Produced by Tapio Riikonen

SÄÄSKIÄ: 2. PARVI

Runollisia kokeita

Tehnyt

A. RAHKONEN

Helsingissä, P. Widerholm'in perillisten tykönä, 1867.

    Ystävällensä ja Suosijallensa
           Maisteri
    Julius L. F. Krohn'ille
    omistaa nämä runolliset kokeet
    kunnioituksella ja kiitollisuudella

Tekijä.

AINEHISTO:

Miks en laulaa sais
Kevät
Leivo
Ulkomailla olevalle ystävälle
Toivo
Sairas
Kallis ruusu
Hyvä neuvo
Laupiuden sisar
Karhun huokaus
Maansa pettäjän katumus
Käen kukunta
Lemmetär ja nuorukainen
Suomen Ruotsalaisille
Joki
Odottavainen
Luonnon riemu
Rakkauteni Ainaan
Ensimäinen rakkaus
Imatralla
Ihmismuoto

Laulu-ehdotuksia:

Syyslaulu
Satakieli
Risti vuorella
Paimenen sunnuntailaulu
Tuulien laulu
Metsälaulu
Ylioppilaisten laulu
Toinen ylioppilaisten laulu
Ylioppilaisten marssi
Serenadi
Riemu, riemu, maljasi
Lemmen laulu
Alppilaulu
Kolme laulua
Iltalaulu
Aamutoivo, illanhuokaus
Juomalaulu
Päivän kuvat
Talonpojanpojan laulu
Kirkko
Viihdytys
Maljanesitys Lönnrotille

Miks en laulaa sais.

    Kuules, kuules veikko kulta!
    Riemua ei puutu multa,
    Miks en laulaa sais?
    Rastaskin hän lehdoissamme
    Lauloi, lientäin murhettamme;
    Näin hän laulaa tais:

    "Taivas täällä sinertääpi,
    Revontulet liekkiääpi,
    Pohjaa kaunistain.
    Päivä veelle suuta suikkaa,
    Sammu ei, se yötkin tuikkaa,
    Rantaa kirkastain."

    "Pohjantuuli lemmin huokuu,
    Riemuin vanhat hongat nuokkuu,
    Koivut hymyilee;
    Virrat välkkyin leikitseepi,
    Kosket kauniit tanssaileepi,
    Väinö soittelee."

    "Päilyy täällä kukkamanner,
    Järvi, luoto, saari, tanner
    Kukkaloistossaan.
    Suomen kallis ruusu kanssa
    Pilkistää jo nupustansa,
    Koristaapi maan."

    Lystiksensä lehdoissamme,
    Riemuellen Suomestamme,
    Niin hän laulaa tais.
    Kuules, kuules veikko kulta!
    Riemua ei puutu multa,
    Miks en laulaa sais?

Kevät.

    Jo lumikasat kuihtuivat,
    Jo lehdet puihin puhkeevat
    Ja perhot riemuin lentää;
    Ja vesi tanssii maljassaan,
    Ja Ahti soittaa kanneltaan,
    Kun lämmin tuuli entää.

    Maa loistaa suvivaatteissaan
    Ja leivo riemuu laulaissaan
    Ja kulta päivä koittaa;
    Puut kauniit kuiskaa hymyten
    Ja kielo päilyy tuoksuen;
    Näin peippo metsää soittaa:

    "Oon luonnon lapsi arvoton,
    Vaan lauluin toki soikohon,
    Se ei oo suurenmoinen;
    Mä laulan vaan kun kotomaa
    Nyt uuden elon, valon saa,
    Niin sitte kuolla voinen."

Leivo.

    Miks leivo lennät Suomehen
    Sä varhain kevähällä,
    Et viihdy, lintu riemuinen,
    Sä maalla lämpimällä?

    Miks äänes soreasti soi
    Vaan Suomen taivaan alla,
    Ja vaikka puut ne vihannoi,
    Sä lennät korkealla?

    "Sen tähden Suomeen kiiruhdan
    Ja lennän korkealla,
    Kun tahdon nähdä kauneimman
    Mä rannan taivaan alla."

    "Ja senpä vuoksi laulan ma,
    Kun kannel täällä soipi;
    Ei missään tuot niin riemuta,
    Kun Suomessa vaan voipi"

Ulkomailla olevalle ystävälle.

    Laula niinkun lauloit täällä,
    Laula kiurun kielellä,
    Ulkoreunalla ja määllä
    Suloisesti viserrä.

    Niinkun joutsen armahalle
    Lemmestänsä laulavi,
    Samoin sinä vierahalle
    Laula kotimaastasi.

    Kun oot siellä laulellunna,
    Lennä joukkoon ystäväin;
    Kun oot maalles joutununna,
    Riemuitse ja laula näin:

    Kallis maani! lauluin sulle
    Kauniimmasti soikohon;
    Ihanamp' on luontos mulle,
    Täällä niinkun taivas on.

Toivo.

    Poika lempens vaihtanunna
    Oli maansa rakkauteen,
    Vaikk' ol' lempens rukoillunna
    Häntä jäämään autuuteen.

    Pilvi toivon tähden peitti,
    Neiti itki katkeraan,
    Sulhonsa kun hänet heitti
    Kuni kukka kuihtumaan.

    Anoi siitä sulhollensa
    Taivahalta kostoa,
    Sekä lohdutukseksensa
    Toivoi hälle kuoloa.

    Vaan kun miehuus sodan poisti,
    Haudass' sulho makasi,
    Haudan päällä patsas loisti,
    Isänmaa min pystytti.

    Niinpä nähtiin neidon silloin
    Patsaan luona polvillaan
    Murhehtivan aamuin illoin,
    Katuellen toivoaan.

Sairas.

    Voi! nyt mua vaivaa kova tauti,
    Vuoteellani makaan sairaana,
    Täss' en luonnon ihanuutta nauti,
    Mitä muut nyt nauttii riemuisna.

    Toiset riemuitsevat, voi, mun Luojain!
    Kun sun luontos päilyy, tanssii, soi;
    Mutta kolkko, suruinen on suojain,
    Sydämeen se tuskan tulen toi.

    Täss' en näe muuta senkun öitä,
    On kun haudassa jo oisin nyt. —
    Mutta miksi moitin Luojan töitä?
    Mua ei hän ole hyljännyt.

    Kirkas päivä loistaa akkunasta,
    Tämän luona linnut laulavat,
    On kun soitto kuuluis taivahasta,
    Enkelit mun luonain oisivat.

    Luojain! mulle tarjoot lohdutusta,
    Sua kiitän, käyden polvillein;
    Voi! voi taivaallista ihastusta,
    Jonka saanut ompi sydämein!

Kallis ruusu.

    Neito! Sull' on ruusu kallis,
    Se on taivaas kauniste;
    Ethän sä sen kuolla sallis,
    Sitä hoida, suojele!

    Perho sille suuta tarjoo,
    Lentäin kukkasiivillään;
    Vaan sä, neito, valvo! varjoo,
    Ettei luokse pääsis hän!

    Jos hän mesihuulillansa
    Sille suuta antaa sais,
    Niin se kuihtuu, kuihdut kanssa;
    Neito, suojaa ruusuais!

Hyvä neuvo.

    "Kuules sisko kulta,
    Jospa poika sulta
    Pyytää muiskua,
    Niin sä pakoon juokse
    Sisaresi luokse,
    Pysyt puhtaana."

    "Muutenkin sä, Kaari,
    Ota tarkka vaari
    Elämästäni;
    Niin et häpeähän
    Joudu itkemähän,
    Sisko kultani!"

    Vanhin sisarista
    Näin nyt poikasista
    Penäs siskoaan.
    Kuudes kun tul'; leijaa
    Hän jo itse heijaa,
    Surren sulhoaan.

Laupeuden sisar.

    Amelia fröökkinä
    Polkee jalkaa piiallensa,
    Miks hän myöhään käynynnä
    Oli kanssa sulhasensa
    Katuloita pitkin.
    Tyttö vastaa: "niin, kun itkin
    Kohdata mun sulhoain,
    Kanssaan viettää iltoain; —
    Käyttehän te itseki
    Yksinänne monesti
    Aivan keski-yössä."

        Fröökkinä:
    "Etkös tiedä, tomppeli,
    Minun silloin käyväni
    Laupiuden työssä."

Karhun huokaus.

    Meskämmen nousi luolastaan
    Ja lumen turkistansa loi,
    Hän huokaeli huolissaan
    Ja valitellen vaikeroi:

    "Voi! kuinka kolkko talvi on,
    Sen suruvaippa peittää maan,
    Sen päivä ompi valoton
    Ja tuuli aina tuima vaan."

    "Vaikk' olen metsän kuningas,
    En rauhaa löydä linnassain,
    Kun myrsky pauhaa raivokas
    Ja karvat nyhtää turkistain."

    "Ja metsästäjä hiihtänyt
    On koirinensa jäljestäin,
    Hän kruunun mult' on ryöstänyt;
    Voi! kuinka käypi hulluinpäin."

    "Hän tahtoo vaihtaa turkkiain
    Ja soittain mua tanssittaa; —
    Nyt keinon mieleheni sain,
    Se keino voi mun pelastaa."

    "Mull' yhden miehen mieli on,
    Vaan voimaa miehen yhdeksän,
    Kun muori olen ponneton,
    Mä hänet allein rytistän."

    "Kun päivä sitte koittavi,
    Niin Aasiasta, Turjasta
    Mä kutsun veljein luolaani
    Mun kruunauksein juhlana."

    Näin lausui hän ja vaikeni.
    Sä Suomalainen kuules vaan
    Hän oloamme kuvaili
    Ja sankaruutta kalliin maan.

Maansa pettäjän katumus.

    Miksi rannoiltani rakkahilta
    Vei mun poijes himo kunnian,
    Onnee etsin mailta vierahilta,
    Miekan nostin veljää vastahan?
    Mikä voima toi mun jällehen
    Maan mun sortamani rannallen.

    Joka kukka muinoin mulle hohti,
    Nyt ne kaikki teräns ummistaa,
    Joutsen luoksein silloin uida tohti,
    Nyt hän veden alle sukeltaa,
    Leivon ääni mulle muinoin soi;
    Mitä tehnyt olen? Mua voi!

    Kun mä leikin mäillä loistavilla,
    Koko luonto mulle hymyili,
    Päivä hohtain silloin taivahilla
    Mua kirkkahana tervehti;
    Mutta silloin olin viaton,
    Suljettu nyt taivas mulle on.

    Luonain haahmut liikkuu, myrsky pauhaa,
    On kun luonto oisi vihoissaan.
    Veri suonissani ei saa rauhaa,
    Tuli syöntäin polttaa haikeaan.
    Ääni kutsuu mua kuolemaan,
    Multaan rakkaasen mä hautain saan.

    Ei, tää maa on kallis, taivahinen
    Omaa pettäjäänsä varjoomaan;
    Veessä mull' on hauta rauhallinen,
    Ei, se huuhtoo rantaa kalliin maan;
    Parhain on: mä syöksyn miekkahan,
    Sieluin annan uhriks manalan.

Käen kukunta.

    Käki kukkuilee,
    Riemahuttelee
    Oman kultans mieltä;
    Vanhus, neitonen
    Istuu kuunnellen
    Käen riemukieltä.

    "Kuku kauemmin,
    Lintu ihanin,
    Ikäin aikaa soita."
    Näinpä vanhus vaan
    Lausuu lukeissaan
    Käen kukunnoita.

    Neito lempens kans
    Ollen toivoissans
    Kuiskaa vanhan luona:
    "Kuku kerta vaan
    Niin mä kultain saan
    Omaks tänä vuonna."

    Kun se monesti
    Kukkuu sulosti,
    Vanhus riemuu sille;
    Mutta neitonen
    Lausuu huoaten:
    "Terve Kyöpelille."

    Kerran kukahtaa,
    Silloin neito saa
    Riemun rintahansa;
    Mutta harmaapää
    Povens nöyristää,
    Oottaa hautoansa.

Lemmetär ja nuorukainen.

    Yksin istui pientarella
    Nuorukainen kaunoisa,
    Ruso hohti poskusella,
    Murhe vaan ol' otsalla.

    Kyynel hällä silmään ensi,
    Sydän sykki murheissaan. —
    Lemmetärpä silloin lensi
    Poikaa lohduttelemaan.

    "Mitä itket, mikä vaivaa
    Sua, poika kaunoinen?"
    "Vihollinen maatain raivaa,"
    Vastasi hän huoaten.

    "Heitä poijes suru turha!
    Pelastaahan toiset maan;
    Sodass' oottaa sua murha,
    Sylissäni autuus vaan."

    "Olen huokaillut: voi, milloin
    Sinut saisin valtahain!
    Sua itkin aamuin illoin;
    Joudu, joudu helmahain!"

    "Siin' on sulla maa ja taivas
    Siin' ei sota raivoa,
    Siinä loppuu murhees, vaivas;
    Joudu, joudu, armas sa!"

    "Kalliimpata ei lie vainen
    Kun mun suosioni on."
    "Maani", lausui nuorukainen
    Lähtein poijes taistohon.

Suomen Ruotsalaisille.

    On päivä lämmin Suomessamme
    Ja loistavat on kukkulamme,
    Maa se on meidän yhteinen.
    Miks kielemme vaan kaikuvainen,
    Mi ompi vielä nuorukainen;
    Ei soida saisi raikuten?

    Kun jolloinkulloin raikahtavi:
    Oh, fennomanni, skandinavi!
    Se ompi vihantuulta vaan;
    Me niinkun tekin vuodatamme
    Veremme eestä isänmaamme,
    Miks taistelette ainiaan?

    Jos vihaantuuli raivoaapi,
    Niin pian tänne puhaltaapi
    Tuo itätuuli kalsea;
    Se myrskyn nostaa, pauhaileepi,
    Kukastoamme raivaileepi,
    Sen lehdet maahan varistaa.

    Oi, veljet! liittoon yhtykäämme
    Ja yksin voimin ryhtykäämme
    Kukastoamme hoitamaan;
    Niin voimme kaikki myrskyt poistaa,
    Ja vielä kauniimmasti loistaa
    Kukasto kallis rakkaan maan.

Joki.

    Kas lähde virtaa vuoresta,
    Luo silmäns taivahille,
    Ja lemmenkukat partaalla
    Suloa lausuu sille.
    Se on niin kirkas, loistava,
    Se kuvaileepi taivasta.

    Se puroks sitte muuttuvi,
    Mi kirkas ompi vielä,
    Vaan kun sen vesi juoksevi,
    Se himmentyypi tiellä;
    Se kukkaisia suutelee
    Ja riemuisena rientelee.

    Vaan kun se rientää kauemmas,
    Se paisuu suuremmaksi,
    Se tanssii ollen riemukas
    Ja muuttuu raivosaksi;
    Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
    Niin että metsä kaikuvi.

    Vaan kun on aikans ryskänyt,
    Niin hiljaiseksi jääpi;
    Sen pinta on nyt tyyntynyt,
    Se mereen häviääpi.
    Näin joki syntyy, kuolevi,
    Niin elämämme virtaavi.

Odottavainen.

    Kun rakkaus suur
    On syntynyt juur,
    Niin mielestä lempi vanhemmat poistaa,
    Ja syntymämaa
    Myös poistua saa,
    Kun lempivän toivo kirkkaana loistaa.

    Näin myös kävi mun,
    Kun kohtasin sun,
    Sain rintahan liekin — tää miten vaivas!
    En kertoa voi
    Min tuskan se toi,
    Vaan toivoni ol' kun kirkkahin taivas.

    Mä oottelin vaan
    "Jaa" milloinka saan
    Ja lempivän sydän aukeni mulle;
    Tään tuntea sait,
    Vaan viel' olet vait,
    Vai näinköhän toivot kuoloa mulle.

Luonnon riemu.

    Linnut lentää taivaan alla,
    Riemuellen laulavat,
    Sirkut kukkakumpuralla
    Isotellen tanssivat.

    Kukat terinensä päilyy,
    Koreilevat tuoksuen,
    Puiden latvat nuokkuu, häilyy,
    Kuiskailevat riemuten.

    Ah! on heillä kultans luona,
    Kenen kanssa lausuvat,
    Jok' on heille lempens suonna;
    Siis he riemuelevat.

    Mun vaan täytyy yksin olla,
    Suru mun on kumppani;
    Käynkös huoneess', vainiolla,
    Vettä virtaa silmäni.

    Liekkiväisnä sydän sykkii,
    Tuntuu vallan vaipuvan,
    Veri suonissani tykkii,
    On kun saisin kuoleman.

    Sydäntäsi älä kiellä,
    Ainiain! lempivältäsi,
    Silloin riemuitsisin vielä
    Minä niinkun luontoki.

Rakkauteni Ainaan.

    Kun oppilaaksi tultuain
    Mä tähkän lakkihini sain,
    Niin olin mies mä mielestäni,
    Mä päitä keikutellen käin;
    Mä tyytyväisnä kuljin tiellä,
    Vaan morsian, se puuttui vielä.

    Mä neidon näin niin lempeän,
    Ei kauniimpata lie kun hän;
    Mä Ainaan katsoin hymysuin
    Ja häneen kohta rakastuin;
    Hän siitä mulle naurahteli.
    Voi, sydämein kuin riemahteli!

    Mä tästä itsein rohkasin:
    Sydämen' hälle aukasin;
    Nyt silmänsä hän maahan loi,
    "Jaa" hänen huuliltansa soi;
    En luullut olevani maassa,
    Oi! olinpa kun taivahassa.

    Min tehdä voin, sen hälle tein
    Ja kukkavihkosta vein,
    Ja palkinnoksi muiskun sain
    Mä silloin tällöin kullaltain;
    Kun ken ei nähnyt syleilimme
    Ja autuaana riemuitsimme.

    Vaan lempi saattaa runoiluun,
    Se siihen myöskin saattoi mun;
    Mä uneksin ja lemmitsin
    Ja lauluja mä kyhäilin,
    Ne huonot oli muiden nähden,
    Siis rukkaset sain niiden tähden.

    Mä itkin, surin päivät yöt,
    Jäi tekemättä kaikki työt;
    Voi, hirmua! voi, suruain!
    Kun rukkaset sain kullaltain,
    Mun elämäin on loppununna —
    Jo olen toisen kihlanunna.

Ensimäinen rakkaus.

    Muistan koska ensi kerran
    Lempi mua kohtasi,
    Ollen niinkun taivaan Herran
    Lähettämä Enkeli;
    Silloin rinnassani soi!
    Aina, Aina, kultain voi!

    Kun hän lauloi, silmäin kastui
    Kohta sydän sykkäili,
    Sulosuin kun luoksein astui,
    Mulle taivas aukeni,
    Ja mun rinnassani soi:
    Aina, Aina, kultain voi!

    Vieressäin kun lemmin soitti,
    Soitti taivaan iloa,
    Toivon tähti mulle koitti,
    Niinkuu rusko nouseva;
    Ja mun rinnassani soi:
    Aina, Aina, kultain voi!

    Vieri vuosi; luotain lähti,
    Niinkun päivä maillehen,
    Multa sammui toivon tähti,
    Sydän itki kaihoten;
    Surkeasti sydän soi:
    Aina, Aina, kultain voi!

    Kun nyt surun aaltoon vaivuin,
    Toinen lempi loistihen;
    Toivotonna siihen taivuin,
    Luulin saavain autuuden;
    Mutta rinnassani soi:
    Aina, Aina, kultain voi!

    Nytpä vaivain myrsky pauhaa,
    Hauta mulle aukeaa,
    Sydänparka ei saa rauhaa —
    Se vaan kerran rakastaa —
    Sillä rinnassani voi:
    Aina, Aina, kultain voi!

Imatralla.

    Hongat nuokkuu Imatralla,
    Luonto näyttää huokaavan,
    Pohjantähti taivahalla
    On kun silmä Jumalan;
    Kun se loistaa,
    Surut poistaa,
    Viittaa: tuoss' on kallis maa,
    Sykkimään mi syömet saa.

    Vesi kiehuu, koski pauhaa,
    Päilyilevät pisarat,
    Aalto aalloss' etsii rauhaa,
    Jylhät vuoret notkuvat;
    Vuoksi jyskää,
    Riehuu, ryskää,
    On kun jumalattaren
    Kutsu taistoon vapauden.

    Miksi makaat Suomalainen?
    Herää, nouse unestais!
    Taivas aukee loistavainen,
    Sua kutsuu Jumalais.
    Hän jo sulle
    Valitulle
    Valmistanut kruunun on;
    Nouse valon voittohon!

Ihmismuoto.

(Franzén).

    Jopa verhon purpuraisen
    Cedriston yl' ihanainen
    Kuudes päivä loi.
    Kultasiivin perho lensi,
    Ruusustoon yl' puron ensi,
    Sille muiskun soi.

    Veden pinnass' helmi päilyi,
    Luikon purjeet valkeet häilyi
    Salmen kalvolla.
    Viini hehkui marjassansa,
    Kyyhky leikki hennoissansa
    Lehdon rauhassa.

    Mutta luonnossapa puuttui
    Korkein kauneus: vielä puuttui
    Kruunu luotujen;
    Siks kun muotons somerosta
    Ihminen hän valoon nostaa,
    Silmäns aukaisten.

    Lumen väri laimistuupi,
    Aamurusko tummentuupi
    Läskein vuoren taa;
    Tähti päivän otsasella
    Tahtonut ei aikaella,
    Maata valistaa.

    Eläimet he kumartuivat,
    Kun ne silmät kohouivat
    Kulkuun auringon,
    Joista sulo, lempi suikki,
    Joiden kyyneleistä tuikki
    Toivo kuoloton.

    Enkeljoukko ihastunna
    Näkee lemmen kuvautunna,
    Luojaa katselee.
    Tekoons Luoja painoi soman
    Sinettinsä, kuvans oman
    Huomaa, hymyilee.

    Sä niin huudat korkaillessa:
    Sielua ei ainehessa,
    Kaikk' on tomua;
    Hullu! astu lähtehellen,
    Katso muotoos, ujostellen
    Silmäs verhoa.

    Katso vanhan viisaan ohtaa,
    Katso totuus siinä hohtaa,
    Aikaa kirkastain.
    Katsos urhon ripsein alle,
    Josta voima maailmalle
    Säihkyy, laatii lain.

    Missä sulo, lempi loistaa? —
    Selman aamuhuntu poista
    Rusoposkilta;
    Katso silmäns ujot päilyy,
    Katso tumma tukkans häilyy
    Tuulen omana.

    Seuraa salaan paennutta,
    Lehdon majaan joutunutta
    Hädän huutaissa.
    Katso kuin hän pienosille
    Hymyy, tarjoo sairahille
    Lohdutustansa.

    Taivaan siinto luonnontöissä!
    Enkelhaamu eliköissä,
    Ihmismuoto sä!
    Kuolevaa vaan kaunistatko?
    Itketkö ja muhoatko
    Jjäisyydessä?

    Enkelitkin, Selma, siellä
    Muotoos ihailevat vielä,
    Ääntäs kuullessaan.
    Selma! vielä taivahassa,
    Vielä autuaitten maassa
    Sua nähdä saan.

LAULU-EHDOTUKSIA.

(Mukaelmia.)

Syyslaulu.

(Lauletaan kun: Hösten är kommen, j.n.e.)

    Syksy on tullut ja myrskyelee,
    Joutsen ja pääsky jo pois pakenee,
    Kukka on vaipunut sammalehen,
    Aalto se kiehuvi loiskuttaen,
    Ahti kantelens kaikua suo,
    Luonnotar vihreät hiuksensa luo.

    Päivä on sammunut, maa pimenee,
    Ouruves vuorelta virtaelee,
    Lähde sen juurella nöyrynä vaan
    Ottavi kyynelet astiahan.
    Jo kesä päätti matkansa maass',
    Tähtien yllä se loistavi taas.

Satakieli.

(Lauletaan kunt: De lugna fält, de stilla dalar.)

    Jo tyynet kedot, laaksot kanssa
    Nyt täyttyy karjalaumoilla,
    Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa,
    Ei joki juokse virtana;
    Vaan laulaja hän kultans mieltä
    Nyt riemahuttaa laaksoss', oi!
    Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
    Sä kuule kuin sen ääni soi!

    Myös tähti tuikkaa sulosemmin,
    Ja perho lentää kukkahan,
    Hän riemuitsee kun häneen lemmin
    Luo silmäns kulta laulajan.
    Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä
    Nyt lehtoon leviääpi, oi!
    Oo vait! oo vait! oi satakieltä!
    Sä kuule kuin sen ääni soi!

Risti vuorella.

(Lauletaan kun: Af Gloriesken begjutet.)

    Oi! sädekruunuinensa
    Ja pyhäloistossaan
    Ja ruusukranssinensa
    On risti vuorellaan;
    Se hymyy suloisesti,
    Sen rohkee pystytti,
    Ja katsoin kaunosesti,
    Se laaksoo tervehtii.

    Ja kovin murheissansa
    Mies paikkaa lähenee,
    Hän näkee tultuansa
    Kuin merkki hymyilee;
    Niin myrsky hiljeneepi,
    Voi, mikä lohdutus!
    Kun rinnan täytteleepi
    Vaan taivaan ihastus.

Paimenen sunnuntailaulu.

(Lauletaan kun: Das ist der Tag des Herrn!)

    On Herran päivä nyt!
    Mä olen yksin kedolla;
    Paits aamukellon kaikua
    On kaikki hiljennyt;
    Mä polvein notkistan.
    Oi mielikuvat suloisat!
    Niin on kun henget oisivat
    Täss' kanssain polvillaan.
    Ja taivas kaukainen,
    Se kirkas on ja juhliva,
    Niin on kun ois se aukeeva.

Tuulien laulu.

(Lauletaan kun: Upp genom luften j.n.e.)

    Ilmojen kautta, lintujen teitä
    Syöskäämme pois yli vetten ja maan!
    Hopeasauvalla Aamutar meitä
    Viittaavi noussehen maailmahan.
    Kuohuvain aaltojen tanssihin pois!
    Lehtojen riemuissa, voi, ken jo ois!
    Huoneessa ihminen rauhattomasti
    Kuultelee siivet kuin ilmoa lyö;
    Lennämme taivahan luo vapahasti,
    Sieltäpä sanoman saatamme myö.

Metsälaulu.

(Lauletaan kun: Im Walde geh' ich wohlgemüth.)

    Käyn metsässä mä tyynesti,
    En huoli rosvoista;
    On lempi vaan mun aarteeni
    Sit' ei he kajoa.

    Ken käy, ken ryskää pensaass'? oi!
    On rosvo! — uhkaavi! —
    Mun kultain tule juosten — voi!
    Ja kaulaan tarttuvi.

Ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Vi äro andens fria folk.)

    Vapaita hengen lapsia
    Olemme, valon tulkkia,
    Sen eestä aina sodimme
    Ja sitä suojaamme;
    Ja samat niinkun ennenki
    Ja samat aina iäti;
    Kun valo vastustamaton
    Myös vartijamme on.

    Olemme aamun sukua
    Ja uuden ajan vahtia,
    Mi läpi yön ja kuoleman
    Vaan syöksee innossaan;
    Ja valtamme on rajaton,
    Sill' toivon maa se meidän on,
    Ja meidän on tuo vastaisuus
    Ja myös sen kaunoisuus.

    Ja maamme, valon morsian,
    Saa suuruuden ja kunnian;
    Me itse kuolkaamm' unheesen,
    Kun järven aaltonen;
    Sill' varjot täältä häviää,
    Vaan henki pysyy jäljellä;
    Niin vartijat myös pysyvi,
    Kun valon voimaki.

Toinen ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Studenter äro muntra bröder).

    He ovat veljet lystimäiset
    Nuo Suomen ylioppilaat,
    On ilmat lämmit eteläiset,
    Vaan pohjoiset on raittiimmat.
    Niin — suru vieköön vennokkaiset
    Vaan riemuin laulaa oppilaiset,
                           He laulaa.

    On oppi, mit'ei kirjat voita:
    Kun nuori oot, oo riemuisa.
    Se hulluks kutsuu kirjakoita,
    Vaikk' viisaampi ois viisainta.
    Ei seurass viihdy valjumaiset,
    Kun riemuin laulaa oppilaiset,
                         Kun laulaa.

    Kun sodan soitto leimuaapi,
    He kirjan vaihtaa miekkahan;
    Kun armas Suomi vaaran saapi,
    He peljästyttää maailman;
    Ja kaatuu verivainolaiset
    Kun laulain syöksee oppilaiset,
                           Kun laulain.

Ylioppilaisten marssi.

(Lauletaaii kun: Framåt, framåt på ljusets bana.)

    Eespäin, eespäin nyt valon tiellä
    Sä joukko nuori urhoisa!
    Ja lippusemme heiluu vielä,
    Sen suojaa Suomen haltija.
    Sodimme hyvän, kauniin eestä
    Me pimeyttä vastahan,
    Ja levitämme melskehestä
    Me ruskon öiseen maailmaan.

Serenadi.

(Lauletaan kun: Schlumre sanft, o Edle!)

    Nuku jo mun kultain!
    Nuku makeesti!
    Silmäs kiini painaa
    Öisen rauhan Enkeli.
    Jumalitten kaltaisena
    Lempi luonas lentelee,
    Sinut taivahasen
    Lemmen uni heijailee.

Riemu, riemu, maljasi.

(Lauletaan kun: Fröjd i hjertan och pokaler).

    Viini syöntä riemahuttaa;
    Nytpä kultanesteestä
    Heikkkous juo sankaruutta,
    Lempeyttä miehuus sä.
    Eipä taivaan kunnioita
    Sorra, malja, uhrisi;
    Nouskoon pilviin pisaroita,
    Riemu! riemu, maljasi!

Lemmen laulu.

(Lauletaan kun: Alles was die Erd enthält).

    Kaikki mikä ilmassa
    Hyppii, lenteleepi,
    Koko tämä maailma
    Yhtyy, lemmitseepi.

    Hirvi juoksee metsässä,
    Kauris laitumella,
    Kohta naaras jälkiä
    Alkaa seuraella.

    Kyyhky kutsuu kultoaan,
    Kun hän kukertaapi;
    Mato etsii naarastaan
    Kun hän luikertaapi.

    Kukat rintans aukasee
    Päivän tuulosille,
    Kiertoköynnös kiertelee
    Puitten ympärille.

    Joki lausuin lemmestä
    Juoksee hiljaltansa,
    Laaksoss' yhtyäksensä
    Toisen joen kanssa.

Alppilaulu.

(Lauletaan kun: I, bergens snöfält j.n.e.)

    Oi, vuoren lumi, jolle nyt
    Luo ilta ruskoaan!
    Jos tuntisit kuin sykkinyt
    On sydän sulle vaan.

    Oi! kaiku sa, mi Alpilta
    Nyt soit niin kauniisti,
    Luo vuorelta vaan surua
    Mun raukan mieleeni!

    Oi, järvi sa, kuin päilyilet!
    On metsä vartijas;
    Sä milloin mua heijailet
    Sun kultaloistossas?

    Niin lauloin; päivä hohtava
    Käi kylmään sylihin.
    Mä itkin vaan; voi kaihoa!
    Se katsoi silmihin'.

Kolme laulua.

(Lauletaan kun: Entflieh mit mir j.n.e.)

1.

    Pois lähde kanssain, kultani!
    Oo vaimoin, lepää rinnallain.
    Niin hellä ei oo kotosi
    Kun sydämein on sulle vain.

    Sä jos et lähde, kuolen pois,
    Jäät yksin tänne maailmaan,
    Ja isäs vaikka luonas ois,
    Hän sulle on kun vieras vaan.

2.

    Ja kaste laskihe illalla,
    Se laskihe lemmikkikukkihin,
    Ne ovat kuihtuneet, kuolleet.

    Ja poika lemmitsi neitoa,
    He salaa lähtivät kotoaan,
    Ei tiennehet vanhemmat heistä.

    He sinne tänne kulkivat,
    Ei heill' ole onnea ollunna,
    He ovat kuihtuneet, kuolleet.

3.

    Ja lehmus heidän haudalla nuokkuu,
    Siin' kuiskaavat linnut ja tuulet huokuu;
    Sen alle vihreelle nurmellen
    Nyt vanhus astuu huoaten.

    Ja murhehtien tuuloset huiskaa,
    Ja surren peipposet lempeesti kuiskaa,
    Ja pääskyset muuttuvat hiljaisiks,
    He itkevät, eivät ymmärrä miks.

Iltalaulu.

(Lauletaan kun: Unter allen Wipfeln ist Ruh.)

    Rauha ompi laaksoissa nyt
    Ja ääni ompi hiljennyt
    Metsissä,
    Ja linnut oksilla nukkuu.
    Kohta vaan
    Nukkuu
    Myöskin saat.

    Kuunpa alla kiusaus on
    Ja parku, itku rajaton,
    Ikuinen,
    Ja lehdet metsissä kuihtuu.
    Kohta vaan
    Kuihtuu
    Myöskin saat.

    Tähtein all' on tyyneys, voi!
    Ja taivahissa harppu soi!
    Kaikuvi,
    Kun siellä enkelit soittaa.
    Kohta vaan
    Soittaa
    Myöskin saat.

Aamutoivo, iltahuokaus.

(Lauletaan kun: Jord och himmel jag.)

    Maan ja taivahan
    Vallan unhotan,
    Olet yksin ihastuksein.
    Päivän koittaissa
    Toivon' olet ja
    laskiessa huokauksein.
    Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain,
    Elon aamutoivo, illanhuokaus vain!
    Maan ja taivahan
    Vallan unhotan,
    Olet yksin ihastuksein.

    Oi! mä tiedän vain
    Suovan Jumalain
    Kerran meidät toisillemme.
    Kaikki kadotkoot,
    Jos sä mun vaan oot,
    Toinen toista lemmitsemme.

    Pysyy lempi — ja nyt hymyy kuolema,
    Kohtaamme, me koskaan emme eroa.
    Oi! mä tiedän vain
    Suovan Jumalain
    Kerran meidät toisillemme.

Juomalaulu.

(Lauletaan kun: Guckt nicht in Wasserquellen.)

    Kun lähteen silmä vuotaa,
    Sä älä katso tuota,
    Luo silmäs viinahan!
    Ves ompi vaarallinen,
    Veslähde petollinen,
    Luo silmäs viinahan!

    Loi silmäns poika vainaa
    Veslähtehesen aina,
    Ei luonut viinahan;
    Kun peilas muotoansa,
    Sai siinä kuolemansa;
    Luo silmäs viinahan!

    Mon' ompi uponunna
    Vetehen, hukkununna,
    Ei kukaan viinahan;
    Ken siihen kurkistaapi,
    Se virvoituksen saapi;
    Luo silmäs viinahan!

    Kun lähteen silmä vuotaa,
    Sä ällös katso tuota,
    Luo silmäs viinahan!
    Kun luot, myös juoda muista,
    Kun loppuu, toista puista;
    Nyt juo sä pohjahan!

Päivän kuvat.

(Lauletaan kun: Ferne Wolken seh' ich ziehen.)

    Kaukaa näen pilven lennon,
    Illanrusko kultaa sen,
    Päivä saapi kuollon hennon,
    Mennen poijes maillehen.
    Synkkä vaippa varjoo
    Vakaisesti koko maan,
    Ja se rauhaa tarjoo
    Laaksoon, kukkulaan.

    Kaukaa kuulen äänen soivan,
    Niinkun kuiske henkien,
    Ilman läpi viuhunoivan
    Ihammpain sävelten;
    Vaan ne tuskin suovat
    Tervehdyksen korvahain,
    Rintahani tuovat
    Synkän pilven vain.

    Armaat päivän kuvat! teille
    Surren heitän hyvästi.
    Silmäin käyvät kyyneleille,
    Vesihelmet tippuvi;
    Voi! mä kaihoon teitä,
    Välissämm' on laajaa maa;
    Taajaan kyyneleitä
    hiekkaan virrahtaa.

Talonpojan laulu.

(Lauletaan kun: Jag huggit tills min kraft förgått.)

    Mä väsyksiin oon hakannut
    Ja hakkaan vieläki,
    On kirveen teräs hyvä, mut
    Viel honka seisovi.

    Ol' kätein kerran tukeva,
    Nyt niin ei olekaan,
    Söin koko talven pettua,
    Join päälle vettä vaan.

    Jos palveluksein vaihtaisin,
    Jos täss' en olla vois,
    Luo herran kenties joutuisin,
    Ruisleipää jolla ois.

    Mä kaupungissa palkkasen
    Saan kenties vaivoista,
    Niin usein mietin, mutta en
    Voi sinne haluta.

    Siell' lehtovuori oisiko,
    Mi katsoo järvehen?
    Ja päivä nousee laskeko
    Niin sulo herttainen?

    Siell' oisko laakso tuoksuva
    Ja nummen hongikko?
    Hän, jonka kuulen soittoa,
    Hän siellä olisko?

    Ja tuulen ratoks vyöryää
    Pois pilvi suojaton,
    Ja ilman maata, ystävää
    Mi ihmishenki on?

    Meit' ehkä Luoja kuulevi,
    Maan hädän helpottaa,
    Ja syksyn vilja hyvempi
    Suo leipää parempaa.

Kirkko.

(Lauletaan kun: Droben stehet die Kapelle.)

    Kirkko seisoo vuorellansa,
    Hiljaa laaksoon katsellen;
    Vuoren alla riemuissansa
    Laulaa paimenpoikanen.

    Äkkiäpä kello kaikuu,
    Kuolonvirttä veisataan;
    Hiljaa ompi riemuraiku,
    Paimen kuulteleepi vaan.

    Lauletaan ne hautaan siellä,
    Jotka laaksoss' riemusi;
    Paimen, paimen! kello vielä
    Kerran kaikuu sulleki.

Viihdytys.

(Lauletaan kun: Stilla, o stilla!)

    Ääneti aivan!
    Myrskystä vaivu pois,
    Lapsonen taivaan!
    Aika sun kuolla ois,
    Kylmä on laaksoloiss';
    Ääneti aivan!

    Rientävä hetkeis
    Viimenen joutuvi,
    Seisata retkeis!
    Kuihdu kun toisetki!
    Tyydytkö syömeni?
    Seisata retkeis!

    Varjojen peittää
    Anna min nautit sa,
    Unhottaa, peittää
    Päivän on tapana;
    Voit unen rauhassa
    Unhottaa, heittää.

Maljanesitys Lönnrotille.

Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867.

    Mikä ompi ihminen?
    Mielikuva ainoasti,
    Ilmestyy mi nopeasti,
    Pian haihtuu jällehen.

    Kun hän käypi maailmaa,
    On hän virvantulenlainen,
    Jonka tuuli nousevainen
    Sammuksihin puhaltaa.

    Mikä ihmishenki on?
    Kangastus mi kohoileepi,
    Silmäin eessä kierteleepi,
    Laskee taaskin peittohon.

    On kun vesikello vaan,
    Joka kohoo korkealle,
    Loistain lentää taivahalle,
    Maahan lankee noustuaan.

    Niin ei ain' oo kuitenkaan;
    Hän, mi suurta vaikuttaapi,
    Maansa hyvää harrastaapi,
    Hän ei katoo milloinkaan.

    Aikansa kun suloton
    Myrsky ompi pauhanunna
    Sekä kaiken poistanunna,
    Mik' ei kuuluu muistohon.

    Niin tää muisto kallihin
    Ompi sitä rakkahampi,
    Suloisempi, ihanampi
    Ja se loistaa kirkkaammin.

    Henki silloin suur' on vaan,
    Se on täynnä ihastusta;
    Kangastuskin kangastusta
    Nyt ei enää olekaan.

    Ja myös vesikellonen
    Muuttuvi nyt puhtahaksi,
    Kirkkahaksi pisaraksi,
    Ei oo lainavärinen.

    Niin myös elää muisto sen,
    Joka yhä suurta antaa,
    Jolle tulevaisuus kantaa,
    Muiston kauniin seppelen.

    Tämä seppel annetaan
    Myöskin meidän Lönnrotille,
    Joka autti taivahille
    Suomen maineen loistamaan.

    Tää kuu meitä riemuttaa,
    Riemusta nyt kuuluisalle
    Kalevalan tuottajalle
    Malja juokaamme, hurraa.

MUISTUTUKSIA.

"Metsälaulun" toista säettä laulettakoon "En huol' mä j.n.e."

"Ylioppilasten laulun" toisen värsyn viidettä säettä laulakoon Basso: "Ja valtamme on rajaton, on rajaton niin on"; saman väsyn seitsemättä säettä: "Ja meidän on tuo vastaisuus, niin on tuo vastaisuus, tuo vastaisuus, sen kaunoisuus." Kolmannen värsyn loppuun liitettäköön laulaessa; "Niin vartijat myös pysyvi :,: myös pysyvi, he niinkun valon voimaki."

"Toisen ylioppilasten laulun" ensimäisen ja toisen värsyn 6 säettä laulakoon Basso: "Vaan, (kun) laulavat, vaan (kun) laulavat :,: nuo oppilaiset"; ja kolmannen värsyn samaa säettä: "Kun syöksevät :,: nuo oppilaiset".

Laulussa "Juomalaulu" tarkoittaa toinen värsy kreikkalaista nuorukaista, Narcissoa, joka kuvaansa ihastuneena lähteen ääreen kuoli.

Muutamain toisten sanain ja säkeiden toisenteluja huomatkoot laulajat hyväntahtoisesti itse.