Title: Korpi nousee
Yksinäytöksinen näytelmä
Author: Kaarle Halme
Release date: July 20, 2025 [eBook #76534]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1914
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Yksinäytöksinen näytelmä
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.
Näytelmällisesti kuvatakseni sitä valistustyötä, minkä edistysseurat meidän maassamme ovat aikaansaaneet viimeisinä vuosikymmeninä, olen suunnitellut neliosaisen näytelmäsarjan, jonka ensimäinen osa "Korpi nukkuu" käsittelee sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut yhteisiä edistysrientoja kansallisessa herätyksessämme. Toinen osa "Korpi herää" koskettelee raittiusliikettä, kolmas "Korpi nousee" nuorisoseura-aatetta, ja neljäs "Korpi liikkuu" työväenaatetta.
Jokainen näistä osista, ollen itsenäinen näytelmä, sopii erikseen esitettäväksi, ja on, helpon näyttämölle-asettamisen puolesta, mahdollinen ahtaimmissakin oloissa.
Olosuhteiden mukaan voidaan, myös, joko yhden tai useamman illan ohjelmana, esittää koko sarja yhtäjaksoisena, näyttämöllisenä kuvauksena edistysseurojemme sivistyspyrkimyksistä menneenä ajanjaksona.
Tekijä.
SUOKORVEN SIMUNA, talollinen
ELINA, hänen tyttärensä
MÄKIPÄÄN MARTTA, talon emäntä
LYYLI, hänen tyttärensä
PERÄLÄN ANTTI
PERÄLÄN IRJA, hänen sisarensa
TUNTEMATON MIES
Tapahtuma-aika 90 luvun loppu.
Henkilöluonteet samat kuin näytelmässä "Korpi herää", paitsi ikäsuhteet, jotka ovat muuttuneet:
Simuna 70 v. Elina 38 v. Martta n. 40 v.
Uusia henkilöitä ovat:
Lyyli on reipas, rohkea ja vähän vallaton, mutta samalla lapsellinen ja miellyttävä. Ikä noin 18 v.
Antti on rivakka, älykäs ja sulavasti liikkuva nuorukainen. Ikä noin 20.
Irja on tasainen luonne, mutta esiintyy vapaasti ja ujostelematta. On
Lyylin ikäinen.
Tuntematon mies esiintyy tasaisesti ja hiljaisesti, mutta kuitenkin varmasti ja sulavasti. Hänellä on viikset ja leukaparta. Käyttää tummaa pukua, tummansinistä pehmeätä puseropaitaa ja mustaa huopahattua. Ikä noin 45 v.
Suokorven asuintupa. Ilta. Kattolampussa on tuli.
ELINA tulee kyökistä ja tuo pöytälampun, jonka asettaa pöydälle. Ottaa sängyltä käsityönsä ja istuu pöydän päähän työskentelemään.
SIMUNA (tulee kyökistä).
Kas! Tännekö sinä jäitkin istumaan? — Luulin sinun menneen pirttiin — esitelmää kuulemaan.
Meneekö isä?
SIMUNA (menee uunin luo piippuaan täyttämään).
— tiedä. Saisi kai tuota mennäkin — aikansa kuluksi. Vaikka onpa noita jo tässä kuultukin. Yhtenäänhän se Perttu niitä raittiuskokouksiaan pitää. (Istuu keinutuoliin sytyttelemään piippuaan). Itse kai se siellä taas lauteeraa?
Tai liekö tehtaan kansakoulunopettaja. Sehän on joskus ennenkin —
Niin kyllä — onhan se — — Mitä jos menisi katsomaan, kun kerran kotona on tilaisuus. Aina ne sitä meidän pirttiä käyttävätkin kokouksiinsa — harva se viikko —
No, eihän se siitä pahene.
Paheni mitä paheni — ei sen puolesta. Ovathan ne Pertun puuhat tuottaneet suurta siunausta tälle kulmakunnalle. En minä pirttiä sure. Kyllä sen permantovasat minun ikäni kestävät. Minä vain tässä olen aatellut, että — jos sinulla ei olisi mitään sitä vastaan —
Mitä sitten?
Että jos antaisimme niille kokoushuonetta varten hirret ilmaiseksi, niin se ehkä olisi hyvä tönäys eteenpäin heidän puuhilleen —
ELINA (ihastuu, pysähtyy työssään).
Antaisiko isä —?
Antaisin minä — jos sinäkin suostut —
Suostun minä mielellänikin. Yhteisen talon puuha ehkä nuorta väkeä innostaisi. Perttu on monasti valitellut, että nuoret miehet yhä raaistuvat, vaikka —
Niin — se on tuo tehdas! Se sen tekee. Paljon väkeä kaiken mailman suunnilta. Opitaan kaikellaisia tyhmyyksiä ja tehdään velmuntemppuja, vaikka ollaankin vesiselviä. — On se Perttu sitä minullekin valitellut, ja opettajakin on puhunut — (Nousee.) Kaiket yöt kuljetaan laitteilla ja loilotetaan, tai pelataan kortteja — tai muuten vetelehditään. Ja kun se on vähän niinkuin minunkin syyni, kun tämä tehdas on meidän maalla —
Jos vaan omaa taloa rupeisivat hommaamaan, niin isä avustaa vaan heitä miten tahtoo. En minä pane vastaan.
Auttaisihan heitä omaan taloon, jos vaan se nuoren väen ehkä parantaisi — mutta en minä siihenkään paljon usko. Jotakin muuta kai tarvittaisiin. Mutta mitä? Tuo raittiuskaan ei saa kaikkia liikkeelle. (Uloslähdössä.) Etkö tule pirttiin sinäkin, Elina?
ELINA (painaa pään käteensä).
En minä nyt tule.
SIMUNA (katsoo Elinaa).
Ei ole hyvä aina yksinäisyyskään. Hakisit vähän enemmän seuraa. — Niin — seuraa sinäkin tarvitsisit.
MARTTA (tulee ulkoa).
Hyvää iltaa! Täälläkös te vielä! Ettekö tule seuran kokoukseen? Sinne näkyy menevän paljon väkeä.
Ehtoota Martta! Minä tässä juuri olen lähdössä, mutta Elina ei lupaa tulla. Ehkä te sentään sitten yhdessä — minä tästä menen edeltäpäin — (Menee.)
Tule nyt, Martta, tänne istumaan!
MARTTA (menee istumaan).
Voinhan minä istuakin vähän aikaa — mutta emmekö sentään sitten pistäydy —
Ei minulla ole tänään halua vieraitten ihmisten pariin.
Niin sinä aina sanot — ja aina vaan murjotat yksinäsi. Ei se suru siitä heltiä. Olethan sinä jo ikäihminen ja ymmärrät kyllä —
Ymmärränhän minä. Minun suruni heittää vasta haudassa. En minä häntä enää surekaan niinkuin se, joka toivoo. Minä suren kuin kuollutta. Ei hän enään takaisin tule! Mutta tänään on hänen päivänsä —
Mikon päivä!
Niin — hänen nimipäivänsä. Etkö muistanut sitä?
En tullut ajatelleeksi.
Äänettömyys.
Vielä muutaman vuoden senjälkeen kun Mikko pääsi vankilasta odotin minä häntä. Mutta toivo kuoli vuosi vuodelta. Nyt en minä enään odota.
MARTTA (huokaa).
Suotta kai se onkin. Onhan siitä jo niin pitkä aika.
On. Kesällä tuli yhdeksäntoista vuotta.
Niin. Samana kesänä Heikki ja minä menimme naimisiin. Ja meidän Lyyli on nyt kahdeksantoista.
ELINA (surullisesti).
Minä muistan sen kuitenkin niinkuin eilisen päivän.
Senkö — kun veljeni vietiin?
ELINA (raskaasti).
Muuta muistettavaahan minulla ei olekaan.
MARTTA (koskettaa hiljaa Elinan käsivartta).
Elina hyvä!
ELINA (pyyhkii otsaansa).
Nyt kun toivo on kuollut ja odotus on turhaa, olisi parempi olla — ellei — minulle olisi syntynyt uusi tuska.
Uusi tuska? Mikä?
Tuska siitä — kun en tiedä syytä — miksi hän ei tullut kotia, kun pääsi vankilasta. Ja siitä on jo kulunut niin monta — pitkää vuotta. — Olen ajatellut sitäkin, että jos häntä ehkä painoi omantunnon vaivat — siitä murhasta —
Eihän se ollut mikään murha. Humalaisten tappelussa sattunut onnettomuus. Yhtähyvinhän olisi voinut käydä päinvastoin: Jaska joutua rautoihin ja Mikko lautoihin.
ELINA (kiihkeästi).
No, minkätähden siis?
Mitä?
Minkätähden Mikko ei ole tullut?
Jumalako sen tietää. On ehkä hävennyt kotikyläänsä ja mennyt merille.
Eihän hänen olisi tarvinnut meitä hävetä. Tiesihän hän — että me rakastimme häntä.
Niin — pitihän hänen se tietää.
ELINA (tuskallisesti).
Mutta jos hän — ei — ei voi puhua — ei —
Mitä ei?
ELINA (vaivalla).
— ei rakastanutkaan —
Meitäkö? Ole nyt! Näkihän sen monet monituiset kerrat, että me olimme hänen rakkaimpansa —
Niin — te. Mutta ehkä en minä.
Mitä sinä nyt tuollaista!
Sitä juuri olen ajatellut — ja se on minun tuskani.
Milloin sinä olet tuollaisia ruvennut päässäsi hautomaan?
ELINA (tuijottaa eteensä).
Jo pitkät ajat. Ehkä monta vuotta.
MARTTA (toimekkaasti).
Sinä kai sen parhaiten tiedät, ettei niin ole. Ja vaikka olisikin, niin miten se olisi estänyt hänen tuloaan!
ELINA (aivan kuin heräten).
Mitenkäkö? Päästäkseen minusta — ja lupauksestaan minulle.
MARTTA (ihmeissään).
Voi hyvänen aika! Jos hän olisi ollut kunnon mies, niin hän olisi tullut ja pitänyt lupauksensa. Ja jos hän olisi ollut hulttio, niin hän olisi myöskin tullut eikä välittänyt sinusta eikä sanastaan! Kumpikaan ei tässä pidä. Siihen on jokin muu syy.
ELINA (kiihkeästi).
Mikä sitten?
Sitä en tiedä — eikä sitä tiedä muut kuin hän itse.
ELINA (masentuneena).
Ei se mikään muu voi olla. Minun tuskani sen sanoo.
LYYLI (tulee itkien kiireesti ulkoa).
Voi voi sentään! Voi hirveätä sentään!
Lyyli! Mitä nyt?
Mitä on tapahtunut?
Voi, voi, äiti — ja täti! Jos tietäisitte mitä on tapahtunut!
(Heittäytyy keinutuoliin.)
MARTTA (nousee).
Mitä on sitten tapahtunut? (Menee Lyylin luo.) Sano!
En minä sitä sano!
MARTTA (suuttuen).
Ole sanomatta! Mutta älä sitten myöskään ulvo ja pelota ihmisiä! (Menee takaisin istumaan.) Minä jo ihan säikähdin, ja luulin että tuli on irti! Semmoinen tuulihattu tuo Lyyli aina on.
Etkö nyt sitten voi kertoa?
LYYLI (potkii pahantuulisesti).
En minä edes kehtaa sitä kertoa.
Oletko sinä taas käyttäytynyt tyhmästi?
En minä siihen ollut syypää. (Itkun lomassa pusertaa kätensä nyrkkiin.)
Mutta kyllä minä niin villitysti suutuin —
Kehen sitten?
LYYLI (kääntyy ihmetellen).
Kehen? No, tietysti Perälän Anttiin. Kehenkäs minä muihin?
MARTTA (hengähtäen helpotuksesta).
No, arvaa sen! Hänen kanssaan sinä aina riitelet.
Hyi sinua, Lyyli! Vaikka on olevinaan sinun sulhasesi.
LYYLI (naputtaa nyrkkiään keinutuolin kaiteeseen).
Täti ei huoli sanoa mitään, kun ei kerran tiedä mitä ihmettä se Antti teki.
Älä joutavista melua! Teidän kahdenkeskistä kinastusta —
LYYLI (innostuen).
Vai meidän kahdenkeskistä! Ajatelkaas nyt! Koko pirtillinen väkeä istui kaikessa rauhassa kuunnellen opettajan esitelmää — ja yht'äkkiä avataan ovi ja komppania kylän poikia työntyi pirttiin meluten ja laulaen —
Oliko Antti mukana?
Antti kulki edellä — pahimpana joukossa —
Aina ne tekevät tepposiaan!
Miksi ei heitä käsketty pellolle?
Kuka siinä mihinkään ehti — joku heistä soitti hanuria — ja pojat koppasivat tyttöjä — ja — ja alkoivat tanssia —
Kas, noita hävyttömiä! Olisinpa minä vaan ollut siellä —
Niin ne olisivat kyllä äitiäkin tanssittaneet — ellei olisi päässyt pakoon —
MARTTA (loukkaantuneena).
Ohoh! Älähän luule —!
No, pääsitkö sinä pakoon?
LYYLI (topakasti).
En yrittänytkään. (Kertomisinnoissaan.) Antti otti sisartaan, Irjaa, käsipuolesta ja aikoi vetää tanssiin, mutta Irja pääsi irti ja pakeni pöydän taakse — ja — ja sitten se tapahtui —
Mikä?
Mikä sitten?
Se, joka minua suututtaa ja — ja hävettää, niin että —
No?
Minä huusin Antille jotain — hillitäkseni häntä — hän huomasi minut — syöksyi luokseni — minä hyppäsin nopeasti penkille seisomaan — ja siitä minä kivahutin — (näyttää kädellään) häntä korvalle minkä jaksoin —
Hyvä isä! Oikeinko sinä löit?
LYYLI (taas itkettää).
Oikein minä — löin.
Onpa onni, että olet tyttö. Muuten tappelisit kuin Mikko-enosikin.
No, siihenkö sitten päättyi —?
Siihen päättyi kaikki. Antti jäi nolona seisomaan minun eteeni ja — ja —
Mitä — ja —?
Tanssi pysähtyi — tuli haudan hiljaisuus — ja — ja kaikki pyrskähtivät täyttä kurkkua nauramaan —
(Martta ja Elina hymyilevät).
LYYLI (taas potkii).
Voi, voi, kun minua hävettää!
No, mikäs siinä! Sinähän sait rauhan palaamaan —
LYYLI (melkein huutaen).
Niin, mutta kun — ne nauroivat minulle.
IRJA (tulee hätäisenä ulkoa).
Täällä te vaan istutte! Ja tännekö sinäkin, Lyyli, pakenit —
LYYLI (huvitettuna).
Kas, Irjaa! Joko sinäkin uskalsit hiipiä pöydän alta?
IRJA (nauraa).
En minä pöydän alla ollutkaan — pöydän takana vaan — mutta tulkaa nyt sinne — siellä on toinen meno käymässä — se on toista kuin isän raittiuslaverrukset —
Älä sinä isääsi sorra! Perttu on tehnyt paljon hyvää —
Niin — niin! Onhan isä hyvä, mutta nyt on jotakin outoa tekeillä.
LYYLI (hämmästyneen yksinkertaisesti).
Tappelevatko ne?
IRJA (nauraen).
Ei! Sinähän sen aloit ja lopetit.
LYYLI (heilahtaa tuolissaan).
Äsh!
Mitä outoa?
Mitä?
IRJA (toimessaan).
Heti kun Lyyli oli juossut tiehensä ja nauru vähän tauonnut, astui ovensuusta outo mies pöydän päähän, ja alkoi puhua. Se oli ihmeellistä. Ensi hetkestä olivat kaikki hiljaa kuin hiiret.
Mitä hän sitten sanoi?
En minä sitä niin osaa tolkulleen — mutta hän sanoi mielestäni jotakin sellaista, että tämä tapaus parhaiten todistaa —
LYYLI (hämillään).
Mainitsiko hän korvapuustin —
IRJA (hymyilee).
Ei —
Älä nyt sotke!
Mitä se todistaa?
— että nuorisolla — niin — hän käytti juuri sellaista kaunista sanaa — että nuorisolla ei ole tarpeeksi työalaa — ei ole sille mieluisaa toimintaa, johon se voisi voimansa ja intonsa kohdistaa —
Isäänsä tulee tuo Irja! Puhuu kuin pappi —
IRJA (sekaantumatta asiassaan).
Sentähden se into puhkee ala-arvoisiin tekoihin — ja — ja sentähden on perustettava nuorille oma seura —
Mitä ihmettä?
Nuorilleko oma seura? Siitähän vasta kapine mahtaisi syntyä!
Niin! Nuorisoseura olisi perustettava! — En minä osaa sanoa mitä kaikkea hän puhui — mutta kaikki olivat kovin innoissaan —
Kuka se mies oli?
Sitä en tiedä. En ole koskaan häntä nähnyt.
No, eikö muut häntä tunteneet?
Ehkä tunsivat. En kuullut kenenkään mitään sanovan. Kaikki vain kuuntelivat — (Hymyilee.) Ja Antti-veljenikin oli yhtenä silmänä ja korvana. Ei enään hiiskahtanutkaan. (Vilkkaasti.) Ja minä uskon, että hän puhui kaikkien sydämeen — koska oltiin hartaita aivan kuin kirkossa — ja vanha Simunakin —
Mitä isä —?
— sanoi, että jos semmoinen seura syntyy ja sille tarvitaan talo, niin kyllä hän siihen antaa hirret, hän sanoi — en minä osaa niin tarkkaan kaikkea — tulkaa sinne, niin saatte kuulla —
MARTTA (nousee).
Tule mukaan, Elina! Mennäänpä kuulemaan.
ELINA (nousee).
Voisihan tuota —
Lähde sinäkin, Lyyli!
LYYLI (nyreissään).
Tarvitaan seuroja — kun naiset tappelevat —
ELINA (nauraa).
Tule täältä kyökin kautta, Martta! Otan huivin — (Menee kyökkiin.)
MARTTA (Lyylille, nauraen).
Niin! Mitäs olet sellainen —!
(Seuraa Elinaa).
Etkö tule, Lyyli? —
LYYLI (äkeänä).
En.
No, minä kyllä sitten kerron. (Seuraa toisia.)
LYYLI (istuu ensin aivan hiljaa, rupee sitten ärtyisenä pudistelemaan nyrkkejään).
Voi, voi, sentään!
ANTTI (tulee peräovesta, kurkistaa sisään).
Ohoi!
LYYLI (kääntyy nopeasti katsomaan).
Häh?
ANTTI (tulee esille).
Tännekö pakenit? Arvasin sen.
LYYLI (kääntää selkänsä).
Sinun ei tarvinnut sitä arvata.
ANTTI (menee lähelle).
Älä nyt enään riitele! Leikkiähän se vaan oli.
Sekö — korvatillikka?
ANTTI (hymyillen).
Niin. Eikö sekin ollut leikkiä?
Ei!
ANTTI (häpeissään).
Olihan se tyhmästi, että sillä tavalla häiritsimme —
Älä puhu minulle! Minä olen sinulle vihanen.
ANTTI (pyytäen).
Eikö sinun vihasi jo lauhtunut kun — (naurahtaen) — kun sait iskeä —
Ja kun koko pirtillinen väkeä sai nauraa minulle —
ANTTI (ottaa tuolin keinutuolin viereen ja istuu).
Ei, kuule —!
LYYLI (äkäisesti).
Kyllä minä kuulen. Ole vaiti! Näinhän minä, että minulle naurettiin.
ANTTI (tarmokkaammin).
Eipäs — kun minulle. (Hymyilee.) Sulhasmiehelle naurettiin, kun morsian luki huoneentaulua.
LYYLI (melkein jo naurattaa).
Älä sinä yhtään!
ANTTI (lepytellen).
Minä siinä hävetä sain — suut ja silmät maalle — ja seisoisin kai vieläkin häpeäpaalussa — ellei onni olisi tullut avukseni.
Mikä onni?
No, se vieras mies —
Niin — kuka hän oli?
En ole koskaan häntä nähnyt — eikä kukaan pojista häntä tuntenut.
Kuulitko kun hän —?
LYYLI (nyrpeästi).
En minä nähnyt enkä kuullut — mutta Irja kertoi.
Kertoiko hän nuorisoseurasta?
Kertoi.
Ajatteles kuinka kaunis asia! Ja minä luulen, ettei koko juttu olisi tullut edes esillekään ellei — ellemme —
LYYLI (pysäyttää kiikkutuolin).
Mitä?
ANTTI (hymyilee).
Ellemme me olisi tapelleet.
LYYLI (rupeaa väkisinkin naurattamaan).
Sinäkö — ja —
Niin — ja sinä —
Älä yhtään pistele! Ethän sinä — lyönyt —
ANTTI (ottaa nauraen Lyyliä kädestä).
Minä en vielä ehtinyt. Sinä olit niin vikkelä.
LYYLI (häristää vapaalla kädellään).
Näetkös nyt! Varo sinä vaan —!
Enkä varo. Suuret tapaukset alkavat useasti pienistä — (suutelee
Lyyliä) — pienistä sysäyksistä, sanoi se outo mies — (suutelee.)
Älä nyt! Antti! En minä ole sinuun vielä leppynyt.
Siellä pirtissä ne tekivät jo sovinnon meidänkin puolestamme. (Taputtaa
Lyyliä poskelle.)
TUNTEMATON MIES (tulee ulkoa).
Hyvää iltaa! (Ottaa hatun päästään.)
LYYLI (hiljaa).
Kas nyt! Vieraatkin näkivät. (Hypähtää ylös.)
ANTTI (nousee, katsoo taakseen).
Hyvää iltaa! (Hiljaa Lyylille.) Se on se, joka pirtissä puhui. (Nostaa tuolinsa pöydän viereen ja ottaa lakin päästään.)
TUNTEMATON (seisoo oven suussa katsellen vuorotellen kumpaistakin).
Oletteko talon väkeä?
Ei — en minä —
Mutta neitonen?
LYYLI (ujosti).
Ei — en minäkään —
TUNTEMATON (välinpitämättömästi).
Vai niin! (Hymyillen.) Ei kumpikaan talon väkeä. Vieraita siis?
LYYLI (hämillään).
Niin — ei aivan — kyllä minä —
Minä olen vieras — Perälän Pertun poika — Antti —
LYYLI (aivan kuin tuntisi syyllisyytensä ja pitäisi puolustautua siltä varalta, että vieras näki hänen ja Antin läheisen suhteen).
Mutta minä en ole vieras. Minä olen tuosta naapurista — Mäkipään Lyyli — ja olen täällä tätini luona —
Kuka tätisi on?
Elina tietysti — tämän talon emäntä.
TUNTEMATON (vitkaan, hetken vaitiolon jälkeen).
Onko hän — kotona?
On. Meni juuri pirttiin. Onko teillä asiaa hänelle?
TUNTEMATON sivelee partaansa aivan kuin ei olisi kuullut kysymystä.
ANTTI (vaihtaa ihmettelevän silmäyksen Lyylin kanssa).
Tahdotteko tavata Elinaa?
Kyllä — tahtoisin —
Minä menen heti kutsumaan — (Menee ovelle.) Vieras tekee hyvin ja istuu! (Viittaa salaa Anttia mukaansa.)
Ehkä minäkin tästä — (kääntyy ovella ympäri ja astuu askeleen vierasta kohti, vaatimattoman yksinkertaisesti.) Me emme tiedä kuka olette — mutta me olemme — olemme teille hyvin kiitollisia siitä mitä sanoitte — ja puhuitte —
Oletko sinäkin?
ANTTI (hämillään).
Olen minä — ja — ja minä olen kovin pahoillani — käyttäytymisestämme —
LYYLI (astuu Antin rinnalle).
Niin — ei Antti ole niin paha kuin — (hämmentyy). kuin — ehkä — ehkä —
ANTTI (rohkeammin).
Olihan semmoinen häiriö kovin paha ja sopimaton teko — mutta — mutta — (reippaasti) — jos meidän nuorten ihmisten työtä johonkin tarvitaan, niin kyllä me työhönkin pystymme — saatte uskoa — (Menee nopeasti ulos.)
LYYLI (hauskasti ja ymmärtämättä mistä oikein on kysymys).
Niin pystymme — sen saatte uskoa! (Kiireesti Antin perässä.)
TUNTEMATON (katsoo heidän jälkeensä. Nyökkää päätänsä, kääntyy katselemaan ympärilleen. Istuu sitten pöydän ääreen päätänsä käteen nojaten.)
ELINA (tulee kyökistä. Pysähtyy keinutuolin taakse ja odottaa hetken, että vieras huomaisi hänet, hiljaisesti).
Hyvää iltaa, vieras!
TUNTEMATON (nostaa päänsä ja katsoo Elinaa. Nousee sitten hitaasti ylös, yhä katsoen).
Hyvää iltaa!
Minä en tunnekaan — vierasta — mutta on kai asiaa taloon — isä tulee kohta. — Vieras tekee hyvin ja istuu!
TUNTEMATON (ojentaa kätensä, hiljaisesti).
Hyvää iltaa, Elina!
ELINA (hämmästyen).
Mitä? (katsoo tarkemmin vierasta. Selittämätön aavistus jännittää häntä. Painaa käden sydämelleen.) Tunnetteko te — kuka te —?
TUNTEMATON (hymyillen).
Kyllä minä tunnen.
ELINA (ottaa päästään kiinni, aivan kuin häntä huimaisi).
Älkää pahaksi panko, mutta —
En. pane pahakseni, sillä onhan siitä pitkä aika kun tavattiin.
ELINA (yrittää taas katsoa, epävarmasti).
Pitkäkö?
Niin. Hyvin pitkä. Yli yhdeksäntoista vuotta.
ELINA (vapisee, voi tuskin seistä ja puhua).
Ei, ei! — Minä en uskalla — eihän —
TUNTEMATON (hymyilee, ojentaa taas kätensä).
Kyllä!
Mikko!? (Horjahtaa ja nojaa keinutuoliin.) Minä — oh! — niin äkkiä — eihän vaan — enhän — kyllä kai erehdyn —
Et erehdy — Elina! Minä olen Mikko. (Ottaa Elinan käden.)
Niin pitkän ajan kuluttua — ja — kuitenkin niin äkkiä — niin odotettu — ja kuitenkin niin odottamatta — (Rupeaa hiljaa itkemään.)
MIKKO (tukee Elinaa).
Elina! — Sinähän tuskin voit seistä. (Ohjaa Elinan keinutuoliin.)Tule tänne istumaan! — Noin! Minä otan tuolin tähän viereen — (Ottaa tuolin pöydän luota ja istuu.)
Älä pahastu — vaikka minä näin tyhmästi — otan sinut vastaan —
MIKKO (ottaa Elinan käden).
Sinä otit minut vastaan parhaimmalla tavalla. Olisin sietänyt tulla ulosajetuksi — kun vielä uskalsin — näin pitkän ajan kuluttua — vedota ystävällisyyteen.
ELINA (pyyhkii kyyneleitään, surunvoittoisesti).
Kauvanhan sinä olet viipynyt — (Katsoo Mikkoon.) Hyvin kauvan. Emme enään odottaneetkaan. Olen surrut sinua kuin kuollutta.
Minä en uskaltanut ennemmin.
ELINA (ihmetellen).
Mitä sinä pelkäsit?
MIKKO (raskaasti).
Itseäni. Minulla on ollut raskaita taisteluja itseni kanssa.
ELINA (silittää hänen kättään).
Mikko-hyvä!
Minä olin jo tuottanut niin paljon tuhoa ympärilleni, että — ajattelin — parempi on teille tämä yksi suru, kun se on viimeinen, kuin että menen kotia ja saatan taas teille uusia tuskia — ehkä vielä hirveämpiä —
Mitenkä — millä tavalla? Tiesithän että sinua odotimme — heti vankilasta päästyäsi —
Arvasin sen. Mutta minä en luottanut omaan luonteeseeni. Päätin ensin parantaa sen — tahdoin olla varma itsestäni — päätin, että jos kerran tulen teidän luoksenne — niin — en saa tulla turmion tuojana — en teidän rauhanne hävittäjänä ja onnenne sortajana. (Keventyneenä.) Ja se oli ankaraa taistelua — vuosia kestävää kamppailua —
Itseäsikö vastaan?
Niin — hillitöntä luonnettani — ja — (silittää Elinan päätä) — ja kalvavaa koti-ikävää vastaan, jota en uskaltanut lähteä tyydyttämään, ennenkuin tiesin metsäläisihmisen minusta lähteneen.
ELINA (onnellisesti).
Jumalan kiitos! Kaikki on nyt voitettu koska olet täällä.
MIKKO (reippaammin).
Niin toivon. Minun tielleni sattui onni. Se antoi elämälleni uuden käänteen — ja uuden sisällön.
ELINA (ikäänkuin kuoreensa vetäytyen, arasti).
Oletko — oletko tavannut itsellesi — hyvän vaimon?
MIKKO (hymyillen).
En — enhän toki. (Muuttuu vakavaksi, epävarmasti.) Entä sinä? En muistanut kysyäkään — vaikka tämä kysymys aina ennen kierteli aivoissani, niin — nyt kun siihen saisin vastauksen — unohdin sen. Entä sinä — Elina?
ELINA (herttaisesti).
Kun jätit meille hyvästit silloin — surullisen kauniina kesäpäivänä — moitit itseäsi siitä, että annoit minun yhä sinua odottaa. Muistatko mitä siihen sanoin?
Muistan. »Odotan vieläkin» — sanoit.
Niin.
MIKKO (painaa päänsä keinutuolin kaiteelle, Elinan käsiin).
Rakas — rakas Elina!
ELINA (silittää hänen tukkaansa).
Minä lupasin — ja odotin — enkä nähtävästi odottanut turhaan. Minä kiitän sitä vierasta onnea, joka tiellesi sattui — kiitän sitä — vaikka en tunnekaan.
Simuna, Martta, Antti, Lyyli ja Irja tulevat.
LYYLI (tulee ensimäisenä esille).
Ei — mutta — täti!
ELINA (nousee iloisena).
Hämmästytkö?
MIKKO (nousee ja asettaa tuolin entiselle paikalleen).
LYYLI (Mikolle).
Tehän ainakin näytte olevan — talonväkeä!
ELINA (hymyilee).
Niin on. Sinun enosi —
— joka on palannut mailman rannan kovasta koulusta. (Menee tervehtimään.)
No, kyllä minä vähän epäilin, mutta kun minulla on niin heikot silmät.
— Terve tuloa vaan entisille kotipihoillesi!
Terve tuloa! Te toitte onnen tänne meidän korpeemme.
Parhaaksi tulit tuomaan noille nuorille yhdistymisaatteen — elämäntarkotuksen — ja työvainion — sitä ne puuttuivatkin —
ELINA (Mikolle).
Sekö sinun onnesi oli — joka sinut kohtasi?
Se. Kun näin nuorison, joka uhkui nousussaan, niin nosti se minutkin.
Ja vielä tämäkin korpi nousee — siihen saatte uskoa. Mekin tahdomme nousta.
ELINA (menee Mikon luo).
Onni ei tule koskaan liian myöhään.
MIKKO (ottaa hymyillen Elinaa kädestä, nyökkää hänelle).
Niin — tämä hetki palkitsee kaikki.
LYYLI (huudahtaa).
Ai — kun täti on nuortunut!
KAIKKI (riemuitsevat).
Esirippu.