The Project Gutenberg eBook of Liika viisas: Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta, by Maiju Lassila

Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt työmaille.

Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten riviin asetetut valkoiset isot munat.

Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.

»Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo
Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään.
Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä.

»Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi.

Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille.

Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.

Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään.

Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta. Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.»

Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu.

»Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut vielä saarnasta herännyt.

No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta.

Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle, että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista, ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas — s.o. kylliksikään syntinen, — ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti heille:

Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on liika viisas.

Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa.

Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta.

Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden mies.

Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan, ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus.

Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa, Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas.

Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että »yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut:

Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan, niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä, tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden, heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta, Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata tahtoi.

»Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa saarnalupaa.

Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle.

Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika viisas.

Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa, lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha, oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia, nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä ja inhimillistä viisautta vastaan.

Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen, eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden; seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o. synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen, joka on Herrasta.

Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden.

TOINEN SANAKOLINA

Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan, aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona. Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni, makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää?

Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin haukata ruunan huulta.

Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan, noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi.

Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä — sekä virassa että avioliitossa — isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet silloin siinä häiritsemässä.

»Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti
Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo…»

Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki. Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.

»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana, akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:

»Sikoja eikö tuo katsone… Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan nukkuvan.»

Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis oli.

Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä herätä… Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!

Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan ajoilta jäänyt ajasta jälelle.

Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti, heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.

Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen, saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:

»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se on niin surutonta ja…»

Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi:

… »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä».

»Ka mutta… Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja kolistan…»

Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt puolestaan rohkaisi:

»Niin… Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa rohkeasti.»

»Jaa… Niin… No… Onhan se kallis asia … Herran asia», puuttui pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi:

»Jos eivät uskonnon ja … kirkon ja uskonnon tarkoitan… Niin jotta, jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, — käyttääkseni isännän omia sanoja —, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.»

»Ka… Pimeydessähän sitä silloin sekä… Ei sitä maallisella viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti.

»Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei sitte lopulta tyhjälle kumise.»

Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän, että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo ruotsiksi pastorilta peräsikin:

»Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä.

Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa, varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä siinä mielessä pastorille kehasi:

Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana.

»Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja yski.

Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä isommaksi.

»Amalia… Rakas Amalia… Tuo kaulus kun on… Kaulaa puristaa», tapaili hän pulassa neuvottomana.

»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken ihan yleinen ajatus, jotta… Ei pastori ole liialla viisaudella lyöty…»

»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma sekä tukahduttava olo.

Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole, niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.

»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat… Sinuakohan ne tarvitsevat, rakas Amalia?»

Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:

»Tuota?… Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:

Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi. Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot. Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton kuin loukkausta odottaessaan.

Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:

»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin… Jos, rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen…»

Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.

Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen, puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä. Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.

»Jaa tuota… Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.

… »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.

Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä asiaan johtumaan, puheli:

»Toropaisen poika siellä näkyy… On luultavasti tullut ilmoittamaan
Hiltusen lesken kuolemasta…»

Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.

Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:

»Kiitän taivaallista Isää ja … jos Hän ei olisikaan minulle antanut viisautta, niin paljon kuin niille…»

… »niille, jotka…» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»

… »ylpeilevät ja…» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille, sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:

»Niin… Ylpeilevät!… Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa, rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.

»Ei… ei tarvitse sinun surra sillä… Ei ole sinulle viisautta liiaksi lykätty.»

Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha, jatkoi Sakari, mairitteli:

»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta pahnassa.»

Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä.
Mutta opetuslapsi jatkoi:

»Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka päässä on virheetön pahnaporsas.»

Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa enemmän ja juuri Sakari oli — Jumalan jälkeen — ollut hänen suurin toivonsa!

Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja ilmoitti tervehdykseksi:

Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken kuolleeksi ja ilmoitti pojalle:

»Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos päästessään jäähyväisensä:

Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa, suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi.

Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan saarnannut.

»Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo pastori ja tiukkasi äreästi:

Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen, ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti:

Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli suuremmaksi.

»No … noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä, tenäten:

Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti:

Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:

… »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja…» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:

»Se mies on mies … se joka lähimmäistään solvasi, mutta… Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»

Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin.

»Minä olen suorapuheinen mies… En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.»

Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:

Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin, mutta tämä ehti ennen ja selitti:

»Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä selvän totuuden syötin.»

KOLMAS SANAKOLINA

Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti.

Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen. Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin kauvempaakin etsiä.

»Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin.

Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle.

»Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä niille jo selitellyt.

Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän seurakuntaan saapui.

Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka mihin.

Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen. Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut muuttaa toiseen seurakuntaan.

Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma. Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen alaiseksi…

Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin, ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan syöttömaata kohti.

»Jaa…» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan omituisia eleitä.

Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan.
Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana
nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena.
Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin.

»Nal-le!… Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta sähähtää ja repäisee siltä silmät.

Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa.

»Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön. Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella:

»Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan ei pidä tuon parempaa huolta…»

Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi sananvaihto.

»On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo vastaan.

»Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa ja murisi yhä ynseämpänä:

»Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin… Ei niitä ihan iltikseen haukkua tarvitse…»

Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi. Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta.

Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen niin omituisen, yksinäisen näköisenä.

Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit, mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan kiireellä.

Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja naukasi kermaa anoen.

»As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi lattialle.

Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset.

Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto. Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen, lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä.

Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi painostaa.

Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen, huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat. Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin, sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi.

NELJÄS SANAKOLINA

Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen.

Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti. Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku säästöjä.

Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut avioliitosta yleensä, mutta myös ainoastaan yleensä, s.o.: oli vain selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen.

Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut. Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta, karjasta ja kaikesta.

Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä puhunut niin paljon hyvää, ja — toinenkin syy pani Eulaliinan siitä asiasta huolehtimaan.

Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet naisista joiden nenässä oli ruma syylä.

Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat. Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin.

Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään päätetty jo ennen Sakarin tuloa.

Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa, mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin oli ihan kuiva.

Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa. Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä. Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:

Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu. Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä ja kysyi pojalta.

»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan, mutta samalla kehasi:

»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä on niin vihainen.»

Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui väittely, väittelystä kina.

»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:

»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä turvissa istuisi.»

»Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän tenäsi:

»Herran turva on niinkuin iso honka… Sen latvaan kun kerran kiipeät härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.»

»Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa.

»Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa kykkisi… Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine suurine vaatimuksineen mukanasi…»

Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja halveksui:

»Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta, kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi lauluksi.

Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata.

Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni.

Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun, mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru.

Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi. Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti.

Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa.

Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä.

Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin edelleen.

Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä ollut.

Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan, koskapa toisellakin sialla oli.

Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.

Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen. Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.

Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.

Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla. Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki selitellä asiaansa ja vaivojansa.

»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas taipaleelle.

Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».

Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle himoitaksensa häntä.

VIIDES SANAKOLINA

Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.

Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen, kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti, juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään. Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.

Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin näillä main olikin.

Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen mieheltä äkkiä:

Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen kiintynyt.

»Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi… Köyhissä olopahoissa.»

Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä työntouhussa kysäsi.

»Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan paraiksi.»

»Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika vähän ja nurkuu Herraa vastaan…»

»Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että… Ei kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.»

Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua.

Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata, riidellä:

Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti.
Mutta Sakari jatkoi, juonitteli:

»Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa, mutta…»

»Häh?… Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan, mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari:

»Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet, ettei liika viisaita ole!… Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi häklättää!»

»Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari:

»Elä … elä … ylpeile!… Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta ole, sillä…»

Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon. Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti itsestään:

Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla varmana todisti:

»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta vikaani… Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika viisas…»

Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä kysäisikin:

»Jaa, niin että liika viisasko olet?… Se tahtoo sanoa, oletko sinä hullu?»

Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan, vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin verisesti.

Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi työtänsä. Vaiettiin.

Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen uhmaavana:

Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi:

»Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä tenäsi Punnitulle:

»Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin … Jordanista asti piti vetää juomavesikin, niin miten kävi?»

Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan hengessä ynseili hän jo Sakarille:

Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi:

»Liika viisas!… Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä tavaraa!»

Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo rähähti:

»Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan ja vie ne pellolle koko mökistä!»

Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen:

»Mutta maltahan!… Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut juomavetesikin vetämään, niin…»

Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja niin työntyi taas taipaleelle.

Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä loukkausta.

Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty.

Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on ainoastaan paljas vallesmanni.

Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet, että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella.

Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen takaa.

Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan, oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin suurin toivo.

No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja alkoi puhella.

»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan tietää, jutteli:

»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta saarnamiestä… Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin… Se entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»

Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti lausui:

»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain meitä itsekutakin vetää.»

»Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä vähän jo hereille kolkutti…»

»Minullakin siinä kun… Iso joukko on ja suuret verot eikä maantuotteilla kunnon menekkiä, niin… Ei siinä ole liiennyt aikaa Sanan viljelemiseen.»

Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle hän oli nyt ynseä.

»Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn», kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili kostonhaluinen Sakari, ihan julisti:

»Mutta minä kolistan senkin mökin… Hereille ja pois väärän viisauden kauheudesta kolistan.»

»Ka… Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka tulee.»

Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä, miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran saarnaajan tavoin julisti:

»Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin että sen pitää herätä.»

Raamatulliseksi vertaukseksi Pietiläinen käsitti sen savutorvesta kolistamisen, vaikka Sakari tarkoitti ihan sanasta sanaan, nyt vielä yltyikin ja uhkasi:

»Kattilarämällä ja pitkällä puukangella kolistan yhtäkkiä savutorvesta ja kun säikähtävät, niin alan huutaa: Herää!… Herää!… Herää!… Ja silloin on aika armon sisälle tulla.»

Pietiläinen kuunteli vakavana. Miten raamatulliselta tämä ankara puhe tuntuikin! Vakavana erosi hän Sakarista ja missä tapasi tutun, niin kertoi, että todellakin on Pöndinen lähettänyt uskovaisille voimallisen saarnamiehen.

Mutta edelleen vaelsi hengenmies Sakari Kolistaja. Varsinkin tämä Pietiläisen vakava puhelu uskovaisista ja Pöndisen herätyksestä oli hänen saarnahenkensä nostanut. Oli poutaista. Väkeä ei näkynyt missään. Kaikki olivat hävinneet ja hajonneet työmaillensa ja ahertelivat siellä kuin muurahaiset.

Ja niinpä henkisesti altis Sakari Kolistaja ei lopulta siinä yksinäisyydessä jaksanutkaan saarnahenkeänsä hillitä. Tien viereen osui siinä rannalla näet nuottakatto. Kalamiesten hylyksi halennut kattilarämä oli siinä kumollaan. Hän innostui.

Ja niin kiipesi hän kodan katolle, löi siellä kattilarämää palikalla aivan vimmatusti ja saarnasi ensimmäisen suuren saarnansa, niin sanotun kodankattosaarnan. Hän saarnasi, huutaen:

»Herätkää!… Herätkää sillä minä kopisutan ja kolkutan… Minä rapisutan ja raksutan… Synnin unesta herätkää!»

Kattila rämisi tyynessä poutaisessa kesäilmassa kuin taivaan kutsukello. Kauvas selkien taa ja salojen sydämeen kantoi sen rämisevä ääni ja yli kaiken kaikui kodan katolla palikoivan saarnaajan voimallinen herätyshuuto:

»Herätkää tahi muutoin viisaus, se paha vekara, päässänne pahaksi paisuu!»

Ja monet heräsivät. Usealla työmaalla kuunteli aherteleva heinäväki, haravat ja viikatteet pystyssä, outoa ääntä. Ei käsitetty mistä se tuli ja mikä ääni se oli.

»Sillä viisaus paisuttaa ja pullistaa meidät niinkuin tuuli akan paidan ja ukkonen Horttanaisen härän silmät, ja paisunut on kamala nähdä, kepeä punnita ja köykäinen käsin pidellä. Ja niin johtaa viisaus pahoihin näkyihin ja hulluihin hankkeisiin ja tuhmiin tekoihin.»

Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen totuuden:

»Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää nenää sieltä pahnastaan näyttää…»

»Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta
Sakari julisti:

»Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja selkiän sanan voimalla aamen.»

Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui: Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili:

»Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!»

KUUDES SANAKOLINA

Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan, päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua.

Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän
kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa.
Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi
Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut
Anna-Liisalta aina jotain saamaan.

Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut
Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä
Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin.

Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa varsinaista rakkauden tunnustusta varten.

Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten, tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta salavihkaa silmällä ja puheli:

Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.

»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin… Kun kerran tauti on parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi tekeytyen.

Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta sieraimestansa.

»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä kirveelläkään pois veistä!»

Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli:

»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!… Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.»

Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin kehasi:

Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä.
Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:

»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä päätä näyttelemään… Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu hinnoilla.»

Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.

Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa.

Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten.

Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe.

Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja suorilta.

»Pahahenki!… Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään.

Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea laskemaan.

»Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli hän touhutessaan.

Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan.

Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus pieksunvarsiin.

Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies, vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon.

»Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä pettämään kuten käärme petti Eevan.

Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.

Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.

Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.

Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti kaulansa nokatakseen juhlallisesti.

Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti, juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.

Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta, Eulaliinaa.

SEITSEMÄS SANAKOLINA

Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen ollut suotta sitä suositellut.

Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan:

»Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella:

»Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin… On hyvä, että niilläkin raukoilla on kunnollinen hoitola.»

Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin katsahdella. Vihavainen jatkoi:

»On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.»

»Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon, niin… Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa hoidossa.»

Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen ymmärsi sen toisin ja myönteli:

»No… Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat enemmistönä.»

»Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi:

»Kun kerran käteni auraan lasken, niin… Ei ole enää kehen taaksensa katsoa.»

Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin irtaimen väen.

»Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin … ennenkuin on tietoa, voiko perheensä elättää… Vaivaishoitolaisia se vain lisää. Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta kuuteenkymmeneen tuhanteen.»

»Mutta se … maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin.

Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä heinäväen hiljainen viikatteen liippaus.

Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista viisautta vastaan saarnaamista.

Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja lakimiehiä.

Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen jokaikisen sanan oikeaksi.

Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa uskovaisiansa kuten paimen laumaa.

Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle
Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut.

Ihmeesti se nyt sotki Sakari Kolistajan kotona asioita. Kaikki kadonneen etsimiset olivat turhia. Hyvin ymmärrettävistä syistä ei pappilassa puhuttu Sakarista ja hänen matkastaan sanaakaan, niin että sitäkään tietä ei saatu vihiä siitä, minne päin mies oli hävinnyt.

Ei siis ihme, että Anna-Liisan pää aivan sekoittui. Jos miten koetti, niin sittekin sitä vain tuskastui ja tuskastui, hermostui ja ärtyi kaikelle. Tänä iltana oli vallesmanni luvannut lähettää siltavoudin puhumaan etsinnän jatkamisesta. Varojakin se semmoinen vei.

Ja sitä siltavoudin tuloa odotellessaan hän nyt taas hoiteli askareitansa. Härkävasikan oli hän päättänyt panna jo niitettyyn nurmeen lihomaan. Myödä tuo näet oli aikomus. Mistäpä siinä muutenkaan rahat otat, eivätkä laihasta vasikasta suuriakaan maksa.

Ja taas oli ennallaan poutainen, kuuma ilta. Kukko oli kiivennyt aidalle, kurotti kaulaansa tavallista ylpeämmin, kiekasi itsetietoisen kiekaisun ja jäi sitte katsomaan miten Anna-Liisa taluttaa nyhti sitä härkä-vasikan jukeroa. Vasikka harasi ynseänä, itsepäisesti vastaan. Luuli näet Anna-Liisan taluttavan ansaan, ja uhallakin vastaan jurasi. Issakainenkin katsoi loitompaa menoa, seisoi aitaan nojautuneena ja tupakoi laiskana.

Ja Anna-Liisa nyhti nuorasta, nyhti selkä ihan ojona. Vasikan kaula virui siitä nyhtämisestä pitkäksi. Hyvä jos ei katkea! Kukko katseli menoa päätään kallistellen ja joskus jonkun äänen kotkottaen.

»Pahuuksen jura!» suuttui jo Anna-Liisa. Kukko innostui näystä, aivan kiihtyi. Nyt ne olivat jo aivan siinä luona ja innoissaan kukko silloin kurotti kaulansa, kiekaisten ihan täysin voimin.

Mutta siitä ärtyi Anna-Liisa. Äkeästi hosasi hän nuoranpäällä kukkoa ja äsähti:

Kukko parahti, rypsähti karkuun, suuttui, kiipesi tavattoman laajan, kumoon suulleen kaadetun ammeen pohjalle ja alkoi siinä ylpeästi, uhallakin saapastella, kotkottaa ja kiekua.

Aitaan yhä nojaten ja iso piippu ikenessä, hoihki nyt Anna-Liisalle kosimisasiaansa ajaen ja kuherrellen Issakainen:

»Siitäkin sen nyt näet, että miehen tässä apunasi tarvitset… Ei se viisas ja itsepäinen härkävasikka naisväen suostutteluista taivu.»

Onneksi saapui toki siltavouti. Vallesmanni oli käskenyt ehdottaa, että lähetettäisiin lähiseurakuntien kirkkoihin kuulutus ja lisäksi ilmoitettaisiin sanomalehdissä.

Ja täytyi se tehdä, sillä mikäpäs siinä auttoi. Tuskastuneena päivitteli
Anna-Liisa:

»On tuota yksi ja toinen maailmassa viisaudestaan uskonut ja todistanut, mutta ei nyt ole vielä ennen nähty, jotta kukaan uskoisi olevansa liikaa viisas.»

»Sitä ei, uskoa enemmän kuin viisauttakaan anneta kellekään ihan tarkalleen mitattuna, vaan toisille annetaan liika paljon ja toisille liika vähän.»

»Ja viisauden mittana kun on usko niin… Sitä on silloin viisautta kullakin sen mukaan onko tuo mitta jo kyynärä, heikko tai vahva.»

Mutta vielä siltavoudin poistuessakin tepasteli loukkautunut kukko ammeen pohjalla ylpeän-vihaisena, kotkotti ja vihoitteli ja ylpeili uhallakin. Siltavoudin poistu jäisiksi kiekasi se näyttämishaluisena täysin voimin. Kirkkaassa, kepeässä ilmassa kantoi heleä kiekaisu uskomattoman kauas, aina sinne salojen yksinäisyyteen.

Ja niin rauhoittui ilta. Issakainen oli siinä rakkaus-asiaansa hautoessaan venähtänyt nurmikolle ja onnettomuudeksensa oitis nukahtanut sikeään uneen. Eräs lehmä katsoi kukon menoa ihmeissään. Keskellä karjapihaa imetti lammas vuohiansa, yhtä kummaltakin puolen, mutta kun ne liiaksi alkoivat määkäistä, pöpäytti imettäjä kertasen lyhyesti, pyöräytti kärsimättömästi saparoansa ja teki lopun imemisestä. Porsaat nukkuivat rauhallisina aitovierellä kuivissa pehkuissa. Olivat jo tyyten unohtaneet äskeisen onnettomuutensa. Kissa istua kökötti porttipatsaan päässä, naama äskeisten surullisten tapausten johdosta surkean happamena. Sen pitkät viikset kuvastuivat tavallistakin pitemmiltä ja suoremmilta kuulaassa iltailmassa. Vanhalta koulumestarilta se siinä happamana istua kököttäessänsä nyt jo näytti, kiitos oman sukupuolensa pahimman kauhun ja vihollisen, ukko Kikkiläisen.

Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman rauhallista ja vakavaa menoa.

Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut.

Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa, pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi rauhallisena, välinpitämättömästi:

Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta. Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan ilkeyksiä.

Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se rikki kulunut kohta näkyi selvästi.

Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi.

Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin.

Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja.

»Vai ette muni siinä pahuukset!» riiteli hän ja hosui patukalla. Kanat huutamaan. Rouva juoksi hätään, huusi ja aikoi riistää patukan Iidalta.

Mutta sepä ei hellittänytkään, vaan uhkasi, ilkiö, piiskata kanoja siksi kunnes suostuvat munimaan. Alkoi kissanhännänveto. Patukkaa rouvalta nyhtäessään tenäsi vain Iida ilkeyksissään, muka tosissaan ja viattomana.

»No mitäs ne eivät muni muuta kuin… Jonkun munan vain viikossa tipauttavat!»

Pastorin täytyi rientää eroittamaan. Koiranpentu huomasi nyt ne aidalla niin mukavasti riippuvat papin alushousut. Näky huvitti sitä. Ihmeellisen isot korvat hipallaan juoksi se niiden ääreen ja alkoi niille vallattomana haukkua. Vieraiksi ajoi vielä vallesmannin herrasväki. Ei sopinut rouvan edes mennä housuja pois ottamaan, vaan ihan salaisuudessa punastuen täytyi kärsiä ja sietää koko juttu.

Mutta onneksi sattui Pöndinen katsahtamaan akkunasta, huomasi asian, tunsi housut reiästä omikseen ja hoksasi morsiamensakin pahan pulan. Todellisen uskovaisen nöyryydellä, eikä ainoastaan ulkokultaisella kainoudella alkoi hän silloin häpeillä tuota henkisen työnsä näkyvintä tulosta, housunreikää. Ja oitis käytti hän maallista viisautta hyväkseen. Hän näet kielsi housunsa ihmisten edessä, huutaen akkunasta kavalasti, vierasten kuultavaksi renki Tuomaalle:

»Tuomas… Ottaa sen koiran sieltä pois ja vie kyökkiin. Minkä vanhan vaaterievun lienevät piiat viskanneet sinne aidalle ja se nyt sille haukkuu!»

KAHDEKSAS SANAKOLINA

Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma.

Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa ruustinnalle:

»Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen … miten minä sanoisin … toinen tuntu ja tuoksu…»

»Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä ajatuksia, mutta…»

Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja taas jatkoi oppineesti:

»Niin… Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin… Niinkuin nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.»

Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän jatkoi:

»Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede…»

Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta väljemmäksi ja valitteli kuin yksin:

Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena.

Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen.

»Etkö siinä… Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin.

Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn.

Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla.

Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat kielet puhua…

»Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin…» selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi:

»Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan seurustella ihan kahdenkesken, niin…»

»Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt herännyt saarnamies semmoista mutta… Sittekin pahat kielet saavat siitä maitoa kirnuunsa.»

Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan.

»Kyllähän se on parempi, että on vaimo… Kaikilla patriarkoillakin ja muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella, kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki esiliinaansa siitä polvilta.

»Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena, pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen Sakariin kuin salavihkaa.

Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen:

»Niin no… Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari ilmoitti silloin äkkiä:

Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla tavalla leikitteli.

»Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi Sakari toistamiseen.

»Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti:

Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili, mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:

»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät. Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.

Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli ne tehtävät suorittanut.

Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.

»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.

Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli haukkunut hulluksi.

Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan kiehahti.

»Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi
Punnittu hoi!»

»Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?»

Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari yltyi ja juonitteli, ilkkuen:

»Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta
Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?»

»Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan:

»Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!»

»Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä… Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja ilkeä ruoto näkyy.»

Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari lujasti:

»Niin että vieläkö haukut hulluksi?… Seisotko sanojesi takana mies?…
Häh, Punnittu?»

Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin.
Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata
Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut.
Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu
selittää:

»Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä sovi toista niin krouvisti loukata.»

Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua rauhallisena, vakavana selittäen:

»Ja varsinkin juuri se asia … tää viisaus … se on meille itsekullekin arka asia, sillä… Viisaus on Jumalan meille antama kallis lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä… Että ei semmoisessa asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.»

»Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja selitteli:

»Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle. Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt … koko liemi.» Koki hän jo puolustautumistakin hapuilla.

Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta jos mistä.

Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat. Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa.

»Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja sadatteli hän omaa Maijaansa.

Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita ja epäsopu oli valmis.

Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti:

Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan karjaisemalla ärjäsi:

»Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja äsähti:

Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta haukata sen suuhunsa.

Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä. Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä, hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla.

Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa.

Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille, vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa.

Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut.
Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua.

Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta.

YHDEKSÄS SANAKOLINA

Tänään oli hullujenhuoneella taas johtokunnan kokous. Se oli ylimääräinen, satunnaisen asian aiheuttama. Oli päätettävä uuden hoidokkaan ottamisesta. Vallesmanni sitä vastusti. Laitoksen menot kun yhä vain nousivat, niin sen vuoksi hän jo kehoitti johtokuntaa olemaan yleensäkin varovainen uusia potilaita ottaessaan.

»Ainoastaan vaaralliset raivohullut pitäisi ottaa», selitti hän hikisenä, nenäliinaan pyyhkiytyen ja lihavuuttansa ähkien.

»Ne rauhalliset hullut eivät oikeastaan olekaan muuta kuin toista lajia viisaita», puheli hän lopuksi. Asiasta oli puheenjohtaja viime viikolla pyytänyt jo täältä juurikään pois muuttaneelta lääkäriltäkin lausuntoa, mutta se oli sattunut olemaan sekä ryyppytuulella, että pahalla päällä ja oli siis vain, lurjus, ilkeyksissään, siinä muuttokiireessä ärähtänyt että:

»Viisaustieteentohtorin alaan ne semmoiset sairaudet kuin hulluudet ja muut pää- ja viisausviat kuuluvat, eikä ruumiinlääkärien ja hammastohtorien.»

Ja niinpä pohdittiin asiaa. Varmuuden vuoksi kutsuttiin tarjokas tutkittavaksi. Mies tuotiin. Se pureksi ovipielessä hattuansa.

»Vai et!» koki silloin sukulainen sekavana parantaa asiaa, ja saadakseen hullun myöntämään puheli sille:

»Etkö muista silloin saunassakin… Kun meni pääsi niin sekaisin, jotta löit lauteilla löylyä ja menit saunankarsinaan kylpemään?»

Johtokunta punnitsi. Vallesmanni, joka taas säästäväisyyshyveellä ajoi valtiopäivämiesasiaansa, pani vastaan, arveli:

»Jos tätä menoa jatketaan, niin kohta ovat kaikki pitäjän asukkaat täällä, hyvissä oloissa, elätettävinä, niin ettei enää omasta kunnasta jäisi lopulta viisasta sen vertaa, että edes johtokuntaan…»

Todellakin! Haluttiin kuulla mitä uusi johtaja, Sakari Kolistaja, miehestä arvelee. Kysäistiin.

»Ei siinä mitään järkivikaa ole … jos hänenkin viisautensa punnitaan sillä oikealla puntarilla, jonka Herra on meille antanut», ilmoitteli Sakari ja omaa liika-viisauttansa tarkoittaen lisäsi:

»On niitä maailmassa pahempiakin vikoja.» Sakarin lausunto tulikin ratkaisevaksi. Johtokunta ei suostunut ottamaan sairasta hoidettavaksi, vaan neuvoi koettamaan tulla toimeen kotoisilla avuilla.

Kokouksen loputtua istuttiin ja tarinoitiin nyt tavallisista asioista. Tämän viisauden-kirjan varsinainen päähenkilö, kunnia, ylpeys ja ainoa ansio, eheä persoonallisuus, ja tavoistansa ja viisaudestansa kuuluisa vallesmannin koira, Pudde makasi ovensuussa mahallaan, etukäpälät ja kuono ojoina lattialla. Tarkasti piti se siinä silmällä varsinkin isäntänsä liikkeitä ja puuhia. Tämä Pudde oli koirasuvun oikea kukka, sen kaikista kunniakkain ja viisain edustaja.

Aluksi siinä tietysti puhuttiin hulluista, mutta kohta koki vallesmanni johtaa puhetta valtiopäivämiesasiaa koskeviin kysymyksiin. Hän tarjosi Sakarille sikarin ja samalla kysäisi:

»Ka, siinpä sitä… Miten vain itse herra vallesmanni?» tapaili hän kiitollisena. Vallesmanni kääntyi ottamaan pöydältä veistä, leikatakseen sikarin pään ja samalla kuin rohkaisuksi selitteli Sakarille:

Välillä hän jo koetti imaista sikaria. Näkyi tuo vetävän savun. Hän jatkoi:

»Puhutella … puhutella kun vain osaa hulluja, niin kyllä niiden kanssa toimeen tulee… Ne eivät ole silloin tavallista viisasta kummempia… Se riippuu puhuttelijoista onko mies hullu vai viisas.»

Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti mielenkiintoa.

Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien, näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti:

»Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.»

Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän, varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu.

»Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?… Tästä vallesmannin ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta.

Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta tarkottaen todisti varmuudella:

»No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi etsimälläkään löytää.»

Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen.

Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia mairitellakseen todisti hän:

»Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.»

Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken.

Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät.

Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi, maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli, toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta. Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että sanotaan, että hänelle ei — kuten Sakari Kolistajalle — ole annettu liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa uskojen ihanin ja kansallinen usko.

Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein!

Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja ärjäisi sille ihan hirmuisesti.

Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos, tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa. Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa soimaten, toisille:

»Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat tavat on perinyt.»

Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille:

Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli:

»Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin todista.»

Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari vallesmannin hyväksi yhäkin:

»Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.»

Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos:

Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui.

Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta:

Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi.
Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi:

»Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi:

Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli:

»Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen revanshin minä tahdon.»

Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta.

Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle.

Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui, kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies, on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen joukkoa ja niiden ystäviä.

»Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi», puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat:

»Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet.
Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä…»

Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin.

»Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka täytyy kaikista hulluista vastata.»

Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa. Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria, kiroillen hän rouvallensa ilmaisi:

»Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät. Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä:

»Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt koko pitäjän väki!»

Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies, hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi!

Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva, enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota. Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta; kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai … ei sitä osannut edes selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni itse.

Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua. Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi, mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki altista äreälle mielialalle.

Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan suullisesti ilonsa ilmaisemaan.

Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena, aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena, kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili:

Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen.

Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan hillitä vaan huusi keittiöön sinne:

»Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!…
Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.»

»No hiiret … hiiret … hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä: »tavalliset nelijalkaiset hiiret… Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui.

»Senköhän hiiriä tuolla on… Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi:

»Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo… Kaisa-Liisan ei pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina paremmin ymmärtää!»

Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena, asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa:

»Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka joku tusina … vaikka parikin tusinaa … ja asettaa niitä sillan alle, joka paikkaan.»

Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä huusikin hän aivan vihan vallassa:

Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa, siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi inhosta, potkasi ja ärähti:

Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa.

Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan. Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä, äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen:

Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi:

»Siitä sen näkee!… Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että puhtaalle ovat kaikki puhtaat!»

Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen:

»Häh?… Vai?… Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen tarvitsee fiikunalehdekseen…»

»Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä mestari, eläinten leikkaaja.

Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä, kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä juoninen rakkausromaani.

Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja tiuskasi vihaisena:

Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin sukulainenkin on juoppohullu.

Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään. Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista:

»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään erikoista!»

»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki on sekoittunut.

Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin» nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.

Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille
Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi
Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna
Sakaria kukistaessa.

KYMMENES SANAKOLINA

Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.

Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.

Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta:

»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja…»

»Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä, koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian, assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin, kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: Non erat his locus.»[1]

Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas keinahdeltuansa jatkoi pastori:

»Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta…»

»Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä, että: Non erät his locus. Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.»

»Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja…»

»Soo… Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän pastorin puolesta selittämään:

»Jaa no… Mitäpä niistä … maallisista viisauksista», tekeytyi pastori vaatimattomaksi ja jatkoi:

»Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti, ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin niihin syventynyt perinpohjin.»

»Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi ruustinna:

»Rovasti-vainaja taas… Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä, ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon kuin pitäisi.»

»Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen tulee, puhellen:

»Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja maallinen viisaus yleensä… Sillä kuten sanoin niin: linguæ cessabunt et sapientia abolebitur,[1] sillä: solum per fidem intelligimus[2]. Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä esimerkiksi: per fidem mænia Jericho conciderunt[3]. No niin!»

»Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen: Nam et ipsa scientia potestas est,[1] jokahan kyllä todistaisi, että kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: Nec scire fas est omnia.»[2]

Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt, köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos parempiansakin.

Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.

Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:

»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko… Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»

Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.

Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.

Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset.

Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru.

»Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan pitkän-kiskomista.»

Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan.
Taas nauroi Sakari näylle ja selitti:

»Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä hirrellä ole takapäätä ollenkaan.»

Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti, jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen.

»Poika!… Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi katketakseen.

Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille vihaisena:

»Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita olekaan kuin sinä koko kunnassa!»

Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.

»Mitenkähän, tuota… Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?»

Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti:

»Ei hän silloin olisi johtajana… Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.»

Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.

Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista.

Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä.

Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.

»Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli heistä tullut hyvät ystävykset.

»Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.»

»Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää… Se vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.»

Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin, sanella nopeasti, saarnata pajattaen:

      Puu poltti tulta.
      Vesi joi miestä.
      Pyssy ampui miehelle.
      Vesi ui kalassa.
      Pippelis, hippelis,
      tuuran, taaran… Puh!

Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan, niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään. Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui:

Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä miehelle kieltään ja kehui:

Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies. Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri kieltä.

YHDESTOISTA SANAKOLINA

Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu.

Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt, mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta.

Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti. Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin, nämä viattomat ihmislintuset täällä.

Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta.

Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä, säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi:

Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain… Pykäläinen jatkoi vakavana:

Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan.

Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla
oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun.
Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja
Sakari todisti vallesmannin puolesta:

»Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin päästä viisauden vikaa.»

Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin jo murheelliseksi ja puheli:

»Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen. Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista päättää.»

»No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykäläinen aluksi oudostui. Miten se Sakari nyt vihollistansa!

Mutta tiukasti todisti Sakari, Jussi Punnitulle kostaaksensa, sen kauheata viisauden liiallisuutta:

»Siinä on ihan liika viisas mies. Ihan pirun kyynäröllä mitaten on sille syntiselle viisautta annettu!»

Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi, että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä, synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:

»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta herättämisestä herää…»

Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.

»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä kuvaamista, ilmoitti:

»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin… Silloin minä jo hoksasin, mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»

»Prtut … prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että ruuna ei häväissyt.

Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten, mutta lisäsi samalla varmasti:

Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin
Pykäläinen siitä selitteli:

»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»

Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin, että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.

Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa, Sakarin vuoksi.

Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:

Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen, loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta suuhunsa.

Ja hyvin ne heränneet mielistyivätkin Sakarin saarnaan. Oli ihana ilta. Pihamaa oli kuin rauhan yrttitarha. Karja söi läheisellä laitumella rauhallisena ja keskellä lehmikarjaa makasi iso härkä. Se oli suuttunut erääseen lehmään ja makasi siinä uhallakin, silmät vihasta muljollansa.

»Jos tuossa aitassa makaa yksi suruton vaimo, niin se ei herää, jos ei joku tule ja koputa.»

Sen käsittivät kaikki. Eivät ne papit puhukaan noin helppotajuisesti, että oppimatonkin ymmärtäisi. Saarnaaja jatkoi:

Talon koira laskeutui rauhallisena makuullensa keskelle pihaa. Sakari jatkoi, saarnasi:

Haivenisen leski aivasti. Se, jota hän silloin ajatteli, oli siis toteutuva. Sakari julisti:

»Ja jos ei silläkään koputuksella vielä herää, niin minä koputan niin usein, jotta herää!»

Niin. Niinhän se on. Emme me syntiset herää vähästä. Eivät meitä saa hereille laiskat papit, jotka vain ohimennen, viran puolesta, koputtavat. Sitä mietiksi saarnan johdosta tämä ihmislintusten viaton joukko. Eikä täällä nyt näkynyt koko synnistä ja ynseydestä muuta merkkiä kuin tuo laitumella paatuneena nukkua muljottava härkä. Se piti vihaisena silmällä sitä lehmää, johon se oli suuttunut.

Aivan niin: Yhä voimakkaammin alan saarnata. Helppohan tämä on käsittää, tämän saarnaajan sanoma. Ihan suorastaan se meni sydämeen.

»Minä kolkutan ensin hiljempaa, mutta jos ei se auta, niin minä alan kolkuttaa yhä kovemmin ja kovemmin!»

Niin. Kunpa papitkin tekisivät tehtävänsä niin hartaasti ja tunnollisesti! Sakari julisti yhä voimallisemmin:

Niinpä kyllä! Kolme astettahan se pastori Pöndinenkin vierailusaarnassaan oli sanonut olevan ihmisen heräämisessä. Sakari jatkoi:

»Minä kolistan oveen ja seiniin… Jos ei palikalla kolisuttaminen auta, niin minä otan halon ja alan sillä kolisuttaa.»

»Minä kolistan halolla ovea ja seiniä, niin, että vaimon pitää herätä. Ja jos ei vieläkään herää, niin minä alan huutaa: Vaimo!… Sinä ynseä ja ylpeä vaimo!… Herää, sillä minä olen koko yön kolkuttanut ja kolistanut, ja minä kolisutan vielä toisenkin yön, jos et paikalla herää ja avaa, että ylkä voisi tulla!»

Ja hän jatkoi lujasti, voimallisesti, vakuuttaen: »Ja silloin sen vaimon täytyy herätä. Vaikka hän uhalla kokisi nukkua, ja vaikka hän sitoisi huivilla korvansa, ettei minun kolkutustani ja kolistamistani kuulisi, niin sittekin sen pitää herätä ja silloin hän herää huomaamaan, että … kyllä olisi ollut hänenkin sielulleen parempi, jos Herra olisi hänelle ynseyden ja maallisen viisauden asemesta antanut jotain muuta… Sillä mitä tekee ihminen liialla viisaudella.»

»Sillä näin on asia: Viisaus on niinkuin ylpiä kukko. Se kiipeää näkyvälle, vaikka lantakasalle, kurottaa kaulansa pitkäksi, lyö kannuksiaan, kotkottaa ja kiekuu ja parkuu, ja pitää ylpeää ääntä itsestänsä. Mutta jos sitä neuvoa kysyäksesi lähestyt, rohkeasti niinkuin David Goljaattia ja jalopeuraa, ja sanot, jotta tule nyt, niinkuin Jaakoppi sylipainiin ja näytä ja ilmoita mitä sinulla on sanomista, kuin niin ylpeää ääntä itsestäsi pidät, niin…»

»Totisesti sanon Teille, että parkuen ja siivet kohollaan se silloin lentää ryöhöttää pakoon sillan alle ja alkaa siellä kuopia rikkoja omien jälkiensä peitoksi.»

»Sillä parkukoon ja kiekukoon viisaus, se ylpeä kukko itsestään, vaikka mitä, ei siitä munaa synny. Ainoastaan usko, se nöyrä ja alistuvainen kana voi munan munia ja viinirypäleet ja kymmenykset kasvattaa ja edeskantaa!»

Miten selvää, ihanaa! Iäisyyskaipuu heräsi sieluissa, kuten pesässään kyyhkyläisen poika. Haltioituneena, vuolaasti jatkoi saarnaaja, julisti totuutta:

»Sillä ainoastaan uskoon ja sanaan, silkkaan sanaan ja uskoon juurtunut ja viisaudesta luopunut suomenkansa, löytää taivaan tien, vaan viisas, joka viisauteen luottaa, kulkee aina selkä Siionia ja kompassit tämän maailman rasvaista makkaraa kohti käännettynä. Niin, sillä ei taivaan tiellä äly selvitä, vaan sotkee, sokaisten uskon, ja autuudenasiassa on viisaus tarpeeton, niinkuin russakka rokassa ja tietoviisaus liikaa, niinkuin häävuoteessa kirppu.»

Sydämet järkkyivät. Voimalliset raamatulliset vertaukset masensivat ylpeän mielen. Vaimot nyökyttivät. Joku jo itkikin. Kuin Siionin esikartanoilla istui tämä saarnan tehoama väki. Voimallisesti jatkoi saarnaaja:

»Totisesti! Ja niinpä onkin suomenkansan viisaus niinkuin mukurakivi ja niinkuin kivimukura: kieriessään se kyllä kolisee ja korkiaa ääntä pitää, mutta jos siitä yrität älyä palaksesi puraista ja ajatusta ja ymmärrystä itsellesi haukata, niin hampaasi vain suotta poikki paukahtavat, ja niin on sinun viisautesi, oi suomenkansa, maailman markkinoilla ainoastaan mukuroiva kivi ja kivenä koliseva mukura, jota pilkaten pois potkitaan ja siksi: Elä päästä, oi suomenkansa, viisauttasi turulle, eläkä risaista lastasi kuninkaan häähuoneeseen, sillä ne ovat kauhistus. Totisesti!

Totisesti, sillä samaa on sarvi härän ja viisaus suomenkansan päässä: ei siitä pää ymmärrystä imaise, vaan usko on se ainoa, jolla suomenkansa osaa oikeassa älytyössä ajaa, se ainoa, joka voi suomenkansan oikealle ovelle viedä ja tiedon tuikkeeseen kantaa, niinkuin aasi isäntänsä ja ikeenalainen aasi sen, joka sen selässä ajaa, sillä raamatut ja pyhäin esimerkit todistavat, että ainoastaan aasin selässä on ajajalle valtaistuin varma, tie palmuilla lehvitetty ja ylettyvillä Herran apu, eli se, joka meidän kuormamme kantaa.»

Ihanaa! Raamatullista! Kuulijat sulivat, altistuivat. Voimakkaasti jatkoi saarnaaja, kehoittaen:

»Pidä siis, oi suomenkansa, vaari kernaimmin vatsastasi, kuin viisaudestasi, niin et polullasi uuvu, etkä taivaan tiellä eksy ja väsy, jos sinulla vain on sana ja usko, luja usko, se ainoa oikea leiviskä, jonka Herra sinulle, oi uskonkansa, on armossa antanut. Aamen!

Aamen, sillä vieläkin olkoon todistettu, että ei synnillistä viisautta, eikä tärveleväistä ja koille kelpaavaa rikkautta, vaan ainoastaan uskon ja tuhat järvellistä vettä, silkkaa vettä on Herra suomenkansalle antanut, että sillä olisi tavaraa millä pärjätä ja tosirikkautta, millä maailmalle kerskata. Ja jos sinulla siis, oi vesirikas ja uskon-äveriäs, suomenkansa se usko ja vesi on, niin sinä sen uskon avulla elät ja kuljet, niinkuin Pietari vetten päällä ja vuotavan päällä sinä laulat ja leiletät, etkä, syntisten tavoin, pettävän viisauden varaan, huonettasi ja hökkeliäsi rakenna.»

Onnelliset, särkyneet kuulijat! Kuin raamatun maiden kukkaset, nämä vertaukset heille tuoksuivat. Voimallinen saarna jatkui:

»Hoida siis visusti sitä vesileiviskääsi ja kunnialla sitä uskonkiloasi, oi suomenkansa, sinä saarna- ja sanalahjan saanut Herran vesimäen kansa ja Hänen viinamäkensä hiljainen ja ahkera ahertaja Suomen synkeissä Siioninkorvissa ja moni-iloisissa Kaanaan kaupungeissasi. Sillä, jos sinä uskot ja synkissä Siioninkorvissasi jos sinä edelleenkin uskollisesti, niinkuin uskonmyyriäinen, hiljaisuudessa ja salaisuudessa ja viisauden hyljäten veden kanssa ja tykönä aineinesi olet ja aherrat, niin kuten Kaanaan häissä muuttuu vesi viinaksi ja niin raamatut täytetään, ja sinun pimeiden korpiesi kivimäet, ne Herran vesimäet, kutsutaan sinun toimestasi viinamäiksi. Ja niin uurastat sinä Herran molemmissa mäissä, oi sinä Herran uskollinen vesimäkeläinen, ynnä Hänen ahkera viinamäkeläisensä myös, sinä outo isoälyisten seurassa, siinä Sodomassa, ja muukalainen ja ventovieras viisasten parissa ja Gomorrassa, kussa viisaat viisautensa uskaltavat ja isoviisaat ylenkatsovat sinua, sinun ymmärryksesi tähden. Älä pelkää!

Älä pelkää, oi suomenkansa, sinä tässä pahasta ja kavalasta viisaudestansa ylpiässä maailmassa tosin orpo ja yksinäinen, mutta kaksinainen uskonteoissasi ja moninainen uskontaidossasi, sillä sinä annat verorahoistasi ja kapeistasi, sekä keisarille, että Jumalalle, kuten Herra sanassaan säätää. Sinä halkaiset sanasi: annat siitä Herralle mämmit ja imelät ja lähimmäisellesi pippurit ja muut paremmat, sillä sinulla on usko. Sinä puhdistat huoneesi: päästät savun ulos saunastasi, syljen suustasi ja karkiat kirosanat kieleltäsi, ynnä varjelet huulesi kuurnittavista kirpuista ja sanasi sontiaisista ja niin pitää sinun sitti-sontiaisesi autuuden asian tähden ainoastaan lantiaisiksi kutsuttaman, sillä sinulla on se puhdistava ja seulova usko, se salaisuudet aukova usko, joka ilmoittaa, että huokiampi on sinun, oi suomenkansa, lantiaisella, kuin sontiaisella taivaaseen lentää, sillä ainoastaan sanassa, oikiassa sanassa, ja sanan lajissa on sinulle autuus ja uskossa elämä, ja niin olet sinä sanavainiolla voimallinen ja uskossa niinkuin äkäinen karhu. Hallelujaa!

Hallelujaa, sinä sanasta äveriäs, sinä oikiasta upporikas, jolla on paljon sana-avua. Sillä ehkä sinä tämän maailman rikkailta ja muukalaisilta rahaa lainata tarvitset, ynnä myös nöyränä lainaat sitä, niin et sinä, oi sanarikas suomenkansa, lainasanaa tarvitse ja sanalaina ja kaikkinainen lainasana on sinulle kauhistus, sillä et sinä niissäkään kommelluksissasi sanavelkaan lähimmäisellesikään jäädä tahdo, etkä velkasanalla autuutta ansaita halua. — Ja niin ei sinua vihollisesi tuomiopäivänä sanavelasta torniin heittää voi. Älä siis pelkää!

Älä huokaa, sillä ei raharikas ja se, joka sinulle syntistä mammonaa lainaa, pääse rahoinensa neulansilmän läpi taivaan iloon, vaan kamelit sinne hänen edellänsä portista käyvät ja kuormakamelit silmän läpi jonottavat, koska heidän herransa ja ne, jotka heidän selässänsä ajavat, eivät itse tahdo sinne rikkaudessansa ja viisaudessansa sisälle mennä. Ja niin pääset sinäkin sinne, oi suomenkansa, sillä sinulla ei ole rikkautta, eikä esteenä olevaa viisautta, vaan ainoastaan sana ja se kaikkiläpäisevä usko. Seelaa!

Seelaa, sillä niinkuin profeetta Joonas, sinä puet yllesi profeetan hameen ja sanalla Niiniven parannat ja saarnasanalla ja pyhällä silkkasanalla sen suuren Beliaalin kaupungin pelastat — sillä sinä jaat armeliaasti sanaa Niinivessä ja sana-apua Beliaalin kaupungissa, että puutos poistuisi, almun isoajat Beliaalissa ravittaisiin ja ne sanamaitoa janoavat pienet lapset Niinivessä sillä oikialla ja hedelmällisellä äidinmaidolla, sillä sanavaimon maidolla imetettäisiin. — Sinä istut niinkuin mehiläisemo kammiossasi ja lähetät siivekkäät sanasi ja isot sanaparvesi kuin kuhnurimehiläiset vainioille, että ne siellä kipeät terveeksi laulaisivat ja uppiniskaiset nöyriksi pistäisivät ja rokon panisit ja seerumin ja parantavan seeruminvoiteen pistäisivät ja meden imisivät ja niin palaisivat kuten tohtorit työstä ja kammiossasi kapat ja nelikot täyttäisivät, ettäs myös sinä, oi ihanainen mehiläisemo, hunajasta leveäksi lihoisit ja kammiossasi uutta sanaa munisit ja kuhnurisanaa kansan hyväksi synnyttäisit, että vainiot täytettäisiin mehiläissanalla, niin että pistin nousisi ja peitsi välkkyisi ja tutkain uhkaisi, jos maassa synti päätä kohottaisi ja köyhyys niskaa nostaisi ja yrmeys nurkan takaa kurkistaisi. Ja niin on sinulla, oi suomenkansa, maassa rauha ja hyvä olo, sillä sinulla on hedelmälliset sanaemot saarnaajina, niin että sanan ei pidä loppuman, eikä valaan profeettaasi sanoinensa nielemän ja sillä vatsaansa löylättämään ja niin sinua sanatta heittämään. Hallelujaa!

Halleluja, sillä ei sinulta, oi suomenkansa, enää mitään puutu, sillä sinulla on Siioniin vaeltaessasi sanaa, sitä ainoaa oikeaa ravintoa, josta ei vatsa kipeäksi turvu, sitä oikeaa iäisyyden matkaevästä, joka ei eväskontissa paina ja niin kulkijaa raskauta. Ja niin ei Beliaalin kaupunki huku ja sinun maakylissäsi kukoistaa iso ja turpia usko. Sinä painat sen uskon avulla hatun syvemmälle päähäsi, väännät vainiollasi, rynnistät sanatyössä ja mullistat kuin myyrä pelloillasi ja alistut ja nöyrryt ja kannat kymmenykset, etkä napise, et mutkittele ja möräjä. Aamen!

Aamen, te rakkaat sanankuulijat, te ruusut Suomen Siionissa ja tulpaanit Herran viinimäessä, sillä ainoastaan teille pitää tämä pyhä kolistealaisuuden oppi saarnattaman ja uskonsuunta ilmoitettaman. Sillä minä olen se hapatus, joka taikinaan pantu on, ja niin pitää suomenkansan taikinan käymän ja paisuman, ja sen sanataikinan pitää aina hapan ja tiinun-täyteinen oleman, niin että happamatonta ja laihaa sanaa ei pidä suomenkansan lähimmäisellensä koskaan sanoman — ja uskon pitää pullistuman ja niin on kolistealaisten joukko yhä lisääntyvä, niin että kolistealaisseurakunta on Suomessa se suurin ja ainoa oleva ja pytyt ja astiat täynnä on se ylkää odottava minun nimeeni.

Minun, sillä niinkuin profeetta Joonas, minä lähdin minun huoneestani, mennäkseni siihen suureen Beliaalin kaupunkiin, jonkas sinä, suomenkansa, itsellesi rakensit, niin että koska viisaus, se kauhia synnin isä Beliaalissa, niinkuin ylpiä ori tallissa uskoa ja sanaa vastaan karkaa, niin minä uskonseipäällä ja sanakangella sen ylpeyden alas lyön ja niin viisauden maahan jaotan ja kangilla sille kuria kolistan, niin että uskon pitää Beliaalissa alati rauhassa, niinkuin kana orrella istuman ja sanan, sen oikian ja silkan sanan pitää siellä, niinkuin rauhoitetun kurjen pää korkialla kävelemän, ja pelvotta riemuääntä riuuttaman, eikä siitä viisauden ylpiästä orhista pidä niille koskaan pelkoa oleman, koska minä sille Beliaalissa kuria sanakangella kolistan. Elä siis, oi suomenkansa, minun turvissani Beliaalin kaupungissasi enää sinun uskossasi epäile, eläkä hoiperra ja horju!

Elä horju, vaan istu turpeana, sillä minun turvissani pitää sinun voimallisen leukaluusi, oi suomenkansa, Beliaalissa aina viheriöimän, niinkuin sanassa sanottu on, ja sanarypäleitä pitää sen kantaman ja niinkuin kannel pitää sen iäti heläämän, että Herran kunnia ja viisaus sinussa ilmoitettaisiin. Ja niin ei sinun pidä enää sitä hauen isohampaista leukaluuta harpuksesi ja symboolisoittimeksesi tarvitseman, koskas omasi otit ja Herran kunniaksi kielen, ynnä tiukan kielen istutit siihen, että sinäkin raamattuja täyttäisit, etkä enää toiste erehdyksessä mykän vesihauen äänettömällä leukaluulla itseäsi Herralle ilmoittaisi. Elä siis epäile, sillä jos kivet vaikenevat niin luun pitää kuitenkin laulaman!

Elä epäile ja päly, oi suomenkansa, sillä jos sinä muukalaisten Jerusalemin kaupungeissa, siellä viisasten parissa, pieni olet, niin omassa Beliaalin kaupungissasi ei ole kukaan suurempi sinua, ja muukalaistenkin maassa olet sinä uskossa muita turpiampi. Aamen!

Aamen te kolistetut, te sanalla hereille kolistetut! Se uskon luja ja alati pitävä perussana: aamen!»

Ihanaa. Sydämet sulivat. Tämä voimallinen kolistealaisuskon perussaarna masensi ja mursi kivikovatkin.

Mutta Haivenisen leski pyysi Sakaria iltasella luoksensa, lohduttamaan häntä hiljaisuudessa. Sakari suostui. Siinä lohdutusta kuunnellessansa alkoi leski puhua muustakin. Taitavasti hän puhui ja aivan odottamattoman pian hän onnistui.

Sillä vielä samana iltana kihlasi Sakari Kolistaja siinä kahdenkeskisessä hiljaisuudessa tämän toissilmän lesken morsiameksensa. Muutkin kuulijat olivat saaneet herätyksen ja niin alkoi Sakarin lähetystyö kantaa sadankertaista hedelmää.

Yleensä oli kaikkiin, jopa suruttomiinkin vaikuttanut syvästi Sakarin hurskas käytös solvaajaansa ja vihollistansa, Jussi Punnittua kohtaan. Ei siis ihme, että kääntyneiden joukko oli suuri ja yhä kasvoi. Koko seurakunnan halki alkoi vyöryä voimakas herätyksen henki ja nekin, jotka vielä pysyivät suruttomina antoivat tunnustuksensa Sakarin hurskaalle mielenlaadulle ja nuhteettomalle vaellukselle.

Ja uskovaiset puolestaan tahtoivat palkita Sakaria. Heille tuli kunnia-asiaksi saada nyt Jussi Punnittu valtiopäiville. Hiljaisuudessa, mutta sitä toimeliaammin valmistivat he sitä asiaa, Punnitun itsensä asiasta vielä mitään tietämättäkään.

Sillä hänetkin tahdottiin yllättää. Yhtäkkiä oli hänellekin osotettava Sakarin hurskaus, anteeksiantavaisuus ja muu. Suruttomien piti saada nähdä mikä voima piilee heräämisessä ja sen hedelmässä, uskossa.

Mutta muita innokkaammin puuhasi Sakarinsa vuoksi, Punnitun ehdokkuuden puolesta, hänen kihlattu morsiamensa, Haivenisen leski. Se oli jo jotenkin saanut vihiä siitä, että vallesmanni ja tuomari puuhaa Jussi Punnitusta lautamiestä. Se oli suuri apu.

»Jos kerran herrat miehestä lautamiestä puuhaavat, niin ei sen viisaudessa silloin ole epäilykselle tilaa», arvelivat useat. Mutta Sakari, tuo siinäkin asiassa, oli ennen herroja huomannut Jussi Punnitun viisauden.

Ja niin levisi Sakarin maine ja alkoi myös nousta Jussi Punnitun arvo. Harvoin häntä nyt enää Tuhmaksi Jussiksi sanottiinkaan, sillä hänet oli nyt jo punnittu kokonaan toisella puntarilla.

Mutta aivan toisin sotkeutuivat asiat Pöndisen pappilassa. Iida oli, Tuomaan petoksesta loukkautuneena, eronnut talosta kesken vuoden. Ei hän halunnut asua samassa kylässäkään mokoman miehen kanssa. Ynseänä hän sille jäähyväiseksi halveksui:

»Kylmene vain!… Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»

Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt pastorille uusi pieni ikävyys.

Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.

Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut mitään pappilan renkiä vastaan.

Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta…

Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna meluun heräisi.

Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa. Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:

»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä, jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan luo kyökkiin.»

»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!… Vaikka itse oli kyökissä!» yritti hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:

Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä, kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.

Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä. Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.

Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.

Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille teroittanut.

»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin todista.»

Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden harjoittajanakin.

»Mutta» — jatkui saarna — »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset ja avut.»

»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei epäile.»

»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille, siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»

Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.

Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran vainiolla.

Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta, josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.

Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo 78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!

Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän — miten liekin osunut — tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin, että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.

Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan joutuneita käytettävänään.

Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle, pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin asian hyväksi.

»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin oleviksi määrännyt.»

»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini, Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi. Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.

Oli jo yö. Hän riisuutui. Ruustinna oli antanut hänelle hiljaa varata lihavan rovasti vainajan alushousut. Hän pukeutui niihin, mitteli niiden kohtuutonta väljyyttä.

Mutta viis väljyydestä! Pääasia, että ne olivat lujat. Hän, joka on kerran armossaan housut lainannut, lainannee myös aikanansa niiden mukaisen lihavuudenkin.

Vallesmanni Kaksinaisen talossa oli väki kuin sairasta. Karoliina oli ärtynyt naimisasiastaan, kun Kakkilainen tuntui tyyten kylmenneen. Ei ihme, että hän ärtyi, kun herrasväkikin vielä juonitteli. Kiihkeästi viskoi hän vihojansa etupäässä Puddeen.

Pudde parka! Sillä itse vallesmannikin nyt aina tarttui maailmaan Pudden karvaturkin välityksellä. Ei se Pudde toki siitä niin kovin suuria välittänyt, sillä se katseli tätä viisasten maailmaa, sen iloja ja suruja iloisen veijarin kannalta. Sen maailmankatsomus oli viime vuotisen luettelon ja myyntilistan mukaan maailmankatsomusta n:o 1374 — suomalaista keksintöä muutoin kuten yleensä kaikki maailmankatsomukset, tuohivirsut ja savusaunat, — ja huolettomana kävi se kylällä rakastajattariansa tervehtimässä. Ihmiset sanoivat sitä kirkkorauhan häiritsijäksi, mutta kumminkin on Pudden kunniaksi mainittava, että se, nähtyänsä suntion sauvan, tunnusti, kuten me muutkin kristityt, kirkkolain pyhyyden viisaan olennon kaikella alttiudella.

Se siitä. Mutta kuten pastori Pöndinen, siellä seurakunnassaan, koki pelastaa viisauttansa, niin koki sitä pelastaa vallesmanni Kaksinainen täällä. Vaistomaisesti hän tajusi, että elämässä riippuu menestys viisaan maineesta enemmän kuin itsestään viisaudesta, ja siitä tuska, varsinkin näin vaalien edellä.

Ja samalla hän varustautui kukistamaan Sakaria, sen vaikutusvaltaa: Hän koki saada papistoa nousemaan mokoman maallikkosaarnaajan villitystä vastaan. Ja rovasti olikin taipuvainen, sillä hän oli kuullut, että Sakarin aikaansaama herätys oli ollut ihan tavallista voimallisempi. Papiston asemaa se moinen voi uhata. Väärän harhaopin levittämisestä kehoitti vallesmanni panemaan miehen syytteeseen.

Koirat rähisivät kartanolla. Pudde näkyi järjestävän niiden kesken isoa tappelua.

»Tuota koiran pirua», äsähti vallesmanni tuskastuneena välillä. Rouva riensi sulkemaan akkunan.

»Jaa, veli nimismies», mieltyi rovasti asiaan, sillä hän yleensä halusi hoitaa laumaansa yksin, mutta ei ollut tähän asti harhaoppisia ja villitsijöitä ahdistellut, koska oli pelännyt kaikkien, varsinkin sivistyneiden, nousevan häntä moisesta suvaitsemattomuudesta tuomitsemaan. Aivan häntä siis oudostutti, kun vallesmanni häntä päinvastoin kehoitti. Ukko aivan ilostui asiansa puolesta.

Ja vallesmanni koki johtaa ukkoa Sakaria vastaan asiaan puuttumaan, selitti jo kirkkolakiakin. Voitiin se Sakari vetää oikeuteen harhaopin levittämisestä.

»Puuro siitä syntyy uskosta, eikä autuutta, jos siinä kaikenlaiset hierimet hämmentävät», inhoili vallesmanni kyläsaarnaajia.

»Jaa!… Jaa!» mietiksi kuiva rovasti sisällisesti ihastuneena, lupasi harkita ja tutkia asiaa ja jos löytää Sakarin opista harhauskoa, niin väärän opin levittämisestä antaa tuomiokapitulille ilmi. Alttiisti lupasi nimismieskin tehdä tehtävänsä yleisenä syyttäjänä, jahka vaan tuomiokapituli Sakarin syytteeseen panee.

Niin hän iloitsi ja odotti uuden tuomarin tuloa, että voisi Punnitusta tehdä lautamiehen.

Sillä hän ei vieläkään ollut saanut sitä Pöndisen kirjettä, jossa tämä ilmoitti käskeneensä Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi, eikä hän liioin tiennyt, että Punnittu on hänen vaarallisin kilpailijansa: uskovaisten ehdokas valtiopäivämiesvaaleissa.

KAHDESTOISTA SANAKOLINA

Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä vallesmannin talossa.

Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan, mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman, jopa hullun miehen rouvana.

Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.

Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky, maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, tout exposè, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi, hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva ompeli. Vaiettiin.

Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden säädyttömyyden.

»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos päästyänsä mutisi vihastuneena:

Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten vaipuneena, surullisena.

»Eilisessä … vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että», tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:

»… Niin… Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan vallesmanni … minun koulutoverini muuten… Jaalan vallesmanni Knuut Bernhard Pimppoonius on nimitetty … nimitetty», aukoi hän sanomalehteä… »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»

»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana… Yhdeksäntenätoista hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»

Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa olikin.

»Niin … neljäntenä … neljäntenä olin… Sitte kun niistä vieläkin ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin… Niin, että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:

»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut luokan ensimmäinen.»

Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin. Taas koki vallesmanni:

Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:

Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan, mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön aikaansaannoksiin.

Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.

Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa kipurahoja.

Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen. Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli, johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.

Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt neljätuhatta markkaa.

Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.

Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja viisauden asiassa.

Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.

Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta vallesmannille:

»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:

»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle kantaa ja… No, skool, veli!… Nikottaa tuo konjakki.»

»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia… No veli! Ryyppää!»

Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä hieman sameina, jatkoi:

»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin vetää itsepäistä härkää sarvista.»

Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!

Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin — niin luullaan — olisi hän alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin, kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.

Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää. Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen halulla hän siis jo asiaa ajoi.

Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä, kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa, istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:

»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman varpaansa pelastetuksi.»

Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan juhlallisen hurskaasti ja puheli:

»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua apua etsii!»

Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä hänelle selostanut.

»Ka-aiken… Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:

»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja viisaus…»

Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois vetämään.

»…usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi: »Herrasta … Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta… Kussa yksi kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»

Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä, sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:

»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle, istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.

KOLMASTOISTA SANAKOLINA

Sakari puuhasi taas laitoksen töissä, johti ja touhusi. Laitoksen työväki, varsinkin laiska Hippiläinen, joka silloin kerran ihastui Sakarin »pitkän-kiskomiseen», oli yhä enemmän mielistynyt tähän toimekkaaseen johtajaan. Ei hän kyllä Sakarissa mitään erityisempää huomannut — sitä ei muutoin olisikaan kyennyt hänessä juuri huomaamaan — mutta hän piti sittekin Sakarista, etupäässä sen vuoksi, että hän laski nyt Sakarin aikana saavansa työstään noin neljä kertaa suuremman palkan kuin ennen, vaikka päiväpalkka olikin entinen ja sama.

Ja uskovaiset alkoivat jo Sakaria antimillansa muistaa. Ne siellä saarnalla herätetyt lähettivät kirkolla kävijöiden mukana Sakarille lahjoja, ken sukat, ken kintaat, ken mitäkin. Tänään toi Pykäläinen Sakarin toisen morsiamen, Haivenisen lesken, lähettämät uudet alushousut. Se viipyikin siinä vielä, jutteli ja selitteli. Istuttiin pihamaalla ja se laiska Hippiläinenkin siinä oli seurassa.

»Oli se toki viisas teko kunnalta, kun huomattiin rakentaa tää hullujenhuone», puheli Pykäläinen ja lisäsi:

»Sittepähän saa selvän, kuka on hullu ja kuka viisas, kun on seinä välissä, sillä toisiinsahan ne muuten sotkeutuisivat…»

Ja siitä sitä sitte keskusteltiin: viisaus-asiasta, sen eri osastoista, hulluudesta ja muusta. Niitä siellä seinien sisällä olijoita, huoneeseen päässeitä, sääli tietysti Pykäläinen. Kiitollinen hän oli itsensä ja muiden ulos jääneiden puolesta, ja nöyrin mielin hän puheli:

»Ja meidän ei siis sovi olla ylpeitä ja ynseitä siitä, että Herra armossaan on antanut meille seinän taakse jääneille tarpeeksi asti viisautta.»

»Ka… Mitäpä siitä ylpeilee», laiskotteli Hippiläinen ja Pykäläinen jatkoi:

»Herra on vain sitä viisautta jakaessaan käyttänyt meille mitatessaan isompaa punnusta, kuin niille siellä seinän takana olijoille mitatessaan…»

»Vai mitä johtaja siitä arvelee? Siitä, että Herran punnukset ovat kussakin tapauksessa erilaiset … viisauttakin meille mitatessa.»

Ei siis ole asiassa Jumalan taholta mitään väärää. Sakari oli aina valmis Jumalansa asiaa puolustamaan, ja siksi hän siihen vaakaan vetosi ja vielä lisäsi:

»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama… Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja… Vaaka taas ei koskaan falskaa.»

Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa heräsi uteliaisuus.

Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten toisen, ja niin yksitellen koko väen:

Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti hermostuneesti.

»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle, uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.

Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko. Se parkui ihan kuin syötävä.

Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla, kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.

Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa, rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta ja rauha palautua.

Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet herätettiin. Olikin aika herätä.

Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko,
Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:

Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä, semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi, vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä, viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.

Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin. Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi vaakalaudalle.

Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä ja puheli:

»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi… Ei siitä Sakarista enää kuitenkaan hiirikään hisahda.»

Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa, ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:

Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli:

»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä päin ponnistaa.»

»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä, että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta… Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»

Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi, oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:

»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin jotta … onhan vain housut jalassa!»

»Ka… Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi Issakainen pitää puoltansa.

Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti. Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla lehtikasassa:

Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.

Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä, altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.

Ei siis ihme, että hän eräänäkin yönä onnistui hyvin tehtävässään, vaikka se oli — varsinkin saarnamiehen arvoon katsoen — sangen arkaluontoinen.

Hän näet lähti, maan tavan mukaan, toisen morsiamensa, Haivenisen lesken luo, kiittämään saamastaan lahjasta ja häntä puhuttelemaan. Lohduttamaan ja aitassa nukkuvaa herättämään hän lähti. Mukaansa otti hän Eulaliinan silkkihuivin, lahjaksi tälle toiselle morsiamellensa.

Mutta onnettomuudeksi oli Haivenisen leski, kuten tiedetään, lähtenyt vaaliasialle, puuhaamaan Sakarin vuoksi Punnitun hyväksi. Kotimiehenä oli hänellä Leppäläisen tyttö, Kaisa, ja se se nyt nukkui yksin aitassa. Sakari tuli ja koputti ovelle, kuten oli tottunut tällaisessa herätystyössä tekemään.

Ja ihmeellistä! Ei hänen tarvinnutkaan muuta kuin kerran koputtaa, niin jo se aitassa nukkuva vaimo heräsi ja avasi oven. Kolkutusta ja kolistamista ei siis tarvinnut lainkaan. Kaisa, näet, oli siinä ikävissään odottanutkin yöjalkalaisia ja oli siis koputukselle altis, valmiiksi herännyt. Kaisa aluksi oudostui ja oudostui Sakarikin, mutta oitis hän selitti:

Tunsi Kaisa Sakarin, sillä oli hän ollut hänen saarnaansa kuulemassa, vaikka ei hän vielä uskovainen ollut.

Ja niinpä Kaisakin antoi asian olla. Sakari työntyi aittaan, istahti Kaisan sängyn reunalle, tupakoi ja mietiksi siinä kauvan. Kaisakaan ei puhunut, muuten vain makaili siellä Sakarin selän takana.

Mutta sitten kaivoi Sakari povestaan Haivenisen leskelle lahjaksi varaamansa Eulaliinan silkkihuivin, työnsi sen Kaisalle ja ilmoitti:

Ja ääneti kallistui hän Kaisan viereen. Ja Kaisa alkoikin jo taipua.
Sakari jo ihan likisteli ja samalla kysäsi:

»Kun ihminen ei nuoruudessaan ylenkatso lohdutusta, niin … silloin ei liika viisaus pääse olemaan ruumiin ja hengen vaiva.»

Eikä kulunutkaan montaa hetkeä, kun jo Sakari oli kihlannut Kaisan kolmanneksi morsiameksensa. Ei sitä Kaisa voinut vastustaa, sillä jos kenenkään, niin saarnamiehen ja pankkiirin suhteen on nainen kuten tietty, aina voimaton, heikko ja antautuvainen.

Mutta silloin sattui pieni onnettomuus. Kylänpojat tulivat Kaisan luo, koputtivat, ja kun ei avaajaa kuulunut, sysäsivät itse oven auki, löytäen Kaisan, mutta myös saarnamiehen hänen vuoteensa reunalta.

Ja niin syntyi sananvaihto, ensin säveä, sitte jo toisenlainen. Pian kehittyi siitä käsirysy. Pojat mukiloivat Sakaria aika pahasti, viskasivat hänet lopulta ovesta ulos, vetäisivät oven kiinni, ja vaikka Kaisa oli paennut saunaan, niin jäivät pojat hänen paluutaan aittaan odottamaan. Sakari luuli Kaisan jääneen pojille aittaan, rynnisti ovea vastaan, mutta ovi oli lujasti kiinni.

Hylyt! Ne olivatkin urheiluseuralaisia, tunnuslauseena aksioomi, viisaus, totuus: »Terve sielu terveessä ruumiissa.» He pitivät siis sielua terveenä ruumiin harjoituksilla ja kukistivat pirun valtaa, syntiä ja kaikkea pahuutta ja pahaa, urheilulla, kuten muut Kalevala-, hautapatsas-, pääkallo-ym. arkeologisista tutkimuksista, eli vanhojen peijaiden ruuantähteistä, etsivät sitä ehtymätöntä elämänvoimaa ja -viisautta, jota voi tarjota ainoastaan varsinainen, alati viherjöivä viisaus, viisaudenkirja, ja viisaudenkirja-homma ja varsinkin usko. Oli niillä, urheilijoilla, siis voimaa millä viskata pappi pellolle ja vielä ihan kuin ivalla kehoittivat Sakaria heittämään sielujen parantamisen saarnoilla ja muilla Siionin apteekkilääkkeillä ja parantamaan niitä uudenaikaisilla pahanlääkkeillä, esimerkiksi kolmiloikkauksella, tai ranskalaisella painilla.

Ja nyt alkoi hän ihan raivoissaan kolkuttaa ja pyrkiä takaisin aittaan. Hän löi oveen, että tärisi ja vaati avaamaan. Hän julmistui, kun ei avattu, otti halon ja löi seinään, että paukkui ja jyski, mutta sittenkään ei vain avattu.

Ja silloin keksi hän keinon. Talossa oli iso ruokakello. Kuin kirkonkello riippui se siellä pikku katon alla, kahden pitkän patsaan päässä, päätyseinän yli kohoten. Sakari alkoi aitassa olijoiden kiusaksi uhallakin soittaa. Vimmatusti veti hän nuorasta. Kello helisi ja pauhasi. Ääni kantoi yön tyyneydessä yli seutujen ja vesien. Ihmiset havahtuivat. Luultiin Haivenisen talossa jotain pahaa tapahtuneen ja riennettiin avuksi. Isona armeijana samosi koko kylän väki kartanolle.

Mutta harmistunut Sakari vain soitti, soitti aitassa olijoille kostaaksensa. Väki oudostui, seisoi, katsoi, tunsi voimallisen saarnamiehen. Ja silloin Sakari selitti, uhitellen:

»Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.»

Oltiin ymmällä. Saarna-asiasta käsitettiin Sakarin puhuvan. Uskonnollista hereille soittamista se siis tarkoitti, arvelivat uskovaiset ja ihastuivat. Kukapa pappi tekisi niin: valvoisi kuin paimen yölläkin, soittaisi hereille, ja kun kokoonnuttaisiin, niin julistaisi sanaa ja jakaisi lohdutusta. Hän soitti siinä yösydännä ja valvoi siis kylän paimenena.

Ja aivan kuin itsestään siinä muodostuikin öinen, ihana saarnan ja herätyksen hetki. Kaikki ne monet suruttomatkin jäivät kuuntelemaan siihen, niiden harvojen uskovaisten joukkoon.

Ja niin saarnasi Sakari Kolistaja kolmannen voimallisen saarnansa, n.s. yösaarnan.

Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet, väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:

Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän jatkoi:

Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.

Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari todisti:

Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.

»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää, vaan juoksevat keveisillään.»

Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien. Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti, saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.

»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»

Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja haltioitui, jatkoi:

»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on; sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon, sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat, mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!

Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää. Etköstä huokaa!

Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa, että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin rakensit.

Sitä varten sinä varasit sinne gramofoonit ja sellot ja kaikkinaiset muut uskonsoittimet: pelitoosat Ruomista ja positiivipelit Kapernaumin ja hanurit pyhästä Saratovin kaupungista, ynnä rumbaalit ja huuliharput ja kurkut, että sinun Beliaalisi pyhä ja korkia olisi.

Että se pyhä kaupunki olisi, niin että siellä sinun virtesi jyriseisi ja kuuluisi ainoastaan urkujen pauhu ja sinun ylistyksesi voimallinen tärinä, kun sinun rumbaalisi kajaa ja sinä väkinesi ynnä emäntinesi pasuunalla psalmeja puhallat, ynnä tyttärinesi kielikannelta soitat, ja pilleillä ja huiluilla ihanasti kiitosta huilutat, mutta viisaus sinut petti.

Petti, sillä suomenkansan viisaus on niinkuin härkä, ja niinkuin vihainen härkä, jonka silmät sidotut ovat, ja sen tykö meni kuitenkin suomenkansa, kun se neuvoa ynnä ymmärtämystä tarvitsi ja siksi ei voi suomenkansa synnittömänä, eikä vaimottomana elää. Ei, sillä koska se viisaudelta, eikä uskolta neuvoa kysyy, niin se kavala viisaus neuvoo häntä: »Mene siihen suureen Beliaalin kaupunkiin» — neuvoo se häntä — »niiden Beliaalin ihanien tyttärien tykö, ja niiden lumosilmäisten neitosten, ynnä niiden kippura-nenien kaunokaisten ja ylen ihanaisten neitsytpiikasien luo sinä Beliaalin kaupunkiin mene ja sano niille: minun vohlani ja minun kyyhkyläiseni!»

Voi sinua, oi suomenkansa, ettäs uskoni hylkäsit ja viisaudeltasi, side-silmäiseltä härältä, neuvoa kysyit! Sillä koskasta vielä uskon avulla sen neuvoa epäilit, niin se sinulle kavalasti kuiskasi: »Katso vaimon hempu on sinulle parempi kuin sämpylä ja manna, ja ihana neito on suloisempi kuin mahla ja hunaja sinulle» — ja niin sinä, oi suomenkansa, viisauttasi uskoen kaikkinaisista maakunnistasi vaimon luo Beliaalin kaupunkiin menit.

Menit, oi menit, ja niin saavuit sinä sinne, koska siellä vielä kukoisti sinun uskontaidollisuutesi aika, niin että lampaat olivat Beliaalissa siveiksi kerityt ja jäärät hurskaiksi leikatut, ja sinulla itselläsi oli kammattu otsa jakaus ja isäin-sääty, ynnä talli orhia ja renkitupa renkiä varten, ettäs niinkuin pyhä patriarkka olisit. Sinä saavuit, koska sinun uskontaitosi toimesta esivalta Beliaalissa vielä voimallinen, niinkuin Jaakop painissansa oli, niin että kaduilla oli siveä meno ja viinakrouvissa ja pulloboolioisissa, jotkas uskon avulla ynnä Beliaalin rakensit, vallitsi sinun vaelluksesi kirkastukseksi ankara ja sinulle soveltuvainen kuri niinkuin kova ja ärmeä piispa kirkossansa, niin että sinä uskonhiljainen olet. — Ja niin kukoisti kaikessa sinun uskonaikakaudellasi ihanana se sinun vanha, monitaidollinen hurskautesi ja uskontaitosi, niin että sinun vanhurskautesi, oi taivaallinen suomenkansa, oli silloin ihana niinkuin autuaallinen ja ymmärtäväinen emäntä, jolla on se siviä esiliina, ettei takaliina esteenä olisi ja töissä ja menoissa häiritseisi.

Oi uskon ihanuutta, koska vielä viisauden kera Beliaaliin tulit, sillä temppeli oli silloin sinun uskontaidollisessa huoneenhallituksessasi Beliaalissa Herralle alati valkoiseksi kalkittu ja kirkon rappuset yljän tulla puhtaiksi lakaistut, ynnä myös ilohanhet ja kimasorsat, niinkuin huoneesi uskonlinnut ja kuikukyyhkyt kallioilla rauhassa pesivät, uskontaidollisuuttasi autuaallisina ihailivat ja reunakallioilla kaihoisasti kuikuttivat, että myös sydämesi hempiä olisi, eikä usko kalsistuisi ja armon tarve lakkaisi sinulta. — Niin, silloin sinä Beliaaliin tulit. Sinä tulit sinne päässäsi viisaus, se Belsebuubin, sen haureudesta ja viinan myönnistä kolmesti tuomitun kauhian sarvi, ja niin loppui Beliaalissa sinun vanha, monitaidollisen uskon siviä ja ihana aika, se sinun uskon kautta taitavan ja viisaan hurskautesi autuas aika, se aika, jolloin sinulla oli huoneentaulut seinälläsi, että myyrät tietäisivät asua maakoloissa, se aika, jolloin sinä, oi suomenkansa, pyhyyttä uskon avulla noudatit ja niin sinun tyttäriäsi niiden monista laittomista ja isättömistä lapsista vitsalla ankarasti kuritit, ja niin uskon taidolla kanssarikollisuuden vältit ja kalliin oman sielusi maallisella vitsalla ijäisen vitsan alta Herralle pelastit.

Pelastit. Ja niin kukki sinun perunamaasi ilmoilla ihanana, ynnä juurimukulat valmistuivat maan pimeydessä, että hurskaassa huoneessasi oli tavaraa molemmissa: sekä kellarissa, että kirkossa, sinun uskontaidollisuutesi tähden.

Voi sinua, sillä nyt sinä, viisauttasi uskoen, aloit itse Beliaalissa rentonaan elää ja kokonaan ihanan vaimon luo menit ja sanoit sielullesi: Sielu, ole nyt järkiään emännällinen, ettäs vielä enemmän tietäisit, kuinka suloinen on vaimo sinulle, ja emännällisyys sinun olollesi!

Voi sinuas, suomenkansa, koska sinä neitsytpiikasen tykö siinä suuressa Beliaalin kaupungissa jouduit, ja kaunokaisen kaulaan sinun alati huikentelevaisen kätesi kiedoit! Sillä itku ja iso pihinä pitää siitä vielä kuuluman, ja syntisten lisääntymys pitää siitä seuraaman, ettäs kavalaa viisauttasi uskoen siltä Beliaalin tyttäreltä autuutta etsit ja häntä yötä ja päivää vohlanasi ja kyyhkyläisenä pidit, ja Beliaalissa hänen kanssansa iloiten uskon ja sanan unohdat, ja hänelle yhäti sanoen sanot ja kuiskaten hänelle lempiästi kuiskaat: minun hempukkani ja minun helmikanani! Raadollinen ja orpo minä ilman sinun vaimollisuutesi viehelumoa olisin. Avaa siis minulle huoneesi ja hippelisi ja ole minun hempuni ja minun Kerubiimini tässä ratki taivaallisessa Beliaalin kaupungissa!

Voi sinua, oi suomenkansa, sillä vaikka sinä jalossa kilvoituksessasi hankit itsellesi jalat niinkuin kauriin jalat ja kehitit juoksu jalat niinkuin nopian jäniksen jalat, että ne sinulle suoja pahaa ja turva liikaviisauttasi vastaan olisivat, niin et sinä kuitenkaan Beliaalissa vaimon luona ja ihanan neitsyen tykönä niillä syntiä pakoon ehdi, vaan niinkuin lentokone, joka haahkana liitää, ja niinkuin iso seppeliini, joka puhkulla taivaat täyttää, yllättää sinut synti, ja niin sinun kalliit rekordisi kukistaa ja murtomaa-, ja estejuoksusi ja jalkauskosi häpeään saattaa, ettäs tällä ajalla niin rohkiasti ainostaan jalkoihisi turvasit ja sanoit: koska minua köyhyys ja paha uhkaa ja nälkä ja tulipalot ynnä ympäri piirittävät minua, eivätkä pakene minua, niin minä itse pakenen sillä, jaloissani on minulle turva ja apu, ja juoksukintuissani pakoapu, koska minä ratki-raadeltuna minun kauhiaa ja minua armotta ahdistavaa nälkääni pakoon juoksen ja tätä minun ilkiää liikaviisauttani karkuun nopeasti, ja kuin henki kurkussa kirmaan. — Ja niin oli sinulla tosin, oi toimellinen suomenkansa, ahkeran työn ja kehittämisesi tuloksena pari viattomia jalkoja, niinkuin kaksi kyyhkyläisen poikaa Herralle uhriksi, ja vikkelät jalat ja nopeat pako jalat maailmalle rikkaudeksi edesluoda — ja niinkuin on sinun; aikatyösi niin on sinun kaikki toimesi. — Ja sinä rakensitkin niille jalvoillesi alttarit ja pyöreät hiiliradat ja ymmyrkäiset sporttiplaanit, etteivät jalkasi harhaan juoksisi sinulta, eivätkä sinua eksyttäisi, kun sinä kaikkinaisissa ja monissa viisauden toimissasi lähtökohtaasi pikaviestiä radan ympäri ehätät — mutta eivät nekään, sinun jalkasi, sinua Beliaalissa sinun kauhiaa ja kavalaa liika-viisauttasi vastaan auta. Ei, sillä kun sinä, oi suomenkansa, niillä nopioilla jaloillasi kaikkinaisista maakunnistasi vaimon tykö Beliaalin kaupunkiin riensit, niin sinun pakojalkasi ja nopiat juoksujalkasi siellä turhaan raukesivat, sillä niinkuin lumi sinun nopiat juoksujalkasi, oi suomenkansa, sen ihanaisen vaimon lämpimässä sylissä olemattomiksi sulavat, niin että sinä olet niinkuin Simpson, jolta Delila jalat pois keritsi. — Ja niin ei sinulle, oi Herran nasiiri, enää mitään jää, koska se kavala viisaus sinulle lipeästi emännällisyyden autuudeksi kuiskaa, niin että sinä Beliaalin tyttärille niinkuin vartijalle itsesi ynnä kalliit jalkasi uskot ja sanaa syrjit, ja uskoa niinkuin vanhaa vaimoa vierot, mutta viisauden niinkuin nuoren immen vuodevaimoksesi hyväksyt ja niin sen kanssa ynnä iloa pidät ja sanot vain sinut yllättäneestä synnistä ynsiästi, että: acroplaani.

Voi sinua suomenkansa, ettäs Beliaalissa vaimon hempeyden tapasit! Sinä unohdat silloin Beliaalissa uskon ja ainoastaan syöt ja kauhiasti mässäät. Sinä täytät vatsasi kaikkinaisella ruualla ja mahasi Beliaalin herkuilla, ja niin ainoastaan hyvin maallisia enää töräjät ja tuiki aineellisia torvella soitat ja tarpeettomia sillä toitotat, mutta hengelliset huilut hylkäät ja symbaalisoittimet loukkoon viskaat, ja Beliaalissa ylpiästi röyhtäiset, ettäs vatsasi täysi ja mahasi ruuasta turpea on. Etkä sinä enää pelastua voi, sillä koska sinä vielä hyvää ja hurskasta menoa muisteleisit, niin se kavala ja vihainen viisaus kuiskaa sinulle: »Heitä se, sillä katso vanha vaimo tekee elämän happameksi ja hyvä ja hurskas meno kasvattaa papeille ison mahan, mutta oman mahasi kuivettaa niinkuin sen, jonka Herralle puuhun ripustit» — ja niin sinä heität.

Voi sinua, sillä et sinä koskaan rupea hätääntymään, etkä kauhistumaan, etkä mene maakyliin kaitsemaan sikoja yhden kauppamiehen tykönä. Et, vaan sinä kehut mammonasta kansalle kovaa työtä, mutta itsellesi kepeät olot keploittelet — sinä ylistät rieskasta muille maakyliä ja myöt niille taivaat silavalihasta, mutta itse sen kuumakivisen helvetin Beliaalissa itsellesi valitset, sillä sinulla on päässäsi se sarvipäinen viisaus, joka ei häränhännällään häpyään peitä, vaan sinulle ilkiästi kuiskaa ja sanoa lötkii sinulle että: »Katso parempi on sinun ihana impi sylissä helvetissä, kuin pappi polvella taivaan ilossa, sillä papin maha painaa kans» —. Ja niin et sinä väry.

Et, vaan sinä käännät vain täysinäistä kelletintäsi kohomma ja sanot ylpiästi: Iloitse Beliaali, että minulla on sinussa näin hyvä ja huikea olla, koska myyrät mäessä vaikenevat ja maamyyrät törmissä työtä tekevät! Minä ylensyön ja ratkiriemuitsen, ynnä muita synnistä ja mässyystä manaan. — Ja niin sinä manaat ja profeettana ja Jeremiaana jyriset, sillä se kauhea viisautesi taaskin valehtelee sinulle että: »Huokiampi on sinun olla profeettana kuin profeetan aasina, sillä profeetan luut ovat raskaat ja satula lujasti nyöritetty.» — Ja niin sinä itsesi rahasta profeetaksi ylennät.

Voi sinua sen sarvipään, suuren ja kauhian viisautesi tähden, sillä nyt sinä yhä kauhiammin ja ylenpalttisemmin Beliaalissa mässäät ja synnissä elää retustat.

Voi sinua Beliaalin poika, sillä koska mahasi yhä enemmän anoo ja vatsasi alati lisää kurnuttaa sinulta, niin sinä vain hihkaat, että: Päly pois!

Päly pois ja niin sinä myöt Beliaalissa rallisi rahasta, riemu-virtesi penningistä ja maksusta muut menosi ja äyskäät kerskaten, että: Minä olen se Beliaalin poika!

Voi sinua, ettäs niin viisauttasi, sitä sinulle alati vihastunutta sidesilmäistä härkää kuulit ja ymmärtävän uskon luotasi pois heitit, sillä nyt sinä jo rahasta parannusta saarnaat ja maksusta syntisiä sormella osotat, koska ilkiä viisautesi opettaa sinulle, että: »Heitä toisen housut pirun pyykkiin, niin omasi puhtaiksi uskotaan.» — Mutta minä sinut itsesi ilmoitan ja osotan.

Minä ilmoitan ja osotan sinut, ettäs itse häpiällisesti vaimon tykö menit ja kuitenkin muita synnistä osoitat ja sanot sillä itsestäsi, että: »en minä itse vielä emännästä mitään tiedä, enkä neitseestä enemmän kuin savikukko kanasta ymmärrä», — ja niin sinä ainoastaan leukaluullasi pöksysi Beliaalissa puhtaiksi peset, mutta saippuat ja muun vanhurskauden hylkäät, koska hirveä viisautesi sinulle neuvoo, että: »Huokiampi on sinun suullasi kuin käsilläsi housusi pestä, sillä saippua maksaa ja työ ottaa luille ja.» — Mutta nyt minä sinut paljastan, ettäs niin pestyillä pöksyillä taivaaseen yrität.

Minä osoitan sinut ja todistan, että sinä maksurahasta maan ihanuutta ylistät, ynnä suuruutensa tähden sitä kauhiaa Beliaalia tuomitset, jonka kansaa sinä alati omalla luvallasi voimallisesti lisäät. Mutta sinulta loppuu jo raha.

Niillä, sillä nyt sinä jo omaa pahnaasi muiden edessä penningistä parannat ja itsesi eroittaaksesi hopearahasta muille pesääsi pöyhit, niinkuin sittiäinen asuinsijaansa. Sinä myöt pilatut pehkusi maakylihin, ja pahnapehkusi peltoväelle, sillä se kavala viisaus kuiskaa sinulle, että: »Katso raha on parempi kuin pehku ja konsti ynnä kauppakonsti on huokeampi kuin hartiatyö. Eikä pahaksi piehtaroimasi pehku enään itsellesi hyödyksi ole.» — Ja niin sinä pehkusi myöt, mutta vatsasi pidät. Sinä lyöt ne pehkurahasi ja parannusrahasi Beliaalissa pöytään, syöt mahasi isoksi ja kerskaat viisaudellasi, että: »Minun härkäni ja minun syöttilääni! Pureta sinä pehkut pyhillä ja säästä tuhmille taivas, mutta tee minusta pappi vatsaltani ja arkkipiispa mahani koolta!» Niin sinä kauhiassa liika-viisaudessasi sanot, oi suomenkansa, mutta oman sielusi autuuden hyväksi et sinä Beliaalissa tee muuta kuin parannat rahasta lähimmäistäsi ja olet siis niinkuin se, joka täyttää kuudennen käskyn ainoastaan kuohitsemalla kalliin autuudenasiansa tähden talossansa kissan, että huoneessa paasto pyhitettäisiin! Voi sinua!

Voi sinua, että sillä avulla taivaaseen yrität, mutta itse vietät Beliaalissa vaimon tykönä syntijuhlaa ja syömäjuhlaa ja juomajuhlaa ja äyskäät hirviässä viisaudessasi autuudenasiasta, että »Suru pois, sillä minun kissani pöksyt ovat puhtaat ja lähimmäiseni vaimon luota aitasta ulos heitetty, ettei ynnä hänkin lankeaisi!» — Ja niin sinä Beliaalissa rahasta lähimmäistäsi parantaen ilkiässä viisaudessasi niinkuin murjaanin pesijä kissan pöksyillä kavalasti taivaaseen yrität ja synnissä ja emännällisyydessä huolettomana elät ja leiletät, sillä sinulla on rahaa, jota saarnalla sait ja kuohiten kokosit.

Rahaa sinulla on, vaikka et vaivaa nähnyt, sillä sinulla on se hirveä viisaus, niin että sinä niinkuin naisparturi niität ja leikkaat ainoastaan siitä, kuhunkas et kylvänyt, ja kokoat siitä, kussa et itse kasvattanut.

Siitä, sillä leuvasta ottamaan ja leuvalla elämään, vaan et leukaan oikein antamaan sinä, suomenkansa, kauhiassa viisaudessasi pöksynpesuillesi Beliaaliin tulit. Sinä myöt siellä leukaluitasi turulla ja jalkojasi juoksutorilla. Ja koska sinut täytetään taas rahalla ja kaikkinaisella rahalla, niin sinä ostat ruokaa ja makiata viinaa vatsallesi ja vaimon hempua sielullesi ja vietät syömäjuhlaa, niin että mässäyssoitto soi Beliaalissa ja syömälaulu ja juomavirsi Beliaalin saleissa, ja sen huoneista kuuluu helmaväen yhäti houkutteleva kuiskutus ja kikatus, sillä Beliaalin tyttäret, jotka sinun sylissäsi, oi suomenkansa, Beliaalissa niinkuin enkelit istuvat ja polvillasi ihanina niinkuin ruusut kukoistavat, ovat jo sen siviän ja sinulle uskon-turvallisen sarkahameen riisuneet ja hävelikkäänsä hyljänneet ja ainoastaan hempihameen ja himaisuharson ja hämyharson päällensä pukeneet ja kiehenauhoilla ja lumonauhoilla ne ihanat kutrikkaansa kaunistaneet, eikä heillä ole enää sitä poimutettua häveliinaa, eikä päärmättyä kaihtoliinaa, vaan ainoastaan iloliina ja vieheliina, ja rubiinit ja timpit ja helmet, ynnä hohtohelmet ja kalliit kiehtokivet, ja päärlyt, niinkuin safiirit ja kauriin kruunun kalliit jalokivet siinä taivaallisessa neitsytsikermän kirkkaudessa — ja suloiset hajuvedet ja hempuvedet ja petevedet Köölenistä ja palssamivoiteet ja hempijauhot ja lumovedet Koonian kaupungista, ynnä paulanauhat ja kurjensulat ja otsatukat. Voi Beliaalin tyttäriä!

Voi heitä, sillä taivaallisen yljän lamput ja öljyastiat he ovat viisaudessaan ynsiästi unohtaneet, ja sähkölamput hoitamatta ja sähkölaskun ja kaasulaskun maksamatta heittäneet, sillä eivät he oikiaa ylkää odota, mutta sinun tyköäsi he eivät pois ole.

Eivät, sillä he ovat virret niihin ihaniin ja hempiöihin ilolauluihin ja kiehtoviin kuikukouluihin vaihtaneet, ja virsikanteleensa he ovat pajuihin ja telefoonitolppiin ynsiästi ripustaneet, ja symbaalit panttilaitokseen pantanneet, ja forttepiaanonsa taivaallisesta sävellajista ylpiästi uuteen äänikertaan virityttäneet, ja gramofooniinsa Beliaalin laulujen laululevyt hallelujalevyjen sijaan ostaneet, ja niinkuin taivaalliset terttulinnut he nyt sinulle ainoastaan Beliaalin lauluja lauleskelevat, niin että heidän äänensä on niinkuin lempirastaan hyvin kaunis kujerrus ja niinkuin kaiholinnun ihanaisin viserrys, kun he lumolauluja sinulle sirkuttavat, mutta et sinä vääjää.

Et, ja niin sinä, oi Beliaalin poika, heidän kanssansa Beliaalin kaupungissa, sen hekkumallisissa pymfääliöissä ja ihanissa himohuoneissa kauhiasti maallisissa mässäät ja niinkuin murjaani sinä mellastat. Sinä juot lasikappeleissa, ynnä timbaalituvissa ja viinifaalioissa sitä kallista ja makiaa viinaa, ynnä myös sitä vähemmän soveliasta ja moninaista pulituurijuomaa, ja laulat remppulauluja, ja luet Maiju Lassilaa, sitä hirviää Susannaa Baabelin pelissä, ja säret ylpeydessäsi sen pyhän ja korkian Beliaalin kaduilla raitiotien vaunusta akkunat ja rikot isot lasiakkunat — ja ammut revolverilla — ja puhut telefoonissa synnillistä rakkautta monelle hempiälle armaallesi — ja sähkötät väärän sanoman vaimollesi — ja lasket vekselit protestiin — ja ajat automobiililla, sillä kuoleman kauhialla niittokoneella — ja nouset esivaltaa vastaan — ja panttaat kellosi — ja hoilotat ja remuat ja lyöt vain pöyhkeästi pullistettuun rintaasi ja kerskaat ylpiästi että: Mitämaar!

Voi sinua, suomenkansa, sillä sillä aikaa pyhä Beliaalin kaupunki, se Jerusalem Suomen Siionissa hukkuu, niin että ainoastaan kolistealaisten seurakunta pelastuu, että sanan siemen säilyisi, mutta sinä et säily.

Et, sillä turhaan sinä enään vapisemaan ja kauhistumaan rupeat, saniteerit ja koirapoliisit turvaksesi palkkaat, sillä eivät sinua, oi suomenkansa, enää nopiat jalkasikaan auta ja pakoon pelasta, koska sinä suuressa viisaudessasi ymmyrkäiselle kaikkinaiset juoksutyösi ja pyöreälle radalle pakojuoksusi asetit. Sillä taitaako se rikastua, joka niinkuin sinä, oi viisauteen langennut suomenkansa, reikää ostaa, että hänellä aina ja viljalti läpeä olisi.

Ei. Ja niin sinä hukut, sillä ei sinulla Beliaalin Sodomon-hävityksestä pakoon pelastuaksesi ole taivaallista nopiakulkuista moottori-ilmalaivaa.

Totisesti hukut, sillä jo nyt lopun merkit maassa ja enteet Beliaalissa ilmestyvät, sillä vaimokin jo Beliaalissa synnillistä viisautta päähänsä ja tietoviisautta ja viisaustietoa kammioonsa kokoaa, ja niin harjalle, eikä yljälle ovensa avaa. Ja se on jo sen kauhian lopun merkki, sillä ei vaimon viisaus sinulle hempeitä puhu, eikä ihania ennusta, oi sinä Beliaalin poika, ettäs kurittavan vitsan, sen tietoviisaan vaimon, vasta niin vanhalle iällesi säästit! Oi, miksi et jo nuorena sinun etsikkoaikaasi tuntenut, niin että kylkiluusikin olisi sinulle aikanaan korkoa kasvanut, ja sinä vitsauksesta ja Beliaalista niinkuin Loot Sodomasta pelastunut olisit! Mutta nyt se on jo myöhä.

Voi sinuas, sillä eiköstä Beliaalissa jo vaimot puhu seurakunnassa ja ämmät miesten pyhäin yhteydessä, vaikka vaimon on niissä vaiettava. Ja jos vaimo saa siellä kerran sanan sanoa, niin kuka voi silloin enää hänen kauhian suunsa tapilla tuketa!

Voi kansaa, sillä kussa akat ennustavat, sana-akat suurta suuta pitävät, ja niinkuin Jeremiias korkialla äänellä profeteeraavat, ja sitä tuomion sanaa jyristävät, siellä kadottaa vaimo hameensa ja housut ilmestyvät, ja oikea vaimo menettää sen miehelle niin alati soveltuvaisen hempeytensä, niin että hän on niinkuin keloksi kuivettunut runko. — Ja niin tulee kaikkinainen hempeämpi huoneenhallitus ja meno mahdottomaksi, ja mieskin turhaan raukeaa, ja Beliaalissa ainoastaan rotat redistä kurkistavat, sillä ei ole enää sitä Herran antamaa ihanaista vaimoa, joka vielä helmaa hempeästi heilauttaisi ja Beliaalissa miehen vuoteen lämpimänä ja sydämmen suloisena pitäisi ja hänen tyköänsä ikävät ja kirput karkoittaisi, vaan on ainoastaan se viisaaksi kuivettu kirjavaimo, joka lasisilmiensä takaa niinkuin vanha ja Herralle kauhia paavin valta mieheen katsoo.

Voi raadollista suomenkansaa vaimon viisauden ja emännän tietoviisauden takia, sillä ilman sitä hempiää ja ihanaa vaimoa on mies niinkuin tyhjä säkki, jonka Herra risaisena hylkäsi ja vaimo kovasydämisesti paikkaamattomana tyköänsä pois heitti. Mutta jos säkki on tyhjä ja pussi pois heitetty, niin mistä silloin puuroa keitetään? Ja niin vaimokin kuivettuu ja usko katoaa ja kansa lakkaa, sillä ei tieto-akka, vaan lihava ja oikia emäntä taitaa suomenkansan kunnossa pitää, mutta tietovaimo on miehen yli niinkuin kalsea Ruomin valta, sillä hän perustaa sukunsa liitot, ja ryntäysliitot, ja hirviät konkordialiitot, ja niin nousee kauhiasti sinua vastaan, oi Beliaalin poika, ja viisaudessaan sinun sukulahkosi vihaisena pois juurittaa, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettäs hänen ihanilla lirppulauluilla ja kaikki-sulattavaisella silmänsulolla itsesi vietellä annoit, ja niin häntä Beliaalissa lempeästi vohlanasi pidit ja hempiästi kyyhkyläisenäsi kujerrutit, ja rinkelillä ja makialla karamellilla syötit, mutta hän vihastui ja ankarasti vastaasi seisoo.

Ankarasti ja kauhiana hän vastaasi seisoo, eikä lepy, ja niin leimahtaa se maailman lopun merkiksi ennustettu pitkäisen tuli juuri Suomessa ja Beliaalin kaupungissa, koska siellä sinua yljäkseen odottava vaimo viisaudessaan hirviästi sinua vastaan nousee, ja sinua ikävöivä, avioaikeinen impi liika-viisaudessaan kauhiasti sinun päällesi karkaa, ja konkordialla ja rummuilla ja liittovoimalla muurisi kukistaa, ja sinut maahan jaottaa, niin että ryntäysliitto ja avioliitto siinä suuressa sodassa viisauden tähden pitää niinkuin herneet keitossa ja jauhot vellissä toisiinsa sekoitettaman — ja niin kaikki lakkaa Beliaalin suuren viisauden tähden, koska se liikaviisas tietovaimo oman ainoan juurensa äkäisenä ja vihasilmäisenä sinussa poikki puree, oi Beliaalin poika!

Itke Beliaalin maa, sillä koko sinun lihasi hävitetään, ettäs siinä hirviässä liikaviisaudessasi niin kauhiasti ja armotta itse sitä lihaasi vastaan nousit.

Itke ja voivota ja pukeudu säkkiin ja istu tuhassa ja siinä kalipitoisessa porotuhassa, sillä niin valmistuu tälle viisauteen luottaneelle sukukunnalle tämän syntisen suomenkansan viisauden, sen siteillä sokaistun ja alati kavala-vihaisen-hirviän härän kautta, se ennustettu iso ja pohjaton kuoppa.»

»Tuo viisauden kuoppa se valmistuu ja siihen sitä maailma kun kerran nenälleen lentää, niin se on silloin kuitti.»

Kuitti, niin juuri! Omaan viisauteensa hukkuu maailma, sitä se tarkoittaa, huomattiin. Omaan viisauteensa sotkeutuu ihminen ja joutuu turmaan, jos siihen luottaa.

»Sillä ei mitään asiaa voida ymmärtää ja ratkaista viisauden, vaan uskon avulla.»

Niin puhui ja lohdutti Sakari, ja hänen kylvämänsä siemen iti hiljaa, ja alkoi nousta oras, ja odoteltiin laihoa. Käsitettiin jo, että koskapa esimerkiksi voisi värisokea viisauden avulla saada selvän, onko joku väri valkea vai musta? Ei koskaan.

Ja hiljaa kuin hiiret, teki Sakarin herättämä väki nyt paimenensa vuoksi työtä Jussi Punnitun ehdokkuuden hyväksi, kilpailivat vallesmannin lähettiläiden ja puoluelaisten kinterillä kaikkialla, Punnitunkin tietämättä, nöyrinä, ahkerina, ja asia näytti lupaavalta. Puuhattiin ja touhuttiin molemmin puolin kiihkeästi, kuten aina asiassa, josta riippui valtion olemus ja koko kansan elämä.

Ja niin alkoi puolue-elämä ja ilmestyi näyttämölle, viinapullo ja tupakkavehkeet sarkahameen taskussa, se ihanainen ja suloinen neitsyt, julkisen elämän ihmeellisin kuppariakka, jos kuinka moneen mieheen itsensä vihittänyt ja kaikkien kanssa makaileva, isokielinen ja torahampainen avio-eukko: Puolue-Maija. Se tanssitti häneen korviaan myöten hullaantuneita rakastajiaan, niin että virsut olivat joskus singota pois muorin jaloista, ja siinä tanssin pyörteessä kuiskaili ja ihan lonkkaansa lyöden vannoi niille armastelijoilleen, että isänmaa ja kaikki on mennyttä, jos ei rakastaja luovu isänmaasta ja rakasta uskollisesti ja hellästi häntä yksin. Ja niin tanssittiin ja lemmenjanoisista rakastajista näki, että janossa oli paljas vesikin mettä makeampi.

Ei siis ihme, jos uskovaisetkin siinä pyörteessä kiihtyivät niin, että tulivat oman ehdokkaansa, Punnitun, vuoksi todistamaan vallesmannin tuhmuudesta liikojakin. Lähi-pitäjissäkin he jo siitä kuiskuttelivat, etsiskelivät esimerkiksi suvun tuhmimmat ja niin todistelivat, että ei se koko suku ole liialla viisaudella pilattu. Tuhmaksi Jussiksi haukutun Punnitun viisaus alkoi näyttäytyä jo toisessa valossa ja tuhman penkille, hänen sijallensa, alkoi painua vallesmannin koko suku.

Sillä samaan aikaan nousi hiljaa musta pilvi tuomiokapitulista. Rovastin syytöskirja oli, näet, jo saapunut tuomiokapituliin ja tuomiokapituli pohti asiaa. Silloinen arkkipiispa, vallesmanni Kaksinaisen eno, Taivainen, oli ruumiillisessa suhteessa kohtalaisesti Herran siunaama mies. Uskonsuunnaltansa hän oli lainmies. Ne uskon miehet, eli evankelistat, olivat aikoinaan hänet syrjäyttäneet muun muassa Iso-Tulos-seurakunnan vaaleissa. Ei siis ihme, että hän oli hieman penseä koko sille suunnalle, jota Pöndinen edusti.

Niinpä tarttuikin hän asiaan tavallista hartaammin. Tutkimus siinä tietysti on pantava toimeen. Harhaoppina hän sitä oppia piti.

Ja lisäksi sai hän tiedon sukulaisen, vallesmanni Kaksinaisen asiasta, siitä miten Pöndisen ja Sakarin herätys uhkasi tuon sukulaisen, ei ainoastaan virka-arvoa, vaan suorastaan mainetta. Hän rakasti sukulaistansa ja vakavana puheli hän siis jo kapitulinsa asessorille Pöndisen uskonsuunnasta:

»Emme me pelkällä uskolla autuaiksi tule. Lain ja viisauden työt ovat ynnä tarpeellisia.»

Ja sitte vielä sattui odottamatonta. Piispan oma poika oli vaalisaarnaajana Suur-Palkan pitäjässä. Seurakuntalaiset olivat kokeneet urkkia tietoja vaalipapeistansa, ja silloin oli sinne osunut sukulaistensa luo matkustamaan eräs Sakarin uskovaisista. Se oli kertonut ja juoninut vallesmannin hulluudesta. Sakari oli kyselijöille selittänyt sen olevan sukuvian, ja kun arkkipiispan poikakin oli samaa vallesmannin sukua, niin oli alettu epäillä sen viisautta. Oli kaivettu ja haeskeltu, ja saatu tietää, että suvussa on pari lahjatonta, yksi juoppohullu ja on muitakin tuhmuuden oireita, ja ei sitä haluttu henkisesti vaivaista papiksensa äänestää.

Ja sitte vielä urkittiin ja saatiin tietää paras: Eräs arkkipiispan langon hyvin kaukainen sukulainen oli äskettäin, tosin ainoastaan tilapäisesti, pimennyt sanatyössä järjeltään. Sillä kuten muinoin Suomen viisaimmat, suur-tietäjät, kävivät, kuten muinaisuuden stipendiaatit hakemassa kansallista viisaudenainesta: sanaa ja sanan syvää syntyä, — s.o.: puhumishalua — maailman kulttuurikeskuksista, Lapin tunnetuista sivistysahjoista … niin oli tämä arkkipiispan sukulainenkin, kielitieteilijäksi antauduttuansa, lähtenyt valtion matkarahalla etsimään ja tutkimaan eräiden sanojen juurta ja alkulähdettä aasialaisista kielistä. Olikin sitä sana-lähdettä etsiessään päässyt aina kirkiisien kuiville aroille. Mutta siellä oli järki sammunut puoleksi vuodeksi auringonpistosta, ennenkun hän kansansa sanatyössä ehti nuo sanan eloa antavat juuret kansansa yhteiseen sanakekoon kantaa. Tämänkin, auringonpistoksesta johtuneen viisaushäiriön, sovitti Jussi Punnittuun, siihen entiseen Tuhmaan Jussiin ihastunut Puolue-Maija vallesmannin koko suvun viaksi, lapioi siten isolla kielellään vallesmannin kasaan kaikkea, ja mistä vain koille ja viisaille varkaille kelpaamatonta löysi — Punnitun omasta kasastakin, ja varsinkin juuri siitä, ja niin pimeni arkkipiispankin suvun viisauden maine.

Niin. Nämä jutut sai kuulla ensin rouva ja häneltä itse piispa. Hän kävi vakavaksi. Oma mainekin siinä oli kysymyksessä, koskapa kerran sukuviasta puhuttiin, ja hän tajusi, että se on eteenpäin pyrkivän suvun onnettomuus, jos siitä leviää se luulo, että suku on tuhmaa, lahjatonta. Ei sitä, semmoista sukua, Luojakaan voi korkealle nostaa. Vakavana puheli hän, asiaa pohtiessa, jo tuomiokapitulinsa asessoreille siitä Sakarin ja Pöndisen opista, viisauden kieltämisestä:

»Minä luulen», puheli hän, »että Pöndinen ja hänen oppilaansa, kieltäessään inhimillisen viisauden, kieltävät Korkeimman hänen kättensä töissä.»

»Me ihmiset olemme viisaudessakin ainoastaan Jumalan, kaikkivaltiaan kuvia. Meidän on nöyrästi kiitettävä Häntä viisaudesta, jonka Hän on armossaan ja viisaudessaan meille johtotähdeksi elämässä antanut.»

Vakavaa! Tutkittiin jo kirkko- ja jumalankieltämislakeja, noita inhimillisen viisauden mestaristuotteita, nähdäkseen Jumalan kieltämisestäkö, vai mistä olisi sopivin syyttää niitä vääräoppisia, jotka kielsivät viisauden.

Mutta hämärää! Viisauden, sen todella olemassa olevan, sai kieltää ja siitä sai vaikka pilaa tehdä, samoin kuin sai kieltää kaiken muunkin olevan. Ainoastaan Jumalaa, jota ei ole nähtykään, ei saanut kieltää. Viisaasti oli siis viisauden toimesta lailla säädetty turva heikoimmalle, apu eniten tarvitsevalle ja nyt tuo Jumalan turvaaja, viisaus, asui itse huoneessa, jonka oli hiedalle rakentanut, eikä ollut nyt vaaran hetkellä lakipykälää turvana, kuten Jumalalla.

Mutta oli miten oli! Valittiin kaksi pappia tätä uutta oppia tutkimaan ja niin uhkasi Pöndisen ja Sakarin uutta, ihanaa uskonsuuntaa tuho, ja heitä itseään odotti jo kirkas marttyyrikruunu.

NELJÄSTOISTA SANAKOLINA

Pastori Pöndinen oli siinä kohtalostaan epätietoisena ja huolissaan ollen aikonut lähteä naapuriseurakuntaan povuuttamaan, mutta oli aina sattunut esteitä. Omassa seurakunnassakin olisi kyllä ollut povareita, mutta ei se sopinut papille. Ne olisivat tunteneet.

Sillä varsinkin se renki Tuomaan uhkaus häntä painosti. Hän koki sitä syntistä hoivata, lähestyä. Siinä lähestymistarkoituksessa hän sille nyt, rovastivainajan alusvaatteet jo perittyään, aivan odottamatta lahjoitti kaikki rikkinäiset alusvaatteensa, vieläpä markan rahaa, että saa ostaa paikkakangasta.

Ja samalla hän tietysti koki Tuomasta herättää, kääntää pois suruttomuudesta. Nytkin hän sille pappilan renkituvassa puheli kahdenkesken, selitti uskon tarpeellisuutta ja ihanuutta ja kehoitti kääntymään.

Mutta Tuomas tupakoi laiskana, ynseänä. Lahjasta huolimatta hän, näet, oli pastorille Hertan takia yhä mustasukkainen. Kavala aikomus olikin, näet, kehittänyt hänessä uskon, että ei se Pöndinen silloin yöllä pelkkää vettä etsinyt. Ja vaikka hän etuoikeutetussa rengin asemassansa olikin silloin yöllä voinut noita etuoikeutettuja siveellisyysvapauksiaan tarkoittaen ylpeästi kehaista, että: »toista se on renkimies ja toista pappi», niin tajusi hän vaistomaisesti, että asia on toiselta puolen katsottuna ihan päinvastoinkin, sillä nainen, näet taas arvelee, että: »toista se on pappi kuin jokunen renkimies». Pastorin lahjoistakin hän siis ynseänä epäili, että se niillä vain yrittää kylvää asiaan sameaa hietaa.

Ei siis ihme, että hän nyt, kun pastori Pöndinen uskoa kehui ja kehoitti kääntymään, tupakoiden ja ynseästi syläistä ruikaten lupasi veltosti, noin-vain:

Ei se tullut sydämestä. Huomasi sen pastori. Hän koki selittää, että hän sielun hoitajana on velvollinen tekemään parannustyötä, mutta yhtä velttona ja penseänä tupakoi, vengotti, mustasukkaisuuden myrkyttämä, epäluuloinen Tuomas ja arveli:

»Tokkopa tuo tohtoroimisellakaan sen terveemmäksi tullee… sielu… Se kun on semmoinen potilas, jotta sitä ei saa koskaan nähdäkseenkään … että saisi sairauden laadusta selvän… Niin paljon kuin sitä jo hyvää palkkaa vastaan on tohtoroitu.»

»Niin että tokko nuo rohtotipat sen suuhun koskaan joutunevatkaan … sielun…»

Aivan se tuntui jo pilkalta. Pastori Pöndinen tuli ihan murheelliseksi ja masentui. Huolissansa kaikesta, koki hän nyt jo hiljaa, huomaamatta, urkkia tietoa siitä, mitä kaikkea seurakuntalaiset jo hänestä uskovatkaan ja puhuvat. Sitä varten oli hän haettanut hierojan, sillä joku vaiva tuo lie vaivannut.

Ja hierojalta hän koki nyt siinä hieronnan aikana taitavasti urkkia ja onkia. Mutta se oli varova sanoissaan. Hän puhui sille uskosta, siitä miten toiselta näyttää ihminen, jos sitä tarkastetaan uskon avulla, eikä syntisten juorujen valossa.

»Ka… Kunpa sitä uskottavaakin on aina kahdenlaista niin… Et tiedä, kummalle siinä silloin korvan kallistat!»

»Kyllä se on selvä, kun vaan uskoo oikein: on uskottava aina sanaa ja sanan palvelijoita, eikä kallistettava korvaansa viettelijän ja panettelijan, ja jonkun renki Jussin, tai Tuomaan kuiskutuksille, silloin kun ne koettavat jotain hiekalla pimittää.»

»Mistä kohti sitä lykitään?… Nivusestako?» koki hän kuin pelastuksensa.

»No vaikka nivusesta», alistui Pöndinen. Suurtakaan selkeyttä ei siis hierojasta herahtanut.

Mutta hyvästi se eukko toki hieroi. Olo tuntui sen jälkeen ihan autuaalta, varsinkin kun ruustinna oli varannut tavallista toisenlaisemman illallisenkin.

Ei siis ihme, että hän siinä oman olonsa ja terveytensä autuudessa tuli muistaneeksi muidenkin terveyttä. Varsinkin sen Iso-Tuloksen vanhan rovastin terveys sai hänet ihan uteliaaksi.

Ja niinpä ei hän enää voinutkaan vastaan-seisoa, vaan kirjoitti tuolle rovastille, puhui pitkältä uskon asioista ja lopuksi lisäsi:

»Ja sitte, rakas setä Herrassa: Olen hengessä ja uskossa huolehtinut terveydestäsi. Kirjoita minulle siis, miten voit, ja onko leinisi ja sydänvikasi pahentunut. Ja vaikka kaikki riippuukin Herrasta, niin elä kuitenkaan ylönkatso niitä aineita, jotka Hän on meille käytettäväksi lahjoittanut, vaan käytä ahkerasti ja rohkeasti niitä Kuhnen puhdistavia vesipyttyjä.

Tuli yö, yö niin hiljainen kuin uinaileva neitonen. Se sulki hämyihinsä pappilan ja kaiken. Pöndinen kellotteli jo sängyssä selällään. Hieronnan jälkeen tuntui olo ihan autuudelta. Huoletkin haihtuivat. Hän siveli vatsaansa ja lopulta nukahti hiljaa Herran turviin, sikeänä kuin pappilan aitan turviin sen lattialle kannettu iso jyväsäkki.

Sakari oli nyt päättänyt oitis lähteä Eulaliinansa luo. Potilaitansa hän siinä nyt vielä hoiteli ja puhutteli ja varsinkin se, joka luuli, että hänellä oli seitsemän päätä, oli nyt jo hänen vilpitön ystävänsä. Erityisemmin oli Sakarikin juuri häneen kiintynyt.

Ja nyt puheli hän taas miehen kanssa siellä kopissa. Äkkiä ehdoitti silloin mies:

»Kumpiko voittaa», uhitteli mies ja niin he koettivat. He nauroivat käppyrässä ja kyykyllään ja jos miten. Viimein Sakari äkkiä kehasi:

Sakari oli onnellinen. Hän innostui taaskin puhumaan elämänsä ja koko maailman pääkysymyksestä, viisausasiasta. Kun mies ei sanonut tietävänsä, mikä on viisaus, selitti hän sille:

»Viisaus on pirun muna. Piru on sen muninut ihmisten päähän ja ihmiset hautovat sitä ja kaakattavat, ja toiset kotkottavatkin sen päältä ylpeästi, ja siitä ei kuitenkaan kanaa tule, vaikka kuin hautoisi, ja niin ei maailmassa olisi yhtään kanaa, jos ei oikea kukko ja kana omista tehtävistään ahkeraa huolta pitäisi.»

Mies nauroi riemuissaan kuin lapsi. Oli jo ilta, yökin. Palvelusväki oli makuulla.

Ja miten liekin ollut, niin sai Sakari nyt, yön hiljaisuudessa taas profeetan hengen ja hän alkoi miehelle selittää ja saarnata. Hän valaisi oman elämäntehtävänsä, kertoi lähetystyöstänsä ja siitä, miten paljon hän oli Beliaalissa aikaan saanut ja kuinka Herra häntä nyt palkitsee rikkaudella, voimalla ja kunnialla, ja varsinkin paljolla avio-onnella. Hän innostui ja kehasi:

»Sillä Herra antoi minulle kolme morsianta, koska minä sanalla paljastin sen Beliaalin kansan kauhean emännällisyyden ja osotin, että tämä uskon hylännyt ja viisauden valinnut suomenkansa lähestyy ihanaa vaimoa ainoastaan kavalassa ja syntisessä aikomuksessa, kuten se vanha mato Eevaa ja kavala kissa kermaa.»

»Mitä se sitä lähestyy?» katsoi mies Sakaria silmiin ihan suu auki, ja
Sakari selitti:

»Sillä kavalalla on jumpsut ja pumpsut mielessä ja rakkaus ja hempeä aie sydämessä, mutta minä sen kukistin.»

»Minun monimittainen saarnani matoi niinkuin raamatun käärme ja pitkä mato pirun paratiisiin, jossa piru jo Eevasta lähtien valtansa suostuvaiseen vaimoon ja viisauteen perusti. Ja siellä se saarna sitte, sanan voimalla, niinkuin pitkä mato luirusi ja kolusi ja koukerti ja pisti viisautta, ja niin kukisti viisauteen ja alati taipuvaisen ja myöntyväisen vaimon vehkeilyihin perustuvan pirun vallan ja kurnutti miehen korvaan ja marnutti tämän syntisen suomenkansan korvaan, että: pelasta pöksysi, sillä emännällisyys ei ole sinulle, oi suomenkansa, autuudeksi, sillä viisaampi on sinun kanoja kuin haikaroita hoitaa… Ja kansa kuuli ja uskoi ja luopui viisaudesta ja vaimosta, niin että mies hylkäsi haikaran ja piti kanan, niin että itku ja hammasten kiristys ei pidä enää Beliaalissa uskon-taidollisten huoneessa kuulumaan. Ja Herra antoi minulle palkaksi kolme morsianta, niin kuin Laaban antoi Jaakobille kaksi neitsyt-tytärtänsä, että hänellä se hyvä ja lempeä olo kaksinkertaisesti olisi. Mutta minulle antoi Herra kolme.»

»Minkätakia se Herra antoi?… Kolme morsianta sinulle?» tuli mies uteliaaksi ja Sakari todisti alttiisti, voitokkaasti:

»Koska minä Beliaalissa viisauden ohella paljastin ja kukistin lihan kauhian vallan, niin että nälkäisenä ja keppi kädessä pitää suomenkansan ennen niin ylpiän lihan nyt vaeltaman, ja nöyränä vaimon ovelle kolkuttaman ja hiipimän niinkuin yössä vaeltajan. Ja niinkuin raadollisen, pitää sen emännältä ja neitseeltä ahkerasti anoman ja hartaasti ruikuttaman ja houkuttaman ja mairittaman ja liehuttaman, sillä minä otin siltä vapaa-passit ja papinkirjat pois ja panin uskonpunnukset konttiin ja uskonkiirat eväspussiin, niin että sen pitää vaimoon sidotun oleman.»

Mies kuunteli kuin lumottu, kädet housuressujen taskussa. Sakarissa nousi profeetan henki. Hän julisti miehelle:

»Sillä kun minä kolistan, niin luidenkin pitää elävöitymän. Ja niin on suomenkansa nyt uskon ja sanan avulla minun nimeeni ja mukaani alati kukistava lihaansa, niinkuin syömäri, ruoka- ja mässäri juomahaluaan. Ja kun Herra ihmeissään katsoi ja kuunteli ja höristi, jotta kuka se hänen kansansa keskuudessa sai semmoisen hurskauden aikaan, niin minä sanoin Hänelle että: Laskeudu huoleti levolle, Herra, eläkä päly ja pelästy, sillä minä se täällä sinun huoneessasi, sanakangella oorninkia ja kuria kolistan. Niin, että Sinä, Herra, itse lepää vain ja ole, eläkä talon menoissa kährää ja kurku, sillä kyllä minä asiat oikeaan holliin soitan ja nelistän ja kaihdan kissalta kermat, ja sen alati suloilumenoon taipuvan vaimon viekoittajalta…»

»Ja silloin Herra mielistyi minuun ja sanoi, jotta: Sinä olet oikea ja kolea profeetta ja minun koturini ja kolistajani, ja siksi pitää sinun, niinkuin Jaakobin, muustakin kuin emännistä äveriöitymän ja isoksi isännäksi paisuman, ja sinun kansasi ja siemenesi pitää uskon-pulliaisiksi ja sanan sukukunnaksi kutsuttaman, ettäs sanalla synnit luista, ja hornat hongista kolistit ja köyhyydet ja kivut kartanoilta karkoitit ja synnillisen viisauden, sen kauhean jalkavaimon, Beliaalista suolle soittamaan lähetit. Aamen!»

»Aamen… Mitä se aamen on?» kiihtyi seitsenpäisen miehen uteliaisuus ja
Sakari selitti:

»Aamen merkitsee, että: Ole pullea!… Koskas uskoit, niin ole pullea myös!»

Ja yks-kaks huomasi hän, että hänelle on, kuten apostoli Pietarille, annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta antaa synnit anteeksi, ja niinpä hän julisti:

»Ja nyt minä annan sinulle ja kaikille muillekin hulluille synnit anteeksi ja kuittaan vaimon ja emännän kanssa tehdyn suloilusynnin, ynnä perisynnin ja vilpin. Ja teidän jokaisen pitää saaman taivaassa kristallinen elämänkruunu päähänsä ja kaksitoista lihavaa ja sulo-oloon taipuvaa emäntää, ja neitsyt-piikaset niinkuin polvella palvelevaiset immet… Ja vielä pitää kunkin saada nojatuoli, niinkuin lenstuoli, itsellensä ja jakkarat emännillensä, ja saavi viinaa ja lasiset pikarit ja ruukut ja kilistimet, sekä huilu ja pitkä riemukannel. Sillä että viisauden hylkäisitte, niin nyt minä vien teidät riemu- ja puhtikulussa taivaaseen.»

»Vie!» riemastui mies alttiisti huudahtamaan, nauroi katketakseen ja kehoitti innoissaan:

Ja niin oli Sakarin päätös valmis: Ettei syntisten pelastus jäisi keskeneräiseksi, päätti hän viedä laitoksen kaikki hullut ihan taivaaseen asti. Matkalla hän vain poikkeaa Eulaliinan luo, ottaa sen mukaan, näyttää sille talonsa, pitää häänsä ja niin jatkaa joukkoinensa riemukulkua taivasta kohti ja tuottaa sinne toisetkin morsiamensa ja elää autuaana ja emännällisenä.

»Murhe pitää taivaassa silloin lakkaaman ja nouseman iso ilo ja häly!» toisteli ja vannoi hän miehelle ja ylpeili:

»Sillä me menemme sisälle humukulussa. Ja astiat niinkuin mesikennot ihanaa uskoa täynnä.»

Ja kun kaikki olivat jo koolla, valmiina lähtöön, muisti Sakari vallesmannin neuvon, että taitavalla puheella voi hullun tehdä viisaaksi. Hän alkoi sitä asiaa joukolle valaista, selittäen:

»Ja nyt kun minä vain puhun teille viisaasti, niin — ei saa silloin olla hulluja, vaan viisaita.»

Joukko remusi. Sakarilla oli taivaaseen lähtö jo ihan valmis. Hän vain järjesteli ja selitti vielä, miten on taivaaseen tultua oltava ja asetuttava. Hän selitti:

»Kohta kun on neulansilmän läpi pujottauduttu, mennään päärlyportista sisälle, mutta siinä jäätte te, vähemmän kilvoitelleet neljä miestä, esikartanolle ja autatte enkelejä pasuunan soitossa, ja jubileijalaulun veisussa. Mutta enemmän kilvoitelleet tulevat minun perässäni suoraan rubiini- ja safiirisaliin, missä Daavetti soittaa harppua hänen jalkainsa juuressa istuvalle Batseeballe ja profeetta Bileaam, ynnä Aabraham ja Iisakki ja Jaakoppi istuvat lenstuoleissa, Jaakopilla molemmat emännät kahdenpuolen rinnallansa… Ja sen salin läpi humuttua tullaan siihen varsinaiseen, isoon ja taidollisesti rakennettuun kirkkauden saliin, jossa autuaat emännät jo istuvat seinänvieri-istuimilla, kanteleet polvilla, ja jalokivillä koristetut immet ovilla kainoina punastelevat ja tuhannessa kristallikruunussa palaa tuhat kirkasta tulta kussakin, ja hurskas Saara kurkistaa meihin tulijoihin salavihkaa ja uteliaana sen kammion ovelta, jossa kuningasten tyttäret hierovat Latsarusta hunajalla ja pyhillä palssamivoiteilla. Mutta pyhien kammioihin mennään vasta sitte, kun emännät ovat halleluujan laulaneet ja kaihtoliinat laskeutuvat, ja alkaa himmennys ja immet niiaavat ovilla ja kauriin salista kuuluu enkelien soiton hiljainen hyminä, ja neitsyt-immet vaeltavat salaisuudessa, yljän lamput kädessä, ja pyhien emäntien kesken käy sipse. Vasta silloin ovat kammiot valmiit.»

»Tämä kaikki pitää ulkoa muistaa, sillä taivas on oorningin ja ankarien pykälien paikka, niin että siellä on järjestys niin suoraviivainen kuin jakaus, se autuaiden vaellustien esikuva, oikean kristityn päässä.»

Remuttiin, hälyttiin. Sakari muisti raamatut ja niin sai hän lisää profeetan henkeä ja julisti:

»Ja koska me olemme taivaassa, niin minä, sinä uuden helluntain päivänä, lähetän tälle suomenkansalle seitsemän kieltä jokaisen suuhun, niin että tämän kansan pitää kilvan kielillä sanaa palveleman, ja niin pitää sanan heläämän minun nimeeni. Aamen!»

Ja senkin, miten helppo ja yksinkertainen on uskovaisella, hänen johdollaan, taivaaseen pääsy, ja miten selvä tie, hän vielä siinä lähtiessä ilmoitti, selittäen:

»Sitä tarvitsee vain luopua viisaudesta ja sulostua uskoon, niin paikalla alkavat taivaan päärlyt kimmeltää, niin että tien löytää, vaikka sokkona kulkisi. Ja silloin on itku ja hammasten kiristys, ja maallinen jurnu ja marnu pois.»

Joukko nauroi katketakseen ja oli ihan ilon ja riemun vallassa. Kaikki olivat lähtövalmiita. Sakari antoi merkin ja hurjaa vauhtia syöksyi joukko pois talosta, pois kartanolta ja alkoi villiä ravia painaa tietä pitkin Eulaliinan luo, jatkaakseen sieltä matkaa Sakarin kotitaloa kohti ja sieltä edelleen taivaaseen. Vasta seuraavana aamuna huomattiin, että talosta oli yöllä poistunut sekä johtaja, että asukkaat. Saatiin tietää minne päin joukko oli lähtenyt ja kymmenittäin lähti silloin hevosia ja miehiä takaa-ajoon. Miten kaikki oli tapahtunut, ja mikä osuus Sakarilla kaikessa oli, se jäi vielä kaikille arvoitukseksi.

Ja niin päättyi nyt tämän ainoan suomalaisen profeetan, tämän kansansa tunnettua liikaa viisautta vastaan saarnaamaan lähteneen apostolin, ja voimallisen uskon-julistajan ja saarnamiehen, Sakari Kolistajan kolistus-, eli lähetystyö tässä hänen varsinaisessa lähetyspitäjässänsä. Hereille hän oli siellä kolistanut ja kolkuttanut kaikki: Kaikki olivat, kuten olemme jo huomanneet, heränneet ja etsivät nyt viisautta, jokainen omassa muodossansa: ken omaa viisauttansa etsien, tai puolustaen, ken toisen viisaudesta huolta pitäen, omaansa silti kuitenkaan unohtamatta, ja jokainen piti verisenä loukkauksena, jos hänestä sanottiin, että hänelle ei ole annettu liikaa viisautta, kuten Sakari Kolistajalle.

Oli toki yksi, joka oli yhäkin pysynyt viisaudestansa suruttomana. Se oli ainoa olento maailmassa, joka — vahingossa kai — oli viisauden lisäksi saanut myös kyvyn sitä viisautta oikein ja iloisesti ja arvokkaasti, s.o. ilman ylpeilyä hyväkseen käyttää: Se on tämän kirjan päähenkilö, vallesmannin Pudde.

Tämä kaikki nyt tiedetään. Ja kiitollisuudella on isänmaa jo tässä seurakunnassa suoritetun lähetystyön johdosta aina muisteleva Sakari Kolistajaansa, häntä, joka maansa entisiin, hyvin ansaittuihin, ujoihin arvonimiin: »totuuden, runon, viisauden, tulevan n.s. korkeimman kaiun, kainon kehumisen ja vaatimattoman itsetuntemisen kotimaa», on lisännyt uuden arvonimen: »suuren Sakari Kolistajan ja voimallisen kolkutuksen ja sanakolinan kotimaa», maa, johon jo Sakari-ansioittemme ja henkiheimolaisuutemme takiakin, on halumme kultapilvistäkin, kuten tämän totuudenmaan rannoilla ja sanatanterilla laulaen ja vannoen todistamme, esimerkiksi Ameriikkaan, silavan ja dollarien maahan myötämöisin livistäessämme.

VIIDESTOISTA SANAKOLINA

Jussi Punnitun mökkihän, kuten tietty, oli Sakarin joukon tienvarrella. Ei ihme, että Sakari, jota Punnittu oli hulluksi haukkumalla niin verisesti loukannut, halusi joukkoineen poiketa mökkiin. Pieni kostonaikomus hänellä lie ollut.

Ja mökissä jatkuivat yhä ne samat, Sakarin lähetystyön aikaansaamat surulliset olot. Ties-herra, miten isot sakot tuomitaan, ja ei se ole elämä leikkiä, jos ainoat lehmät sakoista viedään. Ei ihme, että Maija myötäänsä juonitteli ja Punnittu itse oli synkkä.

Niinpä nytkin, oli riidelty aika hanakasti. Maija veisasi virttä hartaasti, vaikka ei hän ollut jumalinen. Ilkeyksissään, katkeroittuneena, hän siinä nyt miehensä uhalla sanaa viljeli. Punnittu itse tupakoi synkkänä, kumarassansa.

Veisuu lakkasi. Kello-pahainen lyödä tikkasi kerran. Puoli-kahta se kai siinä, ikäänkuin tipautti. Rukkiansa varaten Maija silloin, kuin muka itsekseen muristen, juonitteli, nurkuen:

»Lentää tuo tuokin kello ja lyö ja tiputtaa… Mistä tuolla sitä tiputtamistaan ja lyömistään riittäneekin … vaikka ei tässä ihmisilläkään ole kohta mitä suuhun panna.»

»Mitäs rälläsit ja sitä kieltäsi soitit ja läklätit!… Haukuit viisasta hulluksi…»

Mutta Maija päättikin osoittaa nyt ilkeyttä siten, että vaikeni. Ensikertaa hän niin teki. Jos mies olisi nyt miten riidellyt, niin ei vain hän olisi sanaakaan hisahtanut. Kiivaasti hän polki rukkia, muikisti suutansa ja veti otsanahkan ilkeään kureeseen.

Ja Jussi Punnittu siitä vaitiolosta rohkaistuikin, alkoi piippu ikenessä vihaisesti jurata. Hän jurnasi:

»Sitä kieltä ei olisi tarvinnut Herran sinulle suuhun antaa, vaan sen sijaan viisautta jonkun tipan päähän.»

Mutta ei ääntä eukosta. Ilkeääkin ilkeämpänä kurtisti se vain otsanahkaansa ja polki rukkia että hurisi. Jussi Punnittu jo mulkoili häneen epäluuloisena. Hän jatkoi vihaisena:

»Vaikka olisi kana jonkun tipan päähäsi jotain päässä pidettävää viisaudeksi tipauttanut, niin hoilaisit sen kielesi, jotta se ei joka paikassa sotkisi.»

Taas hän katsahtaa muljautti, mutta ääneti ja ilkeänä vaikeni rukkia polkeva eukko. Alkoi jo suututtaa moinen ilkeys.

»Sillä kun kellä ei ole älyä ja viisautta päässä, niin sen kieli lentää kuin sittapörö päänsä seinästä seinään ja hornaa kaikki asiat!»

Yhä ilkeämmin kurtisti eukko otsanahkaansa, polki rukkia ja vaikeni kuin muuri.

Eikä mies voinut enää moista ilkeyttä ja piruutta sietää. Hän ikäänkuin raivostui ja huusi:

»Senkö hiiteen sinulta on se kieli hävinnyt, kun et enää saa sanaa suustasi irti!»

Mutta silloin tapahtui odottamatonta. Sakarin neuvosta oli nelikymmen-miehinen joukkonsa koonnut matkan varrella kaikki sianporsaat, ja kullakin porsas, joillakin kaksikin porsasta kainalossa, syöksyi nyt hurja, iloinen joukko johtajansa johdolla mökkiin.

»Punnitulle porsaat!» komensi Sakari ja oitis piti mökissä iloa neljäkymmentäneljä iloista ja viatonta porsasta. Joukko nauroi, riemuitsi ja nautti.

»Hyvä isä!» siunaili Maija kauhuissaan ja Punnittu itse koki hiivittäytyä hänen suojakseen. Sakari sai nyt ynseän, loukkaantuneen profeetan hengen ja ryhtyi ihan saarnaamalla ja kehumalla ansioitaan todistamaan, puhui niistä ylpeänä, mökin väelle kostonhaluisena, itseään ylentäen. Hän kerskasi:

»Sillä minä kuoletin ensin oman viisauteni ja lähdin sitten profeteeraamaan ja saarnasin ja humusin siinä suuressa Beliaalin kaupungissa sen kansan viisauden paljaaksi, niin että se oli niinkuin kynitty kana. Seelaa, Jussi Punnittu!»

»Seelaa, Jussi Punnittu, sillä vaikka totuus yleensä on karvas ja tekee elämän happameksi ja miehen hahmon muikeaksi niinkuin vanha ämmä ja ikäloppu emäntä, niin en minä kuitenkaan voi olla itsestäni todistamatta, että minä kynin Beliaalissa viisauden.»

»Herrasiunaa!» hätäytyi jo Maija, mutta kiivaasti keskeytti, tenäsi
Sakari:

»Minä en kehu, vaan ainoastaan ilmoitan ja todistan, sillä oma kehu on laulava sittiäinen, joka päänsä seinään paiskaa ja jonka satakielilaulu nurinymmärretään oman olevaisuutensa tähden. Ja siksi minä en kehuja puhuen sitti-pöröllä aja, vaan ainoastaan ansioni ilmoittaen todistan, että minä viisauden voimallisesti kynin.»

»Ja koska siis viisaus jo kynitty oli, niin minä toin sisälle uskon ja sanan, ja niin koko Beliaali pelastettiin, sillä kansa kuuli minua niinkuin Niinive Joonasta. Ja niin istuvat vaimot siellä nyt uskon istuimella, niinkuin hautova kana, joka siivillään munansa maailmalta peittää ja on, niinkuin hurskas neitsyt, sillä taitavalla uskon-silmäyksellä ynseä kaikkinaiselle synnille ja kukon hempeydelle, ja ainostaan pyrstösulkiaan siellä takana hiljaisuudessa hieman lekauttaa ja lipauttaa, niinkuin taidon merkiksi ja ymmärryksen salaiseksi vihjaukseksi… Häh, Punnittu?» ilkkui hän voitokkaana. Onneton, pelästynyt Punnitun pariskunta istui kuten Niinive tomussa ja tuhassa ja ymmällä tämän kiihkoisan, saarnaavan profeetan edessä. Sakari yltyi, ihan uhitteli:

»Niin että minä Beliaalissa väkevöitin kansan sanalla, sillä minä suitsin ja satuloin sanan niinkuin sotaorhin, jolla Beliaalin miehet karkaavat niinkuin Herran Seebaotin nimessä, sitä kavalasti toimivaa viisautta vastaan, etteivät sen työt pääsisi hiljaisuudessa nousemaan näkyviin, niinkuin pöröt pimeydestä päivän valoon. Ja niin on sinunkin viisautesi, Jussi Punnittu, minun toimestani uskon puntarilla punnittava. Häh, Punnittu?»

»Ka … eipä tässä mitä erikoista punnittavaa ole… Kevyt-tekoisessa viisaudessa», yritti jo Punnittu sovitella, mutta yltyneenä tenäsi Sakari:

»Elä sotke… Elä sotke, Punnittu sillä … ennenkun ehtootähti nousee ja vaimo niinkuin ihana Kerubiimi miehelle ilmestyä tahtoo, niin otetaan sinun viisautesi niinkuin kynttilä vakan alta ja asetetaan niinkuin Baalin pappi, kaiken kansan eteen, että se viisaus nähtäisiin, niinkuin vanha ja hapan vaimo, joka poskimaalilla ja hipiäjauholla itsensä siinä Beliaalissa portoksi koristi ja niin kansan ja kaupungin petti.»

»Sillä parempi olisi sinulle, Jussi Punnittu, ollut jos sinä hirviän viisautesi kaulaan kellon ja pahan hajusi kaulaan kalistimen laittanut olisit, sinun lähimmäisesi tähden. Mutta nyt se on jo myöhä, sillä armonaika on lyhetty. Voi sinua siis, kauhian viisautesi tähden! Mutta minä kilvoitin ja voitin!»

»Minä perustin sanalla ja suupielilläni sen suuren ja kovakilvoituksisen kolistealaisseurakunnan, joka ei sitä kauheaa Horttanaisen härkääkään pakoon mökin katolle kiipeä, vaan turpeana minun nimeeni uskon turvissa istuu… Ja minä saarnasin suustani kolistealaisen uskonsuunnan, niinkuin suusta puhalletun kyyhkysen, ja siksi loppui jomotus ja vaiva… Veisatkaamme!» käski hän äkkiä papillisesti joukkoansa. Porsaat iloitsivat kuin kottaraiset, ja niin veisasi hän edellä ja harras, altis joukko mukana:

»Pois jäsenist' on kolotus ja sielusta myös jomotus. Nyt sydämessä, rauhassa, sen vahvan uskon turvissa, kuin pienet porsaat iloitsee, tai kottaraisna riemuitsee, vain ilo, usko, onni. Ja Horttanaisen sonni nyt puskea ei niitä nää, se julma sarvipää.»

Mökissä tuntui ihan taivaallinen ja kirkollinen tuntu ja olo. Hän oli voittanut, tunsi profeetalliset voimansa. Ynseästi, uskon-ynseänä, tahtoi hän jo hyljätä ja ylenantaa koko tämän pakanallisen mökin väen ja yht'äkkiä komensi joukkoaan:

Ja outo joukko hävisi rutosti, kuten oli ilmestynytkin. Viimeisten kantapäät vain vilahtelivat tienkäänteessä ja kaikki oli mennyt ohi, kuten raju sadekuuro. Hämillään siinä istui niin vaimo kuin mieskin.

Ainoana muistona oli vain nämä neljäkymmentäneljä iloista porsasta, jotka täyttivät Punnitun äsken niin kovin elottoman, ilottoman mökin elolla ja ilolla.

Ja muutaman tunnin kuluttua sitte vielä uusi yllätys: Uskovaisten lähetystö tuli ilmoittamaan, että he ovat asettaneet Punnitun valtiopäivämiesehdokkaaksensa.

Ehdokaslistat oli jo viranomaisille lähetetty. Asiaa ei siis voitu peruuttaa, jos olisi haluttukin. Lisäksi oli vaalilistoilla, noilla vaalivapauden suurenmoisen viisailla kansallisilla keksinnöillä, se etu, että Jussi Punnittu oli voitu niille asettaa niin, että hänen täytyi tulla valituksi, vaikkapa ei saisi muuta kuin yhden äänen, ja toiset saisivat kaikki. Vaalisyöttinä vallesmannia vastaan oli käytetty sitä, että Punnittu tulee, kuten vallesmannikin oli luvannut, vaatimaan valtion suurempaa avustusta kalliiksi käyneille hullujenhuoneille.

Ja niin tuli Jussi Punnitusta — sanoakseni asian tärkeyden vuoksi tässä juonen välillä — valtiopäivämies. Hyvin hän tehtävänsä suorittikin. Erittäin harrasti hän hullujen hoitoasiaa. Oli jaettava muutamia miljoonia valtion varoja eri tarpeisiin. Punnittu nousi silloin, niistäytyi, sylkäsi ja piti seuraavan huomiota herättävän valtiomiespuheensa:

»Ehdotan, että eduskunta nykäiseisi miljoonat yhtenä hynttänään hullujenhuoneiden rakennusavuksi. Sillä tilanahtaus on niissä niin polttava ja kivistävä, jotta … ei tässä kohta ole mihin enää päärojunsa kallistaisi. Pää-asia se hoitoa ja muokkia tarvitsee, sillä… Monen päässä jo on älli, eli viisaus vähissä.»

Mutta toisen sivustan puoluemies, Haisevainen, ajoi kansanvalistuksen, koulujen, asiaa ja tahtoi kaikki varat myönnettäväksi kouluille. Häntä kiukutti koko Punnittu ehdotuksinensa. Pieni ilkeys, pistos, ei tee moiselle pahaa. Hän nousi, yskähti ja puhui:

»Kuultuani ja nähtyäni edustaja Jussi Punnitun puhuvan hullujenhuoneiden tarpeellisuudesta, myönnän niitä tarvittavan. Sillä kun hän valittaa, että ei ole kuhun päänsä kallistaisi, ja että hänen pääasiansa tarvitseisi hoitoa niin…»

»En minä omaa viisauttani nuru, enkä väheksy. Minä vain asian suurimerkitykselliseen tärkeyteen katsoen kuvaannollisesti puhuin», keskeytti silloin Jussi Punnittu loukkautuneena.

Väiteltiin, pisteltiin ja purtiin toisiaan, kukin viisautensa mukaan.
Keskustan puoluemies, Lopottinen, puhui nyt leveästi, näin:

»Viisauskysymys on, asian suureen merkitykseen katsoen, ei ainoastaan pelkkä pääasia, vaan suorastaan leipäkysymys.» — Ja niin edelleen, laveasti ja pitkältä.

Hän ehdotti varat jaettavaksi tasan hullujenhuoneiden ja koulujen kesken, koskapa kerran näissä molemmissa, n.s. päähoitoloissa pään asiaa, eli viisautta parannetaan, hoidetaan ja edistetään.

Mutta Jussi Punnitusta oli tullut lautamieskin, ja sitä mukaa huomattiin punnitessa hänen viisautensakin lisääntyneen. Hän on nyt varakas isäntä ja pitäjän johtomies. Hän, inhimillisen yleisviisauden avulla viisaaksi tehtynä, onkin yksi ihmisviisauden hedelmöittävän työn ja toimen kaikista huomatuimpia saavutuksia. Viisauden ja uskon avulla oli hänestä »Tuhman Jussin» karkean kuoren alta löydetty oikea helmi, viisaus, ja kuten lukija tietää, on tämä samainen Jussi Punnittu nykyään kaikkialla Suomessa hyvin tunnettu ja huomattu henkilö, merkkimies, ja ikäänkuin kansansa kynttilä.

Tiesi se Eulaliina jo odottaakin sulhastansa, sillä ajoissa hän oli kirjeen saanut ja ikävöiden hän nyt jo odottikin.

Ja täyttä ravia painoikin taivaaseen rientävä seurakunta tietä pitkin, että pölysi. Ja taas ja taas sai Sakari halun ja voiman todistaa itsestänsä, sanasta ja uskosta, sillä tämä taivaanmatka antoi henkeä, tietoisuutta ja voimaa. Hän tajusi ansionsa ja niinpä siinä juoksun hölkässä selitti ja puhui siitä taivaasta, johon nyt matka piti. Hän todisti:

»Sillä niinkuin Jumala loi sanalla maailman, niin minäkin, viisauden niinkuin mukulan hylättyäni, rakensin sanalla taivaan ja tein ja asetin sinne sekä Herralle itselleen, että autuaille istuimet, ja lisäsin enkelien lukua tuhannella riemuenkelillä, kahdella divisioonalla palvelevia ja kolmella ja puolella rykmentillä taistelevia enkeleitä … lihaa vastaan … ja asetin erityiset hempienkelit…»

»Häh?… Asetitko?» riemastui seitsenpäinen juoksulönkässä umpimähkään, ja juoksusta läähättävä Sakari vahvisti:

»Asetin… Ja jokaisen autuaan kruunuun lisäsin neljä kallista kiveä, ja kahdeksan sadan markan smaragdia, ja kolmensadan päärlyn, ja tuhannenseitsemänsadan markan rubiinin, eli ison hohtokiven. Ja enkeleille laitoin pasuunat, että myös musikaalinen meno täytettäisiin, mutta psalmit kirjoitti jo Daavetti, koska hän Batseeban kanssa pahoja tuhrinut oli.»

He painoivat täyttä hölkkäjuoksua sen kentän ohi, jossa Horttanaisen härkä silloin tulomatkalla oli Sakarin uskon horjauttanut. Poissa oli nyt härkä ja Sakari ilmoitti joukolleen, juostessaan uhitellen:

»Ei tärähtäisi sydän pelvosta, vaikka rykmentti sarvipäitä härkiä vastaan astuisi, kun ihminen on jo, niinkuin me, taivaan tiellä, sillä…»

Housuja täytyi siinä juoksun ja puheen kiireessä kohentaa. Sen tehtyään hän varmuudella lopetti:

»Sillä taivas on minun, sanallani rakettu ja minun leukapielilläni perustettu… Kuka voi silloin meitä sisälle menemästä estää, ja kuka voi meiltä sulkea sen portit, joka meidän omasta suustamme saranoinensa ja lukkoinensa lähti, ja sanan ja uskon voimalla aina avoinna ja valmiina pysyy… Sillä kuka voi minun huokaukseni sitoa, ja minusta lähteneen hengen minuun takaisin ajaa, etten minä siitä osaani maistaa saisi!»

Ja pelotta he laskettelivat taivasta kohti. He eivät aavistaneetkaan, että juuri tänä aamuna oli — paitsi takaa-ajajia — lähtenyt matkalle uusi Horttanaisen härkä: se tuomiokapitulin asettama tutkimuskomitea, joka oli lähtenyt tutkimaan Sakarin uskonsuuntaa ja uhkasi nyt tuketa taivaan portin ei ainoastaan tältä sinne rientävältä joukolta, vaan myös itseltään pastori Pöndiseltä. Apumiehinä oli komitealla mukanaan kaksi erityistä uskontuntijaa, ettei erehdyttäisi kitkemään kalliita nisuja ohdakkeiden kanssa. Ja niin lähestyi tätä ihanasti alkuun päässyttä ja rehevästi kukoistavaa ja versovaa uskonsuuntaa tuho, voimallisena kuten — Sakarin hengellisen mielikuvan mukaan — vihasta paisunut härkä kilpailijaansa. Oli kuin olisi se kavala viisaus saattanut uskot puskuisille, valmistaakseen siten Pöndisen ja Sakarin, ja yleensä uskon tuhon kautta omaa synnillistä valtaansa karjassa, laitumilla ja kaikkialla, missä nöyrä-ääninen usko kokee toki hurskauden hiljaisuudessa kätkeä kaikkea siipiensä alle, niinkuin kana kokoaa niiden alle poikansa, silloin kun niitä muilta suojella tahtoo.

Mutta ennen Sakaria etsi komitea pastori Pöndistä, jonka vaaliasian vaalipitäjien ylle vetäytyi nyt tämä uusi ja uhkaava pilvi, ja Pöndisen ja Sakarin uskon heikkoutena, tässä uskojen välisessä taistelussa, oli nyt tuon heidän uskonsa liiallinen, aivan yliluonnollinen voima.

Oliko se kukistuva omaan väkevyyteensä, vaiko voittava sillä heikompansa, sen pian aika näyttää, sillä kirja on kohta lopussa.

Ainakaan ei nyt vielä ollut hätää, vaan varmana ja toivorikkaana painoi tämä täyttä ravia rientävä seurakunta taivaan portteja kohti. Ja vaikka Sakari yösaarnassansa olikin, ei tosin kieltänyt, vaan hieman epäillyt suomenkansan jalkauskon pätevyyttä, niin kirkastui hänelle, uskon miehelle, nyt sekin usko, niin että hän siinä juostessaan todisti:

»Herran antamissa juoksujaloissa meillä on kilvoitusapu ja joutu, niin että emme portilta myöhästy, ja jaloissa meillä on myös pakoapu ja pelastus syntiä, päälle karkaavaa Saatanan härkää ja Beliaalin loppua, sekä sitä meidän kauhiaa liika-viisauttamme vastaan.»

»Jo ensimmäisellä maililla jäi liika-viisaus jälelle niinkuin paha haiku ja turhaan nyt kieli pitkällä juosta haiventaa ja ponnistaa, että kiinni saisi…»

»Ja loppuspurtissa kun siinä neulansilmän edessä kaikki kinttusuonet pinnistetään ja maalinauha katkaistaan, niin poikki lentää Saatanan paula… Ja yhtä kyytiä juostaan päistikkaa neulansilmän läpi, ja silmä sulkea jysäytetään rautaovella, ennenkun se jälestä läähättävä liika-viisaus ehti maalinauhaankaan… Ja silloin ainoastaan usko pullottaa ja koliseva sana kaikaa…»

Ja taas hihkaistiin ja yhä ihanampana ja lähempänä siinsi tälle jalkakilvoituksessa pinnistävälle seurakunnalle se taivas, johon tuomiokapituli luuli heidän rynnistävän virallisesti tarkistamattoman, ja siis laittoman uskon avulla.

Juoksun tahti ja vauhti pysyi nyt tasaisena. Sakari muisteli lähetystyötään, sitä työtä, jolla hän oli samalla taivaan rakentanut. Hän todisti:

Joku miehistä laski juoksun hurjasta menosta innostuneena häränpyllyn.
Juostiin. Sakari jatkoi:

»Taivaaseen kun tulemme, niin siellä eivät viisaat kukoista, koska he kauheassa viisaudessaan ovat maailmassa käteisen luvatun sijasta valinneet ja suuressa viisaudessaan sanoneet, että: taivas ainoastaan äijöttää mieltä… Ja niin ei heillä ole istuinta, eikä jakkaraa taivaassa. Mutta sanan miehet käyvät siellä ja minun saarnani johdosta parannuksen tehneessä Beliaalissa ylpeinä niinkuin kurjet, joilla on kuninkaan kruunu päässä, ja uskonmiehet istuvat ja ähkivät turpeina niinkuin tynnörit ja isot isännät, koska he viisauden, niinkuin seula veden hietaan vuodattivat.»

Läähätettiin. Joku juoksijoista hirnui hevosena. Sakarilta tahtoivat siinä juoksun hölkässä housut valua. Hän piteli niitä, juoksi, johtui taas pääasiaansa, viisauteen. Hän kuvaili, miten se liika-viisaus oli häntä pettänyt ja puijannut, ja nyt hän todisti:

»Mutta lopulta, kun minä sen vaivasta ärryin niin, niinkuin viskatun kakaran ja kalikan heitin luotani hylyn… Ja silloin paikalla hölläsi uskon värkit päässä pyörimään ja minä sain voiman kolistaa sanalla.»

Ja niin alkoivat he taas siinä juoksun kiivaudessa tutkia ja eristellä viisautta, perusteellisesti, kuten teurastaja pistettyä sikaa. Siinä ravijuoksua painaen Sakari, näet, taas valitti sitä, että hänellä on sittekin päässä liikaa viisautta.

»Laske se pois … se liika!» neuvoi silloin se seitsenpäinen, viisaustieteen tohtori Tarkkilainen. Mutta juosta hölkytellessään selitti Sakari:

»Ei sitä voi ihminen viisauttaan vähentää vaikka miten koettaisi, sillä viisaus on pään kanssa eroittamattomasti yhdistetty.»

»Eikö kirveellä hakkaamallakaan saisi pois?» uteli silloin eräs juoksusta läähättäen.

»Ei», vahvisti Sakari ja selitti: »Viisaus on ihmiselle semmoinen risti, jota on pakko kantaa, sillä sitä ei saa edes käsiinsäkään sieltä päästä.»

»Ka… Kun se on pään sisässä niin piilossa, jotta sitä ei ihminen sieltä löydä, vaikka miten etsisi, koska se piiloittelee siellä päässä niin salaa ja hiljaa, kuin sillan alla muniva kana.»

»Ka kun se pelkää. Kun ei saa mitään munituksi, ja häpeilee munimistaan, niin pelkää, jotta ihmiset tulevat katsomaan ja ilvehtimään. Ja sen takia sitä ei tiedä, onko sitä olemassakaan, koko viisautta. Vaikka miten on koetettu etsiä, niin ei ole vielä löydetty koko viisautta, niin että se voidaan tietää ainoastaan uskon avulla», selitti Sakari täydessä ravijuoksussa. Ja seitsenpäinen viisaustieteen tohtori, jolle ikäänkuin kirkastui ja selvisi nyt koko viisauden olemus, riemuitsi ja ryhtyi kertomaan omaa viisaustaisteluaan. Hän kertoi:

Hän oli juuri tätä kansallista viisauden kallista asiaa ja syvällistä olemusta tutkiessaan, ja viisauden alkujuurta etsiessään saanut kukkaronsa läven lisäksi läven päähänsä — niin hän oli itse nyky-tilansa alkuaikoinakin selittänyt ja sitä hän nytkin koki kertoa ja selittää. Näin hän selitti:

Hän oli sotkeutunut viisauden juurta etsiessään viisauden liika-syvällisyyden takia kahdentenakymmenentenä tutkimusvuotenaan, ja päästyänsä jo tuossa kansallisen viisauden juuren haussa, vanhaa kansallista latua kulkien, ei ainoastaan Väinämöiseen, vaan Väinämöisen tavoin ihan tunnetun suomalaisen herkkusuun, Antero Vipusen, vatsaan asti. Siellä hän, näet, oli kokonaan häipynyt viisauden jäljiltä. Ei hän ollut löytänyt sen enempää kuin muukaan suomenkansa, joka viisaimpansa, Väinämöisen, johdolla jo häntä ennen oli suuressa viisaudessaan älynnyt juuri tästä, Antero-ukon pullean keskiruumiin paikoilta viisauden juurta ja olemusta hakea.

Surkeaa! Sitä viisauden syvällistä juurta olisi tarvinnut saadakseen selville, mikä on Sampo, tuo ainoa todella arvokas tuote, jonka suomenkansa on viisautensa avulla käytännölliselle ja teollisuusalalle aikaansaanut, tuo todellinen inssinööritaidon mestaristeos, jossa oli se yksi ainoa vika, että siitä ei vieläkään, — kuten Könnin kuokkamiehestä — kukaan tiedä, mikä tuo niin ylen hyödyllinen ja käytännöllinen laitos on, koska — niin kertoi tämä onneton viisaustieteen tohtori Tarkkilainen — koska koko Sampo isoine ja ajanmukaisine myllylaitoksineen jo vähän ennen koekäyntiinpanoansa ja ennenkuin oli ehditty ottaa selvä, mikä tuo suurella vaivalla aikaansaatu Sampo-laitos on, vahingossa särkyi tappelussa vaimoväkeä, erästä Louhi-nimistä, pahasisuista ja epäritarillista oman talon akkaa ja anoppia vastaan, joka häijyydessään tahtoi tuon, miesväeltä käteisillä ostamansa kalliin tehtaan myöskin omanaan pitää, aiheuttaen siten nujakan, — ainoan sodan, mihin rauhallinen ja viisas suomenkansa on oman asiansa vuoksi antanut itsensä houkutella.

Surullista! Ainoastaan ne seitsemän viisauden kalliilla olemuksella täytettyä päätänsä oli hän, tuosta suomenkansan suuren viisauden, pääpesästä, mahasta, saaliiksensa saanut, korjatessaan satoa, siitä siemenestä, jonka suomenkansa oli viisaus työssä vatsaan kylvänyt ja yhä ahkerasti kylvää, ja niinkuin kassakaappiinsa korkoa kasvamaan visusti aikanansa tallellepanee.

Mutta, kuten sanottu, niin kirkastui nyt, uskon miehen Sakari Kolistajan selityksien kautta — siis uskon avulla — tälle viisaustieteen tohtori Tarkkilaiselle viisauden olemus, niin että hän määritteli: »Viisaus on sitten se, joka pörinänä elää ja horinana helää, mutta punnitessa ei pikkuistakaan paina.»

Ja silloin lankesi taas suuri saarnahenki Sakari Kolistajaan ja hän saarnasi tämän lähetysmatkansa viimeisen saarnan, n.s. aamensaarnan. Hän pysäytti joukkonsa, nousi kivelle ja siinä matkueensa ympäröimänä saarnasi:

»Se, joka synnistä pelastettu on, kutsuu itseään pelastetuksi ja niin pitää myös herännyt, eli, sanalla hereille kolistettu vastedes myöskin kolistetuksi kutsumattaman, minun nimeni tähden ja että minun oppini: kolistealaisuuden uskonmerkki ja -suunta, ynnä lujasti tunnettaisiin. Aamen!»

Uskolle ja sanalle altis joukko kuunteli suut auki. Kuin taivaasta tulleen hengen sai Sakari nyt, sen tunnetun kansallisen, suuren ja ihanan tietoisuuden profetuudistansa, hengestänsä ja merkityksestänsä, joka tietoisuus on hänen kansansa olemuksen ja ihanan vaatimattomuuden kulmakivi. Sen hengen profeettavoimalla hän nyt vuolaasti saarnaten aluksi siitä merkityksestänsä todisti.

»Aamen, sillä minussa on suomenkansan sana tullut lihaksi, viisaus siksi alati pois pantavaksi vedeksi ja usko kankiaksi luuksi, joka kestää. Ole rohkia!

Ole rohkia, oi suomenkansa, sillä koskasta sinä äkkäsit, että viisaus sinun henkesi perusolevaisuus on, niin sinä juuri sen viisaan Väinämöisen, sen viisauden edustajan olevaisuutesi edustajaksi loit ja sanoit: mitämaks!

Mitämaks, mutta etköstä sinä, oi suomenkansa, viisauttasi väärin-äkännyt, kun pääsi niin viisaudella pymppäsit ja pahkulasi äkkiviisaudella ylpiästi koristit! Sillä niinkuin se viisas Väinämöinen — se sinun väinämöisyytesi ja viisautesi, oi suomenkansa — viisauden ylenhylkäsi, mutta uskon ja sanan, sen Herran kalliin lahjan piti ja uskoen ainoastaan sanan voimaan, kaikkinaisia asioita varten ainoastaan sanaa, silkkaa ja millään sekoittamatonta sanaa salasta irti väänsi ja loitsusanaa lovesta kinasi, ja sitä suurta sana-aarretta kokosi, että jälkikansallakin olisi sanaa, millä aittansa täyttää ja sanaperuja millä sanavainionsa siemenessä ja päävajansa täyteläisenä ja Herralle otollisena pitää — niin olet sinä minussa, ja minun kauttani, oi suomenkansa, viisauden asiasta aina ja sekoittamattomalla sanalla oikeasävyistä, viisautta selittävää ääntä pitävä. Asiantuntevaisen ääntä olet sinä minussa siitä kauhiasta viisaudesta kujilla ja kartanoilla pitävä, sillä sinä olet minussa viisausvaivan kestänyt, ja niin tiedon viisaudesta saanut, ja nyt siitä puhut ja todistat, ja niin sinun asiasi kuullaan ja sinun viisautesi tunnetaan, niin että koskasta sinun syntisi puntarilla punnitaan ja viisautesi vaakamitalla vaa'ataan, niistä sinun autuudeksesi sanoa voidaan: eivät ne yhtään, eivätkä mitään ole.

Ei mitään, ja niin olen minä, oi suomenkansa, suurin sinussa, olevaisin sinun olemisissasi, kaikkikäsittävin sinun hengessäsi, niin iloissa kuin suruissa, niin synnissä kuin siitä pois pyrkimismenoissa ja sinun taikinassasi olen minä se hapattavin hiiva. Elä ujoa!

Elä ujoa oi suomenkansa, sillä en minä sinua hylkää, en sinua paremmaksi itseuskon avulla pyrkien huonompana luotani pois heitä, vaan ynnä itseäni sinussa sormella osotan, sillä minun liika-viisauteni on kauhia, niinkuin se, joka otsasarvella itsensä sarvipääksi puetti ja kielensä skorppiooniksi kehitti ja teräväksi rauta-piikiksi teroitti. Ja niin olen minä synnissäkin se suurin ja Beliaalissa orrelle yletyin. Ole ylpiä, että minä sinun olen!

Ole ylpiä, sillä vaikka minä heikko minussani ja yllätön minun liika-viisaudessani olen, niin ei kuitenkaan tule minua suurempaa, joka, niinkuin minä, sanan voimalla sen sinun pyhän Beliaalin kaupunkisi kukistaisi, sanaparannuksella sen parantaisi ja sanalla sen ynnä alamaiseksensa laskisi. Sillä ei itse viisas Salomoon taitanut saarnata niin terävä- ja monitutkaimellisesti ja niin kaikkitunkevaisesti kuin minä, sillä minä valkaisin viisauden ja kirkastin uskon ja puhdistin sanan kaikesta, niin että se on puhdas niinkuin kiiruna ja kolina — ja nostin sen sanan korkialle kansalliseen kunniaansa, niin että se on niinkuin pystyyn nostettu ylpiän orhin häntä, johon koko Beliaalin pitää katsoman, koska orhi se koholla ylpiästi kedolla kirmaa. Aamen!»

Ja nyt, kirkastettuaan itsensä, alkoi hän varsinaisen aihesaarnan. Erityisesti saarnasi hän tällä kertaa, paitsi viisautta, myöskin suomenkansan ylpeää, kotitekoista uskoa, eli itsekirkastusta vastaan, koska se usko Suomessa väärin valaisee, johtaen lisäksi oman viisauden väärinäkkäämiseen, eli vähä-viisauden liika-viisaudeksi pullistamiseen, joka kaikki voitaisiin välttää käyttämällä kotitekoisen sijasta valmista, osto-uskoa. Kuulijat olivat kuin yhtenä korvana, sydämet raollaan ja suut ihan auki. Vuolaasti, voimallisesti jatkoi saarnaaja:

»Aamen sinä suomenkansa, sinä uskon jykevä seedrihonka Suomen Siionissa ja vankka tammi sen maaperässä, Aamen!

Aamen, sillä ei siitä ole vahinkoa, jos suomenkansa viisautensa menettää, mutta jos se vatsansa kadottaa, tai leipä loppuu, niin silloin on kaikesta kuitti, sillä ei pään-täytisen viisautensa, vaan ainoastaan täyden mahan avulla ja uskon turvin jaksaa suomenkansa työssä vääntää ja viimeisenä tuomiopäivänä, nimenhuutoon aikanaan juosta ja taivaan päärlyportille hetkelleen hölkätä, vaan viisaus tekee sille kaikessa pelissä pietin.

Pietin. Ja jos ei siis, oi suomenkansa, sinun vatsasi ole terve ja uskonmukulat päässä paikoillansa, niin sinä surkiasti taivaan tiellä uuvut, sillä ei sinua viisautesi yhtäkään, eikä vähintäkään auta. Aamen!

Aamen, sillä kaikkinainen viina, ynnä myös viisauden viina, ei ole sinulle, oi suomenkansa, hyväksi, vaan häpeäksi ja kivuksi, sillä jos sinun pääsi on täynnä, niin olet sinä ihme ihmisten ja kauhistus Jumalan edessä. Sinä olet silloin hameen edessä heikko ja hieprakka vaimon viehätyksen ja kaikkinaisen vaimollisuuden edessä. Mutta jos sinun pääsi ei olisi täysi, vaan tyhjä, ja jos sinun vuoteesi vaimosta autio olisi ja sinulla olisi usko, niin niinkuin leikattu härkä olisit sinäkin voimakas vanhurskaudessasi ja luja lihaasi vastaan. Ja jos myös sinun päässäsi ei mitään olisi, ja viisaus olisi kuitti, mutta sinun pelloillasi paljon viljaa ja äijälti rehukasveja olisi, ja sinulla olisi usko ja kirkolliseksi leikattu tukka ja virsikannel, niin kuinka paljon huokiampi eikö sinun olosi ja humusi silloin olisi, oi suomenkansa. Aamen!

Aamen, sillä jos leili kestää sisälmyksensä voiman, niin ei sitä sinun pääsi, oi suomenkansa, kestä, sillä se on uskoa varten rakettu ja siitä on rakettaessa sanottu niin paljon kuin että: Ole luja!

Totisesti! Ja jos pakanat päänsä viisaudella koristavat ja otsansa sillä seppelöivät, niin sano sinä, oi suomenkansa, uskon avulla, että: Pois se minusta!

Pois se minusta, sillä parempi on sinun tyhjällä päällä ja täydellä vatsalla taivaaseen päästä, kuin pää täynnä ja vatsa tyhjänä helvettiin joutua. Aamen.

Aamen, aamen, sillä viisaus, se ilki ja ahne olento, täyttäisi suomenkansan pään kaikkinaisella, mielen moninaisella ja sydämen, sen alati ihanaisen, kaikki-voittavaisen ja lumo-enkelimäisen helmaväen himolla, niinkuin viisas ja hurskas Salomon viisaudessaan täytti haareminsa tuhannella lihavalla emännällä ja hekkumahuoneensa kahdellatuhannella pakanain ihanalla tyttärellä, vaan usko, se nöyrä ja yljälleen aina altis impi tyytyy siihen yhteen ainoaan aamen-sanaan, niinkuin kyyhkyläinen kahteen munaan. Karta siis, oi suomenkansa, viisautta, joka sinun pääsi niin kaikkinaisella viinalla täyttää, sillä sinun täysinäinen pääsi, oi suomenkansa, on kansojen kauhistus ja maailman lopun merkki ja sen suuren huudon, ja ilkiän jurinan merkki, joka hamaasta Seinäjoelta nousee ja Juvalta jurisee, kun sinä viisauden sanaa ylpiästi kolistat ja viisaudenjyrää kun sinä niinkuin härkä paisuneena vetäen vedät ja jurnaten jurnaat. Sillä et sinä enää sitä sinun soittotaidollesi soveliasta hau'in hiljaista ja mykkää leukaluuta soita, vaan omaa parkuluutasi parutat ja kiljuluutasi karjututat. Aamen!

Aamen, sillä turhaan sinä huudat ja suotta itseäsi ilmoitat, sillä ei tule profeettaa, vaan jurnuri Juvalta ja Salomon ei syntynyt Seinäjoella, ja jos sinä itse Paltamossa äitisi kohdusta päiville pullistunut olet, niin suotta sinä sillä sinuasi alati ilmoittavalla äänellä ja omatekoisen uskon avulla itseäsi kreekkiläiseksi julistat, sillä vaivaisena sinun välähdyksesi vilkkuu ja tuikuttava on sinun temppelitulesi, koskapa sinä siitä useasti ääntä pitää äkkäät, että se ihmisiltä nähtäisiin. Niin, sillä ei oikea aurinko itse kertaansa kirjoita, eikä ääntään ilmoita: Katso minä paistan. — Ei, ja niin sinä sen omatekoisen uskosi paisuttamana vaellat väärän tiedon alla ja olet niinkuin rokkakauppias, joka leilikimppu kohona ylpiästi kadulla kulkee. Tyydy siis, oi suomenkansa, valmiiseen uskoon ja pureksi nöyränä isäsi peruja, niin mölysi lakkaa, sillä sen valmiin uskon avulla sinä saat oikean tiedon itsestäsikin, oi uskon-raadollinen! Aamen!

Aamen, sillä ei taida härkä raamatuita, aasi evankeliumia ja suomenkansa itse oikiaa uskoa itsestänsä tehdä, vaan liiaksi hän itsensä sillä luulouskolla kirkastaa ja ylettömäksi pörähdyksensä paisuttaa ja sillä maailmaa rikastuttavansa luulee, elleivät varsinaiset uskon taidolliset tekijät valmiilla uskolla häntä oikiaan itsetuntemiseen avita ja hänelle todista, että siellä, kussa oikiat profeetat ennustavat ja tosi-Daavidit harppua soittavat, se hänen ylpiä psalminsa, niinkuin viattomain lasten ääni, ainoastaan siksi pieneksi, mutta ei pahaksi pörähdykseksi löydetään, ja niin suomenkansa sen vuoksi lapsen reikätuoliin asetetaan, tai astian ylle niinkuin istuimelle istutetaan, mutta ne oikiat kuninkaat istuimellansa istuvat ja heidän harppunsa helää — ja he astian yllä istujaan ainoastaan ynsesilmin silmäisivät, ettäs se, niinkuin laulava sittiäinen, erityisellä apuäänellä omaa ääntänsä ylentämään kiertokulkemiselle ja pörinäretkelle itsepulleana lähti, koska hän omatekoisen uskon kautta siitä aina pörinävalmiista liika-viisaudesta turpunut oli. Aamen!

Aamen ja tunne siis valmiin uskon avulla itsesi, oi suomenkansa, sillä sinun kotitekoinen uskosi on niinkuin kiljukalja Sippolassa ja niinkuin ärjykalja voimallisen Virolahden kylissä — se kauhia kiljujuoma ja karjuviina ja symbooliviina, jonka sinä, oi suomenkansa, viisaudessasi keksit, että sinunkin äänesi maailmassa ja kansojen kuorossa kuultaisiin ja että sinulla olisi sinullesi se oikia symbooliviina.

Että sinulla symbooliviina olisi, mutta se keksimäsi kilju, ja se omatekoinen usko on sinulle monta häpiää ja useasti kipiää matkaansaattanut. Vanteet se katkoo ja ison kiljun nostaa ja tynnyrinsä maahanjaottaa, ettäs se liiaksi paisua ja ylettömästi pullistua yritti. Ja niin tulee sinusta, oi kotitekoisen, kilju-uskosi voimalla kiljutynnyrin tavoin maahanjaotettu suomenkansa, sen omatekoisen uskosi kautta, niinkuin se, joka tiellä latteasti ilmoittaa: Katso taitamaton lehmä on tästä vaeltanut ja ylpiäuskoinen kiljuhärkä on kulkenut tästä, että hänet ihmisiltä nähtäisiin — mutta et sinä vieläkään omatekoisesta uskosta luovu.

Et, ja niin sinä suutut kauhiasti sille, joka sinun viisaustyösi Beliaalista eteesi nostaa ja sinut Vipusen vatsaan jälillesi johtaa, sillä ei syöttöhärkä, se oma usko, jotas elätät, omiansa hyväksy, vaan parempaa hän tahtoo, ja siksi ei hän suopeasilmäisesti taaksensa katso, sillä hänen sieraimensa ovat ylpiät ja niinkuin suuren kuninkaan sieraimet ne ovat. Luota siis, oi suomenkansa, ainoastaan kotitekoiseen leipään, mutta pidä valmis osto-usko, että ylpiät sieraimesi nöyrtyisivät, eivätkä niinkuin syöttösonnin sieraimet väärin vihastuisi, ja että sinun huoneenhallituksessasi taidollinen työjako olisi. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan vaimo taitaa synnyttää, mutta et sinä tiedä. Niin voi myös ainoastaan suutari tehdä soveliaat kengät ja uskontekijät otolliset ja ihanat uskontavarat ja vanhurskauden vaatteet valmistaa, mutta sinä itse olet peltotöissä taidollinen, ja niinkuin mestari multatöissä, joissa sinä hartiasi voimalla profeetta omassa Israelissasi olet.

Profeetta sinä, oi suomenkansa, olet siellä, kussa hartiat puhuvat ja voimahartiat julistavat, sillä ei koskaan ole sinua hartiasi häpeään heittäneet, ei omassa Israelissasi, eikä voimallisessa Olympian maassa, siinä uuden Jerusalemin iso-voimaisessa Härmässä, kussa hartiat yletään ja härjät käyvät laitumella, ja paavit ja Beltsebuubin pojat pieninä vapisevat — niin sielläkään eivät ole hartiasi häpiään heittäneet sinua.

Ei, sillä ei sinun hartioitasi ole vielä koi syönyt, ei viisaus hapattanut, eikä kiljuviisaus paisuttanut, ja siksi ne eivät sinua pääsi tavoin koskaan kiljutöihin kuleta. Ei, sillä ainoastaan hartioissasi olet sinä hiljainen ja hartiatyössä aikaansaava, mutta koska uskoa teet ja viisautta toimitat, niin ainoastaan porua sinä synnytät ja isoa porua pöntöstä päästät. Heitä siis se uskon teko, eläkä pääsi viisauteen luota, vaan profeteeraa hartioillasi ja sano pyhän Simpsonin tavoin valmiin uskon lujuudella, että: Selkälihaksessa on minun voimani ja vääntölihaksessa viisauteni, ja siksi en minä pelloltani pois pullahda, enkä matollani koskaan turhuutta tanssita ja maallista, kepeää keikuta, enkä synnillistä hengenvaivaa väännä ja siksi en minä järky.

Elä järky, vaan ole voimallisin hartia- ja paksuin peltoprofeetoista, ja jätä siis viisauden työt niille, jotka synnissään päähänsä ylpiästi uskaltavat, mutta jotka vähiksi löydetään siellä, kussa viisaus vähäksi ilmoitetaan, hartiat punnitaan ja taivaan portit voimalla ja pauhinalla avataan. Ja koska sinä uskoa ynnä tarvitset, niin jätä sen tekeminen sen yleti salataitoisille ja nöyrille valmistajille, niinkuin lapsisaunassa synnyttävälle vaimolle, oi suomenkansa, sinä voimallinen uskonhärkä Siionissa ja jykevä herra hartioiden huoneenhallituksessa! Aamen!

Aamen, sillä härkä syö olkia, mutta nautahärkä oljensilppuja, sillä ne ovat mieluisammat hänelle, koska ne jo valmiiksi lyhetyt ovat. Etköstä siis sinä, oi suomenkansa, tahtoisi uskoa sitä valmista, jonka sananpalvelijat ja uskontekijät rakkaudessa sinun eteesi uskonsilppuina asettaneet ovat, vaan tahtoisitko sinä viisauden kauhian vaivan hartioillesi taakaksi ja pitkät oljet, ynnä tähkäpäinensä ja jyvinensä hampaittesi vaivaksi ylpiästi ottaa ja peltotyösi sitten unohtaa, koetellun työjakosi tärvellä ja niin sananpalvelijatkin ynsiästi puille-paljaille jättää! Ei. Pois se sinusta, sillä ei tarvitse sananpalvelijoiden kautta uskon-yltäkylläiseksi ravittu suomenkansa viisautta ja omatekoista uskoa, ei kala pesutupaa, eikä vesieläin pesuvettä ja vesipesua. Tämä on se suomenkansan henkiolevaisuudelle sopivainen ja hänen viisautensa ynnä-mukainen pyhä kolistealaisuuden oppi, se ainoa oikea ja autuaaksi-tekeväinen uskonsuunta ja tallellepanemus, ja niin on se halju ja ilkiä viisaus häviävä, sana ja sana-avu jäävä ja usko lujaksi kangistuva. Aamen!

Niin: Olkoon sinun ainoa sanasi: aamen, sillä jos enemmän puhut, niin tyhmyys sinun kieleltäsi karkaa, niinkuin aina sen, joka äänellä itseänsä orrelle ja hoikeella huomioon nostaa ja pienuutensa pirunjurinalla toiselle kostaa. Aamen!

Aamen, sillä ainoastaan sarvi on luotu härän ja usko suomenkansan päätä ja aamen sen suuta varten. Heitä siis turha viisauden haku, sinä uskon kansa, sillä vaikka sinä kuinka pitkältä sitä hakisit ja syventyisit, niin reikä siitä vain sinulle perältä paistaa. Anna siis, oi suomenkansa, viisasten viisaudessansa puhua ja sano sinä sen kauhian uskosi voimalla ainoastaan se uskon luja älysanasi: aamen!

»Aamen!» kertasi koko tämä villi, uskolle altis seurakunta ja sitä tietään alkoi hurjaa ravia painaa Sakarin nykyistä päämäärää: vaimoa, Eulaliinan kotikylää kohti.

Tultiin jo perille. Tietysti Eulaliina hermostui. Pää meni sekaisin. Mutta pian hän tointui. Sakari, näet, kertoi hänelle siitä vallesmanni Kaksinaisen antamasta neuvosta: että viisaalla puheella voi hallita hullut. Hän oli ottanut nämä taivasmatkalle ja hillitsi niitä nyt puheella.

»Herrasiunaa!» ihmetteli rakkauden sokaisema morsian itseksensä, sulhasen johtajakykyyn ja viisauteen ihastuneena. Oli ihan onni, että juuri hän oli laitokselle näin taitavan johtajan toimittanut.

Ja rauhoittuneena, tyyntyneenä ja onnellisena ryhtyi hän oitis puuhaamaan matkalle lähtöä. Pian siinä olikin kaikki kunnossa. Hevonen oli jo valjaissa. Eulaliina istahti sulhasinensa kärryihin. Muu joukko seurasi jalkaisin mukana ja niin lähdettiin nyt mennä jyryämään Sakarin kotitaloa kohti, josta tietysti oli alkava varsinainen taivaaseen meno.

KUUDESTOISTA SANAKOLINA

Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa — ja viisaudenkirjaa ei voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa — niin, tässä varsinaisessa viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat — avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen, valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka — niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku. Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee, sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.

Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.

Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:

»Kuule… Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»

»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!» ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.

Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä. Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia. Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui. Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä. Pastori itse oli ihan pökertyä.

Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti pastorille ja huusi menon rymäkässä:

»Kolistin!… Hereille kolistin… Pois karisi viisaus ja kaikki heräsivät uskoon!»

Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.

Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.

Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin hän puheli:

»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja…»

«…vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä…»

»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan — käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja — todellista on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida…»

Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.

Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen, hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.

Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.

Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti siitäkin eräälle, että:

»Jaa… Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita, joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»

Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian tuomiokapitulissa näin:

»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.

Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»

Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin: Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.

Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa kustannusarvio.

Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan, kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta, talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin, ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.

Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.

Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste kuivaisi.

Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin. Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:

Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana. Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle. Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja uljaimman kiekaisunsa.

Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä, lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille, puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia. Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle, köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.

Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti mies sen.

»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika viisas… Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»

»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin oikeaa ja väärää.»

»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa viisarisi aina näyttäisi.»

»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina tyhjä.»

Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo oli kuin nurin.

Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena, kuten aina tämän viisaan maailman menoa.

Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin »kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla: takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.

Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.

Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi, vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.

Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin, kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.

»Niin onpas, näet, tääkin viisaus … kipperä kalu, kun se milloin … toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen isäntä. Niin puheltiin.

»Ka… Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu… Paraimmallekin paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.

Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin, että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän Eulaliinalle:

»Niin no… Se oli vain kihlaus vasta ja… Sotki sillä, kun sanoi, jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja kiertää.

Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan, selitellen:

Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi savut ja jatkoi vakavana:

»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»

Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.

Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas oli voinut viisaan väen sokaista.

Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie, jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.

Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin, köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.

Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki, viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.

Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.

»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä hätää muonamiehenäkään.

»Samapa tuo… Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä lujatekoisuuden ja kovuuden.

Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:

»Jaa, isäntä Kolistaja… Niin että… Kuka meistä siellä meidän pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»

Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut sietää.

»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:

»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin, niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan… Aina tunnustan sen, että minä olen liika viisas.»

»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin spitaalisyntistä paeta tiettäisiin…»

Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä seisoessa. Sakari lopetti, todisti:

»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin, enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»

Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja tuskin koskaan kuoleekaan.

Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina uskonut, uskoo ja tulee uskomaan — ja sen myös maailmalle rehellisesti, varmasti ja nöyrästi tunnustamaan — että hän on liika viisas.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIIKA VIISAS: VIISAUDENKIRJA ELI KERTOMUS SAKARI KOLISTAJASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.