Title: Jälleen vapaana
Runoja
Author: Hilja Liinamaa-Pärssinen
Release date: July 11, 2025 [eBook #76478]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Työväen Sanomalehti Oy, 1923
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Työväen Kirjapaino Oy, 1923.
Laulajan rukous.
Laulajan häätö.
Pakolaisen valitus.
Nälkämailla.
Autiosaarella.
1. Linna.
2. Tornin vanki.
Suffrageetta.
Pieni punaorpo.
Ihmiselle ja ihmisestä.
Korven kansa.
Laulu työläisnaiselle.
Karjalan raatajille.
Veljestyö.
Kahdeksankymmenvuotiaalle.
Erämaan kameli.
Suuret rakentajat.
Hellaan aarteet.
Alkibiadeen jäähyväiset.
Laulu haudoista.
Nunnakapina.
Erik XIV Kaarinalleen.
Maria Stuart:
1. Tyrmässä.
2. Mestauslavalle käydessä.
Spinoza.
Père Lachaise.
Babeuf mestauslavalla.
Pajarin muisto.
Deboran laulu.
1—9.
Pessimismiä.
Vappuna vankilassa.
Elämä voittaa.
Kevätlaulu Kannaksella.
Ei mennyt kesä.
Kultainen houre.
Kangastus.
Syystuulelle.
Runottarelleni.
1—20.
Laulajan lääke.
Kaksi potilasta.
Lemmen varas.
Uskonto.
Mies.
Mun laulu huulillani elää antakaa,
se ihanaa!
Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot
ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo.
Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot,
ja äänet kumajaa kuin kosken vuo.
Soi laulu, jonka helkkyessä herää
uus into, hehku, voima verraton,
tuo laulu, joka ihmislapset kerää
työn uurastukseen, taistohon. —
Mun laulu huulillani elää antakaa.
En tunne muuta jumalaa.
Se kehtohoni sävelmäänsä soitti,
soi parkuna, kun rintaa vihavoitti
elämä tuskallaan.
Ja kautta aikojen
työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen
levittäin loistojaan.
Mun laulu huulillani elää antakaa.
Mun laulu huulillani kuolla antakaa,
se ihanaa!
En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
niin eikö silloinkin se laulu soinut,
mi jumalaisiin puhkes säveliin,
se laulu, joka vapautta huusi,
kun karkotettiin kansain suurimmat,
tuo laulu ikivanha, aina uusi,
mi kaikki loi, loi maailmat.
Mun laulu huulillani kuolla antakaa.
En tunne muuta jumalaa.
Se särki teljet Caesarien, paavein,
maat nosti, jotka hunnilaumat aavein
sai pelkoon kauheaan.
Ja eessä laulun sen
luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen,
murenee mullat maan. —
Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.
Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki
sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.
Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,
satakieli, mi soittavi oksallaan.
Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,
niin herkkä hän on, et arvaakaan
sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,
miten kulkunsa outoa päällä on maan.
Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin
hän syöksyy, sotkana nousee jo,
ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin
ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?
Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,
ajan valtavat kuohut vaahtopäät
sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto;
on suurten toivojen kirkkaat häät.
Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu
veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!"
Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:
"kuni muut joko sarkaa raadatko!"
Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,
ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai?
Sydän ah olis altis lahjojen antoon,
ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.
Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,
elon näyttämö kirjava paljastuis,
valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,
idän laivat aartehin rantoja uis.
Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,
kun markkinaremua täysi on maa?
On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. —
"Mene laulaja, täällä et ääntää saa."
"Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,
näit sen, mitä eivät nähneet muut.
Mene, tyyssijas olkoon talven nietos
ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"
— Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa
katuvierehen mieron sauva lyö.
Ovet suljetut — salien nautinnoissa
lie joillakin riemun, hurmion yö.
Ja jossakin lienevi lemmittynsä. —
Tuo muistelo rintaa viiltelee.
Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.
— Haa, vieläkö huulesi hourinee?
Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,
oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.
On seuranas kurjat kulkurilaumat,
niin pitkä ja autio eessäsi tie.
Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä
jo on loppunut. Korppi jos oisitkin
kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä
ole rohtoa tautisi tuskihin. —
Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet
nyt tunkee, kuolema voiton saa.
— Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. —
Kylä soi petolintujen kirkunaa,
Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,
kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.
Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,
synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.
Puistojen kukkia katson, rintani kulo
ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.
Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,
katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut.
Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?
On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,
pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.
Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,
nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.
Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,
sävelet, pois pakenee, lauluni kuoleva lie.
Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,
saata en aavistaa, missä on matkan pää.
Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää
poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.
Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin
uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,
näin pakolaisen koidon kulkea retkin,
peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?
Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon
sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.
Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,
unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.
Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,
enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.
Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.
— Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.
Hiljeni liike ja taukosi toimet,
vainajat kulkevi saattoineen.
Mustien hevosten kirjotut loimet
heiluvat tuulessa hiljalleen.
Valkeat reet sekä katetut lavat,
kuskina kuolon viikatemies.
Kalpeat saattajat taivaltavat,
haamuja liekö he vain kenties.
Yllään heillä on avarat kaavut,
rinnalla ristit kultaiset.
Kuolema valtias, kusta sä saavut,
kunne sä kärsivän korjannet?
Saattuejoukot tietänsä tarpoo
askelin huojuvin, tuskaisin.
Kuoleman lähetit saalista arpoo.
— Voi, kuka sortui jalkoihin!
Horjahti neitonen, katkesi ruoko,
vanhus, lapsikin nääntyi niin.
Kasvoi kaamea kalman luoko;
sitokaa, sitokaa lyhteisiin!
Saattuet kalmistoihin katoo,
taas sadat uudet perähän saa.
Tuonen hangelle lyhteitä latoo
viikatemies ja hän naurahtaa.
Nauraa luisia poskipäitä
kurjan nälkähän nääntyneen,
nauraa silmän kyyneljäitä,
kuinka ne hyytyi pakkaseen.
Nauraa kyliä kylmenneitä,
jääneitä petojen valtoihin,
ruttoa, tauteja, mieron teitä,
parkua hyljätyn kaupungin.
Nauraa villiä mielettyyttä,
kun emo lapsosen surmata voi.
Volga ne kätkee, kuollehet syyttä.
Tuota hän nauraa: "ohhohhoi!"
Näättekö: lyhtehet tuonen viidan
täyttää, hautoja kaivakaa!
Loppu on tullut taistelon, riidan,
hangen alla on kehto: maa.
— Repaleaavehet hautoja kaivaa,
työase kädestä kirpoo pois.
Uupumus raskas raajoja vaivaa.
"Nukkua, nukkua jospa jo vois!"
Viikatemies lyö iskun kumeen,
kaivajat kaatuvi, siihen jää
kuoppien ääreen multahan, lumeen.
— Luurankoröykkiöt törröttää.
Taivon rannalla ruskot puuntaa,
huomispäivä jo viimenen lie.
Jos mihin silmäsi katsehen suuntaa,
varjoja täynnä nyt on joka tie.
"Ajakaa, ajakaa, tuonelan lepoon
vainajat vaivatut saattakaa!"
Kuski se lyöntejä laihaan hepoon
ruoskan siimalla singoittaa.
Vaahtovin suin hepo suistuu maahan,
väsyneet luunsa jo hervahtaa. —
Kuoleman voittoa katselkaahan,
ihmiset, juhdat, kaikki se saa.
Itkevi isien, poikien huulet:
"rakkaimmat paha niittäjä vie".
Huutoa toistaa arojen tuulet:
"retkehen liity, jo vuorosi lie!"
I. Linna.
On valtameren kuohuissa pien saari autio,
kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.
Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan
maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.
He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies
ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".
Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin
sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.
Siks valtameren saarella komeroluolissaan
nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.
Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,
ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.
Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää;
maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.
Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen
kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.
2. Tornin vanki.
— On laulaja kalvas tornissa
ypö yksin, vanki hän myös.
— "Et vuodattanut ole hurmetta,
mikä sun oli syysi ja työs?"
— "Minä lauloin puolesta sorretun
ja heikon ja nääntyneen.
Minä kutsuin orjat otteluhun,
valon taistohon yhteiseen.
Kun öykkärit vallan huipuillaan
oli, häätäen rotkoihin
maan pienet, vaiti en ollut, vaan
pahat parjasin laulelmin."
— "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
ja sa unhoon ainiaks jäät.
Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
ne pirstana kaikki jo näät.
Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
jumal-istuimellensa saa.
Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas
kuka tohtivi puolustaa?
Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
Vale-arvojen aika nyt lie,
korut joutavat, päivän pyytehet vaan
mataluuksihin mieliä vie.
Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
ovat mittana ihmisten.
Typeryyden, raukkuuden oli häät,
tekohurskaus heelmänä sen.
Suur' aika, mi purppuraruskollaan
lumon hartaan mielihin loi,
on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
kamaraisella kompuroi.
Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
kapinoitsijat voitetut ne.
Tien varsilla kammona ristinpuut, —
käy korpit jo haaskoille."
— "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
tein sen, mitä laulaja voi.
Ei kuole se usko, mi nostatti
ylös ihmisen. — Vielä se soi.
— Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
tykit ei sitä vaijenna.
Se on nouseva huulilta joukkojen
taas päivänä huomisna.
Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
olen ylpeä tyrmästäin,
vapautta ken kurjaa huoliskaan,
kun aika on ahdas näin.
Te tietkää, harppu ei helkähdä
ylistykseksi mahtavain,
kamasaksojen ei pitopöydissä
ole paikka se laulajain."
Näin virkkoi, katsehen kumman loi
yli aaltojen vihreäin.
Merikotkat lenteli, tuulet soi,
vesi pauhasi vaahtopäin.
Kurjain kaupunkiin ei matka tuone
surutonten päiväin lapsia.
Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone
maja vanhuuttansa lahoova.
Siellä hikityössä perhe puurtaa.
Mistä vieras neito tullut tää?
Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa,
äly katsannostaan pilkistää.
Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy
uneksija, taistelija näin.
Sinisilmä lempeästi hymyy,
täällä joukossa hän ystäväin.
Nälällä ja työllä näännytetyt
köyhäin joukkueet hän nähdä saa.
— Almujako tuo? — Ei, siinä petyt,
aatetta hän pyhää julistaa.
Sano neito, miksi äidin, taaton,
kodin hylkäsit sa rauhaisen;
kärsimysten lasten raskaan saaton
seuraksesi yksin valiten?
— "Oli humu, loisto valhepeitto
elon onton, arvottoman sen.
Tieni valitsin. Ei arvanheitto
siihen vie, vaan pakko sydämen."
Näin hän puhuu, povessansa salaa
valan vannoo eessä jumalain:
"kunis suonissani syke palaa,
sinis rakastan mä aatettain".
Vannoi niin ja kävi kiirastuliin
neitsyt pyhä — haltioitu hän.
— Saapui mies ja tunnustuksiin suliin
puhkes, haasteloihin lempivän.
Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
lemmen hurmiohon luotu lie.
Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
niitä poistamaan mun johtaa tie.
Mua karta, vihkivaloin olen
solmittuna pyhään aatteeseen.
Mua pelkää, sydämesi polen, —
lähestynet, — sairaaksi sen teen."
Eelleen rientää tuima taistelija
rintamassa väsymättä ain.
Pyhä neitsyt — kumma uneksija,
tuttu kärsimysten, vankilain.
Ei taaton silmä hälle hymyillyt
kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:
Hän taistotantereelle kylmennyt
on äsken, pirstottuna kotilies.
Mut äidin kai, öin, päivin hellivän
saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on,
pois karkotetaan, viedään tyrmähän,
jää avutonna pieni kehtohon.
Pois eno, sukunsa muut ehommat,
tie pakolaisen heillä osanaan.
Vain mummo, lasta kaksi, ainoat
nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.
Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,
pien orpo kasvaa kera siskojen,
on tähtisilmä kirkas loistossaan
ja taivahinen säihky kutrien.
Sä kysyt, miksi viattomuus näin
on vihattu, pois kukka juuriltaan?
— En tiedä! — Ristikkojen hämäräin
takana nuori äiti yhä vaan.
Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit
siks kalpenee, on sydän tuskassaan.
Oi äidin luolassa jos näkisit,
pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.
"Ken julma tuhon toi", sä kyselet,
"vei ison, emon, pesän hajotti,
ja tuuleen syöksi pienet lintuset,
puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"
Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen
on lapsi, vesana se putkahtain
maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen
kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.
1.
Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,
soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.
Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin
makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —
Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,
lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —
Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,
haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.
Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,
Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.
Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,
kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.
Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki
graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki
maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,
kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.
Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,
tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.
Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,
pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.
Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,
pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.
Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa
ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.
Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,
katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.
Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin
elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.
Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta
pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.
Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,
pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.
Korven kansa.
Siellä ne uinuu povella talvisen salon
töllit pienoiset upoten nietoksiin.
Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon
kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin.
Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut
liesien lämpimien kohota tupruttaa.
Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut,
vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.
Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa
vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten.
Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa
jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen.
Sitten äidin kinterehillä he salaa
pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen.
On isä viikon vierahan työssä ja palaa
iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.
Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo,
kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee.
Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo,
kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee.
Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen,
aatos salpautuu kinosten umpioon.
— Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, —
etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?
Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat,
voimat kevähiset, niitä sä vuotellos!
Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat,
talven jälkehen saat nuo kevätnautintos.
Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas,
kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie.
Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas,
hankihin aukee jo vapauden viittatie!
Elä ennen käteni lepohon käy,
kun unteni kukka ei orjana näy,
elä ennen jalkani kulkuas jätä,
kun hältä on poistunut vaiva ja hätä.
Veri koskena suonteni väyliä aja,
hänen ollos, sorretun, innoittaja,
myös aatos sä välkkyvät nuolesi lauo,
urat hälle sä keveät kulkea auo.
Sydän ellös ennen tyventä tapaa,
kun soi hänen sielunsa laulelo vapaa.
— Kas silloin, silloin mä nukkua saan
kun unteni kukka on kauneus maan!
Oi kuormien alla hän surkastuu,
alin aidanvitsa on, porraspuu.
Komeroissa hän tehtaan nääntyvi varhain,
tai sortuu usvihin kohtalon harhain.
Vilu hällä on, lehviä pyörtehet raastaa,
yö ylleen syytävi rahkoja, saastaa,
imi läsnä jo katkeran kärsimysnesteen
läpi aikojen kohtasi louhikon, esteen,
koki puutteen, vainon ja koston vallat,
orasmaillaan huurut ja harmajat hallat,
oli orjatar. — Kieli ei kertoa voi,
miten tuskien maljasta koito hän joi.
Olen uurtaja vain, olen laulaja yön,
ajan mustaan muurihin railoa lyön.
Sävel sointuna lennä sä ihmispesiin,
kointähtönen pilvien palteista esiin!
Tuhat soikohon soittoa harpuin, huiluin,
kunis nousee silta, mi vie yli kuiluin,
mi maan mudan piilosta kultia loitsee,
yön helmahan valtoinaan salamoitsee.
Näin lauluni laannuta jäät sekä riitteet,
lyö sorto ja kirvota kahlehen liitteet.
— Kas silloin päivä on loistossaan,
kun unteni kukka on kauneus maan.
Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan,
viersit kaskea orjana pajarin ounaan.
Kolkko ja hymytön ain' oli raatajas maja.
Kantele vain oli itkujen soinnuttaja.
Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa
yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes,
havahti köyhät; paljastui elon juopa,
entisaikojen pettävät harhat purkes.
Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää,
kosketit työläissielua herkistyvää,
veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin,
kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. —
Särkyi kantelo, mureni alla se painon,
sortui sotihin ankaran vihan ja vainon.
Itkua kätkee Karjalan immyt rukka,
juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.
Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet.
Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet,
mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset,
tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.
Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen,
sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen.
Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain,
iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.
Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! —
Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen.
Rintasi kirvota kielet, suistele soimat,
päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!
Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne,
itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne!
pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin
oikeustaistohon! — Ethän kerjuri armoin!
Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet, —
Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet.
Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa.
Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.
Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla
hymyä päivyen. — Kaikuu kentillä noilla
vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. —
Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!
Veljespelto se kynnetty vaivoin,
kasteltu kallehin verin,
riuhtoma on vihavyöryjen raivoin,
tallattu, tuhottu perin.
Tarttuos auraan, perkoa pelto,
riitojen ohdake revi!
Lie käsivartesi hervoton, melto,
työpä sen karkaisevi.
Veljesmielessä hellivin hoivin
kylvä tuhkahan, soraan.
Katso jo nousevi silmikko oivin,
lainehtivan näet oraan.
Min isät raivasi auhtoa suota,
viljeli kannokkomaita,
uutta nyt satoa sieltä sä tuota,
vauraaksi heimosi laita.
Veljespelto on yksi ja laaja,
oi, sitä ellös pilko.
Työn hikihedelmän oikea saaja
kansa on. — Sit elä ilko!
Veljesmielessä raatajakansa
käy oma onnesi luomaan.
Suuntaa toimesi aikoinansa,
kuin kymi, yhtehen uomaan!
Miksi on mummon hapset harmaat,
ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?
— Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.
Suuria antinsa, pien' oli kiitos.
Noin mikä köyristi mummon selkää?
— Raskahat taakat. Ihmiset elkää
painoa lisätkö. Kovaa hän koki,
aika on kuorman hellitä toki.
Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,
kuivunut kyynellähde on? — Arvaan
liiaksi sykytti, rakasti kerta,
silmäkin ehti jo itkeä verta.
Mistä on mielen hartaus pyhä,
huulien äänetön siunaus yhä?
— Väisti hän elämän arkisen nukan,
korjasi talteen ikuisen kukan.
Vanha on mummo. Minnekä jatkaa
vaappuva kulkija elonsa matkaa? —
— Sinne ah missä on toivojen maa. —
Hellästi saatelkaa!
Ei lauhkeat rannat ja ruohostot
ties vieriä vehmahaks luoneet.
Ei suojanas palmujen katveikot,
ei tuiskujen tullessa huoneet.
Vaan taival pitkä ja tuntematon,
meri hiekkainen joka puolla.
Voi musta myrsky sun aavikkohon
pian haudata. Kentällä tuolla
eräkulkijan luut monet kalvenneet.
Toki retkihin käyt, ei kauhut
sua estä, vuorten harjanteet,
syvät kuilut, virtojen pauhut.
Vilu, helle, nälkä ja ponnistus,
yönuotion ääressä pedot.
Jano viikottainen ja uupumus
vain kangastuksena kedot.
Niin aartehet kannoit. Kerran vain
sun lannistui jalo kaula,
ja sä itkit helmassa autiomaan,
kun kohtasi kuolon paula.
Muistat pyramiidit partahilla
äiti-Niilin, jättirakennelmat.
Mielees herää sadun kuvitelmat,
palmukeitaat, ruskot rantamilla.
Näet raatamassa kurjat orjat
ruoskan, skorpioonein piinatessa,
hautakammioitten katvehessa
kivenhakkaajien piirrot sorjat.
Se on työtä suurten rakentajain,
oman tuskansa kun käsi uuras
kuolemattomaksi kiveen muuras,
painui itse maille tuonen rajain.
Suuret rakentajat kuoliko? Ei, yhä
keskellämme kädet ahkeroivat.
Elää jättityö, min muinen loivat,
kivipiirros kuolematon, pyhä.
Yhä työläiskätten voima ruskaa,
pyramiidejansa noin he muovaa,
aivot suorittavat työtä luovaa.
— Yhä orjain elo täynnä tuskaa.
Yli Arkipelagin laineiden
ja rantoja Hellesponton
kävi valloittajan käsi hurmeinen,
loi valtiomahtinsa onton.
Vahatorneja vain teräs hauras luo,
lakastuu sotapäällikön valta,
mut Hellas, laulusi laajat nuo
ne kukkivi tuhkan alta.
Ja Olympon jumalat nuortuu ne,
kuvitelmin kaunihin tehdyt.
Meri ennen kuivuvi hiekalle
kuin Muusain lähde sä ehdyt.
Yhä Soolonin lait jalot säälissään,
tienviittoja olla voivat.
Myös Sokrates kertoo mietteitään,
sanaseppojen lausehet soivat.
Ja Saphokin vienoa soitintaan
ajan vyörteiden läpi soittaa.
Maratoonin sankari-innollaan
yhä nuoriso laakerit voittaa.
Myös Pindaron, laulajan seppelpään,
runokammio mielehen muistuu,
kun Teeban kartanot liekeissään
Aleksanterin käskystä suistuu.
Mi on ainetta sorahan haudattiin,
moni valtias sumuhun haipuu.
Mut elämän istutti marmoriin
kuvanveistäjän kauneuskaipuu.
Kun purppuraverhoja riistämiään,
koinsyömiä kansat käyttää,
yhä Attika jakelee ihmeistään,
valoheitoin aartehet näyttää.
Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa
elämän houreestaan, pattona, syntymämaan.
Taakseni portit suljen, joita en avaa,
Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.
Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin
sankari-uhmailuun juovutti viinillään,
ennustuksesta Pythian järkähti sisin,
kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.
Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät
urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen,
pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät,
kuuntelen aatokset huulilta viisasten.
Anna Apollon voimaa lähteä miehen,
jolta on kirvanneet valjakon ohjakset,
kesken taivalta suistui hän ohitiehen,
ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet
nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti
loistolla auringon, ympäri rantamien.
Äsken Alkibiades kansaa johti,
voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.
Mies hän koittaa sai kademielien vainon,
tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen,
lailla Titaanein kantoi vuorien painon,
rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.
Valtias Ateene, väistytä kostottaret
käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo
ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret,
rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.
öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään,
lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan.
Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään
elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?
Laulu haudoista.
Näin katakombien käytävät, hautojen paadet
laulua toistaa:
"Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa,
väkevin, voittamaton.
Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein.
Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin:
katoat arvottomiin…
Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin
kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan,
uhrina konnain,
hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan,
ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein
kantava sielussaan
uskoa kuolematonta,
totuuden tulta, —
jumalain suosima vain.
Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty,
huomenna nousee taas,
väkevä, voimallinen."
Niin soi äänet pyhien kallioluolain,
Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.
(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)
Mikä yössä, muurin varjostosta
hiipii kenttätietä eteenpäin?
— Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta
Krodieldis-neito, ystäväin."
Jalo ritari näin avosylin
tervehtivi neittä urhakkaa.
"Poitiers, sun sääntöjäsi hylin,
luonnon ohja vain on oikeaa."
Taakse jäävät muurit valottomat,
eessä päivän, rypäleitten maa.
Laulaa, karkelevi nunnat somat,
kilpiniekat sulhot luokse saa.
Ei nyt abbedissan kuri tapaa,
virttä avaimet ei säestä.
Neitoparvi vallaton on, vapaa:
"Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."
Silloin piispojen jo kaikaa sana:
"Synnin virma hukuttavi maan."
Macco kuule ei, on lumoomana
kauniin Krodieldin linnassaan.
Eipä neitoset ne arvaa tuota
abbedissan työtä ilkeää.
Tekohurskaan Leuboveran luota
viesti paaville jo ennättää.
Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas,
rosvojoukkoon yhtyneet on ne.
Olkoon pyhä isä vihas kiivas,
niskureita ruoskin rankaise.
Onni osana on luonnonlasten,
kirkko, valtio vain pakon luo.
Oomme tyttäriä kuningasten,
katkomme jo kahlehemme nuo.
Pyhän Hilarion templin suojiin
käymme siskoset ja veljyet.
Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin
sinkoamme nuolet tuliset!"
Taistelee he; kilpaa kirkon kirot
kaikuu kera miekan kalskehen.
Vimmastuvi neitoset ne sirot,
abbedissan juonet kostaen.
"Leubovera tyrmän onkaloissa
karvautta meille juottamaas
maista! — Luostarin on rauha poissa,
kukkalavat sodan melske kaas."
Mutta joukollensa sytyttävin
sanoin Krodieldis haastelee:
"Orjuutuksen tietä kyllin kävin,
vapaus jo vihdoin valkenee."
Mutta Roomasta nyt tiedon toivat
lähetit: on paavin käsky näin:
"Tuhotkaatte nunnat kapinoivat
mielet korskeat ne nöyrryttäin!"
Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco,
kapina sun tulee kukistaa."
Mutta tällä rintaa lemmen pakko,
vetovoima kumma kiehtoaa.
"Häntä häiritä mä uskallanko,
jota ihannoitsin, ikävöin.
Kauniin Krodieldin valloitanko
ratsumiehin, miekan mittelöin."
Lähtee Macco, seuraa joukkoansa,
käsi voimaton on taistohon.
Krodieldis koko tenhollansa
vastaan käy ja haastaa peloton:
"Miekkas laske, kirkonkiro, panna
ihmiserhetystä — kaava muu.
Valon lippua sa nosta, kanna,
tuosta mädännäisyys puhdistuu!"
Macco silmäyksen jumaloivan
nunnaan luo, soi ääni kiihkeä:
"tullos luokseni, ma sulle hoivan
takaan, neito sua lemmin mä.
"Tiedän, setäs julma perintösi
ryösti, luostariin sun teljeten.
Nousit taistoon, koittaa häviösi,
vaarasta mä sua suojelen." —
Lausuu neito: "Vainoojaini pistin
vielä taittuu, taivas salamoi." —
Katsoo puolehen hän pyhän ristin. —
Kumeasti kirkon kellot soi.
1.
Ma olen paljas, ryöstetty
ja syösty kurjuuteen.
Sun sain, ah saituri ei niin
lie rikas aarteineen,
kuin olen. Nyt mä ymmärrän
kotoisen onnen sen,
jot en mä ennen tuntenut
loistossa salien.
Nyt onnen sen mä omistan,
kun Sinut vain mä saan.
On soppi ahdas rakkahin,
kun kanssasi sen jaan.
Ja valtakunnat, kruununi
ilolla unhoitan,
kun sydämes, sun sydämes
poveeni painallan.
Mun Kaarinani kaunoinen
sun sain. Ja mainehen
sun kuninkaanas saavutan
ma kuolemattoman.
2.
Lie herjat mua häväisseet,
tok' parhainta ei taitaneet
tuhota multa: sydäntäs
ja suurta lempeäs.
Lie telkäneet mun vankilaan,
mut lempeän ei kuitenkaan
ijäti sulle hehkuvaa
he taida sammuttaa.
3.
Kalvaessa kaihon piinan
katsoin Aurajoen vanaa.
Liehuvan näin valkoliinan,
tuuli kuiski tuhat sanaa.
Katsoin Kaarinani purtta.
Itkin. Mieleen muistui veli,
tunnoton tuo verihurtta,
joka meidät eroitteli.
Kirottu hän kerroin kolmin,
upotkoon jo hämäryyteen!
Kera jumalien solmin
liiton täytteeks' pyhän pyyteen.
Thor ja Odin avuks tulkaa,
päästäjiksi paulojeni.
Ojentakaa kortta, sulkaa
yli virran mennäkseni.
Nähkää, viittoo käsi hennoin.
Itkuun heltyy pilviparras.
— En voi kiitää ilmalennoin,
houretta vain toive harras.
4.
Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten
ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.
Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,
kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.
Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,
lempein katsannoin katsele kalleintain.
Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.
Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!
Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein
hyväile armastain. Vyö hopeainen luo
ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,
kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!
1. Tyrmässä.
Olet armias, oi jumal-äiti
pyhin katsannoin, sulomuodoin.
Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
— Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
olet sä.
Sinut näin, sua huoneestain
en sallinut siirtää.
Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
siunaustasi vuottain.
Jumal-äiti sä armias, hellä,
sinä, jolla on murheista raskain
oman rintasi alla,
joka poikasi ristillä näit.
Sinä rakastaa taidat.
Oi auta! —
En lapsi, en ehjä mä enää,
en kiedottu untuvavaippaan.
Pyhä Maria pilvistä alas
käy aurinkohehkuna armas
mun alastomuuteeni kurjaan
ja luolaan, kussa mä makaan
lian, liejun ja ryysyjen päällä!
Sä katso:
olen silpoma itseni, muitten
ja pirstoja vain joka puolla.
Sydänhaavat koskena vuotaa,
käsi voimaton, jalka ei liiku.
Sinä yksin kirkas
nyt pimeyteeni mustaan
valo saata!
Tule ihmelunnahin, lohduin,
vala öljyä haavoihin syviin,
minut nosta!
Jumal-äiti, sä kuulet
maan lasta,
Sinä lemmessä suuri.
2. Mestauslavalle käydessä.
Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.
Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat.
Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan.
Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.
Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? —
Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.
Yömyöhäisehen valvoo kammiossa
mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan,
on outo hohto silmäin katsannossa,
myhähtää huuli yksin puhumaan:
"Niin sysimusta aikakauden petos,
ja joka sokkelossa erhetys.
Pakenee totuus, aatokseen ken vetos.
kun kuolonsyntiä on epäilys.
Mä epäilin ja järjen ponnistimin
työtähän iskin ajan kallioon.
Mä janohoni tiedon mettä imin,
sukelsin syvähän sen aallokkoon.
Mä etsin sarastusta, valojuovaa
ja löysin aukon hengen maailmaan,
nyt aatokseni rakennelmaa muovaa,
mi pilviin nouseva on aikanaan."
Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo.
Mut yössä huhuavat huuhkajat.
"Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo
lain koura, kirkonmiehet hurskahat.
Hän vaikenisko suosiota häkein
maan valtiasten, valheen palvojain?
Ja häntä houkuttaisko kiitos makein
tai sijat oppisalein mahtavain?
Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen
mies yksinäisten miettehien näin.
Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen,
ne valona vain harvain etsijäin.
Ja ahkeroiden, lasinhiomisin
saa niukan leivän viisauden mies,
mut mieltään elähdyttää usko sisin,
se syttyy kerta totuudenkin lies.
Se palaa, lämmittää ja tulellansa
päät, sydämet saa uuteen toimintaan,
myös siinä korsi hänen kantamansa,
kipinä vaalimansa hehkussaan.
Ei tahdo aikalaiset uutta tietää,
on vanha polku kevyt, vaivaton.
Ja häiritsijää tuskin voi he sietää,
kun hetki tarjoo velton nautinnon.
Mut vierittyä pitkäin vuosisatain
vapaissa aatteissansa heräjää
mies haudastaan, ja viittojana ratain
nyt jälkimaailma häntä ylistää.
Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä,
valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen.
On suvipäivä, tok' ei ole rauhaa täällä,
saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen.
Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin,
— tantere multainen kumisten jyskähtää.
Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin,
leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.
Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu,
valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää.
Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu
muinoin virroillaan kostutti pengermää.
Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi
sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain.
Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi,
vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.
Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu.
Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan.
Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu,
varjot vapaina käy hiipien haudoistaan.
Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen
todeksi aikoinaan, suuren unen he loi.
Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen
laskevan, nousevan taas. — Valkeat kukkaset soi.
Vuoks kansan kalliin astun kuolemaan,
sen orjuutta en katsella mä voi.
Vain kurja piillä saattoi suojassaan,
kun korppikotkat lasten verta joi.
Työ kunniakas on, jos säästä et
sä mitään, vapaus kun velvoittaa.
Te tietkää, kerta aukee syvyydet,
säteillen voiton kalpa kohoaa.
Käyn kuoloon, puolisoni peloton,
syleile poikiamme, kerro tää:
Kuin päivän tähti, valo auringon
perinnöks heille aate pyhä jää.
Nyt piilumies lyö! Tomuhiukka lien,
mut oikeutta suurta jumaloin.
Oi pojat armaat, isä viittoi tien.
Valitkaa! Silmät ummistaa jo voin.
(Lintulan luostarin luota.)
On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.
Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
min synnit veriruskeat ei salli nukkua.
"Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?
Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!
Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!"
Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
— Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.
Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.
Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:
"Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen." —
Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.
Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
se âitëin, jotka kidutti pajari, hurjimus.
On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
imettää polo orjatar, laps, itkee helmassa.
Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. —
On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. —
Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.
Nyt Jahvellemme nouskoot uhrituoksut,
ja ilohuudoin Libanonin rinteet
jo täyttykööt! On Juudan virtain juoksut
taas vapaat. Katkottuina pahat pinteet;
On lyöty Ammon, Amalekin ansa
ja Balin palveluskin taukos hiljaa.
Taas yksi, voimakas on Jahven kansa,
suo taivas kyllin viiniä ja viljaa.
Ei valheprofeettoja enää seuraa
nyt Israel, ei uhraa pilttejänsä
Molokin kitaan. Juudan jalopeuraa
ei Sisera nyt uhkaa piikeillänsä.
Käy juhlaan Jerusalem lehvin, palmuin,
nyt ylle viitat punan purppuraiset!
On ohi aika alennuksen, almuin,
siis soikoot pasunamme raikuvaiset.
Uus aika alkaa. Vääryys vanha pura.
Työ veljin tehtäköön, ei orjain hiellä.
Ja tasan antimet, se onnen ura,
valohon katseet seesteisellä miellä.
Iloitkoot sukukunnat, jotka löivät
pois ikeen uhkan. Kaikotkoot jo kauvas
ne konnat, jotka heikon osan söivät!
Käy juhlaan Jerusalem! Oikeus on sauvas.
1.
Tähtiä nään, tähtiä nään
vaikkapa maan utupeitteellään
pilvet vaippahan hienoon
kietoo, silmies kimmellys
on kuni taivahan ilmestys
kirkastava koko tienoon.
Hankinen yö, hankinen yö;
kumpuja kattava kiteitten vyö
taivahan linnunrata
työtä on taikurin ihmeisen,
nään läpi ruudukon silmäillen
tähtiä tuhat ja sata.
Silmäsi nään, silmäsi nään
tumman syvässä pilkkeessään,
ripsien liikahtaissa.
Murheesi liekkiä tuskaisaa
katselen — riemuas hohtavaa,
kuljen tähtien maissa.
2.
Juhla-asuun kopin pienen laitoin,
maalauksin koristelin seinät.
Apilalta tinamaljaan taitoin,
pöydälle toin ruohot, pihaheinät.
Valkoliinoin vuoteen, lattiaisen
peitin. Ystäväni kaunokaisen
sisään toin. Jo räppänästä kaino
säde pilkkii. Vierähtää pois paino;
3-.
Mihin perho arka sä eksyitkään
pois suojasta lehväkerhon.
On kumpu kukaton hietikon tään,
käy tuuli tuimana retkillään.
— Sä kadotit tyyssijan, verhon.
Tule perho pieno, mä saattelen
sun keskelle kukkaissarkaa.
Näät aukeevan yhä umpujen
ja sä tunnet lehvien tuoreuden.
— Oi joutuos, pois kesä karkaa.
4.
Nukut ystäväni; hiljaa ilman siivet
ikkunaamme koskettaa.
Valko-otsallesi kuuhut hopeaansa
hellin heittää.
Nukut ystäväni; suljettuna silmäluomes
simpukkaansa helmen kirkkaan kätkee.
Lepää valju vartes, jonka kiedoin
peittoon lämpimään.
Nukut ystäväni; sydämeni sulle
hentoiselle
siunaustaan kuiskii. —
Kuuhut kulkee, pilkkii öinen tähti. —
Nuku hiljaa!
5.
Käsi hentoinen, nää valkoranteet
miten rakkahat, en haastaa voi.
Salli karkotan pois pahat kanteet,
arvet, joita rautakahle loi.
Anna viihdyttää mun kosketuksin
sykähtävä, synkkä valtimo.
Uusin kiehtovin soi lupauksin
rikas elämä, sä kuuletko?
6.
Sydämelles sylkyttelen
illan hämärässä
kehtolaulun, ainoani
on se elämässä.
Sydäntäsi tuudittelen
miellä lämpöisellä,
kannan sitä kätösissä
kuni äiti hellä.
Sydämesi haavoihin jos
auttaa öljypisar,
valan sen — oi nuku pieno,
ystävä ja sisar.
Sydän arka, säikkyväinen
nuku tuutilulla!
Unen unhoaallokossa
leppoisa on sulia.
7.
Mun kammioni sopukkaan
jäähyväisille tulit.
Sylini aukes valtoinaan,
kuin vaha siihen sulit.
Ja surren katse katseeseen
kuin kuuma tuli vieri.
Vain hetkinen; jo hiljalleen
nyt kyynelvirrat kieri.
Ja sydän vasten sydäntä
nyt sykki ainut kerta. —
Jäin riutumaan, oi vanki mä,
sä läksit elon merta.
Mut hetkisessä yleni
sun kuvas niinkuin uni.
Pois läksit, minä ijäksi
sain kaihon sieluhuni.
8.
Pääsky sinisulkiasi
sormin aroin kosketin.
Ihastelin laulujasi
kohotessas pilvihin.
Vaan sä lensit lintu pieno
yli metsäin vihreäin,
yli vetten; siipes hieno
ah sen viime kerta näin.
Näin kun aurinkoinen heitti
valkorintaan säteitään.
Poies lensit. Ilman reitti
johti kauvas etelään.
Tyhjää kaikki, liverryksin
ei nyt enää metsä soi.
Ikävöin mä — yksin, yksin. —
Kyynelsade pisaroi.
9.
Kuin metsän piilokukkanen
vanamo hentovarsi
säteilit, vaikka latvaa puun
vihainen viima karsi.
Noin yhä sua muistellen
poveni raukenevi
ja kukkaistuoksu eloni
kuin mirha kietoilevi.
Hitaasti väistyy hanget huhtikuun,
ja raskahasti pilvet liikahtaa.
Lumellaan talvi kietoo metsän puun,
jäävaippa järven selkää verhoaa.
Vain vaivoin aurinkoisen vilahdus
leviää yli kahlehditun maan.
Käy hiljainen ja mykkä huokaus
kuin ihmisen, mi hautoo murheitaan.
Nyt liekö ketään, joka seisahtuu
ja katsein toivehikkain tähyää
ja suven kukkasista uneksuu,
kuvaset keksii, joit ei toiset nää.
Ketäänkö lie, mi kuulee sävelet
etäisten ehompien seutujen? —
On kylmää, sulamatta kinokset
ja niitten alla maa niin saastainen.
Kevät on, ja läpi ristikkoin
henkäys käy eteläisen tuulen.
Siintää taivas sinihattaroin,
Kottaraisen vihellyksen kuulen.
Kevät on. Mä kiipeen ikkunaan.
Katson, kuinka niityn ojat kiiltää.
Metsään kaukaisehen varjojaan
valo heittää, sydäntäni viiltää.
Kevät on, ja väki juhliva
valtatietä kulkevi nyt kiirein.
Sävel kaikaa tuttu, tenhoisa,
joukot kokoontuu luo punaviirein.
Kevät on. Mä painun koppiin taas,
elävältä haudatun se kätkö.
Kottarainen soita laulelmaas,
punavangin mielen ymmärrätkö?
Kevät on. Mä teitä tervehdän
kulkijoita luona punavaatteen.
Yksinäisyys sellin hämärän
hetkeks unohtuu, kun muistan aatteen.
Jo suli pihamaa ja ruoho herää,
soi peipposparin liverrykset somat,
ja pian koivun silmu aukoo terää.
Jääpeiton järvi heittää. Rannattomat
avartuu väylät pisaraisen eteen.
Kuvastuu sinikaari aavaan veteen.
Palasi kurkiparvet. Alta kirren
on vironnehet maankin pienet madot.
Veet vierii, kuohu käy ja särkyy padot.
Soi ilma helskyttäen kevätvirren.
Ja kuulen, miten myllyt, sahat ryskää,
ryteikkö pakenee, kun kirveet jyskää.
Näin kertoo viestit tullen yli muurin:
elämän puu nyt satatuhat juurin
imeepi voimaa, jättiläinen ryntää.
Elämä voittaa! Pois jo itkun tyrskyt.
Ikuinen kevät, hajoitat sä myrskyt. —
— Taas kohta aurat touon peltoon kyntää.
Yhä vieläkö luminen vannas
yli ylpeän Äyräpään,
yhä vieläkö Karjalan kannas
sun rantasi riitteessään?
Yhä vieläkö vilussa värjyt,
alastonnako puistosi puu,
ja vangitut meresi ärjyt,
hyyvaipassa Vammelsuu?
Ja vieläkö harjujes hongat
ne uinuvi jähmeessään,
ja taivoas pilvien longat
yhä pääsikö peittelemään?
Vai aurinkoruhtinas toiko
jo luoksesi keväisen sään,
ja kurkien joiku jo soiko
taas kertoen ihmeitään?
Joko kirposi maaemon parmas,
loi kummut vehmauteen,
ja sävelten karkelo armas
joko leikitsi vireessä veen?
Miten lie? — Toki ellös surros;
pian talven ja hallojen yö
ohi on, saa valtava murros
ja vapauden tuokio lyö!
Käy tietään taas kevätmyrsky,
hyykahlehet katkaisee,
lyö rantoja valtava hyrsky.
Suvi maillesi ryntäilee.
Pois väistyy, mi talvea, lunta,
ikinuoruus nostavi pään!
Elo suurta on satua, unta,
taas Karjalan heräävän nään.
Ei mennyt kesä, vielä siintää sää,
yks' keltalehti puussa väräjää.
Ei mennyt kesä, vielä kentällä
on poimuruoho kastehelmissä.
Ei mennyt kesä, vielä multaan maan
luo kiiltokuoriainen uriaan.
Ei mennyt kesä, äsken katsehen
näin välähdyksen. — Tunsin ihmisen.
Kultainen houre: Tuonelan kukkaisniityn
pehmeä syli.
Tiellä on virta. Lautturi saattohos liityn,
souda jo yli.
Kultainen houre: hopeinen purojen juoksu,
kiiltävät kalat.
Lehtojen luona valkean vilukon tuoksu,
synnyt ja salat.
Kultainen houre: Lyyryjä puolijuutalaiset
soittavi kuoroin.
Kenttiä kiitää enkelit nuo utumaiset
karkelovuoroin.
Kultainen, houre: Nuoruussulhoni tapaan,
painun jo helmaan,
vaivun entisonneni valkean, vapaan
taas kuvitelmaan.
Kultainen houre: mieleni auterehessa
liet unikuva
saattueretken vitkaisen kuluessa
kirkastuva.
Kultainen houre: vielä on virralla lautta.
Kurkotan rantaa.
Vihanta niitty, matkani tuskien kautta
luoksesi kantaa.
Kädestä saattajani tuntematon
mun selkeyteen, kalliolle vie
ja näyttää äärtä taivon kuulaan katon;
tää, mitä nään, se ihaninta lie.
Kuin hienoin silkki välkähtävi sini
kultaisin kirjailtuine kuvineen.
Avarat kaupungit saa silmihini
rinteellä hopeaisen harjanteen.
Nään puistot kaareilevin käytävineen,
virroista kesyt jalopeurat juo.
Ja ilman halki kiitää lentimineen
valkoiset linnut taitekattoin luo.
Mä ihastuksin katson kangastusta,
mut valkojoutsen vierelläni on.
Mä seuraan saattajani viittausta
satulaan nousen, käymme lentohon.
Jäähyväiseksi saattajani heittää
minuhun katsehen, näin virkkaen:
"saat ponnistustes palkan, kohta peittää
pimeä verho maisen kurjuuden."
(Vankilan pihalla.)
Syystuuli kanna minut täältä pois
kuin kiidättelet höyhenuntuvaa
tai leijaa langatonta;
Näät, sänkipelto tyhjä, alaston,
vain harvat korret huojuu,
ja pientareilta ruso-ohdakkeet
ne lakastui.
Syystuuli nosta minut täältä pois
kuin temmot savun harmaan,
mi kohoo kattoin mustain yllä.
Jo punapihlajaiset riisuutuvat,
ja koivun, keltavaahteran
myös lehvät putoo.
Syystuuli vieös minut täältä pois
kuin ajat pilvenhattaroita
laella taivaan.
On lintusetkin lähteneet,
vain varis yksin lentää raskain siivin.
Jäi pesät tyhjät räystäisiin
ja synkkään torniin.
Syystuuli, syleilyysi heittäyn
ja kauvas ennän.
Jää valkomuurit, linna lauluton,
ja tornista vain käärmepäinen viiri
avatuin kidoin, kielin terävin
perääni huutaa.
Syystuuli kanna, kanna minut pois.
(Tunnelma vesikopissa.)
Olen yksin, — ei, sinä luonani taas
ohimoilleni painat suudelmaas.
Olen yksin, — ei, käsivarrellein
sun kukkaisvartesi hennon vein.
Olen yksin, — ei, sinä kuulet kuin
ihanuuttasi laulan riemusuin.
Olen yksin, — ei, nyt helmassa yön
me solmimme kukkien helmivyön.
Olen yksin, — ei, kovan piinani näät;
tulet rauhana, sointuna, luokseni jäät.
1.
Mihin suuria sanoja tarvitaan?
— Kas pieniä tekoja verhoamaan.
2.
Näet miehen rohkeuttaan kerskuvaisen.
— Tuosta arvaat kohdanneesi arkalaisen.
3.
Sinua toki hieman sietää vois,
jos aina toisia et mestarois.
Ja itselleskin älyn pisar jäisi,
jos kaikkeas et muille tyrkyttäisi.
4.
Sinut mallikelpoiseksi mainitaan.
Pieninkään ei satu kompastus
tielläs. Sääli, että hyveittesi vaan
syynä sielusi on latteus.
5.
Mistä on heillä nyt siveys-into ja hätä,
kaikkiin suuntiin käännetyt tähystyspeilit.
— Näät, omain kaapujen alta jo pursuvi mätä,
öitsi he liikaa, siemasi viinoja leilit.
6.
Naisasian ajo on tautina sulla.
Et muuta sä nää, sun sietäispä
naisvankilahan elinkautiseks tulla,
naisvihaajana jopa kuolisit sä.
7.
Jokaisen astumani vaaksan paimennatte
te tuiki tarkoin, etten liikaa käydä sais.
Retkeilen aatoksin, — kai kerran oivallatte:
tuo sentään vaarallisintapa olla tais.
8.
Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
olit. — Oppiasi suurta kehutaan.
Mutta sittenkin sä lienet houkka,
elämän et kirjaa tunnekaan.
9.
Sä väität: elämä on ilvenäytelmää,
siks joka tilanteessa naamiota vaihdat.
Myös yksin ollessasi itseäsi kaihdat
ja näytät omahyväisosaa pettävää.
10.
Huomattu mies olet julkisuuden,
saavutit näyttelytaituruuden.
Kuiskivat: "sydämes kylmä kuin jää,
vieraita läksyjä täynnä on pää."
11.
On kurjat etupyyteet; huimin panoksin
nyt köyhälistön onni peliin suistuu.
Mut kelle hautain uhrit mieleen muistuu,
hän veljeskiistaa suree verikyynelin.
12.
"On lemmen laki lauhkea, ei julma",
niin lausutaan, mut tuossapa on pulma:
jos aviohon eksyy ihmislapset,
saa murehista harmajiksi hapset
ja sydän vallassa on kauhun, pelon,
kun kahle painava on läpi elon;
taas naimisiin jos säästyy joutumasta,
voi yksin jäädä, armasta ei kohtaa.
— Tää kamalaa: ei umpisopukasta
tie mikään lemmen onneen taida johtaa.
13.
Niin mies ja vaimo yhteen kasvavat kuin puu ja kuori, noinpa sanotaan. Mut miksi toukka kaivaa vakojaan ja uurtaa kuoren alle poukamat. Miks sydän häilyvä on lemmessään, ei sovi sääntöihin se ensinkään?
14.
Oman, arvon varmaan pienoiseksi
tunnet, koska sille täytteheksi
arvonimeä sä toivot pöyhkää.
"Salaneuvos" hienolta se löyhkää.
"Herra majuri" kun korviin soipi,
aateliin sen verrata jo voipi.
Nimi nähdään: Heipä hei;
— apinata ei!
15.
Ei ahdas henki rinnasta katoa,
ei kasva sielu ja kunniantunto,
jos kuinka koittavat nuttuunsa latoa
tähtiä, ristejä. — Vieras on kunto.
16.
Ei varttune päähän viisaus, äly,
jos paisuu kukkaro, loisto ja häly.
Ei oppia liian karttune silloin,
kun markkoja laskevi aamuin ja illoin.
Ja kun lemmen ostavat rahoin,
se on väärennettyä pahoin.
17.
Nahan alta aasi voi pilkistää,
ei leijonan talja aina sovi.
Soma naamio tuokin on: kyyhkyn pää,
mut höyhenten alla haukan povi.
18.
Taas on tullut muotiin
keskinkertaisuus.
Mitta, joka luotiin,
pois. On sääntö uus:
Liika viisaus on houkkaa,
kas se tyhmyreitä loukkaa.
Rohkeus ja mieli suora,
niitten paikka hirttonuora.
Luoviminen, luikerrus,
salajuonin saalistus
metsän elävien tapaan
luopi yhteiskunnan vapaan.
Ilveilyhyn: Heipä hei!
Hyveet hitto vei!
19.
Vapaus suussa sulla,
povella pannabulla.
Tuli sen toinen kokemaan,
ken ei taipunut hokemaan
tunnustustasi. — Vapaus niin
kehtohon ristiinnaulittiin.
20.
Ei kuollut rikas mies,
ei Latsaruskaan.
On yhä lämmin rikkaan lies,
Latsarus nääntyy tuskaan.
On syvä juopa välillään.
Latsaron haavat
ne tuskin polttoon kipeään
niin pisaraista saavat.
Tuli laulajan luo sydän murheinen:
"oi paranna haavani nuo!
yhä kirveltää, ei unta ne suo.
Sun rohtojas siis anelen."
Vei laulaja sairahan tään povelleen:
"raikas sielu, sun lääkitä voin,
suon sulle mä mettä nyt suudelmoin,
pian haavasi terveeksi teen!"
Kaks neittä katsoo laulajaa,
tän silmät kiehtovaiset ovat,
kaks' sydäntä nyt sairastaa,
povissa polttehet on kovat.
Ja laulaja hän hoitelee,
mut sukkamieli toisen surmaa.
Vaan toinen elpyy, paranee,
juo verratonta onnen hurmaa.
Näet silmät ruskeat, tuikkavat,
salaviisauden nyt oivallat:
saa varkahin riemut suurimmat.
Tulisilmissä piilee onnen maa.
Mitä kuulet? — Tuulikin kuiskoaa:
ota varkahin lempi, se juovuttaa!
Taivasluvat,
jumalkuvat
töin ja vaivoin
huolistellut,
ihmisaivoin
rakennellut,
kohdaltansa
ijät, ajat
taioillansa
täyttää majat.
Paateen paaden
kansat liitti
"uskon" saaden,
jota kiitti
miehet, vaimot,
lapset aimot.
Päistä päihin
juurtui haaveet,
pinttyi näihin
kuni aaveet,
kummitellen
vuosisadat,
varjoellen
elon radat.
Taivasluvat,
jumalkuvat
inhimilliset;
yhä niitä
aatos muovaa,
jatkuu siitä
työtä luovaa
vuodet tuhannet.
Ei mies, ken huutaa suuriäänisemmin
ja kertaa kuulemansa toisten suusta
ja hetken tuulen mukaan purttaan ohjaa.
Vaan mies, ken aatteillensa etsii pohjaa
vakuuden, oikeuden mittapuusta,
itseään arvostellen ankarimmin.
Hän yhtëisedun ylinnä ken pitää
ja kerskumatta suorii voimateon,
kas hänen kylvämänsä siemen itää
ja tuottaa aikanansa onnen keon.