Title: Taistelujen mainingeissa
Runokokoelma entistä j uutta
Author: Severi Nuormaa
Release date: July 24, 2025 [eBook #76560]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Vihtori Kosonen Oy, 1909
Credits: Tapio Riikonen
Language: Finnish
Runokokoelma entistä ja uutta
Kirj.
Helsingissä, Vihtori Kosonen Osakeyhtiö, 1909.
Andreas Hofer.
Laiva merellä.
Laki.
Itätuulessa.
Vänrikki Stool.
Keväällä.
Revontulet.
Ziion.
Simson.
Jisreelin vanhimmat.
Suomen laulu.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Laulu isänmaalle.
Nyt valitkaa!
Te jalokivi lokaan polkekaa.
Lukanus kidutettuna.
Pari päiväkirjanlehteä.
Pieni tyttö pihlajan alla.
Sinä sanoit.
Sankari.
Säveleitä.
Eestä vapaan kansanvallan.
Pakkastoiveita.
Giordano Bruno.
Jumala-ajatuksia.
Joululauluja 1—2.
Maailman Golgatalla.
Vuossadan haudalla.
Käy työhön.
Snöfrid.
Bertran de Born.
Rikas mies.
Via dolorosa.
Eri peliä.
Kullervo.
Oikean vartia valpas.
Tutkija.
Paratiisi.
Fiat justitia, pereat mundus.
Sokrates tuomareilleen.
Havatessa.
Miksi kysyt.
Vanha mökki.
Toivioretki.
Z Topeliukselle.
Juhani Aho.
Eräihin niistä runoista, jotka parista, jo loppuunmyydystä kokoelmasta on valikoitu tähän vihkoon, on tehty vähäpätöisiä muutoksia.
(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)
On synkkä yö, ja kellot kumahtaa,
Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.
On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa,
jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa,
tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen,
kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, —
ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:
En tahdo olla Job, en kerskaile
ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä,
ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin,
Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas,
min asuinsijaks sille kerran soit.
Ja rypällaihot kun rinteellä puunti
ja vilja vihryt kun heilimöi,
niin Sulle siitä ansio annettiin,
ja Sulle siitä kiitos kannettiin.
Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi,
taas myrsky löi,
ja kansa kun pettua söi,
ja kun vihamies tuli sadoin kerroin
ja turmat nousivat toisinverroin,
ja vuoret kun kansan verestä ruskoi,
se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.
Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet,
ne vanhat, ne uudet,
mitk' armos yllemme langeta antoi,
vaan jotka kansan elin-usko voitti —
ne nurkumatta tää kansa kantoi,
ja yöstäkin päivä koitti!
En tahdo olla Job, en kerskaile
ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain.
Mut salli mun tutkia yhtä ees:
tää kansa on luottanut oikeutees,
Sinun oikeutees!
Kun, Herra, oikeudentunnon
Sa itse istutit ihmiseen,
kun totuuden loit sydämeen ja kunnon,
ja vihan sortoon ja vääryyteen,
mun täytyy kanssa kansan sorretun —
kun väkivalta johtaa maailmaa,
kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy,
kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy —
mun täytyy, Herra,
eest' isänmaan ja eestä miljoonain,
ei vihamielin
mut suorin kielin
Sun etees käydä pyytäin, valittain:
Elä anna sen uskon hukkua,
sen uskon iki-oikeaan,
se on ollut niin kallis, sen puolesta
on kansat käynehet kuolemaan!
Mut jos sorretun sortua suotkin,
jos et autakaan pientä ja orjaa,
joka taisteli oikean tähden,
niin sorra Sä silloin nuotkin,
jotk' oikeuttasi herjaa,
ja sorra ne sorretun nähden!
niin uskomme jälleen oikeuteen.
En tahdo tutkia teitäsi, en,
ja tomuks ma itseni tunnustan,
ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan.
Mut alle sorron ja vääryyden —
kun sorron sorroksi tajuan —
minä antau en,
se ois Sinun tahtoas vastaan!
Oi anna se jälleen maailmalle
se usko suuri ja vakaa,
niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat,
ne jotka nyt maassa makaa,
ne nousevat ylväänä, pystyssä päin,
ne nousevat myrskynä mylvähtäin…
Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran,
kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut,
lipussa kansain loistaa oikeus Herran,
tuhkasta sorron versoo palmupuut — —
On synkkä yö, ja kellot kumajaa,
Tiroolia tuskat ahdistaa.
Mun on eessäin kallis työ;
mut milloin, milloin ne kellot lyö,
jotk' oikeuden aamua soittaa?
1902.
Kas laiva seilaa
tuoll' ulappaa!
Sen silkopinnassa
ylväsnä peilaa
mastoa ylhää,
rautarunkoa,
kanuunaa.
Meren vapaan, laajan
se alleen sortaa,
ja sen kalvon kirkkaan
sen keula murtaa.
Ja kuohinat alta
pisarten miljoonain
ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
ja ne tunnustaa
majesteettia laivan
ja mastoa ylhää,
rautarunkoa,
kanuunaa.
Ja laivan, laivan on valta!
Mut malta —
Käy henkäys ilmassa vienoinen,
se on Jumalan vapaa tuuli.
Ja meressä pisara pienoinen
sen tuulosen kuiskeen kuuli.
Ja pisarat sadat sen kuulevat,
ja ne miljoonat.
Ja värähdys ulappain pintain
se on värähdys pisarten rintain.
Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
meret laajat tallaa,
meret vapaat, laajat ja kummat.
Ulapan päällä se leikiten liitää,
aaltoset sortuvat allaan,
aaltoset taajat ja tummat.
Mut laivahan tuulet tuiskii,
ne aaltojen korvahan kuiskii:
vapaista merten ja ilmojen ääristä,
vapahan, vapahan ylhistä määristä,
ett' on vapahan valta, voima
Jumalan antama, aateloima…
Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
ja meri kuohuu ja kiehuu.
Ja pisarat pienoiset, miljoonat
ne vaahtivuorina hyrskyilee,
ne Syvärit halkovat huimaavat,
ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
jok' aaltoset alleen sorsi,
sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
ja sen mastot on niinkuin korsi.
Ja sen sortaja ylvään
ne yltään heittää,
ja sen hylkynä pohjaan peittää.
1900.
Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
löi tulta ja suitsui sauhu,
kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
koko kansan valtasi kauhu —
siit' asti kuin Israel siirrettiin
pois orjasta vapahaksi,
kuin oikeus ohjaks piirrettiin
ja laki langettajaksi —
siit' asti se oikeus väkevä on
yhä vielä, kuin salama Siinain,
ja laki on muuri murtumaton,
yli miekkojen, tykkein ja miinain.
Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
se Herran voimana kostaa,
ja sortajan keihäät kilpistää
ja sorretun pystyyn nostaa.
1900.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
tämä Suomen ranta rukka,
täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
täm' on syksyn surkea kukka.
Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
kait kohta sen hyytävi halla?
Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
sen tulevan talven alla.
Vain luojani tiesi ne viljavat veet,
ne, joilla sen kostutin juuret,
ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
ja ne hikihelmeni suuret;
sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää,
ja sen turmeli valkeat vainon,
miks vaalisin kukkaani värjyävää,
suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
ei jouda se koskaan hukkaan!
Niin kallis on kansalle syntymämaa,
se on suostunut surujen kukkaan.
Minä valvatan vieläkin vienoistain,
siks kun mulla sykkivi rinta,
ja mä varjelen maatani mairettain,
jos henkeni ois sen hinta.
Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
se vihanko viimoja horjuis?
Se horjuisko valtoja vääryyden,
sit' eiköpä totuus torjuis?
Käy tänne vain vihan, valheen mies,
on turhat sun tahratut kalpas,
on tuttuja meillä sun tummat ties,
ja portill' on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain,
joka polvulle pankosi ansa,
ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —
jää jäljelle Suomen kansa.
Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
ja mihin se hintahan myödään,
jok' ainoa mies on Vibelius,
käs' jäykkänä kirjahan lyödään:
Se on ollut se yksi ja ainoa,
joka tuonut on tuskissa hoivon,
se on ollut se yksi ja ainoa,
johon onnettuudessa toivon.
Se on ollut aarteeni arvokkain,
sit' ei saa tallata jaloin!
Se on annettu armona Jumalain,
se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
kuin Feeniks lintu se nousisi taas
ihan turmankin tuhkien alta.
Se on Vestani kallis, mi valvonut on
mun kansani hengen tulta,
se on koskematon, se on kuolematon,
voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
ja kansalta onnen uskon?
Ken päivyen taivolta riistää tais
ja pilven rannalta ruskon?
Mun kansani kevät se kajastaa,
se on uskoni varma ja vakaa,
ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
ja virtojen vuolahat välkyt;
kotirantojen koivut on vihreissään,
ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
ja se kansani kevät se kaunis on,
sen on siivillä siunaus Herran.
Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, —
ja se kevät on koittava kerran.
1899.
(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)
Kun mun Suomeni päivä on laskussaan
ja tupani tummuvan näyttää,
minä mietin eespäin, ma mietin taa, —
mut se yks minun mieleni täyttää.
Ma uneksin urhoja uljaita
ja miehiä miekkavöitä,
minä muistelen Munterit, Maaherrat,
ja Stoltein sankaritöitä.
Minä uneksin rivin ryysyisen
ja mustan ja vankan kuin muuri,
kukin silmä on kylmä kuin kuolema,
ja jok' ainoa sydän on suuri!
Ja jos, jos joku heikkona horjahtais
ja rikkoen rivit heittäis,
niin torpan tyttöset itkisivät,
Spelt inhoten silmät peittäis.
Ja mä vaivun mun onneni hurmioon,
ei viel' ole aikas ilta!
Oman poikani posket ma hehkuvan nään
etumaisilta patterilta! — —
Mut ma havahdan onneni haaveista,
se oli vain unten lainaa,
ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat,
ja torpan tyttö on vainaa.
Näen Stolteja muutaman, Speltin myös,
min silmät sumeina hohti,
mut Suomeni surkean armeijan
näen kulkevan pohjaa kohti.
1902.
Käy vihantaan oksat koivujen
ja kevät saa vihreän vaatteen
mut Suomess' on syksy sydänten
ja talvi toden ja aatteen.
Jo lämpeni taivas, läksivät jäät,
jo aukee aallon syli,
mut vihan ja vilpin synkeät säät
käy Suomen sydänten yli.
On toukokuu ja kukkain kuu,
ja nurmet nuorna hymyy,
mut Suomessa otsat punastuu,
ja silmä silmää lymyy.
Käy koivujen oksat vihantaan
ja kevät saa vihreän vaatteen,
mut koittiko Suomelle milloinkaan
kevät oikean, toden ja aatteen?
1903.
On päivä poissa, ei hohda hanki,
ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
ja vait on järvi ja virta vanki,
ja yllä pakkanen paukkuaa.
Mut kohta öisessä sankeassa
jo taasen taivolla salamoi,
ja päivä uusi on alkamassa,
ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
ja taivas kaarena kirkastuu!
Ja tuolla, katsohan, valokielet
jo halki taivahan viskouu!
On niinkuin taistoa tulten julmaa
tai valomerten tää myrsky ois,
kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalle
loi luoja kaarensa korkean,
ettei hän vastedes vetten alle
hukuta kansoja kuolemaan,
niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
kun tulet ilmoissa öiset lyö:
ei ole kohtalo Suomen kuolla,
vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
1891.
Aihe v:lta 586 e.Kr.
Tytär Ziionin kaunis suree niin,
sen on suistunut uljas muuri.
Laki Herran templissä tallattiin,
sen tallasi Baabel suuri.
Tiet, portit Ziionin ikävöi,
ken juhlille enää kulkee?
Sen palmuinkantajat Baabel löi,
sen portteja Baabel sulkee.
Yli yötä hän itkee niin katkeraan
sen kaupungin ulkopuolia.
He sortivat Ziionin, syntymämaan,
tekis itsekin mieli jo kuolla.
Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
päämiehet on verrattu peuraan,
jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
Te ohitse käyvät, katsokaa!
Tää eikö koske jo teihin,
kun pakanat templiä saastuttaa
ja kajoo kanteleihin?
He koskevat kansani pyhimpään,
kalut kallihit vievät he meiltä,
ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
ja Herra on kieltänyt heiltä.
He ryöstit mun parhaat poikani pois,
pojat Ziionin kempit ja korjat;
kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
ne nyt ovat Baabelin orjat.
He polttavat ihon mun pojiltan',
ne jauhavat Baabelin viljaa,
ja Juudan neitsyet suruissaan
heit' itkeskelee hiljaa.
Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
Joko silmät liinalla peittäis?
Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
mut ei raukene rakkaus laisin:
käten' oikea ennen unhottukoon,
kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas,
ja mä huudan sen Herran puoleen,
jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —
hän on katsova kansan huoleen.
Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
kun sana saapuvi kerran,
ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa,
sen viinaa pakanat juovat,
siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
ja suruja sillen tuovat…
Mut Ziionin tyttären kyyneleet
minä pyyhin pois ja sen haavat,
ja sen hipiät, huolista mustenneet,
taas rieskanvalkeiksi saavat!
1900
(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)
Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen,
jota kätesi kerran johti?
Ja joko sinun apusi uupunut lie,
ja joko tämä tie nyt on surman tie,
jota kaihoten kuljen kohti?
Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa
surun vuoret mun ylleni juuri,
ja kukkulat kaikki kaatukaa!
Ei kaada ne urhon kunniaa,
hän on sortuissansakin suuri!
Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas
minä kantanut oisin ja kansa, —
mut yhdestä varjele, vakainen,
ja elä suo orjana sortua sen,
joka vapaa on sukujansa!
Elä anna sen mataa matona maan,
elä kerjätä kulkijanna!
Elä salli suuta sen suljettaa,
elä salli sen niskaa poljettaa,
sen ennen murtua anna!
Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei,
joka suussaan ei siedä salpaa,
ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei!
ja ei sitä kahleissa kanneta, ei,
jok' on kantanut Jumalan kalpaa.
Minä tunnen mun voimani valveuneen,
sinä, Herra, nyt ole minun muurin'!
Kuka Juudan johtajan horjuttaa?
Ei vapaa orjana kuolla saa,
hän on surmansa hetkellä suurin!
(Hän tarttuu pilareihin.)
1903.
(Kuningas Ahabin historiasta.)
Jisreelin raati on huolissaan,
se on sortunut suureen vaivaan:
on saapunut käsky kuninkaan,
ja se saapui kuin salama taivaan:
"Todistus väärä valmistakaa
te Nabobia vastaan,
ett' on hän herjannut Jumalaa
ja kironnut kuningastaan.
Valamiehiksi kelmiä tuokaa kaks,
niin Nabob ulos viekää,
ja todistettuna herjaajaks
hänet herjana hengiltä lyökää!"
Sana ankara on. Kuka neuvon ties?
He vait ovat, lohdutonna.
Yks lausui: "Nabob on kunnon mies,
ken herjasi hänt' oli konna."
Mut toinen nous: "Mua kuulkaahan,
varo, Jisreel, mielesi malta!
Tosin käsky on väärä kuninkaan,
mut Herran on esivalta!"
Niin horjuvi raati Jisreelin,
oli tunto ja oikeus turhaa;
esivalta kun kerran on käskenyt, niin
se vannoo väärin ja murhaa.
Suurkelmiä päättivät hankkia kaks,
niin Nabob ulos viedään,
ja todistettuna herjaajaks
hän herjana hengiltä lyödään.
Te tiedätte sitten sen historian.
Teki Jisreel synnin raskaan;
ja oikeutt' ei polkemaan
saa käydä kuningaskaan.
Näet Jumalan mies tuli Ahabin luo:
"Näin kuuluvi käsky Herran:
missä koirat nyt Nabobin verta juo,
ne sun veres särpivät kerran!"
1903.
Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
tule, laulamme raikkahin rinnoin!
Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
sitä kannelta kuulua koittelemaan,
jota Väinämö soitti jo innoin!
Se laulu on uskoa, toivoa täys,
se on tenhona taisteloihin!
Ken vihamies kansalle surmaa suo,
hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
hänet laulaen sorramme soihin!
Siirryn linnani summiin suojiin,
astun hyllyjen huimain taa,
katselen Suomeni suuriin luojiin,
kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
tulkate tänne, pajarit tuhmat,
maatani väellä valloittamaan,
täällä on uskot, täällä on uhmat,
täältä, täältä me ammutaan!
Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
suojassas ei surua lain:
huoleti tähtään töittesi takaa,
Kanteletarten, Kalevalain.
Siin' on Suomeni seinähirret
tuimat, tuhannenvuotiaat,
siin' on taistoimme tenhovirret,
voittolaulumme voimakkaat.
Katsos velhojen suuret sarjat,
näetkös noitien armeijaa!
Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
lyöty Louhea, Pohjolaa.
Tääll' on turmihin tappaviinkin,
tääll' on taikoja tuhansiin,
tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
pahansuopainkin panemiin.
Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
urhot uutterat, seppelepäät.
Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
Etsivät yhteen heimoni suuren,
liittivät siskot siskoksiin,
juuttivat syvähän tammen juuren,
latvan työnsivät taivosiin.
Sinis suruissa suurimmissain
silmäni toivoa välkähtää,
kunis pirtissä pienoisissain
laulut heimoni helkähtää.
Niiss' on Suomeni seinähirret
tuimat, tuhannenvuotiaat,
niiss' on taistoimme tenhovirret,
voittolaulumme voimakkaat.
1900.
(Vanhaan ja uuteen tapaan.)
Minä lemmin mun maatani mairettain,
ja ma kiinnyn sen mantuun ja multaan,
ja en minä pois tätä vaihtais vain
en hopeaan, en kultaan.
Mut Suomen soita ma lemmi en,
en rahkasammalta tuota,
ja jos joku pelloksi perkais sen,
niin en minä surisi suota.
Minä lemmin laihoa laineilevaa
ja vainiolla viljaa,
ja kaurankukkaa kalseaa
minä lemmin niinkuin liljaa.
Mut hallaa hyistä en lemmi ma lain,
joka viljat välin surmaa.
Minä lemmin Suomen onnea vain,
mut en minä lemmi turmaa.
Ja mä lemmin sen onnesta taistelijaa
ja taistajan orpolasta,
mut taistoa suurta, rohkeaa,
ja taistoa kunniakasta!
Minä lemmin poikia potria maan,
ja impeä uljasta, sorjaa.
Ja ma lemmin Suomea vapaata vaan,
mut en minä lemmi orjaa!
1901.
Nyt valitkaa!
Joko lepo ja yö,
tai taisto ja työ.
Nyt valitkaa!
Joko toivottuus
tai se usko uus,
se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on,
joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
Kuolematon.
Nyt valitkaa!
Joko orjan kieli
ja orjan mieli
ja orjan omatunto,
tai Suomen kieli
ja Suomen mieli
ja Suomen tunto ja kunto.
Nyt valitkaa!
Joko kulta ja kullan kunniaa,
tai isänmaa!
1900.
Te jalokivi lokaan polkekaa
ja kulta puhdas tuleen tuomitkaatte,
te korppein lailla kohta kirkukaa,
kun kerran otsan uljaan nähdä saatte!
Te madot maan, te salaa ryömielkää
ja kilvoin käykää puremaan,
jos ken vain seista tohti jalallaan,
ja kyille näyttää, ettei surmaa pelkää.
1905.
Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana, koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.
Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen. Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa: sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja rikokset.»
Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa, lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän "taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.
Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon. Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista runoistansa, kuoli.
Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa
Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.
(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)
Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän,
on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä
ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä",
on kuoloa kovempi — on oma häpeä,
mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat
mun lauluni ja eloni langan pois.
Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa
Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
puolesta esi-isäin vapaavaltion,
min vapaus ies vain ol' orjain harteilla.
Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin
ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
vapautenne eestä, lapset Spartakon!
Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
eest' ihmisyyden vapaavaltion!
Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän,
on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää
ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen
päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks,
päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on.
Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu,
kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui,
atleetinvoimin nousten ulos lennättää
liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin,
kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.
Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
Se pyövel'toimi lemmentointa on
lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.
Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen
ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
mut sinä, laula sinä uljain päin
kuin Natsaretin kansainlaulaja,
julista valtaa, jossa pienin ensinn' on,
ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais,
oikeuden Rooma käske rakentaa
häpeän Rooman muurein raunioon;
kuin Natsaretin kansainlaulaja
sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!
On orja, Stoan viisas lausui niin,
ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse.
Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain,
ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain:
Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
eespäin ja riemuin kuole kilvelles!
1905.
— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi. Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin. Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —
Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.
En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.
Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.
Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava, levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.
Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun. Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät, tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.
* * * * *
On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä — mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät, lumivalkoiset leningit.
Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden kallis muistopaikka.
Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan 1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen iskenyt miekallaan…
Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa". Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.
Sinä päivänä se alkoi.
Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös, magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit, jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!
Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua poikajoukko viereisen pöydän ääressä?…
Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:
Magyarien Jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!
Budapest 2/8 1902.
Ruoho vihree pihlajan alla,
pieni tyttö ruohossa leikkii,
mun tyttön' on niinkuin kukka.
Päivä loistaa kukkien teriin,
sirkka laulaa säteissä päivän,
sirkka laulaa lystiksensä,
mun tyttön' on pieni sirkka.
Sinikelloja, neilikoita,
alkemilloja, apiloita, —
mikäs sin' olet, sinikello,
lemmenkukka? Isän kukka!
Mun tyttön' on isän kukka!
Pikku tyttö pihlajan alla,
Suomen suvella pihlajan alla,
poimios paljo ilojen kukkia,
ilojen kukat kuolee!
Kerran poimit surujen kukkia,
tyttöni, suurien surujen kukkia, —
pihlajan oksilta lehdet lentää,
Suomen suvi kuolee!
1903.
Sinä sanoit: jo ohi on varmaan
suviaamut ja vienoiset veet!
Sinä näit vain taivahan harmaan
ja ne suuret pisareet, —
ne veet, joita syys luo ilmiin
elon kuolohon vihkiessään,
ja ne veet jotka nousevat silmiin,
kun on orpo ja yksinään — —
Oi niin, oi niin, sinä vieno,
sinä kallis ystävyt,
nyt kyllä on tummana tieno,
kuin kaikk' ois häipynyt!
Mut me talveksi tarhat luodaan
suvimuistoista synnyinmaan —
Ja kun kerran se kevät suodaan,
ah, kuinka me riemuitaan!
Atlantilla 1903.
Ruoska norja,
kulta kiiltävä, korja — —
herra herja,
vouti julkee —
Alla ikehen orja
tietä kolkkoa kulkee.
Sydän nuori,
sydän uljas kuin vuori
sykki lempeä
synnyinmaahan,
sotisopahan suori —
elon uhrata saahan?
Nousi kerran,
sorti sortajaherran.
— Veri rinnan
rakkahan juoksi.
Eli sankarin verran,
kaatui kansansa vuoksi.
1909.
(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).
Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin,
ja äänet ilmassa kajahuu.
Ne vierii vienoisina yllä kehtoin,
ja hymyyn herää ruususuu.
Ne värähtävät vanhan kammioihin,
ja silmä himmee kirkkaaks saa,
ja sairas herkee onnenunelmoihin,
ja orja selän köyryn oientaa.
Mik' on se sävelhely hellä, hurma,
se aamunkoiton armas leyhkäys?
Mik' on se rajutuuli, turma, surma,
mik' on se merten vimma, myrskähdys?
Se sävel, joka elon auvot soiden
yrmyillen uhkaa tulta, salamaa —
mik' on se laulu kumma Kullervoiden?
Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal
Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä,
hän riemastuupi, laulut kuullessaan,
hän sankariks saa suureks — mutta kellä
miel' halpa on, hän raukka vaviskaan!
Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin,
mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi,
mi siteet, salvat taittoi, murti muurin,
se kehnon korviin turman uhkaa soi.
Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä,
niin soitot armaat kuulla saat!
Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä,
kasvanet varmat, voimakkaat.
Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön,
käy silloin tietäs uljain päin!
Et huku niinkuin halpa unhon yöhön,
vaan nouset aina aamun välkähtäin.
New-York kesällä 1904.
Muistan ajan, entisajan,
muistan kansan kauniin, urheen,
kuinka sykki suuret syämet
kesken turman, kesken murheen,
Muistan kuinka vuorten lailla
vyöryi ylle onnettuudet,
muistan ruoskan, sorron ruoskan,
iskuin jälkeen iskut uudet.
Kuinka kansaa vainovalta
raastoi korppikotkan tapaan.
Muistan kuinka kahlett' orjan
kiinnitettiin kaulaan vapaan.
Muistan kuinka sorto painaa
ikeeseensä kansan niskaa, —
mutta muistan, kuinka kansa
ylväsnä sen yltään viskaa!
Muistan ajan, entisajan,
kuinka kukki kansan kunto,
kuinka Suomen sorron sorti
Suomen uljas yhteistunto.
* * *
Näitä muistan — unelmissain
väikkyy kaunis kansakunta,
kansa kallis, kansa yksi!
Miks on kaikki kaunis — unta?
Nousee päivä suosta surun,
koittaa kevät kansan vapaan, —
mutta veljet veljiänsä
raastaa korppikotkan tapaan.
Vasta sirut Suomen sammon
kootaan korjuun uljain innoin, —
maksettiinko aarre ainut
kenties liian halvoin hinnoin?
Suistuu vallat väärän, valheen
ilman verta, ilman kalpaa, —
miks' on kansan kaikkivalta
suurin valta — pientä, halpaa?
Miks, kun rannat rakkaat hohtaa
oman onnen säihkees' ihan, —
miks, oi miksi kansan kalliin
otsat varjoo säihke vihan?
Miks nään kansan sankarmieltä
yksin talvein tummain aikaan, —
minne kevään vapaan kohtain
mielet vapaat, suuret saikaan?
Miss' on suoja Suomen sammon,
rivit sankat yksin rinnoin?
Maksettiinko aarre ainut
kenties liian halvoin hinnoin?
* * *
Oi, — nyt vast' on vapaudelleen
kansa vaivat, uhrit velkaa!
Siksi työhön joukoin tulkaa,
tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!
Työhön, eestä yksi kaikkein,
sortoon veljesvihan hallan!
Eestä ihmisoikeuden,
eestä vapaan kansanvallan!
Työhön eespäin! mielin urhein
mailla aatteen, mailla aineen!
Ettei koskaan kansa vapaa
sortuis alle orjan maineen.
Että kodit korkeneisi
pienet, suuret Suomen muuriks,
että heikot, halvat nousis
yhteistunnoin ylväiks, suuriks!
Siks, oi siks on vaivat tarvis,
siks on vielä uhrit velkaa.
Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin,
innoin uljain kilpaelkaa!
1908.
Tää syksy on sairas aika,
elo kuoloa kohti riutuen käy.
On taivas harmaa,
maa märkänä alla, —
ja kalsaita kasvoja kaikkialla,
ei tuskin kirkasta katsetta näy!
On kuin kävis nuorikin alla päin
ja velttona henkisi huuruja maan
ja valittaisi,
vaivaisen hymyssä suu —
mut jos tulis tammikuu,
ja pakkanen paukkuaisi!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
puris terveeks poskipään!
Lois otsihin innon ruusut,
ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään,
joka uomassaan
ei sulkuja väistele ensinkään,
käy eespäin vaan,
meri ääretön määränä matkallaan!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin,
ja jäätelis pois lian tympeän tään,
joka täyttää maan
ja tarttuu kulkijameen,
impehen, poikaseen
ja vanhukseen,
ja kulkevi näin kodin kammioon
ja lasten leikintälattiaan
ja tahrii pienoisen
poikakullan
ja vienoisen viattoman
tyttökullan.
Jos poistelis lian ja saastaisuuden
ja lois ajan uuden!
Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis
hangille kirkkahille,
ja rohkean immen ja nuorukaisen
poskille punerville!
Silloin, kun päivyen säihkeessä
kilpaisi silmien säihkyt,
hankien hohdossa
tuntehen puhtoisuus,
silloin, kun päilyisi
nuorna ja tuoresna
poskella verten
ja rinnoissa riemujen ruusut, —
silloin, silloin
säilyisi Suomelle vastaisuus.
Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot
Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi.
Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot,
sun korviis juhlalaulut orjain soi!
Sä luulit: uhris uljas, peloton
tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen,
sen yhden, sen suuren mi voittava on!
Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.
Sä katsot yli joukkojen raivoovain
ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin,
et maisten tuskais määrää sä mittaa lain,
et kiinny edun, onnen arveluihin.
Giordano Bruno! Untasi armasta nää,
kuin kulkija kaukaisesta maastaan!
Giordano Bruno, ah — ken heräjää! —
mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.
Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin
ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta,
ja Campo di Fiorin liekkeihin
totuutta yhä polttavi mahtivalta.
Giordano Bruno! Vielä joka kerta,
kun aate myydään kultaan, maineeseen,
kun Caesareilleen orjat vuotaa verta,
näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.
Giordano Bruno! Viel' on veli musta,
mi kaapuns' alta sinut kiroaa,
mi vääryydelle pyytää siunausta
ja niinkuin ennen mairii mahtajaa.
Giordano Bruno! jalon rovioon
kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita,
ken totta lempi, kanssasi kulkekoon
viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.
Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.
Sä etsit kirjoista Jumalaa,
ja se Jumala on ihan kumma:
hän vihastuu, hän rakastaa,
hän koston liekkinä leimahtaa;
hän isä on
ja tuomar' tunnoton:
kun rikkoi yksi,
hän kosti toisen;
hän riisti äidiltä esikoisen;
hän siunas nöyrät ja oikeat,
hän johti sodassa armeijat;
hän syntiä suurta soi anteeks monta,
hän tuhosi tuhat viatonta.
Hän on halpa ja jalo,
hän on pimeys ja valo,
hän on hyvän ja pahan summa.
75
74
Mut jos jumala on suur',
niin hän ei ole Odin, ei Tor,
ei Jehova, Zeus, ei Ammon.
Ne on valtoja kauhun ja kammon.
Jos Jumala on suuri ja rakkaus,
niin rakkaus ei ole viha,
ja jos Jumala on hengen puhtaus,
niin henki ei ole liha.
Ken Golgatan kummulla anteeks pyys,
kun rakkaus ristillä surmattiin,
ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys,
ei vyötetty miekkahan, mantteliin,
ei riistänyt äidiltä esikoista,
ei huolinut urhoista, armeijoista,
ei ollut hän Jehova suur',
ei Odin, Zeus, ei Tor…
1901.
1.
Joulu armas on joutununna,
joulu-ilta kulta.
Himmeli heiluu pöydän yllä,
kynttilöiss' on tulta.
Piltti pieni on seimessänsä,
uinuu ruusuist' unta.
Ilma on kylmä, yö on musta,
ikkunoiss' on lunta.
Piltti pienoinen hymyhuuli
kuiskii maahan rauhaa.
Ulkona vinkuu vinha tuuli,
merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni,
kuiski, kultahapsi, —
että sen kuulis suuri luoja,
kuulis ihmislapsi!
2.
Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie,
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.
Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.
1901.
Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
he tahtovat heitänsä nostaa.
Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
he tahtovat kullalla ostaa.
Ja Jumalan armoa julistain
he kulkevat maita ja merta,
mut sun armos he mittovat miekoin vain
ja tiensä tihkuvat verta.
Ja orjainsa lyömistä tiilistä
he pystytit templit ja pylväät,
ja kulta- ja hopeahelyillä
he peittivät alttarit ylväät.
Ja he panivat papit ja tuohukset
sun nimeäs vartioimaan,
ja kirkon kirot ja autodafet,
ja käskivät kellot soimaan.
Mut oman valtansa vartiaks
he alttarin ylle sun naulaa.
Ja ne hymnit Herran kunniaks
ne itsellensä he laulaa.
Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
"Tiet, portit laveiksi luokaat!'
Mut kultaristillä alttarin
sinä värjyt ja huudat ja huokaat.
Ja mä näen sun surusi kyyneleen
läpi juhlasuitsujen sauhun,
ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
yli Kyyrie-eleeson-pauhun:
"Oi isäni, miks ylenannoitkaan
minut maailman Golgatalle,
vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
ja pilkan ja pistojen alle!"
1900.
Jää hyvästi, vuossata oikeus,
jo voittaa valhe ja väärä.
Jää hyvästi, vuossata vapaus,
on suuri sun orjais määrä.
Jää hyvästi, vuossata rehellisyys,
jo valmis on valtavaras.
Jää hyvästi, vuossata veljellisyys,
jo nyt kulta on kunnia paras.
Jää hyvästi, vuossata rakkaus,
kas britti kuin buuria halaa!
Kun horjahti pienen oikeus,
sydän suurten säälistä palaa.
Jää hyvästi, vuossata valistus,
sun valonas on järki.
Jää hyvästi, vuossata armahdus,
sun armos on keihään kärki.
Olit, vuossata, suureksi syntynyt,
oli lahjojas tieto ja taju,
mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt,
vaan kamala kalman haju.
Käy työhön, työmies, uutteraan,
käs' veljen käteen liitä!
Kaikk', kaikki työhön tarvitaan,
ei yhden voimat riitä.
En huoli sun halvasta loistostas,
en kurjasta kunniastas.
Mä kylmänä seison haudallas,
ja katselen kaihoten — lastas!
Käy työhön, työmies, kiireimmin,
äl' uuteloita vuota!
Äl' usko armo-antimiin,
mut omaan voimaas luota!
Käy työhön, työmies, suorin tie
on aineen tie — mut malta:
on valtaa kaks: yks kullan lie,
mut hengen ylivalta!
Ne raukes kätten raadannat,
ne vaikeni kuin vaate,
mut sun on määrät korkeemmat,
on ihanteet ja aate.
Ja ihantees on ihmisyys
ja aattees hyvän voitto,
ja vapaus ja veljeys
ja onnen aamunkoitto.
Käy työhön, kanssas uskallus,
ei syitä sulia pelkoon,
ja rakkaus ja oikeus
sun työtäs ohjaelkoon!
Siis työhön! Työssä luottamus,
ei syitä sulla pelkoon,
ja yhteis-onnen oikeus
sun työtäs siunaelkoon!
1902.
(Viktor Rydberg).
On ilta ja myrsky on raivoissaan,
hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan:
"Gunnar,
tule pois, tule leikkihin laineitten!
Jos mieles on lämmin, lähde vaan,
jos uljuutta pojall' on rinnassaan:
tule keinuhun keijuisneitosen!
Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan,
Gunnar,
niin soudamme onnesi saarillen."
Se oli Snöfrid.
Nähnyt joskus metsän pimennoissa
oli hän keijun, kaikkein armaimman,
nähnyt sinisilmän loistavan,
valko-otsan kultakiharoissa.
He rientävät pois ja käsikkäin
he yhdessä kulkevat rantaan päin…
"Snöfrid,
olet kaunis, sä hopeahelmainen!"
Nous kuu yli metsien synkeäin,
punapalona pilvistä väikähtäin,
ja immyt jännitti purjehen,
veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin.
"Snöfrid,
me laskemme laineilla, morsiamein!"
Vierell' impi
kuulee kuinka tuulet tarinoivat,
uneksien kuuta katselee;
ympärillään aallot yrmyilee,
ympärillään myrskyn viimat soivat.
Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa,
yks' niemi korkea kohoaa.
"Gunnar,
me seulomme kultaa kiiltelevää",
noin kääpiöpeikot houkuttaa,
ne viittovat vuoren onkamaa:
"Tule, poika, onnesi etsintään!
Et köyhänä, halpana olla saa!
Gunnar,
myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"
Ja ilmat inkuu ja salamoi,
Ja vastahan hyrskyt hirveät soi.
"Gunnar,
ne on julmat joukkiot Utgärdin!"
Ja torvet ja liput ja säilät soi,
väkivaltaa ne kiljuen kunnioi,
min Midgård on kietonut kahleihin.
"Myös sielusi meille, niin muisto loi,
Gunnar,
nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"
Tuli lahti, loistossa kuutamon,
siell' aalto on uupunut lepohon.
"Gunnar",
niin vietteli ään, "tule lahdellen!
Tääll' lehdon helmassa mökki on,
tääll' uskollisuus on horjumaton,
tule, löydät kaislan niin rauhaisen
sylin vienon ja kullan kainalon,
Gunnar,
elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"
Mut korkeena nousi
keulassa Snöfrid:
"Paremp' on urhon
jalo köyhyys,
kuin lepo kurja
ääressä kullan.
Paremp' on pilkattu
hyvälle kuolo,
kuin maine, voittama
itsekkyyden.
Paremp' on halaus
vaaran kuin rauhan.
Mun jos valitset,
valitset myrskyn.
Sillä raskaan
sankar'-elon
runot kuuluu:
miekkaa kantaa
turmaks peikkoin,
verens' antaa
eestä heikkoin,
valitust' ei,
vaivaa vainen,
taisto toivoton ja
kuolo unhoksiin.
Siin' on elon tosi sankarmaine.
Ellös mieli onnen saarihin!"
Sitten sumuun
katos keijukin.
Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.
* * *
Gunnar! Poika!
Mont' on tietä, kunnes aukee hauta;
sun jos ties on taistelijan tie,
koetusten, tuskain tuimain kautta
epäilyksen sumuun sun se vie.
Yksin, vertyin
kamppailla hän saa, ken taistoon läksi
puolesta tään maailman pieninten,
ja min ehti taivasta lähemmäksi,
raskaamp' yhä kulku on askelen.
Vaan jos, poika,
uskolliseks elos unelmille
jäät, niin joskus keiju kohtaa taas,
vie sun vielä metsään leikkisille,
laulaa sulle lohtulauluas,
avaa sulle
tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse,
kun sa taisteluista palannet
Idanurmikolle, nornain luokse,
joill' on elon taulut kultaiset.
1903.
(Ludvig Uhland.)
Kalliolla sauhut suitsee
Autafortin raunion.
Eessä tuiman kuninkaansa
linnan herra kahleiss' on:
"Sainkos sun, mi miekoin, lauluin
kiihdit kansat kapinaan,
joka lapset viekottelit
isän sanaa uhmaamaan?
Seisot siinä sä, mi kerskuit
sankarsielus oivaltain,
ettet koskaan henkes voimaa
käytä muuta puolet vain?
Nyt ei puolet sulle riitä,
koko henkes tarpeen ois,
että linnas jälleen nostais,
kahlerautas katkois pois!"
"Niinkuin lausut, kuninkaani,
eessäs on Bertran de Born,
hän, min laulust' yltyi liekkiin
Perigord ja Ventadorn,
hän, mi piikki pistäväinen
silmiss' oli valtiaan,
min vuoks Sunkin lapses kantoi
vihaa isän, kuninkaan.
Tyttös saliss' ylvääss' istui
morsianna herttuan,
lähettini silloin hälle
lauloi minun lauluan',
lauloi minun ikävistäin
immen kerran ylpeilleen,
kunnes valui morsiusvaulat
kyyneleitä tulvilleen.
Varjoss' alla öljypuiden
parhain poikas uneksuu,
kun hän kuulee sankarlaulun,
havauupi, hurmautuu.
Sukkelaan on ratsu valmis,
ja ma kannoin lippuaan,
kun hän sortui Montfortilla
surmannuoli rinnassaan.
Verin helmaani hän vaipui;
ei se teräs ollut, oi —
ei, mut sinun kiroukses
hälle kuoloon tuskat toi.
Mielii vielä kätees käydä,
mut on välill' ulappaa;
kun ei sinun kättäs yllä,
minun silloin puristaa.
Siit' on, kuin nyt Autafortin,
multa voimat murtuneet;
murtui kaikki, murtui puolet,
särkyi kielet, kanteleet.
Käden voit nyt kahlein kiertää,
kun on henki hervoton;
surulauluun yhteen vain se
vielä kerran noussut on."
Vaipuu otsa valtaherran:
"Poikani sä viettelit,
tyttäreni syämen hurmoit,
minunkin nyt liikutit.
Salli käden kättä puistaa,
kautta kuolleen ystäväs!
Kahleet pois! Ma tuulahduksen
tunsin sinun hengestäs."
Hän ainehen hiekasta hikipäin
hopeita ja kultia kaivaa,
ei muista hän uurteit' otsallaan,
ei muistele vuosia, vaivaa.
Jo ammoin hän unhotti aatteet pois,
hän niitä kuin peikkoja lymyy,
ja ihanteet häntä inhottaa
ja isänmaalle hän hymyy.
Hän on Raamatun kertoma rikas mies —
kuin hänkin kait kerta hän kuolee —
ja Latsarit portilla värjöttää,
ja koirat haavoja nuolee.
Mut joskus on hällä jo päällä maan,
juur' kun kiirein hän kultia kaivaa,
niin polttava tyhjyys tunnossaan
kuin kituis hän helvetin vaivaa.
Ja silloin hän huutavi äitiään,
ja hän tuntee tuskan ja surun,
ja hetkessä vuoden hän harmentuu, —
ja Latsarit saavat murun.
1899.
Kyllyyttä,
loistoa —
tuskaa ja
taistoa.
Konnuutta
nurjaa —
kostoa
hurjaa.
Armoa
hiven —
tunnettuutta
kiven.
Yhteiskunta
korja —
herra ja
orja.
Ylimmät ja
halvat —
ken nosti
kalvat?
Ken nosti kalvat
Spartakon tapaan?
Milloin kirpos orjan kirot
ohimoilta vapaan?
— —
Kalpa ja
pistin?
Spartakot rippuvat
surmapuilla ristin —
Pois pellolta, minun on mantu ja maat,
pois vaolta vapaaherran!
Mihin vie tämä peli, te peijakkaat?
hovin tuomio tullut on kerran.
Mut torppari tuumii tuskissaan
ja inttää hiukan verran:
niin että kuka ne kukkimaan
sai vainiot vapaaherran?
Niin, minä ne touvot keväin tein,
ja kylmillä kynneskelin,
ja minä ne syysviljat herroille ve'in,
kun parooni hävisi pelin…
1909.
Poika kasvateltu kaltoin,
ollut orjantöissä Unnon,
vaivaeltu, vitsoteltu,
tuosta saanut tuiman tunnon.
Ollut, orpo, orjantöissä,
vailla hoivaa heimon, taaton,
seura sutten Unnon soilla,
yksin, isän-, äidinmaaton.
Yks oli veitsi veljeyttä —
oi, se särkyi porton pilkkaan!
yksi rauta rakkautta — —
Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!
Yks oli orjan sisko raukka,
surma sorti neidon sorjan — —
Tulkoon turma Untamoisen!
Syököön surma Unnon orjan!
1908.
Hän huutaa: oikeus antakaa!
Hän ärjyy elkein varmoin:
vain oikeutt' anoo kansa, maa,
ei tyydy alla armoin!
Hän huutaa: herjat, ryövärit,
te särvitte kansan verta.
Hän pauhaa: peikot, petturit,
tilikirjanne tänne kerta!
Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan,
ma kintereillänne kuljen:
on oikeus ohjana kansan, maan,
mut mieron tiet minä suljen.
Minä suljen ne kuohut kurjuuden,
ja ma kirvoitan, kansa, salpas.
Väkivallan ma suistan ja vääryyden,
olen kansan vartia valpas!
Salasurmaa sortajan sortaja uus,
ja taskuhun työntää markat…
Olen oikean vartia valpas, hän huus.
Ja tilikirjat on tarkat…
1909.
Päivät rukoeli, palvoi
elämältä sanaa varmaa,
yöset tuskin tummin valvoi —
elo ain' on yhtä harmaa!
Tutki elon arvoitusta,
määrää, aihett' ihanteihin, työhön, —
yks vain selvis: yö on musta,
että päivä päättyy yöhön — —
1909.
Astuit uljasn' elon Edentarhaan,
poltit polttouhria, intos parhaan,
palkkas tieto, että astuit harhaan —
1909.
Niin, kerran teille ma kostan
ja kerran teille ma näytän:
ma oikeuden ostan,
ja oikeutta käytän!
Ja miss' oli maailman kulmaa,
jot' oikeuden ei hurmais huumaus?
Ja miss' oli mitä niin julmaa,
kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?
Niin — pelätkää, te veikot veljeyden,
ja varokaa, te raukat rakkauden,
ja vaviskaa, te narrit vapauden,
on tunti tullut tunnottoman oikeuden!
1909.
Ateenan miehet! Näinkö tosiaan
kuin Anytoksen arvelunne on:
mun mielen' tulis kiintää kuolemaan,
voi työni saada hengentuomion.
Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin,
jott' elää voisin,
häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin —
ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!
Ateenan miehet, valiot valtion,
jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee,
maan, missä tiedon, taitehen templit on —
Amfipoliissa verta virtailee:
mies nuori lehvin vihrein pään koristaa
mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli,
ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — —
Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!
Ateenan miehet! Käskyn jumalain —
totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan —
ma sydämeeni kunniankäskynä sain.
On miehen tapa taistella paikallaan!
Anytos rukka, surman uhkas ei auta.
Kentillä Delionin, Amfipoliin
Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta —
Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta,
ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!
1909.
Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää
tuo ennen unelmissaan ylväs mieli?
Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää
tuo äsken sorja soittojen kieli?
Miks sydämessä syys vain varmentuu,
ja kevättoivoin tummuu kajastukset?
Miks hivus hieno hiljaan harmentuu,
kuin yön ja unhon siintelis ukset?
Oi siks se suru äänen on sortanut,
kun kerran kansast' uljaasta unta näin —
Oi siks se mure mielen on murtanut,
kun haavehista havajan näin — — —
1909.
Oi kuin kulku ihmiskunnan
alla aikain on niin kumma:
kautta öiden, auringoitten,
varjot, valot elon summa.
Oi kuin kulku ihmiskunnan
on niin kumma, on niin vaikee:
yhtähäll' on riemut rikkaat,
kahtahall' on huoli haikee!
Oi kuin elon arvoitukset
on niin oudot selvitellä;
yks on orja, yks on vapaa,
ilo, onni — kellä, kellä?
Miks on yksi ylväs, jalo —
Omin ehdoin ottaa, jakaa?
Miks on kaksi mieron teillä,
alla armoin maassa makaa?
Miks? Niin miksi — tutkit turhaa,
selvitellä itse voit sen:
ken loi varjot, valon elon,
orjan, vapaan? Itse loit sen!
1909.
Kun sinut muistan, niin jo värähtää
sielussain omituinen onnen soitto,
järvellä aallot armaat läikkyää,
ja pihamaalla perhot väikkyää,
ja kallioilla hehkuu aamun koitto.
Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
ja mökistäni saapi kultalinna,
min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
ja kuningatar kaunis kumartuu
sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.
Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
ja kuningatar se on äitikulta.
Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
tuon välkyn äidinrakkauden tulta!
Oi, sinne kotopirtin hämäriin,
ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
joss' äidin silmä valvois nukuksiin! —
Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
ja isä, äiti viety mullan alle.
Me kuljemme kirkkotiellä,
kun aamu on kirkkainnansa,
kun kaikki on hiljaa siellä,
ja kun poikessa viel' on kansa.
Me siirrymme hautausmaalle,
siell' lemuu ruusujen tuokse,
ja istumme pihlajan alle
tuon vanhan ristin luokse.
Ja kuolemanristin juureen
ma vaivun elohon omaan,
ma haivun onneen suureen
ja kaihoon sanattomaan.
Ja mist' on riemuni siellä?
Ma sylihin lastani suljen.
Ja mist' olen murhemieliä?
Ma isäni haudalla kuljen.
(Kuolinsanoman tultua).
Kuningassurussansa
ihanteen maailma seisoo nyt,
ja runotarten kansa
on harsoin peittäynyt.
Ja aatteiden impein
on silmät kyynelin välkkyelleet,
ja kauneuden impein
on kaipiolaulut helkkyelleet,
ja ääressä paarien verhotuiden
on kuoro impien itkusuiden,
rakkauden impein.
Ja oksalla ylimmällä
nyt Sylvia siipehen painaa pään,
on kaihomieli hällä,
hän kaipaa ystävätään.
Ja kukkaset Suomen
on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
ja kesäyöt Suomen
on kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
Ja tuhanten rantojen partahilla
on kuin olis mielillä murheisilla
siniveet Suomen.
Mut urhoin vuosisadat
kiitostas kantaa maineistaan,
ja Suomen vuoksein radat
vapaista laineistaan.
Ja nuorien kiitos
on kiitos suurista aattehista,
ja pienoisten kiitos
on kiitos riemuista puhtoisista.
Ja ääressä paarien kallihitten
soi suista satojen, tuhansitten
kansasi kiitos.
(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).
Sä ethän paho,
Juhani Aho,
kun piirsimme tuohon kuvan?
Ei palstan täytteeks,
mut miehen näytteeks,
ja pyysimmehän me luvan.
Niin — näytteeks miehen,
mi kansan tiehen
loi viitat katajasta.
On oksat suuret,
ja huimat juuret;
ne viitat on viittoja vasta!
Ne siintävät julki,
ja ne suoraan kulki
päin korpea, suota ja selkää;
on määrämme loitos,
lie raskas se koitos —
mut eksymist' emme pelkää,
kun viitat on vankat,
ja vartiot sankat,
ja tulet kukkuloilla.
Jos herpoisi työkin,
ja jos yltäisi yökin —
me jatkamme aamun koilla!