The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen kirjallisuuden historia, by Eino Leino

1. Kieli ja kirjallisuus 2. Suomalaisen kirjakielen synty 3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit 4. Hengellinen kirjallisuus 5. Maallinen kirjallisuus 6. Kansanrunous 7. Kansallinen tiede 8. Suomalaisuus

1. Realismi ja romantiikka 2. Kansallinen herätys 3. Elias Lönnrot 4. A. Oksanen 5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet 6. Aleksis Kivi 7. Romantikoita ja jälkiromantikoita

1. Realistinen kansankuvaus 2. Nuorsuomalaisuus 3. J. H. Erkko 4. Kaarlo Kramsu 5. Minna Canth 6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri 7. Kansallinen tiede 8. Naturalistinen kansankuvaus

1. Vanha ja uusi romantiikka 2. Valtiollinen tausta 3. Runous 4. Suorasanainen kirjallisuus 5. Loppukatsaus

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA

LUKIJALLE.

Lukija älköön odottako mitään erikoista uutta tältä Suomalaisen kirjallisuuden historialta. Useimmat siinä mainituista kirjallisista ilmiöistä ovat jo Julius Krohnin Suomalaisen kirjallisuuden vaiheista ja B. F. Godenhjelmin Oppikirjasta suomalaisen kirjallisuuden historiassa löydettävissä, siinä esiintyvistä kirjallisista näkökohdista taas tekijän viime vuonna julkaisemista pikakuvista Suomalaisia kirjailijoita. Halu täsmällistyttää pienen käsikirjan puitteissa näitä näkökohtia ja toivo osoittaa niiden pitävän paikkansa kirjallisuutemme koko kehityskulkuun nähden on tämän teoksen synnyttänyt.

Hyvin tietäen, että ennen kuin mitään lopullisempaa suomalaisen kirjallisuuden historiaa voidaan kirjoittaa, pitäisi olla olemassa edes kutakuinkin lopullisia tutkimuksia kirjallisuutemme huomattavimmista yksityisilmiöistä, olen tässä, samoin kuin Suomalaisissa kirjailijoissa, kuitenkin uskaltanut poiketa edellisten kirjallisuushistorioitsijain asettamista rajamerkeistä ja kirjallisuutemme eri aikakaudet toisin hahmoitella. Hyvin tietäen myös, että niiden sisällisen totuuden sitova, tieteellinen todistelu vaatii aivan toisenlaisia kykyjä, sitäpaitsi paljoa enemmän aikaa ja varoja kuin mitä tämän kirjan tekijällä on ollut siihen käytettävänä, toivon kuitenkin teokseni voivan olla jonkunlaisena portaana suomalaisen kirjallisuuden oikealle ymmärtämiselle. Epäilemättä se on paikka paikoin sangen luettelontapainen. Siksi olisivatkin kuivien tosiseikkojen välit välttämättä suullisessa esityksessä täydennettävät, jos teostani ehkä jossakin oppikirjana käytettäisiin.

Maamme ruotsinkielistä kirjallisuutta ei tässä teoksessa ole käsitelty, koska tekijä edelleenkin katsoo sen enemmän Ruotsin kuin Suomen kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi. Vastakkaisen kannan omaksuminen tässä suhteessa onkin mahdoton, ellei tahdo alkaa islantilaisesta kirjallisuudesta ja lopettaa viime päivien suomenkielisiin ilmiöihin, kuten myös olen nähnyt erään meikäläisen kirjallisuushistorioitsijan sepittämässä ruotsinkielisessä oppikirjassa tapahtuneen.

JOHDANTO:

VALMISTAVA AIKA.

Kirjallisuus on maan tulkki. Kirjallisuus on kansakunnan kuvastin. Kirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja kuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä maailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä. Vasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä tuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.

Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen: ihmiskuntaan.

Kieli on kirjallisuuden väline. Kielen täytyy taipua notkeasti kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän valmistavan ajan, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen kirjallisuuden ne ovat suomenkielen ja suomalaisen sivistyksen historiaa.

Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä. Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.

Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen Aapisen (»Abc-kiria») ja Rukouskirjan. Edellinen, joka ilmestyi painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.

Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista toimintaansa, julkaisten vielä osia Vanhasta Testamentista ynnä kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä suomalaisen kirjakielen isä. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.

Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609). Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin, painattamatta.

Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642 julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.

Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat. Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius, heprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik Hoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä raamatunkäännöksistä.

Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.

Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten, Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.

Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset. Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi v. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886. Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.

Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren Etkös ole ihmisparka tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun yliopistossa.

Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen, noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.

Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen kertomarunoelma Ilolaulu Jesuksesta. Sen 29 laulua ovat vanhan kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.

Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset: Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa Sionin juhlavirret (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa Antin v. 1790 toimittamat Hengelliset laulut (»Pikku Sioni») ovat meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta laulukirjallisuutta.

Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.

Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:

1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.

2) Tilapää-runous, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.

3) Kansaa-valistava runous, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema Huoneen-Speili ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa ylösajattelema» Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).

Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja Pila pahoista hengistä, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.

Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä Ruunulinna, eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän Tuhlaajapoika. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tietosanomat, ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen toimittamana.

Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla 8-tavuisella, trokeisella (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä säveltaiteen kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen, joista uudempi käyttää myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.

Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain, keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman, jonka keräämistä jo ennen historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat 1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund, Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.

Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia kuin Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme jatkunut rekilaulujen ja arkkiveisujen muodossa, jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.

Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa muodostavat kansanrunoilijat, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka 1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä itsetietoisuudesta.

Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo», joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.

Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen piiriin:

1) Suomalaisen historiankirjoituksen, jonka vanhin muistomerkki on ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin latinankielinen Piispankronika. Latina pysyikin sitten kansallisen tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava. Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.

2) Suomenkielen tutkimuksen, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649 julkaisemallaan suomen kieliopilla. Suomenkielen oikeata ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä latinankielen ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli kreikan ja heprean sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt kielioppi todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja» käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.

3) Kansanrunouden tutkimuksen, joka pian laajenee tutkimukseksi muinaissuomalaisesta jumaluustarustosta ja esi-isiemme koko pakanallisesta maailmankatsomuksesta. Sen ensimmäisenä tuotteena on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen väitöskirja Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista, joka samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.

Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan Suomalaisesta runoudesta (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan suomenkielen murteista tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.

Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen Mytologian ja arvoituskokoelman, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808) väitöskirjansa vuoksi suomalaisesta taika-uskosta. Kummankin heidän teoksensa ovat latinankielisiä.

Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se myöskin toimittamissaan Turun Viikkosanomissa julki lausui ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.

Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme suomi, jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu kirkon kieleksi ajatellakaan. Kielellisessä suhteessa oli kansamme siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin kansallisessa, sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.

Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain, jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä. Siinä, joka samalla Suomen oppinutta säätyä edusti, säilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.

Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden säätyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. kansallinen herätys siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista voitonhedelmät vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden tappiot sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.

Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta, ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä. Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen suurvalta-asemaan, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi, laiminlyödyksi maakunnaksi. Oliko ihme, että monet suomalaiset itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä ruotsalaistumista.

Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eikä ruotsalainen sivistys enää tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä suomalaisena sivistysalueena, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu häviämään.

Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.

ROMANTINEN AIKA.

Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, havaitaan yleisiä henkisiä virtauksia, jotka käyvät maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.

Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksilön oman sisäisen tunne-elämän hämärille, itsetiedottomille alkulähteille. Realismi taas viihtyy nykyisyydessä ja todellisuudessa, etsii aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta ihmis-elämästä ja pysyy itsetietoisen, erittelevän järjen piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä tunnelmapohja ja laaja, lentävä mielikuvitus, realismin taas kylmä, valikoiva huomiokyky ja säälimätön sielun-erittely. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.

Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös naturalismiksi. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä yhteyttä selittämään.

Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy klassillinen taide, joka tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.

Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa välimuotoja. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden pääominaisuuksiin, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset vivahdukset.

Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ympäröivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niitä muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta pätevää todistusta.

Kirjallisuus on aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat ajanhengestä ja kansanhengestä etsittävät, joita kirjallisen yksilön henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.

Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.

Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan täydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli elänyt osaksi tieteellisenä mielenkiintona, osaksi paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma kielensä, vaikka ei korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma kansallisuutensa, vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei vielä voinutkaan sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdistävä kansallishenki, jota ilman ei mikään todellinen kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.

Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.

Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.

Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän rococon aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet» käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.

Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään suomalaisen kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt. Ruotsinkielinen isänmaallinen runous oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.

Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen kansalliskirjallisuus.

Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiensä Saiman ja sittemmin Litteraturblad'in kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.—Myöskin suomenkielistä Maamiehen Ystävää hän neljännesvuoden toimitti.

Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä yläluokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin »suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se tapasi pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.

Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen kirjallisuuden isäksi nimittää.

Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten koti-opettajana.

Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin Reinhold von Beckerin Turun Viikkosanomista, joiden toimittajaan hän sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta, esiintyen sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä tohtori-väitöskirjallaan Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta, Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään, pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin Elinan surman, tarinan Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy Laukon kartanon omaan historiaan.

V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen (Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta koleraa vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä (1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille, tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä runosikermiä, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen yhtenäisen teoksen ajatus, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen nimi oli Kalevala. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.

Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v. 1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840 syntynyt Kanteletar, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari vuotta myöhemmin kokoelma Sananlaskuja ja Arvoituksia. Välillä kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.

Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850. Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna kiellettiin venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Niin suuri oli taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.

Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan kirjallisia töitään toimitellen.

Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi sovittaa sen murteiden taistelun, joka vuosisadan alulla oli viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia ammattisanoja, joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin. Niinpä hän Suomen kasvistollaan (1860) loi suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin Lain-obillisella käsikirjalla suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja Suomalais-ruotsalainen sanakirja, joka ilmestyi vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880 valmistuneet Loitsurunot, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden Virsikirjan laitoksen, hänen toimittamansa hyötykirjat rahvaan tarpeita varten, kuten Talonpojan kotilääkäri, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa (Mehiläinen vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.

Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin Kalevala. Heti ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta maailmankirjallisuuteen.

Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen kansansielun haarautumisesta yhä yksilöllisempiin aines-osiinsa, joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa, sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan vanhan kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.

Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen tulevaisuus.

Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä suomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus 1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä, joiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J. V. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.

A. Oksanen—tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen kansalaisnimensä oli—ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille 1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden runokokoelman, Säkeniä (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa laatua varsinaiselle suomalaiselle taiderunoudelle.

Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa itsekohtainen, nykyaikainen runoilija-yksilöllisyys. Hänen tunteensa on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan ongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on itsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen sivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs, ytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja sydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi ovat kautta kansan levinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa Koskenlaskijan morsiamet. Vielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan Kerran viinikellarissa ja Punkaharjun tytön laulu. Juhlarunoissaan hän lausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista, joihin nähden hän kyllä oli »yksi mieli yksi kieli»-kannalla, vaikka ei tahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa ajaa pakosalle.

Oksanen oli Suomettaren (1847) perustajia. Itse hän julkaisi arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa Kieletärtä, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen tieteellisemmistä teoksistaan ovat Suomenkielen rakennus, Suomalainen murteiskirja ja saksaksi ilmestynyt Länsi-suomalaisten kielten kultuurisanat huomattavimmat. Vielä julkaisi hän Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858, y.m.

Suometar tai n.s. »vanha Suometar» lakkasi varojen puutteessa ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös huvinäytelmästään Vekkulit ja Kekkulit (1847) ja kansaa valistavista kirjasistaan, joista Enon opetuksia luonnon asioista on mainittavin). Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa Kanavan (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä Silmänkääntäjän (1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä näyttämö-esitystä.

Vanhan Suomettaren jatko Uusi Suometar alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin v. 1866 Kirjallinen Kuukauslehti.

Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä kuitenkin heitä kaikkia Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi, koska sen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen kansalliskirjallisuuden historiaan.

1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden. Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista Nuijasota, Oppikirja Suomen kansan historiassa ja Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa ovat mainittavimmat, hän on suomalaista kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella novellillaan Pohjan piltti (1859) ja parilla runoelmalla, joista Honkain keskellä elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan huulilla. Hänpä se myös Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä (1852) ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon, vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden valtaan pääsemistä.

2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen lain-opillisen väitöskirjan Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa. Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen, valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.

3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan. Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten Paola Moroni, ja eräisiin novelleihin, joista Julian on huomattavin. Sitä enemmän hän, seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme kehitykseen vaikuttamaan.

4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi Shakespearen Draamojen suomentaminen. Katkeamatta on tämä suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon kielenkäyttö, ovat Vapautettu kuningatar ja eräät muut kautta maan kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin Daniel Hjorth sekä Runebergin Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat huomattavimmat.

5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan ovat Kuun tarinat huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä kuvalehdet Maiden ja merien takaa ja Suomen Kuvalehti (1873-1880) saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus ja Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, jäivät kesken hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina ja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn, kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken valmistunut monumentalinen teos Kalevalan runojen historia on kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.

6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa suosituin sanomalehtikirjailija, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia asioita käsittelemään, enin kuitenkin valtiollisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja uskonnollisia. Mielipiteiltään usein hyvinkin vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa kasvavan vapaamielisen suunnan kanssa, jonka luonnontieteellinen maailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.

7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija, Suomalais-ugrilaisen seuran (1883) perustaja, senaattori ja valtiopäivämies.

8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija, senaattori ja julkisen elämän mies.

9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija, yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, Sielutieteen oppikirjan ja Snellmanin elämäkerran (ruotsinkielisen) kirjoittaja.

10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti, Aristoteleen Runous-opin ja Platon Faidonin suomentaja, Kreikkalaisten satujen toimittaja. Hänen kaunokirjallisista tuotteistaan on novelli Metelinkirkon haltia muistettava.

11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan kaunotieteellinen tutkistelija.

12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja (1881). Kirjoittanut Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden historiassa, julaissut teoksia runous-opin alalta ja myöskin eräitä alkuperäisiä runoelmia.

13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustaja (1870) ja lukuisien muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.

14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista y.m.

15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin suomenkielinen luonnontieteellinen kirjailija, julaissut Kasvion, Suomen luurankoiset y.m.

Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.

Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään. Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.

Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden itsenäisyysjulistus. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.

Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä klassilliseksi kokonaisuudeksi.

Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla: laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden. Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin—siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä—mutta hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa.

Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset maailmankirjailijat: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa kansan-elämä itse ja se hämäläisuusmaalainen luonto, jonka helmassa hän on syntynyt ja kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja joka hänet vihdoin sulkee povelleen.

Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin Hirven-ampujain ja Aeneidin ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon Jaako, Kyröskosken poltissa kerran sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.

Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen ensimmäinen näkyvä hedelmä oli Kullervo, valmistunut ja palkittu Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo, hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on hänen toinen suuri murhenäytelmänsä Karkurit (1867), vaikka sekin monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan kansanomaisen huvinäytelmän alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.

Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat Nummisuutarit (1864) ja Kihlaus (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden luonnekomediain rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen Figaron häät, johon sen suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.

Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin merkillisessä romaanissaan Seitsemän veljestä, ilmestynyt painosta v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se laajenee samalla suurpiirteiseksi kultuurikuvaukseksi koko Suomen kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen elämään. Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena.

Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on homeerisen patriarkan, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta vaihtelevien elämänkohtaloiden.

Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen, 1-näytöksinen näytelmänsä Lea (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä Yö ja päivä.

Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia helmiä kuin Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla y.m. Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne Seitsemään veljekseen siroitetut sadut ja kauan tekijän kuoleman jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno Paimentyttö, täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.

Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:

1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen sarjajulkaisun Kyläkirjaston ja suosittujen kansanlehtien Kyläkirjaston Kuvalehden ja Lasten Kuvalehden perustaja, suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka teoksista Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita ja romaani Ylhäiset ja alhaiset ovat mainittavimmat.

2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa), julaissut kertomuskokoelman Kotikuusen kuiskehia, kansanelämän kuvauksen Huutolaiset y.m.

3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut murhenäytelmän Saul ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista Birger-Jaarlin linna on mainittavin.

4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen murhenäytelmän Lalli ja suositun historiallisen romaanin Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.

5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa laulurunoutta, nimeltä Sepitelmiä.

Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja »sanaseppä» Volmari Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén, kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.

Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin. Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa, jos ei muuna, niin pieninä aines-osina.

1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut Herää Suomi, Karjala ja Väinölän lapset ovat yleiskansallisen merkityksen saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen Muistoja ja toiveita (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.

2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät huvinäytelmät Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia, Postikonttorissa y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat sellaisina laskeneet vankan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle. Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunkiympäristö, jonka herttaisia tyyppejä hän verrattomalla taidolla eteemme elävöittää.

3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan Nevalaiset, joka kuvailee »Simo Hurtan» (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja Ylä-Karjalassa.

4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen historiallisen romaanin Härkmannin pojat y.m.

5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa Novelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä suomalaisessa kirjallisuudessa.

9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman, tunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien toimittajana.

10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä täällä albumeissa ja kalentereissa.

11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin sepittäjä.

12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut, paitsi muuta, nimimerkillä —hm herkkää laulurunoutta albumeissa ja aikakauslehdistössä.

13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär, tunnettu m.m. sievästä romaanistaan Israelin tyttäret ja erinäisistä, kristillishenkisistä runokokoelmistaan.

Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on Revontulet huomattavin. Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin luonnonraikkaita säveliä kuin Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme, Karjala y.m.

Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin Elinan surma, saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas hänen erinomainen huvinäytelmänsä Kuopion takana, sekin kotimaisen näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.

Kristin-usko on syvimmältä olemukseltaan romantinen. Siksi onkin sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä maailmankatsomuksena, kun taas sen realistisen ajan maailmankatsomus, jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan luonnontieteellinen. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden tyypillisistä, emme niiden yksilöllisistä ominaisuuksista.

II.

REALISTINEN AIKA.

Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia. Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se norjalaisen realismin ja ranskalaisen naturalismin itseensä sulatettuaan päättyy naturalistiseen kansankuvaukseen, jonka n.s. kansankirjailijat 1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.

Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai n.s. uusromantiikkaan kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea määrätä, mutta olemme Juhani Ahon Panun ilmestymisvuoden (1897) siksi asettaneet.

Suomalaisen kirjallisuuden realistinen aikakausi käsittää siis Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä (1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.

Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä
Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki
Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.

Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee ensimmäisen teoksensa Elämäni v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa sarjassa Elämän havainnoita (1879-1880), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885) y.m. Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut. Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa pienissä kertomuksissa, joista Kontti-Anna on eritoten onnistunut.

Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota ulkomailla herättänyt.

1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen kuvaelmasarjan Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta. Hänen muista teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli Kaarlo Tiira samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.

2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa Kysymysmerkkejä, kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.

3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa Räisäspoika, Kölliskö ja Kruunun metsissä Pohjois-Pohjanmaan kansanelämästä.

4) Juho Reijonen, joka Kertoelmissaan (1885), Uusissa Kertoelmissaan, novellissaan Vaihdokas y.m. osoittautuu erittäin taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.

5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan Lapsuuteni muistoja (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen kansan-elämän kuvauksellaan Oulua soutamassa huomiota herättää. Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen, kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia Vaaralla ja eheän kauniin romaanin Elsa (1894), astuen sillä nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään Tukkijoella (1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa Lapsia, ivailee pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään Kauppaneuvoksen härkä ja syventyy psykologisessa romaanissaan Pieni elämäntarina (1903) omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.

6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka esikoisteos Työmiehiä kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.

7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka näytelmässään Viimeinen ponnistus esittää ainoan suomenkielisen sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma Pilven hattaroita sekä realistinen näytelmä Aili, jossa hän vaatii vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä rakkaus-elämässä.

8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, Iloisien juttujen tekijä, julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän Ruukin jaloissa.

9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen kansannäytelmien Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu y.m. sepittäjä.

10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen, hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien Purimossa ja Mallassaunalla kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä Murtuneita. Myöhemmissä näytelmissään, kuten Herran ääni ja Maattomat, hän on asettanut taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään Mestari Garp käsitellyt.

11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla ilmestyneissä näytelmissään Mari, Irja ja Salmin tyttö, joiden vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä, melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat. Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä Päivän tytti, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas hänen suorasanainen kokoelmansa Korpien povesta.

Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja arki-askareita heijastella.

Realistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s. nuorsuomalaiset kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna lippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan henkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin nuorsuomalaisen puolueen syntymiseen.

Nuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat eivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa: Europan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli kehitysopin, yhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen ja vihdoin pohjoismaisen naisvapautumisen kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa ja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen tunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa ensin europalaisuutena, temmaten sen jälleen maailman yleisten henkisten virtausten yhteyteen.

Yhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös suomalaisuuden omat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme sulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan nimenomaan kansallisia ajatustapoja, vastapainona realismin kansainvälisille, yleis-inhimillisille ihanteille.

Kaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael Agricolan aikoina, jolloin uskonpuhdistus oli antanut välittömän sysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran Elias Lönnrotin aikoina, jolloin kansallisuus-aate ja kansallinen romantiikka olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen kansallis-kirjallisuuden.

Nuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu romantisesta kansan-ihannoimisesta ja kansallisuus-aatteen liian yksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja arvostelevaksi, yksilöllisempää sielun-elämää eritteleväksi nykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.

Perinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus uskontoon, siveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään nähden olemaan, joihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta, luonnontieteellistä maailmankatsomustaan.

Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa, joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä tuskassaan ja epätoivossaan.

Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906), joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan Runoelmia. Niitä seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa vankkaan nidokseen Valittuja runoja. Sen paras ja pysyvin osa on hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa, jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös hänen Hämäläisen laulunsa, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan kansanlauluiksi muuttuneet.

J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä tyypillisen kansallisen romantikon.

Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon hänen v. 1885 julkaisemistaan Uusista runoelmista, joiden syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa Havaittuani (1886), mietenäytelmässä Tietäjä (1887) ja suorasanaisessa kertomuksessa Uskovainen (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä. Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja sen pohjalta kohoavan vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen kehityksen palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen valtiollisen äänenkannattajan Päivälehden ympärille järjestyvät ja joita siitä syystä voidaan myös Päivälehden piiriksi nimittää.

Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä runovihoissaan Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia y.m. Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset näytelmänsä Aino (1893), Kullervo (1895) ja Pohjolan häät (1902), viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta varten kirjoitettu.

Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.

Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H. Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878 julkaisee pienen vihkosen Runoelmia sekä saman lisättynä ja täydennettynä v. 1887.

Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan herran ja talonpojan, samoin yleisinhimillisen ristiriidan pikkusielujen ja suurten johtajien välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa.

Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa Ilkka ja Jaakkima Berends. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa Santavuori, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin Yrjö-Koskisen Nuijasota hänet nähtävästi on innostanut.

Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa.
Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös
ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi
J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.

Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin näytelmäkirjailijana mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle realistiselle kirjallisuudelle.

Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään Murtovarkaus (1882) ja Roinilan talossa (1883) hän on vielä osaksi romantisen vaikutuksen alainen, josta Ibsen ja norjalainen kirjallisuus hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi kirjailijaksi. Varsinkin työväenliike ja naisliike saavat innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen näytelmässään Työmiehen vaimo (1885). Papin perhe (1891) taas tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään Sylvi (1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. »järki-avioliitosta» etsii syyn Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan Leo Tolstoin vaikutuksesta hän vihdoin viimeisessä näytelmässään Anna Liisa (1895), jonka aihe jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa yhteiskunnallisen vapausvaatimuksensa vaatimukseksi yksilön sisällisestä, siveellisestä vapaudesta, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan hän itse, voi itselleen lahjoittaa.

Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset kertomukset Köyhää kansaa (1886), Hanna (1886) ja Salakari (1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa Lain mukaan ja Kauppa-Lopo, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat.

Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.

1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861, ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v. 1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta: Kievarin pihalla (1884), Hellmanin herra (1886). Hänessäkin on vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan kehityskauteensa kuuluva Muudan markkinamies (1884) todistaa. Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen kansan-elämän kuvauksessa Rautatie (1884) ja pienessä, klassillisessa kultuurikuvauksessa Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883).

Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun kuvaus Papin tytär (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus kuin norjalaisella, tuli kuitenkin ranskalaisella kirjallisuudella, eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla Guy de Maupassant'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen toisen kehityskautensa hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella tarkkuudella piirretty matkakuvaus Helsinkiin (1889), erinomainen yksilöllisen sielunelämän kuvaus Yksin (1890), jonka hän julkaisee valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari ensimmäistä kokoelmaa Lastuja (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia, Papin tyttären jatko Papin rouva (1893), kesäisen, suomalaisen pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen lemmentarina, sekä Maailman murjoma (1894), siro, muotokaunis kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan romantisen kaipuun jälleen oikeuksiinsa.

Niin tulee hänestä uusromantinen kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän julkaisee Heränneitä (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto itse, jonka hän kalevalaisilla kauneuskuvilla elävöittää. Sellaisia tavataan jo hänen kolmannessa Lastu-kokoelmassaan (1896), mutta syvimmälle menee tämän Ahon kolmannen kehityskauden luonnonmystiikka hänen suuressa loitsu-eepoksessaan Panu (1897), joka on koko realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta Kevät ja takatalvi (1906) asettaa näiden aikojen uskonnollisen herätyksen (pietismin) syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle kansalliselle herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta valtaväylää.

Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat Lastuja IV (1899), kaksi sarjaa Katajainen kansani (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita käsittelevä näytelmä Tuomio (1907) ja puolitieteellinen tutkimus Aatteiden mies (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja harrastuksista.

Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan, sitten alkusoinnullisella, rytmillisellä proosallaan vaikuttanut.

2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen, yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä teoksellaan Isänmaa (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän sielullisen murroskauden tulos on Heräämiseni (1894). Saman opin valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia, Veneh'ojalaiset y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä Elämän meri (1903) julkaisee.

Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa Titus (esitetty Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä. Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä Samuel Croëll muistettava.

3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori, sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan Hellaassa (1890) hän kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa kertomuskokoelmissaan Iltapuhteeksi, I-II, Reservikasarmista ja Tuokiokuvia Kuusamon matkalta taas mitä vaihtelevimpia elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi, miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen romaaninsa Aikansa lapsipuoli (1895), jossa hän terävällä kynällä paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten heimosotien kuvaus Juho Vesainen (1893) ja jonka tähän-astisena taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti suunniteltua romaaniaan Erämaan taistelu (1909). Niiden välillä ovat ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta, historialliset näytelmät Lahjoitusmailla ja Kustaa Eerikin poika, kertomuskokoelma Saaristossa y.m. Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.

4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori, taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana novellillaan Emmalan Elli (1885) ja kertomuskokoelmallaan Elämästä (1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa Ristiaallokossa (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan Väljemmillä vesillä (1893) herättää etenkin huomiota sen komea, harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen alkuruno Elämän laulu sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa Runoja, hänen suuri, runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa Prosper Mérimée ja Hovimaalaaja Aleksander Laurdus. Välillä hän toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä Nykyaika (1898-1899), suomentaa Ibsenin runonäytelmän Brand, johtaa Suomalaista Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa Suomen Näyttämön, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.

Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.

Samoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen Kuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän uusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon, v. 1881 perustetun Valvojan ympäriltä etsittävät. Heistä ovat tunnetuimmat:

1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori, valtioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin kuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa torjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin hyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan ja Suomen sisällinen itsenäisyys. Vielä on hän kirjoittanut Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809 y.m.

2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija, valtiopäivämies, julaissut m.m. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881.

3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies, julaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, Suomenkielen lauseopin, Yhteissuomalaisen äännehistorian y.m.

4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos. Suomalaisen taiteen historian ja Suomalaisen teatterin historian kirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.

5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut m.m. luettelon Suomalainen kirjallisuus 1544-1877 lisävihkoineen.

Muita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer, kielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, historiankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist, A. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen kirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O. Heikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi Grotenfelt j.n.e.

Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun kansankielen ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja kansan-elämän mitä pikkupiirteisin valokuvaileminen, eivät heissä itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman taiteilijaluonteensa mukaisesti tyylitelleeksi ja muovailleeksi kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia todistuskappaleita, joita ranskalaisen naturalismin mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s. kansankirjailijat, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri Alkio ja Kauppis-Heikki.

Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää romaaneissaan Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia y.m. osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa Eeva ja Mennyt kirjoittanut.

Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies, kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu Tarinoistaan, suppealla, täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan Mäkijärveläiset, Viija, Laara, Aliina ja Kirottua työtä, joista toiset ovat aivan mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu teoksensa Uran aukaisijat, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.

Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat 1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman Syvistä riveistä ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen kansankuvauksen Korpelan Tapanin tekijä Heikki Meriläinen, pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen Heikki Helmikankaan tekijä Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi, jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.

Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala (Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan Se on sallittu, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.

Kansanrunoilijoita, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään Ahab ja Hemming Gad päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa muistuttavat.

UUSROMANTINEN AIKA.

Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden tieteellisestä erittelystä (analyysista). Pyritään takaisin suuriin yhteenvetoihin (synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Tämän uusromantisen suunnan vaikutusta me olemme jo realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.

Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistin totuuden etsintä ei yksin riitä kaunista taidetta ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden valikoimiseen ja ulkonaisen todellisuuden tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään, vuosisatoja seisovaan: monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.

Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan koristeellisuus (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, vertauskuvalliseksi (symbolistiseksi).

Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan. Luonnontieteen totuudet ovat tehneet tehtävänsä. Kristillinen maailmankatsomus viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita henkiä esteettisellä kauneudellaan, mutta sen eheä tunne-elämä on vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi, sinne tänne läikähteleviksi tunnelmiksi. Vain hetkellisissä, kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä herkutteleminen ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia. Sitä tietä hän joutuu voittohurmaiseen (dityrambiseen) mielentilaan ja pakanalliseen kauneus-uskontoon.

Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä, karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat ihannoimisen esineiksi elämän runsaus, sen täyteläisyys, sen vapaa, iloinen ja yksilöllinen nauttiminen. Kuuma, aistillinen henkäys käy yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, aisti-kultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Ihmisluonto, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin koetettu tukahduttaa, vaatii tulla viljellyksi tältäkin puoleltaan.

Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August
Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,
Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm
Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich
Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja
Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa
ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.

Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä. Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s. routavuodet (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan, jota vastaan vain eräät kansalaishyveet kauniina kajastuvat, sitä kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät suomalaiset kansallispaheet paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin, ajattelemaan, uneksimaan ja unohtamaan. Monelle Suomen kirjailijalle se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja sisällisen hypnoosin avulla mahdollista.

Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto synnytti sitä väkevämmän valtiollisen vapausvaatimuksen. Yhtyneenä syvien rivien yhteiskunnalliseen, suomalaisuuden vanhaan kansalliseen ja nuorsuomalaisuuden tuomaan yksilölliseen vapausvaatimukseen, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi suurlakossa (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen myrskyää myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.

Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi runoniekkaa:

1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda Haavoja (1895) heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa Karsikko. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä, kuten Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus, julaissut osaksi leikillisen runovihon Sunnuntairatsastaja y.m.

2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan Maaliskuun lauluja (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta näytelmärunossaan Tuonelan joutsen (1899) sekä yleensä Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen v. 1903 julkaisemiaan Helkavirsiä, legenda- ja ballaadikokoelmaa, joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista, luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin kymmenkunnan runovihkoa, joista Kangastuksia, Talvi-yö ja Halla ovat mainittavimmat, kertomarunon Kivesjärveläiset, viisi sarjaa Naamioita, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua, koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää y.m. Laulurunoutensa parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin, hän on koonnut valikoimaan Runokirja. Suomentajana hän on toimittanut valikoiman laulurunoutta Maailman kannel sekä julaissut käännöksiä eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 sekä Suomalaisia kirjailijoita, pikakuvia (1909).

3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, Tän Pojan kevätrallatuksien (1897) ja Kylän laulujen hilpeä tekijä, joka pian laajentaa runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat Kulkurin lauluja ja Unta ja totta, näytelmät Juhannustulilla sekä Tuhkimo ja kuninkaan tytär, kertomarunot Kuisma ja Helinä, Musta hepo ja Aslak Hetta y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon säveltämä Tuulan tei, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.

4) Otto Manninen, julaissut runovihon Säkeitä, jossa taiturillinen tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen yksityisistä runoelmistaan ovat Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet viihtyy, Metsien mies ehkä huomattavimmat.

5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä aluksi pukeutuu runokokoelmiin Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan, radikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen romaanin Pyhä viha ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa ensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen eduskuntavaalien kuvauksella Punainen viiva (1909). Kiantoon ovat Arvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.

Heitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen vaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi runoniekkaa:

1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan Sekasointuja (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen, ajanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa kokoelmassa Runoja herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja mielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin Mirdja, huomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen, yksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja novellikokoelman Murtoviivoja (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja naisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja koristeelliseen muotoon pukeutuneet.

2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin uusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista, julaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat Tuli joutsen (1905) ja Dityrambeja sekä Nietzsche-käännökset Antikristus, Näin puhui Zarathustra y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.

3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut m.m. runokokoelman Työpajan töminässä, jonka eräät miltei sosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.

4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen näytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen rinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman Karjalan virsiä y.m.

5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat Runoja ja Valkeat kaupungit artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden vaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä ja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.

Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia on sen rytmillisyys, jota jo Aho runsaasti viljelee ja jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen lennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:

1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien kirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin hehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen kehityskulun eri asteita edustavat: ensin »lastu»-kokoelma Nähtyä ja tunnettua, sitten kertomukset Aili ja Kaksi rakkautta, sitten romaanit Pimeän pirtin hävitys ja Juha Joutsia. Vielä on hän kirjoittanut näytelmät Eri teitä ja Anna Sarkoila y.m.

2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten viileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen 1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa Bathseba, Parsifal, Antinous y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli ja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan vaikuttanut.

3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä teoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä Ikuinen taistelu (1902) suurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota saavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa Laulu tulipunaisesta kukasta, mestarinäytteensä Pakolaiset, routavuosien valtiollista sekasortoa käsittelevän näytelmän Kirot y.m. Linnankosken kirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas tunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää hankkineet.

Linnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m. kielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen syvimmin vaikuttanut.

4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen kirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän mielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa Paholaisen viulu (1904), Villi ja Mataleena, samoin hänen kertomarunonsa Perm.

5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella, sekasortoisella romaanillaan Harhama (1909) vie tämän uusromantisen tunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.

Eräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle suunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän suorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:

1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on tuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset Surun lapsi, Mennyt päivä ja Kaksi ihmistä, romaanin Vanha kartano y.m.

2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa novellikokoelmassaan Meren takaa ja kertomuksessaan Antti Rautajalka, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan havaintokykyyn. Julaissut myös novellin Kirsti sekä yhden runo- ja novellikokoelman.

3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut »lastu»-kokoelman Tien ohesta tempomia.

4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen ulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen tyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut novellikokoelmat Suhteita (1905) ja Rakkautta, kuvauksen Arki-elämää y.m.

5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä Lyyli, helsinkiläistä kaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella menestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.

1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin Haoma ja Anahita, novellin Ykskylän uneksija, näytelmän Françoise d'Aubigne y.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus Nykyajan näytelmäkirjoittajia mainittava.

2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin Laura ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän Musta siipi, kumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää omintakeisuutta.

3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava samalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja oopperalibrettoja.

4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman julkaisija.

5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin kirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.

Suorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä naiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila, Marja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja Valakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä Armas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme kasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin käynyt mahdottomaksi.

Alkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen käännöskirjallisuus, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä kirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin, vaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota saavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti kääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin myös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan kirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat ennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle Martti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös alkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja Kaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten draamojen suomentaja.

Rinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut tietokirjallisuus, käsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän kirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten tiedemiesten toimittamat Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja j.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden uran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin Yleinen historia, sitä jatkoivat Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi 19:nnellä vuosisadalla y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri on nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.

Toinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on sanomalehdistö, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt ovat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta laajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen puolue-elämän kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi kirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä ohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku, Oulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin Sanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin paikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen muodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.

Sanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja ammattilehdistö, toiselta puolen yleissivistyksellinen aikakauslehdistö. Jälkimmäisen edustajista mainittakoot tässä Päivä (päätoimittaja maist. Herman Stenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on kertynyt, ja Aika (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti), tieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.