The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia I, by Josephine Wettergrund

"Kerrankin pitää saada huvitella".
Viimeinen yritys.
Ensimmäiset hääni.
Omituiset vihkiäiset.
Oikean aviomiehen esikuva.
Ylioppilasmamma.
Mitä hattu saattaa maksaa.
Eräs juhannus-aatto Bleking'issä.
Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).

"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".

Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.

Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni, että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli; kiiruhtakaamme yhdessä sinne!

Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.

Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei voinut päästä siitä.

Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".

Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää, mitä tämä merkitsi.

Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.

En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta ja odottaa.

"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".

Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.

Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun, sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."

Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt: purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.

"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi! köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se oi sovi hänelle".

"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"

"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän….."

"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin'; se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"

Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin pääsin.

"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".

"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.

"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"

Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.

Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.

Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin, jota koristi pumppukaivo.

Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua. Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun, voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.

"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei se onnistuisi, hi, hi, hi!"

"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.

"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä, mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'

"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka, 'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.

"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin. Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön sanomattomaksi huviksi.

"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta. Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut hänelle enemmän kuin yhden riksin.

"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka, samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin aion lyhyesti kuvata.

"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina
Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.

"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni saisi kääriytyä yöviittaan.

"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana päivänä kuivaa".

"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole tyytyväinen, niin jää kotiin".

Äärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän pois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin liike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä heittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne häirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla naurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan pian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset houkuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin minä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan, että täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän, ja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan, jakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni päälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?

Saara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti, ja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun ensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.

Yö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika lailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani, ajatellen tädin mielilausetta: "kerrankin pitää saada huvitella", ja sitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille vähäisenä suojana merituulta vastaan.

Täti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin erään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä tätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.

Merenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka pani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi vaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä kuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei kukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella matkustanut.

Kesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli iso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä suoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti suurelta munakokkeliastialta.

Matami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava, sillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut aikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka olivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät raatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle köyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua tavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa laki ja oikeus j.n.e.

Täti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän
Herramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.

"Mutta koskapa", huomautti matami harmissaan, "meidän Herraamme nyt ei voi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja hävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin minun nimeni on Österlundska".

Tämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa juuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan, ja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi jotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla, puhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.

Meidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että täti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat meidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut heille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa sekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman suloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in veljeä, tahtonut kieltäytyä.

Palkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja vakuutuksia Dimberg'in herrasväen "ijäisestä kiitollisuudesta", sekä hartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.

Seuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman luona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla ajopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan ylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.

Siksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn laidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä; hämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia pitkiä katuja ja komeita taloja.

Rouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja samoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta hekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että minä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani, jonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin onnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista, tanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille minun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin minä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin mielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani kotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin ja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen ainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä tuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun kirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat yleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa. Mutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään oi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin suuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.

Valittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin tätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan pitivät huolen kustannuksista.

Me kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja museoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa "Mykkää" ja "Normaa", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän mukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien seura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein päänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi, seikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska "se esti häntä olemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa". Samoin olivat tyttäretkin harmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen lauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.

Silloin tuli "onnettomuuden" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin; rouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi toimeen "yksinkertaiset kutsut" kauniilla maatilallaan ja näyttää kokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.

Mutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada päänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta enää saada kutsua peruutetuksi.

Liikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman tätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti jäin minäkin kotiin.

Mutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti.
Hänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.

Sofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta silloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään aivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle kuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin, hämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt niin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti kyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti; me pukeuduimme ja läksimme.

Saavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan vihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän leikkiään.

Me menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo yllätyksen hetki joutuisi.

Samassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä äänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:

"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo vanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin huvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä tule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä, sillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen! läimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään uskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan. Adolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen täytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien kautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi näyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi. Tädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli puhuakaan".

"Hyvä Jumala, millainen vahinko", puheli eräs toinen sammaltavalla äänellä, "ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!"

"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni", puuttui puheeseen rouva Dimberg, "sillä eipä tosiaankaan usein saa moista nähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana päivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä yhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin. Alussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno käytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan väsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa".

"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi", puheli taaskin äskeinen naurava ääni, "en tiedä mitä maksaisin, saadakseni nähdä hänet".

"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut näytellä itseäni rahan edestä", puuttui puheesen täti, astuen varmoin askelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja Dimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei pyörtyisi.

"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee", jatkoi täti, kääntyen häneen, "olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä ihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä rauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion poistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy ketunluolassa".

"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias kun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen pahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme pitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen tähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää vielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein kenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän".

Ja ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun seuraamanani.

Vietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti meitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä muistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: "kerrankin pitää saada huvitella".

Pidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli hyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon ystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä vertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman Dimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri heidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä kotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön! — on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos jolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en kieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:

Älköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani häpeään!

VIIMEINEN YRITYS.

"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden turvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole ainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä: neuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi…"

Näin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle, joka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa, loikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.

"No" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut vastanneeksi, "etkö sinä kuule, mitä sanon?"

"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli kuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus…"

"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä suuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit, tytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis sinuakin huvittaa!"

"Epäilemättä!" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka lukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — "no, mikä tuo ajatus sitten on?"

"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan ajan virtaan".

"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä pysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata salata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei ole elämän kumppania itselleen valinnut…"

"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut jokseenkin vaikea tehdä, sillä…"

"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään tarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan, jonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi. Mutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!"

"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan minua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää, uskollista puolisoasi?"

"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys' ja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo, piti minun sanoa", oikasi Meso, kun hän huomasi "hellän, uskollisen vaimonsa" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta olivat häntä kiusanneet. "Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas minunkin nyt kuulla se!"

"Mese", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti, "tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?"

"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala", myönsi mies, "kunhan se vaan ei tule liikoja maksamaan".

"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".

"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja….."

"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan miestä".

"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen, itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä, päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi…"

Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä kiivastumaan.

Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.

Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota "kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman kukkaisryhmään.

Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö, kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta, pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis, mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8 3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.

Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa matkustamiseen.

Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut — hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon "omaksi lapseksi"…

Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa, työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä, mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti tulla sisään.

Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä, punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä, joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset taikka ei.

Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän oli.

Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään kohottaen:

"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —

Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää, pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä! Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku Frida?"

Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja
Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.

Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa, hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki, niinkuin itsekin tekisin….."

"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon minä".

"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan aikasempaan…. 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.

Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.

Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti "kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.

"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti, tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja silmät kattoon luotuina.

Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.

Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.

"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni", huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin saakka.

Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut rajoja löytää.

"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen saada iloitakin".

Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".

Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen nenänsä edessä:

"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista… tiedäthän, että tätisi hermot….."

"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia jää aivan meidän kesken".

"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys. Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden syytä kuin mahdollista".

Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.

Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa nukkui hän vanhurskaan unta.

Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.

Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.

Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä, vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla, mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä. Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen — saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei, sitä ei tiedetty.

Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä nimellä.

Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.

Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen ääntämistapansa.

Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä — kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin "korkeudesta".

Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.

"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita kasvojansa peitti korea puna.

Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut, kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.

"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini", kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.

"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.

"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista kaunistuksistaan; minusta ainakin…

"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä jo pyydetty kolmanteen valssiin?"

"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä!
Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"

"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan ristimänimeltä.

"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten…"

"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".

"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa, jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa, että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman, ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta… Tule syliini, lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle siunauksensa".

"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos akkunasta, "uskallanko todellakin uskoa…"

"Uskallat, lapseni, uskallat… luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä."

Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin tulevaisuuden unelmiin.

"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään. "Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".

"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi; siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi. Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun kanssasi.

"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille. — 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa… mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim. on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy tottua pois siitä rumasta tavasta."

"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä", sanoi Lukretia ihaillen.

"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".

Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:

"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia, ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän illan tanssiaisissa.

En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä kunnioittava ihailijanne

"Nyt on hetki tullut" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei seisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä hetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä tyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.

"Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: sydämmessään on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos, kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti … ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut aika, jolloin sitäkin ymmärsit…

Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v. Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat ulkomaalaista syntyperää.

Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan, ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä, sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.

Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle, että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja piiat saavat maata kyökissä.

Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi

Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti, kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies, ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen mukana vielä kirjeen?

Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä, että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä, että kapteeni asetti sen ensimäiselle).

No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani, ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta" tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan…

Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen asti.

Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan, että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi, ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia, kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on sinulle kerrottavana.

Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman. Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä. Ja samassa vieras astui sisään.

Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi. Frida toi totia — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.

Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille, saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo kunnon sielu).

Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, — meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti osta itselleen tilaa", kysäsin minä.

Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein suuren, (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan. Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.

"No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.

Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa, ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein, muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni toivomuksesi.

Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään, kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —

Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!

Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme, mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä, jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi

P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä, autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä, täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa. Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää. Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt olla hiukan liioiteltua… mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla. Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut, punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut… ymmärrätkö, nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät; olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja
Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä; pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi; sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole mitään omaisuutta", tunnusti Frida surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi, kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo ruusujen runsaus sitte!"

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti, herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu, siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin — Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho, sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon sentähden kahvini edes hiukan lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren — viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim., ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös, kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen, niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta. Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen, kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen" sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun täytyy välttämättömästi puhua isäni kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua, rakkaani?"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se, jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan, ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä timantti on rakkauteni sinuun……."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen… ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme… huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle kylpymatkalle".

"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä peilipöydältä etsinyt.

"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea' minun 'pikku armoni'."

Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.

Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.
— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.

Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!

Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet, varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia on paraillaan heitä takaa ajamassa…

Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä päästämättä äidin viereen.

Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä suurin sekasorto.

Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin, varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset" ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.

Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen, joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä, tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".

Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:

"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä sinun surkuteltava vaimosi

"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän musertaa, repii minut, kun tulee kotiin… mitä taivaan nimessä onkaan tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.

Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä, senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei, Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen, kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun viekkaita valojasi!

Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana, merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se…..

Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.

Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin. Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.

Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä, vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka; surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.

Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä Ekholmaa.

Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin, lahjoittamalla hänelle itsensä… No entäpä vala? kysyt, lukijattareni. Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan "kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".

ENSIMMÄISET HÄÄNI.

Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?

Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan: ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä, että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.

Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun ensimmäisiin häihini.

Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina"). Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin 'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme, vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.

Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä, oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut, ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin paljoa onnellisemmassa asemassa.

Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli" hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".

Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin — "veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.

"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä; "laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".

"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin vaivaloiseksi ajan pitkään".

"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä, ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"

"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut vahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on sinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät emännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni, joka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä on haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi kuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut talostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos, muuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään".

"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se, tiedäthän…"

"Niin, kyllä tiedän… Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua ympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä kukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me tulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän, ja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon kanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja…"

"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!" huudahdin minä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini vaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa".

"No, taasko sinä siitä puhut", vastasi harmistuneena Stiina; "sanoinhan sinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit mielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin ajatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa olisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan siellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin kaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in Olli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä sinä saat sen!"

Minä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana minun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja — pappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa asemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän huomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin, jos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli tapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.

"Ah, kuinka sinä olet typerä!" nauroi tämä. "Ei hän kuulustele ketään muita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa toisemme".

"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin matami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!"

Hääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni mahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka oli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen akkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat — oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon hienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut. Ruskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin jalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli kasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen vanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.

Oi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken hienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja kun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset kiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin neekeritytön näköiseksi.

"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!" ihaili minua morsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi kovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.

Vihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan, pitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni oli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli pari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin pitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi. Rantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten "uuden kaupungin" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta sillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!

Olimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli, olin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita olin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä tekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs nyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat suljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa. Etehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä pistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa käppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.

Samassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi sydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää eroittamassa meitä juhlasta!

Seurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat toisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista. Sohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa pumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja päässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset kirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa kamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin valkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan tuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu raamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren yli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä. "Herroja" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota Loikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa "hieno" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta pystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella ikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä häntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään, vaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi kömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi ja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli anglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: "Maalannut tänä vuonna Frans Loström". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin, muodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi ja lausui jotenkin äänekkäästi: "eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja 'respektiivi' kerrassaan mainiot!"

Kenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan ymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä ihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa hienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä kohtaan.

Neitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa saksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä todella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut tuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä mahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava hiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen tuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue hytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen kauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa hyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi tervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei näyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti hämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa oikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno, eikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua "tahdon", niin että ikkunat tärisivät.

Pappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli paperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen kellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli kuvaavinaan alttaria.

Minä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta ja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan erikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun nyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ pidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi onnettomaksi.

Vihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi "tahdon" kyllin selvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä lausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin olivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.

Kömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen morsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen kaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa. Teeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat ja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in sekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin toistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.

Vähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi "luvatun viinin" vuoro — makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen ahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui vielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi ja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän vallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota hetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin morsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in "äidille" ja saavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin epäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta mutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä taustan että "respektiivin", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.

Kaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän asti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat uunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina yöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli sulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei kumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan ja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla kaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.

"Hävetkää toki, pojat", torui heitä morsian puoliääneen; "eikö teillä ole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan".

"Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä", vastasi Fårhultin poika, leveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.

Mutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla, ett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:

"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni, niin ett'ei sillä siunausta ollut".

"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se, te kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää käyttäytyä! Mutta teidän pitää…..

"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää elettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!"

"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti", kehoitti räätäli katsahtaen "rouvasväkeen", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen olivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta mullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.

Olli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki kunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari alotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli pysyttävä erillään siitä.

Hienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes huomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta näytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi minua hienoista hienoin: itse räätäli.

"Kiitän nöyrimmästi", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin tavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.

"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?" kyseli räätäli valssin hetkiseksi tauottua.

"E-en", vastasin minä totuudenmukaisesti, "mutta olen toisinaan harjoitellut kotona — kissan kanssa".

Räätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että olin puhunut vaan pelkkää totta.

"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku arvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan".

"Sangen mairittelevaa kuulla!" hymyili räätäli. "Pikku mamselli käy koulua; luette ehkä saksaa?"

"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin on matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen itsekin matkustanut jotakuinkin paljon".

"In Deutschland, in das grosse Vaterland" (Saksassa, tuossa suuressa isänmaassa).

Räätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta punaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen. "Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä", vakuutti hän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean lahjansa.

"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää", saneli räätäli suurella äänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä hukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään koko seurassa ei osaa sitä kunnolleen".

Mutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella oli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja mitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.

"Kavaljeerit" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän vyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän kautta tuli tanssiin enemmän "lentoa".

Valssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät sekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat puhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä jäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä samalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi varomattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat olevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa, että pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää tomua.

"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!" kehoitti joku iloinen olento, ja niin tehtiinkin.

Mahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään sitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien täytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä kiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten "hei ja hoi" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku neideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka kohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka helposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli tanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi siivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.

Fårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa tanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun kuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.

Lopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen pantti, tuomittiin "riippumaan". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä, miten tällainen "riippuminen" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija kysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: "kenen edestä riiput?" Tämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa ja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas vuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono "riippuvia" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä ja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen ja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin räätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli ainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.

Vihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus. Nyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää "maljan" kunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka "läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa", ja Boman'in rouva, joka illan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli niin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen tuomaan esille ystävättärensä avuja.

"Niin, hyvä herrasväki", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, "jos joku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska, sillä……."

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki täällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen hänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta sukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut kokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja, väärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt puhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja tiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin sekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen päivään……."

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan lähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen……."

"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan", vakuutti Åströmska ihastuksissaan.

"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa pu-uhtaaksi)……."

"Hyvä rouva Boman", huomautti kohteliaasti räätäli, "epäilemättä rouva huomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme… ett'emme viivytä maljan juontia, siis — naisten malja!"

Laseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin siellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota tilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan odottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:

"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse", vastasi nikotellen Bomanska, joka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan — ja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä ihmeellisessä vadissa oli.

Vihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat toisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja Loikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä kuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä, pyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — "ollakseen valmiina seuraavaan otteluun", kuten Håkan selitti.

Ennenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen äiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin yhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen tätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja "ensimmäisistä häistäni", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan luettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä vietettiin minun lapsuudessani.

Täsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä tuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa poissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa kuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän aapisesta.

"Ohhoh!" vastasi muori moniin kysymyksiini, "Stiina oli monessa suhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt totuudessa".

Samassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme, Stiinan monet pikku "historiat", jotka yhdessä muorin syvien huokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että ihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea päästä.

Mutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona leikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli tunnollinen hoitaja!

OMITUISET VIHKIÄISET.

Henkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti kunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä samoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä perusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä, ett'ei todellisuus niitä voittaisi.

Raskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan skånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen vaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin tuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla kierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira yhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen konserttiin.

Mutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen valkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta tytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas leikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla, taikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä soikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa kehyksissään.

Huolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui tyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin. Ei hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua, ennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön ovea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen, päässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta sytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.

"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä! Ja valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos tuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita".

"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti, tällä kertaa ennusta oikein".

"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja sitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee aina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä tämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua aamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli voimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut estää ennustettua viereisten tuloa".

"Eihän toki… kylläpä tämä on hullunkurista… minä uneksuin kauniista miehestä… sotilaasta…"

"Auta ja varjele", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään ikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, "kuinka saatat uneksia niin… niin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani…"

"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba neidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan isäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita pakollisia vieraita tänne koska tahansa".

"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä… Voi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi sanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi kyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee".

Kumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus, todistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin raskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.

"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut", sanoi viimein Jaana täti, "niin voit minulle unesi kertoakin… Eivät unet aina tuhkana tuuleen haihdu".

"Olin näkevinäni", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, "että tänne tuli aivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen, olinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin se olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä tapauksessa minä olin se oikea. Samalla hymyili hän ja auringon säteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien joukosta…"

"Kas vaan!" sanoi täti aprikoiden; "ei ole hyvä, kun näkee enteitä tapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko unesi?"

"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä tarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin katseeni maahan…"

"Senkin tunkeilija!" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa uni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; "hän aivan suuteli sinun kättäsi?"

"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti häntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi takajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli kättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?"

"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane mieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä, jotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi sydämmessä!"

"Ei ainakaan kukaan hänen kaltaisensa", vastasi Margareta päättäväisesti. "Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta! Nuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut sinnepäinkään".

"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja mietiskele sellaisia… Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se kuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta vaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt emme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa — mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen ovella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on kyökkipiikakin kipeänä!"

Huolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri avautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä oli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään ilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina, yhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.

Naisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti esittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille samalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä olisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä liikkeelle. "Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen vuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin nämä pakolliset vieraat saapuisivat… tämä oli kyllä ikävää, mutta mahdotonta nyt enään auttaa"… tätä sanoessaan kumarsi luutnantti miellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua hämmästyksestään.

Jaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten heti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä "luutnantin väki" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa ja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta näitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta ovesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta huomaamatta: "pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri tietää, että ne siunatut majoi…"

"Luutnantti H.", kiiruhti Jaana täti esittelemään; "veljeni, rovasti
Tärne".

"Onnettomuus tulee harvoin yksin", lausui luutnantti syvään kumartaen, mutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on saapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän armoihinne".

"Minun tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin olen", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies ehdottomasti miellytti. "Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa anteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina tule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä kerran: terve tuloa".

"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta", käski rovasti tytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, "ja ole sitten apuna keittiön puolella!"

Kaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka selvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä ilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä; mutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla tavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin kohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta, kun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa keskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään ilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä enemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin katseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli luutnantti, että hän mahdollisesti saisi viettää kahdeksan, ehkäpä neljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli "majotetaan toistaiseksi".

Luutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut tekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen kanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän niin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt; mutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle "hyvää yötä", ja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin silmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on, että rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka ei kukaan!

Neljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja onneen!

Ainakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä ajalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan olivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa tulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa. Turhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi nähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli tämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.

"Mutta", lisäsi hän kiivaasti, "voisihan Margareta karata isänsä kotoa, niinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla lisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi…"

Isä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: "ei koskaan!" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla; tottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.

Siten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan vuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja lopulta hiljaisen alistumisen vuosia.

Tätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja rauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä oleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina, jonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama Margareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta hänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.

Hän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa. Maalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa, jossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän edessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle olisi avannut rauhaisan sylinsä!

Istuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran ajatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.

Hän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän turpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan, isänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja kasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein ja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli mielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten hänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua ja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua: ensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen! Ah, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja kuinka raskas kaipaus…

"Kolmen vuoden perästä, Margareta", oli hän sanonut heidän erotessaan tien risteyksessä, "kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän". Ja nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei ollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa koetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja sitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää…

Sitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä vuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja mielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen, voidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa saalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys puistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä taistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin hän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui… hän ajatteli, kuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut kuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä, aina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi päiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli kaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän itse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja ihmisarvo häneltä vaati!

Mutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären seurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli ilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka edessä toisen onni piti uhrattaman.

Aivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten seisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin kyllä ainoana on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär…

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuiskasi ääni hänen sydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin ennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli langennut, alttari koristettu, uhri valmiina… ehkä huomisesta alkaen tyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.

"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä ja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän vapautta … vaimon sen sijaan tulee…"

"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni", kysyi Margareta, päästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.

"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä kiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää toimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle… Anna käsivartesi, kyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria, joka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme…"

Oltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan vastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet samoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän olevan matkustavaisia.

Tahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän syrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita vieraat näkyivät aikovan tehdä.

Matkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän tarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä viehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa, saadakseen nähdä sitä sisästä.

Apulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti tahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa olevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis näytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja aateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta muusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.

"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu", kysäsi toinen vieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.

Apulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella, joka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.

"No, siinä tapauksessa toivon", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen onnittelun merkiksi, "että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan oikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta varmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut, pappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä jotakin virhettä".

"Niinhän kaikki sanovat", keskeytti vieras vilkkaasti. "Yksikään ei myönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät, he aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka lisätty ja tai sillä, virhe se kumminkin on".

"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän mielipidettänne", sanoi apulainen mielessään harmistuneena. "Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia……."

"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen voitte tehdä erehtymättä", sanoi vieras hymyillen. "Voidaanhan tämä asia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut… tuolla on käsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea koko kaava alusta loppuun".

Apulaisen silmät loistivat: kaksikymmentä tukaattia! Hän ei olisi voinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut yksi tukaatti.

"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne", vastasi hän innoissaan, "en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen, olen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko papistoa… Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani", — hän kääntyi vieraasen n:o 2 — "olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta sanasanalta".

"Suostun", sanoi herra n:o 1. "Mutta ett'ette häiriytyisi siitä, ett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen lumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!"

"Mutta", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, "tämä rouvasihminen… hm!… on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna… hm!… olkaa hyvä ja ottakaa tuo toinen!"

"Jos se on tehtävä, on se tehtävä nyt juuri", sanoi vieras kelloaan katsoen, "ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja alkakaa! Nimeni on Leopold Kroon".

Kaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka vähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt vihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti, vielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka hämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta, kuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta kuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi vastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin pitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.

"No, hyvä herra", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka tarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, "luulen lukeneeni virhettä tekemättä?"

"Ja te myönnätte sen myöskin?" kysyi hän "sulhaselta", joka sangen totisena seisoi hänen edessään.

"He, he, olette leikkisä", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen kirkkaita tukaattia vieraan kädestä; "asema onkin kieltämättä hiukan omi…"

"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille hyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua meille tavanmukaista onnittelua… Vaunumme odottavat meitä tiellä".

"Mutta, hyvä herra", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen tukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa; "ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan".

"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en ainakaan kirkossa".

"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei? Oletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän ett'ette enään viivytä meitä".

Apulainen alkoi todenteolla huolestua. "Oletteko viisas, kun tahdotte ryöstää toiselta morsiamen?"

"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa päälläni……."

"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut lukea, vaikka teillä se olisi ollutkin".

Apulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli alttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:

"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä lailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan…"

"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä menettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!"

"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta", huusi apulainen, raivoissaan, "sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että kammot tuota hävytöntä……."

"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka", vastasi Margareta innostuneena. "Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan; tunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani sinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni väärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla korvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan ei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!"

Apulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon. "Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, mitätön!" huusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin…

"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt kumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet oman avioliittonne mahdottomaksi… ja jos nyt tahdotte ett'ei typeryytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta… Katsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se lukkari".

"Sekin vielä!" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman vihamiehensä.

"Sekin vielä", matki vieras rauhallisesti. "Joll'ette muuten ole varma hänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia… Voisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa tekemisiin…"

Apulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. "Herra", huudahti hän toivottomana, "te olette……. te olette… te olette hirmuinen! Muistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan……."

"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa paremmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon säilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa… Olen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon säilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.

"… Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa edellä pappilaan…"

"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa tavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani…"

OIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.

Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.

Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari, hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon eikä vastenmielinen.

"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä, vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin — sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.

"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.

"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä kuin toinenkin".

"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän tietää, että minä häntä odotan".

"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy……."

Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.

"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä sekä Jumala että koko maailma, mutta……."

"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi. Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä rakkaus……."

"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.

"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".

"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".

"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä seikasta".

"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on välinpitämättömyys.

"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".

"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun unelmissani…?"

"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan — muistuta teitä".

"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan kuluksi!"

"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen paljain jaloin".

"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin jokapäiväisessä toimessa".

"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei kukaan huomaisi, koska se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä mikään kaalimaa".

"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti, ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".

"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en mitenkään enään voisi suudella".

"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa? Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet. Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän tulisi olla".

"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja kuinka paljon turhaa.

"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja, mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".

"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka…"

"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. Minä en koskaan antaisi vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".

Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon: puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.

"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni onnettomaksi?"

"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".

"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne tähden en sitä tahdo tehdä".

"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että olette vanha tuttava".

"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".

Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.

"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta olisi ollutkaan.

"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".

"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän asiansa… ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin köyhtynyttä taloa!"

"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan ystävä talossa".

"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa sellaisesta talosta, sillä, sillä…"

"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha on suuri synti, kuten tiedätte".

Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla, että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.

Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.

"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".

Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.

"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun olin tarpeekseni nauranut.

"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".

Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti. Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.

Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani, kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin, jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani. Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa eikä minua myöskään nukuttanut.

Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan, sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille. Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.

Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja kiivaasti:

" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".

"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.

"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".

"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan. Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".

"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"

"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon, sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".

"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta…"

"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".

"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä, niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä! emmehän me osaa pelata!"

"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole tuhma, hän on tullut isäänsä".

"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat 'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua noin alas!"

"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä vaihtelee!"

"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi panneet pettyneet toiveemme".

"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi minua kohtaan".

"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies; "ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi, ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota minä olen rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"

Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien ajatusten valtaamana.

Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä" mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!

Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita huolimattomasta kodista.

Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät, niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.

YLIOPPILASMAMMA.

Muistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon viehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen arvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa harmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.

Hänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti ravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta erityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä, ottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan keskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin "mamma".

Hänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin laidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria, tosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin hollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian olla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja säännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!

Paitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla täysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi hänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä itseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui, kun istuttiin "mamman" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka lattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan oksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat kattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine koristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa kiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui takajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla haukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin; kun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen itseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen "nauravan" ilmeen.

Iloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä kahtena kymmenenä vuotena, joina "mamman" valtikka oli sitä ohjannut. Ja hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki nuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja nuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.

Nähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin oli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi ilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen kunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien joukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta viipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut ainoatakaan huonetta saatavissa.

"Ah!" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi samassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: "Nytpä tiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!"

"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä nimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden suosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin rautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa tapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei suinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen tietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis mitenkään saata nyt jättää minua pulaan!"

Hetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut "Pikku helmen" portilla, joksi "mamman" ravintolaa kutsuttiin.

Aurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka sisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.

Pari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia ylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.

Juuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen ovelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty esiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä, viheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen suupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että ankaruutta.

"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka vetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko kaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa".

"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan itse siten hommanneet?"

"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että ensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja sitten…"

"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella hiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä tietää, etten pidä huoneita matkustaville".

"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle, mamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä ylioppilasta samaan huoneesen ja…."

"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää yksin huonetta tällaisena aikana?"

"Hm!… Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä rappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon keksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren neidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja ikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä sinua…"

"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että saisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään salin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat koettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat".

"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma", ja maisteri sulki kursailematta mummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta vielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien tulokkaiden vastaanotosta.

Vihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä sydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta mainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois kaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena, tukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan rauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä, sattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.

Varsinkin yhden nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni loikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla. Silloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. "Pikku helmen" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai mammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut ett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa niistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat syynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan velkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa jälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan häiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä tietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu ehdottomasti kuului ylioppilaselämään.

Miettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin raskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään — mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen mukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.

"Poikani laulavat pikku mamsellille", sanoi mummo, "ja siksi pitää teidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset! Millainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja sitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen — sellaiset ovat minun joukkoani.

"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula", sanoin epäillen. "Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin". (Sillä nimellä tahtoi mummo vierasten itseään nimittävän).

"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä tiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan ennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän ne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita mitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää mamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette kuorsaa".

"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat peittämättä — nehän näkevät minut".

"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä ollut niinkään paljoa päällänne… Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä seison edessä!"

Olihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti
Topp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.

Vihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan eteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo "valon lapset" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.

Laulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan mamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua hytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui äänekkäästi erään laulun loputtua: "kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten valkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja nauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään tässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni teille tarpeen niinkuin meillekin".

"Eläköön mamma!" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka kohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.

Seuraavana päivänä kävimme "kaitsijani" kanssa katselemassa kaupungin merkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä asuntoomme.

"Kaitsijani" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset muistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka kuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni olisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:

"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. — Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää! Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton pyynnistä!"

Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava: "vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset vähitellen.

"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin, ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka minun joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi, niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla pitää".

Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja uudelleen samaa:

"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein", mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi? Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin ne rahat ovat joutuneet?"

"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"

"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat: kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä aamuna… — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:

"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa vanhan eukon aivan itkemään… ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin… Tiedän kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte minulle kun piispaksi pääsette… Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna, tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä…Jumala teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette ole minun poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin minullekin — hyvää yötä!"

"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni esineenä!"

Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.

"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu…"

Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.

"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan, "niin pitkälle ei ikinä mennä!"

"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa. Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin parempaan. — Hyvää yötä!"

Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen äänensä se oli, tunsin sen varmasti?

Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.

Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.

"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa kulettuamme, tähystellen pilviä".

"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"

Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.

Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein, kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:

"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa sanottavamme ".

"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat… jos se nuori neiti…"

"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää, ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki… Siis ensiksi: uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"

"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta sisarusta".

"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte tuhansia syitä tavataksenne häntä… tuota köyhää palvelustyttöä, joka ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"

"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot — pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".

"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa, ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa. Mutta kuulkaas nyt untani:

"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas, joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi, että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.

"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen. Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin, että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä, mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin, joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön suhteen… silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä, mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.

"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti — tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".

"Ottiko hän vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen ihailijani kysyvän.

"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä kärsi, joka häntä kerran rakastin…"

"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän… minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin, jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä — olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun, olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".

"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"

"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan toisessa sijassa! Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut enemmän, kuin te ymmärrättekään… ei mummo tyhjän vuoksi varjostin silmillä kulje… onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin? Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa jäähyväiset mummolle ainaiseksi".

"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan. Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun nyt näen, kuinka syvästi sydän voipi haavoittua, niin en suinkaan tahdo olla sellaiseen syypää".

"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen saanut tuntea. Ei kukaan sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin, jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu. Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului… ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".

Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella rivakalla äänellään lausuvan:

"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",

Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.

Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".

Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä, jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies, jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.

"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän — "mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen sylissään isä henkensäkin heitti".

Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran 'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.

"Onko tohtorin rouva ehkä joku… ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin epäröiden.

"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.

"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella hautausmaalla — isäni vieressä".

MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.

Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille, sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne tänne mulkoillen.

Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.

Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin, niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.

Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä, ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä. Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet koettelematta.

"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle leikkipaikallemme.

"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.

"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.

Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:

"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — — (etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"

"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".

Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.

"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun lapsuudessani".

"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö, joka oli tunkeutunut etumaiseksi.

"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili vanhus pilkallisesti.

"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole tehnyt", arveli tyttö.

"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat sinä mennä matkoihisi. Minä en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"

"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla täällä; hänhän on vielä niin pieni!"

"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset tavat".

"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti seisoa ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.

"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin siitä kalu tulee".

"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan yksitoistavuotias häikäilemättä.

"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".

"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"

"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'. Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".

"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain tyhjänpäiväinen sohraaja".

"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan' kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.

"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen", vastasi mamselli hiukan kainostellen.

"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli
Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.

"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen, taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista apu-ihmistä".

"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se sentään vähän kummallista!"

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana muutella talosta taloon".

"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".

"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan, vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat, jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen kruunattu mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi, jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".

"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä siitä vastaan pormestarinnalle".

"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä, ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.

Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen — ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa. Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset, ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö. Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.

Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista pidoistaan.

"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.

"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja sormillaan pöytään naputellen.

"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".

"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä! Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".

Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli moista hommaa.

"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20 vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.

"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni, että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".

Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut. Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.

Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"

"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu päässähän jokainen syntyykin!"

Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"

"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin.
Turhamaisuus oli voittanut.

Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu säilytti vaan paikkansa.

Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.

"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin. Mitäs veli siitä sanoo?"

"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita. Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi niin tarkoin tietää…"

"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää minua ylennyksestään. Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut. Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt — jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"

Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin tarkoitus oli.

Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.

Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa. Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.

ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.

Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä, on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen ymmärtää.

Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun. Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.

Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen…

Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella, oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua toistemme tapaamista.

Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti, joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma. Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä ajaessamme.

"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme, joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.

"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.

"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas tyttö.

"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen varovasti".

"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"

"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni tappelevat jokaikinen päivä".

"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit, jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"

"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia! häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos haluttaa".

Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan lähellä edessämme.

Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette toisenne kuoliaaksi".

Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin luona".

"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin iloinneet…"

"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää iloiselta!"

Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten takaisin isäntäväkeänne luo.

"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän, etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".

Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér, lausuivat meidät tervetulleiksi.

"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin", selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan, sitä kiitollisempia he ovat".

Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt. Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi. Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan, juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille vilkuttavat, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä muutaman askeleen edellä.

Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento — mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille, tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi, niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia, toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun; tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä, joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan, rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi. Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä" juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista, ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset. Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin, että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa. Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin. Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.

"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma, että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan paljoakaan huomiokykyä".

"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi hymyillen ruustinna.

"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen. Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen, jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä sanotte siitä, täti?"

"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:

"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin, joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan. Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä; hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa, sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä, kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee, niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!

"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin talonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun taas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli tullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti hän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa vieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin. Hänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen opettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan ja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan paratiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen lastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on saanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut, tietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä. Voitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?"

"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä sulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?"

"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa antamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen'."

"No, ja se ylpeä aatelisneiti", jatkoi täti säälimättä, "joka oli antanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis Hanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja miellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten ihmistuntemuksesta?"

"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden vikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin jo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta puolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos kihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan' pakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä maailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta".

"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?" kyseltiin kilvan seuraavana aamuna.

Yksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas ylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.

ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN KERTA

Mitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton, se painuu mieleen.

Tätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat yksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista, jossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on jotenkin niukka.

Jos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto, joll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia, niin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran kirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.

Jos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva Lenngren'in ja toinen sanomalehdistä leikattu Wilhelm von Braun'in "Muotokuvani", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä omistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut niiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä käteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa ja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla juuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta samanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa ja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa paljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien nautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi Topeliuksen ensimmäinen kirja, Ljungblommor (Kanervakukkia), ja kun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän mielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu kirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.

Nyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea arvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä olimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus: saada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä neroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo kauan sitte jättänyt näyttämön.

"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?" kysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.

"Lentäisin selälleni", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä tuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian sen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.

Wilhelm von Braun tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme, jossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli postimestarina.

Ja nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen oikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla kuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet, mutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen lapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä saada nähdä.

Niin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä syrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän ja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin ihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin ryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja vihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin "minun osastoni" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän melkein koko tyttölauman keskelle…

Voin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa, että hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta erään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan nimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme kuulleet kerrottavan.

Niin, eihän hän mitenkään voinut olla tavallisten ihmisten kalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet ajatelleet… Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa, ehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen (tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin ihastuksissamme.

Sinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani päiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): Minä olen nähnyt hänet.

Mitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti myöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä jälkeenpäin kysäsivät: "No, lensitkö selällesi?" tavalliseen lyhyeen tapaansa:

"Sisäisesti kylläkin". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu. Olihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin katsellut silmästä silmään oikeen "oikeata" neroa. Sittemmin on sellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen siitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.

Olenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin. Ensimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875. Yhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset Hasselbacken'illa Zacharias Topeliuksen kunniaksi, joka juuri oli ainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt ja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. Hänhän eli Suomessa, rakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin sivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa minä elin hyvin vaatimattomissa oloissa, sillä "Svalan" (Pääskysen) [kuvallinen viikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan sanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.

Kaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa olin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen "sisäkkö".

Niinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin vihdoinkin nähdä Topeliuksen ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään estettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin kova sade?

Ei, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan lähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen mahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan tähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen käytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton — ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos hän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja kuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs jos hän puhuttelisi minua! — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu raketti, mieleeni… niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla rohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?

Kuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa ollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet vaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki todelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden tehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa suhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan muuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa, mutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat — suuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein luonnonlakeihin.

Kun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja näin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset hienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi ajatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni oli kaikkia muita arvokkaampi.

Kun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja suoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin vaan pelolla uskalsin katsoa häneen.

Hän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi hän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua jos olisin "lentänyt selälleni") sekä mainitsi jotakin siitä, että hänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä jotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka oli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta kanervakukkaa.

Minä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se parasta mitä voin tehdä.

Kun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi rohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama Onkel Adam [tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa minä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin'; tuolla seisoi Frans Hedberg, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut kaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa sekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä, mutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin mahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla… mutta jopa kuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle 'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee ehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys, hän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.

Nämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista tulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän kristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla. Orkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa keskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden joukossa varsinkin Onkel Adamin sattuvan leikillinen puhe — kaikki oli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran on nähnyt, ei koskaan unohda.

Mitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta, taiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei suinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään naisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua; sillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan epäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi paljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia, vanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin, lisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja pitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi todelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan vastapäätä istuvaa vaimoaan.

Keskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä vilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja vihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan ja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka hän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä, ett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä suhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein kuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen kustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän hyväntahtoisuus itse.

Malja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko seurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.

Nyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan rohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton vartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten painamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä surumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys, jota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte ollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän, ikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta ajatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan katsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan jokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin. Tuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti kysäsi: "Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle kahvia".

Onnellinen "sisäkkö" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä Topelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista tuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme, että hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.

Ystävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin, jättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena liitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja kullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla, Katarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana, sekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän kokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan lämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin iloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva hillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja liikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen erittäin tyytyväisen ilmeen.

"Kuinka täällä on kaunista", puheli hän hiljaisesti, "ja kuinka kaikki ihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin", lisäsi hän vähän päästä, "olisi tämä pitkän päälle…".

Äkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan ilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän käänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle verhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte jälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:

Onneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli muutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun pyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi hän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.

Sen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan kadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin kunniavieraan kanssa. "Mutta sano nyt meille", kyselivät he, "mitä hän kanssasi puhui?"

"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä", vastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää lausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.

Ajatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa "erämaita", soita ja lakeuksia, joilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja hurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin meistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten Jakop muinoin.

En sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko tuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on sellaisena vieläkin.

Ja kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä ja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: "Toivon, että vielä monasti toisemme tapaisimme!" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.

Mutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan kerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä Syyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta jälkeenpäin.

Jo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että runoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi varoittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta levisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet tunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.

Jonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja: Hän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen oli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän "nähtävästi virkistyneenä", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.

Hiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri keskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää pään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen kohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista ihastuksen suhinaa: "Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!" kuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.

Siinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja heidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, tohtori Bergman, joukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat tulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle runoilijalle ja lasten ystävälle.

Tohtori Bergman antoi laivalla Topeliukselle komean kukkaisvihon, jonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki hitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat nämä laulaa: "Meill' Pohjola luminen on kotimaa" (kolmenkymmenvuotisen sodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet, tervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä, mutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa ja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja että lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista kasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi unohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi häntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin "Adalminan helmi", "Koivu ja tähti", "Aja, aja ratsastaja" ja "Telmyri" sekä monia muita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.

Nyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja toivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että hänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan, voidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on lahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.

Puhe loppui voimakkaasen huutoon: "Eläköön valtioneuvos Zacharias
Topelius!" johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.

"Valtioneuvos"… Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut jotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen Topeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä ja kysyi: "Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?"

"Tiedänhän toki; välskäri Topelius!" Tämä vastaus kuuluu suuresti huvittaneen runoilijaa.

Vieläkin lauloi nuorten joukko: "Sä Pohjolan maa ikitunturines", jonka jälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: "Meidän tervehdyksemme Suomelle! Eläköön Zacharias Topelius!": Vielä kolmenkertainen hurraa — ja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.

Topeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten kaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä, oli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi nähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.

Ollen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista, antoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä kutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle mukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön mainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen kieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta kunniasta en ollut osannut uneksiakaan.

Niin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan kanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui Hotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena, kuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen Onkel Adamiin kodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen rappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden "terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta". Eva oli jo auttanut häntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; "siellä oli vaan joku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi".

Kuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena! Kyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa, harventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta yksi oli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi niin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.

Kun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen nurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä tarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä, että hän oli "nähtävästi voimistunut!" Miltähän hän oli näyttänyt ennen oleskeluaan Visbyssä!

"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä", puhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi sanoivat: "tämäkö nyt on oleva hänen armonsa?"

"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi, sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"

"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin aamupuolella, voipi siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin vallan viattomia".

Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten, komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.

Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein neljännesvuosisata sitten.

Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin olikin ehkä kaikkein kaunein.

Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja Artur Hazelius.

Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä nyt toisensa tapasivat.

Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä voisi paljonkin sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan vakuuttaa, että näin todella oli.

Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m. vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä "pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen luomia, mutta "oikeita" sellaisia.

"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen, "on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi, perin suomalainen kun on…"

Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni, vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.

Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui, ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia. Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti ennen olimme nähneet

Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako, pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille, niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.

Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin, joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.

Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin, aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.

Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.

Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta, vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden, tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.

Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen oivaltaisi, mikä mies tohtori Hazelius heille on, joka heille säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista sellaista olisi näyttää.

Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa Topelius ja hänen seurueensa istui.

Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman merkityksen kuin ennen.

Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.

Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"

"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei ole ketään hänen kaltaistansa!"

Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".

Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta, jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.

Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.

Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan hän enään saanee viipyä joukossamme?"

Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.

Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: "Olen saanut anteeksi!"

Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen, muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme. Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt, joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.