Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

JOULUILTA

KOLMILAULUINEN RUNOELMA

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut
Valter Juva

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1921.

Suomennoksessani olen siellä täällä tehnyt edeltäjäni, Paavo Cajanderin, käännöksestä lainauksia, jotka kuitenkin runoelman kuusmitta-säkeisiin nähden ovat useimmiten verrattain vähäpätöisiä ja vain ani harvoin käsittelevät kokonaisia säkeitä. Toisessa laulussa olevan romanssin entistä käännöstä on noin kaksi viidennestä säilytetty.

V. J.

ENSIMMÄINEN LAULU.

Vienona hän, hymysuin
      kuin enkeli liikkuvi ko'issa,
leikkiä lyö sekä lohduttaa,
      tai tyyntävi viihtäin.

Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan, lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa. Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan. Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; mielissään kuni muut hän joulun riemua vartoi, vankkaan kartanohon kun kutsut näät oli saanut. »Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra, kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, »viitsit, Pistoli, istua noin kuin korpien metso, pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä nään sun! Viel' ikä-päiviä on, viel' askelen astua jaksaa jalkasi ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. Juhlat pitkiä on; kun marsseja, taistoja kerrot, hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan untelo-renkein.»

Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat, loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.

Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos eeltä jo kiiti, ja mielessään hän haasteli hiljaa: »Riemua riittää nyt, heti pirtiss' aatto jo alkaa, huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, kynttilät tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. Joulu jos ois nyt myös salin uljaan kruunujen alla, missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! Vaan suru kuuluu nyt siell' istuvan, ankea kaipuu, siitä kun nuoren, kapteenin piti Turkkia vastaan taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää. Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto ei ilotanssiin vie, talo vierait' ei ole täynnä. Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren riemua menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, kaihoja laulavi lapselleen, jota ei isä nähnyt. Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, ärtyy, moittivi töitä, ja jos lepo muistuvi mieleen, kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären itkuun. Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin naisten kyynelihin, nojatuoliss' istuen, yrmii päivät kaikki ja tuskaantuu, ikiparkuja kuullen. Yksipä siell' on vain, min lapsenmieli se seesnä valmis riemuhun ain' on, lempeä Augusta neiti. Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin, milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. Neitosen ansio myös on, jos tänä iltana oiva lie väen kestitys, ei sitä nyt kai muistane toiset; hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin, huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»

Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen kulki jo huojentuin, asutumpia seutuja, missä loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää. Pitkäpä taival viel' oli astua. Ilta se joutui kolkon synkkänä vain. Yhä kiiruhtaa koki vanhus, kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman, korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, hankeen vaipuen, katsoo taa. — Isoäänisin elkein korskana hoilasi vain ajomies. Ohi juoksija kiiti ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului reestä, ja vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.

Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui: »Tulkaa, Pistoli, varmaan kai vie meille nyt tienne, tulkaa pois, reen reunall' lie toki istumapaikka; kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.»

Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli, tunsi jo äänest' arvoisan sulo Augusta neidin, totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui. Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen: »Joulua viettämähän salomailla te jäittekö, neiti, matkaan umpioteillä ja pakkas-iltana yksin, kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu, kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti, pyrkien innoissaan väen-pirttiin hauskahan aatoks?»

Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi: »Nähkääs, Pistoli, korvess' on liki lampea mökki, syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein! Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon; jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»

Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel äijän silmähän ensi, ja noin hän heltyen haastoi: »Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon uljaan, tulkoon nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen, kuin salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte, ihmisrintoja lohduttain sekä kurjia viihtäin!»

Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi: »Turhaa vartoakaan! Ilo koskaan ei tule meille, pois meni, pois kera kapteenin sotateille se Turkkiin. Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein senkin seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi, silloin siskoni onni se myös sekä äitini riemu, taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui. Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä, ääneti hauskuus reen taa nousi ja läks sitä tietä.»

Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin kohtalo meille, ja kuin tois tölliin onnea hälle tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui: »Viihtyä rinnan kuink' elo uhkea voi sekä kaipuu, kuink' ei inhemo riemuiten hyvän arvoa huomaa? Mistäpä teill' on puutoskaan? Ikämiehenä liikkuu perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain. Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä, helppoja huolia huojentaa omat tyttäret armaat. Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit, ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää. Vankka ja vauras kartano on; sitä kulkija tiellä katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen, aumain siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa. Totta jo riittää tuo: ei paljoa vaadita onneen! Tulkaa katsomahan toki mökkiä Pistoli-vaarin! Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin lieteen, hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii. Kenkään siell' ei jaa ukon niukkoja anteja; kenkään laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi; kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny. Kuuntelemaan jos jää, lumimyrskyss' soi humu hongan, Luojan luomia jos hän joskus mielisi nähdä, hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää. Jos läpi ruudun tarkastaa, milt' ulkona näyttää, huomaa vain hämyvyön, kunis yhtyy maa sekä taivas, miettivi, tietäin: ei koko maailmass', ilmojen alla ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä, aattele riemukseen, ett' elää Pistoli vanhus! Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa, päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.»

Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi: »Murheet pois! Pian ehkä ja arvaamatta jo poika saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi kaipuu. Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin, sarkoja jatkaa, tuo kotitoimiin nuorikon armaan, viihtyvi, onnea luo elämäänne ja varttuvi vauraaks. Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks, istuen kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo; poikapa piskuinen, joka marssii pyssynä sauva, polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka vertyä tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.»

Suoristautuvan näit hämyss' äijän. Taistelumuistot mielen täytti, ja unhottain erämaat sekä puutteet, juhliin reimana saa sotaveikkona kartanoherran.

Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin, tyynnä jo viettohan aaton läks väen-pirttihin ukko; lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi saliin.

Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan, huoli ja hiljaisuus vain, joulun vierahat oudot, vienoa kohtaa. Turhaan loi valo kynttiläkruunuin hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin; ilmeni selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi. Synkkänä, keinua soudattain, majur arvosa istui, huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta, kun ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä, teekupin unhottain, siin' eessään jäähtyä soi sen. Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä, vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva hoivakseen vain lohtua kaipuun katkeran etsi. Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi.

Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö, aavistain, ett' taas hänen armaitaan oli myrsky raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se laanneen. Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin, pääsi jo vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt. Kutreja järjestäin luo siskon hiipivi hiljaa.

Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin: »Augusta, kuule ja nää, mitä uutislehti se tietää, posti min äsken toi. Jos haudass' ois polo äitis! Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon, vangiks joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.»

»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi, »eihän vankeja mainita lain, ei saartoa myöskään; kylkeä vastaan hyökättiin, jäi rintama vaaraan, hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi. Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä; vuoden tarjona siltikin on surupäiviä kyllin.»

Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas: »Soisit, voisit siis ilakoivina nähdä sä meidät, leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt Aadolf kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka Turkin vankina saa veririnnoin joulua viettää!»

Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, kätki jo kasvons' itkeyneet avohelmahan äidin, lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä maljan pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, äissään oikasi varttaan hän, lumipäisenä seisten. Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt verhoa vaatteen riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin: »Talven kolmenkymmenisen sija tuoss' oli sulla; tokkopa haavat nää, verivammat kiinni jo käyneet, rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni uinuit? Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa, miekka ja luoti jos on silonahkaan naarmuja tehnyt, kylmemmäksikö jäävä se lie syli arpisen urhon? Vaikene siis; vaikk' kaatuis hän, mitä voivotus auttaa? Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten hurmeen tilkkakin on, min sankari kuolema eessään taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian uhriks.» Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi. Puoliso, karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa keittiöhön meni toimiin, kun tytär ankea huoltaan kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa.

Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi. Lapseen vienoiseen suru vanhuksen kävi vihloin; syrjäss' istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi, miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin riemu ja hilpeys soi: isä otsall' leppeä rauha siin' oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde. Kaikk' oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden, harteillaan iän taakka ja huolta ja harmia täynnä, outo ja vieras vain oli perheessään isä-kulta. Hapsia harmait' tahtonut ois silitellä nyt impi, suukoin pilviä häivyttää, jotk' kaihtivat otsaa, jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa tuimaa. Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa empien koskettaa, taas äänten haipua antain. Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä vaihtelevammin iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton säistäin laulavi raikkain suin kuustoistias impi.

Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel' yhä jääneet taistelun-aikaiset, taas korviin lauluna kaikui, pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia polki. Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä; nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne rinnan täytti, ja vihdoin soi tuon mahtava ääni, säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi. Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi hiljaa hälvenemään loi vienoja sointuja vielä, nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö, hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa, ennenkuin isä, käyden luo, käden ääneti laski hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys immen valtasi siin', ylös silmän loi hän, katsoen taattoon. Silmäss' urhon herkkänä näit helokyynelen uivan, syntyissään heti ehkäistyn; sylihinsä jo hellään sulkevi lapsens' armaan hän sekä lauhana lausuu: »Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun, niinkuin viekotit ilvein mun, mene siskosi luokse, raukan viihdykkeeks sana keksi, mä en sitä löydä, vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.»

Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi, äkkiä varpailleen kohos, suuteli häntä ja kaikkos.

TOINEN LAULU.

Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*

Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss' surren, puoliso kapteenin kera lapsens' uinuvan istui. Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan, lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti. Kaikk' oli vait, yöpöydäll' lekkui himmeä lamppu, raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell' oli joulu.

Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: »Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus, päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada: — mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli! Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä sulho, ja seikka se itsellein uness' sattunut oisi, minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä. Yö oli päättyvinään; mut viel' yli kartanon usvat synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss' oli lehvät, vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi; kaikk' oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti. Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen, taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui; puistoss' äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin. Säikkyen huusin: 'Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa, kiirein suojahan, oi!' Vait paikallenne te jäitte. Pilvi jo puhkesi, purkautui, — vaan en näe vettä! — ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon. Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan nyt veriviestejä saa, — oat tunteva on moni rinta!»

Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui: »Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan, leikkiä pirtiss' on, veriviestejä ei tule sinne. Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»

Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.

Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen, tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.

»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu, unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan! Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna, vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras. Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel; vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis. Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa. Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii. Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»

Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.

Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko, herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan. Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin, kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä. Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä: »Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut, yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen! Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta, huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»

Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa, silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan. Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa, verta ja kahleit' et sydämessäsi aattele silloin, pelkäät ehkäpä vain, ett' yltiöriemuhun armaas Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun. Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot, niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf; haaveiluks et saa sitä väittää; — niin kävis seikat, jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.» Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:

Viestit kulkee seraljissa; haltijatar haaremissa, uinumaanko jäät? Saapui kirje sulttanilta: »Seidi! pylväskaitehilta, sulttanitar, juhlasaaton näät.»

Aamun tenhoon, häätäin häivän, nousi kultakehrä päivän yli Bosporin; kauniimpana hohti helyin, sädeloiston kimmeltelyin parvekkeella tähti haaremin.

Sulo silmä väikkeen vienon tuikahtaa soi yli tienon; juhlat alkavat. Minne katsoi, kansaa kiehuu, venheet liukuu, purjeet liehuu, elää, liikkuu salmet, rantamat.

Mistä riemu, jok ei laannut? Lippu Mahmudin on saanut voiton ylvähän: Viel' on maassa tarmon jänne, taisto päättyi, orjiks tänne riemuin tuodaan vangit Venäjän.

Kalvas joukko tulee tuolla! Vaaran, taiston tiellä kuolla tyynnä tohtis tuo; kahleissa nyt joukko vankein allapäin käy mielin ankein, yksi vainen uhkakatseen luo.

Tiuskiessa vartijoiden, kahleissaankin kauhuks noiden, urho nostaa pään. Jalot piirteet synkistyvät, säihkyin leimuu silmät syvät; surmaa uhmas viha ylvään tään.

Kiihtyin kansa työntyi kohti, katsehissa kiukku hohti, uljast' uhaten; mutta parvekkeelta lähti vienona, kuin tuikkis tähti, säde silmän, vankiin kiintyen.

Seidin sydän vuotaa verta; noinpa hänkin vietiin kerta synnyinmaastahan, Serbian laaksoin lapsuusko'ista, satakielten ruusustoista, onnestansa mailta Moravan.

Povi nousee, posket palaa; »Katsos vierasta!» hän salaa virkkaa orjalleen. »Kahleen kantajaks ei totu valtakotkan vapaa rotu, lentää tahtoo yli maan ja veen.»

»Urhon vapaaks saatan varmaan: eläköön hän eestä armaan, maineen, synnyinmaan!» Lausui, rinnass' into hellä, laittoi ruusulehtisellä puolisolleen kainon viestin vaan:

»Saakoon kera ruusun tuokseen Seidin huokauksen luokseen uljas valtijas: mainees hurmaamana, kulta, pyytäisin mä hetken sulta, jotta kiittää saan sua juhlastas.»

Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin: »Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä. Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä? Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss' on. Ihan uutta juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki. Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»

Haarem-puiston vehmastoista tie käy majaan, miss' ei loista ihmeet taitehen, ruusustoon, jok' idän kesään kukkiin puhkes, piilopesään sulo rauhan, templiin sydämen.

Siellä luopuu valtikastaan valtijas, ei ota vastaan loiston kunniaa; hourisuukot, simahuulet, balsamiset tuoksutuulet, lempi, lempi siellä odottaa.

Jos hän väsyy vallan vaivaan, haaveiss' illan tahtoo taivaan nähdä profeetan, nähdä tunteen keväät hennot, tuta muistot, toivon lennot, käy hän aina kukkasmajahan.

Sinne tarhaan sulo tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, vastattuaan noin: »Sulttanitar, vilveess' ehtoon sen luo tullos ruusulehtoon, ken sun kirjees luki suuteloin.»

Vuorten peittoon päivä vaipui, pilven purppurat jo haipui taivaanrannan taa; kuu luo salmeen valosillan, laulaa satakielet illan. — Joudu, Seidi, herras kaihoaa!

Saapuu hän, kuin virva väikkyin, vait kuin yö, kuin kauris säikkyin puolisonsa luo; käskijänsä katseen eessä polvistuu ja heljän seessä hunnun häivän kasvoiltansa luo.

Poskilla on puna hienoin, silmäss' säihkyy hohtein vienoin kyynel kuulakas: »Onniko vai tuska toi sen?» syliins' saaden puolisoisen, hiljaa hältä kysyy valtijas.

»Auvoni!» hän huokas haastain, »lapsuuspäiväin mielimaastain viel' on muistossain impi-ystävä, mi kukkaan hetkeks puhkes, häipyi hukkaan; *Serbian ruusuks* sanottiin hän vain.

»Kukkain kuu jo talven liensi, ristin eestä taistoon riensi urhot Serbian. *Serbian ruusun* punalehti kelmetä jo ennen ehti, kuin ne kuihtui, kukat kunnahan.

»Luona hopeaisen Savan vaipui tuskiin sydänhaavan hautaan hiljaiseen. Yksi tiesi sen, oi armas: pakahtui tuon immen parmas, kun toit tänne sulhon orjuuteen.

»Riemuhuudot kun soi sulle, murheita toi mieleen mulle juhlan päivä tää. Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra, kyynelet on nää!

»Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy, kauas jääden vangiks voittajan.»

Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan. »Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas, Seidi, nyt jää lukemaan!»

Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin; purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit kotiin pohjaan päin.

Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain! Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon vain!*

Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin, kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen, kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin, vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi. Vaan kun viittasi viimein itseens' siinä ja siskoon, koskettain surut tuon, joit' tahtoi hellänä viihtää, puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui. Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin, painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.

Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi: »Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks, katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin; näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa. Pistoli vanhus kai siell' istuvi piippua polttain, mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä; taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: köyhiks jäämme, me rikkaat, joill' on kaipio vainen. Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus. Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin, silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa, vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan. Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan; tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks. Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä, hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»

Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko: »Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa, kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas, kyllin soit, mitä vailla ma viel' oon, suo tämä tässä.»

Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain: »Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»

Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui, painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi, katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui: »Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin, mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin: 'Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä; itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa, äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas, koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks'!»

Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi.

KOLMAS LAULU.

Metsäin puut Hän verhovi,
    Hän jyvän ankean linnun
löytää suo: Hän vastakin on
    mua auttava vielä.

Pirtiss' istui vain sotavanhus, juttuja juontain, piippua poltti ja kansallen sotakummia kertoi, kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti. »Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon, »tunnen kuin takataskuni, vaikk'en taisteluteiltä. Leiriss', aina kun iltaisin pakinoitihin ennen, urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta, muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä. Seid Ali, Mustafa bei ja Kapudan pasha ja Achmed, — ääniäkin, mihin ihmiskiel' ei äkkiä taivu, — mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää. Turkasihin, kuin vaskeen, ei pure luoti ja miekka; lyöty jo maahan, karkaa päin kädess' säippyräsäilä, partaa puistavi vain, kuin leijona riehuen jälleen. Taistoss' armoa pyydetä ei, ei anneta myöskään; onnipa sen, kuka kaatuu: ei toki polteta miestä! Juhlia viettäissään jumalilleen siellä he, nähkää, joukon vankeja tuo, pikiverhoon käärien kunkin; syttävät ilveekseen nyt liekkiin nuo muka soihduiks. Unta ma näin monet yöt: tuliroihuna rintaman eessä loimuavan näin kapteenin sekä poikani rakkaan; valvoen aattelin öin: suru etsii kaikkia meitä.»

Haasteli näin. Mut kuunnellut liki usta jo hetken huomaamatta ja vait oli lempeä Augusta neiti. Taisteli rinnass' immen murhe ja nauru. Kun astui äijän luo, hänen nuhteessaan soi leppeä harmi: »Vaiti jo, Pistoli, hyi, suunpieksijä, jouluna näinkö kammoja kertoo mies, vain julmia juoruja syöttäin? Älkäähän, kun toiste se taas vie meille jo tienne, porraspuilla ma tervehtää ilomielin en aio. Enpäs! käyn veräjälle ja, torjuin luota jo kaukaa, huitoen huudan vain: Pois täältä, te turmiolintu! Turkkiin pois! palot ihmisten suo lämpöä siellä; tääll' ei ruokaa saa; ei keitetä; pois, ohi menkää!»

Naurahtain toki vain sotavanhus vastasi tuohon: »Neiti, te älkää nyt; ei vaaraa! myös toki heillä tunteet Turkiss' on, vaikk' ois petomaisia hurjat. Peikot julmemmat sodan aikana tääll' oli meillä, tappeli mustat bashkiirit sekä kalmukit inhat, verta he imuin joi, koni-luuskain raatoja söi he. Ryyppyjä kun rumat otti ja tyhjiin pulloa lypsi, nosti he vain sen pohjaa, pää ei taipunut taapäin; häijyjä näät ei estellyt nenän nirppu, mi siinä, kurkkien otsaan päin, jäi pullon kainalokohtaan. Silmät kiiluivat sysimustina päässä, ja säihkyin hiilet nuo kipunoivat, suu kuin lekkuva uuni hohkui ammollaan; kävi luontoon rintaman eessä, kun nämä, ratsua kiidättäin, tuli kiljuen kohti.

»Maaliskuun oli ilta ja maass' sota syttynyt äsken, eess' oli rauhasa yö, kun päivemmällä jo löimme kaikoksiin veripäin kasakoiden partiojoukot. Taistelukenttää kohti ma hiivin ryöstöhön yksin, saadaksein kukaties rahariunan kaatunehilta, tai hopeaisen vyön, tai muuta, mi kelvata voisi. Paikkahan ehdin, miss' oli kiihkein tappelu käynyt. Ruumiit maass' oli vierekkäin; väsymättä mä etsin, vaan ne jo tyhjiks ryöstelleet oli kulkurit tienoon. Harmissain jätin etsimiset ja ma metsähän astuin, oikaistakseni leiriin päin, kun pensahikossa taas näin kaatunehen, sekä jälleen toivoni elpyi. Kuljin päin; kasakanko ma nään? Ei, hirviön inhan, lyödyn kalmukin näin. Sula-hangen mättähikössä, vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna mies oli pitkällään, verinaamaa kääntäen ilmaan.

»Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin, vaan puku häll' oli oiva, ja myös siniröijy se loisti, pullon maksava kai, jos möitkin tuttavahintaan. Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut, vaan minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin. Kuolleeks luulin tuon, mut miehen päätä kun nostin, tuskat sai hänet taineistaan, ja ne aukeni, silmät. Tuijottain hän parkasi, voihki ja haasteli vuoroin. Tuskat, voihkinat ymmärsin, vaikk'en, mitä solkkas; mun kävi sääliks tuo, joka siin' oli hylkynä kaikkein kuolinhetkenä nyt, vaikk' ihmislapsena syntyi. Röijyä hältä mä siis en voinut, saattanut ottaa, vaan kun turkin näin satulassa, sen irti mä päästin, puin hänen ylleen sen, ruho-raukkaa verhota koittain.

»Kääreisiin verihaavat pään kun viel' olin saanut, ruumiin siirtänyt ontostaan, likipälvehen nostain, istui hän, mua silmiin katsoi, parkuen ääneen, kuin mitä viel' ois kaivannut. En viipyä voinut, vaaroja toi, jos kauemmin saloss' yötä mä valvoin; pulloni, viinaa täynnä, mä siks vain sieppasin esiin, join sekä kalmukin uupunehen myös juoda ma käskin: 'Tuost' ota lämpöä, kumppani! Juo, ole mies, älä kilju, kuolla sa voisit huonommin kuin suullasi pullo!' Näin minä lausuin, värjyin hän heti oikasi kättään, pulloon tarrasi, joi sekä vilhui sikkarasilmin. Vaan kun pullostain joka tilkan mies oli juonut, vait heti pään pani mättääseen ja jo tyynenä nukkui.

»Leiriin taas pian sain, taas lähtöön rumpua lyötiin; sääntönä meill' oli tuo: myös voittainkin piti väistää! Matkaan järjestyi väki kaikki, ja kulku se alkoi. Kyllä mä nyt viluss' yön sain muistaa siinä ja tietää, ett' oli pulloni tyhjä; ja närkästyin typeryyttäin, kun minä, herkkänä horjahtain, olin akkana ollut. Vaan toki loppui yö, taas valkeni aamu, ja taistot seurasi taistoja taas; veri juoksi, ja nouseva päivä uusia huolia toi, pois unhoon jäi pian vanhat. Saapui näin kesä taas, kesä kulki, ja seurasi syksy.

»Menneet nuo oli jääneet taa sekä kestetyt aiat, muistostain oli hälvennyt kevät taistelutöineen, kuin lumihanki, mi pois suli, järveen jäljeti juosten. Mielessäin oli tuo vain: puolustaa oma henki, — miehenä taistellen, myös vierusmiestäni auttain, kestää päivän työt sekä iltaan päästä ja rauhaan. Kerran yöllä mä jäin, kun joukkoja uhkasi vaara, vartiotoimeen unhoksiin. Etähällä ja yksin seisoin, enkä mä huomannut, kun pois meni toiset. Valkeni aamu, ja kaikki ma näin. Viha päähäni pyrki, harkita koin kahapäin, joko puikin tieheni, vaiko jään sekä kuolen paikallein. Oli vaikea vaali; mieluummin toki sai vihamies mun surmata, kuin ma, karkuun lähtien, kuolin luotiin kumppanin ehkä; vartiopaikkaan jäin siis, vartomahan vihamiestä.

»Harvoja vain tuli ensin. Kolmen jääkärin näin mä viidast' ilmenevän; minut äkkäsi nuo ja he tähtäs, ampui, vaan ohi kaikki; ma nahkani huomasin ehjäks, julmana jännittäin hanan, ammuin, sattuen yhteen. Vimmaan laukaus sai nuo toiset kaksi, ja tullen pistimin oikaistuin, mua kohti he hyökkäsi kostoon. Taistelu alkoi, selviydyin mä, ja henkeni säilyi. Toinen heistä jo maass' oli, haavoitettuna kuoloon, taistoon pystymätön, ja jo alkoi uupua toinen. Pyssyä heiluttain, yhä puolustautuen, seisoin voitonvarmana vain, kun ratsasparvi se kaukaa kiitäin karkasi päin, avunantoon joutuen heille. Mennyt mies olin nyt. Pian paukkui pistolit, tuiski luodit ympäri pään kuin paarmat; polveni silloin äkkiä murskasi luoti, ja siit' elinaikani onnun. Horjuen seisoin vain, vihamiehiä surmata vielä tahdoin kaatuissain, kun luokse jo johtaja joukon kerkesi hurjine ratsuineen, kädess' iskevä miekka. Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin pyssyä turvaksein, mut kas! hän, hilliten iskun, heittäytyy satulasta ja joukon käskevi seistä, ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii, vierien virtoinaan yli mustan, hirveän naaman. Kummastuksin kaatunehen näin kalmukin eessäin, tuon, jota hoivata koin, hädän aikaan auttaen yöllä.

»Helppohan iskeä ois hänen ollut, kiihkoa täynnä hurjana tullessaan; mikä esti, ja miks käsi herpos? Ihmistunne se hälläkin näät oli pohjana luonteen, kiitollisuus, joka muistaa voi; vihan äkkiä voitti rakkaus, tyyssijanaan myös tuonkin sykkivä rinta. Tuskin lastahan niin isä hoitavi, kuin mua hoiti töykeä tuo; koko leiriin hän heti ryssien tietoon saattoi työni, ja minne mä vain nyt vankina saavuin, arvoa, tuttuja sain. Myös kenraal' ylpeä itse loi hymykatseen, kun sivu kulki, ja voi mua olkaan lyödä ja vointia tiedustaa, sekä kuinka ma viihdyin. Luonapa vertaisten mua kestittiin. Pala parhain ain' oli mun, lihavoitua mun piti, syödä ja juoda; niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri. Huoleti olkaa siis; myös Turkiss' ihmiset elää.»

Näin sotavanhus juttua laski, ja kaikki ne häntä kuunteli kummissaan, mut kohta jo leppynyt impi määräsi illan kestinnät sekä jätti jo pirtin. Rientävi hän pihamaalle ja käytyä polkua seuraa, vaivoin löytäen tien ohi nietosten pimeässä; päätalo vihdoin eessä kun on, hän nostavi päätään, huomaa — tottako tuo on? — vieraan saapuneheksi; vielähän orhit höyryävät sekä kuomu se siin' on! Poikkesi ihmeissään hän syrjään, ei toki saliin lähtisi suoraan, vaan sisäsuojiin keittiön kautta, hiuksia järjestääkseen, kun salin uljahan uksi aukeni siinä, ja hän heti taaton tunsi, mi pauhas: »Lyhtyjä tuokaa, hoi! Joko taas on kartano tyhjä? Miks ei kamssuja kapteenin toki nosteta reestä?»

Näin hän huusi, ja riemuissaan kuustoistias impi tunsi jo aavistuksen. Jättäen tiet, läpi hangen oieti portaillen hän taaton luo tuli juosten. »Ken se on tullut?» värjyen ääns. »Isä, virka jo joutuin! oi, älä kiusaa kauemmin; jos luuloni pettää, murhe jo murtaa mun. Sano varmaan, onko se Aadolf?»

Ääneti vanhus vain käsivarrest' tyttöä otti, renkein touhuavain työt määräsi vielä ja saliin lapsen vei. Ilon yllätys ilmi jo puhkesi, huuto huulilt' armahan immen soi; hän seisovi viipyin, katsovi vain hymysuin, mut silmäss' ui helokyynel.

Tullut siis ikävöity jo on, kuten arvasi oikein! Reimana ryhdiltään, mut haavoitettua kättä kantaen nauhassaan, kera puolison istuvi lanko. Lauhtua yhtymisen värisyttävä riemu jo ehti, hiljaus vallitsee, kuni templin, kun humu urkuin loppuun soi, ja jo mielet vait rukouksehen yhtyy.

Tuskin kiinsi he huomiotaan nyt vienohon impeen, hetkeks vaiti mi jäi ovipieleen huonehen aavan. Vaan jopa lanko se rientävi luo; käsi terve jo vyöllä hehkuvan immen, hän punahuulia suuteli siskon.

Tervehtäin ilosuin kun haastelleet oli hetken, lanko se puolison etsi jo taas, kysyväisenä kirkkaan katseen silmihin armaan loi sekä kuiskasi hiljaa: »Pois tule, tervehdittävä yks on vielä. Hän uinuu, kerroit tuon; uni ei toki kestää saa iankaiken».

Lähti he rinnan pois, mut vanhapa rouva se rientäin jäljiss' seurasi, suunniltaan, jos valveutuisi lapsi ja kuollakseen isän uljaan viiksiä säikkyis. Yksin tyttärineen majur arvosa jäi. Juro tuimuus poiss' oli, seesnäpä hän, kuni muinoin keinuen istui; piippua poltteli tyynenä vain, savupilviä kattoon tupruttain sekä ees-taas souteli lepposin ilmein. Hiipi jo vait isävaarin luo kuustoistias impi, säänteli varpaillaan vain keinun kulkua hetken, kunnes huolia täynnä jo hän sanan äänsi ja lausui: »Riemussamme me näin, isä, itsekkäitä nyt oomme. Yksihän unhoon jäi: ilo, murheko suotu on hälle? Rakkaans' saavako myös on Pistoli ukko? Jo pirttiin onnestamme he tiedon sai, ylös ehkäpä nyt hän katsovi tuskaillen sekä poikaa vartovi turhaan.»

Tuskin lausuvi tuon, kun käytävän eestä jo kuului puujalan astuntaa, ja jo aukeni uksi, ja vanhus aukkoon itse jo ilmestyi. Epäröivänä, verkkaan astuen huoneeseen, ovipieleen ääneti jäi hän.

Paikallaan ei viipyä nyt majur arvosa voinut, vaan aseveikon luo hän riensi ja ystävä-lausein laski jo murheissaan käden olkaan harmajan urhon: »Pistoli, kestää täytyy; toivo se pettävi, poissa kaukana etsimäs on; suruviestit sulle ja meille murheeks kapteenilla ne on, mut kärsivä voittaa.»

Lauseen tuon tajus ukko ja vei yli silmien varkain kättä ja yksin tein pois pyyhkäsi viiksien värveet; sauvaan painaltuin nyt järkkymätönnä ja tyynnä katsoi päin, oli hetken vait sekä vastasi vihdoin: »Arvosa herra, jo aikaa lie elo tuttua meille, turhuus sen, sekä kuink' on tyhjää turvata siihen. Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön; meillekö kuolema siis ois kammoks, outoa, uutta? Lieden luo toki jäin salotorpassain monet illat, hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn, yöksi mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi. Riemua silloin toivo se toi: hän saapuvi jälleen, pilkkovi puuni ja leimuamaan saa sammuvan ahjon; helpommaks olo käy, ja ma lauhana päiväni päätän. Arvosa herra, jo pois hän jäi; valitanko ma tuota? Saapunut ois, — kukaties salotölliss' istua kerran kyyrynä hänkin sais, tovereinaan sauva ja vanhuus; ei ois sieluakaan, joka vaihtais ystävä-lauseen, ihmist' ei, ketä kohtais silmäys hellä ja harras, ei, kuka raihnaan turvana ois. Elo suotava moinen mieluummin muka lie, kuin mullan leppeä rauha! Autuas hän, joka läks; mun päiväni iltahan ehtii entis-kulkua hiljalleen, ja ma kärsiä osaan.»

Kättäpä vanhuksen majur arvosa etsi jo lausuin: »Pistoli, oi, hänen eestään, tänne mi riemua meille toi taas, eestäpä kapteenin sekä lapseni hengen, poikasi kaatui, tiedä, ja hän sotamiehenä kaatui. Kumppani, ette te saa saloss' yksin nuhjata enää, tänne te tulkaa pois, tuvass' on koti teille ja seuraa, myös avunantoa on, kun vanhuus voimia karsii. Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmeta voimme, niinkuin rinnakkain monet taistot saimme jo kestää. Mainen tie lyhyt on, pois toinen lähti ja toinen, harvemmaks yhä vain käy ystävä voimien päiväin».

Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti, vastaust' arvelevan, mut vihdoin haasti jo lausuin: »Arvosa herra, se lammessain viel' loiskivi, hauki, vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona; koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna, toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa. Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin, suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen, vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle mielusa on, siell' lahjoja vain iki-antajan nautin. Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä. Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis katsoa vanhukseen, joka viel' ei nöyrtyä voinut?»

Korkeni ryhdiltään majur arvosa, rinta se paisui, miehekkäänä hän, intoutuin, sotamiestä jo katsein mittasi vaiti ja laajenevan sydämensä jo tunsi. Suomi se eessään häll' oli, syrjäinen, karu, köyhä, rakkain syntymämaa; tuli Saimaan vartio harmaa, päällikön innostus, viiskymmenvuotinen ylvyys, kanss' aseveikon mieleen taas, tuo jyhkeä joukko, vankkumaton, juro, jäykkä ja rinnass' sankarikunto.

Vait meni pöydän luo, ja jo riemuin ylpeäpäälle maljan höyryävän hän laitteli. Vaan ovipieleen, lähtien luo sotavanhuksen, tytär ääneti hiipi. Lapsekkaana ja vienona hän, kuustoistias impi, ripsiss' silmien veet, suloposkillaan puna kaino, hienoisiin kätösiinsä jo kouran karkean otti vanhuksen sekä lempein suin noin nuhteli häntä: »Voi, hyvä Pistoli, hyi, tylyn ylpeä, ettekö suostu? Teitäkö keskell' onnea siis tän kartanon uljaan kenkään ei muka kaipaa? Katselkaa, isä tuoss' on, piippu se, nähkääs, nyt mua arvokkaampi on hälle, äiti se vaalii vain sylivauvaa, lanko ja sisko lempivät toisiahan; mua ei niin ainoa muista. Koht' olen yksin, liikoja vain, en riemua tuota; jos minä tullen, jos minä mennen, kaikki on yhtä. Muille on onneks muut, en kellenkään minä riemuks. Teillekin ainoa on erämaa sekä metsä ja mökki, vaikka ma hellänä hoitaisin kuin tyttäryt teitä».

Haasti, mut äänin liikutetuin taas vastasi vanhus: »Neiti, te vanhaa huuhkaint' älkää pois pimeästä viehtäkö valkeuteen; hän kaipaa varjoa, yötä. Tänne jos ilmestyy useammin, kuin edes soiskaan, luotapa häikäistyn pois torjuilkaa tupalinnut, jotta hän istua sais suloloistoss' silmien noiden; mielissään kotipuilleen taas hän pyrkivi rauhaan.»

Vaikeni; maljan höyryävän majurilta hän otti, ääneti suullen vei sekä joi sen tyynenä pohjaan.