Title: Epäilijä: Kuvaus neljässä näytöksessä
Author: Kalle Aho
Release date: June 15, 2009 [eBook #29127]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Matti Järvinen
E-text prepared by Matti Järvinen.
Kuvaus neljässä näytöksessä.
Kirjoittanut
KALLE AHO.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
Ensimäinen Näytös.
(Kirkkomäellä. Perällä kirkko ja hautausmaa.) (Esiripun kohotessa pidetään parhaallaan iltakirkkoa. Ihmisiä liikkuu kirkon ympärillä. Sakastin ovesta työntää suntio ulos UKKO-MÄKÄRÄTÄ, jolla on huonot liinavaatteet päällä ja virsut jalassa.)
(Kumarrellen sakastin rappusilla.) Hyvä herra, armollinen kirkonpalvelija…
Ka, mene, mene! Ei tänne saa tulla.
Enhän minä .. suokaa anteeksi.. Olisin vaan kaikessa nöyryydessäni tullut herran temppeliin.
Sinä et kuitenkaan malta olla yhdessä kohden. Juoksentelet ympäri kirkkoa ja höpiset jonkin joutavaa.
He, hee.. Höpisenkö minä?.. No ei sitten. Tämä pääkartano ei tahdo taas pitää kutiaan. (Hän nauraa kähäyttää.)
Senpätähden saat pysyä poikessa.
(Vedet silmissä.) Ni-ni-niinhän tuota pitänee.. Kas, pääsky lensi.. Mutta mitä pahaa minä sitten olen tehnyt, kun sinä minua ajelet kirkosta pois?
Ethän sinä pysy yhdessä kohdenkaan, ja kun pappi saarnassaan muun muassa sanoi: kyllä herra hullut hoitaa, niin silloin sinä heti ääneen huusit että kyllä se hoitaa. Sopiiko tämä nyt kirkossa?
(On hetken alakuloisen näköinen, mutta sitten iloisesti.) Mutta hoitaakinhan se. Mitäs pahaa siinä on?
Eihän kirkossa saa huutaa ja juoksennella. Ymmärräthän sen sinäkin.
Niin .. niinhän se on, eihän sitä saisi, vaan kun ne henget viettelevät, niin minkäpä sille taitaa.
Miten ne henget viettelevät?
Nekö? Nehän pitävät Mäkärää aivan narrillaan. Suhkavat kirkossakin korvaan: juokse, juokse!.. ja silloin täytyy juosta. Toinen tulee ja kuiskaa: elä vainenkaan juokse, elä vainenkaan juokse, mutta huuda .. ja minä huudan. Muutoin ne tekisivät kerrassa kummia, niitä täytyy totella. Kyllä ne kirkossa kumminkin vähän siivommalla ovat, mutta, vie sun, kun ne kotona vehkeilevät, niin jos siinä ei ole sen seitsemässäkin höyräkässä. Se pappa-piru on — koira vieköön — kaikista ilkein .. katsos.. (Hän levittää kätensä ja sormensa, panee naamansa hyvin julman näköiseksi, irvistää ja hyppää suntioon päin.) Näin se tekee.
(SUNTIO ärjäsee ja vetäytyy säikähtäen taaksepäin.)
(Nauraa viekkaasti ja räpyttää silmiään.) Ei tämä mitään Ole sen suhteen.. Vaan niin se tekee ja ottaa kirveen penkin alta ja huutaa: Mäkärä, pane pää pölkylle! Ja jos minä silloin en olisi tiukkana ja sukkelana, niin arvaathan sen, mitä se piru silloin tekisi. Mutta minä hyppään näin ikään .. taaksepäin, kun se tulee kirveineen ja manaan häntä jumalan nimessä menemään pois. Sitten se vähitellen vetäytyy jonkun pimeän nurkan kautta pellolle, mutta kauvanhan peijakkaan mustat silmät sieltä vielä kiiluvat.
Katsos peijakasta. Kyllä kai se minua peloittaisi.
Vaarassa niiden kanssa toki onkin tuolla kulkiessaan. Kun vaan kaivon kohdalle sattuu, niin silloin tuo, joka on kaikista suurin roisto, tuo Ansgaarius, joka kirkkoonkin tulee .. se tuntuu aivan kuin niskasta kiini ottavan ja suhkaa: Mäkärä, Mäkärä, hyppää kaivoon! Vaan silloin minä pyöräytän sitä tuolla lailla .. ja alan juosta sen minkä käpälästä lähtee.. Kas, kas; tuolla kun oriit tappelevat.
(Juoksee katsomaan.) Missä .. missä?
(Kiiruhtaa sakastin rappusia ylös päästäkseen kirkkoon.) Siellä, siellä.. He, he, he!.. He, he, he!
(Rientää heti Mäkärän perästä ja tapaa hänet kiini vaatteen liepeestä juuri sakastin ovella.) Eläpäs menekään.. Kas peijakkaan, kun oli sukkela.
(Vetäytyy siivosti takaisin ja viekkaasti nauraen räpyttää silmiään.)
Ilmanhan minä vaan säikäytin. Pidä vasta ovesi tarkemmin kiini, ettei syntinen kirkkoon pääse.. Hähä! Jo tulen.
(SUNTIO menee sakastiin ja sukkelasti vetää oven kiini jälessään.)
(Koettaa aukaista ovea.) Lukkoonpahan pani.. Mutta onhan tuolla ikkuna auki. Kuuleehan sieltäkin.
(Hän menee varovasti ikkunan luo, ottaa lakin päästään ja kyykistyy seinävierelle.)
Niin .. niin .. aivan niin. Ihminen on himoilta hallittu .. joo .. joo .. synnin orja. Perkeleet ja pahat henget pyytävät häntä alituisesti kiusaukseen johdattaa.. Aivanpahan asian mukaan pappikin tuolta saarnastuolista puhuu.. Kas, kas, joko se tuo Ahasveeruskin tulee minua häiritsemään.. Peijakas, nauraa vaan. Mutta kuule mitä raamatussa sanotaan: kilvoituksella täytyy ihmisen teitä vastaan sotia. Pakene!.. pakene, sanon minä!.. Eihän peijakas aijo lähteä. Mutta jos minä.. (Sieppaa kiven maasta ja alkaa ajaa.)
(Samassa tulee kirkosta NISKANEN, SAARELAINEN ja RUOTTI monen muun miehen kanssa. Kaikki ovat he puetut vanhan kansantapaan: körttinuttu päällä, lapikkaat jalassa ja musta huopahattu päässä.)
No, mitä se Mäkärä taas hurjastelee?
(Pysähtyy ja pudottaa kiven selkänsä taakse.) Niin, tuota .. suoraan sanoen, ajan piruja pois kirkon mäeltä.
Hi, hi, hi! Vai piruja. No oikeassa oletkin. Tuleehan pirut tuommoista kirkkomenoa kuulemaan. Urkuin helinä se viehättää.
Vaan soitollahan Taavettikin Saulista pahan hengen ajoi. Yksiä piruja kai ne on tähänkin aikaan.
(Hän menee Saarelaisen luota viekkaasti silmiänsä räpyttäen, ottaa joltakin mieheltä virsikirjan, panee paksusankaiset lasit nenälleen, tavailee ja selailee kirjaa, mutta samalla seuraa vilkkaasti keskustelua.)
(Miesten keskessä.) Kaikellaisia pelikaluja sitä kirkkoonkin laitetaan huutamaan ja parkumaan. Tämäköhän meidänkin kirkosta vielä puuttui?
Se on yhä vaan sitä vanhaa paavia.
Niinhän se on. Koko kristillisyys on kohta taas yksistään muodon asia, kansa vieraantuu yhä enemmän pois jumalasta ja ristin tieltä —
Mutta me pysymme siinä lujasti kiini.
(Jatkaen.) — sillä harva pappi tähän aikaan herätyksiä vaikuttaa. Mitä tuommoisestakin saarnasta, jota nyt juuri kuultiin. Mies menee raamattua selittämään, eikä ymmärrä enempi kuin pukki koko raamatusta. No se nyt käänteli sitä niin nurin perin kuin Kottlannin aura nurmea. (Yleinen nauru.)
Taitaako sokea sokeata taluttaa.
Eikö he molemmat kuoppaan lankea.
Aivan niin. Siinä juuri on syy kansan suruttomuuteen. Ilmankos jumalan sitten täytyy rangaista ihmiskuntaa nälkävuosilla, ruttotaudeilla, rajuilmoilla ja kaikkinaisilla vitsauksilla. Jos sitten on semmoisia, joille on tullut tosi hätä sielunsa pelastuksesta, niin heitä paikalla ruvetaan ahdistamaan lahkolaisina kirkon puolelta. Kyllä siitäkin saatiin kärsiä herännäisyyden ensi aikoina. Monessa muokassa Ukko-Paavokin oli. Häntä ahdistivat niin papit kuin vallesmannit ja mitä kaikkia heitä lienee. Mutta se mies kesti.
Kunpa hän olisi vieläkin seassamme vaikuttamassa.
Jottako hän ei sitten ole?
Jottako niin luulet, Saarelainen, ettei hän sitten ole seassamme vaikuttamassa?
Hänen henkensä vaikuttaa meissä.
Ja me hänen hengessään.
(Lähestyy Ruottia ja taputtaa hänen suurta vatsaa.) Niin tuota ihraa noin vankasti kasvatamme.. Hi. hi, hi.
Pois, koira!
So-soo ristitty!
(Kantaen vehnäsvakkaa lähestyy Ruottia.) Eikös isännät osta vehnästä?
Onko tämä mikä markkinapaikka? Häh!..
(Ottaa akkaa käsivarresta.)
Ei, ei .. enhän minä ole sanonutkaan.. Päästä irti.
(Puulaa akkaa.) Häpeämätöin! kaupitse pakanoille, vaan elä ristityille kirkon mäellä. (Puulaa häntä uudestaan.)
(AKKA kaatuu ja vehnäset lentävät kentälle. Yleinen nauru.)
(Hyppää ylös ja uhkaa nyrkillään.) Saatanan körttiläiset!
(Taputellen eukkoa.) So, so eukko, ei pahaa pahalla kostaa. Poimitaan me vaan pois vehnäset, eikä olla tietäkseenkään.
(Noukkiessaan vehnäsiä.) Siinäkö teidän ristillisyys onkin, mokomat koirahattuset. Onko tuo oikean ristityn työtä tuo? Pthyi!.. Pthyi, herjat! Teidän päälle nyt ei viitsisi koiraansakaan usuttaa.
(ERÄS YLIOPPILAS, joka kantaa ylioppilaslakkia päässään, tulee akan puheen kestäessä kirkkomaalle ja lähenee miehiä.)
Ohoh, onpas eukko kiivastunut. Päivää isännät.
(Kättelee Niskasta, Saarelaista ja Ruottia.)
Luulevat saavansa viskoa ihmisten vehnäsiä ympäri kirkkomaata. Sanokaapa
Antti-herrakin, eikö se ole hävytöintä.
Kuka se niin tekee?
Tuopa Ruotti.
Onko sinulla oikeus käydä kauppaa kirkon toimituksen aikana.
On lauantaina, vaan sinulla ei ole oikeutta tehdä väkivaltaa.
Kumpainenkin taidatte olla yhtä oikeassa.
Te vielä puolustatte häntä?
Enpähän tässä osaa puolustaa paljon kumpaakaan. Eikä asia minua liikuta. (Ostaa vehnästä akalta ja antaa Mäkärälle.) Kelpaakos Mäkärälle kirkon mäellä ostettu vehnänen?
Mikä se ei Mäkärälle kelpaisi.. Suuri kiitos, suuri kiitos! (Työntää vehnästä suuhunsa.)
Nyt lähdetään, Mäkärä, käymään kirkossa mekin.
Ei ne laske minua. Ajoivat äskenkin pois.
Kyllä laskevat, kun mennään yhdessä.
(He menevät kirkkoon; akkakin menee pois vasuineen.)
(Osottaa Anttia.) Ja tuostakin vielä pitäisi tulla pappi.
Mikäs auttaa. Tehdäänhän tähän aikaan pappi miehestä millaisesta hyvänsä, joka vaan osaa selvästi lukea sen määrän, mitä papin koulussa tarvitaan, olipa sisällinen ihminen hänessä sitten minkä hengen lapsia tahansa.
Niin, niin .. niinhän se on tähän aikaan.
Ja taitanut ainakin olla niin.
Ja-ja taitanut ainakin olla niin.
Mutta mitenkä minä olen kuullut, ettei hänestä pappia tulekaan.
Niin ainakin äitinsä sanoo, että papiksi hän lukee.
Ni-niin ainakin äitinsä sanoo.
Niinhän se äitinsä luulee, vaan voipihan hän eukkoa peijata. Ei se mikä ihme olisi. Kun minä tässä äskettäin pistäysin hänen kamarissaan, niin näin siellä kaikellaisia kummallisia kirjoja, joita en luule tarvittavan papin koulua käydessä.
No mitä kirjoja ne olivat?
Ka, kun ne näet olivat vieraskielisiä, niin minä en saanut niistä mitään selvää. Mutta joitain philosohviioja ne näyttivät olevan. Oli siellä sitten senkin laatuisia kirjoja, joissa oli kaikellaisia kuvia ja eläimiä. Niitä varmaankaan ei luulisi pappien kirjoissa olevan.
Vaan jos ne ovat raamatun kuvia.
Ei, eihän raamatussa puhuta sellaisista sittipörriäisistä. Ja mikä vielä kummempi: kun minä aukasin muutaman pienen kirstun kantta, niin sinne kun oli neulain nenään pistetty kaikellaisia paarmoja, kärpäsiä, hämähäkkiä, hapsinkakkiaisia ja jos jonkinlaisia kuoriaisia, joita vielä oli niin mahdottoman paljon, että minä ihmettelen, mistä se tuommoisen paarmajoukon on saanut. Mitä semmoisesta osaa arvella?
E-en suinkaan ymmärrä.
Ne paarmathan ei taida hänen omiaan ollakaan. Olenhan nuo minäkin nähnyt. Hän sanoi ne olevan erään matkustavaisen ylioppilaan.. Ja olipa tuo miten oli, tottapahan eteensä katsoo.
Niin, tottapahan katsoo.
Paras on, jos jokainen ottaa ensin rikan omasta silmästään ja sitten malan veljensä silmästä. Paljon on meidänkin seassa semmoista, joka on korjattavaa ja parannettavaa. Minä olen huomannut monen meistäkin liian paljon kallistuvan maailman mammonaan.
(NISKANEN ja SAARELAINEN menevät hiljakseen pois, osa miehiä seuraa heitä. Toinen osa on pysähtynyt etemmä ja ovat innokkaassa keskustelussa, mutta puhuvat kuiskutellen. RUOTTI on eronnut Niskasesta ja menee miesjoukkoon. Kun Niskanen on mennyt etemmä, alkavat he puhua kovemmin ja astuvat hiljakseen pois.)
Niin missäkö hinnassa tervat ovat Oulussa?
Niin, että paljonkohan nyt antanevat?
Sitäpä minäkään en tiedä. Tervan vienti olisi minullakin sinne ollut, vaan en lähde summan päälle. Suolojenhan nuo sanovat laskeuneen hinnassa.
Vai on.. No sehän sopii, olin juuri aikeessa lähteä suolan hakuun.. Lie tuossa puheessa perää?
Perä siinä on hyvinkin.. (He menevät pois.)
(Urut herkiävät soimasta, kellolla läpätään kolme kertaa ja kansaa menee pois kirkosta. Siellä on myös Antti ja Mäkärä. ANTIN ÄITI, NISKALAN EMÄNTÄ ja muita naisia vanhan kansan tapaan puettuina tulevat hautausmaalta. Kirkon edessä yhtyy Antti ja Mäkärä heihin.)
Ka, äitihän täällä on. Hyvää iltaa, emännät.
Me käytiin isäsi haudalla.
Vai niin. Minäkin siellä toisinaan käyn istumassa jonakin kauniina iltana ja ajattelen aina, että minkälainenhan se isä lie ollut, sillä minä kovin vähän muistan häntä.
Antti on aivan isänsä näköinen.
Vai olen minä.
(Vetäen huivia korvansa taa.) Niin mitenkä?
Että vai olen minä.
Niin ainai, sanon, aivan olet isäsi näköinen.
Hyvin paljon hän sinusta pitikin. Vielä viimeisillään varoitti hän minua pitämään huolta sinusta, että lapsi kasvaisi kurituksessa ja herran pelvossa.
Ja kyllä nyt on mammalla pulska poika.
(Hymyillen.) Niin, onhan se.
Mistä te puhutte?
(Kovemmin.) Mäkärä ilman vaan sanoi että minulla on nyt pulska poika.
On kaiketi, ja kohta on pappina.
Kohtahan se on. Muutapa minulla ei olekaan enää tässä maailmassa elettävää kuin nähdä sinut, Antti, pappina. Nähdä sinut saarnastuolissa siellä, ylhäällä ja kuulla sinun julistavan seurakunnalle raamatun puhdasta oppia.
Varmaan tulee Antista jalo saarnamies, ettei seuduilla toista, ellei enkeli taivaasta astu alas.
(Näyttää alakuloiselta.) Oletko niin vakaantunut tuossa, toivossasi, ettei se voisi haihtua koskaan.
Ei koskaan. Ennen tahdon kuolla tuossa toivossani, kuin nähdä sinut jonakin muuna.
Olisiko se ollut isänikin tahto, että minusta kaikella muotoa täytyy tulla pappi?
Käskihän isäsi minun pitämään huoli sinusta. Ja tämän kautta luulen juuri parhaiten turvanneeni tulevaisuutesi niin maallisesti kuin hengellisestikin, sillä pappinahan sinä parhaiten muistat pitää huolta sielustasi.
(MÄKÄRÄ on kulkenut vaimojoukossa ja katsellut jokaista hyvin tutkivasti. Pysähtyy nyt Niskalan emännän eteen ja tarkastelee häntä pää kallellaan.)
Mitä se Mäkärä taas..?
(Kääntyy Antin puoleen ja nauraa ivallisesti.) Olen katsellut, tokko tuossa koko akkalaumassa löytyy yhtään oikeata kirkkomiestä.. Mutta eikö mitä.
(Alkavat loukkaantuneina ahdistella Mäkärätä.) Mitä sillä sanot? Luuletko itse olevasi parempi! Kyllä et ole yhtään parempi.
Mitä hän taas sanoi?
(Selittäen.) Hän sanoo, ettei meistä yksikään ole oikea kirkkomies.
(MÄKÄRÄ nauraa vatsansa pohjasta.)
Siunaa ja varjele!.. Se roisto vaan nauraa sille.
(Yhä nauraen.) Enkös arvannut .. enkös arvannut.. Tuo eukkoväki, se ei kestä pienintäkään moitetta. He, he, he! Eukkoparat, vielä on teissäkin se vanha Aatami.
(Keskenään.) Lähtään pois, mitä tuon hullun puheista. (He menevät.)
(Antille). Aina se on tuo ihminen arka kunniastaan.
(ERÄS MIES tulee pitkin maantietä, joka kulkee kirkon sivu poikki näyttämön. Hän kantaa pieniä matkakapineita ympärillään.)
(Huomattuaan miehen, joka lähestyy heitä.) Antti, tuolla tulee se maisteri, joka tässä pari viikkoa sitten kävi meillä.
Kas, Karihan siellä tulee. (Menee häntä vastaan.)
(ANTIN ÄITI ja MÄKÄRÄ menevät muiden vaimojen jälessä puhellen keskenään.)
(Karille.) Terve tulemastasi takaisin!
Bitte sehr!
Pianpa sinä jouduit. En minä sinua vielä osannut odottaa.
Minä koettelin jouduttautua tänne juhannusaatoksi.. Mutta eiköhän istuta tuohon sakastin rappusille, olen kulkenut jotenkin paljon tänä päivänä.
(Istuutuvat.)
(Heittää lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan.) Muutoin on minulla ollut jokseenkin edullinen matka. Löysin sieltä paljon harvinaisia kasvia, joita minulla ei ennen ole ollut.
Varsinkin hyönteisiä ja simpukoita olen saanut paljon. (Ottaa lasipurkin taskustaan.) Katsopas, tuolla on minulla simpukoita, jotka löysin eräästä lammista. Niissä huomaa kaksi lajia, alhaisemman ja ylhäisemmän, ja sitten vielä kaikki niiden välimuodot.. Mutta ethän sinä kuule mitään.
(Heräten ajatuksistaan.) Niin mitä sinä sanoit simpukoista.
Ei kuurolle kahta saarnaa.. Vaan mikä sinua on vaivaavinaan, kun olet niin synkkämielisen näköinen?
Onhan niitä huolia varsinkin sellaisella kuin minä.
Sinullako todellisia huolia .. mitä vielä. Kuvailet vaan.
Kunpahan olisit itse minun asemassa. Ajattele nyt: kaikki täällä odottavat minusta pappia ja äitini koko elämän tarkoitus on siinä, mutta tiedäthän ettei minusta tämmöisenään ole papiksi, kun epäilen kristinopin päätotuuksia.
Eihän se estä sinua opettamasta kansalle ainoastaan sitä, mitä heille saa opettaa.
En puhu koskaan vastoin vakuutustani.
Niinpä elä rupea sitten papiksi.
Mutta miten voin taas ilmoittaa asian äidilleni?
Äidillesi?.. Mitä varten sanoa sitä äidillesi. Anna eukon elää siinä luulossa, ja sinäkin olet pelastettu.
Valheella ei kuitenkaan kauaksi päästä. Minä tahdon sanoa totuuden.
Totuuden!
Niin juuri. Minä olen jo monta vuotta pitänyt äitiäni väärässä luulossa, olen pettänyt häntä, vaan nyt sanon niinkuin asia on, kävi miten kävi.
Mitä kenenkään tarvitsee puhua semmoisia totuuksia, joilla hän saattaa vahinkoa sekä itselleen että muille. Totuuden ja hyödyn täytyy toisiansa seurata.
Mutta maailmassa on muutakin ei ainoastaan aistillisia, luonnollisia tunteita. Siellä löytyy myös jotakin, jota sanotaan siveelliseksi velvollisuudeksi ja minä puolestani panen tämän viimeisen korkeammalle kuin nuo ensimäiset. Minä en tahdo missään asiassa menetellä alhaisesti, sillä jos ei muuten, saa siitä ainakin tunnossaan kärsiä.
Siis omatunto — varsin vaativa vieras kyllä käydessään.
Pilkkaatko sitäkin? Sinulla ei mahda olla minkäänlaisia tunteita, koska voit olla noin kylmä Sinä et käsitä, etkä etsi mitään korkeampaa ja jalompaa.
Minä en koskaan etsi semmoista, jota ei kuitenkaan löydy.
Täytyy löytyä.
Olet siis löytänyt?
En täydellisyyttä, mutta aineksia kyllä olen löytänyt. Olen huomannut ihmisessä jotain kaunista, semmoista puhdasta, jota vielä tämä aineellisuus painaa ja se se on se tuleva ihminen.
Hym, tuleva ihminen..
Niin juuri. Etkö esimerkiksi ole huomannut istuessasi järven rannalla jonakin kauniina kesä-iltana semmoista kummallista, jotain selittämätöintä, kun laineet väsyneenä työntelevät toisiansa pehmyttä hiekkarantaa vastaan, — ne hienot tunteet, jotka silloin syntyvät ja se halu, jolla ihmisen ruumis ja sielu ikäänkuin tahtoisivat sulaa toisiinsa nauttimaan kaikkea tuota selittämätöintä, todistavat jostain tulevasta maailmasta, johon ihmistä valmistetaan.
No sinä nyt olet semmoinen ainainen haaveksija. Etkö käsitä, että kaikki nuo häviävät silloin, kun ihminen kuolee.
Sitä en usko. Kuinka toivotointa elämä olisi, ellei tietäisi tämän perästä tulevan jotain parempaa. Maailmalla täytyy olla joku tarkoitusperä.
Olla aikansa ja hävitä, se on maailman tarkoitusperä .. samoin ihmisen.
No mutta mikä elämästä sitten tulisi, jos moraalinen edesvastaus tulevassa elämässä poistettaisiin.
En minäkään puolusta, että se nyt heti otettaisiin ihmisiltä, sillä he eivät ole vielä kehittyneet omistamaan itsellensä semmoista oppia. Heitä täytyy pysyttää siinä vanhassa valheessa, koska se on heille hyödyksi.
Senpätähden et sinäkään saa ryöstää äidiltäsi hänen elämänsä tukea. Eihän tästä elämästä mitä tulisi, jos seuraisi jokaisen oikkuja ja uskonnollisia vakuutuksia, jotka usein ovat suorastaan hulluuksia. (Osottaa kirkkoa.) Kas siinä on rakennus, jossa on valhetta ja oikkuja kymmentä kertaa enempi kuin sinun muka alhaisessa menettelyssä äitiäsi kohtaan, vaan kirkon menettelyä ei kukaan saa sanoa alhaiseksi. — Ja miksi? Sentähden ettei suuri ihmispaljous voi tulla toimeen ilman sen valhetta. (On noussut ylös ja lyöpi nyrkkiänsä ovelle.) Hohoi, Herran huone! Kumpi se ennen kukistuu, ihminenkö vai sinä? (Lyöpi taas.) Kuules kuinka se kumajaa.
Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo muidenkin ihmisten tunteille.
Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?
Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.
Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan, kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin, kun hänellä ei minkäänlaista ole.
Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!
Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.
Nautinnon? — sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta, sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.
Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.
Missä kuuden päivän uskossa?
Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.
Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.
Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme silloin vielä koulussa kumpanenkin. — Niin suloista hetkeä en ole ennen enkä jälkeen tuntenut. (Katsoo kirkkoa.) Olit silloin kallisarvoinen rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.
Mutta katso sentään. —- Eikö se ole juhlallinen? — Nuo tummaksi maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?
Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta… Ja sitten hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden kanssa.
(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)
Mitä se on?
Luultavasti menee kylän nuoriso kokolle. Meidän sopii hyvin yhtyä heihin.
(Kylän nuorisoa ilmestyy kirkon takaa; ensinnä juoksee poikia keppien ja pallojen kanssa, niiden joukossa MUSTALAIS-SIMO ja VIULU-RYKÄMÄ; jälempänä tulevat SAAREN ELLI ja muut tytöt.)
Hei! Tässäpä kelpaa kuusisuolassa olla. Pojat, haudan tekoon! (Järjestyvät ja rupeavat palloa lyömään.)
Kas, Antti! Hyvää iltaa. (Karille.) Tekin olette jo täällä.. Terve tulleeksi!
Kiitän. Tulin juuri ikään ja tapasin Antin tässä. Hän täällä yhä vaan suuria haaveksii.
Suuret mietteethän meidän maisterilla on.
(Naurahtaen.) Vuoret vaikeroivat synnytystuskissaan, ja syntyy vaan naurettava hiiri.
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoo suomalainen sananlaskukin.
Ei toki niin pahaa ennusteta.
Ei ennusteta, ei ennusteta, mutta niin se tavallisesti käy.
Ettekös tekin yhdy meidän matkaan, niin vietetään tämä ilta hauskasti?
Tietysti, tietysti.
Kun itse on kansan lapsi, niin tuntee olevansa luonnollisin heidän parissaan.
Se on tietty se.
(Pojille.) Lyökää te siellä palloa, minä menen näitä täällä liikuttamaan. (Juoksee tyttöjen luo.) No tytöt ja herrat, mitä nyt aijotaan?.. Eikö panna yksi polska, tässä kirkon mäen kunniaksi?
Ka miks'ei.
Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.
Kirkon mäelläkö?
Voisimmehan mennä jonnekin muualle.
Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka kirkossa.
(Tarkastaa Karia.) Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.
No minkälainen se on?
Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla .. siin' on minun uskontoni.
Terve sitten! Saman hengen lapsia.
Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei nauti, tappakohon tauti.
(KAIKKI nauravat.)
Se on oikein.
(Ottaa pullon taskustaan.) No niinpä ryypätään. (Ryyppää.) Tuossa herra.
(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)
(Katsoo sitä.) Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille onkin. Mutta te pojat!
(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)
(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille soittamaan.) Nyt tanssimaan.
(Katsellen toisiaan.) Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..
(Soutaessaan.) Ei soittoa saa tyhjään panna.
(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)
(Antille.) Tämä menee liiaksi..
Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä.
Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.
En minä.
Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.
En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä, jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika kevytmielistä.
Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla niin ahdasta.
Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.
Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.
(ELLI katsoo kummastuneena.)
Niin, niin.
(Herkiää soittamasta.) Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia. Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.
No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.
(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.) Saadaan me nyt ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.
Tule Ellikin rinkiin.
En minä.
Minä kai menen.
Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.
(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan, häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)
(Lähestyy.) Kuinka kauan te koettelette jumalan kärsivällisyyttä vaeltaen synnin tiellä!
(Hypäten Niskasen eteen.) Mitä puhut kun suusi liikkuu, vai tuuliko sitä heiluttaa?
Mikä mies sinä olet, kun tulet meidän iloa häiritsemään?
Vielä itsekin kerran kadutte tätä iloa, sillä maailman lasten ilo on katoovainen. Se ilo, joka Herrassa saadaan, on vasta oikea ja pysyväinen ilo. Luulisipa jo tuon Herran huoneenkin varoittavan teitä tällaisista töistä. Eikö se jo katseellaan teille tuomiota lue, eikö edes mieleenne juohdu, että tästäkin elämästä kerran loppu tulee ja että saatte vielä seisoa korkeimman tuomio-istuimen edessä vastaamassa töistänne?
Pidä vaan huoli itsestäsi, kyllä me vastaamme töistämme.
Niin juuri. Katso vaan, että oman nuttusi liepeissä on kyllin laveat körtit.
Tahdot sillä sanoa, että minultakin puuttuu paljon. En sitä kielläkään, mutta kun näkee kanssaihmisensä vaeltavan ilossa ja nautinnossa helvetin tiellä, niin tekee mieli heitä siitä nuhtelemaan, että jos edes yhden sydämen saisi kääntymään perkeleen palveluksesta jumalan palvelukseen.
Luuletko että kaikki, joilla ei körttiä ole, ovat perkeleen palvelijoita.
Jokainen tunnetaan töistänsä.
Te räiskätte ja pidätte helvetin peliä juhannusaattona, kun me tuolla jumalan sanaa harjoitamme. Ja herrat etupäässä vievät kansaa riettauteen. Olisin toki sivistyksen koulun läpikäyneiltä enempi odottanut .. vaan taitaako sokea sokeata taluttaa.
Kuule mies, meidänkin kärsivällisyys loppuu, korjaa nyt luusi.
Kyllä minä tiedän, milloinka menen.
Minä tiedän myös. (Ottaa häntä käsivarresta ja jalallaan, auttaen puulaa menemään.)
Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin.
(Sieppaa kiven, vaan pudottaa sen heti pois.) Katsokaa päältä, hän tekee väkivaltaa.
Mitä ne körttiläiset siinä katsovat kuin lehmä uutta konttia!
(Joka on körttiin puettu.) Itse olet körttiläinen.
(Menee ja lyö häntä korvalle.) Olenko minä körttiläinen? Häh!
(Heidän kesken syntyy tappelu, kummaltakin puolen menevät toiset auttamaan ja niin ovat kohta kaikki pojat yhdessä nujakassa. Kaikkien huomio kääntyy heihin. Antti menee heitä asettamaan.)
Katsopas peijakkaita. Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa.
(Menee poikien luo.) Pojat, mitä te teette. (Ottaa heitä tukasta kiini.) Kuka teitä on käskenyt tänne tappelemaan!.
(Pojat eroavat ja menevät pois. Niskanen seuraa heitä.)
(Puiden nyrkkiä heidän jälkeensä.) Tulkaapas toisen kerran, niin kyllä opetamme..
Juuttaan hunajanpisara tuli tänne ja säikytti tytöt pahanpäiväisiksi.
Saapa nähdä tokko ne siitä enää toipuvatkaan.
Kyllä se haihtuu, kun lähtään kokko sytyttämään.
(Menevät tyttöjen luo, jotka ovat kokoontuneet yhteen paikkaan aivan näyttämön laidalla.)
No eikös nyt lähdetä kokolle joka kynsi, missä se on se teidän kokko?
Tässä se on lähellä, tuossa kankaalla,
Niinpä lähtään sitten.
Ja anna Rykämä viulusi soida.
(Kaikki alkavat mennä paitse ELLI, joka erikseen on istuutunut sakastin rappusille. Huomattuaan ELLIN kääntyy ANTTIKIN ja menee hänen luo.)
(Lähestyessään Elliä.) Mitä sinä täällä istut ja mietit? Muut menivät jo kokolle ja sinä tietysti tulet mukaan.
(Kohottaen päätään.) Antti, ei mennä.
Miks' ei?
Minä pelkään.
Mitä sinä pelkäät?
En tiedä, mitä se on. (Peittää kasvonsa itkien.)
(Ottaa Elliä kädestä.) Elli, mikä sinua vaivaa? Kuule, kerro minulle, kerro!
(Nyyhkien.) Enhän tiedä itsekään oikein.
Onko sinulle mitä tapahtunut?
Ei, mutta muistan tuota äskeistä kohtausta. — Ajattele, jos me ollaan väärässä,
Minkä suhteen?
Jos heillä on oikein.
Mutta missä?
Kaikessa. Jos siinä on perää, mitä Niskanen sanoi, että saamme vielä vastata tuomiopäivänä tuostakin kevytmielisyydestä. Ja eikö meidän elämämme todellakin ole kevytmielistä. Kelpaako tämä nyt jumalalle?
Se on vaikea sanoa, minulla ei ole mikään tähän aikaan selvillä, vaikka olen etsinyt totuutta aivan siitä asti kuin muistan.
Minäpä en ole edes etsinytkään, olen vaan elänyt päivästä päivään mitään ajattelematta turhissa unelmissa tämän maailman onnesta. Mutta äsköinen tapaus oli kuin ukkoisen isku. Minusta tuntui kuin se olisi ollut jumalan lähettämä varoitus meille. Eikö se sinuun mitään vaikuttanut?
Pahan vaikutuksen se teki minuunkin, mutta minä koettelin tukahuttaa sitä, sillä tuommoisina hetkinä ei voi luottaa tunteihinsa, kun niitä ei silloin kumminkaan kykene arvostelemaan.
Minä aina luotan tunteihini, sillä ainoastaan niiden kautta voin minä saada vakuutuksen itselleni.
Se onkin hyvä, sillä tunteet ja järki ovat minulla alituisessa ristiriitaisuudessa.
Eikö sinulle nyt juolahtanut mieleesi, että jospa hyvinkin olet väärässä ja äitilläsi ja muilla heränneillä on oikein?
Kyllä se tosin tuli mieleeni ja ajattelin, että kenties tuo onkin ainoa totuus, vaikka olen siitä eksynyt pois; sillä siitä päivästä asti kuin rupesin epäilemään sitä, joka oli minulle ennen suurin totuus, en ole löytänyt uutta sijaan.
Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?
Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään .. ei sitä voi selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä parsimaan.
Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.
(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.) Äitini —, sen olen taas unhoittanut. (Huokaisee syvästi.)
En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi..
Ja mistä se tulee?
Niin, mistä se tulee?
Ajattelepas, jos kaikki olisivat niin uskonnollisia, olisihan tämä maailma hyvä. Ja kuinka sinä voit pettää semmoista ihmistä.
Kaikkein kovimmin koskee häneen se, että hänen poikansa, hänen oma Anttinsa, on sillä tavalla pettänyt vanhan äitinsä. Voitko nähdä äitisi riutuvan tuommoiseen suruun, voitko saattaa hänen harmaat karvat murheella hautaan?
Riittää, riittää, tämä masentaa miehen kokonaan! Miksi et ole ennen noin puhunut?
Enhän ole itsekään tullut sitä ajatelleeksi.
Olisihan minun itsenikin pitänyt se huomata ja olenhan sen huomannutkin, vaan sitäkin olen koettanut tukahuttaa. Ja nyt se on myöhäistä. Mitä tehdä?
Onko se sitten niin mahdotointa täyttää vielä äitisi toiveet?
(Jonka muoto yhtäkkiä kirkastuu, kuumeen tapaisesti.) Mitä sillä tarkoitat?
Että etkö vielä voisi papiksi ruveta?
(Miken miettiväisenä.) Niin, enhän sitäkään tiedä.
Etkö muista, kun piennä poikaisna kuvittelit, kuinka sinä isoksi tultuasi rupeat papiksi ja sitten saarnaat minulle niinkuin ennen leikitellessämme.
Ja sinä lupasit sitten laittaa kaikki valmiiksi odottamaan, kun minä kirkosta tulen ja hoitaa kotiamme.
Niin.
Ja vieläkö nytkin tekisit, mitä silloin lupasit?
(Punastuen.) Vielä.
(Kiertää toisen kätensä Ellin ympäri ja toisella ottaa häntä kädestä kiini.) Sinä olet aina ollut minulla ohjaajana ja suojelijana. Ethän jätä minua enää koskaan!
(ELLI painaa päänsä Antin rintaa vastaan ja itkee.)
Olemmehan kumpikin jo kauan tienneet, että tämä kerran tapahtuu. (Suutelee häntä.) Nyt minä tunnen olevani taas entinen, lapsellinen Antti.
(Kokko on sytytetty ja sen loimottava liekki valaisee vähitellen kirkon seiniä, viimein koko kirkon ja mäen.)
(Hypäten asennostaan, jossa hän oli.) Antti, mitä tämä.
Kokko on sytytetty.
Antti, Antti, katso kirkkoa! Voi tuota juhlallista loistoa! Näyttäähän kuin koko kirkon sisus olisi tulessa.
Tämä on juhlallinen hetki.
(Kuuluu laulua ja viulun soittoa.)
Kuuletko?
Kuinka kauniilta se kuuluu.
Tämä tekee syvän vaikutuksen .. ja tuo kirkko… Nyt voin katsella sitä taas samoilla silmillä kuin piennä poikana. (Painaa Elliä rintaansa vasten.) Ja sinua myös.
Toinen Näytös.
(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi, toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä.
Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla lääkepulloja. On yö.)
(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)
Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält' sielun lähteissän'.
Oi, Herra! ota huomaas' Ja korjaa minua suojaas', Nyt kotia kulkeissan'.
Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk' voitto on; Nyt loppuu kaikki vaivan' Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.
Koht' joudun minä matkaan, Ja annan teit', mun rakkaan, Kaikk' Herran haltuun tääll'; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll' Herra armons' lainaa Ja yhteen auttaa viel'.
(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan pöydälle.)
(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.) Yhä sinä vaan jaksat valvoa, Elli kulta.
Mutta kule hiljaa .. äitisi on nukahtanut.
(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.) Hän ei elä kauan.
Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. (Katselee Anttia.) Näytäthän kovin väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta yötä perätysten.
En saanut unta. (Pitelee otsaansa.) Ihmistä koetellaan .. tuntuupa siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.
Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.
Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.
Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?
Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.
Millä tavalla sinä häneen turvaudut?
En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.
Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?
Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.
Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?
Niin, miksi? (Tarttuu Antin käteen.) Kuule, sano millä voisin tuskasi lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.
Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä siitä luopumalla tulisin entiselleen.
(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen kaulaansa.) Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä luovu.
Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen kadotukseen.
Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen kärsisin sinun kanssasi.
Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se lievittää.
Enhän voi rukoillakaan.
Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.
Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä rukoilisin?
Ketä —?
Niin juuri.
Mutta Antti, — jumalaa.
En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.
(Katsoo hämmästyneenä häneen.) Kuinka sinä sitä saatat epäillä? — Onhan jumala.
Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?
Mistäkö tiedän? — Minä tunnen sen, olen vakuutettu.
Niin olin minäkin. (Syvästi huoaten.) Vaan sitten tuli epäilys ja niin rauha haihtui, kaikki meni. (Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)
Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan .. hän on ainoa avun tuoja.
(Kolkolla äänellä.) Täytyy kestää.
Mutta mikä siitä lopuksi tulee?
Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes murrun. (Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)
Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?
Niin.
Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? (Katsoo äitiään.) Mutta makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena.. Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi synnytit.
(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.) Kellä on niin vaikea olla? Ketä täällä on? (Katsoo tarkemmin.) Tekö lapseni?
Niin äiti.
(Katsoo tarkasti Anttia.) Antti, oletko sairas?
En ole.
Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.
Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin nähdä. (Ottaa Anttia kiini kädestä.) Olethan vaalea paljosta valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.
Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.
Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?
Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. (Painaa päänsä äitin vuoteesen ja itkee.)
Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. (Nostaa hänen päätään.)
Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla .. nuhtele edes minua.
En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin .. sillä näenhän nyt että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.
Sinä olet liian hyvä.
Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.
Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.
Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.
Mutta jos sekään ei auta.
Sitten ei auta mikään.
Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.
Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää, vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna. Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.
Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on jo hyljännyt minun.
Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.
Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.
(ELLI menee.)
Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi uskoa.
Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.
Vieläkö kovemmat?
Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.
En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt. Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan, vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että hän näyttäisi minulle oikean tien.
Ja hän näytti?
Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä suuremmaksi tuskani tuli.
Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?
En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin taivaasen pääsevän.
Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan kärsiä.
Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.
Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se onnistuikin.
Oliko se koulu-ajallasi?
Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun tulin pois kotoa.
(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.) Kotoako?
Niin.
(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta vapisevalla äänellä.) Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen uskonut!
(Painuu aivan lähelle häntä.) Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?
Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.
Kuinka se olisi mahdollista?
Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.
Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.
Jokos sinä sitten olet voiton saanut?
En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt niin kauas.
Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut .. aloinhan jo epäillä tuotakin, jota rukoilin, — mitä sitten enää oli jälellä.
Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.
Oh, oh, … tuska kohoaa ruumiissani….
Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?
Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.
Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.
Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut, ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.
Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?
Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.
Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut pelastanut.
Se on vielä tietymätöintä.
(Tulee vesi-astian kanssa.) Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut pihassa. (Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)
(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.) Kiitos, Elli, tästä .. ja siitä en voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.
Minäkö?
Niin.
(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)
(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.) Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa tuota tapausta juhannusyönä.
Elä kiitä, vaan nuhtele, kun Antille olen tuollaisen tuskan saattanut, josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.
Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.
Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa. Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun, lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, — muuta en enää kaipaisi.
Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?
Uskallat, uskallat, silloin sinä olet paraimmassa turvassa ja jumala on kääntävä sinun epäilyksesi ja kokemuksesi hyväksi. Hän kasvattaa sinusta paimenen, joka voi ohjata Herran seurakuntaa kaikkien koetusten läpi.
Elä epäile sitä enää, se on sinun kutsumuksesi kumminkin .. täytä kuolinvuoteellaan makaavan äitisi tahto.
No sen teen, tulkoon sitten mitä tahansa. (Ojentaa kätensä äitille.) Tuossa äiti käteni: pojastasi tulee pappi, se on sinun tahtosi ja se tapahtukoon.
(Tarttuen Antin käteen.) Amen, kiitetty olkoon se, joka kaikki hyvin tekee! En voi sinua, Jumala, kylläksi kiittää tästä rauhasta, jonka minulle olet suonut.
Minun lähtöni on lähellä, armahda minuakin.
(Silmät painuvat kiini.)
Hän ummistaa silmänsä.. Kädet kylmenevät. (Itkee.) Kuoleeko hän?
(Aukaisee silmänsä.) Kuulitteko mitään?
Ei.
Minä kuulin niin kaunista soitantoa.
(ANTTI painuu polvilleen vuoteen viereen ja itkee.)
Miksi itket, Antti?
Kun meidän täytyy kohta erota.
Elämän lankani on lopussa. Täytyy valmistautua kuolemaa vastaan ottamaan. Vaan voisitko Antti hankkia minulle pappia, että saisin vielä kerran syödä Herran armopöydältä.
(Nousee ylös.) Heti paikalla.
Lähetä joku palvelija noutamaan.
Minä menen heitä herättämään.
Mutta tule itse pian pois.
(ANTTI menee kiireesti ulos.)
Jos sinä, äiti, et jättäisi meitä, olisi meillä hyvä olla. Me jäädään orvoiksi.
Täytyy totella, kun minua kutsutaan pois.
(Heltyy itkemään.) Pääsethän parempiin asunnoihin siellä, jossa ei vaivoja ole, toisten pyhien naisten joukkoon. Siellä ihminen vasta täydellisyytensä löytää,
Elä lapseni niin, että sinäkin siellä asunnon löytäisit.
(ANTTI ja palvelijoita kokoontuu huoneesen, he pyyhkivät kyyneleitä silmistään.)
Elkää itkekö, minulla on hyvä olla. — Hetki lähenee.. Kohta olen tuolla.. Mikä tuo kirkkaus?.. (Koettelee nousta ylös.)
(ANTTI ja ELLI auttavat häntä.)
(Istuillaan Ellin tukemana.) Kas, tuolla on pikku Eevani! (Tavoittelee käsillänsä ilmaan.) Hän on niin puhdas ja kirkas kruunu päässä, hänellä on enkelin siivet.. Ja tuo hyvä paimen heidän joukossaan.. Eevani, Eevani! Hän hymyilee minulle.. (Painuu vuoteelle.)
Äiti hourailee.
Hän näkee paremman maailman.
(Näyttää taas tointuvan.) Mutta eikö se pappi joudu?… Oh!… Olenko kauan nukkunut?
Et ole.
Nyt tuli pappi.
(KAIKKI kuuntelevat.)
Ei kuulu mitään, tuuli vaan puhaltelee.
Mutta sinähän, Antti, olet pappi. Sinähän voit auttaa minua.
En ole vielä pappi.
(Valittavasti.) Voi, miks'et? Kuka minua nyt auttaa, jos pappi ei joudu. Anna sinä minun vielä saada osa Kristuksen ruumiista ja verestä.
En ole pappi, minulla ei ole siihen oikeutta. Luota jumalaan, hän voi sinut pelastaa muutoinkin.
Mutta se olisi antanut minulle voimaa voittaa kuoleman ja perkeleen. (Hänen silmänsä alkavat taas harhailla.) Mikä tuo musta on? (Osottaa puoleksi raollaan olevaa ovea, josta musta porstua näkyy; kiljasee kovasti.) Se tulee tuo musta. (Tarttuu Ellin kaulaan.) Suojelkaa minua, se aikoo viedä, voi, voi, voi!
Ei siellä ole mitään.
(Huiskuttaa käsiään.) On, on, on, on! Se tulee, voi, voi, voi, voi!
(ERÄS PALVELIJA vetää oven kiini.)
Se meni. Olen voittanut. (Painuu vuoteelleen.)
(Itkien.) Hän kuolee. (Painuu hänen ylitsensä.) Henki kulkee vielä.. Nyt se loppui.
(KAIKKI itkevät.)
Katsokaa, hänellä on hymy huulillaan. Vieläkö voit, Antti, epäillä sitä uskoa, jossa nytkin äitisi noin vakuutuksessa kuoli?
Äiti, äiti!.. Mitä on kuolema? Sinä sen nyt tiedät. Eikö sitä voi tietää ennenkuin tuolloin vasta, kun kaikki on lopussa? Jokaisen täytyy kokea, ennenkuin tietää mitä kuolema on. (Tarttuu äitinsä käteen.)
Oletko petetty, vai pettänyt?
Kolmas Näytös.
(Huone Antin kotona. Lämmin kesäaamu. Ikkunat ja ovet auki, peräovesta näkyy portaat ja kirkas päiväpaisteinen maisema.)
(ELLI istuu ikkunan luona somassa, mutta yksinkertaisessa kesäpuvussa ja ompelee, hyräillen jotakin virren nuottia.)
(Tulee peräovesta.) Hyvää huomenta rouva.
(Panee ompeluksensa pois.) Kas, Kallehan on jo kotona, vai niin .. sepä oli erittäin hyvä, entiset jauhot ovatkin jo kaikki.. No mitäs muuta kaupunkiin kuuluu?
Eipähän sinne juuri niin erityisiä.. Köyhyys näkyi olevan siellä niinkuin täälläkin. (Kaivaa kukkaron taskustaan.) Kaksi kulia minä ostin, niinkuin puhe oli .. tässä on tähteet. (Antaa hopearahoja Ellille.)
(Panee ne pöydälle ja seuraa Kallea ovelle.) Liisa!.. Liisa!
Kyllä rouva.
Panepas, Liisa, kahvipannu tulelle pastoria varten, sillä hänen pitäisi kohta tulla, ja mene sitte Kallen kanssa ja tyhjentäkää ne kulit siihen ruoka-aitan keskimäiseen hinkaloon.
Kyllä rouva.
(NISKALAN EMÄNTÄ vanhan kansan pukuun puettuna nousee rappusia ylös.)
(Menee häntä vastaan.) Hyvää päivää, hyvää päivää emäntä!
(Vetää huivia korvansa taakse.) Sanoiko rouva jotakin?
Minä sanoin että hyvää päivää.
Jumal'antakoon, jumal'antakoon, rakas rouva.. Minun kuuloni tahtoo yhä vaan huonota. Pistäysin tässä sivu kulkeissani rouvaakin katsomaan ja tervehtimään, sitä ei useinkaan suuresta talosta tahdo emäntä irtautua, kun on niitä töitä ja..
Niinhän se on.
Niin mitenkä?
Niin että niinhän se taitaa olla.
Niinhän se on, niinhän se on.
Vaikka muuten minusta olisi hauskaa, jos emäntä useamminkin kävisi täällä, sillä minäkin tahdon olla niin yksin.
(Istuutuvat huoneesen tultua; Elli ottaa ompeluksensa.)
Ohhoh! kylläpä nyt on kuuma.
On vähä liika kuumakin, vaan hyvää se viljavainioille tekee tuo.
Tekee kai, tekee kai, kyllähän tällä ilmalla kelpaa viljan kasvaa. Mutta pitkään se tänä vuonna veti. Ei miesmuistiin ole kesä näin myöhään tullut. Kun tuolla sydänmaan järvissä vielä kesäkuun puolivälissäkin kuuluivat jäitä ajaneen.
Niinhän ne kertovat.
(Vetää huivia korvansa taakse.) Niin mitä se rouva sanoi?
Että niinhän ne kertoivat.
Niinhän ne kertoivat.. Vaan sittenhän tuo kun kesä rupesi tulemaan, niin Herra antoi sen tulla kerrassaan. Aivanhan muutamissa päivissä tuli täysi kesä. Ohrapellot ovat siellä meidänkin kylällä niin koreita, jotta ainai..
Jumala näyttää ihmisille että hänen kädessään on kaikki.
Mikä on kaikki?
(Kovemmasti.) Jumalan kädessä näet kaikki.
Niin, niin, jumalan kädessähän kaikki on.. Hänen kaikkiviisautensa kurittaa meitä.. Tämä talvi on ollut koetuksen aika, murheen päivä niin köyhille kuin rikkaille, niin väärille kuin vanhurskaille.. Mutta onhan, jumalan kiitos, monta herätystä tapahtunut ja ihmiset ovat oppineet turvautumaan jumalaan.
Senpä tähden jumala ottaa nyt vitsauksensa pois.
Toivotaan niin, toivotaan niin.. (Hetken äänettömyys.) Ei pastori taida olla kotona.
Ei ole. Hän ei tähän puoleen vuoteen ole ollut yhtään kokonaista päivää kotona.
Vai ei yhtään. Sehän on ikävä.
Onhan se vähän.
Mutta täytyyhän sitä kärsiä, kun jumala on hänessä kerran valinnut voimallisen aseen ja lohduttajan tänä hädän ja murheen aikana. Hänen kauttansa on muutos jo monessa tapahtunut, monen mielen on hän kuolinvuoteella vapahtajan puoleen kääntänyt..
Hänessä on Ukko-Paavon henkeä, ja paljon hän on hengellistä elämää tälläkin seudulla virkistänyt, se oli jo hyvin laimentunut ja moni vanhoistakin heränneistä oli kääntynyt maailman mukaan ahneudessa ja oman voiton pyynnissä.
Niistäpä hän on saanutkin itsellensä vihamiehiä.
Saahan niitä vihamiehiäkin, mutta totuus ei niitäkään pelkää. Hän on saanut voiton jumalassa.
Taistelujen kautta on hän saanut voiton, jommoista ei moni näe, mutta paljon hän on taistellutkin.
Sen arvaa, siitähän hänen käytöksensäkin on niin nöyräksi käynyt, että kyllä se on nöyrä.
Äitinsä kuolema häneen suurimman vaikutuksen teki, vaikka epäilyksensä vielä oli suuri, mutta sen jo silloin näki että suuri henki hänessä asui. Hän ei lakannut etsimästä totuutta.
Min mitä etsimästä?
(Kovemmin.) Totuutta.
Niin, totuutta .. aivan niin, aivan niin .. ja löysi?
Ja löysi. Täytyy kummastella sitä intoa, jolla hän nyt toimii. Eikös hän ole oikea kristitty?
No kyllä kai hän on oikea ristitty. Ympäri pitäjään kuuluvat kertovan kuinka tässä talossa kaikkia autetaan ja kohdellaan ristillisellä rakkaudella.. Kyllä kai tämä talo on oikea kointähti meidänkin pitäjäässä.
(ERÄS MIES tulee peräovesta, sairaan näkösenä, leukaa peittää musta parta, viikset ylähuulta; häntä seuraa NAINEN kantaen pientä lasta sylissään vaatteen tukemana, joka olan ja toisen kainalon taite kiertää selän taakse; hän näyttää vielä nuorelta.)
Päivää rouva!
Pyytäisin saada talossa hiukan levähtää; väsynyt ja sairas kun on, ei jaksa pitkiä taipalia tehdä.
Saahan sitä. (Nousee ja menee katsomaan lasta; naiselle.) Istu tuohon tuolille.
(Joka on myös noussut.) Korea lapsi.
(Katsellen lasta.) Pieni raukka, oletpa syntynyt keskellä kurjuutta.. Voi kuin hänellä on mustat ja vilkkaat silmät.
Korea lapsi.. Mistä päin ne vieraat kulkevat?
Tuolta Nerkoon kanavan kaivokselta sitä on tultu.
Ei suinkaan sieltä vielä ole työ loppunut.
Ei työ, vaan voimat. Keuhkotaudin sain siellä kanavan pohjaa perkatessani kylmässä vedessä ja savessa; kun ei ole noista jalkineistakaan, niin eipä sitä terveys tahdo kestää.
Niin ainai, eihän sitä kestä semmoista.
Onhan tuosta kuitenkin se hyöty, ettei nälkään tarvitse kuolla.
Antti ainakin sanoo että se koko kanavatyö on Herran vitsaus, maailman lasten kokeita sotiakseen jumalan rangaistuksia vastaan.
No kyllä se on ainai niin, niitä syntisparan puuhia.
(MIES nauraa ivallisesti.)
Te nauratte sille.
(Loukattuna.) Niin .. naura vaan, mutta kyllä sinä ja kaikki tohtyörit ja sen laittajat saatte nähdä vielä viimeisellä tuomiolla mitä se tahtoo sanoa, että jumalan, vihan vetää päälleen.
Postillassako se seisoo?
Pilkkaa sinä vaan postilloita ja muita pyhiä kirjoja, mutta saat nähdä että siinä ei ole hiuskarvaakaan valetta siinä, mitä minä sanon.
(Joka on tarkastanut Annia.) Mutta mitenkä minusta tuntuu siltä kuin minä olisin teitä kumpaistakin jo ennen nähnyt.
Ettäkö ei rouva enää tunne meitä?
Kyllä minä en jaksa muistaa.
Olinhan minä piikanakin rouvan kotona yhteen aikaan.
Ai.. Anni Mähönen, kyllä .. kyllä minä nyt! Sehän oli siihen aikaan, kun
Antti ja minä olimme kihloissa.
Niin, siihen aikaanhan se taisi olla.
(Katsoo säälivästi Anniin.) Voi Anni kulta, kun tähän aikaan olet äidiksi joutunut.. No mutta kuka se tuo miehesi on?
(Hiukan nauraen.) Sanokoon itse.
Eikö rouva enää tunne tuota hurjaa Mustalais-Simoa.
Ai, Simoko se on! En tok' olisi tuntenut.. Kun on niin muuttunut!
Näkyyhän se ihminen taudin käsissä muuttuvan.
Etkö huomaa että se on jumalan rangaistus.
Mikä?
Tuo sinun tautisi.
Olipa tuo vaikka kahden jumalan, mutta sen vaan tiedän että tauti näkyy ihmistä muuttavan.. Saakeli soikoon! kun tämä harmittaa, eihän elämä tunnu elämällekään, kun on näin raihnainen. No jonkinlaiseen seutuun sitä on pitänyt joutuakin, kun kesätkin täällä talveksi muuttuvat.. Ei suinkaan ihminen lumella elä.
Ei mitään pahaa, josta ei olisi jotain hyvää. Tämän kauttahan koettelee jumala saada ihmistä puoleensa käännetyksi pelastaaksensa häntä siitä ijankaikkisesta kuolemasta.
En minä niistä ijankaikkisista mitään ymmärrä .. kuollut on kuollut.
Mutta mihinkäs teidän sielu joutuu?
Mihinkä se mustalaisen sielu joutuu!
Te olette yhtä uskomatoin kuin ennenkin?
Mistäpähän sitä uskoa meikäläisille siunautunee.
Asianne on huonosti.. Ja miten lie sinunkin laitasi Anni?.. Onko teitä edes vihittykään?
Luonto on meidät vihkinyt ja tuo lapsi on kyllin suuri todistus siitä että olemme yhdessä eläneet, ainakin todistaa se yhtä paljon kuin kirkonkirjat.
Eihän Simo ole käynyt ripillä; eikähän sitä ole kastettukaan.
(Hämillään.) Eikö kastettukaan!
Mitä hän sanoi?
Ettei tuota miestä ole edes kastettukaan.
Herra siunaa ja varjele! Vai ei kastettukaan.. No, elä sano muuta. Kyllä on helvetin perillinen tuo mies.
(Nauraen.) Jokohan on?
No sen saat uskoa että on.
Kiitos sitten passista, muuta passiapa minulla ei olekaan.
Häh..?
(Kovemmasti.) Ei mitään teille asti.
(EMÄNTÄ kääntää hänelle selkänsä.)
(Simolle.) Eihän se kumma ole, jos te olette niin kevytmielinen, kun ette ole koskaan kuullut jumalan sanasta puhuttavan.. Minä niin mielelläni teitä auttaisin sen tuntemiseen.
Sen minä kyllä luulen, mutta me olemme tyytyväiset, kunhan saamme ruokaa.
Tietysti ruokaakin .. minä olin tässä aivan unhoittaa sen .. vaan eihän ihminen elä ainoastaan leivästä.. Teiltä puuttuu vielä paljon, vaan jos Herra valaiseisi, niin voisihan teissä kumpaisessakin vielä muutos tapahtua .. jumalan tiet ovat tutkimattomat.. Lähtään nyt kyökkiin niin siellä saatte syödä.
Kiitoksia paljon.
Te olette yhtä armelias kuin ennenkin. (Menevät ulos peräovesta.)
Pitää tästä minunkin lähteä ja jos sopii, niin käykää nyt meilläkin, pyhä-iltana on meillä seurat, niin että jos silloin..
Kiitoksia vaan..
No hyvästi nyt sitte ja voikaa hyvin.
Jumalan haltuun.
(EMÄNTÄ menee peräovesta, ELLI sivu-ovesta.)
(Vähän ajan perästä tulee ANTTI sisään peräovesta kantaen päälystakkiaan ja matkalaukkuaan; panee ne pois ja heittää takinkin päältään.)
(Pyyhkien hikeä, otsaltaan.) Uh huh! (Menee pöydän luo ja juo pari lasillista vettä, menee sivu-ovelle ja huutaa.) Elli! Oletko siellä?
(Tulee riemuiten sisään.) Antti!.. Sinä olet jo kotona ja kun minä en ollenkaan huomannut.
(Ottaa häntä kiini kädestä ja vyötäisestä; suutelee.) Olenhan vihdoinkin taas kotona.
(Muuttaa itsensä.) Mene nyt tuonne keinutuoliin istumaan, niin minä tuon kahvia. (Kiiruhtaa pois sivu-ovesta.)
(ANTTI istuutuu keinutuoliin ja väsyneen näköisenä painuu pää kättä vastaan.)
(Tulee sisään kantaen tarjottimella kahvikannua, pari kuppia ja muut tarpeet; panee ne pöydälle ja kaataa kahvia molempiin kuppiin; kaataessaan.)
Sinä et usko, kuinka minulla taas on ollut ikävä, kun olit poissa niin kauan aikaa.
(Katsoo häneen säälivästi.) Minä en ainakaan ole joutanut ikävöimään.. Sillä hyvästikin toistakymmentä oli niitä sairaita, joiden luona tälläkin matkallani olen käynyt. (Ottaa kahvia.)
(On istuutunut toiselle puolen pöytää vastapäätä Anttia.) Mutta saat nähdä, että sinä et kestä tätä.. Sinä tulet vielä sairaaksi.
Miksi epäilet.. Eikö taudit ole jumalan kädessä; hän panee ja ottaa niitä mielensä mukaan.
Kyllä .. vaan voisithan sinä olla varovaisempi.
En. Sen kautta kenties hävittäisin senkin vähäisen vakuutuksen, jonka paljolla taistelulla olen saavuttanut.. Sen kanssa voin kestää, muutoin siitä ei tulisi mitään.
Ainoastaan tällaisessa alituisessa työssä voin pysyä pystössä. Uutterassa velvollisuutensa täyttämisessä kuolettaa ihminen parhaiten kaikki itsekkäät pyrintönsä ja taipuu korkeimman sääntöjen alle.
Enhän minä käsitä sinua nyt ollenkaan.
Etkö käsitä, että mikä voi olla suurempi nautinto kuin täyttää velvollisuutensa.
Kyllä minä sen käsitän hyvinkin, mutta että sinun uskosi perusteet olisivat niin heikot kuin sinä sanot niiden olevan, sitä minä en saa päähäni. (Menee Antin luo ja soudattaa häntä keinutuolissa.) Sinä et saa olla aina noin raskaalla mielellä, sillä tietäväthän kaikki ettei sen parempaa ihmistä ole kuin sinä.
Ihminen katsoo, mikä silmään pistää, mutta jumala katsoo sydämeen, ja senpä tähden ei ihmisten tuomio olekaan jumalan tuomio.. Minun tilani ei ole niinkään hyvä kuin moni luulee, en ole vielä saanut minkäänlaista voittoa. Jumalan henki ei ole vielä päässyt minussa vaikuttamaan.
Sinä vaadit itseltäsi liian paljon, eihän muutkaan heränneet ole sen täydellisempiä.
Eipä ne tyydytäkään minua. He eivät raski kyllin ankarasti arvostella itseään. He eivät uskalla ottaa raamattua semmoisena kuin se on, sillä he pelkäävät lähteä taisteluun Kristuksen sotamiehinä. Ja miestä siinä kysytäänkin.. Eipä sillä, että se syntyisi minultakaan, mutta koettaa tahdon.
(Itkien.) Enhän minä ole koskaan kuvaillut uskontoa tuollaiseksi, viepä se ihmiseltä kaiken ilon ja rauhan. Minä toivoin elämämme muuttuvan aivan toisellaiseksi.
Mitä?.. Eikö tämä juuri ole sitä, jota toivoit: hiljaista maaelämää, jossa kumpainenkin voisi täyttää velvollisuutensa ja tehtävänsä.
Mutta sinähän olet niin paljon poissa,
Eihän se siihen kuulu. Sehän se juuri on minun velvollisuuteni.
Eihän nuo muut papitkaan kule sairaan luona niin myötäänsä.
Kun minä olen tämän pitäjään lapsia ja tuttu kaikille, niin tahtovat sairaat kernaammin minua ja tietysti täytyy minun mennä, kun tulevat kutsumaan.
Voisithan sinä lähettää ne muiden pappien luo.
Et käsitä asemaani. Jos minä nyt jo alkaisin vetää itseäni pois ensimäisistä tehtävistäni ja velvollisuuksistani, niin mitä sitten jäisi virkaani, se olisi vaan tyhjä nimi. Kuinka luulet minun muutoin voivan tätä virkaani toimittaa ja pysyä siinä.
Sinä pidät vaan huolta omasta tehtävästäsi.
No voisinko minä sitten pitää huolta sinunkin tehtävästäsi.
Voisit.. Onhan minun suurin velvollisuuteni seurata sinua niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.. Voisithan ottaa minut matkaasi pitäjäällä kulkiessasi.
(Pysähtyy kiikkumasta ja katsoo kummastellen Elliä.) No mutta Elli.. Kuinka voisit sinä siellä liikkua ja mitä ihmettä siellä tekisit?
Voi kun minä saattaisin tehdä paljonkin: minä voisin auttaa samoja sairaita, joiden luona sinäkin käyt ja sitten —
Ja mitä sitten?
(Painaa kasvonsa Antin olkapäätä vasten, liikutettuna.) — Katsoa ettei sinulle mitään tapahtuisi, sinä olet niin varomatoin.
(Hilliten itseänsä.) Mutta löytyyhän meillä korkeampi suojelija, joka kyllä voi, jos tahtoo, varjella minua kaikista onnettomuuksista. Etkö sitä ole tullut ajatelleeksi?
Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, mutta en sentään saa itseäni rauhoitetuksi. Sinä et voi aavistaa sitä ääretöintä tuskaa, johonka minä joudun, kun vaan muistan että sinulle voisi tapahtua joku onnettomuus, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Olet liiaksi kiintynyt minuun, sentähden on se hyvä meille molemmille, jos olemme toisistamme eroitettuina. Varsinkin minulle on se tärkeätä. Minun täytyy oppia pitämään jumalaa ainoana suojelijana, mutta jos nyt tietäisin että sinä olet matkassani juuri sitä varten, voisin vähitellen ruveta luottamaankin ihmisiin ja unhoittaisin siten jumalan kaitselmuksen. Vaan kun minulla ei ole ketään, johonka turvata, täytyy pakostakin luottaa jumalaan. Kokemuksen kautta toivon saavani täydellisen vakuutuksen raamatun opista.
No jos niin on, koetan minäkin kärsiä. (Menee ikkunan luo ja katsoo ulos pyyhkien kyyneleitä silmistään.)
(Tulee sivu-ovesta ja pysähtyy kynnykselle.) Se mustalaisen vaimo pyytäisi maitoa lapselleen.
Kyllähän sitä saa antaa, anna hänelle aamumaitoa.
(PIIKA menee pois.)
Mikä mustalainen se on?
(Joka taas on istuutunut vastapäätä Anttia.) Sehän se on se Mustalais-Simo, muistat kai sinä hänet.
Ai .. kyllä, kyllä .. vai on hän täällä.
Ja hänen matkassaan on se Anni Mähönen, joka oli meilläkin piikana. Vaan
heitä ei ole vihitty eikä mitään .. kun Simoa ei kuuluta kastetunkaan.
Minä hänelle tässä äsken vähän puhelin, mutta ei se näkynyt vaikuttavan.
Ehken sinä voisit paremmin vaikuttaa.
Sekin on jumalan tahdossa.
Mutta voisithan koettaa.
Kyllä, kyllä..
Niin he kenties voisivat vielä mennä kristilliseen avioliittoon.. (Nousee ja katsoo ulos.) Ketä sieltä tuolta tulee?
(Joka on myös noussut.) Ne on pitäjään miehiä, tänne on kuulutettu kokous täksi päiväksi.
Eikös siellä ole Karikin?
Taitaapa olla.
He tulevat tänne. (Menee pois sivu-ovesta.)
(KARI, NISKANEN ja RUOTTI tulevat peräovesta, muut miehet jäävät ulos.)
(Menee heitä vastaan.) Hyvää päivää, terve tulemasta! (Tervehtii jokaista.) Käykää istumaan.
Kiitoksia paljon, kylläpähän tässä ennätetään.
Teillä taitaa olla nyt pää täynä keinoja, millä nälkä saadaan poistumaan.
Aina hiukan.
Aina hiukan, aina hiukan.
Enpä häntä ole osannut hyvin punnita, sillä jumalastahan se riippuu.
Saattaahan tuota koettaa.
Sa-saattaapa hyvinkin.
Missä huoneessa sinä olet aikonut kokousta pitää?
Minä olen arvellut että sopii kai se tässäkin, ei suinkaan meitä niin paljon ole.
E-ei suinkaan.
Ja taitaa olla paras, jos kutsutaan miehet sisään, niin pääsevät pois, ei tarvitse tyhjää odottaa.
Mitäpä tässä muutakaan.
(Menee ovelle ja tervehtii miehiä, jotka nostavat lakkiaan.) Jos ehken tulette tänne huoneesen, niin saamme täällä tuumia.
(Miehiä kokoontuu huoneesen ja jäävät seisomaan ovensuun puolelle huonetta, osa portaille.)
(Ottaa paperia ja kynän, menee pöydän taakse istumaan.) Tulkaa vaan kaikki sieltä sisään, kyllä tänne sopii. (Miehet siirtyvät hiukan huoneesen päin.)
Niinkuin ehken jokainen tietää, on minua kehoitettu kutsumaan teidät tänne koolle, että yksissä tuumin saisimme miettiä ja päättää, mikä olisi parhain keino puutteen poistamiseksi tältä paikkakunnalta. Ja kun nyt olemme tässä koolla, niin pyytäisin jokaista lausumaan mielipiteensä siitä, mihin keinoihin olisi ryhtyminen puutteen poistamiseksi.
(Hetken äänettömyys.)
(Nousee ylös rykien.) Tässä taitaa toinen toistaan odottaa alkavaksi ja jonkinhan se pitää puhe alkaa ja panna käymään, vaan koska tässä ei muita näy vielä puheen vuoroa vaatimassa, niin sallittanee minunkin lausua mielipiteeni. Ei sillä että minä mitään erityistä esitystä tekisin, tahdon vaan huomauttaa että, jos mieli näiden kaikkien onnistua, täytyy apu tulla ylhäältä, sillä meidän puuhat eivät auta mitään.
(Jolla ei ole körttipukua.) Kyllähän siinä perää saattaa olla, mitä Niskanen sanoo, ja onkinhan siinä, mutta ei meidän siltä auta ristissä käsin odottaa apua ylhäältäkään; täytyyhän meidän jotain toimittaa. Ja sentähden olisi minun ymmärtääkseni saatava työtä hankituksi köyhemmälle väelle. Sillä tietäähän jokainen, mikä siunaus tästä Nerkoon kanavatyöstä on ollut paikkakunnallamme, josta kiitos olkoon meidän herra tohtorille Karille, jonka uutteran puuhan ja vaivan näön kautta se saatiin toimeen. Mutta sekään ei riitä, kun sinne on paltoutunut niin paljon väkeä muualtakin ja se valtion määräämä summa tahtoo olla pienellainen, sen vuoksi pitäisi pitäjään jollakin tavalla hankkia lisätyötä omalle väestölleen.
(Nousee ylös.) Niinkuin tässä jo huomautettiin, on minunkin mielestä ainoa apukeino, että hankimme runsaasti työtä. Se tosin ei ole helppo asia, vaan toivon että jos me vaan ollaan yksituumaisia, niin siitäkin pulasta päästään.
Olen ajatellut että kuvernöörin kautta lähetettäisiin pitäjään puolesta anomus senaattiin, jossa pyydettäisiin valtiota myöntämään suurempaa apurahaa Nerkoon kanavan kaivosta vasten.
No se olisi asiata se.
Ja tahtoisinpa minä tämän summan vielä niin suureksi, että kaikki, jotka vaan haluaisivat, saisivat siellä työtä ja ruokaa.
No sittenhän se..
Tämä olisi mielestäni varteen otettava esitys..
Minun mielestä ei tämä esitys enempi kuin muutkaan ole paikallaan. Tarkemmin mietittyäni tätä asiaa olen tullut siihen päätökseen, että jumalan sanan kannalta katsottuna on tämmöisiä puuhia vastustettava, sillä ne menevät liika pitkälle. Näyttää, siltä kuin emme muistaisi että jumalata onkaan. Uskokaa pois, meidän ponnistukset ovat aivan turhat.. (Osoittaa ulos akkunasta.) Katsokaa nyt tuonne ulos, tuossa, lainehtii ohrapelto niin kauniina kuin toivoa voi .. sanokaapas kenen ansiosta se siinä kukoistaa, mitä ansiota on meillä siinä. Eikö jumala hyvyydessään ole sitä kasvattanut ilman meidän siihen mitään vaikuttamatta. Hän on vanhurskaudessansa rangaissut meitä meidän syntiemme tähden, mutta nyt hän taas auttaa meitä ja antaa sitä runsaammin. Sentähden pitäisi meidän huomata voimiemme vähyys ja pysyä aloillamme. Minun neuvoni tässä asiassa olisi, että alistuisimme jumalan kaitselmuksen alle ja luottaisimme häneen ainoaan auttajaan. Ja jos meidän sydämemme olisivat alituisessa ja todellisessa rukouksessa. Herran puoleen, niin varmaan tulisi suurempi apu kuin te voisitte toivoa. Mutta jos me omin voimin koetamme pelastautua jumalan panemista vitsauksista, niin me vaan pahennamme asiaa, pakoitamme jumalan käyttämään vielä kovempaa rangaistusta. Hänen tarkoituksensa on juuri tämän kautta saada ihmissydämet luottamaan häneen ainoaan auttajaan.
(Nousee ylös.) Minunkin mielestä se on aivan niin kuin pastori sanoi.
(Yleinen häiriö miesjoukossa, he katselevat levottomasti toisiansa ja kuiskailevat keskenään. Kari nousee ylös ja kaikkien silmät kääntyvät häneen.)
En tahdo vastustaa edellistä puhujaa siinä, että hän kehoittaa kansaa luottamaan korkeimman kaitselmukseen. Tahdon vaan huomauttaa muutamista kohdista hänen puheessaan, joissa en löytänyt johdonmukaisuutta. Hän huomautti meitä tämän vuoden toukojen kauneudesta, kuinka me emme ole siihen mitään vaikuttaneet ja tahtoi sillä tehdä tämän meidän nykyisenkin puuhamme arvottomaksi. Mutta siinä hän ei ole ottanut huomioon sitä seikkaa, että jollemme me olisi siementä maahan panneet, niin eipä kasvaisi touko tuossa. Minun mielestäni on meidän velvollisuus muokata maa ja panna siemen, se on sitten korkeimman tahdossa, josko hän antaa sen menestyä eli ei.
Ymmärrettävästi se on niin.
Samoin tässäkin asiassa. Me voimme pyytää apua valtiolta .. kuinka se sitten tulee onnistumaan, se on kohtalon määrättävä. Eikös se ole niin?
No olkoon. Jos se on yleinen mielipide, niin en minäkään tahdo sitä vastustaa.
(Nousee ylös.) Minä en myöskään tahdo sitä silloin vastustaa.
No hyväksyvätkö sitten kaikki herra Karin ehdoituksen?
Hyväksytään, hyväksytään!
Minkälaisiin toimiin luulette nyt sitten pitävän ryhtyä tämän asian johdosta?
Eiköhän olisi soveliainta valita joku, joka valmistaisi tämän anomuksen ja se sitten yleisessä kuntakokouksessa tarkastettaisiin ja asian mukaisesti vahvistettuna lähetettäisiin määräpaikkaansa. Soveliain tähän toimeen olisi mielestäni herra tohtori Kari, joka siinä toimessa on ollut ennenkin.
Onko kokous myös sitä mieltä?
On.. On.. On..
Ja Kari ottaa tämän toimekseen?
Kyllä. Hyvinkin mielelläni teen jotain sen hyväksi.
Päätös on siis, että pyydetään valtiota koroittamaan sitä summaa, jonka hän on määrännyt Nerkoon kanavan kaivattamista varten, ja että herra Kari ottaa valmistaakseen anomuksen, joka sitten tarkastetaan yleisessä kuntakokouksessa ja lähetetään asianomaiseen paikkaan. — Onko kaikki samaa mieltä?
On.. On..
Sitten minun luullakseni ei meillä taida enää olla mitään keskusteltavaa tästä asiasta.
Ei suinkaan.
(Nousee ylös.) Se on minunkin mielipiteeni.
(Katselun miesjoukkoon.) Eikä taida enää olla muitakaan esityksiä. (Hetken äänettömyys.). Taitaa olla sitten kokous tällä kertaa lopussa.
(Nousee ylös.) Ei ainakaan minulla ole siihen mitään vastaan sanomista.
(Miehet sanovat hyvästi ja menevät vähitellen ulos. NISKANEN ja RUOTTI heittävät hyvästi ANTILLE.)
No tännekös se tohtori jää?
Niin nyt tällä kertaa.
Herran haltuun sitten. (Jättävät hyvästi hänellekin ja menevät ulos.)
(KARI istuutuu kiikkutuoliin jotakin kirjaa selailemaan, ANTTI kävelee edestakaisin huoneessa.)
(Kävellessään.) Kyllähän sitä ihminen saa puuhata ja koettaa yhtä ja toista, vaan jumalall' on onnen ohjat, luojalla lykyn avaimet. Jo pitäisi sinunkin, Kari, tulla huomaamaan jumalan kaitselmus ja voima luonnon yli. Kuka meistä ihmisistä olisi tämän kesän alussa uskaltanut edes toivoa että touoista mitään tulee, mutta nyt sen näet.
Mitäpä siitä on, jos sen halla kuitenkin panee, ja se on hyvin luultava, kun kesän tulo niin kovin myöhästyi.
Tuntuu siltä kuin luulisit ettei halla olekaan jumalan käsissä.
Pirun käsissä minä sen ennen luulisin olevan.
Mutta pirukin on jumalan käsissä.
Koskapahan piru lie ollut jumalan käsissä.
Aina.
Ei sen kovemmin kuin nuo mahtavat ruhtinaat toisistansa erosivat.
Ku-kuule Kari, sinä puhut liian ajattelemattomasti ja kevytmielisesti niin tärkeistä asioista. Luotat liian paljon omaan järkeesi ja voimaasi.
Ilman itseensä luottamusta ei ihminen pääse mihinkään. Ensimäinen ehto, mitä ihmiseltä vaaditaan, on itseluottamus.
Ennen kaikkea luottamus jumalaan.
Semmoinen luottamus on turha, sillä kaikki tapahtuvat varmojen lakien mukaan.
Ja se laki on jumala.
No olkoon. Samapa tuo lie, jos sitten kaikkia luonnon voimia kutsutaan yhteisellä nimellä jumalaksi.
Joka on persoonallinen.
Väitöstä täytyy seurata todistus.
Siinä on parhaiksi todistusta, kun hän itse kutsuu itseänsä minäksi, sillä hän sanoo: minä olen Herra sinun jumalasi j. n. e.
Missä hän sen sanoo?
Raamatussa.
Suo anteeksi, olin unhoittaa! Ja koska sinä väitteesi yksinomaisesti raamattuun perustat, niin en minäkään tahdo kanssasi väitellä. — Vaan puhuaksemme tuosta hallasta: eikös uskon pitäisi saada sekin haihtumaan, jos asiaa raamatun kannalta katsotaan?
Kyllä varmaan, jos uskoa vaan riittää.
Teepä sitten uskollasi se suuri työ, että halla ei pane tämän vuoden toukoja.
Ivalla sinä kyllä sitä puhut, vaan usko on paljon ihmeitä aikaan saanut ja jo sinullekin näyttääksensä että hän on luonnon herra, ei hän anna hallan tulla. Se on minun varma vakuutukseni.
Olisinpa minä silloin koko maailman pylväs.
Vaan kuinka voit tuommoisia edes ajatellakaan, sitä minä en käsitä. Aivan toisellainenhan sinä ennen olit, mutta mikä on sitten miehen muuttanut, se on minulle selittämätöintä.
Et tuntenutkaan sitä sisällistä ihmistä, joka minussa oli. Jumala on minussa muutoksen aikaan saanut monen koetuksen kautta.
Sen kyllä huomaan, sillä näköpiirisi on kauheasti supistunut. Sinä olet mennyt kovin taaksepäin siitä, kun papiksi rupesit.
(Kärsimättömänä.) Jaah, — taakse päin, taakse päin —
(Keskeyttäen.) Niin, niin. Sillä etkö muista niitä aikoja yliopistossa, jolloin olit niin innostunut tähän uuteen suuntaan —
(Keskeyttäen.) Suo anteeksi, mutta niitä aikoja en tahdo muistella. Ne ovat kauhistus sekä itseni että jumalan edessä. Kuka tietää, jos niitä muistellessa epäilyksen siemen heräisi uudelleen ja silloin olisin hukassa.
Minun käy sinua oikein sääliksi. Noinko heikko uskosi onkin?
Heikko tai vahva; vaan elä koettelekaan enää minua vetää siihen epäilykseen, josta jumalan suoranaisten muistutusten kautta olen pois kutsuttu.
Ha, ha, ha! Kuule nyt —
(Keskeyttäen.) En viitsi kanssasi, kun sinä et kumminkaan voi niitä asioita käsittää.
Kuule nyt yksi ainoa totuus vielä.
Minä en tahdo kuulla mitään.
(ELLI tulee sivu-ovesta, KARI nousee ylös kohteliaasti.)
Hyvää päivää, Kari. (Kättelevät; Antille.) Pianpa se kokous loppuikin.
(ANTTI ei vastaa, kävelee vaan edestakaisin lattialla.)
(Istuutuu vastapäätä Karia.) Teillä taitaa yhä vaan olla paljon työtä?
Kyllähän sitä työtä on enempi kuin kerkiääkään, varsinkin siellä kanavan kaivoksella.
Anttikin se on poissa aivan myötäänsä, sillä hänen täytyy käydä niin paljon sairaiden luona.
Vaan se voi tulla ajan pitkään vaaralliseksi, kun hän on niin varomatoin, eikä huoli mitään varokeinoja, jotka estäisivät taudin tarttumasta.
(ANTTI hymyilee pilkallisesti.)
Niin, niin, ei se ole naurun asia. Mitähän, jos se vielä kostaisi.
Sitähän minäkin olen pelännyt.
Sekin sairas, jonka luona hän äsken kävi, sairasti isoa-rokkoa ja arvaahan sen mitenkä myrkyllistä ilma on sellaisessa pienessä hökkelissä, jossa sairas viikkokausia tulee makaamaan. En häntä olisikaan laskenut sinne sinänsä, mutta vasta jälestäpäin sain kuulla että hän oli käynyt siellä.
Erehdyt, jos luulet että olisit voinut estää minua, ja toiseksi olisit tehnyt suuren vääryyden minuakin kohtaan.
Kuinka niin?
Olisit estänyt minua virkaani toimittamasta.
Vaan jos se matka maksaa sinulle henkesi, jonka varjeleminen taas kuuluu minun ammattiini?
Se on aina ensiksi autettava, jolla suurin hätä on.
Kuinka sinä voit heitä auttaa?
Voimieni mukaan koettelen heitä lohduttaa jumalan sanalla ja käytän niitä armovälikappaleita, joita jumala on käytettäväkseni antanut.
Vaan jos sinä erehdyt osoittaessasi heille autuuden tietä ja he hukkuvat ijankaikkisesti.
(Miettiväisenä.) Mitä sinä sillä tarkoitat?
Oletko niin varma, ettet koskaan ole puheellasi erehdyttänyt sairaita ja siten ehkäissyt jumalaa kenties jo alkamaa työtä heissä?
Tuota en ole tullut koskaan ajatelleeksi.
Sitäpä minäkin. Epäilen, tokko sinä edes olet oikein vakuutettu tuosta opista, jota levität.
Kuinka hän muutoin voisi toimia tuollaisella innolla.
(Miettiväisenä.) Olisinko minä erehtynyt?
Antti, kuinka sinä nyt taas.. Voi, voi, kuin sinä vielä olet heikko, kun annat sijaa kaikellaisille epäilyksille.
Tämä virka on tärkeä, siinä ei saa erehtyä.
Mutta, Antti, etkö ymmärrä että kaikki tuollainen epäilys on pahan hengen töitä. Juuri silloin, kun aika on tärkein, on hän paulojansa virittämässä. Sinun täytyy seisoa lujana ja taistella tänä epäuskon aikana, kun vielä olet siltä säilynyt. Joskin tunnet itsesi heikoksi, niin rukoile voimaa jumalalta.
Kunpa minulla olisikin sinun uskosi, Elli.. Sinä voit niin lapsellisesti uskoa kaikki ja siinä sinun suuruutesi.
Sinussa voi olla suuruutta, vaan ei minussa. Sinulla on suuri kutsumus, jonka edestä sinun tulee taistella. Elä anna aihetta epäuskolle riemuita voitostaan.
Minä annan sinulle paremman neuvon: jätä pois nykyiset hommasi ja palaja takaisin tieteitten palvelukseen.
(Hämmästyen.) Mitä? — Tuoko sinun tarkoituksesi olikin. (Katsoo häneen tutkivasti.) Sinulla onkin mielessä petos, vaikka luulin sinun tarkoittavan hyvää. Tarkoituksesi onkin riistää minulta pois ainoa turvani.
Tähän asti olen antanut sinun olla asemassasi, mutta nyt se ei enää käy laatuun. Sinä kylvät epäuskon siemeniä kansaan ja siten hävität muokkaamani maan, teet enempi vahinkoa kuin hyötyä. Meillä on parempikin parantaja kuin sinä.
Se on hyvä se. (Nousee ylös ja ottaa hattunsa lähteäkseen; samassa tulee SIMO perä-ovesta pidellen vatsaansa.)
Saakeli, nyt taisi käydä hullusti, auttakaa hyvä tohtori minua!
Antti, tuossa on taas yksi hedelmä siitä kehutusta kanavatyöstä.
Sielläkö hän on sairastunut?
Siellä, siellä, oih, oih! (Istuutuu tuolille.) Ei suinkaan tässä auta muu kuin kuolema. Söin selvää leipää liika paljon, vatsani ei kestänyt.
Sangen vaarallista. (Menee laukkunsa luo, joka hänellä oli matkassaan, ja ottaa sieltä jotakin lääkettä.)
Ei tässä lääkkeet enää auta. Sinä et voi hiuskarvankaan vertaa jatkaa hänen elämäänsä. Tärkeämpi on, jos hänet saadaan pelastetuksi ijankaikkisesta kuolemasta.
(Antaa hänelle lääkkeitä.) Ei tässä nyt siihen joudeta.
Se on pakosta. Häntä kun ei ole edes kastettukaan..
Ei .. ei ole kastettu .. nyt he kastavat.. niin kastakaa..
Tahdotko, että sinut pitää kastaa?
Se on parhain lääke.
Kastakaa sitten .. oih, oih!
Oletteko te hulluja, kun rupeatte kastamaan semmoista, joka ei ole edes tajussaan.
Se on minun asiani. Tässä emme saa aikaa hukata, hänet täytyy valmistaa uutta elämää vastaan ottamaan. Ja sinua täällä ei tarvita. Minä tahdon näyttää teille uskomattomille että jumalallakin on valta ihmistä auttaa. Etkö muista ryöväriä ristinhirsipuussa.
Kasta sitten, kun hän on tajussaan, minä hoidan häntä ensin.
Tiedä se että tämä on minun taloni.
Onko niin .. no hyvä. On maata muuallakin. (Tarttuu Simon käsivarteen.) Lähtäänpä sitten, liike ei ole pahaksi.
(Alkavat mennä.)
Elä anna hänen viedä..
Vastatkoonkin siitä, en rupea väkivaltaisuuksiin.
Luulenpa sinunkin kerran katuvan tätä ja vielä sinä kukistut jumalasi kanssa tuon ylpeytesi kautta.
Jos minä kukistun, ei kuitenkaan jumala kukistu.
(KARI taluttaen SIMOA menee pois.)
(Kävelee pari kertaa laattian yli levottomana; pysähtyy.) Nyt täytyy minunkin lähteä. Hän on vaarallinen vihollinen.
Taas lähdet. Mihinkä sinä nyt?
Taistelemaan. Kari voi helposti levittää epäuskoa semmoiseen joukkoon, kuin siellä kanavatyössäkin on.
Aijotko sinäkin sinne?
Se on minun velvollisuuteni.
(Tarttuu Antin käteen ja katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinne voin minäkin tulla, eikö totta? Tämän ainoan kerran.. Muutoin voi sinulle jotakin tapahtua. Kari on viekas mies ja uskosi vielä heikko. Sinä annat toisten niin paljon itseesi vaikuttaa.
Vaikea on minun kieltää, vaan se täytyy minun kumminkin tehdä, sillä niinkuin olen jo sanonut: minun täytyy oppia luottamaan ainoastaan jumalaan. (Panee päälystakin päällensä.) Nyt tunnen itseni vapaaksi ja varmaksi. Hyvästi Elli! (Suutelee häntä ja menee.)
(Katsoo hänen jälkeensä, huokaisten.) Tuntuu kuin olisi hän lähtenyt ijäksi.
Neljäs Näytös.
(Kanavan kaivos perällä, sen takana viljavainioita ja metsämaisema; oikealla lautahuoneita, joista näkyy kaikellaisia työ- ja ruokatarpeita; vasemmalla osa asuinhuonetta, ovi ja portaat näyttämölle päin. Kaivoksen portailla ja pihalla paljon työkaluja. Lautahuoneiden edessä pari suurta kattilaa tulella kivien varassa; työntekijöitä: miehiä, vaimoja ja lapsia häärii kaikkialla.)
(RUOTTI ja PEHTORI tulevat huoneesta portaille.)
Niinpähän käy kuin pelättiin .. pohjoistuuli tyyntyy aina.
(Katselee pohjoiseen.) Hyvin arveluttavalta näyttää. Meillä on odotettavana kova halla jo ensi yönä.
Pahoin sitä pelkään minäkin.
Ilmakin on jo kovin kylmän näköinen. (Huokaisee.) Ensi yö panee arat paikat epäilemättä, toinen yö tekee puhtaan ja kolmas korjaa jälet.
No jopa sen saa melkein uskoa.
(On katsellut tarkkaan ilman rantaa kohti.) Katsokaapas, tuolla luoteis taivaalla on pieni pilven lonka näkymässä, jos se sieltä hyvinkin nousisi, niin laimentaisi se hallaa.
Kyllä, kyllä se sen tekisi, mutta minusta näyttää kuin se olisi painumaan päin.
Silloinpa tulee leivästä puute ja mistä se hankitaan.
Puutehan se tulee, ja joskin se ei meissä niin tunnu, vaan köyhiä se koettelee.
(Menevät huoneesen.)
(Herkiää kaivamasta, pyyhkien otsaansa.) Eiköhän se Ruotinkin ihroissa vielä tunnu, niinpä minä pahoin pelkään.
Hyvähän rikkaan on ylvästellä, mutta raamatussa sanotaan: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan.
Se on huono lohdutus. Ei sinne ole köyhällä enempi toivoa kuin rikkaallakaan.
Mutta mitähän varten se jumala sitten vaatii ihmiseltä semmoista, jota se ei voi täyttää ja rankaiseepa vielä tällä tavalla. Jokohan tämänkin vuoden tou'ot antaa hallan viedä?
Joko sitä vielä epäilet. Johan tuon tunnet ilmastakin. Katsopas tuonne järvelle, etkö näe että se tyyntyy; ei laineet liiku sen makuisestikaan, että siellä tuulisi.
Mutta näyttääpähän, kuin siellä rupeaisi uudestaan tuulemaan. Etkö näe tuolla saarien välissä?
Tyyntymisensä edellä se vaan henkäileksen siinä auringon lasketessa.
(MÄKÄRÄ tulee kepillään hujaten.)
(Yksin.) Hipuuli, hipuuli!.. tuohon toiseen taloonko?
Mitä se Mäkärä taas ajelee?
Hehe!.. Ajeleeko? Minäkö?
Niin.
Piruja ja nälkää.. Hehe!
Nepähän ne taitavat liikkeessä olla tähän aikaan.
No jo ne tok' on. Kyllä ne Mäkärätä ahdistelevat.
(Nauraa.) Aivanko ne tekevät ilmeistä pahaa?
Nekö?.. Ei sanota muille. (Vetää häntä syrjään ja ottaa lakin päästään, on kuiskaavinaan.) Katsopas, ne peijakkaathan veivät minulta tukankin ja ovat särkeneet kaikki jäsenet.. (Ottaa virsut jalastaan.) Pirut nämätkin ovat polttaneet; pakkasivat kerran saunan uuniin, kun olisin mennyt sinne maata. Unen tullessa alkoi niitä saunaan pakkautua ja ei muu auttanut kuin uuniin. Siinä peijakkaat vahtivat aamuun asti. Talon emäntä sitten päivän valetessa veti Mäkärän sieltä vähissä hengin pois.
(PEHTORI ja RUOTTI tulevat huoneesta. Heidät huomattuaan alkaa Mäkärä puhua hiljaa miehen kanssa.)
No kiitos vaan vaivoistanne, se oli hyvä, että sain velkakirjan valmiiksi. Sen nojalla on aina varmempi hakea ulos saatavansa.
(On katsellut taas ilman rantaa kohti.) Ei kestä, ei kestä.. Mutta ei tuo pilvi sittenkään taida kohota tänne.
Siltäkö näyttää?.. Johan minä sen äsken näin että paremmin se on painumaan päin.. No hyvästi nyt sitten.
Voikaa hyvin!
Kiitos .. kiitos. (Menee.)
(Huomattuaan miehet.) Ei auta miehet seisoskella, työhön vaan joka kynsi. (Osoittaen Mäkärätä.) Mikä se on se mies siellä, mikä on asia?
(Lähenee pehtoria pokkuroiden, hattu kainalossa.) Ei asiata .. ei asiata, korkea-arvoinen herra pehtori .. muuta minä vaan .. olen ystävän etsijä .. enkä löydä, se piru peijaa vaan .. sanoo että mene, mene, kyllä sieltä löytyy, mutta vieläkös .. ei löydy…. Katsopas joukkoasi, eikös ole pulskaa väkeä?
(Pehtori kääntyy niitä katsomaan, samassa sieppaa Mäkärä kuokan maasta ja alkaa juosta sen kanssa pois.)
(Huutaa.) Mies hoi!.. Peijakas .. ottakaa se kiini!
(Samassa kääntyy Mäkärä takaisin ja heittää kuokan maahan.)
Koettelin vaan oletko tavarassa kiini.. Mutta eiköhän lähetä ja komenneta kaikki tuonne kanavan pohjalle ja sitten muta päälle. Ainakin niillä silloin olisi helpompi olla.
(Pehtori menee pois häntä kuulematta.)
(Yksin.) Kurja elämä, kurja elämä. (Kyykistyy maahan itkien.) Herran käsi lepää meidän kaikkien päällä.. (Nousee ylös ja menee pois melkein juoksujalassa.)
(ANTTI ja NISKANEN tulevat.)
Katsokaa nyt tätäkin.. Johan minä aina olen sanonut, etteihän tämä muuta kuin lisää kurjuutta. Semmoisia ne ihmisten puuhat ovat ilman jumalan apua. Jo pitäisi tuommoisten kuin Karinkin huomata pienuutensa.
Niin minäkin ensin päättelin, mutta nyt olen tullut huomaamaan että hyvä se sentähden oli, kun saatiin työtä. Itsekin olen paljon ansainnut hevosillani täällä kanavatyössä.
Niin, kyllähän se on niinkin, että puute pakoittaa ihmistä yrittämään. Enkä minä siitä juuri niin .. mutta kun heillä ei ole luottamusta jumalaan. He luottavat vaan itseensä.
Se on kyllä paha se.
He suorastaan pilkkaavat jumalaa. Eivät vielä nytkään tahdo uskoa että jumala se ainoastaan voi auttaa, vaikka näkevät tuommoisen rehevän tou'on edessään. Sanovat että jumala peijaa heitä, näyttää vaan että täällä sitä olisi, mutta eipä anneta. Väittävät hallan panevan tämänkin vuoden tou'ot.
Hyvin arveluttavalta se tosin näyttää, se täytyy myöntää.
Siis tekin epäilette? Kenessä minä sitten voin uskoa löytää.
No itsessänne kai.
Te nauratte sille, mutta minä olen varma asiastani; usko voittaa aina.
Ihminen säätää, jumala päättää. Olette vielä nuori ja liian kiivas, mutta kyllä kerran helpoitattekin vaatimuksianne.. Minun täytyy kiiruhtaa katsomaan, miten siellä työ sujuu, sillä kun vaan silmä välttää, ei se tahdo käydä.. Jääkää hyvästi! (Menee.)
(Katsoo hänen jälkeensä; yksin.) Helpoittaa vaatimuksiansa?..
(Lähenee miehiä, jotka ovat ahkerassa työssä.)
Hyvää iltaa, hyvää iltaa miehet! (Miehet tervehtivät.) Kovaa taitaa olla työn teko, eikö se rupea rasittavaksi ajan pitkään.
Eipähän se leipä leikkimällä tulle.
Se on tosi, mutta miksi näytätte kaikki niin alakuloisilta ja tyytymättömiltä.
Kun ei ole syytä liioin iloitsemaan, sillä taivaassa ollaan tiukat tähän aikaan.
Päinvastoin. Minun mielestäni pitäisi jokaisen iloita ja olla kiitollinen siitä kuin jumala ottaa vitsauksensa pois.
(MIEHET katsovat naurahtaen toisiinsa.)
Niin, jos ottaa.
Samaa nuottia kaikkialla.. Tietysti se ottaa. Minua surettaa oikein se vieraantuminen jumalan kaitselmuksesta, jonka teissäkin huomaa. Kaikki epäilevät vaan.. Eikö teissä löydy yhtään, joka uskoisi ettei hallaa tule?
Paha on uskoa, kun huomaa sen jo niskaansa hiipivän.
Sinä et ole mikään tietäjä.
Ei siihen hyvin suuria tietoja tarvitakaan, kunhan ei ole aivan älytöin lapsi.
Semmoiset merkit eivät koskaan pidä kutiaan. Jumala on tehnyt suurempiakin ihmeitä.
On kai se aikoinaan niitäkin tehnyt.
(Työkelloa soitetaan, miehet lakkaavat heti työstään ja jättävät Antin yksin seisomaan; padat siirretään pois näyttämöltä; väki rientää sinne päin; hälinää ja lasten itkua kuuluu; joitakuita sairaita kannetaan näyttämän poikki, jotka tuntuvat valittavan; heitä seuraa KARI.)
(Huomattuaan Antin.) Vai niin, täällähän sitä sinäkin olet. Hyvää iltaa! (Kantajille.) Viekää ne sairaat siihen huoneesen, jossa minä asun; tulen heti perässä.
(Ivallisesti.) No Kari, etkö nytkään myönnä että tämä lisää vaan kurjuutta?
Olet itsepäinen yhä vielä. Mutta minä kysyn, etkö nytkään myönnä että halla tulee.
(ANTTI katsoo häneen puoleksi hämmästyneen ja kysyväisen näköisenä.)
Niin, leikki sijansa saakoon, vaan ei meidän auta tässä ruveta ilkkumaan toisen tai toisen tappiolla, aika on kallis. Ensi vuonna tulee puolta suurempi puute ja kurjuus kuin nyt. Silloin tarvitaan voimia ja pontevuutta, jos mieli ihmisen voittaa edes vähänkin luonnon kovuutta. Senpätähden ei meidän sovi tyhjien riitojen takia katsoa kieroon toisiimme, vaan ryhtyä yhdessä paikkakuntamme etua valvomaan, että jo ajoissa saamme eloa Venäjältä talven tarpeeksi, muutoin kuolemme kaikki nälkään.. Vai mitä arvelet?
Meidän tiemme eroavat tässä. Sinun tuumiisi en suostu, enkä yhdy.
Vieläpä on aikomukseni niin paljon kuin mahdollista vastustaa aikeitasi.
Sinun tiesi ovat väärät.
Kas, kas .. mikä sinut on nyt niin varmaksi tehnyt?
Oloni ja havaintoni täällä.
Ja olet nyt varma, että vakuutuksesi on oikea?
Olenpa niinkin.
Olet siis voittanut epäilyksesi .. hyvä.
Niin, ja nyt tahdon sille täydellisen varmuuden. Minä en ole hetkeäkään epäillyt ettei hallaa tule. En ole tavannut ketään muuta, joka sitä uskoisi, sillä sinä olet heihin epäuskoa istuttanut; mutta juuri tämän kautta saan teille epäilijöille näytetyksi kellä on valta luonnonkin yli.
Siis odotat ihmettä vakuuttaaksesi itseäsi ja muita. Eipä uskosi sitten olekaan niin kovin vahva, vaikka se siltä kuuluu. Ennenkuin ensi yö loppuu, on sekin jo kumossa. Hyvää yötä, minulla on kiire. (Menee.)
(Jää katsomaan hänen jälkeensä; yksin.) Hänellä on varmuutta, ei minulla. (Katselee ympärilleen.) Tulisiko kuitenkin halla. (Istuutuu jonkun työntökärrin päälle miettiväisenä eteensä tuijottaen. Vähän ajan perästä tulee MÄKÄRÄ itsekseen supisten, mutta huomattuaan Antin hiipii hänen luokseen ja kyykistyy katsomaan.)
(Hypähtää ylös säikähtäen ja peräytyy hiukan.) En tunne teitä.. Ketä te etsitte?
Minä etsin kristittyä.
Missä luulette tähän aikaan kristittyjä löytyvän?
Minä tiedän että edessäni on oikea kristitty.
Erehdytte varmaan, ette tunne minua, ette tiedä että olen suurin syntinen. Tuntuu kuin jumala hylkäisi minut tykkönään.
Minut on hän jo aikoja hyljännyt. Olen vielä suurempi syntinen, jumala paratkoon.
(Ihastuen.) Vieläkö tapaan semmoisen ihmisen, joka oman heikkoutensa ja pienuutensa tuntee, edes yhden järjellisen ihmisen maailmassa.
No vie sun vihtahousu, itseäsi!.. Kun sanoo järjelliseksi vanhaa
Mäkärätä, jota kaikki sanovat.. (Koputtaa päätään.) .. he, he, he!
Mäkärä..? Ja kun minä en sinua ennen tuntenut.. Terve, terve! Jumalalle kiitos, että hän sinut tänne lähetti! Et tiedä kuinka hyvään aikaan tulit. Sinä olet ainoa, johonka minä nyt voin turvautua.
Minäkö?.. he, he, he!
Tuntuu kuin jumala olisi lähettänyt sinut tukemaan minua. Sillä se aina vahvistaa, kun on joku semmoinen, joka uskoo samaa. En voi sanoa kuinka iloinen olen.
No, no .. malta nyt hiukan .. niin, sanon näet sinuksi vanhan tavan mukaan, sillä ei ukko Mäkärä ole niihin temppuihin oppinut .. he, he, he! Mutta asiasta toiseen.. Oletko jo löytänyt tietä elämän puulle.
Ainakin olen luullut löytäneeni.
Mutta jos et olisi löytänytkään.
Mitä?.. Enkö olisi löytänyt?
Kuinka tietä sinne löydät, jonne ei tietä olekaan.
Tietysti se on.
Ehee, ei sitä ole. Jos mieli päästä elämän puulle, niin kule metsässä: kuta synkempi korpi, sitä lähempänä elämän puu.
(ANTTI katsoo tutkivasti häntä.)
Mitä katsot?.. Etkö usko?.. Kyllä se niin on, että polkua sinne turhaan etsit.
Mutta aivan todellako olet koettanut ponnistella päästäksesi taivaasen.
Olen ainakin koettanut taistella itseäni vastaan.
Vieläkö mitä .. he, he, he! Aivanko todella?
Aivan.
Ei maksa vaivaa.
(Hämmästyen.) Kuinka sinä niin sanot?
No, no.. Ei tarvis uskoa .. ei tarvis uskoa, mutta ukko Mäkärä on koetellut.. (Liikutettuna.) Katso minua hiukan.. Otsa on täynä vakoja ja jokainen vako on vaatinut osansa. Kyllä ukko Mäkärä tietää jo mitä elämä on .. niin, niin .. kyllä se tietää. Ne silmät ovat jo vetensä vuotaneet, vaikka vielä voivat kostua niitä muistellessa. Kyllä jumala on siitä koettanut kalua saada, mutta sitkeä nahka .. niin, sitkeä se on ja sitkeämmäksi se käy .. niin, niin.. (Alkaa itkeä, mutta lakkaa äkkiä.) Mitä sitä itkee, ei se sillä parane. Ei sitä pitäisi itkeä, purra vaan hammastaan, kuin yhden olisi syönyt ja toista olisi nielemässä. Mutta eihän sekään auttaisi, onhan Mäkärä jo sitäkin kokenut. Yhtä ja toista sitä koettaa täytyy, aina johonkin turvautua, kun ei muuta neuvoa ole. Näin se sitten käy.. Ei Mäkärällekään olisi niin hullusti käynyt, jos olisi malttavampi ollut. (Katsoo tuijottaen maahan.) .. Ei olisi pää mennyt…. Mutta herra on kiivas ja ankara jumala .. he, he, he! Niin se on, etkö usko?
Hän on samalla kiivas ja lempeä.
Ankara se on aina ollut. Ei lempeä vähääkään, ei vähääkään .. he, he, he! Kerrassa ankara. Ja nyt näyttää hän ihmisille kovuutta oikein vanhurskaudessansa.
Sinä pilkkaat jumalaa, kun sanot tuolla tavalla.
He, he, he! Pilkkaanko? En toki vähääkään .. aivan täyttä totta.. Sen ihmisen täytyisi olla kerrassa vanhurskas, joka voisi olla niin ankara lähimäiselleen.. Elä katso niin pitkään, kyllä se on sillä lailla.
Sinä saatat minut aivan sekasin.
Parempi se onkin .. he, he, he!
Ei, tietysti varmuus on aina parempi ja se minun täytyy saada, muutoin olen hukassa, sillä en ole taas selvillä mistään. Ja jos halla vie tou'ot vielä tänäkin vuotena, silloin en käsitä, minkälainen mitta jumalalla on.
Eihän hänellä mittaa olekaan.
Luuletko sinäkin sitten hallan tulevan?
Hallanko? Johan tuota näkyi kuuraa viimekin yönä.
Näkyikö? Mutta ei se sillä ole sanottu, onhan sekin jumalan käsissä.
Onpa tietenkin, eihän muutoin hallaa tulisikaan.
Mäkärä, elä vie minulta viimeistä uskoani. Jos me yhdessä uskomme ja rukoilemme ettei hallaa tule, niin jumala kuulee, jos hän on oikea jumala.
Hyh! Oletko saanut mitään rukoilemalla?
Kyllä kai jotakin.
Et mitään, et osaa rukoillakaan sillä tavalla.
Sinä olet kova.
Enhän minä ole kova, vaan jumala. Huh! on jo niin kylmä, että puistattaa.
Sinulla kun ei ole takkia.
Mistäpä sitä köyhällä takkia näin kesäiseen aikaan. Ja tämäkin on korkeamman määräys.
Minä en voi nähdä sinua noissa vaatteissa.
(Heittää pois päälystakkinsa ja antaa sen alla olevan papin nutun Mäkärälle.)
Ota tämä nuttu päällesi.
Niin minäkö?.. Papin takin.. Ehei toki!
Nuttu kuin nuttu, pane vaan se päällesi.
No voi, voi! Jokohan uskallan? (Ottaa sen.) Mutta ei kai nyt pirutkaan uskalla tulla lähelle, kun minulla on papin takki. (Panee sen päälleen, kohottaa ruumiinsa suoraksi ja alkaa kävellä edestakaisin.) Nyt ei muuta kuin läpäsin kaulaan, etkö anna sitäkin? Hi, hi, hi! Eikö passaa .. ilmanhan minä vaan. (Huomattuaan Karin, joka lähestyy heitä.) kas tohtuori, kuulkaapas! (Juoksee Antin viereen, joka on istuutunut johonkin.) Eroitatkos nyt kumpi meistä on pappi, häh?
(Tullessaan.) No joko Antti on niin pitkälle päässyt, että papin puvustaan luopuu?
Lähdenpä nyt nukkumaan, ei pirut vain uskalla unessakaan tulla, luulevat papiksi, he, he, he! (Alkaa mennä.)
(Katsoo hänen jälkeensä.) Ainakin sopisi hän yhtä hyvin papiksi kuin minä. Nyt vasta alan käsittää puutteellisuuttani sillä sijalla. Minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä minkälaisia pappien tulisi olla. Enhän minä ole sitä virkaa ollenkaan käsittänyt. Luulin kaikki olevan siinä, jos minä uskon että jumala löytyy ja teen mitä kirkkolaki papilta vaatii. Mutta, vaikka senkin tekisin, en olisi vielä alussakaan. Kyllä minun nyt täytyy myöntää että sinä Kari olit oikeassa: olen luullut itsestäni liika paljon. Minä olen taas ollut harhatiellä.
Semmoiset miehet kuin sinä eivät koskaan pääse selvyyteen, ne harhailevat aina.
Mutta jumalaa ja hänen töitänsä ei ole kenenkään helppo käsittää. En ainakaan minä ole häntä käsittänyt.
Etkä ole käsittäväkään.
(KARI lähtee kävelemään aivan kanavan partaalle, ANTTI jää miettiväisenä istumaan.)
Antti, tulepas katsomaan, aivan kuurassa, ja hieno riitta tuossa vesi-astiassa.
(Hypähtää ylös.) Onko se mahdollista? (Mennessään.) Se ei voi sittenkään olla mahdollista. (Tultuansa Karin luo masentuneena.) Tosi se kumminkin on.. Onko todellakin halla jo käsissä ja kurjuus ihmisten edessä vielä suurempana.. Kari, neuvo sinä mitä tehdä, nyt minä olen aseetoin.
Niin, mitä tehdä? Se on kysymys. (Osoittaa sormellaan.) Katsopas, tuollakin muuan mies levotoinna viljapeltojansa kiertelee voimatta mitään tehdä. Kyllä ei tänä yönä monen miehen silmään uni tule.
Onko tämä nyt jumalan vai ihmisten syy? (Vaipuu ajatuksiinsa.)
Se ei ole kummankaan.
Kari, kuule, syy onkin minussa, tämä kaikki on minun tähteni.
Tämäkö sinun tähtesi?
Minun. Olen suuresti rikkonut jumalata vastaan ja siksipä hänen tuomionsa lepää päälläni. Jumala tahtoo nyt näyttää minulle selvään, kuinka vähäinen minä todellakin olen. Minä kun luulin omalla voimallani voivani poistaa jumalan vitsauksen. Siksipä täytyy hänen minua näin rangaista. Sen aseen, jonka tarkoitin muita kohtaan, on hän kääntänyt minun omaan poveeni. Ja nytkö täytyy kaikkien kärsiä minun tähteni?
Houritko sinä.
Se ei ole vielä myöhäistä; jos minä heittäyn tuonne kanavaan, niin muut pelastuvat.
(Tarttuu kiini häneen.) Antti, oletko mieletön?
Kun Joonas heitettiin mereen, niin myrsky asettui. (Nostaa kasvonsa taivasta kohti.) Korkeuden herra, rankaise minua yksin, elä anna muiden kärsiä minun tähteni!
(Yhä pitäen häntä kiini.) Mies hoi! mihinkä sinä olet järkesi kadottanut?
Sinä et saa estää minua pelastamasta muita. (Puoleksi polvillaan rukoillen häntä.) Minä rukoilen sinua, laske minut tuohon syvyyteen.
Ei, hyvä mies, se enää auta.
Jos ei autakaan, mutta minun täytyy sinne. Minä en jaksa kantaa tätä.
Huono mies. Etkö jaksa kärsiä sitä mitä muutkin.
Se on tosi se.. Ehken voisin olla apunakin muille.
Suurenakin apuna.
Luuletko niin?
Varmaan.
(Kuuluu pientä meteliä; pari miestä tuovat Mäkärätä puoleksi väkisten: hänen naamansa ja kätensä ovat veressä, vaate on kääritty kaulan ympäri; Antin antama takki on hänen päältään poissa.)
Heittäkää irti, kyllä minä menen. (Miehet heittävät irti Mäkärän, joka menee Antin ja Karin luo.)
(Kiskaisee vaatteen kaulastaan, josta verihaava tulee näkyviin.) Katsokaa, taivaan herra on kova.
(Säikähtäen.) Mikä miehellä!
(ANTTI peräytyy, kääntää pois kasvonsa ja painuu kädet ristissä istumaan.)
Pirut olivat viedä minulta hengen, vaan keskenpä se jäi.
(Katsottuaan haavaa ottaa taskustaan kääreen ja sitoo sillä haavan.)
Ei tämä ole kovin vaarallinen, mutta jos olisi mennyt hiukan syvemmälle, niin olisipa ukon henki vaarassa. Itsekö sinä tämän teit?
Niinkuin pirut pakoittivat. Kauan ne sentään perästä ajoivat, ennenkun saivat saunan nurkkaan ahdistetuksi, ja silloin ei muu auttanut kuin .. puukko kurkkuun.
(Nousee ja katsoo ympärilleen.) Ei auta rukouskaan. Jumala on jättänyt meidät.
(Tuopi Antin Mäkärälle antamaa takkia Antille.) Eikös tämä ole kirkkoherran takki, mitenkä se on tuonne tielle joutunut?
Viekää pois, en tahdo enää nähdä sitä.
Mitä? Sehän on Mäkärän takki. Tuonhan ne pirut kun pois riistivät, niin sitten saivat kiini.. Kas, päiväkin jo nousee.
(Katsastaa ylös sitoessaan.) Ja halla kiihtyy.
Mikä on mittasi Herra!
Hänellä ei mitään mittaa ole.
(Aurinko nousee ja hiljalleen valaisee koko seudun; ANTTI seisoo muihin selin ja katsoo liikkumatoinna auringon nousuun päin.)
(Sidottuansa haavan kääntyy myös sinne päin; osoittaen kädellään.)
Sieltä se nyt kohoo pimeyden töitä valaisemaan.
(Epätoivon äänellä.) Se on myöhäistä, se on myöhäistä!.. En käsitä minä sinun suuruuttasi Herra!