The Project Gutenberg eBook of Sydämen ääni, by E. Temple Thurston

Tämän romaanin tekijä, joka on Englannin suosituimpia "nuoria" kirjailijoita, kertoo erään myöhemmän teoksensa esipuheessa, että ystävät, arvostelijat sekä kustantajat kehottivat häntä Sally Bishopin julkaisemisen jälkeen kirjoittamaan edelleenkin "jotakin samantapaista". Tämä seikka jo osoittaa, kuinka suuresti englantilaiset lukijapiirit mieltyivät nyt suomeksi ilmestyvään romaaniimme, joka alkukielisenä on levinnyt monina suurina painoksina.

Romaanin voittama mieltymys onkin ymmärrettävissä, sillä tämä teos on niitä harvoja englantilaisia lemmentarinoita, joita ei vaivaa hentomielinen sovinnaisuus ja rakkauden teennäinen ihannoiminen. Temple Thurstonin elämännäkemys on tässä aitoa ja rehellistä ja hänen kertomatapansa miellyttävää, psykologisesti syvennettyä ja älykästä. Nämä ominaisuudet varmaan tuottavat nyt tekijälle ystäviä myöskin suomalaisissa lukijapiireissä.

I KIRJA

I LUKU.

Marraskuinen sumu oli koko iltapuolen väijyskellyt kuin hyppyyn kyyristyvä peto Lontoon jylhäin rakennusten väliin uurtuvissa ahtaissa solissa. Illalla se kohousi ylemmäksi, ikäänkuin odotellen yön tuloa, sitten pimeässä rynnätäkseen saaliinsa kimppuun. Koko ilmakehä tuntui olevan täynnään äreää vihamielisyyttä, joka itsepintaisesti painoi ihmismieliä. Hieno, tihutteleva sade valeli katuja ja peitti usvaisena verhona lamppujen paksuja lasikupuja, tehden valaistuksen himmeäksi ja harmaaksi.

Suurten liiketalojen kaikissa ikkunoissa paloivat sähkövalot. Ulkoa kaduilta saattoi nähdä kuinka apulaiset, miehet sekä naiset, istuivat työpöytiensä ylle kumartuneina, kiireisesti suoritellen päivän viimeisiä tehtäviä. Silloin tällöin nousi joku heistä tuoliltaan, päätettyään työnsä, ja lähti kadulle uneliaana ja väsyneenä. Horrosmaisuus, joka kuvastui heidän kaikissa liikkeissään, peitti melkein tyyten varjoon sen huojennuksen tunnon, jonka työn päättyminen heissä varmaan synnytti. He eivät paiskanneet iloiten kirjoja käsistään eivätkä rynnänneet kilvan tarttumaan hattuihinsa, kuten lapset tekevät koulupäivän päättyessä. He järjestivät huomispäivän varalle paperinsa hitaasti ja huolellisesti lokeroihin ja salkkuihin, sulkivat työpöytiensä laatikot tarkan varovasti ja suojustivat kirjoituskoneet uneliaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin arasti kunnioittaen näitä kiusanhenkiään. Ja sitten he äänettöminä noutivat hattunsa ja sateensuojansa, astuivat ulko-ovelle, kohottivat kasvojaan hetken pilviä kohti tunnustellakseen sateen runsautta, — ja aukaistuaan välinpitämättömästi verhon päänsä ylle suojaksi he yksitellen häipyivät näkyvistä katujen hämärään.

Bonsfield & C:on konttorissa King Streetillä istui nuori naisapulainen vielä toisten poistuttua kauan kirjoituskoneen ääressä. Yksinäisenä hehkuva vihreäkupuinen sähkölamppu loi hohdettaan hänen ylleen, samalla kun huoneen muut osat jäivät varjoon. Naapurissa oli suuri tornikello jo ajat sitten lyönyt kuusi, mutta tytöllä näytti yhä vielä olevan paljon työtä kesken. Hän istui siinä koneen ylle kumartuneena, juoksuttaen sormiaan pitkin sen näppäimistöä kärsivällisesti, vaikkakin samalla väsynein ja ikävystynein ilmein. Lampun valovirta hehkui hänen vaaleilla, kultaan vivahtavilla hiuksillaan, saaden ne kimmeltämään himmeiden päivänsäteiden lailla. Huoneen peräseinän tummaa taustaa vasten kuvastuvina muistuttivat tytön pään ääriviivat tämän vihreähohteisen lampun valossa ikäänkuin omituista maalausta, jota vaistomaisesti täytyy pysähtyä katselemaan, silmän kerta siihen osuessa.

Hämärältä Covent Gardenin aukealta kulki muuan mieshenkilö King Streetille ja silmäsi valaistuun ikkunaan, astuessaan sen sivutse. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan tyttöä, koettaen ohikulkijoita kavahtaen käyttäytyä ikäänkuin hän odottelisi siinä jotakuta. Näin kului viisi, ehkä kymmenenkin minuuttia, ja yhä seisoi mies siinä ikkunan takana hämärän suojaamana, silloin tällöin vilkasten ympärilleen, nähtävästi varoakseen, ettei häntä yllätettäisi teossa, jonka hän mielessään punnitsi houkkamaiseksi.

On mahdotonta sanoa, herättääkö tavallisesti juuri nainen itsessään miehen huomion, tahi johtuuko mielenkiinnon syttyminen siitä, että itse nainen ja miestä kohtaamishetkellä vallitseva mieliala sopivasti sulautuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ainakin oli tällainen yhdistetty vaikutus voitolla. Mies oli matkalla yksinäiseen asuntoonsa, autioihin huoneisiin Regent kadun alapäässä. Häntä painosti yksinäisyyden tunne, — se oli hetken mieliala, — ja tässä oli nainen: nuori tyttö, jonka kasvoista mies selvästi erotti vain kauniit, lapsekkaan pehmoiset ääriviivat vihertävässä valossa sädehtivien kultaisten hiuskiehkurain kehystäminä. Sellainen oli nainen; ja mies seisoi yhä paikallaan häntä katselemassa, nähtävästi ajattelemattakaan omaa kotimatkaansa.

Ympäristössä sammuivat jo kaikkialla suurten konttorien sähkövalot, ja liikkeiden viimeisetkin apulaiset jättivät työnsä, kiirehtien tihkusateen halki asuntoihinsa, ravintoloihin ja lukemattomiin huvittelupaikkoihin. Mutta vaaleahiuksinen tyttö istui yhä koneen ääressä, ja ikkunan takaa katseleva mies tarkkasi hänen liikkeitään itsepäisellä uskollisuudella. Viimein pakottivat tytön sormien yksitoikkoiset, nopeat hypähtelyt miehen kuvittelemaan, miltä hänestä itsestään tuntuisi, näin uurastaessaan tuollaisen pienen, rasahtelevan koneen ääressä päivästä päivään. Hän oli kuulevinaan koneen lakkaamattoman ratinan, tytön sormien takoessa sen näppäimistöä yhäti samanlaisin yksitoikkoisin liikkein. Hän kuvitteli, että tämä pienten metallisten vipuvarsien rasahtelu muodostaisi hänen olemisensa ytimen, ja hän ajatteli tunnossaan:

Jos ajatusten siirto on mahdollinen, — jos tunnetilat ja -mielteet voivat keskitettyinä värähdyksinä kulkeutua sielusta toiseen, on se, mitä seuraavassa kerrotaan, kenties selitettävissä tämän olettamuksen nojalla. Sillä kun mies oli ajatuksissaan purkanut inhonsa tähän sisäiseen huudahdukseen, kätki tyttö hetkeksi kasvot lopen väsyneenä käsiinsä. Mies näki, kuinka hän pusersi sormenpäillään silmäkuoppiaan. Sitten tyttö oikaisihe jälleen, istui suorana tuolillaan ja ojensi käsivartensa päänsä yläpuolelle. Mutta hänen jokainen liikkeensä ilmaisi uupumusta ja tyhjää kyllästymistä. Ja konepöydällä hänen vieressään oli yhä kokonainen pinkka valmistamattomia kirjeluonnoksia.

Tyttö katsahti kelloaan ja penkoi sitten epäröivänä ja arvostelevana vielä kirjoittamattomia paperiliuskoja. Jättäisikö hän nyt työnsä siihen? Mies päätti äkisti itsekseen, että tyttö on lähtevä pois ennenkuin hän ehtii lukea kahteenkymmeneen. Mutta ellei silloinkaan näkyisi merkkejä siitä, että tyttö aikoo lähteä, ei hän itse jäisi enää pitemmälti odottelemaan.

Yksi — kaksi — kolme — neljä —, tyttö nousi hitaasti tuoliltaan. Mies tähysteli häntä vielä tarkkaavana, kunnes näki hänen sovittavan puista suojusta kirjoituskoneen ylle. Silloin katselija poistui kadun toiselle puolelle ja alkoi siellä kulkea käytävää edes ja takaisin, kaiken aikaa varoen päästämästä Bonsfield & C:on ovea näkyvistään. Hän kääntyi aina kahdenkymmenen askeleen päästä takaisin, pysyttäytyen kaiken aikaa tarkkaamansa oven vastapäisellä puolella.

Kului muutamia minuutteja. Vihdoin hän kuuli oven rasahtavan auki ja sitten sulkeutuvan, — läjähdys sai kadun lievästi kajahtamaan. Silloin hän kääntyi pikaisesti ja näki tytön tulevan suoraan vastaansa.

Mies valmistausi puhuttelemaan häntä ja kohotti jo kättään, tarttuakseen hattuunsa. Hän odotti tytöltä pientä, tiedotonta rohkaisua, edes kysyvää silmäystä; mutta tyttö kulki hänen ohitseen alaspainunein päin, ikäänkuin täysin tietämättömänä hänen läheisyydestään. Pienet jalat liikkuivat nopeasti, ja katukäytävä kumahteli hiljaa ja tasaisesti, kun tyttö kiiruhti Bedford Streetille, suunnaten kulkunsa Lontoon länsiosaa kohden.

Tähänkö siis kaikki päättyisi? Suottako hän oli seissyt tällaisessa tihkusateessa runsaan neljänneksen häntä odotellen? Harva päättäväinen luonne jättäisi asian tähän. Mies oli halunnut tavata tytön heti nähdessään hänet, ja se neljännes, minkä hän oli kärsivällisesti seissyt paikallaan kosteassa ja raa'assa ilmassa, oli kypsyttänyt hänen halunsa päätökseksi. Ja vaikka hänen rohkeutensa olikin tilaisuuden tullen hetkeksi pettänyt, niin nyt se seikka yllytti häntä vain sitä kiihkeämmin toteuttamaan päätöstään.

Hän oli kääntynyt vaistomaisesti ympäri samalla hetkellä kuin tyttö sivuutti hänet katukäytävällä. Nyt hän kiirehti askeleitaan ja seurasi epäröimättä tytön jäljissä.

II LUKU.

Elämä kokonaisuudessaan on seikkailua, sen yksitoikkoisimmatkin hetket mukaan luettuina. On mahdotonta kulkea ihmisvilinässä Lontoon kaduilla, tuntematta aavistusta sellaisista tapahtumien mahdollisuuksista, jotka juuri tekevät meidän elämämme siedettäväksi.

Tällainen aavistus kohosi hetkeksi Sally Bishopin, nuoren konekirjoittajattaren mieleen, kun hän kääntyi Bedford Streetille ja suuntasi kulkunsa kohden Piccadilly-toria. Sivuuttaessaan konttorin edustalla kohtaamansa miehen oli hänestä näyttänyt siltä kuin tämä aikoisi häntä tervehtiä. Ja kun hän nyt, kadunkulmassa kääntyessään, vilkaisi taakseen ja näki miehen muuttaneen suuntaansa ja seuraavan hänen jäljissään, muuttui hänen hämärä olettamuksensa varmuudeksi. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein.

Ensi silmänräpäyksessä tällainen seikkailun jännitys vain virkisti hänen mieltään. Hänen yksitoikkoinen ja hiljainen elämänsä tuntui todellakin olevan täynnään pienten tapahtumien kaipuuta, sillä päivä seurasi tavallisesti toistaan aivan samankaltaisena kuin edelliset. Mutta hänen jännittynyt mielihyvänsä raukesi, kun hän Garrick Streetille ehdittyään silmäsi pikaisesti olkansa yli ja näki, että outo jäljessätulija yhä pysytteli hänen kintereillään ja olipa vielä silminä nähden lyhentänyt välimatkaa. Nyt tyttö tunsi enää vain epämääräistä pelkoa.

Tällainen ahdistetun nuoren tytön kauhistus on sanoin selittämätön. Hän ehkä tuntee silloin loukattavan arintaan ja pyhintään: viattomuuttaan. Hän aavistaa, tahi ehkä tuntee itsetietoisesti, että loukkaus häpäisee samalla koko naissuvun kunniantuntoa, ja siitä syttyy hänessä siveellinen suuttumus, joka tyyten estää häntä ajattelemasta seikkailua vain pienenä, vaarattomana viehätyksenä. Mahdollisesti arat luonteet samalla huolestuvat oman turvallisuutensa vuoksi, olipa siihen sitten todennäköistä syytä tahi ei. Mutta Sally Bishop ei peljännyt minkään todellisen vaaran uhkaavan itseään katujen ihmisvirrassa, ja kuitenkin koko hänen olemuksensa oli täynnään halua päästä solahtamaan vainoojan näkyvistä. Hän totteli sokeasti vaistoa, jonka luonto on kätkenyt puhtaaseen nais-sieluun, ja siksi hän pakeni.

Hän oli jo kahden vuoden ajan joka ilta kulkenut tämän saman matkan King Streetiltä Piccadilly-torille, josta hän pääsi raitiovaunussa Hammersmithiin. Kuten tuhannet muut Lontoossa työskentelevät nuoret miehet ja naiset oli hänkin pakotettu asumaan esikaupungissa, jossa vuokrat olivat tuntuvasti huokeampia kuin itse Lontoossa. Pitkä matka oli aikaa vievä ja usein hankala, kun raitiovaunuihin oli työläs päästä suuren tungoksen vuoksi. Mutta Piccadillyyn asti Sally tavallisesti nautti matkastaan. Hänen tapansa oli virkistää mieltään katselemalla suurten kauppojen ikkunanäyttelyjä. Coventry Streetillä oli muuan vanhojen hopeateosten myymälä, jonka ohi hän ei koskaan kulkenut silmäämättä ikkunaan näytteille asetettuja Yrjö III:n aikuisia teekalustoja, viini- ja sokerikolpakoita, omituisen muotoisia kerma-astioita, maljakoita, — kaikki vanhaa, lujaa ja taidokasta käsityötä outoine ornamentteineen ja jalokivi-koristeineen. Tyttö ei tiennyt mitään näiden teosten kalleudesta eikä antiikkisesta arvosta, mutta hänen silmäänsä viehätti niiden ilmeinen hienous, jota metallin heijasteleva hohde sekä jalokivien ja helmien välke tehostivat. Tänään hän ei kuitenkaan pysähtynyt silmänräpäykseksikään katselemaan näitä houkuttelevia kalleuksia.

Eikä hän tohtinut myöskään enää silmätä taakseen, nähdäkseen vieläkö häntä seurattiin, sillä hän pelkäsi ahdistajan käsittävän hänen vilkaisunsa peitetyiksi rohkaisuiksi. Hän vain yhäti kiirehti kulkuaan ja saapui viimein hengästyneenä Piccadillyyn, jossa Hammersmithin vaunu parhaillaan verkkaan liukui tavanmukaiselle pääteasemalleen, pysähtyen siihen hetkeksi vaihtamaan matkustajia.

Vaunussaolijat tuskin ehtivät poistua, ennenkuin uudet joukot rynnistivät sisälle väkivaltaisesti vaunun takapäästä. Kun Sally ehti nousta takasillalle oli vaunun ovi jo suljettu, ja tuttu ilmoitus "Tilaa vain katolla" osoitti, että vaunu oli täynnä.

Satoi yhä, — tihkui sellaista märkää usvaa, joka tunkee läpi minkälaisen vaatetuksen hyvänsä. Tyttö epäröi. Odottaisiko hän seuraavaa vaunua? Hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja jos hän menisi istumaan vaunun katolle, olisi hän ennen Hammersmithiä jo läpimärkä. Mutta hän tiesi, kuinka vähän odottaminen tällaisessa tapauksessa saattoi hyödyttää. Myöskin seuraava — ja yhä seuraava — vaunu olisivat luultavasti täynnä, ennenkuin hänen onnistuisi tunkeutua sisään.

Hän istui lyhyelle penkille, kauimmaksi kuljettajasta. Suojatakseen kasvojaan kylmältä, tihkuvalta sateelta hän painoi päänsä riipuksiin ja jäi turtuneena odottamaan matkan alkamista. Pian helähtikin kello kolmasti, ja suuren höyryaluksen lailla alkoi korkea ja kömpelö vaunu liikkua kadun pienten ajopelien vilinässä.

Hetken kuluttua erotti Sally askeleita, jotka lähenivät häntä. Arvaten vaunuilijan keräävän maksuja hän otti esille kolme kolikkoa, joilla hänen oli suoritettava matkansa. Mutta turhaan odotettuaan, että vaunuilija tavan mukaan helähyttäisi merkiksi rahatolppoaan, hän katsahti kysyvästi hatunreunansa alta ja huomasi viereisellä penkillä istumassa miehen, jonka hän ensin oli nähnyt King Streetillä, Bonsfield & C:on oven edustalla.

Ensi silmänräpäyksessä tyttö vaistomaisesti päätti lähteä alas, jättääkseen vaunun ensimmäisellä pysäkillä. Mies näki hänen liikahtavan ja vannoi itsekseen, ettei toinen tilaisuus menisi häneltä jälleen hukkaan. Kumartuen lähemmäksi tyttöä hän ojensi sateenvarjoaan ja sanoi:

"Tekisitte viisaammin, jos sallisitte minun lainata teille sateenvarjoni, eikö totta?"

On ääniä, jotka tehoavat vastustamattomasti. Jos niissä on sellainen metallisen käskevä helähdys, kuten tämän miehen äänessä, niin ne ärsyttävät helposti toisia voimakkaita ja itsetietoisia luonteita. Mutta todella naisellisiin naisiin tällainen ääni tehoaa ihmeellisesti, — he voivat kiivailla ja taistella sen vaikutusta vastaan, mutta lopulta he suorastaan tottelevat. Se on heidän luonteensa mukaista; he saavat siitä tyydytyksensä. Sally oli hetken vaiti, ikäänkuin tunnustellen omaa mieltään. Jos tarjous olisi tehty toisenlaisella äänellä ja toiseen sävyyn, olisi hän pitänyt sitä vain loukkauksena. Mutta nyt hän oli mielestään pakoitettu vastaamaan.

"Ei, kiitos," sanoi hän kylmästi. Ja tutkiva katse, jonka hän loi tungettelijaan, oli yhtä kylmä ja luotaan työntävä kuin äänen sävykin. Mutta hän oli puhunut.

"Ettekö nyt ole tyhmä?" suostutteli vieras. "Te kastutte lävitse.
Aiotteko kauaksikin?"

Kysymys oli esitetty niin luontevasti, ikäänkuin tarkoituksettomasti, ettei tytölle juolahtanut mieleenkään kieltäytyä vastaamasta. Ja mies jatkoi entiseen sävyynsä:

"Mutta ymmärrättehän, että te olette täysin lionnut ehtiessänne
Hammersmithiin."

Tyttö katsahti häneen pikaisesti, nähdäkseen oliko mies niitä, joiden oli tapana pilkaten puhua elämästä ja kuolemasta sekä pyhistä asioista.

"Oh, en nyt pidä sitä kaikkein suurenmoisimpana pilana, mitä lienen eläissäni keksinyt, mutta myönnän, että se oli tarkoitettu huvittamaan teitä."

Tyttö naurahti tahtomattaankin. Miehen luontevuus ja teeskentelemättömyys jo itsessään oli jollakin tavoin hyvätuulista. Sally katsahti jälleen häneen uteliaana, ja kun hän taas loi silmänsä muuanne, tunsi hän sisimmässään mielenkiintonsa heränneen.

Miehen kasvot olivat ajellut sileiksi. Piirteet olivat lujat, leuka voimakas, mutta suu oli herkkäviivainen. Sellaisia kasvoja tyttö ei usein nähnyt siinä ihmisluokassa, jonka parissa hän tavallisesti liikkui. Näissä kasvoissa oli jotakin käskevää ja hallitsevaa, kuten miehen äänessäkin. Piirteiden lujuudessa häivähti pieni julmuudenkin vivahdus; mutta naiset säikähtävät sitä harvoin.

Vähitellen alkoi tytön mielessä jälleen värähdellä tunne seikkailun viehätyksestä. Sillä tämä oli seikkailua. Ainoakaan hänen tuntemansa mies ei olisi puhunut samalla tavoin kuin tämä tuntematon. Jo se tosiasia yksin riitti herättämään tytön mielenkiinnon. Kuka hän oli? On miehiä, joista heti saa sellaisen käsityksen, että heidän täytyy olla "jotakin." Jos he ovat huonosti puettuja, haluaa mielellään uskoa heidän liikkuvan valepuvussa; jos he sen sijaan ovat sormenpäihin saakka muodikkaita, ei tee mieli moittia heitä turhamaisiksi, — heidän asunsa näyttää vastaavan heidän sisäistä täydellisyyttään. He ovat persoonallisuuksia; ja kun me olemme sen aavistaneet, ei mikään ulkonainen seikka muuta sinne eikä tänne meidän arviointiamme heidän suhteensa.

Sally tajusi hämärästi, että mies, joka istui hänen vieressään, oli tällainen persoonallisuus. Ja hän iloitsi siitä tiedottomasti. Tyttö ymmärsi, että tuntematon oli vain muutamaksi silmänräpäykseksi sukeltautunut hänen elämänsä näköpiiriin, mutta hän ei enää olisi suonut näitä silmänräpäyksiä olemattomiksi.

Äkkiä hän muisti jälleen, kuinka hän oli ensin kohdannut tuntemattoman Bonsfield & C:on edustalla ja kuinka tämä oli sitkeästi seurannut hänen jäljissään halki katujen ihmisvilinän. Hänet täytti äkisti kaikkivoittava uteliaisuus. Miksikä olikaan mies häntä odottanut? Minkätähden seurannut hänen jäljissään? Oliko tuntematon kuullut hänestä? Keneltä? Ja mitä? Nämä kysymykset risteilivät nopeina hänen mielessään.

"Mitä te odottelitte King Streetillä?" kysyi hän äkisti. Sanat tulivat ikäänkuin tiedottomasti hänen huulilleen.

"Tiesittekö, että minä kuljin teidän jäljessänne kaiken matkaa
Piccadilly-torille saakka?"

"Miksikä teidän pitäisi saada tietää, mitä minä odottelin King
Streetillä?"

"Minä olin nähnyt teidät ikkunan takaa, — näin teidän takovan onnetonta kirjoituskonettanne. Seisoin siinä — kadulla — runsaan neljänneksen; odottelin, että kyllästyisitte työhönne. Aioin kysyä teiltä, tulisitteko mukanani teelle, — tahi illalliselle, jos se olisi teitä miellyttänyt. Halusin puhella jonkun kanssa; olin juuri menossa asuntooni. Miehen asumus, kun se on yksinäinen, saattaa joskus tuntua jumalattoman —"

Tyttö nousi äkisti seisoalleen ja hänen hattunsa rasahti sateenvarjoon, jota mies ikäänkuin huomaamattaan piteli hänen suojanaan.

"Mutta te sanoitte olevanne matkalla Hammersmithiin. Nyt saavumme vasta
Knightsbridgeen."

"En, — luullakseni en kuvittele, — mutta en käsitä, mikä estäisi meitä tutustumasta. Te olitte kuolemaisillenne kyllästynyt — näin sen ikkunasta —, ja minä olin samoin. Eikö kahdella ihmisolennolla, jotka ovat väsyneet ympäristöönsä, olisi — voisi olla — mitään yhteistä? Lähdettekö tosiaankin?"

Tyttö puraisi huultaan kärsimättömästi. Mutta siten hän vain tahtoi peittää hymyä, joka pyrki esiin, mutta jota mies ei voinut aavistaa.

Hän seisoi portaiden yläpäässä, odottaen vaunun pysähtymistä. Mies katsahti hänen kasvoihinsa ja kohtasi tytön silmäyksen.

"Sittenpä pyydän anteeksi," sanoi tuntematon. "Ja koettakaa nyt olla suuttumatta siihen, mitä juuri aion sanoa."

"Tiedän, ettemme kohtaa enää, — panen veikkaan kymmenen puntaa siitä.
Se on, te voitatte kymmenen puntaa, jos me tapaamme."

III LUKU.

Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan
Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.

Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan. Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt erehdyksensä.

Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.

Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.

Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä. He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa. Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.

"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa oli tilaa vain ulkona katolla."

Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin lukemattomia käherryspuikkoja.

Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa on juuri naista kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa, — koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.

Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa. Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin, joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta. Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti hän.

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne teettävät sinulla ylityötä?"

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä, mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin työtä."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä, että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Hän sytytti uuden savukkeen ja jäi, vuoteellaan istuen, katselemaan kuinka Sally riisui märät vaatteet yltään. Viimein Janet sanoi:

"Sinä olet liian herkkä tällaiseen elämään, Sally. Sinä olet liian romanttinen. Miksi sinä et mene naimisiin?"

He nauroivat kumpikin. Arthur Montagu oli samassa hoitolassa asuva pankinvirkailija. Jo runsaat kolme vuotta hän oli asustanut alati samassa huoneessa, ja talon emäntä oli jo kauan esitellyt hänet mitä erilaatuisimmille uusille vuokralaisille "mr. Arthurina."

Hän asui talon parhaimmassa huoneessa, ja hänen tapansa oli syödä erikseen, emännän ja isännän seurassa, kun toiset jo olivat lopettaneet. Mutta eräänä iltana hän ja Sally joutuivat yhdessä kävelemään pysäkiltä kotiin. Mr. Arthur huomautti tytölle heidän kävellessään, kuinka kauniilta virran ranta näytti, kun se hienosti kaartaen hälveni pyökkien peittoon Chiswickin puolella. Hän puheli älykkäästi ja somasti virtaan heijastuvista valovaikutuksista. Ja kun he ehtivät perille, uskoi mr. Arthur tehneensä pikku konekirjoittajattareen lähtemättömän vaikutuksen henkisellä etevämmyydellään. Sen jälkeen hän puhui emännälle, rouva Hewsonille, että hänen olisi parasta aterioida toisten seurassa, koska häntä muuten voitaisiin moittia kenties ylpeydestä.

Janet Hallard ei ollut mr. Arthurille mieleen. Jos hän puhui taiteesta nuorelle maalaaja-missille, niin Janet katseli häntä ilmeettömästi ja kuunteli kärsivällisenä, mutta aikoi puhella arvopaperi-pörssistä heti, kun toinen oli lopettanut.

"Mutta te osaatte puhua niistä vallan erinomaisesti," vastasi Janet tyynesti. "Ne tuntuvat monin verroin mieltäkiinnittävämmiltä kuin taide, milloin te siitä keskustelette. Itse asiassa, taide onkin vain ihmisten kuvittelua kaikesta sellaisesta, mitä he eivät pysty järjellään käsittämään."

Eipä ihme, että mr. Arthur vihasi tätä naista. Sallyyn hän sen sijaan kiintyi syvästi, ja vain oman ylemmyytensä tunto esti häntä täysin avoimesti ilmaisemasta mieltymystään. Mutta jo se, että hän laskeutui korkeasta yksinäisyydestään ja ryhtyi aterioimaan muiden vuokralaisten seurassa, osoitti hänen kiintymyksensä vakavuutta. Sally kuitenkaan ei tuntenut mitään iloa näin saavuttamastaan voitosta.

"En voisi suostua mr. Arthurin vaimoksi," sanoi hän. "En, vaikkapa hän olisi vanhan pankkinsa johtaja."

"Se tyhmä harhaluulo, että heidän on naitava sellainen mies, jota he rakastavat. Naiset kuvittelevat, että heidän on sokeasti rakastamalla korvattava miehelle se, että tämä tarjoaa heille kodin. Siten eivät naiset koskaan saavuta riippumattomuutta."

"Mksikä sinä sitten teet työtä, voidaksesi elää itsenäisesti?" kysyi
Janet.

"Syystä, etten tahtonut jäädä omaisteni niskoille, — siksi, että tahdon itse huolehtia itsestäni."

"Kunnes annat kahlita itsesi johonkin mieheen, jotta hän huolehtisi sinunkin elämästäsi?"

"Ei siinä ole mitään kahlehtimista, jos minä rakastan häntä ja hän minua. Eikä siinä ole mitään — käytännöllistä. Se on vain onnea. Ja minä tunnen, että voisin olla onnellinen. Täysin onnellinen."

Janet nosti päätään ja puhalsi ohuilla huulillaan taiturimaisesti muutaman savurenkaan ilmaan.

"Ja kaiken loppuessa ei sinulla olisi mitään jäljellä. Oman itsesikin olisit kadottanut. Tapaisit itsesi kuivaksi imettynä —"

Sally poistui peilin luota ja meni Janetin vuoteen ääreen. Hän istui sen reunalle ja kietoi paljaat käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Ei hyödytä puhella tähän tapaan," sanoi hän hiljaisesti. "Sinä ajattelet noin, ja minä ajattelen toisin, olenpa sitten oikeassa tai väärässä. Jos minä rakastaisin jotakin miestä ja hän samoin minua, niin minä uhraisin hänelle riippumattomuuteni, itseni, kaikkeni."

"Olettakaamme, ettei hän haluaisi ottaa sinua vaimokseen?" sanoi Janet kylmäverisesti ja tyynesti.

Janet nousi vuoteelta. "Minä erotan tuoksusta, että illalliseksi on savustettu sillejä," sanoi hän vilkkaampaan sävyyn. "Ellemme nyt kiirehdi, saa mr Arthur niistä parhaimmat. Minä olen jo näkevinäni emännän valikoivan niitä hänen lautaselleen. Tule. Kisko pusero yllesi. Kiiruhda. Tänä iltana minä suostun puhelemaan mr. Arthurin kanssa taiteesta."

IV LUKU.

On eri asia sanoa vieraille: "Siitä miehestä en minä huoli"; ja on toinen asia sanoa samaa miehelle itselleen, kun hän nimenomaan kosii.

Samana iltapuolena oli pankissa ilmoitettu mr. Arthurille, että hän pian on saava kassan hoidettavakseen. Tämä lupaus sai hänet juopumaan ilosta. Aterioidessa hän loisti keskustelutaidollaan. Häntä eivät nyt masentaneet edes miss Hallardin ivan myrkkyiset vuodatukset. Hän puhui taiteesta rohkeammin ja persoonallisemmin kuin koskaan ennen. Täytyyhän miehen, jolle vain muutaman vuoden palveluksen jälkeen tarjotaan pankissa kassa hoidettavaksi, olla oikeutettu ilmaisemaan ajatuksiaan mistä asioista hyvänsä, — myöskin taiteesta. Ja mr. Arthur kehitteli monia ajatelmia tästä mieliaiheestaan.

"En ymmärrä, mitenkä ihmiset voivat sanoa taiteeksi sellaista, mikä ei ketään miellytä," julisti hän lopuksi.

"Te olette, käsittääkseni, aivan oikeassa, mr. Arthur," vahvisti emäntä, rouva Hewson. "Jos minä pidän jostakin — esimerkiksi siitä maalauksesta, joka oli viime joululehdessä —, niin minä sanon aina: 'Tätä minä sanon taiteeksi!' Enkö sanokin, Ern?"

"No niin," sanoi mr. Arthur naurahtaen, "jos te, rouva Hewson, tarkoitatte sitä värikuvaa, joka on arkihuoneessa pianon yllä, niin minun täytyy tunnustaa, etten puolestani myönnä sitä lainkaan taiteelliseksi."

"En," sanoi mr. Arthur innostuneesti. "Ettekä te myöskään, luullakseni.
Panenpa shillingin vetoa, ettei se miellytä teitä."

"Mutta rouva Hewson pitää siitä," vastasi Janet tyynesti. "Eikö se riitä todistamaan, että kuva on taiteellinen, — jos teidän määritelmänne taiteesta on paikkansa pitävä?"

Kun rouva Hewson näin äkisti huomasi joutuneensa uhkaavan väittelyn keskipisteeksi, nousi hän hätäisesti pöydästä ja kiiruhti keittiöön, mutisten jotakin iltateen valmistamisesta. Hänen miehensä taas ryhtyi, pelastaakseen mr. Arthuria pulasta, lukemaan ääneen päivän sanomalehteä, joka hänellä aina syödessä oli käsillä.

Lukemista kuunteli tuskin kukaan, mutta mr. Arthur sai mielestään kuitenkin sen turvissa sopivan tilaisuuden ryhtyä kuiskivaan keskusteluun Sallyn kanssa.

Mr. Arthur vilkaisi eteensä tyhjälle lautaselleen. Hänen teki mieli ehdottaa tytölle jotakin, mutta heidän keskustelunsa ei toistaiseksi näyttänyt johtavan toivottuun suuntaan. Hän katseli ympäri pöydän, kootakseen rohkeutta. Viimein, kun isäntä purskahti raikuvaan nauruun, lukiessaan lehdestään joitakin hauskuuksia, kiiruhti mr. Arthur kuiskaamaan Sallylle hätäisesti:

"Tahtoisitteko tulla pienelle kävelylle aterian jälkeen? Nythän on jo kaunis ilta."

Silmänräpäyksen ajan etsi Sally katseillaan tukea Janetista, joka istui pöydän vastakkaisella puolella. Janet oli kuullut mr. Arthurin ehdotuksen ja kehoitti nyt silmäyksineen tyttöä myöntymään pyyntöön. Mr. Arthur ei huomannut tätä. Hän vain ymmärsi, että Sally epäröi, ja hänen sydämensä jyskytti ankarasti.

Silloin hän nousi pöydästä voitonriemuissaan. "Menen huoneeseeni muuttamaan kenkiä," sanoi hän. "Odotan teitä hallissa."

"Olen varma, että hän tekee sen. Häntä on innostanut jokin myötäkäyminen pitkin iltaa. Ehkäpä hän on saanut perinnön, tahi muuta sen tapaista. Hänhän puheli tänä iltana aivan kuin hän saattaisi ostaa kuningaskunnan kaikki taideaarteet kädenkäänteessä."

"Joutava kysymys. Hän ei koskaan tee tarjoustaan minulle. On mahdotonta päättää, suostunko minä sille tahi sille miehelle, ellei hän ole pyytänyt minua vaimokseen. Sitä ei osaa ennakolta ajatella."

Sally ryhtyi jälleen irroittamaan hattuaan, jonka hän oli jo sovittanut päähänsä. "Minä en lähde hänen kanssaan kävelylle," sanoi tyttö. "Se ei miellytä minua."

"Älä hulluttele, — pane hattu päähäsi ja lähde kokemaan miltä tuntuu, kun vakaa nuori mies kosii sinua joen rannalla yhdeksän aikaan illalla. Lähde, Sally, — älä ole hupsu. Naiselle on terveellistä kuunnella kosintaa; se on opettavaista. Lähde, — sinähän kenties pidätkin. Sitä ei voi edeltäpäin tietää."

Sally totteli tahdottomana. Sisimmässään hän kammoksui edessä olevaa kohtausta, mutta hän ajatteli, että sitä oli nyt mahdoton välttää. Hän korjasi vielä vaistomaisesti hattuaan ja aukaisi oven.

Käytävässä, jota suurennellen sanottiin halliksi, odotteli mr. Arthur häntä. Mies oli vaihtanut tohvelinsa paksuihin kenkiin, kaulaansa hän oli kietonut suuren huivin, ja hänen päässään oli huolettomasti vinoon painettu lierihattu. Hänen koko olemuksessaan kuvastui sellainen itsetietoinen voitonvarmuus, että Sally ensi hetkessä päätti sittenkin peräytyä takaisin huoneeseensa. Mutta hän ei rohjennut toteuttaa aiettaan, ja kun he sitten ehtivät ulos tielle, joka johti aivan rantaan, hälveni hänen pelkonsa vähitellen.

He puhelivat merkityksettömistä asioista silloin tällöin; katselivat virralla soluvia aluksia, joiden rungot häämöittivät tummina, aavemaisina möhkäleinä, ja joiden merkkilyhtyjen ja kajuuttavalkeain kajastukset kiemurtelivat merkillisesti virran pyörteissä. Sally ajatteli jo tunnossaan, että tässä kävelyssä oli sittenkin jotakin romanttista ja mieltäkiehtovaa. Mutta hänen ilonsa katosi, kun mr. Arthur sanoi epävarmalla ja vavahtavalla äänellä:

Sally tiesi joutuvansa nyt koetukselle. Hän painui melkein hervottomana korkeata rintanojaa vasten ja tuijotti ilmeettömin katsein tummalle virralle. Pitkään aikaan ei mr. Arthurkaan puhunut mitään; sitten hän äkkiä ojensihe ja sanoi:

Sally pidätteli hengitystään. Kunpa siinä nyt olisi mies, jota hän rakastaisi! Mikä hetki tämä silloin olisikaan, — mikä hetki! Hänen huulensa tuntuivat äkisti kuivilta. Hän kostutti niitä kielellään.

Mr. Arthur kääntyi, otti nenäliinansa ja niisti äänekkäästi nenäänsä.
Sitten hän alotti, yhä epävarmana ja hapuilevana:

"No, kuulkaahan, tuskin missään pankissa on osoitettu sellaista luottamusta vielä ainoallekaan minun ikäiselleni miehelle. Lyön shillingin vetoa, että tämä on ensimmäinen tapaus."

"Ette, ette tietenkään; enhän minä sitä tarkoittanutkaan. Tahdoin vain —"

"Ymmärrän, mitä tarkoititte", keskeytti Sally hänet. Tyttö tunsi mielessään jotakin vapauttavan huumorin tapaista, muistaessaan nyt erään toisen vedonlyöntitarjouksen, joka samana iltana oli tullut hänen osakseen. "Te olisitte aivan yhtä hyvin voinut veikata kymmenestä punnasta," lisäsi hän hymyillen. "Kymmenen puntaa kuuluu komeammalta kuin shillinki, — eikä se olisi käynyt teille yhtään kalliimmaksi."

"Minä kuulen mielelläni puhuttavan kymmenestä punnasta. Shillinki tuntuu liian jokapäiväiseltä."

Mies tunsi muutaman hetken itsensä masentuneeksi. Hän ei ollut ymmärtänyt Sallyn ajatusta, mutta hän tajusi, että tytön sanat kätkivät taakseen jotakin, mikä ei voinut olla hänelle edullista. Ja hän tunsi loukkaantuneensa siitä kun tyttö ei näyttänyt ensinkään käsittävän, kuinka tärkeän arvoaseman mr Arthur oli saavuttamaisillaan pankkimaailmassa. Hän nojasi epäröiden kaiteeseen ja katseli äänetönnä virralle, miettien samassa itsekseen, pitäisikö hänen kenties luopua aikeistaan. Nyt oli vielä tilaisuus vetäytyä takaisin, tytön aavistamatta mitään.

"No niin," sanoi tyttö pidätetyn hilpeästi, "tämänkö te tahdoitte minulle kertoa?"

Mr Arthur kääntyi katsomaan Sallya kasvoihin. Hän erotti puolihämärässä tytön pehmeät huulet, joita hän monesti oli halunnut suudella. Nyt, — hänen tarvitsisi vain jatkaa; kun tyttö kuulisi hänen tarjouksensa, vajoaisi hän — siitä mr Arthur oli varma — hänen syleilyynsä, ja silloin…

"Ei, siinä ei ollut vielä kaikki," sanoi hän lämpimästi. Hän sulki silmänsä puoleksi ja hänen kätensä vapisivat. "Se oli vain valmistelua."

Sally ei tohtinut katsella häntä kasvoihin. Tyttö tiesi, että mies oli hyväluonteinen, ahkera ja rehellinen. Hän tiesi, että parempaa miestä ei hänen ollut helppo saada, ja hän uskoi, että mr Arthurin vaimona hän saavuttaisi sellaisen aseman elämässä, jota sadat hänen luokkansa tytöt kadehtisivat. Mutta hän ei rohjennut katsella miestä kasvoihin samalla kun nämä mietteet liikkuivat hänen sielussaan.

"Minä kuuntelen," sanoi hän jäykästi, tuijottaen liikkumattomin silmin suoraan eteensä virran vastarantaa kohti.

"Niin, minä pyydän teitä vaimokseni," sanoi mr Arthur äkisti, sanojaan valikoimatta.

Sally ei vastannut. Hän odotti. Hänen mielensä pysyi yhä aivan tunteettomana.

"Ensi kuusta lähtien minä saan kaksisataa puntaa vuodessa. Sillä me eläisimme varsin mukavasti, eikö totta?"

"Oh, täällä Lontoossa on monta miestä, jotka ovat uskaltaneet mennä naimisiin vähemmillä tuloilla ja ovat silti tyytyväisiä. Sitäpaitsi, ensi vuonna minä saan jo kaksisataakaksikymmentä."

"Niin. Tarjoan teille oman, mukavan kodin. Teidän ei tarvitse enää elää sellaisessa karsinassa kuin täällä. Saatte oman vierashuoneenne. En tahdo kerskailla tästä; mutta eikö sellainen olisi teistäkin miellyttävää?"

Hän tunsi tehneensä nyt ylevän tarjouksen, — ja ehkäpä se olikin korkeinta, mitä hänellä oli tarjottavanaan. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että te saatte elää omaa elämäänne. Minä olen sivistynyt mies; en sido teitä, vaan teen teistä oman valtiattarenne."

"Mutta minä en rakasta teitä," sanoi tyttö, huomaamatta toisen uhrautuvaisuutta.

Mr. Arthur katseli häntä hämmästyneenä. "Miksikä ette?" kysyi hän ihmeissään.

"Miksikä? Oh, minkätähden te jätätte sellaisen kysymyksen minun vastattavakseni?"

"Oh, älkää," pyysi tyttö. "En rakasta teitä; siinä kaikki. Enempää en osaa sanoa."

"En tiedä. Minun ei tietenkään olisi sopinut lähteä — otaksun, että tein siinä väärin."

"Naisitteko te minut, vaikka tiedätte, etten minä rakasta teitä?" Hän kääntyi katsomaan mr Arthuria silmiin.

"Kyllä," sanoi mies tukahutetusti, sillä hänen koko sielunsa värähti, kun hän kohtasi tytön katseen. "Te ette kenties rakasta minua nyt, — mutta te opitte rakastamaan."

Sally tunsi, että jälleen oli kaikki pilalla. Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän koskaan voisi rakastaa tätä miestä. Ja mr Arthurin varmuus, järkähtämätön itsetietoisuus loukkasi häntä. Se surmasi hänessä säälin tunteen, joka muuten voi saada naisen tällaisessa asemassa taivutetuksi.

"Oh, ei hyödytä puhua sellaista," sanoi hän hiljaisesti. "Pelkään, ettei siten tapahdu."

Mr Arthur nojautui lähemmäksi. "Mutta tahdottehan sentään ajatella vielä, — tahdottehan harkita vielä uudelleen? Vastatkaa minulle toisella kertaa." Hän uskoi varmasti, että kun Sally ajattelisi omaa kotiaan ja tulevaa elämäänsä, niin hän taipuisi, — jokainen nainen taipuisi hänen asemassaan. "Saanhan kysyä myöhemmin?"

Mies tarttui kiihkeästi häntä käsivarteen. "Siksi, että rakastan teitä, — ettekö huomaa sitä?"

"Ette ymmärrä? Ah, Jumalani, — minä sen ymmärrän! Tahdotteko antaa minulle suudelman?"

Hänen olisi pitänyt käsittää, että tällainen pyyntö oli kaikkein mahdottomin; hänen ei olisi tällaisena hetkenä pitänyt osoittaa tytölle intohimoisuuttaan. Mutta mr Arthur kuvitteli, että jokainen nainen tällaisessa tilanteessa halusi itseään suudeltavan. Hän toivoi oman intohimonsa nostattavan tytössä mieltymystä; hän kuvitteli, että suudelma saisi tytön kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja vaipumaan suloiseen hurmaukseen. Hän ei aavistanut kuinka arkaa kieltä hän tänä iltana kosketteli; hän ei ymmärtänyt, että tytön mielentila ikäänkuin vaappui veitsenterällä ja saattoi pienimmästäkin varomattomuudesta häilähtää kokonaan vastakkaiselle taholle kuin hän toivoi.

Sally vetäytyi pikaisesti loitommalle hänestä ja kääntyi poispäin, huulet tiukasti yhteen puserrettuina.

V LUKU.

Mutta Sally oli luvannut ajatella asiaa, ja se sai mr Arthurin unohtamaan kaiken muun. Hän oli yhä vielä metsästäjä, ja tyttö oli pakeneva saalis. Miehen veri kiersi nopeammin hänen suonissaan, kun hän ajatteli, että riista voisi päästä hänen käsistään. Hän päätti yhä järkähtämättömämmin, että tytön täytyy suostua hänen omakseen. Muistaessaan, kuinka tyttö oli kieltänyt rakastavansa häntä, tunsi mr Arthur nöyryytystä, mutta samalla sekin tunne yhä vain kiihoitti hänen valloiltamisvaistoaan. Alussa, jolloin hän oli uskonut tytön päätäpahkaa heittäytyvän hänen turviinsa, oli hän pitänyt Sallya paljon vähäpätöisempänä olentona kuin nyt, jolloin tyttö oli selvästi ilmaissut vastahakoisuutensa.

Kun mr Arthur kosintansa jälkeen meni levolle, oli tyttö alinomaa hänen ajatuksissaan. Ja kun hän vaipui uneen, häälyi hänen mielessään loputtomia unikuvia, joissa kaikissa Sally oli osallisena suudellen ja hyväillen häntä. Tyttö oli vallannut hänen sielunsa sen viimeistä sopukkaa myöten.

Sally itse vaipui uneen vasta myöhään Hänen palatessaan sisään istui Janet vuoteessaan lukien ja tupakoiden. Riisuutuessaan kertoi Sally hänelle tarkoin — sana sanalta — kaiken, mitä hänen ja mr Arthurin välillä oli tapahtunut. Sellainen on naisten tapa. Heidän muistinsa on tällaisissa asioissa ihmeteltävä.

"Ei hyödytä enää ajatella koko juttua", sanoi Janet, kun Sally vaikeni. "Sitä harkitessasi sinä vain tulet yhä enemmän huomanneeksi syitä, jotka pakottavat sinua vastaamaan kieltävästi. Tänä iltana on mr Arthurin ainoa tilaisuus mennyt sivuitse. Tiedäthän sen itsekin — eikö niin? Nyt sinä et enää milloinkaan voi suostua häneen."

Sally mutisi kieltävästi jotain pielukseensa ja kääntyi tuijottelemaan vastassaan olevia räikeävärisiä seinäpapereita.

"Sally," alotti Janet jälleen, sulkien kirjansa ja viskaten savukepätkänsä tottuneesti avoimeen tulipesään. "Sally —"

"Onko jokin toinen tiellä? Joku mies, johon olet tutustunut kaupungissa, kenties konttorissasi, — niinkö?"

Sally käännähti jälleen. "Ei ole", vastasi hän. Tyttö ei katsonut ystävätärtään silmiin, mutta hänen äänensä oli luja ja varma.

Miss Hallard istui hetken aikaa etunojossa vuoteessaan ja tarkasteli Sallya. Hänen aavistelunsa kävi yhä varmemmaksi. Hän ymmärsi, että Sally toimi jonkun hämärästi koetun vaikutelman pakoittamana, — vaikutelman, jonka hän kenties tajusi selvemmin kuin tyttö itse. Janet oli järkähtämätön tässä uskossaan, ja Sallyn äskeinen kieltävä vastaus yhä vain lujitti tätä hänen käsitystään. Kun teräväjärkinen nainen alkaa epäluuloisesti tarkata ystävätärtään, jonka hän hyvin tuntee, on melkein mahdotonta johtaa häntä kokonaan harhaan.

"Oletko sinä väsynyt?" kysyi Janet äkisti. "Tahi tekeydytkö vain väsyneeksi?"

He säännöllisesti keskustelivat aina illoin, — milloin puvuista, milloin uskonnosta, milloin rakkaudesta tahi muutamien naisten ajattelemattomuudesta sekä hairahduksista. Janet kertoili epäilyttäviä juttuja taideopiskelijain sekä heidän malliensa elämästä, ja Sally kuunteli häntä ihmettelevin katsein, — hänen täytyi väliin pyytää ystävätärtään selittämään joitakin kohtia tarkemmin, koska hän ei voinut aina ymmärtää, mitä Janet tarkoitti sanoillaan. Näin he useasti jatkoivat puheinaan pimeässä siksi, kunnes jompikumpi heistä ei enää saanut vastausta johonkin kysymykseensä. Silloin hänkin, joka viimeiseksi oli pysynyt valveilla, kääntyi vuoteessa kyljelleen ja vaipui pian syvään uneen.

"Mikä sinua oikeastaan vaivaa tänä iltana?" uteli Janet. "Oletko pahoillasi, kun sanoit mr Arthurille, ettet rakasta häntä?"

Janet ei ajatellut sinne päinkään, mutta hän arvasi, että Sally nyt vastaisi suoraan ja totuudenmukaisesti.

"Masennuksissa?" toisti Sally kysyvästi. Hän nousi istualleen ja kohensi pielustaan. "Oh, minähän en ole vielä rukoillut iltarukoustani." Hän työnsi peitteen yltään.

Tyttö liukui lattialle ja värähti, kun hänen jalkansa koskettivat kylmään korkkimattoon. Mutta hän laskeutui kuitenkin lattialle polvilleen, sillä hänestä tuntui, ettei rukouksella muuten ollut oikeata arvoa. Vanha tottumus, johon hänet oli kasvatettu kotona maalla, pikku pappilassa, piti yhä vielä hänet vallassaan. Hän ei uskonut enää mihinkään määrättyyn opinkappaleeseen tahi uskontunnustukseen, mutta kuitenkaan hän ei ainoanakaan iltana jättänyt rukoilematta ennen levolle menoaan. Hänen lapsuutensa aikainen usko oli aste asteelta menettänyt valtansa hänen sielussaan, mutta vanha, yksinkertainen tapa polvistua joka ilta anomaan jumaluuden turvaa ja johdatusta, säilyi yhä vääjäämättömänä sisäisenä tarpeena.

Kun Janet näki tytön lyyhistyvän polvilleen vuoteen viereen ja kätkevän kultahiuksisen päänsä ristiin liitettyjen käsiensä varaan, kääntyi hän poispäin ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän tiesi jo entuudelta, ettei Sally koskaan rukoillessaan kuullut hänen kysymyksiään eikä huolinut vastata niihin. Hän senvuoksi ei enää häirinnyt tyttöä, vaan kaivautui patjoihinsa totuttuun makuuasentoonsa ja päätti nukkua.

Mutta Sally virui polvillaan lattialla kauan, ja hänen hartiansa kohosivat kylmästä värähdellen tasaisesti hänen joka henkäyksellään. Sally Bishop, joka tuskin enää tiesi mitään apostolisesta uskontunnustuksesta ja jolle lunastusoppi oli vain hämärä ja merkityksetön käsite, lähetti siinä väsyneet huokauksensa tuntemattomalle jumalalle, anoen hänen johdatustaan. Ja kuitenkin tyttö samalla sisäisesti tunsi jo itse valinneensa tien, jota hän halusi kulkea.

VI LUKU.

On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä, mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt hänet Knightsbridgessä.

Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui hänen näkyviinsä.

Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.

Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa. Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.

Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi hänelle määräyksensä.

Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia, jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.

Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.

Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla. Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset toisinaan elämän tärkeimpiä.

Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill kääntyi.

"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!

"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta?
Minnekä te aiotte?"

Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella itseään.

"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"

Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.

Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat tänä iltana toisaalla.

Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä, noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.

"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."

"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.

Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä ja sytytän valot."

Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.

"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä huomauttamasta siitä.

"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."

"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen itselleen piipun tupakkapöydän luona.

"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin, paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli, että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi, että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi käyttää sitä hyväkseen.

Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin, paksun maton —"

"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis. Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli uutena. Se oli turkinpunainen."

"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.

"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja, jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä puolestani pidän messinkisistä enemmän."

"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."

Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli vierastaan.

"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan, sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"

"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen, johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"

"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, — luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"

Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa asioissa.

"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."

Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.

"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku huoneeni näyttämään helvetiltä."

Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.

"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."

Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.

Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin — uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille, koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää lähteä takaisin kadulle.

"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."

"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi
Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.

Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.

"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"

Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.

"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."

Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, — "eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"

Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.

Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.

Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan, kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.

"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä, ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään, — maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta automobiilistani."

Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.

"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin — neljäkymmentä penniä.

Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle. Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat hänen omiaan.

Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen kysymyksensä jäisi vastauksetta.

Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, — hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen väsyneessä sielussaan.

"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään aavisti mahdolliseksi."

Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön!
Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"

Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia. Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän poistui, sanomalta enää sanaakaan.

VII LUKU.

Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi taimeksi.

Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan: te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen, mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan hedelmää.

Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.

Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen. Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla, mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.

Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.

Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.

Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin huomasikaan näin tekevänsä.

Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.

Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen. Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja tutkivasti huoneen joka kolkkaan.

Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa. Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.

"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän, siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen, vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti tieheni."

Traill naurahti kevyesti. "Ei sinne päinkään. Sellainen este on heti voitettavissa. Minun nimeni on Traill. Olen asianajaja — ilman asiakkaita —, olen niitä juristeja, jotka hyörivät oikeushovissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Jonakin lähipäivänä minä saan oman tuomioistuimeni, pääsen johtamaan jonkun rikosjutun käsittelyä; ja minä saan — mutta eihän se ole suinkaan ainoa minun tuulentuvistani."

Tyttö hymyili hänen epäjohdonmukaisuudelleen. "Te näytte suunnittelevan tulevaisuuttanne kevyesti," huomautti hän.

"Ja miksikä en? Kuvitteletteko, että minä istuisin kammiossani pitkät päivät ja tuskailisin mahdollisista sattumista, joita ei mikään kohtalon alkemia kuitenkaan voisi muuttaa? Enkä! Sitäpaitsi minä olen myöskin sanomalehtimies. Siksi juuri minä tulinkin tapaamaan teitä." Hän puheli edelleenkin aivan umpimähkään.

Tarjoilijatar seisoi kärsimättömänä pöydän vieressä, nakutellen tarjotinta sormillaan.

Sally katsahti häneen pikaisesti. Huomasiko mies väheksyvänsä hänen kieltoaan? Mutta tyttö ei havainnut hänessä mitään epäilyttävää. Traill vain katseli häneen kysyvästi, odotellen hänen vastaustaan.

"Minusta on ihan samantekevää," vastasi tyttö. Häntä ujostutti mainita, mistä hän todella piti, ja ehkäpä häntä hävetti osoittaa, mitä hän tavallisesti söi aamiaisekseen. Oli parasta antaa toisen valita. "Minä tyydyn teidän ohjaukseenne," hän sanoi mukautuvasti.

Traill selitti tarjoilijattarelle määräyksensä, tilaten aamiaisen, jota tyttö ei suinkaan olisi kyennyt maksamaan. Sitten hän jälleen katsahti pöytätoveriinsa ja hymyili kujeellisesti.

"Ette tosin; mutta asian vahvistaa kuitenkin, epäilemättä, äänetön sopimus. Eikä sen julkinen myöntäminen missään tapauksessa olekaan tärkeätä." Hän näki epäröivän välähdyksen tytön katseessa. "Mutta eihän maksa vaivaa puhua siitä! Me tulimme tänne aterioimaan, emmekä keskustelemaan seuraelämän sovinnaisuuksista. Te tiedätte, kuka minä olen, ja parin kolmen minuutin kuluessa minä saan tietää kuka te olette, jos tohdin uskoa teidät kyllin ystävälliseksi, kertoaksenne sen minulle. Taivaan vallat! Elämä on muutenkin kyllin lyhyt; pitäisikö meidän lisäksi hukata sen kalliita hetkiä sovinnaisuuksien Molokille? Sanoin jo teille olevani lakimies. Mistä hyvänsä lainopillisesta kalenterista voitte nähdä, milloin minä jätin Oxfordin yliopiston ja liityin asianajajain ammattikuntaan. Ja juoruhakemistomme 'Kuka, kuliin on?' tietää kertoa teille täsmälleen, missä minä asun; vaikka voinhan minä sanoa sen teille itsekin," hän mainitsi asuntonumeronsa Regent kadulla. "Sama kirja selittää, että ratsastus, kalastus ja metsästys ovat minun huvituksiani, kuvaten tällöin ylimalkaan brittiläistä, mutta ei minua. En ratsasta; en myöskään kalastele, eikä ampuminen huvita minua. Ennen koettelin niitä taitoja; mutta se on eri asia. Nyt minä vain silloin tällöin ratsastelen jollakin keppihevosella, kalastelen sanomalehtien tarpeiksi sameissa vesissä, ja ammun — ties' Luoja, mitä minä ammuskelen. Luullakseni en mitään."

Tyttö oli taltutettu. Tämän kevyen ja hilpeäsävyisen puhelun ratina ajoi pakosalle hänen loput epäilyksensä. Hän ei olisi halunnut luopua Traillin seurasta minkään sovinnaisuus-säännön pakotuksesta. Olihan hän vapaa; mikään ei kahlehtinut häntä, sillä hänellä ei ollut muuta elämänpyrkimystä kuin rakkaudenkaipuunsa täyttäminen. Olihan hän nainen. Mr. Arthur oli tarjoutunut —, taivas! kun hän vertasi toisiinsa sitä tapaa, jolla mr. Arthur oli puhunut itsestään ja nyt tämä vieras… Tyttö katseli häntä silmiin, kuten tähtäimeen saatu lintu tietämättömyydessään katselee pyssyn kimaltelevaan piippuun, ja sittenkin hän aavisti sisimmässään, että mies saisi hänet valtaansa, jos vain tahtoisi vaivautua voittamaan hänet.

Tyttö otti pukunsa laskoksista esiin pienen nenäliinan, nähtävästi aivan tarkoituksetta.

"Oh, niin; se on liikeasioita. Ne me siirrämme myöhempään. Ensin minä haluan kuulla jotakin teistä itsestänne. Te olette kihloissa ja aiotte naimisiin?"

Tämän hän sanoi arviolta. Tytön sormessa välkkyvä sormus aiheutti tällaisen ajatuksen, mutta hän tunsi liian vähän näitä elämän pikkuseikkoja, tietääkseen edes oliko sormus kihlasormessa vai eikö.

Mies ikäänkuin vangitsi hänen katseensa silmillään, pakottaen hänet ymmärtämään itseään. "Te ette siis tahdo auttaa minua?" kysyi hän.

"Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Pelkään olevani kokonaan mielenkiinnoton olento."

Mutta hän tunsi samalla, että tämä pakeneminen tavanmukaisten lauseparsien turviin oli raukkamaisuutta. Mies johti hänet niiden pienistä kurimuksista vilppaammille vesille, kuten peränpitäjä ohjaa veneen sameasta pohjukasta, kaislikon rajalta, aavalle ja kirkkaalle selälle. Hän halusi saada tutustua ihmiseen, naiseen; ja hän tiesi, että siinä hänen edessään oli nainen. Sen vuoksi hän ei hellittänyt, ennenkuin he keinuivat ulapalla. Ja he eivät vielä olleet ehtineet kolmanteen ruokalajiinsa, ennenkuin tyttö kertoili hänelle mr. Arthurista.

Sally vaikeni. Hänen äänettömyytensä riitti vastaukseksi. Hetken jännitys kohosi.

"Kyllä; minä kunnioitan häntä. Tiedän, että hän on rehellinen. Hänen täytyy olla luotettava. Ja hän tarjoaa minulle kaikkensa."

Kuullessaan tytön puhuvan näin, olisi luullut, että asia oli vielä päättämättä ja että hänen mielensä häälyi kahden mahdollisuuden välillä. Naisen vaisto johti hänet esittämään kaiken tässä valossa. Tyttö aavisti hämärästi, että hänen arvonsa kohoaisi miehen silmissä, jos tämä huomaisi välttämättömäksi taistella hänen saavuttamisestaan. Ja kuitenkin, — ei yksikään tiennyt paremmin kuin Sally itse, että mr. Arthur nyt oli kadottanut viimeisetkin mahdollisuutensa. Tyttö oli ollut pakoitettu vertailuun, kohtalokkaaseen vertailuun, jonka useimmat naiset tällaisessa tilaisuudessa tieten tahi tietämättään suorittavat, — ja ratkaisu oli nyt ehdoton.

Sally katseli häneen kysyvästi, kulmakarvat kohonneina. Tytön silmistä saattoi lukea mitä hyvänsä, mikä on samaa kuin ettei voinut päätellä mitään. Traill tutki ihmetellen hänen ilmeitään.

"Suostutte hänen vaimokseen — luonnollisesti", jatkoi hän uskaliaasti. Totta kai hän saa pakotetuksi tytön myöntämään, jos asia kerta oli näin. Mieluummin hän turvautui tähän hiukan arveluttavaan keinoon kuin ryhtyi sokeasti tavoittelemaan langan päätä käsiinsä. Mutta hän ei onnistunut pakotuksessaan.

Traill pusersi sormiaan pöydän laitaan ja koetti tunkea katseensa tytön lävitse.

"Olen pahoillani. Minusta tuntui siltä kuin te olisitte välittänyt asiasta. Valitan, — oletin liian paljon."

Hän kiinnitti katseensa edessään olevaan lautaseen, tohtimatta kohottaa päätään, miehen tarkastellessa häntä kiinteästi. Tyttö tiesi hyvin minkälaisen jyrkänteen reunalla hän nyt vaappui. Luonnollinen vaisto jo ilmaisi sen hänelle. Ja hänen päätään melkein huimasi.

"No niin?" Tyttö nosti päätään ja koetti kestää toisen silmien tulen, mutta ei onnistunut. Hänen päänsä painui jälleen kumaraan.

"Sanoisin silloin: älkää suostuko — vielä; odottakaa. Odotuksen aiheuttama vahinkoon pienempi kuin —, tiedättehän. Odottakaa. Kuinka vanha te olette? Olenko häikäilemätön? Oh, mitä joutavia; enpä tietenkään. Tämä kysymys on sopimaton vain silloin, kun naisen täytyy vastata siihen valehdellen. Kuinka vanha olette? Kahdenkymmenen ikäinen?"

"Yhdenkolmatta! Minä olin viisitoista-vuotias silloin, kun te ensi kerran aukaisitte silmänne ja aloitte kirkua."

Sally katsahti häntä silmiin, jotka olivat täynnään pidätettyä naurua.
Virta tempasi tytön mukaansa; hetken mielijohde valtasi hänet.

"Minä toistin saman pilan myöhemmin," sanoi hän pikaisesti, — "ällistytin sillä mr Arthurin vielä samana iltana."

Tyttö katui heti tunnustustaan, joka liian selvästi osotti Traillille, minkä vaikutuksen tämä oli tehnyt häneen. Mutta mies ei näyttänyt huomanneen mitään.

Sally katsahti kelloaan. Äskeinen säikähdys oli palauttanut hänet tajuihinsa. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kun hän ajatteli, kuinka tuttavallisesti he olivat nyt puhelleet, vaikka äsken vielä olivat toisilleen uppo-outoja. Tätä ajatellessaan tyttö tuskin saattoi uskoa, että näin todellakin oli tapahtunut. Hetkisessä hän oli kertonut tälle vieraalle itsestään näin paljon, — enemmän kuin ystävälleen Janet Hallardille. Mr Arthurin hän oli tuntenut jo puolentoista vuoden ajan, eikä hänen mieleensä ollut kertaakaan juolahtanut puhua hänelle tuttavallisesti. Oliko hän muuttunut? Vaikuttivatko ne vapaat olosuhteet, joissa hän eli, täten häneen? Tämä ajatus — pelko, että hän oli muuttumassa kokonaan toiseksi naiseksi, — etoi hetken hänen mieltään kuin meritauti. Hän nousi seisomaan.

"Ovat; minä en saa myöhästyä. Mr Bonsfield antaa itse kirjeet minulle heti aamiaisen jälkeen. Luulen, että hän osoittaisi minut ovelle, jos myöhästyisin. Ymmärrättehän, ettei heidän ole vaikea saada uutta konekirjoittajaa; työ on yksinkertaista, vaikka sitä onkin paljon. Ja satoja tyttöjä on valmiina täyttämään minun paikkani."

Traill katseli häntä vakavasti. "Kiitän Jumalaa, että olen riippumaton sellaisesta," sanoi hän. "No niin, — jos teidän täytyy lähteä, niin — otaksun, ettei sille voida mitään. Olen iloinnut keskustelustamme."

Tytön silmät välähtivät hymyten. "Samoin minäkin — rajattomasti, — olette ollut varsin ystävällinen. Hyvästi." Hän ojensi kätensä.

"Luuletteko minun päästävän teitä, ellette suo minulle mahdollisuutta tavata teitä jälleen?"

Traill esti hänet jatkamasta. Hän ei voinut aavistaa, mitä tytön mielessä äsken oli liikkunut, mutta jo tämän ainoan sanan sävy vihjasi, että hänen täytyi nyt olla varuillaan.

Tyttö tunsi ajatustensa häälähtelevän sinne tänne; ne olivat kuin horjuvat varjot. Hän ei saanut aikaa johdella niitä.

"Tulkaa puettuna — samoin kuin nytkin. Ei teidän tarvitse käydä kotona vaihtamassa asua. Minä odotan teitä konttorinne edustalla kello kuudelta. Lähdettekö vasta neljännestä myöhemmin? No, siis neljänneksen yli kuuden. Me syömme; sitten käymme teatterissa, — konsertissa, jos se on teistä mieleisempää. Ja sitten minä ajan teidät Waterloohon, toimitan teidät viimeiseen Kew Bridgen raitiovaunuun, — ja siinä kaikki."

"Minä kirjoitan teille, kotiinne, ja määrään illan. Miss Bishop, — entä muu osoite?"

"S."

"Miss Sally Bishop, 73 Strand-on-Green, Kew Bridge. Ja minä olen teille kymmenen puntaa velkaa."

"En pyydä teitä ajattelemaankaan siitä toisin," myönsi Jack Traill.
"Mutta, kuitenkin, se on laillisessa järjestyksessä syntynyt velka."

VIII LUKU.

Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan 'Kuka kukin on?'-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti, kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.

"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla — "tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871; isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath, englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."

Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään, voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.

Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua, kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.

Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä arkihuoneeseen.

Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin halventanut mr Arthuria.

Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi. Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu, ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan käteen.

Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa, tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.

"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.

Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat hänelle jo vastauksen laadun.

Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.

"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."

"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille," valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"

"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki kaikessa?"

"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."

"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos minä vain haluan palata sinne."

Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.

Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.

"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."

He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.

"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur, seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön vastausta, ennenkuin aukaisi oven.

"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi ilmaista, että ovat tästä tietoisia.

"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän, ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias. Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."

"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi hän.

"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään eteiseen.

Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita. Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla — itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr. Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta rakkaudestaan Jack Trailliin.

Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle, kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.

"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa pukua pysymään koossa."

Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen mahdollisuuksien yläpuolelle.

Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja silmäili tutkivasti toveriaan.

"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta," jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että sinä lopulta suostut häneen."

"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."

Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän tyytyi siihen?"

"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos, päästettyään minut sisälle."

"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —, hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!

"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se kääntyy sinulle onnettomaksi."

Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että sinullakin olisi sydän, Janet."

Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan.
"Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr.
Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi
hän.

Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on miehiään?"

"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.

"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden. Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko, etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta, ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni, naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän on, Sally?"

He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli, silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.

He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.

Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan, mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni, päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään; sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.

Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli, kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli tuntenut.

IX LUKU

Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon pikkuravintolaan.

"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."

Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja he hymyilivät toisilleen…

"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen jälkeen.

Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta. Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan, että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.

Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.

Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö kuulustelu siihen.

"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson.
Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on
mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin.
"Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti
Sallyn vastaamaan.

"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.

"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys, arvaattehan sen."

Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:

"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! — tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa ja niin minä sanonkin."

"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani, joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita, kolistellen ja meluten tavallista enemmän.

Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.

"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs. Hewson?"

"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun älylleni."

"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän, luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja saman tekisivät muutkin."

"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"

Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että
Janet oli ihmeteltävä.

"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö.
"Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."

"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan, mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja miksikä en?"

"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan, taistelee sinun tähtesi."

Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä todellakin ovat jaetut siten?"

"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu taistelijaksi?"

"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, — en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää minulle."

Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa — ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä olisi taipunut näyttelemään.

Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."

Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain saan otella; siinä, minä luulen, onkin hyvitys."

Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin katsein, tämän poistuessa keittiöstä.

X LUKU.

Madame, ravintolan isännän puoliso, seisoi aivan sisäänkäytävän suulla, alttiina toivottomaan tervetulleeksi jokaisen, ken vain aukaisi ravintolan oven. Kun hän näki Traillin, kirkastuivat hänen pyöreät, hyväntahtoiset ranskalais-kasvonsa; ja hänen silmissään kuvastui vilpitön mielihyvä, kun ne tarkastelivat Sallya, joka astui sisälle Traillin seurassa.

"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame." ["Hyvää iltaa, herra; hyvää iltaa, rouva."]

Tuokoon monsieur seurassaan ravintolaan kuinka monta ja erilaista naista hyvänsä yhden ainoan viikon kuluessa, on jokainen niistä madame; ja jokaisesta heistä tämä ranskalainen emäntä sepittää mielessään romaanin, näin ilahuttaen sydäntään nyt, kun hänen omat romaaninsa ovat jo ammoin sitten eletyt.

"Hyvää iltaa," tervehti Traill. "Toivon, että liikkeenne edelleenkin menestyy hyvin?"

Vieraat laskeutuivat alempaan kerrokseen kapeita portaita myöten, joita yhä kavensivat käänteihin asetetut kukkakoristeet. Traill aukaisi oven pieneen ja valoisaan, kultakoristeisin paperein verhoiltuun huoneeseen, jonka seinillä riippui lukemattomia, ahdinkoon joutuneiden taiteilijain — enimmäkseen ranskalaisten — maalauksia, ostetut muutamalla markalla tahi maksetut lämpimällä aterialla taikka viinatilkalla. Täällä toivotti pieni tarjoilijatar, Berthe, heidät jälleen tervetulleiksi.

Sallysta tämä tuntui siltä kuin käki olisi hypähtänyt esiin kellosta, kukkuakseen pienen, hupaisan laulunsa joka neljännekseltä.

Huoneen jokaisessa kulmassa oli vitivalkealla liinalla katettu pieni pöytä, ja jokaisella pöydällä oli kapea maljakko täynnään chrysanthemum-kukkia. Pieni tarjooja kysyi, minne he haluavat istuutua.

Traill neuvotteli Sallyn kanssa. Tyttö tunnusti, että hänestä kaikkialla oli yhtä miellyttävää. Nykyisessä mielentilassaan hän oli altis ihastumaan kaikkeen. Tämä ulkomaisen tunnun täyttämä ympäristö ikäänkuin kohotti hänet kaiken paikallisen ja ajallisen yläpuolelle. He istuutuivat porraskäytävän alle, jossa Traillin pää melkein hipasi jyrkästi viettävään kattoon hänen yllään.

"No niin, mitä te haluaisitte nyt saada?" kysyi hän Sallyltä. Berthe seisoi heidän vieressään, odottaen kärsivällisesti; hän koetti parhaillaan tutkia niitä lukemattomia yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat madamen puvun.

Tyttö hymyili Sallylle, — hymyä, joka herättää luottamusta ja lähentää ihmisiä toisiinsa. Se ei ollut samanlaista hapanta, vääristelevää murtamista, jota tässä maassa sanotaan hymyilyksi.

"Kuinka te olette keksinytkään tällaisen rakastettavan pikku pesän?" kysyi Sally, kun ranskatar oli poistunut, saatuaan Traillin määräykset.

Traill nojasi kyynärpäätään pöytään ja katseli tyttöä, — hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät tytön kasvojen jokaista piirtoa, ja viimein ne pysähtyivät hänen silmiinsä, vangiten niiden katseen.

"Sattumalta," vastasi hän. "Pistäydyin kerran ovesta sisälle, tulin alas portaita, näin nämä pienet pöydät kukkamaljakkoineen ja tahrattomine ruokaliinoineen, kuulin Berthen iloisen tervehdyksen, 'Bon soir, Monsieur,' ja istuin aterioimaan. Siitä on nyt kulunut vuosi ja puolen toistakin. Senjälkeen minä olen ylipäänsä aterioinut täällä kolmasti viikossa."

"Oh, en tiedä tarkoin. Te voitte tehdä mitä tahdotte, syödä missä haluatte, kulkea tällaisilla löytöretkillä, tarvitsematta koskaan ajatella, minkälaisen käsityksen ihmiset mahtavat saada teistä."

Traill nojautui tuolinsa selkälautaa vastaan ja hymyili tytön mietteille. "Emme suinkaan me voi tehdä kaikkea, mitä todella haluamme. Sinä iltana, kun minä osuin tänne, ei minun aikeeni toki ollut lähteä tänne syömään. Ei se ateria tuntunut miltään suurenmoisen vapauden hedelmältä. On olemassa sellaista, minkä saavuttamisesta minä voisin antaa koko maailman, mutta jota minä en voi yrittääkään saavuttaa, — minulla ei ole vapautta sen vertaa. Jos te tarkoitatte vapaudella sitä, että saatte tulla ja mennä minne ja milloin vain haluatte, niin mitä luulette sellaisesta vapaudesta hyötyvänne?" Hän jälleen hymähti tytölle: "Mitä te sillä tekisitte?"

Sally ihmetteli, mitä Janet Hallard mahtaisi vastata tähän. Hän aprikoi, mitä hän itse olisi sanonut, jos mr Arthur olisi esittänyt tällaisia ajatuksia. Luultavasti — epäilemättä — hän olisi vastustanut koko käsitystapaa. Mutta Traillille hän ei vastannut mitään, — hän tunsi, että mies pohjaltaan oli oikeassa; Minkätähden? Sitä hän ei osannut selittää.

"En, — en sellaista vapautta, josta nainen alituisesti puhuu. En hyväksy koko sitä vapauden käsitystä, jota suffragetti-häpäisijät takovat kanssasisarensa aivoihin."

"Tekisi mieleni tutustuttaa teidät ystävääni, miss Hallardiin," sanoi
Sally.

"Haluaisin kuulla teidän väittelevän keskenänne. Hän ajattelee ihan päinvastoin kuin te. Hänen mielestään —"

"Te halveksitte meitä niin syvästi?" Hän koetti sanoa tämän leimuavasti, — terästäen katsettaan ja puristaen huulensa jäykäksi, ohueksi viivaksi.

"Naisia? En, — päinvastoin." Tytön silmäykset eivät näyttäneet säikyttävän häntä. "Mutta jos te haluatte, että teitä arvioitaisiin miehinä, no niin… Ohi kyllähän te voitte leikata tukkanne lyhyeksi ja pukeutua miesten vaatteisiin. Mutta silloin minä en pidäkään teitä naisina. Naista minä voin rakastaa, mutta, taivaan nimessä, — minä en voi väitellä hänen kanssaan."

Hän nojautui taaksepäin, salliakseen Berthen asetella lautaset heidän eteensä pöydälle, ja Sally tarkasteli tällöin hänen kasvojaan. Ne olivat lujapiirteiset korkeine poskipäineen, joiden alta selvästi näkyvät vaot kaartuivat kohden leukaa. Harmaat silmät eivät näyttäneet syviltä tahi ilmeikkäiltä, mutta niiden katse oli järkkymätön. Otsa oli leveä ja tasainen, mutta ei korkea. Leuka oli kulmikas ja ylähuuli pitkä. Toinen suupieli kaartui hiukan ylöspäin, tavalla, joka ilmaisi taipumusta pikemminkin ivaan kuin huumoriin; ja itse huulet olivat ohuet ja kiinteät, — aivan kun niillä olisi voinut veistää purevan kärjen jokaiseen sanaan, minkä ne päästivät kuuluviin, jos mies vain tahtoisi.

Sallya nämä kasvot samalla sekä peloittivat että lumosivat. Hän ei voinut irroittaa niistä katsettaan. Hänen mieleensä ne painuivat syvimmin sen ilmeisinä, kuin olisi niillä levännyt hieno, ylimielisen ivallinen hymy, — mutta toisinaan näissä harmaissa silmissä ja kasvojen jokaisessa piirteessä välähti ilme, joka kosketti tytön sydämen arimpia kieliä. Silloin hän tunsi itsensä orjattareksi, ja jos maailma olisi ollut hänen käsissään, hän olisi lahjoittanut sen ilomielin tälle miehelle, tuntien sittenkin antaneensa liian vähän.

"Mikä minut oikeuttaa näin kuulustelemaan teitä, — vai mitä?" jatkoi Trailll, ennenkuin tyttö ehti vastata mitään. "Sitenhän te mietitte, eikö totta? Tietenkään minua ei oikeuta mikään, — ellei kenties harrastukseni. Te aiheutitte tämän harrastuksen, tiedättehän, mutta sittenkin minä pyydän sitä anteeksi. Berthe!"

"Hän kutsuu Alexandrea, viinuria, joka juoksee kadun toiselle puolen — tottelevasti mutta perin hitaasti — ostamaan viiniä meidän rahoillamme. Täällä heillä ei ole tarjoiluoikeuksia."

Alexandre tuli näkyviin, kädessään suuri, punertavan värinen pahvilevy, johon kokonainen sanomalehti näytti olevan liimattu. Se oli numeroitu viiniluettelo. Traill katsahti siihen ja ilmoitti samassa tuokiossa haluamansa lajin numeron.

"Se on tarpeetonta," sanoi tyttö pikaisesti. "Ymmärrän, että te olette hyvin ystävällinen, kun kiinnytte sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Ja minä luulen" — hänen katseensa harhaili pitkin huonetta —, "minä luulen, että olisin kertonut teille kaiken pyytämättännekin."

Hänen katseensa vaipui, — hän ei rohjennut kohottaa silmäluomiaan, tuntiessaan miehen tarkastelevan häntä läpitunkevin katsein. Tänä lyhyenä hetkisenä, äänettömyydessä, heidän ajatuksensa risteilivät ja koskettivat toisiaan. Traill ikäänkuin kyyristyi tuolillaan ja hapuili sokeasti jotakin käsiinsä, tarttuen ensimmäiseen esineeseen, minkä hänen sormensa tapasivat.

"Katsokaahan tätä veistä," sanoi hän värittömästi, näyttäen tytölle pöytäveitsen kahvaa. "Oletteko nähnyt koskaan tuollaista veitsenpäätä? Se on käyristynyt pestessä." Luinen kahva oli kiertynyt kuin oinaan sarvi. "Minä osun saamaan tämän tavallisesti kerran viikossa. Tällä hetkellä se on jo vanha ystävä."

Sally katsahti veistä, kyeten tuskin erottamaan sitä. Hänen mielensä läikehti syvinä ja väkevinä aaltoina, ja hänen silmiään hämärsi. Traill näki, kuinka hän koetti pakottaa suunsa hymyilemään, ja tytön melkein lapsekas alttius ja herkkyys vaikutti hänen vereensä kuin hidas mutta vastustamaton myrkky. Se liukui aste asteelta syvemmälle hänen suoniinsa, levittäen tulta ja poltetta ympärilleen.

Alexandre tuli jälleen sisään, tuoden viinin ja täyttäen heidän lasinsa. Kun viinuri oli poistunut ja Berthe oli tuonut pöytään uuden ruokalajin, kysyi Traill tyyntyneempänä:

Sallyn katse tuntui kiittävän häntä tästä rohkaisusta ja tyttö hymyili vapautuneesti, sanoessaan.

Hänen äänensä oli luja, ja hänen sanojensa jokainen tavu oli lausuttu tyynesti ja selvästi, mutta kuitenkin, — turhaan mies koetti salata tytöltä, kuinka hän odotti tämän vastausta. Sally tunsi hänen mielensä värähtelevän tämän tyynen sävyn ja lujan äänen kätkössä.

"Oh, minä sanoin, etten voi; sanoin sen olevan mahdotonta. En rakasta häntä, — en voisi koskaan rakastaa häntä. Kuinka voisin suostua sellaiseen, vain saadakseni kodin? Minkälainen koti siitä tulisikaan!"

Siinä oli hänen elämäntunnustuksensa. Hän kohotti rakkauden kaiken yläpuolelle, — kohotti sen alttarille, jonka edessä ihminen polvistuu hartauteen, äänettömästi liikkuvin huulin ja sydämessään uhrautumisen pyhä tarve. Rakastavan naisen koko elämän tarkoitus on vain antaa, antaa ja antaa, pidättämättä mitään, ajattelematta mitään ja unohtaen kaiken. Tällaiseksi Sally tunsi rakkauden, — ja mr. Arthurille ei hänellä ollut mitään annettavaa.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Traill. Mies ei koskaan voi olla ajattelematta kuinka kilpailija, jonka toiveet ovat murskatut, alistuu kohtaloonsa, — narrin vaiko miehen tavoin. "Mitä hän sanoi?" toisti mies jälleen.

Sallyn mielessä välähtelivät muistot kirjavina kuin taikapelin luvut. Hän näki uudelleen mr. Arthurin ilmeen, kun he erosivat ovella; hän muisti äänet, joita he Janetin kanssa olivat kuulleet seinän toiselta puolen; hänen mielessään vilahtivat mr. Arthurin kasvot sellaisina kuin hän oli nähnyt ne aamuin, heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen; ja tyttö muisti, ettei mr. Arthur ollut viipynyt kotona ainoanakaan iltana siitä saakka.

Niin, kun hän tuli sisään samana iltana, sitten myöhemmin — tytöstä tuntui mahdottomalta jatkaa. Hän katsahti ikäänkuin vedoten Trailliin, toivoen tämän ymmärtävän hänet sanoitta.

"Mies raukka!" Hänen kasvoillaan häilähti tuhansien, hämärästi koettujen aavistusten luoma varjo.

"Kiellättekö minua säälimästä? Minä kuvittelin olevani hänen asemassaan, tuntevani samaa, mitä hänen on täytynyt tuntea. Jos seulotte tämän ajatuksen puhtaaksi, huomaatte, että minä sanoin oikeastaan omasta itsestäni: mies raukka!" Hän nauroi, katsellessaan tytön ilmeitä. "No niin; nyt," jatkoi hän, "me olemme jo aterian puolimatkassa, emmekä vielä ole puhuneet sanaakaan siitä, niihin täältä lähdemme. Mitä te ehdotatte?"

Sally nauroi tyytyväisenä. "Minä olen huomannut parhaimmaksi jättää kaiken teidän varaanne."

"No hyvä. Nyt minä en julista mitään lopullista, purkamatonta päätöstä; minä vain ehdotan —"

"Tiedän sen. 'Kuka kukin on?' väittää siten, — minä vilkaisin siihen samana päivänä kuin me tapasimme toisemme aamiaislunnilla."

Hohde, joka välähti hetkeksi miehen kasvoille, rauhoitti tyttöä. Traill hämmästeli hänen avointa mieltään; se oli kirkas ja vapaa kuin lapsen sielu.

"Mitä te aioitte ehdottaa?" kysyi Sally, kun mies katseli häntä äänetönnä.

"Ehdotan, että lähdemme minun asuntooni; siellä voimme istua ja puhella. Me voimme keittää kahvia siellä; minä näytän teille, kuinka se käy päinsä."

Hän koetti sanoa tämän nopeasti, merkityksettömästi ja luonnollisesti; aivan kuin hän ei olisi sitä ennakolta miettinytkään. Tyttö ei huomannut siinä mitään pakotettua, mutta Traillin kasvot kuumenivat, hänen tarkatessaan omia sanojaan.

Mies kuvitteli, että hän on Lontoon keskellä löytänyt tuntemattoman maan, ja tämä löytö sai hänet hetkeksi hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka sokeasti tyttö luotti häneen ja hänen jalouteensa, — kuinka "Aspley Manor" ja "Sir ['sir' Merkitsee engl. aatelisarvoa] William Hewitt Traill, C.B." olivat juurruttaneet tyttöön käsityksen, että hänen täytyi olla gentleman, kauttaaltaan hieno, ylevämielinen mies. Sally tunsi omalla tavallaan maailmaa riittävästi, tietääkseen sen vaaralliseksi, mutta Traillia hän ei voinut rinnastaa sen maailman kanssa.

Mies ei tätä ymmärtänyt, ja sydämensä pakotti häntä varottamaan tyttöä.

"Minä en nyt tahdo sanoa mitään omasta itsestäni; en puhu sen hyväksi, enkä sitä vastaan", alkoi hän. "Minä pyysin teitä luokseni, ja minä todella iloitsen, kun tulette. Mutta te olisitte narrimaisempi kuin sanoin voidaan kuvata, jos te eroituksetta suostuisitte jokaisen miehen — samanlaiseen ehdotukseen."

"Tiedänhän, että te olette gentleman; teidän täytyy olla ritarillinen.
Minä luotan teihin ehdottomasti."

Nämä sanat jäivät soimaan miehen sydämeen ja ne värähdyttävät pohjiaan myöten hänen koko olemustaan.

XI LUKU.

He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.

Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt hän laskea toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!

Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä. Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen konekirjurin armoilla.

Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan. Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä. Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan, että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.

"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen tulen tikkuun."

Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös, muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.

"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista, joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.

"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon, — ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia, eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"

"Minusta? Ei toki, ei vähääkään!" Sally nauroi ja kääntyi selin oveen, katsellen alas hämärään porraskäytävään, josta he äsken olivat nousseet. Hänen sydämensä läpätti yhä, sykkien täynnään jännitystä ja aavistelevaa odotusta. Hän tiesi voivansa luottaa ritarillisen miehen kunniaan, mutta samalla häntä värähdytti ajatus, että hän leikki nyt tulella. Kuitenkin, — kuinka vaaraton se tuli olikaan! Se ei ollut mikään torille pystytetty rovio, jossa sielu, kunnia, neitseen elämä kärventäisivät siipensä. Ei! Se oli vain lämmittävä valkea, joka tyynnyttää ja tuudittaa sydämet rakkauden ylimaailmalliseen onneen. Tarvitsiko hänen peljätä näin suloisen tulen loistetta? Ei; hänen sydämessään ei ollut pelon värähdystäkään; mutta hänen suonensa sykkivät rajusti; hän tunsi niiden lyönnit koko ruumiissaan.

"No niin, — nyt toivon teidän tulevan sisälle!" kutsui Traill, avaten oven selälleen ja päästäen Sallyn ohitseen sisään.

Tyttö kulki muutaman askeleen eteenpäin, ja pysähtyi sitten, katsahtaen ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt merkkiäkään ylellisyyden tavottelusta; mutta se näytti Sallysta häikäisevän loistokkaalta kynttiläin kirkkaassa valossa, joka sadoin välkähdyksin heijasteli raskaiden, messinkisten jalustain kirkkailla pinnoilla. Sisustan karu, melkein ankara tyylikkyys loi huoneeseen erikoisuuden leiman, jonka veroista Sally ei ollut ennen osannut kuvitellakaan.

Traill johdatti tyttöä ympäri huonetta äänettömänä, pidättyneesti hymyillen. Seinillä oli väritettyjä sekä värittömiä kuvia, jotka näyttivät kaikki esittävän nyrkkitaistelijoita, — tuntui siltä kuin nyrkkitaistelu olisi ollut Traillin ainoa elämänharrastus. Ei, tuossa — kirjakaapin vieressä — oli pieni miniatyyrimaalaus, joka kuvasi tyttöä; nuorta tyttöä, jonka kauniit suortuvat liehuivat vapaasti hartioilla. Sally tunsi sydämensä jyskytyksen vaimenevan hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän näki tämän kuvan; hänen verensä jäähtyi, ja kylmä, usvainen henkäys tuntui lehahtavan hetkeksi hänen kasvoilleen.

"Kas niin," sanoi Traill hymähtäen, "pidätte asuntoani varmaan kolkkona ja epämukavana?"

Sally kääntyi häneen päin, koettaen tukahuttaa äkillisen, jäytävän pelkonsa ja epäluulonsa.

"Se on mielestäni viehättävä," sanoi hän koruttomasti. "En ole koskaan ennen nähnyt mitään tämän veroista."

"Te ette kaipaa pieluksia ja muita pehmeyksiä, tunteaksenne huoneen kodikkaaksi?"

"En; oh, en! Ne vain turmelisivat tämän kokonaisvaikutuksen. Ihminen tarvitsee viihtyäkseen 'ympäristön', eikä pieluksia. Täällä on kodikasta."

Traill katsahti tyttöön melkeinpä kunnioittaen. Sitten hänen mieleensä valahti äkisti ihmeellinen hellyyden tunne. Hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tulipesän luo.

"Istukaa tänne," sanoi hän, "ja lämmitelkää sen aikaa kuin minä valmistelen kahvikeiton alkupuuhia. Ulkona on onnettoman kylmä, eikö niin? En ihmetteleisi, vaikka maa alkaisi jäätyä."

Sally noudatti tottelevana hänen kehoitustaan ja istui tuolille, jonka Traill oli siirtänyt uunin eteen hänen varalleen. Mies kiiruhti pois, aukoen astiakaappeja ja laatikoita, ja ottaen esille kuppeja, teevateja, kerma-astian ja kahvikannun, kunnes tarvittavat esineet olivat kaikki pöydällä. Ja Sallyn katseet ryöstäytyivät kaiken aikaa, milloin hän vain ei peljännyt itseään tarkkailtavan, pieneen, seinällä riippuvaan miniatyyrimaalaukseen. Nyt hän oli lähempänä sitä ja hän saattoi selvemmin erottaa tytön kasvot. No tuntuivat hiukan muistuttavan hänen omia piirteitään. Hän näki kuvassa samat pyöreät posket, samanlaisen lapsekkaan pienen suun, nenän ja leuan, samanlaiset suuret siniset silmät. Tämän yhtäläisyydenkö vuoksi Traill olikin kiintynyt häneen, — sen vuoksi, että Sally muistutti tyttöä, jonka kuva oli hänen viileän ja ankaran ympäristönsä ainoana hempeämpänä läikkänä?

Varmaankin hän nyt osasi oikeaan, ajatteli Sally edelleen. Raitiovaunussa Traill oli sanonut hänelle tuntevansa olonsa yksinäiseksi. Tämä tyttö kenties oli kaukana, ehkäpä toisessa maassa, ja kun Traill sitten oli nähnyt hänet, Sallyn, ja huomannut ketä hän muistutti, oli mies pyrkinyt hälventämään yksinäisyytensä tuntoa hänen läheisyydessään.

Sally ei voinut moittia häntä sen vuoksi. Eihän Traill sillä tarkoittanut pahaa hänelle. Mutta tytön mielestä tämä oli kovaa; katkeruus kiertyi hänen sydämeensä. Ei ollut olemassa sitä tulta, jolla hän oli kuvitellut leikkivänsä!

"Nyt alamme," sanoi Traill, jolla kahvivehkeet nyt olivat kunnossa… Kahvinkeitto on maailman yksinkertaisinta puuhaa, ja siksi juuri kaikki pitävät sitä niin lemmon tukalana. Ensinnäkin me panemme kattilan tulelle. Hän tasotteli hiiliä, saadakseen kattilan varmemmin pysymään pystyssä.

"Olen mahdottomasti iloissani siitä, että huoneeni miellyttää teitä," jatkoi hän sitten, ollessaan kumartuneena pesän suulla. "Olisin pahastunut, ellette olisi pitänyt tästä."

"Niin, enpä tiedä. Ellette olisi pitänyt asunnostani, ette olisi pitänyt minustakaan. Tiedättehän jutun ystävästä ja hänen koirastaan."

Sally koetti hymyillä. "Oh, pidän tästä tavattomasti. Tämä on mahdottoman erikoinen. Luulen, että te ette keksisi mistään pianoa mikä soveltuisi tähän sisustukseen?"

"No niin, asia on niinkuin olla pitääkin. Nainen ei tule aikoihin ilman uskontoa eikä ilman musiikkia," huomautti hän. "Oletteko hyvin uskonnollinen?"

"En tiedä tarkoin, mitä nyt ajattelette. Pelkään, että käyn tuskin milloinkaan kirkossa, ja siinä mielessä, luullakseni, en siis ole uskonnollinen. Mutta minä rukoilen aina joka ilta ja aamu."

Traill hymyili hänelle ystävällisesti. "Se on oikein," hän sanoi; "kirkot eivät merkitse mitään. Minä en itse kyllä rukoilekaan, mutta arvelen, että se on sellainen uskonnollinen tapa, joka parhaiten kestää terveen järjen tarkastelut. Kiehuuko tuo kattila, vai kuinka? Näyttää melkein siltä. Oh, luonnollisesti minun olisi pitänyt arvatakin, että te olette uskonnollinen."

"Muistattehan, kuinka te närkästyitte minun pilastani, kun vihjasin teille taivaanvaltakunnasta?"

Tyttö nauroi hilpeästi tälle muistolle. Mutta hilpeys oli vain hetkellistä. Kääntäessään päätään hän näki jälleen seinällä riippuvan tytönkuvan silmät, jotka näyttivät tähystelevän suoraan häneen. Kysymyksiä tulvi hänen huulilleen, ja jokainen niistä ikäänkuin piteli hänen sydäntään kourassaan. Hän ei voinut estää niitä, — ne tahtoivat puhua.

"Miksikä teillä on tuo miniatyyri, — niin erilainen kaikkien muitten rinnalla?"

"Tuoko?" Mies käänsi päätään, tarkaten Sallyn katseen suuntaa, ja kiehuva kattila höyrysi hänen kädessään. "Se on kaunis, eikö totta?"

He katselivat kumpikin pientä maalausta, — Traill suorasti ja vääjäämättä, — Sally silmäillen vuoroin kuvaa ja vuoroin miehen ilmeitä. Luonnollisestikin hän myönsi kuvan ihastuttavaksi. Kuinka hän olisi voinutkaan vastata toisin?

Traill juoksutti kuumaa vettä siivilän läpi, johon kahvinjauhe oli siroteltu; täytti liemellä kattilan uudelleen ja sovitti sen jälleen liedelle kiehumaan. Sitten hän meni seinän lähelle, aivan maalauksen luo, ja katseli kuvaa kauvan ja tarkoin. Sally tarkasteli miestä sieraimet laajentuneina ja huulet kokoonpuristettuina. Tällä hetkellä mustasukkaisuus melkein tukahutti hänen muut tunteensa.

"Tiedättekö, että hyvin monet piirteet tässä muistuttavat ihmeesti teidän omia kasvojanne?" kysyi Traill, kääntyen ympäri.

"Ja te ette ole?" Mies palasi takaisin lieden ääreen, ja tarkasteli tyttöä ikäänkuin eritelläkseen hänen kasvojensa jokaista juonnetta. "Ja te, otaksun, siis ette ole?" toisti hän.

Sally hymyili väkinäisesti. "Jos olisin, ei kai minun ainakaan sopisi puhua siitä. Mutta luullakseni en ole. Otaksun, etten ole ruma. Milloin olen loistavalla tuulella, uskon toisinaan senkin, etten ole edes vallan mitättömän näköinen. Mutta tämä tyttö on kaunis, — todella kaunis." Hänen silmänsä kiintyivät jälleen kuvaan, hänen näin sanoessaan.

Traill nojautui eteenpäin ja laski molemmat kätensä sen tuolin sivukaiteille, jolla Sally istui. "Niin olette tekin," sanoi hän hiljaisesti. "Todella kaunis."

Tyttö oli piiritetty. Hänen sivuillaan estivät Traillin käsivarret, ja edessäpäin hänen ruumiinsa, häntä karkaamasta, — vaikkapa hän olisikin halunnut rynnätä tiehensä. Sally koetti vastata tavanmukaiseen mairitteluun tavanmukaisella kiitoksella, hymyilemällä, mutta äänensävy, jolla Traill oli kohteliaisuutensa sanonut, ei tuntunut antavan aihetta näin kevyeen arviointiin. Sally käsitti sen, ja hänen hymynsä vaikutti pakotetulta ja luonnottomalta. Hän istui siinä vangittuna ja vallattuna, sydämensä levottomasti sykkiessä, kun hän aprikoi, oliko tämä mies, joka siinä puhui kohteliaisuuksia suoraan hänen kasvoihinsa ja jota hän tiesi rakastavansa, — oliko hän kenties sieluineen ja ruumiineen tämän toisen naisen vallassa, samoin kuin hän itse tunsi kaikkinensa kuuluvansa Traillile. Rakkaus, ja sen synnyttämä toivo, epäilykset ja mustasukkaisuus taistelivat hänen sielussaan ylivallasta; ja oli aivan kuin Traill olisi kyennyt lukemaan hänen sydämensä kuohuvat ajatukset, sillä hän ojentautui äkisti suoraksi ja sanoi, kääntyen toisaalle:

"Tämä on minun sisareni kuva." Hänen oli vaikea pidättyä sulkemasta tyttöä lujasti syliinsä, eikä hän tohtinut enää katsoa häneen. Traill kumartui lieden ylle ja kohensi hehkuvia hiiliä kattilan ympärille. Tyttö oli sanonut häntä kummalliseksi mieheksi, — taivas siunatkoon hänen luottavaa sydäntään!

XII LUKU.

"Teidän sisarenne?" toisti Sally kuiskaten. Traill ei kääntynyt; hän ei nähnyt, kuinka tytön huulet vavahtelivat, kun hän kertasi nämä vapauttavat sanat.

"Niin. Hän asuu maaseudulla, Buckinghamshiressä. Isäni luovutti maakartanon hänelle. Hän on naimisissa. Tämä kuva maalattiin silloin, kun hän oli kahdenkymmenen ikäinen."

"Oh! 'Kuka kukin, on?' Tietysti", sanoi hän ja nauroi äänekkäästi, — "luonnollisesti; tehän kerroitte katselleenne sitä. Niin, Aspley Manor. Se on vanha, kaunis kartano."

Se oli sanottu! Hetken mielijohde oli pettänyt hänet. Kuinka hän voisi viedä tytön Aspley Manoriin, elleivät he enää tapaisi? Mutta eihän hän ollutkaan päättänyt, että he eivät saa enää tavata toisiaan, vaan ettei hän toisi tyttöä enää uudelleen asuntoonsa. Ja kuitenkin, Traill tunsi, että asia oli aivan sama. Jos he edelleen kohtaisivat, niin mikä mahti voisi estää häntä päästämästä tyttöä kotiinsa? Ei mikään! Hän tiesi, että hän tulisi rikkomaan päätöksensä. Nyt hän vain toivoi, ettei tyttö ottaisi huomioon hänen lupaustaan, mutta hän toivoi turhaan. Sally kiintyi siihen kaikesta sielustaan, riemun välkkyessä hänen silmissään. Traillin lupaus merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin sen sanat sisälsivätkään. Se tiesi hänelle itse elämää, — onnea!

"En tiedä, olisiko mikään maailmassa enemmän minun mieleeni," sanoi tyttö kiihkeästi.

Traill sisimmässään sadatteli onnetonta mielijohdettaan. "Oh, siitä kyllä tulee sievä matka," sanoi hän mahtavasti. "Mutta ei maksa vaivaa käydä siellä tähän vuoden aikaan. Maaseutu on kuin hautausmaa näihin aikoihin. Minä en voi sietää maaseutua syksyllä enkä talvella."

Sally nojasi päätään taaksepäin, tuolin selustaa vasten. Hänen sydämessään oli pelkkää onnea. Hänen jokainen henkäyksensä oli ikäänkuin täynnään riemua ja elämän ylistystä.

"Tapaatteko te usein sisarenne?" kysyi Sally, kun Traill ojensi hänelle täysinäisen kahvikupin.

"Mutta miksikä niin harvoin?" kysyi tyttö myötätuntoisesti. "Eikö hän käy usein kaupungissa?"

"Oh, kyllä; hän asuu täällä enimmän osan vuotta. Heillä on pieni talo
Sloane kadulla, ja siellä he asustavat koko talven."

Sally katsahti häneen kysyvästi ja osanottoisesti, — rakastavan naisen sydän on herkkä arvaamaan, milloin myötätunto ja osanottoisuus ovat paikallaan. Traillin sisar asui vuoden useimmat kuukaudet siinä aivan lähellä, mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, — ja kuitenkin tämän sisaren kuva riippui veljen asunnon seinällä. Jos mies pitää näkösällä vain yhtä ainoata naisen kuvaa, voi olla vakuutettu siitä, että hän pitää tätä naista suuressa arvossa. Tyttö ymmärsi sen, ja hän aavisti, että veljeä ja sisarta erotti jokin juopa; mutta hän epäröi kajota asiaan. Kuitenkin oli jo uusi ystävällinen ja lempeä kysymys hänen huulillaan, kun Traill samassa vapaaehtoisesti jatkoi:

"Sisareni ja minä katselemme eräässä suhteessa elämää kokonaan vastakkaisilta tahoilta," kertoi hän tyynesti. "Siksipä juuri minä asunkin täällä yksin. Aspley Manor — rakennuksineen, tiluksilleen, kaikkineen — olisi joutunut minulle isäni kuoltua, sillä minä olin perheen vanhin poika. Sisarelleni oli säädetty pyöreä rahamäärä, — eikä edes ylen pyöreäkään. Ja olipa se nyt isompi tahi pienempi, ei se merkinnyt hänelle mitään; kartano ja tilukset, — ne yksin olivat omistamisen arvoisia. Niillä vain oli yhteiskunnallista merkitystä. Kenties minä väsytän teitä?"

Tyttö puisti päätään jäntevästi, — se oli riittävä kielto. "Mitenkä saatatte olettaa sellaista?" kysyi hän.

"No niin", jatkoi Traill, "sisareni oli joka tapauksessa tyytymätön. Avioliittonsa jälkeen hän on muuttunut, — hän on nyt sen lajin naisia, joille yhteiskunnallinen asema on kaikki kaikessa. Sitä ennen hän oli tämänlainen kuin kuva osoittaa, — lapsekas tyttönen, jonka hempeät posket vain odottivat suudelmia, eivätkä odottaneet turhaan. Ei ainakaan minulta. Minä pidin hänestä paljon; vielä senkin jälkeen, kun hän suostui miehensä, erään sotilaan, vaimoksi. Mies on kaartin upseereja, ja illallisen jälkeen hän toisinaan kuvittelee ymmärtävänsä hetken valtiollisia tilanteita. Niin, pidin sisarestani vielä senkin jälkeen, kun hän alkoi kohotella päätään niin korkealle, ettei häntä ylettynyt enää suutelemaan. Mutta vaikka pidinkin hänestä, en jaksanut kulkea hänen vieraskutsuissaan ja juhlaillallisissaan, sillä ne tekevät minut suorastaan pahoinvoivaksi. Inhoan seurapiirejä. Ne ovat onttoja kuin tyhjä kaiku. No niin; kuitenkin minä asuin kotona, Manorissa, niinkauan kuin isäukko eli, emmekä me siis voineet kokonaan vieraantua toisistamme. Mutta kun sisareni sitten isän kuoltua huomasi, että kartano ja kaikki, mikä oli hänen silmissään jonkin arvoista, jäisi minulle, ja hän saisi vain sen kirotun — anteeksi, erehdyin, — arvottoman rahamäärän, tuli hän luokseni, kietoi kätensä kaulaani, ja hänen päänsä oli silloin kylläkin matalalla voidakseni sitä suudella. Luulenpa silloin kuulleeni liverryksiä; aikalailla. Ymmärsin kyllä kaiken sen arvon, — se oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin muutkin seurapiirien kujeet, mutta minä sanoin hänelle, että suostun vaihtamaan perintöosaa hänen kanssaan, sillä siihen aikaan minä ylipäänsä olin nuori narri. Olin, — mitenkä liekään? Olin vain kahdenkymmenenkuuden ikäinen silloin. Asetuin sitten Lontooseen asumaan, ja Aspley Manor jäi sisarelleni ja hänen miehelleen. En voi väittää juuri katuvani tätä hullutusta. Nykyinen elämäni miellyttää minua, vaikka se toisinaan tuntuukin hiukan yksinäiseltä. Nyt olette kuullut eromme syyt, ainakin niiden ytimen. Sisareni ja minä kohtaamme toisemme silloin tällöin, mutta kun hän käyttää näitä tilaisuuksia houkutellakseen minua pyrkimään 'yhteiskunnalliseen arvokkuuteen', taipumalla seurapiirien ikeeseen, ei niistä ole suurta iloa meille kummallekaan."

"Otaksun, että sisarenne tarkoittaa teidän parastanne," sanoi tyttö sovitellen.

Mies katsahti häneen pitkään. "Soisitte minun siis alistuvan?" sanoi hän melkein tylysti. "Niin, te olette nainen, — tietysti te ajattelette samoin kuin hänkin. Naisia houkuttaa sovinnaisuus. Ehkä te vaalisitte minua taipumaan avioliittoonkin, kuten sisareni?" lisäsi hän, äkillisen päähänpiston satuttamana, kylmästi hymyillen.

Sally tunsi outoa ahdistusta mielessään. Hän ei ymmärtänyt, mitä kysymys sisälsi, — oliko se kenties tarkoitettu vihjaukseksi juuri hänelle? Tyttö ei ollut vielä silmänräpäystäkään ajatellut minkälaiseksi hänen suhteensa Trailliin muodostuisi; hän vain oli tuntenut itsensä onnelliseksi, kuvitellessaan tämän suhteen loppumattomaksi.

"En tiedä," sopersi hän, tuntien olevansa pakotettu jotakin vastaamaan. "Ajattelen, — te — tehän sanoitte, että elämänne nyt tuntuu toisinaan yksinäiseltä, — ettekö sanonutkin?"

Mies purskahti kaikuvaan nauruun. "Aivan niin! Ja sen vuoksi —, oh, tietysti! Se on naisen logiikkaa! Olisin voinut sen arvatakin. Mutta, kuulkaa, kun sanon teille, — minä en ole sellaisia miehiä, jotka suostuvat kahleisiin. Minä olen nähnyt aviomiehiä; ja niinpä olenkin nähnyt tarpeekseni. Sisareni on suostutellut minua samaan laumaan, mutta minä olen sanonut hänelle, että mieluummin kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu vastaani." Hän näki tytön silmissä kauhistuneen ja tuskallisen katseen, ja yhtäkkiä hän tunsi mielessään, ettei hän nyt ollut puhunut sellaisin sanoin ja sellaiseen sävyyn kuin järjellisen miehen pitäisi puhua nuorelle tytölle, melkeinpä lapselle. "Pyydän anteeksi!" jatkoi hän, katuen ajattelemattomuuttaan. "Minä olen karkea mies. Ei minun olisi pitänyt puhua tällä tavoin. Minä teen aina toisin kuin minun pitäisi." Hänen heltynyt, syyllisyyden tuntoa ilmaiseva äänensä sai tytön silmät kostumaan, mutta mies ajatteli, että kyynelet johtuivat hänen käyttäytymisestään. "Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuoda teitä tänne. Eikä minun olisi pitänyt pysähtyä King Streetillä sinä iltana, jolloin ensin näin teidän vaalean päänne ikkunasta. Minun olisi pitänyt jatkaa matkaani, välittämättä siitä. Tein pahoin, kuin seurasin teidän jälkiänne ja puhuttelin teitä."

Mies täytti piippunsa ja sytytti sen, näyttäen miettivän, mitä hänen olisi vastattava. "Syystä, jonka te itse sanoitte, jo vaunussa ja sitten syödessämme aamiaista," puhui hän viimein verkkaisesti. "Syystä, että — te ette tuntenut minua."

"Oh! miksikä te ette voi selittää!" huudahti tyttö, ollen lisäämäisillään: "Sehän merkitsee minulle niin paljon." Mutta hänen täytyi pysähtyä hengähtämään, ja se auttoi häntä pidättämään nämä sanat huulilleen.

"Pelkään, että teitä — ehkä surettaisi — ehkä loukkaisi — minun selitykseni."

Millä sanoilla hän olisikaan voinut kertoa tytölle, häntä haavoittamatta, että tämä auttamattomasti pettyisi, luottaessaan häneen? Ja saisiko hän tytön edes ymmärtämään itseään? Eikö ollut kauniimpaa antaa kaiken päättyä tälleen, — jättää tytön mieleen soimaan tämä pieni salaperäisyys, joka ei vahingoittaisi hänen sieluaan, ja joka ei tekisi heille mahdottomaksi jolloinkin kohdata toisiaan, vaikka hän ei sallisikaan tytön enää tulla asuntoonsa.

Hän nousi tuoliltaan ja meni naulakon luo, ottaen Sallyn hatun käteensä. "Kello on kohta yksitoista," sanoi hän hiljaisesti. "Teidän täytyy lähteä, ehtiäksenne vaunuun ajoissa."

Tyttö otti hatun hänen kädestään ja sitten hattuneulat. Traill katseli äänetönnä, kun hän sovitti hatun päähänsä ja veti hansikkaat käteensä, värähtäen, kun kylmä nahka puristui hänen sormiensa ympärille.

Traill kiersi seinältä toiselle ja puhalsi kynttilät yksitellen sammuksiin, niiden käryävien sydämien täyttäessä ilman kirpeällä hajulla. Viimeisen kynttilän luona hän seisahtui.

"Mutta ajattelette? Ettekö te koskaan enää aio tuoda minua luoksenne, — sitähän te tarkoitatte?"

Tyttö ei edes hämmästellyt rohkeuttaan. Hän pelkäsi kadottavansa kaiken, ja tämä pelko kannusti häntä.

"Sitten teidän täytyy, jos vähääkään annatte minulle arvoa, selittää minkä tähden?"

"Juuri siksi, että arvostan ja kunnioitan teitä, en voi selittää teille enempää."

Sally kulki ovelle päin ja pysähtyi sitten. "Koskeeko se minua?" kysyi hän, "tahi — tahi kenties teitä itseänne?"

Tällä hetkellä Janet ei olisi voinut tuntea asuintoveriaan. Tyttö oli kauhuissaan kuin koirien ahdistama metsän eläin, — epätoivo hyökkäsi hänen kintereillään. Sellaisena hetkenä nainen uskaltaa paljon.

"Te tahdotte kuulla sen," sanoi Traill äkisti. "Syy on tämä. Minä en sovellu teidän seuraksenne. Sanoin jo, etten minä voi koskaan alistua avioliittoon; enkä minä sitäpaitsi elä siten kuin te toivoisitte miehen elävän. Minä en kerta kaikkiaan ole sellainen mies, miksikä te uskotte minut. Te sanoitte illallista syödessänne, että minä olen kunniallinen, — niin, ritarillinen mies. Minä en edes ole kunniallinen siinä mielessä kuin te ajattelette. Sen jälkeen, kun te näin sanoitte, olen minä koettanut käyttäytyä teitä kohtaan kauniisti, mutta —. Rakas lapsi," jatkoi hän, tarttuen tytön käteen, — "te ette tiedä paljoa elämästä ja maailmasta, enkä minä haluaisi vastuulleni sitä, että joutuisin antamaan teille opetuksen, minkä jokin mies tahi ympäristönne jonakin päivänä teille antavat. Luottakaa minuun tällä hetkellä, kun neuvon teitä karttamaan minun seuraani."

Hän puhalsi viimeisen kynttilän sammuksiin ja johti tytön käytävään sekä alas portaita, joilla heidän askeltensa kaiku kumahteli onttona läpi tyhjän talon. Kadulla Traill kutsui ajurin ja auttoi Sallya nousemaan rattaille, maksaen ajajalle ja määräten, mihin tämän oli ajettava Sen jälkeen hän ojensi tytölle kätensä: "Hyvästi, Sally," sanoi hän.

XIII LUKU

Kew Greenin pienen kirkon kello kaiutti keskiyöntunnin lyöntejä vetten yli, kun Sally sovitteli avainta, jonka hän aamulla lainasi, asuntonsa ulko-oveen. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Koko matkan hän oli istunut turtuneena ja hervottomana ajopeleissä, nojaten päätään kuomun reunaan. Hän kiipesi portaita ylös huoneeseensa kuin unissakävijä, tuntematta muuta kuin epämääräistä pelkoa, että hän jolloinkin havahtuisi täyteen tajuntaansa.

Hän riisuutui koneenomaisesti ja hitaasti, aivan kuin hän olisi palannut rasittavasta, myöhään yöhön pitkitetystä työstä lopen uupuneena. Saatuaan yöpuvun ylleen hän polvistui tottumuksen pakosta lattialle, liitti kätensä ristiin ja katseli seinällä liikkuvaa kärpästä, joka talven kylmyyttä uhmaten ryömi pitkin valkoista kalkkirappausta hitaasti ja unisesti. Kun tyttö nousi ja sammutti kynttilän, hän epämääräisesti kuvitteli lukeneensa iltarukouksensa. Sitten hän hiipi vuoteeseensa, suori peitteen ylleen ja painoi päänsä pielukseen. Mutta kun hänen poskensa kosketti pehmyttä korvallista, muisti hän samassa monet illat, joina hän yksinäisyytensä ja turvattomuutensa tunnossa oli itkenyt itsensä nukuksiin, ja silloin hänen salpautunut murheensa särki padot tieltään. Kyynelet alkoivat virrata hänen tuskallisen avoimiksi jännittyneistä silmistään ja hän puhkesi väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.

Äkisti hän pidätteli hengitystään ja taukosi nyyhkyttämästä, vaikka kyyneleet yhä valuivatkin hänen märille poskilleen. Hän oli kuullut nimeään kuiskattavan.

Se oli Janet. Ennenkuin Sally ehti vastata tahi selittää mitään, kietoutui kaksi ohutta käsivartta hänen hartiainsa ympäri ja lämmin, hoikka varsi pusertui hänen ruumistaan vasten.

"Mikä sinua painaa, Sally? Pikku Sally! Janet pyytää — kerro minulle — kerro — kuiskaa —"

Kiihkeä nyyhkytys, joka oli jälleen alkanut heti, kun Sally käsitti, että Janet se hänelle puhuikin, jatkui nyt loppumattomalta tuntuvina läähättävinä puuskauksina, jotka kuitenkin vähitellen kävivät hiljaisemmiksi ja rauhallisemmiksi Janetin kuiskiessa tytölle helliä, tarkoituksettomia sanoja. Tarkoituksettomia? Siltä ne olisivat voineet tuntua vieraasta ja syrjäisestä, mutta Sally, jonka korvaan ne olivat kuiskatut, tajusi kuinka ne uhkuivat rakastavaa osanottoisuutta ja hellyyttä, niin väkevää ja vilpitöntä, että ainoastaan Janetin kaltaisen syvä ja pidättyvä luonne saattoi tarjota tällaista lohtua ystävälleen.

"Oletko sinä onneton, Sally?" kysyi hän, kun nyyhkytysten välittäinen taukoaminen osotti, että tyttö alkoi palata järkiinsä.

"Mutta miksikä, rakkaani? Minkä tähden?" Ohuet käsivarret pusersivat häntä tiukemmin, ja lämpimät huulet hyväilivät hänen niskaansa ja olkapäitään. "Tekikö hän pahaa sinulle, mitä?"

"Eikö hän välitä sinusta?" Tiesihän Janet, että Sally puolestaan piti tästä miehestä.

"Minä en saa koskaan enää tavata häntä." Sanat tulivat paksuina, melkein tukahuttaen tytön äänen hänen niitä lausuessaan.

"Kyllä, hän välittää!" huudahti Sally rajusti. "Hän välittää, mutta hän — hän vain — vain —"

"Hän vain ajattelee itsestään liian halvasti, ja — ja minusta hän ajattelee liian hyvää. Hän sanoo, että minun pitää karttaa hänenlaisensa miehen seuraa", — sanat syöksähtivät nyt esiin kuin tunturikoski, jonka tieltä maanvieremä on raivannut esteet. "Hän ei koskaan suostu naimisiin; hän inhoo sovinnaisuuksia ja vihaa: avioliiton kahleita, kuten sinäkin. Hän sanoi, ettei hänen olisi koskaan pitänyt puhutella minua, ja hän syytti itseään, että hän tekee aina toisin kuin pitäisi. Ja hän saattoi minut alas kadulle ja työnsi minut ajurin rattaille ja sanoi hyvästi. Enkä minä — enkä minä näe häntä enää — en koskaan."

Kun hän oli lopettanut tämän selityksensä, lepäsi hän voimattomana ja hiljaa itkien Janetin käsivarsilla.

Janet oli kauan vaiti, — hän ajatteli tarkoin kaikkea mitä nyt oli kuullut, mitä ennestään tiesi ja mitä hän vaistomaisesti aavisti. Sitten hän kuiskasi Sallyn korvaan:

Huokaus, joka tuntui niin raskaalta ja niin syvältä kuin tyttö olisi henkäissyt siihen koko elämänsä, oli ainoa vastaus. Mutta se olikin riittävä; mitä hän olisi voinut enää muuta vastata? Nainen puhuu huokauksin, kyynelin, silmäyksin, — ne ovat hänen todellista kieltään. Sanoja nainen käyttää mieluummin ajatustaan salaamaan kuin sitä paljastamaan.

Janet havahtui seuraavana aamuna jälleen selväpäisenä ja arkisen järkevänä, mutta Sally, — hän eli edelleenkin kuin kauhistavaa unennäköä, painajaisten ahdistamaa. Ja hirveintä oli, että hän kuitenkin tajusi todellisuudeksi tämän unielämän.

Tyttö pukeutui äänetönnä kuvastimen edessä, ja kun hän oli kunnossa, hän katsahti ikkunasta harmaalle virralle, joka oli raskaan, sumuisen huurun peitossa. Janet loikoi vuoteellaan, käsivarret ristissä pään takana ja savuke huulien välissä, valkoisten savukiehkurain hitaasti kiemurrellessa ylöspäin hänen silmiensä ohi. Hänen opistotuntinsa alkoivat vasta yhdeltätoista, mutta Sallyn oli oltava konttorissaan jo yhdeksältä.

"Tänään kaupungissa on sumua," sanoi Janet. Hän ei ottanut suustaan savuketta, joka keikkui ylös ja alas hänen huulillaan, kun hän puhui.

Sally käännähti äkisti. "Kerroinhan minä sinulle yöllä", sanoi hän synkästi. "Me emme enää näe tois —"

"Oh, niin, tiedänhän minä, mitä sinä kerroit. Mutta luuletko hänen myöskin tarkoittaneen täyttä totta?" kysyi Janet.

Sally päästi irti erään suortuvansa, kiinnitti sen uudelleen huolellisemmin, tietämättä tekevänsä näin sen vuoksi, kun Janet oli herättänyt hänen sydämessään epämääräisiä toiveita Traillin saapumisesta.

"No niin. Minä ajattelen —", hän viskasi pois savukepätkän, nousi vuoteesta ja käveli, varovasti kantapäillään astuen, kylmän korkkimaton poikki pesutelineen luo. "Olen ajatellut", jatkoi hän kaataessaan kylmää vettä pesuvatiin, — "ajatellut, että mikäli minä ymmärrän, ei sinulla olisi ollut syytä itkeä ja voivotella" — sanat kuplahtelivat omituisen katkonaisina, hänen samalla valellessaan kasvojaan hyisellä vedellä. "Taivas! Tällainen vesi saisi hehkuvimmankin limpun värisemään! Enkö minä ole umppu, Sally?" Hän nauroi ja vavahutteli hartioitaan, huuhdellessaan pois saippuavaahtoa iholtaan.

"Minä en pysty ymmärtämään sinua milloinkaan, kun sinä puhelet tuohon tapaan," sanoi tyttö. "Minä en koskaan tiedä, tarkoitatko sinä todellakin, mitä puhut."

"Kas niin; voit uskoa, että joka sana osuu ihan paikalleen. Ainoastaan silloin minä puhunkin tosissani, kun minä olen tällaisella päällä. Mihinkä sinä olet pannut pyyhkeen? Me tarvitsemme puhtaan pyyheliinan, Sally. Tämän minä tahrin teehen, sattuessani läikähyttämään kuppiani eilisiltana. Ei, kuulehan, — etkö nyt huomaa, ettei sinun kannata olettaa itseäsi niin järki onnettomaksi? Miehet suostuvat uhrauksiin vain silloin, kun he todella rakastavat. Hän tulee jälleen sinun luoksesi, niinkuin sorsa aina palaa takaisin veteen. Tiedäthän, että niin käy. Vain sitä naista, yhtä ja ainoata, jota hän rakastaa, mies ei rohkene vaatia omakseen."

"Tarkoitat, kuka minulle on tämän opettanut, — niinkö? Ihmettelet, onko jokin mies kiintynyt minuun senverran, että on tullut paljastaneeksi niin paljon miessuvun ominaisuuksia? Eikö totta, sitähän tarkoitat?"

"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."

"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.

"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi? Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen. No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän, täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."

Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla, että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain hänen silmissään.

"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"

"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet.
"Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."

Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää. Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja heikommaksi.

Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää lohdutusta.

Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan; siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea päällyspaperi sekä sidelanka.

Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella, että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."

Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä rakastavaa naista vastaan.

"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"

"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko, että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."

Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen Janetille.

Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, — on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.

"RAKAS MISS BISHOP —"

(Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi," mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini. Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut ajattelemattomuuttani.

"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä.
"Mitä hän sitten teki?"

"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti; "en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."

"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."

"Sanotko sinä, että tämä on olevinaan lunastamista?" kysyi hän. "Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan, arvoinen!"

"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."

"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja vastaan."

"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."

"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt muistamaan, kun minä kannan tätä —"

"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."

"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti, muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'

"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh, se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä olet tavottanut kumppanisi."

Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti savukkeensa ja poistui huoneesta.

XIV LUKU.

Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.

Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa kohteliaisuutta.

"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."

Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin vertauksiin, Jack," sanoi hän.

"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill. "Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan 'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."

Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."

"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi
Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"

"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen, elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."

"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä, olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."

Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi — valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.

Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.

"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen, muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."

"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän lintua."

"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun luonani."

Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa. Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa meidän omaan tapaamme.

"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen porraskäytäväänsä.

Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat, kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"

"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi väistellä sitä."

"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen, päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve, johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä, on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen verhoksenne."

Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"

"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille. "'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis leijona, häh? Haluatko savukkeen?"

"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä, samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen myhähdyksensä.

"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."

Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen. Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.

"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot, että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin? Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"

Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.

"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."

Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.

"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä sisareni!"

"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.

"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan. "Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."

"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää, miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."

"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta, niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä, ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan. Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."

Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"

"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"

"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti. Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää — kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua. Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka sinua ympäröi."

He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.

"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa äänessä, ja hän sanoi hymyillen:

"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."

Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla haavaa heränneet hänen aivoissaan.

"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä — minä halusin tavata teitä."

"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä. Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan kahvia."

XV LUKU.

Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla, ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka. Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.

"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.

Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta, miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen, astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään, kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä, ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.

Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.

"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette kunnolla saapunutkaan."

Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien hänen maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.

"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"

Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.

Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin. Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa paremmaksikaan.

"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti, nostaessaan kahvipannun hiillokselta.

"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain viedäkseni tämän kotiin."

Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.

"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko se oikeata urheilukieltä.

"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa, mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla. Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään —, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."

Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista olkapäätään.

"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen," sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja pahoinpitelystä tuomittuna."

Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen. "Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop? Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on gentleman?"

Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön, ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä vastaamaan.

Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan. Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.

"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."

Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen, että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen silmiensä edessä.

Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi, että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.

"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille.
Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."

Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla sanomatta mitään.

Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa ja hansikkaansa.

"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että voisit hankkia minulle biilin?"

"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen itseni valmiiksi."

Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.

"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs
Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"

"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat, luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"

"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally. Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu niissä."

"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti.
"Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa.
Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti.
Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."

Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."

"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö tekin ajattele siten?"

Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen, mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt, että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei sopeudu heidän sääntöihinsä.

"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"

"No niin, siitä minä en paljoa ymmärrä. Tällainen huone hänellä olisi kaikkialla, eläisipä hän missä hyvänsä. Hän tosiaan pitää tällaisesta — epätavallisesta elämästä, joka on täynnään työtä ja orjuutta. Kuinka hullua! Mutta hän luopuu vielä tavoistaan; tiedän hänen luopuvan niistä. Te ette voi hävittää vanhaa perintöä. Luuletteko voivanne? Jonakin päivänä hän karkoittaa boheemin sisästään, — siitä tulee vain muodonvaihdos. Tiedättekö, minä lakkaamatta odottelen, milloin saan järjestää juhlaillalliset hänen palaamisensa kunniaksi." Hän venytti pitkiä hansikkaitaan käsiinsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi kokenut ennustelemansa ilonhetken esimakua.

Sally ymmärsi, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi hänelle. Hän kuuli, mitä sanat hänelle sisälsivät: "Jos teillä on aikeita — tulevaisuuden toiveita — veljeni suhteen, niin teette järkevästi, kun uhraatte ne aikanaan." Toiveensa Sally saattoi uhrata, — aikeita hänellä ei ollutkaan; mutta hänen rakkautensa kiihtyi vain palavampaan leimuun, kun hän näin oppi näkemään, kuinka saavuttamaton se mies oli, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. Janet oli puhunut älykkäästi, mutta hän oli kokonaan erehtynyt; Sally ei ollut nyt lähempänä onnea kuin ennen. Tämä lyhyt kohtaus Traillin sisaren kanssa oli osottanut tytölle, että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokea iloa rakkaudestaan.

Kun Traill saapui, tapasi hän molemmat naiset lähtövalmiina. Sally oli kiinnittänyt pienen untuvapuuhkansa kaulalleen ja napitti parhaillaan toista hansikastaan, jonka hän oli riisunut kädestään Traillin tarjotessa hänelle kahvia.

"Niin, tiedän, etten kertonut sitä. Mutta sen täytyy jäädä. Minähän voin hyvin kirjoittaa teille."

Mrs Durlacher ravisteli helmojaan suoriksi, ja silkki kahahteli tällöin kuin lehdet syystuulessa. Kun hän samalla notkisti päätään, hän huomasi tytön sierainten värähtelevän ja hän hymyili tyytyväisenä. "Älkää te salliko minun lähtöni pakottaa itseänne poistumaan," hän sanoi lempeästi.

Traill kohautti hartioitaan. Antaa tytön juonitella! Silloin, kun naiset tekevät jotakin ilman minkäänlaista järkevää syytä, he ovat aina kaikkein itsepäisimpiä.

Mutta ovella, kun hänen sisarensa oli ensimmäiseksi mennyt porraskäytävään, Traill kosketti tarkoituksellisesti Sallyn kyynärpäätä ja pidätti häntä silmänräpäyksen.

XVI LUKU.

"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs
Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."

"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.

Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan, ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."

Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin; mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen hengitystään.

"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän epäilevästi.

Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku muotityttönä."

Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan. Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."

Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen. Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.

Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.

Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, — sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei voinut tyytyä siihen.

Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.

Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan; hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet sisälle.

Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.

"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te, kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."

Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään. Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.

"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill.
"Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."

Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven viereen.

"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te tulitte? Mitä teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin teidät —"

"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen.
Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."

"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan toisenlaisena olentona kuin minä olen."

"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"

"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin verraten, kohteli minua varsin kauniisti."

"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät, kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet jäätymään ihmisen luissa katseillaan."

Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän. "Uskon, että siten täytyy käydä."

"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"

"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan, Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"

Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään. Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi, mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin kiedottua pientä rasiaa.

"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.

"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"

"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin siksi, etten pidä siitä?"

"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä sitten?"

Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia, jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin, mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä ajattelemaan Sallysta toisin.

Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.

"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin, kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt teitä."

"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään, eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."

"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.

"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."

Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein, yksinpä vaikenemallakin.

"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi epäröiden.

"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen silloin?"

"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"

"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa — minulle mitään."

"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?" kysyi mies melkeinpä katkerasti.

Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus pohjaltaan sisälsi.

"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."

"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille, minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään, miltä minusta tuntuu, kun te palautatte sen?"

"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa, — että minä voisin tuntea saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista, joita minä en saanut antaa teille."

Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.

"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.

"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut kohdata miehen katsetta.

"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."

Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.

"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut nyt estää häntä jatkamasta.

"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan, että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki. Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."

"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi tyttö ikäänkuin itsekseen.

Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä jättämään alotteen naisen omiin käsiin.

"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan unohtaa, mistä se on peräisin."

"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti.
"Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."

"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin, koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"

Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat hänen jalkojensa alla.

"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen. Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin. Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö minä nyt paremmin teidät?"

Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa; ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne. Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, — suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin, peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.

II KIRJA

I LUKU.

Määrätyt olosuhteet voivat luoda päivässä luonteen. Kolmen vuoden kuluessa luonteen täytyy muovautua suuntaan tahi toiseen, — se joko taipuu, sitkistyy, oikenee tahi käyristyy elämän-tapahtumien sulatusuunissa. Ja tämä voi tapahtua huomaamatta; aivan kuten savenvalaja muovailee tahdotonta raaka-ainettaan melkein ajatuksetta, mielikuvan ohjatessa hänen sormiensa työtä.

Näinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun Sally ruumiineen ja sieluineen heittäytyi Jack Traillin valtaan, oli tytön luonne alituisesti ollut miehen vaikutuksen muovailtavana. Hän oli kokenut pelkkää onnea, — täyttä onnea. Se sai hänet melkeinpä alistumaan miehen ajatuksiinkin jo ennenkuin sana tahi katse ehti niitä edes ilmaista. Ja Traill huolehti tytöstä sitä enemmän, kun hän hetki hetkellä näki hänessä vain rajatonta alttiutta ja herkkyyttä, jonka hän kevyimmälläkin kosketuksellaan sai läikehtimään alati uusin vivahduksin. Mies oli myöskin täysin onnellinen omalla tavallaan, — hän kiusoitteli, koetteli ja samalla hemmotteli tyttöä, nauraen kuin koulupoika tämän naisellisille mielenailahduksille ja oikukkaille päähänpistoille.

Yhteisen elämänsä ensimmäisenä kuukautena he lähtivät ulkomaille. Traill kehoitti tyttöä valmistautumaan matkakuntoon ja antoi hänelle varoja sitä varten, — enemmän rahaa kuin tytöllä koskaan ennen oli ollut hallussaan. Sally yritti työntää takaisin toisen puolen saamastaan määrästä, selittäen, että hän voisi jo vähemmällä kuin puolella hankkia itselleen puvuston koko elämänsä iäksi.

"Kuudellakymmenellä punnalla?" kysyi Traill. "Minun sisareni menettää sen puolessa tunnissa Doverkadun vaatetusliikkeissä."

Mutta Traill oli kerta kaikkiaan tarjonnut kuusikymmentä, ja siihen asian täytyi päättyä. Mies oli hellittämätön, ja naisen oli alistuttava nyt, kuten aina.

Sally lähti siis Janetin seurassa kiertämään myymälöitä, käsilaukussaan kuusi uutukaista, kahisevaa kymmenen punnan seteliä. Tähän aikaan hän vielä asui Kewssä, työskennellen edelleen konttorissaan King Streetillä. Mutta hän oli kummassakin paikassa jo ilmoittanut, että hänen nyt täytyi erota, ja viikon kuluttua hän olisi vapaa.

Jo aikaisemmin oli hän uskonut suuren salaisuutensa ystävättärelleen, kertoen sen eräänä yönä, jolloin pimeys kätki hänen kasvonsa ja jolloin hän ainoastaan Janetin kiihtyneestä hengityksestä saattoi arvata, mitä hänen kertomuksensa vaikutti ystävättäreen.

Kun Sally oli vaiennut, turvautui Janet huomautukseen, jonka jokainen profeetta — niin väärä kuin oikeakin — silloin tällöin esittää lähimmäiselleen:

Mutta Janet lisäsi tähän muutakin, — he puhelivat myöhään yöhön saakka.
Ja aina, milloin epäilykset tahi levottomat aavistukset värisyttivät
Sallya, nauroi Janet hänen pelolleen.

"Sinä olet tehnyt maailman ihanimman kaupan", huudahti hän. "Sinä kaipaat miehen rakkautta — eikö niin? — ja nyt sinä olet sen saavuttanut. Ja kuitenkin sinä olet yhä edelleen vapaa, — vapaa kuin taivaan tuulet. Jos sinä kyllästyisit —"

"No niin; hyvä. Jos hän kyllästyisi, olet sinä oma valtiaasi. On typerää sulkea häkkiin vapaita ilman lintuja. Moraali? Oh, järveen sellainen moraali! Pidätkö sinä itseäsi moraalittomana senvuoksi, että mies ei jaksa suuresti kunnioittaa aviosäätyä?"

"Sinä kunnioitat! Kyllä, mutta vain siksi, että sinä olet kasvanut pappilassa, aivan kirkon kynnyksellä. Minä en jaksa ymmärtää sinua. Sinä olet riisunut sielusi yltä monta uskonnollista verhoa, ja kuitenkin sinä yhä kunnioitat vanhentunutta sakramenttia, jolla ei edes ole totisen uskonnon kanssa mitään tekemistä. Tiedän tämän kaiken johtuvan pelkästään sellaisesta käsityksestä, että vihkiminen on säädyllisyyden vuoksi välttämätön naiselle. Tavallinen, arkipäiväinen kysymys: 'onko tämä sopivaa' tahi 'onko tämä sopimatonta', — sepä juuri herättää sinussa moraalisia epäilyksiä. Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki muutkin, — et mikään moralisti."

Kuitenkin, Janetin väkevistä todisteluista huolimatta, Sally koki monta pimeätä hetkeä näinä viimeisinä päivinä Kewssä asuessaan, kun perittyjen käsitystapojen kaikki voimat heittäytyivät koko painollaan hänen kimppuunsa. Mutta milloin hän kohtasi Traillin, unohtuivat nämä kamppailut täydellisesti; ja hänen uskonsa ja luottamuksensa rakkauteen tuki häntä kestämään myöskin yksinäisten hetkien ahdistavat epäilykset.

Nyt, kun matkaan lähtö oli jo aivan edessä ja sen synnyttämät tuhannet uudet mielikuvat, aavistelut ja odotukset kokonaan täyttivät Sallyn mielen, ei Janet kuullut ystävänsä enää puhuvan epäilyksistään. He kiertelivät iloisina, ja samalla tottumustensa pakotuksesta säästeliään harkitsevina, Lontoon suuria myymälöitä. He katselivat, arvostelivat ja ihastelivat niiden aartehistoja, valiten joukosta sellaista, mikä heistä tuntui tarpeelliselta, sopivalta, miellyttävältä ja — myöskin huokealta.

Traillin antamista rahoista oli vielä viisitoista puntaa jäljellä, kun Sally mielestään oli ostanut kaiken, mitä hän tarvitsi, ja niinpä hän sitten tarjosi jäljelle jäänyttä määrää takaisin miehelle.

"Vai vielä mitä? Minä annan sinulle määrärahan käteen ja sanon, käytä nämä siihen ja siihen, — eikö niin? No, ja nyt sinä tuot minulle takaisin viisitoista puntaa ja sanot —."

Sally nauroi jälleen, viskaten päänsä takakenoon, kuten pienet lapset istuessaan isänsä polvella.

"Hankitko — hm — no, kunpa minä tietäisin, — hankitko kengät, joilla pääset vaeltamaan maailman halki, — onko sinulla koreilukengät, sabattikengät, kävelykengät, kotikengät? Montako kenkäparia sinulla on?"

"Kas niin, — mene ja osta muutama lisää, — ja teatterivaipan sinä myöskin ostat, sillä tarvitset sitä huomenna. Me istumme huomisiltana Comédie Français'ssa, emmekä ymmärrä ainoatakaan sanaa kaikesta siitä, mitä näyttämöltä kuulemme."

Sitten he olivat lähteneet matkalle ja ihmeellinen elämä oli päivä päivältä vaeltanut Sallyn silmien editse kuin loistava juhlakulkue. Jokainen hetki oli täynnään iloa; riemu tuntui loppumattomalta, ja se tuntui synnittömältä. Voisiko ilo, vapaus, onni olla syntiä? Janetin todistelut olivat syöpyneet tytön mieleen syvemmälle kuin kumpikaan heistä olisi osannut kuvitellakaan. Kun Sally toisinaan joutui olemaan hetken yksinään jossakin hotellissa, Traillin järjestellessä heidän käytännöllisiä asioitaan, ja epäilykset yrittivät tunkeutua hänen mieleensä, niin tyttö muistutti itselleen ystävättärensä sanoja: "Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki toisetkin, — mutta moralisti sinä et ole."

Parhaiten rauhoitti Sally kuitenkin sydäntään toistamalla mielessään alituisesti, että tämä heidän suhteensa kestäisi ikuisesti. "Tämä ei voi katketa, — tämä ei voi koskaan loppua," vakuutti tyttö itselleen. "Hän rakastaa minua siksi liian paljon, ja minä rakastan vielä enemmän häntä. On aivan saman tekevää, olemmeko vihityt tahi emme. Kirkko ja papit eivät tekisi meitä yhtään onnellisemmiksi. Monet vihityt avioparit elävät kurjina ja onnettomina; kirkon siunaus ei siis ole heitä pyhittänyt. Ei vähääkään!"

Hän kirjoitteli Janetille pitkiä, hetken poreilevia mielijohteita uhkuvia kirjeitä, kuvaillen näkemiään vieraita seutuja ja kaupunkeja, Kirjavia matkakokemuksia, ja — ennenkaikkea — Jack Traillia ja hänen ihmeellisyyttään.

"Sinä sanoit, että hän on kova ja taipumaton ja ankara," kirjoitti Sally Firenzestä. "Sanoit tietäväsi, että hän on sellainen. Mutta hän ei koko aikana ole sanonut minulle yhtäkään kovaa sanaa. Hän voi olla ankara muille ihmisille. Toisinaan minä olen nähnyt hänen kiukustuvan julmasti, mutta en koskaan itselleni. Me, näetkö, rakastamme toinen toisiamme. Me emme koskaan lakkaa toisiamme rakastamasta. Armas, armas Janet, — kunpa sinäkin olisit täällä meidän seurassamme!"

Tämän ihanan matkan kestäessä — päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta — Sallyn luonne muuttui Traillin alituisen huoltamisen ja voimakkaan käskijäsielun vaikutuksesta tahdottomaksi, kokonaan miehen toiveisiin alistuvaksi. Kun he jälleen palasivat Lontooseen, oli Sally unohtanut sen riippumattomuuden tunnon, jota hän oli kokenut entisinä, työn ja vastuksien ankarina päivinä. Hän nojautui kaikessa Trailliin, ei yksin totellen ja noudattaen hänen päätöstään, vaan hyväksyen hänen jokaisen ajatuksensakin. Itse hän ei edes huomannut tätä, hän ei ymmärtänyt sisäistä riippumattomuutta olevankaan, — hän ei tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta.

Ensimmäisinä iltoina heidän kotiin palaamisensa jälkeen Sally riensi Kew'hun tapaamaan Janetia. Hän oli säteilevä ja kaunis hienoissa pukimissaan, jotka Traill matkalla oli pakottanut hänet ostamaan.

"Olen," vastasi Sally. Itse asiassa hän ei kuvitellutkaan suhdettaan Trailliin muuksi. Ulkomaiden hotelleissa hän oli säännöllisesti käyttänyt Traillin nimeäkin, ja vaikka hän tosin tiesi edelleenkin olevansa Sally Bishop, niin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi Sally Bishop vain nimellisesti, kun sen sijaan monet naiset, joilla lain mukaisesti oli miehensä nimi, päinvastoin olivat puolisoita vain nimellisesti.

"Onnellisempi en voisi olla," vastasi Sally oikeutetulla ylpeydellä. Hän kiskoi Janetin mukanaan yläkertaan, kamariin, jossa he aikanaan olivat asuneet yhdessä, ja levitti tuomisensa — lahjat, jotka hän ulkomailla oli ostanut ystävättärelleen — vuoteelle, kietoen sitten käsivartensa Janetin hoikan kaulan ympärille ja suudellen häntä sydämensä riemussa laihoille, teräville poskipäille.

He tarkastelivat yhdessä Sallyn tuomat lahjat, — Bambinon porsliiniteoksia Firenzestä, milolaisen Venuksen marmorinen jäljennös Pisasta, mosaikkikoristeita Roomasta — ja ihastunut Janet palkitsi ne hellyyden osotuksilla, jotka Sallylle korvasivat monin verroin näiden muistoesineiden arvon. Kun he jälleen alkoivat, tapaamisensa ensimmäisen riemunhuuman talttuessa, kyetä ajattelemaan ja puhelemaan johdonmukaisesti, kohdisti Janet tytön huomion seikkaan, josta hän monesti jo olisi kirjoittanut Sallylle, ellei olisi peljännyt kosketella kirjeessä niin arkaa kysymystä.

Vaikka kysymys selvästi ilmaisi vain ystävällisyyttä ja hellää huolehtimista, särähti se ilkeästi Sallyn mielessä ja ajoi kuin ruoskanisku veren hänen poskilleen.

"En!" huudahti tyttö kauhistuneena, nousten silmät kosteina vuoteelta, jolle hän oli istuutunut. Janet seurasi hänen liikkeitään katseellaan, ja hänen otsansa vetäytyi päättäväisesti kurttuun.

"Sitten minun on, ymmärtääkseni, lähdettävä tapaamaan mr Traillia," hän sanoi hitaasti.

"Ajattelen, että minun täytyy varottaa häntä leikkimästä näin umpimähkäisesti sinunlaisesi naisen onnella."

"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet.
Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."

"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti. "Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata, minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."

"Ah, sinä et nyt ymmärrä minua," vetosi Sally valitellen. "Hän ei voi sietää sellaista sekaantumista meidän väleihimme. Hän vihaisi minua sentähden. Me emme katsele suhdettamme ensinkään samassa valossa kuin sinä. Sinä teet siitä kauppa-asian. Luuletko, että minä olisin koskaan heittäytynyt näin hänen valtaansa, jos minä ajattelisin samoin kuin sinä nyt? Tiedäthän, että siinä juuri on ero. Käsitäthän sinä, Janet, että me rakastamme toisiamme. Ei siinä saa olla mitään sopimuksia välissä."

Janet katseli tyttöä säälien. Hän tiesi olevansa julma, sanoessaan kaiken sen, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Mutta hän kuului siihen kumoukselliseen naislajiin, joka pyrkii surun ja kärsimystenkin hinnalla totuuteen ja oikeuteen. Hänen laatuisensa naiset repivät säälimättömästi hajalle ihanien harhakuvitelmien kultaverkot, jotka estävät totuuden kajastamasta näkevään silmään.

"Ehkäpä sinä voit taata sen omasta puolestasi. Mutta mies, — tunnetko sinä hänet yhtä tarkoin?"

Sally katseli ikkunasta alas virran rantaan. Hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kulki siellä mr Arthurin rinnalla, ja kuinka vähällä hän oli ollut sitoutua iäkseen häneen, jos mr Arthur olisi silloin käyttäytynyt viisaammin. Hän päästi tämän muiston luisumaan jälleen virran hämärään, josta se oli noussutkin hänen mieleensä; mutta hänen varmuutensa horjahti; hän ei vastannut mitään.

"Kyllä, — minä rohkenen", sanoi tyttö kärsimättömästi. "Miksikä minä en voisi taata häntä yhtähyvin? Hän ei ole koskaan epäillytkään, että me väsyisimme toisiimme."

"Hyvä on; mutta miksikä sinä et uskaltanut vastata näin heti, kun minä kysyin sinulta? Minkätähden sinä epäröit? Sally!" — Janet laski kätensä tytön olalle, — "Sally, minä huomaan, että sinä kuvittelet olevasi puoliso. Minä näin kuinka varmasti sinä vastasit mrs Hewsonilie, kun hän kysyi, oletko naimisissa. Se juuri pakotti minut ajattelemaan näitä seikkoja sinun puolestasi. Sally, sinä et ole aviopuoliso, eikä mr Traill ole sinun miehesi. Hän on vain sinun herrasi ja sinun isäntäsi, ja siksi juuri minä, jos olisin sinun tilallasi, tahtoisin perustaa kaiken selvään sopimukseen. Hän saattaisi jättää sinut jonakin päivänä."

Sally vapautti itsensä Janetin ystävällisestä otteesta, liikahtaen syrjempään. Hän naurahti terävästi.

"Siitä minä näen, kuinka vähän sinä ymmärrät meitä", sanoi hän. "Traill sanoo minulle uudelleen ja yhä uudelleen, ettei hän olisi voinut kuvitellakaan tapaavansa koskaan naista, joka soveltuu niin hyvin hänen elämäänsä kuin minä."

"Jokainen kaunis nainen soveltuu miehen elämään niin kauan kuin tämä pitää hänestä", huomautti Janet. "Vain minunlaiseni naiset — rumat puolisyöjättäret — eivät sovellu miehille. Tietysti sinä olet hänen mieleisensä; minä en ole koskaan ajatellutkaan muuta. Minä vain kysyn, uskotko sinä sen kestävän ikuisesti. Haluaisin saada sinut katselemaan elämää yksinkertaisen, värjäämättömän lasin lävitse, — ellet sinä rohkenekaan katsella sitä suorasti, ilman mitään himmentäjiä. Mutta nyt sinä valitset silmiesi suojaksi milloin kullankeltaisen tahi ruusunpunaisen värilasin, — etkä sinä halua tunnustaa, että näin sinä välttämättä näet harhakuvia. Mene ja vaadi häneltä selvä, rehellinen sopimuskirja. Anna hänen piirrellä se näkyvästi mustalla valkoiselle ja katso, että hänen nimensä on siinä alla. Sitten sinä voit sen vaikka unohtaa, jos välttämättä tahdot tehdä niin. Sitten sinun sopii vaalia kauniita kuvitelmiasi, kun olet ensin hoitanut todellisuuden, siten kuin se on hoidettava. Ja saat nähdä silloin, että mies antaa sinulle arvoa toisen verran enemmän, nähdessään, että sinä olet ajatteleva olento. Nyt, kun hän näkee sinun vain antavan, antavan, alituisesti vain antavan, molemmin käsin —"

"En minä yksin anna", huudahti Sally, — "luuletko, etten minä saa mitään vastalahjaksi? Minä en koskaan ennen, koko elämässäni, ole ollut niin onnellinen kuin nyt, — kuuletko, en hetkeäkään! Eikö siinä ole kyllin korvausta kaikesta, mitä minä itse voin toiselle lahjoittaa?"

"Sinä et ymmärrä asiaa oikeassa suhteessa", jatkoi hän jälleen hitaasti. "Tekemällä sinut onnelliseksi mies vain palkitsee oman onnellisuutensa. Kuinka hän voisi siten korvata kaiken sen, mitä sinä uskallat hänen tähtensä, tulevaisuutesi, koko elämäsi? Jumalan nimessä, tempaise nyt side silmiltäsi, ja katsahda kirkkaasti eteesi! Etkö näe, että sinun täytyy suojata itseäsi kaikkein pahimmankin varalta, sillä se voi kohdata sinua, kuten jokaista naista sinun asemassasi."

On turhaa kuvitellakaan, että tällainen todistelu olisi tehonnut Sallyyn. Mahdollisuus, jonka Janet oli manannut hänen näkyviinsä, kauhisti ja pelotti häntä; mutta siinä olikin sitten kaikki. Ajatus, että hänen pitäisi turvautua onnettomuutta vastaan — kauppakirjalla, kauhisti häntä vieläkin pahemmin kuin tämän onnettomuuden ajatteleminen.

Kun Sally illalla palasi Traillin luo, huomasi mies hänen häiriintyneen mielentilansa.

"Mitä miss Hallard onkaan puhunut sinulle?" kysyi hän. "Sanoiko hän, että sinä olet alentunut elämään hirvittävää elämää, vai kuinka?

"Ei, miksikä hän olisi puhunut sellaisia? Ajatteletko, sinä, että minä elän alhaisesti, Jack?

"Minä? Toivottavasti en, koska minä juuri olen sinut tähän houkutellut. Alkaako sinusta tämä tuntua alhaiselta? Sally — kiedo käsivartesi minun kaulaani — suutele minua —, taivas varjelkoon sinun pientä sydäntäsi, sinä et pystyisi tekemään mitään alentavaa. Kas niin, rupeammeko me nyt hautomaan tässä olemattomia suruja, tahi lähdemmekö mieluummin kaupungille illastamaan?"

Tämä ehdotus luonnollisesti merkitsi, että heidän oli lähdettävä aterioimaan; ja puolentunnin kuluessa Sally jälleen voitti takaisin onnellisen lapsenmielensä.

Näihin aikoihin Traillille tarjottiin virallisen syyttäjän tehtäviä tuomioistuimessa. Hänen uransa alkoi varsin vähäpätöisten rikosjuttujen käsittelyllä, mutta hän syventyi ja kiintyi niihin jäntevän luonteensa koko voimalla. Ja kerran muodostettuaan oman käsityksensä kulloinkin esillä olevassa asiassa, hän kamppaili sen älykkäällä kekseliäisyydellään voittoon järkkymättömän lujana, ja — milloin tilaisuus vaati — säälimättömänä ja armottomana.

Sally kävi toisinaan oikeushovissa kuuntelemassa niiden juttujen käsittelyä, joissa Traill hoiti syyttäjän tointa. Erään kerran hän joutui tarkkaamaan ristikuulustelua, jonka avulla pyrittiin paljastamaan aviorikosasiaa. Kalpea, vapiseva nainen ponnisteli kaikin voimin, saadakseen nimensä säilymään puhtaana loasta, johon Traill koetti sen tahria.

Silloin Sally jälleen näki julmuuden välähtelevän tämän miehen silmissä. Hänestä tuntui siltä kuin Traill olisi karistanut yltään kaiken inhimillisen tuntonsa, — ikäänkuin hän olisi vain ollut työtään suorittava kone, mylly, joka levollisesti rouhii jauhoksi kaiken, mitä sen nieluun kaadetaan.

"Ettekö te ensinkään ajatellut", kysyi hän kalpealta naiselta, — "ajatellut, että te petitte miestänne silloin kun suutelitte vastaajaa?"

"En, en ajatellut. Me — me pidimme toisistamme; minä tunnustan sen.
Mutta suu — suuteleminen ei ollut minun mielestäni mitään rikollista."

"Mistä siis väärä ja luvaton alkaa, tahi mihin oikea ja luvallinen päättyy teidän suhtautumisissanne vieraisiin miehiin, erityisesti tähän vastaajaan?"

Hätääntynyt nainen katsahti tuomariin rukoilevasti ja apua anovasti.
Tuomari silmäili häntä näkemättä suoraan eteensä.

"Ehkäpä minä saan auttaa teitä? Olisitteko te pitänyt vääränä ja luvattomana, jos hän — teitä suudeltuaan — olisi kietonut käsivartensa teidän ympärillenne?"

"Siinä siis on syyttömyyden ja syyllisyyden raja teidän mielestänne?
Suuteleminen on luvallista, mutta syleily rikollista?"

"Olisitteko mielestänne tehnyt rikoksen, jos olisitte istunut hänen polvellaan?"

"En", vastasi nainen, arvellen hämmennyksessään Traillin tahtovan tällä keinoin lopullisesti pelastaa hänet häpeästä, houkutellen häntä esittämään kaiken viattomassa valossa.

"Te siis selitätte," jatkoi Traill, "että koska te rakastitte vastaajaa, niin te suutelitte häntä, pitäen tekoa viattomana, mutta että te samalla kieltäydyitte syleilemästä häntä ja istumasta hänen polvellaan, vaikkakin rakastitte häntä ja piditte myöskin näitä hellyyden osotuksia viattomina ja luvallisina? Tahdotteko nyt neuvoa minua selittämään arvoisalle tuomarille sekä valamiehistölle, mistä syystä te sitten kieltäydyitte osoittamasta rakkauttanne vastaajaan näin viattomalla tavalla?"

"Minä — minä," soperteli nainen kokonaan avuttomana, "minä ehkä sallin hänen — jolloinkin — syleillä itseäni, ja — ehkä — ehkä minä istuin hänen sylissään kerran tahi — kahdesti."

"Miksikä siis," huusi Traill äkisti, "te väititte niin kiivaasti vastaan, kun äskeinen todistaja selitti nähneensä teidät istumassa vierashuoneessa vastaajan käsivarsi kaulallanne?"

Hän oli tarttunut ansaan, jonka Traill oli häntä varten virittänyt ja johon hän oli niin kylmäverisesti uhriaan johdatellut. Tämän jälkeen nääntynyt vaimoraukka myönsi tahdottomasti oikeaksi melkeinpä jokaisen oletuksen, minkä Traill esitti hänen syyllisyydestään. Hän ei enää jaksanut taistella, ei edes ajatella puolestaan. Sally kuunteli vielä hetken tätä surullista ajojahtia; sitten hän lähti pois oikeussalista. Hän ei kestänyt enempää.

Tyttö ymmärsi sanomattoman hyvin, miksikä syytetty naisraukka oli eksynyt hairahduksiin, joista hänet nyt tuomittaisiin ja merkittäisiin häpeällä. Olihan hän rakastanut; onnea janoova ja onnesta sykkivä sydän oli ohjannut hänen tekojaan. Mutta nyt, kun rakkaus karsittiin niistä, kun kaikki inhimillinen tunne syövytettiin pois ja alastomat teot vain jätettiin sellaisinaan, verhotta, kaikkien nähtäviksi, — nyt hänen menettelynsä tuntui julkealta, — sen täytyi tuntua siltä. Ja mies, joka nämä hairahdukset oli armotta, sääliä tuntematta, paljastanut, repien ankarin kourin hajalle rakkauden kultaverhot niiden ympäriltä, — tämä mies, Jack Traill, piteli samoissa armottomissa käsissään Sallyn onnea, hänen kunniaansa, hänen koko elämäänsä.

"Te, joka oman tunnustuksenne mukaan voitte tahallisesti ja epäröimättä leikitellä intohimon kanssa aina luvallisen ja luvattoman väliselle kynnykselle", kuuli Sally Traillin pauhaavan hänen pyrkiessään pois salista, — "te luulette siis, että valamiehistö, jonka muodostavat maailmaa tuntevat miehet, uskoisivat pelkkien tunnollisuussyiden estäneen teitä heittäytymästä tämän vastaajan inhoittavien pyyteiden saaliiksi?"

Sitenkö Traill ajatteli? Saattoiko hän todella ajatella siten? Sellainenko oli 'maailmaa tuntevien miesten' käsitystapa? Eivätkö he nähneet tällaisessa suhteessa mitään muuta; alastoman häpeän yksin? Ei sydäntä, — ei rakkautta? Nämä kysymykset polttivat Sallyn aivoja hänen rientäessään kotiin. Toisinaan hänestä tuntui ikäänkuin Traill olisi viskannut herjaavan syytöksensä suoraan vasten hänen kasvojaan, ja hän toisteli lukemattomat kerrat mielessään näitä selvääviä sanoja, pakottaen itsensä syytettyjen penkille häväistynä ja tomuun lyötynä. Mutta kun Traill saapui kotiin ja kysyi tyynesti ja rauhallisesti Sallyltä, mitä tämä oli ajatellut hänen loistavasta "tapauksestaan", kätki tyttö huolellisesti kaiken, mikä olisi voinut ilmaista hänen mielensä epäilyksiä ja hänen raskasta ahdistustaan.

"En jaksanut kestää loppuun saakka, ymmärräthän", hän sanoi. "Minun täytyi poistua, ennenkuin tuomio julistettiin. Kuinka siinä kävi?"

"Oh, — avioero; me voitimme. Valamiehistön päätös oli yksimielinen. Mutta, totisesti, minä en tiedä, ymmärsikö se nainen tehneensä mitään väärää. Hän sotkeutui pahasti, mutta minä luulen hänen puhuneen totta pääkohdissa."

Sally katseli miestä ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta hän ei rohjennut puhua mitään. Hän oli jo tottunut alistumaan.

Vähitellen tämä tapahtuma alkoi hälvetä hänen muististaan; lopulta hän unohti sen hänen mieleensä jättämän vaikutuksenkin. Hän alkoi jälleen toisinaan käydä oikeussalissa, iloitsemansa Traillin voitoista, jotka tuottivat miehelle yhä enemmän mainetta taitavana ja pelättävänä lain ja esivallan miekankantajana. Traill ei enää lainkaan ehtinyt työskennellä sanomalehtien hyväksi; oikeusasiat vaativat kokonaan hänen aikansa. Hänellä oli nyt oma toimisto oikeushovissa, ja rauhallisempina päivinä hän ja Sally joivat siellä yhdessä iltapäivä-teensä.

"Me oletamme", saattoi tyttö joskus puhella, "että sinä et ole nähnytkään minua koskaan ennen, ja että minä teen kauhean sopimattomasti tullessani sinun kamariisi. Mutta minä tulen kuitenkin, ja sitten, kenties, minun valmistaessani teetä sinä äkisti kiedot käsivartesi minun vyötärölleni, ja minä tietysti loukkaannun syvästi. Mutta sinä vain suutelet minua, ja sitten minä alan pitää sinusta, ja sitten —"

Näin hän johti miehen lasten leikistä tunteen intohimoiseen purkaukseen ja Traill iloitsi huvitettuna tästä lapsellisuudesta, samoin kuin hän nautti voimakkaasti miehisestä palosta, jonka tämä tyttö, — viaton lapsi ja samalla täysi nainen, — sytytti hänen suonissaan hehkumaan.

Samana keväänä Sally muistutti, että Traill oli luvannut kerran näyttää hänelle Aspley Manorin. Mies riemastui tästä ajatuksesta.

"Maalla vietetty päivä on paras virkistys minulle", huudahti hän, — "ja sinulle myöskin. Minä kirjoitan heti Dollylle ja kysyn, onko Aspleyssä ketään perjantaina. Ellei ole, niin me lähdemme sinne."

II LUKU.

Siitä syntyi matka. Perjantaina aamupuolella, kello yhdentoista aikaan, he nousivat Trafalgar Squarella vuokra-autoon. Päivä oli aurinkoinen, — sellainen päivä, joka kylmän ja sumuisen talven jälkeen saa ihmisen tuntemaan elämän jälleen elämisen arvoiseksi. Sally istui Traillin vieressä iloisena ja onnellisena, käsi miehen kouraan kätkettynä, auringon lämpöinen paiste kasvoillaan, ja eloon heräävä, kirkkaasti viheriöivä luonto ympärillään, kun he hyvää vauhtia kiitivät eteenpäin pitkin valkoiselta hohtavaa maantietä.

"Katso! Ah, näetkö?" hän huudahti riemuissaan, osotellen tien varrella tuhansia nähtävyyksiä, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan. Ja sitten hän vihdoin kysyi:

"Kiusaa? Siunatkoon, ei! Huudahtele sinä niin paljon kuin sinua haluttaa. Se muistuttaa mieleeni niitä aikoja, jolloin minä lapsena palasin Harrowin koulusta Aspleyhin lupapäivinä."

Kun Manorin kartano alkoi häämöttää etäisyydessä ja he näkivät seetripuuryhmän takaa rakennuksen korkeat ja tyylikkäät, Elisabetin aikuiset savupiiput sekä punaiset päädyt, joissa kottaraiset pesivät, nousi Traill puoleksi seisoalleen autossa, viskaten päänsä ylpeänä pystyyn ja huudahti, ihastuksen loistellessa hänen silmistään:

"Siinä se on! Tuolla, noiden tummien puiden keskessä! Lempo, — minä en ole katsellut sitä kolmeen vuoteen."

Tyttö ajatteli, että vaikka hän olisi nähnyt tämän kartanon silloin, kun hän vielä asui kotona, pienessä Cailshamin pappilassa, isänsä eläessä, niin hän ei olisi voinut olla huudahtamatta: "Mikä herttainen, rakastettava paikka! Kuka siellä mahtaneeltaan asua?" Ja nyt hän tiesi, että siellä oli asunut mies, joka näin oli tempaissut hänet elämän pimeiltä takakujilta ja istuttanut hänet valoisaan, päivänpaisteiseen huvipuistoon. Se lisäsi hänen mieltymystään, hänen rakkauttaan tähän kauniiseen vanhaan aatelishoviin.

"Sinä pidät lapsuutesi kodista, eikö totta?" hän kysyi Traillilta, joka ilossaan käyttäytyi suorastaan poikamaisesti.

"Kyllä! Luulisinpä pitäväni. Minä tunnen jokaisen kiven, kannon ja polun pitkälti täällä ympäristöllä."

"Käsitän, että sinulla on muistoja täältä. Mutta sitä minä en ymmärrä, kuinka sinä saatoit tästä erota."

"Oh, minä olin narri, houkkio, — tietenkin. Minä halusin käsiini selvää rahaa, enkä minä olisi kuitenkaan voinut myydä kartanoa. Siksi minä vaihdoin sen siskoni osuuteen. Siihen aikaan minusta tuntui sopivalta tehdä siten. Ja tiesinhän minä, että jos haluan, niin minä saan sopimuksemme puretuksi milloin hyvänsä."

"Enkö. Oh, tietysti minä saan kartanon takaisin, kun vain maksan sisarelleni jälleen viisituhatta puntaa. Sen summan minä silloin sain häneltä."

Sally ei puhunut mitään, mutta hän käsitti, että tässä ilmaantui äkisti uusi vaara uhkaamaan hänen onneaan. Hän oli nyt huomannut, kuinka Traill — kaikista bohemi-tottumuksistaan huolimatta — oli sydämestään kiintynyt tähän vanhaan sukuperintöön, ja hän aavisti, että jos mies jolloinkin palaisi jälleen kotikartanoonsa ja omaksuisi syntyperänsä ja luonnollisen ympäristönsä elämäntavat, niin heidän kahden täytyisi vieraantua toisistaan enemmän tahi vähemmän.

He ajoivat sisään portista, auton vieriessä edelleen seetrien ja loistavien tulpaani-istutusten reunustamaa lehtokujaa, ja nyt vanha, arvokas Manor oli kokonaisuudessaan heidän silmiensä edessä.

"Se on suurenmoinen", huudahti Sally. "Ja kun ajattelen, että kuningatar Elisabet on ollut täällä ja nähnyt sen aivan samanlaisena kuin minäkin sen nyt näen, niin se tuntuu minusta kaksin verroin ihmeellisemmältä." Tämän historiallisen tapahtuman oli Traill kertonut hänelle matkalla, tietäen, että se herättäisi tytön lapsekkaasti innostuvassa sielussa romanttisia ja upeita mielikuvia.

"Kyllä," sanoi Traill hymyillen, — "kyllähän se lisää väriä tähän vanhaan rähjään! Ja sille herrasmiehelle, joka niihin aikoihin hoiti Manoria, se lisäsi ennenkaikkea kustannuksia. Arvaan, että hänen täytyi kuningattaren käynnin jälkeen elää monta kuukautta saiturin tavoin, kiristääkseen talousmenoista jälleen tuhlatut varat."

He pysähtyivät pääkäytävän porrasten eteen, ja Traill auttoi tytön alas ajoneuvoista.

"Luulen, että taloudenhoitaja saa ensi työkseen tarjota meille pienen välipalan. Oletko sinä nälkäinen?" Hän aukaisi hallin oven ja päästi tytön ohitseen sisälle.

"Hyvä on; me syömme aivan oitis. Odota minua hetkinen, — menet tästä hallin läpi, — tyylikäs, vanha koju, eikö totta? — menet, ja käännyt ensimmäisestä ovesta vasemmalle; siellä on ruokasali. Minä en viivy kauan. Minä vain toimitan tämän kurjasti maalatun autopahan pois silmistä ja puuhaan ohjaajalle aterian keittiössä. Odota minua ruokasalissa."

Hän palasi portaille ja sulki oven jäljissään. Sally katsahti ympärilleen, seisten hetken liikkumattomana asemillaan. Hän tunsi itsensä kumman vieraaksi täällä, — seinien arvokas tammilaudoitus, ylelliset hopeakoristeet, vanhanaikainen, hienostuneen maun päiviltä periytynyt sisustus, — tämä kaikki ikäänkuin kuiskaili hänelle joka taholta: sinä et kuulu meidän maailmaamme. Tyttö ymmärsi hyvin, että Traillin täytyi rakastaa tätä arvokasta loisteliaisuutta, Traillin, joka oli syntynyt ja kasvanut sen keskessä ja sitä varten; mutta Sally itse — hän tunsi tässä ympäristössä outoa painostusta, joka voitti yksinpä hänen ihailunsa ja hartaan ihastuksensakin. Jos Traill peruuttaa sisarelleen tekemänsä myönnytyksen, ajatteli tyttö, — peruuttaa sen nyt, kun hänen maineensa ja arvonsa virkamaailmassa kohoaa päivä päivältä —, niin voiko mies tuoda hänet mukanaan tähän kotiin? Sally tunsi, ettei hän ole tänne sovelias; ja tämä tunne sai lämpimän veren jäähtymään hänen suonissaan.

Hitaasti ja arastellen hän kulki edelleen, joka askeleella toivoen, että Traill jo palaisi ja ikäänkuin oikeuttaisi hänet tunkeutumaan tähän outoon maailmaan, johon hän ei pitänyt itseään kelvollisena. Ruokasalin oven edessä hän pysähtyi epäröiden ja katseli pelokasta odotusta kuvastuvin silmin, eikö Traillia jo näkyisi. Mutta vihdoin hän koetti rohkaista mieltään karistamalla sielustaan tämän oudon ympäristön synnyttämän arkuuden, hän tarttui lujin sormin oven kahvaan, aukaisi raskaan tammioven ja kävi sisälle.

Hän kohtasi mrs Durlacherin hämmästyneen katseen, — se tähtäili häntä hienojen, ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen alta. Mrs Durlacher nousi hitaasti seisaalleen mukavasta nojatuolista, jossa hän oli istunut, ja kysyi tunnustellen:

"Niin, minä muistan, Bishop, — miss Bishop." Sally kumarsi puoleksi tiedottomasti.

"Mutta mikä tuottaa —?" Traillin sisar keskeytti, ymmärtäen, että jatko liian ilmeisesti osoittaisi hänen teeskentelevän tietämättömyyttä. Kuitenkin, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä monia seikkoja; hän ei esimerkiksi, tiennyt, olivatko he kenties salaisesti vihityt. Hän ymmärsi, että näiden kahden täytyi olla nyt läheisempiä ystäviä kuin kolme vuotta sitten, jolloin oli tavannut saman tytön Jackin asunnossa. Silloin Traill oli sanonut tytön syntyneen ylhäisön naiseksi, ja nyt hän toi hänet mukanaan Aspley Manoriin! Olivatko he naimisissa? Ajatus koski häneen kipeästi.

"Tulitteko te tänne minun veljeni mukana?" kysyi hän, edelleen ajatustensa hämmentämänä.

"Mutta hän ei kertonut mitään vieraista. Hän kirjoitti. Minä — minä luulin hänen tulevan yksinään."

Siihen ei sopinut vastata mitään. Sally tunsi, että hän oli käyttäytynyt naurettavasti, jos olisi pyytänyt anteeksi saapumistaan. Hän vaikeni.

"No niin", sanoi mrs Durlacher hymyillen, "pelkään, ettei meillä ole tässä silmänräpäyksessä paljon tarjottavaa teille. Jack oli tyhmä, kun ei ilmoittanut teidän tulostanne. Ettekö halua vähentää hiukan vaatteitanne, pyydän?"

Hän järjesti vieraansa olon mahdollisimman mukavaksi, sillä vierasvaraisuus on hyvinkasvatetun englantilaisen vallasnaisen päähyveitä. Siihen pakottavat häntä tottumus ja tapojen kahleet silloinkin, kun luonne tahi mieliala tällaista hyvettä kernaimmin vieroksuisivat. Hän johti Sallyn istumaan tulennoksen ääreen ja alkoi sitten tavan vaatiman keskustelun.

"Niin, tietenkin; tietenkin siitä on jo kulunut vuosia. Mikä ihana muisti teillä onkaan! Haluatteko ennen ateriaa vielä katsella taloa? Tämä on vanha, muistorikas rakennus, uskotteko? Mutta ehkäpä te mieluummin aterioitte ensin, niinkö?"

"Oh, en suinkaan. Minä katselisin mielelläni kaiken viipymättä. Jo halli oli minun mielestäni ihmeellinen."

Mrs Durlacher nousi myöskin, tarkastellen arvostelevasti Sallyn pukua, joka — ollen kokonaan toisenmoinen kuin hänen pukunsa kolme vuotta sitten — oli aistikkuudellaan aluksi hämmästyttänyt häntä.

Tällöin, kun Sallyn jo oli täytynyt kituen laahustaa ohi monen polttavan tulenliekin, saapui hänen turvansa ja auttajansa. Traill aukaisi pikaisesti oven ja riensi heidän luokseen. Hänen ilmeistään, askeleistaan, hänen koko olennostaan näki, että hän oli jostakin kiihtynyt.

"Sanoivat sinun olevan täällä, Dolly," alkoi hän, puristaessaan sisarensa kättä, ja hänen äänessään kuvastui muutakin kuin pelkkää tapaamisen riemua.

"Niin, totta kai he niin sanoivat", vastasi sisar nauraen. "Kaiketi sinä, muuten, huomasit vaunutkin pihalla? Näit, että minä olin tänään saapunut niillä. Siitä minä nyt muistan," jatkoi hän, — "Garrett tarvitsee puhtaan kauluksen. Näitkös sinä hänet?"

"Et tekisi niin, jos sinä joutuisit istumaan vaunuissa toista tuntia, sellainen kaulus aina silmiesi edessä. Siten minulle kävi tänä aamuna."

"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla tyytyväinen."

Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus huvitti häntä aina.

"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen päin.

"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."

"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei, tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi, Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä päätään?" hän kysyi.

Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:

Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä. Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu käsistä.

Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.

"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."

"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi jälleen sisareensa.

Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen palava kiukku.

"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut kamppailun.

"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley Manor on minun."

"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia tappioita.

"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi
Traill vuorostaan.

"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly. Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan riittävästi."

"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä, kuinka minun kanssani on leikiteltävä."

"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten tulit etsimään täältä?"

"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti mrs Durlacher.

"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"

Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden ilmeen.

Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos ikkunasta:

"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, — minähän sanoin — halusin tavata sinut."

"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.

Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella hiillokseen.

"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss
Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."

Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen ajattelevan.

"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle. "Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"

Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin mustasukkainen," hän tunnusti.

Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa, jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.

"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle, kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.

"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti, ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."

Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti, tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa, kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.

"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan onnettomalta."

Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla. Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä. Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt. Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.

Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa, parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.

Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:

"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."

Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.

"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri häntä.

"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne," sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.

"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.

"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr
Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.

"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi minulle siitä."

Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.

"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin," hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen, ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."

"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss
Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"

"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."

"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack," hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"

"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan yksin."

Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin? Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:

Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen, että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä hänen syynsä.

III LUKU.

Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen iltansa istuneet.

Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie — samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina ja nuhteettoman kohteliaina.

"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy; aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa, ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän tavoissaan ja käyttäytymisessään.

"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.

"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein ensimmäiseksi johdatit."

"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me lähdimme minun asuntooni?"

"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin, mikä painui syvälle minun mieleeni."

"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden kolmen vuoden jälkeen."

"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."

Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi liikesopimukseksi.

"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko, johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme, että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.

"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.

"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi. Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin tulevaisuutta?"

"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö minä saa tyytyä siihen?"

"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä, Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni laillisesti vahvistettavaksi."

Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä. Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat nyt tuskan pimentämät.

"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"

Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia," sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni, rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten jotakin toista miestä."

"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin ajattelet siten."

"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta. Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta. Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"

Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa? Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi tunnustuksen hänen sydämeensä.

"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin rumalta, — siinä kaikki."

"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen," päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."

Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen vahvistettavaksi," hän ehdotti.

"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan sitä!"

Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."

Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, — olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.

Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.

Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden, pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:

"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle, kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"

Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut armahdusta.

Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa makuuasentoa.

Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan, rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven ja hiipi sisälle.

Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.

Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan kynttilän.

"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä sinä tahdot, lapsi?"

"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita kynttilän äkillinen valo häikäisi.

Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka onneton hän oli.

"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."

Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan, minkä sattui pimeässä tapaamaan.

Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen seisten siinä hetken neuvotonna.

"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."

Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen.

"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"

"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin nahanpala. "Ei aina."

"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."

Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli lähtenytkään huoneistaan.

"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö oli ovella.

"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.

Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.

IV LUKU.

Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle, ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan häneltä selityksiä.

Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?" hän aloitti.

"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata. En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."

"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla tolalla?"

"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän sillä voittaisi?"

Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen voit uskoakin."

Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill, mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.

Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo, katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat ympärilleen.

Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.

Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen sitten Trailliin.

Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.

"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen ja kalvosimiin.

"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, — kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"

Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin sovitellen kaulusta paidannappeihin.

"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin herttuan teatteriin."

"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui, nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin, hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen seurassaan."

"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla.
"Kirotun kaunis tyttö."

Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:

"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä, sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi kieltäytyä, ellet halua."

"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa kajahtelivat porraskäytävässä.

"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä lähteä hänen kanssaan yksin."

Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna; hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.

Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen. "Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi, ja ajattelin saavani täältä seuraa."

"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."

"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.

"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa lähtemään."

Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on elänyt täällä sinun parissasi?"

He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille, vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset, jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään tavatonta.

Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.

"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.

Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti kieltävästi päätään.

No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.

Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui
Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.

"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat "Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"

"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."

Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä harrastusta.

Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi, voidessaan vastata siihen myöntävästi.

Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."

"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan, vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata kysymykseen.

Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle; hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.

"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe, — hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me puhuimme."

"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"

Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä ajatuksesta, ja sanoi sitten:

On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.

"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"

Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi, epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä ajoissa.

"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli ehtinyt vastata mitään.

"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette. Minä luulin teidän tietävän."

"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te puhuitte?"

"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"

"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette, ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."

"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te halua kytkeä häntä kahleisiin."

"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin onneton."

Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:

"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat niin hyvin keskenään kuin juuri he."

Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut uskoa niihin.

"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että hän valehtelee."

Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.

Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan. Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön tähden.

Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön lujana ja rauhallisena.

"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa kaiken."

"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos te olette valmis lähtemään."

"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä minulle? Lupaatteko?"

Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.

V LUKU.

Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan luokseen jo aikaisemmin.

"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.

Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään, katsellen tyttöä miettivästi silmiin.

"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."

"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"

"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin.
Ethän ole pahoillasi?"

"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla, katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa, pyyhittyään siihen huulensa.

"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät kauniimmalla ilman ihoväriä."

"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies, sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt Devenishtä hiljattain?"

"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja
sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen.
Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät
Kiplingin säkeet —"

Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!" hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä säkeitä."

"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."

"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi, niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."

"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh," jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."

"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen avioero-selostuksen."

"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher, tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan, ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa uudeksi ihmiseksi."

Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat. Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle. Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän arvoinen.

"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni ja minun elämässä."

"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että
Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"

"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun, hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin, hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian järjestäneet."

"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."

"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se on varjellut häntä monista tukaluuksista."

Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:

"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."

Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi silloin täydellisesti erehtyneensä.

Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi. Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät. Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään, ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.

"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei nyt! Se ehkä huomattaisiin."

Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut keskeytyksen.

Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.

Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen. Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan. Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.

Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan, välttääkseen tunnetuksi tulemista.

"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen haltuunsa.

Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa, kysyessään: sallitko.

Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan suloisena kaikuna.

He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä, kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan, että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.

Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä. Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.

Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.

Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta. Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana. Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli, että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.

Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.

"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois tähystyslasista.

Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.

Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa,
Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher
Coralielle:

"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se ei ole kaunista."

VI LUKU

Sally riensi vaunujen jäljissä, onnistuen tungoksessa pysyttämään ne näkyvissään, kunnes ne vierivät erään Strandilla olevan ravintolan avaraan pylväskäytävään, ja hän näki seurueen nousevan ajoneuvoista sekä katoavan sisälle rakennukseen. Traill ei ollut kertonut, että he teatterin jälkeen vielä menisivät illalliselle; tämä oli siis päätetty vasta myöhemmin. Sally koetti uskotella itselleen, että mrs Durlacher oli ehdottanut tätä, ja ettei Traill ollut voinut kieltäytyä, vaikka hänen jo teki mieli palata kotiin pikku tyttönsä luo. Mutta tämä kuvittelu ei tuonut hänen mieleensä lohtua.

Hän seisoi asemillaan muutaman hetken, katsellen herkeämättä ovea, jonka puuteroitu lakeija oli avannut Traillille ja hänen naisilleen. Tytön mieleen välähteli hurjia päähänpistoja. Erään niistä hän jo ajatteli toteuttaa. Hän aikoi rientää kotiin ja pukeutua kauneimpaan iltapukuunsa, jonka Traill oli erikoisesti valinnut hänelle, — ja sitten hänkin tulisi tähän samaan ravintolaan illalliselle. Hän odottelisi siellä tunnin, ehkäpä puolentoistakin, nähdäkseen lähtisikö Traill edelleen naistensa mukaan tahi palaisiko hän ravintolasta kotiin. Tyttö oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, kun hänen viereensä pysähtyi muuan mies, joka Sallyn huomaamatta oli pariin kertaan kulkenut hänen sivuitseen, tyttöä kiinteästi tarkastellen.

"Odottelette jotakuta?" kysyi vieras sellaiseen liehittelevään sävyyn, joka vihjaa, että likaisempi esittely ei ole tarpeellista.

Sally hätkähti ja vetäytyi loitommalle puhuttelijasta, tuntien epämääräisen pelon tunkeutuvan kylmänä vuolteena suoniinsa, joissa mustasukkaisuuden mielettömyys riehui polttavana kuin laavavirta. Mies nauroi, peitelläkseen hämmästystään, ja silloin tyttö kääntyi pikaisesti ja riensi tiehensä. Kierrettyään väsymykseen saakka katuja ilman mitään päämäärää, hän vihdoin lähti kotiin, henkeen ja vereen asti nääntyneenä.

Hän sytytti Traillin etuhuoneessa kynttilän ja heittäytyi nojatuoliin odottelemaan miehen paluuta. Kului tunti, eikä hän kuullut mitään. Vihdoin hän sammutti valon, ajatellen, että Traill kummastelisi, tavatessaan hänet täällä itseään odottamassa. Tyttö uskoi edelleenkin, ettei mies varmaan tiennyt aavistaakaan hänen tuskaansa; kaikkein vähimmän Sally ymmärsi havitella, että hänet oli nähty teatterissa, tahi kadulla juoksemassa heidän vaunujensa jäljissä.

Noustessaan portaita ylös omaan kerrokseensa hän pysähtyi useat kerrat, kuullessaan vaunujen räminää kadulta. Mutta joka kerta vaunut jatkoivat matkaansa edelleen, pysähtymättä, ja hevosten kavioiden kopse hukkui epämääräiseen öiseen hälyyn, joka hetkeksikään taukoamatta alati soi kuuntelijan korvissa.

Ehtiessään makuuhuoneeseensa tyttö sytytti valot ja katsahti pukeutumispöytänsä suureen kuvastimeen.

Sally tuskin uskoi katselevansa itseään kuvastimessa. Näinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun Devenish kertoi hänelle kenen seurassa Traill oli lähtenyt teatteriin, tyttö oli vanhentunut, melkeinpä kuihtunut, hurjan kiintymyksensä syövyttävän tulen polttamana. Mustasukkaisuus oli rynnistänyt hävittävänä kuin erämaan palava samum-tuuli hänen ylitseen ja jättänyt jäljelle surullisen raunion. Hänen poskensa olivat tuhkanharmaat, ja syvälle painuneiden, luonnottomasti tuijottavien silmien alla oli mustat varjot, ikäänkuin pitkän valvonnan jäljiltä. Tyttö katseli säikähtyneenä tätä kurjaa naisraukkaa, joka peilistä tuijotti häneen melkeinpä mielipuolisin katsein; sitten hän äkisti tunsi suunsa käpristyvän kuivaksi nahaksi, ja hän tarttui vesikarahviin, nostaen sen huulilleen. Hän joi siitä pitkään, ajattelemattakaan käyttää juomalasia.

Vesi tyynnytti hänen kuumeista vertaan. Ajatukset kävivät selvemmiksi ja järjellisemmiksi; ne ikäänkuin palautuivat luonnollisiin uomiinsa.

Sally muisti, että Traill juuri edellisenä iltana oli laatinut heidän suhdettaan koskevan sopimuksen, jonka oli määrä turvata hänen elämäänsä. Turvata! Nyt hän mielestään ymmärsi Traillin tarkoituksen. "Jos minä kuolisin" — oli mies sanonut. Sokaisua! Traill vain oli tahtonut peittää hänen silmänsä, ettei hän voisi nähdä hänen todellista tarkoitustaan. Mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä sen. Traill oli jo silloin päättänyt hyljätä hänet.

Tyttö aukaisi kiihtyneenä pöytälaatikkonsa ja otti esille paperiarkin.
Siinä oli sopimuskirjan jäljennös.

"Siitä sinä näet sopimuksen yksityiskohdat", hän oli sanonut, ja tyttö oli, paperiin vilkaisemattakaan, pannut sen pöytälaatikkoonsa. Nyt hän levitti sen kuumeisella kiihkolla luettavakseen.

"Minun kuolemani sattuessa, tahi sen suhteen katketessa, mikä nyt yhdistää miss Sally Bishopia sekä minua toisiimme —"

Nämä ensimmäiset sanat luettuaan Sally rutisti paperin kouraansa. Eihän hän kaivannut enempiä todistuksia! Hän ei ymmärtänyt, että tällaista suhdetta koskevan välikirjan sanamuoto oli kirjoitettava tähän tapaan. Tyttö kuvitteli, että Traill oli viitannut kuolemantapauksen mahdollisuuteen vain näön vuoksi. Kolmessa vuodessa mies siis oli väsynyt, — kyllästynyt häneen. Sen vuoksi hän siis oli edellisenä iltana ollut kylmä ja välinpitämätön, tytön käydessä hänen luonaan valittamassa onnettomuuttaan. Sallyn posket kuumenivat, kun hän ajatteli, että mies kyllä oli ymmärtänyt hänen todellisen tarkoituksensa. Traill oli nähnyt sen; mutta hän oli kyllästynyt. Kuinka mies oli mahtanutkaan halveksia häntä! Traill oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, — luullut että hän etsi omaa iloaan. Kuinka mies olisikaan voinut tietää, että Sally vain tahtoi miellyttää häntä ja tahtoi kuulla, että häntä yhä rakastettiin!

Häpeäntunnon rusentamana ja lopen uupuneena tyttö heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Hän makasi siinä silmät kirveltävinä ja kuivina, ja sydän jyskytti hänen rinnassaan pakahtuakseen. Mutta kun hän kuuli Traillin askeleet portaissa, hän nousi pikaisesti ylös. Hän ryhtyi irroittamaan hattua päästään kuvastimen edessä, ja kun miehen koputus kuului ovelta, hän karkoittl pelon vivahdukset äänestään, pakoittaen sen soimaan ilostuneena, kun hän kutsui tulijan sisään.

Ovi aukeni. Peilistä Sally näki miehen pysähtyvän kummastuneena ovelle. Hän kääntyi silloin, käsi edelleen hattuneulan nupissa, jota hän parhaillaan oli irroittamassa. Traillin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hänen silmänsä olivat ankarat ja armottomat. Tytön mieleen välähti, että Traill kenties sittenkin oli nähnyt hänen vakoilleen heitä, ja hän käsitti, että sitä mies ei koskaan antaisi hänelle anteeksi.

Sally ei ollut näyttelijä. Moni toinen nainen hänen sijassaan olisi varmaan katsahtanut mieheen hämmästystä teeskennellen ja kysynyt, mistä sellainen kuulustelu aiheutui. Sally oli päättänyt, että hän ei tunnustaisi seuranneensa Traillin jälkiä, mutta hänen oli työläs valehdella, ja peitellä tekoaan.

Kysymykset jysähtivät Sallyn korviin tylyinä ja kiertelemättöminä. Hän mainitsi ravintolan, jossa he olivat aterioineet.

Nyt Sally tiesi, että hänet oli huomattu teatterissa mutta hän päätti väittää jyrkästi, että Traill siinä oli erehtynyt.

"Olitko siellä loppuun saakka? Viivyitkö sinä ohjelman loppuun saakka?" jatkoi mies.

Sally ajatteli, että hän saisi Devenishin vakuuttamaan sanansa tosiksi; olihan Devenish luvannut auttaa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt hän tunsi tarvitsevansa.

"Mitä teit sen jälkeen, koska tulit kotiin vasta puoli tuntia sitten?
Kello on nyt jo yksi".

Äkisti Sally oli ymmärtävinään, että Traill oli mustasukkainen. Hän ei ollut huomannut Sallya teatterissa; hän vain oli mustasukkainen. Tytön sydän keventyi ja hän huokasi kiitollisuudesta. Hän hiipi Traillin luo, ja hänen silmänsä sädehtivät määrätöntä rakkautta, jonka hän nyt oli valmis jättämään vaikka miehen, jalkojen tallattavaksi.

"Illalliselle — me menimme syömään illallista, — samaan ravintolaan jälleen. Miksikä et tahdo sanoa minulle, jos olet mustasukkainen? Luuletko —"

"Mustasukkainen?" Mies tarttui Sallyn käsivarteen ja talutti tytön lähemmäksi valoa. Siinä hän pysähtyi ja kumartui katselemaan häntä suoraan silmäteriin, "Kaikki, mitä sinä nyt olet sanonut, on sulaa valetta"! puhui hän, "kirottua, häpeällistä valhetta. Sinä et käynyt Palace'ssa, sinä lähdit York-teatteriin. Sinä istuit alhaalla, kolmannella tuolirivissä, ja kohotit ohjelmalehden kasvojesi suojaksi, milloin luulit meidän katselevan sinne päin. Etkä sinä lähtenyt sitten illalliselle. Sinä juoksit meidän vaunujemme jäljissä Strandille; vakoilit meitä kaiken aikaa. Vai mustasukkainen? Minä? Suuri luoja! En! Miksikä minä olisin mustasukkainen? Mutta sanohan, — mitä sinä ajattelet menettelystäsi — nyt? Mitä sinä luulit sillä voittavasi?"

Aluksi Sally oli kohdannut hänen katseensa vakavana, vaikkakin pelokkaana. Mutta kun Traill sitten sanoi: 'Mustasukkainen? Suuri luoja! En!' — silloin tyttö ymmärsi miehen äänestä ja hänen katseestaan, että hänen oli turha toivoa enää.

"Kuvitteletko sinä," jatkoi Traill säälimättömästi, "että minä olen elänyt näin sinun kanssasi sen vuoksi, että sinä huolellisesti valvoisit minun askeleitani?"

"Tein sen siksi," sanoi tyttö hiljaisesti, "kun tiedän, että sinua petetään."

Vaikka Sally itse oli kieltänyt Devenishtä kertomasta kenellekään, mitä he olivat puhelleet mrs Durlacherin ja hänen miehensä suhteista, niin nyt hän itse kertoi kaiken Traillille.

"Kas, siten sinä kerrot sivullisille," jatkoi Traill, "asioita, jotka minä luottamuksessa olen uskonut tietoosi perhesalaisuutena. Jumaliste! On ihanaa, ettemme me ole naimisissa. Onneksi sinulle ja onneksi minulle; sillä meidän ei nyt tarvitse sekoittaa nimiämme avioero-juttuun."

"Niin. Taivas! Luuletko, että me tämän jälkeen voimme elää yhdessä? Kuvitteletko, että minä sallisin vakoiltavan, nuuskittavan ja seurattavan askeleitani — ja että minä lisäksi keinuttelisin vainukoiraa polvellani?"

"Ah, Jack!" Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä tiukasti hänen povelleen. "Jack, minä olin mustasukkainen! Etkö huomaa sitä? Olin mustasukkainen sen tytön vuoksi."

Traill irroitti hänet säälittä ja työnsi hänet luotaan. "Oh, kirottua lörpötystä!" hän huudahti.

Tyttö vavahti. Hän oli tavotellut edes sääliä; mutta tuossa äänessä ei soinut armahduksen värettäkään. Epätoivoissaan hän tarttui miehen käteen, kohotti sen huulilleen, peitti sen suudelmilla ja kyyneleillä ja rukoili anteeksiantoa äärimmäisessä hädässään ja alennuksessaan.

"Maksaako nyt puhua anteeksiannosta?" sanoi Traill kylmästi, vapauttaen kätensä. "Asia on auttamaton. Minä yksin en ollut sinun järjettömyyten todistajana."

"Hän vihaa minua. Ja hän tiesi, että sinä kiukustut, kun näet minut siellä."

"Oh, hän toivoo sinun kiintyvän toiseen naiseen. Ja nyt sinä pidätkin siitä toisesta, — pidätkö? Pidäthän?"

Traill kääntyi kiusaantuneena syrjään. "Me emme huoli kajota siihen", hän sanoi. "Minulla ei ole pienintäkään halua tällaiseen. Huomisaamuna minä jätän asuntoni. Sopimuskirjan mukaan huoneet jäävät sinun haltuusi vuokra-ajan loppuun saakka. Se kestää vielä kolme vuotta. Mutta sinä et saa vuokrata niitä muille."

Vuokrata! Hän saattoi nyt puhua vuokraamisesta! Tämän ajatuksen katkera iva houkutti onton naurun tytön huulille.

"Luuletko sinä minun ryhtyvän vuokraajaksi?" hän kysyi vihlovalla äänellä. "Luuletko, että minä välitän, mitä minä teen, missä minä elän, kuinka minä elän?"

Tytön äänen hysteerinen sävy kammotti häntä. Traill ei halunnut olla osallisena missään hurjassa, mielettömässä kohtauksessa. Hän poistui hitaasti ovelle. Mutta kun tyttö näki hänen aikovan lähteä, näki hänen kätensä tapailevan ovenkahvaa, niin hän hillitsi kyyneleensä ja tukahutti nyyhkytyksensä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että heidän suhteensa täytyisi päättyä näin vastenmieliseen hetkeen.

"Ei sinun tarvitse kiirehtiä pois," hän sanoi hiljaisesti. "Minä lupaan hallita itseäni, — lupaan, etten kiusaa sinua heikkoudellani. Jos sinä lähdet täältä huomisaamuna, niin etkö voisi viipyä nyt hiukan puhumassa minun kanssani?"

Tämä koruttomuus tyynnytti Traillin ärtynyttä mieltä, mutta se ei vähääkään järkyttänyt hänen päätöstään.

"Mutta silti se on yhtä hyödytöntä. Sinä vain tulisit siitä onnettomammaksi."

Traill kohautti hartioitaan. Hän tunsi sisimmässään, ettei hän ollut aivan syytön tytön onnettomuuteen, mutta hän vakuutti itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, että tyttö oli itse kaiken aiheuttanut. Olihan Traill heidän ensimmäisenä iltanaan kunniallisesti varoittanut tyttöä liittymästä hänen pariinsa; hän oli lähettänyt tytön pois luotaan; mutta Sally oli kuitenkin tullut takaisin. Vastuu oli tytön. Ja kuitenkin, — mies tunsi nyt olevansa julma ja itsekäs. Sen vuoksi hän toivoi tämän osansa päättyvän niin pian kuin suinkin. Hän ei halunnut pitkittää sitä keskustelulla, jonka kuluessa hän lisäksi tiesi olevansa pakotettu — oman tunnonrauhansa vuoksi — olevansa pakotettu yhä enemmän raatelemaan tytön mieltä.

"Minä en tullut nyt tänne, sinun luoksesi, keskustelemaan asioista," hän sanoi. "Minun nähdäkseni kaikki on selvää ja itsestään ymmärrettävää. Kun minä näin sinun seuraavan meidän vaunujamme, — juosten pitkin katuojia, — silloin minä jo päätin kaiken. Sinä teet nyt viisaimmin, kun luet sopimus-jäljennöksen, ja jos arvelet, että minä olen ollut saituri, niin voit huomauttaa siitä minulle huomisaamuna. Minä lähden kotoa vasta yhdeltätoista."

Hän aukaisi oven, poistui, ja sulki sen jälleen takanaan. Sally kuunteli hänen jokaista askeltaan, kun Traill pimeässä hitaasti laskeutui alas portaita omaan kerrokseensa. Tytön suu oli avoimena ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi oveen, sille kohtaa, jossa hän oli nähnyt viimeksi Traillin kasvot. Kun hän sitten kuuli miehen askelten pysähtyvän alapuolellaan makuukamarissa, eikä enää erottanut mitään, hän lysähti hervottomana lattialle ja valitti joka hengähdyksellään:

Traill, joka parhaillaan oli riisuutumassa, kuuli sen. Murahtaen hän kiskaisi paidan yltään päänsä yli ja paiskasi sen raivokkaasti nurkkakomeroon, pesemättömien liinavaatteidensa joukkoon.

III KIRJA

I LUKU.

Traillin lähdettyä Sally ei kolmeen päivään poistunut hetkeksikään huoneistaan. Hän enimmäkseen virui vuoteellaan melkeinpä tajuttomana, epätoivoisen mielentilansa sinne tänne vellomana ja tylsistämänä. Toisinaan hän istui vuoteensa laidalle pureksimaan kuivaa korppua, jota hän löysi ruokakomerosta, missä säilytettiin heidän aamiaistarpeitaan. Mutta näitä aterioita, — jos niitä nyt saattoi siksi nimittää, — hän ei syönyt mihinkään määrättyyn aikaan. Tyttö oikeastaan ei edes tiennyt mitään ajan kulusta.

Kahteen ensimmäiseen vuorokauteen hän ei yöksikään riisuutunut. Hän vain heittäytyi sellaisenaan, täysissä pukimissaan, vuoteelle ja rukoili unen lohdutusta vaivautuneelle sielulleen. Mutta kolmantena iltana, kun pimeys jälleen ilmaisi yön tulon hän alkoi melkeinpä tiedottomasti riisua vaatteita yltään. Ja kun hän sitten väristen ryömi lakanain väliin, tuntui hänestä aivan kuin hän ei olisi viikkokausiin levännyt vuoteessa ensinkään.

Tämä tajuton puolihorros olisi varmaan päättynyt järjen lopulliseen sammumiseen, ellei Janet neljännen päivän iltapuolella olisi tullut tapaamaan häntä. Kahta päivää aikaisemmin Janet oli kirjoittanut Sallylle, kertoen saapuvansa, ellei Traillista olisi estettä. Hänen kirjeensä päättyi lyhyeen, kuten tavallisestikin:

"Ellet sinä kirjoita ja keholta minua jäämään pois," hän lopetti, "niin minä tulen."

Sally ei vastannut hänelle, sillä tyttö ei tiennyt mitään koko kirjeestä. Se oli saapumisestaan saakka virunut koskemattomana alhaalla kirjelaatikossa. Sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen, että Traill kenties kirjoittasi hänelle, olisi voinut houkuttaa tytön alas, tutkimaan kirjelaatikkoa; mutta hän tiesi, että tätä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Naisen, joka oli siivonnut heidän huoneitaan, Sally myöskin oli vapauttanut tehtävistään. "Minä joudan kyllä itsekin huolehtimaan näistä," hän oli sanonut. Ja sitten hän oli lukinnut makuuhuoneensa oven, viettäen loppumattomilta tuntuvat hetket ajatuksettomassa ja toivottomassa tylsyydessä. Hän ei voinut edes itkeä; korahtava nyyhkytys vain tunkeutui silloin tällöin hänen huuliltaan.

Kun Janet koputti ovelle, lojui Sally vuoteessaan. Odottamaton kolkutus sai hänet kohoamaan istualleen. Äly, ajattelukyky, joka oli sammumaisillaan hänessä, ponnistautui ohjaamaan hänen hämärää tajuntaansa.

"Kuka siellä?" hän sai vaivalloisesti kysytyksi ohuelta kuuluvalla äänellä.

"Janet. Olen Janet. Et kai aikone uskottaa minulle, ettet vielä ole noussut makuulta?"

Sally pakotti arvaamattomin voimanponnistuksin jäsenensä tottelemaan ja hoippui ovelle. Hänen polvensa vapisivat, ja joka askeleella hän oli lysähtämäisillään kasaan. Kesti kauan, ennenkuin hän, ovelle ehdittyään, sai väännetyksi reikelin auki.

Janet tuli sisälle ja näki edessään horjuvan, yöpukuisen tytön, — haamu kaikesta siitä, mitä Sally ennen oli ollut. Hänestä tuntui ensi hetkessä samanlaiselta kuin jos hän olisi katsellut kuollutta, sielutonta ruumista.

Tyttö tuijotteli häneen ja aukaisi kuivat huulensa, ääntääkseen hänen nimensä. Hänen palavassa katseessaan välähti ilme, joka osoitti hänen äkisti muistaneen ystävättärensä. Sitten hän valahti raskaasti Janetin olkaa vastaan.

Hetken Janet piteli häntä siinä, katsellen tytön painuneen pään yli epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Hän näki pöyhimättömän vuoteen, josta pielukset valuivat lattiaan, ja permannolla, vuoteen vieressä, hän näki korpun kappaleita ja murusia. Hän katseli takkuista tukkaa, joka sotkeutuneena valui tytön hartioille, ja hänen silmänsä olivat pyöreinä säikähtyneestä hämmästyksestä.

"Hyvä Jumala!" huudahti Janet. Ja hän tunsi, että tämä kauhun huudahdus oli kovin riittämätön todellisessa onnettomuudessa.

Kolme viikkoa Janet viipyi ystävättärensä luona, syöttäen häntä, vaalien häntä ja nukkuen hänen kanssaan, käsivarsi suojelevasti kiedottuna hänen ruumiinsa ympärille, kuten he olivat toisinaan nukkuneet Kew'n päivinä. Suuren sydämensä lämmöllä hän elvytti tytön jälleen eloon kuolemaa ennustavasta horroksesta.

Aluksi hän ei kysellyt mitään. Hän ymmärsi kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. Mutta viimein Sally vapaasta tahdostaan kertoi hänelle sen onnettoman illan tapahtumat, jolloin hän oli seurannut Traillin jäljissä teatteriin.

"Tiedän sen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä. Eikä syy ole Traillin. Syy on sen naisen, — hänen sisarensa. Minä tiesin, että hän vihasi minua. Tiesin sen. Hän oli keksinyt minut teatterissa. Ja hän osoitti minut Traillille. Minä arvaan, mitä hän puhui minusta. Ja hän toi sen toisen tytön Jackin tielle. Eikö hän ole kavala? Eikö se ole hirveätä! Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Kuinka kurjaksi hän on rusentanut minut! Ja hänellä itsellään on aina ollut elämässä kaikkea, mitä hän vain on halunnut saada. Oh, minä en kummastele, että ihmiset epäilevät Jumalan rajatonta laupeutta! Onko hän armahtanut minua? En nähnyt Hänen armahtavan isääni; ja hän kuitenkin teki vain sen, mikä hänen pitikin tehdä."

Tytön kiihkeys kasvoi kasvamistaan. Janet näki sen hänen silmistään ja kuuli sen hänen äänestään. Nyt hän koetti johtaa tytön ajatukset edes hetkeksi syrjään omasta onnettomuudestaan.

"Hän vihki alttarikalkkiin liian paljon viiniä eräänä pääsiäissunnuntaina, jakaessaan ehtoollis-sakramenttia, ja sitten, kun hänen täytyi juoda kalkki tyhjäksi, viini kihahti hänelle päähän."

Sally kertoi tämän niin vakavasti, että Janet töin tuskin saattoi pidättyä purskahtamasta nauruun.

"Sellainen on kirkon määräys. Siunattua viiniä ei saa säilyttää sakramentin jakamisen jälkeen."

"Janet! Ei, — mutta, etkö sinä ymmärrä? Roomalaiskatooliset säilyttävät sitä alttarilla, jossa senvuoksl aina palaakin pieni punainen lamppu. Tälle viinille, joka on siunattu Kristuksen vereksi, katooliset aina kumartavat heti ensimmäiseksi, astuessaan sisälle kirkkoon. Mutta käsitäthän, että jos leipä ja viini näin säilytettäisiin Englannin kirkossa, niin sitä pidettäisiin paavilaisuutena."

"Sitten hän pyysi erästä miestä, jonka hän näki kirkon ulkopuolella.
Mutta tämä oli ateisti. Hän ei ainakaan uskonut."

"Niin, tietysti, mutta hän ei uskonut ehtoollis-sakramenttiin. Ja senvuoksi isä ei voinut antaa hänen juoda siunattua viiniä; isän täytyi yksin tyhjentää kalkki. Ja sitten he tapasivat hänet sakaristossa, eikä hän pysynyt jaloillaan pystyssä."

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi Janet, joka näki, että tyttö virkistyi, kun hänen ajatuksensa johdettiin nykyhetkestä syrjään.

"Ensin ei kuulunut mitään, mutta joitakuita kuukausia myöhemmin tuomiokapituli nimitti isän muualle, pienempään virkaan; vain kappalaiseksi."

"Oh, kyllä, — tavallaan. Sanottiin, että Cailshamin kirkkoherranvirka oli liian vastuunalainen toimi hänelle. Pyydettiin häntä hyväksymään uusi nimitys; vaadittiin sitä sellaisella tavalla, että hänen oli vaikea kieltäytyä. Tietenkään he eivät olisi voineet suorastaan erottaa häntä ilman tutkimusta, mutta isä ei halunnut joutua kuulusteltavaksi. Äiti sitten alituisesti soimasi häntä senvuoksi, että hän näin alistui. Pian senjälkeen minä jätin kotini ja tulin Lontooseen. He elivät muutenkin köyhinä. Veljeni ei enää voinut opiskella Oxfordissa. Kotiopettajatarta ei jaksettu enää pitää. Isä kuoli jonkun ajan kuluttua, ja minä ymmärrän, miksikä hän kuoli. Hän murtui."

"Kuinka äitisi ja sisaresi nyt elävät?" kysyi Janet, joka tahtoi kohdistaa tytön ajatukset elämään, eikä kuolemaan.

"He muuttivat takaisin Cailshamiin, He valmistavat siellä pieniä poikia — varakkaiden ihmisten lapsia — Maidstonen oppikouluun. On hyvä, että ihminen voi ryhtyä sellaiseen puuhaan, köyhtyessään niin pahasti kuin minun äitini on köyhtynyt."

"Sinähän pidät lapsista, Sally, eikö totta?" kysyi hän sitten, tytön mielestä aivan odottamatta.

"No niin, — etkö sinä haluaisi lähteä Cailshamiin, — auttamaan äitiäsi niiden piskuisten valvomisessa, — edes vähäksi aikaa?"

"En voi. Tiedän, että nämä vain muistuttavat minulle surkeuttani; mutta täällä minä olen ollut onnellinen. Minä en voisi elää muualla."

II LUKU.

Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille, joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.

"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, — aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja ikävystyttäisivät heitä."

Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.

"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain haluat."

Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.

Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan, ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä. Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi oven auki.

Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.

Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?

"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, — että te nyt asutte täällä yksinänne."

"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.

"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille ystävyyttäni?"

Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.

"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰

Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut. Kuitenkin hän sanoi:

"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet. Minusta ei ole apua."

"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni.
Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"

"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te laulatte minulle koko ohjelmistonne."

"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"

Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.

He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä. Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa. Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten, että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten Devenish.

Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.

Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden. Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.

"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.

"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen saanut laskun."

"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."

"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja siitä nyt on kysymys."

"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"

Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja silmiensä outoa loistetta.

Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta. Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan, nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät sulkeutumaan.

Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.

"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka olettekin väsynyt."

Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä. Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.

Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei. Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.

Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa. Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen kuulijaansa ja sanoi:

"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"

Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan' lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen. Tarkoitan Shalimarin laulua."

"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.

"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman nuotteja."

Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:

    "Juo, elämäni valtias, tää hurma,
      mi viinin lailla sieluin päihdyttää.
    Juo loppuun viime pisara, niin turma
      mun osalleni silloin kaunis jää.

    Ja sydämeni valtias, näin tee sä
      mun elämästäin kalkki puhtahin, mi
    yksin, tyhjäks' juotuna on eessä
      näin Iankaikkisuuden alttarin."

Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi viivaksi.

Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä! Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."

"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on, tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä voisin laulaa sen teille?"

Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan, läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja peitti ne suudelmilla.

Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle menneet hiuksensa otsaltaan.

Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton; sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata, minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään, ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.

"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen.
"Toivon teidän poistuvan."

Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen mielenmalttinsa.

"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi, silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.

"Kuvittelette, kenties, että Traill palaa jälleen takaisin teidän luoksenne, — niinkö? Vakuutan teille, etten seisoisi nyt tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa."

"Taivas! Ei. En usko, että hän voisi koskaan menetellä siten. Mutta minä arvaan, että hän on rakastunut; miss Standish-Roe — kaunis Coralie — on lumonnut hänet. Siksi minä sanoin, että hän ei palaa enää teidän luoksenne."

"Minä, — miksikä en olisi tullut? Minä uskoin, ilmeisesti väärin, että te melkeinpä piditte minusta. Kun te sallitte minun palata tänne illallisen jälkeen, niin minä olin varma siitä. Ajattelin, että — koska te olette menettänyt Traillin, niin — —. Totisesti, en ymmärtänyt, miksikä te pitäisitte minua häntä huonompana."

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti. Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä — syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni. Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, — otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen. Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.

III LUKU.

Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän, Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään. Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin, kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä, kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi, että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin. Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan koulupuuhissa."

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?" kysyi Sally.

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena, Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti. "Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen, tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa sitten —"

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko hän sinua lähtemään täältä?"

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät, että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän enää tulisi tapaamaan minua."

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä, mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti. "Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon, minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään.
Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä. Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta. Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."

IV LUKU.

Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat, sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä, kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää. Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille yhdentekevää.

Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan, sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.

Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille, voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.

Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan, joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.

"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs
Bishop.

"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt
Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."

Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.

Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:

"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa leipänsä takia."

Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja palaavassa postissa saapui vastaus:

"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen luoksenne."

"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs
Bishop.

"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin kaunis kamari."

Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat. Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle. Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.

Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä. Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.

Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta, himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä, mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.

"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti, — "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit pojulleni."

Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui, jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä ja sanoi heille:

"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi katsella mokomaa järjettömyyttä."

Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi.
Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.

"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs
Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.

Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.

"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"

Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.

Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.

"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."

Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta itseltään, mitä hän itkee öisin.

Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan, lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja kurkisti sisään.

Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua lapseksi?" hän kysyi.

"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden sinä itket?"

"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.

"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua. Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.

"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua. Miksikä sinä itket?"

"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken. Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä hänkään tiedä minkätähden."

"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä, mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän sano? Lupaa!"

"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"

"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua silloin lapsena, ethän?"

Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."

"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta, kun sinä olet niin lämmin."

"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"

Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.

"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."

Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.

V LUKU

Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen rakkauden.

He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.

He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa, jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa kirjavana joukkona.

"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan onnellinen. Etkö olisikin?"

Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.

"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa koskaan kertoa tätä toisille."

Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä. Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi tunnossaan.

Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen, että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.

"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua, kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä soisin, että hän olisi minun lapseni!"

Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta, kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen, nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä. Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen. Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.

"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun tähtesi, Sally."

Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.

"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."

"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan kuin sinä elät meidän parissamme."

"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän koskaan pyytäisi minua vaimokseen."

Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen, antoivat he kysymyksen raueta.

Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle. "Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä kenestäkään toisesta?"

"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, — "minähän olen äidin."

Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua hitaasti.

Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies, ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut. Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi paremman vaimon itselleen kuin hän oli.

Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää — oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli auttamattomasti hänen tielleen.

Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.

Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.

"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."

"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan. Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"

"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."

Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.

"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.

"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen, kysyvän katseensa.

"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää. Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh, ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta — siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin kirjoittaa teille tänä iltana."

Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta ei vastannut mitään.

"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te olisitte vastannut siihen?"

"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän mielestänne —."

Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."

Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen, ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä, omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.

Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.

"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies katkerasti.

"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille jotakin."

"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?" Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te ette tahdo puhua?"

"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."

"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja sanat kangertelivat hänen huulillaan.

Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä, jota kihosi siihen suurina pisaroina.

Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan, mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään? Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.

VI LUKU.

Tämä päätti Sallyn oleskelun Cailshamissa. Kuinka hän olisi voinut jäädä sinne enää, kun hän saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen tavata Wilfrid Griersonin, jota hänen nyt täytyi hävetä. Heidän kohtaamistaan tyttö ei voisi estää; Cailsham oli siksi liian pieni, ja hänen äitinsä tuttavapiiri liian rajoitettu. Hänen oli pakko lähteä.

Samana iltana hän kirjoitti Griersonille. "Minä jätän Cailshamin ja palaan takaisin Lontooseen. Te ymmärrätte, minkätähden teen sen. Olen pahoillani, kun tuotin teille tuskaa; tehän näitte, että minä olin koettanut karttaa sitä. Kaiken sen, mitä te sanoitte minusta, ennenkuin tiesitte totuuden, minä säilytän sydämessäni kauniina muistona jalomielisen miehen ajatuksista. Ja minä tiedän, että yksin teidän salaisuudeksenne jää kaikki, mitä minä teille kerroin tahi minkä te ymmärsitte minun kertomattani. Jääkää hyvästi."

Seuraavana aamuna Grierson luki tämän kirjeen makuuhuoneessaan. Hän istui vuoteellaan ja luki sen uudelleen ja uudelleen. Sitten hän alkoi sadatella naisia, sadatella elämää, ja sadatella itseään sen vuoksi, että jotkut seikat saivat hänen mielessään niin liian suuren merkityksen.

Samaan aikaan elettiin myöskin mrs Bishopin kotona hermoja kiihoittava kohtaus. Dora luki aamiaispöydässä sanomalehdestä ääneen sellaisia kohtia, joiden tunteminen on välttämätön aikaansa seuraaville varakkaiden ihmisten lasten kasvattajille. Tyttö luki parhaillaan tuoreimpia uutisia Lontoon seuraelämästä, kun hän äkisti mykistyi, huudahdettuaan hämmästyneesti.

Mrs Bishop laski munakupin hitaasti käsistään. "Anna lehti minulle," hän sanoi.

Hän sai lehden käsiinsä, ja Sallyn katse tarkkasi kauhistuneena ja tuskallisena äidin ilmeitä, tämän lukiessa hälyyttävää uutista. Kun mrs Bishop oli ehtinyt uutisen loppuun, hän viskasi sanomalehden syrjään, otti silmälasit nenältään ja pani ne pöydälle lasit alaspäin. Korvallissangat jäivät värähdellen törröttämään pystyssä.

"Minulla oli alusta alkaen oma käsitykseni siitä naisesta," hän sanoi huuliaan suipentaen. "Oh, se on tavatonta; inhoittavaa! Hänen poikansa ei saa jäädä tänne silmänräpäykseksikään tämän jälkeen."

"Mutta, äiti, — minkätähden?" huudahti Sally tuskaisesti. "Mitä hän on tehnyt? Eihän poika ole tehnyt mitään tuomittavaa."

"Jos sinä hiukankin ymmärtäisit sopivaisuuden vaatimuksia, niin et puhuisi noin naurettavia. Pojan täytyy lähteä paikalla. Minä olen huomannut useasti nyt sinun täällä ollessasi, että Lontoo on hämmentänyt sinun moraalista ryhtiäsi, Sally. Olen huomannut sen sinun mielipiteistäsi silloin tällöin. Mutta tämän asian sinä ystävällisesti jätät minun ratkaistavakseni. Poika on ajettava tiehensä, — minä häpeän, kun ajattelen, että hän on hetkeäkään asunut minun kattoni alla, sillä hän on — äpärä!"

"Mikä onnettomuus, että hän on saanut olla täällä kunniallisten ihmisten lasten parissa. Kuka voi arvata tämän yhdessäolon turmelevaa vaikutusta!"

"Oh, kylläpä te olette oikeudenmukaisia!" huudahti Sally ja nousi posket hehkuvina pöydästä. "Kuinka sen ikäinen poika voisi turmella ympäristöään? Kuinka hän voisi tärvellä näitä viattomia, pieniä vesoja, joista te huolehditte niin hellästi sen vuoksi, että heidän äitinsä takaavat teille aseman tämän kaupunkipahasen seurapiireissä."

Mrs Bishop oli noussut tuoliltaan huulet kalpeina ja sieraimet laajenneina. Sisaret katselivat Sallya tuijottavin silmin ja suut avoimina. Äänettömyys, jota nyt kesti hetkisen, tuntui suorastaan jyrisevän heidän korvissaan.

"Sally," aloitti äiti, ja hän tuntui purasevan jokaista sanaa, ennenkuin hän päästi sen huuliltaan. "Sally, ellet sinä olisi minun tyttäreni, niin minä sanoisin — sanoisin, että sinä olet siveetön nainen. Tiedäthän sinä tunnossasi, niinkuin isäsi on opettanut sinulle, ja niinkuin raamattusi sanoo — jos sinä koskaan luet raamattuasi —, että isäin pahat teot, niin, ja äitien samoin, kostetaan heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen. Luuletko sinä todellakin, ettei irstailevan äidin turmelus tartu hänen lapsiinsa."

Elsie meni äitinsä sivulle kuuliaisen tyttären uskollisuudella ja laski kätensä rauhoittavasti hänen olalleen.

"Älä välitä hänestä, äiti," hän sanoi. "Poika ei voi jäädä tänne, — hän tietenkään ei voi jäädä. Sally ei ymmärrä, mitä hän puhuu."

"Varmasti pojan täytyy lähteä", vahvisti mrs Bishop. "Vaikka sitten minun itseni täytyisi työntää hänet tänään junaan ja lähettää hänet Lontooseen."

"No niin, minä tietysti voin sähköttää hänen äidilleen. Onhan minulla hänen osoitteensa."

"Mutta sähköttäminen on hirveän kallista", huomautti Elsie. "Jos sinä kirjoittaisit mrs Priestlylle nyt, ja lähettäisit pojan vasta myöhemmässä junassa, niin eiköhän äiti silloin ehtisi häntä vastaan ajoissa?"

"Ja te siis aiotte lähettää Mauricen vallan yksin Lontooseen?" huudahti
Sally viimein, jaksamatta enää vaieta.

"Tietysti," vastasi mrs Bishop, kysymyksestä ällistyneenä. "Ethän toki uskonekaan, että minä hankin hänelle vielä matkatoverin kaiken lisäksi?"

"Jos sen teet, — jos tavalla tahi toisella alennut kosketukseen sellaisten ihmisten kanssa, — niin on parasta, ettet sen jälkeen ajattelekaan palata enää tähän taloon."

"Sellaista tulevaisuutta minä voin ajatella kaipauksetta," vastasi
Sally tyynesti.

"Oh!" huudahti mrs Bishop. "Oh!" Sitten hänen kotityttärensä järkevästi johtivat hänet pois huoneesta.

"Minun munani jäi vielä kesken," sanoi mrs Bishop särkyneellä äänellä, kun hän poistui ovesta.

Perheessä ajateltiin, ettei Sally tohtisi jännittää uhmaansa viimeiseen saakka; ja vasta sitten kun he näkivät hänen matkakapineensa täydessä muuttokunnossa eteisen nurkassa, he alkoivat huomata, että tyttö oli tarkoittanut sanoillaan totta. Silloin Elsie tuli puhuttelemaan uppiniskaista sisarta.

"Sally," hän sanoi vakavasti ja nuhtelevasti, "muistathan, mitä äiti sanoi? Kaiketi sinä ymmärrät, että hän myöskin täyttää uhkauksensa?"

"Etkö ole? Et voi tarkoittaa totta. Täytyyhän sinun sitä ajatella.
Ymmärräthän, että sinä et voi enää tavata äitiä koskaan jos nyt lähdet."

"Niin; kyllä ymmärrän. Mutta en erityisesti siksi, että hän niin sanoi.
Minä en tulisi enää takaisin, vaikka hän pyytäisikin."

Elsie katseli sisartaan kauhistuneena, aivankuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt tämän vajoavan kadotuksen syvimpään kuiluun.

"En olisi uskonut kuulevani tällaista sinun suustasi", hän mutisi hiljaisesti. "Etkö huomaa, että sinä rikot neljättä käskyä vastaan?"

"Eikö äiti sitten näe", vastasi Sally kiivaasti, "että hän rikkoo kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lähimmäisenrakkauden käskyt, — rakasta vihollisiasi — tee hyvää niille, jotka sinua vainoavat? Minä rikkoisin neljännen käskyn viiteenkymmeneen kertaan mieluummin kuin palaisin jälleen elämään teidän parissanne. Te olette ahdasmielisiä, te olette kovasydämisiä ja julmia, ja te sanotte tätä vielä kristillisyydeksi, nukuttaaksenne omaatuntoanne."

Kun tämä kaikki oli toistettu sisähuoneessa, Sallyn omaiset tuskin jaksoivat uskoa, että Bishop perheen jäsen saattoi puhua täten. Äiti tuli eteiseen, jossa Sally ja Maurice odottelivat ajoneuvoja, jotka Sally oli tilannut kuljettamaan heitä asemalle.

Mrs. Bishop kutsui Sallyn erikseen ruokahuoneeseen ja kysyi: "Etkö sinä aio sanoa hyvästejä kotiväellesi, Sally?"

"Eihän se muuta totuutta. Hellyys meidän keskemme olisi vain ilvettä. Te vihaatte minua, — enkä minäkään pidä teistä. Ja kuitenkin te suostuisitte jäähyväisiksi suutelemaan minua, — eikö se olisi Juudaan suudelma, jos minäkin saan vedota raamattuun."

Tässä Janetin henki puhui Sallyn suulla. Mutta tyttö itse ei ollut siitä tietoinen. Hän vain tunsi inhoavansa sitä tekohurskasta ilmapiiriä, joka häntä tässä talossa oli ympäröinyt, ja siksi hän ei kammonnut purevia ja vihlovia sanoja, joiden käytön hän oli oppinut ystävättäreltään.

"Kuinka sinä saatat puhua näin äidillesi?" valitti mrs Bishop jälleen. "Unohdatko sinä kokonaan, että minä synnytin sinut tuskalla ja kivulla maailmaan, ja vaalin ja ruokin omilla rinnoillani sinut eloon?"

"En minä sitä unohda," vastasi Sally rauhallisesti. "Mutta miksikä te ajattelette niin paljon yksinomaan itseänne? Minkätähden te ette lainkaan ajattele Lontoossa olevaa naisraukkaa, joka on koettanut suojella poikaansa ja säästää häntä tämän oikeusjutun kauhuilta, toimittamalla hänet tänne turvaan? Miksikä te ette anna Mauricen elää täällä rauhassa? Mrs Priestly on kokenut aivan saman tuskan ja kivun kuin tekin, ja hän kärsii yhä vieläkin; mutta te, — te paadutatte itsenne niin kovaksi kuin ihminen voi paatua."

"Sinä olet aivan yhtä hullu kuin isäsikin", hän sanoi. "Hän sorti meidät tähän asemaan hulluudellaan!"

"Tiedättehän, kuinka on kirjoitettu: 'Joka sanoo veljelleen, sinä hullu' —"

"Sinä et ole minun veljeni. Sinun huomautuksesi ovat yhtä järjettömiä kuin isäsikin puheet."

"Näen," vastasi Sally, "että te luette raamattunne kirjaimellisesti. Kaikki hyvät kristityt tekevät siten — toisinaan. Ja te, te sanotte isää hulluksi! Kunpa teissä olisi puoliksikaan niin paljon kristillisyyttä kuin isässä, niin te ymmärtäisitte kuinka väärin ja julmasti te elätte."

Ajoneuvojen vieriminen porrasten eteen päätti armeliaasti tämän onnettoman sananvaihdon. Kun Sally ja Maurice ehtivät junaan, tyttö otti pienen ystävänsä syliinsä ja painoi vaieten hänen päätään rinnalleen.

"Me lähdemme katsomaan äitiä", hän oli selittänyt pojalle. "Äiti tulee asemalle meitä vastaan." Ja hänen täytyi kuunnella pojan herkeämättömiä ilon huudahduksia, kun Maurice ajatteli pian tapahtuvaa kohtaamista.

Sally oli nähnyt Mauricella pojan äidin valokuvan, ja siitä hän nyt tunsi kookkaan, ylväsmuotoisen naisen, jonka hän näki asemalla, kun heidän junansa verkalleen vyöryi katoksen alle. Maurice oli kurkotellut ulos vaunun ikkunasta ja liehutti siinä hurjasti nenäliinalla äidilleen, joka asemalaiturilla riensi heidän vaununsa jäljessä.

"Siinä on äiti! Siinä on mamma!" huudahteli poika ja nyökytteli ikkunasta äidilleen. Ja hänen jokainen huudahduksensa sai tytön toistamaan itsekseen: "Nyt minun iloni on lopussa, — se on nyt lopussa!"

Hän pidätteli poikaa asemillaan, kunnes juna pysähtyisi kokonaan, ja koki karaista mieltään kestämään eron hetkeä, joka nyt oli jo niin lähellä. Sitten juna seisahtui; Maurice ryntäsi alas laiturille, ja kun Sally hetkistä myöhemmin seurasi jäljissä, hän näki pienen, vaalean pään puoliksi kätkettynä äidin syliin.

Hän lähestyi heitä äänettömänä ja turtuneena. Silloin mrs Priestly kohotti päätään ja hänen surulliset harmaat silmänsä kohtasivat Sallyn katseen. Hän ojensi kätensä epäröivänä ja hämillään.

Mrs Priestly kutsui vaunut ja nosti Mauricen niihin sisälle. Sitten hän kääntyi Sallyyn.

"Minä sain tänä aamuna sähkösanoman," hän puhui, "ja siinä ilmoitettiin, että Maurice tulee Lontooseen minun luokseni. Mutta syytä ei selitetty."

"Kyllä; minä arvasin. Mutta —" Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi, tahi mitä hän koettaisi peitellä.

"Niin, syy on siinä," vastasi Sally karttelevasti. "Äiti luki sanomalehdestä tänä aamuna uutisen teidän asiastanne."

"Niin. Minä luultavasti en ole kristillinen. Ja minä rakastan poikaa." Hän katsahti mrs Priestlyä silmiin. "Kenties minun tunnustukseni loukkaa teitä? Mutta tiedättehän, että Maurice ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse peljätä, että minä olen varastanut teiltä hänen sydämensä. Me rukoilimme aina yhdessä, ja hän ei koskaan unohtanut rukoilla teidän puolestanne.

"Eräänä iltana minä kysyin, eikö hän tahtoisi rukoilla minunkin puolestani, ja hän sanoi: 'Tietäisikö se sitä, että minä rakastan sinua?' Minä — niin minä tunnustan, että minä toivoin hänen rakastavan itseäni — voitte moittia minua siitä, jos tahdotte — ja minä sanoin, 'kyllä'. Silloin Maurice," — Sally tarkasteli itsepäisesti lämmittäjää, joka lapioi hiiliä veturin höyrykattilan alle, — "Maurice sanoi, ettei hän sitten voi rukoilla, koska hän rakastaa yksin teitä. Kerron tämän senvuoksi, kun —"

Mrs Priestly nieli nyyhkytyksen, joka oli nousemassa hänen kurkkuunsa. "Ja näin te siis tulitte Lontooseen. Mitä te nyt aiotte? Palaatteko takaisin Cailshamiin?"

"Sittenhän te lähdette meidän mukaamme? Minun asuntoni tosin ei ole varsin suurenmoinen, mutta —"

"Ei, minä en voi lähteä, — kiitän teitä kutsusta. Minulla itselläni on huoneet Lontoossa, ja minun täytyy lähteä hoitamaan niitä. Hyvästi."

"Mutta, miss Bishop, ettehän voine jättää meitä tällä tavoin? Minun täytyy kiittää teitä vilpittömästi kaikesta ystävällisyydestänne. Te ette saa näin jättää meitä!"

"Näin on parasta", sanoi tyttö. "Minä pidän tätä tapaa parhaimpana.
Jääkää hyvästi."

He puristivat äänettöminä toistensa kättä. Mrs Priestly nousi vaunuihin. Sally ajatteli, mahtaako hän kertoa Mauricelle, ettei tämä näe enää ystäväänsä. Samassa kun vanhat, kömpelöt vaunut lähtivät liikkeelle, kurkottautui vaalea pää niiden ikkunasta, ja iso valkoinen nenäliina läpätteli tuulessa vasten pojan onnellisia kasvoja.

VII LUKU.

Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja epäjärjestyksessä.

Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea." Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.

Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:

Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä, että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."

"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."

"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei puhunut mitään."

"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona, että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan isäsi tapainen."

"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että minä olen hullu, kuten isäkin oli."

"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin, joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana, ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi suhahtavana läähätyksenä.

Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"

"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."

"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin, että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan halunnut sinulle lasta?"

Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi. Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:

Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.

Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."

"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta. Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"

"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."

"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."

"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan. Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."

"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa. Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"

"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."

"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"

"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut siinä."

Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti toisella hänen kasvojaan.

"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala, minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani 'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"

VIII LUKU.

Sinä iltana Sally sitten jälleen istui entisissä huoneissaan ja kirjoitti Traillille kirjeen. Tämä vanha tuttu ympäristö vyörytti näin ensi hetkinä kokonaisen muistojen tulvan hänen sieluunsa, mutta hän ei enää antautunut tahdottomana sellaisen tulvan valtoihin.

Hänellä oli nyt jäljellä sydämessään yksi ainoa toive. Ja hän kirjoitti
Traillille, voidakseen koettaa toteuttaa tämän toiveensa.

"RAKAS JACK.

Tahtoisitko tulla käymään luokseni huomisiltana puoli viiden aikoina? Juon silloin teetä. Haluaisin puhua silloin sinun kanssasi. Pyydän, ettet ajattele minun aikovan kiusata sinua millään vastenmielisillä purkauksilla. Eikö äänettömyyteni näinä muutamina kuukausina jo olekin vakuuttanut sinulle, etten halua tuottaa sinulle vastuksia?

Kun tyttö oli toimittanut kirjeen postiin, hän riisuutui yölevolle ja nukkui levottomasti yönsä. Aamulla hän kävi tarkastamassa postilaatikkoaan ja tapasi siellä kirjeen, johon hänen osoitteensa oli kirjoitettu töhertelevällä, tottumattomalla käsialalla. Hän näki ensi silmäyksellä, että se ei ollut Traillin lähettämä, ja hänen oli samalla helppo arvata, kuka sen oli kirjoittanut. Hän aukaisi kuoren kiihkeästi ja luki:

"RAKAS SALLY

Mamma on lähtenyt kaupunkille Minä rupesin kirjoittammaan Minä sanon Hyvästi sinulle Ja minä pidän sinusta tavattomasti mutta minen saa Rakastaa sua Äiti sanoo että sinä olet ollu kovasti kiltti Jos sinä olisit Minun mammani niin minä rakastasin sua oikein paljon mutta äiti sanoo että hän on Minä rakastan vaan äitiä Ja minä pelkään etten minä oo tavanut tätä oikein mutta kun mulla on niin hirviän huono kynä.

Sally laski kirjeen pöydälle ja toivoi, että hän olisi osannut itkeä; mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina ja kirveltävinä. Mauricen pikku kirjeen huvittavat kompastelut, pisteiden pois jättäminen ja kirjeen lapsellisen sävy kokonaisuudessaan liikuttivat tytön mieltä, mutta ne eivät saaneet häntä edes hymyilemään. Hän ymmärsi kirjeestä vain sen, että Maurice siinä jätti hänet hyvästi, luvaten yksistään vain pitää hänestä. Pojan rakkaus riitti vain hänen "mammalleen", ja hänen äitinsä oli sanonut, että "hän on." Sally ei ollut.

Mutta tytöllä oli tunnossaan toinen lohdutus. Traill ei ollut vastannut; ja Sally arvasi, että Jack olisi kuitenkin ilmoittanut, ellei hän saapuisi. Tyttö oli vakuutettu, ettei mies antaisi hänen turhaan odottaa itseään ja vasta viime hetkessä masentua, toivossaan pettyneenä.

Kellon lähetessä neljää hän alkoi rakennella teepöytää kuntoon. Hän otti esille kauniit kiinan-porslitnit, jotka hän heidän ulkomailta palatessaan oli ostanut yhdessä Traillin kanssa. Vesikattila humisi ja soitteli kaasukeittiön yllä. Kun kaikki oli valmiina, Sally koetti istua tyynenä ja rauhallisena, mutta hänen silmänsä pälyivät lakkaamatta pieneen Sèvres-kelloon. Ja vähän väliä hän nousi katselemaan ikkunastaan alas kadulle.

Vihdoin hän kuuli askelten kaikua porraskäytävästä. Hän hengähti syvään, ja epämääräinen äännähdys tunkeutui hänen huuliltaan. Askelet nousivat ylemmäksi ja lähemmäksi, ja tyttö alkoi väristä; hänen kätensä vapisivat: hänen koko ruumiissaan ajelivat kylmänväreet toisiaan ylös ja alas pitkin hänen varttaan ja jäseniään. Hän ei ollut nähnyt Traillia kolmeen kuukauteen, ja nyt hän pelkäsi, ettei hän kestäisi tätä tapaamista niin tyynenä kuin hän oli luvannut. Sitten kuului ovelta koputus. Sallyn kurkkua kouristi äkillinen kirkaisu, joka pyrki hänen huulilleen, mutta hän nieli sen takaisin alas. Nojautuen uunin reunukseen niin rauhallisesti kuin taisi, hän kutsui:

Traill tuli sisälle. Tyttö kuuli hänen jälleen sulkevan oven. Silloin hän rohkeni kääntyä ja katsahtaa ympärilleen. Traill seisoi hetken liikkumattomana ovipielessä; sitten hän tuli tyttöä kohti, käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Kuinka voit, Sally?" hän kysyi. Nämä sanat tulivat umpimähkäisesti hänen huulilleen. Hänkin tunsi aivoissaan humisevan ja jyskyttävän vasten tahtoaan.

Sally ojensi kätensä. Hänen kylmät sormensa viivähtivät lyhyen hetken
Traillin puserruksessa; sitten hän veti ne takaisin.

Traill antoi ja tarkkasi katseineen tyttöä, kun tämä meni ja ripusti hatun vaatenaulakkoon ovenpieleen. Sitten mies kääntyi katselemaan tulipesää, jossa kattila porisi ja kiehui kaasuliekin yllä.

"Niin kai. Minä kiehautan parhaillaan teetä. Saanhan tarjota sinulle kupillisen?"

Hän heilautti päätään vanhaan tapaansa, ja puoliksi ilkamoiva hymy nousi hänen huulilleen. Sally ei osannut hymyillä vastaan.

"Toivon, että sinun on hyvä asua täällä", sanoi Traill, kun tyttö kumartui hoitelemaan teekattilaansa.

"Minä lähden illalla Devenishin seurassa ravintolaan", jatkoi Traill puhettaan. Hänen oli työläs keksiä tällä hetkellä mitään sanottavaa. "Muistathan sinä hänet, eikö niin?"

"Oh, kyllä, — minä muistan. Hän kävi täällä katsomassa minua muutamia viikkoja sitten."

"Kävikö? Hän on iloinen velikulta", sanoi mies kevyesti. "Pidätkö sinä hänestä?"

"Kah, sehän oli kauniisti tehty, luullakseni. Iloitsen, kun sinä hiukan liikut virkistykseksesi. Ymmärräthän, että minä melkein pelkäsin sinun jäävän kaupunkiin koko kesäksi, ja se olisi kenties tehnyt sinut sairaaksi. Murtanut sinut."

Sally sanoi tämän ystävällisesti, — hänen äänessään ei ollut katkeruuden värettäkään. Voimakas liikutus, joka äsken oli vallannut hänet, oli nyt voitettu. Hänen koko mielensä oli kiintynyt vain yhteen ainoaan ajatukseen.

"Tietysti minä surisin", vastasi Traill. "Sehän on selvää. Kuvitteletko sinä minua ajatuksettomaksi nulikaksi, joka häikäilemättä rientää vain lemmenseikkailusta toiseen?"

"Miksikä siis puhut noin? Tietenkin minä surisin. Vaikka sinä ja minä emme voineet sopia elämään yhdessä —."

"No niin, sovimmeko me sitten? Maksaako vaivaa puuttua enää siihen juttuun? Ethän sinä voinut kuvitellakaan, että minunlaiseni mies sietää itseään vakoiltavan, kuten sinä teit sinä iltana. En voi olettaakaan, ettet sinä olisi sitä ymmärtänyt, — miksikä sinä muuten olisit koettanut salata minulta tekoasi? Mutta senvuoksi minä en voinut heretä ajattelemasta ystävällisesti sinusta."

"Sitten sinua ei kiusaa, vaikka minä pyysin sinua tulemaan luokseni?" kysyi Sally innokkaasti.

"Tulisitko sinä joskus muulloinkin, ellen minä koskaan muistuta sinulle mennyttä aikaa? Tulisitko?"

"Mielelläni. Kun minä nyt näen, että sinä ajattelet aivan järkevästi ja tyynesti, niin minä tulen, — tulen kernaasti. Miksikä en tulisi? En ymmärrä, miksikä meidän pitäisi olla toisillemme vihamielisiä."

Traill joi teensä. Kupit olivat pieniä, hän tyhjensi omansa yhdellä siemauksella.

Hän tunsi olonsa keventyneeksi. Tyttö näytti tyytyvän kohtaloonsa, — hän ei olisi uskaltanut kuvitellakaan näin mieleistä havaintoa.

"En tiedä; ei ollut liiaksi hupaista. Olenhan kertonut sinulle, — enkö olekin? — etten minä oikein sovi omaisteni kanssa."

Hän olisi niin mielellään suonut tytön viihtyvän Cailshamissa. Hän olisi myöskin kernaasti nähnyt Sallyn kiintyvän Devenishiin. Mutta hänellä ei mielestään ollut sittenkään syytä valittaa. Olihan tyttö nyt järkevä, — ihmeteltävän järkevä.

"Kas niin," sanoi hän, koettaen karistaa yltään epämääräisen painostuksen tunnon, joka kaikesta huolimatta ikäänkuin syrjästä vaani tätä heidän yhdessäoloaan. "Sinähän kirjoitit, että haluaisit puhua minun kanssani. Mitä sinulla on sanottavaa?"

Vastaukseksi tyttö sytytti tulitikun ja ojensi sen miehelle, odottaen, kunnes Traill sai otetuksi savukkeen rasiastaan.

"Nyt sinä kerrot asiasi," sanoi mies, kun Sally oli viskannut tulitikun käsistään.

Tyttö katseli hetkisen tulipesän ristikkoon, jonka takana vesikattila höyrysi. Sitten hän kääntyi ja kohtasi miehen katseen.

Traill kesti hänen katseensa niin hyvin kuin taisi. Tiesihän mies, että tytön elämä oli yksinäistä ja tyhjää. Hänen omatuntonsa, jonka ääntä ei mikään tahdon ponnistus saa tukahutetuksi, oli monesti pakottanut hänet sitä ajattelemaan. Mutta hän ei halunnut taipua.

"Minkätähden? Ehkäpä sinä antaudut liiaksi sellaisen mielialan valtaan. Etsi huvia itsellesi. Liiku hiukkasen. Toimi jotakin. Siten yksinäisyys ei pääse vaivaamaan."

"No niin," — täytyihän hänen vastata suoraan kysymykseen. "No niin.
Sinähän luet mielelläsi, eikö totta?"

"Ja sinulla on nämä huoneet hoidettavinasi. Hyvin monet naiset valittaisivat sinun sijassasi työn paljoutta, ja selittäisivät, ettei heidän aikansa riitä mihinkään muuhun."

"He puuhaavat jonkun toisen hyväksi. Kukaan et tee sitä oman itsensä vuoksi. Etkö usko, että juuri siksi he jaksavatkin puuhata?"

Hän nojautui eteenpäin ja suuntasi katseensa itsepäisesti Traillin silmiin. Hän tiesi, ettei mies nyt voisi vastata hänelle. Ja Traill tiesi myöskin saman. Hän puhalsi suustaan ison savupilven ja viskasi savukepätkän tulipesään.

"Mihin sinä tähtäät?" hän kysyi lujasti. Hänen luonteensa mukaista ei ollut lähteä kiertelemään vaikeuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt hän näki, että työläs mutka oli hänen edessään. Hän päätti selviytyä siitä heti. Esittäköön tyttö ajatuksensa, — hän antaa selvän ja riittävän vastauksen. "Mihin sinä tähtäät?" hän toisti. "Haluaisitko minun palaavan jälleen luoksesi, — jotta kokisimme samat ikävyydet uudelleen?"

Nyt Traill tunsi joutuneensa ymmälle. Hänen katseessaan vilahti ensin hämmästynyt ja sitten tutkiva ilme.

"Mitä sitten tarkoitat? Annahan kuulua, Sally." Tyttö käänsi pois päänsä. Traill kuuli hänen kurkussaan pienen äännähdyksen, ikäänkuin sanat jo pyrkisivät tytön huulille. Mutta Sally ei voinut puhua. Hän peitti kasvonsa käsillään hetkeksi; antoi sitten käsiensä vaipua syliinsä ja katsahti Trailliin jälleen.

Traillin otsa rypistyi, — siihen syveni juova toisensa jälkeen. Syvään hengähtäen hän heittäytyi takakenoon vasten tuolinsa selkänojaa.

"Jos minulla olisi lapsi," toisti Sally, "niin en olisi yksinäinen.
Silloin minulla olisi joku, kenen vuoksi eläisin."

Traill nousi äkisti seisomaan. "Sinä olet — sinä olet mieletön!" hän huudahti.

Sally seisoi hänen sivullaan. Hän ojenti vapisevaa kättään, hipaisten miehen nuttua.

"En, en; en ole. Tarkoitan, mitä puhun. Etkä sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi minulle, — minulle, joka virun täällä yksinäni päivä päivän, yö yön jälkeen, eikä minulla ole koko maailmassa mitään, ei mitään muuta kuin oma itseni."

Mies tarkasteli häntä kummastellen. "Jos minulle puhuisi näin kuka toinen nainen hyvänsä," hän sanoi äkisti, "niin minä ajattelisin, että siinä on viritetty minulle ansa, — keksitty halpa keino minun häpäisemisekseni. Mutta sinä! Sinua minä ihmettelen! En ymmärrä sinua. Mitä! Sinähän leimaisit itsesi koko maailman silmissä. — Siitä tulisi myllynkivi sinun kaulaasi, eikä mikään lapsi."

"Etkö usko, että minut on jo tarpeeksi leimattu? Mitä sinä luulet
Devenishin kaltaisten miesten ajattelevan minusta?"

"Oh, hiiteen Devenish! Maailmassa on muitakin miehiä kuin Devenish. Miehiä, jotka eivät tiedä sinusta mitään, ja jotka naisivat sinut minä hetkenä tahansa."

"Kyllä, minä tapasin sellaisen. Hän uskoi minut enkeliksi — kunnes minä tein tunnustukseni."

"Jumalan nimessä, minkätähden? Sinun täytyy olla mieletön. Mikä lempo sinut ajoi tunnustuksille?"

"Väärin? lörpötystä! Sinä hulluttelet! Pilaat koko elämäsi. Tiedätkö, mitenkä hän on elänyt, ennenkuin sinä tapasit hänet?" Näin hän koetti kääntää syyn toisaalle, auttaakseen tytön järkiinsä, kuten hän ajatteli.

"Soisitko sitten mieluummin, että sinä vasta jälkeenpäin saisit muilta kuulla, minkälaisen naisen sinä olet ottanut vaimoksesi? Etkö sadattelisi hänen vaikenemistaan silloin, ja eikö hänen silloin olisi myöhäistä katua — kuten sinunkin?"

Traill ei osannut vastata. Hän hapuili sanoja. Hänen huulensa jo aukenivat, mutta sitten hän kääntyi syrjään äänettömänä.

"Jos minä olisin salannut, ja suostunut hänen vaimokseen," jatkoi tyttö, "niin sinä varmaan olisit tuntenut mielesi kevyemmäksi. Mutta minä olisin tehnyt väärin. Minä olisin aloittanut uuden elämän valheessa."

Traill kääntyi jälleen. "Minun mieltäni sinun ei tarvitse keventää", hän sanoi kylmästi. "Minä kohtelin sinua rehellisesti alusta loppuun saakka. Minä varoitin sinua ensi hetkessä; kehoitin sinua välttämään itseäni. Lähetin sinut tiehesi. Mutta sinä tulit takaisin. Pyysinkö minä sinua palaamaan takaisin?"

Tällä hetkellä Sally muisti, mitä Janet oli sanonut hänelle, kun Traillin lahja oli saapunut. "Joko sinä palautat tahi pidät sen," oli Janet sanonut, "niin sinun täytyy vastata hänelle. Ja sitä juuri mies on tarkoittanutkin." Sally oli toistamaisillaan nämä sanat nyt Traillille, mutta hän pidätti ne huulilleen. Oli parempi jättää mies ajattelemaan, ettei häntä voitu syyttää mistään.

"Ei, minun mieleni on aivan rauhallinen," lisäsi Traill, "Jumalan kiitos, minä en oleta itseäni pyhimykseksi, — minulla kyllä on peto nahoissani; mutta minä olen kohdellut sinua suorasti. Aivan suorasti."

Tytön sormet vapisivat, mutta hän ei tahtonut vastustaa miehen ajatustapaa. Hän oli päättänyt saavuttaa oman toiveensa, ja kaikki muu oli toisarvoista. Ehkäpä mies oli kohdellut häntä suorasti. Sally tahtoi uskoa niin.

"Auta minua sitten voittamaan yksinäisyyteni," hän pyysi. Tyttö näki miehen kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastavan ilmeen, mutta se ei peloittanut häntä. "Oh, enhän minä tarkoita, että sinun pitäisi tulla elämään minun seurassani," hän jatkoi. "Mutta ellet sinä vihaa minua —."

"Minä en vihaa sinua," sanoi mies. Hän otti hattunsa naulakosta ja tytön sydän vavahti tuskallisesti. "Sinun ei tarvitse puhua vihasta. Mutta nyt sinä ajattelet sulaa mahdottomuutta. Minä en halua lasta niskoilleni."

"Ei hän olisi sinun niskoillasi," puhui Sally kiihkeästi. "Sinun ei tarvitsisi edes nähdä häntä. Sinä olet jalomielisesti turvannut minun elämäni, — minä en pyydä penniäkään enempää. Ei sinun tarvitse peljätä, että minä käyttäisin lasta, kiristääkseni sinua. Sinun ei tarvitsisi sitten edes kuulla minusta enää! Jack, — olethan sinä kerran rakastanut minua," hän sanoi valittaen. "Sinä rakastit minua kerran."

Mies kääntyi poispäin vaivaantuneena. "Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Puhuthan aivan kuin olisit järjiltäsi! Jos minulla olisi lapsi, niin totta kai minä haluaisin sen myös omistaa. Enhän minä voisi hävetä sitä. En voisi sitä kieltää ja hyljätä, niinkuin sinä vaadit minua tekemään."

Mies seisoi ovella. Nyt hänen täytyisi sanoa totuus. Hän oli ajatellut salata sen, säälien tyttöä; mutta nyt se oli sanottava.

"Sitten —, minä aion naimisiin," hän sanoi lujasti. "Huomaatko nyt, kuinka mahdottomia sinä ajattelet?"

"Niin. Enkä minä halua, että myöhemmin sukeltautuisi esiin kaikennäköisiä hälyyttäviä juttuja, kuten parhaillaan mrs Priestlyn asiassa, joka —"

"Sinä kuulustelet mrs Priestlyä?" Hän muisti erään aikaisemmin näkemänsä kohtauksen oikeussalissa, — muisti kurjan naisen, jonka laki oli paiskannut Traillin jalkoihin, hänen tallattavakseen. Tyttöä kauhisti.

"Kuulustelen," vastasi Traill hänen kysymykseensä. "Mitä sinä tiedät hänestä?"

"No niin, ei se olekaan välttämätöntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että minä olisin raahannut sinut oikeuteen todistajaksi, vaikka olisit kertonutkin. No, nyt sinä kuitenkin tunnet tapauksen, johon minä viittasin. Kuule siis, — sellaisia juttuja en minä toimita omalle osalleni; sinun ei kannata enää puuttua siihen asiaan. Minä tulen toisinaan katsomaan sinua, jos haluat; mutta vain sillä ehdolla, että me yksistään puhelemme vanhoina ystävinä. Ja kun minut on vihitty, sitten tietysti täytyy kaiken päättyä."

Sally kohotti päänsä. Hänen silmänsä leimahtelivat, — hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi, värittömäksi viivaksi.

"Sinäkö vihille, — sinä, joka vihasit avioliittoa!" hän huusi raivokkaasti. "Sinä, joka et uskonut avioliittoon, — vannoit, ettet koskaan alistuisi sen kahleisiin! Oh, mene! Mene!"

IX LUKU.

Samana iltana erään hienon ravintolan pöydässä istui vastakkain kaksi miestä. Aterian alussa he puhelivat iloisesti toisilleen ja nauroivat runsaasti. Ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiotaan. He tilasivat pöytäänsä ruokalajin toisensa jälkeen, sitten kahvia, sikaareja, likööriä; ja he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta. Sadat muut siinä ravintolassa käyttäytyivät samoin kuin hekin; heissä ei ollut mitään merkillepantavaa, kunnes toinen heistä äkisti nojautui pöytää vasten etukumaraan, ja hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui ensin hämmästykseen ja sitten pikaisesti ylenkatseeseen ja vihaan.

Hän kaiketi huudahti tämän silmänräpäyksen kiihkossa, sillä muuan lähipöydässä istuva nainen kääntyi tuolillaan ja tähysteli peittelemättömän uteliaasti näitä kahta miestä. Hän näki, kuinka toinen heistä pudotti nyrkkinsä raskaasti pöytään ja kuinka hänen sormensa sitten kaappasivat suonenvetoisesti pöytäliinan kouristukseensa. Miehen toveri ojenti tyynnyttävästi kätensä.

He alkoivat puhella kiihtyneesti, — toinen näytti kyselevän, ja toinen vastaili hiukan alakuloisesti. Joskus kuului sadatteleva huudahdus; ja viinuri, joka parhaillaan toi ruokalistan läheiseen, vapaana olevaan pöytään, viivähti siinä hetkisen kuunnellakseen.

He puhuivat jostakin naisesta. Hänellä — naisella — näytti olevan tunnollaan yhtä ja toista. Silloin ja silloin hän oli menetellyt niin — toisella kertaa edelleen niin ja niin. Mies, joka tähän saakka oli vastaillut lyhyesti, kertoi nyt ilmeisesti omia kokemuksiaan samasta naisesta. Hänen puheessaan toistui useasti "minä" — ja jälleen "minä" — toisinaan hän taas mainitsi nimen "Coralie." Hänen toverinsa, joka nyt kuunteli melkein äänettömänä liittäen vain silloin tällöin joukkoon lyhyen huomautuksen ja milloin ihmettelevän, milloin tuskallisen tahi joskus inhoavan huudahduksen, nojasi kyynärpäitään pöytään ja tuki kasvojaan käsillään. Sitten hän äkisti paljasti kasvonsa ja sanoi hampaittensa takaa:

"Kyllä ymmärrän! Minä tunnen tämän naistyypin, — se ei koskaan riko käskyjä kirjaimellisesti, — se on siihen liian arka. Mutta se ei myöskään koskaan täytä käskyjen henkeä, — siihen se on liian turmeltunut. Tunnen heidät, — mutta, Jumalani, en uskonut häntä samanlaiseksi. Hän näytteli, — niin, näytteli lapsen viattomuutta —."

"Kyllä, — sinulle, Traill. Hän tiesi, kuinka sinut on kesytettävä. Mutta minä en jaksa nähdä sinua petettävän. Näin täydellisesti. Sinä kyllä huomaisit lopulta itsekin, mutta —"

He nousivat pöydästä. Traill otti laskun viinurilta, joka oli palvellut heitä.

Hän seurasi heitä puolimatkaan ovelle; he olivat unohtaneet hänen juomarahansa. Oli ilmeistä, että he olivat sen huomaamattaan unohtaneet, ja hän toivoi, että nyt äkkäisivät hänet ja muistaisivat laiminlyöntinsä. Mutta vieraat eivät panneet merkille hänen liikkeitään.

Kello yhdeksän aikaan Janet tuli tapaamaan Sallya. Tytön etuhuoneen ikkunoista näkyi valoa, kun hän saapui katuovelle. Janet astui porraskäytävään ja alkoi nousta seuraavaan kerrokseen; mutta puolitiessä hän pysähtyi, kuullessaan kahden miehen seisahtuvan alaovelle kiihtyneesti puhellen. Seuraavassa hetkessä hän kuuli äänen sanovan: "Hyvää yötä, Devenish veikko." Ja sitten kuului askeleita portaissa hänen takanaan.

Janet nousi edelleen ylös portaita, ja askelet hänen alapuolellaan seurasivat häntä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuka tulija mahtoi olla, ennenkuin hän pysähtyi Sallyn ovelle ja jäljissä kulkeva mies seisahtui hänen taakseen. Silloin Janet kääntyi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hän oli sanomaisillaan jotakin kirpeätä. Mutta hän malttoi mielensä ja kysyikin sen sijaan:

"Teitä kenties hämmästyttää, kun kuulette minun tunnustavan, että olin ansainnut sen?"

"Kyllä; minä hämmästyn. Eikö ole vahinko, ettette ole huomannut tätä totuutta aikaisemmin?"

"No niin, täytyyhän jokaisen meistä kokea pahojakin päiviä elämässään," sanoi Traill jäykästi. "Sally on kokenut omansa, mutta arvaan, että ne ovat nyt ohitse. Kuvittelen tulevani juuri koulusta, missä minut on pakotettu oppimaan läksyni."

Tässä siis näytti alkavan heidän taistelunsa, jonka Janet monesti oli arvellut väistämättömäksi.

"Olen. Minä menen." Hän aukaisi etuhuoneen oven. Huone oli kirkkaasti valaistu — kaikki kynttilät olivat sytytetyt. Sallyn hattu näkyi pöydällä.

"Olisin iloinen, jos te sallisitte minun tavata tytön kahdenkesken niin pian kuin suinkin," pyysi Traill. "Haluaisin puhua hänen kanssaan. Minulla on hyvä joukko sanottavaa."

"Ei, — ei toki, haluan, että tapaatte hänet ensin. Hän kenties odottaa juuri teitä. Hän kai kutsui teidät luokseen, — lähetti teille sanan tänään iltapuolella, hiukan viiden jälkeen, — mitä?"

"Ei, en ole kuullut hänestä mitään tänään. Eilen tapasin hänet viimeksi. Koputan hänen ovelleen. Sally!" Hän kutsui tyttöä ja koputti samalla. Traill meni uunin luo. Ei kuulunut vastausta.

"Täytyyhän hänen olla sisällä," sanoi Janet. "Tuossa on hänen hattunsa." Hän koputti uudelleen. Ei vastausta.

Janet kääntyi puhumaan Traillille. "Olisikohan hän jo nukkumassa? Hän näytti eilen hirmuisen väsyneeltä."

Hän kolkutti vielä ja väänteli lukonkahvaa. Sitten hän kumartui katsomaan avaimenreijästä. Avain oli sisäpuolella, mutta hän saattoi kuitenkin nähdä, että makuuhuoneessakin oli valoa. Äkisti Janet oikasi vartensa suoraksi. Hänen poskensa ja huulensa vetäytyivät aivan valkoisiksi.

"Mr Traill," hän sanoi ontosti, "ovi on lukittu sisäpuolelta ja huoneessa on valoa."

Mies ei säikähtynyt. "Antakaahan, kun minä koetan ovea," hän sanoi.
"Eihän sitä ole voitu lukita sisäpuolelta, ellei Sally ole siellä."

Janet vetäytyi väristen syrjään, ja Traill rytyytti ovea. Sitten hänkin kumartui katsomaan avaimenreijästä.

Janetin katse harhaili miehen kasvoista oveen ja jälleen takaisin. Kun hän uudelleen huuteli Sallya nimeltä, hänen aistinsa terottuivat herkimmilleen, mutta hän ei kuullut heikointakaan äännähdystä seinän takaa. Täytyihän Sallyn olla siellä — hänen täytyi olla siellä! Miksikä hän sitten ei vastannut? Minkätähden ei?

"Mitä te nyt aiotte?" kysyi Janet. "Jotakin on tehtävä! Mitä te aiotte tehdä?"

Traill tarttui raskaan tuolin selkänojaan, kohotti tuolin ilmaan ja paiskasi sen ovea vastaan. Rämähti, ja puu kuului risahtelevan. Sitten oli jälleen hiljaista.

Mies nosti tuolin päänsä ylle ja viskasi sen jälleen oveen. Vuorauksen pieleen syntyi pitkä repeämä, joka ulottui ylhäältä alas asti. Kun Traill ponnisti olkaansa ovea vasten, myöti vuoraus sen verran, että repeämä laajeni pieneksi raoksi.

Janet juoksi totellen sitä hakemaan. Traill työnsi sen oven halkeamaan ja väänsi sen avulla rakoa suuremmaksi, kunnes hän sai kätensä mahtumaan sisään lukon kohdalta.

Mies ei vastannut, — hän vain tunki kättään pitemmälle, ja puun sirut tunkeutuivat hänen ihoonsa, repien sen verille. Punaiset juovat alkoivat valua pitkin valkoiseksi maalattua oven vuorausta. Janet tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat harmaan kalpeat, ja hänen silmäteränsä olivat pelon laajentamat. Hengitys suhisi läähättävinä puuskahduksina hänen sieraimistaan, kun hän ponnisteli, tavoittaakseen avaimen.

"Nyt se on kädessäni", hän kuiskasi. "Vääntäkää hiilihangolla tätä repeämää suuremmaksi, muuten minä en saa liikutetuksi kättäni?"

Janet painoi peljästyksen enentämillä voimilla hiilihangon vartta, ja vihdoin hän kuuli avaimen vääntyvän lukossa. Hän rynnisti vielä kerran ruumiinsa kaikella painolla hangon vartta vastaan, ja Traill sai kiskaistuksi raadetun kätensä pois aukosta.

He pidättivät kumpikin hengitystään, kun Traill tarttui lukon kahvaan ja aukaisi oven. He horjuivat pahoinvoinnista. Janet puolittain juoksi, puolittain kaatui sisälle huoneeseen. Traillin pitkät askeleet pysyttivät hänet tytön rinnalla.

Sally oli sisällä. Hän makasi vuoteellaan riisuutumatta, jäsenet väkivaltaisesti koukistuneina. Tytön toinen käsivarsi peitti hänen kasvojaan, toisen hän oli ojentanut päänsä yläpuolelle, tarttuen sormillaan jäykästi pieluksen kulmaan.

Janet kumartui parahtaen vuoteen ylle. Traill nosti hätäisesti lattialta hänen jaloistaan pienen pullon, luki sen nimilapun ja työnsi pullon kauhistuneena taskuunsa.

"Poistakaa tytön käsivarsi hänen kasvoiltaan", hän kuiskasi. "Tyttö tukahuttaa itsensä.

"Tukahuttaa!" Janet väänsi käsivarren syrjään. Sallyn kasvojen ilmeestä kuvastui pelkkää kärsimystä, — ikäänkuin hirmuinen rautakoura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja pusertanut hänestä hengen viimeisenä, tuskaa täynnään huokuvana henkäyksenä. "Katsokaa! Tukahuttaa itsensä? Hän on kuollut!"

Voihkaisten Traill pakottautui lähemmäksi. Hän kietoi käsivartensa Sallyn ruumiin ympärille. Hän nosti sen vuoteesta. Ruumis valahti hänen olkaansa vasten, ja tytön pää riippui velttona elottoman kaulan varassa.

"Sally on kokenut pahoja päiviä", sanoi Janet käheästi, "mutta,
Jumalani! nyt ne ovat ohitse!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYDÄMEN ÄÄNI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.