Produced by Tapio Riikonen

STUIFEN

Historiallinen kertomus

Kirj.

B. A. RACK

Suomensi A—a.

Helsingissä K. E. Holm'in kustantama. 1883.

Kun nykyaikana kulkee Ulmista rautatietä myöten Schwabin vuorten yli, leviää Filsthaliin komea näköala kaunisten, reheväin kukkuloiden yli, joiden korkeammilta huipuilta joko vanha linnanraunio tahi päivänpaisteessa kimeltelevä valkoinen, pieni kirkontorni ystävällisesti tervehtii matkustajaa; ja kun katse, tarkasteltuaan sileätä Hohenstaufenia, lentää Staufeneckin ja Scharfensteinin kauneihin raunioihin ja viivähtää vuosisata sitte salamaniskusta palaneessa Rechbergerin omassa Hohenrechbergin linnassa, josta kuuluisasta miehestä kuolematon schwabilainen runoilija Uhland lauloi, että hän oli

— — uljas nuorukainen Kauhu kauppa-, matkamiesten —

kun sitte vielä silmämme tarkastelevat ihan linnan läheltä korkeimmalta kukkulalta näkyvää pyhiinvaelluskirkkoa, silloin ne varmaankin hetkiseksi pysähtyvät korkeimpaan huippuun _Stuifeniin, joka, kummallista kyllä, on mitä runsaimman kasvullisuuden keskellä ihan paljas ja tyhjä. Ei ainoakaan ruohonkorsi sitä korista, harmaa rapakivi vaan paistaa sen kyljestä — kylmä, kuollut ruumis keskellä rehevän tuoretta elämää.

Välttämättömästi johtuu matkustajalle, kaikkea tätä katsellessaan, mieleen, että tietysti täytyy tuosta vuorenhuipusta ja sen kolkosta tilasta olla olemassa jokin tarina. Ja niin onkin. — Kun joku aika sitte matkustin jalkaisin noilla tavallaan klassillisilla seuduilla, kysyin sitä Hohenrechbergin pyhiinvaellus-kirkon vieressä asuvalta papilta, ja hän kertoi ystävällisesti tarinan, joka monta miespolvea oli Hohenrechbergissä säilynyt perintönä papilta toiselle. Hän ilahutti minua niin suuresti sen kertomisella, että toivon sillä voivani yhtä paljon ilahuttaa muitakin. Kerron sen siis semmoisena, kuin sen vanhalta herralta kuulin.

Stuifen ei ole aina ollut yhtä paljas ja autio kuin nykyaikana; muinoin olivat sen rinteet vehreiden vainioiden ja tuuheiden hedelmäpuiden peittäminä niinkuin muutkin vuoret ympärillä, ja sen huipulla seisoi komea, monitorninen linna, Stuifenburg, ylhäisen ja rikkaan von Stuifenin kreivillisen suvun, herrojen von Rechbergin ja von Staufenin naapurien kehto. Vuonna 1189, suurimman Hohenstaufi-keisarin Fredrik Punaparran hallitusaikana, eli Stuifenburgissa vanha, kunnioitettava kreivi Ulrik ja hänen poikansa Fredrik isänsä rikkauden ja mahtavuuden ainoana perillisenä, kun elämän ja kuoleman Herra oli kerran katsova otolliseksi kutsua vanhan kreivin toiseen eloon.

Ulrik oli hyvä, harmaahapsinen mies, jonka vanhuuttaan kyyristynyt selkä ei tosin enää näyttänyt siltä, kuin olisi hän ennen muinoin kookkaana ja uljaana ollut Konrad III:lla apuna Reinbergin valloituksessa. Ei kukaan voinut arvata hänen laihoista, mutta vieläkin jäntevistä käsivarsistansa, miten kauheita iskuja — oikeita schwabilaisiskuja — Ulrik muinoin oli lyönyt pyhässä maassa, johon hän oli uskollisesti seurannut samaa Konradia. Ei kukaan, joka näki hänen sauvansa nojassa hiipivän linnassaan, olisi voinut aavistaa Ulrikin ennen olleen urhon, joka oli seurannut nuorta Punapartaa hänen monilla sotaretkillään Italiaan ja siellä vuodattanut vertänsä hänen kanssaan ja hänen edestään Legnanon luona.

Jo viisitoista vuotta sitte oli hän kadottanut uskollisen puolisonsa ja viidestä pulskasta pojasta oli neljä kaatunut Italiassa, joten hänelle eloon oli jäänyt ainoastaan yksi, nuorin, joka hänelle, tälle elämänsä syyspuolelle joutuneelle ritarille, vielä oli syntynyt, vaikka hän jo pelkäsi jäävänsä sukunsa viimeiseksi; ja tämän poikansa oli hän, keisarillisen ystävänsä kunniaksi, nimittänyt Fredrikiksi. Kummako siis, että vanha herra rakasti kaunista nuorukaista enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että hän huolellisesti suojeli häntä vaaroista ja taisteluista jotka kentiesi olisivat voineet viedä hänetkin uhrikseen. Sentähden olivat nuoren kreivin varukset ja ritarillinen miekka vielä ihan käyttämättömät, sillä hän ei saanut edes ottaa osaa jotenkin lakkaamattomiin tappeluihin erästä naapuriritaria vastaan, ja vielä vähemmin salli kreivi Ulrik hänen lähteä Punaparran taisteluihin. Kahdekskymmen-vuotinen ukko ei ottanut kuullakseenkaan Fredrikin innokkaita rukouksia. "Stuifenit", vastasi hän pojallensa, "ovat jo kylliksi vuodattaneet vertänsä keisarin ja valtakunnan hyväksi; sinun velvollisuutesi on hoitaa sukuamme ja pitää Stuifenin vanhaa, jaloa nimeä elossa!"

Se oli vanhan herran lempiajatus, ja hänen ainoa toivonsa oli saada elää vielä niin kauan, kunnes Fredrik toisi kotiinsa rakastetun puolison ja hän itse näkisi reippaat lapsensa lapset leikkivän ympärillään. Vanhan herran toivo olikin juuri toteutumaisillaan, sillä ennen pitkää piti Stuifenin viimeisen perillisen naiman kauniin, vaaleaverisen Bertta von Hohenstaufenin, Schwabin herttuan Fredrikin tyttären ja Fredrik Punaparran lapsenlapsen.

Jo lapsina olivat he olleet leikkikumppanit, ja myöhemmin, kun suloinen Bertta lapsesta varttui immeksi ja Fredrik kasvoi pojasta nuorukaiseksi, huomasivat isät, miten lasten keskinäinen ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ilosta liikutettuna kannatti sentähden vanha Stuifen eräänä päivänä itsensä Hohenstaufeniin, hyvän, vanhan tavan mukaan pyytääkseen Berttaa pojallensa, ja yhtä iloisesti suostui herttua Fredrik tyttärensä liittoon semmoisen miehen pojan kanssa, jota hänen sukunsa oli niin monesta hyvästä kiittäminen. Bertan kahdeksastoista syntymäpäivä määrättiin hääpäiväksi ja kaikki iloitsivat siitä hetkestä, jolloin pappi oli yhdistävä nuoren parin Hohenstaufenin kirkossa, jossa keisari Fredrikkikin aina kävi, milloin oli kotosalla sukunsa perintölinnassa, ja jonka oven päällä vielä nytkin on hänen muistoksensa kirjoitus: Hic transibat Caesar (tästä kävi ylitse Caesar).

Mutta Schwabin herttuan ritarilliset lääniläiset eivät kaikki ilomielin rientäneet toivottamaan onnea sulholle ja hänen kunnioitettavalle isällensä yhdistyksestä Hohenstaufien sukuun. — Yksi heistä teki sen vihasta kuohuvin sydämmin, toivoen salaa, ett'ei koko aikomus toteutuisi. Se yksi oli junkkeri (aatelisnuorukainen) Hanno von Rechberg, joka myöskin oli koettanut voittaa Bertan suosiota hänen rikkautensa tähden; hänen oli täytynyt väistyä muutamaa vuotta nuoremman ja kauniimman Stuifenin tieltä. Osaten oivallisesti teeskennellä, ei hän näyttänyt mitään semmoista, joka olisi voinut herättää Fredrikissä luuloa, että Hannolla oli pahaa mielessä häntä kohtaan. Mutta salaa mietti Hanno kostoa ja tuumaili miten voisi häiritä rakastavien onnea ja estää heidän muutaman kuukauden perästä tapahtuvaa yhdistystänsä, samapa sitte vaikka saisi sen aikaan rikoksellakin nuorukaista kohtaan, joka aina oli ollut avosydämminen hänelle ja luottanut häneen.

Äkkiarvaamaton tapaus tuli hänelle siinä oivaksi avuksi.

Muutama viikko ennen määrättyä hääpäivää kuului nimittäin kaikkialla koko Saksan maalla uutinen, että uskottomat olivat jälleen voittaneet Gottfried von Bouillonin jo lähes sata vuotta sitte valloittaman Jerusalemin ja että pyhä hauta, jossa Kristuksen ruumis oli levännyt, ja kaikki muutkin pyhät paikat taasen olivat joutuneet seldshukkilais-turkkilaisten valtaan. Silloin kaikui vihan huudot koko kristikunnassa, ja kun ijäkäs keisari nuoruuden innolla valmistautui kaikkien niiden monien taistelujen jälkeen, joita hän oli kestänyt omaksi ja valtakuntansa eduksi, päättämään urhoelämänsä taistelulla Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, tarttuivat nuoret ja vanhat miekkaan, lähteäksensä pyhään maahan, ja kaikkialla kaikui jälleen huuto, jolla "Käki-Pietari" muinoin innostutti ristiretkeläisiä: "Jumala niin tahtoo, — Jumala niin tahtoo!"

Schwabissa ja varsinkin sen vuoristoissa kaikui tämä huuto ritarien, urhokeisarin jalosukuisten lääniläisten, innostuneissa sydämmissä. Junkkeri Hanno von Rechberg kiinnitti ristin vasemmalle olalleen, vaikka pyhän asian puolustuksen into häntä vähemmin kehoitti siihen, kuin toivo, että siten ehkä paremmin onnistuisivat hänen pahat vehkeensä jos hän nimittäin saisi Stuifeninkin houkutelluksi lähtemään ristiretkelle vastoin isänsä kieltoa ja rakastavan morsiamensa rukouksia. Ja sen hän toivoi saavansa aikaan joko puhetaidollaan tahi ainakin pilkallaan. Ja jos vihattu kilpakosija kerran olisi pyhässä maassa, toivoi hän helposti voivansa laittaa niin, ett'ei — Fredrik sieltä enää koskaan palaisi.

Näissä mietteissä ratsasti hän eräänä aamuna Stuifenin linnaan jäähyväisille ennen lähtöänsä. Hyvin näkyvänä loisti punainen ristinmerkki hänen valkean viittansa päällä ja miekkansa kahvaan oli hän kiinnittänyt siunatussa rukousnauhassa riippuvan ristiinnaulitun kuvan, jonka Hohenstaufenin arvoisa pappi oli lahjoittanut hänelle hänen käydessään siellä jäähyväisillä. Jaloissa kilisivät kultakannukset, jotka ynnä rautapaidan keisari Punaparta oli omakätisesti antanut hänelle ritarimerkiksi Maintsin suuressa juhlassa, kun hän monien muiden kanssa lyötiin ritariksi. Niin varustettuna astui Hanno, häijy hymy huulillaan, Stuifenin linnan suuresta portista, poikkeamatta vanhan kunnioitettavan kreivi Ulrikin luo, suorastaan Fredrikin tuttuun huoneesen. Fredrik istui ikkunassa, synkkiin mietteihin vaipuneena, katsoa tuijottaen ulos, sillä yleinen innostus oli herättänyt hänenkin nuoruuden innostuksesta sykkivässä rinnassaan palavan halua lähteä pyhään maahan, ansaitsemaan ristin puolesta sotijana ritarin kannukset sekä kunniaa ja mainetta. Mutta ei vanha Stuifen silloinkaan kallistanut korvaansa poikansa pyynnöille, vaan kielsi jyrkästi häntä siitä enää puhumastakaan.

Rechbergin tulo herätti Fredrikin synkistä mietteistään; hän kääntyi ja huomasi tuon valeystävän koristettuna niillä merkeillä, joita hän niin palavasti tahtoi itsekin kantaa, ja vielä raskaammalta tuntui hänestä isän kielto. Hän peitti kasvonsa käsillään, hilliten ainoastaan vaivalla kyyneleitä, joita tuska ja suru väkisin heruttivat häneltä silmistä; mutta raskas hengitys ilmasi aivan selvästi nuorukaisen tunteet.

Salaiseksi ilokseen huomasi Hanno vaikuttaneensa vihattuun kilpakosijaan toivonsa mukaan ja astui verkkaan likemmäksi.

"Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiset, Fredrik!" alkoi hän sitte. "Muutaman päivän kuluttua lähden Regensburgiin, johon ristiretkeläiset kokoutuvat."

Fredrik hillitsi väkisin kovan tuskansa ja ojensi, itse toisaalle kääntyneenä, kätensä Hannolle.

"Voi hyvin," vastasi hän soinnuttomalla äänellä, "voi hyvin, sinä onnellinen. — Oi, jospa saisin seurata sinua!"

"Josko saisit?" toisti Hanno ivallisesti, olkapäitään kohottaen. "Varmaankin aioit sanoa 'tahtoisin', jos minun on uskominen sinua — sillä selvähän on, että nyt juuri mielelläsi kartat taisteluja ja vaaroja, kun sinua odottaa rauhallisempi ja varmempi onni, se, jonka kultasi tarjoo sinulle! Ole suora, ystäväni," lisäsi hän, ääneen nauraen, "ja sano: jos tahtoisin!"

"Ei, ei!" huudahti Fredrik innostuneena, "ei minua rakkaus sido näihin tuskallisiin kahleihin! Mutta isäni!" jatkoi hän, lyöden nyrkillään otsaan, "isäni!"

"Kyllä ymmärrän", vastasi Hanno, yhä nauraen, "isäsi pelkää ainokaisensa henkeä ja — sinä olet liian kuuliainen poika ja — ha, ha, haa! — kauan elät kaukana kaikista vaaroista ja taisteluista! — Oi, hän on oikeassa, tuo vanhus — sinun pitää naida, ett'ei uljasten Stuifenien ja — kuuliaisten poikien suku kuole olemattomiin!"

"Hanno!" huudahti Fredrik, "sanotko, ett'en mielelläni lähtisi? Luuletko minulta puuttuvan uskallusta lähteä vaaroihin? Hartain haluni on päästä kerran koettamaan miehuuteni voimaa ja saavuttamaan ritarillisissa taisteluissa mainetta ja kunniaa kuin esi-isänikin; mutta isä kieltää jyrkästi ja — katkerin mielin täytyy minun totella."

"Täytyykö?" kysyi Hanno, tullen äkkiä totiseksi, "täytyykö?! — Jos sinulla todellakin olisi halua lähteä sotaan mainehikkaan Punaparran ja meidän, hänen sotilastensa, kanssa — silloin olisi 'täytyy' huono sana miehen suussa, ja helpostihan se voi — jos vaan tahdot — muuttua ihan toiseksi."

"Mitenkä se on käsitettävä?" kysyi Fredrik kummastuneena. "Eikö kuuliaisuus isälle ole pyhä velvollisuus?"

"On", vastasi Hanno, "mutta onpa toinen kuuliaisuus, joka on vielä pyhempi velvollisuus kuin pojan isäänsä kohtaan!"

"Mikä?" kysyi Fredrik vielä enemmän kummastuneena.

"Esimerkiksi lupauksen täyttämisen velvollisuus —" lausui Hanno.

Ilon tuli välähti Fredrikin silmistä ja kavala ystävä jatkoi:

"Ainahan milloin hyvänsä voisit tehdä lupauksen ja isäsikin täytyisi mukautua sinun tahtoosi tai paremmin sinun lupaukseesi, sillä hän ei tohtisi menetellä vastoin Kristuksen tahtoa, joka määrää: sinun pitää enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä! — Mutta", lisäsi hän muuttuen ivalliseksi jälleen, "mitäpä tässä puhun asioista, joihin et kuitenkaan ole taipuvainen? Voi siis hyvin, kuuliainen poika; viikon perästä lähden Regensburgiin; mutta sinä olet surullinen vielä viikon päivät ja sitte suostut välttämättömään kohtaloosi ja — nait! Ha, ha, ha!"

Lausuessaan viimeisiä sanojaan astui Hanno, kannukset kilisten, ovea kohti.

Mutta Fredrik, jonka innostus oli yhä enemmän kohonnut ystävän pilkallisesta puheesta, tarttui hänen viittaansa ja huudahti ääneen:

"Totta jumaliste, tee, niinkuin luulet; sillä pyhän ristin kautta, joka sinulla on olallasi, vannon tässä: minäkin otan sen merkin enkä tahdo ennen antaa Bertalle kättäni alttarin edessä, ennenkuin olen vuoden ajan taistellut pyhässä maassa — niin totta kuin Jumala minua auttakoon kuolinhetkelläni!"

Tärkeät sanat olivat lausutut, ja vaikka Hanno kyllä odottikin semmoista vaikutusta houkutuksistansa, onnistui se kuitenkin niin äkkiarvaamattoman pian, että hän, vaikka olikin huono mies, ehdottomasti tunsi itsensä liikutetuksi. Jonkinmoinen pyhä kauhu masensi hänet; sitte läksi hän huoneesta vastaamatta sanaakaan, vaan sydämmessänsä iloiten vehkeensä onnistumisesta.

Mutta Fredrik meni päättäväisesti isänsä luo ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut, ja kertomaan hänelle lupauksensa.

Kovasti koski Fredrikin sanoma vanhaan Ulrik-kreiviin, sillä vaikka kyllä häntä hyvin huoletutti sekin ajatus, että hänen poikansa, viimeinen Stuifen, olisi pitkällisessä sodassa, niin enemmän häntä kuitenkin pahoitti tapa, jolla poika hankki isänsä suostumuksen, sekä hänen uhkamielisyytensä ja tottelemattomuutensa. Äänettä kuunteli vanhus poikansa kertomusta lupauksesta, mutta sitte ojensihe urho ja vastasi: "Ei milloinkaan ole kukaan Stuifen jättänyt lupaustansa täyttämättä — mene Jumalan nimessä!"

Lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi, antamatta edes kättäkään meni Ulrik huoneihinsa, joista hän ei enää tullut ulos ennen Fredrikin lähtöä ja joihin tottelematonta poikaa ei enää laskettu sisään, vaikka hän kuinka innokkaasti olisi rukoillut. — Mutta vähää ennen, kuin Fredrik nousi hevosensa selkään, lähetti urho-vanhus hänelle miekan, jota hän itse oli ennen käyttänyt pyhässä maassa ja Italiassa; vaan itse ei hän tullut näkyviin.

Bertta, lempivä morsian, tuskastui myöskin sanomattomasti kuullessaan Fredrikiltä erosanoman, mutta hän oli saksalainen neiti ja tajusi täydelleen sulhonsa tunteet. Sanomattoman murheissaan kuunteli hän armaansa jäähyväissanoja, vaan ei tahtonut ilmaista hänelle sielunsa tuskaa eikä kehoittaa häntä jättämään aikomustansa sikseen; häntä itseäänkin oli jalo asia innostuttanut, jonka edestä hänen isänsä herttua Fredrik ja isoisänsä urhokeisari olivat tarttuneet miekkaan. Mutta monta kyyneltä vuodatti hän salaa sotavyölle, jonka hän taitavilla käsillään ompeli ja sitte erohetkenä kiinnitti sulhonsa ympäri, kuiskaten ujosti rukouksen, että Fredrik muistelisi häntä ja hänen uskollista rakkauttansa. Autuaallisesti hymyillen lausui hän, niinkuin Fredrikkikin, ikuisen uskollisuuden ja rakkauden valan, ja kun he vihdoin erosivat katseli hän kauan Hohenstaufenin linnan ullakosta, miten tulinen sotaorit uljaasti kantoi häntä pois, kauan, kauan — kunnes kyyneleet estivät häntä enää mitään näkemästä.

Toukokuun ensi päivinä vuonna 1189 kokosi keisari Saksanmaan kaikista osista tulleet ristiretkeläiset Regensburgiin. Siihen aikaan tavaton sotajoukko — 30,000 ritaria ja toista sataa tuhatta miestä jalkaväkeä. Sinne kaupungin lähelle laitettuun, suureen leiriin läksivät nuori kreivi von Stuifen ja Hanno von Rechberg ratsumiestensä johtajina. Riemuiten tervehtivät heitä ruhtinaat ja ritarit, varsinkin Bertan isä Schwabin herttua Fredrik, joka oli sotaväen järjestämistä varten jo aikaisemmin tullut Regensburgiin, aavistamatta, että hänen tuleva vävynsäkin aikoi ottaa osaa retkeen.

"Kuinka, poikaseni, oletko sinäkin täällä?" huusi hän ystävällisen leikillisesti hänelle, "eikö sinulla ole ollut kylliksi ristiä tulevasta kohtalostasi, kun niin nuorena aiot joutua avioikeen alle? Täytyikö sinun ottaa vielä tämäkin risti kannettavaksi? Vai oletko rikkonut välisi Berttani kanssa ja saattaako se suru sinua etsimään taistelua ja kuolemaa?"

Muutamilla sanoilla selitti Fredrik, miksi hän on pukeutunut aseihin taisteluun Jumalan kunniaksi ja miten hän viimein vannomalla lupauksen oli voittanut isänsä, jota hän muuten oli turhaan saanut rukoilla.

"Ha, ha!" nauroi sotaisa herttua, "siinäpä olet tehnyt aika kepposet vanhukselle! — Mutta", lisäsi hän äkkiä totisesti, "ei ole oikein mieleeni, että sillä tavalla olet tänne päässyt — vaan olkoon, nyt olet täällä ja kyllä Jumala — siihen luotan — sallii sinun kunnialla täyttää valasi!"

Vanha Punapartakin tervehti nuorta kreiviä mitä sydämellisimmin, huutaen: "Vieläpä siis yksi Stuifen! Jumala suojelkoon sinua, vanhan ystäväni viimeistä poikaa, ja armollisesti suokoon sinun palata kotiin hänen luoksensa, joka jo on kadottanut niin paljon minun ja sukuni edestä!"

Pian alotti sotajoukko matkansa Wienin kautta, Unkarin ja Kreikanmaan läpi. Mutta vasta voitettuaan lukemattomia ja arvaamattomia vastuksia, joita Kreikan kavala keisari Iisakki Enkeli (Angelus) viritteli, huolimatta liitostaan Fredrik Punaparran (Barbarossan) kanssa, onnistui ristiretkeläisten seuraavana vuonna maaliskuussa päästä laivoilla Aasiaan. Reippaasti tunkeutui keisari eteenpäin, voitti kahdessa suuressa taistelussa Ikonionin sulttaanin, Saladin-sulttaanin liittolaisen, pakotti hänet suostumaan rauhaan ja raivasi siten itselleen tien Syriaan.

Vaikka Punaparta jo olikin 68 vuoden ikäinen, oli hän kaikkialla ensimäinen, uljain ja väsymättömin. Hänen rinnallansa taisteli yhtä uljaasti uhkarohkea nuori Stuifenin kreivi, jonka miekka tuhoili pakanoita kuin ennen muinoin hänen isänsä kädessäkin, jolloin se levitteli kuolemaa kaikkialla, mihin vaan sattui. Rechbergikin taisteli urhollisesti ja häntä kunnioitettiin sotajoukossa yhtä suuresti kuin Stuifeniakin. Yleensä mainittiin molempien nimiä yhdessä, sillä aina — niin lepo-aikoina kuin taisteluissakin — nähtiin Hanno Fredrikin seurassa, niin että nämä eroamattomat ystävät saivat ristiretkeläisiltä nimet "Kastor ja Pollux".

Mutta Rechbergin puolesta oli se ystävyys aivan teennäinen; hänen alinomaisella oleskelemisellaan Fredrikin rinnalla oli ihan päinvastainen tarkoitus, sillä hän teeskenteli ystävyyttä nuorta kreiviä kohtaan ainoastaan sen tähden, ett'ei kukaan voisi epäillä häntä, jos hänen onnistuisi murhalla tahi kavaluudella päästä kilpakosijastansa. Avosydämminen Fredrik puolestaan piti osoitettua ystävyyttä täytenä totena ja palkitsi sitä yksinkertaisesti sydämmellisyydellä ja täydellä luottamuksella. Hän ei aavistanut, miten pian hänen piti huomaaman kantaneensa povellaan käärmettä.

Vuosi, jonka Fredrik von Stuifen oli lupauksen tähden velvollinen taistelemaan ristiretkeläisten kanssa, oli jo kulunut; mutta hän piti häpeänä erota Jumalan soturien riveistä, ennenkuin jotakin päätöstä saataisiin toimitetuksi pyhän asian hyväksi. Hän jäi siis vapaaehtoisesti, varsinkin sen tähden, kuin ei enää oltu kaukana vastaan tulevan Saladinin sotajoukoista, niin että jo seuraavina päivinä voitiin joutua suureen tappeluun.

Useain pienempien taistelujen jälkeen, joilla ainoastaan tarkoitettiin saada selvää pakanoiden sotajoukkojen asemista, kävi viimein koko ristiretkeläisjoukko kahdessa osassa rynnäkköön. Schwabin herttua Fredrik johti toista ja keisari itse toista. Tappelusuunnitelma oli viisaasti harkittu. Schwabin herttuan piti valerynnäköllä antaa sill'aikaa tekemistä vihollisten etupuolelle, kun Punaparta itse aikoi tehdä päärynnäkön vihollisten toista kylkeä vastaan, jonka tähden hänen täytyi mennä Kalykadnos-joen yli. Mutta tuo tavallisesti pienoinen joki oli syvempi, kuin arvattiinkaan, ja sitä paitsi vielä sateista paisunut; vaan rohkean Hohenstaufenin luonteen mukaista ei ollut tuommoisten pienten vastusten karttaminen suurissa yrityksissä; hän käski jalkaväen istua ratsastajien tarakkaan ja ensimäisenä ratsasti hän itse jokeen. Viipymättä seurasi häntä Stuifen ja Stuifenia, kuten tavallista, Rechberg sekä heidän perästänsä koko joukko.

Sieramet ilmassa ui keisarin hevonen, ohjia totellen, toista rantaa kohti; jo oli sen onnistunut päästä ihan rannalle, ja siinä koetti se vahvalla hyppäyksellä nousta maalle, mutta kaviot luiskahtivat liukkaasta maasta, se putosi taapäin, kaatui kuperkeikkaa, ja kun se jälleen kohosi näkyviin, oli satula tyhjänä — keisarillinen ratsastaja oli kadonnut.

Kauhistuksen huuto kajahti seuraavien ristiretkeläisten suusta; jokainen tahtoi auttaa, jokainen pelastaa ruhtinaan ja päällikön. Rechberg oli lähinnä sitä paikkaa, johon keisari oli kadonnut; äkkiä kannusti hän hevostansa, mutta käännös oli liian pikainen, virta sai raskasta kuormaa kantavan hevosen valtaansa — hevonen ja ratsastaja katosivat aaltoihin. Fredrik von Stuifen näki ystävänsä hukkuvan — mutta mitäpä hän voi huolia ystävästä semmoisena kauheana hetkenä, kun Punaparran henki oli vaarassa! Vaikkapa hukkuva olisi ollut hänen oma isänsä, ei hän olisi ojentanut kättänsä, pelastaaksensa häntä; tuossa, tuossa, jossa hukkuneen ruhtinaan punainen vaippa äkkiä tuli näkyviin — siinä täytyi hänen auttaa — pelastaa! Kovasti korskuen halkoi hänen sotaoriinsa aaltoja — silloin tarttui äkkiä käsi nuoren ritarin jalustimeen, kalpeat kasvot tulivat näkyviin — se oli Rechberg.

"Auta minua, Fredrik!" voihkasi hukkuva, tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsellen häntä.

Mutta Stuifenin kreivi lykkäsi pois ystävän käden, joka jo oli tarttunut satulaan. "Auta itseäsi, poloinen ystäväni," huudahti hän hänelle, "minun täytyy pelastaa keisari!"

Toisen kerran katosi Hanno aaltoihin, mutta vaistomaisesti haparoi hänen kätensä ympärilleen ja tapasi uivan hevosen pitkän hännän. Epätoivoisella voimalla piti hän siitä kiinni, ja niin kuljetti eteenpäin uiva ratsu häntä mukanansa. Samassa huomasi Stuifen taasen keisarin purppuravaipan; hän painoi kannukset niin syvälle uljaan oriinsa kylkiin, että se ähkyen ponnisti viimeiset voimansa, ja vihdoin — vihdoin, kumartuen sivulle päin, sai Fredrik kiinni veden päällä kelluvasta vaipasta. Hän veti sen luoksensa — Punaparran kalpeat kasvot tulivat näkyviin ja, lujasti tarttuen rakastetun ruhtinaan ruumiisen, ohjasi hän rantaa kohti. Hevosen onnistui päästä lujalle maalle, se nousi korkealle pystyyn takajaloilleen, ja ponnistihe maalle, samalla temmaisten Rechberginkin rannalle.

Kiireesti hyppäsi Fredrik hevosen seljästä; vapisevin käsin riisui hän keisarin kypärin ja paljasti — kuolleen kasvot.

Fredrik Punaparta, ritariston kaunistus, kristikunnan kunnia, Saksanmaan ylpeyden ja toivon esine, oli poissa, hänen mainehikas elämänsä oli loppunut, auttamattomasti loppunut!

Sillä välin olivat retkeläiset hankkineet ruuhen, jossa veivät keisarillisen ruumiin takaisin turmiovirran toiselle rannalle; mutta sill'aikaa, kun ruumista laskettiin ruuheen, näkyi äkkiä etäältä pölypilvi, torvet toitottivat — vihollisten ratsujoukko lähestyi, uhaten joen yli tulevia kristityitä tuimalla tappelulla. Elähyttävästi vaikutti se näkö surun valtaan vaipuneihin ristiretkeläisiin; nyt oli pyhä velvollisuus täytettävä, taistelu keisarin ruumiista. Tuossa tuokiossa olivat kristittyjen joukot järjestetyt. Ojennetuin keihäin ja paljastetuin miekoin ryntäsivät he, sydän sykkivänä taistelun halusta, kolmea kertaa lukuisampain turkkilaisten kimppuun. Etupäässä oli Stuifen ratsumiehineen, ja ristiretkeläisten sotahuuto: "Niin on Jumalan tahto!" kaikui paljoa voimakkaammin kuin "Allah — Allah!" jota virkuilla hevosilla ratsastavat muhamettilaiset parkuivat.

Hanno von Rechberg, joka tällä välin oli täydellisesti tointunut kuolonhädästänsä, hyppäsi ensimäisen merkin kuullessaan ratsunsa selkään; mutta hänen säikähtyneet silmänsä eivät olleet luotuina vihollisjoukkoon, ne katselivat vihaisesti kaikkien muiden ristiretkeläisten edellä rientävää Stuifenia, joka oli säälimättömästi työntänyt hänet takaisin aaltoihin varman kuoleman saaliiksi. "Nyt tahi ei koskaan!" kuiskasi hän kähisten ja ratsasti omien miestensä johtajana rohkean von Stuifenin perään, kiiltävä miekka ja ohjat vasemmassa, raskas, raudoitettu sotanuija oikeassa kädessä. Samassa yhtyivät sotajoukot. Tulena välkkyi Fredrikin vanha sotamiekka ilmassa ja milloin se vaan putosi alas, menetti aina yksi vihollinen henkensä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kenttä täynnä kuolleita, kuolevia ja haavoitettuja. Mutta yhä uusia taistelijoita tuli vastustamaan häntä, ja tiheään kuin rakeita putoili iskuja vihollisten vääristä miekoista, että urho tuskin enää jaksoi puolustaa itseään. Hänen voimansa alkoi vähetä, jo vuosi hänestä vertä monesta haavasta; silloin katsahti hän taaksensa, huomasi sinne päin kiiruhtavan ystävän ja huusi hänelle: "avuksi, — Hanno, avuksi!"

Mutta katkeran ivallisesti ja kavalasti nauraen vastasi ystävä hänelle samat sanat, jotka Fredrik oli lausunut tuskin tunti sitten lykätessään hänet takaisin aaltoihin: "Auta itseäsi, ystävä raukka!" ja hurjasti katsoen Fredrikkiin löi hän nuijallaan häntä päähän. Ikäänkuin ukonnuolen tapaamana kyyristyi uljaan Stuifenin kookas vartalo; raskaasti ja hitaasti vaipui se alas hevosen seljästä maahan ja jäi eteenpäin pyrkivien Rechbergin ratsumiesten jalkoihin. Hirmuisesti tuhosivat voimakkaiden schwabilaisten miekat vihollisia. "Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!" huusivat he uudestaan toimittaessaan veristä työtään ja sama huuto kaikui heidän takaansa apujoukoista, jotka, huomattuaan uskonveljiensä vaaran, kiireesti, kuolemaa pelkäämättä riensivät joen yli, päästäksensä osalliseksi heidän kunniaa tuottavaan taisteluunsa.

Semmoista hurjaa rynnäkköä eivät turkkilaiset orjat voineet kestää; he käänsivät nopsat ratsunsa ja pakenivat kuin nuolet, jättäen verisen taistelukentän kristityille voittosaaliiksi.

Mutta kalliista oli voitto ostettu. Monen kristityn ruumis peitti tappelutannerta, niiden joukossa Fredrik von Stuifenin ratsumiehet, jotka olivat uhranneet itsensä rakastetun herransa edestä. Heidän uljas päällikkönsäkin makasi, pahoja haavoja täynnä, hevosen kavioiden polkemana, tosin vielä hengissä, mutta silminnähtävästi kuoleman kielissä, urhollisen joukkonsa keskellä.

Ei ketään enää ollut elossa, joka olisi voinut ilmoittaa, että jalo
Stuifen oli kavalan Rechberg-ystävän kädestä saanut kuolon-iskun.

Teeskennellen surua ja tuskaa seisoi Hanno Rechberg uhrinsa verisen ruumiin vieressä ja päästi häneltä Bertan antaman verisen vyön, voidaksensa antaa sen morsiamelle, ilmoittaessaan hänelle sulhasen kuolemaa. Häijysti hymyillen ratsasti hän pois ja muutamat toverit kantoivat kuolevaisen lähellä olevaan asuntoon. Rechbergin inhottava aikomus oli onnistunut, tarkoitus voitettu: Fredrik von Stuifen, Bertan sulho, oli poissa tieltä. "Ah!" huudahti hän, päästyään telttaansa, "vuosikauden saat itkeä, suloinen morsian, mutta sitte etsit lohdutusta uuden armahan sylissä ja — Kristuksen veren kautta — se toinen on oleva Hanno von Rechberg!"

* * * * *

Keisarin kuolema seisautti tietysti vähäksi ajaksi ristiretkeläisten toimet, sillä kaikki pyhän haudan puolesta taistelijat epäilivät sodan onnistumisesta, kun suuri ylipäällikkö nyt oli poissa. Tosin rupesi Schwabin herttua Fredrik sotajoukon komentajaksi, mutta näytti siltä, kuin olisi onnikin luopunut kristityistä ja turmiota ennustava tähti enää vaan valaissut kristin-uskon sankareja. Taudit rupesivat rasittamaan heitä, niin että monta tuhatta joutui niiden uhriksi; ja kun herttua Fredrikkikin, joka oli johtanut joukon Akkon kaupungin eteen, siinä kuoli ruttoon, sai iloisesti ja rohkeasti alotettu ristiretki kehnon lopun, ainakin saksalaisten puolelta; ranskalaiset ja englantilaiset saapuivat vasta myöhemmin pyhään maahan. Ruhtinaat, ritarit ja herrat palasivat väkineen kotiin, mutta moni, joka lähti kotoa viidenkymmenen johtajana, palasi yksin tahi ainoastaan muutaman palvelijan seurassa kaukaisesta maasta.

Niiden harvojen joukkoon, joiden rautainen luonne kesti ilman-alan ja tautien vaivat, kuului Hanno von Rechbergikin, ja vaikka hän oli ripustanut mustan suruvyön hartioilleen, oli hänen sydämmensä kuitenkin täynnä iloa, sillä hän voi kotona, Paitsi Fredrik herttuan kuolemaa, ilmoittaa myöskin vihatun Stuifenin lopun. Täynnä toivoa läksi hän sentähden pitkän, vaivaloisen alppimatkan perästä suorastaan Hohenstaufenin linnaan ilmoittamaan herttuan onnettomalle leskelle sekä epätoivoiselle tyttärelle ja morsiamelle puolison, isän ja sulhon kuolemaa. — Kalmankalpeana, mutta ulkonaisesti tyynenä kuunteli luja Hohenstaufenin tytär kauhean ilmoituksen; mutta kun Hanno, ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi, otti esiin tutun, armahaisen, verellä tahratun vyön, valahtivat kyyneleet vastustamattomasti hänen silmistänsä ja ääneensä valittaen heittäytyi hän yhtä onnettoman äitinsä syliin, joka, huolimatta omasta vahingostaan ja tuskastaan, koetti lempein sanoin lohduttaa rakastettua lastansa. Rechbergikin koetti lohduttaa aivan masentunutta tyttöä ja oli kylliksi malttamaton muistuttamaan että, kun aika oli parantanut hänen sydämmensä haavan, hän kyllä toisen rakastavan miehen rinnalla vielä oli löytävä kadotetun onnensa. Mutta Bertta vastasi hänelle ainoastaan halveksivalla katseella ja meni huoneesensa itkemään ja etsimään lohdutusta siltä, joka yksin voi antaa sitä, leskien ja orpojen isältä.

Hanno puolestaan läksi linnasta, kiroten itseään ja taitamattomuuttansa; hän ei voinut kieltää, että oli lausunut viittauksensa sopimattomaan aikaan ja että hän sen kautta oli vaikuttanut ihan vastoin toivoansa. Mutta pian rohkasi hän mielensä jälleen. "Joutavia", lausui hän itsekseen, "kaikki morsiamet toivovat, kun kadottavat armahansa, luostariin. Aika, tuo suuri, taitava lääkäri, kyllä parantaa senkin, mikä näyttää parantumattomalta; luottakaamme aikaan!"

Niin sanoen poikkesi hän Stuifenin linnaan vievälle tielle, ilmoittaaksensa Fredrikinkin isälle ett'ei hänellä enää ollut poikaa. Vanha Stuifen kuuli kamalan uutisen lausumatta sanaakaan surunsa osoitteeksi. Mutta muutaman päivän perästä tavattiin hänet kuolleena nojatuolistansa. Hänen sydämmensä oli särkynyt; hauta, joka kätki niin monta hänen esi-isäänsä, aukesi jälleen ja otti vastaan, kuten luultiin, Stuifenin jalon suvun viimeisen jäsenen. Mutta vielä eli yksi sen-nimine henkilö eräässä talossa Kalykadnos-joella, vaikka semmoisessa tilassa, että olisi voinut luulla kuolon korjaavan hänetkin; vielä eli kaivattu Fredrik: kiitos taitavan käden ja — rakastavan sydämmen huolellisesta hoidosta!

Talo, johon pahasti haavoitettu vietiin, oli erään rikkaan vanhan juutalaisen oma, jonka oli täytynyt paeta Jerusalemista, kun muhamettilaiset, jälleen valloitettuansa pyhän kaupungin, enemmän vainosivat "valittua kansaa" kuin kristityitä. Varovainen Iisakki, oli kuitenkin saanut pelastetuksi kaikki aarteensa, ennenkuin hän kerjäläisen puvussa läksi Jerusalemista ainoan tyttärensä Esterin kanssa, jonka hänen vaimo-vainajansa oli jättänyt hänelle. Mutta tuossa erittäin kurjannäköisessä Kilikian mökissä lähellä Seleukeiaa, jonka hän oli valinnut itselleen turvapaikaksi, ei kukaan voinut aavistaa rikkauksia olevan, ei tietää, mitä aarteita köyhännäköisen talon ontelot seinät sisälsivät. Siellä eli vanha Iisakki, kuten näytti, niin varatonna kuin köyhin hänen kansalaisistaan, joka elättihe huonon ja arvottoman tavaran kaupalla. Viekas, älykäs juutalainen oli osannut pettää kaikki niin, että oli yksinäisyydessään turvattu kaikesta ryöstön ja väkivallan vaarasta, joita hän varmaankin olisi saanut kokea, jos olisi näytellyt rikkauksiansa.

Ainoastaan se puoli talosta, jossa Esterin huoneet olivat, oli koristettu komeudella, jonka vertaista saa nähdä vaan itämaalaisten asunnoissa. Huonekalut olivat hyvänhajuisesta puusta, koristetut runsailla veistoksilla, ja niiden päälle oli levitetty raskasta turkkilaista vaatetta. Lattia oli pehmeiden mattojen peitossa, niin että askeleet kevenivät kuulumattomiksi. Pitkin seiniä asetetut tyynyt ja sohvat olivat mitä kalliimmasta kulta- ja silkkikankaasta, samoin ikkunain edessä riippuvat varjostimet, jotka estivät paahtavan auringon säteet tunkeutumasta sisään. Jokaisen huoneen keskellä oli marmorisäiliö, josta iloisesti nousevan suihkulähteen viileä vesi nousi korkealle, puhdistaen ja vilvastuttaen ilman.

Niin ylelliseksi ja komeaksi oli vanha Iisakki laittanut tyttärensä huoneet, sillä hän rakasti ihmeen kaunista Esteriänsä mitä hellimmin ja katseli useasti ihaillen hänen hoikkaa vartaloansa, jonka kauneuden kallis ja loistava puku saattoi vielä näkyvämmäksi. Hänen kasvonsa olivatkin verrattoman kauniit.

Otsansa lumivalkeutta enensivät suuret mustat silmät, joiden yli kauniit kulmat kaarehtivat, ja runsaat mustat kähärät, jotka pilkistivät esiin hänen helmillä ja jalokivillä koristetun käärepäähineensä alta. Nenä oli hieno ja kapea, mutta sen melkein huomaamaton kaarehtiminen ilmoitti hänen kuitenkin kuuluvan siihen kansaan, joka on tullut tunnetuksi kotkan-nenästänsä. Kasvot olivat tavattoman hienot, mutta ne hän itämaalaisten tapaan piti, vierasten saapuvilla ollessansa, aina hunnun peitossa.

Mutta vieläpä tietonsa ja taitonsa kauttakin erosi Ester useimmista heimokuntalaisistansa. Mitä huolellisimmin oli Iisakki kasvattanut häntä ja hankkinut hänelle opetusta, niin että Ester puhui, paitsi hebreaa, hyvin sujuvasti monta muutakin itämaista kieltä ja lisäksi vielä niin sanottua lingua francaa (Ranskan kieltä), jolla ristiretkeläiset tavallisesti koettivat tulla toimeen maan asukkaiden keskessä. Tämän viimemainitun avulla, joka oli itä- ja länsimaisten sanojen seoitusta, oli hän oppinut Englannin, jopa Saksankin kieltä. — Erityinen osa hänen tiedoistansa oli hänen lääketaitonsa, jota juutalaiset yleensä, sekä miehet että vaimot, siihen aikaan niin paljon harjoittivat, että juutalaiset lääkärit olivat kaikkialla suositut ja ristiretkeläisetkin ruhtinaat ja ritarit, sairastuttuaan tai jouduttuaan haavoitetuksi, mieluimmin jättäytyivät jonkun tuohon muuten niin halveksittuun kansaan kuuluvan oppineen hoidettaviksi. Sekin lääkäri, jonka jalo Saladin, kuten tarina kertoo, lähetti pahasti sairastuneelle Englannin kuninkaalle, Rikard Leijonansydämmelle, ja joka hänet onnellisesti paransikin, oli juutalainen.

Ester oli oppinut lääketaitonsa Jerusalemissa sedältänsä, joka oli erittäin kuulu monista salatuista keinoistaan. Hän oli vähää ennen juutalaisten karkoittamista jälleen valloitetusta Jerusalemista kuollut hyvin vanhana; mutta salaisuutensa jätti hän tarkalle oppilaalleen, veljensä tyttärelle Esterille.

Tähän taloon siis, jossa Iisakki asui tyttärineen, vietiin pahasti haavoitettu ritari ja jätettiin vanhan juutalaisen huostaan. Mutta heti Fredrikin kavalan ystävän mentyä kumppalineen, lähestyi Ester palvelustytön seurassa haavoitetun vuodetta; taitavasti puhdisti ja pesi hän syvät haavat, tutki ne hienoilla aseilla ja iloksensa huomasi pian, ett'ei ollut ihan mahdotonta pelastaa nuoren, kauniin ritarin henkeä, vaikka hänen päänsä kyllä olikin erittäin pahasti haavoitettu. Huolellisesti voiteli hän avonaista haavaa, jonka Rechberg oli piikki-nuijallaan lyönyt, parantavalla voiteella, jota ainoastaan hän osasi valmistaa kuolleen setän neuvojen mukaan, ja pani sitte kullankarvaisille kähäröille kylmän kääreen, jota hän tuon tuostakin kostutti samalla voiteella. Tunnottoman puoleksi avonaiseen suuhun kaatoi hän muutaman pisaran virkistävää nestettä, jolla oli todellakin ihmeteltävä vaikutus. Fredrikin melkein sammunut elonkipinä alkoi — kiitos sille keinolle! — jälleen hehkua. Ensiksi rupesi nuorukaisen rinta hiljaa, tuskin huomattavasti kohoamaan hänen heikosta hengityksestään ja tuskin tuntuvasti rupesi sydänkin sykkimään, mutta pian, muutaman pisaran nieltyä, muuttuivat kalman kalpeat posket vaalean-punaisiksi, suonien tykytys yhä kovemmaksi, enentyen vähitellen, kunnes sairas joutui kuumeen valtaan, jota Ester toivoikin, sillä ilman sitä ei mikään haava voi parantua. Mutta senkin sai hän uusien lääkkeiden käyttämisellä autetuksi mielensä mukaan, ja heti kun hän sairaan sekavista katseista ja houreista huomasi aivot kiihottuneiksi, voiteli hän hänen kulmiaan ja otsaansa hyvän-hajuisella voiteella, josta haavoitettu yhä enemmän rauhoittui ja viimein vaipui syvään uneen.

Väsymättömänä ja huolellisesti valvoi Ester monta viikkoa lääkärinä ja sairaanhoitajana haavoitetun vuoteen vieressä, leväten ainoastaan Fredrikin nukkuessa ja jättäen hänet silloinkin vanhan imettäjänsä huomaan, joka sai käskyn herättää emäntänsä, jos sairas heräisi tahi jos joku muu tapaus vaatisi hänen läsnäoloansa. Niin hoiti hän väsymättömän kärsivällisesti vierasta ritaria ja kestäväisyydellään onnistui hänen pelastaa nuorukaisen henki, ryöstää kuolemalta varma saalis.

Sairaan tila parantui parantumistaan, vaikka kyllä hitaasti, ja samassa määrin, kuin se edistyi — nimittäin siitä alkaen, kun hänen ymmärryksensä selkeni — lakkasi Ester tulemasta parantuvan vuoteelle, sillä vaikka lääketaidon harjoittaminen sallikin hänelle paljoa enemmän vapautta, kuin itämaalaiset tavat suovat naisille, käsitti hän arkatuntoisuudessaan kuitenkin, että hänen täytyi tehdä niin. Heti huomattuansa ritarin selkeämmin ja kummastuneena katselevan ympärilleen komeassa huoneessa, läksi hän siitä pois eikä palannut, ennenkuin sairaan säännöllisesti palaava kuume iltaisin teki hänen läsnäolonsa välttämättömäksi. Esterin läsnäolo vaikutti muuten aina ritariin rauhoittavasti, yksin hurjemmissa houreissakin. Heti kun hän ritarin omalla kielellä pyysi häntä pysymään hiljaa tahi laski pienen viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen, asettuivat hänen hurjat hourauksensa ja hän oli hiljaa, kärsivällinen ja tottelevainen kuin lapsi ja noudatti kokonaan Esterin tahtoa. Surumielin huomasi kuitenkin Fredrik, kun hänen ajatusvoimansa selveni, miten huntuun peitetty nainen yhä enemmän väistyi hänen vuoteensa luota. Vaikka huoneessa aina vallitsikin puolihämärä, huomasi hän kuitenkin liikunnoista hänet nuoreksi, ja kun hänen ajatuksensa olivat täydellisesti ja pysyväisesti selvinneet, rupesi hän yhä enemmän ikävöimään ystävällistä hoitajatartansa. Lisäksi halusi hän sanomattoman uteliaasti tietää, ken hän oli. Mutta kaikki, mitä hän kyseli vanhalta palvelijalta, joka poissa olevan sijasta aina istui hänen vuoteensa vieressä, jäivät vastaamatta, kenties sentähden, ett'ei hän ymmärtänyt lingua francaa tahi ei ollut sitä ymmärtävinään.

Kaukaiseen kotiinkin ja Bertan luo lensivät hänen ajatuksensa, mutta omaksi kummastukseksensa ei hän enää voinut muistella morsiantansa yhtä innokkaasti ja palavan rakkauden tunteilla kuin ennen; hänestä oli, kuin muistelisi hän kuollutta ja hänen kuvaansa hämmensi yhä enemmän olento, joka niin hellästi hoiti häntä, vaikka hän vaan kuin unissaan näki hänen lähestyvän, heti taas kadotaksensa. Viimein koetti hän muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä seikka oli saattanut hänet siihen taloon ja sen naisen hoidettavaksi, joka alati oli hänen mielessänsä.

Vähitellen johtui hänen mieleensä heinäkuun kymmenes päivä — keisarin kuolema — tappelu muhamettilaisten kanssa; äkkiä muisti hän kohtauksen Rechberginkin kanssa ja yhä enemmän selveni hänelle, että se olikin Hanno, joka sotanuijallaan haavoitti häntä, saattaen hänet surman suuhun. Siitä joutui hän semmoiseen raivoon, että hän äkkiä hurjasti uhaten nousi istualleen vuoteesen ja huusi vihan vimmassa: "Haa, konna — pelkuri, kurja pettäjä! Antakaa minulle miekkani, että voin rangaista sitä konnaa!"

Peljästyen kuuli Esterin vanha palvelija, joka istui hoitajana vuoteen vieressä, tuon raivoisan uhkauksen, ja kun hän ei ymmärtänyt saksaa, ei hän voinut käsittää sitä muuksi kuin uudeksi houraukseksi. Totellen emäntänsä käskyä veti hän siis peloissansa kellonnauhaa, kutsuen siten emäntänsä avuksi.

Heti aukesikin ovi ja Ester astui huoneesen. Luoden nopean katseen sairaasen, luuli hän heti käsittävänsä asian laidan. Hänetkin petti sairaan uhkaava, hurja katse ja hehkuvat posket, sillä hän luuli potilaan jälleen saaneen kovan kuumeen. Huolimatta sentähden olla varovainen tai peittää kasvojansa, astui hän vuoteen viereen, pakotti lempeällä väkivallalla sairaan jälleen laskeutumaan maata ja puhutteli häntä tapansa mukaan saksaksi.

"Tyyntykää, herra ritari — pahan haavanne tähden on se välttämätöntä!"

Ensi kerran katsoi ritari ihan selkeänä kasvoihin ihmeen kaunista olentoa, joka kumartui hänen ylitsensä; ikäänkuin lumottuna tuijotti hän sen hellän olennon suloiseen muotoon, joka niin väsymättä hoiti häntä. Ester varmaankin huomasi siitä, ett'ei hän kumartunutkaan kuumeen hourauksissa olevan ylitse, sillä ensi kertaa punastui hän, huomatessaan ritarin ihastuneet silmäykset. Säikähtäen ja hämillään koetti hän peittää kasvojansa hunnulla, mutta Fredrik tarttui hänen vapisevaan käteensä ja puhutteli häntä niin hellin sanoin, ett'ei Ester eläessään ollut semmoisia kuullut:

"Oi, älä riistä minulta suloista näköäsi, älä peitä noita taivaallisen ihanoita kasvoja, jotka niin lempeästi ja kirkkaasti kuin aurinko lämmittävät sydäntäni. Oi tyttö — ell'et ole enkeli, taivaasta tullut lohduttaaksesi minua tuskan ja mielettömyyden pitkinä hetkinä — sano — oi, sano, kuka olet, että voin rukoilla sinua kuin pyhimystä tahi kunnioittaa ja palvella sinua ihanimpana neitinä, jolle ritari milloinkaan on pyhittänyt elämänsä!"

Kristinuskoisten ritarien sen-aikainen naisten haaveksivainen ihaileminen ei ollut Esterille outoa eikä tapakaan, jolla he ilmasivat sen; hän koetti siis uskoa Fredrikin sanat vaan ritarilliseksi kohteliaisuudeksi, mutta hänen miehekkäät, kauniit kasvonsa ilmoittivat niin paljon lempeyttä, että neiti tuskin voi tointua ja tyyntyä. Paremmin vastataksensa ritarille vaan jotakin kuin kertoaksensa kuka oli, sanoi hän jälleen punastuen:

"Te erehdytte, herra ritari; minä en ole mikään korkeasukuinen nainen, minä olen vaan Ester — juutalaistyttö."

"Oi, ole kuka ja mikä hyvänsä!" vastasi ritari, innostuneena suudellen kauniin tytön kättä, "minulle sinä olet olento, jolle olen suurimman kiitollisuuden velassa, sillä sä olet hoitanut minua, kärsivällisesti olet valvonut vuoteeni vieressä, vaikka olen ollut sinulle vieras, ja kestänyt luonani, kun kaikki muut jättivät minut, ja sinun kätesihän se oli, joka poisti polttavan pakotuksen haavoistani, joka pelasti elämäni — oi, anna minun suudella sitä, tuota siunattua, kallista kättä!"

Ja taasen painoi Fredrik huulensa Esterin pienelle, valkoiselle kädelle, kun hän, hämillään ritarin äkkinäisestä tunteiden ilmi puhkeamisesta, oli unohtanut vetää sitä pois. Mutta tuntiessansa hänen palavat suutelonsa, yritti hän, yhä enemmän punastuen, irroittaa kättänsä, mutta Fredrik piti kiinni ja lausui rukoilevasti:

"Oi, älä taasen pakene minua, suloinen olento! Jää luokseni, sillä et varmaankaan ole pelastanut henkeäni, että saisin jälleen kuolla ikävään, kun en näe sinua — oi, nyt voin käsittää, miksi sydämmeni ikävöi kasvojesi näköä, ne kun täyttivät koko sieluni, vaikka ainoastaan ikäänkuin unessa olin ne nähnyt — oi, Ester se oli lemmen ikävä! — Ester — tyttö — minä — minä rakastan sinua!"

Ei kukan nainen olisi voinut vastustaa semmoista puhetta; kuumaveriseen itämaalaistyttöön, ihanaan Esteriin, vaikutti ritarin lemmen-ilmaseminen tavallisella lumousvoimallaan, sitä enemmän, kun hän sairaan lääkärinä oli jo ensi päivästä saakka, jolloin hän tuotiin taloon, surkutellut häntä kaikesta sydämmestänsä. Mutta "säälistä rakkauteen on ainoastaan yksi askel", sanoo sananlasku, ja Esterillä oli hellä sydän ja herkästi liikkuva luonto; oliko siis kummallista, että ritarin innokkaat sanat "minä rakastan sinua" tunkeutuivat hehkuvana säkenenä tytön sydämmeen ja saattoivat ennen heräämättömät tunteet ilmi-tuleen? — Ikäänkuin ehdottomasti totellen vierasta voimaa kumartui hän kauniin valkeaverisen nuorukaisen yli, jonka säihkyvät silmät koettivat lukea hänen sielunsa salaisuutta, ja tunnusti rakkautensa tulisessa suutelossa, jonka hän painoi hänen huulillensa. Mutta tuskin sai hän ilmaisseeksi sydämmensä tunteet, kun naisellinen ujous jälleen pääsi hänessä valtaan; punastuen hiuksiinsa saakka irroittihe hän ja riensi pois huoneesta. Lyöden kätensä yhteen kummastuksissaan siitä, mitä oli nähnyt, seurasi palvelija rakastettua emäntäänsä, ja Fredrik jäi yksin — yksin sydämmensä kanssa, joka oli täynnä autuaallista onnea!

Hän olisi voinut ääneensä riemuita, kun tiesi olevansa sen ylevän olennon rakastettu, joka uskollisesti ja hellästi kuin paras suojelusenkeli oli hoidellut häntä; ylenluonnolliseksi ylisteli hän itseänsä, kun oli voittanut tämän lempeän neiden sydämmen, jossa suurimman kauneuden ohella, kuin hän elämässään oli nähnyt, oli myöskin paremmat henkiset lahjat ja sydämmen etevyydet kuin kellään muulla naisella auringon alla, kellään koko maan päällä, yksin — Bertallakaan. Bertallako?… Totta taivahinen, kuinka äkisti ja raskaasti johtui hänelle nyt mieleen kaukana kotimailla oleva jalon ruhtinaan tytär, joka häntä oli niin sydämmellisesti ja uskollisesti rakastanut ja nyt ikävissään odotteli hänen palaamistansa! Miten katkeroitti nyt yht'äkkiä hänen mielensä tieto, että oli pettänyt sen, jolle oli vannonut uskollisuutta, että oli rikkonut hänelle annetun sanansa — juutalaistytön tähden.

Mutta liian voimakas oli viehättävän Esterin lumous. Mitä oli Bertan yksinkertainen sulous tämän tyttösen verrattoman kauneuden rinnalla, joka hänelle nyt oli lahjoittanut sydämmensä? Mitä oli hänestä Bertta sen autuuden rinnalla, joka häntä odotti Esterin sylissä? Väkisin karkoitti hän mielestänsä Bertta-raukan muiston; nykyistä viehättävää lemmittyänsä tahtoi hän vaan ajatella — ainoastaan häntä rakastaa, rakastaa äärettömästi ja olla hänen rakastettunsa. Mitä hän siitä huoli, että Ester oli juutalaistyttö — että hän kuului tuohon niin halveksittuun kansaan? Kukapa häntä voi moittia seurustelustaan Esterin kanssa? Koko kristitty sotajoukko uskoi hänet epäilemättä kuolleeksi; ja luultavasti oli se tieto saapunut jo kaukaiseen kotiinkin. Kukapa siis voi hänelle enää sanoa vasten silmiä: "Sinä olet rakkaudellasi juutalaistyttöön rikkonut kristityn velvollisuudet ja soaissut ritarikunniasi?"

Näillä ajatuksilla tukehutti Fredrik kaikki rauhaansa häiritsevät omantunnon muistutukset, ja kun Ester illan suussa palvelijansa kanssa palasi hänen luoksensa täyttämään lääkärivelvollisuuksiaan, silloin kertoi Fredrik innokkain sanoin toistamiseen rakkautensa; autuaallisesti hymyillen vaipui Ester hänen syliinsä, ja kun Fredrik häntä niin piti rinnoillansa, sydämmellään, silloin haihtui haihtumistaan Bertan kuva ja kaikki muut katumuksen mietteet sammuivat taivaallisen onnen rinnalla, joka jokaisesta rakastetun suutelosta runsaammin virtasi hänen olemukseensa.

* * * * *

Kaksi kuukautta oli jo kulunut siitä asti, kun Fredrikillä oli ilonansa kauniin Esterin rakkaus. Nuoruuden tyhjentymätön, mahtavasti luova ja uudistava voima ja rakkauden virkistävä onni olivat yhdessä vaikuttaneet niin, että Fredrik oli kohta entisissä voimissaan. Mutta hän ei kumminkaan vielä ajatellut lähteä vierasvaraisen juutalaisen talosta, joka ei edes aavistanutkaan, että hänen tyttärensä oli salaisessa sekä omansa että ritarin uskonnon kieltämässä rakkausliitossa hänen vieraansa kanssa. Vanha Rakel, Esterin palvelija, oli kyllä monesti velvollisuutensa mukaan ilmoittamaisillaan sen isälle, mutta Esterin, hänen rakastettunsa, rukoukset ja onnellisuus, jonka salaisuuden ilmaseminen olisi hävittänyt, saattoivat hänet olemaan vaiti, ja lieneepä siihen osaltansa vaikuttanut myöskin se, että Rakel siten pelkäsi menettävänsä Esterin luottamuksen.

Niin pysyi Esterin ja Fredrikin liitto häiritsemättä. Kumpikin nautti onneansa kuin huumauksissa, muistellen ainoastaan nykyhetkeä, mutta ei tulevia aikoja. Ester, joka ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut rakkautta, rakasti kaunista ritaria tulisen innokkaasti, mutta samalla mitä hellimmästi, sillä hänen luottavaiseen mieleensä ei soveltunut ajatus, että se mies voisi mahdollisesti hänet pettää joka hänelle joka päivä pyhimmillä valoilla vakuutteli ääretöntä rakkauttansa. Fredrik puolestansa uskoi nyt vasta oppineensa tuntemaan todellisen rakkauden jota varten hän vaan eli ja johon koko hänen olemuksensa peittyi. Niin elivät molemmat onnellisessa unessa; mutta niin kuin unta ainakin, seurasi tätäkin huumausta — herääminen.

Iisakki-vanhus kertoi eräänä päivänä vieraallensa ristiretkeläis-joukon vastoinkäymiset, mitä tuhoja sille olivat ruttotaudit ja taistelut tuottaneet ja miten koko joukko, Schwabin herttuan Fredrikin kuoltua, täydellisesti hajosi.

"Kaikki saksalaiset ritarit", päätti Iisakki kertomuksensa, "palaavat kotiin, sota on lopussa. — Tekin, jalo herra, kun olette jälleen ihan terve, voitte lähteä paluumatkalle kotimaahanne, ettekähän te siitä pahastu, että minä pyydän teitä lähtemään kohta, sillä näinä päivinä täytyy minunkin erään tärkeän kauppa-asian tähden lähteä pitkälle matkalle, eikä teidän siis enää sovi olla vieraana tässä talossa, jossa ei asujamina ole muita kuin nuori tyttö ja muutamia palvelijoita."

Fredrik peljästyi. — Kotiinko? — oliko hänen palattava kotiin! Tämä sana hajoitti kerrassaan lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Kauniin kotinsa viehättävä kuva ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen ja hän alkoi innokkaasti ikävöidä ihanan Schwabin vuoria, sen hedelmällisiä laaksoja, viheriöiviä metsiä ja niittyjä, pauhaavaa Nekkaria ynnä kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Niin, hänen täytyi päästä kotiin — kotiin esi-isiensä monitorniseen, muhkeaan linnaan, kotiin vanhan isänsä luo, joka luultavasti vuodatti verikyyneleitä viimeisen poikansa ja viimeisen Stuifenin kerrotun kuoleman tähden — kotiin — Bertan luo!

Bertanko luo?! Taaskin sattui hyljätyn morsiamen muisto kuin polttava tuli hänen sieluunsa. Bertan luo oli hänen palattava kotiin, tuon ennen niin sydämmellisesti rakastetun luo, jonka koko elintoivo oli hänessä, joka häneen luotti nuoren sydämmensä ja rakkautensa koko voimalla, — jonka hän kuitenkin oli pettänyt! Uskalsiko hän, uskoton lupauksensa rikkoja, astua hänen eteensä? Vaan kuitenkin, eikö hän sitte voisi jälleen sovittaa mitä oli rikkonut? Niin, hänen täytyi lähteä kotiin onnettoman luo, jonka hän nyt oli näkevinään silmäinsä edessä mustassa murhepuvussa ja neitsyeellisen lesken huntu kasvoilla! Katuen tahtoi hän langeta hänen jalkainsa juureen, suudella pois noiden lempeäin kyyhkyläissilmien kyyneleet ja vast'edes horjumattomalla rakkaudella palkita surut ja äärettömät tuskat, joita Bertta oli hänen tähtensä kärsinyt — koko elämänsä kestävällä rakkaudella ja uskollisuudella päätti hän poistaa uskottomuutensa! — Niin, hänen täytyi lähteä Bertan luo!

Entä Ester?! — Olihan hän rakastanut häntäkin tulisen innokkaasti, hurmautuneena hänen ihmeellisestä kauneudestansa! Olihan hän vannonut hänelle lukemattomia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja! Ja Ester, jota hänen vielä oli kiittäminen hengestäänkin, oli myöskin rakastanut häntä niin innokkaasti kuin ainoastaan kuumassa ilmanalassa elävien kansain tyttäret voivat rakastaa! Olihan hän, luottaen hoidettavansa valoihin, uhrannut ritarillensa kaikki, mitä hänellä uhrattavaa oli! Sopiko ritarin nyt sovittaa tehty rikos toisella uskottomuudella?…

Hänen sielunsa horjui hirveässä ristiriidassa; tekipä hän niin tai näin — petos oli kummallakin puolen edessä! Ja kumminkin, voiko hän vielä kauan torjua tai arvella? Välttämättömyyden ehdottomat käskyt saivat olla uuden aiotun petoksen puolustuksena, sillä olihan hänen pakko lähteä pois — juutalainen oli oikeassa — eihän hän, kun isä oli matkoille lähtemässä, enää voinut kauemmin nauttia vierasvaraisuutta, jota hänelle jo oli osoitettu liiankin kauan. Ja vaikkapa hän nyt olisi voinutkin viipyä — ei hän sitä enää olisi tahtonut, sillä siitä asti, kun Bertta oli jälleen johtunut hänen mieleensä, tunsi hän, katuessaan uskottomuuttansa, vanhan rakkautensa yhtä voimakkaasti heräävän kuin koti-ikävänkin. Mutta suhdettansa Esteriin alkoi hän, vaikka kyllä vastahakoisesti ja hitaasti, katsella toiselta kannalta; nyt vasta osasi hän huomata sen liiton arvottomuuden ja käsittää, miten suuri juopa oli uskottoman juutalaistytön ja kristityn, — halveksitun, kaupustelijan tyttären ja jalon, arvokkaan kreivi Ulrik von Stuifenin pojan ja perillisen välillä. Voiko hän vieläkin olla epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä?

Mutta miten päästä juutalaisen talosta, miten erota Esteristä? Vaikka hän kyllä ei enää tuntenutkaan entistä tulista rakkautta kaunista juutalaistyttöä kohtaan, niin oli tyttö kuitenkin vielä hänelle sen verran rakas, että hänestä tuntui äärettömän tuskalliselta peruuttaa valansa, joihin Ester oli niin turvallisesti luottanut. Ja voiko hän odottaa, että Ester antaisi ihan rauhallisesti lähteä pois sen, jota hän ijäisesti uskoi omaksensa kiitollisuuden, rakkauden ja velvollisuuden tähden? Ei suinkaan! — Hänen olisi täytynyt kestää hirmuinen kohtaus ja — hän, tuo urhollinen ritari, peloton sotilas, joka vähääkään arvelematta oli rientänyt niin moneen vaaraan ja tappeluun, tunsi sydämmensä vapisevan, kun vaan ajattelikin seurauksia, joita hänen eronsa tästä kuumaverisestä itämaiden tytöstä tuottaisi. Mutta kuinka voisi sitte välttää tuon peljätyn tapauksen? — Kavaluus yksin voi hänet pelastaa. Se, tuo petoksen veli, sai auttaa häntä petoksen teossa.

Näitä mietiskellen ja näissä aikeissa meni Fredrik Esterin huoneesen. Onnellisesti hymyillen riensi Ester hänelle vastaan, tarjotakseen viehättävää suutansa suuteloon; mutta kauhistuen huomasi hän äkisti Fredrikin muuttuneen muodon, hänen epävarman katseensa ja synkästi rypistyneet kulmansa.

"Mikä sinulla on, rakas Fredrik?" kysyi hän ehdottomasti vavisten ja koettaen pienellä kädellään silittää hänen otsaansa. "Mitä merkitsevät nuo pahat rypyt, jotka eivät sovellu sinun kauniisen muotoosi?"

Fredrik pusersi kauniin, rakastavan olennon, joka murheellisena katsoi häneen tummilla silmillänsä, hyvin levottomasti sydämmelleen ja vastasi epävakavalla, värähtelevällä äänellä: "Ne ovat surun ryppyjä, ainoa, rakas Esterini — sillä minun täytyy — lähteä pois."

Ester kalveni. "Herra Jumala!" huudahti hän, tarttuen hätäisesti sylin rakastettuansa; "poisko sinä lähdet? — Minkätähden — mitä on tapahtunut?"

"Isäsi — —"

"Onko hän saanut tietää rakkautemme?" keskeytti Ester kauhistuneena.

"Ei", vastasi ritari lyhyesti.

"Miksi olet niin harvasanainen?" kysyi Ester moittivaisesti ja kiersi samalla hellästi käsivartensa Fredrikin kaulaan. "Oi, näethän tuskani; puhu: mitä isästä?"

Muutamilla sanoilla ilmoitti Fredrik tuskallisesti kuuntelevalle tytölle, mitä juutalainen oli hänelle kertonut ja mitä hän oli lausunut kertomuksensa johdosta. — "Ja sentähden", sanoi hän lopuksi, ollen olevinaan hyvin liikutettu, "täytyy minun — lähteä pois!"

"Poisko — vai pois!" huusi onneton tyttö käsiänsä väännellen tuskissaan. "Entä minä?! Mitä sitte minusta tulee?!"

"Ester!" sanoi Fredrik, väkisin hilliten liikutuksensa, "sinä olet minulle jo niin monesti osoittanut sydämmellistä rakkautta; sinun vallassasi on osoittaa vielä suuri uhraus; minun täytyy lähteä pois — ilman sinutta, suloinen Ester, en kumminkaan voi elää. Sentähden — jos voit minun tähteni hyljätä isänmaasi, isäsi ja uskosi, niin — lähde minun kanssani kaukaiseen kotimaahani minun linnaani!"

Fredrik vaikeni ja hengähti syvään, sillä hänestä olikin ollut vaikeampaa, kuin oli luullut, lausua tuo valhe, jolla hän toivoi pettävänsä rakkauteensa sokeasti luottavan tytön. Muutamat innokkaat suutelot, ajatteli hän, poistavat Esteriltä viimeisenkin epäilyksen hänen rehellisyydestänsä. Mutta rakastava tyttönen ei ollenkaan uskonut rakastettuansa semmoiseen petokseen kykeneväksi. Kyyneliensä läpi onnellisesti hymyillen, katsoi hän Fredrikkiä silmiin ja vastasi:

"Voitko ollenkaan luulla, ett'en täyttäisi pyyntöäsi, rakas mies? Voi, hyvä Fredrik", jatkoi hän ja kätki punastuen kauniit kasvonsa hänen sydämmelleen, "missä sinä olet, siellä on minun isänmaani; ja vaikkapa veisit minut erämaahan, olisin sielläkin onnellinen ja mieltyisin siihen, kun yhdessä minun kanssani kärsisit sen kauhuja! — Isänikö? — Saanhan hänen sijaansa sinun isäsi — Uskoniko? — Onhan ainoastaan yksi Jumala, ja palvelenpa minä häntä sitte sillä nimellä, kuin kristityt häntä palvelevat, tai Jehovana, hän pysyy kuitenkin aina samana Jumalana, jonka armo ijankaikkisesti kestää! Hän kyllä kuulee Ester-parkaa sittekin, vaikka hän rukoilee häntä kristittyjen tavalla, ja on hänelle armollinen ja laupias, vaikka hän rakkaudesta sinuun luopuukin isäinsä uskosta. Sentähden, rakas Fredrik, on sinun uskosi myöskin oleva minun uskoni ja sinun kotisi minun isänmaani!"

Häpeissään niin suuresta rakkaudesta, joka oli valmis suostumaan kaikkeen, käänsi ritari kasvonsa poispäin; hän oli vielä liian alkavainen teeskentelemistaidossa, niin että hänen täytyi peljätä polttavan häpeäpunan, joka kohosi hänen kasvoillensa, ilmasevan hänen petoksensa. Mutta hänen täytyi päättää, mitä oli alkanut — "Bertan tähden", kuten hän vakuutteli omalletunnollensa.

"Oi, kiitos sulle!" sanoi hän teeskennellyllä ilolla: "tuhannesti kiitos rakkaudestasi ja uudesta, suuresta uhristasi, jonka minulle annat! Kuule siis, miten on tehtävä. Huomenna lähden minä pois ikäänkuin kotimatkalleni; kumminkin menen vaan Seleukeiaan odottamaan, kunnes isäsi lähtee asioilleen — sillä hänen ei tarvitse aavistaa, että sinä lähdet minun kanssani — sitte palaan noutamaan sinua ja — —"

"Ja sitte tämän lyhyen eron perästä", keskeytti Ester innokkaasti hänen puheensa, "ei minua enää erota sinusta mikään muu kuin kuolema!"

Vastaamatta mitään sulki Fredrik Esterin syliinsä ja, vielä kerran suudeltuaan rusottavia huuliansa, lähti hän pois huoneesta valmistautumaan matkalle.

Toisena aamuna astui hän kirkkaissa teräsvaruksissaan Iisakin eteen, joka niin kauan oli osoittanut hänelle vierasvaraisuutta. Lämpimin ja kaunein sanoin lausui hän hänelle kiitoksensa ja pyysi sitte lupaa saada ottaa jäähyväiset uskolliselta ja väsymättömältä hoitajaltansakin. Mielellään suostui siihen Iisakki ja kutsui heti tytön sisään.

Ester astui Fredrikin eteen ikäänkuin ottamaan jäähyväisiä semmoiselta mieheltä, jota kohtaan hän, niinkuin hoitaja sairasta kohtaan ainakin, tunsi erittäin suurta ystävyyttä, vaan ei sen enempää. Hymyillen kuunteli hän Fredrikin jäähyväissanat ja vastasi niihin levollisesti ja soveliaan ujosti, niin ett'ei luulevaisinkaan silmä olisi voinut huomata mitään, joka olisi herättänyt epäilystä, että noiden kahden välillä olisi mitään sopimusta. Yhtä levollisesti näki hän Fredrikin sitte nousevan ratsunsa selkään ja ratsastavan pois. Ainoastaan sydämmessään huusi hän hänelle tuhansia onnentoivotuksia.

Kahdeksan päivän perästä läksi Iisakikin asiamatkoille; Ester otti häneltä, jonka hän salaa aikoi hyljätä, jäähyväiset niin katkerasti itkien, ett'ei isä voinut ymmärtää lapsensa liiallista liikutusta, kun hän läksi pois vaan pariksi kuukaudeksi.

"Abrahamin Jumala siunatkoon sinua, rakas Esterini!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Hän olkoon aina sinun kansasi ja johtakoon sydäntäsi ja askeleitasi joka hetki!"

Ester vapisi. Tuskastuen irroittautui hän vihdoin rakkaan, vanhan isänsä käsistä, jonka luota hän kuitenkin aikoi karata vielä suuremman rakkauden tähden. Sitte — kun isä vihdoin läksi — meni hän huoneihinsa valmistamaan omaa lähtöänsä, sillä saattoihan minä päivänä, minä hetkenä hyvänsä sulho tulla kutsumaan häntä matkalle uuteen kotiin. — Mutta hän odotti kahdeksan, odotti neljätoista päivää turhaan. Vihdoin alkoi hirmuinen epäilys levitä hänen sieluunsa. Salaa lähetti hän uskotun palvelijan hankkimaan tietoja kadonneesta. Kohta palasikin tämä takaisin: saksalainen ritari, kreivi Fredrik von Stuifen oli jo kymmenen päivää sitte lähtenyt kaupungista meritse kotia kohti.

Kauhistuneena huudahtaen vaipui Ester-parka, tuon hirveän sanoman kuultuansa, maahan; epäilys, jonka hän ainoastaan vastahakoisesti oli laskenut mieleensä, oli nyt muuttunut peruuttamattomaksi varmuudeksi — hänet oli petetty — häpeällisesti petetty, hyljätty ja kavallettu!

* * * * *

Onnellisesti oli Fredrikin matka päättynyt; ilosta sykkivin sydämmin oli hän vihdoin saapunut kotiinsa esi-isiensä linnaan, jossa häntä, kuin kuolleista ilmestynyttä, riemuiten tervehdittiin "linnan isännäksi", sillä nyt hän vasta syväksi suruksensa sai kuulla rakkaan isänsä, jalon Ulrik-kreivin, kuoleman. Fredrik vaipui sanomattoman murheissansa vanhuksen haudalle, jolta sydän oli murtunut surusta ainoan pojan luullun kuoleman tähden — mutta eivät mitkään kyyneleet voineet palauttaa häntä enää eloon, häntä, joka oli laskenut poikansa menemään sotaan, antamatta hänelle anteeksi tottelemattomuuttansa tai sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi; ja tästä sodasta toi hän nyt kyllä mukaansa tuota niin innokkaasti ikävöityä mainetta, vaan se maine — niin todisti hänen sydämmensä — oli ostettu omantunnon rauhalla.

Kuka voisi kuvailla riemua, jonka Fredrikin paluu vaikutti Hohenstaufen-linnassa? Kuka kertoa uskollisen Bertan onnea, kun hän niin pitkän ja katkeran murhe-ajan jälkeen taas lepäsi rakastettunsa sylissä? Kuka kuvailla hänen puhtaan rakastavan sydämmensä tunteita, kuka hänen kiitollisuuttansa Jumalaa kohtaan, joka oli hänelle lahjoittanut takaisin sen, jonka luultua kuolemaa hän oli niin katkerasti itkenyt?

Kylmät, kuolleet sanat eivät voi koskaan kuvata niin lämpimiä tunteita; Bertan yksi hymy hänen lempeän, syvällisen silmänsä yksi katse lausui paljoa enemmän.

Koko seudun ritaristokin iloitsi nuoren kreivin onnellisesta palaamisesta ja kaikki riensivät siitä iloansa osoittamaan. Ainoastaan Fredrikin läheisin naapuri Hanno von Rechberg ei ollut vähääkään hyvillänsä kuolleeksi luullun ylös nousemisesta, sillä kauhistuen huomasi hän, että hänen vehkeillensä oli tullut loppu ja että hän nyt oli saava niistä rangaistuksen. Ja todellakin kreivi Stuifen heti syytti ritariston edessä Hannoa, että hän oli uskottomasti ja kavalasti haavoittanut häntä tappelussa ja pudottanut hevosen seljästä; sillä epäilemättä toivoi hän voittavansa Bertan, kun ensin oli poissa tieltä se mies, jolle hän muiden nähden teeskenteli sydämmellistä ystävyyttä. Turhaan koetti Hanno kieltää syytöksen todellisuutta, turhaan heikontaa sitä selittämällä, että sotanuija, jonka hän avuksi rientäessään oli viskannut vihollista kohti, oli pahaksi onneksi sattunut ystävään. Turhaan — Fredrik uudisti syytöksensä ja vaati petollista ystäväänsä taisteluun, Jumalan tuomioon.

Silloisen tavan mukaan ei Hanno uskaltanut epäytyä semmoisesta taistelusta; mutta hän ei sitä toivonutkaan, sillä hän oli urhollinen sekä ruumiinvoimiltaan ja aseihin tottumukseltaan täydelleen Fredrikin vertainen. Hän saattoi siis toivoa voittavansa pahoista haavoista vielä heikon vastustajansa, ja silloin oli hänen ritarikunniansa puhdas kaikesta häpeästä, sillä Jumala itse oli, kuten yleinen mielipide uskoi, sovittanut taistelun viattoman eduksi. Mielellään sanoi Hanno olevansa valmis todistamaan viattomuuttansa vaaditulla Jumalan tuomiolla.

Kolmantena päivänä vaatimuksen jälkeen tapahtui taistelu ritariston valitsemain taistelutuomarien ja koko herttuakunnan ylhäisten edessä. Molemmat tulivat esiin tuomarien tarkastamiin varuksiin pukeutuneina, ja vakuutettuansa alttarin edessä asiansa oikeaksi, rukoili kumpikin vielä julkisesti Jumalaa, että hän viattomalle antaisi voiton, vaan petolliselle ja valapattoiselle häviön.

Iloisesti ja vapaasti teki Fredrik tämän valansa; mutta Rechbergin huulilta tuli se vaan hitaasti ja melkein käsittämättömän epäselvästi, sillä tiesihän hän itse sanansa Jumalan pilkaksi. Mutta uhkamielisenä, voimaansa ja taitoonsa luottaen astui hän sitte paljain miekoin vastustajansa eteen, jonka kohtalo nyt, niinkuin hän toivoi, oli hänen kädessänsä; hän oli iloissaan, kun edes sai kostaa Fredrikille, vaikka kyllä Bertta oli nyt häneltä ainiaaksi kadonnut.

Ylimäisen taistelutuomarin merkistä alkoi ottelu. Miehuullisesti ja taitavasti aljettiin se kummaltakin puolen; lakkaamatta putoili iskuja, niin että kilvet heleästi soivat. Mutta kun kreivi von Stuifen koki hyvin tarkatulla voima-iskulla vaivuttaa vastustajaansa maahan ja sitä varten varomattomasti tunkeutui yhä lähemmäksi Hannoa, niin tämä vaan puolusteli itseänsä, kunnes Fredrikin voimat alkaisivat väsyä taikka hänen varomattomuudestaan saisi sopivan tilaisuuden iskeä. Rohkaistuneena tuosta vihamiehen hidastelemisesta kohotti Fredrik, luullen moista arkuutta pelon merkiksi, vihdoin miekkansa korkealle Rechbergin pään päälle, lopettaaksensa aimo iskulla koko taistelun; mutta notkeasti ja sukkelasti väistyi Hanno miekan tieltä, joka, jos se vaan olisi sattunut, olisi samalla kertaa halaissut sekä kypärän että pään, ja ennenkuin Fredrik ennätti nostaa kilpeään suojaksi, tapasi kova isku hänen kypäräänsä, niin että hän huumautuneena horjahti ja vaipui polvilleen. Kiiruusti tahtoi nyt Hanno käyttää hyväkseen saavutettua voittoansa ja uudella iskulla saattaa vastustajansa haudan omaksi; riemuiten hypähti hän eteenpäin, mutta sotkeutui hillitsemättömässä nopeudessaan äkisti kannuksiinsa, kompastui ja kaatui ihan pitkällensä maahan. Silmänräpäyksessä hypähti nyt Fredrik, joka oli pikaisesti tointunut huumauksestansa, kaatuneen luo, painoi polvellaan hänet maahan, pisti miekkansa kärjen hänen rautakauluksensa rakoon ja huusi kovalla äänellä: "Hanno von Rechberg, Jumala on antanut henkesi minun käsiini; tunnusta vikasi ja — niin totta kuin Jumala on antanut oikeuden voitolle — minä lahjoitan sinulle kurjan henkesi, että sitä käyttäisit katumukseksesi! Vaan jos kiellät, sysään miekkani syvemmälle!"

Kerran vaan katsahti Hanno kauhistuneena kirkkaasen miekkaan, joka oli häntä lävistämäisillään, ja lausui sitte sortuneella äänellä: "Vedä pois miekkasi, Fredrik! — niin, Jumala on tuominnut oikein — minä olen syyllinen!"

Myöntymyksen tulva kuului ylimysten riveistä, jotka olivat taistelun todistajina ja katselijoina. "Jumala on oikein tuominnut!" huusivat he, "surmaa hänet, kreivi Stuifen, tuo kunniaton kavaltaja, tee hänelle oikeus!"

Mutta Fredrik nousi ja sanoi: "Minä olen antanut sanani ja sen täytän kavaltajallekin! — Nouse ylös, Hanno, ja kärsi häpeääsi koko elinikäsi!"

Kalpeana ja vavisten totteli Rechberg Fredrikin kehoitusta ja häpeissänsä kuunteli taistelutuomarien tuomion, jotka julistivat hänet ritari-arvonsa ja aatelisuutensa menettäneeksi. Raivoissansa katseli hän, miten hänen ritarimiekkansa ja kilpensä rikottiin ja palaset viskattiin hänen jalkoihinsa. Sitte lähti hän häväistynä ja kunniattomana pois taistelukentältä.

* * * * *

Kuukausi tämän tapauksen perästä vietettiin komea juhla Hohenstaufenburgissa. Muhkeasti koristettu oli ihana linna, ja ensi kertaa liehui taas Hohenstaufien mustan-punaisen-keltainen lippu murhelipun sijasta sen harjalla, sillä nyt oli ilopäivä ja keisari Henrik VI, Bertan setä, oli tullut saattamaan rakkaan veljensä tytärtä alttarin eteen, jossa hänet vihdoin niin katkerain ja kovien kärsimisten jälkeen oli annettava miehelle, jota hän niin uskollisesti oli rakastanut. Sentähden oli nyt Hohenstaufien sukulinna loistavasti koristettu ja sentähden liehuivat myöskin Stuifenburgin harjalla Stuifenien ja Staufenien yhdistetyillä vaakunoilla koristetut liput.

Vihkiäisjuhlan perästä ratsasti suuri, juhlallinen saattoseura Stuifenburgiin, jossa juhlapäivälliset odottivat. Oli helteinen aamu ja synkkiä pilviä kohosi lännestä päin, niin että hääväki kiiruhti kulkuansa, päästäkseen vielä ennen rajuilman puhkeamista nuorikkojen asuntoon. Töin tuskin onnistui se, sillä juuri kun ensimäiset kirkkaat ukontulet välähtelivät ja jo muutamia suuria pisaroita putoili, pääsivät he pihaan ja leikkiä laskien seurasivat keisaria ja nuorta paria seppeleillä ja lipuilla juhlallisesti koristettuun saliin, jossa ruhtinaallisesti varustettu pöytä odotti vieraitansa. Kaikki olivat juuri asettuneet paikoillensa ja monilukuiset Stuifenien väreillä koristetut palvelijat jo alkaneet toimittaa täänpäiväisiä velvollisuuksiansa, kun yksi heistä lähestyi linnan nuorta isäntää ja ilmoitti hänelle, että eräs harpunsoittaja-vanhus tahtoi huvittaa seuraa taidollansa ja sentähden pyysi päästä juhlasaliin.

Mielellään suostui kreivi Fredrik tähän pyyntöön, sillä niinä aikoina oli tavallista, että laulajat ja soittajat esityksillänsä maustivat ylhäisten atrioita. Kohta aukesi sentähden ovi ja sisään astui harppuinensa vuosien painosta kyyristynyt harmaatukkainen ja -partainen laulaja. Syvällä kumarruksella tervehtien ylhäistä seuraa siirtyi vanhus erääsen salin nurkkaan odottamaan hetkeä, milloin hänen huvitustansa haluttaisiin. Onnellinen ja antelias isäntä käski heti asettaa hänelle ruokaa ja juomaa, vaan vapiseva vanhus kiittäen ainoastaan pudisti päätänsä, ja mitään nauttimatta pysyi hän äänettömänä paikallansa. Hänen suurista, tummista silmistään loisti kumminkin outo tuli, joka ei soveltunut hänen korkeaan ikäänsä, ja aina vaan katseli hän onnellista Fredrikkiä, vielä onnellisemman Bertan puolisoa.

Äkkiä tarttui keisari maljaan ja sen korkealle kohottaen kehoitti läsnäolevia juomaan nuoren parin menestykseksi ja ainaiseksi onneksi. Iloissaan tahtoivat kaikki seurata kehoitusta, mutta silloin nurkasta, jossa laulaja istui, kajahti kummallinen, kolkko nauru. Hämmästyneinä katsahtivat vieraat ukkoon, joka nyt oli noussut suoraksi ja huusi kirkkaalla äänellä:

"Ainaiseksi onneksiko? — oletko sinä sen ansainnut, kreivi Fredrik von
Stuifen? — Uskallatko toivoa, että taivas sinulle suo ainaista onnea?"

Niin sanoen heitti vanhus äkisti yltänsä valepuvun, tempasi päästänsä tekotukan ja harmaan parran ja kaikkien ihmeeksi ilmestyi siihen — nuori, ihmeellisen kaunis nainen itämaisessa puvussa — Ester.

Kalman kalpeana oli kreivi jo ensimäisen hänelle lausutun sanan kaiun kuullessaan hypähtänyt ylös; hiukset pystyssä kauhistuksesta katsoa tuijotti hän ukkoon, joka juuri oli muuttunut tuoksi niin häpeällisesti petetyksi tytöksi. Voimatta lausua sanaakaan seisoi hän kuin kuvapatsaaksi kangistuneena ja piti käsiään ikäänkuin suojana kauniin tytön hirmuiseen ilmestykseen päin ojennettuina.

Mutta ennenkuin vieraat olivat tointuneet hämmästyksestään, jatkoi
Ester kovalla äänellä:

"Vastaa, uskoton ja kunniaton ritari — minulle, joka sinut pelastin varmasta kuolemasta — minulle, joka sinulle soin suojaa ja sinua väsymättä hoitelin, kun sinut avuttomana ja hyljättynä tuotiin isäni huoneesen minulle, jolle sinä kiitollisuudesta lupasit rakkautta ja pyhimmillä valoilla vannoit ikuista uskollisuutta — minulle kurjalle, joka sinun valoihisi luottaen antauduin kokonani sinun omaksesi, vaan jonka sinä kuitenkin petit ja hylkäsit — vastaa minulle kavala, uskoton mies — voitko sä toivoa että taivas suo sinulle ainaista onnea?!"

Koko ruumis vapisevana ja kuitenkin kauhusta ikäänkuin jäykistyneenä oli rikoksellinen kuullut tytön hirveän syytöksen — mutta sanaakaan ei hän saanut vastatuksi. Silloin nousi onneton Bertta miehen vierestä, joka oli häntäkin niin kavalasti pettänyt, ja tuskasta valittaen pakeni sen sydämmen luo, joka yksin ei voinut häntä pettää — uskollisen äidin sydämmen turviin.

Mutta Ester nosti nyt kätensä taivasta kohti ja lausui äänellä, jonka kaiku oli kovempi kuin ukkosen kolkko jyrinäkin:

"Kuule minua, sinä viattomuuden suojelija ja kostaja, sinä väkevä Jumala, joka näet ihmisten sydämmiin ja joka tuomitset kaikki ihmiset tarkalla oikeuden mitalla heidän syntiensä ja pahojen tekojensa mukaan — kuule minua, vanhurskas Jumala, ja muuta siunaus, jota tälle pettäjälle tänä päivänä rukoiltiin — kiroukseksi! — Kirottu hän, joka minun sydämmeni sorti, joka on pyhää nimeäsi pilkannut ja käyttänyt vääriin valoihin! Kirous hänelle, ja sille paikalle, joka tuon valapaton on kasvattanut — kirous!"

Sitte vaikeni hän ja syvästi hengittäen, kädet ylös kohotettuna, katseli taivaasen, ikäänkuin odottaen, että se vastaisi hänelle.

Ja taivas oli kuullut ja — antoi vastauksen. Ukonnuoli iski alas linnaan, niin että vähän ajan perästä olivat katot ja tornit ilmitulessa ja musta savupilvi nousi tuosta Esterin kiroamasta paikasta.

"Tuli on valloillaan!" huusivat kauhistuneet vieraat ja kiiruhtivat oville pelastuakseen liekeistä, jotka tavattoman nopeasti levisivät yliympäri.

Ainoastaan kaksi henkilöä jäi saliin: kreivi Fredrik, joka ukontulen iskiessä alas oli voimattomana vaipunut maahan, ja Ester, joka, edes yrittämättäkään paeta liekkien ympäröimästä ja savuisesta salista, pysyi levollisena ja silmät taivasta kohti käännettyinä paikallansa.

Silloin äkkiä vaipui koko linna läjään ja hautasi raunioihinsa viimeisen Stuifenin ja hänen uskottomuutensa uhrin.

* * * * *

Vuosisatoja on siitä asti kulunut; ei Hohenstaufenburgista eikä Stuifenin linnasta ole enää muurin raunioitakaan jäljellä. Kumminkin on Esterin kirous aina tähän päivään asti vaikuttanut, sillä tuo ukontulen tapaama paikka on siitä asti pysynyt paljaana, ihan kasvittomana. Niin on se todistuksena rangaistuksesta, jonka Jumala lähetti pahantekijän ja hänen huoneensa yli.