language: Finnish

RAUTAINEN LAKI

4-näytöksinen näytelmä

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.

HENKILÖT:

Elisabeth Huldstjärna, langenneitten naisten kodin hoitajatar.
Bengt Åkerman, lääkäri, edellisen sukulainen.
Lennart Huhtala, pankin virkamies.
Hedvig Lundelin, neiti.
Eero Aunio, toimittaja.
Karoliina |
Dora | hoidokkeja kodissa.
Anna |
Eeva |
Ankeliina, kodin emännöitsijä.
Jaska, sakilaispoika.

Tapahtuu ennen suurta sotaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Huldstjärnan langenneitten naisten koti. Hoitajattaren suurenpuoleinen huone alakerrassa kadulle antavin ikkunoin. Kalusto vakava ja vanhanaikainen. Pöytä, sohva, tuoleja y.m. Seinällä uskonnollisia kuvia. Veistos, esittävä Kristusta. Ovi perällä oikealla, samoin oikealla sivustalla. Vasemmalla perällä ikkuna, samoin vasemmalla sivulla.)

(Anna, Dora ja Karoliina ovat siivoamispuuhissa. Anna luuttuaa eteistä, joka näkyy peräovesta, Dora pesee peräikkunaa, Karoliina pyyhkii tomuja pöydiltä ja tuoleilta. Työ käy hitaasti ja kestää sitä koko tyttöjen näyttämöllä oloajan.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Karoliina (raaka ja kyynillinen täysi lutka). Kovin täällä taas tehdään puhdasta. Mitähän on tulossa?

Anna (hiljaisempi toisia, maalainen, tekee nähtävästi katumusta. Hän puhuu eteisestä). Tokkopahan mitään erityistä. Meitä vain opetetaan työtä tekemään.

Karoliina. Hmh, vai työtä! Sukankutominen ja tämä huoneitten siivoaminen ei liene kovin järjelle käypää. Luulisi tuon oikealla oppivan. (Annalle.) Ehkä se sentään menee yli sinun ymmärryksesi.

Anna. Sinulla pitää aina olla murisemisen sijaa, vaikka saisimme olla kiitollisia, kun hyvät ihmiset koettavat ohjata meitä paremmille teille.

Karoliina. Vai paremmille teille! Mitenkähän hyville teille sinutkin eteisen luuttuaminen vie? Ehkä sinusta tehdään tirehtöörskä, kun entinen kuolee? Siksi sinä kaiketi niin makeiletkin johtajattaren edessä?

Älä viitsi! Tyttö on tyttö. Et sinä täällä mainettasi paranna, vaikka kuinka Uutta Testamenttiasi rompottaisit. Menet kadulle, ja sama silmänvilkutus kohtaa sinua kuin ennenkin. (Osoittaen Doraa, joka keimailee ikkunassa.) Katsos, ne löytävät meidät täältäkin. Niillä on tarkka vainu!

Dora (ikkunassa pudistaen kiemailevasti päätään, naureskelleen ja tehden eleitä ulos ). Ei, ei täältä pääse… Saattaa olla… Uskon, uskon… Karata… En uskalla… Tännekö? (Hiljentäen ääntään.) Ei käy nyt päinsä… Sittenkun täältä pääsen, sitten on eri juttu.

Karoliina. Kuka siellä?

Dora. Kuka? Mies! Herra! »Vanha tuttu», kuten ylipäänsä kaikki sanovat olevansa. Tule katsomaan, jos mielesi tekee. (Jatkaa hiljaista keskustelua ulkona olevan kanssa.)

Anna (soimaavasti). Että viitsittekin, täällä laitoksessa!

Karoliina (menossa ikkunaan, kääntyy hetkeksi Annaan). Ja miksi emme viitsisi? Tottahan sallit katsoa edes. Ei suinkaan silmä osaansa ota. Ei täällä muuta huvia olekaan. (Menee ikkunaan).

Anna. Työ on minun huvini, muuta en tarvitse.

Karoliina (jo ikkunan luona, kääntyen uudelleen Annaan). Ja mitä sinä sillä työlläsi saat: kuivan leipäkannikan ja jumalansanaa aamuin, illoin. Kiitoksia! Minulle ei maita!… (Katsahtaa ikkunasta, puoliääneen Doralle.) No eipä ole häävinnäköinen, mutta rahaa saattaa olla. (Ulos.) Päivää!

Dora (yhä ulos). On… kuinkas muuten… Tällä kertaa ei monta… Pääsivät pois hiljan entiset… Ei, ei, ei sovi nyt…

Karoliina (keskeyttäen). Ole vaiti! (Doralle hiljaa.) Sinä olet liian arka, vai lykkäätkö katumusta, kuten tuo tuolla (osoittaa Annaa, joka nyt työskentelee eteisen kynnyksellä. Sitten ulos). Tulkaa vaan illalla myöhään. Minä jätän oven auki. Käytävästä vasemmalle, ensimmäinen ovi…

Dora (hätääntyen). Kuinka sinä uskallat?

Karoliina (Doralle). Tietysti minä uskallan. (Ulos.) Tulkaa vaan… Onko toveri?… Yksi!… Tulkaa molemmat… Asuu kolmas, mutta ei haittaa… Uskovainen, tekee parannusta, mutta sillä on vielä syntiset silmät ja korvat… Sovittu! (Vilkuen ympärilleen, kadulle melkein kuiskaten.) Onko teillä paperosseja…antakaa! (Laatikko heitetään hänelle alhaalta. Vetäytyen ulommas.) No, Dora, mitäs nyt sanot? Kun on kerran kauppatavaraksi joutunut, niin miksi suotta liikettä lopettaa? Ei meistä enää kunnon ihmisiä tule. Ja vaikka meistä tulisi enkeleitä, ei maailma kuitenkaan meille ihmisen arvoa anna. (Saaden hetkeksi katkeran ilmeen.) Mikä on mennyttä, se on mennyttä!

Dora. Arveluttaa minua sentään. Jos johtajatar kuulee…

Karoliina (päästen entiselleen, sytyttäen paperossin). Kun kuulee, niin kuulkoon! Tulkoon joukkoon, kyllä minä hänelle herran annan, mutta rahat minulle.

Anna (joka on kokonaan lopettanut työnsä eteisessä). Sinä olet raaka! Toinen tahtoo sinun parastasi, yrittää sinusta vielä ihmistä ja sinä laskettelet siivottomuuksia. Häpeäisit!

Karoliina. Älä saarnaa, pane tupakaksi! (Tarjoaa savuketta kädestään.)

Anna (jyrkästi). En huoli! Parempi sinullekin, ettet polta… ainakaan täällä, johtajatar voi tulla milloin hyvänsä.

Karoliina. Tulkoon! (Tarjoten savuketta Doralle.) Sinulle kelpaa. (Dora sytyttää savukkeen, mutta menee vielä avonaiseen ikkunaan polttamaan.) Kas, kas, miten pelko sinustakin on tullut. Taidat pian kääntyä Annan uskoon?

Dora (ylimielisesti). Soo, niinkö luulet? Ei veikkonen! Minä koetan vain olla johtajattarelle mieliksi, niin pääsen täältä pikemmin pois… parantuneena, hah, hah, hah!

Karoliina. No, syy sekin. Anna, järjestele sinä noita mööpeleitä. Minä olen jo raatanut leipäkannikkani edestä. (Istuu huolettomasti nojatuoliin.) Levähdä, raato, hetkinen herrasväen istuimella. (Tupakoiden.) Ennen sai toki istua kunnon tuoleilla ja maatakin lomasta pehmeillä patjoilla. Mutta mitäs nyt? Mene illalla komeroosi, kuuntele isämeitää ja nuku sitten olkialuksellasi niin makeasti kuin osaat. Uh, että pitääkin maailmassa löytyä hulluja vanhojapiikoja, jotka eivät osaa rahojansa paremmin kuluttaa! Perustapas tämmöisiä koteja, joissa meitä muka parannetaan. Tässä vanhenee päivä päivältä ja paras hankeaika menee hukkaan. Vai mitä, Anna?

Anna (joka järjestelee huonekaluja). Minä en välitä sinun hävyttömyyksistäsi.

Karoliina. Niin, sinä olet maalta, etkä ymmärrä tätä ammattia. Sinulla oli vain halu maistaa kiellettyä hedelmää ja satuit joutumaan poliisin huomion esineeksi. Sitten hyvät ihmiset, kuten sinä itse sanot, korjasivat sinut tänne. Sinulla oli vain hiukkasen typerää nautinnonhalua, siinä kaikki. Jumalansana vie sinulta nyt himot ja halut. Meidän laitamme on kokonaan toinen. Me olemme ammatti-ihmisiä, nautinto on meille jotakin melkein tuntematonta. Meille olisi pitänyt aikaisemmin antaa paremmat olot ja kunnollista tointa. Nyt se on myöhäistä. Miehenkipeitten vanhainpiikain lorut eivät meihin pysty. (On puhunut katkerasti, muuttuen.) Hitto, vähitellen minäkin rupean tässä saarnaamaan. Anna, tule valssia (Anna estelee), ei, polkkaa, taikka cake walkia, siitä herrat tykkäävät, kun siinä viskataan koipea korkealle. No, mitä jahkailet, etkö osaa? Totta, sinähän olet maalainen, etkä taida ammattia!

Anna. Mitä sinä yhä puhut ammatista?

Karoliina. Sinä liet sitä tehnyt huviksesi, mutta meille se on ammattia, ansiotyötä. Luuletko, että se on helppoa? Lieneekö toista niin raskasta työtä, mutta täytyy, täytyy… Uh, pilasi taas tuo maalainen tyhmyyksillään hyväntuuleni.

Anna. Mitä sinä joutavia? Auttaisitte minua hiukan, niin saisimme työmme tuokiossa loppuun. Nyt on vielä kaikki hujan-hajan.

Dora. Eihän sitä nyt henkeä vetämättä kaikkea jaksa… pian nämä tästä saadaan paikoilleen. (Ryhtyy auttamaan Annaa huonekalujen siirtelemisessä.)

Karoliina. Älkää siinä touhutko, kyllä tämän talon ruuan edestä aina työtä tehdyksi tulee.

Anna. Aina sinä morkkaat. Olisit kiitollinen kunnon ihmisille, jotka hyvästä sydämestään tahtovat meitä auttaa.

Karoliina (kiihtyen). Älä löpötä! Kun on rahaa, eikä ole mitään muutakaan tehtävää, niin kelpaa olla hyväsydäminen ja perustaa koti »langenneille naisille». Saahan siten ainakin johtajattaren arvon, kun ei ole onnistunut rouvaksikaan pääsemään. — Ja millä sinä luulet meidän täältä päästyämme henkemme elättävän? Sukankutomisellako?

Anna. Palveluspaikkoja on ja tehtaihin otetaan, niin on johtajatar sanonut.

Karoliina. Kyllä palveluspaikkoja on, mutta menepä heitä tiedustamaan. Missä olet ennen palvellut, kysytään. Vastaat: olin langenneitten naisten kodissa. Herra Jumala, ei meille oteta, kauhistuu siveä rouva. Heidän hyvämaineiseen perheeseensäkö entinen lutka? Johan nyt! Heillä on kenties vielä nuoria poikia, jotka me muka viettelisimme. Ikäänkuin eivät he itse osaisi hakea huvitustaan. Taikka pelkäävät rouvat, että me anastaisimme heidän uskolliset aviomiehensä. No, ne kyllä hakevat meidät vaikka sinisen kiven sisästä.

Tehtaihin otetaan. Sieltä työnnetään entisiäkin työntekijöitä kadulle, eikä meidän maineellamme sielläkään läpäistä. Jos sattuisit hetkeksi pääsemäänkin, niin vartioidaan jokaista askeltasi, jokaista naurahdustasi pidetään rivoutena ja jokaisesta eleestäsi vaanitaan hutsun merkkejä.

Anna. Tietäväthän ihmiset, että me täällä olemme olleet kasvatettavina.

Karoliina. Kasvatettavina, niinpä kyllä! Kenen luulet siihen kasvatukseen uskovan?

Dora (on huonekalut järjestettyään mennyt jälleen ikkunaan, jossa viittilöi ja kuiskii jonkun ulkona olevan kanssa).

Karoliina (Annalle). Siinä näet taas, miten ne hakevat meidät itsestään siveyden pääpesästä. Ne eivät anna meille aikaa elämän muutokseen. (Doralle.) Mikä niitä nyt tänään pakkaa sinne? Sano sille, ettei nyt sovi, tulkoon huomenna.

Dora. Mutta tämä on nuori, sorja poika, parempi kuin edellinen.

Karoliina. Älä hitossa, annas kun katsotaan! (Menee ikkunaan.) Ojaa, makuun menee, mutta näyttää köyhältä. Anna sen mennä!

Dora. Mutta jos myöhäisempään, minua tämä miellyttää…

Karoliina. Ei ainakaan myöhempään, pitäähän nukkuakin, mutta jos tahdot, käske aikaisempaan.

Dora. Entä jos johtajatar kuulee.

Karoliina. Mitä vielä, hän menee aikaisin nukkumaan.

Dora (ulos). Tulkaa noin tunnin perästä, ensimmäinen ovi käytävästä vasemmalle. Mutta katsokaa, ettei tässä huoneessa ole valkeata… Hyvä!…

Anna. Tämä peli menee jo liian pitkälle, te käskette kokonaisen miesliudan. Minä sanon johtajattarelle.

Karoliina. Yritäpäs! Itseäsi sillä enemmän vahingoitat. Meille se on samantekevää, pääsemme pikemmin pois täältä, mutta sinä saat tuntea sen selkänahassasi! Muista!

Dora (mielistellen). Ei Anna niin tyhmä ole, että menisi kielittelemään. Tulee kolme, annetaan yksi sinullekin.

Anna. Ei kiitoksia, minua ei haluta.

Dora. Mutta ethän toki kieli. Mitä hyötyä sinulle siitä olisi?

Anna. No, en minä tahdo teille ikävyyksiä saattaa, kun vain annatte minun olla rauhassa.

Karoliina. Kyllä meiltä rauhan saat, jos vaan vieraat sen sallivat. (Askeleita eteisestä.) Nyt hurskas naama, Ankeliina tulee.

TOINEN KOHTAUS.

Ankeliiina (vanhanpuoleinen, tekopyhännäköinen, entinen »tyttö», pöhöttynyt naama, karkea ääni, silmissä hurjastelleen, elähtäneen naisen katse. Kuluneessa päällystakissa ).

Ankeliiina (katsellen ympäri huonetta). Työt jo tehty. Hyvä niin. Teistä taitaakin tulla oikeita työihmisiä. Liette parempaa sorttia. Täällä on yleensä ollut laiskaa väkeä.

Karoliina (kaksimielisesti). Ahkeruus ilomme!

Ankeliiina. Niin pitääkin. Sillä tavoin sitä voi alkaa uutta elämää. Entiset vain laulaa loilottivat päiväkaudet, ja panipa heidät tekemään mitä tahansa, ei siitä tullut sen selvempää. Täällä ne vain vetelehtivät ja pelasivat keskenään. (Salaperäisenä vilkaisten Karoliinaan ja Doraan.) Vieläpä ne onnettomat puhuttelivat miehiä kadulla.

Dora (hieman veitikkamaisesti). Älkää nyt! Jopa yhtähyvin!

Ankeliiina (niinkuin äsken). Joo-o, ja tekivät tilauksiakin tänne miesten kanssa.

Dora (kuten äsken). Tänne… Voi julkeutta!

Karoliina (myös tekopyhästi). Eikö johtajatar tiennyt mitään?

Ankeliiina. Ei, minä säälistä tyttöjä kohtaan en viitsinyt sanoa hänelle.

Dora (yhä teeskennellen kauhistusta). Ja miehiä kävi täällä?

Ankeliiina. Kävi… Tahi oikeammin: niitä tuli tänne, mutta minä ajoin pois.

Dora (udellen). Eikö johtajatar sitten todella kertaakaan huomannut?

Ankeliiina. Kyllä, pari kertaa. Hän käski miehet pois ja kielsi minua kenellekään puhumasta. Panevat vielä lehtiin, sanoi.

Karoliina. Mitenkäs tytöille kävi?

Ankeliiina. Pari pahinta antoi johtajatar kuvernöörin käsiteltäviksi. Ne joutuivat linnaan irtolaisuudesta.

Karoliina (tekopyhästi). Niin pitääkin. Että kehtaavatkin sillä tavalla…

Ankeliiina. Niin kyllä. Vaikka minusta… (Annalle, 'joka on vielä järjestellyt pikku esineitä kirjoituspöydällä ja kuunnellut keskustelua). Menepäs Anna, sanomaan Eevalle, että käy lukkoamassa varastohuoneen oven. (Anna menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

Ankeliiina. Niin, tuota, en minä sitä oikeastaan ihmettele, vaikka vähän elämänhalu täälläkin tulvahtaa. En minä vaan olisi tyttöjen päälle kielinyt, mutta johtajatar sattui itse huomaamaan.

Dora (teeskennellen vakavuutta). Niin, mutta onhan se sopimatonta tällaisessa paikassa, jossa juuri…

Karoliina (jatkaen samaan tapaan). … tahdotaan ohjata hairahtuneita paremmille teille…

Ankeliiina (keskeyttäen). Ei tarvitse enää teeskennellä, Anna on poissa. Hän on sellainen pyhiinvaeltaja. (Saaden luontaisen hiukan verhotun raakuutensa.) Annan kaltaisia tänne harvoin sattuu. Te näytte olevan oikeata maata. Me olemme täällä vähän katsoneet kieroon toisiamme. Tässä talossa pitää näytellä kahta naamaa. Nyt minä uskallan puhua. Minä olin äsken kadulla ja näin, kun te teitte kaupan.

Dora. Todellako! Oh, miten varomattomia olimme!

Ankeliiina. Mitäs tuosta! Luuletteko, että minä ensi kertaa olen pappia kyydissä? Minä olen vain odottanut teiltä elonmerkkiä. Nyt minä sen näin. Ja nyt ollaan viisaampia, ettei johtajatar tiedä mitään. Mitä pamppu sillä tiedolla tekee!

Dora (naurahtaen). Sanotaanko häntä pampuksi?

Ankeliiina. Niin häntä ennen kutsuttiin, kun täällä oli enemmän tyttöjä. Oo, silloin oli elämää. Melkein joka yö vieraita, hyviä vieraita. Ansaittiin hyvin, minullakin oli aina rahaa.

Karoliina. Olitteko tekin?…

Ankeliiina. Ei… en itse ylipäänsä… Tuota… Meillä on ollut tässä talossa sellainen tapa, että minä saan maksun… tuota noin… joka vieraasta… Kyllä kai teille nyt jo uskaltaa puhua?

Karoliina. Tietysti. Mitäpä me enää toisiamme vieromme.

Ankeliiina. Niin, sellainen on ollut tapa. Ja viiniä minä olen saanut…

Dora. Onko täällä ollut viiniäkin?

Ankeliiina. Aina väliin. Kerran oli pamppu (Karoliina ja Dora naurahtavat nimitykselle) viikon päivät matkalla. Silloin oli lystiä. Minä olin emäntänä.

Karoliina. (nauraen). Emäntänä!

Ankeliiina. Niin oikein. Silloin laulettiin ja tanssittiinkin lomaan. Tässäkin huoneessa oli aika kemut.

Dora. Eikö se kuulunut kadulle? Poliisi on tarkka…

Ankeliiina. Niinpä kyllä, mutta kun saa ryypyn, niin tarkkuus häviää. Kerran oli täällä yksi komissariokin.

Karoliina ja Dora (osoittavat hämmästystä).

Ankeliiina. Niin, niin, komissario. Oli vain muina miehinään, mutta joku tytöistä tunsi ja sanoi suoraan.

Dora (osanotolla). Mitäs hän siitä? Eikö hämmästynyt?

Ankeliiina. Mitä vielä. Eivät ne täällä sellaisista. Ne ovat niin tottuneet. Tuo Anna vain on niin ikävä, pitäisi saada hänet toimitetuksi pois.

Karoliina. Kyllä hän pitää suunsa kiinni, siitä olemme jo huolehtineet.

Ankeliiina. Olisin niin mielelläni itse mukana, mutta Annan takia en voi.

Karoliina. Olkaa huoletta, kyllä me prosentit maksamme.

Ankeliiina. Sitä minä en epäilekään. Näytte olevan kelpo tyttöjä molemmat.

Dora. Entä Eeva, hän ei kai ymmärrä niistä asioista?

Ankeliiina. Hän nukkuu omassa huoneessaan… Kyllä hänenkin vuoronsa pian tulee. Hän on sellaista perua, ettei kauan säästy… Niin, milloinkas ne vieraat tulevat?

Dora. Yksi luvattiin tunnin perästä. Toiset tulevat myöhemmin.

Ankeliiina. No niin. Minä sanon pampulle, että te jo nukutte, jos se kysyy. Mutta pyytäkää siltä tupakkaa.

Karoliina. Ai, unohdin. (Ottaa laatikon esille.) Enkä siksi toiseksi tiennytkään, että te perustatte tämän päälle. Ottakaa!

Ankeliiina. Jo toki minä perustan. On vain ollut niin huono aika. Otan tuosta muutamia. (Kuiskaten nautinnonhimoisesti.) Ja jos viiniä sattuu olemaan… ja on niillä, ei ne ilman tule, vanhoja tuttuja ne ovat… niin säästäkää minullekin tilkkanen… Ryypätkää varoitellen, ettette tule isoäänisiksi. Menkää nyt huoneeseenne ja pysykää visusti siellä. (Silmää vilkuttaen.) Lykkyä tykö! (Karoliina ja Dora menevät.)

NELJÄS KOHTAUS.

Ankeliiina (joka on kuullut jonkun olevan tulossa huoneeseen, on puuhaavinaan jotakin.)

Eeva (tulee eteisestä, jonka kautta toiset ovat poistuneet, täyden pesukannun kanssa). Vien johtajattarelle pesuvettä. (Menee sivuovesta ja palaa hetken kuluttua takaisin.)

Ankeliiina (mairitellen, koettaen saada äänensä niin imeläksi kuin suinkin). Sinä olet aina täsmällinen ja huomaavainen, tyttöseni. Mutta nyt sinun on aika mennä nukkumaan.

Eeva (teeskentelemättömästi, jollaisena hän aina esiintyy. Koko hänen olennostaan kuultaa luonnollinen ja parhaillaan heräävä naisellinen elämänhalu.) Ei toki vielä. On liian aikaista. Viime viikolla olen nukkunut melkein liiaksi. Mikä lie ollut sitä edellisellä, kun en tahtonut oikein saada unta. Olin kuulevinani toisista huoneista yhtämittaista puhetta, joka välistä paisui varsin kovaääniseksi. Luulen, että lomasta laulettiinkin.

Ankeliiina (puhuen koko ajan kuin pienelle lapselle ). Ehkä sinä näit unta.

Eeva. Ei, kyllä minä luulen olleeni valveilla. Ajoittain kuului miehenääniä myöskin.

Ankeliiina. Kyllä sinä, tyttöseni olet nähnyt unta.

Eeva. Minusta vielä tuntui, että puhujat olivat juopuneita. — Se oli sillä viikolla, kun johtajatar oli poissa.

Ankeliiina (ikäänkuin muistaen). Niin, tottakin. Minäkin kuulin sillä viikolla usein rähinää. Kertoivat, että talonmiehen puolella kävi siihen aikaan tavallista enemmän vieraita. Siellä kuulutaan yökaudet juotavan.

Eeva (epäillen). Saattaa olla. Mutta onko talonmiehen puolella naisiakin? Lomasta kuului naisten ääniä myös, naurua ja laulua.

Ankeliiina. Mikä sen tietää. Ehkä talonmiehen väki hyysää huonoja naisiakin.

Eeva (hetken perästä). Huonoja naisia! (Ajatuksissaan.) Eikö täällä meillä myös ole huonoja naisia?

Ankeliiina (venyttäen). E-ei… Tarkoitan… eivät ne ole huonoja enää… ne ovat joskus olleet vähän huonoilla teillä, mutta ne ovat täällä parannuksella. Niistä tehdään hyviä jälleen, kunnon ihmisiä.

Eeva. Ovatko kaikki ennen olleet huonoilla teillä?

Ankeliina. Ovat… ovat jonkin verran…

Eeva (viattomasti). Te myöskin?

Ankeliiina (kauhistuen, selittäen suurin elein). Minäkö? Herra Jumala, kuinka sinä, tyttöseni, sellaista voit kysyä. Minä olen täällä vain peräänkatsojana.

Eeva (vaitiolon jälkeen, ikäänkuin pitkäaikaisen harkinnan tuloksena). Entä minä? Mitä varten minä olen täällä?

Ankeliiina (kiirehtien selittämään). Sinä olet palvelijana, oikeastaan enemmänkin: ottotyttärenä. Johtajatar pitää sinusta paljon. Sinä olet orpotyttö ja sinun on täällä hyvä olla, eikö totta?

Eeva. On kylläkin. Mutta mitä varten minut on tuotu juuri tänne? Olenko minä jollakin tavoin huono nainen?

Ankeliiina. Et, tyttöseni, et tietystikään, miten sinä olisit! Miksi sinä tuommoista kyselet?

Eeva (hellittämättä). Minä tahdon tietää, miksi minut on tuotu tänne? Miksi minun ei annettu mennä muualle palvelukseen? Ja jos minä kerran olen täällä palvelijana, niin miksi minä en saa milloinkaan mennä ulos niinkuin muitten palvelijat?

Ankeliiina (turhaan koettaen hakea tyydyttävää selitystä). No… tuota… johtajatar on järjestyksen ihminen… Hän tahtoo, että kaikki noudattavat samaa kuria… Ja sitäpaitsi, onko nyt niin välttämätöntä päästä ulos?

Eeva. On. Minä en jaksa yhtämittaa istua sisällä, minä tahdon nähdä ihmisiä ja elämää. Miksi minun pitää sitä varten pujahtaa varkain ulos?

Ankeliiina. Oletko sinä sen tehnyt?

Eeva. Olen, muutamia kertoja. Ulkona on niin paljon näkemistä. Siellä on nuoria yhdessä. Usein tulee vastaan nuoria herroja, jotka kysyvät, mistä minä olen, ja pyytävät mukaansa. Ja kun minä kiellän, tahtovat ne väenväkisin tulla tänne. Ne sanovat, että käy täällä muitakin. (Aivan kuin hädissään.) Käykö täällä ja mitä varten ne täällä käyvät?

Ankeliiina. Ole nyt hulluttelematta! Kuinka ne tänne tulisivat? Ja mitä ne täältä hakisivat?

Eeva. Mutta miksi kaikki niin sanovat ja nauravat niin omituisesti?

Ankeliiina. Peipottavat sinua. Usko sinä niitä… Muuten, sinun ei sovi mennä ulos yksin, eikä puhua miesten kanssa.

Eeva. Mutta mitä varten minua vangitaan ja pidetään täällä?

Ankeliiina. Kyllä sen kerran saat tietää… Mutta mene nyt nukkumaan. Johtajatarkin tulee kohta. (Poistuu eteisen kautta.)

VIIDES KOHTAUS.

Eeva (yksin ajatuksissaan). Kyllä sen kerran saat tietää… Siis sittenkin on tässä jotakin salaperäistä, jotakin, jota minä olen aavistanut, mutta jota minulle ei sanota. Mitä varten minua pidetään täällä? Miksi minä en saa hakea työtä mistä haluan? Minä tahdon selvyyttä…

Täällä on niin ikävää. Minä kuulen ulkoa elämän äänet, mutta minun ei anneta nähdä elämää. Minun pitää vain istua täällä ja odottaa… Mitä? Enhän minä itsekään tiedä. Taikka ehkä minä odotan juuri sitä elämää, jonka kuulen ulkona kuohuvan, mutta jota minä en saa katsoa silmästä silmään.

(On vähitellen joutunut peräikkunaan, katselee ulos.) Ah, niin hiljaista! Sielläkin on elämä sammumassa. Aamulla herää se kuitenkin yhtä virkeänä, mutta täällä on aina kuollutta. Paitsi ne yöt, jotka minä unettomana valvoin. Niinä minä kuulin elämää. Mistä se kuului? Puhuiko Ankeliina totta, vai valehteliko?

(On avannut ikkunan. Kurkistaa ulos. Pelästyen.) Mitä katselee tuo herra tänne? Mitä hän tahtoo? Hän hymyilee ja vilkuu niin oudosti… Astuu ikkunaa kohti… Hän kysyy, joko saa tulla. Hyvänen aika, mitä hän tarkoittaa? Minne tulla? Tännekö? Herra Jumala, miksi hän tänne tulisi? Ei, minä en uskalla olla täällä. (Unohtaa ikkunan auki ja rientää pois.)

(Hetkisen täydellinen hiljaisuus. Sitten kuuluu ulko-ovi avautuvan ja kiireesti paukahtavan kiinni. Vähän ajan perästä kuuluu ovenkäynti lähempää. Taas hetkisen hiljaisuutta, kunnes alkaa kuulua puhetta, joka yhä lähenee.)

KUUDES KOHTAUS.

(Vähitellen on huomattavasti hämärtynyt.)

Johtajatar Huldstjärna (tanakka, pienenläntä, kasvot punaiset, niin että luulisi veren niistä tippuvan, siellä täällä otsalla kuultaa joku sinertävä suoni, tukka harmahtava, liikkuu vielä ketterästi, vaikka hiukan miesmäisesti. Hän puhuu eteisessä, jossa kaikki vielä ovat). Aivan varmaan hän tuli sisälle meidän ovestamme. Hän oli mies, luonnollisesti varas. Ehkä hän piileksii jossakin. Minä en uskalla mennä sisälle.

Aunio (lihavahko, noin 40-vuotias mies, hiukan kuluneessa shakettitakissa). Rauhoittukaa, neiti johtajatar, kyllä hän meni sisään portista eikä ovesta.

Johtajatar. Ei, minä kuulin ovenkäynnin. Tähän aikaan kuuluu liikkuvan niin paljon varkaita.

Neiti Lundelin (kuiva, naiseksi pitkä vanhapiika, joka puhuu kimakalla äänellä). Herranen aika, kun ei vain meille tunkeutuisi varkaita. Siellä on palvelijatar yksin kotona. (Johtajattarelle, joka on lähennyt ovea, niin että näkyy.) Aijai, Elisabeth, ole varovainen! Se voi vaikka ampua. Ehkä joku herroista astuu huoneeseen ja vangitsee sen.

Tohtori Åkerman (noin 30-vuotias pitkä, solakka, kaunis mies astuu huoneeseen ja vilkaisee huolettomasti ympärilleen). Kyllä minä! (Hetken päästä toisille eteiseen.) Tarkastus toimitettu. Ei ketään. Astukaa sisään, hyvä herrasväki, minä takaan turvallisuutenne. (Toiset astuvat sisälle.)

Johtajatar. Minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän ole täällä. Mihin ihmeelle hän on voinut hävitä? Olikohan sinun tarkastuksesi, Bengt, tarpeeksi huolellinen? (Sytyttää sähkön ja tarkastelee ympäri huoneen.) Ei, ei jälkeäkään. (Katselee esineitä pöydällä ja koettelee lukittuja pöytälaatikoita.) Kaikki tallella ja laatikot lukittuina. Ihmeellistä! (Laskee alas vasemmalla olevan ikkunan verhot, aikoessaan tehdä samaa peräikkunalle huomaa sen avoinna.) Sittenkin minä olin oikeassa. Hän on ollut täällä ja paennut ikkunasta. Ei ole nähtävästi ehtinyt ottaa mitään mukaansa. (Herrojen huulilla tuskin huomattava salaperäinen hymyily.) Kummallista, että ovi oli lukitsematta. Kuinka Ankeliiina on voinut olla niin huolimaton?

Nti Lundelin (hurskaasti). Kylläpä ovat varkaat hävyttömiä. Luulisi niittenkin toki karttavan tunnettua kasvatuslaitosta, mutta turmelus paisuu yli rajojen.

Johtajatar. Tahdon tarkastaa laitoksen ja puhella Ankeliinan kanssa. Tule mukaan, Hedvig! Herrat saavat sinä aikana tulla toimeen parhaansa mukaan. Tupakkaa talossa ei ole tarjota, mutta teetä tulee kohta. (Menee nti Lundelinin seuraamana.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Åkerman. Täti touhuaa. Hän ei nykyään puhu muusta kuin laitoksestaan, ja minun täytyy aina olla valmiina antamaan neuvoja milloin missäkin asiassa.

Huhtala. Ja sinä tietysti annat.

Åkerman. Tietysti. Täytyyhän kokemattomia naisia auttaa.

Aunio (naurahtaen). Kokemattomia! Niinpä kyllä.

Huhtala. Niin, niin, naiset pysyvät aina kokemattomina, iästä huolimatta. Meidän miesten vain täytyy tietää kaikki asiat ilman kannen alla.

Åkerman. Niin täytyy. Minunkin on järjestettävä yksin tämän laitoksen ruokaolotkin.

Aunio. Tietysti, olethan sinä lääkäri.

Åkerman. Mutta, hyvä veli, meillä ei vielä toistaiseksi kuulu keittokoulu kurssiin. Ja siksi toiseksi: tässä on kysymys ensi sijassa halpuudesta ja vasta toisessa ravitsevaisuudesta ja muista sellaisista näkökohdista, joista minä jotakin ymmärrän. Enkä minä totisesti ole selvillä silakkain ja ruisjauhojen hinnasta.

Huhtala. Pitäisi olla, pitäisi olla. Sinun etusihan tässä on kysymyksessä. Mikäli tiedän, olet sinä tätisi ainoa perillinen, ja kaikki, mitä hän ei elämäntehtäväänsä kuluta, jää sinulle. Minä kyllä ymmärrän, että tätisi elämäntehtävän keksiminen — näin meidän kesken puhuen — ei sinua lainkaan miellytä, mutta minkäpä sille nyt voi.

Åkerman. Meidän naisemme löytävät elämäntehtävänsä yleensä hyvin vaikeasti. Tätikin etsi sitä viitisenkymmentä vuotta. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mistä hän sai päähänsä perustaa tällaisen langenneitten naisten kodin. Olisi ennen laittanut vaikka naimatoimiston. Eräänä päivänä pari vuotta takaperin tuli hän touhuissaan luokseni ja kertoi, että Jumala on ohjannut häntä löytämään tehtävän, jolla hän on hyödyttävä kärsivää ihmiskuntaa.

Huhtala. Ei häntä Jumala ohjannut, vaan tämä Aunio. Hän kirjoitti lehdessään niin ylen makeasti langenneitten naisten puolesta, kuinka pitäisi ruveta perustamaan koteja näitä kovaosaisia varten. Aunio siinä kirjoituksessaan suorastaan kutkutteli rikkaitten ja toimettomien naisten itserakkautta. Taisi vedota Jumalaankin, sillä (tavallistakin myrkyllisemmin) Auniohan on erikoisesti tunnettu jumalisuudestaan.

Aunio. No, veli, ei mennä liian pitkälle.

Huhtala. Eikös sinun lehtesi ole kristillismielinen?

Aunio. Niin… no… lehti, mutta eihän minun itseni silti tarvitse olla aivan pyhimys.

Huhtala. Ei toki. Mutta sinä kuitenkin kirjoitit niinkuin pyhäin sopii, ja niin löysi Bengtin täti elämäntehtävänsä.

Aunio. No, en minä, totta puhuen, olisi uskonut kenenkään tarttuvan tähän syöttiin.

Åkerman. Sellaista te sanomalehtimiehet saatte aikaan. Ja nyt sinä olet pakotettu kirjoittamaan selostuksia tästä laitoksesta lehteesi. Mieluinen tehtävä, vai mitä?

Aunio. Eipä sanottavasti, sillä minä en itsekään käsitä, mitä ihmeen tarkoitusta tällaisella laitoksella on.

Huhtala (purevasti). Kuinka niin? Selvähän se on. Tytöistä tehdään täällä hyviä ihmisiä, suorastaan enkeleitä. Etkö sinä sitä tiedä?

Aunio (vastaten samalla mitalla). Minä en ole tarkastuskomitean jäsen, kuten sinä ja veli Åkerman.

Åkerman. Mutta olethan sinä komiteaa varsin lähellä. Sinähän se julistat maailmalle tämän jalon työn tulokset…

Huhtala (jatkaen). … ja saat siitä vielä palkan. Me teemme työmme ilmaiseksi.

Aunio. Eivätkö tytöt pois päästessään maksa?

Åkerman. Jätetään turha nalkkina. Kerta kaikkiaan on tämä ikävä tehtävä, mutta minkäpä sille nyt mahtaa. Koetetaan kestää ja näyttää hurskasta naamaa.

Aunio. Mutta mitenkähän oli sen varkaan laita? Tuliko tänne joku sisälle?

Huhtala. Kyllä, mutta se ei ollut varas, vaan rehellinen rahallaan ostaja.

Aunio. Vai niin, vai käy täällä miehiäkin?

Huhtala. Olisipa ihme, jollei kävisi miehiä tyttöpaikassa.

Åkerman. So, so, Lennart, pila on liian karkeaa.

Aunio. Tätisi ei luonnollisesti tiedä mitään tästä.

Åkerman. Luultavasti ei.

Huhtala. Ja jos sattuu jotakin aavistamaankin, niin ei tietysti hiisku mitään… tai syyttää varkaita. Pienet valheet hyvän asian vuoksi eivät ole syntiä… Mutta aatesiskot tulevat. Lehti kääntyy. (Naisten sisään tullessa hartaalla äänellä.) Esimerkiksi kelpaavaan kuntoon on neiti johtajatar ehtinyt tänä lyhyenä aikana laitoksensa saada. (Ikäänkuin nyt vasta huomaten naiset.) No, kaikki hyvin, varas ei ole mitään vienyt?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Johtajatar. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus tämä kuitenkin on.

Aunio. Ehkä ilmoitamme poliisille?

Johtajatar. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.

Aunio. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta sanomalehdessä.

Johtajatar. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin välttää liiallista huomiota… Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni, joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.

Åkerman. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.

Johtajatar. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio, voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.

Aunio. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.

Johtajatar. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea siveettömyyden välikappaleiksi.

Nti Lundelin (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth, sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä. Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla pidätetty hymy.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Eeva (eteisen kautta). Tee on pöydällä.

Johtajatar. Hyvä on, lapsukaiseni. Jos olet väsyksissä, voit mennä nukkumaan ja käskeä Ankeliinan valvoa siltä varalta, että jotakin tarvitaan.

Eeva. Kyllä minä valvon, johtajatar. (Poistuu).

KYMMENES KOHTAUS.

Johtajatar. Sallikaa, hyvät vieraat, minun viedä teidät viereiseen huoneeseen juomaan lasin teetä. Siellä voimme puhua lähemmin kotiani koskevista asioista. Olkaa niin hyvät!

Åkerman. Anteeksi, täti, että minun täytyy pyytää erivapautusta jäädäkseni hetkeksi miellyttävästä seurastanne. Minun on eräs tärkeä kirje joudutettava vielä yöpostiin. Ehkä minä saan hetkeksi jäädä tänne sitä valmistamaan?

Johtajatar. Kernaasti. Siellä on pöydällä kirjoitustarpeita. Eeva saa tuoda sinulle tänne teetä.

Åkerman. Niin, ja jos Eeva voisi pistää kirjeeni tuohon kadun toiselle puolelle postilaatikkoon?

Johtajatar. Sopii. Toivottavasti emme tarvitse sinua kovin kauan odottaa.

Åkerman. Koetan joutua. Näkemiin!

Johtajatar. Näkemiin! Olkaa hyvät, arvoisat vieraani! (Muut paitsi Åkerman poistuvat.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Åkerman (kävelee hetkisen kiivain askelin pitkin lattiaa. Vilkaisee välillä seinällä olevaan peiliin, silittää kädellä tukkaa ja korjaa kaulaliinaansa. Istuutuu sitten kirjoituspöydän ääreen, ottaa esille kynän ja paperia aikoen ryhtyä heti kirjoittamaan. Pysähtyy kuitenkin ajatuksissaan. Pakottaa itsensä kirjoittamaan jonkin aikaa, mutta nousee sitten taas kävelemään.) Enhän minä kirjoittamista varten tänne jäänyt, vaan aina pitää olla jokin syy. Ehkä sittenkin on viisainta kyhätä jotakin välttääkseen epäluuloja. (Istuutuu pöydän ääreen alkaen kiivaasti kirjoittaa.)

Eeva (tuo teetä). Olkaa hyvä, herra tohtori!

Åkerman (ottaen). Kas, Eeva vielä toimessa, vaikka toiset ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan.

Eeva. Minähän en olekaan täällä samassa asemassa.

Åkerman. Kuinka niin?

Eeva. Toiset ovat hoidokkeja, minä palvelijatar.

Åkerman. Kuka niin sanoo?

Eeva. Ånkeliina minulle äsken sanoi, että johtajatar ei pidä minua hoidokkina.

Åkerman. Vai niin. Saattaa olla, minä en tunne niitä asioita.

Eeva. Mutta minua ihmetyttää, miksi minua täällä kahlitaan kuten muitakin.

Åkerman. Millä tavalla kahlitaan?

Eeva. No, minä en esimerkiksi saa koskaan mennä ulos kävelemään, kuten muut palvelijat.

Åkerman. Onko johtajatar kieltänyt?

Eeva. On. Te, herra tohtori, tiedätte varmaan, mistä se johtuu.

Åkerman. En, Eeva hyvä, en minä tiedä. Ehkä johtajatar pelkää, että se synnyttäisi kateutta toisissa… (korjaa) kateutta laitoksen hoidokeissa.

Eeva (epäillen ja masentuneena). Vai niin. (Yrittää lähteä.)

Åkerman. Eeva jääpi vain, mihinkäpä nyt enää kiire.

Eeva. Ei minulla kiirettä ole, mutta minä en tahdo häiritä tohtoria.

Åkerman. Et sinä minua häiritse… Saanhan minä sanoa sinuksi?

Eeva. Kuinka tohtori minulta sellaista kysyy? Sinuksi minua kaikki täällä sanovat.

Åkerman. Et sinä minua häiritse, Eeva. Minä päinvastoin haluan puhella kanssasi.

Eeva (ihmeissään). Tohtori… puhella minun kanssani.

Åkerman. Niin, mitä ihmettä siinä on? Jollen minä ennen ole tullut puhelleeksi sinun kanssasi, on se tapahtunut siksi, että sinä olet ollut minun silmissäni tyttönen. Mutta nyt olet sinä ihan huomaamatta kasvanut kauniiksi naiseksi.

Eeva (painaa hämillään päänsä alas.)

Åkerman. Niin, vähitellen alkaa olla aika sinun päästä pois täältä.

Eeva. Ah, herra tohtori, pois, pois täältä minä tahdon. Mitä varten minua yleensä pidetään täällä?

Åkerman. Sen sinä kyllä saat aikanaan tietää.

Eeva. Niin kaikki sanovat. Mutta, herra tohtori, auttakaa minua pääsemään pois täältä! Pelastakaa minut pois tästä vankilasta!

Åkerman. Ehkä tätini päästää sinut, jos hänellä on täydet takeet siitä, että joudut hyvään paikkaan. Minä olen ajatellut… jos sinulla itselläsi ei ole mitään sitä vastaan… pyytää sinua palvelijakseni.

Eeva (melkein suunniltaan ilosta). Hän suostuu, suostuu! Oi, herra tohtori, kuinka hyvä te olette! (Lankeaa ikäänkuin vastustamattoman voiman vaikutuksesta polvilleen ja painaa kasvonsa Åkermanin käsiä vasten.) Kuinka voin minä palkita teitä kaikesta tästä!

Åkerman (kumartuu aivan kuin äkillisessä intohimon puuskassa alas ja ottaa Eevaa käsistä. Voittaa kuitenkin itsensä ja tyytyy nostamaan hänet vain ylös.) Asia on siis sovittu. Minä puhun johtajattaren kanssa… Mutta minä olen pyytänyt sinut viemään kirjettä laatikkoon. Sen on valmistuttava. (Kirjoittaa nopeasti).

Eeva (kasvot hehkuen katsoo häneen.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Johtajatar (tulee). Etkö jo ala joutua, Bengt?

Åkerman. Valmis tuokiossa! (Kirjoittaa nopeasti osoitteen, sulkee kuoren ja liimaa postimerkin.) Eeva on hyvä ja pistää tämän laatikkoon. (Eeva ottaa kirjeen ja menee turhaan peittäen iloaan.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Åkerman. Haluaisin puhella kanssasi täti. Ehkä vieraasi eivät pitkästy. Asia on hetkessä suoritettu.

Johtajatar. Onko se kahdenkeskistä?

Åkerman. Mieluummin, ainakin aluksi. Käyn suoraan asiaan: Olen jo kauan ollut tyytymätön nykyiseen taloudenhoitajaani. Hän on saamaton ja huolimaton, ehkä myöskin jo liian vanha.

Johtajatar. No, asia on helposti autettu. Annat hänen mennä ja otat uuden tilalle. Mitäpä minä siihen muuta osaan.

Åkerman. Sinun suostumuksesi, täti, on kuitenkin tarpeen, sillä aion ottaa uuden sinun kodistasi.

Johtajatar (hämmästyen). Ei, mutta oletko sinä järjiltäsi? Sinäkö ottaisit kotiisi pahamaineisen tytön langenneitten naisten turvakodista?

Åkerman. Rauhoitu, rakas täti, sinä aivan unohdat, että sinulla on laitoksessasi nuori tyttö, joka ei missään suhteessa ole pahamaineinen.

Johtajatar. Tarkoitatko Eevaa?

Åkerman. Häntä juuri. Hänelle on nyt sopiva työpaikka minun luonani.

Johtajatar. Mutta, Bengt, oletko ajatellut, että hän kaikessa tapauksessa on ollut tämän laitoksen seinien sisällä, että hän on huonomaineisen äidin tytär ja…

Åkerman (keskeyttäen). Ei kai hänessä täällä ole huomattu mitään huonoja taipumuksia?

Johtajatar. Ei kylläkään, mutta kuka takaa, etteivät taipumukset ilmene perästäpäin? Jos hän tulee vaaralliseksi sinulle?

Åkerman. No, täti!

Johtajatar. Älä sano, sellaista on ennenkin tapahtunut. Sinä olet vielä kokematon ja minä tiedän tapauksia, jotka ovat varoittavana esimerkkinä.

Åkerman. Ole huoleti, täti! Jos minä huomaan hänessä huonoja taipumuksia, ajan minä hänet yksinkertaisesti ulos ovesta. Nyt tarvitsee hän ennen kaikkea neuvoja ja ohjausta. Niitä hän minulta saa.

Johtajatar. No niin, minä jätän hänet sinun huostaasi. Toivottavasti hän on ymmärtävä palkita uhrauksen, jonka sinä häntä kohtaan teet ottamalla hänet kotiisi. Tosin hän ei ole aivan perillä kaikista taloustoimista, mutta onhan hän täälläkin jo jotakin oppinut ja kokemus opettaa lisää.

Åkerman. Kiitos, täti, suostumuksestasi! (Hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen ilme.) Ja nyt voimme mennä vieraittesi luo!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

(Åkermanin upeasti sisustettu työhuone. Perällä keskellä ovi, samoin vasemmalla. Oikealla kaksi ikkunaa. Alemman edessä suuri kirjoituspöytä. Kirjakaappi, jossa runsaasti komeasti sidottuja kirjoja. Vasemmalla sohva, tuoleja, veistoksia, tauluja.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eeva (yksinkertaisessa, mutta siistissä puvussa, talousesiliina edessä, järjestelee kirjoituspöydällä olevia papereita, kirjoja y.m. Asettaa muhkean kimpun vaaleanpunaisia ruusuja maljakkoon pöydälle. — Hetkisen perästä raottaa Ankeliina arkaillen vasemmanpuoleista ovea.)

Ankeliiina (kurkattuaan ensin varovasti ympäri huonetta lähestyy kuulumattomin askelin ja lausuu hiljaa ): Hyvää ehtoota!

Eeva (säpsähtää ja kääntyy samassa ääntä kohti). Oh, tekö Ankeliina!

Ankeliiina (edelleen hiljaa). Minä vain. Onko herrasi kotona?

Eeva. Ei ole.

Ankeliiina. Sitten kai uskallan viivähtää hetkisen.

Eeva (epävarmana). Kyllä, mutta en tiedä… täällä ei ole oikein sopivaa…

Ankeliiina (vapautuen varovaisuudestaan). No, no, ole huoleti. Kyllä minä pujahdan tieheni, jos herra tulee. Tulin keittiön kautta, niinkuin tällaisen vieraan on tultavakin. Arvasin, että olet kotona, koska päällysvaatteesi riippuivat naulassaan… Ja niin upeat vaatteet! Sinä olet vähässä ajassa ehtinyt tulla vallan fröökynäksi. (Tarkastelee Eevaa.) Olethan puettu kuin hieno mampselli konsanaan. Sellainen komento maksaa. Mistä sinä olet saanut rahaa?

Eeva. Herraltani tietysti, mistäpäs muualta.

Ankeliiina (tarkoituksella). Ohoo! Taitaa maksaa hyvinkin.

Eeva. En tiedä.

Ankeliiina. Kuinka niin? Kai teillä on sopimus palkasta?

Eeva. Ei ole.

Ankeliiina. Ei sopimusta. Yhyy! Vai niin! Tokko herrasi edes kysyikään, paljonko sinä tahdot.

Eeva. Taisi kysyä, mutta minä en osannut vastata.

Ankeliiina. Mitäs hän siihen sanoi?

Eeva. Sanoi vaan, että samapa se, minä annan sen mukaan kuin Eeva tarvitsee. Ensiksi hän käski minun hankkia itselleni tarpeelliset vaatekappaleet. Sanoi, etteivät laitoksen tamineet sovi minulle.

Ankeliiina. Vai eivät sovi. Hän tahtoo sinut näköjään kauniiksi kuin prinsessan.

Eeva. Ankeliina, mitä te joutavia.

Ankeliiina. No no, kyllä minä herrat tunnen ja tiedän heidän makunsa. — Eivät hoitolan pukineet sovikaan nuorelle tytölle. — Kyllä sinua nyt on onni potkaissut. Kelpaa sinun, kun saat olla itsevaltiaana emäntänä täällä. Osaatko sinä ruokaa laittaa?

Eeva. Ei se minun taitoni niin erinomainen ole, mutta eiköhän tuota siihenkin vähin erin tottune. Minulla on keittokirjakin.

Ankeliiina. Kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Ja jos tulee pula, niin juokse minun luokseni, kyllä minä tulen auttamaan. Olen minäkin aikoinani herroja passannut. — Ei taida olla kronkeli tämä herrasi?

Eeva. Ei hän vielä kertaakaan olla ruokaa moittinut.

Ankeliiina. Se on hyvä se. Kelpaa sellaista herraa palvella. (Hymyillen salaperäisesti.) Taidatkin kohta täällä emäntänä keikkua.

Eeva. Mitä te tarkoitatte?

Ankeliiina. Ilman vaan. Eikö tuo ottane kohta toisen palvelijan. Pitää sinut vain korestina.

Eeva (nauraen terveesti). Älkää joutavia, Ankeliina, mikä koresti minä olisin.

Ankeliiina. Kyllä vaan. Oikein olet soma katsella. Ovathan ne rumemmatkin joskus onnistuneet pääsemään sellaiseen asemaan.

Eeva. Millaiseen?

Ankeliiina. No, sinäpä nyt olet… (läheten Eevaa, melkein kuiskaten). Emännäksi ottaa… Hätäkö on sitten lekotella, kulkea kädet puuskassa ja komentaa palvelijoita.

Eeva. Tarkoitatte, että minusta tulisi…

Ankeliiina. Tulisi… Tulee varmasti, kun vaan osaat onnesi ottaa.

Eeva. Ettäkö hän, tohtori, minut…

Ankeliiina. Korottaa emännän arvoon ennen pitkää.

Eeva. Älkää hulluja puhuko. Hänkö, rikas herra…

Ankeliiina. Sitä helpompi hänen on se tehdä.

Eeva (jatkaen edellistä ajatustaan). … korkeaa sukua, ottaisi tällaisen köyhän tytön puolisokseen.

Ankeliiina. Eihän sitä nyt tarvitse vallan puolisoksi… riittää se vähempikin.

Eeva. Minä en ymmärrä teitä.

Ankeliiina. Höpsö!… Kylläpähän opit ymmärtämään, kun aika tulee. (On keskustelun aikana tarkastellut huonetta, nuuskien joka huonekalun erikseen.) Komeata on, kyllä täällä kelpaa pasteerailla. (On tullut lähelle kirjoituspöytää.) Tässäkö hän sitten työskentelee, herrasi? — Ooh, ruusuja! Sinä muistat ilahuttaa herraasi. (Eeva hämillään luo katseensa alas.) Hyvä merkki! Taidat pitää paljon herrastasi?

Eeva (edelleen hyvin hämillään). Miksi te sellaisia kyselette?

Ankeliina. Älä kainostele, tyttöseni, suottahan minä vaan… Tietäähän sen kysymättäkin… Taitaa herrasikin tykätä kovasti sinusta?

Eeva. Mutta Ankeliina, ettekö voisi puhua jotakin muuta.

Ankeliina. Aikanaan kutakin. (Läheten ja kuiskaten.) Pitää se, kyllä minä tiedän. Ei se muuten olisi sinua ottanutkaan, kokematonta huusholli-ihmistä. — Hyvää jatkoa vaan. Muista minuakin, kun onnesi saavutat.

Eeva. Minä olen jo saavuttanut suurimman onnen, mitä olen koskaan toivonut. Minä halusin pois laitoksesta, ja se toivo on nyt toteutunut.

Ankeliina. Se on toteutunut. (Painolla.) Ja vielä muutkin toiveesi toteutuvat. — Mutta minä onneton olen yhä samassa piinassa.

Eeva. Mikäs teidän on ollessa. Tehän olette aivan eri asemassa.

Ankeliina. Niinpä niin. Mutta se ei sovi minun verilleni. Minä en ole tottunut sellaiseen nuhjotukseen.

Eeva. Ottakaa palveluspaikka jonkun yksityisen luona, kuten minäkin.

Ankeliiina (naurahtaen hiukan katkerasti). Sinä puhut yhä kuin lapsi… En minä kelpaa enää… minä olen elänyt jo ohi sen ajan.

Eeva (tarkoitusta ymmärtämättä). Saattaa olla niinkin. Ehkä on vanhemmalla iällä palveleminen liian raskasta.

Ankeliiina. Vähät siitä!… Mutta minulla ei ole enää solakkaa vartta eikä kukoistavia kasvoja.

Eeva. Eivät ne kai ole välttämättömiä.

Ankeliiina. Ovat.

Eeva. Minä en ymmärrä.

Ankeliiina. Ehkä et vielä, mutta senkin opit ymmärtämään.

Eeva. Te puhutte tänään niin kummallisesti.

Ankeliiina. Kenties. Minä luulin sinun nyt jo jotakin käsittävän. — No niin, jättäkäämme tämä keskustelu toistaiseksi… Ehkä sinulla on kyökissä päivällisen tähteitä? En ole saanut moneen aikaan kunnon ruokaa. On ollut meilläkin niin hiljaista…

Eeva. Mitä sillä tarkoitatte?

Ankeliiina. Jaa, tottakin. Ethän sinä tiedä mitään niistä asioista.

Eeva. Kylläpä te olette salaperäinen, Ankeliina.

Ankeliiina. Mitä vielä, sinusta vaan siltä tuntuu. — Mutta mennään nyt kyökkiin. Yhtähyvin voit minullekin antaa päivällisen tähteet. Likasaaviinhan ne kuitenkin heität.

Eeva. Kernaasti. Menkäämme katsomaan. (Menevät vasemmalle.)

TOINEN KOHTAUS.

Åkerman (tulee hetken kuluttua peräovesta. Kävelee muutaman kerran edestakaisin, ottaa kaapista kirjan, heittäytyy sohvalle, selailee kirjaa, näyttää väsyneeltä ja haukottelee. Heittää kirjan pois, kävelee taas muutaman kierroksen, katselee ikkunasta ulos. Siirtyy sitten kirjoituspöydän ääreen, huomaa ruusut, jolloin hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen hymy. Kumartuu kukkasiin päin ikäänkuin niitä suudellakseen, mutta tyytyy vetämään niitten tuoksua sieraimiinsa. Ajattelee hetken, soittaa sitten kelloa).

Eeva (kohta vasemmalta). Herra tohtori soitti.

Åkerman. Soitin. (Hitaasti, etsiskellen puheenaihetta.) Onko… joku käynyt minua kysymässä?

Eeva. Ei ole, herra tohtori.

Åkerman (pienen äänettömyyden jälkeen). Odotan vieraita. (Vaiti hetken.) Luultavasti on viiniä kellarissa?

Eeva. Pulloja siellä ainakin on, mutta en ole niitä lähemmin tarkastanut.

Åkerman. Ehkä Eeva ottaa selvän.

Eeva. Heti paikalla, herra tohtori, (aikoo poistua.)

Åkerman. Ehtii myöhemminkin. Eeva jää hetkeksi. Haluaisin puhua Eevan kanssa hiukan… (Äänettömyys. Sitten Åkerman astuu pöydän taakse ja tarjoaa Eevalle tuolin läheltään.) Eeva istuu tähän.

Eeva (hämillään). Herra tohtori…

Åkerman. Niin niin, tähän näin.

Eeva. Mutta, herra tohtori, minähän olen täällä palvelijatar…

Åkerman. Emäntä sinä olet Eeva, minun herttainen pikku emäntäni. (Nousten ja astuen Eevan luo ottaa tätä kädestä. Eeva arastellen suostuu. Katsoen Eevaa silmiin.) Vai pelkäätkö sinä minua, Eeva?

Eeva (nostaen katseensa Åkermaniin). En, herra tohtori. (Antaa taluttaa itsensä tuolille istumaan.)

Åkerman (istuen vanhalle paikalleen, hetken äänettömyyden jälkeen). Oletko sinä tyytyväinen täällä oloosi, Eeva?

Eeva (puhjeten vilpittömän iloisena). Olen, olen, herra tohtori! Minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Minusta tuntuu kuin olisin päässyt vapauteen. Te ette tiedä, mitä on istua neljän seinän sisässä, eikä nähdä elämää, ihmisiä…

Åkerman. Mutta ethän sinä, Eeva hyvä, täälläkään näe juuri ketään. Eihän sinulla käy vieraita, etkä sinä liiku ulkona muuta kuin ostoksilla.

Eeva. Mutta minä tunnen itseni vapaaksi, ja siinä on minulle kylliksi. Talousaskareeni ovat minun elämäni. Ehkä minä en osaa vielä tehdä kaikkea teidän mieliksenne, mutta minä opin varmasti.

Åkerman. Sinä olet hyvä emäntä, Eeva. Minä olen erinomaisen tyytyväinen.

Eeva. Olen teille niin kiitollinen kaikesta, herra tohtori. Ainoa pelkoni on, etten voi teitä tyydyttää ja että lähetätte minut takaisin laitokseen.

Åkerman. Ole huoleti, siihen laitokseen sinun ei enää koskaan tarvitse mennä.

Eeva. Oi kiitos, herra tohtori, kiitos! (Lyhyt äänettömyys, sitten Eeva nousee mennäkseen.) Menen heti kellariin…

Åkerman. Hetkinen, Eeva. (Katsoen Eevaa suoraan silmiin.) Sinäkö olet asettanut kukat tuohon?

Eeva (hämillään, luoden silmänsä alas). Minä, herra tohtori. Ehkä ne eivät miellytä teitä.

Åkerman. Päinvastoin, Eeva, ne ovat niin kukoistavia kuin sinä itse. (Tarttuu Eevan käteen tämän sitä estämättä.) Niistä tulvii nuoruus ja elämän mehu, kuten sinustakin.

Eeva. Minulla on ruusu keittiössä, se kukkii parhaillaan.

Åkerman. Kukkii syksystä huolimatta. — Sinä olet siis tahtonut ilahuttaa isäntääsi, Eeva. Minä olen siitä hyvin iloinen.

Eeva (katsoen Åkermania suoraan silmiin). Todellako, herra tohtori?

Åkerman. Sanomattoman iloinen. (Kiihkeästi.) Minä tahdon, että sinä aina olet minua lähellä, hyvin lähellä. Minä pidän sinusta, minä… (Ovikello soi. Åkerman, joka on ottanut Eevan molemmat kädet, päästää ne.)

Eeva. Vieraat tulevat jo, minä menen avaamaan. (Menee eteiseen, Åkerman katsoo hänen jälkeensä voitonvarmana.)

(Eteisestä kuuluu Elisabeth Huldstjärnan ääni: »Päivää, Eeva, onko tohtori kotona», johon Eeva kuuluu vastaavan: »Kyllä tohtori on kotona». Hetken perästä astuvat sisään Huldstjärna ja nti Lundelin, Eeva heidän jälestään.)

KOLMAS KOHTAUS.

Johtajatar. Sinä näytät niin iloiselta ja reippaalta, Eeva; olet varmaankin tyytyväinen uuteen paikkaasi.

Eeva. Kyllä, neiti johtajatar.

Johtajatar. Toivottavasti sinä myöskin puolestasi osaat käyttäytyä niin, että miellytät isäntääsi.

Eeva. Parastani olen koettanut, neiti johtajatar.

Johtajatar. Sinulla on erinomainen isäntä, kun vain itse osaat olla hänen mielikseen.

Åkerman (jolle edellinen sananvaihto on ilmeisesti vastenmielinen). Mutta arvoisat vieraani, mitä saan luvan tarjota? Ehkä Eeva laittaa kahvia?

Johtajatar. Ei tarvitse, joimme juuri.

Åkerman. Hedelmiä…

Johtajatar. Ei mitään. Älä viitsi suotta. Eeva menee vain omille askareilleen. (Eeva menee vasemmalle.)

NELJÄS KOHTAUS.

Johtajatar. No, oletko sinä tyytyväinen uuteen palvelijattareesi?

Åkerman. Olen, täti, vielä ainakin.

Johtajatar. Kykeneekö hän hoitamaan taloutta?

Åkerman. Paremmin kuin osasin toivoakaan.

Nti Lundelin. Tämän voit taaskin merkitä monien ansioittesi lisäksi, Elisabeth. Mihin olisi tuokin tyttö raukka joutunut ilman sinun ohjaavaa kättäsi. Minä onnittelen sinua, Elisabeth.

Johtajatar. Kiitos, rakas ystävä. Toivon, että kasvatukseni hänessä olisi kantanut hyviä hedelmiä, mutta eihän sellaisten suhteen voi koskaan olla aivan varma. Usein ei huolellisinkaan ohjaus saa nyhdetyksi heistä sitä pahaa, joka heihin tahraisen syntymän kautta on tarttunut. Siksi olenkin kehoittanut Bengtiä olemaan varuillaan.

Åkerman (hiukan hermostuneena). Olkaa huoleti, täti…

Johtajatar. Kaikessa tapauksessa, jos sinä huomaat hänessä pahaa ennustavia oireita, on sinun velvollisuutesi käskeä hänet menemään. (Åkerman vaikenee haluttoman näköisenä.) — Niin, meillä on sinulle asiaa, Bengt. Tiedätkö, laitos on tällä kertaa ihan täynnä. Kuukauden päästä olen kuitenkin aikonut laskea pois kolme entistä, joista olen sinulle kertonut. He ovat koko ajan osoittaneet erinomaisen siivoa käytöstä, joten uskon heidän välttävän maailman salakarit.

Nti Lundelin. Oi, miten ihmeellisesti he ovat parantuneet laitoksessa! Te ette voi uskoa, tohtori Åkerman, miten säyseitä, uskonnollisia ja työteliäitä he ovat. Ah, Elisabeth, kun joskus hyväntekeväisyysliikkeen historiaa kirjoitetaan, on sinun nimesi siinä ensimmäisenä tähtenä loistava!

Johtajatar. Kiitos, rakas ystävä, kiitos! Minulle on tarpeeksi siinä, että joskus saan tuntea tyytyväisyyttä voimien ponnistuksia kysyvän työn jälkeen.

Nti Lundelin. Oi, sinä olet liian vaatimaton, Elisabeth! Sinä et hae kunniaa, mutta toiset eivät voi olla sitä antamatta. Kuinka kauniisti kirjoitti »Kointähti» kotisi kaksivuotisen merkkipäivän johdosta. Luehan toki kirjoitus tohtori Äkermannille, koskeehan se häntäkin tarkastuskomitean jäsenenä.

Johtajatar. Niin, sitä vartenhan me oikeastaan tulimmekin. Sinä et tietysti ole lukenut tämänpäiväistä »Kointähteä».

Åkerman. Minun täytyy tunnustaa, että se tavallisesti avaamattomana pöydältäni korjataan.

Johtajatar (avaten koko ajan kädessään -pitämänsä sanomalehden). Haluatko kuulla, Bengt? Kai sinua kiinnostaa asia, jota itse olet ollut edesauttamassa?

Åkerman. Tietysti, täti. Anna tulla.

Johtajatar (lukee painolla). »Niin paljon on maailmassa kurjuutta, niin paljon syntiä ja saastaa. Meidän totuutta ja puhtautta etsivien ihmisten sielut usein voimattomuuttaan väräjävät sen loan edessä, joka meitä miltei kaikkialla ympäröi. Me olemme heikkoja, emmekä kykene nostamaan siveyden tallattua lippua. Se on surullinen asia, mutta armottoman tosi.» (Puhuu liikutettuna.) Kuinka kauniisti sanottu!

(Jatkaa lukuaan.) »Sitä ilahuttavampaa on todeta, että keskuudessamme sentään löytyy yksilöitä, jotka tuntevat sydämissään pyhän palon ja sen innostamina toimeen ryhtyvät, julistavat pyhän sodan likaa, mätää, syntiä ja saastaa vastaan. Käydäksemme suoraan asiaan on meillä tänään ilo viettää merkkipäivää, joka ei ole vähäinen maamme siveystaistelun historiassa. Tänään tulee näet kuluneeksi ummelleen kaksi vuotta siitä, kun neiti Elisabeth Huldstjärnan perustama langenneitten naisten turvakoti vihittiin jaloon tarkoitukseensa. Tämän suurenmoisen menestyksen saavuttaneen kodin perustamisesta lankeaa ehkä vähäinen osa myöskin lehtemme ansioksi. Olihan se juuri tämä lehti, joka ensimmäisenä vetosi varakkaisiin, lähimmäisensä parasta harrastaviin ihmisiin…»

Åkerman (joka omituinen hymy huulillaan on kuunnellut lukemista, huomaamattaan puoliääneen). Eipäs malttanut olla nostamatta omaa häntäänsä.

Johtajatar. Mutta Bengt, eihän hän poikkea totuudesta. Hänhän todella antoi minulle tämän ylevän aatteen.

Nti Lundelin. Herra Aunio on todella innostunut asiaamme, ja hänellä on niin herkkä mieli kaikelle hyvälle ja kauniille. (Heltyen.) Ja hän kirjoittaa niin ihanasti. Eikö teidänkin medestänne, tohtori?

Åkerman. Kyllä… kyllä hän kirjoittaa kauniisti…

Nti Lundelin. Lue edelleen, Elisabeth.

Johtajatar. Mihinkäs minä jäinkään? Niin (jatkaa lukuaan). »Arvaamaton on se sato, jonka lämminsydäminen ihmisystävä kuluneen kahden vuoden aikana on korjannut. Monen monet ovat ne yhteiskunnan pohjasakkaan vaipuneet surkuteltavat naisolennot, jotka hänen väsymätön työnsä on jälleen kunnon ihmisiksi muuttanut. Ken on ollut tilaisuudessa seuraamaan laitoksen toimintaa niin läheltä kuin me, on ilokseen ja hämmästyksekseen huomannut, miten ylentävästi uskonnollisessa hengessä johdettu kasvatus saattaa vaikuttaa syvällekin langenneisiin. Heistä on lyhyessä ajassa kohonnut aivan uusia ihmisiä. Lukuisat ja palavat ovat varmaan ne kiitollisuuden tunteet, jotka monista jalostuneista rinnoista (koko ajan tuntunut liikutus kohoaa äärimmilleen) nousevat »Langenneitten naisten turvakodin» hellää, jalosydämistä johtajatarta neiti Elisabeth Huldstjärnaa kohtaan.»

Nti Lundelin (hänkin tavattoman liikutettuna). Oi mikä herttainen, herttainen mies! Aatteen mies se toimittaja Aunio! Ja onnellinen sinä, Elisabeth, joka olet löytänyt itsellesi työalan. Toinen on minun laitani, jolla ei ole muuta kuin palava harrastus kaikkeen ylevään.

Johtajatar. Älä sano niin, Hedvig, tiedäthän sinä, miten korkealle minä asetan sinun apusi, sinun ja Bengtin.

Nti Lundelin. Oi, lue loppukin, Elisabeth, siinähän on tohtoristakin.

Åkerman (joka lukemisen loputtua on noussut kävelemään, seisahtuen hämmästyneenä). Minustakin!

Johtajatar. Tietysti. Olisi ollutkin väärin unohtaa teidät, tarkastuskomitean jäsenet. (Lukee.) … »Lehtemme ahdas tila ei valitettavasti salli yksityiskohtaisesti käsitellä kaikkia niitä saavutuksia, jotka neiti Huldstjärna nyt jo voi ansiokseen lukea. Kuitenkin tulkoon lopuksi mainituksi, että koko toimikauden ajan ovat valtion tarkastuskomitean jäseninä johtajattarelle kallisarvoista apuaan antaneet neiti Hedvig Lundelin, pankkivirkamies Lennart Huhtala ja tohtori Bengt Åkerman, ollen viimemainittu johtajattaren vakuutuksen mukaan hänen oikeana kätenään.» — Oletko nyt tyytyväinen, Bengt?

Åkerman (kaksimielisesti). Erittäin, täti, vaikka minä mieluummin olisin pysynyt syrjässä.

Nti Lundelin. Se on teissä erinomainen ominaisuus, tohtori. (Pieni katkeruuden vivahdus äänessä.) Mutta lohduttakaamme itseämme sillä, että varjoon me kaikessa tapauksessa jäämmekin Elisabethin rinnalla, jolle on uhrattu kokonainen palsta.

Johtajatar. Kaikki kuuluu meille yhteisesti. Suokoon Jumala vain työllemme jatkuvaa menestystä… (Ovikello soi. Eeva näkyy menevän eteiseen johtavan oven ohitse avaamaan.) Sinulle tulee vieraita. Me poistumme.

Åkerman. Vain herrat Aunio ja Huhtala. Ehkä suvaitsette jäädä hetkeksi.

Johtajatar. Ei mitenkään tällä kertaa. Tahdon vain pikimmiten kiittää herra Auniota ja sitten menemme.

VIIDES KOHTAUS.

(Aunio ja Huhtala astuvat sisään ja kumartavat tervehdyksensä. Huldstjärna ja Lundelin rientävät Auniota vastaan, ehtien edellinen tarttua hänen käteensä ensiksi.)

Johtajatar (puristaen Aunion kättä kauan ja lämpimästi). Sallikaa minun lausua, herra toimittaja, sydämellisimmät kiitokseni osoittamastanne huomiosta vaatimatonta työtäni kohtaan. Te olette vilpittömässä innostuksessanne arvioineet aikaansaannokseni liiankin suuriksi.

Aunio (yrittäen olla arvokas). Olen todellakin iloinen havaitessani, että edes jossakin määrin olen onnistunut esilletuomaan yleisen arvonannon ja kunnioituksen teidän jaloa työtänne kohtaan.

Johtajatar (kyynelissä). Oi, kiitos, kiitos, herra toimittaja! Jospa maamme kaikki sanomalehtimiehet ajattelisivat yhtä ylevästi kuin te, niin varmasti voitaisiin siveellisyysasiankin eteen tehdä paljon enemmän kuin nyt. Mutta ajan turmeltunut henki ei ole voinut olla vaikuttamatta myöskin julkisen sanan palvelijoihin.

Aunio (epämääräisesti). Valitettavasti niin on asian laita.

Nti Lundelin (tarttuen myös Aunion käteen). Sallikaa minunkin, herra Aunio, lausua palava kiitollisuuteni, etupäässä Elisabethin puolesta, sillä meidän muitten osuushan on niin mitätön.

Aunio. Ei suinkaan, neiti Lundelin, päinvastoin aion piakkoin eri kirjoituksessa ottaa komitean työn tarkastuksen alaiseksi.

Nti Lundelin (ilostuen). Todellako, herra Aunio?

Aunio. Se on suorastaan minun velvollisuuteni.

Huhtala. Sen velvollisuuden voisit jättää täyttämättä.

Aunio. Kuinka niin?

Huhtala. No, muuten vain, mitäpähän meitä maalaisit.

Nti Lundelin. Niin, en minäkään erityisesti välittäisi siitä, mutta kun herra Aunio kerran katsoo sen velvollisuudekseen…

Johtajatar. Aivan oikein, herra Aunio, minä olen saanut osani ja toisillekin on annettava oikeuden mukaan. — Mutta, hyvät herrat, nyt meidän todellakin täytyy luopua hauskasta seurastanne. Hyvästi siis ja hauskaa iltaa!

Nti Lundelin. Hyvästi ja tervetuloa pian luokseni, (puristaen Auniota kädestä) herra Aunio! Ja vielä kerran sydämellinen kiitos. (Naiset menevät, Åkerman saattaa heitä.)

KUUDES KOHTAUS.

Huhtala (joka on löytänyt pöydältä sikaarilaatikon ja sytyttänyt sikaarin). Olipa se paraadi. Taisivat ihan nuolla sinut, Aunio.

Aunio. Melkein. Vaikka onhan se hyväkin, että joskus kiitetään.

Huhtala. Helppoahan sinun ammatissasi on hankkia kiitosvisiittejä. Kirjoitat vain mairitellen tyhmistä ihmisistä, niin kohta he juoksevat luoksesi.

Åkerman (joka on tullut eteisestä). Mutta minä en aio pukeutua frakkiin tullakseni sinun toimitukseesi kiitoskäynnille.

Aunio. Oliko kirjoitus sinusta sitten vastenmielinen.

Åkerman. Suoraan sanoen, oli. Etkö sinä usko, että meillä on tarpeeksi kiusaa siitä mokomasta komiteasta, ilman että sinä vielä alat jaaritella tyhmyyksiä. Oikea käsi! Mikä erinomainen kunnia minulle olla tuon naurettavan maailmanparantajan oikeana kätenä!

Huhtala. Kumma, kun et minusta tehnyt vasenta kättä.

Åkerman. Hyvä, että edes siihen pysähdyit. Minä jo pelkäsin, että olet lörpötellyt meidänkin lujista siveellisistä periaatteistamme.

Aunio. No, niin pitkälle ei minulla sentään ollut oikeutta mennä.

Åkerman. Oikeutta, siitä te sanomalehtien tuhertajat vähän välitätte. Oman nokkanne nostaminen on teille pääasia. Aina te itse näytte kirjoitustenne takaa.

Aunio. Unohdat, hyvä veli, että meillä on periaatteemme ja ohjelmamme.

Åkerman. So, so, kovinhan sinä tänään olet pyhä. Olethan sinä ennen monta kertaa tunnustanut, ettei sinulla ole mitään periaatteita eikä ohjelmaa.

Aunio. Jaa, mutta lehdellä on ainakin.

Åkerman. Se on eri juttu. Mutta kaikessa tapauksessa: sinä olet valmistanut mieluisen korkeanveisun tädilleni ja minun on osoitettava sinulle siitä kiitollisuutta.

Aunio. Sen voit kernaammin jättää tekemättä.

Åkerman. En sanoilla, (soittaa) vaan aineellisessa muodossa, sillä minä olen materialisti, enkä ihanteitten palvelija kuten sinä. — Sallinet minun tarjota lasin viiniä?

Huhtala. Siitä ei Aunio koskaan kieltäydy.

Aunio. Aivan oikein, siinä suhteessa minulla ainakin on lujat periaatteet.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Eeva (tulee ).

Åkerman. Eeva tuo viiniä.

Eeva. Heti paikalla, herra tohtori. (Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Huhtala. Peevelin nätti tyttö tuo. En koskaan havainnut sitä laitoksessa.

Aunio. No, siinä talossa ei kiinnitetä erityistä huomiota naisten pukuasioihin.

Huhtala. Pitäisi esittää johtajattarelle, että hän pukisi hoidokkinsa paremmin, jotta niitä kehtaisi katsella.

Aunio. Ehkä sinä tarkastuskomitean jäsenenä nostat siitä kysymyksen.

Huhtala. Eikö sinun paremminkin sopisi kirjoittaa siitä lehdessäsi.

Aunio. Ei kiitoksia, minun lehteni ei ole sinun yksityisten halujesi tyydyttämistä varten.

Huhtala. Voisithan tehdä siitä periaatteellisen kysymyksen.

Åkerman. Ei maksa nyt kiistellä siitä. Ehkäpä Lennartille tulevaisuudessa tarjoutuu tilaisuus käyttää naispukimien suhteen kouliintunutta makuaan.

Huhtala. Kiitos tunnustuksesta. Ehkä minä joskus pääsen johtajattaren oikeaksi kädeksi.

Åkerman. Mielelläni minä ainakin suon sinulle sen ilon.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Eeva (tuo pulloja ja lasit). Otin arviolta. Minä en tunne lajeja.

Huhtala. Oijoi, Bengt, kylläpä sinä olet huonosti kasvattanut emännöitsijäsi.

Åkerman (katsahtaen hieman äkäisesti Huhtalaan). Ei näissä asioissa erikoista tuntemusta tarvita. Kyllä ne ajan kanssa selviävät. — Eeva saa nyt mennä, minä en toistaiseksi tarvitse mitään muuta. (Eeva menee.)

KYMMENES KOHTAUS.

Åkerman (kaataen laseihin, minkä jälkeen lasit useamminkin keskustelun kuluessa täytetään ja ryyppääminen tapahtuu pitkin matkaa). No, pojat, terveydeksi!

Huhtala. Tuota… Bengt, kun turvakoti, meidän silmäterämme, on nyt kaksivuotias, niin eikö sitä tapausta voisi juhlia hiukan väkevämmällä. Esimerkiksi konjakki sopisi paremmin meille aatteen palvelijoille.

Åkerman. Järjestys kaikessa. Menemme ulos illalliselle ja se upotetaan väkevämmällä.

Huhtala. Sinulla on vielä järjestyksesi. Minä olen jo aikoja sitten tullut huomaamaan, että räjähdyksen vaikutus on aivan sama riippumatta siitä, missä järjestyksessä ladataan. Eikä veli Aunionkaan ihanteellinen pää taitaisi panna pahakseen vähän tukevampaakaan…

Aunio. Eipä toki. Mutta onhan tässä aikaa odottaakin. — Muuten, oletteko kuulleet, että tänään on turvakotiin tullut koko joukko uusia hoidokkeja?

Huhtala. Älä hitolla! Ovatko komeitakin?

Aunio. Johtajatar vain soitti. Hän ei, ikävä kyllä, kuvaillut tulokkaitten ulkomuotoa. Mutta ehkä Bengt tietää?

Åkerman. En ole käynyt laitoksella pitempään aikaan, kuulin vain äsken tädiltä sivumennen asiasta.

Huhtala. Vahinko, ettei johtajatar osaa liikettään reklameerata, etkä sinäkään, Aunio, häntä siinä suhteessa auta. Epäilemättä olisi yleisölle eduksi, jos sanomalehdessä lyhyesti mainittaisiin neitien ikä, ulkomuoto ja miksei myöskin — taksa. (Herrat nauravat.)

Åkerman. Sinä olet parantumaton.

Aunio. Eikö sinua, Lennart, muuten enemmän huvita tieto siitä, että piakkoin lasketaan laitoksesta kolme täysin parantunutta vapaalle laitumelle?

Huhtala. Milloinka se tapahtuu?

Aunio. Kyllä kai johtajatar siitä juhlallisesti ilmoittaa komitean jäsenille. Sehän on vanha tapa, vai mitä, Bengt?

Åkerman (joka on alkanut olla enemmän omissa ajatuksissaan). En tiedä, enkä pidä väliä.

Aunio (tehden merkin Huhtalalle). Katsos, katsos vaan! Niin se mies muuttuu, kun saa vakituisen emännöitsijän.

Åkerman. Jättäkää tuo ja puhukaa jotakin muuta. — Kyllä kai te itse parhaiten tiedätte, että minä olen ainakin vähemmän pitänyt lukua tätini laitoksesta uloslasketuista kuin te.

Huhtala. Myönnetään. Eihän meidän iällämme enää voida olla itserakkaita. Mutta on meilläkin joskus ollut nuoruus ja kuuma veri rakkauden lunnaina… Kas niin, veli Aunio, ryypätään tätä makeata vettä — paremman puutteessa. — Isäntämme on vielä nuori ja hänellä on varaa valita.

Åkerman. Mutta olenkohan minä sentään teitä parempi?

Huhtala. Varjelkoon, se vielä puuttuisi! Tarkasti ottaen olet sinä meitä huonompi, sillä sinä petät, kun taas me käymme rehellistä kauppaa. Mutta emme mekään sillä kerskaile. Meillä on sama synti takanamme ja kernaasti uusisimme sen, jos vain olisi mahdollista… Sanopas nyt, millä kannalla sinun asiasi ovat tytön kanssa?

Åkerman. Älä joutavia kysele.

Huhtala. Oletpa sinä tänään. Sinuahan voisi luulla poikanulikaksi, joka kainostelee puhua ensimmäisestä rakkaudestaan. Etkö sinä arvaa, että meitä huvittavat tämänkaltaiset asiat, ne verestävät vanhoja muistoja. Sano nyt suoraan, joko se on tapahtunut?

Åkerman. Ei, ei vielä.

Aunio. Kummallista — ja tyttö on jo ollut luonasi pari kuukautta.

Huhtala. Et sinä, Aunio, ole tainnutkaan olla oikeata lajia. Etkö sinä tiedä, ettei petokaan heti surmaa saalistaan. Kaikkein suurin nautinto on tietoisuus siitä, että tuon minä voin ottaa ojentamalla käteni, mutta minä en ojenna.

Åkerman. Minä voisin suuttua sinuun, Lennart, jollen niin hyvin tuntisi sinun — kuinka sanoisin — maailmankatsomustasi.

Huhtala. Huonon sananpa löysit. Maailmankatsomus on aivan liika koru meikäläiselle. Vain Auniolla se täytyy olla tarvittaessa toimituspöydän laatikossa.

Aunio. Se onkin siellä hyvässä tallessa.

Huhtala. Sitä parempi sinulle. — Mutta mikä on tämän illan ohjelma? Minun mielestäni on jo aika käydä vakavasti asiaan.

Åkerman. Lähdemme heti… (miettien). Tai… menkää te edellä »Astoriaan», tilatkaa illallinen, minä tulen heti. Minulla on muuan asia suoritettavana.

Aunio (viitaten sivuoveen). Tuollako?

Åkerman. Ei, tärkeämpi.

Huhtala. Ehkä sentään alkuvalmistuksia lopullista hyökkäystä varten, piiritystä on kestänyt tarpeeksi kauan. No, omapahan on asiasi. (Hän ja Aunio hankkiutuvat lähtemään.) Toivottavasti sentään selviydyt pian.

Åkerman. Neljännestunnin kuluttua olen luonanne.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Åkerman (joka on saattanut toisia eteiseen, palaa pian takaisin, astuu pöydän ääreen ja aikoo soittaa kelloa, mutta luopuu aikeestaan. Astuu tuumiskellen ja hitain askelin sivuovelle, avaa sen ja huutaa:) Eeva!

Eeva (tulee, pysähtyy ovenpieleen). Vieraat ovat menneet jo?

Åkerman. Juuri poistuivat… Minä menen myös, mutta minun täytyi nähdä sinut, Eeva, ennen lähtöäni… Onko sinun ikävä yksin kotona?

Eeva (hymyillen). Miksi tohtori sitä kysyy? Ei kai sellaisia asioita tavallisesti tiedustella palvelijoilta?

Åkerman. Etkö sinä ole huomannut, että minä kaikessa annan sinulle vapaat kädet, enkä lainkaan tahdo orjuuttaa sinua palvelijan asemaan? Sen vuoksi minä en soittanutkaan, sillä minä tahdoin hävittää viimeisenkin jäljen tuosta palvelijakäsitteestä. Sinun pitää tuntea itsesi emännäksi talossa, Eeva.

Eeva. Herra tohtori, te olette liian hyvä.

Åkerman (alkaen tulistua). Sinä ansaitset sen, Eeva. Sinä olet nuori ja kaunis! Sinun ei sovi turmella käsiäsi liialla työllä. Minä hankin sinulle apulaisen.

Eeva. Ei, tohtori, ei tarvitse, minä tulen aivan hyvin toimeen yksinkin.

Åkerman. Kuten tahdot. (Ottaa Eevaa kädestä.) Minä olen sinun palvelijasi. Minä teen, mitä tahdot. (Tarttuu Eevan toiseenkin käteen.) Minä olen monta kertaa halunnut puhua sinulle, mutta jokin tuntematon voima on minua siitä pidättänyt. Olen luullut, että pelkäät minua, Eeva, että minä olen sinulle… Sano minulle, Eeva, olenko minä sinusta vastenmielinen?

Eeva (katsoen Åkermania suoraan ja luottavasti silmiin). Ette, ette, tohtori… mutta…

Åkerman. Älä jatka, Eeva, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Sinä tahdot taas vedota isännän ja palvelijan suhteisiin, mutta minä en salli sitä. Sinä olet minun kotini haltijatar, eikä sinua kukaan saa palvelijaksi nimittää.

Eeva. Mutta tohtori…

Åkerman. Ei sanaakaan, Eeva, tai minä suljen sinun suusi suudelmalla. (Eeva painaa päänsä alas.) Olisiko sinulla mitään sitä vastaan?

Eeva (vaitiolon jälkeen nostaa hitaasti päänsä ylös, katsoo Åkermania suoraan silmiin, vakaasti ja verkkaan): Ei.

Åkerman (sulkee kiihkeästi syliinsä Eevan, joka ei vastusta. Suutelo). Nyt sinä olet minun, Eeva. Me nautimme täällä kahden onnestamme. (Hitaammin ja salaisella tarkoituksella.) Ainoastaan kahden, emme usko kenellekään salaisuuttamme, sillä meidän onnemme on vain meitä varten. Ethän puhu kenellekään, Eeva, etkä osoita muitten läsnäollessa.

Eeva. Minä teen niinkuin tahdotte.

Åkerman. Minun ei tekisi nyt mieleni lähteä luotasi, Eeva kulta, mutta tulin luvanneeksi. Minä palaan kohta. Mene sinä levolle, minä tulen myöhemmin luoksesi.

Eeva. Mutta…

Åkerman. Taas on suusi suljettava — kas näin (suutelee). Me nautimme onnestamme. Sinä olet minun kokonaan, meillä on oikeus kaikkeen — rakkauden oikeus… Mutta nyt minun täytyy mennä… sitten saamme puhua enemmän.

Eeva (rientäen eteiseen tuoden sieltä Åkermanin päällystakin ja hatun ).

Åkerman. No, olkoon menneeksi, tämän palveluksen minä otan sinulta vastaan niinkuin rakastavalta naiselta. (Pukeutuu.) Hyvästi, Eeva kulta, älä ikävöi, minä tulen pian. (Hyväily.) Palaan omaan yhteiseen pesäämme. (Kääntyen ovelta.) Minä tulen sinun luoksesi, Eeva.

Eeva (joka on seurannut Åkermanin jäljessä muutaman askeleen, hymyilee kirkasta, hellää hymyä ja nyökäyttää huomaamatta päätään. Åkermanin poistuttua Eeva yhä sama onnellinen hymy huulilla lähenee hitain askelin pöytää, suutelee sillä olevaa ruusukimppua, ja jää kukkien keskelle Åkermanin kuva kädessään.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sama huone kuin edellisessä. Aamupäivä. Edellisen näytöksen tapauksista on kulunut kolmatta kuukautta.)

Åkerman (istuu työpöytänsä ääressä kirjoituspuuhissa. Hän hakee jotakin kirjasta, sitten kirjoittaa).

Eeva (astuu sisään vasemmalta. Hän on kalpea ja jonkin verran kuihtunut, entinen avoin ja luottava hymy on väsynyt. Hän näyttää aikovan sanoa jotakin, mutta vaikenee ja ikäänkuin odottaa, että häntä puhuteltaisiin)..

Åkerman (kääntyy työstään, hieman ärtyneesti). No, mitä nyt?

Eeva (arasti). Haluaisin tietää, syöttekö tänään päivällistä kotona.

Åkerman. Miksi sitä kysyt?

Eeva. Viime aikoina olette ollut niin harvoin kotona ja monta kertaa olen saanut turhaan odottaa.

Åkerman. Ohoh, jopa jotakin! Alatko sinä vaatia, että minun on kysyttävä lupa sinulta päästäkseni kaupungille asioilleni.

Eeva. En suinkaan, tohtori, kuinka minä sellaista voisin vaatia. (Hetken vaiti, sitten taas arasti.) Mutta ennen te olitte enemmän kotona (vielä aremmin) ja sanoitte viihtyvänne hyvin. — Älkää käsittäkö minua väärin, en minä teitä moiti, eikä minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta väliin haluttaisi keventää sydäntään…

Åkerman. … ja sinä olet valinnut minut sitä kevennystä kuulemaan. No, täytyy kai sitten ottaa luottamustoimi vastaan. — Mitä sinulla nyt on sydämelläsi: eikö sinun ole hyvä olla luonani, puuttuuko sinulta jotakin?

Eeva. Ei mitään. Minulla on kaikkea, mutta minusta tuntuu, että te olette muuttunut minua kohtaan… Minun on niin vaikea sanoa, minä pelkään…

Åkerman. Miksi minä sitten olisin muuttunut?

Eeva. Minä huomaan, ettei teidän suhteenne minuun ole sama kuin ennen. Meidän välillemme on tullut jotakin, jota minä en osaa selittää, mutta joka minua ahdistaa ja painaa.

Åkerman. Älä puhu joutavia, Eeva. Pitäähän sinun toki ymmärtää, etten minä voi uhrata koko aikaani sinulle. Minulla on niin paljon muutakin ajattelemista. Sinulla on täällä toimesi ja taloushuolesi. Ennen ne sinua tyydyttivät, mutta nähtävästi eivät nyt enää…

Eeva (joka vähitellen alkaa tulla hiukan rohkeammaksi). Oi, kyllä ne tyydyttävät, enkä minä siinä suhteessa valitakaan. Mutta ennen te olitte minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, aina… päivälläkin. Minä saatoin niin vapaasti ja luottavasti keskustella teidän kanssanne, pelkäämättä että häiritsen. Nyt ei minulla ole siihen tilaisuutta, sillä te olette enimmäkseen poissa kotoa, ja kotona minä taas aina häiritsen.

Åkerman. Sinä olet lapsellinen, Eeva, sinä kuvittelet.

Eeva. Ei, en minä kuvittele. Minä tunnen sen tarpeeksi katkerasti… Minä olen jo kauan aikaa halunnut puhua teidän kanssanne, mutta niinä hetkinä, joina vielä olette ollut luonani, en ole uskaltanut… Ne hetket ovat nykyisin olleet niin virallisia…

Åkerman. Niin… näetkös… ihmiset aina vähitellen rauhoittuvat. Se on välttämättömyys, josta ei pääse mihinkään.

Eeva. Ehkä, mistä minä tiedän, minähän olen niin nuori ja oppimaton… Mutta minä en voi enää kestää; minun täytyy nyt sanoa, mikä sydäntäni painaa.

Åkerman. No, sano pois, niin saan minäkin kuulla, onko asia todella vakavaa laatua.

Eeva (rukoillen). Mutta minä pyydän teitä, älkää suuttuko minuun, minä olen niin onneton ja yksinäinen…

Åkerman. Mitä sinä turhia… jätä esipuheet ja sano suoraan!

Eeva (suurella vaivalla). Minun… laitani ei ole oikein… Minä olen tulemassa… tulemassa (tuskin kuuluvasti) äidiksi.

Åkerman (hypähtäen ylös). Eeva, mitä sinä sanot! Oletko siitä varma?

Eeva (vaipuen tuoliin). Kyllä…

Åkerman (kävellen edestakaisin). Oh, tämä vielä puuttui! Kaunis juttu! (Pysähtyen Eevan eteen.) Mutta ehkä sinä sentään olet erehtynyt?

Eeva. Kukaan nainen ei siitä erehdy — kokemattominkaan.

Åkerman (hermostuneena). Miksi sinä et ole sitä ennen sanonut?

Eeva. Minä en voinut. Te olette viime aikoina vain pikimmiltään pistäytynyt luonani… ja niin harvoin. Minä en uskaltanut, pelkäsin teidän suuttuvan ja poistuvan… kenties… kenties ainaiseksi…

Åkerman (voittaen itsensä). No, asia on autettavissa…

Eeva (kyyneleissä, kuulematta). Minuun vaikutti hän pelottavasti teidän viimeaikainen kylmyytenne. Minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt kaksinverroin oikeutta rakkauteen ja hyväilyihin, mutta minä en enää milloinkaan kuule sellaisia sanoja kuin ennen…

Åkerman (joka on täydellisesti saavuttanut mielen tasapainon). Jättäkäämme tämä turha keskustelu kylmyydestä ja hellyydestä. Nyt on toimittava, sillä näin ei saa kauemmin jatkua. Tilasi ei saa kehittyä pitemmälle.

Eeva (luoden hämmästyneen katseen Åkermaniin). Minä en ymmärrä…

Åkerman. Sinun on vapauduttava tilastasi.

Eeva. Kuinka se on mahdollista?

Åkerman. Minähän olen lääkäri. Tänään vielä saat lääkkeen.

Eeva (kauhistuen). Mutta tehän olette isä!… Mitä te ajattelette, kuinka te voitte? Kuinka voisi isä surmata lapsensa?

Åkerman. Sillä ei ole vielä henkeä ja sen vuoksi on otollisin aika siitä juuri nyt päästä. Minä tuon sinulle lääkkeen. Ehkä sinulla on joku tuttava vanhempi nainen, jonka luokse voit mennä muutamiksi päiviksi. Kohta on taas kaikki hyvin ja sinä palaat takaisin uutena…

Eeva (kyynelissä). Minä en voi…

Åkerman. Sinun täytyy! Pitemmälle kehittynyt tilasi herättäisi huomiota ja sitten… enhän minä voi sinua pitää talossa lapsen kanssa. Tämä on ainoa tie.

Eeva (hetken vaitiolon jälkeen nousee itsensä voittaneena ). On toinenkin. Minä menen enkä palaa. Minun on raskasta lähteä täältä, mutta niin täytyy käydä… Ei ole valinnan varaa…

Åkerman (helpottuneena). Kuten tahdot… Sinä voit tietysti vapaasti päättää tulevasta kohtalostasi. Minä vain esitin oman mielipiteeni, ehkä sinäkin myöhemmin huomaat, että se olisi ollut parempi… (Ovikello soi.) Joku tulee, sinun on mentävä avaamaan. Myöhemmin voimme puhua tarkemmin. Ehkä sinä vielä huomaat minun ehdotukseni sopivammaksi.

Eeva (mennessään). Minä olen jo ilmoittanut teille päätökseni, siinä pysyn. (Ei palaa enää huoneeseen, vaan näkyy menevän eteisen oven editse.)

TOINEN KOHTAUS.

Huhtala (tulee eteisestä). Terve mieheen!

Åkerman. Terve, terve. Kuinkas sinä tähän aikaan päivästä olet liikkeellä.

Huhtala. Onko se nyt niin ihmeellistä? Tarvitseehan minunkin joskus sairastaa. Näetkös, minä olen nyt sairas, vaikken minä tullut sinulta lääkärintodistusta hakemaan. Hyvät ihmiset uskovat muutenkin, semminkin kun asianomainen on siveyskomitean jäsen.

Åkerman. Oh, jätä tuo!…

Huhtala (keskeyttäen). No, no, veliseni. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Ja minun sydämeni on tänään täynnänsä jaloja aatteita ihmiskunnan kohottamiseksi alennustilastaan, kuten ainakin miehen, jolla on ollut kova krapula, mutta joka on saanut pahimpaan hätään vastamyrkkyä.

Åkerman. Ja siksi sinä et ole mennyt pankkiin…

Huhtala (taas keskeyttäen). … vaan tullut tänne aateveljen luo suunnittelemaan uusia keinoja langenneitten naisten ylösrakennukseksi.

Åkerman. Älä viitsi nyt lörpötellä siitä, sillä minä en ole sellaisella tuulella.

Huhtala. Sepä vahinko! Minä päinvastoin olen sillä tuulella, että voisin vaikka ottaa yhden langenneen enkelin omakohtaiseen huolenpitooni… pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa, riippuen asianomaisen ulkonaisista edellytyksistä.

Åkerman. Älä nyt kiusaa. Usko kerrankin, että minulla on muuta ajattelemista.

Huhtala (joka on lähennyt Åkermanin kirjoituspöytää ja katsonut hänen työtään). Älähän mitä! Ja kumminkin, jollen minä aivan pahasti erehdy, on sinulla parhaillaan tekeillä jokin suunnitelma neiti tätiäsi varten.

Åkerman. Niin, täti kyllä osaa puristaa minulta milloin minkinlaisia suunnitelmia. Minä en voi kieltäytyä, sillä…

Huhtala. … raha on poikaa, ja sitä jää tädiltäsi sinulle.

Åkerman. Sinä et tänään anna minun lainkaan puhua. — No, olkoon, onhan se syy sekin.

Huhtala. Ja aivan riittävä… Mutta miksi sinä tänään olet niin hermostunut? Olitko eilen ulkona? Ja jos olit, niin miksi et tänään tee niinkuin minä: pure petoa sen omilla hampailla.

Åkerman. Täällä kotona on vähän ikävyyksiä.

Huhtala. Kotona? Eipä uskoisi, nuori mies, jolla on sievä emännöitsijä…

Åkerman (mutisten). Sitä sattuu välistä kaikenlaista.

Huhtala. Vai joko nuorikko kyllästyttää? Jos niin on laita, niin siihen kyllä keino keksitään.

Åkerman. En tiedä, voinko sen sinulle sanoa. Sinä näyt tänään olevan sellaisella tuulella, ettei…

Huhtala. No, kyllähän sinä minut tunnet. Minä kyllä olen vähän höllä suustani, mutta jos asia on vakava, niin koetetaan olla totisia.

Åkerman. Asia on vakava, ainakin se minua hermostuttaa, sillä minulle ei ole ennen sellaista sattunut… Sinä puhuit minun emännöitsijästäni, hän on… hän on… raskaana.

Huhtala. Älä hemmetissä! Sinulla on siis tiedossa perillinen tuleville rikkauksillesi.

Åkerman. Joko taas! Suotta minä sinulle rupesin puhumaan, sinä virnistelet kaikelle.

Huhtala. Älähän hätäile, veli Bengt, uutinen on sangen suuri, ja kaikkeen pitää tottua. Ja siksi toiseksi, kai minä toki saan lausua ihmetykseni, sillä monikaan meistä, jotka olemme jääneet poikamiehiksi, ei taitaisi kyetä saamaan itselleen perillistä… No niin, asia on kai alussaan?

Åkerman (nyökäyttää myöntävästi).

Huhtala. No sitten kai lääkärinä tiedät, miten on meneteltävä?

Åkerman. Mutta hän kieltäytyy…

Huhtala. Soo… Miten hän siis aikoo kysymyksen ratkaista?

Åkerman. Hän aikoo poistua minun luotani.

Huhtala. Taakkoineen?

Åkerman. Niin.

Huhtala. Hm! Entä sinä, mitä sinä neuvoit hänelle?

Åkerman. Minä tarjosin hänelle lääkettä ja käskin mennä jonkun vanhemman naishenkilön luokse — luultavasti hänellä on joku sellainen tuttava — ja sitten tervehdyttyään palata takaisin.

Huhtala. Ja hän ei suostunut?

Åkerman. Ei.

Huhtala. Koettakaamme hänelle vielä selittää.

Åkerman. Tuskinpa se maksaa vaivan. Minun luokseni hän ei missään tapauksessa enää palaa.

Huhtala. Onko se sinusta hyvin harmillinen juttu?

Åkerman. Ei suinkaan, mutta minä toivoisin hänen selviävän tästä ilman seurauksia. Hänen tulevaisuutensahan on kokonaan pilalla, jos hän saa lapsen.

Huhtala. Hän lähtee sinun luotasi kaikessa tapauksessa, sanot sinä. Olisiko sinulla mitään vastaan, jos hän siirtyisi minun luokseni?… Kun hän nyt kerran on sillä polulla… Jos hän vain selviää sinun perillisestäsi, niin ei minusta ole vaaraa. Sitäpaitsi ei minulla enää ole varaa kyllästyä häneen. Olenhan minä jo siinä iässä… Siis jos hän suostuisi?…

Åkerman (naurahtaen hiukan väkinäisesti). Ole huoleti, en ole mustasukkainen… Mutta eikö ole sentään rikos tyttöä kohtaan kuljettaa häntä kädestä käteen?

Huhtala. Se seikka olisi pitänyt huomata ennen kuin sinä otit hänet tänne, tai ehkä vielä ennen, kuin hän tuli tätisi hoitolaan. Mutta antaa hänen itsensä valita.

Åkerman. Kuten tahdot, minä suostun.

Huhtala. Anna tänne lääke, ehkä hän ottaa sen minulta.

Åkerman. Minulla ei vielä sitä ole, mutta minä menen hankkimaan.

Huhtala. Hyvä on. Jätä minut kahdenkesken tytön kanssa ja odota »Astoriassa».

Åkerman (valmistautuu lähtemään). Sovittu.

Huhtala. Jaa, tosiaankin, olin vallan unohtaa, mikäs tytön nimi on? Meikäläinen niin harvoin kiinnittää huomiota naisten nimiin. Tavallisesti ei heidän kanssaan joudu niin pitkällisiin tekemisiin.

Åkerman. Eeva.

Huhtala. Yhyh!

Åkerman. Toivotan onnea. (Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

Huhtala (ottaa taskupeilin ja sukii siihen katsoen muutaman kerran hiuksiaan, hymähtää itseivallisesti). Ei sinusta enää ole naisten hurmaajaksi. Hiero vain kauppaa ja selvitä asiasi mahdollisimman pian. (Painaa soittokelloa pöydällä.)

Eeva (tulee vasemmalta, hän on itkettyneen näköinen. Hämmästyy nähdessään Huhtalan yksin).

Huhtala. Älkää peljästykö, ei ole syytä. Tohtori meni hiukan asialle ja jätti minut hetkeksi teille seuraa pitämään.

Eeva. Teidät… minulle…

Huhtala. Aivan niin. Minä olen tohtorin vanha ystävä ja otin tehtäväkseni auttaa häntä… Niin, käydäkseni suoraan asiaan… teille on sattunut pieni vahinko.

Eeva. Kuinka niin?

Huhtala. No, sellainen… joka on hyvin tavallinen… tavallinen nuorille ihmisille…

Eeva. Mitä te tarkoitatte?

Huhtala. Tiedättehän te sen itse. Teillä lienee hiljan ollut siitä puhetta tohtorin kanssa. Ellen erehdy, niin juuri tänä aamuna.

Eeva (purskahtaen itkuun, parahtaen). Oh!

Huhtala. No, ei pidä ottaa asiaa niin sydämelleen. Pikku juttu, josta on helppo selvitä. Monellehan se sattuu nuoruudessaan sellainen kompastus. (Eeva yhä itkee nojaten ovenpieleen.) Rauhoittukaa toki! Eihän se mitään merkitse.

Eeva (tointuu vähitellen ).

Huhtala. Kas niin, nyt voimme puhua järkevästi.

Eeva (oudoksuttavan jyrkästi). Meillä ei ole siitä mitään puhuttavaa.

Huhtala. Kuinka niin? Olenhan minä…

Eeva (puoleksi itsekseen). Miksi, miksi hän menetteli sillä tavoin!

Huhtala. Tällainen tapaushan on niin tavallinen suuressa maailmassa. Sanokaapa minulle, ihanko te tosissanne kieltäydyitte tohtorin ehdottamasta keinosta?

Eeva. Onko hän siitäkin puhunut teille?

Huhtala. Miksikäs ei, näin ystävien kesken.

Eeva (tuskissaan). Kauheata! Kauheata!

Huhtala. Mitä joutavia. Asiahan on niin yksinkertainen. Minä neuvoisin teitä itsenne takia suostumaan tohtorin ehdotukseen.

Eeva (vaikeroiden). En voi, en voi…

Huhtala. Muuten, sanokaapa, onko totta, että te aiotte muuttaa pois tohtori Åkermanilta.

Eeva. On.

Huhtala. Siinä tapauksessa teidän on etsittävä itsellenne uusi työpaikka. Mitenkähän olisi (Ankeliina näkyy pistävän päänsä vasemmasta ovesta, kumpikaan keskustelijoista ei häntä huomaa ja hän peräytyy kohta jälleen oven taakse, mutta ovi jää raolleen), jos te muuttaisitte minun luokseni. Minulla ei ole ennen ollut emännöitsijää, mutta teidän vuoksenne voisin järjestää… Taikka ehkä, jos te itse kernaammin haluatte, voisin ottaa teille asunnon jossakin toisessa paikassa, yksityisen huoneen… Minä tietysti maksaisin ylläpitonne…

Eeva. Mitä te tarkoitatte? Kuinka voi emännöitsijä asua toisessa paikassa ja kuinka…?

Huhtala. No, ehkä nyt ei Eevaa juuri voisi sanoa emännöitsijäksi, mutta sehän on samantekevää… Minä sitten pistäytyisin Eevan luona, tai Eeva minun luonani… kuten kulloinkin sopisi.

Eeva (joka nyt vasta ymmärtää Huhtalan tarkoituksen, tuijottaen häneen kauhistuneena). Jos minä olen teidät oikein ymmärtänyt, niin ei minulla ole muuta vastausta kuin poistua heti paikalla (yrittää vasemmalle).

Huhtala. Odottakaa hetkinen! Tietysti teette kuten itse tahdotte, mutta jos sattuisitte muuttamaan mieltänne, niin voitte kääntyä puoleeni. Mutta luonnollisesti ainoastaan sillä ehdolla, että suostutte sitä ennen seuraamaan tohtorin neuvoa.

Eeva (inholla). Menkää, menkää!

Huhtala. Siis näkemiin! (Pois perältä.)

NELJÄS KOHTAUS.

(Eevalta on viimeinen kohtaus vaatinut suunnatonta voimain ponnistusta, hän vaipuu väsyneenä nojatuoliin.)

Ankeliina (pistää vähän ajan perästä jälleen päänsä ovenraosta ja huomattuaan, että vieras on mennyt, astuu sisään hiipivään tapaansa. Kuiskaten). Joko se haaska meni? (Eeva, joka ei ole huomannut Ankeliinan tuloa on vähällä syöksähtää pystyyn.) Älä säikähdä kyyhkyseni, minä se vain olen. Et suinkaan pane pahaksesi, vaikka vähän istahdan rupattelemaan kanssasi?

Eeva. En, en, Ankeliina, luulenpa melkein odottaneeni teitä. Minun täytyy saada puhua jonkun kanssa.

Ankeliiina (ollen tietämättä mitään). No, jopa sinä nyt jotakin… entä herrasi?

Eeva. Minä en voi puhua hänen kanssaan enää.

Ankeliiina. No, johan nyt… Eikös hän ollut sinulle niin kovin ystävällinen?

Eeva. Oli… ennen…

Ankeliiina. Eikä muka enää. Mikäs ihme häneen on mennyt?

Eeva. Oh, Ankeliina. Kaikki on lopussa. Minä lähden täältä enkä palaja enää.

Ankeliiina. Älähän nyt mitä! Lähdet täältä ihan hyötähyviäsi? Oletko sinä aivan täydessä järjessäsi?

Eeva. Olen, olen… te ette tiedä, mitä täällä on tapahtunut.

Ankeliiina. Asiat eivät todellakaan näy olevan oikealla tolalla. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Onko hän kenties lyönyt sinua?

Eeva. Ei, ei sellaista…

Ankeliiina. Sellaistakin kyllä saattaa tapahtua. He ovat olevinaan hienoja ja sivistyneitä, mutta eivät silti karta laskemasta kättään naisen päälle, varsinkin sellaisen, joka ei ole heidän vertaisensa. — Onko hän ehkä ajanut sinut pois?

Eeva. Ei, minä lähden itse.

Ankeliiina. Ja mitä varten sinä hankkiudut lähtemään?

Eeva. Ankeliina hyvä, minun on niin vaikeata sanoa sitä, semminkin kun hän aina on vakuuttanut minulle, etten minä kertoisi kenellekään meidän suhteistamme.

Ankeliiina. Luuletko sinä, että hän itse on ollut kertomatta?

Eeva (kuin havahtuen). Ei, ei, hän on kertonut. Juuri teidän tulonne edellä minä sain siitä tiedon.

Ankeliiina. Kaikki hänen tuttavansa sen tietävät. Tällaiset asiat ovat niillä aina yhteisiä. Meistä keskustelevat he kuin tavarasta, jota ostetaan ja myydään miten haluttaa. (Eeva tuskissaan). Rauhoitu tyttöseni, täytyyhän sinun kuitenkin lopulta tietää totuus. No, ja miten on sinun laitasi?

Eeva (hiljaa). Minä olen… minä olen… minun laitani ei ole oikein…

Ankeliiina. Yhyy, kyllä arvaan, sinä olet… Tietääkö hän siitä?

Eeva. Tietää, tänään sain sen sanotuksi hänelle.

Ankeliiina. Entä hän?

Eeva. Lupasi antaa jonkin lääkkeen, mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta ja uhkasin lähteä pois.

Ankeliiina. Ehkä se on parasta. Mutta lääke sinun pitää ottaa.

Eeva. Minä en voi, se on rikos…

Ankeliiina. Rikos! Olkoon! Mutta mitä varten meikäläisen pitää välttää rikoksia, kun eivät hekään niitä karttele. Johan nyt, että sinä rupeaisit tuon heittiön lasta mukanasi laahaamaan. Ja mikä siitä tulisi? Sama kuin sinustakin, jos on tyttö. Ja pojasta myöskin katujen mittaaja ja lopulta kuritushuoneen asukas.

Eeva. Mutta onhan se kuitenkin minun lapseni.

Ankeliina. Vähät siitä! Meikäläisellä ei ole varaa laittaa lapsia, joitten kohtalo jo edeltäpäin on määrätty. Soisitko sinä oman tyttäresi samoille jäljille, joilla itse nyt olet ja joita sinun äitisikin jo on kulkenut?

Eeva. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

Ankeliiina. Sellainen on totuus, joka meidän kaikkien täytyy ymmärtää. Sinulla on elämä alussa ja monta taistelua edessä, mutta niistä kyllä selviät, kunhan opit pitämään varasi.

Eeva. Mutta eiväthän kaikki miehet voi olla samanlaisia?

Ankeliiina. Ehkä eivät, mutta ne toisenlaiset eivät satu meidän tiellemme. Me olemme kauppatavaraa. Sinustakin jo tehdään kauppaa, ystävä myy ystävälleen. Etkö sinä huomannut, että tohtorisi on valmis luovuttamaan sinut Huhtalalle?

Eeva (inholla). Huomasin, Ankeliina. (Hetken vaiti.) Mitä minun siis on tehtävä?

Ankeliiina. Tule minun luokseni.

Eeva. Laitokseenko? En koskaan!

Ankeliiina. Ai, tosiaankin, unohdin sanoa, etten minä enää ole siellä. Minulla on nyt oma asunto ja minun luonani ovat Karoliina ja Dora. Mennään yhdessä… mutta ota lääke tohtorilta. Suostutko?

Eeva (hiljaa mutta varmasti). Suostun.

Ankeliiina. Menkäämme siis keittiöön odottamaan tohtorin tuloa. (Samassa kuuluu liikuntaa portaissa ja ovissa). Tohtori taitaa tulla. Minä odotan sinua. Ole nyt luja! (Menee keittiön ovesta. Eeva jää jäykkänä seisomaan.)

VIIDES KOHTAUS.

Åkerman (joka on riisuutunut eteisessä, tulee sisälle ja huomaa tovin kuluttua jäykistyneen Eevan.) Onko sinulla minulle jotakin asiaa?

Eeva (jäykästi ja kylmästi). On… Minä menen heti.

Åkerman. Etkö aio palata?

Eeva. En.

Åkerman. Kuten tahdot.

Eeva. Mutta antakaa lääke tänne. Se on minulle tarpeen.

Åkerman (ottaa liivintaskustaan pienen, tumman pullon).

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

(Vaillinaisesti kalustettu huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan, samoin oikealla toiseen huoneeseen vievä. Peräoven vieressä ikkuna, joka on yksinkertaisella ruusunpunaisella verholla peitetty. Keskellä lattiaa, hieman sentään vasemman seinän puolella pöytä. Vasemmalla näyttämön yläsyrjässä peitteetön puusänky. Huoneessa epäjärjestys, naisten vaatekappaleita siellä täällä tuoleilla ja sängyn päässä.)

(Yö. Huonetta valaisee himmeästi kattolamppu, joka on verhottu punaisella paperilla. Sen valossa on vaikeata erottaa henkilöitten kasvoja. Pöydällä viinipullo, muutamia hedelmiä ja iso, leikkuuveitsen tapainen ase. Edellisen näytöksen toiminnasta on kulunut kaksi kuukautta.)

(Karoliina ja Dora istuvat pöydän ääressä maistellen viiniä ja hedelmiä, joita huolimattomasti kuoritaan isolla veitsellä. He ovat huolettomasti puettuja, ja viini on heihin jonkin verran vaikuttanut.)

Dora. Äsh… ikävä… ikävä!

Karoliina. Ota tuikku murheeseen, äläkä inise. On sinullakin metkut, mokomalla prinsessalla. Koskaan et ole tyytyväinen. Aina vain (matkien) ikävä, ikävä. Kiitä kauppojasi, että saat näin vapaana elää. Mitähän sitten mankuisit, kun ruununkyydillä kuljettaisivat Hämeen Heikkilään. Tämä elämä sentään kelpaa, sillä ämmä pitää huolen, että poliisi sulkee silmänsä.

Dora. Kylläpä hän siitä hyvästä osaa meiltä maksunkin ottaa.

Karoliina. Kukapa nyt ei omaa etuansa katsoisi? Mutta jäähän sinulle sentään omiin menoihisi, eikä viinistä ole ollut puutetta.

Dora. Entä kun tulee vanhuus?

Karoliina (purskahtaa rentoon nauruun ). Kappas tanttia, kun jo vanhuuttaan pelkää! Enhän tässä vielä minäkään voivottele, vaikka olen useammat tuulet soutanut. Kylläpähän pitävät huolen. Taikka peritään ämmän ammatti ja otetaan nuorempia täysihoitoon.

Dora. Ei ole kaikista siihenkään virkaan.

Karoliina. No, ei kai tuohon nyt kovin suuria kouluja tarvita. (Maistaa viiniä.) Juo sinäkin, äläkä murjota!

Dora (torjuen). Anna olla, ei maita nyt… ikävä…

Karoliina. Mitä sinulla nyt sitten on ikävä?

Dora. Väliin muistuu mieleen entinen elämä… Se oli niin kaunis ja helläluontoinen nuori ylioppilas, ja se osasi puhua niin mukavasti ja minä pidin siitä niin paljon. Missähän lie nyt se poika? Se toisinaan itki ja vakuutteli…

Karoliina. Niin ne kaikki tekevät, nuoret ylioppilaat varsinkin. Ne aina itkevät ja poraavat meidän surkeuttamme, mutta älä silti usko, että ne jättävät meidät käyttämättä.

Dora. Niin, mutta se minun ylioppilaani oli nuori ja puhdas…

Karoliina. Tietysti, niinhän ne ovat kaikki. Olen minäkin niitten kanssa ennen itkeä tihustanut, mutta enpä itke enää. Tehköön tehtävänsä ja maksakoon, siinä kaikki… Jätä se ylioppilaasi, ei niistä ole vieraaksi muuta kuin syksyllä, kun ne tänne kodeistaan saapuvat. Silloin niillä on edes rahaa.

Dora (melkein vihaisesti). Ole vaiti ja anna toki ihmisen muistella parempia päiviään. En minä silloin rahaa kysellyt, minä rakastin…

Karoliina. Niinhän se on, ensi kerta aina menee polusta.

Dora (kimmahtaen). Sinä et semmoisia asioita ymmärrä, lutka!

Karoliina (päästäen leveän naurun). Mikäs sinä itse sitten olet? Äläpähän tätä, kun noin suuttuu ylioppilaansa puolesta. Eipä luulisi kannattavan. Vedä naamaasi tuosta kupillinen, se on parasta lääkettä. Jos ei yksi auta, niin laita toinen perään, mutta älä vanhoja asioita jauha!

Dora. Niinpä taitaa olla, ei kannata menneitä muistella. (Pieni vaitiolo. Dora juo kupistaan.) Hiljaistapa taas on tänään. Missähän se poikakin viipyy, tokkohan lie saanut ketään permeensä?

Karoliina. Mene tiedä, huono on aika. Vaikka tuo ämmä tuleekin niin kalliiksi, ei ole varaa valita. Niillä on kuulemma nykyään niin ankarat lait, jotta kadulta joutuisi helposti koukun kynsiin. (Peräovelta kuuluu kolinaa.) Jaska varmaankin.

TOINEN KOHTAUS.

(Jaska tulee. Hän on keskenkasvuinen, huonosti puettu, tukka otsalla ja kaulaan solmulle sitaistu liina, tavallinen esikaupunkien katutyyppi.)

Karoliina. No, onko sinulla edes hyviä uutisia? Saitko kiinni ketään?

Jaska (joka muuten on luonteeltaan vilkas, tällä kertaa ynseällä tuulella). Piruja kans. Nykyisin se ei ole niinkään helppoa. Kustantaisitte edes paremmat vaatteet, että pääsisi ravintoloihin. Luuletteko, että kadulta niin vaan sulhasia saa?

Karoliina. Milläs tässä kustannat? Puhu akalle, sehän meistä enimmän tienaa.

Jaska. Akka ei uhraa penniäkään. Sanoo vaan, että te olette nuoria ja kykenette ansaitsemaan. Toista se on hänen vanhan ja vaivaisen.

Karoliina. Kyllä se vanha ja vaivainen jo on meitä tarpeeksi kyninyt. Saisi tässä niin paljon kokoon, että kykenisi itse hankkimaan laitoksen… No, löysitkö ketään?

Jaska. Kyllä, kolme herraa. Ne lupasivat tulla yhden jälkeen. Minä menen niitä vastaan ravintolan edustalle.

KOLMAS KOHTAUS.

Ankeliiina (tulee oikealta). Poika on täällä jo. Saitko ketään verkkoosi?

Jaska. Pitäisi niitä tulla kolme kappaletta. Minä lähden tästä niitä vastaan. Mutta minä tahdon palkkani kans.

Ankeliiina. Eikö siinä ole tarpeeksi, kun saat ruokasi minulta. Ime herroilta lisää!

Jaska. Luuletteko, että ne ovat sen anteliaampia kuin tekään. Minä lähden tästä toiseen souviin, jolleivät hankkeet parane. Mistä sitten saatte minun veroiseni? Kuinka monta kuntia minä jo olen teille toimittanut? Ettekä te edes hommaa vaatteita päälleni.

Ankeliiina (suostutellen). No, älä nyt intoile, poika, kyllä minä sinulle suoritan, kunhan liike rupeaa menemään paremmin. Nuo tytötkin ovat sellaisia vanhoja lutkia. Nyt kun tuli tämä uusi, rupeaa ehkä saamaan enemmän vieraita. Mene sinä nyt vaan, poikaseni. Kylläpähän sitten sovitaan.

Jaska (nyrpeänä). Kyllä minä menen, mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta, jollei leipä levene. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Karoliina (ärtyneenä). Vai vanhoja aletaan olla rouvan mielestä? Kuka pentele tässä nuorena pysyy, kun ei edes kunnon ruokaa saa. Mokoma vanha haaska, vielä kehtaa puhuakin. Sylkäisen minä tuommoisen perään!

Ankeliiina (koettaen hillitä kiukkuaan). Ettet häpeä mokomaa puhua! Mihinkä sinä kelpaisit, jollen minä hyväntahtoisesti pitäisi sinua luonani. Joku juopunut täällä vielä sinuun suostuu, mutta kadulla olisit kohta poliisin hoivissa.

Karoliina (yhä ärtyen). Itse te joutuisitte poliisin kynsiin, jos minä suuni aukaisisin. Keljunkonstilla olette koko elämänne läpäissyt. Sanoisinpa minä vain, miten te laitoksessa menettelitte. Emännöitsijä muka! Hyh! Meille sinne miehiä kuljetutti ja sitten itse tulot näpisti. Mikähän teidät siitäkin perisi?

Ankeliiina (antaen hetkeksi kiivaudelleen vallan). Menepähän sanomaan. Itse olet pahemmin läikissä. Sinä siellä suuna päänä riehuit ja toisia hiljaisempia riivasit. Ja tämä muka sitten kielimään!

Karoliina. Vielä enemmänkin minä tiedän. Enkelinteosta teidät kiinni saan, jos haluan. Mitä te teitte Eevalle, joko olette sen unohtanut? Tappaa olitte tyttö raukan ja sitten loppujen lopuksi pyydystitte hänet tänne.

Dora (joka tähän saakka on istunut sängyn laidalla omissa ajatuksissaan). Älkää viitsikö riidellä. Syytehän teillä on molemmilla. Turhaa on padan kattilaa soimata.

Ankeliiina (leppyen). Dora on oikeassa. Mitäpä me tyhjän tautta riideltäisiin? Ainahan minä koetan teidän parastanne, vaikka te ette tahdo minua ymmärtää.

VIIDES KOHTAUS.

Eeva (tulee sivuovesta väsyneenä ja alakuloisena). Täälläkö te yhä istutte? Minä taisin nukkua tuolla sisällä, mutta heräsin kovaääniseen puheluun. Oletteko te taas riidelleet? Kumma kun eivät ihmiset osaa elää sovussa. (Hiljaisuus, kaikki ikäänkuin kaihtavat Eevaa.) Voi, miten minä olen väsynyt! Pääni on raskas kuin lyijyharkko. Minä en totu tähän elämään, en koskaan. Minua kammottaa hiljaisuus täällä päivisin, mutta vielä enemmän pelkään minä öistä melua.

Ankeliiina. Mutta kultaseni, sinun täytyy koettaa tottua. Minähän olen ollut sinulle mahdollisimman hyvä. Olenko minä edes milloinkaan pakottanut sinua herrojen seuraan?

Eeva (keskeyttäen). Oh, älkää puhuko siitä! Kyllähän minä tiedän, mitä varten minä täällä olen, mutta minä sittenkin häpeän joka kerta, kun te ilmoitatte, että minua tahdotaan seuraan. Minä tahtoisin karata jonnekin, mutta minnekäpä minä menisin…

Ankeliiina. Minnekäpäs sinä… Sinulla on ollut kompastuksesi elämässä, ja mihinkäpä kerran sortunut naisihminen menisi… Kiittäisit minua, että pahimmasta selvisit. Minne sinä onneton olisit lapsen kanssa joutunut?

Eeva (tuskaisesti). Älkää muistuttako minua siitä! Se on muutenkin yhä vain mielessäni… Kannattaneeko minun teitä kiittääkään, sillä tuskinpa häpeäni olisi lapsenkaan kanssa ollut suurempi. Ehkä siitä päinvastoin olisi ollut iloa minulle synkkinä hetkinä.

Karoliina (joka Doran kanssa on ollut syrjemmässä, keskeyttää). Ole hupsimatta. Etkö sinä itse ole sortunut juuri sen vuoksi, että olet yksinäinen penikka. Olisiko sinun vielä pitänyt jatkaa samaa onnetonta sukua? — Ankeliina, antakaa viiniä, maksua vastaan, ja juo sinäkin, Eeva, juo ja unohda! Sinä kuljet vain sitä tietä, jota olet määrätty kulkemaan.

Ankeliiina (hyvitellen). Ehkä Eeva tosiaankin ottaisi lasin viiniä, se tekee hyvää.

Eeva (joka on tuijottanut eteensä, kuin jostakin kaukaa). Antakaa sitten vaikka viiniäkin. Ehkä se kuuluu tähän elämään. Lievitystä se tuskin antaa. Voi, miksi minä tänne palasin!

Ankeliiina. Tietysti sinä palasit, lapsi kulta. Sinä olisit silloin jo voinut jäädä suorastaan, mutta sinä yritit uhmata kohtaloasi ja hakea työtä… ikäänkuin sinä mistään työtä saisit, sinä, joka olet ollut Huldstjärnan laitoksessa. Siellä meidät lopullisesti pilataan. Meistä tehdään leimattuja naisorjia, joille on vain yksi ura avoinna maailmassa. Ennen siinä laitoksessa oloamme me kenties vielä voisimme saada työtäkin oudolla paikkakunnalla, mutta emme sitten enää. Sanoinhan minä jo sinulle, että sinä kärsit äitisi syyn tähden. Olisi sinun vielä pitänyt hommata lapsi kärsimään samalla tavalla…

Eeva. Mutta sehän oli murha…

Ankeliiina. Mur… ole nyt! Älä toki leikilläsikään päästä sellaista sanaa suustasi… Kaikkea vielä, milläs hengettömän tappaa? Äläkä sinä näistä kenellekään hiisku, se on parasta meille molemmille.

Eeva. Mutta minun tuntoani soimaa, minä en saa rauhaa, minä tunnen, että olen tehnyt väärin.

Ankeliiina. Joutavia! Eikö sinulle ole tehty suurempaa vääryyttä? Tehtiinkö siinä oikein, että sinut teljettiin sellaiseen laitokseen? Ja oliko se mielestäsi aivan kohdallaan, että sinut jätettiin sen nuoren tohtorin valtaan? Ja eikö siinä ollut mitään paheksuttavaa, että tuo mies itse antoi sinulle lääkkeen? Oletko sinä edes niinkään syyllinen kuin hän? (Lähtöä tehden.) Mietihän näitä asioita, niin aivosi selkenevät… Jos minä nyt lähden hakemaan sitä… (Ovelle koputetaan.) Kas, nyt tulee vieraita. Menepäs sinä, Eeva, tuonne sisälle. Minä tulen kohta ja otamme yhdessä pienet… Sinä, lapsi kulta, tarvitset, olet niin räätyneen näköinen. Mene nyt, minä järjestän ensin asiat täällä. (Eeva menee sivuhuoneeseen. Samalla uusi koputus ovelle.)… Tullaan, tullaan. Niiliäpä nyt on hätä. (Avaa ulko-oven, josta tulee sisälle kolme herraa, ovella näkyvät he suorittavan maksun Jaskalle, joka poistuu.)

KUUDES KOHTAUS.

(Åkerman, Huhtala ja Aunio ovat tulleet sisälle. He ovat, varsinkin
Huhtala ja Aunio, hiukan hutikassa.)

Åkerman (vielä ovella). Kas vaan poikaa, maksunpa sieppasi palveluksestaan.

Huhtala (samoin). Tietysti. Otathan sinäkin maksun potilailtasi. Kukin elää ammatillaan.

Ankeliiina. Tarvitsevatko herrat jotakin?

Huhtala. Kyllä kai me jotakin tarvitsemme, mutta aluksi meillä on täällä itsellämme. (Vetää taskustaan konjakkipullon ja panee sen pöydälle.)

Ankeliiina. Sitten minä saanen poistua…

Huhtala (kyynillisen kohteliaasti). Tehkää niin, arvoisa kaunotar.

Ankeliiina (menee päätään keikauttaen ja väkinäisesti naurahtaen. Vaikka huoneessa on hämärää, on hän tuntenut herrat. Mutisee mennessään). Sekö nuo nyt tänne toi… Vaikka välipä tällä…

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Huhtala (joka on lähellä pöytää). Ehkä arvoisat neidit suvaitsevat tehdä meille seuraa tästä hiukan myöhäisestä hetkestä huolimatta?

Karoliina. Kyllä he suvaitsevat, mutta parasta on jättää leukailu omia naisianne varten. Täällä me ymmärrämme toisiamme ilman sellaisia metkuja.

Huhtala. No, no, mademoiselle, taidatte olla hiukan kielevä. Se ei sovi teidän naisellisuuteenne. Mutta kai tässä arvoisassa instituutissa on laseja.

Dora (hakee kolme lasia). Tottahan toki meillä sellaiset välineet on.

Huhtala (joka on riisunut päällystamineensa). Jääkäämme sitten taloksi — toistaiseksi. (Asettuu pöydän ääreen naisten kanssa.) Sallikaa minun kaataa teille tervetuliaismalja. (Kaataa konjakkia kaikkiin laseihin ja kuppeihin.) Mutta veljet, aiotteko edelleen pysyä liikekannalla, vai miksi ette riisu yltänne? Jaloista juomista ja kauniista naisista ei sovi nauttia palttoo päällä. (Aunio riisuu nopeasti päällysvaatteensa, Åkerman hidastellen.)

Dora. Kylläpä te, herra Huhtala, olette nyt imelä…

Huhtala. Mistä te minut tunnette? Tietääkseni olen tässä paikassa ensi kertaa.

Dora. Ehkä… Mutta eräässä toisessa paikassa olemme kyllä tavanneet…

Karoliina (jatkaen). … vaikka siellä me olimme hiukan toisessa asemassa.

Huhtala (muistaen). Ai saakeli!… Tulehan tänne lähemmäksi, Bengt. Katsokaapa, arvoisat virkaveljet ja siveyden apostolit, meidän työmme on kantanut hyviä hedelmiä. (Auniolle, joka on istunut pöytään.) Sinä, kynäritari, et ole suotta teräksistä peistäsi heilutellut…

Aunio (keskeyttäen). Ole vaiti!

Huhtala. Voitko vielä suurempaa kiitosta toivoa… (Nousee ylös ja hakee estelevän Åkermanin lähemmäksi.) Sinun tädin laitokselle laatimaasi ruokalistaan ei muistaakseni kuulunut konjakki, mutta voithan toki sinä ottaa lasin yhteisten kasvattiemme kunniaksi.

Åkerman (tarttuu hermostuneena lasiinsa ja kumoaa sen pohjaan, toiset samoin). Älä tunge turmeltunutta viisasteluasi joka paikkaan, Lennart! Minua se jo kyllästyttää, samoin kuin tämä tällainen elämä.

Huhtala. Herra varjelkoon, sinusta taitaa tulla ihan uskonpuhdistaja. (Hoitelee »edeskäyväm» virkaa. Åkerman vetäytyy sivulle ja liikehtii siellä.) Me kai olemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, ettei ryypyn ääreen saa vanheta… (Nautiskelevat hiljalleen, naiset ilakoivat.) … Tohtorista on tullut filosoofi, hän kiertää ikuista ympyrää… Harrastakaamme mekin filosofiaa, elämän filosofiaa, jonka oleellisena osana on tämän aineen viljeleminen. Kippis! (Maistavat). … Mitä, eikö kipeitten kaitsijalle todellakaan maistu?

Åkerman. Minä olen täällä liikaa, sananmukaisesti viidentenä pyöränä vaunussa.

Karoliina. Eikö mitä, kyllä tänne sopii. Älkääkä peljätkö, me emme kerro vieraistamme. Siinä suhteessa me olemme kai maailman rehellisimpiä naisia. (Muistaen äkkiä.) … Mutta jos te haluatte, niin… meillä on vielä yksi…

Åkerman. Ei ole väliä.

Karoliina. Kyllä, kyllä toki. (Toisille.) Poistukaamme toiselle puolelle!

Aunio. Kuinka vaan, mutta meidänhän on täällä hyvä olla.

Karoliina. Siellä on yhtä hyvä. Menkäämme, niin tohtori saa omansa, (Viimeisessä sanassa omituinen paino, jota kuitenkaan kukaan ei huomaa.)

Aunio. Samapa tuo minun puolestani. (Nousee lähteäkseen.)

Huhtala. Tämä ihmisen elämä on yhtämittaista tulemista ja menemistä. (Menevät kaikki neljä pulloineen sivuovesta. Mennessään Åkermanille.) Näkemiin ja onnea vaan!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

(Aluksi Åkerman yksin, sitten Eeva sivuovesta. Huoneessa vallitsevan hämäryyden vuoksi ei kauempana seisova Åkerman heti voi tuntea Eevaa, joka jää seisomaan ovelle keveästi pihtipieleen nojaten. Pitempi vaitiolo.)

Åkerman (puoleksi itsekseen). Minkähänlainen kana tuo mahtaa olla?… Miksi minä tänne lähdinkään?… Tulkaa lähemmäksi!

Eeva (joka ei ole tuntenut Åkermanin tavallista erilaisempaa ääntä). Kuka käskee!

Åkerman (jossa ääni on herättänyt ikäänkuin epäselvän muiston, puoleksi itsekseen). Mitä ihmettä… Ei, kai se on erehdys. (Tavallisella äänellään.) Ettekö te täällä ole tottuneet kuulemaan käskyjä?

Eeva (hätkähtäen äänen kuullessaan). En minä… (Syöksähtää pöytää kohti, jota Åkerman on myöskin lähennyt).

Åkerman. Eeva! (Pitkä sanattomuus.) Oletko… sinä… täällä?…

Eeva. Täällä… kuten sinäkin.

Åkerman (hetken perästä). Minä en olisi odottanut… Kuinka se on mahdollista?

Eeva. Kysytkö sinä sitä minulta?… Kysyisit tädiltäsi, joka sulki minut laitokseensa… Oliko se muka tämän parempi paikka?… Ei, huonompi vielä, sillä täällä ei toki teeskennellä. Ja kysyisit itseltäsi… Nyt minä vasta ymmärrän kaiken… nyt minä ymmärrän…

Åkerman. Ei, Eeva… minä en olisi uskonut, että sinä vaivut näin alas.

Eeva. Alas!… Olenko minä sen alempana kuin sinäkään?… Minä olen täältä lähtenyt… ja palannut jälleen kotiini… Sinä olet huonompi minua… Sinä olisit voinut kulkea toista tietä, mutta sinäkin tulet tänne. Minä olen taistellut, mutta sinä antaudut vapaaehtoisesti.

Åkerman (koettaen tarttua Eevan sanoihin kuin oljenkorteen). Oletko sinä etsinyt kunniallista työtä?

Eeva (hysteerisesti naurahtaen). Kunniallista työtä!… Meikäläiselle ei ole olemassa kunniallista työtä… Sinä annoit minulle työtä, mutta se juuri vei minun kunniani… Ja koko kunnia on valhetta. Se lankeaa sille, joka kykenee maksamaan. (Puhjeten itkuun ja lyhistyen tuolille pöytää vasten.) Me emme siihen milloinkaan pysty, me syntymästä leimatut naiset… Mutta mitä varten tämä taakka on annettu juuri minulle… ja miksi sinä kohtelit minua sillä tavoin?…

Åkerman. Itsehän sinä lähdit luotani, Eeva.

Eeva (nostaen päänsä, mutta edelleen pöytää vasten). Niin, minä lähdin, mutta mitä olet sinä tehnyt minulle?… Kuka on murskannut minun elämäni, tahrannut nuoruuteni… surmannut minun lapseni?… Sinä sen olet tehnyt, sinä!… (Kiihtyen yhä enemmän.) Oletko sinä nyt valmis tilille?… Ymmärrätkö, että sinä olet velkaa kahdesta elämästä?… (Hänen kätensä sattuu pöydällä olevaan suureen veitseen.) Siispä suorita velkasi! (Nostaa veistä Åkermannia kohti, joka kohottaa hitaasti päätään ikäänkuin valmiina vastaanottamaan iskua.) Ei, mitä tyhjää! (Raukeaa voimattomuuteen ja veitsi putoaa pöydälle. Hiljaa.) Ei se sillä olisi maksettu.

Åkerman (vaitiolon jälkeen). Miksi sinä et iskenyt Eeva? Se olisi ollut ratkaisu.

Eeva (joka on täydellisesti voittanut itsensä, hitaasti ja vakavasti). Eikö mitä. Sinun tuhosi ei riitä… Sukupolvien vääryyttä ei korvata yhdellä elämällä… Kaikki teidät pitäisi tuhota, teidät ja teidän maailmanne.

Åkerman. Minä olen syyllinen…

Eeva. Olet kyllä… mutta ellet sinä, niin joku toinen… Se on meitä synnystä seuraava rautainen laki. Se kuuluu kirjoittamattomana osana teidän maailmanne oikeusjärjestykseen.

Åkerman. Mutta onhan toki sovitus. Miten minä voin sen saada?

Eeva. Ainoastaan auttamalla oman maailmasi häviötä!

(Keskustelu on tapahtunut hyvin hitaasti. Sen kestäessä Eeva ikäänkuin suurtuu ja kirkastuu. Åkerman painuu ja musertuu.)

Väliverho.