The Project Gutenberg eBook of Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta

Author: Harriet Beecher Stowe

Translator: Hj. Sandelin

Release date: October 2, 2006 [eBook #19439]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIMONI JA MINÄ ELI HARRY HENDERSONIN ELÄMÄKERTA ***

Produced by Tapio Riikonen

VAIMONI JA MINÄ ELI HARRY HENDERSONIN ELÄMÄKERTA

Kirj.

Harriet Beecher Stowe

Suomentanut Hj. Sandelin

H. F. Helminen, Jyväskylä, 1874.

SISÄLLYS:

1. Kertoja esitteleikse 2. Lapsuuteni morsian 3. Lapsuutemme onnela 4. Utu-morsiameni 5. Minä lähden yliopistoon. — Jaakko-enon neuvo 6. Uni-morsiameni 7. Nöyryytyksen laakso 8. Epätoivo 9. Silmäys elämään 10. Karolina serkkuni 11. Lisää Karolina serkusta 12. Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni 13. Nuoren miehen kumppalit 14. Myötä- ja vastoin-käymisiä 15. Minä näen ilmestyksen 16. Nykyajan tytöt 17. Minä joudun seura-elämään 18. Nuori tieto-viisas 19. Liehakoitsemista 20. Minä pääsen ystäväksi perheessä 21. Minä huomaan ystävyyden suloisuuden 22. Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon 23. Minä saan moralisen niskalöylyn 24. Maria-täti 25. Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna 26. Taaskin Karolina-serkku 27. Pääsiäisliljoja 28. Lumous ja todellisuus 29. Uusia toiveita 30. Levottomuutta 31. Kohtalo 32. Croquet-huvi 33. Kilpailu 34. Vihdoinkin 35. Mitä perhe neuvottelee 36. Rikkaus ja rakkaus vastakkain 37. Uusia neuvotteluja 38. Minä kosin appia 39. Kihlattu 40. Onnentoivotuksia 41. Rikki-räjähdys 42. Ilta ennen häitämme 43. Bolton 44. Hää-matka 45. Vaimoni vaatteet 46. Kirjeitä Newyorkista 47. Maria-tädin viimeinen ehdoitus 48. Oma talomme 49. Pieni kotimme 50. Naapurimme 51. Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä 52. Valmistukset pitoihimme 53. Ensimmäiset pidot kodissamme

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoja esitteleikse.

Näyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi, joka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia — kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta. Kertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja joka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä puista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla. Kertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista maista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja täysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan odottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka sopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia sanomalehtiä, nimillä: "Kehto", "Lapsen kalistin", "Ensi hammas" y.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää neljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen arvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän aikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen, sanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa — ja kuitenkin oli kirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat "präntättiin" noilla nelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli yhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo Salomo: "Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa olekaan!" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan kirjanpainattajan kirja-luettelon!

Nykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole kertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten ratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää ja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa kertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta, kauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista — niistäkin puhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja ala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä — myöskin kertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään uskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee edistää.

Piakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää, saarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina sen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn velvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri suunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa, jonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen asia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on tarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä niin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että se systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä ennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. "Kristityn matka" katoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin mielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin — mutta paljoa hupaisampi!

Vieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain kautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena romaanina.

Kuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut sellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan joka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse kaikkiin miehen toimiin, nimittäin:

"Vaimoni ja minä."

Toivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen sopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: "minä ja vaimoni" ei suinkaan! vaan "vaimoni ja minä." Ken olen minä ja missä on minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni edelle?

Mutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.

Onhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu nimellä "vaimoni ja minä", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö mitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä? kysyn suurella syyllä.

Tosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä vanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden esitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin on muistutettu, että nimellä "vaimoni ja minä" tarkoitetaan itsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa tuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta vaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista ihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että "vaimoni ja minä" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme asioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen voimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.

Minulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen "vaimoni ja minä" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista yhdistystä korkeammasta yhtiöstä — pidän sen pyhänä kuin uskontoni, jakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden — vertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä ihmis-sielun kanssa.

Jokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja kullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa ja runollisuutensa elämässä.

Kun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta huvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä löytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan hankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia — ei mitään tällaista löydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä ja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin asiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö kaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan kuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta puutu uteliaita korvia.

No nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson — rehellinen
Yankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari
Newyorkissa. —

Kolme vaihetta on ollut minun elämässäni.

Ensimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.

Toinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.

Kolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä häntä ha'in ja hänet löysin.

Muistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta henkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa perheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: "paikka oli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden monien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin tilaisuudessa saada." Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa itse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on tilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren Amerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa tuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua päivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia koskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta kokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.

TOINEN LUKU.

Lapsuuteni morsian.

"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa. Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.

Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla, jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan; nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä toimistansa oli lopussa.

Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois "äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan sopiikin.

Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.

Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.

Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi; kaikki kävi kuin lumouksen kautta.

Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa. Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa, jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa epätasaisen.

"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"

Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle
Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.

"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin oiva mies".

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin; tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä. Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.

Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä, jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.

Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä liioin ihastellakaan.

Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta vähintäkään huolta pitämään.

Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; — jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.

Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. — Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heidän tiellänsä. — He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".

Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.

Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; — "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja hevosta leikitellessäni.

Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, täytyi tehdä.

Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.

Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.

"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".

Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.

Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili, muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin pyörteet välkkyvän puron pinnalla.

Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.

"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta siis saat leikkitoverin".

Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen, valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.

"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.

Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla; — tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä. Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin, että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen kanssa, kun hän lausui:

"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.

"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat pienemmille aina niin ilkeitä".

Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla, joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia, haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä, somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani alla.

"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja pahankurisia".

Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä onnellisin pieni poika koko maailmassa.

Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat", ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!

Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui, piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.

"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".

"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on leikkitoveri".

Ja niinpä todella olinkin.

Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet, kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista rakastajista.

Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!

Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.

Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, — jos nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat, kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät, eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla, palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.

Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä, että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli, jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa, kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.

Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla, lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.

Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja, jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös, ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.

Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.

Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin, että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."

Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!

Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti, sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"

"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"

"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan luopuisi toisistamme."

Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka nauroi oikein makeasti.

"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä vielä lisäksi?"

Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti elämäni kynnyksellä.

"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin pian vaatteitani rikki."

Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi rintaansa vasten.

"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."

"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä paremmin kokenut kuin minä."

Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä, suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.

"Tuleeko Susie sinne myöskin?"

"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei kenkään voi tietää."

"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"

"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä, tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää pienen vaimosi."

KOLMAS LUKU.

Lapsuutemme onnela.

Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista. Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita, kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.

Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai, ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.

Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa, niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.

Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme, kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.

Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim. missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.

Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse pesäkin oli oikea taideteos.

Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut" sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, — jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi väärin tehty, — niin oli äitini sanonut; — me olimme luonnollisesti äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta omana salaisuutenamme.

Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.

"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran, kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa, niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".

Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä, jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro, välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli. Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki meille kaikkein rakkahimmat, sillä tämä puro oli meidän puromme ja nämät kosket meidän koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.

Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.

Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi, saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme, ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen. Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä "Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.

"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".

"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.

"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan, ruokahuoneen ja — —"

"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme", keskeytti tuo pieni Evan tytär.

"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan, Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen teki leijonan kanssa".

Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.

"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.

"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".

"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".

"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.
Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".

Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.

Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme edestä.

Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin, ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään, kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä, saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista — sillä ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom kyllä hyviä poikia.

Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli. Meillä oli oikein oivallinen kellari, — pieni kuoppa, jonka minä olin kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt. Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän parhaiten taisi.

"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin äidillisesti nuhtelevalla äänellä.

"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi pojaksensa.

Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni, hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan tyttären sopii.

Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön", sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.

Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset, joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.

Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen opetuksiansa.

Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä hänet siellä, ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat. Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu, jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta näkyivät pienet siniset kengät — ja somatpa ne olivatkin!

Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä, että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.

Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin — varmaankin aivan sattumalta — loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta, niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin, jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti, kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti, kunnes saarna oli loppunut.

Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni. Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin: "tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen lävistämää sydäntä.

Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa, todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa, jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin ainoastaan ihanneltavaksi.

Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.

Vanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli nyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät yksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt. Ah, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te niin pian poistuitte!

Ja liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian kuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta minun pieni "lempikukkani" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä matalassa maailmassa.

Talvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja
orvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.
Silloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku
"Lempikukka"-parkanikin sairastui siihen.

Minä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme tuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme mansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme sinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme leikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä kivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron rannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä odottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita. Mutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi vihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja kävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja kuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä vastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä kaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.

"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran", sanoi hän.

Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa kirkonpenkissä — — — en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan siintävillä silmillä!

Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen ahdistamana menin levolle.

Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.

Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.

Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien, vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa. Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani" oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan, jossa yötä ei enään löydy.

Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa. Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut itkeä.

Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.

Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.

"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne eivät näe", sanoi toinen.

Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle, jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään palaisi.

Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen sanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.

Katkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua ystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli kyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.

"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus hänelle korkeudesta", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni laidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta, lisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla ylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti nyhkien huudahdin:

"Minä tahdon, että hänen pitää tulla tänne; minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!"

Äitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa; minä itkin vaan ankarammin.

"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?" Sinä yönä itkin kunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla, rakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja paljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti tumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat ylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta — mutta minä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku "Lempikukkani", joka kiiruhti vastanani. "Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!" huudahdin minä ja riensin häntä kohti; "eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat luuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut". — "Rakas Hazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en". Ja minä tunsin kuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri. — "Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme". "Mutta kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut", sanoin minä, ja katselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän niin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen liekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. — "Minä en ole kuollut, rakas Hazzyni", sanoi hän; "siellä jossa minä nyt olen, ei löydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä". — Tässä uneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva taittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.

Luulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin tuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien että olin lemmitty; — se minua taas rohkaisi ja lohdutti.

En voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena tämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja tuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka niin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen, väistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä yksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin heittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen; silloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku Susie olisi istunut vieressäni.

Ja eikö niin ollutkin?

Ehkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on tuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin aavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät paljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen juovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä lohduttamaan!

Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta maallisiin sydämihimme.

Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.

Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut. Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan, puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, — lapsuus, tuo viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan valtakunta".

NELJÄS LUKU.

Utu-morsiameni.

Utumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin, miksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä sinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä keskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme kovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien läpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä neuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea ihmisellisiin käsivarsiin, ja vaikkapa sen kasvot ovatkin verhotut, on tällä utu-morsiamella kuitenkin erinomainen voima elähyttää, onnistuttaa ja lohduttaa. Niinpä teki minunkin utu-morsiameni.

Mistä se tuli? Valkoisena, puhtaana sumuna kohosi se tuosta pienestä haudasta; ensi-kyyneleiden kasteesta syntyi tämä utu-morsiameni.

Nähdessämme kuinka surut ovat epätasaisesti jaetut ihmislasten välillä, voisimme epäillä isällisen hyvyyden löytyvän, jollemme taas toiselta puolen huomaisi, että ne surut, jotka rakkaus synnyttää, aina ovat välikappaleina meidän kehittämiseemme ja jalostamiseemme. Ilman suuria vaikeuksia ei synny mitään suurta ja jaloa, ja kuta enemmin luontomme jalot ominaisuudet kehkeytyvät, sitä paremmin voimme kohtaloltamme kärsiä. Tuo hiljainen, katkera ja sammuttamatoin suru lapsuuteni ystävän kadottamisesta, sai henkisen ihmiseni hereille. Tuo pieni olento, joka, jos se olisi saanut kasvaa suureksi, ehkä olisi muodostunut aivan tavalliseksi naiseksi, oli nyt loistavana tähtenä minun ihanne-taivahallani, joka aina veti silmäyksen korkeuteen. Hänen muistonsa oli läpi koko ikäni sydämeni puhdistuksen ja tuntoni hienoutumisen lähteenä. Silloin en minä vielä taitanut kynää käyttää, mutta sieluni tulvaili surusta ja kaipauksesta; se pyrki päästä valumaan ulos. Minä opettelin sentähden kirjoittamaan painetuiden kirjaimien mukaan. Ostin itselleni kirjan paperia ja tali-kynttilän, jonka sytytin salaa iltasilla vuoteelle päästyäni; istuen yöpuvussani kirjoittelin muistojani hänestä, "Lempikukastani". En olisi millään ehdolla tahtonut pyytää äitiltäni lupaa kynttilän polttamiseen huoneessani jälkeen kello kahdeksan; ja ennenpä olisin henkeni menettänyt, kuin ilmaissut mihin tarpeesen kynttilää käytin. Minä kirjoittelin muistojani hänestä; kuvasin minkälainen hän oli seisoessansa lemmikki-kukkien ja liljojen keskellä. Minä kirjoittelin muistiin hänen teeskentelemättömät lauseensa, hänen lapsellisen viisautensa ja yksivakaiset varoituksensa; tämä kaikki tapahtui niin omituisilla kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla, että käsikirjoitukseni tulkitseminen olisi Itämaan viisaillekin antanut aprikoitsemista. Siinä oli lukemattomia tavausvirheitä ja lauseet olivat yhtä järjestämättömät ja huolimattomasti lausutut, kuin jokapäiväinen puhe; ainoastaan se, joka samoin kuin minä on etsinyt ja löytänyt lohdutuksen tällaisessa toimessa, voipi ymmärtää kuinka nämät muistiinkirjoitukset minua lohduttivat ja käsittää sen innostuksen, jolla minä kirjoitin. Pieni sydämeni oli aivan kuin Kaspian- tahi joku muu meri, josta olin lukenut, että se maanalaista uraa myöten voipi vuodattaa pois vetensä. Joka ilta, kun lopetin kirjoittamiseni, sammutin kynttilän ja pistin sen olki-matrassiin, jonka toisessa päässä oli napeilla suljettava aukko, josta olkia pudisteltiin. Levollisena makasin aarteeni päällä ja näin usein ihania unia kukkaisista niityistä, joilla näin pikku "Lempikukkani" leikittelevän lasten kanssa, jotka olivat kauniit, kuin vesi-liljat siintävän lammin rannalla. Ehkäpä ulkomuodoltani olinkin aivan muiden poikien kaltainen, ja vaikka kaikki luulivat, ett'en ajatellut muuta kuin kelkkaani ja palloani, muodostin kumminkin salaa itselleni aate-maailman, jossa taisin ajatuksissani kuleksia ympäri, nauttien suurempaa onnellisuutta, kuin mitä tämä näkyväinen maailma voi tarjotakaan. Mutta eräänä iltana, kun vanhin sisareni valmisti minulle vuodetta ja erinomaisella huolella myllisteli matrassiani, löysi hän minun paksun käsikirjoitukseni ja puoleksi palaneen kynttilän.

Emännyydessä ei löydy vähintäkään runollisuutta ja sisareni katseli sentähden oitis asiaa emännyyden kannalta.

"Tuon pojan vehkeillä ei olekaan loppua!" huudahti hän. "Olisihan hän voinut sytyttää koko talon tuleen ja paistaa meidät kaikki elävinä vuoteissamme".

Tämä ei olisikaan ollut juuri mahdotointa, sillä tavallisesti kun istuin kirjallisissa toimissani, istuin minä vuoteellani, kynttilä sängyn-laidalla.

Äitini otti nyt teokseni takavarikkoon. Kaikeksi onneksi satuin minä silloin olemaan koulussa.

"Kuulkaa, tyttöseni", sanoi hän, "älkää virkkako kellekään mitään koko asiasta, — varsinkaan poikanulikalle; minä tahdon itse siitä hänelle puhua".

Seuraavana iltana, kun menin levolle, tulikin äiti luokseni, istautui vuoteeni laidalle ja kertoi suuren keksintönsä. Ujona ja nöyryytettynä pistin pääni peitteen alle; mutta äidillänipä olikin runsain määrin tuota ymmärrystä ja taitoa, jota tarvittiin minun lohduttamisekseni. Vihdoin veti hän peitteen pois kasvoiltani —ja samalla hunnun, joka sieluani verhoitsi — ja minä kerroin hänelle koko tarinani.

"Rakas poikani", sanoi hän, "sinun pitää nyt oppiman oikein kirjoittamaan, eikä sinun enään tarvitse itse ostaa kynttilöitä. Kaunista kyllä oli, että koettelit omin voimin oppia kirjoittamaan; mutta ehkäpä se kuitenkin käy helpommin jos minä sinua opetan".

Tosin olin koulussa alkanut kirjoittaa; mutta siihen aikaan pidettiin välttämättömänä ensin alkaa "suorilla viivoilla"; minäkin olin täyttänyt monta vihkoa m ja n kirjaimilla, suurilla ja vahvoilla, aavistamatta, että näillä voisi millään tavalla ilmaista niitä tunteita ja ajatuksia, jotka rinnassani ja aivoissani vallitsivat ja jotka pyrkivät ulos; sitä vastoin oli minun huonot kokeeni, matkia painetuita kirjaimia, suuresti keventäneet sydäntäni. Nyt sain istua äitini vieressä, rihvelillä ja taululla varustettuna, ja hänen johtonsa alla tein pieniä kokeita käytännöllisemmässä kirjoitus-tavassa; täten pelastuin tuosta synkeämielisestä herkkätuntoisuudesta, johon varmaankin olisin vaipunut haaveksimiseni kautta. "Ukko armas", lausui äiti eräänä päivänä isälleni, "enkös minä ennustanut, että tästä pojasta tulee etevin kaikista lapsistamme; luulenpa että hänestä tulee kirjailija".

"Ole varova hänen kanssansa", sanoi isäni, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku vaikeampi suhde lasten kanssa oli tunnollisesti suoritettava.

Äitini oli noita naisia, joiden valta maan päällä on sitä suurempi, kuta salaisemmin he vaikuttavat. Tuollaisien naisien valta miesten yli on samanlainen kuin sielun valta ruumiin yli. Ruumis on näkyväinen, voimakas, vaativainen ja oikeuttansa puolustava; sielu on näkymätöin, hieno, ja elon-virkeyttä täynnä, joka alituisesti valtaansa levittää ja säilyttää kaiken sen, mitä se kerran on voittanut.

Isäni oli luonteeltaan kiivas — mutta jalomielinen, hän oli äreä, mutta tarkkatuntoinen. Äitini sitävastoin oli varsin tunnollinen ja tyyni; — tämä tyyneys oli seuraus hänen alituisesta yhteydestänsä kaiken tyyneyden lähteen kanssa, lähteen, josta ihmiskäsitystä suurempi rauhakin valuu; henkisen voimansa ja sielunsa tyyneyden kautta joutui hän vähitellen isänikin johtajaksi ja oppaaksi. Pitäen äitiäni kädestä katsahti isäni hänen silmiinsä turvallisella luottamuksella, joka eneni vuosi vuodelta.

"Missä äiti on?" oli aina hänen lempeä kysymyksensä, kun hän palasi pitkiltä virkamatkoiltansa, joilla hän opetti ja neuvoi. Usein tuli hän työhuoneestansa näyttämään äidilleni saarnan tahi jonkun kirjeen, kuullaksensa hänen lausuntoansa siitä. Puheitansa valmistellessa neuvotteli hän aina äitini kanssa, ja äitini neuvon mukaan muutti ja paransi hän niitä paljon.

Äitini lempeys ja tyyneys muutti varsin paljon isäni luonnonlaatua. Uusi, hienompi hellyys ja pyhyys tunki hänen luonteensa läpi, joka ilmautui etenkin hänen virkansa toimittamisessa.

Isäni kyllä hyvin huomasi tämän ja sanoikin eräänä päivänä minulle, että äitini on aivan muuttanut hänen luonteensa.

Nykyaikaan surkutellaan suuren onnettomuuden uhrina niitä vaimoja, jotka vähillä varoilla kasvattavat monta lasta. Tämäpä juuri synnyttääkin tuon materialismin, joka ei luule todellisen onnen löytyvän ilman rikkauden mukavuuksia ja ilman ylellisyyttä.

Vanhemmillani tosin kyllä oli vähät tulot, mutta eivät he kuitenkaan koskaan olleet aivan köyhiä. Silloin vasta on köyhyys onnettomuus, kun se hävittää kaiken aatteellisen elämän, kun se ryöstää elämältämme kaiken runollisuuden ja muuttaa sen kuivaksi proosaksi; mutta niin ei tapahtunut minun vanhemmilleni. Isäni rakasti virkaansa niinkuin maalari penseliänsä ja kuvanveistäjä talttaansa. Kun teemme työtä, jota rakastamme, tyydymme vähempäänkin palkkaan, koska olisimme valmiit tekemään sitä palkattakin. Papinvirka oli isälleni ikääskuin vastustamaton aistin, välttämätöin hänen olemuksellensa. Syvän, henkisen luonteensa kautta oli äitini sieluna isäni työssä. Siveellisen organisminsa kautta oli äitini taivasta lähempänä, kuin isäni, ja silmäillen sinne sisään, ilmoitti hän isälleni mitä hän siellä näki. Pitäen äitiäni kädestä, sai hän tämän välittäjän kautta taivaallisia sähkö-kipinöitä. Elämän prosa on sellaisille naisille tuntematoin; kaikki näyttäytyy heidän silmissänsä taivaallisessa valossa ja sillä tiellä, jolla eivät muut huomaa kuin vaivoja ja vastoinkäymisiä, kasvaa heille paratiisin ihanimpia kukkia. En nähnyt kodissani koskaan mitään, joka olisi muistuttanut, että me olimme köyhiä siinä merkityksessä, että köyhyys olisi pahe. Meidän pienet varamme vaativat kuitenkin alituista varovaisuutta, tarkkuutta vähimmässäkin, tottumusta kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön, sekä taitavuutta auttamaan itseämme ja muita; mutta tämäpä olikin ainoa, joka muistutti köyhyydestä; se ei kuitenkaan koskaan käynyt rasittavaksi, eikä myöskään estänyt sydämellistä vierasvaraisuutta.

Siihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän perheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä huoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi lyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat tervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita tavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita meidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon ruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta en kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka olisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille rasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen "tervetullut!" Senpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.

Äitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi niin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin useimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella olimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti kaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti johdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin erinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa, senpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri kielet — joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki murteet. —

Kun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein ajatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi oleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä talouden hoitamisessa.

Eihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.

Nykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja lepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän monilukuisessa, kasvavassa perheessämme — rauhoittavan, järjestystä rakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää pieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta riitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan nuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi saattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.

Äitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä herättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet käyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat julkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää heidät pois kodon rauhallisesta piiristä.

Kekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne lait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä; ei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän kiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma hallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran ilmaantuu, ei Egeria, vaan Maria, kristillisen äidin-hellyyden esikuva, joka vaikuttaa kansallisiin lakeihin ja säädäntöihin.

Aina siitä pitäin, kun äitini oli minun käsikirjoitukseni löytänyt, jouduimme uuteen, likempään suhteesen toisihimme. Minä lopetin koulussa käyntini ja äitini opetti minua niinä hetkinä, joina hän oli taloustoimistansa vapaana. Minusta tuli n.k. "mamman-poika", ja äitini opetti minulle monta koto-askaretta, joita tytöt tavallisesti toimittavat. Kaksi vanhempaa sisartani lähtivät nyt kotoa, liki seudulla perustaaksensa koulun, ja heitä seurasi myöskin siskoni, joka oli minua lähin ijässä, heiltä oppia nauttiaksensa; senpätähden äitini pilallisesti sanoikin, että hänen täytyi muodostaa minut tytöksi. Jokapäiväinen yhteys näin oivallisen naisen kanssa ja se naisellinen järjestys, johon minä totuin, vaikuttivat suuresti minun ensi kasvatukseeni. Eihän löydy minkäänlaista syytä miksi miehen, ollaksensa miehekäs, pitää olla kömpelö ja tottumatoin kotielämän pieniin askareihin; ja monestipa voi tapahtua, että miehinä vielä kerran kiitollisuudella muistelemme äitiämme, jos hän, samoin kuin minun äitini, on meille lapsuudessamme opettanut koto-askareita ja tuon salaisuuden, miten kotimme tehdään onnelliseksi.

Tämä ei toki ollut ainoa kohta, jossa huomasin kuinka paljon hyvää äitini minuun vaikutti. Suurin hyvätyö, jonka nämät naiset tekevät meille sen voiman kautta, joka heillä on ylitsemme, on idealimme muodostaminen. Äitini johdolla muodostui minunkin ihanne-varjelushenkeni, minun utu-morsiameni, joka uskollisesti seurasi minua nuoruuteni ijässä.

Äitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän sentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän yhtä kalliin ystävän, kuin "Lempikukkani" oli ollut lapsuudessani.

Usein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun, hänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi ja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.

Uuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin voimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja nuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne, ideali, on paras kilpi — tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja törkeäksi.

Äitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin kaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen ansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin klassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12 tahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka näyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka kiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat hänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.

Kuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että sielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön kautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas äiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.

Muistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan käsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän viereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien aatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen morsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.

Myötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo luonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät minussa halun pitää aatteeni puhtaina.

Paljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi vaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet arvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa ja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen nuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka monta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun vaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla puhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin virheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen, kumminkin puhtaudessa!

Täten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän morsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin hänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon perusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua ihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa maailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin minä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin minä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon parempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja suuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui varjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista tietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.

VIIDES LUKU.

Minä lähden yliopistoon. — Jaakko-enon neuvo.

Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen yliopistoon.

Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni tarpeellisempi kuin koskaan ennen.

Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle, johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, — papin viralle. Äidilleni jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.

Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella uhrauksella olivat ko'onneet; — näitä ko'otessansa olivat he kärsineet kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi; mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää vajavuus kassassa.

Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.

Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan kulunkinsa varojen mukaisiksi.

Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa. Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento, puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän alalla.

Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin, Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin". "No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan, käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".

Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa, mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan sovinnaisien tapain kanssa.

Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.

Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti, oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan olevan hänen salaisuutensa.

Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä, lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.

Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.

Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita, kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja: kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.

Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani; paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.

"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää; "mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, — meidän täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus: "siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää, että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" — nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani; vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.

Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa miehuuden ijän kynnyksellä.

"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä — sanalla sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse, eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin asiaa oman mittasi mukaan, — sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.

"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi; se on oikea tauti — miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi. Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin. Parantele sitä niinkuin hinkua, — pidä kaikki huokoset avonaisina ja varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia seurauksia".

"Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen sitte käy!"

"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, — mutta, totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto, joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo hän on. Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon. Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".

Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni jatkoi kuitenkin:

"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole muuta kuin pääsi ja kätesi. — Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis; varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran vaan; ei Hän sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä, keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä, kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä dollaria — tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa kaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan".

"Hyvä, rakas enoni", vastasin hieman vihastuneena, "panenpa sanani pantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin".

"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse tupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään, juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi, kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy; sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero uutteraan työhön on neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä, ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki kirjoja, tarkasta luontoa, tee työtä. Jos henkinen voimasi hyvin muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia, että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.

"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin ilmoita vaan minulle".

Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi ystävälliset sanat joltakin toiselta.

Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä, olivat:

"Minä toivon, että sinusta tulee hyvä ihminen. Moni on koettanut tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole kenkään, joka todella on koettanut tulla hyväksi ihmiseksi, ollut onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen malja — miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!

Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut, se on — proosaa".

Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta herääminen, todellisuus on toista.

Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat, päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän ei tahdo pettää heidän toiveitansa, — ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi aivan tyysti seurata vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään — ei, ei, miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää — "saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta kaipaavia kysymyksiä, sentähden, — purjeet ylös ja matkalle, — koetelkaamme — taistelkaamme!

Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia päätelmiäni.

Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen ylioppilas-hienostelemiseen — ei, minun silmämääräni oli liian korkea, jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.

Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.

Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon jonkun kuva, joka löytyy jossakin ja jonka me jolloinkin löydämme ja löydettyämme omistamme itsellemme.

"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta — — mutta jos minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin — niin — — se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".

KUUDES LUKU.

Uni-morsiameni.

Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.

Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.

Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen tähden varsin helposti.

Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla, säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.

Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä, kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.

Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme, että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä, että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys, tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla — kaikki vakuuttaa, että taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen, elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa olin väliin keskustelevanani — en juuri sentähden että se olisi ollut uni-morsiameni näköinen — en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.

Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut juuri ystävällisimpiä.

Luonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa pidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista; ja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa kaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide heistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja muodostamaan "valtion valtion keskellä", yhdyskunnan omilla tunteilla, omilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä — ja vielä lisäksi, valtion — naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä tapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä että yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja kaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun. Emme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna jossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta vyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus onkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä luku-tunnin alkaessa. Paremmin meidän sopii ihmetellä ett'ei kattoja revitä ja akkunoita särjetä, kun niin monta kiihkeätä luontoa on toisiansa kiihoittamassa.

Yhteiskunnallinen henki pyrkii nyt saamaan naisiakin käymään yliopiston lukumäärän läpi, — koettaa saada miehisen ja nais-sukupuolen yliopistossa yhtä terveellisesti vaikuttamaan toisiinsa, kuin kodoissakin.

Tämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta; yliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla nuorten naisten kanssa.

Tämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa, jossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa, ei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta, vaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella, kuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos luennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin poistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä opin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi harjoittavat.

Mutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en ota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi tuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin nuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet tapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen hankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset tuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla, vaikuttavat yhtä paljon hyvää.

Näissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään todellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen hienouden arvostelemista — ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot perhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.

Usein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin olevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme karsain silmin.

Väliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas saamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää miellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi sattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen kanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista aineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on varsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi luostarimaisen yksinäisyyden välillä.

Mitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin olisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin elämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään tyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin katselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä katsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka eivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo yhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista vähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin hyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret kumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä, joita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi tekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua "kirjatoukaksi".

Mutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti oikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle, tuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun peippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena päivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.

Kuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti, kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi. Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä pitävät — ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.

Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä, jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat pakolliset, se on tosi — ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa, vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että joskus saamme halun aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.

Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman; silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai pyhinä aina voiton.

Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas kielensä olivat — raamatun sanojen mukaan — "niinkuin kaunisäänisen laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella". Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita, joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa, jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia, uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin monesti unelmissani kuvannut eteeni.

Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin uni-morsiameni — näkyväisenä ja todellisena. — Nämät kasvot, niin hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät ajattelevat, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä ijankaikkisuuteenkin — ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin, jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.

Sanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni tällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä — jotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes hänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin niin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en ollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja vanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös kuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli pysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.

Kulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta, hitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen meistä — Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen poskillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti edelleen. — Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon enkelin kanssa.

"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet puhuttavan?" kysyi Jim kopeillen. "Hän on Portland'in suurin kaunotar. Siellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin minä hänet eräässä kylpypaikassa", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä katsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken hupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta seurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni mielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien joukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä ja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän oli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle edellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän oli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta arvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä erinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut itse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua; en siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin olisin häntä itseä ihmetellyt.

"Mikä ihana sunnuntai!" sanoin vilkkaasti. "Erinomaisen ihana", vastasi hän myöntyvästi. "Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä luonansa" lisäsin minä.

"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.

Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.

Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä, joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.

Tunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia kohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan ymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.

"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?" kysyi eräs toverini kun minä, ollen lukevinani, istuin ääneti; "mitä sinä pidät hänestä?"

"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte", vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta nähnyt neiti Ellery'ä".

Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.

Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus ja romantiki — halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan — voipi meissä pysyä hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; — mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen kylmä tuhka jäljelle.

Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia; — tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.

Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden — tuollaisen kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme — ja hänen kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen, minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita. Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni, kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin paratiisissa.

Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen, tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni, unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.

Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta, mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön — vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin — erinomaisella todennäköisyydellä.

Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella todennäköisyydellä.

Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.

En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.

Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä; sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä, että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu lankeaa.

Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua, että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta kihlauksesta — sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.

Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt, naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat urho-työt.

Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa, minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.

Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin sisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän eikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille joutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen aikakausi jälleen olisi palannut.

Neiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat antaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset saavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan nerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää että meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen anteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia sanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla hämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen edessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen, valkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja ylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.

Niiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo vanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä, helteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan suuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon alla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi tässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun muassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.

Will oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli melkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä. Yleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä "Will paraksi" ja hyvä poika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista kirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.

Will laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet aivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit pitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän uuden Venerin käytettäviksi.

Kaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että neiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi "Will-parkaa", muutoin kuin naisellisella surkuttelevaisuudella.

Kesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini neiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja miellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja jäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään kävellyt maan päällä vaan olin — seitsemännessä taivaassa. Mihinkään varsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että jos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina pyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi, oli varsin ihastuttavan näköinen — eikä kieltänyt.

Minä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä kärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja vilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät meidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme miehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka rakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt — ja ehkä vielä päälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen tyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja hellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika lankakerällä.

Minä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja sain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle paperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu ystävyyden suloudesta.

Mutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla, haihdutti tykkänään kaikki unelmani. "Hurraa Harry! tiedätkös ken on kihloissa?"

"En".

"Arvaapas?"

"Enpä voi arvata".

"Etkö? neiti Ellery on kihloissa Will Marshallin kanssa!"

Alnaschar, araapilaisessa sadussa, ei voinut enemmän hämmästyä, kun hänen lasivakkansa rikkoontui ja hajosi tuhansiin kimelteleviin säröihin, kuin minä tämän uutisen kuullessani. Minä seisoin aivan kuin ukkosen lyömänä hämmästyksestä.

"Onko hän kihloissa Will Marshall'in kanssa! — mutta varsin narrimainen mieshän Will on".

"Niin hän onkin; mutta hän on rikas. Kaikki on jo selvillä; ensi kuussa ovat häät ja sitten lähtevät he Europaan hää-matkallensa", sanoi Jim Fellows.

Niin lankesi epäjumalani patsaaltansa — ensi unelmani hajaantui ja katosi.

SEITSEMÄS LUKU.

Nöyryytyksen laakso.

Neiti Ellery oli kyllin taitava hienoimmalla tavalla lopettamaan meidän pienen lempi-runomme. Minä sain häneltä ruusulle hajahtavan pikku-kirjeen, jossa hän muun muassa lausui: "se erinomainen huoli, jota aina olette pitäneet onnestani ja se sanomattoman suloinen ystävyys, joka syntyi välillämme, vaikuttaa että on varsin mieluista nyt teille ilmoittaa olevani" — — j.n.e. Ja nyt seurasi ilmoitus hänen kihlauksestansa; vielä vakuutti hän: "jospa joutuisin mimmoisiin liittoihin tahansa ja jospa matkustaisin millä uusilla seuduilla tahansa, tahdon aina pitää rakkaassa muistossa ne suloiset hetket, joita olen X:ssä, jalavien alla, viettänyt", — ja lopetti sydämellisesti toivottaen onnea vastaiselle elämälleni ja pyrinnöilleni.

Minä musersin tuon ruusunhajuisen kirjeen rikki kädessäni, niin tragillisella liikunnolla, kuin jos olisin seisonut suru-näytelmässä näyttelijänä; tunsin itseni petetyksi, onnettomaksi! Minä jouduin tuollaiseen katkeraan äreyyteen, jonka nuori mies tuntee, ensikerran huomatessansa syvimmät, todellisimmat tunteensa olevan ainoastaan kuin pieni pisara elämän myrskyävässä meressä.

Tämä on nöyryytyksen laakso, joka useimmiten on ainoastaan päivän matkan päässä ilon lumotusta linnasta.

Moralisen maatieteen kirjoittaja, John Bunyan, jota meidän tulee kiittää monesta terveellisestä ja hyvästä opetuksesta, sanoi, että on varsin vaikeata astua alas tähän laaksoon, sillä siinä usein kompastuu ja kaatuu; mutta jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä edullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.

Kun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa samalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä myöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on varsin tarpeellista nuorille ihmisille.

Nuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön tunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein käsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; — mutta tämä otaksuminen on ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei voikaan kasvaa ja vireillä pysyä.

Tämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla on suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä itsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä pystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan huolimatta muusta ihmiskunnasta.

Mutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan alas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme jonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista kokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen, huippuineen; — sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme, hajoaa kuin Jerikon muurit — ja vielä lisäksi huomaamme kuinka narrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin sangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee vapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia hedelmiä.

Minun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin varsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta avioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa välttämättömät: rakkaus ja kunnioitus.

Neiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja oli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla surkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.

Nyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will oli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin veitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin kuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa hämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka olivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin osoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.

Oliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän osa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien omistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut minut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian itserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin Will. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa Will'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti häiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja viehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen täydelliseksi.

Katkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä vähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli kotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa oleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta hetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta loistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.

"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä valmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob Rivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme kasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini Santelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on sanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy myöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja cymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä nähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi, matkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on nähtävää".

Kukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä onnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit kivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon, joka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla rikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin, liittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman itsensä altiiksi — koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun se tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on muita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi tullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.

Minä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen ylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla varustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; — tällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva — hän on elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja avun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar myypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä, — myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella kultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme, että luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä, silloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta, ulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut unelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut, arvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja sydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta elämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas, etenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat vanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut palkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli: mikä työ on tehtävä ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät raamatun sanoissa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen hurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy".

Minun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän viattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella, viisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, — ja urhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi tuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa loistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä, kalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä pilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja tomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.

Nyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän tunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.

Vasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä käsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän kilpailun etevimpänä maalina.

Luonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi, ylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista, hienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen; mutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa, niin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa, millä sitten suolataan?

Tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois skolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko tyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin ja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena tuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme. Olipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti Ellery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin. Yleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden ja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti Thea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi kunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin, joissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta tapauksesta; katkerassa mielentilassani oli itsepäinen iloni kuunnella neiti Thean huudahduksia ja kertomuksia.

"Ah tytöt", lausui hän, "te ette voi arvata mimmoisia kalliita kiviä hän sai — ne olivat suuria kuin helmet ja kirkkaita kuin vesi. Will Marshall tilasi ne varten vasten Euroopasta. Will'in äidiltä sai morsian sitäpaitsi vielä helmikoristeen, hänen siskolta ametisteista tehdyn korun, joka kuului hää-aamu pukuun. Ja kaikki muut lahjat sitten! Olipa se oikea näyttelö! Marshallin perhe on varsin rikas ja he olivat kaikki erittäin antelijaita. Vanha setä Tom Marshall lahjoitti kauniit, kullalla koristetut hopea-astiat ja täti Tabetha Marshall lahjoitti sevresposliinisen tee-astiaston, joka ranskan valtionkumouksen aikana ryöstettiin jostakin kuninkaallisesta linnasta. Katteini Atkins oli silloin Ranskassa, kun roskaväki ryösti palatsit ja toi sieltä mukanansa monta kallisarvoista esinettä, jotka sitten ovat säilyneet vanhan Portland'in rikkaimpien perheiden omaisuutena. Marshall'in äidin äiti lahjoitti morsius hunnun, joka oli ennen ollut keisarinna Maria Antoinette'n omana, mutta jonka eräs noista innoittavista vaimoista, jotka Tuileriaa ryöstivät, varasti ja möi katteini Atkins'ille. Mistä tämä huntu on kotoisin, on melkeen sama, tosi on kuitenkin, että se oli mitä hienoimpia voi löytää".

Ajateltakoon noiden somien maatyttöjen huudahduksia ja ihastuneita huokauksia, kun heidän eteensä kuvautui tämä paratiisillinen ihanuus!

"Kaikessa tapauksessa", lausuin minä, "ei nuori nainen voi hääpäivänänsä laisinkaan arvostella niiden lahjojen kalleutta, joita hän saapi; sillä varmaankin on hänen sydämensä silloin niin täynnä helliä tunteita, ett'ei hän joudu ajattelemaan koristeita ja turhuuksia. Neiti Ellery'n sydän on luonnollisesti niin täytetty lemmeltä Will Marshalli'a kohtaan, ett'ei hän varmaankaan näitä ajattele, tuskinpa enään muistaakaan, että hän ne on saanut. Mielestäni olisi paljoa sopivampi lahjoittaa nämät kalleudet niille naisille, joilla ei ole sulhasta".

Nämät sanat, jotka minä lausuin todellisella vakuutuksella, saattoi jokaisen naisen huulille veitikkamaisen hymyn; iloisemmat heistä helähtivät makeaan nauruun. "Mutta herra Henderson", sanoi neiti Thea, "te olette liian ankara".

"Ankarako? minä en ymmärrä mitä tarkoitatte, neiti Thea", sanoin minä; "ettehän tahtone väittää ett'ei neiti Ellery lemmi sitä miestä, johon hän nyt on liittynyt?"

"Niin, herra Henderson", vastasi Thea nauraen, "sekä te että me kaikki tiedämme varsin hyvin, ett'ei tämä avio ole sellaisia, joita me nimitämme lemmen-liitoiksi sanan täydellisessä merkityksessä; ja minä puolestani kyllä tiedän, että hänellä ensin oli varsin vaikea tehdä tuo päätös, mutta hänen sukulaisensa kehoittivat häntä siihen ja Will'in sukulaiset taas pitivät tarpeellisena, että Will pian rupeaisi omiin toimiin — ja seuraus oli, että neiti Ellery myöntyi Will'in naimistarjoukseen". Naiset tekivät muistutuksiaan tästä avioliitosta. "Onhan Will Marshall varsin hyvänluontoinen mies", sanoi neiti Smith.

"Ja arvaattehan miten matkustus Europaan on viehättävä!" huudahti neiti
Brown.

"Kerranhan meidän täytyy mennä naimisiin", sanoi vanha neiti Jones, "ja emmehän saa vaatia kaikkia mitä haluamme. Luulenpa varmaan, että Marshall on kohtelias vaimollensa ja antaa hänen aina saada mitä hän vaan tahtoo".

"Minä puolestani", sanoi pieni neiti Green, "myönnän ett'en moiti jos nainen tekee samoin kuin neiti Ellery, kun rikas avioliitto hänelle on tarjolla. Minä olen aina ollut köyhä, rasitettu ja vaivattu; en ole koskaan päässyt matkaamaan mihinkään, en ole saanut nähdä mitään enkä ole saanut pukeutua niinkuin itse olisin halannut; hullupa olisin jos en myöntyisi sellaiseen aviotarjoukseen kuin neiti Ellery'n oli".

"Eiköhän neiti Ellery", muistutti neiti Black, "olisi voinut odottaa siksi, että olisi saanut nerokkaamman ja sivistyneemmän miehen, jota hän olisi saattanut sekä lempiä että kunnioittaa ja joka samalla olisi ollut rikaskin. Neiti Ellery oli niin erinomaisen kaunis ja soma käytökseltänsä, että hän varmaankin olisi piakkoin saanut sellaisen".

"Niinpä kyllä sekin on", sanoi neiti Thea, "mutta hän oli jo kolmenkolmatta vanha, eikä vielä kenkään tuollaisilla ominaisuuksilla ollut ilmaantunut. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen metsässä, sanotaan. Kaikessa tapauksessa luulen minä, että hän rakastaa Will Marshall'ia kyllin".

"Mitä te, sulo neitonen, ymmärrätte kyllin rakastamisella?" kysyin minä kummastellen sitä filosofillista kylmyyttä, jolla hän tämän lausui.

"Sillä ymmärrän, että aviopuolisot rakastavat toisiansa niin paljon, ett'eivät riitele keskenänsä ja antavat kummankin seurata omaa tahtoansa", vastasi neiti Thea.

Tuosta seurasta palasin varsin ihmisiä-vihaavalla mielipiteellä ja vetäyin tykkänään kaikesta seura-elämästä X:ssä. Minä ostin mustan merimiehen päähineen, jonka minä rosvojen tapaan painoin silmilleni, kun kadulla tapasin jonkun tuttavan, lemmittävän tyttö-kullan. Äidilleni kirjoitin minä synkkämielisiä kirjeitä, ihmiselämän suuresta turhamaisuudesta ja tyhjyydestä, lu'in Platonin ja Aiskylon kirjoituksia ja olin mielestäni vanha, kuolleista herännyt filosofi. Kaikki lukemiseni ja muut toimeni tapahtuivat varsin synkkämielisesti, ja silmäilin muita nuorukaisia ja vasta tulleita ylioppilaita, niinkuin se tekee, joka jo on käynyt elämän kiirastulen läpi ja on huomannut, että kaikki on paljasta turhuutta.

Olkoonpa vaan totta, että nöyryytyksen laaksossa kasvaa monta ihanaa kukkaa, joita emme muualla tapaa; totta on kuitenkin sekin, että nuorukainen aina kulkee äreänä ja kiukkuisena tämän laakson alku-osan läpi.

Jos olisin ollut ymmärtäväinen, olisin polvillani kiittänyt Jumalaa, että olin hairahtunut. Kaikeksi onneksi huomasin erehdykseni ennenkuin se oli liian myöhäistä, ennenkuin olisin tuomittu läpi koko elämäni turhaan koettamaan saada marmori kuvaa lempeäksi ystäväksi. Tosin kyllä on moni nuori mies saanut ensi-idealinsa, mutta hän on usein sen kautta menettänyt koko elämänsä onnen.

Minä olen elänyt voidakseni tyynenä ja levollisena kuulla puhuttavan rouva Marshall'in iltahuveista ja huvimatkoista, joissa hän, entinen neiti Ellery, valtikallansa hallitsee Newyorkin ylimys-maailmaa ja nähdäkseni hänet yhä vielä, kirkkaan kuvastimen kaltaisena, miellyttävällä suloudella heijastavan jokaisen tunteet, mietteet ja aatteet, samassa unohtaen henkilön, kuin tämä on poistunut hänen luotansa ja olen huomannut että rouva Marshall'in oikea paikka on ruunattuna ruhtinattarena hallita turhamaisuuden markkinoilla.

Nyt suvaitsen paremmin ja nuhtelen vähemmin niitä naisia, jotka samoin kuin neiti Ellery käyttävät kauneuttansa rahan asemesta, hankkiaksensa itsellensä rikkautta ja arvoa. Mitä ne muuta saattavat tehdäkään? Eikö kaikki portit, joiden kautta nainen omin voimin voisi päästä arvoon ja rikkauteen, ole monet vuosisadat olleet heiltä suljettuna? Ainoastaan naimisiin meneminen avaa heillekin tämän tien. Sama työ ja toimeliaisuus, jota mies käyttää elämän kultaisen avaimen saavuttamiseen, sama työ ja toimi pidetään naisen arvolle varsin sopimattomana; ja se nainen korkeimmista säädyistä, joka koettaa omin voimin, vapaalla ja itsenäisellä työllä, ko'ota tavaraa, on maailman mielestä väärin käsittänyt naisellisen tehtävänsä. Tuhansien äänet kohoavat häntä vastaan ja maailma osoittaa hänelle pilkallisesti sormea, pitäen häntä varsin eriskummallisena ilmiönä. Sitävastoin ei pidetä laisinkaan epä-naisellisena, jos nainen, jolle luonto on runsaasti kauneutta lahjoittanut, käyttää tätä kauneuttansa, rahaa ja rikkauksia saadaksensa. Luonnollista siis on, että sellaisia avioliittoja, kuin tämä neiti Ellery'n ja Will Marshall'in välillä solmittu oli, pidetään aivan sopivina, niinkauan kuin tämän käsitystavan puolustajia löytyy.

KAHDEKSAS LUKU.

Epätoivo.

Ylioppilas aikani päättyi vanhempieni ja ystävieni mieltä myöten. Ahkerasti olin lukenut; olin saanut monta kaunista todistusta ja kauniit arvosanat maisteritutkinnossa; sydämellisellä jäähyväis-puheella erosin sitten ystävistäni.

Kotiini palasin synkeänä, vaikka oppineempana, kuin sieltä lähtiessäni olin; syynä siihen oli, että epätoivo ja alakuloisuus olivat kahtena viimeisenä vuonna juurtuneet rintaani.

Yleensä luullaan, ja totta se onkin, että nuoret miehet varsin paljon luottavat omaan itsehensä; kuitenkin tapahtuu väliin, että he saavat kulkea epätoivon sekaisessa vedessä, jossa he usein ovat vajoamaisillaan tuohon lietoiseen mutaan. Viimeisenä vuonna yliopistossa asettui usein kysymys: "mihin sinä kelpaat?" eteeni. Yliopistoon tullessani kumoitti kaikki loistavana hämäräisessä etäisyydessä ja luulin voivani saada toimeen mitä tahansa. Mielestäni ei ollut mitään, jonka kuolevainen voi saavuttaa, minulle saavuttamatointa; rikkaus, kunnia, maine — kaikki jonka ihminen omin voimin voipi itsellensä hankkia — miksi en minäkin niitä voisi saavuttaa? Mutta kun aloin verrata voimiani tosi-työhön, kun huomasin ristiriitaisuuden muiden ja omien aatteideni välillä, ja kun jouduin ylioppilas-elämän vaiheisin, niin kävin mielestäni aina yhä vähäpätöisemmäksi ja aina useammin luulin, yksin istuessani, kiusaaja-henkeni ilveillen minulta kysyvän: "mihin sinä kelpaat? miksi olet niin paljon työskennellyt ja miksi niin paljon rahaa menettänyt? sinusta ei ikäpäivänä tule mitään, surua vaan saatat äidillesi, joka sinusta on toivonut vanhojen päiviensä tukea, ja häpeätä saatat sinä Jaakko-enollesikin". Löytyykö mitään tähän epätoivon pohjattomuuteen verrattavaa tuskaa? Koko miehen olemus on silloin pelkkää epätoivoa, ja hän ajattelee: "eihän ruumiini eikä sieluni laisinkaan täytä tarkoitustansa, — varmaankin olisi ollut paljoa parempi, ett'en olisi syntynytkään, kuin elää mitään toimeen saamatta". Silloin rupeaa hän aprikoitsemaan: "mikä on tämän elämän tarkoituksena, ja mitä minulla on täällä toimitettavana?" Varsin syvä aate on siinä, että ihmiskunnan jalo edusmies alkoi elämänsä suuret toimet neljänkymmenen vuorokauden yksin ololla erämaassa, paastoten, janoten ja kiusattuna perkeleeltä; sillä sittenkuin kasvatus on eleille kutsunut ja tunnetuiksi saattanut kaikki hyveet, kaiken voiman, joka miehessä löytyy, ja hänen on päättäminen miten hänen näitä tulee käyttää, joutuu hän usein, tällä itsensä määräyksen rajalla, himmeille poluille, joilla häntä kohtaa monta kiusausta. Rikkautta, kunniaa ja mainetta — kaikkia hän kyllä voi saada, jos hän ei voi vastustaa kiusaajan houkutuksia, jotka hänellä, samoin kuin suurella mestarillakin, on tarjona. Heijastaahan pieni lampikin, samoin kuin aava meri taivaan siintävyyden!

Viime vuoden kuluessa raivosivat kaikki nämät aatteet sisimmässäni. Ken tahtoisi olla vähäpätöinen tässä maailmassa? Ei suinkaan nuorukainen tällä ijällä, sillä tuo viisaus: "ole vähäpätöinen, niin voit kaikki saavuttaa" on hänellä vielä liian syvä.

Tullessani yliopistoon olin minä vähän vaativainen, iloinen ja onneheni tyytyväinen; minä olin kyllin rikas saadakseni mitä tarvitsin, ja viattomassa yksinkertaisuudessa oli elämäni polku edessäni.

Läheinen tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa, hänen naimisensa ynnä kaikki sitä seuraava loisto antoi minulle tilaisuuden heittää silmäys rikkauden maailmaan — maailmaan, joka suuresti voipi levottomuuttaa nuorta ylioppilasta, vaikkapa hän kuinkakin teeskentelee sitä halveksivansa ja vaikkapa hän kirjoittaisi kuinkakin ankaroita moraali-saarnoja sitä vastaan. Löytyy seuroja, joissa tunnemme itsemme varsin nöyryytetyiksi, jos meillä on likaiset sormikkaat tahi vaatteet, joista nukka on kulunut pois, samoin kuin Aatami ja Eva paratiisissa häpesivät alastomuuttansa.

Siinä yliopistossa, jossa minä olin, löytyi, samoin kuin monessa muussakin Uuden Englannin opistossa, joukko nuorukaisia samanlaisessa varallisuuden tilassa kuin minäkin; he olivat köyhien mutta kunniallisien perheiden lapsia, jotka uutteralla ahkeruudella hankkivat tietoa ja taitoa itsellensä. Meidän joukossamme pidettiin järjellinen säästäväisyys suuressa arvossa.

Kuitenkin on tuolla mukavuudella, jonka rikkaus tuopi mukanansa, vallan suuri lumousvoima. Yliopistossa olin suuresti suosittu; toverien kesken ilmauin puhujana ja kirjailijana, josta sain suuressa määrässä tuota todellista kiitosta, jota ylioppilaat toisillensa antavat. Rikkaimmat toverini, jotka elelivät loistossa ja ylellisyydessä, mutta jotka kuitenkin olivat ahkeroita ylioppilaita ja kunnon miehiä, kutsuivat minut seuroihinsa ja kestittivät minua varsin hyvin.

Lupa-ajoilla olin usein kutsuttu heidän kotihinsakin, jossa olin tilaisuudessa nähdä sitä hienoutta ja mukavuutta, jota rikkaus tuottaa niille, jotka sitä oikein hyväksensä käyttävät. Heille on raha välikappaleena sivistyksen enentämiseksi; he ovat tilaisuudessa auttamaan muita ja itsellensä valitsemaan sellaisia olopaikkoja, jotka voivat tyydyttää sekä ruumiin että sielun vaatimuksia, ilman että heidän täytyy laskea ja tuumailla mitä se maksaa. Luonnollistahan on että minäkin mietin: rikkauteen on pyrkiminen!

Tosin kyllä rikkaat ystäväni varsin mielellänsäkin viettävät lupa-aikaansa minun pienessä kodissani vuorien välissä, sillä yleensä ei ihmiset ymmärrä oikein arvostella etujansa, vaan haluavat aina vaan uutta. Sitäpä vasten heitä miellyttikin hiljainen rauhallisuus kodissani, täydellinen vapaus kaikesta pakosta, viljelemättömät vuoriseudut ja maaviljelyksen terveelliset toiminnat. Heitä miellytti heinäsuovat, niiden pehmeä heinä ja nuo oivalliset piilopaikat, joita ne tarjosivat; heitä huvitti hedelmän poimiminen ja leikkuu-ajan hupaisat ilveet; he ylistelivät onneani asua niin miellyttävässä seudussa. Minä ajattelin itsekseni: kyllä teidän kelpaa puhella noin, kun tiedätte että teillä on tuhansittain dollaria taskussa ja taidatte matkustaa ympäri koko maailman, jos vaan haluatte.

Kun lähdin yliopistoon, poistuin kodin voimallisesta vaikutuksesta. Jo pienenä huomasin, että vanhempani elivät Jumalanpalvelukselle pyhitettyä elämää. Minä olin erittäin tunnokas ja viehkeä luonteeltani; senpätähden heijastikin lapsellinen sieluni kaikki vanhempaini tunteet; aivan varmana pidettiin siis, että minä kerran jatkaisin isäni työtä ja virkaa.

Neljä vuotta oli nyt kulunut ja minä palasin äitini luo heikkona, epäilevänä ja melkeen kamoksuen sitä tointa, jota ennen ihastuksella olin ajatellut, — synkeänä ja horjuvana valitessani elämäni suuntaa.

Papin virkaan rupeaminen on antauminen köyhyyteen, vaivaan ja itsensäkieltämiseen. Tämä virka vaatii, jos emme toimita sitä ainoastaan pakosta, vaan tuolla innolla, joka kaikki esteet voittaa, lujan ja järkähtämättömän uskon ja voiman kohoutua tästä aineellisesta ja maallisesta olosta hengelliseen, ijankaikkiseen. Mutta ruveta papiksi ainoastaan velvollisuutta täyttääksensä, kärsiä köyhyyttä, tuntematta niitä ihania rikkauksia, jotka Kristus siihen virkaan liittää — ken ei vetäytyisi noin vaivaloisesta ja kylmästä elämästä! Jos taas muuttaisin saarna-tuolin asemaksi, josta koettaisin hankkia itselleni kunniata ja mainetta kaunopuheliaisuudella ja runollisessa muodossa esittelemällä uskonnollisia mietteitäni, niin luulen, että väärinkäyttäisin kokonansa papillista virkaa; — suurella pelvolla näin siis sen päivän lähestyvän, jolloin minun oli lähteminen yliopistosta ja lopullinen päätös tehtävänä.

Synkeä oli mieleni ja surullinen sydämeni, kun valmistauin lähtemään yliopistosta ja jättämään hyvästi noille iloisille, uskollisille tovereilleni, joiden seurassa neljä parasta ikävuottani oli kulunut; — nämät vuodet käyvät yhä kirkkaimmiksi ja unhottamattomimmiksi, kuta etemmäksi minä niistä poistun.

Varsin ikävä tehtävä oli tavarani ylös alasin myllistäminen ja sen huoneen tyhjentäminen, joka niin monena vuonna oli ollut kotini; ikävä oli myydä huonekalustoni, järjestää kirjani matka-pussiin ja jättää hyvästi kaikille noille vanhoille, omituisille kuville, joihin tässä pienessä kaupungissa olin mieltynyt. "Alma Mater'ista" luopuminen on sama kuin ero kodosta, toisen kerran — mutta nyt avaraan maailmaan lähteäksemme. Elämän taisteluun joutumista ei voi enään välttää, teltit ovat jo koossa, majavalkeat sammuneet — matkalle siis.

YHDEKSÄS LUKU.

Silmäys elämään.

Kotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta piti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin laakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni minun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä yankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan varallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei löytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja vaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti, kolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat uudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi soma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita ja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta harvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli ainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa kukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat vuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy vihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja laksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne kaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin satumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut ja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä, silloinkin lepää sen yli ruusunhohtava huurre, pehmeän hunnun kaltaisena; kauniimpata maisemaa ei voi toivoakaan.

Kotiin tullessani riensi äitini, ilosta säteilevin silmin, minua vastaan, lausuen sydämellisimmät tervetulleet. Nyt minä olin päivän sankari ja kaikki oli valmistettu hyvin vastaanottamisekseni. Veljeni, joka taloa hoiti, oli jättänyt lukutuumansa ja antautui nyt tykkänään maanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana kuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja itselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi äitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin paljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin kotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.

"Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa", sanoi vaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun minä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. "Ehkä olisi parasta että alkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät hengellisestä torkkumisestamme".

"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa, jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".

"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"

Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.

Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa. Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät, ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin, niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa tyydyttämiseksi.

Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia, joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.

Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.

Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.

Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta pälkehestä.

Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta ruveta papiksi; nyt minä sen tein.

"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".

Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli ko'onnut.

Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.

Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin tuloni jälkeen, sanoi hän:

"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta papiksi?"

"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa — mutta — — —"

Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet, niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa myrskyssä".

"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia, joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".

"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi mahdotoin vastata".

"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".

"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa; mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi. Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, täytyy olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän seuraavan askeleensa polkaisee".

"Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse puolestani en tunne halua tuohon toimeen".

"Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla, kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle, poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä hevosta, että piiskakin löytyi mukana.

Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan käytetyt puolustus-aseina.

"Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä, kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja vilpittömässä yksivakaisuudessansa — kas! niistä lähti se voima, joka hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät; täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon ihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin hän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin, siellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota järjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen kristityn elämää et voi kumota — se on elävä todiste. No, Harry, tahdotko elää tuollaista elämää?"

"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni".

"Näetsen", jatkoi hän, "nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata vastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään toiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole kääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin. Yhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja nykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti ihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut niistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta Kristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin, poikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on, kaikin voimin työskennellä sen edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen sinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin".

"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut liukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden ala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne harvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö suosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on minulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset lähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin tilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa voittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin saisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut seurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni; tahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän aikoinamme varsin suuri vaikutus-ala".

"Todellakin suuri, Harry", sanoi enoni, "sanomakirjallisuus on valta, joka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin saarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon sekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu sinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden toimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa, eikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja kuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa mitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei hänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä tuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa kolmeen luokkaan — ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat pahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me olemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen suuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen etsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa kirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka myyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän maksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen sinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina, mieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa turhamaisuuden markkinoilla".

"Mutta, rakas enoni", sanoin minä, "ettehän kieltäne, että löytyy kirjailijoita, jotka uskollisesti taistelevat tositteensa puolesta ja joko voittavat tahi kaatuvat sen peri-aatteen kanssa jota ovat puolustaneet".

"Se on kyllä totta", sanoi eno, "mutta luuletko voivasi taistella heidän riveissä horjahtamatta. Sinulla on suuri taipumus satirilliseen kirjoitustapaan; sinulla on myös sujuva kynä ja paljon humoria, leikillisyyttä. Eikö sinun tekisi mieli esiintuoda ja tehdä naurettavaksi hyvänkin asian heikot puolet, jos tietäisit että voisit johdattaa maailmaa mielesi mukaan. Viitsisitkö saattaa totuuden oikealle tielle, huomatessasi, että se on harhatielle joutumaisillaan ja so'aistuna, vaikka voisitkin saada muut sille nauramaan? Jos yleisö huutaa hurmaavia juomia, etkö sinä heille niitä anna? Etkö sinä kirjoita huonoja, kiihoittavia romaneja, jos saat niistä hyvän maksun? Sanalla sanoen, etkö sinä ai'o lisätä huonoa kirjallisuutta, jos vaan voit rikastua sen kautta?" "En, Jumalan avulla, sitä en ai'o tehdä". "Sitten sinun onkin alkaminen elämäsi korkeammalla pyrinnöllä, kuin jokapäiväisen leivän hankkimisella ja sinun on valitseminen myrkyllisien lauseiden, joista saat hyvän palkan, ja suoran totuuden välillä, jota ei kenkään tahdo ostaa, ja jos vaalisi lankeaa tuon korkeamman pyrinnön eduksi, niin täytyy sinun oppia muuan varsin tärkeä asia, nimittäin: olla tyytyväinen ja elää onnellisena vähällä".

"Siihen on kasvatukseni minua totuttanut. Minä en ole tuhlari; en minä polta tupakkaa enkä ole juomari; minä olen tottunut aina tarkastamaan mitä kukin esine maksaa, teen mielellänikin uutteraa työtä ja ai'on alkaa portaiden alimmaiselta kapulalta. Aina ko'en säilyttää omantuntoni puhtaana ja autan aina mielelläni oikeata asiata, missä vaan voin".

"Hyvin sanottu, poikaseni, mutta tähän tarvitset kaksi apulaista; Jumalan ja hyvän vaimon. Sä tiedät mistä Jumalan apua saat, mutta hyvän vaimon pitää sinun hakeman itsellesi".

Tunsin hyvin että enoni kosketti vielä kirvelevään haavaan; tahallani en ollut häntä ymmärtävinäni, vaan vastasin:

"Häntäkään minun ei tarvitse etsiä — äitini — —".

"Niin, niin todella", keskeytti enoni. "Kiitä Jumalaa että sinulla on sellainen äiti; mutta, Harry, häntä et sinä taida viedä mukanasi. Hän on, niin sanoakseni, juurtunut täällä, hän on kasvanut kiini tälle paikalle, jossa kaikki hänen muistonsa ovat, sentähden häntä ei voi muuttaa toiseen maanlajiin. Sitä paitsi, Harry, katsahda hänen elämänsä kelloon; lue sen napsahdukset — viisi seitsemättä, kuusi seitsemättä, seitsemän seitsemättä — aika yhä vaan vierii eteenpäin, ei se koskaan seiso hiljaa! Hänen hapsinsa ovat jo valkoiset, vähitellen haihtuu hän pois, muuttaa toiseen maailmaan — — suokoon Jumala että minä pääsisin sinne edeltäpäin, Harry!" lisäsi hän liikutettuna.

"Ja minä myös", lisäsin innostuneena, "hänettä en voisi elää!"

"Sinun pitää hankkia itsellesi vaimo, joka on hänen kaltaisensa, sillä 'miehen ei ole hyvä yksin olla'. Me miehet tarvitsemme kaikki äidillistä hoitoa, ja sitä on meidän hakeminen vaimoilta. Äidin aistin löytyy kunkin naisen sydämessä, ja pikemmin tahi myöhemmin muuttuu oikea vaimomme omaksi äidiksemme, joka johtaa, holhoaa ja kasvattaa meitä hellätuntoisimmalla tavalla. En ymmärrä kuinka tulisin toimeen ilman Pollyani, joka nuhtelee minua, kun menen ulos kaulahuivitta, joka muistuttaa minua aikanansa ottamaan villapaitani päälleni, joka alituisesti kehoittaa minua pitämään huolta yskästäni, joka kääntää nurin taivaan ja maan, jos menen ulos pohjoistuulessa; — tämä koskee ainoastaan ruumiisen. Mitä taas henkiseen elämään tulee, niin luulen, että se tykkänään sammuisi, jos ei nainen ylläpitäisi tuota pyhää tulta. Muuan aasimainen kirjailija on joskus lausunut, että kukin nainen tarvitsee herran ja että nainen, miestä paitsi, on yhtä puoletoin, kuin herratoin koira. Paljoa todempi on, että kukin mies tarvitsee äidin, sillä mies on paljon enemmän hyljätty, ilman naisellista huolenpitoa, kuin koira ilman herraa. Katsahda kotiin, jonka yksinäinen nainen saattaa itsellensä valmistaa — kuinka soma, kuinka miellyttävä, kuinka valoisa ja vilkas eikö se ole? Ja katsopas sitten vanhan pojan tuumia. Mutta seikka on se, että nainen jo kehdosta saakka on varustettu taidolla tehdä elämän suloiseksi; senpätähden voipikin hän paljon paremmin hoitaa itseänsä, kuin me miehet".

"Tämä kaikki on kyllä hyvin", sanoin minä; "mutta luultavasti jään minä naimattomaksi. Jos joskus tapaan naisen, joka on äitini kaltainen, niin — silloin en tiedä kuinka kävisi. Mutta ajat eivät enään ole samat kuin ennen; nykyajan naiset haluavat ainoastaan komeutta, arvoa ja rikkautta. Nykyaikaan ei löydy enään sellaisia naisia, kuin enon nuoruuden aikana löytyi".

"Älä puhukaan sellaisia, Harry. Nuoren miehen pitää, niin pian kuin mahdollista, hankkia itsellensä vaimon ja oman kodin. Katolinen kirkko on mielestäni varsin lähellä totuutta, tehdessänsä avion sakramentiksi. Niin, avio onkin elämän suuri sakramentti, ja minä puolestani luulen, että se valtio olisi kaikkein onnellisin, jossa kaikki nuoret miehet ja naiset olisivat oman mielensä mukaan aviossa ja, Jumalan säädännön mukaan, rakastaisivat toisiansa myötä ja vastoin käymisessä. Usko minua, Harry, ei sinusta ikinä tule täydellistä miestä, ell'et hanki vaimoa itsellesi".

"Setä kulta, siihen kyllä vielä on aikaa", sanoin minä. "Jos vaimo minulle on suotu, niin kyllä sen löydän, päästyäni omaan leipääni".

"Elä, Harryseni, odota kunnes rikastut. Hanki itsellesi uskollinen ja reipas tyttönen, joka sinut ottaisi, vaikka oletkin köyhä; niin sinunkin vanhempasi tekivät, ja ken oli onnellisempi ja iloisempi kuin he! Niinpä teki Polly-tätisi ja minäkin, ja emmepä ole koskaan sitä katuneet, sillä vaikkapa kaikkea muuta katuukin, niin ei nuorena naimista tarvitse koskaan katua. Aina löytyi kourallinen jauhoa vakkasessa ja vähän öljyä astiassa; ja jos se polku, jota me olemme kulkeneet, on köyhyyden polku, niin voinpa vakuuttaa, että köyhyys on varsin suloinen".

"Niin!" sanoin katkerasti. "Eno puhuu entisestä kultaisesta aikakaudesta. Nykyajan naiset ovat hemmiteltyjä muotinukkeja vaan. Kaikki mitä he toivovat on: mukavuutta, loistoa, komeutta ja ylöllisyyttä ja he eivät pidä laisinkaan väliä kenen kautta he sen saavuttavat; toinen mies on yhtähyvä, kuin toinenkin, kunhan vaan on rikas".

"Hyi, poikani; miten olet raamattusi lukenut? Jo aikaisena Salamonin aikana kirjoitettiin: 'joka saapi siveellisen vaimon, saapi aarteen, kalliimman kuin kaikki rubiinit ja kalliit kivet'. Löydämmekö etsimättä kalliita kiviä ja löytyykö timantteja kylvettyinä kaduilla? Kuule nyt tarkkaan mitä minä sanon: jalot ja rohkeat miehet muodostavat yleviä naisia ja ylevät naiset muodostavat oivallisia miehiä. Ole mies, sanan täydellisessä, ihanimmassa merkityksessä ja saatpa varmaankin kerran hyvän ja lemmittävän vaimon, niin, vaimon, jonka hyvä ajatus sinusta pitää voimasi vireillä, vaikka koko maailmakin sinua vastustaisi, ja jonka kiitos kodissasi on paljon parempi kuunnella kuin maailman järjettömät hurraa huudot, jotka tänään kohoavat yhden, huomenna toisen kunniaksi".

Samalla ajoimme pienen kaupungin katua pitkin ja pysähdyimme Jaakko-enon talon eteen, jossa äitini seisoi ovella hymyillen, meitä vastaan ottamassa.

Minä katselin hänen hopeakarvaisia hiuksiansa, jotka kuun vaalean renkaan tavoin ympäröivät hänen päänsä, ja rukoilin sydämessäni, että taivahinen soisi hänelle vielä pitkää ikää, minun ilokseni.

KYMMENES LUKU.

Karolina serkkuni.

"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi", sanoi äitini, kotiintuloni jälkeisenä päivänä; "etpä voi arvata kuinka sieväksi hän on kasvanut".

"Hän on oikea malli kaikille tytöille", sanoi Jaakko-eno; "hän on tyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi".

"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä", sanoi
Polly-tätini; "hän on malli perheen emännillekin".

Kun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi perheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi miehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina tarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan "tavan vuoksi", itse asiaa ensin arvostelematta.

Vanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat mielellänsä, — hyvässä aikomuksessa luonnollisesti — ruveta avion välittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa minä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua, eivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen tahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa nuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus, Jaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin ainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen enoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista yhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä miehen avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja järkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen kallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen, jonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen monessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko sarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten kuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa. Karolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli hyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua vaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien ratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän toki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen kasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen kauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä puuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.

Ylioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran kotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti hämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan lehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän valossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin silmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen kaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän muuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä. Minä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman ja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja voimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen noille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei Karolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista kauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla naisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa mukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta, eikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla on; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen pukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se osoitti hänellä löytyvän täydellisen "pukeuma-taidon".

Eno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani; ja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on mennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että kotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle; ja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa suuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa yliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun kaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta tehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä kiivetä "vaivaloisuuden vastamäkeä" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot syntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa keinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.

Mutta — samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta myöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin parhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon enoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa — ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli vakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.

Vaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä vähintäkään n.k. luvallista keikailemista, koketteriaa. Löytyy naisia korkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on kietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa, sillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat järkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa, mutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella tuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän luonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa, prinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla anastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.

Tätä voimaa — mikä se lieneekin — ei Karolinalla ollut laisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin kylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi hetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä, kohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman minkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen rakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen Europaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle jäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi eri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi tarvita matkoillansa.

"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi", sanoi hän innolla ja elävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.

"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani", sanoin liikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa nuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos maailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui Karolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä, hellästi suudellen hänen kättänsä: "oi Karolina, miksi emme tätä ennen ajatelleet!"

"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi", vastasi hän nopeasti ja veti pois kätensä. "Sanoillani en totisesti tarkoittanut muuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin, laukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi ei minua luotu mieheksi?"

"Sinäkö Karolina?" sanoin minä; "sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot olevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan elämässä".

"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua kädet ristissä katsellen maailman menoa — olla nollana, joka sallii hyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että me todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa".

"Mutta tiedäthän, Karolina", sanoin minä, "että naisella on toinenkin toimi elämässä, — kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet".

"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin kulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja myöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen tilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse tarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä' ruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi parvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa. Minun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä seudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin yhtä-arvoisina, ja jotka ehkä pitävät minut sopivana itsellensä. Mutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka minua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta huolimatta. Silas Boordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä rakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja itsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas ei huoli minusta!"

"Luulokas narri!" huudahdin minä.

"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki naima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden, että heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin avioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia, ainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta sinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä että olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin veljeäni".

"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia liian paljon miehiltä".

"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he antavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka valmistaisi minulle aseman elämässä, — minä tahdon itse sen valmistaa. Sinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa — minulla myös on omani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen vaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle mieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi, kohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena ainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi kuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman elämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen. Minä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja itsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja kuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja oman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli se lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei ollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa ilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin sen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota nyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni, neuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo on niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun nyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä polkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei minulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä olen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita ansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että tekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta päästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona, jolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin ottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet — mutta tätä keinoa, sen voin sinulle vakuuttaa, en koskaan käytä. Siispä voit olla varma, että kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen tänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet minua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi, ulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana esimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu ensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis tyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja vaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin tulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi ei liian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman epä-varmana'".

"Kuitenkin, serkkuni", sanoin minä, "vaikkapa me miehet olemmekin ansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus armeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä".

"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä koettanut, mutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka painajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella hänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa kiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka valmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata omaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä tila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, — se on suuri kiusaus — mutta — —".

"Mutta sinä sen voitit?"

"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin komeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita, halusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista; mutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli tarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän olisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä sydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa kunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle ääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras ystävänsä, mutta hänen vaimoksensa en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi tuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni".

"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?"

"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät laisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin tunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos puhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni, uutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä olemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki varsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi ymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka mitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden päästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi kotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki ystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin olisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät minua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja tosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse valmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan ole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää mitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä jonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty kosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon, joka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle, ett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa".

"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi".

"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!" sanoi hän nauraen. "Tulkoonpa vaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia. Sanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä tapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta saisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi oitis täyttää vajavaisuuden, — ei, vaan sen tarkoituksena on, että joillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin maailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein, parain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan asetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me, eroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka meille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy toiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä avio-liittoon".

"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei kukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa".

"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän ole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos tahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä. Mielellänikin myönnän että oikea tosi avio, joita tapaamme ehkä yhden sadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei seuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä, kuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja myötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä vähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin tyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla seisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri personallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme miten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän rohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin suuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on mahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin alhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan epäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää naisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä tappaisi miehensä, — tiedän kumminkin yhden, joka sen tekisi", sanoi hän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden uhkaavan liikkeen.

"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen", muistutin minä.

"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle synnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita", vastasi hän. "Mitä minuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut löytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin epätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi saada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana, eihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin, joka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin hullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden perusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty, tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä päivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan esitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa oikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni asian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä puhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun ai'on omin päin tulla toimeen".

"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina", sanoin minä, "jos minustakin tuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin sinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä joskus jonkun, joka sinua miellyttää — tultuasi vähemmin vaativaiseksi".

"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en minä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli; minun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää minut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni; tuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni herättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen personaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen vaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en varmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy minulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka tahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia varojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan ainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on hänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi, suuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei ole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille löytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa nuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista vertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa minulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta lausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen narrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja naimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä varmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja jättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi kärsiä".

"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse onnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia; senpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät halua heidän paratiisiinsa".

"Minä en halveksi heidän paratiisiansa", sanoi Karolina, "päinvastoin pidän heidät onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy samalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset monet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon sellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta eikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi, syystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon".

"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?"

"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni salaisimmassa kolkassakaan — enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen. En tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen pukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin vastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin paljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo mennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon maailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna toimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme vaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien asetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja innostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi osa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme".

"Karolina", kysyin minä, "mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi luvattu kaikki mitä haluat?"

"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet, sillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä laatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn ja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen voi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta taitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden että minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen, tahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on suuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden hoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään neuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile sentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma olen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin ja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo antautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin mieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin minkä rehellisesti olen ansainnut".

"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä".

"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken hengellisen sivistyksen edistymistä".

"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"

"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan, siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän, kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, — minun ei koskaan".

Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.
Äkkiä pysähtyi Karolina.

"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä toivon, tulee suuri, etevä kirjailija — puhu silloin vaitiolevien puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".

"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.

"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".

"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini kanssa?"

"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".

"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä olet minulle nyt sanonut".

"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa, ehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni".

YHDESTOISTA LUKU.

Lisää Karolina serkusta.

Seuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta, ja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa hänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.

Hän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: "Taivahinen kyllä raivaa tien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän levotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle pyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on niin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään sopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan, hänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset saisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin hänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen. Siten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle määrännyt".

"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä inhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita naimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä tiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa pitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla luonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan luonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti odottamaan päästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä epä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu sydämen tunteen kiihoituksesta".

"Totta puhuen", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua, "minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle — juuri sellaisen vaimon sinä tarvitset — jalon ja nerokkaan, mutta samalla naisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut ottamasta häntä".

Vanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella varmuudella nuorison asioita — toisinaan varsin lystilliselläkin tavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään estänyt minua ottamasta Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan kauppatavaraksi, joka vaan oli otettava.

"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen omena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme", sanoin minä. "Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä voisi saada häntä jos kuinkakin haluaisin?"

"Enpä todellakaan", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin ihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. "Minulla on omat mietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää miestä".

"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?"

Enoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:

"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy".

"Minusta nähden", muistutin minä, "on Karolina luotu lukemaan eikä tavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että ainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi kaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi. Hänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne; tuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen, jota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei nainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä olisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän sivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä kansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä ammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä taipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin pakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari".

"Mutta", sanoi enoni, "emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona ja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on pyhä toiminta; — korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin nainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla kannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa".

"Antakaa minun käyttää toinen vertaus", sanoin minä. "Isäni oli pappi ja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja sielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen työtänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei minulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis onnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä. Samoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden tahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen kutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä avioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon päästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun mielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä naisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä vaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa auttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan, antaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien välttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi niiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä miehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että vaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen kehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: kun ei enään muu auttanut. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa sydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi lemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa, joka hänelle oli kallein kaikista".

"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä", sanoi enoni, äänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, "mutta mielestäni sopisitte sinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä, jos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot mietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden sijan".

"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?"

"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.

"En suinkaan", vastasin minä, "Karolina on yksi näitä naisia, joiden käytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno, jos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar veljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen välttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea sille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni ylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi miksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku Endymioni; mutta ei se ole Harry Henderson".

"Hm!" sanoi enoni. "Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee vanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen aina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento".

"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään", vastasin minä; "sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden isän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä. Fenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja kukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen sydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin tunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa laupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa onnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat. Näetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa kehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia".

"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena; harmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin Karolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana".

"Niinpä luulen minä käyvänkin", sanoin minä, "joll'ette te, eno, ojenna hänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka luonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse miestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista itseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi, olisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen itsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen on yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän oppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu tieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin erinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne ihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset perusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi valmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan".

"Totta kyllä on", sanoi enoni, "että Karolina on taitava sairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys, rohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen taitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on terävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista, joita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi rupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin, ett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt".

"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi, kuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä alalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea valkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti epävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja kadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä luonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin ennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".

"No hyvä", sanoi eno, "jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän toki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän, kuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet ahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle olemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin ankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko nuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa emmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan".

"Mitä siihen taas tulee", sanoin minä, "niin löytyipä nykyajan mietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja roomalaisilla ollut yksi ainoa perikuva kaikille naisillensa. Olihan heillä Venus tuo viehättävä, lempivä nainen; Diana tuo kylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; Minerva tuo puhdas aistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; Juno, kodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja Ceres, tuo viljan ja hedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät naisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta me, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin, orvokki kukan arvoiseksi — ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan yhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.

"Ja kuitenkin", muistutti eno, "on luonto määrännyt eri piirit kummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen naisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi".

"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin huomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria, mahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras leijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset. Kreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se varusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella. Kuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa sota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi ja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, — esikuva naisesta, joka on kyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun häntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva uteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa näemme esikuvan mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa, itsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja kreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he olisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen sivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme erityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi tarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura kullekin, — kullekin on annettava arvonsa.

"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni", sanoi eno. "Varmaankin piammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin yksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte kiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä teidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin. Mitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei tuollainen nainen ole minun vaimonani ja taitaisipa olla kovin viileätä elää yhdessä Minervasi kanssa".

"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme arvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt ajattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin kuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin kehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen avutta varsin mahdollisena".

"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin".

"Suokaa anteeksi", sanoin minä, "mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa juuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle hengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa, ihanteellisimmassa muodossa".

"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän mahdottomuuksiin".

"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset", sanoin minä, "sillä niistä putoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on rotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin pohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän on kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin pitkälle kuin vaan voimme".

"Tee niin sitten", sanoi enoni, "ja onnea vaan. Auringon vaunusta on laaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja tekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä samanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele hänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja varsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti ohjaksista'."

"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa
Karolinaa?"

"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan. Oitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan asiasta".

"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään ehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon koru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala, jossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies edessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön ja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja halulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma, että hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne".

"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!" huudahti eno, huo'aten.

"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään saa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole mies".

Sittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle keskusteluni Karolinan kanssa.

Luulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen toivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin erinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa. Äitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja erinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului koti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina vallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen välillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti että hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini hieman araksi.

Löytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja useasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin jollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei samansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet. Tässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin myötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.

Luonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että veri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti mielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää, miettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa ja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö nämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja arvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu päätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia luuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä uteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti punniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen uskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin tutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt voisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi loistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.

"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä on eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa", sanoi äitini, kuunnellessansa puhettani.

"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi uskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä pitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua sen yli, vallan jumalattomana".

"Kaukana siitä", sanoi äitini; "minä olen, päin vastoin, aivan samaa mielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun sielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi kun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan tilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos kenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan".

"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu".

"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on sitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä hän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon minusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa, tekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi".

"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä suostumuksetta".

Äitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin lausui hän hitaasti:

"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin itsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu, avu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa luopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko kärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan voimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia, että pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan voimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa lakia vastaan".

"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen itsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on antanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?"

"Epäilemättä", sanoi äitini. "Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi ihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen kautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin lankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin".

"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja suoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?"

"Enpä tiedä", sanoi äitini; "hänellä on tapana katkaista kaikki vastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi nyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä asiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien kiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen", jatkoi äitini hetken ääneti oltuansa, "että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa vallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä".

"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei saanut?"

"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään pois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin luulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa kaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun".

"Ken teille kertoi tuosta asiasta?"

"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä miten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin tiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja sielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä, jolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.

"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta ennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä onnen ohjat ovat", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja vakuutus.

Tämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin Karolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä kotoani, matkustaakseni Europaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.

Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana onneani etsimään.

Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen, vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä, tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin rientää.

Ylöspäin! — niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan, yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä, jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.

Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "vaimostani". Heitä rauhoittaakseni tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä, ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja ehkä hänen läheisyydessäkin; — olkoon tämä sanottu ainoastaan valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä viisaampi enkä parempi.

Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan. Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa, Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa, suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen, että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa toimi on — miellyttää muita.

Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta, olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki, mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.

Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa, kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine. "Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.

Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä on aineellista hyötyä.

Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität, jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät minua varsin usein.

Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.

Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.

Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön mukaan, jaetaan.

Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein, seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä, harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.

Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin, kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee syntyperänsä Jumalasta.

* * * * *

Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin hän päättäisi käyttää voimiani.

Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella, kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä, filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme — yhtäpitäväisyys, jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.

"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon, sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".

Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja kaatoi viiniä lasiin.

Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka toimittaa virkaansa alttarin edessä.

Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä ihmettelevällä kunnioituksella.

"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".

Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.

"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".

Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen edemmäksi.

"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että 'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri — ja tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa — mutta se on luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, — että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja on suuri petturi".

Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan" toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.

"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa, kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä katselin häntä pelvolla, — "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä vakuutusta".

Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.

"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.

"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti — se on surkea tosi-asia. Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen — ja juuri sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".

Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman toteuttamista.

"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne", sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".

Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä välttämättömästi tarvitsen.

"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä mietteissänne".

Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.

Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen virkkua valjakkoa eteenpäin.

Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa. Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.

KOLMASTOISTA LUKU,

Nuoren mielien kumppalit.

Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.

Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet hänelle odottamattomia, — hän tunsi kaikki jo kauan ennen.

Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.

"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa; "tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa, kaunis huone — — akkunat ovat etelää kohti — — se on tässä aivan lähellä — vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä — ja parhain kaikesta on, että — saat minut kumppaliksesi viereiseen huoneesen".

Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra Goldstick'in kanssa ja lausui:

"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha kettu maksaa sinulle?"

"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.

"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.
Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"

"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".

"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry, eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee omissa vaunuissansa".

"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".

"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi sinulle palkkaa?"

Minä mainitsin summan.

"Kuinka kauaksi?"

"Vuodeksi".

"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa. Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".

"Mikä se on?"

"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma ei voi tulla toimeen niitä paitse — ja minä olen erittäin nerokas niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.

"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.

"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti. "Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi vähäpätöinen, — minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen kattoon, "asuu lehtemme etevin mies — Bolton. Hänen sanotaan olevan aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin; hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea gentleman, sanan jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "Dominus". Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700 ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".

"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.

"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä, että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".

Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös. Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.

Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino mielistyin kuitenkin oitis häneen.

Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa, ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen minua kohtaan.

"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen teidän käytettäväksenne".

Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.

"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän hymyellen.

Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä, ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja. Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin yksinkertainen vuode.

Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan, ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.

Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli entisellänsä.

Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in hihaa vastaan.

"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä. "Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa koskaan ansaitsematointa moitetta".

Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja arvollisia.

Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.

Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.

"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.
"Arvaapas, hän ei maksa kuin — — —" ja hän nimitti summan.

Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä, täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.

"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"

"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".

"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa tuotteista; — asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten, esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa; "minä olen oikea kirjallinen humbugi; mutta tohdinpa lyödä veikkaa, että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin, ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä, maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".

"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.

"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille — jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".

Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme henki-heimolaisia.

Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Myötä- ja vastoin-käymisiä.

Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta, joita herra Goldstick kehui hyviksikin.

"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle lipullemme".

Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,

"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".

"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".

"Aivan niin", sanoi hän.

"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä erityisiin suhteisin?"

"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä; sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.

"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin minä.

"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".

Minä hämmästyin suuresti.

"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.

"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.

"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit, että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä heittämään".

"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä, jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen sylissänsä.

"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin minä.

"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule. Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".

Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.

"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon kuin vaan voimme".

Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.

"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa lehteemme".

Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni kirjoituksen sepittäjäksi.

"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".

"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä? 'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy varovasti arvostella".

"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery & Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja talutti minut ulos.

Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan, mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen poskillensa.

"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni; "rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä asiasta".

"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.

"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa? Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".

"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin juonitteluihin".

"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne. Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä, — pih, pah, puh — ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan, joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te voitte tehdä ihmeitä".

"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".

"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on 'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen — sillä reitillä et joudu karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin paljon kuin itse vaan tahdot, — mutta ehkä kuitenkin on parasta, että jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".

"Jim — —" koetin alkaa puhua.

"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi kirjoittanut".

"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"

"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen yön aikaan".

Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki lamppunsa ääressä, — kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella, että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika, uutterasti laskien taulullansa.

"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin. jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on kirjasi".

Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten hymyillen minuun.

"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon pojan sitä lukevan".

"Ken hän on?" kysyin minä.

"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet, ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".

Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin hänelle kaikki päivän onnettomuudet.

"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän. "Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa. Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee, senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat, käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta, ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".

"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".

"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, — niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa oivallisempi, kuin hän todella onkaan".

"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea huonoa".

Hän tuijoitti surullisesti tuleen.

"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi — onhan meillä malka omassakin silmässämme!"

Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli kasvatteihinsa näin lausuen:

    "Mitäs siitä mietit kissasein
    Ja mun rakas koirasein?"

VIIDESTOISTA LUKU.

Minä näen ilmestyksen.

"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?
Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".

"Todellaki?"

"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri paljous — — se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla — — siellä on paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä otan. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"

Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua parannellen.

"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.

"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle Newyorkin kaasun-valossa".

"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni 'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja joilla vaimonsa voipi elättää".

"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"

"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".

"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. — Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen heistä vaan tahdot".

"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti naisia jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen; mutta että mies, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".

"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".

"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan aikaa tuhlattavana seuraelämään".

"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi taivaasta".

Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se selvittää lausetta: ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan. Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin mieleni pian muuttui.

Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.

Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä, jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.

Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.

Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa. Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla, sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen, paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.

Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.

Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle, niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti, niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.

Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset. Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa, tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta. Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen tyhjää kukkaroansa.

"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.

Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä, annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni — aivan toiselle suunnalle.

Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne. Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän teki, asiain näin ollessa.

Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.

Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos, kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja pyysi minua astumaan sisään.

Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata kutsumusta, syystä että minun täytyi rientää toiselle suunnalle, mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.

Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa, ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".

"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".

Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan raskasta, jokapäiväistä työtäni.

Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi, joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla, liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista, vastoinkäymisistä ja huolista.

Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.

Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai. Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?

Järkeni sanoi: Älä, — sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.

Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani, kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari maallisissa asioissa — ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja rikkautta niiden omalla alalla.

Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa, että minä pidin sitä aivan kuin omanani.

Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini, niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.

Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti: "Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä. Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa. Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.

Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet tämän saanut onnettaren erityispostilla, huomaan minä".

"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.

"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn, joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van Arsdel on erittäin suurissa asioissa — — jaa, hän on varmaankin miljonan omistaja — — hänellä on viisi tytärtä — kaksi on jo ulkona maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa — se on rikkain avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä sinne keskiviikkona?"

"Tunnetko sinä heidät?"

"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot! Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se maksaa enemmän kuin se maistaa".

"Niinpä luulen minäkin".

"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme joutuakaan".

"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.

"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia, hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat. Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".

"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota kannattaisi kuunnella?"

"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja lämpö-sydäminen tyttö ja — sukkela; se on totta".

"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.

"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".

"Ja hän on kihloissa — kenen kanssa sinä sanoitkaan?"

"Herra Sydney'n kanssa".

"Mikä mies hän on?"

"Mikä mies? Hän on rikas mies, hänellä on kultakaivoksia Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja rautateitä siellä täällä — niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä ei ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua vetämään".

"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin minä.

"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä, että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi, nähdäksensä hyviä avuja".

"Onko herra Sydney kaunis?"

"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä, niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri; senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee totuttaa itseänsä häntä kärsimään".

"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"

"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää sen maalle, — mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa. — Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat. Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis, viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta, odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa häntä seuraaville nuoremmille".

"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"

"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika — kiitos taivaalle siitä! — Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä — ymmärräthän — me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä, jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"

Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.

Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.

Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty. Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; — siispä ei mitään vaaraakaan, — sehän oli selvä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Nykyajan tytöt.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!

Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi, armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi, kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, — hälinässä, joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele, en piirusta, soita tahi laula toden perästä — minä elän vaan "maailman tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella kestitään. Siinä on kaikki.

Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän ajatella; — ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet, tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia — silloin rupean epäilemään omaa voimaani!

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa, sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia, jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.

Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto. Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella — kestiä, tanssia, näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja, tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään ajatellakseni ja elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen — mutta te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin, ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.

Mutta tämän pitää loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin — se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen; senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä, ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha. Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte, että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita, jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.

Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa, miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä, ja että minä varmaan kyllä voisin lempiä häntä jos vaan tahtoisin koettaa ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi. Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä ystävänä kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään suhteesen toisiemme kanssa.

Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin rikas. Jos hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin, heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän, että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat, että lempi kyllä tulee — häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö oikein? Onko tämä tosi avioliitto?

Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin jonkun kanssa; sehän on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin sinä kadut sitä kaiken ikäsi.

Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen. Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin häntä.

Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät minua hulluna.

Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen, harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta, joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän säästöön, — vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.

Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa, ilman että minä voin sitä vastustaa.

Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että äitini sydän.

Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta — ja kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin. Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee, menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla, jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.

Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule, että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.

Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja ylläpitää jalompaa puolta minussa — —. Minä uneksin jalosta, ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään — ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka, jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää joku, jonka edestä kuolisimme".

Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä; triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten takaisin Newyorkin seura-elämään.

Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä! Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; — me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.

Ida sanoo — mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.

Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua, puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei se vielä ole liian myöhäistä.

                                      Nöyrin, pahankurinen tyttönne
                                                    Eva.

Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.

Rakas lapsukaiseni!

Sinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani asiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.

Kuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin taivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa asiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka tärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.

Muistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in teoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in kirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän lausuu:

"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä mieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi. Minä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen naimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka ymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni velvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä jonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse voisi hyväksyä".

Minä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä päätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit herra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet, jotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle vaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi aviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja ett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.

Ei ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin asettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua väsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja jolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä. Voitko Sinä tämän tehdä?

Sinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja kuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman jonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina kuolohon saakka.

Juuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita, matkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat avioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja tunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi, toivossa vast'edes ehkä voivansa oppia häntä lempimään, — kumminkin yhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa seura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi innostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi mennyt naimisiin — miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä kurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat kaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita ei koskaan olisi pitänyt solmittaman.

Mutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se on uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja ajattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua sen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä ja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me niitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin, tarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla luonteellasi teet mitä arvosi vaatii.

Vielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on varmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, — hänellä on siis myöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen kokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä, ynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi tehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi, voipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä todellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; — ja mies, joka häiden jälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti petetty.

Sentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa yhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa sydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja nautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta; sinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi ehkä joku toinen nainen tekisi hänet.

Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt taiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä liikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis puuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka olisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.

Täten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin ryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä ominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne — hän ei siis sovi sinulle.

Epäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti tyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka, sanalla sanoen, voivat rakastaa häntä — jota Sinä et voi tehdä; ja sellaisia vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei ole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja — minä uudistan vieläkin sanani — me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin, jos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että mitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko elämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta mutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,

                               Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi
                                             O. Courtney.

Kirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni!

Minä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri niinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta palattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren seura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja sielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja harjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä; mutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin hävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat voimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei ruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa että harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta tilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.

Mutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on, että hänen miehensä pitää oleman rikas?

Rikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia — jotka, kumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi myöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa hankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei rikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka moni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja kuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia ominaisuuksia.

Herra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa tuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan. Hän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat neljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän tarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja kaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva — sitä ei voi kieltää — on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme. Hän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän ei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka vaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän joutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja niiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä löytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin, kuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään Evaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään mitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle aviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja kulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa — ja Eva samoin — tällaista pidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!

Mutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa tähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla myöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän avioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä ja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin pelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa. Tämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi päättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa hänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia lausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan totta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin täydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos meiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; — minulla on paljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa minua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi, siksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut miellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota vastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan vertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä minä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja neuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että ne saattavat hänet miettimään etuansa.

                                        Teidän nöyrin ja kiitollisin
                                                    Idanne.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Armas Bellani!

Tuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen toivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua niistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään vastausta.

Ei, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra Sydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta kihloja en ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista, ennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja sinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla vastustaa tuota kulku-puhetta.

Monta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta Trevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers on viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on viittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria Elmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin liitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti, voimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin päättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin, että tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.

Kuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus. Muistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa, ihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki "X" oli kirjoittanut "Talvitiehen". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä "Fra Angelico", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä "X" on. Se on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren kansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein kävelevän Jim Fellows'in kanssa — muistathan ken se on? Jim sanoo, että herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja kirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole omituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun tielleni?

Kun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme päivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä nähneeni ellen juuri — itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua vastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen soneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis — s.t.s. hän on miehekkään näköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla ei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin ajattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa parantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra Henderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni oli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni katselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa, kuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin kiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n ajurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani tuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti sateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan varustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita Dieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi saattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle siitä varsin kiitollinen.

Minä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin vaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa on ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. — Hänen olennossansa ei ollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen ainoastaan, "sallikaa minun antaa" ojentaessansa vaunun johtajalle ajo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta välttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä olin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus voivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet pitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En tiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle gentleman'ille, kuin se tapa miten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen suojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt inhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni, levollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!

Aivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän porttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja saattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin sisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä; mutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes tulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin hänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja sanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen kanssansa.

Saas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan varsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on kullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa; senpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän tahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä anteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle matkaansaatoin.

Onpa tuo varsin somaa — vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa, prosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei hän enään muistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten tyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.

                                                  Aina uskollinen
                                                       Evasi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Minä joudun seura-elämään.

Bolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen kanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat lehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen väsymyksestä.

"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi tahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi kirjaksi, leveillä reunusteilla — se on nykyaikaisen kirjan malli. Tahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi kaikki nuot".

"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen — ja työ on tehty".

"Mikä ilveilys", sanoin minä.

"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa. Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän vaikuttavat yleisön mielipiteisin".

"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena yleisölle ja neuvona kirjailijoille".

"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön, sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy, ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu puolueettomalle arvostelulle, enenee".

Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös, laulellen täyttä kulkkua.

"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt on tapahtunut?"

"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele suortuvasi sillä:

    'Ketään odota
    Ei aika kiireinen! —
    Pois joutuun kiiruhda
    Luo neitoin kaunoisten'."

Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.

Jim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina iloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä, joka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia ilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka yksivakainen tahansa — hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa vaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen totisuuden.

Bolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa, sellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri laattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä hymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa: "vai niin, Jim'kö se on?"

"Nyt on aika lähteä", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni, pukeutumisensa loputtua. "Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!"

Minä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä kantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin ollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.

"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät", muistutti hän; "kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan aivan ruma", lisäsi hän mielistellen. "Tule pois nyt. Minä olen saanut kuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana tyttö-parvessa".

"Mitä ne siis?"

"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa uudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä kihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit kivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat — salaisuuksia, näetsen, jotka ovat varsin suuresta arvosta, — mutta Jim ne tuntee, hänpä ne tunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä lupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki muut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan".

Täytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan heittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä kateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli mielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa alle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.

Kun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla säästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin, tuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan ilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa itsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka kansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat ja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat maassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat iloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa, huvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi, elätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä. Englannissa syntyvät miehet tuollaiseen asemaan, rikkauksien perillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden usein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja nauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä rikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen sääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä tahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty, joka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa, kunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.

Talo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja, jotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten mallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat näyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi oli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia, erinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden loisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.

Jim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja rouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti vaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.

Herra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen mies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja koriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen ympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä, salaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.

Pörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä paljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla pohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja oppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat "monilla kielillä", oleskeli hän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.

Rouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin sangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen, tuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.

Eipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin pöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien ahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.

Hän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren miehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että tämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä kohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä; piti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko liehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.

"Herra Henderson", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla, "tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi jotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin tulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne".

"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla", sanoi Eva; "jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi huolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme huolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista, enkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa".

"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana minulle", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi muita vieraita ottamaan vastaan.

Tänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä keveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset ympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani kanssa.

Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy kertoa miten se oli!" — — "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!" — "Kuinka te saitte sen tietää?"

Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih — te olette varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. — "Onpa todellakin julmaa kiusoitella meitä täten", lausui toinen. — "Minä rikon ystävyyteni kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.

Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki naurattaa.

Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi, kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua, sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet, johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.

"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan erillänne seura-elämästä".

"Todellakin?" sanoin minä.

"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään ehdolla tahdo sitä jättää!"

"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".

"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän mietteenne kanssa".

Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa, etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.

"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".

Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen, ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva kopia "Paratiisista".

"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"

"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne muuttavat minut jällensä Florenz'iin".

"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän mietteenne siitä".

Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti mieleheni.

"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut lausua samaa?"

"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä nuolen ilmaan lennätin'?"

"En; miten se kuuluu?"

Minä lausuin:

    "Mä nuolen ilmaan lennätin,
    Se putosi maahan takaisin;
    Mut missä?… Se lens' välehen;
    En lentoa sen nähnyt, en!

    Mä taivoon laulun lähetin —
    Se laski maahan takaisin,
    Mut missä? … silmä kellä on,
    Mi seurais' lentoo laulelon?

    Sen jälkeen — Onnen leikkiä! —
    Nuol' löyttiin tammest' eheä. —
    Mut laulu?… Sekin löydetään
    Syvältä povest' ystävän!"

"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta. Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen, hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat, ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin palkinto".

"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne 'hankkiaksemme' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei hankita, niitä ainoastaan löydetään, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".

Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian, uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.

Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.

"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme, niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät hänelle".

"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut unelmistani.

"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla luoksensa".

"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden loistoisuuteen ja kauneuteen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Nuori tieto-viisas.

Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta. Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa. Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.

Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan. Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette, hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"

"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.

"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin; sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. — Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".

"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän hulluudet".

"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa, "ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta tuollaiseen otaksumiseen".

"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat, jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi, ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja', 'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin valitse heitä saarnainsa esineiksi".

"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin hämmästyneenä.

"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme. Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"

"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet tekeekin niin arkatuntoiseksi".

"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset. Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa, ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi, jotka eivät meitä miellytä".

"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.

"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme paremmalla uralla, kuin olemme".

"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä, ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".

"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta, rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme, että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin. Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva, hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin mieskin, ja tosi-naista ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin tosi-nainen tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette tilaisuudessa tätä ilmaisemaan — se on teillä suuri etuus. Te olette kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin, mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".

"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta, ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin. Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin idealisiksi".

Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko sanomalehtiä kädessä.

"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa lukea lehteni".

"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.

"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti, "näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".

"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen käsivartensa hänen kaulallensa. — "Mutta tulkaa nyt herra Henderson; tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".

Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.

"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.

"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin minä.

"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle tyttöjä".

Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta, jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.

Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille. Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa, sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.

Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta, niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas, tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.

Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle, lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut seura-elämään — onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian huomaamme.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU,

Liehakoitsemista.

"Katsos tuossa", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle, "ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta".

"Lahjako?"

"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin".

"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin".

"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e," sanoi Jim. "Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme polvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi saada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja huvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät maan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä — — — katsopas tänne".

Tämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin, heleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.

"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä — kenen vaan tahtoisit ottaa".

"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin
Shakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.
Ethän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?"

"Jatka, jatka ystäväni!"

"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä — se on: minä viisastun — ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni, ett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät saisimmekin".

"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista sivistystäkin", sanoin minä innokkaasti.

"On — yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista mehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä sitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin, samoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme jos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka määräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi. Olisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun he kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun heidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?"

"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä", vastasin minä.

"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava — ei rakkauden merkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin muihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja häämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän, näetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat varsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto, parhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta dollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri teateri-sijat, — — — niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten toimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä tarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä juuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan siten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin poika ja tytär on naitettava — miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte sellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo".

"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin hopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa", sanoin minä.

"Niin, no, voisihan sekin tapahtua", vastasi Jim; "nuot tytöt ehkä kyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin ankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden hoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät naiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa että he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja valmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät itsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan niin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö; hän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa esimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin luulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti tehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset muodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa vuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään syliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen varansa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän saisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet maksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis henkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni, tahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele Jim'in sormella tänä vuonna". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:

    "Näki liukas kettu ennen
    Marja-tertun sivumennen;
    'Hapanta' hän irvistellen
    Kiljasee, kun hyppiellen
    Niitä ei voi saavuttaa".

"Laula, laula ystäväni", sanoi Jim. "Olkoonpa menneeksi, että minä olen kettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen miehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen vertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto, ja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille".

"Jim! Jim!!" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim rupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita hyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini lentelivät ympäri laattiaa.

"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.
Minä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia".

"Ken tuo vanha Mam on?" kysyin minä.

"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha valheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen valtikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä vanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä hänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille eläkkeen".

"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä palvelemattakin".

"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä käypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina sen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa".

"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka", sanoin minä ja panin käteni hänen suullensa: "älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet".

* * * * * *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Viime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja tuliko "eräkäs" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä äiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein valloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse vieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä, sillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko "Talvitiessä" lukenut kirjoituksen "nykyajan naisista?" Se on hänen kirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa kirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; "Muoti perhoset" ja monet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme. Minä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin on nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin turhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella siitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme suku-salaisuuksistamme; mutta kun "luonnon herra" rupeaa niitä tuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua, harmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni puolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä silmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että hänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka, hämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin häntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat varsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule, vaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun todellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista, joiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille. Minun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra voipi puhua hyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka lausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan illasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä oli aivan samat mieli-piteet — olipa se todellakin kummallista!

Mutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä vaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta "eräkäs" vakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden, näetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on jotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja ajatuksensa — meillä ei ole mitään. Sentähdenpä me ajattelemmekin heitä, — ainoastaan työttömyytemme tähden, ja he unhoittavat meidät — töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä enään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen sijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole tyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän päälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä seurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja Ida olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun muistan että Ida on Ida —; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa ei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.

Mutta saammepahan nähdä!

Minua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani kihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran, ett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime kirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en minä voi, enkä tahdo koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän olen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on ympärilleni punottuna, — sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin tukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että omaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en minä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken maailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin edessä.

Nyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden. Kodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista, hameista, koristeista ja muista turhuuksista.

Usein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä vallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan se turhamaista ja surkeata!

Meillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan edes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, — joka ehkä joskus kävisi vaikeaksi sekin, — mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt, joilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat tyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin tulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja väittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme niin, että pidämme vaivana elääkin.

Mainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että minä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa sankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä ja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja vaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi, jalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että hänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui tottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas luonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä. Varmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä säteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt ja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä läpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen omaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle Evallesi.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Minä pääsen ystäväksi perheessä.

Tähän aikaan elämästäni luulin olevani täydellinen filosofi, joka jo on päässyt nuoruuden hulluuksista ja viettelyksistä; — luulin kyllin voivani hallita itseäni, tunteitani ja himojani.

Se aika, jonka suuressa viisaudessani olin päättänyt olevan sopivimman ruveta naimis-tuumiin, ei ollut vielä tullut. Kumminkin päätin, niin paljon kuin mahdollista, nauttia tuota suloista ja miellyttävää suhdetta, jota ystävyydeksi kutsutaan, sillä mikä on nuorelle miehelle, noin parin ja kahdenkymmenen ikäiselle, joka ei vielä voi ajatella avio-liittoa, mieluisampaa ja ihanampaa, kuin olla uskottuna ystävänä vilkkaiden, miellyttävien, nuorien naisien piirissä, jotka elävät palatsissa, ympäröittyinä elämän kaikelta mukavuudelta, hienoudelta ja ylöllisyydeltä!

Kuu kohtelias äiti käskee nuoren miehen "olemaan kuin kotonansa", ja vakuuttaa, että häntä kohdellaan kuni perheen jäsentä ainakin, niin tuo äiti luonnollisesti otaksuu, että tämä mies ansaitsee sellaisen luottamuksen. Luonnollisesti hän ei saa asettautua minkään hyväksyttävän avio-tarjouksen tielle, mutta sill'aikaa kuin tätä odotetaan, voipi hän miellyttää tyttäriä niin paljon kuin hän voi. Hän saapi kaunottarille antaa hyviä neuvoja kirjojen valitsemisessa, hän saapi, jos niin tarvitaan, olla seuran huvina ja hauskuttaa jonkun ikävän iltahetken ääneen lukemalla; sanalla sanoen: hän saapi olla "juuri kuin veli".

Tällainen asema on nuorelle miehelle yhtä viettelevä kuin kynttilän liekki kärpäsille. Vaikkapa tuhannet näistä huolettomista hyönteisistä polttavatkin siipensä joka ilta, rientää kumminkin tuhat ensimmäinen samaa kohtaloa kohti keveällä sydämellä ja yhtä onnellisena, kuin minä olin rouva van Arsdel'in hyvä-sydämellisimmällä, äidillisellä äänellä lausuessa:

"Minä kyllä ymmärrän kuinka yksin nuoren miehen täytyy olla, tullessansa outoon kaupunkiin. Te olette tottuneet koti-elämään, äitiinne ja siskoihinne; olonne täällä tuntunee siis varsin yksinäiseltä, autiolta. Minä pyydän teitä sentähden pitämään kotoamme aivan kuin omana kotonanne. Tulkaa koska vaan haluatte; huoneemme ovat aina avoinna ja aina meistä joku on kotona. Mutta jos sattuisimme olemaan kaikki yhtaikaa poissa, niin onhan teillä maalaukset ja kirjasto ajanvietoksi odottaessanne".

Miten olisi ollut mahdollista nuoren miehen kääntyä pois kaikista näistä viettelyistä?

Rouva van Arsdel ja hänen molemmat sisarensa olivat nuoruudessansa olleet kaunottaria ja neiti Askott'in kauneudesta puhuttiin pienen syntymäkaupunkinsa ulkopuolellakin. Heidän isänsä oli alhaisempaa sukua ja tyttärien kauneus oli perheen ainoa rikkaus.

Vanhin sisarista, Maria, naitiin erääsen Newyorkin n.k. parhaimpaan perheesen. Tätä liittoa pidettiin aikanansa mitä loistavimpana. Tom Wouverman oli rikas ja tuhlaavainen; senpätähden olivatkin, moniaan vuoden kuluttua, rikkaudet ja terveys lopussa ja nyt hän jätti vaimonsa niskoille ankaran huolen vähillä varoilla pitää hienoa taloutta.

Toinen siskoista, Ellen, meni naimisiin herra van Arsdel'in kanssa, hänen vielä ollessa varsin vähissä varoissa. Kauppa-neronsa kautta kohosi hän kuitenkin vähitellen Newyorkin korkeimpiin piireihin.

Niinkuin useimmissa Amerikalaisissa perheissä, oli van Arsdel'inkin perheessä koti-valtikka vaimon kädessä. Herra van Arsdel, hiljainen, ujo mies, jonka koko sielu ja mieli oli asioihin kiinnitettynä, jätti vaimonsa huostaan talouden hoidon ja lasten kasvatuksen.

Mutta rouva van Arsdel puolestansa oli taas vanhemman sisarensa silmäin alla. Monet ihmiset ovat jo synnynnältänsä varustettuina taidolla hallita muita, jota vastoin toiset eivät voi tulla toimeen, ell'ei joku toinen aina johda heitä.

Ensin mainitut anastavatkin pian oikeuden jyrkimmällä tavalla päättää sekä omia että muiden asioita. Siellä, jossa tuollainen henkilö löytyy siellä varmaankin tapaamme sellaisia jotka pitävät itsensä varsin onnellisina, kun tulevat johdetuiksi, jotka mielellänsä tottelevat ja seuraavat johtajan tahtoa. Tuollainen perheen-hallitsija oli rouva Maria Wouverman, van Arsdel'in perheessä, jossa häntä tavallisesti kutsuttiin Maria-tädiksi, johon nimeen oli liitetty sellainen voima ja mahtavuus, että kukin mielellänsä vetosi siihen kaikissa yleisissä, perheesen kuuluvissa asioissa.

Mutta omituista on, että nämät henkilöt, jotka anastavat koti-poliisin aseman, usein eivät ole erittäin voimakkaita eipä älykkäitäkään. Ei se aina ole paras ja älykkäin henkilö, joka vaikuttaa muiden päätelmiin ja käytökseen, vaan se on se, joka paraiten saattaa kieltänsä käyttää. Jos katselemme ympärillemme maailmassa, niin huomaamme sen lystillisen seikan, että ihmisiä usein arvostellaan sen mukaan, miten he itse itseänsä arvostelevat. Henkilöt, joilla aina on päätös valmiina ja jotka eivät itse laisinkaan epäile tämän päätöksen erinomaisuutta, ovat juuri tämän ominaisuutensa kautta luodut hallitsijoiksi. Perustautukoonpa heidän varmuutensa sitte heidän omiin himmeyden läpitunkemiin aate-voimiinsa, tahi ei, aina se kuitenkin vaikuttaa sangen paljon. Monet ihmiset, syvemmällä käsitysvoimalla ja laajemmalla tajulla, horjahtelevat usein sävyisyydestä, he punnitsevat syyt ja etsivät niihin selvitystä; senpätähden he eivät vaikutakaan niin suuresti muihin, kuin nämät jokapäiväiset, tunnottomat luonteet, jotka johdattavat muita ainoastaan sen kautta, että he oitis huomaavat mitä juuri sillä hetkellä on tarpeen, voimatta nähdä eteenpäin edes seuraavaan silmän-räpäykseen.

Rouva Wouverman oli jo kehdosta saakka järkähtämättä luottanut itsehensä. Hänen käskyjänsä aina toteltiin, ja kun nuorempi sisar, rouva van Arsdel, aina oli samasta mielipiteestä kuin hän, oli tuo kotoinen kaksio varsin sopusointuisa. Rouva Wouverman ei tosin onnistunut miehensä hallitsemisessa; mutta onnellisesti saatuansa miehensä hautaan, kokosi hän rikkauksiensa jätteet, omistaaksensa lopun elämäänsä "Ellille ja hänen tyttärillensä." Itse järjesti hän kotonsa suurimmalla säästäväisyydellä niin, että kaikki oli hienoa ja siistin näköistä mitä vähimmillä kustannuksilla, ja kuitenkin oli hänellä aina joku hetki Elli-sisarelle ja hänen tyttärillensä käytettävänä.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja sisarensa lapset olivat todellakin hänelle rakkaat; nämä taas tottuivat aikaisimmasta lapsuudesta saakka, nähdessänsä äitinsäkin neuvottelevan Maria-tädin kanssa, pitämään Maria-tätiä tuomarina, jonka päätökseen oli tyytyminen. Hän oli naimisensa kautta joutunut vanhaan, rikkaasen perheesen; senpätähden luultiin hänellä olevan melkeen saavuttamatoin kokemus elämästä, ja hänen arveltiin jo aikaisin päässeen salaisen neuvokunnan jäseneksi tuohon ihanaan, kaikkivaltiaasen senaatiin: "niin nyt käytetään", ja "niin ei enään käytetä", tuohon mainioon senaatiin, joka säätää lait muoti-maailmalle. "Tuollaisia päähineitä ei enään käytetä". — "No, rakas ystävä, nyt käytetään sormikkaita eri-värisillä neuloksilla". "Ei millään muotoa enään pussi-hihoja, niitä ei käytetä enään". Kaikki nämät jyrkät päätelmät teki hän tyvenellä juhlallisuudella, joka ei voinut olla suuresti vaikuttamatta kuuntelevaan nuorisoon. Maria-tädin johdolla oli talo Fifth Avenue'lla ostettu, varustettu ja kaunistettu ja rouva van Arsdel pyrki hänen vaikutuksensa alla ylhäisien perheiden johto-tähdeksi. Ei kenenkään talo saanut olla niin loistava, niin miellyttävä, eikä kenenkään tyttäret niin hyväiltyjä, kuin hänen. Luonto oli jalomielisesti huojentanut hänen pyrinnöttänsä, sillä kaikki hänen tyttärensä olivat rikkaasti varustetut sekä ulkomuodon, että sielun-lahjain puolesta.

Aivan mahdotointa on kertoa Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in kauhistusta, kun he, heti Idan tultua seura-elämään, huomasivat, että heillä nyt oli tekemistä nykyaikaisen nuoren, itsepäisen, muista rippumattoman tytön kanssa; kun huomasivat, että edessänsä oli henkilö, joka ei laisinkaan välittänyt ulkomuodosta, joka aina seurasi ainoastaan omaa mieltänsä, hyväksyen tahi hyljäten, kysymättä neuvoa entisiltä tavoilta, ja kun Ida vakuutti, että hän järkähtämättä oli päättänyt antautua lukemiselle, silloin ei Maria-tädin harmi ja ylenkatse tuntenut mitään rajaa. Hän tosin koetti saada tämän, hänen mielestänsä hurjan, päätöksen peruutetuksi, mutta kun ei mikään auttanut, tähtäsi hän toiveensa ja tarkastuksensa Evaan, jonka kummi hän oli, ja jolle hän päätti, maksoipa mitä maksoi, hankkia loistavan avio-liiton.

Minä jouduin heidän perheensä keskuuteen varsin tärkeällä ajalla.

Muoti-maailman valtikan pitämisessä oli rouva van Arsdel'illa kilpailija, jonka menestys oli erittäin harmittava.

Kaiken sen huvin, jonka rikkaus ja triumfit hankkivat rouva van Arsdel'ille, katkeruutti muuan nainen, joka aina asettautui askelta ylemmäksi. Tämä seikka oli sitä katkerampi, raskaampi kärsiä, kun nuot molemmat naiset olivat alkaneet elämänsä yhdessä ja sitäpaitsi olivat etäiset sukulaiset.

Nuorempana oli rouva van Arsdel kuullut toisinaan puhuttavan eräästä etäisestä sukulaisesta, nimellä Polly Sanders, jota kehuttiin erittäin kauniiksi. Polly oli varsin terävä-järkinen ja sukkela, eikä laskenut koskaan käsistänsä tilaisuutta pyrkiä eteenpäin maailmassa. Hänen kauneutensa oli toki vähempi kuin neiti Askott'in ja hänen varallisuutensa paljoakin vähempi, mutta hän oli päättänyt, kynsin hampain, pyrkiä eteenpäin maailmassa, — tapa, joka väliin onnistuu erittäin hyvin. Ensin työskenteli hän eräässä tehtaassa, hankkien siten itsellensä niin paljon varoja, että hän voi käydä koulussa, jossa hän edistyi erinomaisesti ja kohosi ylöspäin ilmapallon tavoin. Sitten meni hän naimisiin miehen kanssa, jolla oli samanlainen nero tunkeutua eteenpäin maailmassa; hän lähti Parisiin ja palasi sieltä naisena, joka matkojensa kautta muka oli saanut täydellisen kokemuksen maailmasta. Elmore'n perhe kohosi sitten etevimmiksi Newyorkin hienoissa seuroissa ja Maria-tädin suureksi harmiksi alkoi rouva Polly Elmore pitää itseänsä erhettymätöintä rouva Wouverman'ia etevämpänä ja rohkeni ruveta kilpailemaan rouva van Arsdel'in kanssa.

Mikä nainen kristillisillä perus-aatteilla voisi tätä kärsiä? Ei mikään saattanut Maria-tätiä niin suuresti huomaamaan tämän maailman syntisyyttä, kuin Polly Elmore'n pöyhkeä käytös; ja kun vihdon tämän vanhin tytär joutui kihloihin nuoren Rivingston'in, Rivingston Manor'in herran, kanssa, silloin oli mitta täynnä.

"Elli", sanoi Maria-täti, "Evan ja Wat Sydney'n kihlaus on välttämättömästi julistettava. Minua harmittaa nähdä näiden Elmore'n inhoittavasti ylpeilevän tyttärensä kihlauksesta … ja eivätkö he ai'o pitää häitä, joiden vertaisia ei vielä ole Newyorkissa nähty! Eipä siksi että kadehtisin heiltä Sam Rivingston'ia, ei, ei laisinkaan, sillä kauheita kertomuksiahan hänestä on liikkeellä. Sanotaan että hän on täydellinen juoppo-ratti, ja että poliisin useana yönä on täytynyt saattaa hänet kotihinsa. Miten Polly, huolimatta kaikesta turhamaisuudestansa, voipi noin uhrata tyttärensä, sitä minä en voi ymmärtää. Sydney, sitä vastoin, kuuluu elävän varsin siivosti; siispä, Elli, meidän täytyy saada tämä kihlaus julkisuuteen!"

"Mutta, rakas Mari, Eva on niin varsin kummallinen tyttö! Hän ei tahdo laisinkaan myöntää, että he olisivat kihloissa".

"Hänen täytyy se myöntää, Elli; hänen täytyy. Ida varmaankin istuttaa hänen päähänsä noita omia hurjia mietteitänsä ja saas nähdä, niin hän lopuksi saapikin Evan samanlaiseksi, kuin hän itsekin on. Mutta tässä olen miettinyt toistakin asiaa! Onhan meillä tämä nuori mies — — — tämä Henderson; miksi emme käytä häntä hyväksemme tässä asiassa? Ida, olen minä kuullut, pitää paljon hänestä, ja se meille juuri onkin tarpeen. Jospa vaan voisimme saada Idan ajatukset sujumaan tuota suuntaa, niin hän varmaankin jättäisi Evan rauhaan ja lakkaisi hänen päähänsä ajamasta noita hulluuksiansa. Henderson on oikea 'gentleman' ja olisi varsin sopiva Idalle. Hän on kirjailija, samoin kuin Idakin. Hän on noiden uusien nykyajan mietteiden haaveksiva puolustaja, ja niinhän on Idakin. Niin, minä tahdon kaikin voimin kiihoittaa Idaa siihen. Sepä oli oiva aate!"

Ja Maria-täti nyökkäsi ylpeästi ja tyytyväisesti viisasta päätänsä.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.

Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä. Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n, Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.

Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan, että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa, mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön, ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää, nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras henkilö.

Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.

Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.

Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä hartauden-hetki aamusella — olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.

Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa, jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet. Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva, yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.

Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.

"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.

Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.

"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."

"Miksi niin?"

"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja — — — minä en luullut teidän käyvän kirkossa".

"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, — enkä juuri tässä kirkossa".

Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki työni kävivät sinä päivänä niin helposti — kaikki oli niin hauskaa mielestäni.

Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa — — ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani kotiinsa.

Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen, vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat pesiänsä kirkon räystähissä — kaikki oli silmissäni niin uutta, niin oudosti ihanaa.

Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen. Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta, politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy, ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.

Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin sekin seikka — häpeänpä sitä tunnustaa — että niin harva kävi kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi, että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä teeskentelemättömänä kuin minäkin.

Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.

Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa, mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.

Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä Evan tulevaisuudestakin — sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen, kuin minulla saattoi olla.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.

Nuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin edustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja työskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein samassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn tangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen päällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on tukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni "Talvitiessä", "nykyajan naisista", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa naisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin ympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka kaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta ja pyysivät minua tuon "hyvän asian" nimessä mitä pikemmin hyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen, levittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan sitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan sijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet koti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen toimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma köyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia näkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni alle. Kuuluessani "Suuren kansan-vallan" toimitukseen pitivät he velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella heitä tahi kokeissansa hukkua.

Ystävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä säädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin, jos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä arvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin iloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, "joka ymmärsi asioitsemista", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan luonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän suosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä enemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi paljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon vajanaista ja liiallistakin.

Idan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. "salonkiin", joka kerran viikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian oli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista — ihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista. Aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä noita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina tuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin paljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi, jotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän matkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa. Hän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan mielistelemistä — joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin, mikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla voimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli saaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan synnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko innostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus käytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita vanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet monen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä nopeudella.

Hänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän pitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli aivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin jätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada naiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä. Vaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka ainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa, kumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet, että hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen kykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että hän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin, ainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet vannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja? Luonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain parantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että hän, ja joku muu yhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja hallitsisi. Kaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla laastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki yhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli rouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä autuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa mukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. "salonkia", jossa suuri ihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen elähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli saavutettava.

Idaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän olikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä sille ihmetykselle, jonka hän herätti.

Tässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita ihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran rohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat todellisiksi marttiiroiksi. Siinä toki olivat kaikki yksimielisiä, että nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä pikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella olisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista kukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia mietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun tuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan kulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on vapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.

Täytyy myöntää, että rouva Cerulian'in "salonki" oli varsin huvittava tänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin omituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan erittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin vilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua ajatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä, aina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille haastelemisen sijaa. "No, herra Henderson", kysyi Ida kotiin palatessamme, "mitä te piditte heistä?"

"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä tuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä".

"Mitä, kuinka herra Henderson?"

"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".

"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän, niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten, että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa hyödylliseen työhön, että hän sen alkaa kärsivällisyydellä ja hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on minun käsitteeni asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle. Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".

"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".

"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes jotakin", sanoi Ida; "ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina siihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan turhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä teorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin vakuutettu, että meistä naisista voisi tulla paljoa hyödyllisempiä ihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me voimme ja meidän täytyykin toimia paljon enemmän tässä maailmassa. Minä olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin — ja luulenpa, että nainen, joka todella raivaa tien itsellensä, tekee juuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän valmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea".

"Sen sinä kyllä voit tehdä", sanoi Eva; "mutta minä olen liian heikko kokeakseni aukaista ensimmäistä polkua".

Minä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä sanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä, asetin käteni hänen kädellensä — ja aivan ajattelematta suljin tuon pienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni linnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin arvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä ja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan tämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä selville, erosimme toisistamme heidän portillansa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Minä saan moralisen niskalöylyn.

Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen; äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:

"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on, ystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni. Minä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt tullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin".

Minä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.

"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan", jatkoi hän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti olalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava katseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.

"Ha, ha, ha", nauroi hän; "no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et vielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä kuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika parka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä siitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se", sanoi hän taputellen olkaani ja silitellen hiuksiani.

"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei ole kunnia — — —" sanoin minä epäillen.

"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä, juuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja ajattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä, mutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on hyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä läpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä olen; siinä on eroitus".

Nyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut kunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä sattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä kuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena olentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja ilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.

"Ota vaari nyt, poikaseni", sanoi hän, "viidessä minuutissa tahdon todistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä. Olet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta — sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No hyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka käytännöllisesti käyttää oikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni oikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä tervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan tahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e. Tässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä inhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana! Etkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä maksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?"

"Todella, — neiti, — kiitoksia — — —"

"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin, inhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi. Mutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat tavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin uupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa naisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa häkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun näet todella vapaan naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen. Näetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua, vaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä aivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat heidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen ett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain tapain orjana. Mutta minä pakoitan sinut pitämään minusta, vastoin tahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle oikeuteni naisena ja ihmisenä."

Minä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille. Ovi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän tilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki hän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun Jim häntä läheni.

"Ihanin suvustanne, — moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, — mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän kohtauksen?"

"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?" vastasi nainen.

"Olen kun olenkin" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen viereensä. "No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle — kiiluvalle pohjan-tähdelle — Aurora Borealis'elle — ihanimmalle kaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki oikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon Jim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun."

"Pysy alallasi hieno herraseni", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille mitä somimman, pienen korvapuustin; "minä mieluimmin hyväilen itse. Minä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän ymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista, autuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja me, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme. Uskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in neideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme tien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki naiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä ujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri samoin kuin miehetkin."

"Jumala meitä varjelkoon!" sanoin hiljaa itsekseni.

"Rakas Audaciani", sanoi Jim, "suothan minun muistuttaa ensiksikin, että miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan, lumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä vanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen, että Harry ystäväni — suo anteeksi sanani — on vanha astia, johon, luullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän sietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin tahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme kirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin sanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa, niin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä pois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen olentonne muille markkinoille."

Näin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille, talutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian ulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.

"Seis!" huusi hän, "ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.
Enhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne
tulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:
'Emansipeerattu nainen'".

"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar", sanoi Jim; "olen liian köyhä — mylly ei käy, — vesi on varsin vähässä — vähiä vaativa ansioni on vielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin tilaan mitä vaan haluat".

"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä sanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää, enkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut. No nyt Harry", sanoi hän käteeni tarttuen, "kirjoita nyt nimesi tuohon, niin olet oikein hyvä poika".

Tuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.

"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä kiipeleestä", sanoin minä. "Hyvä! 'helisevät' pöytään, — viisi dollaria kummaltakin!"

Koneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.

"Hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti; "olkoonpa tämä nyt kylliksi tällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!"

Tämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin, että höyhen-töyhtö heilahti.

Jim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.

"Jumala varjelkoon, Jim!" sanoin minä; "ken ja mikä on tämä olento?"

"Siinä näit erään tämän uuden yhteiskunnan edelläkulkijan", vastasi Jim. "Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen kaltaisiksensa?"

"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina".

"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?"

"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan", sanoi Jim. "Jos hän on kunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka rehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan miehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi tehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee".

"Voi taivahinen!" sanoin minä, "mitä van Arsdel'in perhe arvelisi meistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?"

"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää", vastasi Jim. "Tämä kaikki on seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja pyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on".

"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?" kysyi Bolton, joka juuri astui sisään.

"Eipä juuri mitään; — Dacia Dangereyes on ollut täällä", vastasi Jim, "ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian alle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän kirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta".

"Minä olen kirjoittanut naisista", sanoin minä, "enkä tuollaisista olennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen ja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi hänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat, ett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän".

"No, rauhoitu nyt, Harryseni", sanoi Bolton; "sinä et ole ensimmäinen edistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon meitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta valuu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa mukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on hän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat tehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa mukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut ja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on, niinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi, perusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän kehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen pitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; — tämä on aina yhtä totta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä päätelmiä".

"Luuletko Jim", sanoin minä levottomasti, "että tämä nainen vielä toisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?"

"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän jättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä, jota hän tahtoo edistää".

"Tilannutko!" sanoin minä; "sen minä tein aivan pakosta, hänestä päästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en huoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa. Ajatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos rouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää, ja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka harmillista eikö tuo olisi meille!"

"Oh, älä siitä huoli", sanoi Jim. "Luulenpa että voimme pitää salaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään, että joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä. Enpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea".

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Maria-täti.

Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa. Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän, nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi". Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt, niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy, että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä, kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan erittäin miellyttävän naisen.

"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani, taivas olkoon ylistetty!"

"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.

"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".

"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.

"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa onnea?'"

"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te vastasitte?"

"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa on sydämen päätös painavin'".

"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.

"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".

"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva. "Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja arkatuntoisimmista asioista?"

"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".

"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon, että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".

"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman siivoa miestä".

"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.

"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".

"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".

"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa vastinta pyytämättä — — ilman että hänellä oli asia selvillä?"

"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin — minä iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte, ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".

"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle rukkaset".

"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen mitä mies naiselle voipi tehdä".

"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".

"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun; minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä — — entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite, pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä olet pieni hupsu, Evaseni".

"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi naimisiin".

"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies, joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan nuorista miehistä".

"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.

"Mutta hän on kaunis".

"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä. Sanalla sanoen täti, minä en rakasta häntä, enkä tee sitä ilmoisna ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme keskenämme olla hyvät ystävät".

"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,
Eva", sanoi Maria-täti.

"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi, täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle nyt tuli? mutta minä olen tyytyväinen, onnellinen".

"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä, jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".

"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".

"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri taidatkin kelvata!"

"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen. Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä, niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi, miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan kelpaan".

"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.
"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".

"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa. Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme tottuneet".

"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin kihloissa hänen kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"

"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää siksi saada uusi hame".

"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".

"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta, tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".

"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin usein aamu-saarnassa".

"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,
Eva?"

"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"

"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".

"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.
"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".

"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.

"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni, että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt enää käytetä. Nyt käytetään franssuja — sen näin heidän komeista hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".

"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".

"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä yleisesti käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi, ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman; suostutko siihen?"

"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".

"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi
Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.

"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"

"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.

"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua huvittavat."

"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"

"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"

"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"

"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen mielipidettänsä niistä."

"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat — todellakin paljoa kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".

"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa, niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".

"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina nauramaan ja minä nauran mielelläni".

"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi
Maria-täti.

"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin, eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".

"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".

"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen toimissansa?" sanoi Eva.

"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi ymmärtää sitä".

"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta minä ymmärrän sen. Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".

"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi
Maria-täti.

"Millä tavalla sitte?"

"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".

"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"

"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti, umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna.

Neiti Audacia Dangereyes'in käytös luonani oli minulla sangen inhoittavana mielessäni. Tämä vastenmielisyyteni häntä kohtaan ei kadonnut sittekään, kun sain hänen sanomalehtensä, joka oli täynnä esityksiä kommunismin hurjimmista perus-aatteista. "Emansipeerattu nainen" tähtäsi hyökkäyksellään kristinuskoa, avioliittoa, järjestystä ja kaikkea ihmisellistä lakia vastaan, ollen samaa laatua kuin ne kirjoitukset, joitten oppia ennen ensimmäistä vallankumousta Ranskassa levitettiin kansaan, joka kyllä sitte kantoikin verisiä hedelmiä. Silloin, samoin kuin nyt, leikiteltiin näillä opeilla kirjallisissa salonkeissa ja ylimys-seuroissa, joissa niiden uutuus antoi miellyttävää kiihoitusta horroksellisessa jokapäiväisyydessä. Silloin tulivat ne, samoin kuin nykyäänkin, innostuksella suosituiksi kauneilta illuminateilta, jotka niissä luulivat näkevänsä päivän-koin tulevaan onnellisuuteen, ja jotka, rouva Rolandin tavoin, herätettiin unestaan guillotinin juurella ja siellä, taivuttaen päätänsä kuolemaan, huudahtivat: "ah, vapaus, mitä ei sinun nimessäsi tehdäkään!"

Suurin eroitus "Emansipeeratun naisen" ja Ranskan illuminatein välillä oli siinä, että nämät ranskalaiset esikuvat olivat hienoja miehiä ja naisia, älykkäitä ja hyvin kasvatettuja, jota vastoin amerikalaiset jätkyttelijänsä olivat, vaikk'ei juuri ilman voimaa ja kykyä, raakoja puheessaan, ilman kasvatuksetta ja vajaalla sopivaa esitystapaa mielipiteensä julistamisessa.

Se minulle oli erittäinkin inhoittavaa, että tämä sanomalehti kaikessa raakuudessaan ja törkeydessään ilmaantui muka etevimpänä naisen oikeuksien puolustajana ja piti rääkkyvän äänensä naisen äänenä. En myös ollut tyytyväinen siihen tapaan, jolla tulin pakoitetuksi tilaamaan tätä sanomalehteä ja niinmuodoin sekä nimelläni että rahallani edistämään sen levenemistä.

Asia minun silmissäni sai vieläkin suuremman painon, kun ajattelin, että tämä nainen, kun hän kerran oli tullut, voisi vieläkin tulla ja samalla tavoin veroittaa minua mielensä mukaisella pakko-verolla. Mutta kaikkein enemmin pelkäsin, että huhu tästä jollakin tavoin voisi tulla herra van Arsdel'in korviin. Ja kuvitelkaa hämmästystäni, kun samana iltana, istuessani Idan luona, herra van Arsdel ihan odottamattomasti rupesi puhumaan tästä aineesta.

"Oletteko herra Henderson", sanoi hän, "tilanneet 'Emansipeerattua naista', tätä naisen oikeuksien uutta äänen-kannattajaa?"

"Mutta, isä", virkahti Ida, "se on väärin kutsua sitä niin! Sanomalehti kyllä sanoo olevansa naisen oikeuksien äänen-kannattaja, mutta me emme ole sitä siksi tunnustaneet"

"Oletteko nähneet tuota sanomalehteä, herra Henderson?" kysyi herra van
Arsdel.

Amerikalaisen tavoin koetin välttää vastausta tekemällä toisen kysymyksen:

"Oletteko te tilanneet sitä, herra van Arsdel?"

"Olen", vastasi hän nauraen; "tunnustan niin tehneeni ja olen sen kautta joutunut somaan pulaan. Se lehti on sellainen, ett'ei sitä kenkään kunnon mies tahdo huoneesensakaan. Mutta sen toimittajatar tuli itse konttoriini ja kiusasi minua siksi, että minun oli myöntyminen. En päässyt hänestä muulla tavoin, enkä tietänyt, mitä olisin pitänyt tehdä. En ole koskaan ollut pahemmassa pulassa, ja päästäkseni hänestä annoin hänelle viisi dollaria. Jos hän olisi ollut mies, niin olisin heittänyt hänet huoneestani ulos".

"Ah, isä, tiedän mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Olisit kutsunut minua, — minulta hän ei olisi saanut rahaa eikä nimeä, eikä myös sinultakaan, jos olisin ollut saapuvilla".

"Onko hän ollut teidän luonanne, herra Henderson?"

"Onpa kylläkin", sanoin, "ja minä tein ihan samoin kuin tekin, tilasin tuskissani lehteä".

"Herra Henderson", sanoi Ida, "tämän naisen ja hänen kaltaistensa käytös on suuresti harmittava ja inhoittava, kun se suorastaan solvaisee ja väärin esittää kaikkia naisia, jotka tahtovat tulla itsetyisiksi ja omavaltaisiksi. Se hävittää sen hellätuntoisuuden, jota miehet, erittäinkin amerikalaiset, osoittavat naiselle, ja tekee tien itsenäisyyteen paljon vaikeammaksi sille naiselle, joka tahtoo itsenäisyyden uraa kulkea. Ei ole pienintäkään syytä, joka vaikuttaisi, että nainen lakkaa olemasta nainen, sen vuoksi, että hän pyrkii itsenäiseksi ja tahtoo itse pitää huolta toimeentulostansa. Vaatia naisille oikeutta saada heittää naisellisuutensa ja olla kuin mies, on yhtä naurettavaa kuin jos mies vaatisi oikeutta saada käydä naisen puvussa. Jospa yhteiskunta niin muodostuisikin, että nainen saisi samat lailliset ja yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehellä on, jospa yhteiskunnallinen tapa antaisi hänen toimeen-tulemiseksensa tehdä kaikkea mitä vaan keksisi, niin olisi kuitenkin nainen aina oleva heikompi puoli ja aina tarvitseva samaa hellää ja hienoa kohtelemista kuin nytkin. Nämä raivottaret tekevät kaikkia mitä voivat, haihduttaaksensa sen ritarillisuuden ja hieno-tuntoisuuden, jota mies tähän asti on naiselle osoittanut. Se on varsinkin harmillista ja äkäyttävää minulle, joka olen määrännyt itselleni tien, toisenlaisen kuin minun kaltaiseni naiset tavallisesti käyvät; ja sellaiset ihmiset, kuin Maria-tätini ja kaikki hänen tuttavansa, eivät tee eroitusta neiti Audacian ja minun käytös-tapani välillä, vaan pitävät meitä kaikkia yhtäläisinä. Mielipiteittensä puolesta on Audacian sanomalehti kyllä vaarallinen, pääasiallisesti niiden puoli-totuuksien tähden, joita siinä esiintuodaan. Jos ei yhteiskunnassa löytyisi todellisia vikoja ja erehdyksiä, jotka tarvitsevat oikaisemista, niin ei senkaltaisella sanomalehdellä olisi minkäänlaista vaikutusvoimaa, mutta kun niin ei ole, niin en ensinkään epäile, ett'ei se voita kansan suosiota ja tule matkaan saattamaan paljon pahaa. Pelkään että sekasorto ja petokset lisääntyvät meidän tasavallassamme yhtä onnettomuutta tuottavina kuin Ranskassa ennen vallankumousta!"

"Jaa, kun kaikki ympäri käydään", sanoin minä, "ovat tasavallat vaan jonkunlaisia koetuksia. Meidän kokeemme ei ole vielä edes kahdensadan vuoden vanha, ja nyt jo kokoontuu kaikenlaisia pilviä ja myrskyjä päällemme. Työväen-kysymys, siirtolais-kysymys, naiskysymys — kaikki kysymykset näyttävät uhkaavilta."

"Näettekös, herra Henderson", sanoi Ida, "mitä naiskysymykseen tulee, niin se on kohtuullinen puolue, johon minäkin kuulun, joka on tukalassa tilassa ja jonlaiseen aina joutuu, kun ilmaantuu rinnalle toinen puolue, joka on ottanut muutamia toisen mielipiteistä, mutta tahtoo viedä ne varsin mahdottomiin. Minä puolestani en voi muuta tehdä kuin tyynenä pysyä siinä, minkä pidän oikeana; sillä se, mikä on oikea, pysyy oikeana, vaikka sitä ylenpalttiset kuinkakin vääntävät."

"Niinpä kyllä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel, "mutta mitä tulisi meidän maastamme, jos kaikki naiset saisivat ääntö-vallan, ja Audacian kaltaiset naiset astuisivat esille vaali-kokelaina?"

"Varmaankin olisi se sangen inhoittavaa ja me saisimme nähdä paljon sellaista, joka olisi loukkaavatakin", sanoi Ida.

"Siinä ei ole kyllin", lisäsi herra van Arsdel, "sellaiset naiset tulisivat vaikuttamaan nuoriin miehiinkin sangen pahentavasti."

"Kun ajattelen kaikkia näitä vaaroja", sanoi Ida, "olen ylimalkaan hyvin tyytyväinen, ett'ei naisella ole mitään toivoa saada ääntö-valtaa, ja toivon ett'ei se tulisi kysymykseenkään ennen, kun uusi suku-polvi paremmalla kasvatuksella, suuremmalla mielenvakavuudella ja yhtäpitäväisemmällä ajatuksen juoksulla, on kasvanut joukkoomme."

"Mistä täällä puhutte niin vilkkaasti", kysyi Eva, joka juuri tuli huoneesen. "Äiti ja Maria-täti ovat ihan pyörryksissä erään sanomalehden tähden, jonka isä on äsken saanut kotia. He sanovat lehden sisältävän ilettävimpiä asioita, herra Henderson, ja että se on sen puolueen äänen-kannattaja, johon te ja Ida, sekä kaikki edistyksen taistelijat, kuulutte."

"Se on ainoastaan pidettävä kasvannaisena, tautina", sanoin minä, "eikä neiti Ida, enemmän kuin minäkään, hyväksy tämän lehden mielipiteitä, vaikka ne ovat vähän sinnepäin."

"Ah", sanoi Eva, "olen varsin utelijas saadakseni nähdä sitä lehteä, ja juuri senvuoksi, kun eivät tahdo sitä minulle antaa. Mitähän siinä onkaan, joka on niin huonoa."

"Älä siitä välitä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel ja silitteli hänen hiuksiansa. "Ja nyt, Ida, tahdon minä suoraan sanoa sinulle ajatukseni. Todellisille naisille ei ole sopivaa hallita maailmaa, koska te ette tunne ettekä saakaan tuntea kaikkea sitä huonoutta ja kurjuutta, jota saisitte vallitaksenne. Meidän miesten pitää tietää, että löytyy roistoja, pettäjiä, tasku-varkaita, tappelijoita ja paljon muuta viheliäisyyttä; meidän täytyy käydä koviksi, ankaroiksi, ja lopuksi sellaisiksi, ett'emme usko ketään. Ja useammissa tapauksissa voimmekin pitää sääntönä ja varmana asiana, että jokainen, jonka kanssa meillä on tekemistä, tahtoo pettää, ainoastaan pettää, jos hän vaan voi sitä tehdä. Tämä on kyllä pahasti; mutta jos tulisimme niin pitkälle, että huomaisimme jokaisen naisen tahtovan pettää, jos hänellä on siihen tilaisuutta, näkisimme naisen tulevan kovaksi ja ankaraksi kuin mies, silloin sanon minä: pitäköön taivas meitä hänestä erossa."

"Tulethan, isäni, oikein kaunopuhelijaaksi", sanoi Eva. "En ole koskaan ennen kuullut sinun niin paljon puhuvan. Pitäisi menemäsi 'Vaimon oikeuksia puolustavien' ensi kokoukseen, ja pitämäsi siellä heille oikein hyvän saarnan".

"Kiitoksia; mutta minä jätän heidät mielelläni rauhaan", sanoi herra van Arsdel. "En tahdo joutua minkäänlaiseen yhteyteen heidän kanssansa, enkä myös soisi että tyttärenikään seurustelisivat heidän kanssansa. Tosin ei minulla ole mitään sitä vastaan, mitä Ida aikoo tehdä; sillä luulen hänen tekevää viisaasti, vaikka äitinsä ja Maria-täti pitävät sitä hirvittävänä. Minua miellyttää, kun näen naisella olevan rohkeutta ryhtyä johonkin kelvolliseen toimeen. En käsitä miks'ei meillä myös saattaisi olla nais-lääkäreitä; niitä juuri pitäisi löytymänkin; mutta asettaa naista johdattamaan valtiota, antaa hänelle sija la'in-säädännössä, asettaa hänen vaalikokelaaksi presidentin vaaliin, ja tiesi taivas mihin vielä — siihen en minä saata suostua!"

"Mutta onhan hallitsevia kuningattariakin", muistutin minä.

"Tosin kyllä; mutta se on ihan toista; he tulevat hallitukseen kaikessa hiljaisuudessa, sillä he syntyvät siihen; mutta se, joka pyrkii kokelaaksi Yhdysvallan presidentin virkaan, saapi olla varma siitä, että jokainen mitätöin sanomalehti koko maassa rupeaa hänen luonnettansa solvaisemaan ja tahraamaan. Jos maailma olisi toisin muodostunut kuin se on, niin ei mikään olisi herttaisempaa kuin se, että antaa kauniin ja miellyttävän naisen, esimerkiksi sellaisen kuin Idan ystävä rouva Cerulian on, hallita meitä; mutta nyky-oloilla täytyy meidän olla tuota huvia vailla."

Tässä keskeytti puheen Jim Fellows, joka tuli sisään hengästyneenä ja riemuissaan. Tuskin oli hän tervehtinyt kun jo istui viereeni ja sanoi:

"Tiedätkö, Harry, minä tulen suorastaan polisikamarista; siellä vasta oli aika hälinä! Ystävämme Dacia Dangereyes on haastettu petoksesta ja muista konnantöistä ja siellä paraillaan pestään likaista kangasta oikein aikalailla. Minä tulin ihan paraiksi saadakseni lehteemme siitä tuoreita uutisia."

"Se oli onnellinen tapaus, että tuo kelvotoin vihdoin tuli kiinni", sanoi herra van Arsdel.

"Älkää luulkokaan että hän joutuu kiinni", sanoi Jim; "hän on yhtä sitkeähenkinen kuin kissa. Häntä eivät he koskaan saa kiinni. Hän puhuu pussiin kaikki tyyni."

"Se on ilettävää", huudahti Ida.

"Niin", sanoi Jim, "se on ainoastaan näytteeksi, miten käypi täällä maailmassa. Hän epäilemättä pääsee onnellisesti tästä pulasta, ja sitte hän rupeaa käymään vielä enemmin niska kenassa kuin ennen."

"Tämä on oikein inhoittavaa", sanoi Eva, "että sellaisia naisia löytyy!
Pitää ihan sukupuoltansa häpeämän."

"Minun luullakseni ei meidän ollenkaan tarvitse olla levottomia hänen tähtensä, sillä hänessä on niin vähän todellista naisellisuutta, ett'emme voi häntä lukea joukkoomme", sanoi Ida.

"Kuitenkin", sanoi Jim, "jos minua uskotte tahi ette, aikoo rouva Cerulian, ja kaksi tahi kolme naista hänen seurastansa, kutsua Dacian seuraan ja ottaa hänet suojeluksensa alle."

"Se on mahdotointa", lausui Ida, punastuen ruusun punaiseksi, "se ei ole mahdollista."

"Te ette näy tuntevan rouva Cerulian'ia", sanoi Jim. "Dacia kävi sanomalehtensä kanssa hänen luonansa ja oli niin nöyrä ja mielinkielinen kuin mahdollista, heittäytyi rouva Cerulian'in jalkoihin ja pyysi hänen suojelustansa. Ja rouva Cerulian, joka katselee kutakin asiaa noiden silmälasien lävitse, jotka tekevät kaikki kohdat varsin ihaniksi, otti hänen heti syliinsä, pitäen häntä sellaisena, josta on suuret toiveet tuleville ajoille."

"Oh", sanoi Ida, "onko mahdollista, että sellaiset naiset, kuin rouva
Cerulian on, saattavat hyväksyä tämän sanomalehden mielipiteitä?"

"Senpä he juuri tekevätkin", sanoi Jim. "Rouva Cerulian aikoo itse kirjoittaa lehteen, ja hän luulee, että se paljon kohottaisi lehden arvoa, jos siihen otettaisi muutamia sieviä värsyjä samaan nuottiin kuin "Jos enkeliksi voisin tulla!'"

"Tämä tekee kerrassaan lopun seurustelemisestani rouva Cerulian'in kanssa", sanoi Ida, punastuen ja nousten seisomaan.

"Mutta", sanoi Eva, "häpeän, tästä oikeuden käymisestä, pitäisi kumminkin aukaiseman heidän silmänsä."

"Saattepahan nähdä" sanoi Jim, "että rouva Cerulian juuri tästä syystä vielä enemmin liittyy häneen. Tämä on vainoamista, ja avuja on kaikkina aikoina vainottu: sentähden ovat kaikki vainotut hyvä-avuisia. Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ihan järjellistä?"

"En ymmärrä", sanoi Ida, "kuinka hän saattaa käyttää itseänsä näin, vallan vasten selvää järkeä."

"Selvää järkeä?" sanoi Jim; "Rouva Cerulian ja hänen seuransa on jo kauan sitte mennyt selvän järjen rajojen ylitse."

"Rouva Cerulian on kuitenkin avullinen nainen, hyvästä perheestä", sanoi herra van Arsdel, "mutta Dacia on kelvotoin olento, joka ylpeilee lainatuilla höyhenillä. Se on ihan mahdotointa, että rouva Cerulian tietää minkälainen henkilö on hänen edessänsä."

"Minä uskalsinkin hienostaan huomauttaa rouva Cerulian'ia samasta asiasta", sanoi Jim, "mutta olisittepahan kuulleet miten hän silloin alkoi soimata meitä miehiä ja sanoi, ett'emme koskaan tarkemmin tutki niiden henkilöiden luonnetta, joiden kanssa yhdymme johonkin yritykseen, ja että me liitymme kenen kanssa tahansa, joka vaan tahtoo auttaa meitä, ilman tutkimatta hänen edellistä elämäänsä."

"Siinä hän on väärässä", lausui herra van Arsdel, "sillä me miehet olemme hyvin varovaisia ja katsomme paljon niiden henkilöiden maineesen, joiden kanssa yhdymme asioihin. Rahan-kauppijaat eivät suinkaan ota joukkoonsa epä-rehellistä miestä, lääkärit eivät tunnusta puoskaroitsijaa tiedekuntansa jäseneksi, ja papit eivät ota virkaveljekseen sellaista, jonka maine sanoo siveettömäksi. Jos naiset tahtovat seurustella sellaisten naisten kanssa, joiden mielipiteitä ja tapoja eivät laisinkaan tunne, menettelevät he niin kehnojen perusteiden mukaan, ett'ei kukaan mies tee samoin".

"Ilman sitä", muistutin minä, "sortaa tällainen välin-pitämättömyys itse naiskysymyksen perusteita, sillä pää-perusteena siihen, että koetetaan hankkia naiselle sijaa valtiossa, on, että sen kautta hankittaisiin myös siihen samankaltaista hienoutta ja puhtautta, kuin naisen kautta ilmaantuu perheessä; mutta jos nainen unhoittaa säädyllisyyden ja astuu esille sellaisella hävyttömyydellä kuin — — —"

"Lopettakaa kaikin mokomin", pyysi Eva; "aine rupeaa tulemaan järin ikäväksi. En kestä sitä ajatellakaan. Ruvetkaamme sen sijaan, siitä päästäksemme, pelaamaan 'vistiä'. Tulkaa nyt, ja olkaamme seura-mielisiä."

Menimme saliin ja istuimme peli-pöydän ympärille — Alice Jim'in kanssa, Evaa ja minua vastaan — ja pelasimme halveksimalla kaikkia sääntöjä, kuten nuoret tavallisesti ilahuttamiseksensa tekevät. Otimme kanssa-pelaajamme rouvan valtilla sekä teimme kaikenlaisia hullutuksia, samalla kun pakinoimisemme oli mitä vilkkainta.

Jos nuori mies haluaa tulla tuntemaan jonkun henkilön kasvoja, niin siihen ei hänellä ole missään muualla parempaa tilaisuutta kuin peli-pöydän ääressä kun hän asettaikse vastakkaiseksi sille, jota hän tahtoo tulla tunteman.

"Herra Henderson", sanoi Alice, "ai'omme tehdä teistä oikein hurskaan hengen-miehen."

"Sehän on ihastuttavaa", vastasin minä; "tehkää mielenne mukaan; minä olen kuuliainen."

"Me ai'omme pestata teidän ja herra Pellows'in kirkon palvelukseen", jatkoi Alice.

"Minä olen erittäin kiitollinen!" sanoi Jim. "Jos kirkko olisi tuntenut minun kykyni, olisi se jo aikaa halunnut minua palvelukseensa."

"Koska ei teillä ole mitään esitystämme vastaan", sanoi Eva, "niin tulkaa huomena kanssamme koristamaan kirkkoa pääsiäis-aamuksi. Ah, te ette edes saata arvatakaan, kuinka kauniiksi ai'omme sen koristaa! Meidän pitää tekemän ahkeraa työtä koko huomispäivän ja sitoman kukka-seppeleitä; mutta itse koristeleminen on jätettävä niin myöhään kuin suinkin, ett'eivät kukat kerkiäisi lakastua. Meidän täytyy saada kaikki valmiiksi ennen aamu-saarnaa; ahkeruutta siinä kyllä kysytään".

"Mutta siitähän tulee vallan oivallinen huvi", sanoin minä.

"Aivan niin; uskonnollinen huvi, ymmärrättekö?" kysyi Alice.

"Niin, minkätähden emme voisi yhtä yötä valvoa kirkkoa koristaissamme, yhtähyvin kuin kulutamme monta yötä tansseissa?" sanoi Eva. "Ida sanoo kumpaistakin hulluudeksi, sillä hän oikein kiihkoaa sen perään, että ihmiset hoitaisivat terveyttänsä".

"Se on kyllä hyvä", sanoin minä, "mutta jos on ylimalkaan varovainen, niin saattaahan siitä joskus, hyvän tarkoituksen tähden, tehdä poikkeuksenkin".

"Niin ajattelen minäkin", sanoi Eva. "Te ja herra Fellows juotte niinmuodoin huomen-ehtoona teetä meillä ja autatten meitä koristeiden kantamisessa kirkkoon".

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Taaskin Karolina-serkku.

Kotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö oli seuraava:

"Armas Harryseni!

"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken huomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. — Kuusi kuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen kärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni taudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin kuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ, sillä se lopetti hänen kärsimisensä.

"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden isäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni suhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti — kuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut antaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä sanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en tohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun sydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan oli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että hän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän jää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa ajatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei koskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.

"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä toimeni.

"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama tynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista sisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni, täytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä lähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin erittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi hänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein keskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun täytyi hoitaa sairasta isääni.

"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani, harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi? En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi; mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.

"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi. Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua niin paljon kuin voit."

Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran polkenut jalkojensa alle.

Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.

Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin aukasin minä sen ja menin sisälle.

Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky. Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä.

"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"

Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.

"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.

"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne laittanut löytölasten-huoneen?"

"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia. "Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt, Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."

Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:

"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä. Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa onnetointa miestänsä."

"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?" Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.

"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."

"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.

"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa miehestänsä."

"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen mieheen", sanoin minä.

"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."

"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.

"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes vähän osan rististänsä, jos voin."

Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:

"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"

"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan, säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi, ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.

"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."

"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä kättänsä.

"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"

"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on hyvä-päinen."

Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.

"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet, sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan. Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla luonnonlahjoilla."

"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on erinomainen nainen."

Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä. Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme siitä puhua enemmän."

Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.

"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet tuntemaan."

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Pääsiäisliljoja.

Puheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin. Sali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita, seppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli pitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia; kokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä somimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon viemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella vaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien kuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt alkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien nais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko oli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli kuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty haju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista liljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi kasvattavat.

Eva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en koskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta häneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien joukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään houkuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon kaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus katoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa sopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta kumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin istumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset näyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista säteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen taivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä kädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka suloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ oli.

Myöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja heräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.

Jim — joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan, vakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli myöhään — ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi kelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia aikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on liikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat aikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin oksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä varpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä seisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi kun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi kirkkoon kaikilta haaroilta.

Eva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä, sanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon, odottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan monivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme; mutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on hetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat sanat.

Vähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo virtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat lapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan kaikkein sydämiin.

Jumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa kävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.

* * * * *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Olen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan vastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime kirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti koulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi Sinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei niin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin lakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.

Ja tullakseni kohta "tuohon herra Henderson'iin", saan sanoa, että erehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on ruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko perheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti pidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson keskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman osan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla "naisen oikeuksista", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia aatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen tunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon — en ole koskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona tulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin — voitko uskoa? — tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia. Tiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin olisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja syvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä, ett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia sanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät ainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin halveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät, puhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että voimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he puhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen siihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän näyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta, kuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon, että hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme kirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin, ja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on välillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän nyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä itse asiassa ei kaikki tämä merkitse mitään. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka vakavasti ja filosofillisesti me puhumme.

Etkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita hienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene ajattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää ne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on juuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa, että hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee ja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla ystävyys, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys voipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, — ja mitä meihin molempiin tulee, on se ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta.

Tällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.

Keskiviikko-iltana.

Olen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta, syystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika on kulunut — tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin ollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee häntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa, "Karolina-serkku", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt näet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että hän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni kohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni tavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä, jos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra Henderson'ille ja toivon, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida luulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla kuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in pitää ihaella Idaa — sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista, pitää tuleman avio-pari.

Ida katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän halveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla harmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee häntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa sillä, mitä ihmiset puhuvat.

Lauantai-aamuna.

Meillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi. Olemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan kirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme saada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja sitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan meitä kaunistus-työssä.

Maanantai-aamuna

Minä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko lauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain aamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun joskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä toisinaan maksaa kalliisti — minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!

Herra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani kukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja huomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa. Hetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: "Pudotin tähän hansikkaani; missä se lienee?" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan hakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin puoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin muuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä naisia, — mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa kuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä sinä tuollaisesta ajattelisit?

Evasi.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lumous ja todellisuus.

Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna; koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha, kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.

En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle — sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se Ida, joka minua innostutti?

Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä ilta-seuroja.

Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli joukossa.

"Central Park" on täydellinen Arkadia — sen uskallan sanoa, sillä olen nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa käynyt.

Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta, jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.

Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon, näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista iltaa. Sellaisen sattumuksen kautta saimme usein tilaisuutta olla kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä. Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä, että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; — mutta jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta? Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja lohdutusta.

Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni häntä kohtaan ole rakkautta, — ei mitenkään; se on ystävyyttä, korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.

Sitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin näkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan rautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana ystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden tapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei tuollainen ollut aivan mahdotointa.

Näin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut tällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen leimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja tällainen hetki tuli vihdoin minullekin.

Eräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki nuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona, ja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja ystävällinen minulle.

"Hyvä herra Henderson", sanoi hän, "todellakin kova kohtaus teille, kun nyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon seuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa, sillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti kanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja minä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana".

Minä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen hyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet silmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras Newyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani säilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu sekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.

"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten miesten kotiutuvan luonamme. Mutta", jatkoi hän, "minä tulen alakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä rikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit saattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin kuin esimerkiksi rouva Elmore tekee".

Vakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.

"Ja nyt", sanoi hän, "kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta ajattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa annammekin hänet miehelle mitä paraimmalle".

Huomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen tuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken sisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.

"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa", sanoin väkisten hymyillen.

"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään tahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra Henderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin kihlauskin".

Näin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti taskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta sanoa sanaakaan.

"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra Sydney'ltä", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla sormillaan. "Hän on jalo mies", lisäsi hän innolla.

Minä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.

"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin saadaan selville", pitkitti hän. "Tunnustan teille heikkouteni, että ahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee erotessaan rakkaasta tyttärestään".

"Ennen kaikkea toivon", sanoin minä, "että herra Sydney on arvollinen saamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka", lisäsin innolla, "sitä ei kenkään saata olla täydellisesti".

"Eva on hyvä tyttö", sanoi rouva van Arsdel, "ja eroamiseni hänestä tuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta minä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä luotan teihin sanomattomasti".

Minulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua kiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi, leikitellen sormuksillaan:

"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka teidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina ollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte, turhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja sen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte ett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä seurauksia … eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n korviin … te ymmärrätte".

"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin…?"

"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte sanoa — ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme maailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle, katsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä viittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin kiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me olemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että pidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman ystävyyden osoitteena".

"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi, melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.

Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?

Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen, välttääkseni, ett'en Evaa näkisi — joka oli hyvin tyhmästi tehty, asiain näin ollessa.

Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua tavoistani.

* * * * *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan mitä kerroin pääsiäisillasta, eräästä henkilöstä, hansikkaastani ynnä monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit, oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä, rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä näkemättäni. Hän oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja. Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois. Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita "Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan, että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä — koko elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani, olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä, sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen tunteensa — en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on, miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen täytyy kosia, jos hän tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. Hänen täytyy kosia, minä en sitä tee. Jos hän kosisi niin ehkä sanoisin kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.

Keskiviikko iltana.

En tiedä mikä kumma lie tapahtunut eräälle henkilölle, sillä olomme ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen, jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin, että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä, josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen. Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen — ja se oli minulle suuri huvi — mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä! Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse, mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen, joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan miten tuo ystävä kääntyy. — Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä, mutta omahan hänen on syynsä — miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?

Sinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti kiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan. Niinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja vaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa, vaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.

Sinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei voi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa seurassa ja sopivatkin hyvin yhteen — sillä he ovat vaihettelevia, epävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan toisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi. Päällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä, niin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat juurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy keikailla, seurata "muotia", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin rikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja minä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut sisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän purjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa monen miehen mielettömäksi.

Kirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa, lausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja komeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet päihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka kantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee? Morsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä ja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin jällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt liialliseen komeuteen.

Oma Evasi.

J. K. Vielä sananen, armas ystävä — oikea tunnon kysymys — olisiko tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä — juuri niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni erästä henkilöä? Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista keinoa.

* * * * *

Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki tuulentupani!

Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, — lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani ystävyys sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut. Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta, joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa. Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä viimeisinä viikkoina.

Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen omistusoikeuden aviopuolisoon — mutta miten silloin käypi jos tunteet, ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää enemmän kuin oma puoliso?

Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä; silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle, senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten voisin astua eteen tahi taaksepäin.

Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja tunnustaa kaikki — mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja rikkautta; mitä minä silloin tekisin?

Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi, vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni oikein tehty häntä kohtaan?

Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.

Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta, ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi. Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan hänen sydämessänsä.

Kun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon miehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon sijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.

Olipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki minulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Uusia toiveita.

"Henderson", kysyi Bolton eräänä päivänä, "kuinka kauaksi olet 'Suuren kansan-vallan' palveluksessa?"

"Ainoastaan tämän vuoden", vastasin minä.

"Tämän kysyn syystä, että minulla on sinulle tarjottavana vielä edullisempi paikka. Hesterman ja kumpp. kutsuivat minut eilen salaiseen kokoukseen. Heidän sanomalehtiensä ja aikakaus-kirjainsa pää-toimittaja lähtee nyt matkalle Europaan ja he pyytävät sentähden minua tuohon toimeen".

"Iloitsen sydämestäni, että saat itsellesi arvollisen paikan, sillä nykyinen vaikutus-alasi on liian vähäinen", sanoin minä. "Otathan vastaan tuon toimen?"

"Otanko tahi en, se riippuu sinusta", vastasi hän.

"En ymmärrä mitä tarkoitat".

"Asia on näetsen aivan yksinkertaisesti se, että tuo toimi on niin vaikea, ett'en minä uskalla siihen ryhtyä, ell'ei minulla ole kanssa-toimittaja, johon voin luottaa, niinkuin itseheni — minä tarkoitan enemmän kuin itseheni", lisäsi hän.

"Sinä olet liian hyvä, Bolton", sanoin minä, "eikä minua mikään miellyttäisi niin suuresti kuin tuollainen työ. Mutta minä melkeen häpeän, kun kuulen miten sinä arvostelet kykyäni. Uskotko, että minä kelpaan tuollaiseen toimeen?"

"Sitä en epäilekään", vastasi hän, "ja tässä tapauksessa olen minä paras tuomari. Tämä paikka tarjoaa sinulle juuri mitä tarvitset — vakavan paikan, vapautta lausua ajatuksesi ja hyvän palkan. Hesterman ja Kumpp. ovat rikkaita ja tietävät kyllä, että ainoastaan runsaalla palkalla saapi hyviä työntekijöitä".

"Mutta sinuahan he ovat toimeensa pyytäneet, eikä minua".

"Niinpä kyllä; minä olen jo vanhastansa tuttu heidän kanssansa, mutta olen puhunut sinustakin heille; huomenna täytyy sinun seurata kanssani sinne, päästäksesi heidän tuttavuuteensa. He ovat antaneet minulle täydellisen vapauden tehdä liiton kanssasi ja jättäneet minulle raha-summan, jota saan käyttää mieleni mukaan. Sanalla sanoen", jatkoi hän hymyillen, "minä rupean pastoriksi ja sinä apulaisekseni. Luonnollisesti tarvitset aikaa, ajatellaksesi ehdotustani. Tässä on suunnitelma ehdoistamme; ota se mukaasi, mieti asiaa ja ilmoita huomenna minulle päätöksesi".

Minä riensin huoneeseni, katselin ehtoja, jotka paperille olivat kirjoitetut ja huomasin, että ne olivat paljon paremmat, kuin olin toivonutkaan. Pää-tulo oli minulle ja ainoastaan vähäinen summa Bolton'ille.

Seuraavana iltana, kun menin hänen luoksensa lausuin:

"Kuules, ystäväni! Nämät ehdot ovat aivan liiallisia!"

"Kuinka niin?" kysyi hän tyvenesti, katsahtaen ylös kirjastansa. "Mikä siinä on liikaa?"

"Annathan minulle koko tulon".

"Odotahan kunnes näet mitä sinulta vaadin; ai'on kyllä käyttää sinua niin paljon kuin maksankin".

"Tuskinpa saat itse mitään",

"Saan niin paljon kuin tahdon, ja siinä on kyllin. Minä olen, kuten tiedät, kirjallinen eräkäs; minulla ei ole muuta perhettä kuin kissani ja Stumpy-parka, minä en siis paljon tarvitse".

Kuullessansa nimeänsä mainittavan pystytti Stumpy korviansa ja heilutti häntäänsä.

"Stumpy-parka", sanoi Bolton, "et tiedä, että olet rumin koira koko
Newyorkissa, mutta toki olet hyvänluontoisin kaikista".

Stumpy näytti erittäin onnelliselta tätä kuunnellessansa ja asetti rumat käpälänsä Bolton'in polville.

"Ihminen on niin sanoakseni koirain Jumala", jatkoi Bolton, "enkä minä voi ymmärtää miten ihminen voi olla kova koiraa kohtaan. Koira", lisäsi hän silitellen Stumpy'n takkuisia selkä-karvoja, "on neljällä jalalla kulkeva rakkaus, rakkaus suljettuna karvaiseen ruumiisen, rakkaus, joka mielellänsä menisi vaikka kuolemaan lemmittynsä edestä, mutta jonka ainoa vika on, ettei se taida haastaa — ja sepä onkin kaikkein liikuttavinta! Stumpy'kin mielellänsä puhuisi; sen rinta paisuu tunteista, joita se tahtoisi ilmoittaa, mutta ei taida. Eikö niin Stumpy?"

Stumpy katseli vakavasti Bolton'in silmiin. "Kauniit ovat silmäsi, sitä ei voi kieltää! — Ehkäpä ruma haukuntasi haudan tuolla puolen muuttuu puheeksi — ken tiesi! Tunnustan, että olen samasta luulosta Indianin kanssa, joka luuli tuonelassa tapaavansa koiransa. Miksi noin paljon rakkautta haihtuisi aivan tyhjään. Ei, Stumpy, me tapaamme toisemme tuonelassa, eikö niin?"

Stumpy haukkui hiljaa vastaukseksi. "Sinun pitäisi olla perheen-isä, Bolton. Miksi olet tuollainen eräkäs ja tuhlaat rakkautesi kissoihin ja koirihin?

"Sinun, Harry, täytyy mennä naimisiin ja minä lupaan rakastaa lapsiasi aivan kuin omiani. Senpätähden tahtoisinkin sinulle hankkia vakaan aseman mitä pikemmin. Näetsen, koira kuolee ja se koskee kipeästi sydämeeni. Jos sinulla nyt olisi poika mielistyisin minä häneen".

"Miks'et hanki omaa poikaa itsellesi, jota voisit lempiä?" kysyin minä.

"En, en voi; onni on määrännyt minut vanhaksi pojaksi".

"Älä puhu tuollaisia. Miksi aina pysyt tässä sopessasi, etkä liiku mihinkään? Mikset ota osaa seura-elämään, vaan elät aivan kuin erakko majassaan? Jospa kerran joutuisit maailman tohuun, niin varmaankin mielelläsi jättäisit yksinäisyytesi".

"Etkö luule minun sitä koettaneen? Unohdat, että olen moniaita vuosia vanhempi kuin sinä".

"Sinä olet vielä nuori ja kaunis; pitäisipä sinun käyttää sitä hyödyksesi, Miksi jätät minulle koko palkan tuosta toimesta, etkä itse pidä mitään?"

"Sentähden, että olen laiska — tahi paremmin sanoen, ai'on antaa sinun niskoillesi koko kuorman".

"Miksi sanot olevasi laiska, vaikka rakastat työtä itse työn tähden".
Kysymykseen vastaamatta lausui Bolton:

"Toinenkin syy, jonka tähden iloitsen tästä toimestasi, on se, että toivon sen kautta voivani vaikuttaa jotakin hyvää Jim Fellows'illekin, josta tahtoisin tehdä kunnon miehen. Nyt hän on oikea hulivili, joka seuraa ainoastaan hetken halua ja antaa käyttää itseänsä mihin toimeen tahansa".

"Hän on hauska seurakumppali, mutta järkevää ajatusta ei hän näy tuntevankaan".

"Ja kuitenkin on maailmamme semmoinen, että Jim tulee paljon paremmin toimeen kuin sinä tahi minä. Hänen vilkas narrimaisuutensa huvittaa kaikkialla, ja nyt hän saapi lausua melkeen mitä hän itse vaan tahtoo. Minä en kuitenkaan saata tulla toimeen häntä paitsi ja pidänkin sangen paljon hänestä. Makea nauru on aina mieleeni, ja jospa olisin hyvällä tahi huonolla tuulella saapi hän aina minut nauramaan", sanoi Bolton.

"Se toki on myönnettävä hänen kunniaksensa, että hänellä on hyvä sydän. Ei hän koskaan tahdo loukata muita sukkeluuksillansa ja kiistoissa puolustaa hän aina heikompaa. Vaikka hän onkin noin ylen iloinen ottaa hän aina osaa toisen onnettomuuteen, ja auttaa mielellänsä köyhiä".

"Jim ei laisinkaan pidä väliä, mitä maailma hänestä lausuu", sanoi Bolton. "Mutta", lisäsi hän äkkiä, "emmehän ole vielä keskustelleet mitään serkkusi kirjeestä. Minulla on hänelle tarjolla paikka eräässä viikottain ulostulevassa sanomalehdessä. Tahdotko kirjoittaa hänelle siitä?"

"Suo anteeksi", sanoin minä, "mutta etkö tahdo itse kirjoittaa hänelle, koska olet tuttu hänen kanssansa. Siinähän on syytä kyllin uudistaa tuttavuutenne".

Bolton punastui ja istui hetken ääneti. Vihdoin lausui hän:

"Harryseni, surulliset seikat ovat yhteydessä tuttavuutemme kanssa. En tahtoisi koskaan nähdä häntä jällensä, enkä uudistaa tuttavuuttamme. Vast'edes tahdon sanoa miksi", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna oli kirje pöydälläni. Se oli Bolton'ilta ja sisälsi seuraavan:

"Henderson ystäväni!

Arvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut, sillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut uneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi rahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään, jolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja rehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti, ystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.

Minä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen Sinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin näin täydellisesti luottaa.

Sinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun velttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle valkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota itseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän luja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.

Minä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin vilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti. Ruumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin ja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin toki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni olevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä juomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä huomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme vuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä kävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni — minä eksyin tieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni — vaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni ääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston opettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä kahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.

Silloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni. Yliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani, siten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan turmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin sentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja silloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta onnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni kiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin rakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän oli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta ennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen isänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa minä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli minua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein ja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he kaikki, että minä olin oikeassa — mutta tätä voittoani ei Karolinan isä voinut koskaan unhoittaa.

Ennenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen kodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä. Tavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna iltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli hän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä äänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä portin edessäni.

Joku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa, jolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni, vakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän perheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt. Turhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni mukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän vanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku vihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän mieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.

Seuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli lähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän toiseen kouluun.

Minä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi hyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja saattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka vaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta kun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka väärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että vast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.

Nyt päätin, ett'ei hän saisi kuulla mitään minusta, ennenkuin olisin kyllin vahvalla perusteella, voidakseni tarjota itseni hänen suojelijaksensa. Mutta niinkuin moni muukin huomasin, että olin tehnyt päätöksiä, joita en voinut täyttää. Mies, joka väkevillä juomilla tahtoo virkistyttää voimiansa, ei tiedä kuinka vaarallisella pohjalla hän seisoo, — hän ei koskaan voi luottaa itsehensä. Hän on ottanut palvelijan, joka pian muuttuu hirmu-haltijaaksi. Hän kyllä kokee karkoittaa sen luotansa mutta huomaa, ett'ei hän enää voi tulla toimeen sitä paitsi.

Sanalla sanoen, väkevien juomien käyttäminen hermojen vahvistamiseksi matkaan saattaa taudin, jonka raivotessa ihminen ei voi hallita itseänsä enemmän kuin kuumeen houreissa — taudin, jota ei muut ymmärrä ja jota ei kenkään sääli.

En voi sanoilla selittää sitä kauheata epä-toivoa, joka valtasi minut, kun väliin jouduin tuollaiseen tautiin, jolloin ystäväni ja omatuntoni aina minua soimasivat ja jolloin luulin tulleeni hulluksi. Muistan nuorena poikana lukeneeni kertomuksen eräästä hää-seurasta, joka iloisesti purjehteli Norjan rannalla ja joka vähitellen, mutta auttamattomasti, tuli vedetyksi Mal-virran kurimukseen. Mikä kauhea hetki eikö se lie ollut kun perämies ilmoitti, ett'ei laiva enää tottele peräsintä, ja kuinka kauhea eikö se tunne mahtanut olla, joka anasti koko seuran, kun he huomasivat, että he vastustamatta olivat kuoleman omia! Kirkkaana loisti vielä aurinko siintävältä taivaalta ja ranta, viheriöine puineen, visertelevine lintuineen ja tuoksuvine kukkineen oli aivan lähellä, mutta virta kuljetti heitä kauhealla vauhdilla yhä pienenevissä pyörteissä rannalla seisovain ystäväin, vanhempain, veljien ja sisarien sivutse, jotka varoitellen huusivat, voimatta auttaa heitä. Toivottomina, pelastamattomina veti kurimus heitä syvyyteen, vaikka koti ja ystävät ja kaikki, jotka tekevät elämän suloiseksi, olivat niin lähellä.

Aivan tuollaisia hetkiä olen minäkin saanut kokea, kun minä jo luulin pääseväni toivojeni perille, kun luulin saavani oman kodin, lempivän puolison, suuren maineen ja rikkauksia — mutta jotka kaikki menetin samalla kun tunsin, että kohtaloni kuljetti minua tuon näkymättömän kurimuksen pohjattomuuteen.

Kuta lujaluontoisempi mies on, sitä suuremmat ovat hänen tuskansa; kuta suurempi hänen kunnian-tunteensa on, sitä katkerammat ovat vaivat ja monesti olen kiittänyt Jumalaani, ett'en ole myrkyttänyt naisen elämää, pakoittamalla häntä läheisyydessäni huomaamaan kuinka yhä enenevä synkeys on kietoutunut sieluni ympäri.

Mutta maailma vaatii, että aina pysymme mukana, muutoin jäämme jälkeen. Ainoa, joka minulla nyt oli tehtävänä, oli ryhtyä johonkin työhön, joka poistaisi mieleni heikkouden. Nykyaikaan pidetään ajatusten pukemista sanoihin suurena taitona, josta maksetaan sangen hyvin. Tämän kautta olen minäkin hankkinut itselleni nimen ja sijan maailmassa — vieläpä enemmänkin, sillä toivon tehdä jotakin hyvääkin.

Minä päätin siis parantaa hulluuteni, ja ensimmäiseksi ehdoksi määräsin ankaran työn. Minä toivon, että minussa löytyvä terve puoli vähitellen poistaa kaikki sairaat ja epäraittiit osat, ja luonto on laupias, se antaa vikamme anteeksi ja parantaa kaikki vammat. Siitä saakka kun opit minut tuntemaan olet huomannut, että teen säännöllisesti ja ahkeraan työtä, että vältän kaikkia vietteleviä seuroja, ja ett'en maista mitään väkevää. Omituinen seikka tässä kohden on se, että kauan aikaa olemme aivan vapaat tuosta vaarallisesta halusta, jopa väliin kammoammekin kaikkia väkeviä juomia; mutta tämän petollisen tyyneyden takana on aina vaara valveilla. Pari kolme pisaraa alkoholia lääkkeessä, jonka lääkärit pelkäämättä meille tarjoavat, voivat saada hulluuden uudistumaan. Hetken varomattomuus voipi turmella monen vuoden ankaran työn. Ennenkuin tämän huomasin, jouduin aina uudestaan hulluuteeni, sillä minun kaltaisilleni on maailma täynnä ansoja ja muu ei niitä pelasta kuin pako.

Nyt olen kauan aikaa ollut vapaa taudistani, niin että voisin luulla jo päässeeni siitä kokonaan, ell'en niin usein ennen olisi jällensä langennut tällaisten petollisten luulo-parantumisten jälkeen.

Nuori Hesterman oli kumppalini ja uskottu ystäväni ylioppilas ajalla; myötä- ja vastoin-käymisissä on hän aina ollut ystäväni. Minä olen tahtonut palkita hänen ystävyyttänsä, vaikka voimia väliin on puuttunutkin.

Ainoa syy, jonkatähden nyt otin tämän toimen, oli, että toivon tekeväni tulevaisuutesi vakavammaksi ja luulen voivani auttaa Karolinaa.

Tämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi Sinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua — sanalla sanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa antaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä minut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.

Kun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin palkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista riippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon — autuus, jota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen tunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan Jumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on oma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella elämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on aivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan, levoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli kamppailla tämä kova taistelu. Niin, kuolemattomuus antaa meille toivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.

Nyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa, jota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään häiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta ymmärräthän, ett'ei hänen pidä koskaan saaman siitä tietoa.

Suo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse luuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit, mutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota lemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena, että annat hänelle tilaisuutta valita miehen ja rikkauden välillä? Ja jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen arvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen luoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä — ja jos hän on sinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.

Antakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry; vanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina olen oma

Boltonisi".

KOLMASKYMMENES LUKU.

Levottomuutta.

Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;
Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:

"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin, väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista. Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen kanssani!"

Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:

"Mistä sinä nyt haluat haastella?"

"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä erästä vaivaa. Hän ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".

"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".

"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".

"Sepä oli kummallista!"

"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se, että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta, eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."

"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et sille taida mitään tehdä kumminkaan?"

"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että kaipaan häntä sangen paljon — ja sitte tuo hänen omituinen käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"

"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".

"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri kuin — — —"

"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".

"Hm — — niin".

"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida heidät".

"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.
Minä en kumminkaan sitä tee".

"Ehkä hän on huomannut, että hän mielellänsä naisi sinut, ja ehkä jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää seuraasi".

"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä nähnytkään".

"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".

"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla, meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme — niinkuin esimerkiksi minäkin?"

"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"

"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi, kuin kalalle uida kuivalla maalla".

"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista, että ajattelet — —"

"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä en tahdo enää ajatella häntä vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."

Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.

"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita! miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"

"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".

"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan langennut suku, vaan edistyvä, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu, leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".

"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".

"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen, sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".

"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra
Henderson'ia".

"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta — ja, totta puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta, esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle, pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista. Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."

"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan minua tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."

"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me kaipaisimme häntä — älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".

"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra
Henderson'issa."

"Ehk'ei. — Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän tekee tuon tärkeän kysymyksen."

"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."

"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?"

"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni onnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on minulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin nainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen."

"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi. Näyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän tulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä syy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat Sydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja lateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä minun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on vakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää yhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en saa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua viheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä läpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon, rupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden siten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut saada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat), tahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin kanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut noin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni itsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi surusta".

Nyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:

"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren croquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki, kultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan. Höyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat mitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan kotia kuutamossa — eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni on Wat Sydney erinomainen — ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi, Eva; sen tiedän varmaan."

"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että hän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun toisen kanssa."

"Eipä varmaankaan!" vastasi Alice; "äsken tapasin Jim Fellows'in, joka kertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla mukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin erinomaista, jotakin aivan tavatointa!"

"Tuleeko Jim sinne?"

"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja sanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että Henderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi väkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule kanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole kumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten".

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kohtalo.

Bolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti ensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä päivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät ihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni sykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi tälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä, jossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta, salli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli avaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.

Tuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut, on pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi edeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä, jotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi, joiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän leppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei sielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä turhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous ympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei uskalla siihen kajota.

Tämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin paljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan totuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä. Mielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin, että tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää, tekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.

Minä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän istui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä voinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin haastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat haitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.

"Bolton!" huudahdin minä, "olen ystäväsi kaikissa elämän vaiheissa, olen ystäväsi elämässä ja kuolemassa".

"Kiitos Harry", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, "sen kyllä tiesin".

"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä hylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua rinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin Karolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja levottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen kanssa".

Hetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:

"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo unhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen rinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua kohtaan".

Kun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on, kun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä surullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä pienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt; ajattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin suhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan lähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti mainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka huolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö hän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut hänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan muuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon kylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in kanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas, joutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin leikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut paljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin Bolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa hän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; "Tuo herra Bolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa, täällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan nuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin kokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua". — Kaikkea tätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.

"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?"

Syvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.

"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina muistaa minua, sitä parempi".

"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"

"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli aivan välttämätöintä".

"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".

"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi, vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".

"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".

"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa", lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin, niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta Hesterman ei sitä ymmärtänyt — sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat — syöksyn syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua, kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös, toivon pelastuvani, pelastun — mutta vaivun uudestaan, syöksyn takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."

Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi hetken.

"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa, jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan, jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja — mutta sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt, niinkuin olen."

"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."

"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa — ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"

"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!" huudahdin minä.
"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen."

"En koskaan! Aina olen haljennut astia."

"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi kuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.

"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta paljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti, ett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani. Sinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista kiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoin vakavasti.

"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun kirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies, mutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä valehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää herätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin kiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen sille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on tuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä, ystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia; tieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana."

"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa, jonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä tapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan."

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi hän epävakaisella äänellä.

"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa viran eduista ja ehdoista."

"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee täytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän keskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry, tuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien kirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt, poikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry Henderson'in kirjoittama romani."

"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen", lisäsi Jim Fellows, joka tuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui istuimeni taakse. "Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in kauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus, joka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti tyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka, hajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen sanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa täytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia ja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot voi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa."

"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa nykyaikaan", sanoin minä.

"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa lukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän vakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät samoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he oppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on Nella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on liitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla löytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan kaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän kautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä samalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti kasvavaan sukuun."

"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva, voidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt sitä seuraa vaan."

"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa", sanoi Bolton. "Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti, vaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä. Kasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin höystettyä, purevaa, pistävää — sama se mitä. Mutta löytyyhän romaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja muuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei ajattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?"

"Sitä heidän pitäisi tehdäkin", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka kirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. "Mutta kuulkaa nyt, niin kerron teille päivän tuoreimpia uutisia", jatkoi hän, heittäen pöydälle pari kutsumus-kirjettä. "Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden julistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n juhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat perheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä monta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä. Tahdotko tulla mukaan, Bolton?"

"En, minä en ole tuollaisiin tottunut", vastasi Bolton.

"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen luvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa raastaisinkin sinua tukastasi."

Mielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti tehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat Sydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan kanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli monta syytä mennäkseni sinne.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Croquet-huvi.

Kaikille niille, jotka aina vaan ovat viisaita ja varovaisia, täytyy minun antaa se neuvo, ett'eivät seuraa minua nyt, sillä olen aikeessa tehdä jotakin, jota ei kenenkään varovaisen nuoren miehen, minun asemallani, pitäisi tehdä. Miehelle, joka vastustamattomasti ja toivottomasti rakastaa ihanaa naista, joka on toisen oma, ei löydy mitään muuta pelastusta, kuin paeta hänen seuraansa ja tehdä niin paljon työtä, ett'ei hän jouda mitään muuta ajattelemaan.

Tätä viimeistä keinoa olisin minäkin kyllä voinut seurata, sillä minulla oli yltäkyllin kirjoittelemista, ja kaikki pienet työt olivat ensin lopetettavat, voidakseni sitte käyttää kaikki voimani uuteen toimeemme. Narrimaista olikin sentähden mielestäni, että halusin Croquet-huviin, jonne minulla ei ollut mitään muuta syytä mennä, kuin se, että siellä oli nainen, jota minun piti paeta. Koetin uskoittaa itseäni ett'en voisi olla noin tyhmä, ja menin sentähden Bolton'in huoneesen kirjoittamaan, vaikka kyllä arvasin, että Jim minut sieltäkin löytäisi ja iskisi koukkunsa kaulukseeni, niinkuin hän tekikin.

"Tule nyt Harry", huusi Jim, tullen kiiruusti huoneesen. "Lupasin ihanimmalle naiselle koko maan piirillä tuoda sinut mukanani."

"Älä häiritse minua, Jim. En minä saata sinne tulla, sillä minun täytyy lopettaa tämä kappaleeni."

"Mene pellolle kappaleesi kanssa! Tule nyt, sanon minä. Ei se käy laatuun, että nuori mies pysyy aina huoneessansa, vanhojen kirjain keskellä. Sen minä sanon sinulle, Harry, jos ai'ot ihmisille kirjoittaa, niin sinun täytyy nähdä näitä ihmisiä ja olla heidän seurassansa. Etkö ymmärrä mikä kunnia sinulle tapahtuu? Seura on tarkasti valittu ja sinne tulee kauneimmat tytöt ja kaikki hienot perheet Newyorkista. Jo paljas croquet-kenttäkin ansaitsee nähdä. Se on virran rannalla ja sitäpaitse kerrotaan, että kihlaus julistetaan siellä; kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja uteliaisuudesta nähdäksensä tuleeko tuosta mitään tahi ei. Kaikki tytöt ovat teettäneet fantastisia croquet-pukuja itsellensä; Alice näytti vilahdukselta vaan minulle pukuansa ja se oli niin soma, että se pian tekee kurjan syntisen hulluksi. Kas niin, tule pois nyt", sanoi Jim, sysäten paperini syrjään, ja tarttuen käsivarteeni. "Meidän täytyy hankkia hansikkaat itsellemme ja tehdä itsemme mitä hienoimmiksi. Muista, että me olemme sanomakirjallisuuden edusmiehiä siellä, ja että meidän täytyy olla erittäin hienoja, maksoipa mitä maksoi! Tule pois nyt, äläkä sure huomisesta päivästä."

Kaikkia näitä houkutuksia auttoi vielä tuo onnetoin halu ihmisellä, joka pakoittaa meitä näkemään ja maistamaan vähän enemmän sitä, jota olemme jo liiaksikin nähneet ja maistaneet. Sitäpaitse halusin nähdä Evaa Wat Sydney'n seurassa, omin silmin vakuuttaakseni itseäni, että he ovat kihloissa, ja että Eva todella rakastaa häntä. Jos niin on, ajattelin itsekseni, on hän varmaankin läpi-liukas keikailija ja vaarallinen nainen, jonka seuraa tahdon välttää.

Kun minä, rouva van Arsdel'in äidillisen kanssapuheen jälkeen, ajattelin seurustelemistani hänen kanssansa, tuntui väliin kuin hän ainoastaan huviksensa, ikäviä hetkiä hauskuuttaaksensa, olisi koettanut herättää minussa tunteita, joita hän ei aikonut vastata. — Ja katsellessani asiaa tältä kannalta tunsin sisimmässäni vihaa ja ylenkatsetta, jonka tähden päätin näyttää kaunottarelleni, että minä olin yhtä kylmä kuin hänkin. Väliin minua vaivasi ajatus, että rouva van Arsdel hänen käskystänsä oli haastellut kanssani, ja että hän tämän kautta tahtoi huomauttaa minua, että hän oli keksinyt tunteeni ja päättänyt tehdä niistä lopun. Mutta luonnollisesti en ajatellutkaan tuota yksinkertaisinta ja järkevintä keinoa epäilyksistä päästäkseni, nimittäin pyytää selvitystä häneltä itseltänsä. Sitäpaitse oli ystävyytemme, viimeisen keskusteluni jälkeen rouva van Arsdel'in kanssa, käynyt yhä kylmemmäksi ja oli nyt ainoastaan tavallinen tuttavuus. Hän oli kylmä, melkeen ylpeä ja minäkin olin niin jäykkä ja kylmä kuin mahdollista. Kun muistin kuinka vapaita ja ujottomia olimme ennen olleet, tuntui varsin kummalliselta kun huomasin, kuinka vähän iloa me nyt tunsimme, tavatessamme toisemme, ja kuinka vähän meillä oli sanottavaa toisillemme. Näytti siltä kuin ilkeä noita olisi koskettanut meitä noita-sauvallansa ja tukehduttanut meissä kaikki ilon tunteet. Ennen odotin hauskoja, suloisia hetkiä, kun toivoin tapaavani häntä seura-elämässä — nyt oli toisin; ja kuitenkaan en voinut vastustaa haluani tavata häntä, maksoipa se vaikka henkeni, vaikka kyllä tiesin ett'ei tästä kohtaamisesta ollut muuta toivottavaa kuin tyytymättömyyttä ja tukaluutta. Mutta tänään, sanelin itselleni, tahdon taittaa kaikki kuvittelujen ruusupensaat ja astua todellisuuteen. Jos hänen kihlauksensa tänään julkaistaan, tahdon miehen tavalla tyytyä kohtalooni ja käydä luoksensa, toivottaakseni, kuten tapa on, hänelle onnea, ja niinhän meidän tuttavuutemme sitte haihtuu hääkynttiläin loistossa ja juhla-torvien raikuessa, ja sitte — pois viheriöille kentille ja tuoreille laitumille!

Sanalla sanoen, kun salaisesti haluamme jotakin, silloin haemme koko joukon järkeviä ja vastustamattomia syitä käytöksemme tueksi, ja niinpä minäkin määrättynä päivänä astuessani höyry-alukseen, joka oli täpötäynnä iloisia ja komeita vieraita. Matka pitkin Hudson-virtaa kevät-aamuna, hyvässä seurassa, on mitä ihaninta voi toivoa. Mitä luonnon ihanuuteen tulee, on Rein-virta paljon jäljessä Hudson'ia, ja meidän amerikalaiset höyry-alukset ovat varmaan yhtä paljon etevämmät Rein-virralla kulkevia virkaveljiänsä, kuin Aladdin'in palatsi tavallisia rakennuksia. Komein höyry-alus oli vuokrattu tätä tilaisuutta varten, ja muuan soittokunta piti valveilla iloa tässä kieltämättä hupaisessa ja komeassa seurassa.

Wat Sydney oli mitä kohteliain isäntä. Hän liikkui kaikkialla, piti huolta vieraittensa huvista ja mukavuudesta, ja erittäin osoitti hän innollista huomiota tuolle kirjavalle ja komealle lintuparvelle, jonka hän täksi päivää oli saanut huostaansa. Jim esitteli minut hänelle, ja minulla oli tilaisuus havaita, ett'ei hänellä, ell'emme ota lukuun hänen äärettömiä rikkauksiansa, löytynyt mitään sellaisia personallisia etuuksia, jotka olisivat tehneet hänet etevämmäksi satoja muita miehiä. Hänen pukunsa oli soma ja niin huolellisesti valittu, että kyllä voi huomata hänen koettaneen tehdä personansa niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Hän oli ko'oltaan keskinkertainen, vaaleilla hiuksilla ja vaaleansinisillä silmillä ja hänen ihonsa oli tuota hienoa laatua, joka miehillä tavallisesti muuttuu liian punertavaksi.

Ensimmäinen ajatukseni olikin siis, lyödessäni kättä hänelle, ett'ei Eva, jos hän todella rakasti häntä, sitä suinkaan tehnyt hänen kauneutensa tähden. Ja kuitenkin näin minä monen, kieltämättä kauniin silmäparin luovan häneen sellaisia silmäyksiä, että meidän on antaminen hänelle anteeksi, jos hän itse oli siinä luulossa, että olentonsa oli mitä viehättävin. Herra Sydney ei ollut ensikertaa säteilevien nais-silmäysten esineenä, ja hyvin tuntien tämän seikan, käveli hän nytkin edestakaisin pitkin laivan-kantta, sellaisen miehen vakavuudella, joka varmaan tietää miellyttävänsä. Rikas ja säädyllinen nuori mies, joka aina pitää loistavia juhlia, joka lahjoittaa kukkia ja makeisia melkein satamalla nais-tuttavillensa, ja joka veikan-lyönnistä antaa kalliita kiviä ja helmiä, ei tarvitsekaan olla niin idealisesti kaunis eikä niin korkeasti sivistynyt, ollaksensa miellyttävä. Kaikki huolelliset äidit olivatkin siitä ajatuksesta, ett'ei korkeampaa onnea voisi tapahtua heidän tyttärilleen, kuin päästä hänen vaimoksensa ja hänen tavaroittensa haltijaksi. Herra Sydney tiesikin tämän sangen hyvin. Hän oli liian tottunut vanhain rouvain hellään huomaavaisuuteen ja mitä noihin nuoriin, ihaniin naisiin tulee, niin oli hän varma heidänkin suosiostansa. Hän oli vakuutettu menestyksestä ja olikin yleensä päässyt toiveittensa perille maailmassa. Neiti Eva van Arsdel oli ensimmäinen nuori nainen, joka antoi hänen oppia vastoinkäymisen, hänelle ennen ihan tuntemattomia, alkeita, ja siitä päivin oli Eva koko hänen huomionsa esineenä. Huolettoman ja suopean pinnan alla piileili hänessä syntyperäinen itsepäisyys, hellittämättömyys, joka olikin monesti tuottanut suuren menestyksen hänelle asioimis-elämässä. Hän kuului niiden joukkoon, jotka innostuvat vielä enemmän esteistä ja vaikeuksista ja joiden uutteruus saa uutta kiihoketta vastoinkäymisestä. Hän oli varovainen, terävä-jarkinen ja aina valmis odottamaan sopivampaa tilaisuutta hyökkäyksilleen, mutta ei milloinkaan peräytymään pyrinnöistään. Hänen itseensä-luottamus lisääntyi joka kerta kun hän onnistui, ja jota vaikeampi hänen oli saada jotakin, sitä suuremmasta arvosta oli se hänelle.

Jo ensi tunnin kuluessa sain vakuutuksen siitä, ett'ei kihlausta vielä oltu julkaistu. Rouva van Arsdel ja Maria-täti olivat tosin sangen helliä herra Sydney'tä kohtaan ja keskustelivat hänen kanssansa, ikääskuin heillä muka olisi ollut suuria salaisuuksia toisillensa uskottavina, ja koettivat saada seuraa siihen luuloon, että juhla oli laitettu heidän perhettänsä varten. Mutta näihin heidän kokeisinsa ei Eva ottanut millään tavalla osaa. Hän oli ihmeen kaunis, sinisessä croquet-puvussansa, joka antoi vielä somemman vaikutuksen hänen vaaleille, kullanvärisille hiuksillensa ja hienolle punalle hänen poskillansa. Tavallisuuden mukaan oli hänellä suuri seura ympärillänsä, ja koko hänen käytöksensä varmuus osoitti, että hän oli tottunut olemaan ikääskuin seuran johtajana.

Eva ei miellyttänyt ainoastaan miehiä, hän taisi ilahuttaa myös nais-tuttaviansakin, joka ominaisuus harvemmin tavataan tällä sukupuolella; ja sentähden kokoontuikin tavallisesti hänen ympärillensä suuri parvi ihmetteleviä tyttöjä, ikääskuin henkivartijoiksi, muodostaen siten loistavan piirin, joka oli täynnä suloa ja eloa. Hänen luonnollinen hyväsydämisyytensä, ja taipuvaisuutensa ihmettelemään muita ja auttamaan jokaista saamaan pienen osan siitä suosion-osoituksesta ja ihmetyksestä, jota seura-elämässä aina ollaan valmiit antamaan, kaikki tämä teki hänet miellyttäväksi. Kun minä lähestyin tuota ryhmää, keskustelivat he innokkaasti kilpapelistä, jota oli ehdoteltu tänään pidettäväksi Clairmont'illa.

"Kas tuossa tulee herra Henderson", sanoi Eva lähestyessäni, "kysykäämme häneltä. Eikö herra Sydney teidänkin mielestänne ole tuuminut mukavasti siinä, että ensimmäisten pelien jälkeen valitaan neljä taitavinta pelaajaa, kilpailemaan kaksi kahta vastaan?"

"Siitähän tuo yksitoikkoinen croquet-peli saa vähän vaihettelevaisuutta", vastasin minä.

"Onko kummempia kuultu!" huudahti hän iloisesti; "te siis pidätte croquet-peliä yksitoikkoisena? Minun mielestäni on siinä alati kyllin vaihettelevaisuutta; ei kaksi peliä ole toistensa kaltaiset."

"Minun ajatukseni on", lausuin minä, "että kyllin harjaantuneet tulevat siinä melkein aina samaan loppuseuraukseen."

"Kuulkaas tytöt", huudahti hän, "minä huomaan, että herra Henderson on tottunut aina onnistumaan! Hän on kentiesi niin taitava pelaaja, että hän ensi lyömävuorollansa menee kaikkien kaarien lävitse."

"En suinkaan", vastasin minä. "Päin vastoin olisi ihme, ell'ei minulle heti ensi lyönnillä kävisi onnettomasti."

"Ei se seikka asiaa pahenna", sanoi Sydney; "minä olen monesti lyönyt harhaan pelin alussa, mutta kuitenkin voittanut lopulta. Kun kerran innostumme, tahdomme väkisinkin onnistua."

"Mitä minuun tulee", virkki neiti Alice, "niin, jota innostuneempi olen, sitä huonommin pelaan. En voi tähdätä, käteni vapisee ja minulle käy huonosti."

"Onni ei ole milloinkaan niin juonitteleva, kuin croquet-pelissä", sanoi Eva. "Väliin voin minä monen viikon ajat lyödä säntillensä ja alati voittaa; mutta äkkiä teen minä mitä hulluimpia virheitä, ja tavallisesti juuri silloin, kun minulla olisi voitosta kunniaa."

"Tahdon muistella, neiti Eva", lausui herra Sydney, "että te olitte taitavin croquet-pelaaja Newport'issa viime kesänä."

"Se seikka ei estä minua tänään joutumasta hirveästi tappiolle", vastasi Eva.

"Kuitenkin toivon minä, että meillä kaikilla on tilaisuutta näyttää taitoamme", lausui herra Sydney. Olen teettänyt neljä croquet-kenttää ja viidennellä, joka on kilpapeliä varten, on pitemmät matkat kaarien välillä ynnä muita vaikeuksia, saadaksemme kilpailun sitä vaikeammaksi. Voittaja saapi palkinnoksi…"

"Sepä oli oivaa! Mikä on tuo palkinto sitte?" huudahtivat nuoret tytöt.

"Katsokaat tänne, hyvät naiset", lausui herra Sydney, ottaen taskustansa sametti-kotelon, jossa oli kullasta tehty rinta-neula, pienen croquet-nuijan kaltainen, neljällä alasriippuvalla kulta-ketjulla, joihin kuhunkin oli pieni pallo kiinnitetty. Nämät neljä palloa olivat smaragd'ista, rubin'ista, ametist'ista ja topas'ista.

"Ah, kuinka erinomaista, kuinka viehättävää, kuinka kaunista, kuinka ihanaa!" kaikui kaikkialta tuosta loistavasta piiristä, joka oitis riensi aarretta katsomaan.

"Te teette heidät aivan hulluiksi, herra Sydney", sanoi rouva van Arsdel. "Croquet-peli on jo itsessänsä niin elähyttävä, että usein innostumme liiaksikin."

"Ah, äiti, teidän pitäisi nähdä rouva van Duzen'in ja Maria-tädin pelaavan; silloinpa näkisitte oikean mieltäylentävän pelin!" huudahti Eva nauraen. "Se on erittäin hauskaa nähdä! He ovat varsin kohteliaita ja varovat, ett'eivät turmelisi toistensa peliä; ja kuitenkin tiedämme kaikki, että croquet on mitä itsekkäimpiä peliä."

"Mutta eikö tuo ole hyvin kovaa", lausui rouva van Arsdel, "että me, kauan koeteltuamme saada pallomme kaaren läpi, tulemme karkoitetuksi siitä parikymmentä kertaa?"

"Se tapahtuu ainoastaan sentähden, että olisimme tilaisuudessa näyttää kristillistä kärsivällisyyttä", muistutti Eva. "Croquet on elämän peli".

"Se on totta", sanoi herra Sydney, hieroen käsiänsä, "se opettaa meitä, miten meidän tulee käyttää ystäviämme, auttaaksemme ensin itseämme eteenpäin ja sitte saattaaksemme heitä sellaiseen tilaan, joka on edullisin meille itsellemmekin; sillä sanotaanhan: käyttäkää ystäviänne, niinkauan kuin te heitä tarvitsette, ja lähettäkää heidät sitte…"

"Sinne missä pippuria kasvaa", huudahti Jim, jolla aina oli sana valmiina täyttämään aukkoa keskustelussa.

"Sitä en minä sanonut", lausui Sydney.

"Mutta te tarkoititte sitä, ja se on melkein yhdentekevä. Onhan se sitäpaitse pää-summa elämän filosofiasta", vastasi Jim.

"Niin, croquet on todellakin kuvaus elämästä", lisäsin minä. "Toiset kulkevat eteenpäin määrättyä maalia kohden vakavilla lyönnillä, kulkevat kaarien lävitse ja tapaavat palloihin, mutta tulevat karkoitetuiksi ja kadottavat pelin, jota vastoin toiset voittavat etuuksia erhetyksiensäkin kautta ja pääsevät taitavampien kanssapelaajainsa avulla paraimpiin paikkoihin."

"Meidän tyttöjen joukossa löytyy hyvin harvoja, jotka itse voivat kulkea elämän kaarien läpi", sanoi Eva; "isät ja äidit meitä auttavat eteenpäin."

"Ja nerokas vaimo auttaa monta miestä eteenpäin", muistutti Sydney.

"Mutta vielä useammin auttaa nerokas mies naisia eteenpäin", sanoi rouva van Arsdel.

Näiden lauseitten johdosta jatkettiin keskustelua tuolla vilkkaudella, joka aina syntyy, kun kumpaisenkin sukupuolen avut ovat keskustelu-aineena.

Siinä keskusteltiin ja naurettiin iloisesti, kunnes saavuimme perille.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kilpailu.

Clairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin loistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis teltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput heiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja kirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin ympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit alkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän virvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.

Pelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko valaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät silmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät pelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella mielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä jatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; "hei!" ja "voi!" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin huonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut kovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki palloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani palloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta se poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi kanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia lyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja pysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan onnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja monta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore, joka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani, etenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen voiton.

Neiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa croquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee naiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.

"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!" huudahti hän miellyttävällä vallattomuudella. "Minä ihastuisin suuresti, jos voisin voittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä kaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne herra Henderson luulen varmaankin voittavamme."

"Älkää luottako liian paljon onneeni", vastasin minä; "yksi pääsky ei tee kesää."

"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut ainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva van Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa, pidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut viimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin harmittavaa — nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion! Olette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja luiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi väärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua."

Tästä keskustelusta huomasin, että neiti Sofie tällä hetkellä ei ajatellut muuta, kuin voittoa croquet-pelissä. Nyt heitettiin arpaa, ketkä saisivat ottaa osaa tuohon päättävään kilpailuun. Arpa lankesi neideille Sofie Elmore'lle ja Eva van Arsdel'ille sekä herra Sydney'lle ja minulle.

"Neiti Eva van Arsdel", lausui herra Sydney, "teidän täytyy tulla kanssa-pelaajakseni, sillä nähtyämme teidän sekä herra Henderson'in taitavuuden edellisissä pelissä, emme voi antaa teidän pelata samalla puolella."

"Se saattaa olla varsin yhdentekevää", sanoi Eva, "sillä minä tiedän ennestään, että Sofie on vaarallinen vastustaja, ja kun hän tuolla tavalla vetää croquet-hansikkaat sormillensa, merkitsee se taistelua elämästä ja kuolemasta — hän ei ai'o sääliä. Mutta niinkuin tahdotte — ja nyt, alkakaamme taistelu."

Kaaret tällä kentällä olivat kauempana toisistansa kuin tavallisesti, sentähdenpä ei ollut hyvä lennättää palloansa kahden läpi peräkkäin. Mutta neiti Sofie, joka pelasi vähän vallattomasti, löi palloansa niin ankarasti, että se lensi kahden kaaren läpi ja meni niin etäälle, ett'ei hän voinutkaan päästä seuraavan kaaren läpi.

"Voih, kuinka harmillista!" huudahti hän, "vaikka kyllä saankin lyödä kaksi kertaa perättäin, kun yhdellä lyönnillä pääsin kahden kaaren läpi; mutta siitä ei minulla ole hyötyä."

Näiden kahden lyönnin perästä asettuikin neiti Sofie'n pallo juuri sille kohdalle, jossa seuraavan pelaajan pallo paraiten siihen sattui.

Yhdellä lyömällä pääsi neiti Eva kahden kaaren läpi ja uudestaan lyötyänsä sattutti hän pallonsa neiti Sofie'n palloon.

"Oih! nyt on hän minut jo saavuttanut, ja ken tietää, missä hän pysähtyy!" huudahti neiti Sofie tuskissaan.

Eva leikitteli Sofie'n pallon kanssa samoin kuin kissa saaliinsa kanssa, ennenkuin se sen tappaa. Hän käytti taitavasti kaikkia etuja ja osoitti tässä tilaisuudessa kaiken neronsa, kulki loistavalla menestyksellä läpi kaaren toisensa perään, tapasi kääntö-paalun ja palasi takaisin keskimmäiseen kaareen, jossa onni hänet jätti.

Nyt oli minun vuoroni. Minäkin pääsin kahden ensimmäisen kaaren läpi, kosketin hänen palloansa, jota käytin, päästäkseni kanssa-pelaajani luo, jolloin lennätin Evan pallon kauaksi kentälle, jonka tehtyä autoin kanssapelaajani palloa kaarensa läpi ja asetuin sitte niin, että hän seuraavalla lyönnillä saavuttaisi palloni.

Nyt tuli herra Sydney muutamilla voimallisilla lyönneillä, karkoitti Sofie'n ja minun palloni erihaaroille ja kiiruhti sitte kanssapelaajansa avuksi.

Nyt kävimme innokkaiksi, ja taistelu oli, niinkuin Eva oli ennustanut, elosta ja kuolemasta. Mohawks-indianit eivät voi armahtamattomammasti vainota ja vahingoittaa toisiansa, kuin me; ja hetken ajan näytti siltä, kuin meillä ei olisi ollut muuta tehtävänä, kuin ahdistaa toisiamme ja karkoittaa vastustajamme pallot kentän äärimmäiseen reunaan. Kaikki olimme melkein yhtä taitavia ja kun alituisesti karkoitimme vastustajamme pallon kentältä pois, näytti peli hetken aikaa seisovan aivan samalla kannalla. Vihdoin pääsimme me, sen kautta, että vastustajamme tekivät moniaita onnettomia lyöntiä, voiton puolelle, ja neiti Sofie käytti tätä etuamme hyödyksensä, lyöden kummankin meidän pallomme kolmen kaaren läpi kääntö-paaluun ja sieltä takaisin, kunnes tuo harmittava keski-kaari esti häntä pitemmälle pääsemästä.

Iloisella huudolla toivotettiin onnea hänen menestyksellensä. Tuo pieni nainen hehkui kuin tuli, ja luulenpa, että hänen silmänsä säihkyivät, kun hän karkoitti Evan pallon kauas kentältä.

Wat Sydney teki onnellisen iskun nuijallansa ja muutti kokonansa pelin aseman. Nyt jouduimme me voittajat ahdinkoon, ja karkoitettu ruhtinatar pääsi jällensä valtakuntaansa.

Vilkkaat huudahdukset raikuivat joka kerta, kun onni näkyi muuttuvan tahi kun teimme kauniin lyönnin, ja katsojien into nousi korkeimmallensa. Naiset olivat niin innoissaan, että he olivat kuin palavat tulet. Joka jänne, joka hermo oli heillä pingoitettuna ja me miehet olimme heidän rinnallansa, kuin tunnottomat koneet, joita ainoastaan heidän kiihkoinen tuli sai liikkeelle. Vihdoin teki neiti Sofie onnellisen lyönnin, kiiruhti keskimmäisen kaaren läpi, karkoitti Evan pallon kauas kentälle ja herra Sydney'n pallon lähelle päätö-paalua, vei palloni läpi kaaren toisen perään, melkeen koko kentän ympäri, jätti minut hetkeksi ja ajoi sitte herra Sydney'n pallon päätö-paaluun kiini ja "kuoletti" sen.

Yleinen ihastus-huuto kaikui ympärillämme ja "voitto" sanakin kuului katsojain joukosta.

"Nyt luulen voivani pitää meitä voittajoina, sillä ensi lyönnillä toivon pääseväni loppuun", lausui neiti Sofie riemuiten, ja asetti pallonsa palloni viereen. "Toivoakseni ei Eva tapaa pallojamme näin pitkän matkan päästä."

"Voinhan toki koettaa", vastasi Eva, mennen kentän yli, ja asettui kalpeana ja tyynenä pallonsa viereen.

Hän katsahti Sofie'n palloon, punnitsi nuijaa kädessänsä, tähtäsi ja teki oivan lyönnin. Nuolen nopeudella kiiti pallo kentän yli, ja rientäen viimeisen kaaren läpi tapasi se Sofie'n palloon. — Hurraa-huuto kaikui katsojain joukosta ja voittajatar meni varovasti täyttämään työnsä, lyöden Sofie'n pallon kauas kentälle. Sitte kosketti hän minun pallooni, jonka avulla hän kulki niiden kahden kaaren läpi, jotka hänellä vielä oli kuljettavina. Tämän tehtyänsä, kosketti hän jälleen minun palloani.

"Nyt on teidän vuoronne", lausui hän, asettaen pienen, punaisella silkkikengällä varustetun jalkansa palloni päälle, ja kauas lensi palloni, samalla kun hänen oma pallonsa tapasi päätö-paaluun ja taistelu oli voitettu.

Riemu-huutoja raikui ympärillämme ja kolmenkertainen hurraa-huuto tervehti voittajaa, jonka ympärille katsojat nyt kokoontuivat. Notkistaen toisen polveni, laskin minä nuijani hänen jalkainsa eteen ja lausuin:

"Ihana impi, voitettu vihollisenne odottaa tuomiotansa."

"Nouse ylös, jalo ritari", vastasi hän nauraen. "Minä tuomitsen teidän kirjoittamaan runon tästä taistelosta; ja sinä Sofie," lisäsi hän ystävällisesti, "tule lyömään kättä kanssani taistelon loputtua. Ensi suvena saat kostaa minua Newport'issa." Ja riitasisaret löivät ystävällisesti kättä.

Wat Sydney lähestyi nyt ja antoi nöyrällä kumarruksella voiton palkinnon, jonka Eva lempeästi otti vastaan ja kiinnitti liinaan, joka liehui hänen hartioillansa. Sitte siirtyi seura kentän toiseen päähän, jossa tanssi-asema oli valmistettu. Soiton miellyttävät sävelet kaikuivat pian ja suurella vilkkaudella ja mielihalulla otimme osaa tanssiin.

Näin päättyi päivä Clairmont'issa ja me palasimme kotiin ihanassa kuutamossa, kuunnellen soiton kaikua yön hiljaisuudessa.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Vihdoinkin.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Kummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle kirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.

Aluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin pyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi kutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä loistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä loiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän joukossamme Clairmont-huvin loistossa.

Kerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä; senpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias saada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että Sofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme saimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää ennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli valmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on luullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun perheittemme välillä.

Luullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on miellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa todellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä rakastaa.

Mutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää, tulisiko eräs sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime aikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa. Hän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä ja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta minua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän siellä tahi ei.

Olen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että tämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi toivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä pelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin. Omituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra Sydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä olen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä. Sofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että herrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.

Olipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme. Voit olla varma siitä, että minä ahdistin hänen palloansa, karkoitin sen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie taisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin voitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He olivat "kuolettaneet", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli kentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on syntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin lensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas kentän ulkopuolelle, sitte tapasin hänen palloansa, jonka avulla pääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin hänet kauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus palkitsi onneni. Hän ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan, notkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa voitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon tuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta tullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja vallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.

Yleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä menestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n perhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva Elmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein nauratti, sillä kyllä tiedän mitä hän pitää tuollaisista ylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja joka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva Elmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi hedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, — mutta huomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että voitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin minulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n sydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon merkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä olin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos taidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli ainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin yleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun imartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula sitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen jo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä, enkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä tyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä kodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin vast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.

Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin, ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. — Mitä taas erääsen tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin. Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma, että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.

Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita. Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä, kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille hetkeksikään rauhaa. Tuo toinen vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.

* * * * *

Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa, mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin kummallista, joka vasta on tapahtunut.

Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni sydäntäni ja aivojani.

Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.

Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot, sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, — se oli herra Henderson.

Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä pysähdyin.

"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on johdattanut askeleenne tänne?"

Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä mitään onnea.

"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella äänellä.

"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä. "Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen oma syynsä."

Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta työstä.

"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan kuin outo muukalainen."

"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla tavalla, ovat kyllin riittäväiset."

"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä, "enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt, kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä siihen, että niin olette tehneet?"

"Siksi — siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen morsiamena — toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa tuskassa.

"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin minä.

Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.

"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka pitäisi tunteman asian tarkalleen."

"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."

"Äidiltänne."

"Äidiltäni!"

Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.

"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta ystävyydestä kanssanne."

"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole muuttunut."

Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.

"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa lempeänne."

"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.

Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas Bellani, en enää muista mitään, — hetki, josta en voi Sinulle kuvausta antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä käytävää pitkin. — Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät ja hopeainen kuu nousi taivaalle. — Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.

"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.

"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen meille kumpaisetkin kätensä.

Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.

"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.

"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."

"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse valloilleen", vastasin minä.

Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me palasimme kotiin.

Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa — mutta hänen kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen täydellisesti.

Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä, kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!

Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin "kovia vanhempiani."

Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.

Oma Evasi.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Mitä perhe neuvottelee.

Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa neuvotellaksensa.

"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi eilen illalla?"

"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken; mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä, ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."

"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".

"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon, jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös, ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."

"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun tyttäresi ovat niin omituisia."

Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä, jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen epäkohtiin.

"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."

"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia. Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."

"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet hyljätyiksi."

"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin liian myöhäinen."

"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.

"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin, ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".

"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita. Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."

"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani permantoon ja sanonut: minä en tahdo tietää mitään tuosta, ja minun tyttärieni olisi ollut totteleminen. Sinä annat heidän tehdä kanssasi, mitä tahtovat."

"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia, niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."

"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."

"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."

"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä tahtoisin."

"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."

"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat ihmiset aina rakastavat kyllin toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun rikkaan ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä, sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n avioliiton kanssa."

Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.

"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."

"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen tieheni!"

"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.

"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa. Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa kosioimisensa."

"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei hän tahdo enää ottaa rukkasia."

"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi, että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas kun katson… Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen kanssansa."

"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä. Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".

"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen, kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan, että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi. Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa hänen hellätuntoisuuteensa."

"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.

"Missä Eva on nyt? anna minun puhua hänen kanssansa", lausui
Maria-täti.

"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa. Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta, sillä hän pitää paljon minusta."

"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti. "Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä käymästä."

"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."

"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti.
"Se olisi ollut erittäin sopivaa".

"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"

"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä miten asiat ovat muodostuneet."

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Rikkaus ja rakkaus vastakkain.

Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset, sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on otettu.

"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina, sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."

Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.

"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."

"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se kaunista minua?"

"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"

"Todella — — niin vähän — mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi, raittiimpi, äiti."

"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."

"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"

"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."

"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä hyvin pahoillani."

"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."

Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.

"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin. "Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista. Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti, vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan, ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut, kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada. Sellainen on hänen luonteensa, äiti."

"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."

"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."

"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan menevät naimisiin!" jatkoi rouva van Arsdel. "Katsos nuorta Rivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa joka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on aina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan hulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney sitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti."

"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla siivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja sitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi."

"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole mitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen, siivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja miellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut sillä asemalla, jolla nyt olet."

"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?"

"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä miestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä vaan haluamme."

"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta meistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse muuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen naimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää. Minulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia, kaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei minun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä isäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä tarvitsen herra Sydney'ltä."

"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä olet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin lapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista täällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon rikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa, sillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena viimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä nähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni elämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet ja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi, sillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se hyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen rikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen asioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen asunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen Clairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte hänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella ja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen maku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja, niinkuin ennen olen sanonut — hän on hyvä mies."

"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin koko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei hän voi ostaa pientä Evaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin hänen kanssansa? — minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?"

"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi päästä vielä kerran korkeallekin maailmassa."

"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä aloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?"

"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin vähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä työnteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea samaa."

"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun kaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä, miksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä puolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni."

"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme; sillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta, karkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää samoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet, muutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa asioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän on nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat miljonia."

"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia — eikö niin?" kysyi Eva.

"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me elämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä tyttäreni vakavalla asemalla."

"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian kasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä naimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on rikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn paremmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme joukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota minä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin vastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa lakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis huvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä hänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten silloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut seura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän miehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua huvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin onnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei meillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta kumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita puolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää onnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran menen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki kaikessa."

"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?"

"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!"

"Mitä tarkoitat lapseni?"

"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ja me olemme jo kihloissakin."

"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut tuosta ennen minulle sanaakaan?"

"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että hän rakastaa minua ja tahtoo minut vaimoksensa."

"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?" kysyi rouva van Arsdel, vähän pistelevästi.

"Rakas äiti, se on Harry Henderson."

"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on kaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle suhteestasi herra Sydney'hin."

"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra Sydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en ole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa. Harry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän puhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli onnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en laskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi minua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa. Nyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä eroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen päähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen edestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa niin suuresti."

"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?" kysyi rouva van
Arsdel, alakuloisena.

"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun puolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme tehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi parempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin luottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka ovat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa vakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä miehiä, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon."

"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan", lausui rouva van Arsdel. "Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan selvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin, että huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat… Mutta Eva, minulle tämä on kova isku."

"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää tehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin naimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei ole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois, oman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa ei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa haastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan poistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me varmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt iloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani."

"Täytynee niin tehdä", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella, ja tarttui lamppuun mennäkseen pois. "Sinä olet aina kulkenut omaa tietäsi, Eva."

"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!"

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Uusia neuvotteluja.

Äidin mentyä pois, koetti Eva turhaan saada unta. Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen päässänsä pyörivät tuhannet eri ajatukset. Rouva van Arsdel oli puhunut kylliksi perheen varallisuuden tilasta, saadakseen hänet hiukan pelkäämään. Hän käveli levottomana edestakaisin huoneessansa, jossa kaikki todisti rikkautta ja ylellisyyttä, ja katseli melkein vastenmielisesti tauluja, veistokuvia, kauniita huonekaluja ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jota hän tähän asti oli koonnut ympärillensä ja joiden ostamiseksi isänsä aina oli antanut hänelle kyllin varoja. Nyt hän katui, että hän, kaikkia näitä ylellisyyksiä hankkiaksensa, oli ainoastaan seurannut mielen-tekoansa, huolimatta siitä, mitä ne maksoivat ja katsomattakaan hinta-kuitteja; ja nyt hän oli kihloissa miehen kanssa, jolla ei ollut muita varoja kuin ne, joita hänen neronsa ja säästäväisyytensä voivat hankkia. Toiselta puolelta oli hänellä tarjolla toinenkin avio-liitto, joka olisi antanut hänelle tilaisuutta vast'edeskin elää ylellisyydessä, joka aina toki on sangen viehättävää. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään ajatellut myydä itseänsä, näitä etuja saavuttaaksensa. Mutta kun hän ajatteli Harry'ansa, niitä vaikeuksia, joita hän saisi kärsiä ja sitä huolta ja surua, jonka hän hänelle saattaisi, kysyi hän itseltänsä: "enkö tee väärin, kun saatan Harry'n elämään yhdessä niin kelvottoman ja hyödyttömän vaimon kanssa, kuin minusta varmaankin tulee?"

"Mutta minä en ole kelvotoin enkä tahdo olla hyödytöin", jatkoi hän itseksensä. "Voimia minulla kyllä on; niitä minä tahdon käyttää ja näyttää, että minäkin voin jotakin toimittaa. Olisipa hauskaa tietää onko isäni asiat todellakin niin huonolla kannalla kuin äiti kuvasi niiden olevan! Ah, jospa hän luottaisi meihin ja sanoisi suoraan, miten asia on, niin me mielellämmekin auttaisimme häntä ja eläisimme säästävämmin!"

Kaikki nämät ajatukset pitivät häntä hereillä, vaikka hän koetti rauhoittua, voidaksensa nukkua, mutta siinä hän ei onnistunut. Vihdoin meni hän Idan huoneesen. Ida oli tavalliseen aikaan mennyt levolle ja jo kauan nauttinut makeata unta.

"Herää, rakas Ida, herää", kuiskasi hän kumartuen sisarensa yli.

Ida aukaisi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellensa.

"Mitä nyt, Eva? Etkö jo, rakas lapsi, ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Turmelethan itsesi, kun valvot näin kauan öillä."

"Voi, Ida, minä olen niin levotoin, minä en voi saada unta! Minun on kyllä vaikeata herättää sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, joka tekee minut niin murheelliseksi, ja, niinkuin tiedät, olet sinä jo aamusilla mennyt ulos ennenkuin minä herään."

"Mikä se on sitte, Eva?" kysyi Ida, silitellen Evan otsaa.

"Äitimme oli vast'ikään luonani ja näytti minulle erästä kirjettä herra Sydney'ltä. Hän jatkaa yhä vielä vanhaan lapaan ja nyt hän on kirjoittanut äidillemme, joka puhui minulle niin mieltä-liikuttavasti, että olisin valmis itkemään. Tiedäthän mitä tapahtui Henderson'in ja minun välillä eilen puistossa", sanoi Eva, "emmekö ole kihloissa?"

"Tottakai te kihloissa olette", vastasi Ida vakavasti.

"Mutta äitini vihastui siitä suuresti ja sanoi pettyneensä toiveissaan."

"Sinä kerroit hänelle siis, että…?"

"Minä kerroin hänelle kaikki, mutta voi Ida! silloin ilmoitti äiti, että isämme asiat ovat hyvin huonolla kannalla ja että perikato uhkaa meitä kaikkia jos en minä pelasta häntä, menemällä naimisiin herra Sydney'n kanssa. Olisiko se mielestäsi oikein tehty? Eihän se liene velvollisuuteni? Eikö olisi huonosti tehty, jos menisin naimisiin toisen kanssa, kuin sen, jota rakastan?"

"Vaatia naiselta, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ainoastaan pelastaaksensa vanhempansa mahdollisesta onnettomuudesta, on samaa, kuin vaatia, että hän varastaisi rahaa tahi kirjoittaisi vääriä velka-kirjoja heitä pelastaaksensa. Eva, sinä et voi sitä tehdä."

"En voikaan; sen sanoin äidillenikin", virkki Eva. "Mutta sano armas
Ida, onko isämme asiat niin perin huonolla kannalla?"

"Isämme ei puhu naisien kanssa asioistansa", vastasi Ida, "ei edes minunkaan kanssani; mutta tiedän, että hän on vaarallisissa kauppa-yrityksissä ja minä puolestani en laisinkaan hämmästyisi, jos koko tämä tuulentupa, jossa nyt elämme, haihtuisi kuin sumu ja jättäisi meidät tyhjälle kadulle. Ainoa, jonka voin sanoa, on, että minä koko ikäni olen odottanut tällaista muutosta. Senpätähden en olekaan antanut tehdä itsestäni tuollaista nukkea, kuin tytöt meidän asemallamme yleensä ovat, vaan olen päättänyt pitää sekä ruumiini että sieluni terveenä, enkä ole totuttanut itseäni ylellisyyteen, voidakseni, jos niin vaaditaan, elättää sekä itseäni että muitakin. Jos onnettomuus sentähden kohtaa meitä, olen minä varallani."

"Mutta, Ida, eikö olisi parasta, että me nyt oitis vähentäisimme menekkiämme ja eläisimme toisin, kuin nyt? Minä puolestani kyllä muuttaisin halvempaankin asuntoon ja olisin mielelläni hevosia ja vaunuja paitse. Voisimmehan elää paljon helpommin ja rauhallisemmin, kuin nyt, ja kuitenkin omata kaikki, mikä meille on rakasta. Minä puolestani möisin mielelläni kaikki maalauksetkin — paitse joitakuita — ja olisin kuitenkin onnellisempi, ollessamme muista riippumattomia, kuin nyt, eläessämme tällaista loistavaa, epävakaista elämää, josta päästäksemme minun täytyisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, jota en rakasta."

"Voi, ystäväiseni; Maria-täti ei voi koskaan sallia, että äitimme lakkaa kilpailemasta Elmore'n perheen kanssa, ennenkuin viimeinen tykkimme on haljennut ja laiva on uppoamaisillaan! Ajatus mitä ihmiset sanoisivat, pelko että tuttavat surkuttelisivat meitä, ja että tulisimme voitetuiksi kilpailussa, ylläpitää heidän voimiansa viimeiseen saakka. Jos puhut elämämme muuttamisesta, vakuuttavat he, ett'ei se käy päinsä — se vahingoittaisi isämme luottamusta asioimis-maailmassa. Minä tiedän mitä tämmöinen elämä maksaa, ja täytyy sanoani, että tuhlaamme kauheasti. Jos meillä olisi kanta-varasto, jonka korot nousisivat kahteen tahi kolmeen sataan tuhanteen dollariin vuosittain, silloin voisimme elää, niinkuin nyt teemme; mutta kun koko varallisuutemme riippuu asioista, jotka tänään kohoavat, mutta huomenna vähenevät, niin voipi pian onnettomuus tapahtua. Isällämme oli hyvä onni, ostaessaan osakkeita, jotka kohosivat monenkertaiseen arvoon; mutta nyt ne ovat alenemassa ja, niinkuin jo sanoin, en laisinkaan hämmästyisi jos äkkiä olisimme aivan köyhiä."

"Harry-parka!" lausui Eva; "hän pelkäsi pyytää minua vaimoksensa sentähden että olin rikas. Ehkä hän nyt saapikin minut köyhänä. Mutta, Ida, enkö tee väärin kun rupean hänen vaimoksensa näin hyödyttömänä olentona, kuin olen? Minä olen aivan kelvotoin, enkö ole Ida?"

"Etpä toki, lemmikkini", vastasi Ida. "Päinvastoin toivon paljonkin hyvää sinusta; sillä nainen, joka on voinut uskollisesti lempiä, vaikka häntä on kaikkialta ahdistettu, niinkuin sinä olet, hän voipi varmaan täyttää velvollisuutensa puolisonakin. Luonnollisesti täytyy sinun tottua käytännölliseen elämään enemmän kuin tähän saakka. Sinä tulet elämään aivan erinlaisissa suhteissa, kuin tähän asti, ja sinun täytyy oppia laskemaan, mitä kukin esine maksaa. Ensiksikin täytyy sinun luopua nykyajan loistavasta seura-elämästä ja sinun täytyy kärsiä, että sinua surkutellaan onnettomana, joka on alentunut korkeasta suku-piiristänsä. Hienot tuttavasi lakkaavat seurustelemasta kanssasi; et ole tilaisuudessa ajella puistossa; sinun täytyy asua pienessä talossa, vähäpätöisen kadun varrella; sinun täytyy pitää huolta taloudestasi ja pitää vaari, että menot ja tulot ovat yhtäsuuria."

"Kaikki tuo on hyvin vähäpätöistä, Ida. Minä en vähintäkään pidä lukua siitä, mitä nuot hienot ystäväni sanovat ja ajattelevat; ja mitä siihen tulee, että minun täytyy asua pienessä talossa, niin on se mielestäni ainoastaan etua, sillä helpompihan sitä on hoitaa, kuin suurta, enkä pelkää edes sitäkään, että minun täytyisi asua vähäpätöisen kadun varrella. Kaikki ne, joita lemmin, varmaankin tulevat luokseni, asuinpa sitte missä tahansa. Harry ja minä olemme tässäkin suhteessa aivan samasta mielestä. Me emme ai'o elää maailman ja ystäviemme tähden, vaan toinen toisemme tähden. Me valmistamme itsellemme mitä somimman, pienen kodin, jossa todelliset ystävämme perehtyvät yhtä pian kuin me itse. Ja etkö usko, Ida, että minusta tulee hyvä emäntä? Minä tunnen hyvin, että voin vähillä varoilla valmistaa soman miellyttävän kodin; se on varsin hauskaa! Minä en toivo, että isäni asiat kävisi onnettomasti; mutta siinä olen vähän kaltaisesi, ett'en nyt enää pelkää, jos onnettomuus kohtaisikin meitä, sillä onhan minulla Harry tukenani. Hiljaa me alamme ja valmistamme onnemme vähitellen. Minä tiedän monta asiaa, joissa voin häntä auttaa. Kuules, Ida — mutta sinä naurat varmaankin minulle — minä otin hänen hansikkaansa kotiin ja paikkasin niitä tänä iltana. Lupasin nyt jo pitää huolta hänestä; kaikin tavoin ko'en minä vähentää hänen menekkiänsä. Minä en tahdo olla hänelle vaivaksi. Olenpa oikein malttamatoin, kunnes saan näyttää mitä kaikkea taidan tehdä."

"Ensin täytyy sinun, Eva kulta", sanoi Ida, "pitää vaari terveydestäsi. Älä valvo suotta, se heikontaa aivojasi! Sentähden on parasta, että nyt oitis menet levolle ja nukut makeasti."

"Ah, Ida, tästälähin ai'on olla hyvin kiltti ja säännöllinen, mutta ymmärräthän, että tämä ilta on eroavaisuus. Emme mene kihloihin joka ilta elämässämme, sentähdenpä sinun täytyy suoda anteeksi, että tulin lepoasi häiritsemään. Seikka on se, että kaikki mitä puhuin Harry'n kanssa tänä iltana, kuin myös keskustelu äitini kanssa, ovat pitäneet silmäni niin auki, ett'en varmaankaan luule saavani unta, jospa koettaisinkin. Oi, Ida! Harry puheli paljon äidistänsä ja tuosta Karolina-serkusta, jota minä hullu niin suuresti pelkäsin! Luulin varmaan, että hän oli anastanut Harryn sydämen. Mutta kuules Ida, hänkin aikoo lähteä Ranskaan oppia hankkimaan, juurikuin sinäkin; eikö teidän sopisi matkustaa yhdessä?"

"Se olisi erittäin hupaista", vastasi Ida. "Täytyy tunnustaani, ett'en matkusta mielelläni yksin; ja kun eroan sinusta, pieni lemmikkini, tarvitsen jonkun, jonka kanssa saan vaihtaa ajatuksiani. Mutta nyt, pieni, rakas siskoseni, nyt sinun täytyy mennä maata, lukea iltarukouksesi ja koettaa nukkua."

"Voi, pieni, rakas tohtorini", sanoi Eva, "onhan se hyvin pahasti tehty, että pidän sinut valveilla! No, nyt tahdon olla hyvä tyttö — huomaa kuinka olen tottelevainen! Hyvää yötä rakas sisko", lisäsi hän suudellen Idaa, ja meni sitte huoneesensa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Minä kosin appia.

Elämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät ole niin varsin helppoja kulkea. — Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa miellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys, jonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi kärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun lumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä, kukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa onnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin salaisuuden tuntijat — kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten maailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän ihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä olinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman suloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta, jolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä muuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja puhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin jokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita näitä ihmeitä ja salaisuuksia — sanalla sanoen, minun täytyi mennä herra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.

Niin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin tukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.

Tavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen rakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun kuulevat, että tuo toinen on onnistunut kosimisessaan. "Mikähän ominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?" on aina ensimmäinen kysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat jo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa. Tämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi sellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka tulisi ryöstämään häntä minulta.

Herra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka ollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin, pelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan työhuoneessa.

"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry", kuiskasi Eva, "ja hän rupeaa jo tointumaan hämmästyksestänsä."

Rouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin olisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista rasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida oli ystävällinen.

Herra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi karttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää; senpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä suoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.

"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut puolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt teidän suostumustanne avio-liittoomme."

Hän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani, yskäsi ja lausui:

"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun täytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni."

"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon lakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja hän on valinnut minut."

"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita paremminkin."

"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun rikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän koskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän huolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia tulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy lujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt."

Hän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä, lausuessansa:

"Eva on aina seurannut omaa päätänsä."

"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina täytyy saada seurata omaa mieltänsä."

"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen vanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen avio-liittoon."

"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään epä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia tarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja perheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa minulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa."

"Mitä te kutsutte viraksenne?"

"Kirjalliset toiminnot."

Hän katseli minua, hymyellen epäilevästi.

"Niin, herra van Arsdel", lisäsin minä. "Nykyaikaan on työ kirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että varoja."

"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.

"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."

Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.

"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet, on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän elättää perhettä?"

"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se olisi kyllä hyvä alku."

"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin jälkeen. Mielestäni on tuo summa miehessä yhtä varmana kuin jossakin kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on mies, joka säästää terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään kanta-varasto."

"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.

"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä miellyttää."

"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?" kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.

"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"

"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?"

"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua hänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä millään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman onnensa etupäähän.

"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että naiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää tästä asiasta Evan äidin kanssa."

"Saan siis otaksua, että te puolestanne…"

"Minä puolestani suostuu siihen", keskeytti herra van Arsdel.

"Minä siis olen voittanut", huusi Eva iloisesti.

"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini", sanoi herra van Arsdel, "jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti käytöstäsi eilen illalla."

"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on vallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on jo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on hänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry ja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet kuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me hallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa itseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää onnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa."

"Hyvä, hyvä!" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä vallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan. "Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita."

"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan", sanoin minä, melkeen itsekseni.

"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika", sanoi hänen isänsä.

"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin; samoin toivon itsellenikin käyvän."

"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.

"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. Minun kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."

"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse tiedät", sanoi herra van Arsdel.

"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti minulle."

"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"

"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."

"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."

"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"

"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi tehdä niinkuin me teimme."

"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla, sillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa ajassa elettiin. — Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla kadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän edelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on hankkeissa." Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.

"Herra Henderson", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos, "näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme. Sentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu perheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät suuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että piakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan alkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen vaaran uhkaavan, jota en voi torjua."

"Arvoisa herra van Arsdel", sanoin minä, "vaikk'en teidän tähtenne soisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan — ja sydämestäni toivon ett'ei se tapahdukaan — niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää, kuinka suuresti rakastan Evaa."

"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen, sehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa valinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta liiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin paljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän kaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa kodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa nojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut ihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata elää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin, tuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi tuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä pöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti."

Näissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja ehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa, joiden kanssa hän kamppaili.

"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua varmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä järkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit, joihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät kumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän? Tahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen dollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni omistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut toimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua sijaan."

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Kihlattu.

Nyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!

Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset. Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.

Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että "Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa, todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin. Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin. Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin minä? Mutta eipä kenkään voinut olla yhtä onnellinen kuin minä, sillä eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!

Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani. Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö hän oli tässä maailmassa, tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta. Oliko mahdollista, että hän voisi kuolla? Oliko mahdollista, että onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus. Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme varjeluksen alle.

Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä, vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää, pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin kukka-tarhassa.

Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa, kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla kohtelias ketään muita kohtaan kuin häntä, hänen ei tarvitse pitää lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä välitin muusta maailmasta!

Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä, tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", — tuohon miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme — naureskelimme, puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta. Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla onnellisempi kuin me.

"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa", sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu. "Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä. Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa, ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä, sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän opettajillenne ja isännillenne."

"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole mikään avu."

"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."

"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.

"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä sanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että hänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee, vakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse valita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että se oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi."

"Selvä kapinahan se oli", lausuin minä.

"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi hallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt valtakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on myöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta vapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä. Maria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja uhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista, jotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden joutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva ja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä nauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi minulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten, ett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja hän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän kuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin vavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi."

"En minä vähintäkään vapise", sanoin minä, "toivoni on vaan, että jo huomenna voisimme saada oman kodon itsellemme."

"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin kihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus nyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin kustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin silmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta muhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin Rivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja ajokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle kaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän."

"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota ylellisyyttä", vastasin minä.

"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli tuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut tuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin säästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei meillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen vaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja asunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä tulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se, joka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa."

"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle, kuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman Parisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in vanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla sinne missä sinä olet."

"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen", huudahti hän; "mutta uskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja hauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista emme pidä lukuakaan, kuin ystävistä."

"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan muodostaa", lausuin minä.

"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen hauskaksi."

"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.

"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa. Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas, kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle! Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä, vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"

Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.

"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat, joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä, kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"

"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.

"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut, ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."

"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana, jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."

"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"

"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me. Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."

"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin, pienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen sydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen."

"Miten menettelit sitte?"

"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa tavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna hansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen. Sydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja tulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin laita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu Elmore'n perheesen."

"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen", sanoin minä.

"Ajattelepas", lisäsi hän, "kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä joutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin väsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein piti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä vastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille."

"Mutta mistä sait sitte voimaa?"

"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui joutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa vaaria, kuinka piti käymän, kunnes … minun tuli sääli sinua."

"Ja sitte?"

"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään muun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen."

"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi."

"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n kanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten sinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin, huvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus, rientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut vähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois. Päinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä kestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy häntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä ihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka uhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin häntä hiukan — se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua mainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä oli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja sinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun juuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka tuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että hänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin työntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen. Saatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä yksinkertaiset."

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Onnentoivotuksia.

Minun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on, pitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia. Bolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja lupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in perheesen.

Mitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit lentämään aika tuulella.

"Kihlattu! sinä viekas kettu!" virkki hän. "Jos jätämme nuo tuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä heillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut, puhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt nähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut oivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja lisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle, poikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi".

Ei olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni, jonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan onnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt, enemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen näytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää selvempi.

"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen raukan yksitotiseksi", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille. "Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma; tänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua kihlattu, minäkin — ken tiesi!"

"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon", sanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole raskas kantaa".

"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja auringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja henkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin tiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja, 'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi annat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa sinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo mennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on kylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole leikintekoa!"

"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin on laita", vastasin minä.

"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?"

"Aikaa ei ole vielä määrätty".

"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä, ell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin lähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla pariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä suorit itsesi pulasta?"

"Mistä pulasta?"

"Niin, tuosta kosimisesta".

"Sen saat arvata, — en muista enää".

"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta en ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni tietää, huoliiko hän minusta vai ei".

"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat luullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa vaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen nainen".

"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle", sanoi Jim, "vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti puhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei ole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla joutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja minulla on vaan puolentoista tuntia aikaa".

Minä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka oli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat, tavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän asentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.

Herra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken, kuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille ystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen tulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä arviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat ainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme maailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme yksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.

Viikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän minulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja sain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel kävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen kesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella ja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina tulivat heti hyviksi ystäviksi.

"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan", sanoi Eva. "Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että yksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja käyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä äitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan välillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin sentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla minutta toimeen".

"Sen kyllä uskon", vastasin minä, "sen tiedän omasta kokemuksestanikin. Mutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni sinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin luonnollista on, ett'ei se heitä miellytä".

"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä isäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on saanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on, että hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä lukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun olleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?"

"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta — hän oli antanut sydämensä toiselle".

"Miksi hän siis ei ole naitu?"

"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle rakkaudelle".

"Kerro minulle jotain siitä".

"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa", vastasin minä välttäen.

"Sano minulle toki, ketä hän rakasti", pyysi Eva.

"Bolton'ia".

"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi tuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni on hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa. Mistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?"

"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua uskotuksensa".

"Eikö Bolton'kaan edes".

"Evaseni", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; "minä vetoan sinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa ilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä tekemättä".

"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?"

"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole varovainen".

"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole lupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni juolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät pariksi".

"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa kanssa?"

"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä".

"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi", sanoin minä, "mutta jos olet huvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan tuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä".

"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä siihen".

"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin hirvittäviin tapauksiin, kohtaus — ajajan-vaunussa".

"Vai niin!" sanoi hän nauraen.

"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä sai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin sopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi miehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän portillensa — samoin kuin eräs toinenkin kerran teki — kun samassa toisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä valaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!' ja niin on romani alkanut".

"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa tervehtimässä. Hänen täytyy niin tehdä, ymmärräthän?"

"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa".

"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka, hän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin".

"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi matkustus edullisempi".

"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?"

"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä millään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista".

"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa, hirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän on hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?"

"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen", sanoin minä.

"Mitähän se siis on?"

"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun", lausuin minä.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Rikki-räjähdys.

"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".

Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.

"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen tyttärensä".

"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"

"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa näytelmää mies ja vaimo. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki, mitä ansaitsen, hänen huostaansa".

"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja tulojen pitäisi käydä yhteen".

"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".

"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän oli astunut ulos maailmaan — ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä vahinko!"

Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.

"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:

Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne. Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö tämä ole ystävällistä?

Oma Evasi.

"Minä menen heti sinne", sanoin minä.

"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle, ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".

Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi suurimman ja kauniimman.

"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".

"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".

"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä voi eroittaa niitä omistasi".

Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani, että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut. Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle, oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras. "Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä tullut alas".

Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta, ja riensin Evan luo.

Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.

"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo, huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".

"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden joukkoon?" sanoin minä.

"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle — ja ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa. Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"

"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä, "ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden. Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin? Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa. Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"

"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".

"Minkä tähden?"

"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".

"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.

"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta joku näki kumminkin".

"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain muiden aarteiden kera".

"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"

"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".

"Kurja! Mitä vielä".

"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit — äläs huoli, huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa puistossa".

"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä muistelen nähneeni sinut siellä".

Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme olla nauramatta.

"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".

"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin minä.

"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen, luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen. Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta, eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".

"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä", sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo jäljellä".

"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä, veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa", sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. — Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan. Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan työtä hänen edestänsä'."

"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii, nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä kesäkuuta?"

"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä se haihduttaa toivon poesian".

"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"

"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida,
Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Ilta ennen häitämme.

Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.

Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen, on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe, joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.

Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa. Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi pian kaikkien pilkkana.

Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä asui.

Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto, jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.

Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van
Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van
Arsdel'in kanssa. — Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.

"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous, ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."

"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta", sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."

"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne nyt!"

Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.

"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli minua!"

"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.

"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. — Mutta mitä pidät morsius-puvustani?"

"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."

"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi, kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla, jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"

"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.

"Sinä et ihmettele — sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."

"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä pilven-tapaisissa koristeissa."

"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet, teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta, korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.

"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."

"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."

"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle, jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä, kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."

"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."

"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi. Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen kaikki kysymykset ja vastaukset."

Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa ja katseli minua silmiin.

"Totella, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet sinä aina totellut minua."

"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana totella olekaan tarpeen heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella, sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään lakiin."

"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin. Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi, että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja pitää kaikki mitä lupaamme."

"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."

"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana avio-puolisonasi."

"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä antaa minulle; minä en vaadi mitään."

"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"

"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia vastaan."

"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"

"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää muuta, kuin että hänen on totteleminen."

"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"

"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla, minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee, että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja kuuta."

"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin jokaisessa eri asiassa."

"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää, jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman mielensä mukaan."

"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa paremmin, kuin mies."

"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä, jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa, sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin ruumiillista voimaansa."

"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."

"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on vaillinaista."

"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran croquet-pelissä tein, muistathan?"

"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan huoletoin minusta."

"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi — mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut. Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut, että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään muuta, kuin Sofie'ta."

"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.

"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."

"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.

"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia, kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"

"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä kosijoita."

"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja, jonka sain tänä iltana."

Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.

"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"

"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"

"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen kuin me?"

"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"

"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in kaltaista?"

"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin
Jim'iltä", vastasin minä.

"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta vaan, niin olen varmaankin hukassa."

"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä ilveilemättä."

"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli, että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"

"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla. Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."

"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia, vakavia perusteita."

"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien perusteiden johdosta."

"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä, ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."

"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden, sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina, niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä levolle ja maata oikein makeasti."

"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."

"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."

"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea sanomalehdet ensin ja antaa minulle ne sitte — se on myöskin tärkeä huomattava."

"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"

"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."

"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme. Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän, lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan vastanaineita.

"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota, toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä ja hyvissä tavoissa."

Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen päivä oli lopussa.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Bolton.

Keski-yön jälkeen palasin siis kotiin, iloisena ja unettomana. Kun huomasin valon loistavan ra'osta Bolton'in kamarin ovessa, menin minä ylös, naputin ovelle ja sain astua sisään. Hän istui lamppunsa luona, käännellen paperia ja kirjeitä eräässä kirjoitus-laukussa; moniaat kirjeet olivat auki hänen edessänsä ja paperia oli siellä täällä hänen ympärillänsä. Oitis ensi katsahduksella huomasin, että niissä oli Karolinan käsi-alaa. Minä katsahdin hänen silmiinsä, samalla kun hän loi silmäyksensä minuun, ja hieno pune nousi hänen poskillensa.

"Olen tässä katsellut kokoelmaa kirjoituksia, joita serkkusi yksinäisyydessään maalla on kyhäellyt", lausui hän.

"Mitäs pidät niistä?"

"Tämä on kirjallinen aarre!" sanoi hän vilkkaasti. "Olen vakuutettu, että ne hankkivat hänelle hyvän nimen ja antavat hänelle tilaisuutta hankkia itsellensä niin paljon varoja, että hän voipi saada halunsa päästä Parisiin lukemaan tyydytetyksi. Hän lähtee oitis teidän häittenne jälkeen neiti Ida van Arsdel'in kanssa. Minä olen hankkinut hänelle varoja siihen sen kautta, että onnistuin saada hänelle sangen edullisen paikan 'Cronicle' sanomalehden kirjeen-vaihtajana. Huomaat siis, että hänellä on tie avoinna."

"Mutta miten teemme 'nais-maailman' kanssa?"

"Sitä saamme hoitaa yhdessä. Karolina kirjoittaa silloin tällöin jonkun kappaleen siihen."

"Karolina!" Kun Bolton lausui tämän nimen, huomasin oitis syvän tunteellisuuden hänen äänessänsä. Monet ihmiset voivat ainoastaan nimen lausumisella ilmoittaa yhtäpaljon tuntoa, kuin joku toinen innokkaimpien lauseiden kautta. Minä olin tuossa omituisessa mielen-tilassa, joka varmaankin anastaa kunkin nuoren miehen, iltana ennen kauan odotettua hää-päivää. Minä olin onnellinen; senpätähden suretti minua tuo syvän surun värähdys, jonka huomasin Bolton'in äänessä.

"Bolton", lausuin minä hellästi, "miksi panet itsesi ja hänet altiiksi? Hän rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Miks'emme saa nähdä vielä yhtä avio-paria, vielä yhtä kotia?"

Hänen kasvonsa vapisivat hetken mielen-liikutuksesta; mutta pian levoittui hän ja lausui hymyillen:

"Harry, ystäväni, aivan luonnollista on, että sinä et ajattele tällä hetkellä mitään muuta, kuin naimista. Mutta kaikilla naisilla ja miehillä, jotka rakastavat toisiansa, ei ole oikeutta mennä naimisiin toistensa kanssa. Hän rakastaa minua", lisäsi hän melkeen läähättämällä, "ja hän jaksaa kantaa kaiken sen itsensä kieltämyksen, joka tekee naiset elämämme enkeleiksi."

"Siinä tapauksessa, miks'et — — — —"

"Siksi, että rakastan häntä liian suuresti voidakseni ottaa tuota uhria vastaan. Minä en jaksa ajatella, että hän ehkä turmelisi elämänsä minun tähteni. Se suru, jonka hän nyt tuntee minusta erotessansa, haihtuu pian, kun hän ihastuu uusiin toimiinsa. Jumalan kiitos, nyt koittaa jo aika, jolloin naisella, yhtä hyvin kuin miehelläkin, on toinenkin tie elämässä kuin sydämen. Anna hänen tutkia ammattiansa, muodostaa luonnollista taipumustansa, laajentaa ajatus-voimaansa, anna hänen kohota niin korkealle kuin hän voipi. Se ei estä häntä matkallaan muistelemasta, että hänellä on ystävä, joka aina rakastaa häntä yhtä hellästi; ja tieto että hän rakastaa minua, pelastaa minut — jos enää voin pelastua."

"Jos — — oi Bolton, ystäväni! Miksi sanot sinä jos?"

"Sillä vaara, joka minua aina uhkaa on sellainen, ett'en minä voi poistaa sitä. Kirous ehkä ei enää tule päälleni — rukoile Jumalaa, että hän tukee minua — mutta jos niin kävisi, että se jällensä alkaisi vaivata minua, en tahdo musertaa samalla toisenkin sydäntä."

"Bolton, kuinka voit ajatella noin, kun tiedät, että hän rakastaa sinua?"

"Nyt ei hän rakasta minua niinkuin hän rakastaisi, jos hän olisi vaimoni. Hänen kohtalonsa ei nyt ole niin kiinitetty minun kohtalooni, kuin se olisi jos olisimme avio-liitossa. Sitäpaitsi jos veressäni ja aivoissani on kätkettynä siemen tuohon onnettomaan himoon, niin uskallanko minä antautua mahdolliseen vaaraan jättää tämä kirous perinnöksi pienelle lapsi-paralle? Tuleeko minun antaa tuollaisen vaimon kärsiä uudestaan samoja tuskia äitinä, kuin hän jo on saanut kärsiä puolisona? Ei, niin totta kuin Jumala on tuomarini, en tahdo antaa vielä toisen vaimon kärsiä samoja tuskia, kuin äitini sai kärsiä tähteni."

Hän puhui innokkaasti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Hetken kuluttua levoittui hän jälleen ja lausui ystävällisesti:

"Älä, Harry, rakenna minulle mitään tuulen-tupia. Minä toivon kyllä hyvin tulevani toimeen. Ja nyt, katsokaammepa, ennenkun lähdet matkallesi, mitä voin tehdä edestäsi. Jim ja minä käymme kaikkialla hakemassa sinulle tuollaista pientä taloa, jossa on monta suurta huonetta, juuri sellaisia, joita vastanaineet aina haluavat. Kaikki ilmoitukset tahdon minä leikata irti sanomalehdistä ja lähettää sinulle ynnä tiedon, mitä kukin maksaa. Minä kyllä luen korrekturia kappaleihisi 'Talvitiessä' ja kirjoitan puolestasi 'Suureen kansanvaltaan.' Sen sijaan täytyy sinun olla meidän kirjeen vaihtajamme edenin kukka-tarhoista, sieltä voit lähettää meille matka-kertomuksia."

"Kiitoksia", sanoin minä. "Sinä kyllä saat kirjeitä minulta, mutta luultavasti et saa painattaa niitä 'Suureen kansan-valtaan'."

"Kun palaat takaisin matkoiltasi", lisäsi Bolton, "luulen varmaan ett'et saa paljon jouto-aikaa töittesi paljouden tähden, senpätähden: matkusta nyt ja nauti elämää, niin paljon kuin taidat. En minäkään ole aivan ilman kotoista huvia. Finettani on lahjoittanut koko sarjan miellyttäviä kissanpoikia. Katsos tänne vaan!"

Korissa, uunin edessä, makasi lömpöisellä vuoteella emä-kissa ynnä neljä silkki-karvaista pienokaista. Bolton otti lampun, istahti laattialle ja näytteli niitä suurimmalla ihastuksella. Stumpy'kin tuli korin luo ja katseli mielihyvällä tuota pientä perhettä korissa. Mitä Finettaan tulee, aukaisi se keltaisia silmiänsä ja oikaisi uneliaasti käpälöitään, haristeli kynsiänsä ja kehräsi ilonsa ja ylpeytensä osoitteeksi.

"Harry, minä säästän yhden näistä kissanpojista sinulle, sillä ei mikään perhe ole täydellinen, ell'ei siinä ole kissaa. Koiran sinun myöskin tulee hankkia itsellesi; mutta Stumpy'stä en minä voi luopua. Enpä luule koko maailmassa löytyvän sen vertaista koiraa."

"Sen kyllä uskon", vastasin minä. "Stumpy'n hyvät ominaisuudet ovat täydellisesti moraliset, jotta pelkään ett'ei niitä koskaan kyllin arvostella. Sitäpaitsi jos minä lahjoittaisin hänet jollekin toiselle, luulen minä varmaan, että hän kuolisi rakkaudesta minuun. Se on siinä kohden niin täydellinen, että harvat ihmiset ovat sen kaltaisia. Mutta, mene levolle nyt, Harry, muutoin olet huomenna liian väsynyt. Jumala siunatkoon sinua!"

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hää-matka.

Hää-matka — mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän varaksi. — Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa tosi-rakkautta löytyy.

Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.

Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä, kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.

Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava "hieno-maailma,"

Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät, niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.

Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa, ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.

Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat; senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia, joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.

"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva korvaani.

"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."

"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.

"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.

Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät, ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi, katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.

Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien kauniimmassa seudussa.

Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme. Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä ihastuneena laskin hänen syliinsä.

Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot, siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla, mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä Evani lepoon ja rauhaan.

En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa, aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään pelkäämättä tulevaisuutta.

Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin, mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.

"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen joukosta tapasit sellaisen naisen."

Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin salaisuudet.

Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja. Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta, opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.

Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos, jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla — silloin tuntui ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.

Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"

"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta, jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa, minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."

"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole vaipunut!" huudahdin minä.

"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa — samoin kuin kaikki muut ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan, mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."

"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me olemme", sanoin minä.

"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä mukaan."

"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen luonto-elämään", sanoin minä.

"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."

"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."

"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon lapsia."

"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."

"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja hallita aivan yksivaltaisesti siinä."

"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla. Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."

"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."

"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"

"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone, esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä, marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille tuollaisen uneksuvan hohteen."

"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa elämän prosan runoudeksi."

"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo, 'elämän sulostaja'."

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Vaimoni vaatteet.

Lukija älköön luulko, että vaimoni unohti ottaa sopivia pukuja mukaansa matkallemme, vaikk'emme matkustaneetkaan Saratogaan tahi Niagaralle. Niin vähiä vaativa kuin nuori puolisoni olikin, oli hänellä toki täysi varustus vuori-matkallemme.

Michelet'in opetuksien mukaan pidin avio-miehen velvollisuutena olla vaimonsa kamari-piikana. Minä laitoin hänen vaatteensa matka-arkkuihimme ja otin ne jällensä ylös niistä. Nöyränä ja suurella kunnioituksella pitelin minä kaikkia näitä omituisia, kummallisia vaatteuksia, joista moni näytti silmissäni selittämättömästi lumotulta.

Tuntuipa oikein kauhealta, kun joku aika sitte luin erään kirjoituksen, jonka muuan hyvin etevä nainen oli kirjoittanut tuon jumalaisen suvun pukujen muuttamisesta.

Löytyy todella niitä, jotka tahtoisivat muuttaa naisien puvut yhtä jokapäiväisiksi ja prosaisiksi kuin meidän, tomun kömpelöin poikain on. Minulle oli toki vaimoni puku joka päivä uusi runo, ja kun minä näin hänen kantavan näitä eri pukuja, sai moni ajatus, joka oli aivoissani piileillyt, äkkiä siivet, aivan samoin kuin hyönteinen levittää hieno-verkkoiset siipensä kovan kuoren alta. Kun Venedig'in maalaus-kokouksissa katselin Paulo Verones'en ja Titian'in maalauksia, nureksin minä aina nykyajan tapaa, joka lähettää miehen ulos elämän merelle, niinkuin mustan venheen, joka on pakoitettu aina kantamaan samaa väriä. Kaikki nämät sametti-puvut, taivaan-kaaren eri väreissä, nämät oivalliset pitsit, nämät kalliit helmet, joita miehet muinoin saivat käyttää pukuinansa, ovat aivan kadonneita, meidän miehien puvuissa ei nyt enää löydy mitään runoutta. Räätäli tekee vaatteemme kaikki toisensa näköisiksi. Vaimoillamme olemme toki vielä tilaisuudessa ihaella tuota vaatteiden vaihettelevaisuutta. Minä mielelläni yhdyn siihen väitteesen, että miehien ihmetys herättää naisissa halun pukeutua komeasti. Se on totta — sen tunnustan kyynel-silmin — että se vilkas mielen-kuvittelu ja runous, joka ilmaantuu naisen puvussa, lumoaa ja miellyttää meitä.

Naisen silmissä ei toisen naisen puku ole yhtä viehättävä, yhtä hurmaava kuin miehien silmissä.

Vaimoni johdon alla opin minä miten nuot utu-pilven kaltaiset vaatteukset ovat käännettävät ja levitettävät, vaikka kyllä monesti sain nuhteitakin kömpelyydestäni. Hänellä oli suuri paljous kirjavia nauhoja, kimelteleviä helmi-koristeita, kolibri-linnun siipiä ja muita koristeita, joista hän otti milloin yhden milloin toisen, ja asetti ne väliin hiuksiinsa, väliin kaulallensa, väliin taas johonkin pukuunsa, ihmetyttävällä taidolla, ja seuraus tuosta oli, ett'ei hän koskaan kahtena päivänä ollut aivan samanlainen. Somasti ja miellyttävästi oli hän aina puettu; se ei maksanut paljon, mutta oli meille aina uutena ilon lähteenä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun minä ensin ihmettelin häntä ja sitte äitini, Polly-täti ja Jaakko-eno kääntelivät ja katselivat häntä joka sivulta, aivan kuin hän olisi ollut joku outo, etelämainen kukka. On vaadittu, että vaimon puvun pitäisi olla hyvin yksinkertaisen ja työn-tekoon soveltuvan; onpa vaadittu, että se olisi tehtävä aivan miehen puvun kaltaiseksi. Mutta jo itse luonto näkyy vaativan, että naisen puku on oleva erillainen kuin miehen, samoin kuin luoja on muodostanut hänen jäsenensä hienoimmiksi ja hänen hiuksensa soreammiksi kuin miehen. Naisen päämaali on korkeampi kuin työn-teko; nainen on luotu elämän sulostuttajaksi, sen lumottareksi, ja siinä on syy, jonka tähden naiset aina ovat huolellisempia pukunsa suhteen kuin miehet.

Epäilemättä ovat monet hurjuudet ja liiallisuudet seurauksena siitä, mutta sitä emme voi auttaa tavan poistamalla, vaan siten, että johdatamme sen paremmalle suunnalle.

Kauniin vaimoni soma puku herätti tässä pienessä seurassamme suurta huomiota, jota vastoin tuskin kukaan olisi häntä ihmetellyt Saratogassa tahi Newport'issa. Hän teki tämän pienen piirimme ihanaksi, melkein loistavaksi, ja ihmettelevät katseet seurasivat häntä kaikkialla.

Vaimollani oli syntyperäinen taipumus pukea itsensä miellyttävästi. Jos hän olisi elänyt Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, jossa hänellä ei olisi ollut muita katsojia, kuin papukaijoja ja marakattia, ja jossa hänellä ei olisi ollut muuta peiliä, kuin kirkas vesilammikko, olisi hän varmaankin pukenut itseänsä huolellisesti, ainoastaan kauneuden-tunteensa kiihoituksesta. Tällä kauneuden-tunteellansa muodosti hän pian äitini kodista pienen edenin.

Äidilläni kyllä myöskin oli taipuvaisuutta kaikkeen siistiin ja somaan, mutta hän oli köyhä papin vaimo, hänen siis täytyi luopua kaikesta koreudesta. Olipa hauskaa nähdä, kun nuot vanhat harmaa-hapsiset naiset, äitini ja tätini, istuivat matka-arkkujen päällä huoneessamme, kuin kaksi kyyhkyistä, sill'aikaa kun nuori vaimoni levitteli heidän eteensä kaikki koristuksensa; he haastelivat silloin niin innokkaasti, että olisi voinut luulla koreuksien olevan elämän pää-maalina.

Joka päivä olimme tilaisuudessa ihmetellä kuinka sopivasti vaimoni oli valinnut jonkun soman kukan pukuunsa. Hän rakasti suuresti kukkia, ja pian olivat kaikki äitini huoneet aivan kuin kasvi-tarhat.

Väliin näin nuoren vaimoni, puettuna puuvillahameesen ja valkoiseen esiliinaan, hääräävän suuressa, valoisassa kyökissä, jossa hän sai opetusta äidiltäni ja tädiltäni emännän-viran salaisuuksissa. Yhdessä neuvoin onnistui näille kolmelle naiselle, suurimmalla huolella ja juhlallisuudella loihtia esiin kummallisia, hyvän makuisia kakkuja ja sylttyjä, joiden valmistaminen oli perhe-salaisuus, joka kulki suvusta sukuun.

Vähitellen sai Evakin tuollaisen perhe-äidin juhlallisen vakavuuden; hänellä oli pitkiä kanssa-puheita äitini ja tätini kanssa kaikenmoisista talouden hoitoon kuuluvista asioista; he näyttivät hänelle kaikki ruoka- ja vaate-kaappien salaisuudet, ja eroittivat liina-vaatteista paraimpia esineitä, joita he lahjoittivat meidän uuteen kotiimme.

Ennenmuinoin olivat kaikki morsiamen liina-vaatteet hänen omia kehräämiänsä ja kutomiansa tahi myös hänen äitinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisen valmistamia, joten jok'ainoaan lankaan niissä oli yhdistetty joku rakas muisto. Täytyy otaksua, että suloiset unet liikkuivat sen vuoteen ympärillä, jonka valmistamiseen niin moni rakas ja kunnioitettava käsi oli ottanut osaa. Äitini lahja nuorelle vaimolleni oli tuollainen aarre, jossa kullakin palasella on oma historiansa. Tämän silmiliinan oli tuo rakas Annie-täti kehrännyt ja kutonut, nuot tyynyn-päällysteet olivat äitini-äidin työtä. Ne olivat kulkeneet polvesta polveen, ja kun me ne saimme, lehahti niistä vanha satu meitä vastaan, ja me pitelimme niitä kunnioituksella, juuri kuin ne olisivat olleet pyhien jätteitä.

Sitte seurasivat perhe-kirjat, joissa oli sääntöjä ruo'an laittamisessa ja muissa talouden asioissa, joilla myöskin oli oma runollisuutensa. Minä puolestani katselin aina hellyydellä noita kellastuneita vanhoja kirjoja, joihin äitimme ja äiteimme äidit ovat kirjoittaneet kokeistansa, miten elämä on tehtävä mukavaksi ja terveelliseksi. Näiden kirjojen lukeminen herätti sentähden aina muistoja vanhasta koti-elämästä. Tämän arvokkaan, rakkaan kirjan lahjoitti äitini nyt Evalle, joka oitis päätti saman mallin mukaan valmistaa uuden, omista kokeistansa.

Seurauksena kaikesta tästä oli se, että Eva, kun palasimme täältä, luuli olevansa täydellisesti koti-elämän salaisuuksien perillä. Minua kohteli hän aina vähän ylpeästi, kun noista asioista tuli puhe, ja todisti aina, että miehet eivät noista asioista ymmärrä mitään. Eva oli tavallansa aivan kuin äiti minulle.

Äitini ja tätini olivat vakuutetut, että hän hyvin menestyisi uudessa valtakunnassaan. Vaikka hän olikin kaupungin tyttö ja rikkauden ja ylellisyyden hennoiteltu lapsi, huomasivat äitini ja tätini, luonnollisesti, hänessä suurta taitoa talouden hoitamiseen ja kodin sulostuttamiseen. Eva oikein kiihkoisesti halusi päästä Newyorkiin saadaksensa siellä perustaa oman valtakuntansa.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Kirjeitä Newyorkista.

Tähän aikaan saapui Jim'iltä muuan kirje, joka antaa hyvin selvän kuvauksen hänestä. Sen sisältö oli seuraava:

Rakas veliseni!

Minun pääni kuhisee kuin mehiläispesä. Voi kuinka paljon olen saanut toimeen sitte kun sinä lähdit täältä! Van Arsdel'in perhe on nyt aivan valmis lähtemään matkalle, ja minä olen luonnollisesti auttanut heitä niin paljon kuin olen voinut. Olen ollut tuon jumaloittavan Alice'n juoksupoikana ja palvelijana. Tuo tyttö on kallis helmi! Enpä ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt — hän on todella oikein oivallinen. Hän käsittää kaikki asiat ja suhteet niin hiton järkevästi ja säntilleen. Minä oikein kunnioitan häntä — saat olla vakuutettu siitä, ett'ei tässä puheessani ole vähintäkään ilvettä, se on pelkkää totuutta joka sana. He lähtevät kaikki herra van Arsdel'in isän luo kesää viettämään, ja ensi syksynä toivotaan, että herra van Arsdel saapi pienen viran, jonka tuloilla perhe voipi tulla toimeen. Syksyllä vuokraavat he täällä pienen talon itsellensä, ja luulenpa, että he tulevat elämään sangen onnellisina; mutta ajatteles mikä muutos tämä kaikessa tapauksessa on Alice'lle!

Niin, olinpa unhoittaa, nyt minun täytyy kertoa Sinulle, että hiisi taas on ollut liikkeellä. Kun eilen istuin ja kirjoitin niin uutterasti, kuin olisi henkeni ollut kysymyksessä, purjehti arvoisa ystävämme Dacia huoneeseni, kukon-höyhenet hatussa, juhlallisena ja majesteetillisena, kuin tavallisesti. Hän oli taaskin rahoja hankkimassa; mutta tällä kertaa vaati hän minua tilaamaan hänen uutta kirjaansa. Hän ilmoitti, että tämän kirjan tarkoituksena on yhteiskunnan uudestaan synnyttäminen, ja vaati siitä ainoastaan viisi dollaria. Kirjan nimi on:

Yleinen empyreal-harmoniadi joka selvittää ijankaikkisuuden Dual-Triplicat-Conglomerationia.

Katsos, siinä on kirja sinulle!

Dacia oli erittäin miellyttävällä tuulella, vapaa ja ujotoin kuin tavallisesti. Hän ilmoitti minulle, että tuo tuhat-vuotinen valtakunta jo oli lähestymässä, ja huvitti minua kertomalla, miten hän ja hänen vertaisensa aikoivat hallita sitte, kun tuo autuuden aika joutuu.

Nykyään, sanoi hän, ovat nuot omistavaiset asemasanat kaikkein harmittavimmat; hän ja hänen vertaisensa aikovat kokonansa hävittää ne. Tästä-lähin ei pidä enää löytymän mitään sinun tahi minun. Kunkin pitää oitis saada, mitä hän tahtoo, sitä ei kenkään saa estää. Avio-liitto on vanha, kulunut laitos, jäte entisistä sivistymättömistä ajoista. Vast'edes ei pidä löytymän mitään minun, miehien, vaimojen eikä lapsienkaan joukossa. Valtion tulee kasvattaa kaikkia lapsia, aivan samoin kuin nauriita kasvatetaan suurissa kasvihuoneissa, ja ne ovat olevat kaikkien yhteisenä omaisuutena. Rakkaus, niin vakuutti hän, on silloin oleva vapaa kuin ilma, ja kukin saa seurata omaa tahtoansa — oikeus, jonka hän nyt jo sanoi anastaneensa. "Jos näen miehen, joka minua miellyttää", lisäsi hän, "en minä ai'o kysyä papilta enkä muilta lupaa, saanko minä ottaa hänet, tahi en." Tämän hän lausui niin rohkealla katsannolla, että minä melkein vapisin, mutta hän rauhoitti minua sanoilla: "Älä pelkää, sinuun en ole luonut silmiäni. Sinusta en huoli, et sinä kelpaa minulle. Sinulta en tahdo muuta kuin rahaa", ja sitte hän jällensä puheli raha-asioistaan.

Jok'ainoan sanan tässä kirjassa, niin vakuutti hän, on henki kehoittanut häntä kirjoittamaan, kun se tuli hänen päällensä. Kirjan tekijöinä ilmoitti hän Sokrateen, Pauluksen, Ching-Ling'in ja Jim Crow'in olleen, niin että olemme siinä tilaisuudessa verrata eri kirjailijain kykyä eri aikoina. Hän luki minulle kappaleita teoksestaan, joista minä tulin siihen vakuutukseen, että on parasta elää niin kauan kuin mahdollista, jos me tuollaisia kirjoittelemme kuolemamme jälkeen.

Oli todellakin hauskaa kuunnella hänen puhettansa, sillä siinä ei ollut päätä eikä perää. Mutta kun uudestaan nousi kysymys kirjan tilaamisesta ja rahojen hellittämisestä, kävin minäkin jäykemmäksi. Minä sanoin Dacia'lle, että minä olen aivan samasta mielestä kuin hän, mitä noihin omistaviin asema-sanoihin tulee, ja ko'in selvittää, että seurauksena siitä oli se, ett'ei hänellä ole suurempaa oikeutta kirjaan kuin minullakaan, sillä onhan jokaisella ihmisellä yhtäsuuri oikeus totuuteen. Siispä, jos tuossa kirjassa löytyisi jotakin totta, oli se minun yhtä hyvin kuin hänen, ja kun minä tarvitsin viisikon paremmin kuin hän, ehdoittelin, että hän ostaisi kirjan minulta. Hän ei ollut aivan samasta mielestä ja me jouduimme sentähden riitaan, jossa hän antoi suuren paljouden kohteliaita loukkauksia ja solvauksia sadella vasten silmiäni; tämä ei kuitenkaan estänyt minua kiireimmän kautta rientämästä ulos ja kohteliaasti pyytämästä, että hän hyväntahtoisesti sulkisi oven, kun hän on kyllin saarnannut, ja päättänyt lähteä pois.

Eikö hän ole erinomainen ilmiö? Dominus istui komerossaan, ja pahoin pelkään, että Dacia meni hänen luoksensa, sitte kun minä lähdin huoneestani. Kuinka hän pääsi erilleen Dacia'sta, sitä en tiedä, sillä hän ei virka siitä sanaakaan. Dominus tekee työtä varsin kauheasti ja hänen pieni perheensä on mitä miellyttävin. Pienet kissanpojat juoksentelevat ympäri huonetta ja tekevät niin somia hyppyjä kuin keijukaiset, ja usein olen kuullut hänen aivan yksinänsä nauravan niiden somille kujeille. Me olemme käyneet katsomassa kymmenkuntaa taloa ja olemme ilmoittaneet sanomalehdissä, mutta emme ole vielä löytäneet sellaista, kuin Sinä haluat. Joka päivä olemme liikkeessä, löytääksemme sopivan asunnon Sinulle, ja luulenpa varmaan, että piankin löydämme sellaisen, kuin tarvitset.

Heheijaa, Harry! Sinä olet oikein onnettaren kultapoika. Minä kävelen kuni vanha kimo laihalla laitumella, ja katselen aidan yli sinua, joka seisot heinikossa korviasi myöten. Jos kahden henkilön ateria voisi kiehua padassani, niin tekisipä mieleni tehdä pieni ko'e omistavaisten asema-sanain kanssa. Totuuden tunnustaakseni, olen jo aivan kyllästynyt noihin minä ja minun ja tahtoisin mieluummin käyttää me ja meidän — jos vaan uskaltaisin.

Riennä pian tänne, laita majasi täällä ja anna kurjan kuleksijan lämmitellä itseään lietesi luona.

                                         Nöyrin orjasi
                                             Jim.

Bolton'in kirjeellä oli seuraava sisällys:

Rakas Harryni!

Minä lupasin Sinulle perhe-kissan, mutta minä en ai'okaan supistaa lahjaani niin vähään. Pari kissanpojistani ovat niin ylen hauskoja, että ne voisivat saada kuolevan erakonkin hymyilemään. Tuskinpa löytyy kujeellisempia, iloisempia ja vilkkaampia olennoita, jotka ovat lihasta, verestä ja karvaisesta nahasta, kuin nämät kissanpojat. Ken viitsisi maksaa dollarin nähdäksensä yhden ainoan ilveilyksen, kun perhe-kissa vuosittain lahjoittaa meille kahdeksan hauskaa kissanpoikaa? Olenpa vakuutettu, että nämät kaksi kissanpoikaa voisivat parantaa kauheimmankin raskasmielisyyden, ja ajatteles, nämät kumpaisetkin lahjoitan minä Sinulle! Niiden nimet ovat Visky ja Frisky, ja niiden suloutta on kynäni kykenemätöin kuvaamaan.

Emme ole vielä löytäneet sitä taloa, jossa kultaisen ajan paimen-runo on esitettävä. Se on jossakin keijukaisten maailmassa ja ilmaantuu varmaankin eteesi yhtä äkki-arvaamatta, kuin kultaiset linnat muinoin hurskaille ritareille lumotuissa metsissä.

Eilen menin Jim'in kanssa alas höyry-aluksen luo, nähdäksemme neiti van Arsdel'in ja serkkusi lähtevän Europaan. He näkyivät olevan hyvin iloisia ja täynnä rohkeaa luottamusta. Serkkusi kirjoitukset ovat herättäneet suurta huomiota, ja lukeva yleisö haluaa niitä yhä enemmän. Kaikki on siis hyvin täällä. Viivy siellä vaan kuukautesi loppuun, poikaseni, ja nauti niin paljon kuin voit, ennenkuin palaat tähän kauheasti meluavaan Newyorkiin.

                                  Aina olen oma
                                    Boltonisi.

J. K. Sill'aikaa kun minä olen tätä kirjettäni kirjoittanut ovat Visky ja Frisky tanssineet korrekturiarkilla Sinun kertomukseesi "Talvitiehen", niin että se nyt on sangen kurjan näköinen. Vahinkoa ei toki ole tapahtunut, sillä sitä voi vielä lukea aivan hyvin. — Eilen tapasin Hesterman'in, joka kehui erästä kappalettasi "Suuressa kansan-vallassa;" minä käytin oitis tilaisuutta ja kerroin hänelle, että minulla oli ollut onni hankkia Sinut hänen toimeensa ensi vuodeksi. Huomaat siis, että onnesi tähti on ylenemässä. Hesterman maksaa runsaasti kaikille apulaisillensa, ja paikka, joka Sinulla nyt on, on yhtä varma kuin englannin pankki. Tästä huomaat, että Sinulla on hyvä kappale maallista pohja-perustusta jumalaiselle eidyllillesi.

Seuraava kirje oli Alicelta.

Rakas sisareni!

Minä olen vallan uuvuksissa matkaan-valmistuksesta ja monista muista, huolenani olevista toimista. Tiedäthän, että äiti on sangen heikko, ja nyt kun sekä Ida että Sinä olette poissa, olen minä muka vanhin tytär talossa ja täytyy minun sentähden ottaa kaikki huolet hartioilleni. Maria-täti käy meillä jokapäivä, kolkon näköisenä kuin ruumis-vaunu. Luulenpa hänen todellakin noilla alituisilla vaikeroimisillaan enemmän lisäävän äidin surua, kuin lohduttavan häntä. Täti, sen tiedät, on hyvin äreä-luontoinen. Vakuuttamalla vakuuttaa hän aina, että äitimme on ymmärtämätöin, ja että hän on syypää kaikkiin onnettomuuksiin. Kun Maria-täti on päivän meillä, niin voimme olla vakuutetut, että äidillä on iltasella pään-kivistystä. Muutoin olen huomannut itselläni enemmän voimaa, kuin tähän saakka olen voinut aavistaakaan. Minä olen ottanut toimekseni eroittaa myytävät kappaleet niistä, joita talossa tarvitaan, sekä ne esineet, jotka otamme mukaamme maalle, niistä, jotka jätämme tänne Newyorkiin. Kaikissa näissä toimissa on Jim Fellows ollut minulle suurena apuna; hän on sekä hyvä että ymmärtäväinen ystävä. Isällä on täysi työ omien asioittensa järjestämisessä, senpätähden emme tahdo vaivata häntä, ainakaan sellaisella, jota me itse voimme toimittaa. Jim auttaa meitä oikein veljellisesti; hän on hankkinut talletuspaikan tavaroillemme, hän hankki miehen, joka vie ne sinne hevosella, hän on myöskin auttanut minua arkkujen pakkaamisessa. Senpätähden täytyikin minun lopulta sanoa hänelle, ett'ei hän saa uhrata meille sitä aikaa, jonka hän tarvitsee omaa itseänsä varten. Muutoin on kaikkein näitten tehtäväin kestäessä naurettu ja ilveilty, niin että on samalla ollut hyvin hauskaakin; tämä tietysti ei ole ollut Maria-tädin mieleen, sillä hän yhä tahtoo, että meillä vallitseisi sellainen mieli-ala, kuin jos löytyisi ruumis talossa.

Jim-veitikka matkii yhä tätiä, ja vaikka minä torun häntä siitä, niin onpa tuo hänen ivansa, näin meidän kesken puhuen, Eva, mitä naurettavinta. Hän käy, hän silmäilee ympärillensä, hän puhuu, juurikuin täti, ja kun joku meistä toruu häntä siitä, niin sanoo hän: "Kuinka? Mitä te nyt taas torutte! Enhän minä edes ajatellutkaan häntä, jota tarkoitatte!" Hän on aika veitikka, eikä häntä saa paranemaan; mutta enpä todellakaan tiedä, miten olisimme tulleet toimeen hänen avuttansa.

Sofie Elmore kävi tuonoin meillä ja kertoi naimisestaan Sydney'n kanssa. Hän tuottaa Parisista hääpukunsa. Häät pidetään lokakuussa, ja sitte tekevät he huvimatkan Europaan. Oi, olisitpa nähnyt Maria-tädin otsaa, kuinka synkeä se oli, kun Sofie jutteli tästä! Jos tuo onni olisi tapahtunut jollekin muulle kuin Elmore'n perheelle, olisi täti kentiesi voinut sitä kärsiä, mutta Elmore't ovat aina olleet raiskoja hänen silmissään. Muutoin puhelee täti meistä, kuin kokonaan perikatoon joutuneista, josta syystä minä tuonoin sanoin hänelle huomanneeni perikadon raunioita mukavimmiksi ja paremmiksi, kuin alussa luulinkaan, ja tätä sanoessani katsahti täti minuun, kuin kadotettuun syntiseen, huokasi raskaasti, eikä puhunut sanaakaan. Tätiparka! Minun ei pitäisi oikeastaan nauraman, mutta hän ärsyttelee minua noilla voivotuksillaan niin, että minun tekee todellakin mieli kostaa häntä pienellä naurun-myhäyksellä.

Joku päivä sitte kertoi Jim minulle eräästä kartanosta, jota hän oli käynyt katsomassa teidän asunnoksenne. Maria-täti kuunteli puhetta juhlallisen totisena ja virkki tuosta viimein: "Sillä kadulla ei luonnollisesti kenkään saata asua. Eva varmaankin pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin jo; koko siinä kaupungin-osassa ei asu yhtäkään hienoa perhettä."

Minä puolestani arvelin siihen, ett'et Sinä huoli asua muodinmukaisessa kaupungin-osassa, mutta silloin katsahti täti minuun sangen tuimasti ja lausui: "Minä toivon, ett'en tarvitse nähdä Evan asuvan siellä; sen kadun varrella ei asu muita, kuin halpaa kansaa." Ajattelepas vaan, Eva! jos sinä joutuisit asumaan sellaisen kadun varrella, jossa asuu ainoastaan halpaa kansaa? Eikö se olisi hirveätä! Enempää en nyt tällä kertaa, lemmikkini, jaksa kirjoittaa; käteni ovat vielä tomussa päivän töistä, ja tätä kirjettä kirjoitan erään laatikon päällä, odottaessani tavaran-kantajia. Me voimme kaikki hyvin, ja mitä siskoihin tulee, niin ovat he niin sieviä ja avuliaita, kuin tytöt suinkin saattavat olla. Äiti sanoo nyt vasta tuntevansa minkä ilon lapset voivat vanhemmillensa tuottaa.

Jumala siunatkoon Sinua, rakas Eva! Voi hyvin!

Sinun hellä. Alice'si.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Maria-tädin viimeinen ehdoitus.

Ihana kuukautemme oli jo loppumaisillaan, ja se aika läheni, jolloin meidän piti, niinkuin muinoin Aatamin ja Evan, kääntää selkämme paratiisille ja lähteä ulos maailman kamppailuun.

Koko avara maailma oli meille avoinna! Juuri tähän aikaan saimme
Maria-tädiltä näin kuuluvan kirjeen:

Rakas Eva!

Enpä saata, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, olla sinulle kirjoittamatta pari riviä, sitä enemmän kun minulla, sinun äitisi sisarena ja sinun kumminasi, mielestäni on oikeus tuntea sinun asiasi; ja, vaikka minä tiedän, ett'ei minun neuvoistani juuri paljon lukua pidetä, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani lausua ajatukseni, ja minä lausun sen nyt tässä.

Saattaa kentiesi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin sekaantua teidän asioihinne, sitä enemmän, kun te ette ole kysyneet minulta neuvoa, ettekä muutoinkaan tehneet minua osalliseksi luottamuksestanne; mutta minä kuulin herra Fellows'in kertovan Alice'lle, että hän haki teille sopivaa kartanoa, joka olisi myytävänä, ja minun täytyy tunnusta, että suuresti hämmästyin, kun kuulin teidän mointa ajattelevankaan. Oma taloudenpito käy nykyään hyvin kalliiksi, jos vaan vähääkään välitätte siitä, minlainen se on, jota vastoin hyyryllä-olo jossakin perheessä on paljoa halvempi. Mitä taasen siihen tulee, että ai'ot käyttää tuon pienen, äidin-äitisi lahjoittaman summan talon ostoon, niin on se sulaa lapsellisuutta, enkä siihen nähden voi muuta kuin surkutella sinua. Minä arvaan, ett'et sinä, eikä liioin sinun miehesikään, tiedä mitä David & Saul ottavat huonekaluista. Eipä teillä sitäpaitsi liene mitään aavistusta siitäkään, kuinka paljon kaikki nuot pienet talontarpeet maksavat. Sinun mielessäsi kuvittelee talo, joka on varustettu isäsi talon mukaan, mutta et ota ollenkaan lukuun, ett'ei sitä seikkaa sinun nykyinen asemasi salli sinun edes ajatellakaan sellaisia koru-tavaroita. Mitä muutoin itse kartanoon tulee, niin eipä nuot pienet raha-varasi riittäisi likimainkaan sellaisen talon ostoon, joka olisi sinulle sopiva.

Newyorkissa on kyllä myytävänä pieniä taloja halvastakin hinnasta, mutta millä paikoilla, minkä katujen varrella ne sitte ovat! Ethän aikone asua käsityöläisten, rihkamakauppijoiden ja sellaisten parissa? Vasta-naineiden tulee heti alusta alkaen ottaa arvonsa mukaisen aseman elämässä. Tuosta isäsi onnettomuudesta alkaen — josta minä en suinkaan tahdo sinua moittia, vaikka kyllä sinäkin puolestasi olisit voinut sitä estää — tulee olla entistä varovaisempi. Minä olen jo puhunut teidän puolestanne rouva Mivarts'in kanssa siitä, että te muuttaisitte hänen luoksensa asumaan. Tietystihän tulee Teidän ensin antaa suostumuksenne siihen. Mainittu talo on sellainen, että siitä kyllä sopii puhua sillä siinä ei käy kuin hienointa väkeä. Rouva Mivarts on minun vanha ystäväni ja suostuu antamaan Teille hyvin helposta vuokrasta yhden huoneen, jonka akkunat ovat pihaan päin. Tällä lailla ei tule sinulle liikoja huolia, eikä mitään emännän velvollisuuksia, ja siten voit käyttää aikasi ja varasi pukuihin; niihin tarvitaankin nyt paljon varoja, sillä kaikki välttämättömimmät esineet niinkuin esimerkiksi silkit, hansikkaat, kengät y.m. ovat nykyaikaan hyvin kalleita.

Tämä ulkonaisen komeuden ylläpitäminen on erittäin suuresta arvosta Alice'n tulevaisuudelle. Mieleni on vieläkin raskautettu tuosta isäsi onnettomuudesta, joka hävittää kaikki Alice'nkin tulevaisuuden toiveet. Vuosi sitte oli Alice'lla parhaimpia avio-liittoja tarjona, ja me saatoimme silloin toivoa hänelle sitä onnea, jota hänen kauneutensa ja luonnonlahjansa kyllin ansaitsisivat. Uskallanpa kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että hän kentiesi vielä joutuu hyviin naimisiin, vaikka hänen, vähiin varoihinsa katsoen, tietysti täytyy tehdä ahkerasti työtä, voidaksensa pysyä hänelle sopivalla asemalla, mutta uutteruudella ja kestäväisyydellä saamme paljon toimeen. Minä tunnen tyttöjä, jotka taitavat itse tehdä niin kauniita vaatteita ja hattuja, että luulisi niiden lähteneen etevimpien ompelijoiden käsistä. Tuo soma tylli-hame, joka Sellie Morton'illa oli viime tanssi-huvissa päällänsä, oli kokonansa hänen omaa työtänsä — tämän ilmoitti hänen äitinsä kaikessa salaisuudessa minulle, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan muu saisi sitä tietää. Mutta varma on, että jäät kokonaan pois seura-elämästä ja halvennat koko sukuasi ihmisien silmissä, jos asetut asumaan johonkin hökkeliin, halpa-säätyisten ihmisten keskelle ja jos elät niukasti. Minä olen varma siitä — ja sen minä jo sinun äidillesikin olen sanonut — että kaikki tuollaiset tuumat tulevat vaan sinun kokemattomuudestasi. Miehesi joka on kirjailija, ei voi käsittää tuommoisia asioita. Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja olen havainnut erittäinkin kahden asian vaikuttavan paljon meidän arvoomme seura-elämässä, nimittäin: sen kaupunginosan, jossa asumme, ja sen kirkon, jossa käymme. Minä toivon, ett'et lakkaa käymästä siinä kirkossa, jossa parhain osa Newyorkin asukkaista käypi. Yleensä ei miehen tule laisinkaan sekaantua naisen uskonnollisiin asioihin. Samoin toivon minä, ett'et lapsellisessa tietämättömyydessäsi pane rahojasi kartanon ostoon, sillä sinä tarvitset korkoja noista rahoista vaatteisin, vaunuihin ja moneen muuhun välttämättömään tarpeesen.

Kaiketikin olet kuullut, kuinka Elmore'n perhe tekee suunnattomia varustuksia Sofie'n häihin ensi syksynä. Kun minä ajattelen tämän maailman tavaran turhuutta ja katoavaisuutta, niin enpä voi olla iloitsematta siitä, että löytyy toinen parempi maailma; aika väliin on uskonnollinen lohdutus ainoana lohdutuksenamme. Hoida tarkoin terveyttäsi, lapseni, äläkä anna jalkojesi kostua, sillä kotiisi lähettämästä kirjeestäsi huomaan sinun käyskentelevän, ilman aikojaan, kosteilla paikoilla. Kirjoita pian, mitä minun on Mivarts'ille sanominen. Aina suopea tätisi,

Maria Wouverman.

Olipa lystiä nähdä kuinka vaimoni kasvot, hänen lukiessaan tätä kirjettä, lensivät punaisiksi, ja kuinka hän kärsimättömyydellä polki pientä jalkaansa.

"Tämäpä nyt on aivan Maria-tädin tapaista, tämä", huudahti hän ja heitti minulle kirjeen, jota minä luin suurella huvilla.

"Meidän tulee saada oma talo, niinpian kuin mahdollista", sanoi hän. "Minä kuvittelen jo itseni muka istuvana muiden hyyryläisten kanssa, kuiskaten puhellen muiden ihmisten vioista ja salaa ompelevani tylli-hameita, ja vaivaavani itseäni näyttämällä olevani muka yhtä rikas, kuin nekin, joilla on viittä kertaa suuremmat tulot. Jos joku saa Eva van Arsdel'in tekemään tuollaista, silloin olen minä suuri narri!"

"Eva van Arsdel on jo ollut ja mennyt, ja se on kaikki minun onnekseni, armaani".

"Hyvä, olkoon sitte Eva van Arsdel-Henderson", sanoi hän. "Tuo kaksoispersoona on paljon voimallisempi ja voipi paljoa helpommin vastustaa maailman turhuuksia, kuin tuo vanha Eva taisi tehdä".

"Minun luullakseni ei tätisi voi aavistaakaan mikä muutos Alice'ssä parhaillaan on tapahtumassa".

"Tietysti ei vähääkään. Alice on ylpeä ja ymmärtäväinen — minä tarkoitan jalosti ylpeä, — hän ei milloinkaan alenna itseään siihen määrään, että hän tahtoisi näyttää rikkaalta, vaikk'ei hän olekaan. Ei hän rupea koskaan etsimään rikasta miestä, ei. Minä olen aina sanonut Alice'n luonteen olevan kahdessa eri kerroksessa; ylimmäisessä on turhamaisuutta, joutavuutta, alimmaisessa jaloutta, ylevämielisyyttä. Meidän köyhtyminen on ollut maanjäristys, joka on ruhjonut koko ylikerroksen ja jättänyt alimmaisen jäljelle. Alice on kyllä näyttävä olevansa sekä vankka että jalomielinen vaimo. Meidän kihlauksemme ja meidän häämme ovat perin pohjin hänet muuttaneet".

"Entäs tuo kirje…?"

"Sinun tulee kirjoittaa vastaus siihen! Onpa jo aika että Maria-täti saapi huomata, että miehen tulee olla johtajanamme; sinua tuo kirje ei harmita, vaan ainoastaan naurattaa, senpätähden voitkin tyvenenä kyhätä oivallisen vastimen".

"Ja sanoa hänelle kaikella kunnioituksella, nöyrästi ja sydämellisesti, ett'ei asia kuulu häneen laisinkaan", vastasin minä.

"Niinpä juuri; mutta luonnollisesti nöyrimmästi vakuuttaen häntä sinun sydämellisestä kunnioituksestasi. Kirjoita myös, että kyllä voimme hankkia oman talon itsellemme. Minun luullakseni voimme kesäksi saada vuokrata jonkun pienen maa-talon lähellä Newyorkia, joten sinä pääsisit iltasin tulemaan maalle ja olemaan siellä kaiken sunnuntaipäivän".

"Ihan niin, ystäväiseni. Minä olen jo aikoja sitte arvellut samaa asiaa ja olenpa jo vähän toimiinkin ryhtynyt. Minä tunnen erään sievän kweekari-perheen, jolla on maa-talo, jossa sinä saat sekä hyvän-makuisia hedelmiä että hyviä ihmisiä kumppaliksesi ja päälle päätteeksi sellaisesta hinnasta, ett'ei se meidänkään varoihin katsoen ole liian kallis".

"Ja syksyksi luulen kyllä löytävämme sopivan talon itsellemme", sanoi hän.

"Varmaankin", vastasin minä. "Minä uskon sellaisen talon jo odottavan meitä jossakin".

"Katsopas vaan", sanoi vaimoni, "tuota Maria-tätiä, joka tahtoisi asettaa meitä hyyryllä asumaan, jotta pääsisimme vieraan-varaisuuden velvollisuuksista! Mutta kovinpa tukalalta tuntuisi elämä, ell'emme voisi kerätä omia ystäviämme ympärillemme ja antaa heidän nauttia koti-onnestamme oman kattomme alla".

"Kenpä pitää lukua niistä rahoista, joita vieraanvarasuuteen menee?" lausuin minä.

"Ja kuitenkin löytyy sellaisiakin ihmisiä, jotka tahallaan laittavat niin, ett'ei heillä ole huonetta vieraittensa varaksi", jatkoi Eva. "Maria-täti ylisteli kerran rouva Jacobs'ia pilviin saakka juuri tällaisesta tarkkuudesta".

"Ja tuolla tarkkuudella saa hän ehkä säästetyksi rahoja muhkeisiin vaatteisiin ja komeilun pitoihin, arvelen minä".

"Luultavasti", vastasi Eva. "Mutta minun mielestäni pitää kodin oleman sellaisen, että siellä käypi ystäviäkin, ja että siinä on jokaiselle sinun ja minun omaiselle edes lämmin nurkka tarjona. Sehän se juuri onkin miellyttävää meidän tulevaisuuden toiveissamme, että ystävämme myöskin saavat nauttia meidän onnestamme. Vaan tiedätkös mitä, minulla on jo tiedossa hyvä apu koti-toimessamme. Joku vuosi sitte meni muuan piika vanhempieni palveluksesta naimisiin. Hän piti hyvin paljon minusta ja kehoitti minua useasti menemään naimisiin, jotta hän saisi tulia minun piiakseni. Nyt hän on leski, hänellä on kahdeksan vuotinen tytär ja hän tarvitsee sellaista paikkaa, jossa hän saapi pitää tyttärensä luonaan. Meille ovat he varsin sopivia. Tytön voisin opettaa palvelemaan ruokapöydässä ja tulemaan saapuville kellon soidessa, ja Mary voisi olla minulle monessa asiassa äitinä, sillä varmaan olen hyvin kokematoin talouden hoitamisessa".

"Sepä on oivallista!" sanoin minä. "Minä olen varma siitä, että onnemme tähti on yhä kohoamassa, ja että jo ennen kesän loppua saamme oman talon itsellemme".

Eräänä sunnuntaipäivänä, vähän ennen lokakuun alkua, ollessani pienellä maatilallamme, sain Jim'iltä näin kuuluvan kirjeen:

"Vanha, kelpo ystäväni!

Nyt luulen löytäneemme sopivan talon Teille. Minä en tiedä mitä vaimosi siitä sanoo, mutta eilen tapasin sattumalta neiti Alice'n ja hänen mielestään on se Teille hyvin sopiva. Kuule päälle nyt!

Eilen, kun menin kaupungille, ostin Herald-lehden ja luin siinä suureksi ilokseni, että Jack Fergus on määrätty konsuliksi Algier'iin. Suoraan sanoen, luultiin Jack-paran pian muuttavan Tuonelan tuville, sillä hänen keuhkonsa kävivät yhä vaan huonommiksi. Luettuani tuon uutisen, iloitsin hänen puolestaan, koska tuo virka sopii hänelle erinomaisen hyvin. Oitis riensin sentähden toivottamaan hänelle onnea; siellä oli jo edelläni kolme, neljä toveria, jotka olivat tulleet sinne samassa tarkoituksessa, kuin minäkin. Jack oli kyllä tyytyväinen uuteen virkaansa, mutta pian huomasin, että joku epäkohta suretti häntä; kun toisten toverien lähdettyä jäin kahden kesken hänen kanssaan, pääsinkin hänen huolensa perille. Hän tunnusti suoraan iloitsevansa tuosta uudesta virastaan, hänelle sopivamman ilman-alan tähden, mutta valitti samalla ett'ei hänellä ollut tarpeeksi rahaa; tuo virka Algier'issä ei kuulu elättävän miestä, ja ell'ei hän saisi talonsa vaihdetuksi puhtaaksi rahaksi, niin ei hän voisi ottaa tuota paikkaa vastaan. Minä en ole tähän asti edes tiennyt hänellä taloa olevankaan. Minä kysyin häneltä, miksikä hän ei myy taloansa, johon hän vastasi, ett'ei ole ketään ostajaa. Arvaathan, että sinä ja vaimosi muistuitte oitis mieleeni.

Minä kysyin häneltä missä tuo talo on. Eräällä Varick-katuun yhtyvällä poikkikadulla, vastasi hän. Mutta tuskinpa sinä tiedät missä Varick-katu onkaan? Uskallanpa panna tusinan hansikkaita vetoon, ett'ei ainakaan rouva Henderson sitä tiedä. Mentiinpä tuosta taloa katsomaan. Talo on S:t George-kadun varrella! Mitä arvelet? Luulenpa Teidän mielistyvän siihen. Mainittu talo on kulma-kartano. Katu on tosin hieman sivussa, mutta sen varrella asuu hiljaista ja siivoa väkeä. Rouva Wouverman pitäisi sitä varmaankin mitä suurimpana onnettomuutena asua tämän kadun varrella, ja hän ei luonnollisesti voi ajatella muuta, kuin että kaikki naapurit täällä ovat pelkkiä noitia, poppa-miehiä ja heidän jälkeisiään. Muutoin on kartano somempi ja parempi muita saman kadun varrella olevia, sillä näet, tuo vanha täti Martila tahi van Beest tahi mikä hänen nimensä lie ollutkaan, on rakennuttanut sen omaa itseään varten. Se on rakennettu tiilistä, puolitoista kerrosta korkea, akkunat pienelle kirkkomaalle päin, jonka perällä näkyy S:t John'in puisto. Jack ja hänen vaimonsa ovat paljon somistaneet taloa. Soisinpa voivani ostaa sen ja viedä sinne vaimoni, jos vaan minulla olisi — rahaa ja vaimo. Jack myypi kartanonsa kahdeksasta tuhannesta dollarista, joista neljä tuhatta tulee maksaa nyt oitis, mutta loppu neljä tuhatta saavat olla kiinitystä vastaan vastaiseksi. Minun mielestäni on tämä oikein polkuhinta ja Irvingstone, meidän vanhin kirjanpitäjämme, joka ennen teki talonkauppoja, sanoo hinnan olevan tavattoman huokean ja vakuuttaa, että voit milloin hyvänsä saada siitä monta vertaa enemmän. Minä olen pyytänyt Jackia odottamaan vastausta kolme päivää; tulkaa siis molemmat maanantai-aamuna tänne ja katsokaa itse ostettavaanne".

Ja me tulimme, näimme ja ostimme sen. Muutaman päivän kuluttua seisoimme me kartanon portilla, avaimet kädessä, valmiina astumaan "omaan taloomme".

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oma talomme.

Löytyy muutamia paljon merkitseviä sanoja, jotka aina viehättävät ihmissydäntä, ja viehättävin näistä viehättävistä on tuo kaksois-sana "oma talomme". Se ei ole minun oma, sinun oma, mutta "meidän oma talomme". Nuot kauniilta sointuvat — me ja meidän, ne antavat niille liitetyille sanoille sen lumousvoiman, joka tekee ne joksikin pyhäksi symboliksi.

Niinkuin yksityisillä ihmisillä, on taloillakin oma, erityinen muotonsa. Niinpä on yksinkertaisia taloja, miellyttäviä taloja, synkkiä ja lumoavia taloja, juuri niinkuin ihmisiäkin. On taloja, joiden akkunat näyttävät juurikuin haukoittelevan ikävästä ja onpa taas toisia, jotka kolkolla näöllään peloittavat ja karkoittavat meitä kauhulla pois luotansa; onpa myös sellaisiakin taloja, joiden akkunat ja ovet tuntuvat aukeavan niin sanoakseni ystävällisesti ja vieraanvaraisesti, ja jotka juurikuin levittävät kätensä meitä vastaan, ystävällisesti syleilläksensä ja sisään pyytääksensä meitä.

Kun vaimoni ja minä panimme avaimen lukon reikään, aukaisimme portin ja astuimme taloon, joka nyt kivi-jalasta katon-rajaan asti oli meidän omamme, sanoimme heti toisillemme: oi kuinka tämä on miellyttävä! Se oli rakennettu vanhaan tapaan, jolloin vankat seinät ja laajat, pieniruutuiset akkunat olivat tavallisia; mutta kaikki näytti kotoiselta, mukavalta. Salissa oli vanha uuni, yltäympärinsä muurattu omituisilla hollantilaisilla kivillä. Fergus'in perhe oli teettänyt taloon sekä vesi- että kaasu-putkia; mutta uunit olivat useammissa huoneissa vielä entisellään.

Nuot suuret, valoisat akkunat, jotka olivat S:t John'in puistoon päin, tekivät huoneet hauskoiksi ja valoisiksi, ja akkunan ulkopuolella seisovan lehmuksen lehdet, jotka kimaltelivat syys-auringon valossa, heittivät varjonsa huoneisin, muistutellen siten meille, jotka olimme juuri palanneet maalta, maa-elämän ihanuutta. Olipa tuo oikein viehättävää!

Huoneet olivat hyvin mataloita, tuskin yhdeksän jalkaa korkeita. — Huoneista puhuessani tahdon sanoa, että minun luullakseni on se juuri tuo omituisuus englantilaisessa ja hollantilaisessa rakennustavassa, joka tekee huoneet niin kotoisiksi, niin miellyttäviksi. Matalat huoneet pysyvät paremmin lämpöisinä, ja tuo seikka on erinomaisen tärkeä meidän ilman-alassa, jossa valkea palaa uunissa kokonaista yhdeksän kuukautta vuodessa. Yleensä olen huomannut, että huoneen viehätysvoima vähenee samassa suhteessa, kuin sen korkeus enenee, ja kaksi- tahi viisitoista jalkaa korkeat huoneet saattavat olla hyvinkin kauniita ja komeita, mutta eivät koskaan tunnu kodikkailta. Niiltä puuttuu tuo vetovoima, joka löytyy mataloilla huoneilla, jotka juurikuin kutsuvat meitä äidilliseen syliinsä.

Minun vaimoni juoksi oitis vallattomasti koko uuden valtakuntansa läpi, katsoi tuota, katsoi tätä, tarkasteli, mittaeli ja selitteli hyvin innokkaasti millä lailla hän järjestää tuon ja millä tavalla tämän. Vaimoni oli todellakin kuningatar valtakunnassansa; hänen jalkansa polki tuttua, omaa maata, ja hänellä oli oikea taiteilijan silmä näkemään miten somaa tuosta kaikesta voisi tulla.

Tuleepa minun tässä huomauttaa, ett'ei se minusta ole aivan yhdentekevää, missä kylkeni lepää, missä asun ja miten asun. En tahdo kieltää, että me sangen mielellämme olisimme asettuneet vaikka heti asumaan johonkin palatsiin, jonka akkunat olisivat Newyorkin Central Park'iin päin ja jossa olisimme olleet ympäröittyinä mitä hienoimmilla huonekaluilla. Kaikki se olisi kyliäkin ollut mielemme mukaista, mutta kun emme me voineet niitä saada, niin olipa meille yhtäsuuri ilo nähdä, miten me voimme tulla toimeen ilman kaikkia näitä rikkauksiakin.

Luulenpa varmaan, että tuollaiset pienet keksinnöt ja sinne tänne laskemiset ja aprikoimiset, joita pienet tulot vaativat meitä tekemään, tuottavan meille paljon mielihyvää, jota ne eivät tunne, jotka helposti voivat kaikkia näitä saada. Jospa esimerkiksi noilla pikku lintusilla, jotka pesiivät ikkunan edessä kasvavaan lehmukseen, olisi alusta alkaen ollut valmis, muurattu, sisustettu ja kaikilla tarve-aineilla varustettu pesä, eikä niiden olisi tarvinnut tehdä muuta, kuin astua siihen asumaan, niin kuinka paljon lentämistä ja puuhaa, kuinka paljon viserrystä ja piiperrystä eikö muuttopäivänä kaivattaisi!

Aamun vietimme oikein hauskasti, vaikk'emme tehneetkään mitään muuta, kuin käyskentelimme huoneesta huoneesen, tuumiskellen miten ne varustaisimme ja järjestäisimme, ja aikaväliin kehuimme toinen toisillemme, minkä hyvän kaupan olimme tehneet. Tuolla oli kaunis näkö-ala, tuolla pieni puisto, joka oli ainakin suurta nenäliinaa suurempi ja johon herra Fergus oli kylvänyt ruusuja ja geraniumeja kylläksi yhtä kukkakimppua varten päivässä; tässä oli viiniköynnös, jonkun vanhan tädin istuttama, josta Jack Fergus oli laittanut jotakin lehtimajan tapaista, ja jolla oli purppuran punaisia rypäleitä. Me söimme niistä ja tuntuipa siltä, kuin olisimme olleet Aatami ja Eva paratiisissa. Mitä siitä, josko meidän pieni edenimme olikin vähäpätöisessä kaupungin-osassa ja josko, niinkuin Maria-täti sanoi, ei ollut yhtään elävää ihmistä monen peninkulman matkalla? Olihan tuo kuitenkin meidän kaunis yrtti-tarhamme, jonka Herra Jumala oli istuttanut itäänpäin edenistä. Sen ostaminen, se on kyllä totta, vei koko vaimoni pienen omaisuuden, ja saattoipa meidät päällepäätteeksi vielä velkaankin — mutta me lohdutimme itseämme sillä, että olihan tämä yhtähyvin helpoin vuokraus-laatu Newyorkissa; "sillä näetsen", sanoi vaimoni minulle hyvin opettavasti, "isä sanoo meidän panneen rahat hyvään talteen, sillä kartanon hinta kyllä kohoaa, niin että me, jos myymme sen, saamme siitä paljon enemmän kuin itse maksoimmekaan."

"Äkkiä sinusta tulee tarkkasilmäinen, pieni asioitsija!" sanoin minä, ihmetellen vaimoni älyä raha-asioissa.

"Sepä minä olenkin nyt jo, ja kuulepas, Harry ystäväni, älkäämme kuluttako rahoja huonekaluihin, ennenkuin olen näyttänyt sinulle, mitä minä puolestani voin saada toimeen. Minä tiedän keinon, millä lailla huone vähillä menekillä saadaan soman näköiseksi. Esimerkiksi tämä pieni huone täällä; siihen ostan huonekalut yhdeksällä tahi kymmenellä dollarilla."

"Sinäkö?"

"Niin minä, Maryn avulla — saatpahan nähdä. Ne ajavat saman asian kuin sellaiset huonekalut, joista maksetaan kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria ja nämä kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria säästyvät meille toisiin tarpeisin. Stewarts'illa olen nähnyt hyvin kaunista kangasta, leveillä tummanpunasilla reunuksilla. Minun luullakseni on parasta ostaa koko pakka kerrassaan, siitähän sitte riittää päälliseksi kaikkiin huone-kaluihin. Maltapas vaan! Akkunoihin ostan minä draperiat, tuolit minä päällistän ja sitte emme tarvitse muuta, kuin ostamme pari, kolme suurta, pehmeätä nojatuolia, niihinkin laitan itse päällykset samasta kankaasta — ah, saat nähdä, mitä ihmeitä minä saan aikaan. Kaikki tulee niin somaksi ja siistiksi, että ihmiset oikein hämmästyvät."

"Hyvä, hyvä, muurahaiseni, minä jätän kaikki sinun haltuusi; nuot toimet kuuluvat sinun piiriisi, sinä saat hoitaa kaikki sisä-asiat."

"Luonnollisesti; sinulla on työtä kylliksi lehden toimituksessakin noiden pääkirjoitusten kanssa ja sen ohessa, ystäväni, vaikka oletkin viisas, niin etpä kuitenkaan tällaisista asioista ymmärrä juuri mitään. Älä siis vaivaakaan itseäsi niillä. Meidän pienen valtakuntamme sisäiset asiat ovat siis minun hoidettavinani. Ja nyt ei äiti, eikä Maria-täti saa tulla tänne, ennenkuin kaikki on järjestyksessä. Alice saa olla jonkun aikaa auttamassa minua, ja kun minä tarvitsen sinua, niin sanon sinulle siitä edeltäkäsin, ja jos ei minulla olekaan taitoa kirjoittaa pää-kirjoituksia, niin onpa minulla taitoa johonkin muuhun, sen saat nähdä".

"Oletpa sinä pikku lumooja", sanoin minä hänelle, "ja tämä huone on tuleva vast'edes rajamaaksi nykyisen ja vielä lumoavamman maailman rajalla. Iloiset, leikkivät keijukaiset ottavat vast'edes sen haltuunsa ja heidän pikku kätösensä jatkavat sitä työtä, jota sinä olet aloittanut."

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Pieni kotimme.

Pian huomasimme, että tämä koti oli meidän, sillä nuot uskolliset, hyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He olivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He neuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni erinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin puuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän laatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun suuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen. Alituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän matkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen esineen.

Ensi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa, aivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.

Kotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten kulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein paimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa vallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus, jonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki kokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme paistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta pöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla olisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti järjestetty.

Keitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli ylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen tutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan, jota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi saavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin, kun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja ruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen salaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui uunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä lämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme oikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen päätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.

Vaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen kesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut sen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä huoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla, niin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon välillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan neljän ja puolen jalan korkuinen.

Kun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme järjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla koskemattomina.

"Evaseni", sanoin minä, "miks'emme anna niiden olla paikallansa?"

"Rakas lapseni", vastasi vaimoni, "nämät tapetit ovat kauhistuttavia."

"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?" lausuin minä. "Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan väsytät itsesi."

"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia; sentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt Berthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia tapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat nähdä mitä saan toimeen."

Pari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen huoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli siellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat, valkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut kivi-piirroksistaan.

"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista kivipiirros-kokoustani?" kysyi vaimoni. "Sano, enkö ole käyttänyt niitä hyvään tarpeesen?"

"Sinä olet pieni velho", sanoin minä; "sillä tuskinpa sinä taidat itse asettaa tapettia seinille."

"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni. Jim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin oikein hauskaa työtä."

"Jim'inkö?" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.

"Niin, Jim'in", vastasi vaimoni hymyellen.

"Näyttääpä siltä, kuin…"

"Niin, siltä se näyttää", sanoi vaimoni, "mutta tuo poika on sekä hyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli tätä työtä tehdessämme."

"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään toden-teolta", lisäsin minä.

"Älä virka siitä sanaakaan", sanoi vaimoni, naurahtaen; "se on ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta."

"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on, kumminkin jälkimmäisen puolelta…"

"Olkoonpa mitä tahansa", sanoi vaimoni. "Heillä on niin hauskaa yhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä ja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän kokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan niinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden ihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää aivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari keskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä. Meidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene Berthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein hyvä poika. Katsos tässä", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, "tässä olen laskenut kuinka paljon tarvitsemme."

"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?"

"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän palveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana isäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä, että huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi."

Sillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja kehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään armaan puolisoni lempeän hoidon alla.

Aika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja somisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen voimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka muuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen. Kotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa huomataan taiteilijan luonne.

Monessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen asukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille samoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva — hän oli tuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana taide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu lämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit, huonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot maalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille kodin.

Kun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli minulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin aloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää ihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.

Mielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita mukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse paremmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin miellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta kauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti tarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi ainoastaan sitä varten luotu.

Hänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina toi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika Crusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja noutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut haaksirikkoon.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Naapurimme.

"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."

Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia, jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.

"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"

"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen saanut tuttavan siinä."

Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai tuttavia naapuri-talossa.

"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.

"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."

"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"

"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä, mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella; oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."

"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. — "No, varmaankin juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"

"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas kukkatarhaan. — 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne nenä-liinani joutui.' — Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin kaikki koristukset."

"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."

"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos, ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' — Olisitpa nähnyt mikä ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti: 'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' — 'Ei suinkaan', vastasin minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' — Ja loppu-seuraus oli se, että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa, vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa muodostaa oikean lehti-majan."

"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."

"Aivan niin."

"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"

"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."

"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"

"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä, omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."

"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."

"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä' ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"

"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"

"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä. Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi, ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth — niin on minun kweekari-vaimoni nimi — oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."

"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa perusteena."

"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa, jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin olisimme jo kauan olleet tuttavia."

"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.

"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"

"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua
Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."

"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat' ja 'neidit'."

"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät takapajulle seura-elämässä."

"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa päässä?"

"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen minäkin."

YHDESKUUDETTA LUKU.

Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.

"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita, joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni, Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."

"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan halpaa kansaa asuu?"

"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä sentäänkin hauskalta ja siistiltä."

"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni. Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin, nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone on niin sinun luonteesi mukainen!"

"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle, uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."

"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi heidän omansa."

"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella tavalla, jonka olen itse keksinyt."

"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.

"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan päivällis-pöydässä."

"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän tasalle!"

"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen, taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut, ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi. Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."

"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"

"Vaikka jo huomenna."

"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin mitä meihin tulee."

"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on tapahtuva meidän kodissamme."

"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."

"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme lämmön väri — tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."

"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta, vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua, miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."

"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys, että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen kun saan olla siitä erilläni."

"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."

Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa, että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut, jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se, että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta, ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin, että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan mieluisan paikan.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Valmistukset pitoihimme.

"Kuules Harryseni", sanoi vaimoni sen päivän aamuna, jolloin pitomme olivat pidettävät, "vielä puuttuu meiltä jotakin".

"Mitäpä sitte, armas ruhtinattareni?"

"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä ole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin juhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme tuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä ja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?"

Oitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini Hesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei pöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin selittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko vastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan, mitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta nyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi tein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet kaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti uskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli ristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.

"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan toisistaan?"

"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi olla meidän viinimme kanssa?

"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo, josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".

Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella; minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski kätensä olalleni ja lausui:

"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana kotonansa!"

"Sinä olet enkeli, Eva".

"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä, mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".

"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä, ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi kaatuvaiseen tautiin".

"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin asettanut viiniä pöydällemme".

"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".

"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan oivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on päätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian laita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen kamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa".

"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea enemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan".

"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri mitä sydämeni käskee minut tekemään", lausui Eva.

"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja jaloa", sanoin minä.

"Luulenpa kuitenkin", lisäsi Eva vakavasti, "että minun itseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua tekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan, ja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä…"

"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et lempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan".

"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua", vastasi hän nauraen. "Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa päivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen, ymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä ja hedelmiä, kuin löydät — minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle pöytää".

"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä, kuin vaan voit toivoa".

"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä. Näetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä, jossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija. Katsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo hyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia omena-hyytelöllä täytetyitä astioita!"

"Hän on täydellinen pyhimys!" huudahdin minä.

"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että halla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois niitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen kukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin vähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia".

"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä", sanoin minä.

"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi. Tahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle, ennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi ja miellyttäväksi, kuin se voi olla".

"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden, nähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki muut?"

"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme ovat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!"

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Ensimmäiset pidot kodissamme.

Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni, hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä tarvitsisi jotakin vielä.

"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä? eikö se ole viehättävä?"

Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.

Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta, heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä, että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.

"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi tanssivat koska tahansa."

"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.

Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa, joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla. Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan palvella meitä pöydässä."

Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina, kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli meidän ja päivällinen oli meidän, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia, ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi, ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja kärsivällisen näköisenä.

"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.

"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun se tietää, että minä olen täällä sisällä."

"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."

"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona. "Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."

"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha, uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."

Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi olla.

Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.