Hän ei ollut enää maailman tuleva kuningatar, vaan, kuten ennenkin, vain Egyptin horjuvan valtaistuimen hallitsijatar. Hän lienee sitäpaitsi pelännyt, että hänenkin henkensä oli vaarassa samoin kuin pikku Caesarin. Diktaattorin testamentin on täytynyt olla hänelle vielä uusi isku, vaikka hän todennäköisesti tiesikin jo sen perusajatuksen, ja hän on varmaankin katkerin mielin ajatellut, kuinka erilainen hänen asemansa olisi ollut, jos heille olisi suotu vain yksikin päivä lisää. Saattoihan olla totta, että senaatti oli aikonut tarjota maakuntien valtaistuinta Caesarille tuona kohtalokkaana iduksena, missä tapauksessa hän olisi varmasti muuttanut testamenttinsa tilannetta vastaavaksi, ellei hän ollut jo tehnytkin sitä, kuten väitetään. Oli syytä otaksua, että testamentti Caesarionin hyväksi oli todellakin laadittu, mutta Calpurnia oli ehkä hävittänyt sen, koska sitä ei löydetty mistään. Mitä oli hänen, Kleopatran, tehtävä? Milloin tulisi Octavianus vaatimaan Caesarin hänelle lahjoittamaa omaisuutta ja asemaa? Oliko hänen heti julistettava pikku poikansa Caesarin lailliseksi perilliseksi, vai oliko hänen paettava maasta?

Minusta näyttää aivan varmalta, että hän on tässä pulassaan kysynyt neuvoa Antoniukselta, siltä ainoalta mieheltä, joka oli tarttunut lujalla kädellä tilanteen sotkuisiin lankoihin, ja pyytänyt häntä kannattamaan Caesarionin oikeuksia. Ellei Caesarionia tahdottu virallisesti tunnustaa Caesarin pojaksi, tuli hän olemaan kaikkea merkitystä vailla ja menettämään kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta Egyptin valtaistuimenkin. Jos hänet taas, Antoniuksen tukemana, tunnustettiin julkisesti diktaattorin lapseksi, ei ollut lainkaan mahdotonta, etteikö tuota verraten vähän tunnettua Octavianusta voitu syrjäyttää ainiaaksi. Caesar oli mieltynyt tähän hämärään sisarenpoikaansa Espanjan sodassa. Octavianus oli, vaikka hän oli vielä heikko ankaran sairauden jälkeen, lähtenyt pyrkimään Caesarin luo osoittaen ripeyttä, joka herätti Caesarissa ihailua. Hän oli joutunut matkalla haaksirikkoon, keinotellut sitten itsensä enonsa leiriin vihollisen miehittämiä teitä myöten ja taistellut hänen rinnallaan. Hän oli nyt Appolloniassa harjoittamassa opintojaan ja aikoi liittyä Caesariin tämän matkalla itään. Jos hänet voitiin estää saapumasta Roomaan, oli peli kuningattaren käsissä, ja minä olen sitä mieltä, että Kleopatra on esittänyt Antoniukselle jotakin tämäntapaista vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Antonius on todennäköisesti taas omasta puolestaan käsittänyt, että asettamalla Octavianuksen Caesarin istuimelle hän menettäisi valtansa, mutta jos hän tukisi pikku Caesarionia, tulisi hän olemaan kaikkivaltias hallitsija monta vuotta. Hän voisi ottaa vainajan paikankin Kleopatran puolisona ja nousta valtaistuimelle poikapuolensa oikeuksien nojalla. [Minkä hän lopulta yritti tehdäkin, kuten saamme nähdä.]

Näyttää siis siltä, että hän pyysi Kleopatraa jäämään toistaiseksi Roomaan. Pian sen jälkeen hän ilmoitti senaatissa, että Caesar oli tunnustanut pikku Caesarionin lailliseksi pojakseen. Oppius, joka kannatti Octavianusta, kielsi sen heti ja vaivautui lopulta kirjoittamaan pienen kirjasenkin Antoniuksen ilmoituksen kumoamiseksi.

Nuoresta Dolabellasta tuli nyt konsuli, ja ollen huonoissa väleissä Antoniuksen kanssa hän osoitti heti vihamielisyyttään diktaattori-vainajan ystäville ryhtymällä väkivaltaisuuksiin heitä kohtaan. Caesar oli ennen kuolemaansa määrännyt Syyrian Dolabellalle ja Makedonian Antoniukselle, mutta vapauttaakseen Rooman diktaattorin murhaajien kiusallisesta läsnäolosta senaatti oli nyt antanut Makedonian ja Syyrian Marcus Brutukselle ja Cassiukselle, jotka keräilivät parhaillaan joukkojaan lähteäkseen turvallisesti maakuntiinsa. Antoniuksella ja Dolabellalla oli siis poliittisia syitä liittyä yhteen, ja pian näemmekin heidän työskentelevän yhteisvoimin Brutuksen ja Cassiuksen nujertamiseksi.

Tilanteen ollessa näin pulmallinen levisi Roomassa äkkiä uutinen, että nuori Octavianus oli tulossa kaupunkiin vaatimaan sitä, mikä oli hänelle tuleva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias. Rooma jätti salaliittolaisia koskevan kysymyksen sikseen ja jakautui kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti tulokasta ja toinen Antoniusta. Historioitsijat sanovat yleensä, että Antonius ajoi vain omia pyyteitään, tahtoen raivata Octavianuksen tieltään ja anastaa Caesarin vallan asevoimalla. Jos asia on siten, niin miksi hän ilmoitti senaatissa, että Caesarion oli diktaattorin poika? Mitä hänellä oli julkisesti pantavana Octavianuksen vaatimusten vastapainoksi, ellei sitä, että hän kannatti Caesarin poikaa? Saamme nähdä, että hän myöhemmin puhui Rooman valtaistuimesta aina Caesarionin puolesta, ja minun mielestäni on hyvinkin mahdollista, että hän oli jo asettunut tälle kannalle ainakin osittain.

Roomassa alettiin nyt vakavasti pelätä kansalaissodan puhkeamista, ja tilanne oli niin uhkaava, että Kleopatraa kehoitettiin lähtemään Egyptiin poikansa kanssa ja odottamaan siellä taistelun tulosta. On hyvin todennäköistä, että Antonius kiirehti häntä palaamaan omaan maahansa vain hankkimaan hänelle joukkoja ja laivoja. Oli miten oli, kuningatar lähti Roomasta joitakin päiviä ennen huhtikuun 15:ttä, jolloin Cicero kirjoitti Sinuessasta, Rooman läheltä, Atticukselle, ilmoittaen, että Kleopatra oli paennut.

Kun hän purjehti Välimeren poikki takaisin Egyptiin, on satojen tulevaisuudensuunnitelmien täytynyt askarruttaa hänen mieltään. Epätoivo, joka oli vallannut hänet diktaattorin kuollessa, kun kaikki hänen suuret toiveensa näyttivät menneen pirstoiksi, on nyt voinut muuttua kiihkeäksi haluksi aloittaa taistelu uudelleen. Caesar oli kuollut, mutta hänen suuri henkensä eli hänen pienessä pojassaan, jonka puolesta, kuten Kleopatra uskoi, Antonius taistelisi, koska se oli Antoniukselle itselleenkin edullista. Diktaattorin Aleksandriaan jättämät legioonat asettuisivat varmasti hänen, Kleopatran, puolelle, ja hän nostattaisi Egyptin kaiken rikkauden ja voiman Octavianusta vastaan. Tuleva sota käytäisiin hänen puoleltaan vain sen valtaistuimen pystyttämiseksi, jonka puolesta Caesar oli antanut henkensä, ja hän suuntaisi aseensa sitä demokraattista hallitusmuotoa vastaan, jota diktaattori oli ehkä juuri hänen aloitteestaan koettanut poistaa, mutta jota Octavianuksen kaltainen mies, kuten hän ajatteli, voisi tyytyä tukemaan. Hänen mahtava Caesarinsa seuraisi häntä tähtien takaisesta asunnostaan, neuvoisi häntä ja veisi heidän poikansa heidän kunnianhimonsa päämaaliin, sillä nyt hän oli totisesti jumala jumalien joukossa. Hiljattain oli pyrstötähti leimunnut seitsemän vuorokautta pilvissä, ja kaikki olivat uskoneet, että murhatun diktaattorin sielu siinä meni suoraan taivaaseen. Nytkin häilyi auringon edessä omituinen auer, ikäänkuin jumalallisen Caesarin lähestyminen olisi himmentänyt taivaankappaleen valon. Kuningatar oli ennen Roomasta lähtöään kuullut pappien ja julkisten viranomaisten sanovan Caesaria jumalaksi ja ehkäpä hän oli nähnyt saman jumalallisen tähden koristavan hänen patsaitaan, kuin mikä asetettiin hänen otsalleen hänen kuoltuaan. Nyt ei Caesar varmastikaan hylkäisi häntä, kuningatartaan ja jumaltoveriaan, eikä sallisi heidän kuninkaallisen poikansa joutua unohduksiin. Jumalallisista korkeuksistaan hän puolustaisi heitä ukkosenvasamillaan ja kiiruhtaisi heidän avukseen tuulen siivillä. Hänellä ei ollut niin ollen syytä vaipua epätoivoon, ja sillä ihmeellisellä toivehikkuudella, joka näyttää olleen hänelle luontaista, hän pani nyt toimeliaat aivonsa ajattelemaan tulevaisuutta ja kohdisti kypsyneen älynsä edessä oleviin velvollisuuksiin. Hän oli ollut huoleton tyttö, silloin kuin Caesar kohtasi hänet Egyptissä, mutta nyt hän oli terävästi ajatteleva nainen, rohkean sukunsa tulinen ja jäntevä edustaja, joka oli valmis taistelemaan kaikkien edeltäjiensä häikäilemättömällä tarmolla raivatakseen tiensä kunnian kukkuloille. Ja hänellähän oli nyt sitäpaitsi valtti kädessään, sillä hänen pieni poikansa oli kaikkien luonnollisien lakien perusteella maailman valtaistuimen laillinen perillinen.

II OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS

XI. ANTONIUKSEN LUONNE JA VALTAANNOUSU

Kun Antonius ja Octavianus kohtasivat toisensa ensi kerran Caesarin kuoleman jälkeen, nautti edellinen kansan luottamusta eikä arkaillut varoittaa Octavianusta yrittämästä vaatia perintöään. Hän sanoi nuorukaiselle suoraan, että tämä oli mieletön luullessaan voivansa vastata diktaattorin perillisen velvollisuuksista niin nuorella iällä, mistä oli seurauksena välien rikkoutuminen. Seuraavassa elokuussa, vuonna 44 e.Kr. päästiin kuitenkin sovintoon, mutta jo lokakuun alkupuolella oli sellainen otaksuma, että Octavianus olisi tehnyt murhayrityksen Antoniusta vastaan, yleisenä puheenaiheena, minkä johdosta riita alkoi uudelleen. Antonius laski nyt liikkeelle sellaisen jutun, että Caesar oli nimittänyt Octavianuksen seuraajakseen ja perillisekseen vain heidän välisensä häpeällisen suhteen perusteella, ja syytti Octavianusta alhaissyntyiseksi seikkailijaksi. Vuoden lopulla Antonius poistui Roomasta, ja kaikki uskoivat toisen kansalaissodan olevan puhkeamaisillaan. Hän julistautui nyt diktaattorivainajan kostajaksi, ja minä pidän mahdollisena, että hän oli lopullisesti päättänyt ryhtyä valvomaan Kleopatran pojan, Caesarionin, oikeuksia Octavianusta vastaan. Tilanne kävi kuitenkin monien vaihteluiden jälkeen sellaiseksi, että häntä alettiin ahdistaa ja vainota Rooman vihollisena, kun taas Octavianuksen voitto näytti varmalta Ciceron hänelle antaman avun ansiosta. Mutta samaan aikaan sattuneet yllättävät tapahtumat, joihin on tarpeetonta tässä kajota, aikaansaivat sen, että riitapuolten kesken saatiin lopulta syntymään sovinto vuonna 43 e.Kr. Nämä miehet, jotka eivät olleet kohdanneet toisiaan moneen kuukauteen, suhtautuivat toisiinsa niin äärimmäisen epäluuloisesti, että heidän sanotaan, kun sovinto oli vahvistettava tavallisella ystävyydensyleilyllä, varuillaan ollen tunnustelleen, oliko toisella kenties miekka tahi tikari togan laskoksiin kätkettynä.

Heti kuin sovinto oli tehty, muodostivat Antonius, Octavianus ja Caesarin entinen ratsuväenpäällikkö Lepidus triumviraatin, joka oli oleva voimassa joulukuun viimeiseen päivään saakka v. 38 e.Kr., ja keskinäisellä sopimuksella määrättiin, että Italiaa ja Roomaa hallittaisiin yhdessä, mutta maakuntien hallinnon ylivalvonta jaettaisiin. Antonius ja Lepidus jakoivat keskenään suurimman ja tärkeimmän osan Octavianuksen saadessa vain Afrikan, Numidian ja saaret. Sitten päätettiin, että he saivat kukin raivata itse vihollisensa tieltään yleisellä proskriptiolla ja verilöylyllä. Luetteloihin merkittiin satakunta senaattoria ja parituhatta muuta rikasta ja vaikutusvaltaista henkilöä, jotka kaikki joutuivat mitä hillittömimmän ajojahdin alaisiksi, ja joiden julmassa murhaamisessa sattui niin kaameita kauhukohtauksia, ettei niillä liene vertaa maailman historiassa. Cicero oli yksi uhri, syynä hänen vastenmielisyytensä Antoniusta kohtaan, joka oli nyt triumviraatin päämies ja niin ollen sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää armonanomuksesta, jonka Octavianus teki puhujan puolesta. Tuomittujen omaisuus takavarikoitiin käyttövaroiksi noille kolmelle, jotka hoitivat näillä väärinsaaduilla rikkauksilla asioitaan ja hallitustaan.

Brutus ja Cassius, Caesarin kuolemaksi koituneen salaliiton molemmat johtajat, olivat nyt joutuneet Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa vastatusten ja keräsivät joukkoja Makedoniaan. Cassius ajatteli yhteen aikaan Egyptin valtaamista saadakseen haltuunsa Kleopatran rikkaudet ja laivat, mutta kuningatar, joka oli aina varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta, säästyi tästä koettelemuksesta. Hän oli tietysti Brutuksen ja Cassiuksen, hänen rakkaan Caesarinsa murhaajien, katkera vihollinen, mutta ei voinut toisaalta ruveta triumviraatinkaan liittolaiseksi, koska Octavianus, hänen poikansa kilpailija diktaattorin perinnöstä, kuului siihen. Octavianuksen ja Antoniuksen sovinto on varmaankin antanut hänelle paljon ajattelemista, sillä sehän osoitti, tahi ainakin näytti osoittavan, ettei hän voinut enää turvautua jälkimmäiseen asiansa puolustajana ja esitaistelijana.

Dolabella, joka oli Brutuksen ja Cassiuksen vastustajana myötätuntoinen Antoniusta kohtaan, pyysi nyt Kleopatraa lähettämään diktaattorin Aleksandriaan jättämät legioonat hänelle avuksi yhtäläisen pyynnön saapuessa melkein samaan aikaan Cassiukselta. Kleopatra tietysti epäsi jälkimmäisen, mutta vastasi Dolabellalle myöntävästi. Cassius onnistui kuitenkin saamaan Kyproksen varakuninkaalta Serapionilta joukon egyptiläisiä laivoja, jotka luovutettiin hänelle kuningattaren luvatta. [Katso sivua 213, jossa viittaan, että Serapion oli mahdollisesti päättänyt ryhtyä kannattamaan Arsinoea, joka ehkä vaati Kyproksen valtaistuinta, ja auttaa Brutusta ja Cassiusta Antoniusta vastaan, jota Kleopatra oli todennäköisesti valmis tukemaan.] Cassius löi sitten Dolabellan, mutta Kleopatra ei välittänyt siitä paljoakaan, sillä hänen lähettämänsä legioonat eivät olleet päässeet perille kyllin ajoissa tullakseen tuhotuiksi. Kuningattaren seuraava toimenpide suuntautui tietysti hänen viholliseensa Cassiukseen. Hän koetti yhtyä Antoniukseen, mutta tämän yrityksen toimeenpanoon ryhdyttiin laimeanpuoleisesti sentähden, ettei hän ollut oikein selvillä siitä, miten Antonius suhtautui Octavianukseen, hänen poikansa kilpailijaan, ja kun nousi kova myrsky, joka tuhosi monta hänen laivaansa, ja hääti hänet itsensäkin makuulle merikivun lamauttamana, hän luopui yrityksestä.

Lokakuussa v. 42 e.Kr. Antonius löi Brutuksen ja Cassiuksen Philippoin taistelussa, jossa Cassius kaatui ja Brutus teki itsemurhan. Octavianus ei ollut sairaana ollen juuri ollenkaan taistelussa mukana, niin että voitosta tuleva kunnia annettiin kokonaan Antoniukselle. Octavianusta kohtaan tunnettu vastenmielisyys ilmeni selvästi taistelun jälkeen, sillä vangit, joita kuljetettiin jonossa kummankin kenraalin ohi, tervehtivät kunnioittavasti Antoniusta, mutta herjasivat Octavianusta mitä törkeimmin. Sitten päätettiin, että Antoniuksen oli nyt lähdettävä itään keräämään rahaa ja huolehtimaan, että triumviraatin valta tuli kaikkialla ehdottomasti tunnustetuksi, kun taas Octavianuksen oli koetettava palauttaa järjestystä Italiaan. Afrikkalaisten maakuntien hoito uskottiin vähäpätöiselle Lepidukselle. Se, että Antonius valitsi vaikutusalueekseen itäiset maakunnat, osoittaa selvästi Octavianuksen olleen silloin vielä taustalla, sillä nämä rikkaat maat muodostivat Rooman alueiden tärkeimmän osan. Mukanaan suuri armeija Antonius samosi juhlakulkueessa ensin Kreikan ja sitten Vähän-Aasian halki, asettuen syksykesällä v. 41 e.Kr. toistaiseksi Tarsokseen.

Sieltä hän lähetti erään Dellius-nimisen upseerin Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa tulemaan hänen puheilleen neuvottelemaan tilanteesta. Antonius väitti kuningattaren auttaneen Brutuksen puoluetta, minkä väitteen Kleopatra on todennäköisesti kuitannut huomauttamalla, että Antonius oli luopunut hänestä solmiessaan liiton Octavianuksen kanssa. Hän ei voinut kuitenkaan ruveta riitelemään Antoniuksen kanssa, sillä Antonius oli nyt maailman mahtavin mies, minkä tähden hän päätti heti purjehtia Tarsokseen.

Kleopatra tiesi jo, mikä Antonius oli miehiään. Hän oli nähnyt hänet monta kertaa eri tilaisuuksissa Roomassa, olipa todennäköisesti ollut jonkinlaisessa yhteistoiminnassakin hänen kanssaan, saaden samalla tietysti kuulla alituisesti hänen vioistaan ja hyvistä puolistaan sekä Caesarilta että roomalaisilta ystäviltään. Dellius, jonka Antonius oli lähettänyt hänen luokseen, oli kertonut herransa rauhallisista tarkoituksista ja kuvannut hänet mitä hienotunteisimmaksi ja lempeimmäksi soturiksi, ja Kleopatra tiesi itsekin, että häntä kiitettiin jotakuinkin yleisesti kunnon mieheksi. Antonius oli siihen aikaan maailman huomattavin henkilö, jonka luonteesta ja henkilöllisyydestä on varmasti usein keskusteltu Aleksandrian palatsissa samoin kuin kaikissa muissakin hoveissa. Renan on sanonut Antoniusta »suureksi lapseksi, joka pystyi valloittamaan maailman, mutta ei kyennyt pidättymään nautinnoista» — määritelmä, joka on todennäköisesti ollut jo silloin hänestä yleinen. Hänen hahmonsa kohosi kansojen yläpuolelle elämänkohtaloita halliten, ja hän käyttäytyi aina yhtä ylvästelevän hyväntahtoisesti sekä kuninkaita että tavallisia sotamiehiä kohtaan. Hän oli monen mielestä hyväluontoinen jättiläinen, lihallistunut Bacchus, ilon antaja, mutta maissa, jotka hän oli tallannut raunioiksi jalkoihinsa, häntä sanottiin peloittavaksi hävittäjäksi.

Hän oli komea mies. Kookkaana ja vankkarakenteisena, lihakset paisuen kuin gladiaattorilla ja tiheä tukka pieniksi kiharoiksi kähertyen hän muistutti Herkuleen patsaista ja kuvista. Ja tästä sankarista hän laskikin polveutuvansa, suoraan alenevassa polvessa. Otsa oli leveä, nenä kyömy ja suu ja leuka hiukan jykevähköt, mutta siitä huolimatta voimakkaat ja kaunismuotoiset. Ilme oli avoin ja rohkea, ja se hyväntahtoinen piirre, jonka huomaa suun ja silmien vaiheilla (Vatikaanissa olevassa rintakuvassa [Löydetty Tor Sapienzasta, Porta Maggioren ulkopuolelta. Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen lyöttämissä kulta- ja hopearahoissa oleva Antoniuksen kuva vastaa tätä rintakuvaa täydellisesti.]), on varmaankin vaikuttanut mitä miellyttävimmältä. Hänen ruumiillinen voimakkuutensa ja muhkea ulkomuotonsa herättivät rajatonta ihailua hänen ystäviensä ja asetoveriensa keskuudessa, ja mitä naisiin tuli, hänen miehekäs vetovoimansa oli useimmille vastustamaton. Hän ei pannutkaan sen käytölle mitään rajoja. Cicero, joka oli hänen katkerimpia vastustajiaan, pilkkasi hänen jykevää leukaansa, jäntevää niskaansa ja leveitä olkapäitään, kuvaten hänet teurastajaksi tahi kilpanyrkkeilijäksi, mutta tämmöinen vääristely on yhtä luonnollista kuin houkuttelevaakin, kun on kysymys piirteistä, jotka ovat omiaan herättämään kateuttakin.

Hänen luonteensa oli, monista suurista vioista huolimatta, harvinaisen rakastettava. Sotilaat jumaloivat häntä ja hänen luottamuksensa säilyttämisen sanotaan olleen heille henkeäkin kalliimman. Plutarkhos sanoo tämän kiintymyksen johtuneen monesta seikasta, kuten hänen ylhäisestä syntyperästään, kaunopuheisuudestaan, suorasta ja luontevasta käytöksestään, vapaista ja terveistä elämäntavoista, tuttavallisuudesta, jolla hän puhutteli kaikkia, ja hänen ystävällisestä huomaavaisuudestaan haavoittuneita ja sairaita kohtaan, joita hän kävi katsomassa osaaottaen heidän kärsimyksiinsä. Taistelun tauottua hän saattoi kierrellä teltasta toiseen lohduttamassa haavoittuneita, joutuen usein mitä kiihkeimmän surun valtaan katsellessaan miestensä tuskia näiden tapaillessa kasvot loistaen hänen käsiään ja sanoessa häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen. Hänen luonteensa koruttomuus ei voinut olla herättämättä mieltymystä, sillä ihmiselämän syvä sekavuus ja vilpillisyys johtaa siihen, että avointa ja suoraa luonnetta pidetään aina suuressa arvossa.

Neron läpitunkeva älykkyys ilahduttaa korkeasti sivistyneitä, mutta tavalliseen mieheen tekee Antoniuksen kaltaisen miehen lapsellinen avomielisyys suuremman vaikutuksen. Antonius ei ollut nero, vaan jättiläismäinen keskitason mies, tavallinen mies epätavallisissa olosuhteissa. Hän menestyy suurenmoisesti ja nousee kaikkien vastoinkäymisien yläpuolelle, kunnes antaa petettynä myöten tapahtumien painostukselle.

Hänen luonnollisuutensa ja poikamaisuutensa käyvät hämmästyttävän selvästi ilmi eräistä Plutarkhoksen kertomista kaskuista. Hänen vaimonsa Fulvia kuvataan arvokkaaksi naiseksi, joka »ei ollut syntynyt kehräämään eikä emännöimään, ja joka ei tyytynyt tavallista miestä hallitsemaan, vaan oli valmistautunut pitämään mahtavintakin aisoissa ja komentelemaan itse ylipäällikköäkin». Pitääkseen tätä lujamielistä naista hyvällä päällä Antoniuksen oli tapana tehdä hänelle kaikenlaisia poikamaisia kepposia, hypätä häneen käsiksi jostakin pimeästä sopesta ja muuta sellaista. Kun Caesar oli paluumatkalla Espanjan sodasta, levisi huhu, että hänet oli voitettu, ja että vihollinen lähestyi Roomaa. Antonius oli lähtenyt vastaanottamaan päällikköään ja sai tästä huhusta hyvän aiheen kujeilla tuimalle puolisolleen. Siinä mielessä hän pukeutui tavalliseksi leiriloiseksi ja palasi kotiinsa, päästen taloon sanomalla, että hänellä oli Antoniukselta hyvin tärkeä kirje, joka hänen oli annettava itse Fulvialle. Hänet saateltiin hyvin levottomaksi käyneen emännän luo, jonka eteen hän jäi seisomaan mykkänä ja salaperäisenä, muistuttaen epäilemättä sangen suuresti jonkun nykyaikaisen huvioopperan espanjalaisesta rosvosta. Fulvia kysyi juhlallisesti, oliko hänen puolisolleen tapahtunut jotakin, mutta äänetön vieras ei vastannut mitään, vaan ojensi hänelle kirjeen, ja kun Fulvia ryhtyi hermostuneesti avaamaan sitä, kiskaisi Antonius viitan yltään, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten hän kiiruhti matkoihinsa ja saapui Caesarin keralla kaikessa loistossa ja kaikella tilaisuuteen kuuluvalla juhlallisuudella Roomaan diktaattorin vaunuissa ajaen.

Myöhemmin hän teki alinomaa yhtäläisiä kepposia Aleksandriassa, jossa hänellä oli muun muassa tapana vaeltaa öisin kaupungilla Kleopatran keralla palvelijaksi pukeutuneena ja häiritä ystäviään oviin ja ikkunoihin koputtelemalla, mihin vastattiin usein, kuten Plutarkhos kertoo, kiivailla haukkumisilla ja lyönneilläkin, vaikka useimmat arvasivatkin, kuka rauhanhäiritsijä oli. Antonius oli poika koko ikänsä, ja hänen henkilöllisyyteensä painunut bacchusmaiseen jumalallisuuteen viittaava leima lienee johtunut suurimmaksi osaksi juuri tästä ylimielisestä huolettomuudesta, joka oli hänelle vaikeimpinakin aikoina ominaista. Hänen ystäviensä on täytynyt ajatella, että henkilössä, joka suhtautui hänen laillaan kaikkiin vaaroihin, oli varmasti jotakin jumalallista.

Hän ei kärsinyt juuri mitään esteitä, kun oli nautinnoista ja mieliteoista kysymys, ja hallitseminen oli hänelle kuin ajanvietettä aterioiden välillä. Hänen oli eräänä aamuna pidettävä tärkeä julkinen puhe Roomassa, mutta vietettyään yön hyvän ystävänsä Hippiaksen, erään näyttelijän, häissä ja juotuaan siellä kohtuuttomasti hän saapui aivan päihtyneenä kokoukseen. Seisoen horjuvin jaloin kiihkeästi odottavan kuulijakunnan edessä hän oli aloittamaisillaan puheensa, mutta tuli samassa pahoinvoivaksi — luonto kosti kärsimänsä väkivallan hänelle kaikkien nähden. Tämmöiset tapaukset, joita sattui silloin tällöin, herättivät, kuten Cicero sanoo, suoranaista inhoa häntä kohtaan Rooman ylhäisön piireissä, mutta samalla on huomautettava, että yllämainittu kömmähdys tapahtui hänen ollessaan vielä nuori mies, ja että hän oli myöhempinä vuosinaan paljoa kohtuullisempi tavoissaan. Hän oli kyllä suurimman osan elämäänsä taipuvainen liiallisuuteen juhlimisessa ja juomisessa, mutta ei ole mitään syytä otaksua hänen vajonneen kroonillisen juoppouden asteelle, ellei ehkä aivan viime vuosinaan. Häntä ei kuvittele sellaiseksi, että hän olisi ryypiskellyt yhtenään joko julkisesti tahi salassa luopumattoman juopon tavoin, mutta juhlissa ja muissa seuratilaisuuksissa hän kulautteli viiniä halukkaasti ja joi kaikkien kanssa. Kun oli puute ruoasta ja viinistä, mitä sattui usein hänen sotaretkillään, ei pidättyväisyys vaatinut Antoniukselta mitään ponnistuksia. Kun hänet ja hänen legioonansa karkoitettiin kerran Ciceron toimesta Roomasta, antoi hän, Plutarkhoksen sanoja käyttääksemme, »käytöksellään mitä ihmeteltävimmän esimerkin sotilailleen. Hän, jonka elämä oli ollut vielä äsken niin ylellistä ja herkuttelevaa, kykeni nyt vaikeudetta juomaan huonoa vettä ja elämään villihedelmillä ja juurilla».

Antonius oli tietysti jonkin verran raakalainen, ja hänen käytöksensä saa usein ajattelemaan gööttien ja viikingien tapoja. Hän joi paljon, oli toisinaan häikäilemätön ja raaka ja pilanteossa äänekäs, piti naisista, reuhasi kuin koulupoika ja kiroili todennäköisesti kuin hevosmies. Mutta hänen työkykynsä säilyi kaikesta huolimatta, paria viimeistä vuotta lukuunottamatta, niin hyvänä, ettei hän pelännyt työtä milloinkaan, mikä ilmenee siitäkin, että hän oli Caesarin oikea käsi ja myöhemmin idän ehdoton yksinvaltias. Hänen henkilöllisyytensä oli niin voimakas ja ihmisluonteen hyvät ja huonot puolet olivat yhtyneet hänessä sillä tavalla, että hänen pelkkä yhdennäköisyytensä tavallisen sotilaan kanssa ja hänen keskitason kansalaistyyppiin kuuluva olemuksensa nostivat jo sinänsä hänet tavallisen kansalaisen yläpuolelle. Jokaisen yksilön turhamaisuutta hiveli se, että mies, joka ei ollut älyltään eikä avuiltaan häntä etevämpi, oli kuitenkin päässyt puolen maailman herraksi. Hän, joka hallitsi nyt maailmaa käsittämättömällä taidolla, ei ollut ihmeellinen nero, vaan tavallinen vankka, miehekäs, koruton ja urhoollinen mies. Kun Antoniukselle näytettiin Megarassa pientä senaatintaloa, joka näyttää olleen vanha rakennustaiteen helmi, ja josta kaupungin sivistyneet asukkaat olivat ylpeitä, kerrotaan hänen sanoneen, »etteihän se nyt ole kovinkaan suuri, mutta äärimmäisen rappeutunut» — huomautus, joka johdattaa mieleen Oxfordissa vierailleen amerikkalaisen matkailijan arvostelun, että rakennukset olivat suuresti korjauksen tarpeessa. Hituinen rehellistä poroporvarisuutta ei ole haitaksi.

Purppuran kosketuksella on myös, kuten Stevenson on meille huomauttanut, oma merkityksensä. Antonius oli aina jossakin määrin näyttelijä, ja kun hän esiintyi, mikä oli hänestä hyvin mieluista, käyttäytyi hän yhtä suurieleisesti kuin luonnollisestikin. Ollessaan puhujalavalla hän koetti vangita kuulijakuntansa katseet samalla kun hän sovitti sanansa korviahiveleviksi. Olemme nähneet, kuinka hän kuuluisaa hautajaispuhettaan Caesarin ruumiin ääressä pitäessään nosti innostuksen hetkellä näkyviin murhatun diktaattorin veriset vaatteet ja näytti kansalle veritahrat ja salamurhaajien tikarien reiät. Tahtoessaan tehdä syvän vaikutuksen uupuneisiin ja kiusaantuneisiin joukkoihinsa Mediasta peräytyessään hän pukeutui rumaan surupukuun, jota hän piti niin itsepintaisesti, että hänen upseereillaan oli täysi työ saada hänet vaihtamaan sen kenraalin punaiseen viittaan. Hän jäljitteli puvussaan mielellään Herkulesta, jonka asuun hän oli todellakin jo luonnostaankin kuin luotu, ja esiintyi julkisissa kokouksissa usein »mekkovyö alhaalla lanteilla, leveä miekka sivulla ja avara, karkea viitta harteilla», tehden siten, kuten voi kuvitella, sangen muhkean vaikutuksen. Sivistyneessä Ateenassa vieraillessaan hän ajatteli olevan ehkä sopivampaa esiintyä rauhanmiehenä, ja niinpä tapaammekin hänet kaupungin julkisissa kilpakisoissa hovimestarin puku yllään ja valkoiset kengät jalassa jonkun kantaessa sauvaa, tämän rauhallisen toimen tunnusmerkkiä, hänen edellään. Mutta siitä huolimatta hän innostui näyttelemään tässäkin tilaisuudessa Herkuleen osaansa siinä määrin, että hän nousi ja erotti ottelijat tarttumalla heitä niskatukkaan ja pitelemällä heitä matkan päässä toisistaan. Hänen mieltymyksensä näyttelemiseen johti myöhempinä vuosina omituisiin tapoihin: hän esiintyi usein Bacchukseksi pukeutuneena ja hänen jokapäiväiset vaatteensa olivat kalleinta purppuraa ja täynnä suuria jalokiviä.

Näyttämön loisto viehätti häntä aina, ja hän oli sitäpaitsi tullut huomaamaan, että näyttelijöiden ja ilveilijöiden seura veti häntä erikoisesti puoleensa. Näyttelijä Sergius oli hänen parhaita ystäviään Roomassa, ja hän oli niin ylpeä erään Cytheris-nimisen näyttelijättären tuttavuudesta, että hän pyysi tätä usein seuraksi huviretkille ja lahjoitti hänelle aivan yhtä hienon kantotuolin, kuin hänen omalla äidillään oli, minkä on täytynyt olla vanhuksesta äärimmäisen harmillista. Näillä retkillä hän antoi pystyttää puiden siimekseen Tiberin rannoille upeita huvimajoja, joissa hänen vierailleen tarjoiltiin loistoaterian ohella mitä kalleimpia viinejä kultaisista haarikoista. Jos matka oli virallisempaa laatua, otti hän mukaansa kokonaisen sirkusseurueen ja järjesti kansan huviksi näytöksiä, joissa esiintyi ilveilijöitä, soittoniekkoja ja eläimiä, kuten esimerkiksi vaununvetäjiksi opetettuja leijonia. Cytheris oli usein hänen mukanaan näillä matkoilla kuin ajanvietteenä, ja seurueeseen saattoi sitäpaitsi kuulua joukko tanssijattaria ja laulajia. Näiden jonkin verran kevytkenkäisten nuorten naisten majoittaminen yöpymispaikoissa »vakavien perheenisien ja -äitien koteihin», kuten Plutarkhos sanoo, herätti suurta närkästystä, mutta toisaalta tämä kaikki viittaa vaikuttimiin, joita ei voida tulkita vain poikamaiseksi hämmästyttämisen haluksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän mennyt sopivaisuuden rajojen yli, jos niikseen tuli, ja kohdellut ystävällisesti henkilöitä, joita toiset pitivät hylkiöinä. Hän on voinut Charles Lamb'in tavoin osoittaa pitävänsä »ihmisestä sellaisena, jollainen hänen ei pitäisi olla», mikä voi olla harkitusti rajoitettuna hyvinkin ihailtavaa, mutta todennäköisempää on, että tämmöiset teot kuin yllämainitsemammekin johtuivat pikemminkin ajattelemattomuudesta, sillä hän ei pitänyt siinä suhteessa suurtakaan lukua toisten tunteista. Mutta jos hänelle huomautettiin siitä ja osoitettiin, että hän käyttäytyi loukkaavasti ja sopimattomasti toisia kohtaan, »saattoi hän katua vilpittömästi käytöstään», kuten Plutarkhos sanoo.

Hän ei välittänyt paljoakaan yleisestä mielipiteestä eikä ottanut lainkaan huomioon sitä, missä määrin hänen toimenpiteensä saattoivat herättää närkästystä ja mielipahaa. Hän oli suuresti seuralaistensa ja ystäviensä johdettavissa, ja jos kaikki näytti onnelliselta ja iloiselta hänen ympärillään, ei hän katsonut olevan syytä käydä yksityiskohtaisemmin asioihin käsiksi. Aasiassa ollessaan hän harkitsi armeijansa kuntoisuuden säilyttämisen vaativan, että kaupunkeja piti verotettaman, ja määräsi, asiaa sen perusteellisemmin ajattelematta, että vero oli otettava kaupungeilta, jotka olivat jo suorittaneet veronsa. Oli kuin hän olisi todellakin unohtanut sen, minkä tähden eräs Hybreas valitti hänelle siitä Aasian kaupunkien nimessä ja muistutti edellisestä veronkannosta. »Jos sitä ei ole teille suoritettu», hän sanoi, »niin kysykää kantomiehiltänne, ja jos se on maksettu ja nyt jo käytetty, olemme mennyttä». Antonius huomasi heti toisen olevan oikeassa, käsitti, mitä kärsimyksiä hän oli ollut matkaansaattamaisillaan, ja ollen, kuten sanotaan, herkkämielinen hän ryhtyi heti muihin toimenpiteisiin. Miehenä, jolla oli sangen hyvät käsitykset itsestään, ja jota ystävät sangen suuresti imartelivat karkealla tavallaan, hän oli hidas huomaamaan omia virheitään, mutta jos hän katsoi menetelleensä väärin, katui hän vilpittömästi eikä hävennyt milloinkaan pyytää anteeksi niiltä, joita oli loukannut. Hän oli heitä hyvittäessään poikamaisen ylenpalttinen ja lahjoja antaessaan niin tuhlaavainen, että hänen sanotaan menneen sellaisissa tapauksissa anteliaisuudessaan paljoa pitemmälle kuin toisia kohtaan osoittamassaan ankaruudessa.

Hän oli aina antelias sekä ystävilleen että vihamiehilleen ja näyttää perineen tämän ominaisuuden isältään, joka Plutarkhoksen lyhyestä maininnasta päättäen oli hyväntahtoinen vanhus, vaimoaan hieman pelkääväinen ja taipuvainen antamaan lahjoja ystävilleen hänen tietämättään. »Antoniuksen avokätisyys lahjojen ja suosionosoitusten jakelemisessa ystävilleen ja asetovereilleen oli», sanoo Plutarkhos, »suurena tekijänä hänen valtaanpääsyssään ja auttoi häntä menestymään suureksikin tultuaan vielä kauan senjälkeen kuin tuhannet hullutukset jouduttivat hänen perikatoaan». Hän oli ystäviään kohtaan niin tuhlaavaisen antelias ja vieraanvarainen, että hänellä oli aina velkoja — jo nuorena miehenä kokonainen omaisuus. Rahan arvo oli hänelle hyvin hämärä käsite, ja hänen ajattelematon rahojen käsittelynsä oli yleisenä puheenaiheena. Hän käski kerran hovimestarinsa antaa huomattavan suuren rahasumman eräälle tarvitsevalle ystävälleen, minkä tämä tekikin, summan suuruudesta kuitenkin niin järkytettynä, että hän laski sen pieninä hopearahoina yhteen kasaan näkyvälle paikalle saadakseen herransa muuttamaan mielensä kasan suuruuden nähdessään. Antonius tulikin sen huomattuaan paikalle ja tiedusteli sen tarkoitusta, mihin hovimestari vastasi merkitsevästi, että siinä oli summa, joka piti annettaman hänen ystävälleen. »Niinkö?» ihmetteli Antonius aivan rauhallisesti, »ja minä kun luulin, että kolikoita olisi paljoa enemmän. Niitä on liian vähän; pane toinen verta lisää».

Hän oli yhtä jalomielinen kuin anteliaskin. Kun Armeenian voitettua ja vangiksi joutunutta kuningasta Artavasdesta kuljetettiin kultaisiin kahleisiin kytkettynä hänen triumfissaan Aleksandrian kaduilla, ei hän surmauttanut vankiaan triumfin päätyttyä, kuten roomalaisilla oli tapana. Ja kun konsuli Domitius Ahenobarbus karkasi juuri Actiumin taistelun edellä Octavianuksen puolelle, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa ja koko seurueensa, ei Antonius alentunut rikastumaan petollisen ystävänsä kustannuksella eikä kostamaan kohtelemalla huonosti hänen pulaan joutuneita seuralaisiaan, vaan toimitti ylevän jalomielisesti kaiken, mikä hänelle kuului, hänen uuteen olinpaikkaansa. Philippoin taistelun jälkeen hän tahtoi välttämättä saada vastustajansa Brutuksen elävänä käsiinsä, mutta eräs Lucilius-niminen upseeri esti sen esiintymällä voitettuna kenraalina ja antautumalla Antoniuksen sotilaille. Miehet veivät hänet riemusaatossa Antoniuksen luo, mutta tultuaan hänen eteensä vanki selitti heti, ettei hän ollut Brutus, vaan oli vain teeskennellyt pelastaakseen herransa, ja ilmoitti olevansa valmis sovittamaan petoksensa hengellään. Antonius kääntyi sen kuultuaan närkästyneen ja kiihtyneen joukon puoleen ja sanoi:

»Näen, toverit, teidän olevan kuohuksissa ja pahoillanne siitä, että teitä on näin petetty, ja pitävän sitä häpeällisenä ja kunniaanne loukkaavana, mutta nyt saatte tietää, että olette tuoneet paremman saaliin, kuin mitä lähditte etsimään. Tehän etsitte vihollista, mutta olettekin nyt tuoneet minulle ystävän. Sillä parempi on, että tämän Luciliuksen kaltaiset miehet ovat ystäviämme kuin vihamiehiämme». [On ilahduttavaa lukea, että Lucilius oli loppuun saakka hänen uskollinen ystävänsä.]

Tämän sanottuaan hän syleili urhoollista upseeria ja antoi hänelle luvan poistua vapaasti minne tahtoi. Ja kun Brutus, hänen vanhan ystävänsä Julius Caesarin ja hänen veljensä Caiuksen murhaaja, päätti pian sen jälkeen itse päivänsä, ei hän asettanut kostoksi vainajan ruumista häväistyksille alttiiksi, kuten usein tehtiin, vaan peitti sen hienotunteisesti omalla punaviitallaan ja määräsi, että se oli haudattava hänen kustannuksellaan sotilaallisin menoin. Samoin hän menetteli Pelusiuminkin valtauksessa, jossa Archelaus sai surmansa. Voitetun vastustajan ruumis etsittiin kaatuneiden joukosta ja haudattiin kuninkaallisin kunnianosoituksin. Hän käyttäytyi nuorempana ollessaan Lepidustakin kohtaan, jonka armeijan hän oli voittanut puolelleen, äärimmäisen kohteliaasti. Hän oli tilanteen ehdoton herra ja Lepidus todellisuudessa hänen vankinsa, mutta hän tahtoi siitä huolimatta, että kukistuneen kenraalin oli edelleenkin oltava armeijansa päällikkönä, ja puhutteli häntä aina kunnioittavasti isäksi.

Hän oli usein nuorekkaan ajattelematon ja toimi sen mukaisesti. Magnesiassa ollessaan hän lahjoitti kerran keittäjälleen mainion illallisen palkinnoksi komean talon, joka oli, sanottakoon ohimennen, toisen miehen oma. Tämä piirre oli Antoniuksessa muutenkin aivan ilmeinen, ja on oikeastaan tulkittava jonkinlaiseksi malttamattomuudeksi. Tahtoessaan nuorena tulla nopeasti kuuluisaksi hän rupesi yhtäkkiä yhteistoimintaan Clodiuksen, »sen ajan julkeimman ja pahimman kansanvillitsijän» kanssa ja vietti hänen kerallaan hurjaa ja säännötöntä elämää, kunnes erosi kumppanuudesta yhtä odottamatta ja lähti Kreikkaan, kaunotaiteiden tutkimiseen innostuneena. Myöhemmältä ajalta on hänen rynnistyksensä Meediaan, joka tapahtui niin äkkiä ja niin kiireesti, että hänen oli pakko jättää kaikki sotakoneensakin jälkeensä, mitä kuvaavin esimerkki tästä kärsimättömyydestä. Actiumin taistelu, joka lopetti hänen uransa, kääntyi tappioksi vain hänen äkillisen mielijohteensa takia, ja se, että hän päätti itse päivänsä, oli myös jossakin määrin kärsimättömyydestä johtuvaa asioiden luonnollisen kulun jouduttamista.

Tämä piirre teki luontaisen urhoollisuuden keralla hänestä sangen uljaan soturin ja, kun onni oli myötäinen, loistavan kenraalin. Hän ei pelännyt mitään ja näyttää pitäneen vaaroja mieluisana vaihteluna elämän yksitoikkoisuudessa. Aristobulusta vastaan käydyssä sodassa hän ryntäsi ensimmäisenä vihollisen varustuksille, voitti sitkeästi oteltuaan omaansa paljoa suuremman armeijan, otti Aristobuluksen ja hänen poikansa vangiksi ja tuhosi kuin kostava jumala vihollisarmeijan melkein kokonaan. Hänen nopea etenemisensä Pelusiumiin erämaan poikki ja tämän linnoituksen loistavasti suoritettu valtaus tuottivat hänelle myös suurta mainetta. Plutarkhos kertoo, »ettei sodassa Pompeiusta vastaan ollut ainoatakaan taistelua, niin monta kuin niitä olikin, jossa hän ei olisi kunnostautunut; hän pysähdytti kahdesti pakokauhun valtaaman armeijan, käännytti sen takaisin, vei rynnäkköön ja voitti, niin että hän oli lähinnä Caesaria armeijan mainehikkain mies». Onnettomalla paluumatkalla Meediasta hän osoitti mitä suurinta urhoollisuutta ja ryhtyi heti Armeeniaan päästyään, kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta, valmistelemaan toista sotaretkeä. Sellainen ei ollut enää tavallista rohkeutta.

Hän oli hyvä, mutta ei mikään poikkeuksellisen taitava kenraali, vaikka onkin totta, että Caesar uskoi Pharsaloksessa armeijansa vasemman sivustan hänen hoitoonsa johtaessaan itse oikeata; mutta hänen suuri rohkeutensa ja hänen taitonsa herättää luottamusta ja kunnioitusta miehissään tekivät hänestä luotettavan päällikön. Sotamiesten sanotaan suorastaan jumaloineen häntä. Hänen uljas, miehekäs olemuksensa vaikutti puoleensavetävästi heidän vaistoihinsa, jotka sotilaallinen elämä oli kasvattanut ihannoimaan miehekästä voimaa, ja se tuttavallisuus, jota hän osoitti miestensä kanssa seurustellessaan, antoi sitäpaitsi heidän kiintymykselleen hyvin henkilökohtaisen leiman, niin että jokainen sotilas toimi, ikäänkuin kenraalin katse olisi seuraillut juuri häntä. Hän saattoi mennä heidän telttoihinsa, istua heidän pöytäänsä ja syödä ja juoda heidän kerallaan. Hän oli mukana harjoituksissa ja näyttää kyenneen kilpailemaan juoksussa, painissa ja nyrkkeilyssä parhaimmankin kanssa. Hän laski leikkiä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja piti siitä, että hänelle annettiin sana sanasta ja kaksi parhaasta. »Hänen pilantekonsa oli», sanoo Plutarkhos, »pisteliästä ja ärsyttävää, mutta hänen valmiutensa mihin hyvityksiin tahansa taittoi siltä kärjen, eikä hän närkästynyt milloinkaan, jos toiset kujeilivat hänen kustannuksellaan, vaan oli yhtä tyytyväinen». Hän oli sanalla sanoen »armeijan ilo ja ihastus».

Hänen kaunopuheisuutensa oli hyvin ilmeistä, ja hän näyttää perineen tämän lahjansa isoisältään, joka oli kuuluisa puhuja ja asianajaja. Nuorena ollessaan hän opiskeli puhetaitoa Ateenassa ja omaksui niin sanotun aasialaisen tyylin, joka oli jonkin verran koristeellista ja liioittelevaa. Kun Pompeiuksen valta oli Roomassa korkeimmillaan ja Caesar kaukana taustalla, luki Antonius päällikkönsä kirjeet senaatissa sellaisella voimalla, että hän voitti pelkästään sillä heidän asialleen monta kannattajaa. Hänen hautajaispuheensa Caesarille johti murhaajien kukistumiseen, ja kun hänet itsensä karkoitettiin Roomasta, tekivät hänen sanansa niin syvän vaikutuksen Lepiduksen armeijaan, jonka luo hän oli paennut, että annettiin käsky hukuttaa hänen äänensä torvienpuhalluksiin. »Kukaan toinen ei osannut puhua siihen aikaan kansalle niinkuin hän», kertoo Plutarkhos, »eikä saada hänen laillaan sanan voimalla sotilaita innostumaan». Kaunopuheisuudessa hän ehkä pääsikin lähimmäksi sitä rajaa, joka eroittaa nerot tavallisista ihmisistä, mutta hänen kaunopuheisuutensakin on todellisuudessa sellaista, ettei siitä löydä muuta kuin jalostunutta keskinkertaisuutta. Luonteva käytös, suorat sanat ja voimakas esitystapa tekevät syvän vaikutuksen joukkoon, ja tavallinen jokapäiväinen vilpittömyys on mitä sytyttävin tekijä toisia johdettaessa.

Siihen, että hän oli niin suuressa suosiossa joukkojensa ja ystäviensä keskuudessa, oli vielä eräs toinenkin syy, nimittäin hänen myötätuntoinen suhtautumisensa rakastuneiden lemmenhuoliin ja seikkailuihin. »Hän oli lemmenasioissa hyvin miellyttävä», sanoo Plutarkhos, »ja sai ystäviä auttamalla pulmallisiin tilanteisiin joutuneita lähimmäisiään ja suhtautumalla hymyillen kaikkiin pilapuheisiin, jos hänelle itselleen oli sattunut käymään samoin». Hänen lempensä syttyi äärimmäisen herkästi ja usein, ja tavallisesti kävi niin, että naiset, jotka olivat palon aiheuttaneet, joutuivat oitis hänen uljaan muotonsa ja jalon käytöstapansa lumoihin. Vakavasti ajattelevien ihmisten keskuudessa hän oli huonossa maineessa tuttavallisuudestaan toisten vaimoja kohtaan, mutta perhesuhteet olivat tähän aikaan hyvin löyhät ja säännöttömät. Antoniuksen oma vaimokin Antonia, oli ollut rakkaussuhteessa Dolabellan, miehensä ystävän kanssa, minkä tähden Antonius erosi hänestä ja meni sittemmin avioliittoon lujamielisen Fulvian kanssa. Antonius oli sydänterve, kuumaverinen mies, jolla ei ollut mitään lujia siveysperiaatteita vapauttaan saartamassa eikä mitään, ei kasvatuksen eikä oman ajattelun luomaa, määrättyä kantaa kotoisesta uskollisuudesta. Hän ei hävennyt moninaisten lemmensuhteidensa jälkiseurauksia, vaan antoi rauhallisesti asioiden mennä luonnollista menoaan, ja oli esi-isänsä Herkuleen tavoin niin ylpeä suvustaan, että hän tahtoi sen jatkuvan ja säilyvän moninkertaistuneena, eikä luottanut jälkeläisten toivossaan konsanaan yhteen naiseen.

Hänen luonteessaan oli jotakin häikäilemätöntä ja julmaakin, sillä onhan Ciceron murha siitä selvä esimerkki. Heidän välinen katkera vihamielisyys alkoi ensin siitä, että Cicero matkaansaattoi Antoniuksen isäpuolen, Cornelius Lentuluksen kuoleman ja ehkä vielä aikaansai senkin, että hänen hautaamisensa kiellettiin. Sitten hän huolehti siitä, että Antonius tuomittiin Roomasta karkoitetuksi ja kaikki oikeutensa menettäneeksi Antoniuksen itsensä ollessa silloin tulossa Alppien yli. Petollinen Dolabella oli Ciceron vävy, minkä on myös täytynyt katkeroittaa välejä. Ja Ciceron puheet ja kirjoitukset Antoniusta vastaan olivat sitäpaitsi ehtymättömät ja täynnä solvauksia. Näin ollen ei ehkä olekaan syytä ihmetellä, että Cicero joutui proskriptiolistalle ja sai surmansa, kun Octavianus, Antonius ja Lepidus päättivät vapauttaa valtion haitallisista henkilöistä, kuten olemme jo nähneet. Plutarkhos kertoo, että hänen päänsä ja oikea kätensä ripustettiin Forumille puhujalavan yläpuolelle, ja että Antonius nauroi nähdessään ne. Tämmöinen käytös johtui todennäköisesti vain siitä, ettei Antonius, yksinkertainen mies kun oli, huomannut sen parempaa tapaa selviytyä tilanteesta, josta hän oli itsekin hiukan häpeissään.

Yleensä voidaan kuitenkin sanoa, että Antonius oli hyväsydäminen ja inhimillinen, ja, kuten on jo osoitettu, vain harvoin ankara tahi julma vihollisilleen. Monet pitivät häntä hyväntahtoisuuden, iloisuuden ja ruumiillisen voiman ihanteena; hän näytti heistä samalla sekä Bacchukselta että Herkuleelta; ja vaikka hänen siveellisyydessään oli paljonkin toivomisen varaa, niin sanottakoon hänen puolustuksekseen, että se oli sen osan mukaista, johon luonto oli hänet määrännyt.

Hänen suhtautumisestaan uskontoon tiedetään hyvin vähän. Ei voida sanoa, kannattiko hän niistä ateistisista opeista ainoatakaan, joita saarnattiin siihen aikaan niin laajalti, eikä sekään seikka, että hän salli palvoa itseään Bacchuksena, auta meitä muodostamaan mitään mielipidettä tässä suhteessa. On kuitenkin todennäköistä, että hänen uskonsa oli laadultaan yksinkertaista samoin kuin hänen luonteensakin; tiedetään, että hän oli taikauskoinen ja tietoinen yliluonnollisten voimien olemassaolosta. Eräs egyptiläinen ennustaja teki häneen syvän vaikutuksen kuvailemalla hänen tulevia kohtaloitaan ja varoittamalla häntä Octavianuksesta. Ja lähtiessään sotaretkelleen Partiaan hän kuljetti erään oraakkelin kehoituksesta mukanaan astiaa, jossa oli Clepsydran vettä, ja pyhän oliivipuun lehdistä solmittua seppelettä. Hän uskoi ehdottomasti, että unet olivat jumalallisia ilmoituksia, ja meille kerrotaan eräästä tapauksesta, kuinka hän uneksittuaan, että salama iski häntä oikeaan käteen, sai ilmi henkeään vastaan tehdyn salaliiton. Mutta tämmöinen taikausko oli sangen yleistä sivistyneimpienkin keskuudessa, ja Antoniuksen uskosta enteisiin on mainittu tässä vain sentähden, että se vaikutti jossakin määrin hänen elämäänsä. Hän menestyi hyvin viimeiseen elinvuoteensa saakka, ja hyvä onni auttoi häntä selviytymään onnellisesti monesta vaikeasta tilanteesta, joihin hänen harkitsemattomuutensa oli saattanut hänet. Monet uskoivat, että hän oli todellakin ihmiseksi tullut Bacchus, ja kun hänen lopullinen kukistumisensa hetki koitti väittivät useat henkilöt toden teolla kuulleensa kuin kulkueen aiheuttamaa ääntä ja saattosoittoa, minkä sanottiin merkitsevän sitä, että jumaluus erkani sortuneesta jättiläisestä ja hellitti otteensa hänen kohtaloistaan. Tämän »suuren lapsen» monet moitittavat teot olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, että historioitsijan on varsin helppo löytää niille lieventäviä asianhaaroja, ja näistä on hänen ainainen hyvä onnensa kaikista oleellisin. »Vastoinkäymisiin joutunut Antonius oli nuhteeton mies», sanoo Plutarkhos, ja jos tahdomme määritellä hänen luonteensa oikein, on meidän annettava etusija sille tarmokkuudelle ja uljuudelle, jota hän osoitti Roomasta paetessaan ja Meediasta peräytyessään. Silloin hän ei ollut ajattelematon poika, vaan mies. Muulloin hän esiintyy aina onnettaren hemmoiteltuna lemmikkinä, joka mellastaa mielensä mukaan, kujeilee, juo, lempii ja taistelee, yleisestä mielipiteestä välittämättä, ja leikittelee maapallolla kuin jumala.

Kun Dellius tuli noutamaan Kleopatraa hänen luokseen, oli hän valtansa kukkuloilla, idän ehdoton yksinvaltias, jota kuninkaat ja ruhtinaat liehittelivät, pitäen häntä koko Rooman valtakunnan tulevana hallitsijana. Caesar oli varmasti usein puhunut kuningattarelle hänen vioistaan ja avuistaan, ja Kleopatran on täytynyt itsensäkin kiinnittää huomiota hänen luonteensa teeskentelemättömään koruttomuuteen. Kleopatra ei siis lähtenyt matkalle kohtaamaan suurta neroa, vaan tavallista miestä, joka edusti eriskummallisella tavalla tavallisen ihmisluonteen hyveitä ja vikoja ja silloin tällöin aviomiestä, jota vaimon kiinteys jonkin verran vaivasi.

XII. KLEOPATRAN JA ANTONIUKSEN AVIOLIITTO

Päättäen voittaa huikentelevaisen Antoniuksen takaisin puolelleen omaa ja poikansa asiaa ajamaan Kleopatra astui laivaan Aleksandriassa ja saapui Kyproksen ja Syyrian rannikon välistä purjehtien eräänä aamuna Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja nousi virtaa ylös Tarsoksen kaupunkiin, joka oli joen rannalla Taurus-vuorten metsäisten rinteiden varjossa. Tarsos oli kuuluisa sekä merentakaisesta kaupastaan että puhetaitokoulustaan, jonka opettajat tekivät laajoja matkoja kaupunkinsa vanhastaan mainehikkailla laivoilla, levittäen alma materinsa metoodeja kaikkialle tunnettuun maailmaan. Mainittakoon, että Julius Caesar ja Cato, jotka ovat jo näytelleet osansa tämän kirjan sivuilla, olivat tämän koulun oppilaita [apostoli Paavali oli myös tämän koulun kasvatti]; ja nyt kunnioittaa Antonius, Rooman mahtavin mies siihen aikaan, Tarsosta läsnäolollaan. Kaupunki on verraten kaukana sisämaassa, ja iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, ennenkuin egyptiläiset näkivät sen rakennusten ja telakoiden ilmestyvän rinteiden suojaavasta varjosta. Kun laivasto purjehti Kydnosta ylös, riensivät jokivarren asukkaat kiireesti rantaan sen juhlallista etenemistä katsomaan, eikä ihmettelyllä ollut loppua, kun nähtiin, kuinka äärimmäisen loisteliaasti kuningattaren alus oli koristeltu. Joki laajenee kaupungin lähellä tyyneksi järveksi, ja siihen, samoille ankkuripaikoille, missä kaupungin maailmankuulut kauppalaivat lepäilivät, laskivat Kleopatrankin alukset todennäköisesti ankkurinsa laiturien ja rantamien ollessa mustana väkeä, joka oli kiiruhtanut katsomaan kuningattaren saapumista.

Antonius oli hänen tulostaan kuultuaan istuutunut torilla olevalle julkiselle tuomioistuimelle, odottaen, että kuningatar nousisi heti maihin ja kunnioittaisi häntä virallisella tervehdyskäynnillä. Mutta Kleopatralla ei ollut mitään halua näytellä osaa, jonka mahdollinen tulkinta olisi voinut asettaa hänet vasallin tahi anojan asemaan, ja hän näyttää sentähden pysytelleen laivallaan jonkin matkan päässä rannasta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut lainkaan kiirettä tavata Antoniusta.

Tieto kuningattaren alusten komeudesta alkoi sillä aikaa levitä kaupungilla, ja pian kerrottiin, että kuningattaren omassa aluksessa valmistauduttiin triumvirin vastaanottoon. Tuomioistuimen ympärille kerääntynyt väkijoukko riensi laitureille, ja Antonius jäi yksin seurueineen. Hän odotti jonkin aikaa, kunnes menetti malttinsa ja lähetti sanan kuningattarelle, kutsuen hänet päivälliselle luokseen, mihin Kleopatra vastasi puolestaan pyynnöllä, että Antonius tulisi kaupungin roomalaisten paikallisten arvohenkilöiden keralla syömään päivällistä hänen kanssaan. Antonius suostui heti, sillä hän ei tahtonut olla muodollisuuksien virallistuttamalla kannalla vanhaan ystäväänsä. Kleopatra näyttää siis illan suussa määränneen, että hänen laivansa oli soudettava järven poikki kaupunkiin ja kiinnitettävä yleisöä täynnä olevaan laituriin, jossa Antonius oli jo odottamassa. Tämä roteva roomalainen, jota kaikki teatraalinen aina viehätti, sai nyt nähdä näyn, joka varmasti hurmasi kokonaan hänen mielensä ja saattoi kaikki hänen entiset kokemuksensa varjoon.

Kuninkaallinen monisoutu liukui järven poikki, jonka pinnassa auringon viime säteet välkehtivät, hopealla silattujen airojen kiidättämänä, suuret purppurapurjeet illan tyynessä ilmassa hiljaa huojahdellen. Alusta ohjattiin kahdella isolla melalla niitä hoitelevien miesten seisoessa suunnattoman suuren, kärsää korkealle kohottavan elefantinpään muotoisessa suojuksessa, joka oli kokonaan päällystetty kimaltelevalla kullalla [sen elefantinpään mukaan, joka näkyy rahoissa esiintyvissä kuningattaren aluksen kuvissa]. Peränpitäjien ympärillä oli ryhmä merenneidoiksi ja sulottariksi puettuja orjattaria, lähellään soittajia, joiden huiluista, pilleistä ja harpuista lähtevä sävel näytti määräävän hitaasti kohoilevien airojen tahdin. Kleopatra itse lepäsi kullalla koristetun katoksen alla, Venus-jumalattaren väljät, kimmeltävät harsot yllään ja kummallakin puolellaan kaksi Kupidoksi puettua poikaa, jotka vilvoittivat häntä Egyptin hovin värjätyillä strutsinsulkaviuhkoilla. Katoksen edessä oli taidokkailla jalustoilla vaskisia suitsuastioita, joista oivallisesti valmistettu ihmeelliseltä tuoksuava suitsusavu leijaili rannalle jo ennenkuin alus oli laskenut laituriin. [Philaen temppelin eräässä seinässä on jotakuinkin tältä ajalta kirjoitus, joka sisältää täydellisen selostuksen suitsuaineen valmistuksesta. Siinä lueteltujen eri tarveaineiden lukumäärä on hämmästyttävä.]

Kun se oli lopultakin perillä väkeä täynnä olevassa laiturissa illan jo alkaessa hämärtyä, astui Antonius laivalle esikuntaupseeriensa ja Tarsoksen arvohenkilöiden keralla. Hänen ja kuningattaren kohtaaminen näyttää olleen mitä sydämellisin, sillä jälkimmäinenhän saapui tavalla, jonka on täytynyt tehdä Antoniukselle mahdottomaksi ruveta häntä sillä hetkellä moittimaan. Ja se viehättävä ympäristö, jossa he kohtasivat toisensa, samoin kuin iltahetken tunnelmallinen hämärä, vieno soitto, jota laineiden lipatus säesti, Kleopatran tenhoava kauneus ja suitsun ja verrattomien hajuaineiden huuma olivat sitäpaitsi tekijöitä, joiden on täytynyt lumota hänen mielensä ja karkoittaa pois kaikki ajatukset nuhteiden antamisesta. Eikä hänellä olisi ollut juuri tilaisuuttakaan vakavaan keskusteluun Kleopatran kanssa, sillä seurue saateltiin heti alas juhlasalonkiin, johon oli katettu mitä loisteliain ja ylellisin päivällinen. Seinävierillä oli kaksitoista koruompeluksilla ja tyynyillä peitettyä kolmen hengen lepolavitsaa, kunkin edessä pöytä ja pöydällä mitä hienoimpia, jalokivillä koristettuja kultaisia astioita ja haarikoita. Seinät oli katettu upeilla verhoilla, joiden koruompeleet hehkuivat purppurassa ja kullassa, ja permanto oli siroiteltu täyteen kukkia. Antonius ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä nähdessään kaiken tämän loiston, jolloin Kleopatra sanoi, ettei siitä kannattanut puhua, ja lahjoitti hänelle siinä samassa kaikki, mitä juhlassa käytettiin — astiat, maljat, haarikat, lavitsat, peitteet, kaikki, mitä salongissa oli. Kun ylhäiset vieraat nousivat takaisin kannelle, egyptiläisestä viinistä jo hiukan lämmenneinä, huomasivat he hämmästyksekseen seisovansa ihmeellisen, kaleidoskooppimaisen lyhtytaivaan alla, joka oli sommiteltu risteileviin poikkipuihin ripustetuista, neliöitä ja ympyröitä muodostavista lyhdyistä. Tässä ympäristössä, jonka kauneus vaikutti melkein satumaiselta, he sitten nauttivat nuoren ja hurmaavan kuningattaren rattoisasta seurasta, kunnes maljat oli juotu pohjaan ja valot alkaneet sammua.

Rannalta katsoen ovat juhlavieraiden hahmot, jotka liikehtivät väriloiston keskellä viihdyttävän soiton helkkyessä, varmaankin näyttäneet kuin jonkin jumalallisen näytelmän esittäjiltä, ja katselijat sanoivatkin ilman muuta, ikäänkuin asia olisi ollut aivan selvä, että Venus oli tullut maan päälle Dionysoksen (Antoniuksen) keralla juhlimaan Aasian onneksi. Kleopatra oli tunnustettu Venukseksi Roomassa ollessaan, kuten olemme jo nähneet, ja Egyptissä hän oli aina jumala. Tarkoituksena ei siis ollut vain ihailun herättäminen, kun hän esiintyi tässä osassaan Tarsoksessa, kuten yleisesti otaksutaan, vaan hän tahtoi tosiasiallisesti tulla vastaanotetuksi jumalattarena, ja että Antonius pitäisi häntä Egyptin jumalkuningattarena, jonka itse suuri Caesar oli tunnustanut Venukseksi. Muistettakoon, että tällä ajalla oltiin hyvin valmiita pitämään vaikutusvaltaisia ylhäisiä henkilöitä suosittujen jumalien ruumistumina. Niinpä olivat eräät kaupungit julistaneet Julian, Octavianuksen tyttären, Venus Genetrixiksi. Antoniusta sanottiin Dionysokseksi, ja olemme jo nähneet, että Caesar näyttää tulleen nimitetyksi Lupercukseksi. Samoin muistettaneen, kuinka Paavalia ja Barnabasta tervehdittiin Lystrassa Hermeenä ja Zeuksena. Näissä samoin kuin muissakin tunnetuissa tapauksissa ihmiset uskoivat tämän yhtenäisyyden aivan todeksi, ja vaikka ajattelun kehittyminen sitten todennäköisesti lopetti tämän uskomuksen, ei tällä ajalla näyttänyt olevan vielä mitään syytä epäillä, etteivätkö nämä jumaluudet olleet ilmestyneet näkyväisinä maan päälle. Kydnoksen rannoille kerääntyneet joukot ovat niin ollen varmaankin toden teolla uskoneet katselevansa jumalien juhlaa, kuinka lemmen suosittu jumalatar oli ilmestynyt huvittamaan heidän ihmishahmoista lemmikkijumalaansa.

Luultavasti Antonius oli pyytänyt Kleopatraa tulemaan seuraavana iltana hänen luokseen, mutta kuningatar näyttää taas vastanneen, että Antoniuksen oli tultava seurueineen jälleen hänen alukselleen. Tämä toinen ilta näyttää olleen ensimmäistä niin paljon loisteliaampi, että ylläkuvattu tilaisuus oli Plutarkhoksen mukaan sen rinnalla mitätön. Kun vieraat poistuivat, saivat he ottaa mukaansa lavitsat, joilla he olivat levänneet, ja haarikat, jotka oli pantu pöydille heidän eteensä. Kunniavieraille Kleopatra lahjoitti sen lisäksi kantotuolit sekä niihin kuuluvat kantajaorjat ja etiopialaiset soihtupojat ja toisille hevoset, joilla oli kultaiset satulaloimet, pyytäen kaikkia pitämään ne omanaan illan muistoina.

Seuraavana päivänä Kleopatra vihdoinkin suvaitsi syödä päivällistä Antoniuksen luona, joka oli pannut koko Tarsoksen liikkeelle saadakseen juhlan yhtä loistavaksi kuin kuningattaren juhlat olivat olleet, mutta siinä hän pettyi; hän nauroi itse ensimmäisenä epäonnistumiselleen ja makunsa huonoudelle. Kuningattaren pidoissa oli ollut pääpiirteenä sama hienostuneisuus ja rattoisuus, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen diktaattorivainajaan, mutta Antoniuksen juhlassa olivat maun karkeus ja, kuten Plutarkhos kuvaa, jonkinlainen talonpoikamainen kömpelyys silmäänpistävät. Kleopatra ei joutunut kuitenkaan ymmälle, vaan sovitti nopeasti käytöksensä remuavan isäntänsä mukaan. »Huomaten Antoniuksen pilanteon olevan leveää ja karkeaa, ja että se oli enemmän soturin kuin hovimiehen puhetta, hän yhtyi siihen heti, osoittamatta minkäänlaista vastahakoisuutta tahi jäykkyyttä» [Plutarkhos: Antonius.] Siten hän onnistui pian lumoamaan tämän mahtavan roomalaisen ja saamaan hänestä mitä hartaimman ystävän ja liittolaisen. Hänen läsnäolonsa elvytti ja kiihoitti tavalla, jota ei voinut vastustaa, sillä hänen rohkeutensa keskustelun kaikissa käänteissä ikäänkuin tehosti hänen olemuksensa siroutta, luonteen eloisuutta ja äänen viehkeyttä. Antoniuksen tarkoituksena oli, kun hän pyysi Kleopatraa tulemaan luokseen, moittia häntä välinpitämättömyydestä hänen asiaansa ja etujaan kohtaan, mutta hänelle osoitettiin sangen pian, että hän itse oli poikennut tieltä, josta he olivat Roomassa sopineet, eikä Kleopatra. Hän se oli Octavianukseen liittymällä näköjään pettänyt asian, joka oli Kleopatran mielestä Caesariin nähden ainoa oikea, ja kuningatar kykeni sitäpaitsi todistamaan haluttomuutensa lähettää apua triumviraatille johtuneen vain siitä, ettei hän voinut nähdä, millä tavalla sellainen toimenpide edistäisi hänen poikansa asiaa. Antonius, joka ei ollut diktaattorin eläessä kertaakaan joutunut täysin alttiiksi kuningattaren hurmaaville hyökkäyksille, oli nyt helposti voitettu uhri ja valmis toteuttamaan hänen toivomuksensa joka suhteessa.

Neljäntenä iltana Kleopatra kutsui roomalaiset upseerit jälleen luoksensa juhlimaan, ja tätä tilaisuutta varten hän antoi peittää salongin permannon ruusuilla lähes puolen metrin paksuudelta. Kukat saatiin pysymään paikoillaan ja koholla verkkojen avulla, jotka oli pingoitettu seinästä toiseen kireälle niiden yli, niin että vieraat saivat kulkea lepolavitsoilleen tuoksuavaa kukkamattoa pitkin, jonka hinta oli yhden huoneen osalta noin 47,500 markkaa.

Seuraavat pari päivää vietettiin yhtä loisteliaasti ja ylellisesti. Kuningatar koetti parhaansa mukaan näyttää Antoniukselle rikkauttaan ja mahtavuuttaan saadakseen Antoniuksen suostumaan jonkinlaiseen liittoon hänen kanssaan Octavianusta vastaan. Hän tahtoi saada nämä kaksi johtajaa riitaantumaan keskenään ja karkaamaan toistensa kimppuun, minkä tapahduttua hän ryhtyisi tukemaan Antoniusta, Octavianuksen, Caesarin sisarenpojan kukistumisesta ja Caesarionin, Caesarin pojan voitosta varmana. Vallan laajuuden ja rikkauksien rajattomuuden näyttäminen oli siis ehdottomasti välttämätöntä. Hän näyttää sentähden suhtautuneen lempeän ylenkatseellisesti roomalaisen sotapäällikön ponnistuksiin vieraansa huvittamiseksi ja esiintyneen Antoniuksen juhlissa tavalla, joka sai isännän tekemään sen kiusallisen huomion, että kuningatar hymyili hänen tavoitellulle loistolleen. Oli kuin vieras olisi sen lisäksi vielä ihmetellyt, ettei Antonius kyennyt antamaan juhlilleen sitä kaunista ja miellyttävää leimaa, joka oli hänen juhlilleen ominainen.

Kleopatran käytös vaivasi Antoniusta siinä määrin, että hän näyttää lopulta kysyneen kuningattarelta suoraan, olisiko hänen juhlaansa voitu enää tehdä loistavammaksi. Kysymyksestä sukeutui keskustelu, jolloin Antonius näyttää sanoneen hänelle, kuinka paljon tämmöiset juhlat hänelle maksoivat, mihin kuningatar vastasi saavansa ilman mitään vaivaa menemään 28,5 miljoonaa markkaa yhteen ainoaan ateriaan. Antonius kielsi sen jyrkästi ja sanoi, että se oli mahdotonta. Kuningatar tarjoutui silloin lyömään vetoa, että hän tekisi sen seuraavana iltana. Antonius suostui, ja eräs Plancus vahvisti vedon. Antonius ei näytä muistaneen, että Clodiuksella, näyttelijä Aisopoksen pojalla, oli ennen ollut tapana sekoittaa sulatettuja helmiä ruokaansa, mikä sai hänen ateriansa nousemaan huimaaviin summiin; muussa tapauksessa hän olisi tullut epäilleeksi Kleopatran aikovan turvautua johonkin sellaiseen petokseen voittaakseen vedon, ja ollut varuillaan.

Antonius odotti tietysti jonkin verran jännittyneesti seuraavaa iltaa ja oli varmasti pettynyt huomatessaan, ettei se, mitä hän näki, poikennutkaan sanottavasti edellisistä. Aterian lopulla hän laski yhdessä Plancuksen kanssa eri astioiden ja kultaisten lautasten ja haarikoiden arvon ja kääntyi kuningattaren puoleen, ilmoittaen, ettei summa ollut läheskään niin suuri, kuin mistä oli lyöty vetoa.

»Odottakaahan», Kleopatra vastasi. »Tämä on vasta alkua. Nyt koetan, enkö saa sovittua summaa yksinänikin kulutetuksi».

Hän viittasi orjille, jotka nostivat hänen eteensä pöydän. Pöydällä oli vain pieni malja ja maljassa tilkka etikkaa. Hän piti siihen aikaan korvissaan kahta tavattoman suurta helmeä, joiden kummankin arvo oli enemmän kuin puolet mainitusta vetosummasta; nyt hän irroitti nopeasti toisen ja pudotti sen etikkaan, johon se pian liukeni. Kun etikka ja noin 14,5 miljoonaa markkaa oli solunut hänen kuninkaallisesta kurkustaan alas, alkoi hän päästellä toista helmeä hävittääkseen sen samalla tavalla, mutta Plancus ehätti väliin, selittäen hänen voittaneen, Antoniuksen istuessa epäilemättä jonkin verran synkkänä aprikoiden naisten oveluutta.

Yleisesti on oltu sitä mieltä, että kuningattaren liioiteltu tuhlaavaisuus johtui hänen turhamaisesta halustaan lumota Antonius henkilökohtaisella rikkaudellaan. Mutta vaikuttimena oli varmasti, kuten olemme nähneet, tärkeä poliittinen syy, ja on aivan tarpeetonta otaksua turhamaisuuden olleen kaikessa määräävänä. Tämä rikkauden ja vallan näytteillepano ei sitäpaitsi näytä olleen todellisuudessa niin loisteliasta, kuin mitä kreikkalaiset kirjailijat sanovat, joiden kirjoituksista saa sen käsityksen, että Kleopatra oli kerskailevan välinpitämätön raha-asioissa. Tässä kuvatuissa esimerkeissä hänen tuhlaavaisuudestaan näyttää pikemminkin olleen ulkonaisena leimana hienolla tavalla esiintyvä luonnollinen koruttomuus ja viattomuus, jonkinlainen yllättävä rohkeus, niiden ollessa luonteeltaan pääasiallisesti poliittisia ja tarkoituksellisia.

On hyvin tärkeää, että lukija ymmärtää oikein Kleopatran asenteen tähän aikaan ja karkoittaa mielestään ne mielipiteet hänen ja Antoniuksen solmimasta liitosta, joita tavallisesti esitetään. Toistan sentähden, että Kleopatran tarkoitus oli Tarsoksessa vieraillessaan kohdistaa Antoniuksen huomio Egyptin mahdollisuuksiin Roomaa vastaan suunnattavan iskun tukikohtana ja saada hänen mielenkiintonsa vireille. Hän tahtoi, kuten olen jo sanonut, saada Antoniuksen luottamaan rikkauksiin, jotka soluisivat Niiliä alas hänen raha-arkkuihinsa, jos hän lähtisi armeijoineen valloittamaan Rooman valtaistuinta hänelle, joka oli Caesarin vaimo, ja hänen pojalleen, joka oli Caesarin lihaa ja verta. Antonius oli mies, joka pystyi antamaan hänelle takaisin valtakunnan, jonka hän oli menettänyt suuren diktaattorin kuollessa. Hänet oli saatava ymmärtämään, mitä etuja hänelle koituisi heidän liitostaan, ja sentähden oli välttämätöntä, että Kleopatra näytti hänelle käytettävänään olevat suunnattomat rikkaudet. Siinä ei ollut varsinaista turhamaisuutta eikä mitään todellista tuhlaavaisuuttakaan — hän pelasi suurta peliä ja panokset olivat korkeat. Jokunen kultainen haarikka, yksi tahi kaksi helmeä eivät olleet yletön hinta Antoniuksen liittolaisuudesta. Poika Caesarion oli liian nuori käydäkseen omaa sotaansa, eikä hän, Kleopatra, kyennyt johtamaan armeijaa. Antonius oli siis saatava liittolaiseksi, eikä hänen myötätuntoaan voitettu millään niin varmasti kuin näyttämällä hänelle ne rajattomat rikkaudet, jotka Kleopatra asettaisi hänen käytettäväkseen. Saatuaan omin silmin nähdä tuntemattoman Afrikan ja salaperäisen Aasian aarteet hän ei arkailisi ryhtyä yritykseen, joka oli tekevä Caesarin ystävän, Caesarin vaimon ja Caesarin pojan maailman valtiaiksi. Hän näyttäisi Antoniukselle Etiopian ja Nubian kullan, kohdistaisi hänen huomionsa Indian suuriin kauppateihin ja muistuttaisi häntä niistä lupaavista mahdollisuuksista, jotka suuri diktaattori oli oivaltanut tehdessään liiton hänen kanssaan. Sillä tavalla hän voittaisi Antoniuksen jälleen puolelleen, ja siten tulisivat Julius Caesarin kunnianhimoiset suunnitelmat hänen avullaan lopultakin toteutetuiksi.

Ensin oli kuitenkin käytävä käsiksi pariin muuhun seikkaan. Prinsessa Arsinoe, joka oli kulkenut Rooman kaduilla Caesarin triumfissa ja päästetty sitten vapaaksi, oleskeli nyt joko Miletoksessa tahi Efesoksessa [Josephus sanoo hänen olleen Efesoksessa, Appianus Miletoksessa], jossa hän oli saanut turvapaikan Artemiin temppelin pappien ja papittarien luota. Ylimmäinen pappi kohteli häntä ystävällisesti, kunnioittaen häntä jopa kuningattarenakin, mikä viittaa hänen asettuneen lopullisesti suojattinsa puolelle sisarten välisessä riidassa. Arsinoe näyttää olleen uskalias ja kunnianhimoinen nainen, joka koetti koko lyhyen elämänsä ajan turhaan päästä Egyptin valtaistuimelle; nyt hän näytti jälleen vehkeilevän sisartaan vastaan aivan samoin kuin hän vehkeili Aleksandrian palatsissa, silloin kun Ganymedes oli hänen hovimestarinsa.

Muistettaneen, että diktaattori oli lahjoittanut Kyproksen valtaistuimen Arsinoelle ja hänen veljelleen, näiden todennäköisesti saamatta tätä lahjaa milloinkaan haltuunsa. Siitä huolimatta on jotakuinkin varmaa, että prinsessa pyrki aina esiintymään tuon saaren kuningattarena, ja voihan olla, että hän oli päässyt hyviin väleihin Cassiuksen ja Brutuksen kanssa tarjoamalla heille apuaan sodassa Antoniusta vastaan, jos he sitten auttaisivat häntä pääsemään Egyptin valtaistuimelle. Kyproksen varakuningas Serapion on voinut olla samoin tässä juonessa mukana, kun hän luovutti laivastonsa Cassiukselle, kuten kerroimme edellisessä luvussa [s. 123] Kleopatra oli päässyt nyt joka tapauksessa niin pitkälle, että hän sai Antoniuksen suostumaan sekä Arsinoen että Serapionin kuolemantuomioihin. Miehet, jotka lähetettiin Artemiin temppeliin panemaan täytäntöön tuomiota, tapasivat Arsinoen pyhätöstä palvontamenoja suorittamasta ja surmasivat hänet alttarin askelmille. Ylimmäisen papin kuulumisesta salaliittoon oli nähtävästi myös saatu vihiä, ja papisto sai tehdä kaiken voitavansa, ennenkuin hänet armahdettiin. Serapion taas ei voinut asemansa takia odottaakaan lempeyttä ja hänet vangittiinkin viipymättä ja surmattiin.

Poistettuaan siten tältä taholta valtaistuintaan uhkaavan vakavan vaaran Kleopatra taivutti Antoniuksen auttamaan häntä pääsemään eräästä toisestakin syvän huolen aiheesta. Muistettaneen, että nuori kuningas Ptolemaios XIV hukkui pakoretkellä sen taistelun jälkeen, jossa Caesar löi Egyptin armeijan maaliskuussa v. 47 e.Kr. suiston eteläosassa. Samoin olemme kertoneet, että hänen ruumiinsa oli tunnettu kultaisesta haarniskasta, jota hän piti. Nyt oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei väittänyt sen vähempää kuin että hän oli juuri tuo onneton hallitsija, alkanut esiintyä vallantavoittelijana ja todennäköisesti ryhtynyt kirjeenvaihtoon oletetun sisarensa Arsinoen kanssa. Tämä valtaanpyrkijä oleskeli tällöin Foinikiassa, mikä viittaa hänen olleen tekemisissä Serapioninkin kanssa, joka oli hänkin, silloin kun hänet vangittiin, sielläpäin matkoilla. Antonius suostui niin ollen vangituttamaan tämän valekuninkaan ja toimittamaan hänet kaikessa hiljaisuudessa pois päiviltä.

Historioitsijat ovat taipuvaisia näkemään näiden kolmen vehkeilijän tuhoamisessa esimerkin Kleopatran julmuudesta ja kostonhimosta. Heidät kuvataan hänen sammuttamattoman vallanhimonsa uhreiksi ja Arsinoen kuolemaa sanotaan kuningattaren mustan maineen likaisimmaksi tahraksi. Minä puolestani en voi nähdä, millä muulla tavalla tämmöiset hänen valtaistuintaan uhkaavat vaarat olisi voitu pysyvästi poistaa. Arsinoen kuoleman tekee niin julmaksi se seikka, että se tapahtui pyhitetyn alttarin askelmilla, mutta katsoen aikaan, jolloin nämä teot tehtiin, ei niitä pidä tuomita liian ankarasti, sillä kukapa hyvä kuningas tahi kuningatar ei muinoin raivannut vallantavoittelijoita kuolemantuomioilla tieltään.

Kleopatran vierailu Tarsoksessa näyttää kestäneen vain jonkun viikon, mutta kun hän palasi Aleksandriaan, on hänen täytynyt tuntea, että lyhyt yhdessäolo Antoniuksen kanssa oli kohottanut hänen vaikutusvaltansa maineen jälleen ylimmilleen. Hän ei ollut ainoastaan pyyhkäissyt kahta kilpailijaansa ja heidän otaksuttuja liittolaisiaan olemattomiin Antoniuksen diktaattorinvaltaan turvautumalla ja näyttänyt peloittavaa mahtiaan Artemiin mahtavalle ylimmäiselle papille, joka ei ollut tehnyt muuta kuin antanut eräälle Egyptin kruunun tavoittelijalle turvapaikan etäisessä Aigeiassa, vaan oli tosiasiallisesti voittanut Antoniuksenkin jälleen täysin puolelleen. Olipa tämä luvannut tulla vastavierailulle Aleksandriaan, että hän saisi nähdä omin silmin kaiken, mitä Egyptillä oli tarjottavana. Tulevaisuus näytti nyt ensi kerran Caesarin kuoltua jälleen valoisalta, ja Kleopatran on täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä purjehtiessaan Välimeren poikki takaisin omaa kaunista kaupunkiaan kohti.

XIII. KLEOPATRA JA ANTONIUS ALEKSANDRIASSA

Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollut juuri tällöin kiihkeän halukas solmimaan lujaa liittoa Kleopatran kanssa, sillä hän tarvitsi juuri sellaista liittolaista voidakseen toteuttaa suunnitelmat, joita hän nyt hautoi. Hänen ja Octavianuksen välit olivat kireät, ja se mitätön osa, jota jälkimmäinen oli näytellyt Philippoin taistelussa ja sen valmisteluissa, oli saanut hänet suhtautumaan hieman ylenkatseellisesti tähän nuoreen mieheen. Triumviraatti oli parhaassakin tapauksessa vain sopimus, eikä Antonius odottanut sen kestävän päivääkään sen jälkeen kuin ylivalta oli siirtynyt joko hänelle tahi Octavianukselle. Hän toivoi Caesarin sisarenpojan kukistuvan ja näki pääsevänsä voimasuhteissa kilpailijansa edelle, jos hän solmisi liiton Kleopatran kanssa.

Octavianus oli palannut Philippoin taistelun jälkeen Roomaan, josta Antonius sai nyt sellaisia uutisia, että heidän yhteisen päällikkyytensä alaiset joukot olivat sangen tyytymättömiä vaivoistaan saamiinsa palkintoihin. Toiset kannattivat Octavianusta, mutta toiset ajattelivat, että Antonius olisi ollut paljoa anteliaampi, ja välit kiristyivät päivä päivältä. Ja Antoniuksen puoluelaiset, varsinkin hänen vaimonsa Fulvia, koettivat vielä laventaa ja syventää juopaa, toimien kuitenkin todennäköisesti enemmän omasta aloitteestaan kuin johtajansa suoranaisella luvalla. Antonius ei tahtonut rikkoa välejä Octavianuksen kanssa, ennenkuin hän oli varma voitostaan, ja hänen huomionsa oli sitäpaitsi kiintynyt tähän aikaan enemmän Partian valloitukseen kuin Octavianuksen kukistamiseen. Suuri diktaattori oli sysännyt hänenkin mielikuvituksensa liikkeelle partialaisiin nähden, ja voihan olla, että taustalla kangasteleva Indian valtaaminen alkoi jo nyt askarruttaa hänen mieltään, kuten oli varmasti laita joitakin vuosia myöhemmin. Hänen silloiset suunnitelmansa näyttävät siis yleensä ryhmittyneen kolmen hankkeen ympärille. Ensimmäisenä oli hyökkäys- ja puolustusliiton solmiminen Kleopatran kanssa, niin että kuningattaren rahat, miehet ja laivat asetettaisiin hänen käytettäväkseen; toisena Partian valloitus, jossa saatujen voittojen kunnia ja valloitetusta maasta tuotu saalis nostaisivat hänet maineen kukkuloille; ja kolmantena riitautuminen Octavianuksen kanssa ja kilpailijan tuhoaminen, jolloin hän olisi yksin koko maailman herra. Sitten hän todennäköisesti julistautuisi kuninkaaksi, kuten Caesarkin oli aikonut tehdä, naisi Kleopatran ja perustaisi kuningassuvun, seuraajanaan joko hänen poikapuolensa, diktaattorin poika, tahi oma poika, joka hänelle mahdollisesti syntyisi tulevassa avioliitossa Kleopatran kanssa.

Mieli tulvillaan näitä toiveita, jotka liittyivät niin läheisesti Kleopatrankin tulevaisuudenunelmiin, Antonius teki lähtöä Aleksandriaan syksyllä vuonna 41 e.Kr. siinä vakaassa aikomuksessa, että liitosta Egyptin kuningattaren kanssa oli nyt tuleva tosi. Hän järjesti niin, että eräs Decimus Saxa, diktaattorivainajan valiokenraaleita, nimitettiin Syyriaan sijoitettujen joukkojen päälliköksi, ja velvoitti sitten hänet ilmoittamaan säännöllisesti kaikesta, mitä partialaiset puuhailivat, ja valmistelemaan näitä vastaan suunniteltua sotaretkeä. Partian kuningas Orodes oli ottanut palvelukseensa erään roomalaisen luopion, Cassiuksen ja Brutuksen entisen liittolaisen, nimeltä Quintus Labienus, joka järjesteli nyt yhdessä kuninkaan pojan Pacoruksen kanssa Partian joukkoja uudelle kannalle Partiaan rajoittuviin Rooman maakuntiin tehtävän hyökkäyksen varalta. Sodan pikaisesta puhkeamisesta ei näyttänyt niin ollen olevan epäilystäkään, minkä tähden Antonius tahtoi saada Egyptin maa- ja merivoimat mahdollisimman nopeasti käsiinsä.

Ollessaan juuri lähdössä Aleksandriaan hän näyttää saaneen Roomasta sanan, että tilanne oli siellä kärjistymässä huippuunsa, ja että hänen veljensä, Lucius Antonius, ja vaimonsa, Fulvia, valmistautuivat käymään Octavianuksen kimppuun. Hänen on sentähden täytynyt ruveta pohtimaan, oliko hänen nyt siirrettävä Aleksandrian matka toistaiseksi ja lähdettävä sen sijaan Roomaan. Asioissa tapahtuneen käänteen on täytynyt harmittaa häntä melkoisesti, sillä hän tiesi vallan hyvin olevansa vielä kykenemätön sotimaan menestyksellisesti Octavianusta vastaan eikä tahtonut mitenkään sekaantua otteluun, joka päättyisi todennäköisesti hänen omaan kukistumiseensa. Jos hän palaisi Italiaan, onnistuisi hän ehkä lopettamaan riidan ja aikaansaamaan sovinnon, joka takaisi rauhan säilymisen, kunnes hän oli itse valmis aloittamaan sodan. Mutta jos hän epäonnistuisi rauhan palauttamisessa, olisi seurauksena tilanne, johon hän ei ollut valmistautunut. Sentähden näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt parempana pysytellä erillään koko riidasta ja antaa roomalaisten olla siinä uskossa, että hän oli kokonaan syventynyt idän kysymyksiin. Menemällä Egyptiin joiksikin viikoiksi hän ei vain eristäytynyt puolueensa hämmästyttävistä edesottamisista Roomassa, vaan saattoi Partiaan tehtävän sotaretkensä varjolla kerätä joukkoja ja rahaa, jotka tulivat olemaan äärettömän hyvään tarpeeseen, jos Octavianus tahtoi kärjistää riidan lopulliseen voimainkoetukseen. Antonius odotti sitäpaitsi nuorekkaan kiihkeästi kaiken sen hurmaavan uusiintumista, millä Kleopatra oli huvittanut häntä, niin että pelkkä ajatuskin joutua jälleen tuiman puolisonsa kanssa yksiin ja saada elää hänen ankaran silmälläpitonsa alaisena on ollut hänelle melkein varmasti jotakuinkin vastenmielinen. Antonius ei ollut suuri valtiomies eikä diplomaatti; hänen teoissaan oli aina määräävänä se, mikä häntä miellytti. Egyptin kuningatar oli tehnyt mitä hämmentävimmän vaikutuksen tähän hetkelliseen luonteeseen, joka oli tämmöisissä asioissa hyvin herkkä nojautumaan kaikenlaisiin syyntapaisiinkin, ja niinpä kelpasi seikka, että hänestä näytti viisaimmalta pysytellä nyt poissa Roomasta, täysin päteväksi valtakirjaksi ryhtyä hankkeeseen, johon kunnianhimo ja mieliteko häntä yhdessä yllyttivät.

Vuonna 41 e.Kr. hän lähti sitten talven tullessa Aleksandriaan, jossa Kleopatra toivotti hänet tervetulleeksi Lochias-niemen kauniiseen palatsiin mitä syvimmin kunnioitettuna vieraana. Tuon loistavan linnan kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon hänen viihdyttämisekseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin roomalaisen maailman asiat olivat saaneet väistyä kauas taustalle hänen mielessään. Kleopatra puolestaan ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuningattaren kunnianhimo, jonka Caesar oli sytyttänyt, leimahti uuteen paloon Tarsoksessa saavutetun menestyksen lietsomana, ja hän oli päättänyt saada Antoniuksen taistelemaan asiansa puolesta. Huomattuaan, kuinka myöntyväisesti ja vastaanottavaisesti hänen ehdotuksiinsa suhtauduttiin, hän oli ollut heti sitä mieltä, että hänen tuli ruveta Antoniuksen liittolaiseksi tämän yrittäessä päästä Rooman valtaistuimelle. Hänen tehtävänsä oli nyt hurmata Antonius henkilökohtaisella tenhovoimallaan ja huvitusten moninaisuudella ja näyttää hänelle rikkautensa ja valtansa laajuus.

»Olisi todellakin sanojen haaskausta», kirjoittaa Plutarkhos, »ryhtyä kuvaamaan yksityiskohtaisesti Antoniuksen Aleksandriassa keksimiä hullutuksia». Hän vietti useita viikkoja mitä hillittömimpien huvitusten pyörteessä ja antautui ylellisyyteen, jonka vertaista hän ei ollut konsanaan kokenut. Hänen sukunsa oli elänyt koruttomasti ja yksinkertaisesti, ja vaikka hän itse olikin toisinaan tuhlannut suuria summia huveihinsa, ei Roomassa voitu millään tavalla päästä näiden Aleksandriassa vietettyjen juhlien loisteliaisuutta lähellekään. Hänen ystävänsä, monet vain tavallisia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, eivät olleet liioin mitään loistavia huvittelutaidon opettajia, vaan henkilöitä, jotka pitivät juomien runsautta ja hyvää seuraa hienostunutta ylellisyyttä parempina. Kleopatran palatsissa Antonius kuitenkin huomasi joka taholla ympärillään mitä edistyneimmän kulttuurin luomia keksintöjä ja välikappaleita, jotka tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että liioittelevan Luculluksenkin ponnistukset olisivat joutuneet häpeään. Aleksandriaa on sanottu »vanhan ajan Parisiksi» [Ferrero], eikä ole vaikeata ymmärtää vaikutusta, jonka se teki tämän herkkäverisen roomalaisen mielikuvitukseen, kun ajatellaan, että Antonius oli nyt ensi kerran sivistyneiden miesten ja naisten seurassa, jotka olivat jo päässeet sangen pitkälle ylellisen elämisen taidossa. Kleopatra näyttää sitäpaitsi ottaneen hänet vastaan Egyptin tulevana herrana ja osoittaneen hänelle selvästi, että kaikki tämä loisto olisi hänen, jos hän vain tahtoisi ottaa Kleopatran asian ajettavakseen.

Antonius omaksui pian aleksandrialaisten tavat. Hän vaihtoi roomalaisen pukunsa kreikkalaiseen ja pujotti jalkoihinsa valkoiset attikalaiset kengät, nimeltä phacasium. Hän näyttää puhuneen hyvin kreikkaa, ja kun hovissa kävi paljon kreikkalaisia ylimyksiä, kohteli hän heitä rakastettavasti ja mieltymystä herättävästi. Hän kävi tiheästi oppineiden miesten kokouksissa ja oleskeli paljon temppeleissä ja museossa, saavuttaen siten varman aseman kuningattaren loistavassa seurapiirissä, joka oli ylpeä sivistyneisyydestään ja oppineisuudestaan.

Samalla hän osoitti, vähääkään empimättä, Kleopatralle olevansa mies, jota kyllä kannatti tavoitella. Hän tiesi Kleopatran toivovan häntä lailliseksi puolisokseen dynastiallisista syistä, ja ettei maailmassa ollut Kleopatran kannalta katsoen ketään toista niin sopivaa siihen asemaan. Hän tiesi myös, että nuorena »leskenä», jonka ensimmäinen avioliitto oli ollut niin lyhyt, Kleopatra ikävöi päästä jälleen avioliittoon saadakseen voimakkaan kumppanin, johon nojautua pulmallisissa tilanteissa, ja hellän rakastajan, jonka puoleen kääntyä yksinäisyydessään. Hän tiesi kuningattaren ihailevan hänen herkulesmaista voimaansa ja uljasta muotoansa ja hänen on täytynyt nähdä ensi hetkestä alkaen, ettei kuningattaren rakkauden voittaminen tullut olemaan hänelle sen vaikeampaa kuin suurelle Caesarillekaan. Kuningatar oli nuori, tulinen ja äärimmäisen orpo, eikä sen näkeminen, että hänen mielensä paloi luotettavaan avioliittoon valtiollisten ja henkilökohtaisten syiden takia, vaatinut Antoniukselta mitään terävänäköisyyttä. Antonius kosiskeli häntä niin ollen asiastaan varmana, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Kleopatra myöntyi hetkellisen luonteensa kaikella kiihkolla ja lämmöllä.

Hovi ja papisto hyväksyivät heti tämän liiton, joka tulkittiin Egyptissä yhtä lailliseksi avioliitoksi, kuin mitä Kleopatran ja Caesarin välinen suhde oli ollut. Siitä on tuskin epäilystäkään, etteikö Kleopatra ottanut Antoniukselta jonkinlaista uskollisuudenlupausta ja tuntenut voivansa luottaa häneen yhtä sokeasti kuin ennen suureen diktaattoriin. Caesar ei ollut pettänyt häntä; hän oli kutsunut Kleopatran Roomaan eikä ollut salannut aiettaan kohottaa hänet valtaistuimelle puolisonaan. Samoin Kleopatra uskoi Antoniuksenkin, joka oli Caesarin todellinen seuraaja, luovan valtakunnan, jota he hallitsisivat yhdessä, ja hänen on täytynyt riemuita sydämessään siitä, että hän oli onnistunut voittamaan tämän miehen omakseen, miehen, joka oli samalla hyväntahtoinen, komea rakastaja ja rohkea valtiollinen esitaistelija.

Tällä tavalla historioitsija voi katsella näiden kahden mahtavan henkilön liittoa sekä diplomaattisessa että romanttisessa valossa. Minun mielestäni eivät Kleopatra ja Antonius näytä olleen vielä kumpikaan kovinkaan syvästi rakastuneita, mutta minä kuvittelen, että kumpaakin jo sykähdytti kaikki se, mikä toisessa oli puoleensavetävää, ja että molemmat uskoivat silloin tämän kauan odotetun puolison ilmestymisen jumalien sallimukseksi. Viehkeän kaunis Kleopatra ja komea Antonius näyttivät varmasti kuin toisilleen luoduilta, eivätkä heidän elämänvaiheensakaan voineet, aineellisen maailman silmillä katsottuina kuninkaallisuudessaan ja kuuluisuudessaan muuhun viitata.

Olemme nähneet, kuinka Antonius antoi hienostuneemmille vaistoilleen täyden vapauden Aleksandriassa, ja kuinka hän, voittaakseen kuningattaren ihailun, osoitti pitävänsä oppineiden seurasta. Samoin laski Kleopatrakin luonteensa kevyemmän puolen täysin valloilleen viehättääkseen roomalaista ystäväänsä, jonka mieltymys hullutteluihin oli niin ilmeinen. Hän saattoi välistä yön tultua, kuten olemme jo kertoneet, pukeutua talonpoikaisnaiseksi ja naamioida Antoniuksen orjaksi ja lähteä sitten kaduille seikkailuja etsimään. He koputtelivat vieraiden talojen oviin ja ikkunoihin ja hävisivät kuin kummitukset, kun heille tultiin avaamaan. Toisinaan heidät tietysti yllätettiinkin, jolloin, kuten Plutarkhos sanoo: »ovenvartijat tahi palvelijat haukkuivat heitä törkeästi, jopa välistä löivätkin, vaikka useimmat arvasivatkin, keitä he olivat».

Kleopatra huvitti vierastaan kaikin tavoin. Hän ratsasti ja metsästi hänen kerallaan erämaassa kaupungin muurien ulkopuolella, purjehti ja kalasti hänen kanssaan merellä tahi Mareotis-järvellä, kuljeskeli hänen seurassaan palatsin suojissa, katseli, kuinka hän paini, miekkaili ja harjoitteli aseidenkäyttöä, pelasi noppaa hänen kanssaan, piti hänelle seuraa viinimaljojen ääressä ja lumosi hänet lemmenleikillä. Seuraava tarina on erinomainen esimerkki heidän rattoisasta elämästään Aleksandriassa tämän muistettavan talven aikana. Antonius istui eräässä sataman aluksessa ongella, mutta kun hän ei saanut ainoatakaan nykäystä, sai eräs sukeltaja hypätä veteen ja kiinnittää vastapyydettyjä kaloja Antoniuksen onkeen, jotka hän sitten kiskoi ylös Kleopatran ystävineen ylistellessä hänen taitavuuttaan. Kuningatar arvasi kuitenkin pian, mistä oli kysymys, ja kutsui seuraavaksi päiväksi paljon väkeä saapuville todistamaan, kuinka petollisesti Antonius menetteli. Sitten hän hankki joitakin Mustalta mereltä tuotuja suolakaloja ja käski erään orjan sukeltaa aluksen alle ja kiinnittää yhden onkeen heti kuin siima oli heitetty. Kun tämä oli tehty, kiskaisi Antonius pinnalle suolakalan, jonka ilmestymistä tervehdittiin sydämellisellä naurulla. Kleopatra lausui silloin ällistyneelle onkimiehelle kohteliaan hilpeästi: »Jättäkää onkivapa, kenraali, meille Pharoksen ja Canopuksen mitättömille hallitsijoille; teidän saaliiksenne sopivat vain kaupungit, maakunnat ja valtakunnat».

Tämän talven aikana Antonius ja kuningatar perustivat yhdessä jonkinlaisen seuran tahi kerhon, nimeltä Amimetobioi, »verrattomat eläjät», jonka jäsenet kestitsivät toisiaan kukin vuorostaan joka päivä mitä ylellisimmin. Antonius näyttää todennäköisesti olleen tämän kerhon puheenjohtaja, sillä on löydetty kaksi kirjoitusta, joissa hänestä käytetään nimitystä »verraton» luultavasti juuri sen nojalla. Aleksandriassa asui siihen aikaan eräs Philotas-niminen lääketieteen opiskelija, jonka selostus kuvaa parhaiten tämän kerhon jäsenten toimeenpanemissa juhlissa rehoittanutta tuhlausta. Kuljeskellessaan kerran Kleopatran palatsin keittiöissä Philotas hämmästyi suuresti nähdessään, että paistumassa oli kokonaisina ei sen vähemmän kuin kahdeksan villisikaa. »Teillä taitaa olla paljon vieraita tänään», hän virkkoi keittäjälle, mihin tämä vastasi: »Ei kahtatoista enempää, mutta paisti on tarjottava juuri parhaalleen kypsänä, ja kun Antonius voi aterioida nyt tahi vasta tunnin päästä, ja kun kaikki, mikä on ollut minuutinkaan liian kauan tulella, on kelvotonta, on meidän pidettävä varamme, koska hänen päivällistuntiaan on mahdoton arvata».

Esimerkkinä siitä, mitä ruokia näissä juhlissa tarjoiltiin, minun sallittaneen esittää päivällinen, jonka Mucius Lentulus Niger antoi Roomassa joitakin vuosia aikaisemmin, missä tilaisuudessa Julius Caesarkin oli ollut hänen vieraanaan. Mutta on muistettava, että Kleopatran juhlien ajatellaan olleen paljoa ylellisempiä, kuin mitä Roomassa tiedetään konsanaan vietetyn. Ruokalista oli tämännäköinen: »Merisiiliä, ostereita, simpukoita, rastaita parsan kera, höystettyä lintua, osteri- ja simpukkapiirakkaa, mustia ja valkoisia raakkuja, merivuokkoja, metsävuohen kylkeä, villisian kylkeä, kahdenlaisia punaisia kilpikaloja, emäsian utareita, jauhoitettuja lintuja, villisian päätä, kalapiirakkaa, sorsia, keitettyjä taveja, jäniksiä ja paistettuja lintuja». Varro mainitsee eräässä satiirissaan joitakin huomatuimpia muukalaisia herkkuja, joita tarjoiltiin rikkaiden pöydissä, kuten riikinkukkoja Samoksesta, pyitä Frygiasta, kurkia Meloksesta, vuonia Ambraciasta, tonnokaloja Kalkedonista, kaloja Pessinuksesta, ostereita ja kampasimpukoita Tarentumista, sampia Rhodoksesta, kaloja Kilikiasta, pähkinöitä Thasoksesta ja raakkuja Espanjasta. Silloin käytetyt kasvikset ovat melkein samoja kuin mitä nytkin syödään, perunaa tietystikään lukuunottamatta. [Maquardt: Privatleben, siv. 409.] Pääateria, caena, oli usein niin pitkä, että juomingit, commissatio, seurasivat sitä välittömästi. Niiden alkaessa valittiin arvanheitolla juhlan yliohjaaja, arbiter bibendi, jonka velvollisuutena oli viinin sekoittaminen suureen maljaan. Vieraat lepäsivät lavitsoilla pöydän takana ja kummallakin sivulla ja söivät ruokansa sormillaan. Kukin sai kukkaseppeleen kulmilleen, cinnamonia siroiteltiin tukkaan ja suloisia hajuaineita pirskoiteltiin vaatteille ja sekoitettiin viineihinkin. Aterian aikana esiintyi vieraiden huviksi tanssijattaria, soittajia, näyttelijöitä, voimistelijoita, ilveilijöitä, kääpiöitä ja välistä gladiaattoreitakin, ja myöhemmin pelattiin noppaa tahi muitakin pelejä, miten milloinkin sattui. Huoneen koristamiseen ja kaluston ja pöydän loisteliaisuuteen kiinnitettiin aina suurta huomiota. Kleopatran juhlien loistoa tehosti erikoisesti pöytäkaluston upeus. Nämä astiat ja maljat, joista puhuessaan kuningatar käytti vaatimattomasti sanaa kerama, »savituotteita», olivat tavallisesti kullasta ja hopeasta, koristuksina jalokiviupokkeita, ja niin kuulut kauneudestaan, että niitä pidettiin vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täydellisen taidon näytteinä. Palmyran kuningattaren Zenobian kerrotaan keränneen niitä innokkaasti omaa pöytäänsä varten.

Talvi meni näin kuin siivillä juhlissa, huvituksissa ja kaikenlaisessa ilonpidossa. Plutarkhos on jotakuinkin oikeassa sanoessaan, että Aleksandriassa Antonius »tuhlasi haaskaamalla kaikista kalleinta — aikaa», mutta kuukaudet eivät menneet sentään aivan hukkaan. Antonius ja Kleopatra olivat lujittaneet liittoaan mitä läheisimmällä yhteiselämällä, ja molemmat uskoivat, että he taistelisivat taistelunsa yhdessä, silloin kun yritys Octavianuksen kukistamiseksi oli toimeenpantava. Rupeamalla Kleopatran rakastajaksi ja vetoamalla hänen luonteensa puhtaasti vaistomaiseen puoleen Antonius oli saanut häneltä vilpittömän lupauksen, että Egypti tulisi tukemaan häntä kaikissa hänen yrityksissään. Nämä Aleksandriassa vietetyt onnelliset talvipäivät eivät ole siis voineet näyttää hänestä hukkaan menneiltä, koska suuri ja mahtava kuningatar kävi päivä päivältä yhä mukautuvaisemmaksi. Kleopatran rakkaus Antoniusta kohtaan näyttää kehittyneen melkein joka suhteessa samaan suuntaan kuin hänen rakkautensa Julius Caesaria kohtaan. Saatuaan ensi vaikutteen poliittisesta syystä hän oli sitten alkanut tuntea luonnollista ja romanttista mieltymystä roomalaista puolisoaan kohtaan, ja vaikka suhteen kehittyminen läheiseksi yhdyselämäksi johtuikin suurimmaksi osaksi lihan heikkoudesta, näytti se olevan täysin puolustettavissa sillä, että hän edisti siten pyyteitään sukunsa hyväksi. Kleopatra piti Antoniusta miehenään ja tahtoi, että häntä pidettiin Antoniuksen vaimona. Se, ettei avioliittoa oltu julkisesti vahvistettu, merkitsi vähän, sillä hänen, jumalattaren ja kuningattaren, on täytynyt tuntea olevansa maallisten lakien yläpuolella ja täysin vapaa solmimaan suhteita, minkälaisia hyvänsä, joista hän katsoi olevan hyötyä maalleen ja suvulleen, ja jotka tyydyttivät hänen omia naisellisia vaistojaan. Vuoden 40 e.Kr. alussa ilmeni hänelle ja Antoniukselle, että heille tuli syntymään lapsi, ja tämän seikan on täytynyt saada Kleopatran entistä kiihkeämmin pidättämään Antoniusta luonaan Aleksandriassa, kahlehtimaan hänet vierelleen julistuttamalla hänet puolisokseen. Antonius ei kuitenkaan halunnut vastaanottaa Egyptin kuninkaan arvoa ja asemaa, sillä sellainen toimenpide olisi kärjistänyt hänen ja Octavianuksen välisen riidan huippuunsa ja pakottanut hänet heti sotaan ryhmää vastaan, joka Roomassa tunnustettiin lailliseksi puolueeksi. Tämä Antoniuksen haluttomuus tuotti kuningattarelle varmaankin jonkin verran pettymystä, ja minä luulen, että hän alkoi talven lähetessä loppuaan pelätä, miten Antoniuksen vilpittömyyden laita oikein mahtoi olla.

Syrjäyttämällä kaikki tunnetekijät ja jättämällä hetkeksi huomioonottamatta kaikki tämän liiton aineelliset vaikuttimet huomataan, että Antoniuksen asema oli nyt paljoa tyydyttävämpi kuin tuon usein mielipahaan saakka pettyneen kuningattaren. Viettämällä talven Aleksandriassa Antonius oli pysytellyt ulohtaalla Italian valtiollisista selkkauksista ajalla, jolloin hänen läsnäolonsa olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun hänen omaksi vahingokseen, saanut käytettäväkseen Egyptin rikkaudet ja aseet, milloin hän vain niitä tarvitsi, ja järjestänyt, että lopullinen avioliitto Kleopatran kanssa oli valmis hetkellä, jolloin hän haluaisi kuningatarta kumppanikseen samanlaisen suuren yksinvallan perustamisessa, johon Julius Caesar oli pyrkinyt. Hän ei ollut vielä saattanut itseään peruuttamattomasti huonoon valoon, vaan saattoi palata Roomaan ja entiseen elämäänsä näköjään puhtain käsin. Roomassa ei kukaan moittisi häntä siitä, että hän oli sen varsin tähdellisen tehtävän ohella, jonka takia hänen oli täytynyt mennä Egyptiin, hiukan huvitellutkin, ja hän saisi varmasti ystävänsä hyväksymään ne valtiolliset syyt, joilla hän selittäisi pitkän viipymisensä Aleksandriassa, yhtä helposti, kuin Caesarin puolue oli myöntänyt niiden seikkojen pätevyyden, jotka suuri diktaattori esitti sangen yhtäläisissä olosuhteissa. Antonius oli yhtä oikeutettu esiintymään Egyptin mahtavan hovin suojelijana kuin Julius Caesar ja Pompeius, ja Rooman kaikki valtiomiehet ymmärsivät, kuinka puoluejohtajalle oli tällä ajankohdalla edullista ja tärkeätä saada tuon maan mahtavasta kuningattaresta hyvä liittolainen.

Tilanne ei ollut kuitenkaan läheskään niin suotuisa Kleopatran kannalta katsoen. Tehdessään liiton Antoniuksen kanssa hän oli pannut peliin kaikki, mitä hänellä oli — oman kunniansa ja arvovaltansa samoin kuin sukunsa tulevaisuudenkin, ja mitä hän oli saanut antamiensa suurten lahjojen vastineeksi? Hänelle on nyt täytynyt selvitä, ettei hän ollut saanut muuta kuin hämäriä lupauksia ja epäluotettavia vakuuttelulta. Ilman Antoniuksen apua hän ei ainoastaan menettäisi kaikkia toiveitaan egyptiläis-roomalaisen maailmanvaltakunnan valtaistuimelle pääsemisestä sekä omasta että poikansa Caesarionin puolesta, vaan olisi myös tuomittu ehdottomasti epäonnistumaan koettaessaan estää Roomaa liittämästä Egyptiä alueisiinsa. Roomalaisessa maailmassa oli siihen aikaan vain kaksi mahtavaa johtajaa — Octavianus ja Antonius, ja Octavianus oli hänen leppymätön vihollisensa, koska hänen poikansa Caesarion oli Octavianuksen kilpailija diktaattorin valta-asemasta. Ellei Antonius tukisi häntä, ei hänen maansa vapautta voisi enää mikään pelastaa — ehkä lukuunottamatta sellaista epätoivoista mahdollisuutta, että hän solmisi jonkinlaisen liiton Partian kanssa. Hänen on täytynyt tulla ajatelleeksi, että Egypti, jonka kauppa Etelä-Indian kanssa kasvoi kasvamistaan, saattaisi liittyä Partiaan, jolla on täytynyt olla suuri vaikutusvalta pohjois Indiassa, ja saada Roomalle vihamieliset kansallisuudet liittymään siten vyöhykkeeksi, jonka suuri puoliympyrä käsittäisi Egyptin, Etiopian, Arabian, Persian, Indian, Skyytian, Partian, Armeenian, Syyrian ja ehkä Vähän Aasiankin. Voi otaksua, että sellainen liitto olisi kyennyt pyyhkäisemään Rooman olemattomiin, mutta sen luominen olisi kohdannut melkein voittamattomia vaikeuksia, ja olihan Antonius verrattomasti paljoa lähempänä. Mutta hänen on sittenkin talven lopulla täytynyt alituisesti kysellä itseltään, saattoiko hän luottaa Antoniukseen, jolle hän oli lahjoittanut niin paljon. Hän rakasti Antoniusta, oli antautunut kokonaan hänelle, mutta hänen on täytynyt huomata, että mies oli epäluotettava, huikentelevainen ja eräissä suhteissa vain liian varhain miehistynyt poika. Panokset, joista hän taisteli, merkitsivät ehdottomasti kaikkea sekä hänelle itselleen että hänen maalleen, mutta sankari, johon hän oli pannut toiveensa, oli huoleton ja haluton sitoutumaan mihinkään. Ja nyt, kun hän oli synnyttämäisillään hänelle lapsen ja saattamaisillaan siten hänen silmäinsä eteen sen vakavan vastuunalaisuuden, johon hän, Antonius, oli antautunut, kuten Kleopatra nyt ymmärsi, mitään ajattelematta, olisiko hän nyt hänen turvanaan, kuten Caesar oli ollut, vai hylkäisikö hän hänet?

Voitaneen sentähden kuvitella hänen tunteitaan, kun Antonius helmikuussa vuonna 40 e.Kr. ilmoitti hänelle saaneensa huolestuttavia uutisia Roomasta ja Syyriasta, ja että hänen oli heti lähdettävä Aleksandriasta. Roomasta tulleet uutiset näyttävät olleen verraten hajanaisia, mutta Antonius ymmärsi niistä sen verran, että hänen vaimonsa ja veljensä olivat joutuneet riidassaan Octavianuksen kanssa ilmivihollisuuksiin ja paenneet Italiasta. Syyriasta saatu sana oli sitä vastoin niin selvä ja kiireellinen, ettei sen todenperäisyydestä voinut olla epäilystäkään. Jotkut niistä ruhtinaista, jotka hän oli edellisenä syksynä pannut pois valtaistuimelta samalla kertaa kuin Antigonoksenkin, jonka vaatimukset Palestinan valtaistuimeen hän oli evännyt, olivat tehneet liiton partialaisten kanssa ja marssivat nyt koillisesta käsin Decimus Saxaa, Syyrian maaherraa vastaan. Roomalaisia joukkoja oli sillä taholla sangen vähän, pääasiallisesti vain Brutuksen ja Cassiuksen armeijan rippeitä, jotka tuskin kykenivät tehokkaaseen vastarintaan. Antoniuksen omat uskotut legionat olivat Italiassa, Galliassa ja Makedoniassa, ja monet painavat syyt vaativat niiden pysyttämistä asemillaan. Tilanne oli sentähden sangen vakava, ja Antoniuksen oli pakko lopettaa hupainen vierailunsa Aleksandriassa aivan äkkiä. Plutarkhos sanoo, että »hän ravistelihe työläästi hereille viininhöyryjen raskauttamasta toimettomuudesta» ryhtyen valmistelemaan lähtöään, mutta minä en usko tämän talven menneen niin pilalle, kuin mitä Plutarkhoksen sanoista voisi päätellä. Antonius oli yhdistänyt huvin ja hyödyn, kuten sanotaan, ja oli toista kiihkeästi tavoitellessaan välistä unohtanut toisen, mutta jos asiaa katsotaan vain terveydellisiä seikkoja ajatellen, niin näyttää todennäköiseltä, että metsästykset, ratsastukset ja sotilaalliset harjoitukset, joista Plutarkhos puhuu, olivat pysyttäneet hänet ruumiillisesti jotakuinkin hyvässä kunnossa, tarjolla olleiden ruokien ja juomien hämmästyttävästä paljoudesta huolimatta.

Antoniuksen ja Kleopatran erossa maaliskuun alussa on täytynyt olla todellisen tragedian tuntua. Antonius ei voinut sanoa, mitkä vaikeudet häntä odottivat, eikä hän ollut vielä pyytänyt kuningattarelta sotilaallista apua. Hän varmaankin kehoitti Kleopatraa olemaan alallaan ja odottamaan, kunnes hän voisi ilmoittaa, millä tavalla kuningatar saattoi parhaiten edistää heidän asiaansa, jättäen hänet siten syvään huoleen ja kalvavaan ikävään. Yksin saisi hän, Kleopatra, odottaa nyt aikansa täyttymistä ja yksin hoitaa isätöntä lasta kuin hylätty rakastajatar. Hänen oli hallittava ilman puolison lohdullista tukea ja hänet oli jälleen tuomittu kaikissa suhteissa yksinäisen ja puolisoa vailla olevan kuningattaren yksitoikkoiseen ja ilottomaan elämään. Kuva, joka piirtyi hänen eteensä, oli siis sangen lohduton, mutta tämä eronhetki osoittautui, kuten saamme seuraavassa luvussa nähdä, vieläkin kohtalokkaammaksi, kuin mitä hän osasi ajatellakaan, sillä kun Antonius purjehti Aleksandrian satamasta ja katosi näkyvistä Pharoksen mahtavan tornin taakse, ei Kleopatra tiennyt, ettei hän näkisi Antoniuksen kasvoja, ennenkuin neljän pitkän vuoden päästä.

XIV. LIITTO UUDISTETAAN

Syksyllä vuonna 40 e.Kr., noin kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Antonius oli lähtenyt, Kleopatra synnytti kaksoiset, pojan ja tytön, joille hän antoi nimet Aleksanteri Helios ja Kleopatra Selene, aurinko ja kuu. Tämän jälkeen hän häviää historian lehdiltä enemmäksi kuin kolmeksi vuodeksi, meidän kuulematta hänestä tuskin mitään, ennenkuin vuoden 36 e.Kr. alussa. Hän hallitsi omaa valtakuntaansa ja seurasi pelon ja toivon vaiheilla roomalaisen maailman sekavia tapahtumia. Euroopasta on täytynyt tulla aina silloin tällöin tietoja, miten asiat kehittyivät, mutta melkein kaikki nämä uutiset tuottivat hänelle pettymyksiä ja huolia, minkä takia täytyy otaksua, että nämä vuodet kuluivat häneltä syvän alakuloisuuden ja toivottomuuden vallassa. En luule, että kukaan historioitsija on koettanut kiinnittää lukijan huomiota siihen tuskalliseen tilanteeseen, jossa toiveissaan pettynyt pikku kuningatar nyt oli. Kun Antonius lähti hänen luotaan, on hänen täytynyt odottaa Antoniuksen joko palaavan pian takaisin tahi lähettävän miehensä hakemaan häntä luokseen, mutta viikot kuluivat, eikä mitään kuulunut. Ja sillä aikaa kuin hän kärsi yksinäisen lapsivuoteen lohduttomuudesta, oli puoliso syventynyt kokonaan asioihin, joiden kanssa Kleopatralla ei ollut suoranaisesti mitään tekemistä, ja näyttää varmalta, että häilyväinen Antonius oli tukalan tilanteensa painostuksessa karkoittanut hänet melkein täydellisesti mielestään.

Lähtiessään Kleopatran luota keväällä 40 e.Kr. Antonius purjehti suoraan Välimeren poikki Tyrokseen, jossa hän sai mielipahakseen kuulla Syyrian ja Foinikian joutuneen melkein kokonaan partialaisten käsiin, ja ettei heidän pysähdyttämisestään ollut toivoakaan niillä joukoilla, jotka pitivät harvoja jäljellä olevia satamakaupunkeja vielä hallussaan. Hän kiiruhti sentähden kahdensadan laivan kanssa Kyproksen ja Rhodoksen kautta Kreikkaan, jättäen Syyrian toistaiseksi viholliselle. Saavuttuaan Efesokseen hän sai yksityiskohtaisia tietoja Italian tapahtumista, kuinka Octavianus oli voittanut hänen kannattajansa Perugiassa, joka oli lopulta vallattu, ja kuinka kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa olivat paenneet Italiasta. Hänen vaimonsa Fulvia oli kolmentuhannen ratsumiehen saattamana purjehtinut Brundisiumista Kreikkaan yhtyäkseen siellä mieheensä, ja hänen äitinsä Julia oli paennut rahvaan suosikin Sextus Pompeiuksen, Pompeius Suuren lainsuojattomaksi joutuneen pojan turviin, joka oli ottanut hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Tilanne oli epätoivoinen. Italia oli nyt häneltä suljettu, koska Octavianus oli siellä yksin isäntänä, ja partialaisten voitokas eteneminen uhkasi riistää häneltä itäisetkin maakunnat. Hänen on nyt täytynyt soimata itseään katkerasti siitä, että hän oli tuhlannut aikaansa Aleksandriassa, ja moittia sukulaisiaan heidän kiihkostaan ryhtyä sotaan Octavianusta vastaan.

Kesäkuun lopulla Antonius saapui Ateenaan, jossa hänellä oli edessään kova hetki. Lujamielinen Fulvia tuli sinne häntä kohtaamaan, ja ajatellessaan koko maailman tiedoksi tullutta suhdettaan Egyptin kuningattareen Antonius odotti häntä varmasti hyvin sekavin tuntein. Jälleennäkemistä seuranneen keskustelun on täytynyt olla hyvin katkera. Fulvia todennäköisesti nuhteli levotonta miestään katkerasti siitä, että tämä oli hylännyt hänet ja viipynyt niin kauan Kleopatran luona, Antoniuksen puolestaan soimatessa häntä kiivaasti kaikista Italiassa tehdyistä typeryyksistä, joilla hänen asiansa oli niin onnettomasti sotkettu. Onneton vaimo näyttää lopulta masentuneen, kun Antoniuksen viha ei ottanut leppyäkseen, ja jouduttuaan sairasvuoteelle Sicyonissa, noin kymmenen penikulman päässä Ateenasta, hän kuoli elokuussa, elämään kyllästyneenä. Antonius oli sillä aikaa tehnyt liiton Sextus Pompeiuksen kanssa ja hävitti nyt Italian rannikoita siinä jotakuinkin turhassa toivossa, että hän saisi menneestä arvovallastaan edes jotakin takaisin, mutta saatuaan tiedon Fulvian kuolemasta hän siirsi heti kaiken syyn sodan alkamisesta vaimovainajansa niskoille ja solmi nopeasti rauhan Octavianuksen kanssa. Kilpailijat kohtasivat toisensa Brundisiumissa vuonna 40 e.Kr. ja tekivät keskenään sopimuksen, joka näytti takaavan rauhan säilymisen joiksikin vuosiksi. Asiat järjestettiin siten, että Octavianus oli oleva edelleenkin Italian ehdoton herra, minkä lisäksi hänen tuli saada haltuunsa kaikki eurooppalaiset maakunnat, Dalmatian ja Illyriankin. Antonius säilytti asemansa idän ylivaltiaana, ja hänen alueensa käsitti Makedonian, Kreikan, Bithynian, Aasian, Syyrian ja Kyrenen. Kyrenen länsipuolella olevat Pohjois-Afrikan maakunnat joutuivat kolmannelle triumvirille, mitättömälle Lepidukselle. Tämä rauha vahvistettiin siten, että Antonius nai Octavianuksen sisaren Octavian, joka oli joitakin kuukausia sitten leskeksi jäänyt nuori nainen, ja häät vietettiin Roomassa lokakuussa vuonna 40 e.Kr., kansan osoittaessa ilmeistä mielihyvää nähdessään noiden kahden, joiden riidat olivat aiheuttaneet niin paljon verenvuodatusta ja surkeutta, veljellisessä sovussa Rooman kaduilla.

Kleopatran hämmästys, kun hän sai tiedon Antoniuksen avioliitosta, on varmasti ollut surullinen näky. Kaksoisten syntymästä oli silloin kun heidän isänsä uskottomuus tuli näin ilmi, kulunut vain joitakin viikkoja, eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin katkerasti soimata itseään siitä, että hän oli luottanut niin petolliseen mieheen. Hänestä näytti nyt, että Antonius oli tullut Aleksandriaan vain hänen rikkautensa takia, ja toisen vääriä lemmenvaloja uskoen hän oli antanut hänelle kaikkensa vain tullakseen hylätyksi hetkellä, jolloin hän kipeimmin tarvitsi hänen tukeaan. Uutinen Antoniuksen avioliitosta karkoitti hänen mielestään sen suuren valtakunnan, josta hän oli unelmoinut sekä omasta että Caesarin pojan puolesta; tulevaisuuden suunnitelmat oli nyt suunnattava toisaalle. Hänen on täytynyt heti päättää, ettei Antonius saisi häneltä enää mitään apua, ei rahaa eikä sotatarpeita, eikä minkään sellaisen avunannon tarjoamisesta Antoniukselle kahden seuraavan vuoden aikana käydyissä sodissa olekaan mitään todisteita. Kleopatra oli ehkä tuntenut Antoniuksen uuden vaimon Roomassa ollessaan, tahi ainakin kuullut puhuttavan hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja kun Plutarkhos kertoo Octavian olleen kuningatarta nuoremman ja ihanamman, niin voi hyvin ymmärtää Kleopatran epätoivoisen mielentilan. Sydän oli raskas kaikkien suunnitelmien pirstoutumisesta ja mieli, kuten näyttää, ilmi tulessa naisellisesta mustasukkaisuudesta.

Seuraavana vuonna, 39 e.Kr., pääsi Sextus Pompeiuskin julkisen mielipiteen painostuksesta yleisestä rauhasta osalliseksi, kun hänen tyttärensä naitettiin Marcellukselle, Octavianuksen pojalle. Asia järjestettiin Misenumissa (Napolin lähellä), ja kun sopimus oli tehty, kutsui morsiamen isä läsnäolijat juhla-aterialle lippulaivalleen, kuusisoutuiselle kaleerille, »ainoaan taloon, jonka Pompeius on saanut perintönä isiltään», kuten hän selitti. Vieraat joivat paljon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Antoniuksesta ja Kleopatrasta alkoi kuulua ajattelemattomia pilapuheita. Antoniusta tämä kaikki tietysti harmitti, jopa siinä määrin, ettei tappelu näytä olleen kaukana. Eräs Menas-niminen merirosvopäällikkö, joka oli myös kutsuttu vieraaksi, kuiskasi sen huomatessaan Sextukselle: »Katkaisenko köydet ja teen sinusta koko Rooman valtakunnan herran?» — »Menas», vastasi puhuteltu hiukan mietittyään, »tämä olisi voitu tehdä minulta kysymättä, mutta nyt meidän on oltava alallamme. En voi rikkoa sanaani». Näin Antonius pelastui tulemasta murhatuksi, mutta jos hän olisi menettänyt henkensä tässä tilaisuudessa, kertoisi historia meille todennäköisesti jotakin sellaista, että Sextus ja Kleopatra tekivät sitten keskenään liiton Octavianusta vastaan, liiton, joka olisi ehkä ollut yhtä täynnä romanttisia kohtauksia kuin nyt kertomamme tarina. Kuulemme hämärästi jonkinlaisista neuvotteluista Sextuksen ja kuningattaren välillä, ja on hyvin uskottavaa, että Kleopatra olisi koettanut solmia liittoa miehen kanssa, joka oli Egyptin entisen suojelijan poika, jos tämä olisi päässyt valta-asemaan.

Syyskuussa 39 e.Kr. Octavia lahjoitti Antoniukselle tytön, jolle annettiin nimeksi Antonia ja josta tuli sittemmin keisari Neron isoäiti. Pian tämän jälkeen Antonius asettui Ateenaan, jossa hän mukautui ateenalaisten elämään samalla antaumuksella kuin aikaisemmin Aleksandriassa aleksandrialaisten elämään. Hän pukeutui kreikkalaiseen pukuun, kaikessa jonkin verran itämaalainen leima, eikä välittänyt, kuten huomattiin, enää rahtuakaan Rooman asioista, vaan eli loisteliaasti, joi paljon, käytti tuhlaten rahoja ja haaskasi aikaa. Idän tavat viehättivät häntä, ja hän otti hallinnossaan käytäntöön menettelytapoja, joita kreikkalaiset olivat välistä käyttäneet idässä. Hän lakkautti maaherranvirat monessa alaisessaan maakunnassa, jotka muutettiin vasallikuningaskunniksi. Herodeksesta tehtiin siten Judean kuningas, ja Dareioksesta, Pharnaceen pojasta, Pontuksen kuningas; Amyntas nostettiin Pisidian valtaistuimelle, Lycaonian kruunu annettiin Polemokselle, ja niin edespäin. Hänen hallituksensa oli lempeätä, vaikkakin yksinvaltaista, ja häntä tervehdittiin joka taholla Dionysoksena eli Bacchuksena, ilon antajana. Hän oli Julius Caesarin tavoin ilman muuta valmis hyväksymään oman jumaluutensa ja hän meni siinä niin pitkälle, että hän istuutui Dionysoksen patsaan paikalle tämän temppeliin ja antoi kaikkiin salaperäisiin menoihin alistuen vihkiä itsensä Atene-jumalattaren puolisoksi. Hän nautti rajatonta suosiota, ja ateenalaiset suhtautuivat tähän jumaluudenomaksumiseenkin täysin myötämielisesti, ja kun eräs hänen kenraalinsa, Ventidius Bassus, joka oli lähetetty partialaisia vastaan, palasi ilmoittaen, että hän oli lyönyt vihollisen täydellisesti, nousi ihastus korkeimmilleen ja Antoniusta juhlittiin aivan ennenkuulumattomasti.

Se hyväntahtoisuus, jota Antonius osoitti itäisten maakuntien hallinnossa, erosi jyrkästi Octavianuksen hallituksesta lännessä. Octavianus oli omituinen luonne, äreä, pohjaltaan julma ja salaisesti paheellinen. Hän kidutti ja ristiinnaulitsi niin monta henkilöä, että häntä ruvettiin sanomaan »pyöveliksi». Hän oli julkisuudessa aina kylmä ja hillitty, mutta yksityiselämässään tähän aikaan hurja elostelija, joka pelasi ja keräsi ympärilleen mitä alhaisimpia tovereita. Hänen silloinen hallituksensa kehittyi Italiassa hirmuhallitukseksi, ja väestössä oli paljon sellaisia, jotka vihasivat hänen pelkkää näkemistäänkin. Hän vaikutti mitättömältä, sillä hän oli lyhyehkö ja hieman huonoryhtinen. Kasvot olivat kyllä kauniit, mutta niissä oli joitakin sangen silmäänpistäviä säännöttömyyksiä. Iho oli väriltään kellahtava ja sairaalloinen, täynnä pilkkuja, ja hampaat hyvin huonot, mutta silmät olivat suuret ja loistavat, mistä hän olikin sangen ylpeä. Hän ei näyttänyt hyvinpuetulta eikä puhtaaltakaan ja oli tunnetusti vastahakoinen ottamaan kylpyä, mutta meni sentään joskus höyry- eli turkkilaiseen kylpyyn, kuten nyt sanoisimme. Hän oli puvussaan huolimaton, mutta asioissa tarkka ja huolellinen. Hän ei pitänyt auringonpaisteesta, vaan käytti aina leveälieristä hattua, mutta ei sietänyt sen paremmin kylmääkään. Hänellä sanotaan olleen talvella paksu toga, ainakin neljä mekkoa, paita, vatsavyö ja jalkojen ja reisien ympärillä kyynärittäin lämmintä vaatetta. Kaikesta tästä huolimatta hän kärsi aina kylmästä ja oli aina nuhainen ja kylmettynyt. Hänen elämänsäkin oli yleensä nurinkurista, seikka, josta hänen huono tuulensa ehkä johtui. Hänen vaimonsa ja sisarensa neuloivat kaikki hänen vaatteensa, jotka sopivat huonosti, ja hänen vaaleanruskea kihara tukkansa näytti aina harjaamattomalta. Hän oli huono sotapäällikkö, mutta taitava valtiomies, ja hänen kylmä luonteensa, jonka tulisuus oli yhtä olematonta kuin hänen henkilökohtainen vetovoimansakin, teki hänet sopivammaksi virkahuoneeseen kuin julkiselle puhujalavalle. Hän ei ollut, kuten nyt sanoisimme, gentlemanni, vaan sangen silmäänpistävällä tavalla nousukas. Isoisä oli ollut rikas rahanlainaaja porvarillista syntyperää, ja isä oli saavuttanut tällä väärinsaadulla rikkaudella aseman Rooman ylhäisöpiirissä ja päässyt naimiskaupalla jäseneksi Caesarin perheeseen.

Näiden seikkojen ei katsottu kohottavan häntä kovinkaan korkealle julkisessa arvostelussa, eikä siihen aikaan ollut kysymystäkään, etteikö Antonius ollut kansan suosikki ja sankari. Sextus Pompeiuskin, entinen lainsuojaton, saavutti nopeasti yhä enemmän suosiota. Keväällä 38 e.Kr. Octavianus päätti ryhtyä sotaan tätä Pompeius Suuren rosvoavaa poikaa vastaan ja pyysi Antoniusta auttamaan häntä yrityksessä. Viimemainittu koetti estää tämän sodan puhkeamista, mutta epäonnistui. Seuraavassa heinäkuussa Octavianus joutui monen roomalaisen iloksi pahasti tappiolle Sextusta vastaan taistellessaan, ja Caesarin sisarenpoika menetti arvovallastaan sangen paljon. Antoniuksen maine taas kohosi melkein samaan aikaan huomattavasti, sillä Ventidius Bassus löi Antoniuksen ohjeita seuraten partialaiset toistamiseen kesäkuussa niin perinpohjin, että Pacorus, kuninkaan poikakin sai surmansa. Roomalaiset olivat suunniltaan riemusta. Crassus oli vihdoinkin kuudentoista vuoden kuluttua tullut kostetuksi ja Antonius näytti toimeenpanneen äärimmäisen helposti diktaattorivainajan suunnitelmat partialaisiin nähden, kun taas Octavianus, diktaattorin sisarenpoika, ei ollut saanut edes rosvoilevia pompeiuslaisia lannistetuiksi. Antoniuksen ja Ventidiuksen kunniaksi päätettiin toimeenpanna triumfi, joka vietettiinkin ennen vuoden loppua.

Triumviraatti, joka päättyi nyt, uudistettiin tammikuussa 37 e.Kr. viideksi vuodeksi siitä huolimatta, että onnellisen Antoniuksen ja äreän Octavianuksen välit olivat huomattavasti kiristyneet. Lopulta nämä riitaisuudet tasoitettiin siten, että Antonius antoi Octavianukselle 130 laivaa avuksi Sextusta vastaan Octavianuksen luovuttaessa Antoniukselle noin 21,000 legioonalaista Partian sotaa varten. Huomattakoon, että saadakseen väkeä Antonius uhrasi nyt miehen, joka oli suojellut hänen äitiään ja auttanut häntä Octavianusta vastaan, silloin kun hänen tähtensä oli alhaalla, mutta kaipa halu valloittaa Partia ja tunkeutua sitten kauas Indiaan oli käynyt niin polttavaksi, että kaikki muu oli samantekevää. Suunnitellessaan innostuneena itäisen valtakuntansa laajentamista Antonius ei todellakaan tahtonut lainkaan puuttua lännen asioihin eikä välittänyt rahtuakaan siitä, miten hänen entiselle liittolaiselleen Sextukselle kävi, jonka hän tunsi joka tapauksessa sortuvan taistelussaan Octavianusta vastaan. Hän alkoi totta puhuen käydä sangen välinpitämättömäksi Octavianuksen itsensäkin suhteen, sillä hän näyttää nyt ajatelleen, että lännen riistäminen vihatun kilpailijan julmista käsistä tuli olemaan verraten helppoa, sitten kuin hän oli valloittanut idän ja järjestänyt sikäläiset asiat vakavalle pohjalle. Kaksi vuotta sitten hän oli tahtonut pysyä hyvissä väleissä Octavianuksen kanssa hinnalla millä hyvänsä ja oli sentähden hylännyt Kleopatrankin raa'an tunteettomasti, mutta nyt hän kykeni uhmaamaan Caesarin sisarenpoikaa, ja noiden sadankolmenkymmenen laivan luovuttaminen kilpailijalle oli vain viekas liiketoimenpide, jolla hän oli hankkinut uusia joukkoja. Hänen katseensa alkaa jälleen kohdistua Egyptin kuningattareen, ja hän näyttää tähän aikaan muistutelleen mieleensä kaikkea sitä hurmaavaa ja suloista, josta hän oli nauttinut Kleopatran loistavassa seurassa, ja ajatelleen, mitä kuningattaren suuri vaikutusvalta idän asioissa hänelle oikein merkitsi. Egyptin laivasto oli suuri ja hyvin varustettu, ja Egyptin kuningatar saattoi helposti täyttää aukon, jonka Octavianukselle annettu lahja oli tehnyt hänen omaan laivastoonsa.

Syksyllä 37 e.Kr. nämä mietteet kypsyivät suuntaan, johon niiden täytyi lopulta johtaa. Ollessaan Partiaa koskevia suunnitelmiaan ajaessaan matkalla Korfuun hän päätti kerta kaikkiaan eristäytyä heti ja kokonaan Roomasta siihen päivään saakka, jolloin hän palaisi sinne maailman valloittajana. Hän palautti sentähden vaimonsa Octavian takaisin Italiaan, aikomatta nähdä häntä enää milloinkaan, ja lähetti samaan aikaan erään Fonteius Capiton Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa tulemaan Syyriaan tapaamaan häntä. Octavia oli erittäin suloinen nainen ja hyvä vaimo, joka piti kotipiiriä kalleimpanaan. Lempeydellään hän vaikutti aina rauhan puolesta, ja hänen horjumaton moitteettomuutensa ja nöyrä alistuvaisuutensa ovat varmasti saattaneet Antoniuksen äärimmäisen kiusautuneeksi. Hän on epäilemättä tahtonut itse neuloa miehensä vaatteet, kuten oli neulonut veljensäkin, ja näyttää aina rakastettavalla tavallaan koettaneen kohdistaa miehensä huomion vanhanaikaisen ja kunniallisen perhe-elämän viihtyisyyteen, mihin kaikkeen Antonius oli ehdottomasti kyllästynyt. Hän hyväksyi nytkin lähtökäskyn kuuliaisen vaimon nöyryydellä, mikä tuskin oli omiaan herättämään kunnioitusta, ja palasi tottelevaisesti heti Roomaan. Ajattelen, enkä voi sille mitään, että tämän ajan historia olisi tullut aivan toisenlaiseksi, jos Octavia olisi vain tämän kerran rohkaissut mielensä ja osoittanut nöyryyden sijasta tarmoa ja päättäväisyyttä.

Puolueettomalle lukijalle lienee selvää, että tämä Antoniuksen mielessä tapahtunut muutos johtui enemmän valtiollisista kuin tunnesyistä. [Prof. Ferrero ja muut ovat jo osoittaneet tämän.] Mutta olemme kuulleet niin paljon Kleopatran viettelemistaidosta, että vapautuminen hänen ja Antoniuksen sovinnon traditioksi vakiintuneesta tulkinnasta on ensin vaikeata — olemme alussa taipuvaiset hyväksymään Plutarkhoksen määritelmän tilanteesta, kun hän sanoo:

»Antoniuksen intohimo Kleopatraa kohtaan, joka näytti joutuneen parempien ajatuksien jäähdyttämänä unohduksiin, elpyi jälleen ja leimahti liekkiin. Ja kuten ihmissielu on Platonin vertauksessa äksyn ja juonikkaan hevosen kaltainen, joka ei kärsi mitään, vaan ryöstäytyy irti, samoin Antoniuskin lähetti Fonteius Capiton noutamaan Kleopatraa Syyriaan».

Mutta on muistettava, ettei tämä »intohimo» ollut kyennyt estämään häntä menemästä naimisiin Octavian kanssa joitakin kuukausia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kleopatran luota, ja nyt oli kulunut kolme ja puoli vuotta siitä kuin hän viimeksi näki kuningattaren, mikä aika on Antoniuksen huonoon muistiin katsoen niin pitkä, että se on merkinnyt tämän lemmentarinan täydellistä keskeytymistä. Kuinka heikkoa tämä kiintymys tähän aikaan oli, ilmenee selvästi siitä kuuluisasta huomautuksesta, jonka hän teki Kleopatran hänelle lahjoittamista kaksoisista puhuessaan, ja jonka olemme jo selostaneet. Hän ei aikonut konsanaan panna toivoaan sukunsa säilymisestä yhden naisen varaan, vaan tahtoi esi-isänsä Herkuleen tavoin antaa luonnon hoitaa ne asiat täysin vapaasti, ja ylhäisen veren levittäminen yli koko maailman kävi parhaiten siten, että hän huolehti joka maassa itse uuden kuningassuvun syntymisestä. Hän odotti epäilemättä nuorekkaan kiihkeästi hänen ja kuningattaren välisten suhteiden uusiintumista ja voihan olla jossakin määrin tottakin, että hän riistäytyi nyt ilomielin irti kotinsa lempeistä ja juuri siitä syystä hermostuttavista siteistä, mutta todellisuudessa hän tahtoi solmia valtiollisista syistä lopullisen liiton Kleopatran kanssa, minkä tähden on aiheetonta otaksua hillittömän intohimon kalvaneen tähän aikaan hänen iloista mieltään.

Kleopatran laita oli hiukan toisin. Katkeran kokemuksen taakka oli karkoittanut hänestä kaiken sen huimapäisen elämään suhtautumisen, joka oli ollut aikaisemmin hänen tunnusmerkillinen luonteenominaisuutensa. Hän ei voinut enää leikkiä onnellaan eikä antaa päivän tulla ja toisen mennä hilpeässä huolettomuudessa kuten ennen. Antonius, jota hän oli omalla tavallaan rakastanut, ja joka oli julmasti hylännyt hänet, pyysi nyt päästä uudelleen hänen suosioonsa. Saattoiko hän uskoa, että hänen pitkällinen poissaolonsa ja avioliittonsa toisen naisen kanssa olivat puhtaasti valtiollisia toimenpiteitä (sillä niin oli Antonius epäilemättä asian selittänyt), jotka eivät olleet vähimmässäkään määrässä jäähdyttäneet hänen rakkauttaan? Saattoiko hän luottaa Antoniukseen tälläkään kertaa? Ja kykenikö hän toiselta puolen selvittämään vaikeat asiansa ilman häntä? Antonius oli nyt ilmeisesti idän kaikkivaltias hallitsija; Partia tuli todennäköisesti sortumaan hänen toimestaan; ja tämä uusi Dionysos oli jo pimittänyt Octavianuksen synkän hahmon melkein kaikkialla muualla, paitsi Italiassa. Oliko mitään toivoa alueiden laajentamisesta tahi edes niiden säilyttämisestä, jotka hän jo omisti, ilman Antoniuksen apua? Näihin kysymyksiin ei voinut olla muuta kuin yksi vastaus. Hänen täytyi ehdottomasti päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen Antoniuksen kanssa ja tehdä sitova sopimus. Sanalla sanoen, suhteen uusiintumisesta saattoi olla puhetta vain siinä tapauksessa, että Antonius ottaisi hänet puolisokseen. Mikään diplomaattinen järjestely ei tullut enää kysymykseenkään, sillä kaikki sellainen merkitsi hänelle, Kleopatralle, petosta, kurjuutta ja suuria huolia. Antoniuksen täytyi tulla nyt hänen luokseen Octavianuksen avoimena vihollisena, päämääränään rajattoman idän ja koko lännen valloittaminen hänen avullaan. Hänen täytyi toimia kaikissa asioissa jumalallisen Julius Caesarin seuraajana, ja heidän yhteisen valtansa perilliseksi täytyi tulla Caesarin pojan, pikku Caesarionin, joka oli tähän aikaan kymmenvuotias poikanen.

Tämä päätös lujasti mielessään hän noudatti Fonteius Capiton esittämää pyyntöä ja lähti purjehtimaan Syyriaan. Joitakin viikkoja myöhemmin, vuoden 37 e.Kr. lopulla, hän kohtasi Antoniuksen Antiokiassa ja ryhtyi heti ajamaan päätöstään perille. Historia ei kerro, mitä heidän välillään tapahtui ensi keskustelujen aikana, mutta voitaneen otaksua Antoniuksen puolustelleen entistä käytöstään valtiollisilla syillä ja antaneen kuningattaren selvästi ymmärtää, että hän halusi nyt lopullista ja pysyväistä liittoa hänen kanssaan. Kleopatra taas on todennäköisesti ilmaissut olevansa halukas yhteistoimintaan, mutta vain sillä ehdolla, että tehtäisiin laillinen ja molemmin puolin sitova sopimus.

Se seikka, että hän sai Antoniuksen suostumaan sopimukseen, joka oli joka suhteessa edullinen vain hänelle ei ainoastaan osoita, kuinka tärkeänä Antonius piti Egyptin ystävyyttä tähän aikaan, vaan myös kuningattaren ihmeellistä taitoa saada toiset myöntymään tahtoonsa. On muistettava, että Kleopatra oli ollut neljättä vuotta vääryyttä kärsinyt, rakastajansa hylkäämä nainen, joka katsoi menettäneensä kaikki mahdollisuudet saada poikansa oikeudet tunnustetuiksi ja oli melkein toivoton siitäkin, pystyisikö hän säilyttämään Egyptin itsenäisyyden. Nyt hänellä oli rohkeutta vaatia Antoniukselta joka suhteessa laajempia oikeuksia ja etuja ja kaikkien dynastiallisten toiveidensa täyttämistä, ja hänen suureksi ilokseen Antonius oli taipuvainen suostumaan hänen vaatimuksiinsa. Antonius ei rakastanut häntä, kuten olen jo osoittanut, niin intohimoisesti, että se olisi pystynyt hämmentämään hänen arvostelukykyhän, vaan tämän sopimuksen syntymisessä on pidettävä päätekijöinä kuningattaren taituruutta neuvotteluissa ja hänen suurta pelkoaan, ettei hänen häilyväinen rakastajansa pääsisi enää pettämään häntä. Varmaankin hän vaikutti Antoniuksen tunteisiin kuvailemalla hänelle huoliaan ja murheitaan ja koettamalla parhaansa mukaan lujittaa Antoniuksen käsitystä siitä, kuinka tärkeä Egypti nyt juuri hänelle oli.

Ehdot näyttävät minusta olleen seuraavat:

Ensiksi on todennäköisesti sovittu siitä, että heidän välillään tuli olemaan kaiken pohjana egyptiläisen tavan mukainen, laillinen avioliitto. Olemme jo nähneet, kuinka Julius Caesarin aikana suunniteltiin lakia, jolla hänen tuleva avioliittonsa Kleopatran kanssa piti laillistettaman, ja joka olisi oikeuttanut hänet ottamaan yhtä useamman vaimon. Antonius näyttää nyt tähän ehtoon suostuessaan ajatelleen jotakin samanlaista. Avioliitosta ei tultaisi ilmoittamaan Rooman senaatille, koska Antonius ei katsonut enää olevansa Rooman lakien alainen näissä asioissa, mutta Egyptissä se tunnustettaisiin vuonna 40 e.Kr. solmitun, niin sanotun taivaallisen liiton lailliseksi ja maalliseksi vahvistukseksi.

Toiseksi päätettiin, ettei Antonius ottaisi nimeä Egyptin kuningas, vaan nimen autocrator, koko idän »ehdoton yksinvaltias». Tämä kreikkalainen sana vastasi täydelleen roomalaista arvonimeä imperator, joka annettiin, kuten muistettaneen, Julius Caesarille perinnölliseksi, ja joka oli todennäköisesti saapa hänen toimestaan myöhemmän »keisari»-merkityksensä. Antonius ei tahtonut ottaa nimeä basileos eli rex, joka oli roomalaisille aina vastenmielinen, ja imperator oli liian tavallinen, koska Rooman armeijojen kaikki ylipäälliköt käyttivät sitä. Mutta nimi autocrator merkitsi kaikkivaltiutta, ja on huomattava, että sitä käytettiin tästä lähtien kaikista Egyptin »faaraoista». Sen ohella Antonius piti myös triumvir -nimensä.

Kolmanneksi Antonius todennäköisesti lupasi, että Caesarion, Kleopatran ja Julius Caesarin poika oli oleva valtaistuimen laillinen perillinen, ja suostui antamaan omille lapsilleen kuningattaren kanssa heidän valtakuntaansa kuuluvia pienempiä kuningaskuntia.

Neljänneksi Antonius näyttää luvanneen laajentaa Egyptin yhtä suureksi, kuin mitä se oli tuhatneljäsataa vuotta sitten kahdeksannen dynastian mahtavien faaraoiden aikana. Siinä tarkoituksessa hän antoi kuningattarelle Sinain ja Arabian, kalliokaupunki Petra todennäköisesti mukaanluettuna, osan Jordanin laaksoa ja Jerikon kaupungin, ehkä osan Samariaa ja Galileaa, Foinikian rannikon, vapaakaupunkeja Tyrosta ja Sidonia lukuunottamatta, Libanonin, todennäköisesti Syyrian pohjoisen rannikon, osan Kilikiaa ja ehkä Tarsoksenkin, Kyproksen ja osan Kreetaa. Judean kuningaskunta, jota Herodes hallitsi, joutui siten kuin saarroksiin Kleopatran alueiden keskelle, mutta tämän arvokkaan maan säilyttäminen Egyptin ylivallasta vapaana korvattiin sillä, että Egypti sai osan Kilikiaa, maan, joka oli aina ollut Egyptin rajojen ulkopuolella, suurien faaraoidenkin päivinä.

Näiden lahjojen vastapainoksi Kleopatran on sitten täytynyt puolestaan sitoutua antamaan Antoniukselle, milloin tämä vain tarvitsi, kaikkea rahallista ja sotilaallista tukea, mihin Egypti kykeni.

Mielestäni on jotakuinkin varmaa, että Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto vahvistettiin kaikessa hiljaisuudessa, heti kun tämä sopimus oli tehty. [Otaksuman, että niin todellakin kävi, esitti ensiksi Lettonne, minkä otaksuman Kromayer vahvisti ja Ferrero hyväksyi.] Tapahtuman johdosta lyötiin rahoja, joissa on heidän kummankin kuva ja nimi, Kleopatralla kuningatar ja Antoniuksella autocrator, ja sen muistoksi Kleopatra alkoi nyt sitäpaitsi laskea hallitusvuotensa siitä lukien. Eräässä kuusi vuotta myöhemmin lyödyssä rahassa on Antoniuksen ja kuningattaren kuvan ohella kirjoitus: »Kuningatar Kleopatran 21:nä hallitusvuotena, se on jumalattaren kuudentena». On muistettava, että Kleopatra nousi valtaistuimelle kesällä 51 e.Kr., joten hänen yhdeskolmatta hallitusvuotensa oli alkava kesällä 31 e.Kr. eli siis kuudentena vuonna tästä Antiokiassa vuoden 37 e.Kr. lopulla solmitusta liitosta lukien. Nämä rahat on niin ollen lyöty syksyllä 31 e.Kr., jolloin Kleopatran hallituskauden yhdeskolmatta vuosi Egyptin kuningattarena sattuu alkupuolellaan yhteen hänen ja Antoniuksen hallituksen kuudennen vuoden lopun kanssa. Otaksumaa vastaan, että hän ja Antonius menivät nyt lopullisesti avioliittoon, voidaan tietysti esittää paljon vastaväitteitä, mutta sen nojalla, että molempien kuva ilmestyy nyt rahoihin, että Antonius antoi hänelle niin paljon alueita, että hän alkoi laskea hallitusvuosiaan uudella tavalla, ja että Antonius asui siitä lähtien hänen kanssaan ja sanoi häntä, kuten tiedämme hänen kirjeestään Octavianukselle, vaimokseen, en katso olevan mitään pätevää syytä siirtää tätä avioliittoa myöhemmäksi.

Talvi meni hiljaa menojaan Antiokiassa Antoniuksen valmistellessa toimeliaasti uutta Partian retkeään, joka oli kohottava hänet, kuten hän toivoi, ennenkuulumattomaan arvovaltaan ja suosioon roomalaisessa maailmassa. Antiokia oli Syyrian pääkaupunki ja niin tärkeä, että se tunnustettiin varmasti jo siihen aikaan maailman kolmanneksi kaupungiksi Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Kuninkaallinen kaupunginosa oli puolentoista penikulman laajuudelta laakeri- ja sypressilehtojen peitossa ja kukkuloilta kuohui tuhansia pieniä puroja puistojen halki, joiden varjossa oli keskikesälläkin viileätä. Kaupunki oli kuuluisa taiteestaan ja opillisesta sivistyksestään, keskus, jossa Kleopatra on ilmeisesti viihtynyt hyvin. Kuukaudet kuluivat hiljaa ja rauhallisesti. Kuningattaren sanotaan koettaneen taivuttaa Antoniusta panemaan Herodeen pois valtaistuimelta ja liittämään Judean hänen uusiin alueisiinsa, mutta siihen ei Antonius suostunut, vaan kehoitti häntä pysymään erillään Herodeen asioista, neuvo, joka tepsi heti, sillä Kleopatra kohteli Judean kuningasta sen jälkeen hyvin huomaavaisesti ja sydämellisesti.

Maaliskuussa 26 e.Kr. Antonius lähti sotaan ja Kleopatra saatteli häntä Zeugma-nimiseen kaupunkiin saakka, joka on Eufratin varrella lähellä Armeenian rajaa noin neljänkolmatta penikulman päässä Antiokiasta. Hänen tarkoituksensa oli todennäköisesti seurata Antoniusta koko sotaretken ajan, sillä näemme hänen kerran sen jälkeen koettavan seisoa Antoniuksen rinnalla samanlaisissa olosuhteissa, mutta Zeugmassa näyttää tulleen ilmi jotakin sellaista hänen terveydentilansa suhteen, että hänen oli pakko palata Egyptiin ja odottaa Antoniuksen voitonriemuista paluuta siellä. Hän oli monista murheista ja pettymyksistä huolimatta vieläkin huomattavan tarmokas ja rohkea ja aivan yhtä uskalias kuin silloin, kun Julius Caesar tapasi hänet samoamasta Egyptiin syyrialaisen armeijan etunenässä. Hän piti sotaretkien reippaasta elämästä ja nautti tielleen sattuneista vaaroista. Eräs vanha kirjailija Florus on sanonut, kuten olemme jo maininneet, »että hän oli vapaa kaikesta naisellisesta pelosta», ja tämä yritys lähteä miehensä keralla sotaan osoittaa, etteivät vastoinkäymiset olleet masentaneet rohkeutta ja päättäväisyyttä, josta hänen tekonsa niin usein todistavat. Hän ei näytä oikein kannattaneen tätä sotaretkeä, koska se oli epävarma ja vaarallinen yritys, joka saattoi käydä hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta siihen liittyvä seikkailu viehätti häntä ja toi hänen elämäänsä joka päivän osalle sitä mielenkiihoitusta, joka näytti hänen hyvinvoinnilleen välttämättömältä. Antonius puolestaan ei ole voinut tällä kertaa toivoa kuningattaren ottavan osaa sotaretkeen, koska hän piti kuningattaresta, vaan on varmasti tuntenut suurta helpotusta nähdessään hänen häviävän saattueineen Antiokian tielle.

Antiokiasta Kleopatra suuntasi matkansa Oronteen laaksoa ylös Apameaan, josta hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja Anti-Libanonin poikki Damaskukseen. Sieltä hän näyttää menneen Galilean meren poikki ja Jordania alas Jerikoon, johon Judean kuningas, kaunis ja seikkailuistaan kuuluisa Herodes oli tullut häntä tapaamaan neuvotellakseen niistä Judean alueista, jotka Antonius oli antanut Kleopatralle. Asiasta sovittiin lopulta siten, että Herodes sai vuokrata haluamansa alueet määrätystä summasta. Jerikossa oli paljon palmuja, sillä ilmasto on troopillinen, ja sieltä saatiin hennaa, myrobalania eli zukkûmia ja palsamia, »Gileadin palsamia», joka oli niin suuressa maineessa sekä tuoksu- että lääkeaineena. Josephus sanoo Jerikoa »jumalalliseksi maaksi», ja se oli, mitä sotaan tulee, Palestinan avain. Niin ollen ymmärrettäneen, kuinka syvästi Herodesta oli suututtanut, kun tämä jalokivi riistettiin hänen kruunustaan; kerrotaan, että siitä tuli hänen mieliasuinpaikkansa, sitten kuin hän vuokrasi sen Kleopatralta. Kun kauppa oli tehty, näyttää kuningatar jatkaneen matkaansa Egyptiin Judean kuninkaan pyynnöstä Jerusalemin ja Gazan kautta — siis Judean poikki, mutta tuskin hän oli astunut jalallaan Judean alueelle, kun Herodes alkoi suunnitella hänen vangiksi ottamistaan ja surmaamistaan.

Jerikosta Jerusalemiin menevä tie nousee villien ja alastomien maisemien halki mutkitellen vuoriston jyrkkiä rinteitä. Olisi ollut hyvin helppoa hyökätä äkkiarvaamatta kuningattaren kimppuun jossakin autiossa rotkossa, jonka läpi hänen oli mentävä, ja syyttää kaikesta niissä seuduissa piileskeleviä rosvoja. Herodes osoitti neuvonantajilleen, kuten Josephus kertoo, että Kleopatran suunnaton vaikutusvalta Rooman asioihin oli tehnyt hänet vaaralliseksi kaikille pienemmille ruhtinaille, ja että hän saattoi nyt, kun Kleopatra oli hänen vallassaan, käden käänteessä vapauttaa maailman naisesta, joka oli käynyt heille kaikille hankalaksi, ja säästää heiltä siten monet murheet ja vastoinkäymiset. Hän kertoi, että Kleopatra oli jo kohdistanut kauniit silmänsä häneenkin, ja sanoi olevansa ihan varma, että hänen kunnollisuutensa pantaisiin kovalle koetukselle, ennenkuin hän oli saanut vieraansa eteläisen rajansa toiselle puolelle. Hän painosti, että Antoniuskin tulisi ajanoloon kiittämään häntä tästä teosta, sillä Kleopatra ei tulisi olemaan milloinkaan hänen uskollinen ystävänsä, vaan hylkäisi hänet hetkellä, jolloin hän tarvitsi kipeimmin hänen uskollista tukeaan. Mutta neuvonantajat kauhistuivat kuninkaan ehdotuksen kuullessaan ja pyysivät häntä luopumaan siitä.

»He vastustivat häntä tarmokkaasti», kertoo Josephus, »ja rukoilivat, ettei hän tekisi mitään äkkipikaista, sillä Antonius ei antaisi sitä milloinkaan anteeksi, ei sittenkään, vaikka hänelle osoitettaisiin kumoamattoman selvästi, että hänelle itselleen oli siitä etua. Tämä nainen oli siihen aikaan sukupuolensa ylhäisin edustaja maailmassa, ja sellainen teko oli tuleva tuomituksi jo sen julkeuden takia, jota Herodeen täytyi osoittaa siihen ryhtyessään».

Judean kuningas luopui silloin petollisesta aikeestaan ja saatteli Kleopatran kohteliaasti Pelusiumin rajalinnoitukseen. Siten hän saapui onnellisesti perille Aleksandriaan, johon hän nyt jäi odottamaan neljännen lapsensa syntymää. On ehkä mielenkiintoista ohimennen mainita, että hänen kerrotaan tuoneen Jerikosta palsamin vesoja ja istuttaneen ne Heliopolikseen, nykyisen Kairon lähelle. Kuningattaren on nyt täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä. Antonius oli koonnut jättiläisarmeijan ja oli varmaankin jo tunkeutunut kauas Partiaan. Aikaisemmin tuntemastaan pelosta huolimatta Kleopatra odotti hänen nyt palaavan loistossa ja kunniassa sankarina, joka oli avannut Partian halki tien Indiaan ja satumaiseen itään. Rooma tervehtisi häntä sankarinaan ja epäjumalanaan, ja vastenmielinen Octavianus saisi siirtyä syrjään. Sitten Antonius vaatisi itselleen ja hänelle sekä lännen että idän valtaistuinta, ja hänen pikku Caesarioninsa pääsisi heidän perillisenään vihdoinkin oikeuksiinsa.

Tukenaan tämmöiset toiveet Kleopatra läpäisi odotusaikansa ja synnytti myöhään syksyllä pojan, jolle hän antoi sukunsa perinnäistavan mukaan nimen Ptolemaios. Mutta hän oli tuskin ehtinyt täydelleen voimistua, kun hän sai Antoniukselta tyrmistyttäviä uutisia. Sotaretki oli kääntynyt tuhoisaksi tappioksi, ja Antonius oli saapunut pohjoiseen Syyriaan suuresta armeijasta vain rippeet jäljellä. Vaatteet olivat ryysyinä, miehet nälästä ja taudeista näännyksissä, ja rahat tyyten lopussa. Antonius rukoili häntä kiiruhtamaan apuun, tuomaan rahaa, millä maksaa masentuneet sotilaansa, ja ilmoitti odottavansa häntä Syyrian rannikolla Sidonin ja Berytuksen välillä.

Onnettoman kuningattaren toiveet olivat jälleen pirstoina, mutta nousten uljaasti tilanteen tasalle hän kokosi rahaa, vaatteita ja sotatarpeita ja lähti mahdollisimman kiireesti miehensä luo.

Tappioksi kääntyneen retken vaiheet on pian kerrottu. Antonius oli marssinut Zeugmasta Erzerumin ylätasangolle ja tarkastanut siellä suuren armeijansa, johon kuului 60,000 roomalaista jalkasoturia (espanjalaisten ja gallialaisten keralla), 10,000 roomalaista ratsumiestä ja 30,000 muukalaista, joukossa Armeenian kuninkaan Artavasdeen tuomat 13,000 ratsu- ja jalkamiestä, ja Pontoksen kuninkaan Polemon toimittama vahva armeija. Raskaita sotakoneita oli koottu tavaton määrä, ja ne lähetettiin Meediaa kohti Araxeen laaksoa myöten kahden roomalaisen legioonan ja Armeeniasta ja Pontoksesta saapuneiden joukkojen mukana. Antonius itse vei pääarmeijan pohjoisen Assyrian poikki Meediaan, kiihkeänä hyökkäämään vihollisen kimppuun. Uutinen hänen lähestymisestään sellaisten voimien kanssa ei ainoastaan kauhistuttanut partialaisia, sanoo Plutarkhos, vaan täytti Pohjois-Indian pelolla ja pani koko Aasiankin vapisemaan. Yleisesti uskottiin hänen marssivan riemusaatossa Persian halki, ja sitä kysymystä on varmasti paljon pohdittu, veisikö hän Aleksanteri Suuren tavoin aseensa Indiaan saakka, johon Kleopatran laivat kiidättäisivät hänelle meren poikki rahaa ja tarpeita. Elokuun lopulla Antonius saapui Phraaspaan, Meedia-Atropatenen pääkaupunkiin, ja odotti siellä piirityskuormastonsa ja sitä saattelevien joukkojen tuloa. Hän oli uskonut saavansa kaupungin piankin haltuunsa, mutta siinä hän erehtyi, ja ennenkuin hän oli saanut jatkuvaa piiritystä kunnolla käyntiinkään, tiedoitettiin vihollisen hyökänneen hänen toisen armeijansa kimppuun ja lyöneen sen, koko piirityskuormaston joutuneen voittajan saaliiksi, Armeenian kuninkaan paenneen joukkojensa jäännösten keralla takaisin omaan maahansa, ja että Pontoksen kuningas oli joutunut vangiksi. Tästä musertavasta iskusta huolimatta Antonius päätti urhoollisesti jatkaa piiritystä, mutta kun Partian armeija ehätti samassa lähistölle, voitostaan vielä lämpimänä, alkoi tilanne käydä yhä tukalammaksi. Partian kuuluisan ratsuväen leimauksena liikehtivät joukkueet hätyyttivät joka taholta yhtenään hänen asemiaan, pääarmeijan antautumatta silti kertaakaan avoimeen taisteluun. Lokakuussa hänen oli lopulta pakko ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa, sillä talven lähestymistä ei voitu ajatella kauhistuksetta, kun varastot alkoivat loppua ja mielet masentua. Hän ilmoitti sentähden Partian kuninkaalle lopettavansa piirityksen ja lähtevänsä tiehensä, jos Crassukselta otetut vangit ja legioonien kotkat luovutettaisiin takaisin. Vihollinen ei suostunut siihen, vaan vastasi, että jos Antonius lähtisi paluumatkalle, ei hänen peräytymistään häirittäisi. Roomalaiset päättivät tehdä niin, mutta partialaiset eivät pitäneetkään sanaansa. Uupuneet legioonat saivat taistella lumipeitteisten vuorten yli samotessaan koko ajan sotapolulle lähteneitä heimoja vastaan, jotka väijyivät joka solassa ja seurailivat kintereillä jälkeenjääneitä vaanien. Kova kylmyys, ravinnon puute ja äärimmäinen uupumus vaikuttivat, että näiden jälkeenjääneiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan, niistä tuhansista puhumattakaan, jotka kaatuivat päivittäisissä kahakoissa ja menehtyivät nälkään ja kärsimyksiin. Elintarpeet olivat yhteen aikaan niin vähissä, että leivästä maksettiin painonsa hopeaa, ja samaan aikaan tulivat monet hulluiksi ja kuolivat, syötyään jotakin juurta, joka näytti kelpaavan ravinnoksi. »Joka oli syönyt tätä juurta», kertoo Plutarkhos, »menetti kokonaan muistinsa eikä tehnyt muuta kuin raahasi suuria kiviä paikasta toiseen niin kiihkeästi, ettei mitään työtä tehdä sen hartaammin, ja niinpä leirissä näkyikin kaikkialla vain maassa ahertavia miehiä, jotka kanniskelivat kiviä edestakaisin, kunnes menehtyivät ja kuolivat». Tämä kertomus on tietenkin liioiteltu, mutta se antaa eloisan kuvan noista onnettomista sotureista, joista toiset olivat myrkystä kuolemaisillaan, toiset mielipuolina, toiset menehtymäisillään vilusta ja nälästä kokien turhaan rakentaa jotakin suojaa viiltävää viimaa vastaan.

Antonius itse osoitti koko tämän pitkän ja kaamean marssin ajan mitä suurinta sankarillisuutta ja kestävyyttä. Hän jakoi kaikki rasitukset miestensä kanssa, ja kun leiri oli saatu yöksi pystyyn, kulki hän teltasta toiseen puhuttelemassa ja rohkaisemassa miehiään. Hän hoiteli haavoittuneita hellästi kuin nainen ja tunsi heitä kohtaan niin suurta myötätuntoa, että hän saattoi itkeä katsellessaan heidän kärsimyksiään. Miehet jumaloivat häntä, ja nekin, jotka olivat jo henkitoreissaan, koettivat nousta hänen tullessaan ja puhutella häntä kaikilla kunnioittavilla ja rakkailla nimillä. »He tarttuivat hänen käsiinsä kasvot ilosta loistaen», kertoo Plutarkhos, »ja pyysivät häntä huolehtimaan itsestään eikä välittämään heistä, sanoen häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen, ja että he olivat kaikki turvassa, jos vain hänen oli hyvä olla». Hänen kuultiin monta kertaa huudahtavan: »Voi niitä kymmentätuhatta!» ikäänkuin Ksenofonin kuuluisaa peräytymistä ihmetellen, joka oli ollut paljoa työläämpi. Tilanne oli erään kerran niin vakava, että erään hänen Rhamnus-nimisen orjansa täytyi valaehtoisesti luvata surmata hänet yleisen verilöylyn sattuessa ja hakata hänen päänsä poikki, ettei häntä saataisi elävänä vangiksi eikä tunnettaisi kuolleena.

Kahdenkymmenenseitsemän kaamean päivän päästä, joiden kuluessa partialaiset oli torjuttu ei sen vähempää kuin kahdeksantoista kertaa, he pääsivät vihdoin Araxeen toiselle puolelle ja saivat kotkansa onnellisesti Armeeniaan. Toimittaessaan siellä armeijansa katsastuksen Antonius totesi menettäneensä 20,000 jalkasoturia ja 40,000 ratsumiestä, joista suurin osa oli sortunut rasituksiin ja tauteihin. Koettelemukset eivät olleet suinkaan vielä lopussa, sillä talvi oli vasta alussa ja taival Armeenian halki Syyriaan raskas ja vaivalloinen. Matkalla rannikolle nääntyi vielä kahdeksantuhatta miestä, ja joukko, joka majoittui lopulta talveksi erääseen paikkaan Sidonin ja Berytuksen välillä, nimeltä Valkoinen kylä, oli vain sen mahtavan armeijan ryysyinen jäännös, joka oli lähtenyt keväällä niin uljaasti valloitusretkelle. Kuitenkin sanottakoon, ettei yksikään olisi päässyt hengissä noiden hirveiden vuorten yli, vaan että kaikkia olisi kohdannut Crassuksen ja hänen onnettoman armeijansa surkea kohtalo, ellei Antonius olisi osoittautunut niin pelottomaksi ja sitkeäksi johtajaksi.

Valkoisessa kylässä Antonius sitten odotti kiihkeästi Kleopatran tuloa, mutta samalla niin häpeissään epäonnistumisestaan ja niin onnettomana Kleopatran soimauksia ajatellessaan, että hän turvautui epätoivoissaan viinimaljan väärään lohdutukseen ja joi itsensä joka päivä muistamattomaksi. Selvempinä hetkinään hän oli hermostunut ja levoton. Hän ei voinut istua rauhassa pitkän aterian loppuun, vaan hypähti paikaltaan kesken kaiken ja kiiruhti rannalle tähystämään, eikö Kleopatran purjeita jo näkyisi taivaanrannalla. Sekä hän että hänen upseerinsa olivat laihtuneita ja kurjan näköisiä ja sotilaat ryysyisiä, ja siinä tilassa Kleopatra tapasi heidät, kun hänen laivastonsa laski vihdoinkin lahteen, tuoden vaatteita, elintarpeita ja rahaa.

XV. KLEOPATRA JA ANTONIUS VALMISTAUTUVAT KUKISTAMAAN OCTAVIANUKSEN

Kleopatra vei Antoniuksen Aleksandriaan toipumaan, ja minusta näyttää, että hän sanoi sillä matkalla peittelemättä, mitä mieltä hän oli miehensä tulevaisuudensuunnitelmista. Hän näyttää osoittaneen, että roomalaiset olivat epäonnistuneet yrittäessään valloittaa Partiaa, ja että oli järjetöntä tuhlata rahaa, miehiä ja aikaa sellaisen maan ahnehtimiseen, joka oli niin suuri ja voimakas. Tämmöiset sodat nielivät heidän varansa, antamatta mitään sijaan. Eikö olisi sentähden paljoa parempi keskittää kaikki tarmo Octavianuksen kukistamiseen ja Rooman valloittamiseen? Olihan Antonius osoittanut, että sotilaat rakastivat häntä ja luottivat häneen, ja suorittamalla loistavasti sodankävijän vaikeimman tehtävän — järjestyksessä peräytymisen — näyttänyt kuntoisuutensa päällikkönä. Niin ollen ei ollut varmastikaan viisasta tuhlata enää varoja, joita heillä ei ollut rajattomasti, itäisiin suunnitelmiin, vaan nyt oli kaikki huomio keskitettävä Italiaan. Partialaiset oli joka tapauksessa karkoitettu Armeeniasta ja Syyriasta, ja heidän oli annettava olla rauhassa omassa maassaan siihen päivään saakka, jolloin Antonius marssisi heitä vastaan Sibyllan ennustuksen mukaan Rooman kuninkaana. Kleopatra ei ollut milloinkaan kannattanut tätä Partian sotaretkeä, vaikka hän olikin auttanut sen rahoittamisessa, koska se kuului Julius Caesarin alkuperäisiin suunnitelmiin, ja myöntänyt Antoniuksen olleen siinä oikeassa, että jos retki onnistuisi, niin se lisäisi tavattomasti hänen arvovaltaansa ja vakauttaisi hänen asemaansa Rooman kansallissankarina. Antonius, joka oli vielä väsynyt ja sairas rajun juopottelun jälkeen, myöntyi nähtävästi kaikkeen ja näyttää saapuneen Aleksandriaan siinä mielessä, että hän kokoaisi nyt voimiaan vuoden tahi pari kyetäkseen sitten nousemaan Octavianusta vastaan. Syyriaan tultuaan hän oli saanut kuulla, mitä Roomassa oli tapahtunut hänen sotaretkellä ollessaan. Octavianus oli lopulta voittanut Sextus Pompeiuksen, joka oli paennut Mytileneen, ja Lepidus, kolmas triumvir, oli luovuttanut maakuntansa Octavianukselle ja siirtynyt yksityiselämään. Länsi oli nyt siis kokonaan hänen hallussaan, minkä tähden oli jotakuinkin todennäköistä, että hän ryhtyisi pian haastamaan riitaa Antoniuksen kanssa.

Aleksandrian palatsin mukavuudet ja Kleopatran seuran virkistävä rattoisuus ovat varmasti olleet Antoniuksesta mitä mieluisin muutos sotaretken tuimien ponnistusten jälkeen, niin että talven loppupuoli meni epäilemättä nopeasti menojaan viihtyisässä rauhassa. Elämän vakava totuus näyttää kuitenkin estäneen tällä kerralla niiden vallattomuuksien toistumisen, jotka liittyivät hänen viime vierailuunsa Egyptin pääkaupungissa. Emme kuule nyt mitään »verrattomista eläjistä» emmekä heidän hillittömistä juhlistaan. Antonius kirjoitti Roomaan pitkän kirjeen, jossa hän kertoi sotaretkestään enemmän tahi vähemmän innostuneesti ja sanoi sen olleen monessa suhteessa hyvin menestyksellisen. Uuden vuoden alussa, 35 e.Kr., Sextus Pompeius koetti ryhtyä neuvotteluihin Egyptin hovin kanssa, mutta hänen Aleksandriaan lähettämänsä edustajat eivät onnistuneet tehtävässään. Antonius sai päinvastoin kuulla heiltä, että Sextus oli salaisessa kirjevaihdossa partialaisten kanssa ja koetti houkutella Domitius Ahenobarbusta, Antoniuksen lähintä miestä Aasiassa, puolelleen, minkä tähden hän ja Kleopatra päättivät ottaa vangiksi ja surmata tämän Pompeius Suuren rosvoilevan pojan. Tehtävä uskottiin eräälle Titiukselle, ja Sextus vangittiin Fryygiassa ja otettiin pian sen jälkeen hengiltä Miletoksessa. Tämä toimenpide todennäköisesti herätti mitä suurinta mielipahaa Roomassa kansan keskuudessa, sillä lainsuojaton Sextus oli aina ollut sen suuri suosikki, ja siitä syystä ei Antonius näytä milloinkaan myöntäneenkään, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä Sextuksen kuoleman kanssa. Hänen aseenkantajansa Plancus oli allekirjoittanut kuolemantuomion, sanottiin yleisesti.

Pian sen jälkeen tapahtui asioiden kehityksessä äkkiä täydellinen suunnanmuutos, kun Aleksandriaan saapui ei sen pienempi henkilö kuin Pontoksen kuningas, joka oli, kuten muistettaneen, joutunut partialaisten vangiksi Antoniuksen viime sotaretken alussa, ja jonka Meedian kuningas oli sitten ottanut vartioitavakseen. Viimemainittu lähetti hänet tuomaan sellaisia uutisia, että Meedia ja Partia, entiset liittolaiset, olivat nyt riitaantuneet keskenään, minkä tähden Meedian kuningas ehdotti, että Antonius auttaisi häntä kukistamaan kilpailijan. Tämä ilmoitus aiheutti suuren hälinän Kleopatran palatsissa. Nyt tarjoutui odottamaton tilaisuus voittaa peloittavat partialaiset verraten helposti, sillä Meedia oli aina ollut heidän voimakas liittolaisensa, ja Rooman aseet olivat edellisillä kerroilla joutuneet tappiolle Meedian alueella. Mutta peläten noiden idän kuninkaiden petollisuutta ja asetettuaan ensimmäiseksi päämaalikseen Octavianuksen kukistamisen, jonka valta oli nyt niin selvästi laajenemassa, Kleopatra koetti varoittaa miestään tästä toisesta sotaretkestä ja pyysi, ettei hän ryhtyisi sillä taholla enää yrityksiin, jotka saattoivat päättyä onnettomasti. Päästäkseen tilanteesta täysin selville Antonius lähetti sanan Artavasdeelle, Armeenian kuninkaalle, joka oli petollisesti paennut hänen luotaan Meediassa sattuneen vastoinkäymisen jälkeen, että tämän oli viipymättä tultava Aleksandriaan hänen puheilleen. Artavasdes ei kuitenkaan osoittanut vähintäkään halua antautua yliherransa käsiin, jonka oli pettänyt, vaan piti parempana etsiä vaaran uhatessa turvaa omista vuoristoistaan tahi yhtyä partialaisiin.

Antonius oli kuuro Kleopatran neuvoille, ja hyväksyen lopulta Pontoksen kuninkaan esittämän ehdotuksen hän valmistautui lähtemään heti koilliseen. Kleopatra päätti niin ollen seurata häntä, ja myöhään keväällä he lähtivät yhdessä Syyriaan. Mutta tuskin he olivat päässeet perille, kun Antonius sai sellaisen häiritsevän uutisen, että hänen roomalainen vaimonsa Octavia oli matkalla hänen luokseen ja pyysi saada tavata häntä Kreikassa. Näyttää siltä kuin Octavianus olisi valinnut tämän keinon saadakseen välinsä Antoniuksen kanssa ratkaisuun, sillä ellei Octaviaa otettu hyvin vastaan, hänellä oli laillinen syy julistaa sisarensa uskoton mies petturiksi. Ja osoittaakseen, kuinka rehellisesti hän itse menetteli, hän pani Octavian mukaan kaksituhatta legioonasoturia ja jonkin verran sotatarpeita. Todellisuudessa tämä joukko toimi Octavian henkivartiostona [Fulvialla oli, kuten muistettaneen, samanlaisissa olosuhteissa 3,000 ratsumiestä henkivartiostona], mutta Antoniukselle luovutettaessa sen tuli olla osaksi korvauksena niistä laivoista, jotka olivat tuhoutuneet sodassa Sextusta vastaan, ja osaksi lahjana hallitsijalta toiselle. Antonius kirjoitti heti Octavialle ja pyysi häntä jäämään Ateenaan, koska hän oli itse menossa Meediaan, mihin Octavia vastasi lähettämällä erään Niger-nimisen perheenystävän kysymään, miten hänen oli meneteltävä joukkojen ja varustusten kanssa. Niger oli niin rohkea mies, että hän sanoi suoraan, mitä mieltä hän oli Antoniuksen käytöksestä Octaviaa kohtaan, joka oli kantanut suuren surunsa ihmeteltävän jalosti ja kärsivällisesti, mutta Antonius ei välittänyt hänen puheistaan, vaan lähetti hänet niine hyvineen takaisin. Siitä huolimatta hän näyttää olleen samalla hyvin pahoillaan Octavian takia, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän olisi halunnut, jos se olisi vain käynyt päinsä, mennä Octavian luo lyhyemmäksi ajaksi, ellei minkään muun takia, niin pelastaakseen hänet tilanteesta, jonka hänen oma asenteensa teki Octavialle loukkaavaksi. Hän oli kuin edesvastuuton poika näissä asioissa eikä todellakaan välittänyt niin kauan kuin kaikki kävi hyvin paljoakaan siitä, kenen naisen kanssa hän eleli, vaikka hän näyttääkin nyt olleen syvästi kiintynyt Kleopatraan ja tämän elvyttävästä seurasta suuresti riippuvainen.

Kuningatar oli tietysti kaiken tämän takia hyvin levoton, sillä hän ei voinut olla varma, noudattaisiko Antonius heidän Antiokiassa tekemäänsä juhlallista sopimusta, vai osoittautuisiko hän jälleen uskottomaksi ystäväksi. Hän käsitti selvästi, että Octaviaa kohtaava loukkaus sytyttäisi sodan idän ja lännen välillä, ja näyttää olleen entistä varmempi, että sekaantuminen Partian selkkauksiin olisi Antoniuksen puolelta tällä kohtalokkaalla hetkellä hyvin typerää. Hänen mielestään oli ehdottomasti tärkeintä saada Antonius onnellisesti takaisin Aleksandriaan, jossa hän olisi toiselta puolen Octavian saavuttamattomissa ja toiselta kaukana kiusauksesta ryhtyä toteuttamaan itään kohdistuvia suunnitelmiaan. Mutta Antonius oli nyt yhtä kiihkeä käymään vielä kerran vihollisen kimppuun kuin selkäänsä saanut koulupoika kostamaan riitaveljelleen, ja pelkkä ajatuskin, että hänen oli nyt luovuttava tästä kostotilaisuudesta ollakseen heti valmis sotaan Octavianusta vastaan, oli hänelle peräti vastenmielinen. Kaikki näytti nyt Partian menestykselliselle valloitukselle suotuisalta. Antoniuksella oli nyt tukenaan Meedian kuningas, ja Armeeniankin häilyvä kuningas oli lopulta katsonut viisaimmaksi sopia hänen kanssaan viime hetkessä, minkä vahvistukseksi hänen tyttärensä kihlattiin Antoniuksen pienelle pojalle Aleksanteri Heliokselle. Mutta Kleopatra ei välittänyt niin paljoa Partian valloittamisesta kuin poikansa kilpailijan kukistamisesta, joka näytti anastaneen suuren Caesarin pojalle Caesarionille ja hänelle kuuluvan omaisuuden, ja hän koetti nyt kaikin käytettävissä olevin keinoin estää Antoniusta ryhtymästä mihinkään puuhiin idässä ja saada hänet palaamaan Aleksandriaan.

»Hän teeskenteli olevansa menehtymäisillään rakkaudesta Antoniukseen», sanoo Plutarkhos, »ja kuihtui nauttimalla niukasti ravintoa. Kun Antonius tuli huoneeseen, katsoi hän häneen sanomattomaan ihailuun vaipuneena, ja kun Antonius poistui, näytti hän käyvän syvästi murheelliseksi ja melkein pyörtyvän. Hän oli usein itkevinään ja tahtoi Antoniuksen näkevän hänen kyyneleensä, ja kun niin tapahtui, kuivasi hän ne nopeasti ja kääntyi poispäin, ikäänkuin salatakseen ne häneltä. Sillä aikaa koettivat hänen kätyrinsä parhaansa mukaan edistää hänen aikeitaan nuhtelemalla Antoniusta tunnottomuudesta ja kovasydämisyydestä, kun hän saattoi antaa naisen, jonka elämän aurinko hän oli sillä tavalla menehtyä. Octavia oli tosin hänen vaimonsa, mutta Kleopatra, monien kansallisuuksien hallitseva kuningatar, oli tyytynyt olemaan hänen rakastajattarenaan, ja jos hän nyt menettäisi hänet, ei hän kestäisi sitä iskua». [Tätä kohtaa lainataan välistä osoittamaan, ettei mitään lopullista avioliittoa solmittu Antiokiassa, mutta sehän osoittaa vain, ettei avioliittoa tunnustettu Roomassa lailliseksi.]

Näin hänen onnistui lopulta saada Antonius luopumaan aiotusta sotaretkestään, eikä meidän pidä moittia häntä siitä kovin ankarasti. Hän pelasi epätoivoista peliä tähän aikaan. Hän oli saanut Antoniuksen kääntämään selkänsä Octavialle tavalla, joka ei saattanut olla muuta kuin lopullinen, ja kuitenkin oli Antonius, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan ajatellut tekonsa seurauksia, valmis lähtemään Persiaan hetkellä, jolloin Octavianus todennäköisesti koettaisi saada hänet julistetuksi Rooman kansan viholliseksi. Todellisuudessa ei Kleopatra ollut tietenkään sen rakastuneempi Antoniukseen kuin Antonius häneen, mutta Antonius oli ehdottomasti välttämätön hänen toiveidensa toteutumiselle ja kysymys pikaisesta voimainkoetuksesta Octavianuksen kanssa kävi päivä päivältä polttavammaksi. Ollakseen silloin valmis Antoniuksen täytyi nyt kerätä hiljaisuudessa kaikkea, mitä tarvittiin, ja jättää kaikki muut hankkeet sikseen.

Hän palasi sentähden sangen vastahakoisesti Aleksandriaan, jossa hän vietti talven 35—34 e.Kr. laajoja alueitaan maltillisesti halliten. Seuraavana keväänä hän kuitenkin päätti ottaa Armeenian ja Meedian omiin käsiinsä, ja kun hän muutti päämajansa kesäksi Syyriaan [Antonius katsoi valtakuntansa hallitsemiselle soveliaaksi, että päämaja oli talvella Aleksandriassa ja kesällä Syyriassa, näiden muuttojen johtumatta millään tavalla asianhaarojen pakosta. Koko hovi seurasi mukana aivan samoin kuin Indian varakuninkaan hovi muuttaa kesäksi Simlaan. Totmes III ja muut Egyptin suuret faaraot olivat samoin muuttaneet kesäksi Syyriaan.], lähetti hän jälleen sanan kuningas Artavasdeelle tulla hänen puheilleen Partian asioista keskustelemaan. Armeenian kuningas, joka talven kuluessa näyttää vehkeilleen Antoniusta vastaan, kieltäytyi antautumasta roomalaisten käsiin, koska hän saattoi joutua vastaamaan petollisuudestaan, minkä johdosta Antonius eteni nopeasti Armeeniaan, otti kuninkaan vangiksi, anasti hänen rahastonsa, ryösti maan ja julisti sen roomalaiseksi maakunnaksi. Tällä äkkiä suoritetulla sotaretkellä saatu saalis oli hyvin suuri. Soturit ottivat kaiken, mikä oli arvokasta, ryöstivät Anaitiksen temppelinkin Acilisenessä ja hakkasivat jumalattaren patsaan, joka oli puhtaasta kullasta, kappaleiksi saadakseen sen jaetuksi.

Paluumatkallaan Syyriaan Antonius ryhtyi neuvotteluihin Meedian kuninkaan kanssa sillä tuloksella, että Meedian prinsessa Iotapa naitettiin pienelle Aleksanteri Heliokselle, jonka kihlaus Armeenian kuninkaan tyttären kanssa oli tietysti purkautunut viime sodan yhteydessä. Kuten saamme pian nähdä, on todennäköistä, että Meedian kuningas oli suostunut nimittämään tämän nuorekkaan parin valtaistuimensa perilliseksi, koska hänellä ei näytä olleen poikaa, ja siten näemme Antoniuksen leikillisten sanojen käyvän jälleen toteen, että hän perusti omaa lihaa ja vertaan olevia kuningassukuja moneen maahan. Sitten hän palasi Aleksandriaan kesäänsä tyytyväisenä, mutta »hautoen nyt mielessään tulevaa kansalaissotaa», kuten Plutarkhos sanoo. Octavia oli palannut Roomaan, salaamatta, kuinka huonosti häntä oli kohdeltu. Hänen veljensä käski sentähden hänen poistua Antoniuksen talosta ja osoittaa siten närkästystään, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä eikä sallinut liioin Octavianuksen julistaa sotaa hänen tähtensä, sillä hän sanoi olevan sietämätöntä kuulla sanottavan, että kaksi naista, hän ja Kleopatra, oli ollut syynä sellaiseen hirveään yhteentörmäykseen. Sovintoon pääsemisestä oli siitä huolimatta enää tuskin mitään toiveita, ja Antoniuksen on nyt täytynyt oivaltaa, kuinka viisaasti Kleopatra oli menetellyt vastustaessaan Partiaan tehtävää kallista ja voimiakysyvää sotaretkeä.

Palattuaan Aleksandriaan syksyllä 34 e.Kr. Antonius hämmästytti koko roomalaista maailmaa viettämällä triumfinsa Armeenian valloituksen johdosta Egyptin pääkaupungissa. Kukaan roomalainen sotapäällikkö ei ollut konsanaan viettänyt muodollista triumfia Rooman ulkopuolella, ja Antoniuksen toimenpide näytti olevan lopullinen julistus, että Aleksandriasta oli tullut Rooman kilpailija, ellei seuraajakin, maailman pääkaupunkina. Muistettaneen Julius Caesarin jo puhuneen, että hänen teki mieli siirtää hallitus Roomasta Aleksandriaan, ja nyt näytti siltä kuin Antonius olisi muuttanut pääkaupungin, ainakin itäisen valtakunnan pääkaupungin, sinne ja pitänyt sitä kotinaan. Aleksandria oli asemansa puolesta varmasti paljoa sopivampi maailman pääkaupungiksi kuin Rooma. On muistettava, etteivät barbaariset länsimaat — tuntematon Germania, vasta valloitettu Gallia, villi Hispania ja muut — olleet läheskään niin arvokkaita kuin idän sivistyneet maakunnat, joihin nähden Rooma oli kaukana lännessä niiden reunimmaisilla liepeillä. Aleksandriasta oli suuriin keskuksiin, Antiokiaan ja Tarsokseen, noin 110 penikulmaa, mutta Roomasta kolme kertaa niin pitkälti. Etelä-Peloponnesoksesta oli Kreetan kautta paljoa lyhyempi matka Aleksandriaan kuin Brundisiumin kautta Roomaan. Efesokseen ja muihin Vähän-Aasian kaupunkeihin päästiin paljoa nopeammin sekä maitse että meritse Egyptistä kuin Roomasta. Rhodos, Lykia, Bithynia, Galatia, Pamphylia, Kilikia, Kappadokia, Pontos, Armeenia, Commagene, Kreeta, Kypros ja monet muut suuret ja tärkeät maat olivat kaikki lähempänä Aleksandriaa kuin Roomaa, kun taas Trakia ja Bysantium olivat jotakuinkin yhtä etäällä kummastakin pääkaupungista sekä maitse että meritse. Kaupunkinakin Aleksandria oli paljoa komeampi, sivistyneempi, rikkaampi ja paljoa yritteliäämpi kuin Rooma. Voitiin siis todellakin sangen hyvällä syyllä otaksua Antoniuksen triumfin merkinneen sitä, että hän oli nyt lopullisesti muuttanut kotinsa ja hallituksen Egyptin pääkaupunkiin. Voi kuvitella, mitä siitä ajateltiin Italiassa.

Triumfi oli hyvin loistelias. Kulkueen etunenässä näyttää marssineen joukko roomalaisia legioonasotureita, kilvissä iso C, jonka sanotaan merkinneen »Kleopatraa», mutta joka on aivan yhtä hyvin voinut tarkoittaa »Caesaria», toisin sanoen laillista caesarilaista suuntaa. Antonius ajoi tavanmukaisissa triumfivaunuissa, joita veti neljä valkoista hevosta, ja hänen edellään kulki kultaisiin kahleisiin kytkettynä onneton kuningas Artavasdes kuningattarensa ja poikiensa keralla. Vaunuja seurasi pitkä kulkue armeenialaisia vankeja, ja heidän jäljessään tulivat sotasaaliilla kuormitetut vankkurit. Sitten seurasi useita eri kaupunkien lähetystöjä, kukin kantaen kultaista kruunua tahi seppelettä, jotka oli ojennettu Antoniukselle hänen voittonsa kunniaksi. Viimeisinä kulki legioonasotureita ja paljon egyptiläisiä ja muita itämaisia joukkoja.

Kulkue näyttää lähteneen liikkeelle kuninkaallisesta palatsista Lochias-niemeltä ja seuranneen aamuauringon kirkkaassa paisteessa sataman rantamaa Neptunuksen temppeliin saakka. Siitä se poikkesi todennäköisesti Forumille, sivuutti Regian muhkeat rakennukset ja loistavat puutarhat ja päätyi Canopukselle suunnilleen siinä, missä Paneumin jättiläiskeila kohosi sinistä taivasta kohti, rinteiden askelmat katsojia täynnä. Kääntyen nyt länteen kulkue eteni hitaasti tätä leveää, kivitettyä katua pitkin, jota reunustavat pilaristot olivat tulvillaan uteliasta yleisöä. Sema eli kuninkaallinen mausoleumi, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät, jäi oikealle ja tuomioistuimet ja Gymnasium, jonka pitkät ja varjoisat pylväskäytävät oli varattu kaupungin ylhäisölle, vasemmalle. Toisella puolella oli Museum, ja minä otaksun, että sen pilaristot ja ikkunat olivat täynnä opettajia ja oppilaita, jotka olivat tulleet perheineen katsomaan näytelmää. Hiukan kauempana kulkue kääntyi Serapiin leveälle kadulle, jonka toisessa päässä seisoi loistava Serapeum korkealla kunnaalla. Papit ja papittaret olivat ryhmittyneet kahdenpuolen katua ja pilaristoon vieville askelmille ja sinne oli Kleopatrakin seurueineen asettunut. Antonius laskeutui siinä vaunuistaan ja nousi arvatenkin katsojien huutojen kaikuessa ja satojen sistrumien helistessä temppeliin uhratakseen säädetyn uhrin nyt Serapiille, aivan samoin kuin hän olisi Roomassa uhrannut Jupiter Capitolinukselle. Temppelin eteen oli tehty koroke, jonka sivut oli päällystetty hopealla, ja tällä korokkeella istui Kleopatra kultaisella valtaistuimella hovinsa keskellä, Isikseksi tahi Venukseksi pukeutuneena. Kun Antonius oli toimittanut juhlamenot, meni hän alas ja talutti Kleopatran eteen Armeenian kuninkaalliset vangit, kaikki pitkästä matkasta palavissaan, tomusta harmaina ja katselijoiden pilkkahuudoista masennuksissa. Artavasdes ei ollut barbaari, vaan hienostunut ja sivistynyt mies, jonka tunteellinen luonne on varmasti kärsinyt hirveästi tästä häväistyksestä. Hän oli hiukan runoilijakin ja oli aikoinaan kirjoittanut mukiinmeneviä näytelmiä. Hän sai nyt käskyn polvistua Kleopatran eteen ja tervehtiä tätä jumalattarena, mutta siitä hän kieltäytyi jyrkästi, ja vaikka vartijat kävivät häneen käsiksi, ei hän taipunut, vaan seisoi pää pystyssä ja puhutteli Kleopatraa vain tämän omalla nimellä. Roomassa oli tapana, että kulkueessa näytteillä talutetut kuninkaalliset vangit surmattiin triumfin päätyttyä, ja koska hän oli nyt julkisesti loukannut Egyptin kuningatarta, ei hän voinut enää odottaa armoa. Hänen arvokas ja peloton käytöksensä näyttää kuitenkin liikuttaneen Antoniusta ja Kleopatraa, eikä hänelle ja hänen perheelleen tehty mitään pahaa. Heitä kohdeltiin sen sijaan jonkinlaisella kunnioituksellakin [Velleius Paterculus] ja he saivat elellä sitten valtiovankeina Egyptin pääkaupungissa.

Triumfin päätyttyä oli kaikki Aleksandrian asukkaat kutsuttu suurelle juhla-aterialle, ja myöhään iltapäivällä toimeenpantiin toinen juhla Gymnasiumin alueella. Sinne oli myös pystytetty hopealla päällystetty koroke, jolle oli asetettu kaksi suurempaa ja neljä pienempää kultaista valtaistuinta, ja kun kaikki olivat tulleet saapuville, astuivat Antonius ja Kleopatra lapsineen korokkeelle ja istuutuivat paikoilleen. Ensin oli joitakin muodollisia juhlamenoja, mutta kun ne oli suoritettu, piti Antonius läsnäolijoille puheen, jossa hän epäilemättä viittasi voittoihinsa, ja ryhtyi sitten jakamaan kuningattarelle ja hänen lapsilleen kunnianosoituksia, jotka olivat suurenmoisuudessaan hämmästyttäviä. Hän näyttää julistaneen Kleopatran Egyptin ja kaikkien niiden alueiden hallitsijaksi, jotka hän oli lahjoittanut hänelle Antiokiassa lähes kolme vuotta sitten. Hän nimitti Caesarionin äitinsä kanssahallitsijaksi ja antoi hänelle nimen Kuningasten kuningas [tämä Dionin eikä Plutarkhoksen mukaan]. Caesarion oli nyt kolmentoista ja puolen vuoden ikäinen ja, kuten Suetonius huomauttaa, silmäänpistävästi isänsä, suuren diktaattorin näköinen, niin että tilanteen on täytynyt tuntua Antoniuksesta sangen omituiselta, kun hän antoi pojalle tämän korkean aseman. Aleksanteri Heliokselle, omalle pojalleen, hän lahjoitti Armeenian kuningaskunnan, Meedian kuningaskunnan, sitten kuin sen hallitseva kuningas, pikku Aleksanterin appi, oli kuollut, ja lopuksi Partian edellyttäen, että se saataisiin valloitetuksi. Tämä kaikki oli todennäköisesti järjestetty edellisenä kesänä Meedian kuninkaan kanssa siten, että Armeenia, Meedia ja siihen mennessä yhteisvoimin lannistettu Partia yhdistettäisiin Meedian kuninkaan kuoltua yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtaistuimelle Aleksanteri Helios ja Meedian kruununperillinen Iotapa sitten nousisivat. Poika oli nyt kuusivuotias ja hänen pieni ja palleroinen olemuksensa oli puettu tätä tilaisuutta varten armeenialaiseen tahi meedialaiseen asuun. Päässä hänellä oli noiden maiden korkea ja jäykkä tiara, jonka takareunasta lähtevä kangaskaistale peitti niskan, vartalon verhona hihallinen mekko, jonka ylle oli levitetty toiselle olkapäälle kiinnitetty, kauniisti laskostettu viitta, ja jaloissa kaikkialla Persiassa yleisesti käytetyt pitkät ja ruumiinmukaiset housut. Kleopatra Selenelle, pojan kaksoissisarelle, Antonius antoi Kyrenaikan, Libyan ja Pohjois-Afrikan rannikosta niin paljon, kuin mitä hänelle kuului, ja lopuksi hän julisti pikku Ptolemaioksen Foinikian, pohjois-Syyrian ja Kilikian kuninkaaksi. Tämä pienokainen, joka oli nyt vain kahden vuoden ikäinen, oli puettu makedonialaiseen pukuun, johon kuului muun muassa vaippa ja kengät ja sellainen diadeemilla koristettu myssy, jonka Aleksanteri Suuren seuraajat olivat saattaneet käytäntöön. Kun lapset olivat tämän yllättävän toimituksen päätyttyä tervehtineet vanhempiaan, sai heistä kukin ympärilleen niistä kansallisuuksista muodostetun henkivartioston, joita he tulivat hallitsemaan, ja lopuksi palasivat kaikki juhlakulkueessa palatsiin auringon alkaessa painua Onnellisen paluun sataman taakse.

Tilaisuuden muistoksi lyötiin rahoja, joissa oli kirjoitus Cleopatra regina regum filiorum regum — »Kuningatar Kleopatran ja kuningasten hänen kuningaspoikiensa (kunniaksi)». Samalla Antonius ehkä antoi valaa pronssisen kuvapatsaankin, joka esitti Aleksanteri Heliosta tulevan valtakuntansa kuninkaallisessa asussa, sillä hiljattain on löydetty eräs kuva, joka näyttää esittävän juuri häntä siinä puvussa. Sitten hän kirjoitti senaatille Roomaan Armeenian sodasta ja kaikesta muusta, ja kehoitti asiamiehiään hankkimaan muodollisen vahvistuksen muutoksille, joita hän oli tehnyt valtaistuinten jaossa alueillaan. Nämä uutiset herättivät Italiassa hämmästystä ja katkeraa vihaakin virallisissa piireissä. Antoniuksen miehet katsoivat parhaaksi salata nämä kirjeet senaatilta, mutta kun Octavianus ei hellittänyt, vaan vaati, että ne oli saatettava julkisuuteen, täytyi heidän monien juonittelujen jälkeen lopulta taipua. Heti alkoi kierrellä juttuja, joissa Antonius esiintyi jonkinlaisena itämaisena sulttaanina. Hänen kerrottiin vajonneen hillittömään irstailuun ja olevan aina juovuksissa, ja kun sellaista syytöstä ei voitu esittää Kleopatraa vastaan, sanottiin, että kuningatar pysyi selvänä taikasormuksen avulla, joka karkoitti viinin höyryt päästä.

Ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollutkin tähän aikaan sangen kohtuuton tavoissaan. Hänen ja Octavianuksen välisen suursodan lähestyminen huolestutti häntä sanomattomasti, minkä lisäksi hänen on täytynyt tuntea, että hänen asemansa Rooman kansan suosikkina alkoi arveluttavasti horjahdella. Odottaessaan tapahtumien kehitystä hän rupesi rajusti juomaan unohtaakseen huolensa, mutta siten hän menetti vähitellen Kleopatran kunnioituksen. Kleopatra itse ei juonut milloinkaan paljon viiniä, koska hän oli siitä päättäen, mitä äsken sanoimme, aina selvä, ja hänen on nyt täytynyt seurata yltyvällä levottomuudella sen miehen hillitöntä elämää, johon hänen oli pakko luottaa päästäkseen pyyteidensä perille.

Se, että Antonius unohti roomalaisuutensa ja kävi päivä päivältä yhä enemmän itämaisen ruhtinaan kaltaiseksi, ei huolestuttanut häntä suurestikaan. Siinä Antonius luonnollisesti erosi suuresta diktaattorista, jonka muisto kävi Kleopatralle sitä kalliimmaksi, kuta enemmän hän vertasi hänen toimeliaisuuttaan Antoniuksen lisääntyvään laiskuuteen, mutta kun hän oli ollut koko elämänsä ajan tottunut itämaisten hallitsijoiden tapoihin, ei Antoniuksen kohtuuttomuus ole voinut häntä suurestikaan järkyttää, paitsi mikäli se vaikutti turmiollisesti Antoniuksen kuntoisuuteen päällikkönä. Nyt kun riita Octavianuksen kanssa oli kärjistymässä huippuunsa, oli hänen valtaistuimensa ja koko elämänsä kokonaan sen varassa, pystyikö Antonius innostamaan ja johtamaan, ja minä rohkenen sanoa, että idän tapojen kohtuullinen omaksuminen teki hänet miellyttävämmäksi niille, joiden kanssa hän tuli työskentelemään.

»Kleopatra», sanoo raju puoluepukari Florus, »vaati juopuneelta kenraalilta rakkautensa hinnaksi Rooman valtakuntaa, ja Antonius lupasi hänelle sen, ikäänkuin roomalaiset olisivat olleet helpommat voittaa kuin parthialaiset… Unohtaen maansa, nimensä, togansa ja asemansa tunnusmerkit hänestä tuli sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan rappiolle joutuen se hirviö, jonka nyt tunnemme. Kädessään hän piti kultaista valtikkaa ja kupeellaan käyrämiekkaa; purppuraviitta oli täynnä suuria jalokiviä ja otsalla kimalteli diadeemi, että hän olisi kuningattaren vertainen, jota hän rakasti».

Aleksandrian palatsia oli viime vuosina paljon koristeltu ja kaunistettu, niin että se oli nyt kaikinpuolin sopiva tämän idän karskin yksinvaltiaan suurille tavoille. Lucanus kertoo, kuinka suurenmoisen loistavaksi kuninkaallinen palatsi oli muuttunut. Katot oli somistettu korkokuvilla ja leikkauksilla ja kannatusorret oli päällystetty kullalla. Seinät ja pilari olivat yleensä hienosta marmorista, mutta kaunisteluun oli käytetty myös paljon agaattia ja punaista porfyyriä. [Otaksun, että Lucanuksen mainitsema »purppurakivi» oli kuninkaallista porfyyriä, jota saatiin Gebel Dukhanin kivilouhimoista, vaikka en olekaan varma, käytettiinkö sitä jo näin varhain. Matkoistani näillä kivilouhimoilla kerrotaan kirjassani Matkoja Ylä-Egyptin erämaissa.] Joidenkin salien permannot olivat onyxistä tahi alabasterista, ebenpuuta oli yhtä paljon kuin tavallista puuta, ja norsunluuta näkyi kaikkialla. Ovet oli koristeltu smaragdeilla ja Indiasta tuoduilla kilpikonnankivillä. Istuimissa ja lepolavitsoissa oli säihkyviä jalokivisommitteluja, monet esineet aivan hohtivat jaspiksen ja karneolin paljoudesta, ja arvioimattoman kalliita norsunluupöytiä oli paljon. Seinäverhoissa, peitteissä ja matoissa oli tyroslaista väriloistoa, kullan kimallusta ja konsonellin liekehtivää tulipunaista. Orjat, jotka liikkuivat näissä saleissa ja käytävissä, olivat kaikki kauneinta valioväkeä. Toiset olivat tummia, toiset valkoisia; toisilla oli etiopialaisten musta villatukka, toisilla Gallian ja Germanian kultaiset tahi pellavaiset kiharat. Plinius kertoo Antoniuksen ostaneen kaksi poikaa ja maksaneen kummastakin noin 152,000 markkaa, ja että poikien sanottiin olevan kaksoiset, vaikka olivatkin todellisuudessa eri maista. Lucanus kirjoittaa Kleopatrasta:

»Hän hengittää raskaasti koristeidensa painosta, ja hänen valkoiset rintansa kuultavat sidonilaisen kankaan läpi, joka oli kudottu tiheäksi kiinalaisissa kangaspuissa, mutta jonka niililäiset ammattitaiturit olivat venyttäneet ohueksi loimia höllentämällä».

Kasvava kaupankäynti Indian kanssa oli täyttänyt palatsin itämaiden loistavilla tuotteilla, ja tavallisten jokapäiväistenkin tarvekalujen ja esineiden kreikkalainen ja egyptiläinenkin luonne alkoi hävitä kaikilta maailman kulmilta haalittujen kapineiden sekamelskaan.

Tässä teatraalisessa ympäristössä Antonius näytteli jonkinlaisella lapsellisella ylimielisyydellä idän puolijumalallista yksinvaltiasta. Selvinä hetkinään hänen on täytynyt olla syvästi huolestunut ja levoton, mutta muulloin hän käyttäytyi kuin liian varhain miehistynyt poika. Hän oli mielissään siitä, että hänet tunnustettiin yleisesti Bacchukseksi eli Dionysokseksi, ja kuuli kernaasti sanottavan itseään uudeksi »Liber Pateriksi». Tämän jumalan kunniaksi toimeenpannuissa juhlissa hän ajeli Aleksandrian kaduilla samanlaisissa vaunuissa, joissa tuon huvittelevan jumalan kuviteltiin aina esiintyvän, päässään kultainen kruunu, joka näyttää olleen usein toisella korvallisella, thyrsossauva kädessä, murattiköynnöstä olkapäillä ja pitkävartiset nauhakengät jalassa. Siten hän matkasi komeaa Canopus-katua pitkin hyppivien ja mekastavien naisten ja miesten saattamana kahdenpuolen tunkeilevan yleisön huudellessa hänelle hilpeitä tervehdyksiä. Hänen kunniakseen alettiin rakentaa temppeliä Regian alueelle aivan Forumin länsipuolelle, mutta se valmistui vasta joidenkin vuosien kuluttua, jolloin se omistettiin Octavianukselle ja sai nimekseen Caesareum. Eräässä tilaisuudessa hän nimitti ystävänsä Plancuksen merenjumala Glacukseksi, minkä johdosta Plancus tanssi jossakin juhlassa alasti ja siniseksi maalattuna, merileväseppele päässään ja kalanpyrstö häntänä.

Antonius ei ollut milloinkaan välittänyt paljoakaan arvokkuudestaan, ja nyt hänelle oli idän ilojen hallitsijana aivan samantekevää, miltä hän näytti vakavien miesten silmissä. Hänen nähtiin usein kulkevan jalan Kleopatran vaunujen vieressä ja juttelevan saattelevien eunukkien ja palvelijoiden kanssa. Hän nimitytti itsensä kilpaleikkien ylitoimitsijaksi — virka, jota ei pidetty erikoisen kunnioitettavana. On ilmeistä, että Kleopatran seura oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja ihmetellen pantiin merkille, että hän seurasi nyt kuningatarta kaikkialle. Hän ratsasti kaduilla hänen vierellään, suoritti viralliset ja uskonnolliset menot hänen puolestaan ja istui hänen vieressään, kun hän ratkaisi asioita julkisessa tuomioistuimessa. Ollessaan joskus yksin tuomarina hän saattoi nähdessään Kleopatran ajavan ohi nousta kesken käsittelyn paikaltaan ja kiiruhtaa sanaa sanomatta ulos ja mennä hänen kanssaan palatsiin oikeudenjäsenten, poliisien ja vankien jäädessä tuijottamaan suu auki hänen jälkeensä.

Emme tiedä, miten hän suhtautui lapsiinsa, ja on hyvin vaikeata kuvitella, millainen hän oli perhepiirissään. Hänen poikansa Aleksanteri ja Ptolemaios, tyttärensä Kleopatra ja poikapuolensa Caesarion asuivat tähän aikaan kaikki palatsissa, ja Fulvian hänelle synnyttämä poika, Antyllus, joka oli Caesarionia hiukan nuorempi, oli nyt myös muuttanut hänen luokseen. Hän oli todennäköisesti hellä ja rakastava isä, ja kuninkaallisissa lastensuojissa nähtiin varmasti monta onnellista hetkeä, jotka, jos ne olisivat tiedossa, oikaisisivat suuresti yleistä käsitystä hänen ja Kleopatran kotielämästä. Kuningatar oli hänen laillinen vaimonsa [Athenaeuskin sanoo Antoniuksen olleen avioliitossa Kleopatran kanssa, ja lukijan on muistettava, että erimielisyyksien aiheena onkin vain kysymys, milloin tämä avioliitto solmittiin. Luulen, ettei tästä ole oltu yleisesti selvillä.], ja kun katselemme Antoniuksen elämöimistä Aleksandriassa tähän aikaan, emme saa kadottaa näkyvistämme sitä ilmeistä tosiseikkaa, että hänen elämässään oli tällöin kotoinenkin puolensa. Hän ei myöntänyt, että hänen suhteensa Kleopatraan olisi ollut millään tavalla häpeällinen, ja kirjoittaessaan seuraavana vuonna Octavianukselle hän näyttää olevan aivan ihmeissään, että hänen perhe-elämäänsä voitiin pitää loukkaavana. »Senkötähden, että henkilö, jonka kanssa elän yhdessä, on kuningatar?» kysyy hän. »Hän on vaimoni. Onko se jotakin uutta minun osalleni? Enkö ole elänyt samoin nämä yhdeksän vuotta?» Octavianuksen yksityiselämään verrattuna ei Aleksandrian palatsin kotipiirin elämä ollut Antoniuksen narrimaisuuksista ja juopottelusta huolimatta suinkaan läpeensä häpeällistä. Octavianus sitävastoin huvittelihe Roomassa tähän aikaan siten, että hän lähetti ystäviään kaupungille etsimään hänelle naisia, ja näiden kätyrien kerrotaan hänen ohjeitaan noudattaen siepanneen kunniallisia tyttöjä ja repineen näiltä vaatteet yltä, kuten tavalliset orjakauppiaat, nähdäkseen, kelpasivatko he heidän konnamaiselle herralleen. Emme kuule hyväntahtoisesta Antoniuksesta mitään sellaista.

Eräs Plutarkhoksen kertoma tapaus kuvaa sattuvasti Aleksandrian hovin rikkautta ja anteliaisuutta tähän aikaan. Kun eräs Philotas söi kerran päivällistä Antoniuksen pojan Antylluksen kanssa, mykisti hän erään lörpöttelevän toverinsa jollakin hyvin typerällä päätelmällä, joka sai kaikki purskahtamaan nauruun. Antyllus oli niin huvitettu siitä, että hän lahjoitti heti eräälle sivupöydälle katetun kalliin pöytäkaluston hämmästyneelle Philotakselle, joka luonnollisesti kieltäytyi vastaanottamasta sitä, ajatellen, etteihän Antylluksen ikäisen pojan ollut lupa antaa pois niin kalliita tavaroita. Mutta kun hän oli mennyt kotiinsa, tuli hänen luokseen hetkisen kuluttua eräs ystävä tuoden samaa kalustoa, ja kun hän vieläkin esteli, sanoi tuoja: »Mikä sinua vaivaa? Etkö tiedä, että näiden antaja on Antoniuksen poika, jolla on valta lahjoittaa ne, vaikkapa ne olisivat kullastakin».

Siten meni talvi 34—33 e.Kr., ja keväällä 33 Antonius lähti kesäpäämajaansa Syyriaan. Hän tahtoi saattaa Meedian kuninkaan kanssa tekemänsä sopimuksen lujalle pohjalle ollakseen Octavianusta vastaan sotiessaan turvassa partialaisten mahdollisilta hyökkäyksiltä, ja päätti edetä siinä tarkoituksessa heti Meedian rajalle. Kleopatra ei lähtenyt tällä kertaa hänen mukaansa, mahdollisena syynä lisääntyvästä kunnioituksen puutteesta johtunut välinpitämättömyys näitä asioita kohtaan. Antonius samosi Syyrian halki Armeeniaan, jossa hän näyttää kohdanneen Meedian kuninkaan. Tälle hän antoi Isosta-Armeeniasta suuren kappaleen ja Pontoksen kuninkaalle hän luovutti Vähäksi-Armeeniaksi sanotun alueen. Meedian pikku prinsessa Iotapa, joka oli naitettu nuorelle Aleksanteri Heliokselle, annettiin Antoniuksen huostaan siinä mielessä, että hänet piti kasvatettaman Aleksandriassa. Hänen mukanaan kuningas lähetti Antoniukselle lahjaksi ne kotkat, jotka oli anastettu, silloin kun Antonius menetti piirityskuormastonsa 36 e.Kr., sekä rykmentin niitä kuuluisia ratsastavia jousimiehiä, jotka olivat tehneet niin suurta tuhoa roomalaisille joukoille viime sotaretkellä. Vastalahjaksi Antonius lähetti osaston legioonasotureita Meedian pääkaupunkiin.

Kun Partia oli näin tehty toistaiseksi vaarattomaksi tällä äärimmäisen tärkeällä ja kauaskantavalla sopimuksella Meedian kanssa, lähti Antonius Aleksandriaan viettääkseen jälleen talven siellä. [Ferrero otaksuu hänen menneen suoraan Efesokseen, mutta Bouche-Leclerq ja muutkin ovat sitä mieltä, että hän meni ensin Aleksandriaan, ja siihen käsitykseen olen minäkin tullut.] Hän otti prinsessa Iotapan mukaansa ja saapui syyskuun alussa Aleksandriaan. Kleopatran on täytynyt olla hyvin tyytyväinen kaikkeen, mitä hän tiesi kertoa Meediasta ja idän asioista, ja siten pääsi Iotapakin heti kuninkaallisten lasten toveriksi palatsiin, mutta niiden uutisten laita, joita hänellä oli Octavianuksesta, oli toisin, ja Kleopatran on täytynyt kysyä häneltä kummissaan, kuinka hän saattoi ajatellakaan voivansa viettää talven toimettomana Aleksandriassa, kun sota oli ihan kynnyksellä. Triumviraatti päättyi ensinnäkin vuoden lopussa, ja näytti todennäköiseltä, että Octavianus kärjistäisi asiat silloin ratkaisuun. Sitten oli Octavianus käynyt kiivaasti Antoniuksen kimppuun senaatissa ja kiihoittanut mielet kilpailijaansa vastaan, mistä kuullessaan Antonius oli Armeeniassa ollessaan kirjoittanut hänelle hävyttömän kirjeen, joka on liian ruokoton tässä selostettavaksi. Octavianus vastasi samalla mitalla. Sitten Antonius syytti häntä epärehellisyydestä. Octavianus ei ollut jakanut Sextus Pompeiukselta saatua sotasaalista, ei ollut palauttanut tuota sotaa varten lainaksi saamiaan laivoja, ei ollut jakanut Lepiduksen luovuttamia Afrikan maakuntia ja oli lopuksi paloitellut melkein kaiken yhteismaan Italiassa omille sotureilleen ja jättänyt Antoniuksen miehet aivan ilman. Octavianus vastasi olevansa valmis jakamaan kaiken saaliin heti kuin Antonius oli antanut hänelle kohtuullisen osan Armeeniasta ja Egyptistä, ja mitä tuli maihin, joita hän oli antanut palkkioksi sotureilleen, niin tuskinpa Antoniuksen joukot välittivät niistä, koska heillä oli jo tällä haavaa epäilemättä koko Meedia ja Partia jaettavanaan. Tuo viittaus Egyptiin, ikäänkuin se olisi ollut itsenäisen valtakunnan asemesta roomalainen maakunta, on varmasti syvästi harmittanut Kleopatraa, mutta olihan toiselta puolen lämmittävää kuulla, kuinka tarmokkaasti Antonius oli torjunut kaikki Octavianuksen solvaukset, että hän eli siveettömästi kuningattaren kanssa, korostamalla lujasti, että Kleopatra oli hänen laillinen puolisonsa.

Sota oli näin ollen aivan puhkeamaisillaan, minkätähden Kleopatran on täytynyt olla kuumeisen levottomuuden tilassa. Antoniuksen huolettomuus ja hetkellisyys näyttävät koetelleen sangen suuresti hänen kärsivällisyyttään, eikä sopu palautunut, ennenkuin Antonius päätti asettua talveksi Efesokseen. Päästyään kerran alkuun hän toimi tarmokkaasti. Sanansaattajia lähetettiin joka taholle kutsumaan joukot koolle, ja hän auttoi innokkaasti Kleopatraa kaikissa Egyptin valmisteluissa sodan varalle. Joidenkin viikkojen kuluttua oli kaikki valmista, ja Antonius ja Kleopatra lähtivät Efesokseen talven suussa 33 e.Kr. mukanaan suuri laivasto ja suuret varastot sekä meri- että maasotatarpeita. Aleksandrian väestön on täytynyt käsittää, että heidän kuningattarensa oli nyt matkalla mitä ihmeellisimpään seikkailuun. Vain joitakin vuosia sitten he olivat maanneet avuttomina Italian kantapään alla, odottaen joka hetki menettävänsä itsenäisyytensä, ja nyt heidän suotiin kuningattarensa lihaksi tulleen Isis-Aphroditensa, taitavuuden, neuvokkuuden ja viehätysvoiman ansiosta nähdä, kuinka Egyptin laivat, sotapäälliköt ja armeijat lähtivät valloittamaan mahtavaa Roomaa. He olivat kuulleet Kleopatran vannovan, että hän asettaa omansa ja poikansa Caesarionin istuimen Rooman Kapitoliumiin, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, jonka sydän ei olisi paisunut ylpeydestä ajatellessa sitä loistavaa tulevaisuutta, joka odotti heidän maataan ja heidän kuningassukuaan.

XVI. ANTONIUKSEN VALLAN HEIKENTYMINEN

Efesos oli lähellä Caystrus-joen suuta jonkin matkaa Smyrnasta etelään Messogis-vuorten juurella Samoksen kohdalla. Ateena oli suoraan vastapäätä meren toisella puolella, koska Efesos oli lähellä Lyydian ja Carian rajaa Vähän-Aasian rannikolla, ja Italian uhkaavat rannikot jäivät kauas Kreikan niemimaan taakse. Lienee tarpeetonta muistuttaa lukijalle, että Efesos oli kuuluisa temppelistään, joka oli pyhitetty efesolaisten Dianalle. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja sypressi- ja seetripuusta ja oli koristettu runsaasti kullalla.

Monet kuvapatsaat koristivat sen pylväitä, ja sen seinillä oli monia kuuluisia maalauksia joukossa Aleksanteri Suuren muotokuvakin. Dianaa palvottiin Artemiin nimellä ja usein Venuksenakin, jonka kanssa Kleopatra sanoi olevansa yhtä.

Sinne Antonius ja Kleopatra alkoivat kerätä joukkojaan, ja tästä vanhasta kaupungista tuli pian maailman suurin sotilaallinen keskus. Kleopatra oli tuonut Egyptistä kaksisataa laivaa käsittävän voimakkaan laivaston, maajoukkoja, merimiehiä, työmiehiä ja orjia. Hän oli ottanut rahastostaan 20,000 talenttia (noin 1,200 milj. markkaa) ja oli sitäpaitsi tuonut suuret määrät viljaa, ravintoaineita, vaatteita, aseita ja sotatarpeita. Syyriasta, Armeeniasta ja Pontoksesta saapui päivittäin aluksia, jotka toivat uusia varastoja entisten lisäksi, ja Antoniuksen oma laivasto, joka käsitti monta sataa sota- ja kuljetuslaivaa, järjestäytyi nopeasti valmiiksi joen suulle. Kaupungin kadut kumahtelivat yötä päivää aseistettujen miesten askeleista, kun idän kuninkaat ja ruhtinaat saapuivat armeijoineen kokoontumispaikalle. Bocchus, Mauretanian kuningas; Tarcondimotus, Ylä-Kilikian hallitsija; Arhelaus, Kappadokian kuningas; Philadelphus, Paphlagonian kuningas; Mithridates, Commagenen kuningas; Sadalas ja Rhoemetalces, Trakian kuninkaat; Amyntas, Galatian kuningas, ja monet muut mahtavat ruhtinaat noudattivat aseisiin kutsua ja kiiruhtivat tarjoamaan palvelustaan Antoniukselle ja hänen kuningattarelleen.

Ei voi olla kysymättä, mahtoivatko nämä mahtavat miehet olla oikein selvillä, minkä puolesta he olivat lähdössä sotimaan. He kokoontuivat nyt sen miehen lipun alle, jonka vallassa heidän maansa olivat olleet täydellisesti monta vuotta, ja joka oli hallinnut heitä lempeällä ja kevyellä kädellä. He saivat kiittää häntä paljosta — joissakin tapauksissa valtaistuimistaankin, ja jos hänet nyt voitettaisiin, sortuisivat he todennäköisesti hänen kerallaan. Voitto näytti kuitenkin varmalta, koska Antoniuksella oli niin suuri ja hyvin varustettu armeija tukenaan, minkätähden kukin ajatteli, että heidän antamansa apu kantaisi runsaan hedelmän, ja että palkinto tulisi olemaan suuri. Antonius selitti tietysti, vaikka ehkä hiukan väkinäisesti, taistelevansa jossakin määrin Rooman tasavallan puolesta vapauttaakseen valtakunnan yksinvaltiaan hallitsijan sorrosta ja palauttaakseen olot ennalleen. Hän ei ollut niin hullu, että hän olisi myöntänyt havittelevansa valtaistuinta — Julius Caesar oli murhattu juuri sentähden, ja se olisi vienyt häneltäkin paljon kannattajia Roomassa. Hänellä oli vielä paljon ystäviä pääkaupungissa, miehiä, jotka vihasivat vastenmielistä Octavianusta ja ihailivat Antoniuksen rehtiä ja miehekästä luonnetta. Ja eräs sangen vaikutusvaltainen ryhmä kannatti häntä sitäpaitsi suuren diktaattorin muiston takia, sillä häntä pidettiin Caesarionin holhoojana, Caesarin pojan, jonka oikeudet olivat tälle ryhmälle sydämenasia. Julius Caesarin testamentista oli kierrellyt eräs huhu, josta olemme jo kuulleet. Sanottiin nimittäin, ettei asiakirja, jossa Octavianus määrättiin perilliseksi, ollutkaan diktaattorin viimeinen testamentti, vaan että hän oli tehnyt myöhemmin Kleopatran pojan Caesarionin hyväksi toisen, jonka omaiset, luultavasti Calpurnia, olivat hävittäneet. Antonius taisteli siten monen roomalaisen ystävänsä mielestä siinä tarkoituksessa, että hän tahtoi toteuttaa diktaattorin toivomukset ja kukistaa vallananastaja Octavianuksen. Näinkö Antonius esitti asian alaisilleen ruhtinaille? Antonius oli joka tapauksessa tunnustanut Caesarionin oikeuden tähän suureen perintöön, ja Dion Cassius sanoo lopullisena mielipiteenään, että juuri se oli sodan todellinen syy.

Minusta näyttää, etteivät historioitsijat ole täysin tunnustaneet tätä, mutta onhan ilmeistä, että tilanne olisi käynyt Antoniukselle Efesoksessa melkein mahdottomaksi ilman sellaista syytä kuin Caesarionin oikeuksien puoltaminen. Idässä oli kaikille selvää, että hän toimi nyt yhdessä Egyptin ja Kleopatran kanssa, ja kaikki tiesivät, että kuningatar oli nyt hänen laillinen vaimonsa. Samoin oltiin varmoja, että hän veisi Kleopatran mukanaan Roomaan, jos hän voittaisi sodan. Samalla hän kuitenkin kielsi aikovansa perustaa Roomaan sellaista yksinvaltaa, kuin mitä diktaattori oli suunnitellut, ja puhui sangen paljon kaikenlaista turhanpäiväistä tasavallan uudistamisesta. Asiain näin ollen ei ollut varmastikaan muuta kuin yksi keino saada näiden ristiriitaisten pyyteiden peitteeksi päämäärä, johon kaikki hänen kannattajansa olisivat tyytyväiset sekä Roomassa että idässä, ja joka kelpaisi sodan syyksi, nimittäin että hän julistaisi päättäneensä asettaa diktaattorin pojan Caesarionin isänsä istuimelle ja karkoittaa väärän perillisen, Octavianuksen. Hän itse olisi pojan holhooja ja toimisi ainakin Italiassa tasavaltaiseen suuntaan. Hänen vaimonaan Kleopatra riisuisi kruununsa Italiassa ollessaan, mutta ottaisi sen jälleen esille omille alueilleen palattuaan, aivan niin kuin Julius Caesar oli ehdottanut vähää ennen kuolemaansa. Tietysti pääteltiin, että Rooman valtaistuinta tultaisiin lopulta tarjoamaan hänelle, ja että hän luovuttaisi sen vuorostaan Caesarionille, perustaen siten dynastian, joka oli jumalallisen Juliuksen verta, mutta siitä vaiettiin visusti. Ellei Caesarionista ja hänen asiastaan olisi tehty casus belli, sodan syytä, ei Antoniusta olisi todennäköisesti paljoakaan kannatettu Roomassa; ja olisiko kukaan kärsinyt Kleopatran ja hänen egyptiläistensä aseellista läsnäoloa minkään muun takia, kuin että hän oli Caesarionin äiti ja holhoojan puoliso? Mitä Antonius olisi esittänyt sodan syyksi, ellei Caesarionia olisi ollut? Kysymykseen on hyvin vaikea vastata. Hän olisi taistellut kukistaakseen Octavianuksen, joka olisi ollut siinä tapauksessa Caesarin laillinen ja ainoa perillinen. Hän olisi tuonut Kleopatran Rooman valtiolliseen elämään, ilmeisenä päämaalina Rooman valtaistuin, ottanut juuri saman askeleen, joka koitui Caesarin turmioksi; ja hän olisi tarjonnut Kleopatran kuningasmielistä maailmankatsomusta Octavianuksen tasavaltalaisen mielen vastineeksi, ei minään sellaisena, joka olisi ollut olosuhteisiin nähden soveliain, vaan katsantokantana, joka oli sinänsä hänelle mieluinen. Hänen ilmeinen nöyryytensä Kleopatraa kohtaan ja se tapa, jolla tämä sekaantui hänen hallitsijantehtäviinsä, herättivät varmaankin paljon pahennusta Roomassa ja Efesoksessa, eikä niitä olisi konsanaan kärsittykään, ellei olisi aina painostettu, että kuningatar oli Julius Caesarin leski ja Caesarionin äiti.

Kaupunkiin virtaavissa armeijoissa oli sotureita melkeinpä kaikista kansallisuuksista. Yhdeksäntoista roomalaista legioonaa, rykmenttejä Galliasta ja Germaniasta, maurilaisia, egyptiläisiä, sudanilaisia ja arabialaisia joukkoja, beduinisotureita, villejä paimentolaisia Meediasta, sitkeitä armeenialaisia, kreikkalaisia, juutalaisia ja syyrialaisia, ja raakoja raivotapppelijoita Mustan meren rannoilta. Kaduilla tunkeili kaikenpukuisia miehiä, joilla oli mitä erilaisimpia aseita, ja jotka puhuivat satoja eri kieliä. Maailman historiassa ei oltu todennäköisesti konsanaan nähty niin monta eri kansallisuutta yhteen paikkaan koottuina, ja Kleopatran sydän on varmaankin ollut halkeamaisillaan ylpeydestä sen tietoisuuden johdosta, että tämä suuri liikekannallepano oli todellisuudessa toimeenpantu hänen tähtensä. Oli totta, että he olivat saapuneet Antoniuksen käskyä noudattaen, mutta hänen puolestaan taistelemaan. He olivat tulleet hänen kunniaansa puolustamaan ja asettamaan hänet maailman valtaistuimelle. Heidän miekka- ja keihäsmetsänsä oli nyt toteuttava niinä iltoina lähes kuusitoista vuotta sitten syntyneet haaveet, jolloin hän, Egyptin pieni ja vallaton kuningatar, lepäsi Rooman vanhan mahtajan sylissä. Noina kauan sitten menneinä päivinä hän taisteli pienen maansa ja sukunsa itsenäisyyden puolesta; nyt hän oli kuningatar, jonka alueet olivat paljoa laajemmat, kuin mitä mahtavinkaan faarao konsanaan hallinnut, ja joka oli pian näkevä sukunsa nousevan ennen saavuttamattomiin korkeuksiin. Hänellä oli tähän aikaan tapana käyttää puheensa vahvistuksena seuraavia sanoja: »Niin totta kuin minä kerran istun tuomarina Kapitoliumissa», ja näytellessään korskeasti osaansa Efesoksessa hänen on täytynyt tuntea, että tuo suuri päivä oli sangen lähellä.

Keväällä 32 e.Kr. saapui noin neljäsataa roomalaista senaattoria Antoniuksen päämajaan. He kertoivat, että Octavianus oli, syytettyään Antoniusta senaatissa, kehoittanut kaikkia, jotka olivat hänen kilpailijansa puolella, poistumaan kaupungista, minkä johdosta he olivat heti lähteneet Efesokseen. Roomaan oli jäänyt noin seitsemän- tahi kahdeksansataa senaattoria, jotka joko kannattivat Octavianusta tahi olivat puolueettomia. Sotaa ei oltu vielä julistettu, mutta sehän ei näyttänyt olevan enää tarpeellistakaan.

Senaattorien saapumisesta oli seurauksena, että leirissä vallinnut sopu häiriintyi. Kleopatran valta ja mahtavuus närkästytti vastatulleita, joille tilanne oli tavallaan paljastus. He eivät olleet ajatelleet, että Kleopatra otti henkilökohtaisesti osaa sodan valmisteluihin, ja monet heistä tulivat pian siihen vakaumukseen, ettei Antonius ollut idän yksinvaltiaana ja Kleopatran puolisona oikea mies palauttamaan tasavaltalaista hallitusmuotoa Roomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin toiset alkoivat osoittaa vastenmielisyyttään kuningatarta kohtaan ja viittailla, että hänen oli parasta siirtyä ainakin toistaiseksi taustalle. Heidän joukossaan oli eräs vanha soturi, Gnaeus Domitius Ahenobarbus, erään vanhan tasavaltalaisen perheen päämies, joka ei tunnustanut milloinkaan Kleopatran oikeutta siihen ylemmyyteen, jonka hän oli omaksunut, eikä puhutellut häntä milloinkaan muuksi kuin Kleopatraksi. Tämä mies sanoi lopulta Antoniukselle aivan kursailematta, että Kleopatra oli lähetettävä Egyptiin sodan päättymistä odottamaan. Hän näyttää korostaneen, että kuningattaren läsnäolo päämajassa antoi kaikesta erheellisen käsityksen ja oli omiaan riistämään Antoniukselta monen roomalaisen ystävän kannatuksen, ja ehkä mainitsi, että kuningattaren oli poistuttava poikansakin edun takia, jonka oikeudet vain harvat kielsivät. Oivaltaen neuvon järkevyyden Antonius käski Kleopatran palata Aleksandriaan, mutta Kleopatran kerrotaan suuresti hätääntyneenä lahjoneen Publius Canidiuksen, erään Antoniuksen uskotuimman neuvonantajan, puhumaan hänen puolestaan, minkä tämä tekikin sillä seurauksella, että Domitius Ahenobarbuksen ehdotus hylättiin ja Kleopatra jäi päämajaan. Publius Canidius oli osoittanut Antoniukselle, että Egyptin laivasto taistelisi paljoa paremmin kuningattarensa läsnäollessa, ja että Egyptistä saataisiin rahaa paljoa helpommin, jos siellä uskottiin hänen tarvitsevan sitä. »Enkä sitäpaitsi näe», jatkoi hän, »kuka näistä tänne tulleista kuninkaista on häntä viisaampi, sillä hän on hallinnut kauan aikaa yksin laajaa valtakuntaa ja on oppinut seurassasi käsittelemään suuria asioita».

Kuningattaren jääminen Efesokseen ja hänen sekaantumisensa sodan valmisteluihin aiheutti niin suuria erimielisyyksiä, että senaattorit alkoivat jakautua kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Toiset kannattivat Antoniuksen suunnitelmia, mutta toiset tahtoivat sovintoa Octavianuksen kanssa, jotta Rooman politiikka säästyisi Kleopatran häiritsevältä vaikutukselta. Hänen on täytynyt olla äärimmäisen kiukustunut saadessaan kuulla näiden rauhantekijöiden ponnistuksista. Pitikö kaikkien hänen toiveidensa pirstoutua vain sentähden, että muukalaisen hallitsijan sekaantuminen tasavaltalaiseen politiikkaan oli joillekin itsepäisille senaattoreille vastenmielistä? Hän ei luottanut enää Antoniukseenkaan, sillä hänestä näytti ilmeiseltä, että Antonius ajoi todellisuudessa vain omia pyyteitään ja oli valmis työntämään hänet taustalle, heti kuin omat edut joutuivat vaaraan. Hän se oli asettanut Antoniukselle päämaalin, mihin pyrkiä, osoittanut, mitä hänen oli tehtävä, yllyttänyt hänet sotaan ja rahoittanut suurimmaksi osaksi koko tämän tekeillä olevan suuryrityksen, ja kuitenkin oli Antonius vielä yhdennellätoista hetkelläkin taipuvainen kallistamaan korvansa niille, jotka kehoittivat häntä ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Siitä ei ollut kauan, kun hän oli ilmoittanut Octavianukselle olevansa valmis laskemaan aseensa, jos Octavianus teki samoin. Kleopatra oli todennäköisesti pitänyt sitä vain diplomaattisena toimenpiteenä kansan suosion saamiseksi, mutta nyt hän näyttää epäilleen vakavasti Antoniuksen halua ryhtyä tähän sotaan ja kysyneen itseltään, eikö Antonius sentään mahtanut pitää rauhaa ja huoletonta toimettomuutta paljoa parempana saadakseen juoda ja huvitella mukavuutta rakastavan sydämensä kyllältä. Sota oli kuitenkin välttämätön, jos hän tahtoi nähdä suunnitelmiensa toteutuvan ja saattaa poikansa oikeuksiinsa. Ellei Octavianusta kukistettaisi, ei hän voisi tuntea itseään hetkeäkään turvalliseksi, ja hän kaipasi koko sydämestään päästä turvalliseen satamaan näiden myrskyisten ja raskaiden vuosien jälkeen.

Rauhan syntymisen estäminen näyttää nyt olleen hänelle kaikki kaikessa, ja ajaakseen tahtonsa perille hän päätti koettaa vielä kerran. Ottaen avukseen kaiken viehätysvoimansa hän alkoi suostutella Antoniusta hylkäämään Octavian julkisesti, mikä olisi ollut sellainen loukkaus Octavianukselle, ettei sovinto olisi voinut tulla enää kysymykseenkään. Mutta kun rauhanpuolue sai kuulla tästä hankkeesta, vaati se heti Antoniusta sopimaan Octavian kanssa, ja kumpikin puolue näyttää nyt käyneen hänen, miesparan, kimppuun niin kiihkeästi ja kiusanneen häntä siinä määrin, että hänen on täytynyt olla lopulta sydämen pohjasta kyllästynyt koko asiaan. Kleopatran puheet vaikuttivat kuitenkin sen verran, että hän päätti edetä Kreikkaan, siis askeleen lähemmäksi vastustajaansa. Huhtikuun lopulla hän purjehti Efesoksesta Samokseen, jättäen osan armeijaa jälkeensä. Siellä hän viipyi pari kolme viikkoa, joiden kuluessa juhlittiin ja huviteltiin jälleen perusteellisesti kaikkien vaivojen ja ikävyyksien jälkeen. Hän oli kehoittanut vasallejaan ottamaan mukaansa Efesokseen etevimmät näyttelijänsä ja ilveilijänsä, ettei heiliä olisi yhdessä ollessaan huvituksista puutetta, ja nyt nämä näyttelijät vietiin Samokseen esiintyäkseen siellä kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä. Hallitsijat kilpailivat juhlien toimeenpanossa, mutta emme kuule nyt mitään sellaista Kleopatran taholta, joka oli todennäköisesti liian huolestunut kiinnittääkseen suurempaa huomiota velvollisuuksiinsa Antoniuksen puolisona. Saaren temppeleissä uhrattiin loistavia uhreja jumalille kunkin kaupungin luovuttaessa härän tähän tarkoitukseen, ja nuo pyhitetyt rakennukset ovat varmaankin kaikuneet rukouksista melkein kaikille idän ja lännen suosituille jumalille. Tämä loisto ja kevytmielisyys, jossa Aamoksessa elettiin, erosi räikeästi siitä tuskasta ja epätoivosta, joka oli vallannut muun maailman kaupungit. Niiltä oli riistetty soturit ja rahat, ja edessä oli hävittävä sota kaikkine kauhuineen.

»Kun melkein koko maailma oli täynnä surua ja valitusta», sanoo Plutarkhos, »ei tällä saarella kuultu näinä päivinä muuta kuin huilujen ja harppujen soittoa, näytelmien esityksiä ja kuorojen laulua, niin että alettiin ihmetellä, miten voittoa juhlittaisiin, kun sodan alkua vietettiin tämmöisellä loistolla».

Toukokuun lopulla siirryttiin Ateenaan, jossa Antonius ja Kleopatra pitivät hoviaan. Kuningatar oli nyt, todennäköisesti, sangen hermostuneessa mielentilassa, syynä ne merkilliset erimielisyydet, joihin hänen läsnäolonsa antoi aihetta, ja hänessä herännyt epäilys miehensä vilpittömyydestä. Pidän hyvin todennäköisenä, etteivät he olleet keskenään parhaimmassa sovussa tähän aikaan, ja vaikka Antonius olikin kiintynyt häneen nyt läheisemmin kuin ennen, ovat he voineet kinastella ja silloin tällöin riidelläkin. Kleopatra tahtoi, että Antoniuksen oli erottava Octaviasta ja ryhdyttävä heti hyökkäämään, mutta Antonius näytti puolestaan olevan ilmeisesti haluton ottamaan mitään ratkaisevaa askelta. Hän oli todennäköisesti luvannut kuningattarelle ryhtyä heti tavoittelemaan Caesarin suunnittelemaa yksinvaltaa, jos hän voittaisi, ja järjestää niin, että valtaistuin joutuisi lopulta Caesarionille, mutta nyt olivat useimmat hänen luonaan olevista senaattoreista korostaneet, että kansa toivoi hartaasti hänen palauttavan tasavallan ja rupeavan voittonsa kunniaksi jälleen tavalliseksi kansalaiseksi. Aikaisemmin hän olisi suhtautunut näihin vaikeuksiin kevyesti ja tavalla tai toisella osannut kääntää tilanteen itselleen edulliseksi, mutta nyt oli liiallinen juominen herpaissut hänen tahdonvoimansa, minkä lisäksi hän oli tullut kaikissa asioissa Kleopatrasta äärimmäisen riippuvaiseksi. Nyt hän rakasti kuningatarta ja kävi kiintymyksessään päivä päivältä yhä hellämielisemmäksi. Hän oli jo lähes viidenkymmenen ikäinen, ja tarmon aleneminen vaikutti, ettei hän ollut enää niin huikentelevainen lemmenasioissa, vaan keskitti mielenkiintonsa ehyemmin kuningattareen, vaikka tämä ei ollutkaan enää kovinkaan nuorekas, noin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen kun oli. Heidän välillään sattuneet riidat näyttävät surettaneen häntä suuresti, ja lisääntyvä kunnioituksen puute kuningattaren taholta aiheutti, että hänestä tuli veltostuessaan yhä enemmän hänen orjansa. Hän näyttää seuranneen ihaillen kuningattaren taitoa ja tarmokkuutta asioiden käsittelyssä ja koetti parhaansa mukaan ylläpitää Kleopatran häntä kohtaan tuntemaa kiintymystä, joka oli, kuten hän näki, häviämässä. Mutta Kleopatran kaltaisen naisen pelottomaan sydämeen ei vaikuteta muulla kuin miehekkäällä voimalla ja lujalla päättäväisyydellä, ja on kuin kuningatar olisi yhä kasvavalla kauhulla alkanut seurata sen miehen nopeata rappeutumista, jota hän oli rakastanut, ja johon hän oli luottanut.

Tilanne kävi vielä vaikeammaksi, kun Antoniuksen neljäntoistavuotias poika Antyllus, jonka olemme jo tavanneet Aleksandriassa, saapui Ateenaan. Hän oli ollut hiljattain Roomassa, jossa uskollinen Octavia oli kohdellut häntä ystävällisesti ja hyvin — Octavia oli miehensä lapsia kohtaan aina hellä ja jalomielinen. Antonius näyttää olleen suuresti kiintynyt tähän poikaansa ja oli nimityttänyt hänet perinnölliseksi prinssiksi. Pojasta tuli tavallaan Caesarionin, Kleopatran lemmikin, kilpailija, ja hänen läsnäolonsa Ateenassa voidaan ehkä katsoa lisänneen epäsopua.

Kesäkuun alussa kuningatar sai Antoniuksen vihdoinkin ottamaan ratkaisevan askeleen ja hylkäämään Octavian julkisesti. Esitettyään asian senaattoreilleen, joiden kesken siitä sukeutui kiivas väittely, hän lähetti sanansaattajat Roomaan ilmoittamaan Octavialle, että tämän oli muutettava pois hänen talostaan, ja antoi samalla käskyn Efesokseen jätetyille joukoille tulla Kreikkaan. Tämä oli yhtä kuin sodanjulistus, minkä johdosta Kleopatran on täytynyt olla äärimmäisen hyvillään. Mutta Antoniuksen luo näyttää saapuneen, heti kuin asia tuli tietoon, monta hänen roomalaista ystäväänsä suuresti hätääntyneinä sanomaan, että hänen tylyytensä Octaviaa kohtaan, joka oli voittanut kaikkien myötätunnon alistuvaisuudellaan ja uskollisuudellaan, riistäisi häneltä paljon kannattajia Italiassa ja osoittaisi selvästi hänen noudattavan Kleopatran tahtoa. He pyysivät häntä järjestämään niin, että asiat eivät esiintyisi siinä valossa, minkä johdosta Antonius, kiusaantuneena ja hämmentyneenä, piti puheen roomalaisille legioonilleen luvaten palauttaa tasavallan kahden kuukauden kuluttua siitä lukien, kun lopullinen voitto oli saatu.

Tästä julistuksesta, joka on arvatenkin ollut täydellinen yllätys, Kleopatran on täytynyt ymmärtää, että Antonius pelasi kaksinaista peliä. Hän epäilemättä käsitti, ettei tämä lupaus pakottanut heitä luopumaan yksinvaltasuunnitelmistaan, sillä palautettuaan vanhan järjestelmän Antoniuksella olisi runsaasti aikaa niiden toteuttamiseen, mutta se hermostutti häntä ja sai hänet näkemään entistä selvemmin, kuinka suuresti hänen yksinvaltaiset käsitteensä erosivat sen maan kansanvaltaisista periaatteista, jota hän nyt koetti saada valtikkansa alle. Hän näki, että pohja, johon tämän sodan piti alkuaan perustua, muuttui vähitellen toiseksi. Perussyynä oli ollut Octavianuksen karkoittaminen sen omaisuuden hallinnasta, joka kuului laillisesti hänen pojalleen Caesarionille. Ja nyt puhuttiin vain vapaudesta, kansanvallasta ja tasavaltalaisten laitosten palauttamisesta.

Kaikesta mielipahasta huolimatta hänellä oli kuitenkin jonkin verran lohtua Antoniuksesta, jonka käytös oli kaikkea muuta kuin kansanvaltaista. Hän salli ateenalaisten tunnustaa hänet jumalalliseksi henkilöksi ja vaati, että Kleopatralle, josta hän nyt oli tavattoman ylpeä, piti osoittaa kuninkaallisinta ja jumalallisinta kunnioitusta. Kuningatar olikin niinä päivinä kaikkivaltias, ja vanhat kirjailijat sanovat yksimielisesti, että Antonius oli melkein kokonaan hänen käskettävänään. Ja koska hän oli kreikkalainen, olivat ateenalaiset valmiit tunnustamaan hänen kaikkivaltaisuutensa. He pystyttivät hänelle patsaan Akropoliille vähää ennen pystytetyn Antoniuksen patsaan lähelle, tervehtivät häntä Aphroditenä, antoivat hänelle kaikenlaisia kunnallisia kunnianosoituksia, ja tehdäkseen sen juhlallisesti, lähettivät hänen luokseen lähetystön, jota Antonius johti esiintyen kaupungin vapaana kansalaisena. Octaviasta, joka oli, kuten muistettaneen, asunut Ateenassa joitakin vuosia sitten, oli paljon pidetty, mutta Egyptin loistava pikku kuningatar, joka istui Antoniuksen vierellä kuningasten ja ruhtinaiden neuvotteluissa, sai hänen hiljaisen ja vakavan olemuksensa muiston pian unhottumaan. Oli kuin hän olisi jo ollut maailman kuningatar, sillä toimien kaikkien näiden hallitsijoiden valtiattarena, puhutellen jokaista omalla kielellään ja viihdyttäen heitä loistavalla älyllään hän näytti johtavan sekä heidän juhliaan että heidän neuvottelujaan.

Saatuaan kannattajansa rauhoittumaan ja erimielisyydet toistaiseksi poistetuiksi Antonius ryhtyi tapansa mukaan huvittelemaan ja antoi pian ateenalaisten tunnustaa hänet muodollisestikin maan päälle tulleeksi Dionysokseksi eli Bacchukseksi. Odottaessaan päivää, jolloin Bacchusta piti juhlittaman, hän pani kaikki kaupungin kirvesmiehet tekemään suureen teatteriin ristikkokattoa, joka peitettiin vihreillä oksilla ja viiniköynnöksillä, kuten tälle jumalalle pyhitetyissä luolissa oli tapana, ja antoi näihin oksiin ripustaa sadoittain rumpuja, fauninnahkoja ja muita Bacchukselle tunnusmerkillisiä esineitä. Juhlapäivänä hän sitten istui ystävineen teatterin keskustassa viheriän katoksen läpi sädehtivän ilta-auringon paisteessa ja johti Bacchukseksi pukeutuneena hurjaa juominkia satojen hämmästyneiden ateenalaisten katsellessa häntä istuinriveiltä. Kaupunki valaistiin pimeän tultua ja tuhansien soihtujen ja lyhtyjen valossa Antonius mennä rymisti sitten Akropoliskukkulalle, jossa hänet julistettiin Dionysosjumalaksi.

Antonius ja Kleopatra toimeenpanivat kumpikin monta juhlaa, ja edellisen käytös oli usein rajua ja hänen arvolleen alentavaa. Eräässä julkisessa tilaisuudessa hän herätti suurta pahennusta menemällä kesken aterian Kleopatran luo ja pesemällä hänen jalkansa, toimitus, jonka orjat aina suorittivat. Hänen sanottiin tehneen sen voittaakseen erään vedon. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt julkisesta mielipiteestä, ja tämä välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan oli varsinkin nyt käynyt aivan hämmästyttäväksi. Neuvotellessaan alaistensa ruhtinaiden kanssa hän saattoi lopettaa keskustelun ilman muuta syventymällä johonkin Kleopatralta saapuneeseen kirjeeseen, joka oli kirjoitettu onyxi- tahi kristallilaatalle, ja kun Furnius, eräs kuuluisa puhuja, esitti hänelle kerran jotakin tärkeää asiaa, katkaisi hän kaunopuheisen esityksen kiiruhtamalla ulos kuningattaren luo, näyttäen kokonaan unohtaneen, että Furniuksen puhe oli kohdistettu juuri hänelle.

Sitten sattui eräs tapaus, joka herätti mitä suurinta levottomuutta Antoniuksen koko puolueessa. Miehistä, jotka olivat tähän aikaan Ateenan johtavia henkilöitä, meni kaksi Octavianuksen puolelle. Toinen oli Titius, josta olemme jo puhuneet Sextus Pompeiuksen vangitsemisen ja kuoleman yhteydessä, ja toinen Plancus, narri, joka oli maalannut itsensä siniseksi ja tanssinut alasti eräässä juhlassa Aleksandriassa, kuten olemme kertoneet. Velleius sanoo häntä »kuningattaren katalimmaksi imartelijaksi, mieheksi, joka oli orjaakin matelevaisempi». Sitä ajatellen ei siis lainkaan hämmästytä, että kuningatar oli töykeä häntä kohtaan, minkä hän selittää olleen syynä luopumiseensa. Nämä miehet olivat kumpikin todistajina Antoniuksen testamentissa, jonka jäljennös oli talletettu Vestan neitsyeiden huostaan, ja tultuaan Roomaan he ilmoittivat sen sisällön Octavianukselle, joka meni heti Vestan temppeliin, anasti asiakirjan ja luki sen joitakin päiviä myöhemmin senaatille. Monet senaattorit pitivät toimenpidettä aivan sopimattomana, mutta olivat siitä huolimatta uteliaita kuulemaan, mitä testamentissa sanottiin, eivätkä siis vastustaneet sen lukemista. Ainoa kohta, josta Octavianus saattoi nostaa hälinän, oli kuitenkin vain se, jossa Antonius määräsi, että hänen ruumiinsa oli, jos hän kuolisi Roomassa, toimitettava, sitten kuin se oli viety juhlasaatossa Forumin poikki, Aleksandriaan ja haudattava Kleopatran viereen.

Nämä kaksi petturia alkoivat nyt levitellä Italiassa kaikenlaisia halventavia juttuja Antoniuksesta ja panetella kuningatarta, jonka he kertoivat saaneen Antoniuksen täydellisesti valtaansa juottamalla tälle varkain — he olivat siitä varmat — jotakin lemmenjuomaa. Kun ajattelemme, että nämä Plancuksen kaltaisten juorukellojen esittämät syytökset kohdistuivat kaikki Antoniuksen kiintymykseen Kleopatraan, niin huomaamme, kuinka vähään todellisuudessa supistui se, mistä Kleopatraa voitiin moittia. Antonius, he sanoivat, oli hänen taikavoimansa lumoissa; Antonius oli sallinut efesolaisten tervehtiä häntä kuningattarena; Kleopatra oli pakottanut hänet lahjoittamaan hänelle Pergamonin (eräs kaupunki Efesoksen lähellä) 200,000 teosta käsittävän kirjaston; Antonius juopui viinistä Kleopatran pysyessä tietysti taikuuden avulla selvänä; Antoniuksesta oli tullut hänen orjansa, joka pesi hänen jalkansakin, ja niin edespäin. Tämmöiset juorut olivat Kleopatran hirveästä pahuudesta sepitettyjen tarinoiden pohjana, eikä kestä kauan, ennenkuin kuulemme häntä sanottavan »irstaan Canopuksen porttokuningattareksi, joka tahtoi asettaa haukkuvan Anubiin Jupiterin tilalle ja hukuttaa roomalaisen torven äänen sistrumin helinään». [Propertius. Canopus oli egyptiläinen satama, maineeltaan jotakuinkin nykyisen Port Saidin vertainen. Anubis oli egyptiläinen sakaalijumala, jonka palvelus liittyi kuoleman yhteydessä suoritettuihin menoihin.]

Antoniuksen Roomassa olevat ystävät lähettivät nyt, väestön enemmistön vihamielisyydestä levottomina, erään Geminiuksen Ateenaan varoittamaan johtajaansa ja ilmoittamaan hänelle, että hänet julistettaisiin pian valtion viholliseksi. Päämajassa hänen epäiltiin kuitenkin liikkuvan Octavian asioilla, ja sekä Kleopatra että Antonius kohtelivat häntä sangen kylmästi. Hänelle annettiin huonoin paikka pöydässä ja kumpikin teki hänelle alituisesti mitä purevimpia huomautuksia. Hän ei ollut siitä ensin milläänkään, mutta kun Antonius kysyi lopulta eräänä iltana kummankin ollessa jonkun verran juovuksissa aivan suoraan, mitä tekemistä hänellä oli Ateenassa, hypähti Geminius paikaltaan ja vastasi sanovansa sen sitten, kuin he olivat selviä, mutta yhden asian hän sanoisi heti, olipa hän juovuksissa tahi selvä, että kaikki olisi hyvin, jos vain kuningatar palaisi Egyptiin. Antonius raivostui, mutta Kleopatra hillitsi mielensä ja vastasi ivallisesti: »Teitte hyvin, Geminius, ilmaistessanne salaisuutenne, meidän tarvitsematta luovuttaa teitä kiduttajalle». Päivää tahi paria myöhemmin hän purjehti tiehensä Ateenasta ja kiiruhti takaisin Roomaan.

Samoin lähti Marcus Silanus, joka oli ollut upseerina Julius Caesarin armeijassa Galliassa, ja hänkin kertoi Roomassa kaikenlaista Kleopatran suuresta vallasta ja Antoniuksen pehmeydestä. Octavianuksen virallinen sodanjulistus tuli pian sen jälkeen, mutta hän ei julistanut sotaa Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan. Antoniukselta riistettiin siinä kaikki toimi- ja käskyvalta, koska hän oli, selitettiin, sallinut naisen käyttää sitä hänen sijastaan. Octavianus lisäsi, että Antonius oli ilmeisesti juonut juomia, jotka olivat vieneet häneltä järjen, ja että kenraaleina, joita vastaan roomalaiset tulisivat taistelemaan, olisivat arvatenkin Egyptin hovieunukit Mardonios ja Potheinos [samanniminen eunukki näytteli, kuten muistettaneen, tärkeätä osaa Kleopatran nuoruudessa] ja Kleopatran kamaripalvelijattaret Iras ja Charmion, sillä hehän olivat nyt Antoniuksen pääneuvonantajat. Kuningattaren täytyi siten pakostakin käsittää, että hänen läsnäolonsa päämajassa vahingoitti vakavasti Antoniuksen asiaa, mutta samalla hän tiesi Antoniuksen voivan menetellä petollisesti häntä kohtaan, jos hän lähtisi nyt Egyptiin, ja olihan hänellä sitäpaitsi pätevä syy pysytellä sotatapahtumien välittömässä läheisyydessä, koska sota oli julistettu häntä eikä Antoniusta vastaan. Saadakseen tilanteesta Italiassa vallalle päässeen käsityksen muuttumaan Antonius lähetti sinne suuren joukon asiamiehiä, joiden piti koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen hänen edukseen, ryhtyen itse valmistautumaan lopulliseen voimainkoetukseen. Hän oli päättänyt odottaa, kunnes Octavianus kävisi hänen kimppuunsa, osaksi sentähden, että uskoi suuren laivastonsa kykenevän tuhoamaan vihollisen, ennenkuin se pääsisi maihin Kreikan rannikoille, ja koska Octavianuksen joukot menettäisivät taistelukuntoisuutensa todennäköisesti jo paljoa aikaisemmin. Sotatilan seuraukset tulisivat hyvin pian tuntumaan Italiassa, mutta Kreikassa ja Vähässä-Aaasiassa se tuskin aiheuttaisi mitään muutosta hintatasossa. Egypti kykenisi yksinään luovuttamaan viljaa koko armeijan tarpeeksi, mutta Italia joutuisi pian nälänhädän partaalle; Egyptistä saataisiin rahaa joukkojen palkkojen säännölliseen maksamiseen, mutta Octavianus ei tiennyt, mistä hankkia varoja. Tilanne oli Italiassa todellakin niin vaikea ja kapinan mahdollisuus vihollisarmeijassa niin, suuri, ettei Antonius odottanutkaan joutuvansa suurempaan maataisteluun. Hän oli sentähden tuntenut asemansa niin turvalliseksi, että hän oli katsonut voivansa jättää neljä legioonaa Kyreneen, neljä Egyptiin ja neljä Syyriaan ja uskoa itäisen Välimeren koko rannikon puolustuksen sinne tänne siroitelluille pienemmille joukko-osastoille. Hänen armeijansa Kreikassa käsitti noin 100,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä ja on varmasti näyttänyt riittävän suurelta, koska vihollisen armeija oli pienempi. Octavianuksella oli ainakin 250 sotalaivaa, 80,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä.

Talven lähestyessä Kleopatra ja Antonius etenivät koko armeijan keralla Ateenasta Patraehen, johon leiriydyttiin talveksi. Patrae oli lähellä Korintin lahden suuta Akhaian puolella ja suunnilleen noin kolmenkymmenenkahden penikulman päässä Italian rannikosta. Laivasto lähetettiin kauemmaksi pohjoiseen Ambracian lahteen, jossa sillä oli väljä ja kapeasuinen satama, ja etuvartiolaivueita sijoitettiin Korkyraan, nykyiseen Korfuun, noin yhdentoista penikulman päähän Italiasta. Nyt seuranneen odotuksen aikana, kun talven myrskyt tekivät sotimisen mahdottomaksi, Antonius ja Octavianus lähettivät toisilleen monta kiivasta tiedoitusta. Joukkojen tyytymättömyydestä ja muonituskysymyksessä esiintyneistä vaikeuksista kiusaantuneena Octavianuksen kerrotaan kirjoittaneen Antoniukselle ja pyytäneen, ettei Antonius pitkittäisi sotaa, vaan tulisi heti Italiaan hänen kanssaan ottelemaan. Hän lupasi, ettei Antoniuksen maihinnousua häirittäisi, ja sanoi ryhtyvänsä taisteluun vasta sitten, kun Antonius oli täysin valmis kohtaamaan hänet kaikkine joukkoineen. Antonius vastasi haastamalla Octavianuksen kanssaan kaksintaisteluun, vaikka hän olikin jo, kuten hän huomautti, vanhanpuoleinen mies. Octavianus kieltäytyi, minkä johdosta Antonius kehoitti häntä tuomaan armeijansa Pharsaloksen aukeille, jossa Julius Caesar ja Pompeius olivat taistelleet lähes seitsemäntoista vuotta sitten. Tämä tarjous evättiin samoin, ja molemmat suuret armeijat jäivät niin ollen siihen, missä olivat, tuijottamaan toisiinsa Joonian meren poikki.

Octavianus lähetti nyt sanan Kreikkaan ja pyysi niitä roomalaisia senaattoreita, jotka olivat vielä Antoniuksen luona, palaamaan Roomaan, jossa heidät otettaisiin hyvin vastaan, ja tämä kehoitus oli varmasti monelle mieluinen, vaikka kukaan ei tohtinut sitä vielä noudattaa. Useat näistä senaattoreista paheksuivat syvästi johtajansa hillittömiä tapoja ja kadehtivat Kleopatran suurta vaikutusvaltaa, joka ei näyttänyt suinkaan ennustavan hyvää tasavallan asialle. Sodan julistaminen Kleopatraa eikä heitä vastaan oli koskenut heihin kovasti ja tuntui vielä katkerammalta, kun saatiin kuulla, että Octavianus oli uhratessaan tavanomaisen uhrin jumalille vihollisuuksien alkaessa noudattanut niitä menoja, jotka tulivat kysymykseen vain silloin, kun lähdettiin sotaan muukalaista vihollista vastaan. Hän oli seisonut, kuten Rooman vanhat tavat määräsivät, Bellonan temppelin edessä Campus Martiuksella ylimmäisen papin puku yllään ja heittänyt keihään kädestään merkiksi siitä, että sota oli julistettu muukalaista vihollista vastaan.

Ambracian lahdesta alkoi samaan aikaan kuulua hälyyttäviä huhuja, joita ei voitu salata. Varastot olivat huvenneet loppuun talven kuluessa, ja soutajaorjien ja merimiesten keskuudessa oli alkanut raivota kaikenlaisia tauteja, niin että heistä oli melkein kolmasosa tuhoutunut. Saadakseen uutta väkeä tilalle Antonius oli antanut upseereilleen käskyn pakottaa palvelukseen jokaisen, jonka he vain saivat käsiinsä. Talonpoikia, orjia, kylväjiä, kyntäjiä, aasinajajia ja tavallisia matkamiehiäkin raahattiin laivoihin, mutta miehistöä ei saatu sittenkään täysilukuiseksi, niin että monet jäivät taisteluun kelpaamattomiksi. Nämä uutiset herättivät leirissä mitä suurinta levottomuutta, ja kun sotatoimien alkaminen tuli maaliskuussa 31 e.Kr. talvimyrskyjen asettuessa yhä lähemmäksi, oli Patraessa monta miestä, jotka toivoivat kaikesta sydämestään olevansa turvassa omassa maassaan.

Ensimmäisen iskun iski Octavianus lähettämällä ratsuväenosaston Kreikan etelärannikolle hyvän ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippan johdolla. Tämä joukko valtasi Methonen ja oli etsivinään maihinnousupaikkaa pääarmeijalle, minkä johdosta Antonius valmistautui heti marssimaan etelään torjumaan odotettua hyökkäystä. Mutta sillä aikaa kuin Antoniuksen huomio oli kohdistunut tälle taholle Octavianus pujahtikin armeijoineen Brundisiumista ja Tarentumista Korkyraan ja sieltä mantereelle, lähtien samoamaan Epeiroksen halki Ambracian lahtea kohti, jossa Antoniuksen huonoon kuntoon joutunut laivasto majaili. Antonius kääntyi heti pohjoiseen mahdollisimman nopeasti ja saapui Actiumin niemelle lahden etelärannalle melkein samaan aikaan kuin Octavianus ilmestyi vastakkaiselle eli pohjoiselle niemelle. Oivaltaen, että laivaston kimppuun aiottiin hyökätä, Antonius järjesti sen taisteluun ja täytti tyhjät paikat, missä tarvittiin, legioonasotureilla, minkä nähdessään Octavianus ei ryhtynytkään heti taisteluun. Antonius majoittui sitten niemelleen suureen leiriin, jonne Kleopatrakin saapui joitakin päiviä myöhemmin.

XVII. ACTIUMIN TAISTELU JA PAKO EGYPTIIN

Actiumin taistelu on antanut historioitsijoille kaikkina aikoina paljon päänvaivaa, eikä kukaan ole kyennyt tyydyttävästi selittämään siihen liittyneitä tapauksia ja mikä ne aiheutti. En voi hyväksyä Ferreron esittämää älykästä teoriaa eikä ole liioin helppoa yhtyä täydellisesti klassikkojenkaan antamiin selityksiin. Selostan tapaukset tässä luvussa sellaisina kuin itse ajattelen niiden tapahtuneen, mutta sitä en tahdo tietenkään väittää, että tulkintani olisi lopullisesti oikea. Lukija voi kuitenkin verrata selityksiäni klassikkoihin, ja jos hän tekee sen, on hän huomaava, kuten hän on jo epäilemättä huomannutkin tämän teoksen muissa osissa, että tapahtumien ja tosiasioiden selostukset perustuvat sinänsä kaikki näihin vanhoihin kirjailijoihin, kun taas niitä selittävät teoriat, jotka edustavat minun omaa mielipidettäni, ovat sen luontoisia, että niistä saadaan vapaasti väitellä.

Octavianus ei välittänyt jäädä niemelleen Antoniuksen läheiseen naapuruuteen, vaan siirtyi armeijoineen hiukan loitommalle ja asettui linnoitettuihin asemiin jonkun matkan päähän Ambracian lahden suusta. Antonius vei heti osan armeijaansa suuren satamansa pohjoisrannalle, saaden siten lahden suun kokonaan haltuunsa. Octavianuksen leirin ympärille kohosi pian ylitsepääsemätön maavallitus, minkä lisäksi hän rakennutti pitkän muurin leiristä Joonian meren rantaan saakka, ettei vihollinen voisi häiritä elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden maihintuontia, jotka oli kaikki hankittava meren takaa. Laivansa, jotka olivat erinomaisessa kunnossa ja hyvästi miehitetyt, hän järjesti siten, että lahden suu tuli täydellisesti saarretuksi. Antoniukselle selvenikin pian, että hänen laivastonsa oli nyt suljettu lahteen eikä voinut päästä avomerelle muuten kuin taistelemalla kapean väylän joka tuumasta. Octavianus oli siten herra Joonian merellä ja Italian kanssa jokapäiväisessä liikenneyhteydessä, jota ei niin ollen mikään häirinnyt. Hän ei voinut kuitenkaan poistua linnoitetusta leiristä, sillä ympäristö oli kokonaan Antoniuksen hallussa. Kun siis Octavianus piti Antoniuksen laivastoa lahteen suljettuna, piiritti Antonius hänen leiriään, ja kun Octavianus isännöi merellä ja tuotatti kaiken, mitä tarvitsi, esteettömästi Italiasta, oli Antonius herrana maalla ja sai tarvikkeensa säännöllisesti ja keskeytyksettä Kreikasta. Näin jouduttiin kuolleeseen kohtaan, kummankaan voimatta tehdä mitään. Minusta on selvää, että ratkaisevaan taisteluun voitiin päästä vain kahdella tavalla. Joko oli Antoniuksen peräydyttävä Actiumista ja houkuteltava Octavianus jäljessään Kreikkaan tahi laivaston murtauduttava avomerelle ja pakotettava nälkäsaarrolla Octavianus antautumaan. Monet Antoniuksen kenraalit kannattivat edellistä menettelytapaa ja vaativat Antoniusta peräytymään, että Octavianus saataisiin lähtemään varustuksestaan. Kleopatra näyttää kuitenkin pitäneen saarroksen murtamista ja yliherruuden palauttamista merellä edullisempana. Antoniuksen armeijassa oli hänen mielestään ehkä liian monta eri kansallisuutta edustettuina, niin ettei voiton saanti maalla voinut olla sentähden täysin varmaa, ja peräytyminen tällä hetkellä, olipa sitten tarkoitus mikä hyvänsä, saattoi helposti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja karkauksia. Sen sijaan hän katsoi voivansa luottaa Egyptin laivastoon ja Antoniuksen omiin laivoihin, jos miehistöt tehtiin täysilukuisiksi alusten lukumäärää supistamalla, ja hän uskoi, että noin 300 laivaa kykeni suorittamaan ulosmurtautumisen ja Octavianuksen sulkemisen vuorostaan saarroksiin. Otaksun kuitenkin Domitius Ahenobarbuksen ja toisten vastustaneen kiivaasti tätä ehdotusta, ja koska tilanne ei näyttänyt kärsivän tästä toimettomuudesta, ei toistaiseksi ryhdytty mihinkään.

Jolloinkin kesäkuussa Antonius pani ratsuväenosaston vartioimaan lahden rantoja ja estämään Octavianukselta vedensaannin, mutta toimenpiteestä luovuttiin, kun siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Pian senjälkeen löi petturi Titius pienen joukon Antoniuksen ratsuväkeä, ja Agrippa kaappasi joitakin hänen laivojaan, jotka olivat risteilleet vartiopaikoillaan lahden seutuvilla. Octavianus kuulutti nämä menestykset Roomassa suurina ja tärkeinä voittoina, ja että hän oli sulkenut Antoniuksen laivaston lahteen. Samalla hän lähetti asiamiehiä Kreikkaan saadakseen väestön luottamuksen vastustajaan horjumaan, ja nämä miehet näyttävät osittain onnistuneenkin puuhissaan.

Nämä Octavianuksen mitättömät voitot näyttävät hermostuttaneen Antoniusta ja vaikuttaneen masentavasti armeijaan. Kleopatran on myös täytynyt olla sangen alakuloinen niiden johdosta, sillä hiljattain oli sattunut monta kummallista ja pahaenteistä tapausta. Eräs egyptiläinen ennustaja oli kerran sanonut Antoniukselle, että hän sortuisi ennen Octavianusta, ja seurattuaan miehensä nopeata rappeutumista kahden viime vuoden kuluessa Kleopatra pelkäsi nyt, että ennustuksessa oli todellakin perää. Ateenasta oli äsken tullut tieto, että äkkiä noussut hirmumyrsky oli kaatanut Bacchuksen patsaan, jumalan, jota Antonius edusti, eräästä jättiläisten taistelua esittävästä ryhmästä, ja murskannut Fumeneen ja Attaloksen suuret patsaat, joihin oli kumpaankin hakattu Antoniuksen nimi. Joitakin kuukausia aikaisemmin oli salama iskenyt Herkuleen, Antoniuksen esi-isän temppeliin Patraessa, ja melkein samaan aikaan oli eräs pieni kaupunki, jonka Antonius oli perustanut Pisaurumin lähelle Italian itärannikolle Anconasta pohjoiseen, tuhoutunut maanjäristyksessä. Nämä ja muut samantapaiset pahaenteiset tapahtumat tekivät Kleopatraan hyvin masentavan vaikutuksen ja alituiset riidat Antoniuksen ja tämän kenraalien kanssa näyttävät hermostuttaneen hänet äärimmilleen. Kesäkuun lopussa tahi elokuun alussa ilmestyivät sääsket alavalle maaperälle pystytetyn leirin kiusaksi, ja kun kesän kostea helle oli muutenkin tehnyt mielet ärtyisiksi, alettiin sotasuunnitelmista riidellä uudella kiihkolla. Domitius Ahenobarbus, Dellius, Amyntas ja muut yllyttivät Antoniusta peräytymään sisämaahan ja ryhtymään Octavianuksen kanssa taisteluun, heti kuin tämä lähtisi hänen jälkeensä, mutta Kleopatra näyttää pitäneen vieläkin saarroksen murtamista välttämättömänä ja vaatineen epäröivää miestään tekemään sen ensiksi. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta juuri se puoli viehättikin Kleopatraa enimmän. Jos heidän laivastonsa onnistuisi tuhoamaan Octavianuksen laivaston, olisi hän leirissään kuin satimessa. Heidän ei tarvitsisi edes odottaa hänen antautumistaan, vaan he voisivat jättämällä kahdeksankymmentä- tahi satatuhatta miestä vartioimaan, ettei hän pääsisi pakoon, viedä Italiaan kaksi- tahi kolmekymmentätuhatta legioonasoturia ja vallata tyhjän Rooman. Pääkaupungissa ei ollut yhtään senaattoria eikä mitään varusväkeä, sillä Octavianus oli hiljattain kutsunut koko senaatin leiriinsä antaakseen suurempaa pontta toimenpiteilleen, ja kun hänen laivastonsa saatiin kerran hävitetyksi, ei mikään estäisi Antoniusta ja Kleopatraa ratsastamasta Roomaan, sillä aikaa kuin hänet pakotettaisiin Kreikassa nälkäsaarrolla antautumaan. Vain yksi meritaistelu ja Rooma olisi heidän! Tämä oli varmasti edullisempaa kuin hidas ja vaivalloinen peräytyminen sisämaahan.

Antonius ei saanut kuitenkaan kenraaleitaan suostumaan siihen. He näyttivät pitäneen yritystä liian vaarallisena, ja jos he pääsisivät voitolle, niin aikoiko Antonius marssia Roomaan Kleopatra vierellään? Kansalaiset eivät sietäisi sitä konsanaan kaiken sen jälkeen, mitä oli kuultu kuningattaren yliluonnollisesta vaikutusvallasta häneen. Menköön hän takaisin Egyptiin Antoniuksen nauttimaa suosiota pilaamasta. Kuinka Antonius voisi esiintyä maailmalle hyvänä tasavaltalaisena kuninkaallisen Kleopatran käsivarsi kainalossaan? Egyptin laivastoa ei sitäpaitsi tarvittaisi ollenkaan, jos tuosta meritaisteluajatuksesta luovuttaisiin, vaan se saisi lähteä kotiinsa, jos se nimittäin onnistuisi murtautumaan ulos. Kleopatra oli luovuttanut laivoja, mutta sotureita tuskin nimeksikään, niin että maalla voitiin taistella hänen avuttaankin ja niin ollen hyvällä omallatunnolla, sillä Octavianus ei voisi enää sanoa sotivansa Kleopatraa vastaan. Rahat, jotka Kleopatra oli hankkinut sotaretkeä varten, olivat melkein lopussa, niin että hänestä ei ollut enää heidän asialleen mitään hyötyä. Meritaisteluehdotus oli siis hylättävä ja kuningatar lähetettävä laivoineen kiireesti takaisin Egyptiin, sillä siten, ja vain siten voitiin armeijan tuskastuneet tasavaltalaiset ainekset saada jälleen riveihin. Kleopatra oli ollut, sanoivat he, sodan johtava sielu; Kleopatra oli hankkinut rahat; Kleopatraa vastaan oli Octavianus julistanut sodan; Kleopatran nimi ja hänestä levitetyt valheet olivat nostattaneet Rooman kannattamaan Octavianusta; Kleopatra se oli, jonka sanottiin nyt johtavan yksinään koko armeijaa, ja jota kaikki senaattorit, kuninkaat ja kenraalit raivoisasti kadehtivat. Ellei häntä saatu lähtemään, oli koko asia mennyttä.

Antonius näyttää käsittäneen näiden väitteiden todenperäisyyden ja luvanneen koettaa saada vaimonsa palaamaan Egyptiin ratkaisua odottamaan, ja kun Canidiuskin, joka oli siihen saakka kannattanut Kleopatran läsnäoloa päämajassa, kehoitti häntä nyt pyytämään kuningatarta siirtymään syrjään taistelusta, joka oli heidän omansa, kävi asia hänelle vielä selvemmäksi. Sentähden näyttää siltä kuin hän olisi kehoittanut kuningatarta lähtemään, selittäen, että onnistumisesta voitiin olla vain siinä tapauksessa varmoja.

Kleopatra oli tietysti raivoissaan. Hän ei luottanut Antoniukseen ja näyttää sangen suuresti epäilleen, välittäisikö Antonius enää lainkaan hänen asiastaan voiton saatuaan. Hän epäili sitäkin, tulisiko Antonius lainkaan pääsemään voitolle. Tämä oli nyt vain raunio entisestään, sillä liian vilkas eläytyminen Bacchuksen osaan oli turmellut hänen hermonsa ja luonteensa. Hänellä ei ollut enää sitä tarmoa ja päättäväisyyttä, jota tarvittiin yksinvaltaisen valtaistuimen perustamiseen Roomaan, ja Kleopatra tunsi, että hänen poikansa Caesarion saisi hänestä sangen surkean edustajan, vaikka hän nyt onnistuisikin voittamaan Octavianuksen. Käytettyään hänen laivojaan ja rahojaan niin kauan kuin niitä riitti Antonius voisi hylätä hänen asiansa, ja se seikka, että he taistelivat Caesarin pojan ja perillisen oikeuksien puolesta, mikä oli jo nyt joutunut taustalle, voisi tulla syrjäytetyksi ainiaaksi. Miehensä jättäminen tällä kohtalokkaalla hetkellä on hänestä täytynyt tuntua hulluudelta. Estääkseen enemmät karkaamiset Antonius todennäköisesti ilmoittaisi heti, kun hän oli kääntänyt selkänsä, olevansa periaatteiltaan tasavaltalainen, minkä lisäksi hän voisi, juomisesta veltostunut kun oli, sotkea asiat niin auttamattomasti, ettei hän saattaisi peruuttaa kansanvaltaisia lupauksiaan konsanaan. Koska hän, Kleopatra, oli huonoissa väleissä hänen kenraaliensa kanssa, saattoi Antonius sanoa heille heti, ettei Kleopatra merkinnyt hänelle kerrassaan mitään, vaan että hän oli valmis vaikka eroamaankin hänestä voiton varmuuden takia. Olihan kyllä ilmeistä, että Antonius oli kiintynyt häneen ja turvautui häneen kaikissa asioissa, näyttäen aivan avuttomalta ilman häntä, mutta Kleopatra tiesi kokemuksestaan, että hänen kunnianhimonsa saattoi olla rakkautta voimakkaampi. Sentähden hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä, ja Antonius oli liian hyväluontoinen ruvetakseen käyttämään pakkokeinoja.

Tämä keskustelu näyttää kuitenkin johtaneen siihen, että Antonius päätti murtaa saarroksen mahdollisimman pian ja riistää Octavianukselta kaikki paon mahdollisuudet sulkemalla hänet leiriinsä. Jos hän voittaisi Octavianuksen laivaston, olisi hän ainakin avannut tien Kleopatralle, joka voisi silloin purjehtia laivoineen kenenkään häiritsemättä takaisin omaan maahansa. Hän kiiruhti laivojensa miehittämistä ja lähetti Delliuksen ja Amyntaksen Trakiaan hankkimaan lisää ratsuväkeä. Kleopatra osoitti hänelle, että heidän leirinsä oli äärimmäisen epäterveellisellä paikalla. Joukoista menehtyisi paljon sotilaita malariaan, ellei niitä siirrettäisi muualle, ja hän näyttää kehoittaneen Antoniusta muuttamaan koko leirin lahden pohjoisrannalle, jossa armeija pääsisi terveellisempiin oloihin ja voisi pitää Octavianusta paremmin silmällä heidän valmistautuessaan meritaisteluun. Domitius Ahenobarbus vastusti tähän taisteluun ryhtymistä yhtä kiivaasti kuin ennenkin, ja nähtyään, ettei Kleopatra tulisi poistumaan päämajasta, vaan saisi ehdotuksensa saarroksen murtamisesta hyväksytyksi ja heidän suunnitelmansa sisämaahan peräytymisestä kumotuksi, hän ei voinut enää jäädä samaan leiriin kuningattaren kanssa. Mennen eräälle alukselle, kuten hän sanoi terveytensä takia, hän pujahti Octavianuksen puolelle ja tarjosi tälle palvelustaan. Hän ei saanut kuitenkaan iloita valintansa onnellisista seurauksista, sillä sairastuttuaan kuumeeseen jo Actiumissa ollessaan hän kuoli, ennenkuin samanniminen taistelu taisteltiin.

Hänen lähtönsä, joka sattui todennäköisesti elokuun alussa, oli raskas isku Antoniukselle, joka näyttää syyttäneen siitä vaimoaan, ollen epäilemättä aivan oikeassa. Hän vaati nyt päättäväisemmin kuin ennen Kleopatraa poistumaan päämajasta ja palaamaan Egyptiin, mistä oli seurauksena ankara riita, jota kesti arvatenkin niin kauan kuin he vielä viipyivät Kreikassa. Minusta näyttää, että kuningatar kieltäytyi ensin jyrkästi ja syytti Antoniuksen tahtovan päästä hänen asiastaan erilleen. Hän on ehkä pilkaten huomauttanut, että heidän välinen sopimuksensa ja egyptiläisroomalaisen valtakunnan suunnitelmat oli tehty siihen aikaan, jolloin Antonius oli katkaissut välinsä melkein kokonaan Rooman kanssa ja tarvitsi rahallista apua, mutta nyt hänellä oli neljäsataa kunnioitettavaa tasavaltalaista senaattoria mielipiteisiinsä vaikuttamassa, ja piti tällä hetkellä heidän kannatustaan epäilemättä paljoa tärkeämpänä kuin hänen, Kleopatran, antamaa tukea. Antonius oli pettänyt hänet kerran ennenkin, eikä häntä ihmetyttäisi lainkaan, jos nyt kävisi samoin.

Hänen suuttumuksensa, epäluulonsa ja mielipahansa tuntuivat Antoniuksesta varmasti hyvin raskailta ja hän olisi ehkä antanut jälleen perään, ellei leirissä olisi sattunut kolme uutta karkaamistapausta. Ilmeisesti kadehtien Kleopatran suurta valtaa Paphlagonian kuningas meni Octavianuksen puolelle ja kertoi siellä Antoniuksen leirissä vallitsevasta epäsovusta. Toiset, eräs Quintus Postumius-niminen roomalainen senaattori ja eräs arabialainen päällikkö Emesasta, nimeltä Iamblichus, saatiin kiinni ja surmattiin niiden kauhistuttamiseksi, jotka ehkä aikoivat myös karata vihollisen puolelle. Toinen revittiin kappaleiksi ja toinen kidutettiin kuoliaaksi. Octavianuksen asia sai joka päivä yhä enemmän kannatusta Antoniuksen joutuessa yhä purevamman pilkan kohteeksi Egyptin pikku kuningattaren takia, joka näytti johtavan kaikkia hänen neuvottelujaan ja saaneen hänet pelkäämään vihaansa. Octavianuksen soturit alkoivat käydä rohkeiksi ja julkeiksikin. Kun Antonius meni kerran erään upseerin seurassa alas satamaan vallien suojassa, jotka oli luotu tien kahdenpuolen, oli joitakin vihollissotureita kavunnut muurin yli ja asettunut väijyksiin tielle. Kimppuun käydessään he sieppasivat kuitenkin erehdyksessä upseerin Antoniuksen asemesta, joka pelastui nopeasti pakenemalla.

Hermostuneena suunnasta, johon tapahtumat alkoivat kehittyä, Antonius vaati jälleen kuningatarta palaamaan Egyptiin, ja hänen moitteensa ja nuhteensa vaikuttivat lopulta, että Kleopatra päätti lähteä ja ottaa laivastonsa mukaansa. Tehtyään tämän päätöksen hän näyttää kohdelleen Antoniusta äärimmäisen vihamielisesti, niin että Antonius, hermostunut kun oli, alkoi pelätä kuningattaren voivan vaikka tappaa hänet. Hänen silmänsä näyttivät aivan liekehtivän vihasta, kun hän katsoi Antoniukseen, ja halveksiminen, jota hän nyt tunsi miestään kohtaan, näkyi kasvojenilmeessäkin. Antonius näyttää kartelleen häntä kuin pahuutta tehnyt poika ja sanoneen ystävilleen uskovansa, että Kleopatra saattaisi murhata hänet vihassaan. Kuullessaan siitä Kleopatra päätti antaa hänelle opetuksen, jota hän ei unohtaisi. Eräänä iltana heidän syödessään illallista hän käski täyttää maljansa samasta astiasta, josta oli tarjoiltu kaikille, ja maisteltuaan viiniä hän ojensi maljan Antoniukselle ikäänkuin sovinnon merkiksi. Antonius vei maljan kiihkeästi huulilleen ja oli juuri painamaisillaan huulensa samaan kohtaan, josta kuningatar oli juuri juonut, kun Kleopatra, ikäänkuin tehdäkseen eleensä rakastettavammaksi, irroitti kukkakiehkuran tukastaan ja kastoi sen viiniin. Antonius vei maljan huulilleen, mutta Kleopatra löi sen samassa hänen kädestään, sanoen, että viini oli myrkytettyä. Antonius väitti hänen erehtyneen, koska hän oli juuri juonut itse samasta maljasta, mutta Kleopatra selitti kylmästi, että kukkakiehkura, jonka hän kastoi viiniin ojennettuaan maljan Antoniukselle, oli myrkytetty. Hän oli tahtonut tällä tavalla osoittaa Antoniukselle, kuinka turhaa tämän oli pelätä henkeään, sillä jos hän, Kleopatra, olisi todellakin ajatellut jotakin sellaista, olisi hän voinut tehdä sen milloin hyvänsä yhtä viekkaasti. »Olisin voinut surmata sinut milloin hyvänsä», hän sanoi, »jos olisin tullut toimeen ilman sinua».

Kuvittelen kuningattaren käyttäytyneen sen jälkeen hyvin kopeasti ja ylenkatseellisesti ja pitäneen Antoniuksen vaatimusta, että hänen oli lähdettävä, luottamuksen rikkomisena. Sisimmässään hänen on kuitenkin täytynyt pelätä, että Antonius saattaisi todenteolla hylätä hänet, ja huoli siitä, miten hänen maalleen ja suvulleen lopulta kävisi, on varmasti kalvanut hänen sydäntään yötä päivää, mutta Antoniusta kohtaan hän näyttää osoittaneen vain kylmyyttä ja ylenkatsetta, tehden siten hänen olonsa kurjaakin kurjemmaksi. Antonius ei tohtinut kuitenkaan muuttaa hänen lähdöstään tekemäänsä päätöstä, sillä hän näyttää ilmaisseen salaisuutena joillekin senaattoreille, että Kleopatra oli luvannut poistua, mikä oli jo suuresti asettanut leirissä kauan vallinnutta mieltenkuohua. Olen sitä mieltä, että Antonius ja Kleopatra olivat sopineet seuraavasta suunnitelmasta. Kun Octavianus oli saarrettu niin tehokkaasti, että hänen oli mahdotonta päästä ulos leiristään, miehitettäisiin kaikki lahdessa olevat merikelpoiset alukset Antoniuksen valiosotureilla, saarros murrettaisiin ja Octavianuksen laivasto hävitettäisiin. Heti kuin se oli tehty, hyökättäisiin sekä meritse että maitse Octavianuksen kimppuun, ja ottaen sitten Egyptin laivaston mukaansa Kleopatra purjehtisi Aleksandriaan Antoniuksen mennessä yksin Roomaan.

Tämä suunnitelma oli minun mielestäni ainoa keino, jolla Antoniuksen armeija saattoi vapautua Egyptin vaikutusvallasta. Jos Kleopatran olisi pitänyt mennä maitse Vähän-Aasian ja Syyrian kautta omalle maalleen, olisi hänen peräytymisensä tulkittu kaikissa maissa, joiden läpi hän kulki, paoksi ja aiheuttanut heti pakokauhua ja kapinoita Egyptin laivaston jäädessä kuitenkin Ambracian lahteen osoittamaan läsnäolollaan, että Kleopatra ja hänen Egyptinsä olivat yhä sodan päätekijät. Jos taas kuningatar peräytyisi meritse laivoineen, avaisi meritaistelu, jolla saarros piti murrettaman, hänelle tien. Tasavaltalaisten vaatimus, että kuningattaren oli palattava omaan maahansa, ja Kleopatran oma itsepintainen ehdotus, että sota oli ratkaistava meritaistelulla, saivat siten kilvan Antoniuksen siihen vakaumukseen, että hänen oli parasta panna kaikki meritaistelun varaan, voitostaan varmana.

Kun siitä oli sovittu, ilmoitti Antonius armeijalle, että saarros murrettaisiin elokuun 29 p., mutta sen, että egyptiläiset laivat lähtisivät tiehensä heti taistelun jälkeen, saivat tietää vain muutamat harvat. Laivojen joukossa oli paljon sellaisia, jotka olivat taisteluun kelpaamattomia ja vailla tarpeellista miehistöä, minkä tähden Antonius käski polttaa ne, sillä vihollinen saattoi anastaa ne, sillä aikaa kuin hän risteili Joonian merellä, ja hyötyä niistä, vaikka ne olivatkin hänelle itselleen arvottomat. Kuusikymmentä parasta egyptiläistä alusta ja ainakin kolmesataa [Vanhojen kirjailijoiden ilmoittamat lukumäärät ovat hyvin ristiriitaisia, mutta Plutarkhos sanoo Octavianuksen ilmoittaneen vallanneensa kolmesataa laivaa.] muuta laivaa varustettiin taisteluun, ja on selvää, ettei egyptiläisten ajateltua lähtöä ollut helppo pitää salassa näiden valmistusten aikana. Kleopatran kuudenkymmenen laivan täytyi saada pitää suuret purjeensa päästäkseen meren poikki, ja kun purjeita ei otettu tavallisesti taisteluun, annettiin koko laivastolle käsky ottaa kaikki purjeet mukaan, ettei egyptiläisten laivojen varustautumista pitkälle matkalle huomattaisi. Antonius selitti, että purjeita tarvittaisiin vihollista takaa-ajettaessa. Toinen pulma oli siinä, miten Kleopatran tavarat ja kalleudet, hopeat, kullat ja jalokivet, saataisiin kaikessa hiljaisuudessa laivalle, mutta siitä selviydyttiin lopulta siten, että ne laivattiin pimeän tultua huomiota herättämättä.

Kenraaleista, jotka eivät älynneet, että Antonius pakotettiin tähän meritaisteluun niiden toimesta, jotka tahtoivat vapauttaa hänen puolueensa egyptiläisistä, olivat monet jyrkästi vastustavalla kannalla, ja eräs jalkaväen upseeri pyysi kerran monia arpiaan osoittaen Antoniusta taistelemaan maalla. »Kenraali», lausui hän, »millä ovat haavamme ja miekkamme sinua niin pahoittaneet, että tahdot nyt luottaa lahoneisiin lautoihin? Anna egyptiläisten ja foinikialaisten tapella merellä, mutta johda sinä meitä maalla, jossa tiedämme kuolla missä seisomme, tahi voittaa». Antonius ei vastannut, vaan viittasi kädellään, ikäänkuin kehoittaen häntä olemaan hyvällä mielellä.

Elokuun 28 p. vietiin kaksikymmentätuhatta legioonasoturia ja kaksituhatta jousimiestä laivoihin [Ei noihin kuuteenkymmeneen egyptiläiseen laivaan, kuten Plutarkhos sanoo. Siinä hän on ilmeisesti erehtynyt, minkä näkee heti laivojen lukumäärästäkin.] seuraavan päivän taistelua varten. Laivat olivat paljoa suurempia kuin Octavianuksen, joukossa joitakin kymmensoutujakin, niin että voitto näytti aivan varmalta. Seuraava päivä oli kuitenkin niin myrskyinen ja merenkäynti niin ankara, että taistelu oli siirrettävä tuonnemmaksi. Myrsky raivosi sellaisella voimalla, ettei saarroksen murtamisesta voinut olla puhettakaan neljään päivään, pannen siten, kuten ilmeni, kaikkien asianomaisten kärsivällisyyden mitä kovimmalle koetukselle. Kaksi vaikutusvaltaista kenraalia, Dellius [se, että Dellius tiesi jotakin taistelusuunnitelmasta, todistaa hänen karanneen tällöin, kuten Ferrero on osoittanut] ja Amyntas, kävivät viivytyksestä niin levottomiksi, että he karkasivat Octavianuksen puolelle, edellinen vieden mukanaan kaksituhatta galatalaista ratsumiestä. Dellius oli todennäköisesti kuullut huhuja Kleopatran lähtöaikeista ja tiesi myös kertoa jotakin taistelusuunnitelmasta Octavianukselle. Myöhemmin hän selitti pakonsa johtuneen osaksi Kleopatran pelosta, koska hän uskoi suututtaneensa kuningattaren huomauttaessaan kerran, että Antoniuksen ystävät saivat tyytyä hapanviiniin, kun sitävastoin Sarmentoskin, Octavianuksen delicia eli palvelija, joi falernolaista viiniä. Voi hyvin ymmärtää, kuinka syvästi tämä viittaus, että rahat ja varastot alkoivat olla loppumaisillaan, on närkästyttänyt Kleopatraa, varsinkin kun asiat olivat todellakin sillä kannalla.

Syyskuun 1 p. myrsky asettui, ja illan tultua Antonius kierteli laivalta toiselle miehiä rohkaisten. Octavianus, jolle Dellius oli selostanut tietonsa, valmistautui myös taisteluun, vieden kahdeksan legioonaa ja viisi pretorianikohorttia laivoihinsa, joita näyttää olleen enemmän kuin Antoniuksella. Kooltaan ne olivat kyllä paljoa pienempiä.

Syyskuun toisen päivän aamu oli tyyni, ja Octavianuksen sukkelat alukset järjestäytyivät jo varhain Ambracian lahden edustalle noin kilometrin päähän sen suusta, jossa ne olivat kummankin armeijan näkyvissä. Ne jaettiin kolmeen osastoon, joista Agrippa komensi vasemmanpuoleista, Lucius Arruntius keskimmäistä ja Octavianus oikeanpuoleista. Puolipäivän tienoilla alkoivat Antoniuksen suuret sotalaivat liukua ulos satamasta kummallekin rannalle sijoitettujen joukkojen ja sotakoneiden turvissa. Octavianuksen mielestä näyttää olleen vaikeata käydä niiden kimppuun salmessa, minkä tähden hän peräytyi merenselälle ja antoi siten viholliselle tilaisuuden järjestäytyä taisteluun. Se oli pian tehty, ja jakautuen kuten vastustajakin kolmeen osastoon laivasto alkoi edetä vihollista kohti. Kleopatran johtamat kuusikymmentä egyptiläistä laivaa lähtivät viimeksi lahdesta ja järjestäytyivät keskustan taakse.

Antonius näyttää sopineen Kleopatran kanssa, että tämän laivojen tuli auttaa häntä parhaansa mukaan taistelussa ja kääntää keulansa Egyptiä kohti vasta sitten, kun voitto oli saatu. Hän aikoi epäilemättä nousta kuningattaren lippulaivalle taistelun lopulla sanoakseen hänelle jäähyväiset. Myöhemmistä tapauksista päättäen he olivat eronneet aamulla riidassa ja katkeruudessa. Kuvittelen Kleopatran sanoneen miehelleen vielä kerran, kuinka vastenmielistä hänen oli lähteä, ja osoittaneen, kuinka vähän hän luotti mieheensä. Hän oli valittanut elämänsä kurjuutta ja pettymystensä katkeruutta, syyttänyt Antoniusta uskottomuudesta hänen asiaansa kohtaan ja sanonut häntä raukaksi ja petturiksi. Vihan vimmassaan hän on voinut sanoa lähtevänsä ilolla, huomattuaan, kuinka täydellisesti Antonius oli joutunut rappiolle, ja siinä toivossa, ettei hänen tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan enää milloinkaan. Kuvittelen, että hänen syytöksensä olivat saaneet Antoniuksen latelemaan katkeria soimauksia; ja he olivat lähteneet kumpikin lippulaivalleen purevat sanat huulillaan ja raivo sydämessään. Antonius, joka oli luonteeltaan aina poikamainen, hetkellinen ja katumukseen herkkä, ei ole kuitenkaan voinut suhtautua tyynesti näin katkeraan kohtaukseen naisen kanssa, josta hän todella piti, vaan hänen on täytynyt jo taisteluun mennessään tuntea kiihkeätä halua pyytää häneltä anteeksi. Jos ymmärrän hänet oikein, oli ajatus, että he eroaisivat toisistaan tällä tavalla vihassa ja katkeruudessa, hänestä kaamea, ja ollen todennäköisesti jonkin verran juovuksissa hän heltyi melkein kyyneliin ajatellessaan tulevaa yksinäisyyttään. Se ehkä ilahdutti hiukan hänen mieltään, että taistelu olisi todennäköisesti voitettu, silloin kun hän tapaisi kuningattaren ensi kerran, tulisi hänen luokseen voittajana — teatraalinen tilanne, joka viehätti hänen näyttelijänvaistojaan, mutta sillävälin arvelen hänen tunteneen olonsa yhtä kurjaksi kuin kuka hyvänsä nuori sulhasmies, joka on riidellyt lemmittynsä kanssa.

Taistelu alkoi Antoniuksen vasemman sivustan etenemisellä, johon Agrippa vastasi kiertoliikkeellä. Silloin lähtivät Antoniuksen toisetkin osastot liikkeelle, ja taistelu laajeni yleiseksi.

»Kun he kohtasivat toisensa», kirjoittaa Plutarkhos, »eivät laivat soutaneet toistensa päälle murskatakseen ja laitoja puhkoakseen, sillä Antoniuksen alukset eivät päässeet suuruutensa takia niin kovaan vauhtiin, että isku olisi ollut tehokas, ja Octavianuksen laivat varoivat taas hyökkäämästä keula keulaa vasten Antoniuksen alusten kimppuun, joiden kokat oli lujitettu vaskella ja varustettu tukevilla vaskipiikeillä, välittämättä liioin yrittää puhkaista niiden kylkiä, jotka oli vahvistettu raskailla, nelikulmaisiksi veistetyillä ja toisiinsa rautapulteilla kytketyillä hirsillä niin lujasti, että keulat olisivat varmasti pirstoutuneet niitä vasten. Siten taistelu muistutti maataistelusta, tahi tarkemmin sanoen linnoitetun paikan puolustamisesta hyökkääjää vastaan, sillä Antoniuksen joka laivan ympärillä oli aina kolme neljä Octavianuksen alusta, joiden miehistöt kävivät päälle keihäillä ja nuijilla, tulenheittovehkeet apunaan. Antoniuksen soturitkin käyttivät katapultteja lingotessaan kiviä puisista torneistaan».

Taistelu raivosi kolme tahi neljä tuntia ja Antoniukselle ja Kleopatralle alkoi vähitellen selvetä se kaamea totuus, että Octavianuksen pienet alukset pääsisivät voitolle. Antoniuksen lippulaiva oli joka taholta niin kiinteässä puristuksessa ja hänellä itsellään sentähden niin paljon tekemistä, ettei hän joutanut ajattelemaan selvästi. Mutta kun hänen laivansa syttyivät toinen toisensa jälkeen palamaan, upposivat tahi vallattiin, näyttää epätoivo alkaneen hiipiä hänen sydämeensä. Jos hänen laivastonsa voitettaisiin ja hävitettäisiin, kestäisikö hänen armeijansa? Tämän kysymyksen on täytynyt kaikua hänen mielessään, kun hän seurasi pelolla ja tuskalla sekasortoista taistelua ja kuunteli aseiden kalsketta ja taistelijoiden huutoja ja kiljahduksia. Kleopatra oli ehkä sillä aikaa, jouduttuaan liian lähelle vihollista, karkottanut Octavianuksen tunkeilevat purret hetkeksi lippulaivansa ympäriltä ja siirtynyt paikkaan, josta hän näki tilanteen kaikessa laajuudessaan. Hän seurasi yltyvällä kauhulla Antoniuksen lippulaivan ympärillä riehuvaa taistelua ja kuunteli vihollisen riemuhuutoja, kun joku suuri laiva vallattiin tahi sytytettiin tuleen. Hänen oma laivastonsa oli todennäköisesti myös joutunut kärsimään paljon vahinkoa, vaikka hänen miehensä lienevät tuskin hyökänneet yhtä rohkeasti kuin Antoniuksen väki. Katsellessaan eteensä leviävää tyrmistyttävää näkyä hän ei ole voinut epäilläkään, etteikö Octavianus ollut voittanut heitä, ja hänen on täytynyt pelätä sitäkin, että Antonius kaatuisi tahi joutuisi vangiksi. Tuska ja epäilykset, jotka olivat kiusanneet hänen ylenmäärin rasittunutta mieltään näinä viimeksi kuluneina viikkoina hänen koettaessaan päästä selville, miten Antonius suhtautuisi hänen ja hänen poikansa Caesarionin asiaan, väistyivät sen vielä kaameamman ajatuksen tieltä, ettei Antonius saisi enää milloinkaan tilaisuutta osoittaa uskollisuuttaan, sillä nyt ja juuri tällä paikalla hänen uransa päättyisi. Antoniuksen ryhdittömyydestä aiheutunut katkeruus, hänen luonteensa yhä enenevästä veltostumisesta johtunut ylenkatseentunne ja hänen yltyvän hillittömyytensä synnyttämät epäilykset, oliko hänestä enää päälliköksi, yhtyivät nyt järkyttäväksi vakaumukseksi, ettei mikään voinut enää pelastaa häntä tappiosta ja perikadosta. Antonius oli käskenyt hänen palata Egyptiin, lähteä laivoineen tiehensä taistelun lopulla. Hänestä tämä loppu näytti olevan jo näkyvissä. Lähtö ei tullut kuitenkaan tapahtumaan varman voiton merkeissä, eikä hänen suotu viedä Aleksandriaan ilosanomaa vastustajansa tuhoutumisesta sen häpeän peitteeksi, että hänet oli karkoitettu miehensä luota, vaan hän purjehtisi nyt tiehensä tappiolle joutuneena ja riistäytyisi pakenemalla erilleen miehestä, joka oli, sen sijaan että olisi taistellut hänen puolestaan, käynyt hänelle haitalliseksi.

Myöhään iltapäivällä, kun taistelu oli todellisuudessa vielä ratkaisematta, vaikka Antoniuksella ei ole voinut olla masentuneen Kleopatran mielestä enää mitään voiton mahdollisuutta, alkoi kovasti tuulla, ja tuuli puhalsi valloittamatta jääneen Rooman suunnalta suoraan kaukaista Egyptiä kohti. Merenkäynti kiihtyi ja hänen lippulaivansa kylkiä jymisyttävät aallot lisäsivät ympärillä riehuvan taistelun sekasortoa. On kuin hänen mieleensä olisi äkkiä välähtänyt, kun hän tunsi vihurin kasvoillaan, että nyt oli lähdönhetki tullut. Antonius oli käskenyt kiivain sanoin hänen mennä; miksi hän sitten odottaisi? Vielä hetkinen, ja Antonius olisi todennäköisesti kaatunut tahi joutunut vangiksi, ja hänetkin otettaisiin vangiksi saadakseen kulkea häpeässä ja alennuksessa Kapitoliumille, jossa hän oli kuvitellut istuvansa hallitsijan valtaistuimella. Hän maksaisi miehelleen tämän omalla rahalla, hylkäisi Antoniuksen kuten Antonius oli hylännyt hänet. Hän ei jäisi hänen luokseen odottamaan häviötä. Vaikka Antonius olikin viinin tylsistyttämä, oli hän itse vielä täysin elinvoimainen. Hän nousisi vastoinkäymistensä yläpuolelle, kuten hän oli aina ennenkin noussut. Hän jättäisi Antoniuksen ainiaaksi ja aloittaisi vielä kerran alusta. Valtaistuinta ei riistettäisi häneltä yhdellä iskulla. Nyt hän tottelisi Antoniuksen käskyä ja lähtisi, mutta kaukaisessa Egyptissä hän koettaisi jälleen pyrkiä samaan päämäärään, sukunsa ja maansa pysyväiseen valtaansaattamiseen, joka oli osoittautunut niin vaikeaksi tehtäväksi.

Tehtyään tämän päätöksen hän käski antaa lähtömerkin hajaantuneille laivoilleen ja viiletti täysin purjein myötätuuleen suoraan taistelijoiden lomitse pahoin runneltu laivastonsa kintereillään. Antonius näyttää samaan aikaan karkoittaneen päälletunkevat kaleerit lippulaivansa ympäriltä, niin ettei mikään estänyt häntä näkemästä kuningattaren lähtöä. Hänen on täytynyt hätääntyä suunniltaan — vihan, epätoivon ja katumuksen hulvahtaessa hänen sekasortoiseen mieleensä kaikkinielevänä laineena. Kleopatra jätti hänet oman onnensa nojaan, totellen käskyä, jota ei olisi pitänyt milloinkaan antaa; hän ei näkisi enää kuningattaren kasvoja. Kaikki se sulous, tenho ja kauneus, jonka lumoissa hän oli ollut ja oli vieläkin, otettaisiin nyt häneltä pois, ja hän saisi yksin kohdata varman tappion kaikki kauhut. Hän oli viime aikoina luottanut Kleopatraan niin ehdottomasti, että nuo poistuvat laivat saivat hänen samean mielensä kauhistumaan. Hän ei voinut sitäpaitsi kestää sitä, että Kleopatra jättäisi hänet sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, ja että hänen säälimätön häikäilemättömyytensä ja kiukkunsa olisivat Kleopatran viimeinen muisto hänestä. Ei! Kleopatra ei saanut lähteä, ennenkuin oli leppynyt ja antanut anteeksi. Hänen täytyi kiiruhtaa hänen jälkeensä, ellei muun takia, niin nähdäkseen vielä kerran hänen kasvonsa. Ja mitäpä siitä, ellei hän palaisikaan taisteluun? Hän oli niin tuskissaan ja masentunut, ettei hän nähnyt toivon pilkahdustakaan ympärillä riehuvassa taistelussa. Häpeä ja perikato tuijottivat häntä vastaan, ja kuta pikemmin hän pakeni tappion kauhuista, sitä parempi hänelle itselleen.

»Ja nyt Antonius osoitti koko maailmalle», sanoo Plutarkhos, »ettei hän toiminut enää siten kuin sotapäällikön ja miehen olisi ollut toimittava, ei edes oman harkintakykynsä mukaisesti; ja sen, mitä oli kerran sanottu leikillä, että rakastavaisen sielu elää lemmityn ruumiissa, hän todisti vakavaksi totuudeksi. Sillä nähdessään Kleopatran laivojen purjehtivan pois hän hylkäsi heti kaikki ne, jotka taistelivat ja kuolivat hänen puolestaan, ja seurasi häntä, ikäänkuin hän olisi syntynyt Kleopatraan eroittamattomasti kuuluvaksi osaksi, jonka täytyi olla mukana, mihin ikinä Kleopatra menikin».

Hän huusi yhden nopeimmista kaleereistaan laivansa kylkeen, hyppäsi siihen ja käski kapteenin kiiruhtaa Kleopatran lippulaivan jälkeen mahdollisimman nopeasti, otettuaan mukaansa vain kaksi seuralaista, Aleksanteri Syyrialaisen ja erään Scelliaksen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen kaleerinsa, joka oli viisisoutu, saavutti pakenevat egyptiläiset, jolloin Kleopatra sai kuulla, että Antonius oli seurannut häntä ja poistunut taistelusta. Voi kuvitella, miltä hänestä tuntui. Hänen miehensä lähtö oli siis ratkaissut taistelun ja riistänyt Antoniuksen miehiltä viimeisenkin voiton toiveen. Antonius itse oli nyt kukistunut ja voitettu mies, ja paras asia, jota hän saattoi enää toivoa, oli pikainen kuolema, mutta hän, Kleopatra, ei ollut pääsevä hänestä niin helposti. Antonius takertui häneen loppuun saakka, eikä hän kykenisi milloinkaan ravistautumaan irti hänestä, vaan Antonius veisi hukkuessaan hänetkin mukanaan. Antonius oli kuitenkin hänen miehensä, jota hän ei tahtonut hylätä tappion hetkellä, kuten Antonius oli aikonut tehdä hänelle voiton saatuaan, minkätähden hän antoi Antoniukselle merkin tulla laivalle. Sen tehtyään hän sulkeutui kajuuttaansa ja kieltäytyi näkemästä ja puhuttelemasta häntä. Antonius oli kannelle päästyään liian hämmentynyt vaatiakseen, että hänet oli vietävä kuningattaren luokse, ja liian kurjassa mielentilassa toivoakseen Kleopatran tulevan puhuttelemaan häntä. Hän kulki kuin unessa laivan keulaan, istuutui sinne ja painoi kasvonsa käsiinsä, sanaa virkkamatta.

Siten kului joitakin tunteja, mutta pimeän tultua alkoi takaapäin kuulua monen kaleerin airojen loisketta, ja hetkisen kuluttua ilmestyi lähimmän aluksen hahmo pimeydestä. Laivalla syntynyt hälinä ja veden yli kajahtelevat huudot havahduttivat Antoniuksen mietteistään. Hän näyttää ensin ajatelleen, että takaa-ajavat laivat toivat hänelle sanomia Actiumista — hänen laivastonsa oli ehkä päässyt sittenkin voitolle. Kapteeni sai häneltä sentähden käskyn kääntyä tulijoita vastaan ja olla valmis taistelemaan, jos ne osoittautuisivat vihollisiksi. Seisoen kokassa Antonius huusi pimeään: »Ken seurailee Antoniusta?» Ääni vastasi: »Eurycles, Lachareen poika, joka on tullut kostamaan isänsä kuoleman!» Antonius oli mestauttanut Lachareen rosvoudesta, vaikka hän kuuluikin Peloponnesoksen ylhäisimpään perheeseen, ja hänen poikansa oli varustanut omalla kustannuksellaan kaleerin ja vannonut kostavansa. Eurycleen nähtiin seisovan laivansa kannella ja heiluttavan keihästä, ikäänkuin aikoen juuri heittää, mutta samassa hänen aluksensa törmäsi — peränpitäjä oli todennäköisesti erehtynyt pimeässä — hirveällä voimalla erääseen toiseen egyptiläiseen laivaan, joka purjehti lippulaivan vierellä. Kaleeri pyörähti ympäri iskun voimasta, ja Kleopatran laiva pääsi pakenemaan pimeyden ja yhteentörmäyksestä johtuneen sekasorron suojassa. Toinen alus vallattiin ja sen mukana Kleopatra menetti paljon kultaesineitä ja muita kalleuksia, jotka hänen piti viedä takaisin Egyptiin.

Kun vaarasta oli päästy, istuutui Antonius jälleen keulaan eikä liikkunut sieltä kolmeen päivään. Hän istui tunnin toisensa jälkeen merelle tuijottaen, kädet toimettomina ristissä rinnan yli ja mieli epätoivosta tylsänä. Hän oli menettänyt kaikki oman hulluutensa takia ja murskannut sortuessaan Kleopatrankin kaikki toiveet, kaikki kunnianhimoiset unelmat ja koko tulevaisuuden. Ihme, ettei hän päättänyt heti päiviään säälittävässä viheliäisyydessään, vaan istui vielä silloinkin, kun saavuttiin Taenarukseen Kreikan niemimaan eteläkärkeen, yhä keulassa eteensä tuijottaen. Iras, Charmion ja muut kuningattaren seuranaiset saivat kuitenkin lopulta kuningattaren pyytämään hänet kajuuttaansa, ja pitkän suostuttelun jälkeen he suostuivat puhumaan toisilleen ja myöhemmin aterioimaan ja nukkumaan yhdessä. Kleopatra ei voinut muuta kuin sääliä masentunutta miestään, joka oli nyt niin onneton ja asemansa koko merkityksestä järkyttävän selvillä, ja minä kuvittelen, että hän koetti lohduttaa häntä parhaansa mukaan.

[Dion Cassius sanoo (vaikka hän kumoaakin sen puhumalla myöhemmin Kleopatran pakokauhusta), että Antonius oli sopinut Kleopatran kanssa pakenevansa hänen kerallaan Egyptiin, ja samaa mieltä ovat Ferrero, Bouché-Leclerq ja toisetkin, mutta minä en pidä sitä todennäköisenä. Antoniuksen lähtö kuningattaren jälkeen on ymmärrettävissä, kun ajattelee hänen tuskaansa ja kiihtymystänsä sillä hetkellä, mutta on vaikeata uskoa sellaisen lopun olleen edeltäpäin harkiten suunniteltua, kun kaikki myöntävät, että Antoniuksella oli ollut sangen suuret voiton mahdollisuudet ennen Actiumin taistelua. Jos he olivat päättäneet lähteä yhdessä Egyptiin, niin miksi ei hänen aarteitaan laivattu, vaan ainoastaan Kleopatran, ja miksi he kieltäytyivät puhuttelemasta toisiaan kolme päivää? Ferrero on sitä mieltä, että hän ja Kleopatra olivat kaikessa sovussa päättäneet palata yhdessä Egyptiin, ja ettei Actiumin taistelu ollut hänelle suurikaan vastoinkäyminen, mutta on varmasti vaikeata otaksua, että hän olisi harkiten päättänyt jättää suuren armeijansa ja vielä voittamattoman laivastonsa sotilaallisista syistä.]

Kun heidän laivansa olivat ankkurissa, saapui satamaan useita aluksia, tuoden pakolaisia Actiumista, ja nämä ilmoittivat Antoniukselle, että hänen laivastonsa oli kokonaan hävitetty tahi vallattu ja kuudettatuhatta miestä kaatunut, mutta että armeija piti kiinteästi puoliaan eikä ollut vielä antautunut. Kleopatra, jota vastoinkäymisten taakka ei ollut vielä kokonaan musertanut, näyttää tämän kuultuaan kehoittaneen Antoniusta koettamaan pelastaa joukoistaan, mitä pelastettavissa oli, ja lähettämään sanansaattajia Makedonian kautta Vähään-Aasiaan. Antonius toimitti lähetit matkalle ja kutsuen sitten luoksensa Taenarukseen saapuneet ystävänsä hän pyysi heitä jättämään hänet ja Kleopatran oman onnensa nojaan ja huolehtimaan vain omasta turvallisuudestaan. Hän ja kuningatar lahjoittivat pakolaisille suuren rahasumman ja paljon kulta- ja hopea-astioita, että he kykenisivät maksamaan vapautensa hinnan, ja Antonius kirjoitti hovimestarilleen Korinttiin, että hänen tuli huolehtia heidän toimeentulostaan, kunnes he olivat sopineet Octavianuksen kanssa. Syvästi onnettomat ja masentuneet upseerit eivät tahtoneet vastaanottaa lahjaa, mutta Antonius ei taipunut, vaan »rohkaisi heitä», kuten Plutarkhos sanoo, »mahdollisimman sydämellisesti ja lempeästi», niin että he eivät voineet pidättää kyyneliään. Lopulta laivasto lähti jälleen merelle ja suuntasi matkansa Egyptin rannikkoa kohti, saapuen monta päivää purjehdittuaan Paraetoniumiin, yksinäiseen paikkaan Aleksandriasta noin 25 penikulman päässä, jossa oli pieni roomalainen varusväki. [Scholtz: Reise zwischen Alex und Partetonium.]

Antonius päätti jäädä sinne joksikin ajaksi piiloon rohkeamman Kleopatran jatkaessa matkaa pääkaupunkiin kansansa haastateltavaksi. Tällä erämaan asutuksella, jossa oli vain joitakin savihökkeleitä, pari kolme palmua ja pieni varustus, ja jonka on täytynyt vaikuttaa syyskuun kosteassa helteessä sanomattoman yksitoikkoiselta ja mieltämasentavalta, Antonius vietti seuraavat viikot suuressa yksinäisyydessä. Rannikko on niillä seuduin aivan alaston, ja vain ne, jotka ovat käyneet sielläpäin kesällä, voivat käsittää tämän auringonpaahtaman etuvartiopaikan kummallisen surumielisyyden ja täydellisen yksinäisyyden. Hitaasti vyöryvät mainingit pieksävät rantaa lakkaamatta ja yhtä säännöllisesti kuin juhlallisesti kumahteleva kello, joka laskee ihmiselon hetkiä, takana leviää erämaa silmänkantamattomiin, häipyen taivaanrannassa harmahtavaan autereeseen, ja yläpuolella kaartuva taivas, jonka korkeudesta aurinko hellittää täydeltä terältä, on kuin kuollut kuumuudesta. Tässä ympäristössä masentunut Antonius vietti monta viikkoa, kävellen joka päivä rannalla, seuranaan vain kaksi ystävää. Toinen oli eräs kreikkalainen kaunopuhuja Aristocrates ja toinen roomalainen upseeri Lucilius, sama, joka oli taistellessaan vihollisen puolella Philippoissa, kuten olemme lukeneet, sankarillisesti pelastanut voitetun Brutuksen joutumasta vangiksi, ja jonka Antonius oli armahtanut urhoollisuutensa palkinnoksi sillä seurauksella, että hän jäi Antoniuksen luokse ja seurasi häntä uskollisesti loppuun saakka.

Joku hänen laivansa näyttää lopulta ilmestyneen tuohon pieneen satamaan ja tuoneen hänelle tietoja Actiumin tapahtumista. Hänen pahoin runneltu laivastonsa, tahi mitä siitä oli jäljellä, oli hänen paettuaan taistellut auringonlaskuun saakka ja peräytynyt sitten takaisin Ambracian lahteen, ja seuraavana päivänä oli Octavianus kehoittanut sekä sitä että armeijaa antautumaan huokeilla ehdoilla. Kukaan ei ollut kuitenkaan ottanut uskoakseen, että Antonius oli todellakin paennut, minkä tähden tarjous hylättiin. Mutta siitä huolimatta laskivat eräät vasallikuninkaat aseensa sitä seuraavana päivänä, ja kun oli kulunut viikko, pakeni Canidiuskin. Legioonista hajaantui osa Makedoniaan, ja jäljellejääneet antautuivat yhdessä laivaston kanssa syyskuun 9 p. Octavianus purjehti sitten Ateenaan, johon kaikki Kreikan kaupungit, paitsi Korintti, lähettivät edustajia ilmoittamaan hänelle alistumisestaan. Hän toimeenpani heti yleisen verilöylyn Antoniuksen kannattajien keskuudessa, ja pelastaakseen henkensä kaupunkien asukkaat osoittivat joka taholla kilvan kunnioitustaan voittajalle, pystyttivät hänelle patsaita ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin. Pian sen jälkeen saapui eräs lännestä tullut sanansaattaja Antoniuksen luo, ilmoittaen, että Pohjois-Afrikkaan jätetyt legionat olivat myös menneet Octavianuksen puolelle, minkä kuultuaan Antonius yritti surmata itsensä. Hänen kaksi uskollista ystäväänsä sai sen kuitenkin estetyksi, ja pohjiaan myöten masentuneena hän myöntyi lopulta heidän pyyntöihinsä ja suostui lähtemään Aleksandriaan etsiäkseen vielä kerran lohtua Kleopatran luota.

XVIII. KLEOPATRAN VIIMEINEN YRITYS

Näiden raskaiden vastoinkäymisten luulisi tehneen Kleopatraan niin musertavan vaikutuksen, että voisi odottaa hänen nyt luopuneen taistelusta. Hän ei voinut kuitenkaan saada itseään vieläkään siihen uskoon, että hänen asiansa olisi ollut kokonaan mennyttä. Matkallaan Välimeren poikki hän oli vähitellen tointunut tappion aiheuttamasta ensimmäisestä mielen järkytyksestä ja päässyt sillä ihmeellisellä jäntevyydellä ja sitkeydellä, josta olemme nähneet hänen elämässään niin monta esimerkkiä, niin sanoaksemme jälleen jalkeille noustakseen, kiihkeänä ja uhmailevana, vielä kerran maailmaa vastaan. Antoniuksen tappio ei tehnyt jalansijan saamista Roomassa kokonaan mahdottomaksi, vaikka se siirsikin sen vuosia myöhemmäksi. Todennäköisesti Antonius päättäisi nyt päivänsä, ja vaikka ajatuksen, että hän tekisi itsemurhan, on täytynyt tuntua Kleopatrasta raskaalta, ei tämä voinut suhtautua siihen muulla tavalla kuin toteamalla, että oli parasta päästä hänestä. Juoppo ja halveksittu lainsuojaton, jonka päästä oli luvattu palkinto, ei sopinut kuningattaren puolisoksi, eikä Antonius ollut enää pitkään aikaan herättänyt hänessä muita kuin säälintunteita. Octavianus metsästäisi häntä herkeämättä eikä lepäisi, ennenkuin olisi ajanut hänet varjojen maahan, mutta hän itse ja hänen valtaistuimensa voisivat säästyä sen tunnustetun tosiasian nojalla, että hän oli ollut suuren diktaattorin »vaimo». Sitten voisi joku onnellinen sattuma kuten esimerkiksi Octavianuksen kuolema, antaa hänen pojalleen Caesarionille jälleen tilaisuuden astua esiin Caesarin perillisenä.

Antonius oli nyt Kleopatralle hirmuinen taakka. Hänen läsnäolonsa pani Kleopatran hengen, ja mikä vielä tärkeämpää, koko hänen sukunsakin olemassaolon vaaraan. Eikö Antoniuksella ollut rohkeutta siihen, minkä lyöty Cato oli tehnyt Uticassa, Kleopatran setä Ptolemaios Kyproksessa, Brutus Philippoin taistelun jälkeen ja sadat muut, että hän olisi surmannut itsensä ja lopettanut siten kurjuutensa? On muistettava, että itsemurha tappion tahi muun suuren vastoinkäymisen jälkeen oli tavallista ja hyväksyttyä koko sivistyneessä maailmassa, ja siihen turvauduttiin niin usein, ettei se tuntunut läheskään niin kaamealta, kuin minä me olemme tottuneet pitämään sitä. Kansan huvittamiseksi toimeenpannut gladiaattoritaistelut, yhtämittaiset sodat ja lukuisat valtiolliset murhat ja verilöylyt olivat totuttaneet ihmiset väkivaltaiseen kuolemaan. Arrian, Paetuksen vaimon tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka huolettomasti suhtauduttiin kuolemaan. Kun mies oli tuomittu kuolemaan, päätti Arria ehättää pyöveleiden edelle — hän painoi tikarin rintaansa, veti sen rauhallisesti ulos ja ojensi puolisolleen, lausuen tunnetut sanansa: »Paete, non dolet», »Paetus, ei tee kipeätä». Mielestäni on siis aiheetonta moittia Kleopatraa siitä, että hän toivoi Antoniuksen poistuvan omasta tahdostaan elämän näyttämöltä.

Hänen nerokkaat aivonsa alkoivat suunnitella toisia keinoja, valtaistuimen säilyttämiseksi, siinä tapauksessa, että hän jäisi Octavianuksen armosta osattomaksi. Egyptin pysyttäminen Rooman ylivallasta vapaana oli nyt hänen hartain toivonsa. Ja koska Actiumin taistelu oli siirtänyt egyptiläis-roomalaisen valtakunnan perustamisen kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, oli hänen kohdistettava koko tarmonsa siihen, että hän voisi antaa edes kohtalaisen valtakunnan pojalleen Caesarionille. Antoniuksen lahjoittamia alueita hän tuskin voisi pitää, mutta perintömaansa Egyptin puolesta hänen täytyi taistella viimeiseen hengenvetoon saakka. Tällöin hän tuli ajatelleeksi itää, Meediaa, Persiaa, Partiaa ja Indiaa. Jospa hänen onnistuisi saada jokin niistä liittolaisekseen, tahi kaikkikin? Hänen poikansa Aleksanteri Helios oli Meedian tuleva kuningas. Eikö alueita, jotka hän antaisi Caesarionille, voitaisi laajentaa Persiaan tahi Indiaan? Ja eikö näitä kansoja, joita Rooma ei ollut vielä milloinkaan voittanut, saataisi liittymään yhteen suureksi ja yhtenäiseksi sotilaalliseksi kokonaisuudeksi?

Kuvittelen hänen mietteidensä kulkeneen näitä uria hänen purjehtiessaan meren poikki, mutta kun hän oli jättänyt Antoniuksen Paraetoniumiin ja viiletti Aleksandriaa kohti, on saapuminen pääkaupunkiin, joka tulisi tuossa tuokiossa näkyviin, varmaankin karkoittanut kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Oli mitä tärkeintä estää, ettei uutinen tappiosta leviäisi kaupungille, ennenkuin hän olisi jälleen ohjaksissa. Hän näyttää sentähden jättäneen laivastonsa johonkin odottamaan ja purjehti satamaan joitakin päiviä ennen muita, antaen koristaa laivansakin, ikäänkuin voiton merkiksi. Hän tuli Aleksandriaan syyskuun lopulla 31 e.Kr. ja laski musiikin soidessa, merimiesten tanssiessa ja viirien liehuessa valkoisen Pharoksen ohi Isoon satamaan. Kun laiva oli kiinnitetty palatsin laituriin, kannettiin Kleopatra kuninkaallisella loistolla maihin ja oli pian turvassa Lochiaksen muurien suojassa. Hänellä oli epäilemättä Antoniukselta kirjallinen määräys Aleksandriaan sijoitetuille legiooneille, ja luottaen näiden joukkojen uskollisuuteen hän ryhtyi heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin mahdollisten kapinayritysten ja mellakoiden tukahduttamiseksi, kun tappio alkoi tulla tiedoksi. Monta vaikutusvaltaista kansalaista, jotka koettivat aikaansaada levottomuuksia, vangittiin heti ja surmattiin, ja kun tappiosta kuuluneet huhut osoittautuivat täysin tosiksi, oli Kleopatra täydellisesti tilanteen herra.

Hän alkoi nyt toimeenpanna itään tähtääviä suunnitelmiaan, joiden toteuttamisessa oli Meedian kuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen vahvistaminen tietysti ensimmäinen askel. Muistettaneen, että Meedian kuninkaan tytär oli naitettu Kleopatran ja Antoniuksen vanhimmalle pojalle siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että poika saisi sitten periä Meedian ja Armeenian kuningaskunnat. Meedian pikkuprinsessa oli nyt Aleksandriassa, ja muistettaneen, että Armeenian valtaistuimensa menettänyt kuningas Artavasdes, jonka valtakunnasta oli enemmän kuin puolet liitetty Meediaan, oli vankina Egyptin pääkaupungissa, jossa häntä oli säilytetty kolme vuotta v. 34 e.Kr. vietetystä triumfista lähtien. Antoniuksen tappio saattoi kuitenkin aikaansaada sen, että hänen eroittamansa ruhtinaat saisivat valtaistuimensa takaisin, ja näytti hyvin uskottavalta, että Octavianus palauttaisi Artavasdeelle hänen valtakuntansa ja riistäisi Meedialta, koska se oli tukenut Antoniusta, niin paljon alueita, kuin mitä roomalaiset uskaltaisivat anastaa. Estääkseen tämän Kleopatra päätti toimittaa Armeenian kuningasehdokkaan maailmasta pois ja surmautti Artavasdeen, joka oli ehkä koettanut paetakin tahi päästä yhteyteen Octavianuksen kanssa, ja lähetti sitten lähetystön Meediaan viemään hänen päätänsä kuninkaalle kuin hyvän uskonsa merkiksi. [Herodes, joka oli ollut Antoniuksen puolella, menetteli samoin. Peläten, että Octavianus riistäisi häneltä valtaistuimen ja antaisi sen hänen edeltäjälleen Hyrcanukselle, hän tappoi tämän kilpailijansa, niin että hänen paikkansa täyttäminen kävisi, kuten Josephus antaa ymmärtää, Octavianukselle vaikeaksi.]

Siten hän ryhtyi puuhaan, jota Plutarkhos sanoo »mitä rohkeimmaksi ja ihmeteltävimmäksi yritykseksi». Punaisen meren pohjoisimman lahden, nykyisen Suezin lahden, ja Välimeren välissä oli vain viiden ja puolen penikulman levyinen alava erämaankaistale. Pelusiumiin päättyvä Niilin suuhaara laski tämän kannaksen pohjoisreunan poikki Välimereen, ja hiukan etelämpänä olivat Balahin ja Timsahin järvet ja niiden ja Suezin lahden välissä niin sanotut Katkerat järvet. Nämä vedet olivat olleet muinoin toistensa yhteydessä, sillä suuri persialainen valloittaja Dareios oli lähes viisisataa vuotta aikaisemmin rakentanut niiden välille kanavan, joka ei poikennut paljoakaan nykyisen Suezin kanavan suunnasta, ja jota myöten hän oli kuljetuttanut laivansa merestä toiseen. Kuningas Ptolemaios Philadelphus oli avannut sen uudelleen kolmesataa vuotta myöhemmin ja rakentanut suuren sulkujärjestelmän eteläpäähän Clysman linnoituksen lähelle [löysin tämän linnoituksen jäännökset eräältä saarelta, Suezin läheisyydestä], mutta nyt oli kanava peittynyt jälleen pitkälti erämaan siirtyvään hiekkaan, niin että Välimerestä Punaiseen mereen ja päinvastoin kuljetettavia aluksia oli kiskottava kilometrittäin erämaan poikki. Se oli sanomattoman työlästä, mutta siitä huolimatta Kleopatra päätti heti viedä kaikki jäljellä olevat sotalaivansa Punaiseen mereen, jossa ne olisivat Octavianuksen saavuttamattomissa ja valmiit tarpeen vaatiessa purjehtimaan milloin hyvänsä Indiaan tahi Etelä-Persiaan. Samalla hän alkoi myös rakentaa ihmeteltävän tarmokkaasti uusia laivoja Suezissa, aikoen luoda sinne mahtavan laivaston. Plutarkhos sanoo vain, että hänen tarkoituksensa oli »hankkia soturiensa ja rahojensa avulla koti, jossa hän saisi elää rauhassa, kaukana sodista ja orjuudesta», mutta kun ajattelee tätä yritystä Meediaan lähetetyn lähetystön yhteydessä, niin minusta näyttää, että hän oli päättänyt ryhtyä jossakin määrin toteuttamaan niitä idän valloitussuunnitelmia, joista hän näyttää keskustelleen Julius Caesarin kanssa tämän ollessa Aleksandriassa.

Meedia, Partia ja India olivat kaikki Rooman rajojen ulkopuolella. Niistä oli Meedia kytketty Egyptiin läheisillä verensiteillä ja India kävi vilkasta kauppaa Kleopatran valtakunnan kanssa. Partia, nyt Meedian vihollinen, oli jossakin näiden suurien maiden välissä, ja jos Egyptin laivasto onnistuisi purjehtimaan Arabian ympäri ja kohtaamaan Meedian joukot Persian lahdessa, voisivat liittolaiset saada tukea Indian valtakunnilta ja valloittaa sitten Partian, tahi ainakin pakottaa sen yhtymään liittoon. Syyrian ja Armeenian täytyisi silloin totella heitä ja voitaisiin jälleen ryhtyä taisteluun lännen kanssa. Niin kauan hän olisi turvassa perheineen näissä kaukaisissa maissa, ja lähetettyään jo, kuten otaksun, poikansa Aleksanterin tulevaan valtakuntaansa Meediaan hän alkoi nyt suunnitella rakkaan Caesarioninsa lähettämistä Indiaan valmistelemaan laivastonsa tuloa. [Plutarkhoksen mainitsema tosiasia, johon otaksumani Kleopatran suunnitelmista osaksi perustuvat.]

Antoniuksella ei ollut mitään tekemistä näiden suurten hankkeiden kanssa. Hän kuljeskeli sillä aikaa Paraetoniumin autioilla rannoilla vastoinkäymisiinsä syventyneenä, valittaen kenraaliensa ja ystäviensä kiittämättömyyttä ja syyttäen heitä petturuudesta, muistamatta, kuinka hän itse oli käyttäytynyt Actiumissa. Eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin toivoa kaikesta sydämestään hänen pysyvän poissa ahertaessaan uusien hankkeidensa valmisteluissa ja kerätessään rahaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, sekä hyvillä että huonoilla, suurta päämääräänsä varten. Hänen on niin ollen täytynyt suhtautua sangen sekavin tuntein jonkin ajan kuluttua saamaansa ilmoitukseen, että Antonius oli tulossa. Saapuessaan pääkaupunkiin ehkä marraskuussa Antonius hämmästyi nähdessään hänen toimeliaisuutensa ja vastustaen nyt sekä taistelun jatkamista että itään lähtöä hän koetti saada Kleopatran innostuksen sammumaan puhumalla toivehikkaasti kaikista uskollisista joukoistaan, joiden menosta vihollisen puolelle hän ei ollut vielä kuullut. Hän näyttää myös osoittaneen, että Octavianuksen kanssa voitaisiin solmia rauha, jonka nojalla Kleopatran suku saisi pitää valtaistuimensa. Antonius onnistuikin tavalla tahi toisella jäähdyttämään hänen intonsa ja lamauttamaan hänen tarmonsa. Itse hän tahtoi nyt poistua julkisesta elämästä ja asettua johonkin sellaiseen kaupunkiin kuin Ateena, jossa hän voisi elää yksityisenä kansalaisena, huomiota herättämättä. Hän oli täysin tietoinen Kleopatran ylenkatseesta ja ajatteli, että eiköhän olisi ajanoloon parasta, jos hän nyt jättäisi Kleopatran yksikseen. Hän näyttää joka tapauksessa hartaasti toivoneen, ettei Kleopatra odottaisi hänen antautuvan enää mihinkään seikkailuihin — asia, josta heidän on täytynyt olla täydellisesti samaa mieltä, sillä Kleopatra ei ole enää voinut uskoa hänelle mitään. Hänen poikansa Caesarion oli juuri mieheksi tulossa ja vastaisi nuoruutensa voimassa sataa veltostunutta Antoniusta.

Eräs odottamaton tapaus keskeytti kuitenkin hänen suunnitelmansa, ja huono onni näytti jälleen alkavan seurata hänen askeleitaan. Petran läheisyydessä majailevat nabathealaiset arabialaiset, jotka olivat huonoissa väleissä egyptiläisten kanssa, hyökkäsivät Suezin uusille telakoille, karkoittivat varusväen ja polttivat ensimmäiset Välimerestä maitse kiskotut kaleerit samoin kuin ne, jotka olivat parhaillaan rakenteilla. Kleopatra ei voinut lähettää sinne riittävästi väkeä telakoiden suojaksi, minkä tähden hänen oli luovuttava suuresta yrityksestään.

Pian sen jälkeen saapui itse Canidius Aleksandriaan nähtävästi ilmoittamaan Antoniuksen joukkojen antautuneen kaikkialla Octavianukselle, ja ettei Antoniuksella ollut enää jäljellä muuta kuin Egypti ja sen armeija. Antoniuksen olisi nyt pitänyt silloisten kunnialakien mukaan välttämättä surmata itsensä, mutta hänen mielessään oli syntynyt eräs uusi ajatus, joka viehätti hänen tunteellista näyttelijäluonnettaan. Hän ei kuolisi, vaan eläisi Ateenan Timonin lailla koko ihmiskunnan vihollisena. Hän rakentaisi itselleen pienen talon, jonka seiniä meren vellovat laineet huuhtelisivat, ja siellä hän viettäisi yksinäisyydessä elämänsä loppupäivät, kaikkia uhmaten. Isossa satamassa oli aivan Antirrhodoksen saaren länsipuolella Forumin ja Neptunuksen temppelin läheisyydessä noin kolmensadan metrin pituinen ulkoneva laituri tahi aallonmurtaja [Minun käsittääkseni sitä ei ole voitu alkaa rakentaa tähän aikaan, vaikka Plutarkhos sanookin niin. On paljoa todennäköisempää, että se oli jo olemassa.], joka ei näytä olleen suuruudestaan huolimatta siihen aikaan käytännössä. Antoniuksen päähän pälkähti nyt panna se kuntoon ja rakentaa pieni huvila sen kärkeen, jossa hän sitten eläisi yksinäisyydessä. Kleopatralla oli liian paljon muita huolia välittääkseen miehensä päähänpistoista. Hän näyttää päinvastoin rohkaisseen häntä kuin lasta ja rakennuttaneen yllämainitulle paikalle pienen näppärän huvilan, jolle hän antoi Antoniuksen ihmisvihaajaihanteen kunniaksi nimen Timonium. On kuin hän olisi nyt tyyten vieraantunut Antoniuksesta, joka oli puolestaan epäilemättä iloinen päästessään rauhaan hänen vihaisilta silmäyksiltään ja myrkyllisiltä sanoiltaan. Uudesta asunnostaan hän saattoi nähdä Kleopatran palatsin, ja illoin ovat Lochias-niemeltä ja sataman ympäriltä pilkoittavat kirkkaat valot ja Pharoksen mahtava roihu tummaan veteen tähtien keralla kuvastuessaan varmaankin olleet kyllin romanttinen näky kenelle hyvänsä haaveilijalle. Päivällä hän saattoi seurata tulevien ja menevien alusten liikehtimistä satamassa, ja Kleopatran toimeliaiden ja levottomien aleksandrialaisten melu ja hyörinä, joka kantautui matalana kohinana kaupungilta, antoi pätevän pohjan hänen timoninkirouksilleen.

Kuuluisa Timon, minun lienee ehkä tarpeetonta kertoa, oli Ateenan kansalainen, joka eli Peloponnesolaissodan aikana ja esiintyi Aristofaneen ja Platonin komedioissa. Hän inhosi sydämestään kaikkia ihmisiä ja seurusteli vain kahden henkilön kanssa. Toinen oli Alkibiades, jota hän kunnioitti sentähden, että Alkibiades oli todennäköisesti tuottava paljon harmia Ateenalle, ja toinen Apemantus, joka oli hänkin vakaumuksesta ihmisvihaaja. Kun Timon ja Apemantus istuivat kerran kahdenkesken viiniä maistellen, huomautti jälkimmäinen: »Rattoisaa, vai mitä, Timon?», tahtoen osoittaa, kuinka suuriarvoisena hän piti sitä seikkaa, ettei hänen vihatuista kanssaihmisistään ollut muita saapuvilla. »Rattoisaa kyllä», vastasi Timon, »ellet sinä olisi täällä». Erään toisen kerran Timon nousi julkisessa kansankokouksessa puhujan paikalle ja lausui: »Ateenan miehet! Minulla on pieni maatilkku ja siellä viikunapuu, jonka oksiin monet kansalaiset ovat suvainneet hirttäytyä, ja koska olen nyt päättänyt rakentaa sinne talon, niin tahdon ilmoittaa tässä julkisesti, että kaikki ne, joiden tekee mieli, voivat nyt mennä sinne hirttäytymään, ennenkuin kaadan puun». Ennen kuolemaansa hän sepitti kaksi hautakirjoitusta, joista toinen kuului:

    »Tässä lepää Timon, ihmisvihaaja.
    Mene ja herjaa minua, muukalainen — mene!»

Toinen, joka hakattiin hänen hautakiveensä, kuului:

    »Vaivalloisesta elämästä vapaana mä lepään tässä.
    Älä kysy nimeäni, vaan ota kiroukseni ja mene».

Sellainen oli mies, jota Antoniuksen nyt teki mieli jäljitellä, ja sortunut autocrator saa nyt jäädä toistaiseksi rauhaan kolkkoon yksinäisyyteensä, sillä aikaa kuin seuraamme Kleopatran kiihkeää kamppailua valtaistuimensa puolesta. Kuningattaren toiminta kohdistui nyt kiireellisten ja tärkeiden asioiden järjestämiseen. Hän lähetti lähetystöjä naapurivaltakuntiin vahvistamaan entisiä ystävyyssuhteita; Aleksandriaa ja Egyptiä oli hallittava äärimmäisen ankarasti, ettei mitään kapinoita tahi mellakoita puhkeaisi näinä kohtalokkaina päivinä; ja samalla oli alamaisten maksettava raskaita veroja, jotta kuningattarella olisi rahaa hankkeisiinsa. Hallitsemisen on täytynyt olla hyvin työlästä ja huolekasta, ja pelko lähestyvästä tilinteosta Octavianuksen kanssa synkensi kaiken kuin ukkospilvi. Oli aivan varmaa, että Octavianus hyökkäisi piakkoin Egyptiin, vaikka se ei käynytkään juuri nyt, pääasiallisesti rahapulan takia, päinsä. Ateenassa vierailtuaan hän oli mennyt Vähään-Aasiaan, josta hänen piti edetä Syyrian halki Egyptiin, heti kuin hän oli saanut tarpeeksi rahaa.

Judean kuningas Herodes näyttää saapuneen vuoden 31 e.Kr. lopulla Aleksandriaan neuvottelemaan tilanteesta Antoniuksen kanssa, joka oli hänen entinen ystävänsä ja suojelijansa. Hänen vastenmielisyytensä Kleopatraa kohtaan ja hänen aikeensa murhata kuningatar tämän ollessa kotimatkalla hänen maansa halki lienevät vielä lukijan muistissa. Lausuttuaan nyt kuningattarelle tavanomaiset kohteliaisuudet hän näyttää ryhtyneen vakaviin keskusteluihin Antoniuksen kanssa, jota hän ehkä kävi tapaamassa tämän erakkomajassa meren äärellä. Josephus kertoo hänen yllyttäneen kukistunutta triumviriä toimittamaan Kleopatran hengiltä ja selittäneen, että hän vain siten saattoi toivoa Octavianuksen säästävän hänen henkensä. Antonius ei ollut kuitenkaan halukas mihinkään sellaiseen, sillä hän ei tahtonut ostaa vapauttaan vaimonsa hengellä, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä lähestyvästä tuomiosta. Herodes halusi tietysti Egyptin hurmaavan kuningattaren katoavan ainiaaksi näköpiiristä, koska Kleopatra saattaisi voittaa Octavianuksen myötätunnon ja voisi saada pitää egyptiläiset ja syyrialaiset alueensa, missä tapauksessa Judea ei pääsisikään hänen hankalasta ja vaativaisesta naapuruudestaan. Mutta kun hän ei saanut Antoniusta suostumaan, palasi hän Jerusalemiin ja purjehti pian sen jälkeen Rhodokseen osoittamaan Octavianukselle kunnioitustaan. Antonius lähetti siitä kuullessaan erään Alexis Laodicealaisen hänen jälkeensä pyytämään, ettei Herodes hylkäisi hänen asiaansa. Tämä Alexis oli ollut tärkein välittäjä, kun Antoniusta suostuteltiin eroamaan Octaviasta, ja Kleopatra oli usein käyttänyt hänen apuaan saadakseen Antoniuksen tekemään jotakin, josta Antonius itse oli epäröivällä kannalla. Mutta nyt hän petti sekä Kleopatran että Antoniuksen osoittaman luottamuksen, sillä hän ei palannutkaan Herodeen hovista Egyptiin, vaan lähti tarjoamaan palvelustaan Octavianukselle. Octavian kostonhimoinen veli ei ollut kuitenkaan unohtanut hänen osaansa avioerojutussa, ja hänet surmattiin tutkinnotta ja tuomiotta petturuutensa palkinnoksi. Herodes taas onnistui lepyttämään voittajan sanomalla avoimesti olleensa Antoniuksen ystävä, mutta että hän oli nyt valmis tarjoamaan alamaista kuuliaisuuttaan toisille. Siten hän sai pitää valtaistuimensa, vaikka melkein kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat, jotka olivat auttaneet Antoniusta, eroitettiin.

Helmikuun alkupuolella 30 e.Kr. Octavianus palasi Italiaan rauhoittamaan hajaantuneita joukkojaan, joiden keskuudessa oli sattunut levottomuuksia sen johdosta, ettei hän kyennyt maksamaan sotureiden palkkoja. Hän viipyi siellä kuukauden verran ja purjehti maaliskuun alussa takaisin Vähään-Aasiaan. Dion sanoo, että hänen Rooman matkastaan ja Vähään-Aasiaan paluustaan kuultiin Aleksandriassa samalla kertaa, todennäköisesti vasta huhtikuussa, mutta minusta tuntuu uskomattomalta, että tieto hänen aikaisemmasta matkastaan olisi viipynyt niin kauan. Joitakin huhuja hänen paluustaan on täytynyt kulkeutua Kleopatran kuuluviin maaliskuun kuluessa.

Uutinen tästä viivytyksestä sai toivon jälleen elpymään, ja kuningatar päätti hyötyä tästä kallisarvoisesta odotusajan pidennyksestä mahdollisimman paljon. Muistettaneen, että hänen poikansa oli syntynyt, ellen erehdy, heinäkuun alussa 47 e.Kr., mutta hiukan myöhemmin lisättiin kalenteriin noin kahdeksankymmentä päivää virheellisyyksien poistamiseksi, niin että pojan syntymäpäivän todellinen vuosipäivä tuli olemaan huhtikuun keskipaikkeilla. [Tämä syntymäpäiväjuhla, jota nyt vietettiin, ei ole minun mielestäni voinut olla myöhemmin kuin huhtikuun keskivaiheilla, minkä tähden Caesarion ei ole liioin voinut syntyä myöhemmin kuin heinäkuun alussa, seikka, joka pidentää Julius Caesarin Egyptissä oloa, kuten olemme aikaisemmin osoittaneet. Se mielipide näyttää aina olleen yleinen, että tätä syntymäpäivää vietettiin poliittisista syistä aikaisemmin kuin muulloin, mutta päivämäärä oli oikea, kuten saamme nähdä.] Tänä vuonna, 30 e.Kr. hän täytti seitsemäntoista, ja syntymäpäivän viettoon alettiin valmistautua siihen aikaan, jolloin Octavianuksen otaksuttiin vielä olevan Roomassa rauhoittamassa tyytymättömiä joukkojaan. Kleopatra päätti sentähden viettää päivän suurella loistolla ja tehostaa sen merkitystä ja juhlallisuutta kuuluttamalla julkisesti, että Caesarion oli nyt täysi-ikäinen. Oliko seitsemästoista syntymäpäivä sitten tavallisesti se ikävuosi, jolloin Egyptin hallitsijan katsottiin tulleen täysi-ikäiseksi, ei voitane varmuudella sanoa, mutta se taas on varmaa, että tuon ikärajan saavuttaminen siirrettiin vain aniharvoin, jos milloinkaan, myöhemmäksi. Kleopatra näyttää halunneen tehdä suuren asian tästä poikansa täysi-ikäiseksi tulemisesta, joka oli osoittava aleksandrialaisille, kuten Dion sanoo, »että heillä oli nyt mies kuninkaana». Kansa sai ajatella, jos niin halusi, että hän itse oli kukistunut ja tuomionsa saanut nainen, mutta tästä alkaen sillä oli mies johtajanaan, jumalallisen Julius Caesarin poika, jonka oikeuksien puolesta hän oli taistellut hänen lapsena ollessaan, mutta joka kykeni tästä lähtien pitämään itse puolensa. Hänen pojallaan olisi joka tapauksessa, kävipä hänelle itselleen kuinka hyvänsä, paremmat mahdollisuudet säilyttää valtaistuimensa, jos hänet asetettaisiin täysikasvuisena miehenä sille lujasti istumaan. Hän itse voisi tulevaisuudessa työskennellä kuin kulissien takana, ja hänen poikansa jatkaisi sitä suurta työtä, jonka hän oli koettanut saada valmiiksi.

Kun Antonius sai erakkomajassaan kuulla tekeillä olevasta juhlasta, näyttää hän käyneen hyvin levottomaksi. Caesarion ja hänen oikeutensa olivat olleet suurena syynä hänen kukistumiseensa, ja hänen on täytynyt jonkin verran säikähtää kuningattaren häikäilemättömyyttä, josta Octavianus saisi uutta närkästymisen aihetta. Aleksandriassa valmistauduttiin nyt viettämään mitä loistavimmin Octavianuksen kilpailijan, Julius Caesarin vallan ja omaisuuden vaatijan, täysi-ikäiseksi tuloa. Oliko tämä toimenpide ovelaa politiikkaa, vai röyhkeää uhmailua? Hän näyttää havahtuneen toimettomuudestaan pienen Timoniuminsa yksinäisyydessä ja lähteneen keskustelemaan kuningattaren kanssa, saaden todennäköisesti hänen puheistaan sen käsityksen, että hänen vaimonsa tahtoi nyt luovuttaa valtansa suureksi osaksi poikansa käsiin, uskoa nuoruuden tarmolle tehtävän, jota keski-ikä ei ollut kyennyt suorittamaan. Toimenpiteen tämä puoli viehätti häntä, ja hän päätti menetellä samoin, antaa nuoremman polven edustaa häntä tästä lähtien. Hänen ja Fulvian poika Antyllus, joka oli Caesarionia ehkä noin vuotta nuorempi, oli myös Aleksandrian palatsissa, ja Antonius sopi Kleopatran kanssa, että molemmat nuorukaiset julistettaisiin yhdessä täysi-ikäisiksi (ephebi), minkä jälkeen Antyllus saisi esiintyä täysikasvuisen roomalaisen puvussa. Kleopatra näyttää samalla kehoittaneen miestään luopumaan naurettavasta eristäytymisestään ja joko auttamaan puolustussuunnitelmien laadinnassa tahi kerta kaikkiaan poistumaan Egyptistä. Antonius oli jo ehtinyt sydämestään kyllästyä yksinäisyyteensä ja luopui ilolla Timonin osastaan. Hän muutti takaisin palatsiin, ja sekä hän että Kleopatra tekivät joitakin yrityksiä entisten suhteiden palauttamiseksi. Heidän tiensä olivat kuitenkin jo liian kaukana toisistaan voidakseen enää millään tavalla yhtyä. Yksinäisyydessään Antonius oli miettinyt kärsimiään luuloteltuja vääryyksiä ja suhtautui nyt vaimoonsa epäluuloisesti, ja mitä taas Kleopatraan tuli, ei hän hyväksynyt miestään enää vertaisekseen, vaan piti häntä oliona, joka ei ansainnut muuta kuin ylenkatsetta, vaikka häntä täytyi hiukan sääliäkin.

Syntymäpäiväjuhlallisuudet vietettiin mitä suurimmalla loistolla, ja koko kaupunki juhli ja huvitteli monta päivää. Lähestyvää myrskyä ei muistellut kukaan, ja Aleksandriaan niinä päivinä saapuneen vieraan olisi ollut todella vaikeata uskoa tulleensa kaupunkiin, jonka hallitsijat olivat juuri kärsineet raskaan tappion sodassa vihollista vastaan, tämän vihollisen valmistautuessa parhaillaan hyökkäämään heidän omaan maahansa, Egyptiin. Kleopatraa ei voitu saada myöntämään, että peli oli menetetty, vaan hän esiintyi murheistaan ja raskaasta huolitaakastaan huolimatta niin hilpeänä ja toivehikkaana, että sen olisi pitänyt herättää kaikkien historioitsijain ihailua. Antoniukseen tilanne vaikutti sitävastoin peräti turmiollisesti, sillä päästyään syntymäpäiväjuhlissa jälleen rajun elämän makuun hän päätti elää loppuelämänsä hillittömästi huvitellen. Kutsuen koolle »Verrattomat eläjät», juomakerhon, jonka hän oli perustanut joitakin vuosia sitten, hän kehoitti sen jäseniä kirjoittautumaan erääseen uuteen seuraan, jolle hän antoi nimen Synapothanoumenoi, »Kuolkaamme yhdessä». »Syökäämme, juokaamme ja iloitkaamme, sillä huomenna kuolemme», on varmaankin ollut hänen tunnuslauseensa, ja hän näyttää eläytyneen tähän uuteen päähänpistoonsa yhtä hetkellisen syvällisesti, kuin Timonin osaansakin. Voimatta enää esiintyi koko maailmalle Bacchuksen tahi Herkuleen kiitollisessa osassa, hän näytteli nyt kuulijakunnalle, jonka hän oli itse valikoinut, ja esiintyi palatsin saleissa poikamaisen ylimielisesti, jylhästi, mutta ei vilpittömässä mielessä huvittelijana, joka juhli hyvän ystävänsä Kuoleman keralla. Hän ei aikonutkaan kuolla, vaan toivoi saavansa siirtyä, kuten entinen virkaveljensä Lepidus, kolmas triumviri, häiriintymättömän yksityiselämän rauhaan, mutta tilanne, johon hän huomasi nyt joutuneensa, oli niin eriskummallinen, ettei tämä »jättiläismäinen lapsi» voinut olla käyttämättä sitä jollakin tavalla hyväkseen. Hänhän oli kuin valtiovanki, joka oli lähetetty takuuta vastaan takaisin kotinsa ylellisyyteen.

Kleopatra taas oli ottanut kaikki mahdollisuudet huomioon ja valmistautunut niiden varalle, ja toivoessaan voivansa selviytyä jollakin tavalla pulastaan hän ei unohtanut kuolemaakaan, joka saattoi tulla hänen kohtalokseen. Aleksandriassa saatiin pian kuulla, että Octavianus oli palannut Vähään-Aasiaan, ja Kleopatran on täytynyt silloin tuntea, että hänen mahdollisuutensa selviytyä vaikeuksista onnellisesti olivat hyvin pienet. Hän alkoi sentähden kerätä innokkaasti kaikenlaisia myrkkyjä ja kävi usein vankiloissa kokeilemassa kuolemaantuomituilla vangeilla. Hän seurasi jännittyneesti eri myrkkyjä saaneiden vankien kuolinkamppailua, hylkäsi ne, jotka tuottivat tuskia ja aiheuttivat suonenvetoa, ja kokeili edelleen sellaisilla, jotka näyttivät tekevän elämästä erkanemisen helpoksi. Hän kokeili myös myrkyllisillä käärmeillä, joiden annettiin purra sekä eläimiä että ihmisiä, ja Plutarkhos sanoo »hänen tulleen siihen vakaumukseen, ettei mitään myrkkyä voitu verrata kyykäärmeen puremaan, joka ei aiheuttanut suonenvetoa eikä tuskia, vaan vaivutti raskaaseen uneen, joka syveni vähitellen tajuttomuudeksi. Kasvot hikoilivat heikosti, tietoisuus hävisi vähitellen, eikä uhri tuntenut nähtävästi mitään tuskia, vaan näytti vain silloin vaivautuneelta, kun häntä koetettiin ravistaa hereille, kuten henkilö, joka nukkuu sikeää unta». Hän päätti surmata itsensä tällä tavalla pahimmassa tapauksessa, ja kun tämä kysymys oli ratkaistu, kohdisti hän jälleen koko huomionsa tilanteeseen.

Octavianus oli edennyt toukokuussa Syyriaan, jonne varusväeksi jätetyt joukot olivat kaikki antautuneet. Hän lähetti Cornelius Galluksen Afrikkaan ottamaan siellä antautuneet legioonat komentoonsa, ja tämä armeija oli nyt miehittänyt Paraetoniuminkin, jossa Antonius oli viipynyt jonkin aikaa pakonsa jälkeen. Aleksandriassa ei tiedetty vielä mitään tämän rajavarustuksen joutumisesta vihollisen käsiin, mutta uutinen Octavianuksen tulosta Syyriaan oli jo levinnyt kaupungille ja aiheuttanut varmaankin suurta hämminkiä. Kleopatra teki sen johdosta sankarillisen ja ylevän päätöksen. Hän lähetti toukokuun lopulla Caesarionin kasvattajansa Rhodonin keralla Niiliä ylös Koptokseen [Petran arabialaisten vihamielisyyttä ajatellen ei ole todennäköistä, että hänet olisi lähetetty sinne meritse Suezista, mitä tietä kauppiaatkin käyttivät vain harvoin] ja sieltä edelleen erämaan poikki Berenicen satamaan, johon oli niin monta laivaa, kuin hän sai koolle, määrätty odottamaan häntä. Nuori Caesar näyttää saaneen mukaansa suuren rahasumman ja matkustaneen melko loisteliaasti. Hänen odotettiin saapuvan Bereniceen kesäkuun lopulla, ja kun Indiaan menevät kauppiaat lähtisivät heinäkuun puolivälissä pitkälle matkalleen, purjehtisi hänkin tuohon kaukaiseen maahan päästäkseen siellä Hindustanin kuninkaan ystäväksi, jolloin hän ehkä onnistuisi yhdistämään idän kansat siihen suureen liittoon, josta Kleopatra oli niin usein unelmoinut. Itse hän päätti jäädä Aleksandriaan neuvotellakseen ensin Octavianuksen kanssa, saisiko hän pitää valtaistuimensa, ja taistellakseen sitten loppuun saakka, jos se uhattaisiin riistää häneltä. Hän ei ajatellutkaan pakoa [hänen sanotaan kuollessaan katuneen, ettei hän paennut], ja vaikka hän ryhtyikin poikansa turvallisuutta ajatellen huolestuneen äidin hellyydellä näihin vaarallisiin toimenpiteisiin, ei hänelle näytä johtuneen mieleenkään seurata häntä itään, josta hän olisi voinut odottaa löytävänsä ainakin väliaikaisen turvapaikan. Caesarionista eroamisen on täytynyt olla hänen onnettoman elämänsä raskaimpia hetkiä. Hänen turvallisuutensa ja hänen oikeuksiensa puolesta Kleopatra oli taistellut seitsemäntoista vuotta, ja nyt hänen täytyi lähettää hänet Indian kävijöiden mukana vaarallisen meren poikki vieraisiin maihin pelastaakseen hänet voittoisan kilpailijansa Octavianuksen käsistä hänen itsensä jäädessä torjumaan vihollista ja taistelemaan heidän yhteisen valtaistuimensa puolesta. Pojan isän Julius Caesarin muisto nousi varmaankin jälleen hänen mieleensä näinä murheenpäivinä, ja hän katseli usein hänen kuviaan ja luki uudelleen häneltä saamiaan kirjeitä. Ja lähettäessään nyt nuoren Caesarin tälle pitkälle matkalle noihin vieraisiin maihin, jotka olivat aina herättäneet hänen isässään mitä suurinta mielenkiintoa, hän ei ole voinut olla pyytämättä apua siltä, jota koko roomalainen maailma palvoi Divus Caesarina, vaan on tuskassaan ja murheessaan rukoillut häntä kiiruhtamaan ainoan poikansa ja maallisen perillisensä avuksi.

XIX. EGYPTIN VALTAUS JA ANTONIUKSEN KUOLEMA

Historioitsijasta täytyy tuntua jonkin verran vastenmieliseltä ryhtyä turmelemaan sitä romanttista tarinaa, joka kertoo Antoniuksen ja Kleopatran välillä tähän aikaan vallinneesta hellästä suhteesta, mutta muu ei auta, sillä ei voida kieltää, etteivätkö he olleet nyt päättäneet elää erossa toisistaan. Samoin ei näytä olevan mitään epäilystä siitä, etteivätkö he suhtautuneet toisiinsa kylmästi ja epäluuloisesti. Antonius oli elänyt niin kauan yksin Timoniumissaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä vaimonsa suunnitelmien kanssa, ja minä puolestani en löydä merkkiäkään siitä romanttisesta käsikädessä kuolemaan menosta, jota on totuttu pitämään heidän traagillisen tarinansa loistavana loppuna. Sen sijalle tahtoisin asettaa tuon pikku kuningattaren yksinäisen ja sankarillisen taistelun kohtaloaan vastaan, taistelun, jonka täytyy herättää kaikkien ihailua. Kun hänen miehensä oli pettänyt niin täydellisesti kaikki hänen toiveensa, näyttää maan hallitsemisen ja puolustuksen järjestämisen koko taakka joutuneen hänen hartioilleen. Hänen on täytynyt olla yötä päivää hirveässä levottomuudessa, alituisena painajaisena ajatus kohtalosta, jota hän jo odotti, mutta siitä huolimatta hän osoitti lannistumatonta rohkeutta, ei ollut konsanaan epäröivällä kannalla taisteluun nähden eikä poikennut kertaakaan omaan ja sukunsa suuruuteen tähtäävän kunnianhimonsa viitoittamalta tieltä, jota minun mielestäni tuskin voitaneen eroittaa hänen todellisista velvollisuuksistaan maataan kohtaan.

Kun Octavianus valmistautui kesäkuussa 30 e.Kr. samoamaan Syyriasta Egyptiin, koettivat sekä Kleopatra että Antonius ryhtyä neuvotteluihin hänen kanssaan. He lähettivät erään Euphronius-nimisen kreikkalaisen, nuorempien prinssien entisen opettajan, esittämään hänelle asiaansa. Kleopatra ilmoitti antautuvansa sillä ehdolla, että Caesarion saisi pitää valtaistuimensa, mutta Antonius ei pyytänyt muuta kuin saada elää yksityishenkilönä joko Aleksandriassa tahi Ateenassa. Kleopatra lähetti tämän lähetystön mukana kruununsa, valtikkansa ja juhlavaununsa siinä toivossa, että Octavianus antaisi ne takaisin, ellei hänelle itselleen, niin ainakin hänen pojalleen. Asia ei kuitenkaan onnistunut aivan niin, kuin oli ajateltu. Octavianus ei tahtonut kuulla mistään myönnytyksistä Antoniuksen suhteen, mutta Kleopatralle hän ilmoitti salaisesti erään Thyrsus-nimisen vapautettunsa välityksellä, että hän suhtautui kuningattareen suosiollisesti ja oli taipuvainen jättämään Egyptin rauhaan, jos kuningatar järjestäisi niin, että Antonius kuolisi. Todellisuudessa Octavianus ei aikonut säästää Kleopatraa sen paremmin kuin muitakaan, vaan teki tämän ehdotuksen vain saadakseen hänet petetyksi. Hän näyttää ajatelleen kaikki valmiiksi. Antonius murhattaisiin tahi pakotettaisiin päättämään itse päivänsä, koska oli kiusallista tuomita hänet kuolemaan ja teloittaa hänet julkisesti. Caesarion, hänen kilpailijansa, tulisi myös saamaan väkivaltaisen lopun. Kleopatra koetettaisiin saada elävänä vangiksi, niin että Octavianus voisi näytellä häntä triumfissaan, minkä jälkeen hänet lähetettäisiin maanpakoon, ja hän, Octavianus, anastaisi hänen alueensa ja maksaisi joukkonsa saadulla saaliilla. Hänen myöhempi käytöksensä kuningatarta kohtaan perustuu, kuten saamme nähdä, joka suhteessa tähän kiihkeään haluun saada hänet elävänä käsiinsä, mutta Antoniusta kohtaan hän oli loppuun asti leppymättömän vihamielinen.

Vapautettu Thyrsus oli neuvokas ja ymmärtäväinen mies, joka osasi laatia Kleopatralle niin sulavat puheet, että tilanne tuli kaikinpuolin pohdituksi. Kuningatar pyrki hinnalla millä hyvänsä säilyttämään valtaistuimensa ja kykeni maksamaan Octavianukselle samalla rahalla. Hän tahtoi johtaa Octavianuksen harhaan ja uskotella luottavansa hänen sanoihinsa. Hän osoitti suurta huomaavaisuutta Thyrsusta kohtaan, kohteli häntä kunnioittavasti ja neuvotteli usein hänen kanssaan. Antonius, jonka ei sallittu olla näissä salaisissa neuvotteluissa saapuvilla, kävi päivä päivältä kiukkuisemmaksi ja epäluuloisemmaksi. Ei ole todennäköistä, että Kleopatra olisi suostunut hänen murhaamisestaan tehtyyn ehdotukseen, mutta tilanne oli sellainen, ettei ajatus hänen mahdollisesta itsemurhastaan ole voinut olla hänelle kovinkaan vastenmielinen. Uskallan sanoa hänen neuvotelleen täysin avomielisesti Thyrsuksen kanssa, millä tavalla Antoniusta olisi paras muistuttaa kunnian vaatimuksista. Dion Cassius sanoo Octavianuksen lähettäneen Kleopatralle hellempiäkin terveisiä, mutta se on todennäköisesti perätöntä, vaikka Thyrsus on kyllä voinut vihjaista, että kuningattaren sankarillinen suhtautuminen vastoinkäymisiinsä oli liikuttanut hänen herraansa, joka halusi sentähden voittaa hänen myötätuntonsa. Antonius sai mahdollisesti kuulla jotakin sellaista heidän neuvotteluistaan, ja vapautetun luottamuksellinen suhtautuminen kuningattareen teki hänet ehkä mustasukkaiseksi, koska hän kävi entistä epäluuloisemmaksi ja näyttää käyttäytyneen, ikäänkuin olisi ollut raivosta räjähtämäisillään. Hän usutti äkkiä väkensä Thyrsuksen kimppuun, ruoskitti häntä, lähetti hänet takaisin Octavianuksen luo ja selosti mukaan panemassaan kirjeessä tekonsa. »Miehen utelias ja tunkeileva käytös suututti minua», hän kirjoitti, »eikä minun asemassani olla juuri kärsivällisiä. Mutta jos menettelyni loukkaa sinua, niin onhan sinulla vapautettuni Hipparkos luonasi. Hirtä hänet ja ruoski häntä, niin olemme selvät». Hipparkos oli todennäköisesti karannut Octavianuksen puolelle, niin että Thyrsuksen ruoskittamisessa ja ehdotetussa hyvityksessä oli hitunen jylhää huumoria, joka näyttää miellyttäneen Kleopatraa. Antoniuksen osoittama rohkeus se ilahdutti häntä kaikista enimmän, ja hän alkoi heti kohdella miestään kunnioittavammin, koska tämä kykeni vielä, kuten hän nyt näki, esiintymään miehekkäästi ja kuninkaallisesti. Plutarkhos kertoo Kleopatran suhtautuneen häneen nyt hyvin huomaavaisesti ja rohkaisseen häntä kaikin tavoin karkoittaakseen hänen aivan aiheettomat epäluulonsa, ja tämä muutos näyttää antaneen Antoniukselle uutta rohkeutta, innostaneen häntä käyttäytymään uljaasti ja ryhdikkäästi ja poistaneen velttouden, joka oli ollut viime aikoina niin silmäänpistävä. Kleopatra näyttää tahtoneen osoittaa hänelle, ettei hänellä ollut minkäänlaista petosta mielessä, ja saada hänet ymmärtämään, kuinka hän todellisuudessa suhtautui Octavianukseen. Kleopatran omaa syntymäpäivää oli vietetty talvella hyvin vaatimattomasti, mutta kun Antoniuksen syntymäpäivä tuli — hän oli syntynyt kesällä — toimeenpani hän loistavan juhlan ja antoi runsaita lahjoja kaikille, jotka olivat nauttineet hänen vieraanvaraisuudestaan. Oli kuin hän olisi tahtonut kaikkien tietävän, että hän seisoisi Antoniuksen vierellä loppuun saakka, jos Antonius käyttäytyisi miehen lailla ja menisi tähän viimeiseen taisteluun siinä seikkailunhengessä, joka oli ollut hänelle itselleen aina ominaista, samoin kuin senkin, että Antoniuksen oli poistuttava hänen tieltään, ellei hän rohkenisi tarttua miekkaansa ja koettaa onneaan. Thyrsuksen ruoskimisesta oli siis seurauksena väliaikainen sovinto aviopuolisoiden kesken [Plutarkhos näyttää olleen selvästi siinä käsityksessä], ja Antonius toimi jonkin aikaa voimansa päivistä muistuttavalla tarmolla ja rohkeudella.

Kuullessaan Cornelius Galluksen armeijan olevan matkalla Cyrenaican, nykyisen Tripoliksen läpi Egyptin länsirajaa kohti hän otti joitakin laivoja mukaansa ja kiiruhti Paraetoniumiin järjestämään puolustusta tehokkaaksi. Mutta kun hän maihin noustuaan lähestyi varustuksen muureja ja vaati päällikköä puheilleen, alettiin sisäpuolella puhaltaa torviin niin kovasti, että hänen äänensä hukkui kokonaan. Joidenkin minuuttien kuluttua varusväki teki hyökkäyksen, ajoi hänet ja hänen miehensä takaisin satamaan, sytytti joitakin hänen laivojaan tuleen ja karkoitti hänet merelle. Aleksandriaan palattuaan hän sai kuulla, että Octavianus lähestyi Pelusiumia, Egyptin itärajalla olevaa linnoitusta, jonka päällikkönä oli Seleukos-niminen upseeri, ja pian sen jälkeen saapui uutinen, että linnoitus oli antautunut.

Antonius, jonka hermot olivat jännityksestä varmaankin aivan pilalla, syytti silloin raivoisasti Kleopatraa, että Kleopatra oli pettänyt hänet antamalla Seleukokselle salaisen määräyksen luovuttaa linnoituksen Octavianukselle lähestyvän vihollisen lepyttämiseksi. Kleopatra kielsi sen jyrkästi ja todistaakseen sanansa hän vangitutti Seleukoksen vaimon ja lapset ja luovutti heidät miehelleen, joka sai surmauttaa heidät siinä tapauksessa, että hänen todistettiin olleen salaisessa yhteydessä petturin kanssa [Dion Cassius sanoo Kleopatran koettaneen vehkeillä Octavianuksen hyväksi, mutta syytös on aivan aiheeton ja ilmeisesti sellainen, jolla koetetaan halventaa vihattua vastustajaa], teko, joka näyttää todistavan täydellisesti hänen viattomuutensa.

Epäluulot masensivat kuitenkin jälleen Antoniuksen mielen ja karkoittivat vaisusti lepattavan rohkeuden hänen sydämestään. Epätoivoisena ja hätääntyneenä hän lähetti Euphroniuksen toistamiseen Octavianuksen puheille, nyt yhdessä poikansa Antylluksen kanssa, ja pani heidän mukaansa suuren rahasumman, toivoen saavansa vihamiehensä sillä lepytetyksi. Octavianus otti rahat, mutta ei ollut kuulevinaankaan Antylluksen anomuksia isänsä puolesta. Kaiken tämän on täytynyt olla Kleopatrasta mitä vastenmielisintä, sillä tuskin hän on voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi alentua sellaiseen halpamaisuuteen ja raukkamaisuuteen, että koetti päästä vihollisestaan kullalla — kullalla, joka kuului, se muistettakoon, hänen vaimolleen. Hänen hämmästyksensä ja mielipahansa eivät supistuneet kuitenkaan vain siihen, vaan hän sai vielä tietää, että Antonius oli kaiken lisäksi lähettänyt erään Turullius-nimisen entisen senaattorin kahleissa Octavianukselle. Turullius oli Julius Caesarin murhaajia ja ainoa, joka oli heistä vielä elossa, sillä kaikki muut olivat kuolleet kuin kostavan sallimuksen vainoamina. Hän oli nyt joutunut Antoniuksen käsiin, ja koska Kleopatran poika oli Julius Caesarin perillinen, olisi mies pitänyt luovuttaa kuningattarelle rangaistavaksi. Mutta Antonius oli lähettänyt hänet sen sijaan Octavianukselle tavalla, jota ei voitu muuten tulkita, kuin että hän tunnusti Octavianuksen diktaattorin edustajaksi. Octavianus surmautti heti Turulliuksen ja suoritti siten sen, mitä kosto murhatun Caesarin puolesta oli ollut vielä vailla, mutta Antoniuksesta hän ei välittänyt sen vertaa, että olisi edes ilmoittanut saaneensa vangin huostaansa. Kun armahduksesta ei kuulunut mitään, näyttää Antonius ajatelleen jonkin aikaa pakoa Espanjaan tahi johonkin toiseen maahan, jossa hän voisi piilotella tahi käydä sissisotaa, kunnes muutos Rooman asioissa antaisi hänelle tilaisuuden ilmestyä jälleen näyttämölle, mutta Kleopatra, joka oli nyt päättänyt puolustaa pääkaupunkiaan, vaikutti sankarillisella esimerkillään niin paljon, että hänen jalommat luonteenominaisuutensa pääsivät lopulta voitolle, ja hän rohkaisi mielensä vielä kerran seisoakseen kuningattaren vierellä loppuun saakka. Heidän tilanteensa oli kyllä vaikea, mutta ei epätoivoinen. Aleksandria oli lujasti linnoitettu kaupunki. Ne neljä roomalaista legioonaa, jotka oli jätetty Egyptiin sotanäyttämön ollessa Kreikassa, olivat vielä siellä samoin kuin makedonialaiset henkivartiajoukotkin. Egyptiläisiä joukkoja oli epäilemättä myös verraten paljon muurien sisäpuolella ja satamassa oli Actiumista paennut laivasto ja paljon muitakin sotalaivoja. Kaupungissa oli siis peloittava sotavoima valmiina puolustukseen, ja rajattomasti rikas Egypti maksoi näille miehille niin hyvin, että he olivat paljoa onnellisemmassa asemassa kuin Octavianuksen soturit, jotka eivät olleet saaneet moneen kuukauteen palkkaansa.

Kleopatra ei kuitenkaan odottanut suoriutuvansa hengissä voimain koetuksesta, ja vaikka Octavianus lähetteli hänelle edelleen vakuutteluja suopeudestaan, oli hänen turvallisuutensa hintana aina Antoniuksen pää, ja sitä hän ei tahtonut maksaa. Tähän kohtaan ei ole mielestäni kiinnitetty tarpeeksi huomiota arvosteltaessa kuningattaren käytöstä. Dion Cassius sanoo kiihkoisasti Octavianuksen luvanneen, että hän saisi pitää kaikki, sekä vapautensa että rajattoman valtansakin, jos hän surmaisi Antoniuksen, ja Plutarkhos todistaa yhtä selvästi Octavianuksen ilmoittaneen hänelle, ettei hän voisi esittää ainoatakaan kohtuullista pyyntöä, johon hän ei olisi valmis suostumaan, jos Kleopatra vain toimittaisi Antoniuksen hengiltä tahi edes karkoittaisi hänet turvapaikastaan Egyptistä. Antonius oli osoittanut joutuneensa kokonaan rappiolle. Hän oli käyttäytynyt mitä raukkamaisimmalla tavalla. Hän oli melkein aina juovuksissa ja epäluotettava. Eikä Kleopatralle ja hänen asialleen näyttänyt olevan hänestä enää mitään hyötyä. Kleopatra oli kuitenkin, vaikka Antoniuksen kuolema olisi merkinnyt vaikeuksista vapautumista, liian uskollinen ja liian ylpeä suostuakseen hänen murhaamiseensa. Hän uhmasi Octavianusta ja tiedoitti, että jos tämä himoitsi hänen juopon miehensä kelvotonta päätä, oli hänen revittävä maahan kaupungin muurit ja etsittävä se käsiinsä.

Kuningatar oli ajan tavan mukaan rakennuttanut viime vuosina itselleen haudan ja hautatemppelin, jossa hän lepäisi kuoltuaan ja jossa hänen henkeään palvottaisiin tavanomaisilla uhritoimituksilla ja papillisilla menoilla. Tämän mausoleumin ympärillä oli Plutarkhoksen mukaan toisia, ilmeisesti kuninkaalliselle perheelle ja hovin jäsenille varattuja rakennuksia, mutta se ei ollut Canopuksen varrella Seman eli kuninkaallisen nekropoliin alueella, vaan meren rannalla Isis-Afroditen temppelin vieressä Lochias-niemen länsirinteellä. Päättelen Plutarkhoksen huomautuksista, että kuningattaren hauta oli temppelirakennusten välittömässä yhteydessä, ja jos olen oikeassa, on tämä seikka varmasti johtunut siitä, että Kleopatra tahtoi tulla haudatuksi sen jumalattaren pyhätön alueelle, joksi hänet oli tunnustettu. Isiksen temppelissä rukoiltaisiin siten hänen kuoltuaan tavallaan hänen henkeään, ja hänen maalliset jäännöksensä olisivat sitten tämän suojelusjumalattaren pyhiä reliikkejä. [Tämä tosiasia, jonka merkitystä ei ole huomattu, on mielenkiintoinen todistus siitä, että Kleopatra katsoi olevansa lihaksi tullut Venus-Afrodite-Isis.] Mausoleumi oli kuuluisa korkeudestaan ja kauneudestaan. Se oli todennäköisesti tehty hienosta marmorista ja näyttää sisältäneen monta huonetta. Kuvittelisin, että alhaalla oli pylväskäytävän perällä, johon tultiin kaksipuolisesta, kauniisti koristetusta seetriovesta, sisempi pyhättö, jossa kuningattaren ruumisarkku oli jo valmiina odottamassa, ja että pylväskäytävästä päästiin kiviportaita myöten yläkerran huoneisiin, joiden permanto eli alakerran katto oli tehty suurista graniittilaatoista. Näiden huoneiden isoista, avoimista ikkunoista on täytynyt nähdä toisista merelle ja toisista Isiksen temppelin pihalle, mutta alakerran pylväskäytävässä ja pyhätössä ei ollut egyptiläisten rakennusten tavalliseen tyyliin minkäänlaisia ikkunoita, vaan valo pääsi ovesta ja pienistä katonrajaan jätetyistä aukoista. Heinäkuun helle kykeni tuskin tunkeutumaan tämän kivisen mausoleumin kammioihin ja vilpoisen merituulen on täytynyt leyhähdellä alituisesti yläkerran huoneiden läpi ulkopuolelta paahtavan, häikäisevän auringonpaisteen menettäessä tehonsa marmoriseiniin kilpistyessään. Idänpuoleisista ikkunoista kuului kivilaituriin murtuvien aaltojen kumeata pauhua ja lokkien kirkunaa, kun taas pappien laulu viereisessä temppelissä ja kaupungin etäinen humu olivat näiden ilmavien huoneiden viileyteen kantautuessaan kuin ääniä unohdetusta maailmasta.

Sinne Kleopatra päätti muuttaa asumaan, heti kuin Octavianus ryhtyisi piirittämään kaupunkia, ja jos kaupunki valloitettaisiin, surmaisi hän itsensä. Siinä mielessä hän antoi viedä kaikki kullat, hopeat, helmet, jalokivet ja muut kalleutensa mausoleumiin, jossa ne asetettaisiin erääseen yläkerran huoneeseen vitsakimpuista ja rohtimista kyhätylle roviolle. Jos kävisi niin, että hänen täytyisi päättää päivänsä kurjuudestaan päästäkseen, antaisi hän käärmeen iskeä myrkkyhampaansa hipiäänsä, sytyttäisi viimeisillä voimillaan rovion palamaan ja hävittäisi siten yhdellä kertaa sekä ruumiinsa että rikkautensa. Hän jäi kuitenkin vielä toistaiseksi palatsiin ja valvoi toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kaupungin puolustamiseksi.

Octavianuksen joukot saapuivat heinäkuun viime päivinä muurien edustalle ja leiriytyivät Hippodromiin ja sen ympärille. Hippodromi oli kallioisella paikalla kaupungin itäpuolella. Ratkaisun lähestyessä Antonius osoitti jälleen, että entisestä rohkeudesta oli sentään vielä jotakin jäljellä. Keräten joukkonsa hän teki rohkean uloshyökkäyksen, karkasi Octavianuksen ratsuväen kimppuun, löi sen perinpohjin ja karkoitti jäännökset takaisin leiriin. Ja kun hän palatsiin palatessaan kohtasi Kleopatran yllään vielä ryvettynyt ja verentahrima haarniskansa, kietaisi hän kätensä kuningattaren hennon vartalon ympärille ja suuteli häntä kaikkien nähden. Sitten hän esitteli kuningattarelle erään upseerinsa, joka oli suuresti kunnostautunut taistelussa, ja Kleopatra lahjoitti miehelle heti loistavan kypärin ja kultaisen rintahaarniskan. Tämä upseeri puki vielä samana iltana haarniskan ylleen ja karkasi Octavianuksen leiriin.

Seuraavana aamuna Antonius lähetti jonkinlaisen ylimielisyyden puuskassa sanansaattajan haastamaan Octavianusta kaksintaisteluun, kuten hän oli tehnyt ennen Actiumin taistelua, mutta hänen vihollisensa vastasi siihen myrkyllisesti, »että Antonius keksisi kyllä toisiakin keinoja, millä päättää päivänsä». Hän päätti silloin, että oli parempi saattaa asiat kertakaikkiaan ratkaisuun käymällä vastustajan kimppuun kaikin voimin sekä maalla että merellä kuin ruveta odottamaan pitkällisen piirityksen tulosta, ja kun Kleopatra oli hyväksynyt tämän suunnitelman, lähetettiin kaikille joukko-osastoille käsky valmistautua yleiseen taisteluun, joka määrättiin elokuun 1 päiväksi. Antonius, jonka rohkeus ei nyt pettänyt, pyysi tämän päivän aattoiltana palvelijoita auttelemaan häntä auliisti illallispöydässä ja kaatamaan runsaasti viiniä, koska heillä saattoi olla huomispäivänä uusi isäntä, hänen itsensä, Bacchuksen lihaksituleman, viinin ja ilon jumalan, maatessa kuolleena tappotantereella. Hänen läsnäolevat ystävänsä alkoivat sen kuullessaan itkeä, mutta Antonius selitti heille nopeasti, ettei hän suinkaan aikonut kuolla, vaan toivoi vievänsä heidät loistavaan voittoon.

Myöhään samana iltana, kun merituuli oli tyyntynyt ja tähtien valossa uinailevassa kaupungissa vallitsi pimeän ja helteisen kesäyön syvä hiljaisuus, alkoi äkkiä kuulua etäistä huilujen ja kymbaalien soittoa ja jotakin iloista säveltä laulavia ääniä. Soitto läheni ja pian voitiin eroittaa tanssivien jalkojen töminää ja kuin jotakin hurjaa juomalaulua loilottavan saattueen huutoa ja mekastusta. Tämä meluisa kulkue näyttää Plutarkhoksen kuvauksen mukaan suunnanneen kulkunsa suoraan kaupungin halki Canopuksen porttia kohti, jonka luona meteli yltyi ylimmilleen. Sitten äänet äkkiä hiljenivät ja häipyivät kuulumattomiin. Mutta kaikki, jotka olivat havahtuneet yön pimeydessä tähän hurjaan soittoon ja lauluun, uskoivat varmasti kuulleensa Bacchuksen saattohumun, kun hän jätti väkineen sortuneen lihaksitulemansa ja meni voittoisan Octavianuksen luo. [Melun saattoivat aiheuttaa Octavianuksen etujoukot, jotka oli sijoitettu aivan Canopuksen portin edustalle.]

Heti kuin päivä vaikeni Antonius vei joukkonsa ulos itäisistä porteista ja järjesti ne taisteluun korkealle paikalle muurien ja Hippodromin väliin jonkun matkan päähän merenrannasta. Sieltä hän näki laivastonsa purjehtivan ulos Isosta satamasta ja suuntaavan kulkunsa Octavianuksen laivoja kohti, jotka olivat järjestyneet noin neljän kilometrin päähän kaupungista itään lähelle rannikkoa, mutta hänen suureksi mielipahakseen egyptiläiset alukset eivät yrittäneetkään hyökätä vastustajan kimppuun, kuten hän oli käskenyt. Sen sijaan ne tervehtivät Octavianuksen laivastoa airoillaan ja saatuaan samanlaisen vastauksen liittyivät viholliseen, minkä jälkeen kaikki lähtivät purjehtimaan yhdessä Isoa satamaa kohti. Silmäillessään sitten toisaalle Antonius näki äkkiä ratsuväkensä laukottavan Octavianuksen puolelle, niin ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin jalkaväkensä, jonka vihollinen tietysti hajoittaisi käden käänteessä. Oli turhaa yrittääkään taistella ja menettäen kaiken toivon hän pakeni takaisin kaupunkiin huutaen kaikille, että Kleopatra oli pettänyt hänet. Kun hän syöksyi palatsiin hämmentyneiden upseereidensa seuraamana, takoen otsaansa ja kiroten naista, joka oli, kuten hän sanoi, luovuttanut hänet vihollistensa käsiin, niin Kleopatra pakeni huoneistaan, ikäänkuin peläten, että Antonius voisi raivossaan ja epätoivon vimmassaan vaikka tappaa hänet miekallaan. Ehtien saada mukaansa vain palvelijattarensa Iraksen ja Charmionin hän juoksi minkä jaksoi palatsin tyhjien salien ja käytävien läpi, aution pihan poikki ja pääsi lopulta Isiksen temppelin viereen rakennettuun mausoleumiinsa. Virkamiehet, palvelijat ja vartiat näyttävät kaikki paenneen hetkellä, jolloin kuului huuto, että laivasto ja ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle, ja temppelin läheisyydessä oli todennäköisesti vain joitakin säikähtyneitä pappeja, jotka tuskin saattoivat tuntea kuningatarta hänen juostessaan ilman tavallista seuruettaan huohottaen hautarakennuksen avoimelle ovelle. He syöksähtivät sisään hämyiseen pylväskäytävään, nämä kolme naista, salpasivat oven kiireesti ja epäilemättä pönkittivät sen kaikella, mitä irti saivat, penkeillä, uhripöydillä ja muilla sisustukseen kuuluneilla esineillä, riensivät sitten yläkertaan ja heittäytyivät varmaankin kauhusta suunniltaan upeille lepolavitsoille Kleopatran valmistautuessa heti surmaamaan itsensä. Ikkunoista heidän on täytynyt nähdä joidenkin Antoniuksen upseerien kiiruhtavan paikalle, koska he saattoivat hetkisen kuluttua lähettää tälle sanan, että kuningatar aikoi juuri surmata itsensä. Jonkin ajan kuluttua, hiukan rauhoituttuaan, Kleopatra päätti kuitenkin odottaa, ennenkuin ottaisi tämän ratkaisevan askeleen, päästäkseen varmuuteen Octavianuksen todellisista aikeista hänen suhteensa, ja tehtyään tämän päätöksen hän näyttää koettaneen parhaansa mukaan tyyntyä. Ja tuijottaessaan siinä idänpuoleisista ikkunoista päivänpaisteiselle merelle hän näki egyptiläisten laivojen ja vihollisen alusten soutavan vieri vieressä Isoon satamaan.

Ei ole mitään syytä otaksua, että Kleopatra olisi pettänyt miehensä, tahi että hänellä olisi ollut mitään tekemistä juuri tapahtuneiden karkaamisten kanssa. Heidän vastarintansa äkillinen herpaantuminen, kun aamu ei ollut vielä kulunut puoliväliinkään, on varmasti ollut hänelle hirveä isku, ja mitä Antoniuksen syytöksiin tulee, on hän epäilemättä katsonut niiden johtuneen vain hermostuneesta ja oikullisesta mielentilasta, joka oli ollut hänen miehelleen viime vuosina tunnusmerkillistä. Antonius oli edellisenä iltana luvannut suuren rahasumman kaikille Octavianuksen sotureille, jotka karkaisivat hänen puolelleen, ja on enemmän kuin todennäköistä, että Octavianus oli puolestaan tehnyt samanlaisen tarjouksen egyptiläisille merimiehille ja sotureille. Nämä merimiehet olivat vain vuosi sitten veljeilleet Antoniuksen mukana olleiden roomalaisten kanssa Ambracian lahdessa, ja kun viimemainitut olivat menneet Octavianuksen puolelle Actiumin taistelun jälkeen, oli heitä nyt lukuisasti vihollisen laivoilla. Egyptiläisiä vaadittiin siten taistelemaan ystäviänsä vastaan, joiden vieraanvaraisuutta he olivat usein nauttineet, ja joiden taistelukuntoisuutta, kun he olivat nyt liittyneet Octavianuksen voittoisiin joukkoihin, heillä ei ollut mitään syytä epäillä. Heidän karkaamiseensa ei siis tarvittu minkäänlaista aloitetta Kleopatran puolelta; tilanne oli sellainen, ettei toisin olisi voinut juuri käydäkään.

Antonius oli kuitenkin liian kiihtynyt hillitäkseen kieltään, ja hän näyttää astelleen huoneissaan jonkinlaisessa hulluutta lähentelevässä raivotilassa, kiroten Kleopatraa, hänen maataan ja kaikkia, jotka olivat pettäneet hänet. Hetkisen kuluttua tulivat upseerit, jotka olivat kiiruhtaneet Kleopatran jäljessä mausoleumille, ilmoittamaan hänelle, että kuningatar oli surmannut itsensä, sillä niin he olivat tulkinneet hänen terveisensä. Antoniuksen riehunta näyttää loppuneen heti, järkytys lamautti hänet kokonaan. Ensin hän oli todennäköisesti aivan tyrmistynyt, mutta kun sanojen koko merkitys pääsi tunkeutumaan hänen sekaviin aivoihinsa, ei vihasta ja epäluulosta ollut merkkiäkään jäljellä. »Antonius!» hän huudahti, »miksi viivytellä enää? Sallimus on riistänyt sinulta sen ainoan, jonka puolesta olisit voinut sanoa tahtovasi vielä elää». Näin sanoen hän syöksyi makuuhuoneeseensa riuhtoen yltään haarniskaansa ja huutaen orjaansa Erosta avuksi. Hänen kuultiin sitten ruumiinsa yläosaa paljastaessaan puhuvan ääneen Kleopatralle, jonka hän uskoi kuolleen. »Kleopatra», hän sanoi, »en sure, että minun täytyy nyt erota sinusta, sillä olen pian luonasi jälleen, mutta mieltäni pahoittaa se, että nainen voitti minunlaiseni suuren kenraalin rohkeudessa». Hän oli jonkin aikaa sitten ottanut Erokselta juhlallisen lupauksen, että Eros surmaisi hänet, milloin hän käskisi, ja kääntyen nyt hänen puoleensa hän antoi tämän käskyn, muistuttaen Erosta valastaan. Eros vetäisi miekkansa, ikäänkuin aikoen täyttää hänen pyyntönsä, mutta pyörähti samassa poispäin, painoi terän omaan rintaansa ja kaatui henkitoreissaan permannolle. Antonius kumartui hänen ylitseen ja lausui: »Hyvin tehty, Eros! Hyvin tehty!» Ottaen sitten miekan hän lisäsi: »Olet osoittanut isännällesi, miten on tehtävä se, mihin sinulla ei ollut sydäntä», ja sen sanottuaan hän iski miekan ruumiiseensa kylkiluiden alapuolelle ja horjahti vuoteelleen.

Haava ei ollut kuitenkaan heti kuolettava, ja kun verenvuoto oli hetkisen kuluttua tauonnut, tuli Antonius tuntoihinsa. Joitakin egyptiläisiä palvelijoita oli kerääntynyt hänen ympärilleen, ja hän rukoili heitä nyt lopettamaan hänen tuskansa. Mutta kun he näkivät hänen vielä elävän, riensivät he pois huoneesta ja jättivät hänet siihen, missä hän lepäsi, tuskissaan kiemurtelemaan. Heistä on joidenkin täytynyt viedä tapahtumasta sana kuningattarelle, joka istui mausoleumin ikkunassa, sillä pian tuli hänen sihteerinsä, Diomedes, ilmoittamaan Antoniukselle, ettei Kleopatra ollut vielä surmannut itseään, ja että hän tahtoi saada Antoniuksen ruumiin mausoleumiin. Antonius pyysi silloin kiihkeästi, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, ja palvelijat nostivat hänet vuoteelta tilapäisille paareille ja lähtivät kiireesti kantamaan häntä sinne. Mausoleumin ovelle näyttää vähitellen kerääntyneen väkeä, ja kun kuningatar näki Antoniusta kantavan miesjoukon lähestyvän, on hän varmaankin alkanut pelätä, että joku heistä voisi palkinnon toivossa vangita hänet heti kuin hän avaisi oven ja viedä hänet elävänä Octavianukselle. Ehkäpä hän oli suuressa hädässään vetäissyt oven salvatkin niin lujasti ja syvälle koloihinsa, ettei niitä saatu enää auki. Oli miten oli, ovea ei avattu Antoniukselle, ja siinä hän lepäsi ikkunan alla tuskissaan vaikeroiden ja rukoillen saada kuolla Kleopatran sylissä. Plutarkhos kertoo, että »Kleopatra heitti silloin ikkunasta köysiä, joihin hänet sidottiin, ja hän ja hänen kaksi palvelijatartaan, ainoat, joiden hän oli sallinut tulla mukaansa mausoleumiin, kiskoivat hänet ylös. Saapuvilla olleet sanovat, etteivät he olleet milloinkaan nähneet surullisempaa näkyä, kun kuolevaa ja yltäpäältä verissään olevaa Antoniusta kiskottiin ylös hänen yhä ojennellessaan käsiään Kleopatraa kohti ja koettaessaan viimeisillä voimillaan jännittää ruumistaan. Hänen nostamisensa ei ollut naisille todellakaan helppo tehtävä, mutta takertuen köysiin kaikin voimin ja vetäen minkä jaksoi pää ikkunasta ulkona Kleopatra sai hänet lopulta suurella vaivalla ylös alhaalla olevien rohkaistessa häntä huudoillaan ja ottaessa kaikin tavoin osaa hänen tuskaansa».

Ikkunan on täytynyt olla verraten korkealla maasta, ja kun Antonius oli kookas ja painava mies, eivät nuo kolme naista olisi minun käsittääkseni konsanaan jaksaneet saada häntä niin korkealle, elleivät alhaalla olijat olisi tuoneet tikapuita ja auttaneet heitä, jääden sitten epäilemättä tikapuille tätä järkyttävää kohtausta katsomaan.

Raahattuaan hänet ikkunasta sisään naiset kantoivat hänet vuoteelle, johon hän todennäköisesti pyörtyi nostamisen aiheuttamista tuskista. Näky oli niin säälittävä, että Kleopatra joutui aivan suunniltaan ja purskahti itkuun. Hän löi rintoihinsa ja repi vaatteensa ja koetti aina välillä saada haavasta vuotavaa verivirtaa pysähtymään, niin että hänenkin kasvonsa, kaulansa ja kätensä olivat pian tahriintuneet vereen. Heittäytyen Antoniuksen viereen hän sanoi häntä herrakseen, miehekseen ja hallitsijakseen. Kuolevan hirveät tuskat herättivät hänessä sanomatonta sääliä ja paljon entistä rakkautta, ja hän otti niin kiihkeästi osaa hänen kärsimyksiinsä, että unohti kokonaan oman epätoivoisen tilanteensa. Antonius tuli lopulta jälleen tuntoihinsa ja pyysi viiniä. Siitä hiukan virkistyttyään hän koetti lohduttaa kuningatarta ja kehoitti häntä sopimaan Octavianuksen kanssa, mikäli se oli kunniallisilla ehdoilla mahdollista, ja sanoi, ettei voittajan ystävien joukossa ollut muita kuin eräs Proculeius, johon Kleopatra saattoi luottaa. Plutarkhos kertoo hänen lopuksi pyytäneen viime henkäyksiä vetäessään, »ettei Kleopatra surkuttelisi häntä tässä hänen kohtalonsa viimeisessä käänteessä, vaan pikemminkin riemuitsisi hänen puolestaan muistellessaan hänen entistä onneaan, joka oli ollut ihanampaa ja täydellisempää, kuin mitä oli konsanaan nähty, eikä ollut päättynyt kunniattomasti. Roomalainen oli lyönyt roomalaisen».

Tämän sanottuaan hän painautui pitkälleen ja heitti pian henkensä sen naisen sylissä, jonka etuja hän oli niin huonosti valvonut, ja jonka hän nyt jätti yksin taistelemaan viimeistä suurta taistelua valtaistuimensa ja poikansa tulevaisuuden puolesta.

XX. KLEOPATRAN KUOLEMA JA OCTAVIANUKSEN TRIUMFI

Kleopatran tilanne oli tällä hetkellä äärimmäisyyteen saakka kaamea. Hänen miehensä verinen ruumis lepäsi vuoteella, peitteenä vaatteet, jotka hän oli repinyt yltään. Palvelijattaret Charmion ja Iras olivat todennäköisesti kyyristyneet johonkin soppeen rintoihinsa lyöden ja äänekkäästi valittaen, kuten kreikkalainen tapa vaati jonkun kuollessa. Auringon paahtamalle pihalle näyttää kokoontuneen avoimen ikkunan alle joitakin roomalaisia ja egyptiläisiä, ja otaksun, että niiden pystyttämät tikapuut, jotka olivat auttaneet kuningatarta Antoniuksen nostamisessa, olivat vielä paikoillaan seinää vasten. Tämä elokuun päivä oli varmaankin jo kulunut ohi puolenpäivän, niin että aurinko paistoi sisään huoneeseen, valaisten epäjärjestykseen joutunutta sisustusta ja läjäytyneiden mattojen vielä tuoreita veriläikkiä, jotka osoittivat, mistä kuolevan raskasta ruumista oli raahattu. Toisella puolella kohisi meri, mutta toiselta kuului Octavianuksen sotureiden huutoja ja heidän aseidensa helähtelyä, ilmoittaen Kleopatralle, että vihollinen oli saapunut palatsiin. Hän saattoi odottaa millä hetkellä hyvänsä antautumisvaatimusta, ja todennäköisesti yritettäisiin pyrkiä sisään ikkunoista. Hän oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä saataisi konsanaan elävänä vangiksi, ja oli epäilemättä antanut selvästi ymmärtää, että hän sytyttäisi heti viereiseen huoneeseen tehdyn hautarovion ja polttaisi itsensä poroksi, jos väkivaltaan ryhdyttäisiin. Vangiksi joutuminen merkitsi hänelle todennäköisesti häväistystä Octavianuksen triumfissa ja valtaistuimen menettämistä, kun taas antautuminen keskinäisen sopimuksen perusteella saattoi luonnistua niin hyvin, ettei häneen koskettaisi eikä valtaistuinta riistettäisi hänen suvultaan. Näyttää uskottavalta, että hän antoi nyt kummallekin seuralaiselleen aseita mahdollisten hyökkäysten varalle ja käski heidän varoittaa kaikkia, jotka yrittäisivät kiivetä tikapuille, että liekit tulisivat nielemään hänet ja kaikki hänen satumaisen arvokkaat aarteensa, jalokivensä ja muut kalleutensa, ennenkuin he ehtisivät ikkunan tasallekaan.

Antoniuksen viimeisestä henkäyksestä oli kulunut vain joitakin minuutteja, kun Proculeius, josta hän oli puhunut Kleopatralle juuri ennen kuolemaansa, ilmestyi näyttämölle, vaatien Octavianuksen nimessä puheillepääsyä. Hän kolkutti ovelle ja kehoitti Kleopatraa avaamaan, ja hänen äänensä on varmaankin kajahdellut alhaalta pylväskäytävästä Kleopatran kuuluviin, joka istui todennäköisesti portaiden yläpäässä, kuin maan alta — kolkkona kuin pimeiden voimien kutsu. Mutta peläten tulevansa vangituksi hän ei tohtinut avata, vaikka hän olisi kyennytkin irroittamaan raskaat salvat, vaan asteli edestakaisin miehensä ruumiin vaiheilla tuskallisessa epätietoisuudessa. Lopulta hän kuitenkin kiiruhti marmoriportaita alas hämyiseen pylväskäytävään ja seisahtui oven eteen kasatun röykkiön eteen, huutaen Proculeiusta nimeltä. Tämä vastasi ja nyt he pitivät lyhyen neuvottelun. Kleopatra ilmoitti antautuvansa, jos Octavianus vannoisi, että Egyptin valtaistuin annettaisiin hänen pojalleen Caesarionille, mihin Proculeius vastasi vain toistamalla, että Octavianus tulisi varmasti olemaan hyvin armollinen häntä kohtaan. Kleopatra ei tyytynyt siihen, ja roomalainen upseeri palasi hetkisen kuluttua herransa luo, minkä jälkeen Kleopatraa ei häiritty, ennenkuin myöhään illalla. Proculeius kuvasi Octavianukselle kuningattaren tilanteen ja osoitti, ettei ollut todennäköisesti lainkaan vaikea päästä mausoleumiin tikapuiden avulla ja saada nopeasti ja taitavasti toimimalla Kleopatra vangituksi, ennenkuin hän ennättäisi sytyttää rovion. Octavianus lähetti silloin hänet ja Cornelius Galluksen, joka oli nyt saapunut Aleksandriaan, koettamaan ja jälkimmäinen meni suoraan mausoleumin ovelle kolkuttamaan ja pyytämään kuningatarta puheilleen. Kleopatra meni heti portaita alas ja alkoi keskustella Cornelius Galluksen kanssa suljetun oven läpi, ja näyttää siltä kuin hänen palvelijattarensa olisivat, kiihkeinä kuulemaan, mitä sanottiin, poistuneet vartiopaikaltaan yläkerran ikkunoiden luota ja seisoneet portaiden alimmaisilla askelmilla hänen takanaan. Heti kuin kuningattaren kuultiin puhuvan ja alkavan selitellä antautumisensa ehtoja, juoksi Proculeius rakennuksen toiselle puolelle, korjasi tikapuiden asentoa ja kiipesi nopeasti ikkunaan kahden roomalaisen upseerin keralla. Hypättyään sekasortoiseen huoneeseen hän juoksi Antoniuksen ruumiin ohi ja syöksyi portaita alas, kohdaten niiden alapäässä Charmionin ja Iraksen ja nähden hämärästi Kleopatran seisovan suljetun oven luona häneen selin. Toinen naisista kirkaisi Proculeiuksen nähdessään ja huusi valtiattarelleen: »Onneton Kleopatra, sinut on vangittu!» Kuningatar pyörähti ympäri ja kiskaisi upseerin nähdessään vyöltään tikarin ja kohotti sen iskuun, jonka piti vapauttaa hänet kaikista kauhuista. Mutta Proculeius oli häntä vikkelämpi. Hän kävi häneen käsiksi niin nopeasti ja rajusti, että kuningatar horjahti varmaankin takaisin ovea vasten, iski kouransa hänen ranteeseensa ja pusersi tikaria puristavan pienen käden auki. Pidellen sitten hänen molempia käsiään hän käski seuralaistensa ravistaa hänen vaatteitaan ja tunnustella, olisiko niihin kätketty aseita tahi myrkkyä. Samalla hän nuhteli kuningatarta siitä, että tämä tahtoi surmata itsensä. »On häpeä, Kleopatra», hän lausui, »että koetat riistää Octavianukselta näin hyvän tilaisuuden osoittaa armeliaisuuttaan. Teet siten itsellesi ja hänelle suurta vääryyttä ja saatat maailman uskomaan, että kenraaleista inhimillisin oli petollinen ja leppymätön vihollinen». Sitten hän näyttää käskeneen raivata pois oven eteen pinotun röykkiön ja avata oven, niin että Cornelius Gallus pääsi auttamaan häntä kuningattaren ja hänen kahden seuralaisensa vartioimisessa. Pian sen jälkeen toi Octavianuksen vapautettu Epaphroditus käskyn, että Kleopatraa oli kohdeltava mahdollisimman lempeästi ja kohteliaasti. Hänen suhteensa oli kuitenkin ryhdyttävä mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin, ettei hän saisi tehdä itselleen mitään pahaa, ja näitä ohjeita noudattaen upseerit näyttävät sulkeneen hänet tarkasti vartioituna erääseen yläkerran huoneeseen, toimitettuaan ensin huolellisen aseiden ja myrkkyjen etsinnän.

Octavianus saapui virallisesti Aleksandriaan vähää ennen auringon laskua. Hän tahtoi tehdä kaupungin väestöön sen vaikutuksen, että hän oli hyväntahtoinen ja rauhaarakastava, ja oli sentähden ottanut erään aleksandrialaisen filosofin, nimeltä Areios, josta hän muutenkin piti, mukaansa vaunuihinsa. Kun juhlasaattue eteni upeaa Canopusta pitkin, näkivät jännittyneet katselijat Octavianuksen pitävän filosofia kädestä ja puhelevan hänelle mitä ystävällisimmin. Pian alkoi kierrellä huhuja, että voittaja oli itkenyt surusta saadessaan kuulla Antoniuksen kuolemasta ja lukenut esikunnalleen vastustajansa hänelle kirjoittamia raivoisia kirjeitä ja omia maltillisia vastauksiaan, osoittaen siten olleensa pakotettu riitaan. Hän näyttää nyt kieltäneen ankarasti kaikenlaisen väkivallan ja ryöstön, ja säikähtyneet aleksandrialaiset alkoivat pian ilmestyä piilopaikoistaan kaupungin mahtimiesten saadessa määräyksen kokoontua Gymnasiumiin. Octavianus nousi puhumaan heille illan alkaessa hämärtyä, ja kun hänen piti alkaa, heittäytyivät he kaikki pitkälleen hänen eteensä nöyrtymisensä merkiksi. Hän käski heidän nousta ja sanoi antavansa heille kaikki anteeksi, ensiksikin Aleksanteri Suuren takia, joka oli perustanut heidän kaupunkinsa, toiseksi kaupungin itsensä takia, joka oli niin suuri ja kaunis, kolmanneksi heidän jumalansa Serapiksen kunniaksi [Plutarkhos ei mainitse Serapista selostaessaan niitä syitä, joihin Octavianus sanoi armeliaisuutensa perustuvan, mutta Dion mainitsee] ja lopuksi osoittaakseen kiitollisuuttaan ystävälleen Areiokselle, jonka pyynnöstä hän säästäisi monta henkeä.

Saatuaan siten kaupunkilaiset rauhoittumaan, jotka varmaankin tervehtivät häntä jonkinlaisena vapauttajana ja pelastajana, hän poistui asuntoonsa, jossa hän näyttää kylmään tapaansa määränneen, että ne Kleopatran ja Antoniuksen hoviin kuuluneet henkilöt, joista Areios ei erikoisesti välittänyt, oli heti surmattava. Antyllus poloinen, Antoniuksen poika, jonka hänen opettajansa Theodorus oli ilmiantanut Octavianukselle, murhattiin heti Kleopatran Julius Caesarille rakennuttamassa temppelissä, jonne hän oli paennut. Kun pyöveli katkaisi hänen päänsä, koetti Theodorus varastaa hänen kaulaansa koristaneen kallisarvoisen jalokiven, mutta yritys huomattiin ja Theodorus vietiin Octavianuksen luo, joka tuomitsi hänet heti ristiinnaulittavaksi. Kleopatran lapset Ptolemaios ja Kleopatra Selene, jotka olivat vielä Aleksandriassa, joutuivat ankaran silmälläpidon alaisiksi, ja Octavianus näyttää ilmoittaneen Kleopatralle, että lapset surmattaisiin, jos hän koettaisi tehdä itselleen pahaa. Siten hän saattoi olla jotakuinkin varma, että kuningatar luopuisi itsemurhahankkeistaan, sillä, kuten Plutarkhos sanoo »sellainen uhkaus sai hänen päätöksensä (surmata itsensä) horjumaan ja raukeamaan».

Otaksun, että Antoniuksen ruumista ryhdyttiin nyt valmistelemaan haudattavaksi. Vaikka palsamoiminen olikin vielä verraten tavallista Aleksandrian kreikkalaisten ja egyptiläisten keskuudessa, en kuitenkaan luule, että häntä olisi koetettukaan perusteellisesti palsamoida, vaan että ruumis oli joidenkin päivien kuluttua valmis hautaan pantavaksi. Monet Octavianuksen armeijan roomalaiset upseerit ja hänen mukanaan Egyptiin tulleet muukalaiset ruhtinaat pyysivät kunnioituksesta kuollutta kenraalia kohtaan saada toimeenpanna hautajaiset omalla kustannuksellaan, mutta ruumis jätettiin Kleopatran toivomuksesta hänen huostaansa ja samalla annettiin määräys, että hänen käskyjään hautajaismenoihin nähden oli toteltava. Antonius vietiin siten kaikella kuninkaallisella loistolla ja kunnialla hautaan, joka oli todennäköisesti rakennettu jo kauan sitten häntä varten kuningattaren mausoleumin lähelle. Kleopatra saatteli häntä — murheenmurtama ja säälittävä, pieni olento, ympärillään ryhmä itkeviä ja valittavia naisia, ja kun papit polttivat suitsuaan ja lauloivat yksitoikkoisia hymnejään, löi hän hennoilla käsillään epätoivoisesti rintoihinsa huudellen vainajaa nimeltä. Antoniuksen surkea kuolema ja hänen viimeiset hellät sanansa, kun hän lepäsi vaikeroiden hänen vuoteellaan, olivat karkoittaneet hänen mielestään kaikki muistot heidän välillään vallinneesta eripuraisuudesta, ja näinä viimeisinä raskaina hetkinä hän muisteli vain sitä, mikä heidän suhteessaan oli ollut onnellista. Hänen on nyt äärimmäisessä orpoudessaan täytynyt kiihkeästi kaivata entisen Antoniuksen vilkasta ja rattoisaa seuraa, ja hänen on ollut varmaankin hyvin vaikeata päästä kiusauksesta lopettaa elämänsä kurjuus siinä hänen haudallaan. Mutta Octavianuksen uhkaus lapsien kohtalosta pidätti hänen kättään, eikä hän ollut sitäpaitsi suuressa surussaankaan menettänyt kaikkea toivoa Egyptin pelastamisesta Rooman kynsistä. Hänen oma valtansa oli mennyttä, sen hän tiesi, ja paras kohtalo, mitä hän saattoi toivoa, oli tulla karkoitetuksi jonnekin, jossa hän saisi elää rauhassa, mutta Octavianuksen suhtautuminen häneen osoitti kaikinpuolin, että hän oli taipuvainen antamaan hänen valtaistuimensa hänen jälkeläisilleen. Hän ei tiennyt, kuinka vilpillisesti Octavianus menetteli häntä kohtaan, kuinka hän koetti kaikin tavoin rohkaista häntä saadakseen hänet hengissä Roomaan ja voidakseen näytellä häntä kahleisiin kytkettynä pilkkasanoja huutelevalle yleisölle. Hän ei ymmärtänyt, että hänelle lähetetyt ystävällisesti rohkaisevat ja hellempiinkin tunteisiin viittaavat tervehdykset oli kirjoitettu harkitun viekkaasti, ja että kauniit lupaukset hänen lastensa tulevaisuudesta oli annettu silloin, kun Octavianus todennäköisesti parhaillaan lähetteli kiireellisiä tiedoituksia Bereniceen, houkutellen Caesarionia kääntymään takaisin, saadakseen hänet surmatuksi. Hän ei ymmärtänyt Octavianuksen luonnetta, ei ollut häntä ehkä konsanaan nähnytkään, ja toivoi voivansa lopulta jotenkin vaikuttaa häneen. Hän oli pelannut ihmeteltävää peliään Egyptin ja Rooman yhdistämiseksi yhdeksi suureksi valtakunnaksi, jota hänen ja suuren Julius Caesarin jälkeläiset hallitsisivat, ja oli hävinnyt. Mutta oli vielä toivoa, että hän voisi pelastaa yleisestä haaksirikosta sen, millä hän oli pelinsä alkanut — Egyptin itsenäisen valtaistuimen, ja voidakseen tehdä sen hänen täytyi elää vielä jonkun aikaa ja suhtautua urhoollisesti olemassaoloonsa, joka tuntui nyt ahdistavalta painajaiselta.

Palattuaan hautajaisista mausoleumiin, johon hän oli päättänyt jäädä asumaan, hän sairastui kovaan kuumeeseen ja houraili monta päivää. Surussaan ja epätoivossaan hän oli sitäpaitsi pahoinpidellyt hentoa ruumistaan niin säälimättömästi, että iskujen aiheuttamat tulehtumat ja ajettumat tuottivat verraten ankaria tuskiakin. Houriossaan hänen kuultiin aina tämän tästä huudahtavan avuttomasti: »En tahdo, että minua näytellään triumfissa!» ja rukoilevan, että hänen annettaisiin kuolla. Kerran hän kieltäytyi nauttimasta mitään ravintoa ja pyysi lääkäriään, erästä Olympusta auttamaan häntä pääsemään hiljaa pois tästä maailmasta. [Plutarkhos kertoo tämän lääkärin kirjoittaneen näistä viime päivistä tarkan selostuksen, jota hän on ilmeisesti käyttänyt lähteenä.] Mutta kuullessaan hänen käyvän päivä päivältä heikommaksi Octavianus varoitti häntä jälleen. Ellei hän koettaisi elää, ei hän liioin armahtaisi hänen lapsiaan. Ja tämä hänen äidinvaistoihinsa kohdistunut uhka ikäänkuin kahlehti hänet kiinni elämään, niin että hän teki sen, mikä oli parantumiselle välttämätöntä, ja nieli kiltisti annetut lääkkeet ja virvokkeet.

Elokuun helteiset päivät menivät menojaan, ja lopulta kuningatar kykeni, tosin heikkona ja kuihtuneena, jälleen olemaan jalkeilla. Hän oli tällöin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen ja oli varmaankin menettänyt sen nuoruuden raikkauden, joka oli ollut hänelle aina tunnusmerkillistä, mutta kasvojen kalpeus ehkä teki hänen loistavat silmänsä entistä ihmeellisemmiksi, ja kun ajatellaan hänen tummaa tukkaansa, on sen täytynyt, huolimattomasti kiinnitettynä, vielä tehostaa hänen surumielistä kauneuttaan. Äänen viehättävä sointu ei ole voinut hävitä ja käytöksessä ilmennyt omituinen valppaus on voinut vain lisääntyä sairauden ja kestetyn hermojännityksen vaikutuksesta. Hänen henkilökohtainen viehätysvoimansa oli vielä niin suuri, että eräästä Cornelius Dolabellasta, roomalaisesta upseerista, jolle hänen vartiointinsa oli uskottu, tuli pian hänen harras palvelijansa. Hän lupasi ilmoittaa kuningattarelle kaikki, mitä Octavianus päättäisi hänen suhteensa.

Elokuun 28 p., kun kuningatar lepäsi huoneessaan pienellä lavitsalla ikkunan edessä, katsellen, kuten kuvittelen, ikävissään Välimeren sinistä ulappaa, kiiruhtivat hänen palvelijattarensa sisään ilmoittamaan, että Octavianus oli tullut tervehtimään häntä. Octavianus ei ollut vielä käynyt hänen luonaan, vaan oli, kuten hyvä tapa vaati, välttänyt häntä ennen Antoniuksen hautajaisia ja niiden aikana, ja Kleopatra oli taas ollut niiden jälkeen liian sairas voidakseen ottaa hänet vastaan. Nyt hän oli kuitenkin toipumisasteella, ja voittaja oli saapunut aivan odottamatta onnittelemaan häntä parantumisen johdosta, kuten oli tapana. Hän astui huoneeseen, ennenkuin kuningatar ehti valmistautua, ja Plutarkhos kuvaa, kuinka »hän nousi Octavianuksen ilmestyessä lavitsalta, yllään vain ohut vaatekappale, ja heittäytyi hänen jalkoihinsa, tukka irrallaan, syvälle vajonneiden silmien ympärillä tummat renkaat, ääni vavisten ja kuihtuneilla kasvoilla hurja ilme. Mustelmat iskujen jäljiltä, joita hän oli antanut itselleen, näkyivät vielä rinnassa, ja hänen koko olemuksensa näytti kauttaaltaan yhtä murtuneelta kuin hänen mielensäkin. Mutta hän ei ollut kaikesta tästä huolimatta vielä kokonaan menettänyt entistä tenhoaan ja nuorekasta kauneuttaan, vaan ne säteilivät vieläkin, siitä tilasta huolimatta, jossa hän nyt oli, kuin jostakin syvemmältä ja tulivat näkyviin kaikissa hänen kasvojensa ilmeissä».

Tämä kuva epätoivoisesta pikku kuningattaresta, joka on polvistunut tumma tukka kasvoille valuen ja väljä mekko olkapäiltä soluen tuon kylmän ja kivulloisen näköisen miehen jalkoihin, joka seisoo hänen edessään hieman kömpelösti, on sellainen, että sen täytyy surettaa historioitsijaa, joka on seurannut hänen sotaansa tätä Rooman edustajaa vastaan. Tässä kohtauksessa saamme kuitenkin nähdä hänet kaikista muodollisuuksista ja kuninkuuteen liittyneistä seikoista vapaana, jotka olivat saaneet hänet usein esiintymään mahtipontisempana ja peloittavampana kuin mitä hänen luonteensa oikeastaan edellytti. Hän oli oleellisesti nainen ja käyttäytyi nyt ruumiillisen heikkoutensa tilassa aivan samoin kuin kuka hyvänsä suunniltaan hermostunut nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Hänen ihmeteltävä rohkeutensa oli melkein kokonaan poissa, ja hänen sitkeytensä päämäärään pyrkimisessä oli hävinnyt kaikkien hänen toiveidensa haaksirikossa. Olemme usein kuulleet kuvattavan häntä naiseksi, joka toimi aina laskelmien mukaan, joka eli elämänsä harkitussa ja julkeassa irstaisuudessa, ja joka kuoli ylpeydessään järkähtämättömänä, mutta hänen luonteensa oli, kuten olen koettanut tässä teoksessa osoittaa, oleellisesti naisellinen — jännittynyt ja herkkä ailahtamaan ilosta epätoivoon. Vaikka hän olikin älykäs, itsenäinen ja peloton, ei hän ollut milloinkaan täydellisesti omintakeinen, ja tämmöisissä tilanteissa, kuin tässä selostamamme, hänen luonteessaan ilmenee piirre, joka osoittaa hänen voineen kaivata aivan epätoivoisesti apua ja myötätuntoa.

Octavianus nosti hänet seisoalleen ja autettuaan hänet takaisin vuoteelle istuutui hänen viereensä. Kleopatra puhui hänelle ensin hajanaisesti ja sekavasti, selitteli tekojaan sanoen ehkä muutamien niistä, kuten mausoleumiin sulkeutumisen, johtuneen Antoniuksen pelosta, mutta kun Octavianus huomautti selitysten ristiriitaisuuksista, ei hän enää koettanutkaan puolustella käytöstään, vaan pyysi ainoastaan, ettei valtaistuinta riistettäisi hänen pojaltaan, ja sanoi tahtovansa elää, jos vain Octavianus turvaisi hänen maansa ja sukunsa vapauden ja itsenäisyyden ja olisi armelias hänen lapsilleen. Nousten sitten vuoteelta hän haki Octavianukselle Julius Caesarin hänelle kirjoittamat kirjeet ja yhden tahi kaksi muotokuvaa, jotka oli maalattu häntä varten Caesarin eläessä. »Tiedätte», hän lausui [Dion Cassius], »kuinka paljon seurustelin isänne kanssa [Octavianus sanoi nyt diktaattoria aina isäkseen ja itseään »Caesariksi»], samoin kuin senkin, että hän se painoi Egyptin kruunun päähäni, mutta että tietäisitte jotakin myös keskinäisistä asioistamme, pyydän teitä lukemaan nämä kirjeet. Ne ovat kaikki minulle omakätisesti kirjoitettuja».

Octavianus on varmasti selaillut kirjenippua jonkin verran uteliaasti, mutta ei näytä välittäneen ryhtyä lukemaan niitä, minkä nähdessään Kleopatra huudahti: »Mitä hyötyä minulla sitten on kaikista näistä kirjeistä? Kuitenkin on kuin näkisin hänet niissä jälleen elävänä». Entisen lemmityn ja ystävän ajatteleminen ja kirjeiden ja muotokuvien herättämät muistot näyttävät järkyttäneen hänen mieltänsä niin, että hän murtui nyt kokonaan, heikko ja ylenmäärin hermostunut kun oli. Hänen kuultiin huudahtavan nyyhkytystensä lomassa: »Oi Jumalani, jospa vielä eläisit!» ikäänkuin tarkoittaen Julius Caesaria.

Octavianus näyttää lohduttaneen häntä parhaansa mukaan, ja koska Kleopatran oli puolestaan myös tehtävä jotakin voittajan jalomielisyyden vastapainoksi, näyttää hän lopulta luvanneen jättäytyä kokonaan Octavianuksen huostaan ja luovuttaa hänelle kaiken omaisuutensa ilman ehtoja. Hänen Seleukos-niminen hovimestarinsa sattui olemaan juuri mausoleumissa odottamassa määräyksiä, ja käskettyään hänet puheilleen Kleopatra kehoitti häntä antamaan Octavianukselle luettelon, jonka he olivat hiljattain yhdessä laatineet hänen kalleuksistaan, ja joka oli huoneessa toisten papereiden joukossa. Seleukos näyttää lukeneen asiakirjan Octavianukselle, mutta tahtoen päästä uuden herransa suosioon ja ajatellen, ettei uskollisuus Kleopatraa kohtaan hyödyttänyt enää mitään, hän suvaitsi ilmoittaa, että luettelosta oli jätetty paljon esineitä pois, ja että kuningatar salasi ne tahallaan omaa etuaan ajatellen. Tämän kuullessaan Kleopatra kimposi ylös vuoteeltaan, syöksyi ällistyneen hovimestarin kimppuun, karkasi hänen tukkaansa, ravisti häntä puoleen ja toiseen ja löi häntä kaikin voimin kasvoihin. Hän oli niin vimmoissaan, että miehen olisi voinut käydä huonosti, ellei Octavianus, joka ei voinut olla nauramatta, olisi mennyt väliin ja taluttanut Kleopatraa takaisin vuoteelle.

»On todellakin kovaa», kuningatar huudahti vieraalleen, »että oma palvelija kehtaa syyttää minua joidenkin naisten lelujen salaamisesta juuri silloin, kun olette tullut kunnioittamaan minua käynnillänne minun ollessani tässä tilassa. Noita esineitä en ole salannut omaa onnetonta itseäni koristaakseni, siitä voitte olla varma, vaan että minulla olisi edes jotakin, mitä lahjoittaa sisarellenne Octavialle ja vaimollenne Livialle voidakseni toivoa saavani teidät heidän välityksellään jossakin määrin armeliaisuuteen taipuvaiseksi».

Octavianus oli hyvillään kuullessaan hänen puhuvan näin, sillä sehän näytti osoittavan, että hän tahtoi elää, ja Octavianus toivoi hartaasti Kleopatran tervehtyvän osaksi sentähden, kuten olen jo sanonut, että hän saisi näytellä Kleopatraa kahleissa Rooman kaduilla, ja ehkä osaksi siitäkin syystä, että hän saisi osoittaa kunnioitustaan diktaattorivainajan muistoa kohtaan ja armeliaisuuttaan säästämällä Kleopatran hengen triumfin päätyttyä. Hän sanoi sentähden, että Kleopatra sai pitää nuo koristeet ja tehdä niillä mitä tahtoi, ja luvaten kohdella häntä jalomielisemmin, kuin mitä osattiin odottaakaan, hän lausui jäähyväiset ja lähti, hyvin tyytyväisenä, että oli voittanut Kleopatran luottamuksen ja onnistunut pettämään hänet täydellisesti. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä Kleopatra se petti hänet.

Kuningatar oli huomannut Octavianuksen käytöksestä ja sanoista, että tämän tarkoituksena oli näytellä häntä Roomassa, ja ettei hän hyväksynyt Caesarionia hänen seuraajakseen, vaan aikoi Rooman edustajana ottaa Egyptin haltuunsa. Vierailu ei ollut suinkaan haihduttanut hänen epäilyksiään, vaan oli päinvastoin saattanut hänet varmuuteen, että hänen sukunsa kohtalo oli päätetty, ja hän näki jo aivan selvästi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, minkä hyväksi elää. Hetkisen kuluttua toi Cornelius Dolabellan lähetti hänelle salaisen ilmoituksen, että Octavianus oli, nähtyään hänen toipuneen sairaudestaan, päättänyt lähettää hänet noin kolmen päivän päästä kahden lapsensa keralla Roomaan. Dolabella tiesi mahdollisesti kertoa hänelle senkin, ettei hänen pojallaan Caesarionilla ollut mitään toivoa, sillä Octavianus oli päättänyt surmata hänet heti, kun saisi hänet käsiinsä, käsittäen, kuten hänen aleksandrialainen ystävänsä Areios oli viitannut, olevan epäviisasta jättää oman onnensa nojaan henkilöä, joka piti itseään suuren diktaattorin laillisena seuraajana.

Kuullessaan tämän kuningatar päätti surmata itsensä heti, sillä hänet valtasi nyt niin syvä epätoivo, että elämä kävi sietämättömäksi. Hänen on täytynyt kuvitella mielessään Octavianuksen triumfia, jossa hän näyttelisi lapsineen pääosaa. Hänet kuljetettiin kahleissa Kapitoliumille aivan samoin kuin hän oli nähnyt sisarensa Arsinoen kulkevan Julius Caesarin triumfissa, ja mielikuvituksessaan hän saattoi jo kuulla katselijoiden pilkkahuudot ja nähdä kaduille kerääntyneet sankat joukot, jotka eivät voisi olla muistuttamatta häntä kerskailusta, että hän istuisi jonakin päivänä kuninkaallisena tuomarina paikalla, jossa nyt tulisi seisomaan pohjiaan myöten nöyryytettynä. Tämä ajatus oli jo sinänsä hirveämpi, kuin mitä hän jaksoi sietää, mutta siihen liittyi vielä se varmuus, että jos hän eläisi, hänen täytyisi vielä kestää sekin kaamea hetki, jolloin hänelle ilmoitettaisiin hänen rakkaan poikansa tulleen julmasti murhatuksi, sillä Caesarionin kuolema ei näyttänyt enää olevan vältettävissä.

Tehtyään päätöksensä hän lähetti kirjeen Octavianukselle ja pyysi lupaa saada käydä Antoniuksen haudalla toimittamassa tavalliset palvontamenot. Lupa annettiin ja seuraavana aamuna, elokuun 29 p., hänet kannettiin kantotuolissaan haudalle, naistensa seuraamana. Saavuttuaan perille hän heittäytyi hautakivelle ja syleili sitä kiihkeästi.

»Oi kallehin Antonius», hän huudahti kyynelten virratessa poskille, »siitä ei ole kauan kun nämä kädet hautasivat sinut. Silloin ne olivat vapaat, mutta nyt olen vanki ja teen sinulle nämä viimeiset palvelukset vartia vierelläni, ettei luonnollinen suruni turmelisi orjanruumistani ja tekisi sitä sopimattomaksi triumfissa näyteltäväksi, jonka he toimeenpanevat sinut voitettuaan. Älä odota enää mitään minulta, Antonius — nämä ovat Kleopatran viimeiset kunnianosoitukset muistollesi, sillä hänet viedään luotasi kauas pois. Mikään ei voinut meitä eläessämme eroittaa, mutta nyt uhkaa kuolema tehdä sen. Sinä, Roomassa syntynyt, olet löytänyt haudan Egyptistä, minä, egyptiläinen, saan nyt lähteä etsimään sitä, enkä mitään muuta, sinun maastasi. Mutta jos tuonelan jumalat, joiden seurassa nyt olet, voivat tahi tahtovat tehdä jotakin puolestani, koska ne, jotka ovat ylhäällä, ovat pettäneet meidät, niin älä salli vaimosi joutua elävänä ihmisten pilkattavaksi, älä salli, että häntä talutetaan triumfissa sinun häpeäksesi, vaan piiloita minut, piiloita minut, hautaa minut tähän viereesi. Sillä kaikista katkerista murheistani ja vastoinkäymisistäni ei ole mikään ollut niin hirveä kuin tämä lyhyt aika, jonka olen ollut sinusta erilläni». [Plutarkhos. On hyvin todennäköistä, että Kleopatran lääkäri Olympos oli saapuvilla ja kirjoitti sitten nämä sanat päiväkirjaansa, jota tiedämme Plutarkhoksen käyttäneen lähteenään.]

Hän lepäsi jonkin aikaa hautakivellä intohimoisesti suudellen sitä, sekasortoisessa mielessään vain heidän entisen onnensa muisto. Kaikki muu oli unohtunut orpouden ja avuttomuuden synnyttämässä ikävässä. Noustuaan ja laskettuaan haudalle muutamia kukkaseppeleitä hän astui sitten kantotuoliinsa ja palasi mausoleumiin.

Heti sinne saavuttuaan hän käski valmistaa kylvyn, ja kun hänet oli pesty ja voideltu hyvätuoksuisella öljyllä ja tukka palmikoitu huolellisesti pään ympärille, hän antoi kattaa eteensä ylellisen aterian. Syötyään hän kirjoitti sitten lyhyen kirjeen Octavianukselle, pyytäen että hänet haudattaisiin Antoniuksen viereen, ja lähetettyään sen hän käski kaikkien, Irasta ja Charmionia lukuunottamatta, poistua mausoleumista, ikäänkuin tahtoen olla ehdottomasti rauhassa iltapäiväleponsa aikana. Ovet suljettiin ja vartiat asettuivat ulkopuolelle tavallisille paikoilleen.

Kun Octavianus luki kirjeen, jonka Kleopatran lähetti oli tuonut, käsitti hän heti, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti mausoleumille. Matkalla hän muutti kuitenkin mieltään eikä mennyt perille saakka, vaan lähetti sinne joitakin upseereitaan, jotka tapasivat vartiat paikoiltaan, mistään tietämättöminä. Paiskaten ovet auki he syöksyivät portaita ylös, nähden heti aavistustensa toteutuneen. Kleopatra lepäsi kuolleena kultaisella vuoteellaan kreikkalaisissa juhlavaatteissaan, kaikki koristeet yllään ja Ptolemaioksien kuninkaallinen diadeemi otsallaan. Permannolla jalkopäässä veti Iras viimeisiä henkäyksiään, ja Charmion, kyeten tuskin seisomaan, horjui vuoteen vieressä, koettaen korjata kuningattaren kruunun asentoa.

Upseereista huudahti eräs vihaisesti: »Charmion, oliko tämä kauniisti tehty?» Vuoteen varassa seisova Charmion kääntyi kasvot harmaina puhujaan. »Kauniisti, hyvin kauniisti», hän kuiskasi, »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopikin», ja kaatui kuolleena kuningattaren viereen.

Lähetettyään Octavianukselle ilmoituksen murhenäytelmästä upseerit näyttävät heti toimittaneen kuulustelun. [Seuraava selitys kuningattaren kuolemasta on Plutarkhoksen antama, ja on selvää, että se oli tulos, johon kuulustelussa päästiin.] Vartiat eivät osanneet ensin sanoa mitään, mutta lopulta kävi selville, että mausoleumiin oli päästetty eräs talonpoika, jolla oli ollut viikunoita korissa, kuten luultiin, kuningattaren ateriaa varten. Sotilaat kertoivat kohottaneensa peitteenä olleita lehtiä ja kiittäneensä hedelmien kauneutta, jolloin talonpoika oli naurahtanut ja kehoittanut heitä ottamaan joitakin, mistä he olivat kuitenkin kieltäytyneet. Oli ehkä tunnettua, että Kleopatra oli sanonut pitävänsä käärmeenpuremasta johtunutta kuolemaa helpoimpana, ja sentähden otaksuttiin, että ehkäpä hänelle oli tuotu myrkkykäärme viikunoiden alle kätkettynä. Käärmettä etsittiin kaikkialta, ja eräs sotilas luuli nähneensä ulkona hiekalla käärmeen jättämän jäljen, joka johti mausoleumista rantaan päin. Palvelija, joka päästi talonpojan sisään, näyttää nyt ilmoittaneen Kleopatran huudahtaneen viikunat nähdessään: »Siinähän se onkin!» — sanat, jotka hiukan tukevat tätä teoriaa. Toiset olivat sitä mieltä, että käärmettä oli säilytetty jo muutamia päiviä eräässä maljakossa, ja että kuningatar oli lopulta ärsyttänyt sitä, kunnes sai sen puremaan häntä. Ruumiintarkastuksessa ei huomattu muuta kuin kaksi hyvin pientä pilkkua käsivarressa, jotka olivat voineet johtua käärmeenpuremasta. Oli joitakin, jotka sanoivat kuningattaren mahdollisesti säilyttäneen jotakin myrkkyä esimerkiksi ontossa kammassa tahi jossakin muussa yhtäläisessä esineessä, ja tätä otaksumaa on se seikka, että kuolemantapauksia oli kolme, varmasti jonkin verran tukenut.

Octavianus näyttää saapuneen hetkisen kuluttua, ja hän lähetti heti noutamaan käärmeenpureman parantajia, Psylli, imemään myrkyn haavasta, mutta he tulivat liian myöhään. Vaikka hänestä näki, että kuningattaren kuolema oli hänelle suuri pettymys, ei hän voinut olla ihailematta Kleopatran rohkeutta ja neuvokkuutta. Hän näyttää puolestaan olleen sillä kannalla, että kuolemansyynä oli käärmeenpurema, ja hänen triumfissaan kuljetettiin Kleopatran kuvaa, jossa oli käärme käsivarren ympärillä. Vaikka onkin näin ollen aivan mahdotonta varmasti todeta, kuinka Kleopatra kuoli, ei ole silti mitään syytä väittää perättömäksi sitä yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että hänelle tuotiin käärme viikunakorissa. En epäilekään, etteikö hänellä ollut hallussaan muitakin myrkkyjä, joita hänen uskolliset palvelijattarensa ehkä käyttivät, ja jos tuossa tarinassa viikunakorista on todellakin perää, on tähän keinoon turvauduttu vain siinä tarkoituksessa, että kuningatar voisi itse kuolla tavalla, johon kokemus oli saattanut hänet mielistymään.

Octavianus määräsi nyt, että kuningatar oli haudattava loisteliain juhlamenoin Antoniuksen viereen, jossa hän oli sanonut tahtovansa levätä. Näyttää siltä kuin hän olisi jo lähettänyt sanansaattajia Bereniceen estämään Caesarionia lähtemästä Indiaan, koska hän oli epäilemättä kuullut, että nuorukainen oli päättänyt viipyä Berenicessä viime hetkeen saakka. Caesarionin opettaja Rhodon kehoitti häntä luottamaan täydellisesti Octavianukseen, ja noudattaen tätä neuvoa hän palasi Aleksandriaan, johon he näyttävät saapuneen sangen pian Kleopatran kuoleman jälkeen. Octavianus antoi heti käskyn, että Caesarion oli surmattava, koska, kuten hän selitti, maailmaan ei mahtunut kahta Caesaria, ja siten kuoli Ptolemaioksien suvun viimeinen faarao, suuren Julius Caesarin poika ja ainoa todellinen perillinen. Kaksi muuta palatsissa olevaa lasta, Ptolemaios ja Kleopatra Selene, vietiin mahdollisimman pian Roomaan, ja sanansaattajia näyttää lähetetyn Meediaan ottamaan huostaansa Aleksanteri Helioksen, joka oli todennäköisesti toimitettu sinne, kuten olemme jo maininneet.

Olen sitä mieltä, että Octavianus päätti nyt ottaa Egyptin itselleen jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Hän ei tahtonut aiheuttaa vallankumousta ja kapinaa julistamalla maan roomalaiseksi maakunnaksi, ja näyttää kunnioittaneen Kleopatran ja hänen alamaistensa väsymättömiä ponnistuksia säilyttää valtakuntansa itsenäisenä. Kaikkea tätä ajatellen hän päätti noudattaa aivan uutta menettelytapaa. Hän ei antanut kruunata itseään Egyptin kuninkaaksi, vaan omaksui tämän aseman sopimalla asiasta kaikessa hiljaisuudessa Egyptin papiston kanssa ja näyttää tosiasiallisesti esiintyneen Ptolemaioksien valtaistuimen perillisenä. Julius Caesar oli tunnustettu Egyptissä Kleopatran puolisoksi, ja hän, Octavianus, oli Caesarin ottopoika ja perillinen. Ja kun Kleopatran kolme elossa olevaa lasta oli nyt toimitettu tieltä pois, kuului valtaistuin laillisesti hänelle. Egyptiläiset hyväksyivät hänet heti hallitsijakseen, ja heidän temppeliensä seinistä löydämme alituisesti hänen hieroglyfeillä kirjoitetun nimensä »Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas, Auringonpoika, Ptahin ja Isiksen rakastama, kuolematon Caesar». Hänestä käytetään myös arvonimeä autocrator, jonka hän otti Antoniukselta, ja joka tunnustettiin egyptiläisissä kirjoituksissa jonkinlaiseksi perinnölliseksi kuninkaannimeksi ja koristettiin faaraoiden kiehkuralla. Hänen jälkeläisensä Rooman keisarit olivat siten perinnöllisesti Egyptin kuninkaita, sen hallitsijasuvun päämiehiä, ja jokaista keisaria tervehdittiin hänen noustessaan Rooman valtaistuimelle Egyptin kuninkaana ja sanottiin kaikissa egyptiläisissä kirjoituksissa »faaraoksi» ja »auringon pojaksi». Octavianuksen ansiosta egyptiläiset eivät siis katsoneet olevansa Rooman vasalleja, vaan oman kuninkaansa alamaisia, kuninkaan, joka sattui olemaan samalla Rooman keisari. Suuresta egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta, jonka puolesta Kleopatra oli taistellut, tuli siten tosi. Egyptissä ei tunnustettu ainoatakaan Rooman keisaria muukalaiseksi hallitsijaksi, jonka alueisiin Egypti olisi kuulunut osana, vaan Egyptin faaraoksi, jonka valtakunta käsitti Roomankin.

Muinaiset dynastiat olivat poistuneet, Amenhotepin ja Totmesin perheet, Ramseksen huone, Psammetikoksen suku ja monet muut. Ja nyt oli Ptolemaioksien suku samoin kukistunut, ja Egyptin valtaistuimelle nousi Caesarien dynastia. Tämä suku antoi sitten Roomalle sen keisarit, ja se, että egyptiläiset julistivat Octavianuksen Egyptin kuninkaaksi paljoa ennen kuin roomalaiset tunnustivat hänet Rooman keisariksi, antoi turhamaisten egyptiläisten silmissä Rooman valtaistuimelle jonkinlaisen faaraoihin pohjautuvan alkuperän. Tavallisesti on otaksuttu, että Egyptistä tuli roomalainen maakunta, mutta sitä ei julistettu milloinkaan sellaiseksi. Octavianus asetti hallituksesta huolehtimaan prefektin, jonka tuli toimia varakuninkaana [Strabo. Tacitus], ja hän pidätti enemmän kuin puolet Ptolemaioksien tuloista itselleen yksityisomaisuudeksi. Kun hän myöhemmin uskotteli Roomassa, että Kleopatran valtakunta oli liitetty sen alueisiin, käsitettiin tilanne Egyptissä selvästi siten, että maa oli vielä yksinvalta.

Hän kunnioitti kuningattaren muistoa, koska hänestä oli tullut hänen seuraajansa, eikä sallinut hänen patsaitaan kaadettavan [Sanotaan, että syynä oli eräältä Kleopatran ystävältä saatu ja siinä tarkoituksessa annettu lahja. On kuitenkin todennäköisempää, että tämä oli vain politiikkaa.], mutta Kleopatran kaikki kullat ja hopeat ja koristeet sulatettiin ja lyötiin rahaksi, jolla soturien palkat maksettiin. Kuninkaalliset maat anastettiin ja palatseista riistettiin melkein kaikki, mikä oli arvokasta, ja kun Octavianus palasi lopulta Roomaan keväällä 29 e.Kr., oli hänestä tullut satumaisen rikas.

Samana vuonna toimeenpantiin kolme suurta triumfia elokuun 13, 14 ja 15 p., ensimmäinen Euroopassa tehtyjen valloitusten, toinen Actiumin taistelun ja kolmas Egyptissä saadun voiton kunniaksi. Kleopatran kuvapatsasta, jossa oli käärme käsivarren ympärillä, kuljetettiin pitkin pääkaupungin katuja ja kuningattaren kaksosia, Aleksanteri Heliosta ja Kleopatra Seleneä, talutettiin vankeina kulkueessa. Nilusta ja Egyptiä esittäviä kuvia nähtiin siellä täällä saattueessa, ja mielenkiintoista sotasaalista oli kuormattu tavaton paljous juhlavaunuihin. Runoilija Propertius kertoo, kuinka hän oli näkevinään »kuninkaita kultaisissa kahleissa ja Actiumin laivaston purjehtivan Via Sacraa ylös». Kaikki joutuivat tavattoman innostuksen valtaan ja Kleopatrasta levitettiin halventavia juttuja joka taholla. Horatius tulkitsi kansan tunteet ihmeteltävässä oodissa ja julisti kuningattaren Rooman viholliseksi. Octavianukselle annettiin kunnianosoituksia aivan tuhlaamalla ja hiukan myöhemmin nimi Augustus, ja hänestä tuli Divus Juliuksen perillisenä Divus filius. Suuri diktaattori oli nyt tunnustettu yhdeksi roomalaisen maailman jumalista, ja Octavianus esiintyi suurella mielihyvällä hänen muistonsa ylistäjänä. Siihen viittaa erittäinkin se seikka, että hän herätti henkiin Lupercus-seuran, ikäänkuin tahtoen silläkin tavoin kunnioittaa Caesaria.

Kleopatran ja Antoniuksen kolme lasta sijoitettiin Antoniuksen entisen vaimon, jalomielisen ja lempeän Octavian rauhalliseen kotiin. Octavianus näyttää vaatineen ihailtavan tarmokkaasti, että vaikea kysymys heidän kohtalostaan ratkaistiin näin. Heidän surmaamisensa olisi loukannut syvästi egyptiläisiä, ja koska Octavianus oli nyt Egyptin valtaistuimen laillinen perillinen, Kleopatran seuraaja, eikä muukalainen vallananastaja, niin sopi hyvin, että hänen sisarensa otti nämä kuninkaallisen perheen jäsenet hoitoonsa. Aina lempeä ja kuuliainen Octavia suostui alttiisti tähän toimenpiteeseen ja oli todennäköisesti aina ystävällinen ja hellä näitä uskottoman miehensä lapsia kohtaan, jotka hän kasvatti yhdessä kahden tyttärensä Antonia Majorin ja Antonia Minorin ja Antoniuksen ja Fulvian toisen pojan, murhatun Antylluksen veljen, Julius Antoniuksen keralla. Kun pieni Kleopatra Selene oli tullut täysikasvuiseksi, naitettiin hänet Juballe, Numidian kuninkaalle, joka oli oppinut ja sivistynyt ruhtinas, ja josta tuli myöhemmin Mauretanian kuningas. Heidän poikansa oli nimeltään Ptolemaios ja nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle noin vuonna 19 j.Kr. Hänet murhattiin sitten Caligulan toimesta, joka oli hänkin sallimuksen omituisesta johdatuksesta Antoniuksen jälkeläinen. Miten Aleksanteri Helioksen ja hänen veljensä Ptolemaioksen kävi, emme tiedä. Tacitus sanoo, että keisari Neron aikana Judean maaherrana toimineen Antonius Felixin toinen vaimo Drusilla oli Kleopatran ja Antoniuksen tyttärentytär, siis todennäköisesti Mauretanian kuningasperheestä. Octavia kuoli vuonna 11 e.Kr. ja Antoniuksen poika Julius Antonius tuomittiin kuolemaan vuonna 2 j.Kr., koska hän oli ollut luvattomassa suhteessa Octavianuksen omaan tyttäreen Juliaan, joka karkoitettiin sitten Pandaterian alastomalle saarelle. Itse Octavianus kuoli kunniansa kukkuloilla vanhana miehenä vuonna 14 j.Kr. jättäen Egyptin ja Rooman valtaistuimet pojalleen Tiberiukselle.

Aleksandrian vaikutus Rooman elämään alkoi tulla hämmästyttävän selvästi näkyviin Octavianuksen eli, kuten on sanottava, Augustuksen hallituksen myöhemmällä ajalla. Egyptiläinen ajattelu vaikutti niin mullistavasti pääkaupungin oloihin, että oli kuin manalle menneen Kleopatran henki olisi nyt istunut valtaistuimella, jota hän oli eläessään niin kiihkeästi tavoitellut. Ferrero menee niin pitkälle otaksumissaan, että hän sanoo niiden peruskäsitteiden loistavasta yksinvallasta ja ylellisestä itämaisesta hienostumisesta, joita nyt Roomassa kehitettiin, saaneen alkunsa suoraan Aleksandriasta ja ehkä siitä seikasta, että uudet keisarit olivat alkuperäisesti Egyptin kuninkaita. Egyptiläisiä taiteilijoita ja käsityöläisiä tulvi meren poikki Italiaan, ja ne sadat roomalaiset, jotka olivat valvoneet etujaan Egyptissä, matkustivat sinne usein liikeasioille ja tutustuivat ja eläytyivät huomaamattaan sen taiteeseen, teollisuuteen ja kauppaan. Aleksandrialaisia veistoksia ja maalauksia nähtiin kaikissa huviloissa ja kaikki sivistyneet henkilöt lukivat Aleksandrian koulun runoutta ja kirjallisuutta. Kaikki tahtoivat aleksandrialaisia taideteoksia, kun oli kysymys kotien kaunistamisesta, ja kaikki tarkkailivat kreikkalais-egyptiläisten tapoja ja hienostuneisuutta. Entinen jäykkyys hävisi olemattomiin Kleopatran alamaisten eloisuuden tieltä, aivan samoin kuin Lontoon elämä on viime vuosina muuttunut mannermaan vaikutuksesta.

Kaiken tämän perusteella voitaneen sanoa, että Kleopatran unelmat egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta olivat näin ollen tosiasiallisesti toteutuneet. Erona oli vain se, että sen hallitsijat polveutuivat Octavianuksesta, Caesarin sisarenpojasta, eivätkä Caesarionista, Caesarin omasta pojasta. Mutta siitä tärkeästä osasta huolimatta, joka Egyptillä ja Aleksandrialla täten oli Rooman keisarikunnan synnyssä, tahrittiin Kleopatran muisto, jonka aloitteesta ja toimesta tämä uusi elämä oli saanut alkunsa, vuosi vuodelta yhä mustemmaksi. Hänestä tehtiin tämän itämaalaistuneen, mutta yhäti itseään länsimaalaisena pitävän Rooman vihollinen, ja hänen taisteluaan Octavianusta vastaan muisteltiin Caesarien puoluetta kohdanneena vaikeana koettelemuksena. Häntä paneteltiin säälimättömästi ja hänen irstaisuudestaan keksittiin kaikenlaisia juttuja. Tämä on se pohja, johon maailman arvostelu Kleopatran luonteesta perustuu, ja jokaisen näiden aikojen tutkijan on välttämättä karkoitettava työhönsä ryhtyessään kaikki ne vaikutteet, joita hän on saanut näistä liatuista lähteistä. Unohdettuaan Propertiuksen loukkaavat sanat ja Horatiuksen kiihkoisat säkeet, jotka runoilija kirjoitti ilonsa yltäkylläisyydessä omaa pientä maatilaansa uhanneen sodan päättyessä, lukija on pätevä arvostelemaan, onko tässä hänelle esittämäni tulkinta Kleopatran luonteesta ja teoista katsottava kohtuuttoman suopeaksi, ja olenko käyttänyt väärin historioitsijan etuoikeutta olla armelias koettaessani puolustaa naista, joka taisteli koko elinaikansa, usein orpona ja katkerien vastoinkäymisten musertamana, isänmaallisen ja loistavan päämäärän saavuttamiseksi, ja joka kuoli »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopi».