The Project Gutenberg eBook of Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä, by Friedrich Schiller

Presidenti von Walter, erään saksalaisen ruhtinan hovissa.
Ferdinand, hänen poikansa, majuori.
Hovi-marsalki von Kalb.
Lady Milford, ruhtinan rakastettu.
Wurm, presidentin koto-sihtieri.
Miller, kaupungin soitto-mestari.
Hänen vaimonsa.
Loviisa, heidän tyttärensä.
Sohvi, Ladyn kammari-neitsyt.
Ruhtinan kammari-palvelija.
Syrjä-jäseniä.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Miller nousee juuri tuolilta ylös ja asettaa suuren viulunsa syrjään. Rouva Milleritär, vielä aamu-puvussa, juo kahvia.

Miller (kiireesti kävellen edes ja taas). Se on kerralla sanottu! Tämä asia alkaa tuntua ilkeältä. Tyttäreni tulee pahaan huutoon. Huoneeni joutuu maineen-alaiseksi. Presidenti pääsee jälille ja — lyhykäisesti, minä käsken nuoren herran ulos.

Rouva. Ethän sinä ole häntä huoneesesi vietellyt, etkä tytärtäsi hänelle syötiksi asettanut.

Miller. En huoneeseni häntä vietellyt, enkä tytärtäni hänelle syötiksl pannut; kuka sitä kysyy. — Minä olin herra huoneessani. Minun olisi pitänyt pitää tyttäreni paremmassa kurissa. Minun olisi ajoissa pitänyt ajaa majuori ulos, — tahi olisi minun heti pitänyt ilmoittaa koko juttu hänen ylhäisyydellensä, herra papalle. Nuori paroni saa siitä korkeimmakseen vähän nenällensä isältään, vaan tämän vihat lankeevat soittaja-rievun päälle.

Rouva (juoden ulos kahvi-kupin). Vieläkö mitä! Mitä joutavata! Mikä siitä voi sinulle tulla? Kuka sinulle voi mitään tehdä? Sinä teet työtäsi, hankit oppilaita, mistä vaan saat.

Miller. Mutta sanoppa kumminkin, jos voinet, mitä hyvää tästä asiasta voipi syntyä? Naida ei hän tyttöä voi. — Naimisesta ei ole puhumistakaan, ja hänen jalka — Jumala varjelkoon! — sepä siivoa olisi! — Vaan kuules ämmä, kuin tuommoinen herra von on rehmänyt siellä ja täällä, eleskellyt sen ja sen lutkan kanssa, niin se kyllä maistuisi semmoisesta herrasta päästä oikein mesi-marjaan käsin. Katsohan vaan, katsohan vaan! Jos sinulla olisi silmä joka oksan-reiässä, ja vaikka jokaisen veri-pisaran edessä seisoisit vahtina, lumoo se tytön nenäsi edessä, ja viettelee ja pettää, ja tyttö on pilattu iäksensä, jääpi yksinänsä istumaan, eli jos leikki on hänestä hyvää, jatkaa se sitä, (Kädellään lyöden otsaansa) Herra Jeesus!

Miller. Kyllä siinä onkin varjelemista. Mitäs muuta se tuommoinen tuulen-häntä sitten tarkoittaa juoksullaan? — Lapsi on kaunis — solakka — sievä jalalta. Sisus-värkki saa olla millinen tahansa. Siitä teissä vaimo-ihmisissä ei paljon pidetä lukua, kuinhan vaan on kaunis kuori, kiiltävä nahka. Vaan jos herra juoksulainen vielä havaitsee, että sisällyskin on hyvä tytössä, — hoo, sitten se vasta oikein ponnistaakin sen perään, — enkä sitä ihmettelekään. Ihminen on aina ihminen. Se on varmaa.

Rouva. Lukisitpa ne ihmeen-kauniit piljetit, joita se armollinen herra alituisesti kirjoittaa tyttärellesi. Voi hyvä Jumala! Niistä se vasta oikein selvästi näkyy, ett'ei hän rakasta mitään muuta kuin hänen ihanata mieltänsä.

Miller. Kas niin, se se vasta oikea keino onkin! Puuta lyödään, oravata tarkoitetaan. Kellä terveisiä on lähettää liha-kullalle, se käyttää hyvää sydäntä sanan-saattajanansa. Kuinhan ensin mieli ja sydän on voitettu, kyllä ruumis seuraa jälestä; palvelijat tekevät niinkuin näkevät herras-väen tekevän, ja lopulla on se kumottava kun se, joka on parittajana ollut.

Rouva. Katsohan nyt noita kauniita kirjojakin, jotka herra majuori on hankkinut tänne. Tyttäresi pitääkin niistä rukouksia.

Miller (viheltää). Ho hoo! Vai rukouksia! Kyllä näyt tietävän! Siveyden yksin-kertaiset opit ovat herra paronista liian suorat. Se talon-poikainen liha-liemi on hänen armonsa sokuri-ydelmään tottuneesta mahasta liian raskasta. Hänen pitää se ensin kauno-kirjoittajien helvetillisessä kyökissä keitättää uudestaan. Tuleen semmoinen hapatus! Niistä imee tyttö, Jumala tiesi mitä, ylen-taivaallisia ihanuuksia mieleensä, jotka sitten menevät vereen kuin Hispanian kärpäset, ja tukahduttavat sen rahtusen kristillisyyttä, jonka isä-rukka töin tuskin on voinut kylvää hänen sydämeensä. Tuleen ne, sanon minä! Tytölle nousee kaikki pahan hengen kummitukset päähän. se alin-omainen romaanin-luku tekee, että hän ei viimein muista kotoansa, häpee ehkä isäänsä, joka ei ole kuin viulunsoittaja Miller, ja lopuksi hylkää kelvollisen ja kunniallisen kosio-miehen, joka olisi ollut minulle apuina hankkimaan työtä ja ansiota. — Et, Jumal' avita! (Hyppää ylös vihassa.) Tämä asia pitää heti saada selvälle, ja majuorille, — — jaa, jaa, majuorille tahdon minä näyttää, mistä viisi hirttä on poikki. (On lähtemässä ulos.)

Rouva. Elä toki niin julma ole, Miller! Onhan majuori lahjoittanut monen kauniin markan arvon — —

Miller (tulee takaisin ja seisattuu vaimonsa eteen). Se on mun lapseni veren-hinta! Helvettiin sinä, mokoma hävitöin parittaja! Ennen minä kerjään viuluineni ja soitan ihmisten ovien edessä ruoka-veron edestä, — ennen lyön minä suuren viuluni palasiksi ja vedän sontaa sen kuvussa, ennenkuin herkuitsen sillä rahalla, jonka edestä ainoa lapseni menettää kunniansa ja autuutensa. Jätä pois tuo lemmon kahvin-juominen ja nuuskun-nuuskaaminen, niin ei tarvitse tyttäresi poskia kaupitella. Olen minä ennenkin syönyt itseni kylläiseksi ja on mulla ennenkin aina ollut muuttaa päälleni puhdas paita, ennenkuin tämä sakramentskatun heilu-häntä joutui majaani.

Rouva. Kuinka sinä heti kiehahdat villiin ja vimmaan! Eihän asiassa tarvitse niin suuta päätä rynnätä. Enhän minä muuta sano, kuin että herra paronia ei pidä puulla päähän lyödä, sillä hän on presidentin poika.

Miller. Sepä se juuri onkin pää-asia. Ja juuri sen tähden pitää asiasta tulla selvä jo tänä päivänä. Presidentin täytyy kiittää minua, jos hän oikea isä on. Ota sinä ja puhdista punainen sametti-takkini, ja minä annan ilmoittaa itseni hänen ylhäisyydellensä. Minä tahdon sanoa hänen ylhäisyydellensä: teidän poikanne pitää mun tytärtäni silmällä, minun tyttäreni on liian halpa teidän herra poikanne vaimoksi, vaan liian hyvä teidän herra poikanne kurvaksi, ja sillä hyvä! Nimeni on Miller.

Rouva. Kah, hyvää huomenta, herra sihtieri! Toki kerran vielä saa taas nähdä teitäkin.

Wurm. Kiitoksia, nöyrimpiä kiitoksia, hyvä täti! Missä armollisia paronia oleksii vieraina, siinä ei meikäläisten käymiset tule kysymykseenkään.

Rouva. Mitä sanotte, herra sihtieri! Herra majuori von Walter tekee meille kyllä sen kunnian silloin tällöin; mutta emme me sen vuoksi ketään ylen-katso.

Miller (tuskastuneena.) Tuo vieraalle tuoli, ämmä. Pankaa lakkinne pois, hyvä ystävä!

Wurm (panee lakkinsa ja keppinsä pois ja istuutuu). No, kuinkas morsiameni voipi, tuleva morsiameni eli ollutko? — sitä en kumminkaan toivoisi — eikö häntä saa nähdä — mamseli Loviisaa?

Rouva. Kiitoksia kysymästänne, herra sihtieri! Vaan ei tyttäreni ole ensinkään ylpeä.

Rouva. Se on oikein paha, ett'ei hän nyt ole herra sihtieriä puhuttelemassa. Hän meni aamu-kirkkoon tyttö-parka.

Wurm. Se on iloista, oikein iloista! Minä olen hänestä saava jumalisen, kristillisen vaimon!

Rouva. Jos meidän perhe miten muuten voipi palvella teitä, niin teemme sen kernaasti, herra sihtieri —

Wurm (viekkaasti katsahtaen). Miten muuten! Suuri kiitos, suuri kiitos!
— Hem! hem! hem!

Rouva. Hyvä on hyvä, ja parempi on parempi, ja ainoan lapsensa onnea ei kukaan tahtoisi estää. (Tuhman-ylpeästi.) Tokihan ainakin ymmärtänette, herra sihtieri, mitä tarkoitan?

Wurm (levottomasti liikkuen tuolillansa, ruopien korvallistansa, ja nykkien rinta-röyhtelöänsä ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä oikein — Tahi jos ymmärränkin vähän — Mitä meinaatte te sitten oikeettain?

Rouva. Niin — niin — ajattelin vaan — arvelen sitä, (rykii) että kuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi —

Miller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu höperö! Mistä se "armo" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?

Rouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän — ja minkä herra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.

Miller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni? Tahdotko tällä pää-kalloosi? — Mitä sinä tiedät? — Mitä on hän sanonut? — Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! — Sinä suoria kyökkiisi! — Elkää toki pitäkö minua semmoisena tuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää! Ettenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!

Wurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari! Minä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani tyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on virka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle suosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te näette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette kuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta heittiöltä —

Miller. Tuki sinä suusi, sanon minä. — Elkää pahastuko, hyvä ystävä! Asia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon vieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen — hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän päätänsä puistaa — niin sen parempi — niin Jumalan nimessä, piti sanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän kanssa. — Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. — Miksi pitäisi minun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän ei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani — kuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka ruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet se ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.

Rouva. Ja pitkittä puheitta — minä en ollenkaan anna lupaani; minun tyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin, menen minä oikeuteen.

Wurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan tunnette te jo minut, herra Miller?

Miller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä minä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin viehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa, kelpaattenko soitto-joukkoon vai ette — vaan naisten mielet ovat soitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää — Ja sitten, suoraan sanottuna, hyvä ystävä, — minä olen törkeä, suora saksalainen mies, — jospa tytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi. Minä en neuvo tytärtäni kellenkään — mutta teille kaikista vähimmin, herra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa huutaa, en minä — suokaa anteeksi — usko palaneen tengan edestä. Jos hän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon kautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole uskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole kasvaneet. — — Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa tyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö ennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, — eli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden rukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. — Semmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei saa semmoiseen tuskaan, se — se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin ennenkin.

Wurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra
Miller!

Miller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä? Ettenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se kuule mitään, ja pois se menee. — — On kuin myrkkyä olisin maistanut, milloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon pantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain saattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! — Silmät pienet, viekkaat hiiren-tiihoittimet, — tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri kuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä ottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. — Ei! ennenkuin minä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä vaikka — hyvä Jumala, elä vihastu minuun!

Rouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää oppiman.

Miller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! — Kiihoitit minut sillä semmoiseen vimmaan. — Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin silloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää "hänen armostansa" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille semmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on niitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella laskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu miettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja kurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.

Loviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle kättä). Hyvää huomenta, isä kulta!

Miller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein, lapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja hänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.

Loviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! — Kävikö hän täällä, äiti?

Loviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on maa-ilmassa. — Pääni on niin huumeuksissa. — Eikö hän siis käynyt täällä, Walter?

Miller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen nimen jättänyt kirkkoon!

Loviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän ajatuksenne, isä — tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan tuntooni; vaan se tuli liian myöhään. — Isä, jumalisuus on minusta poissa, — taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua peloittaa, minua peloittaa — (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin imarrus? — Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?

Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä jumalattomain kirjojen lukemisesta!

Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? — Ne korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät — häntä kuulevat — — minä raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä, pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna hänen kasvojansa vilvoittamaan! — tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä rangaista siitä?

Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää näkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä minulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria et olisin koskaan nähnyt.

Loviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? — Ei, ette niin sanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että Ferdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä. (Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin — (kiireemmin) ja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka tykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi vahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta! Silloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria tunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta kevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin muistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin. Enkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut häntä rakastanut niin, kuin silloin.

Miller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas — herttainen lapseni — ota mun vanha, lahonnut pääni — ota kaikki — kaikki! — vaan majuoria — Jumala on todistajani — en sulle koskaan voi antaa.

Loviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen ajan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni Ferdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti, sitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat — kuin säädyn onnetoin kuori meistä silkonee — kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. — Minulla ei ole muuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti sanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun Jumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä luetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi! Äiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! — Missä asiassa hän sitten enää olisi tyttöänsä parempi?

Rouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen yli! Mihin minä pakenen?

Rouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän minä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!

Ferdinand juoksee Loviisata kohti — tämä vaipuu kalvastuneena tuoliin — hän seisahtuu eteen — he katselevat vähän aikaa toinen toistansa silmiin.

Loviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.
Olethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!

Ferdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma Loviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin tänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja myöskin olla iloinen. — Vaan sinä et ole iloinen!

Ferdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin tämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi kirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi — ei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä sinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei maa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?

Loviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti). Ferdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo porvarillinen "neitsyt". —

Ferdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia puhut? — Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin olla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata. Jos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa tuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki järkeni yhteen ainoaan katseesen — yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta, kun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se on häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet menettänyt, on varastettu pojaltasi.

Loviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan nukutella minua, Ferdinand — tahdot viekotella silmäni pois tuosta syvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan — kuuluu ääni — sun nuhteesi — — sun isäsi — mun mitättömyyteni, (säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu meidän ylitsemme! Meitä eroittavat!

Ferdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat, Loviisa? Eroittavat? — Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli kaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? — Minä olen aatelis-mies — Vaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen kaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan kirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen presidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle lieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle perinnöksi?

Ferdinand. Minä en pelkää mitään — en mitään — kuin sun rakkautesi rajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä tahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin! Vastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä Loviisan ihanammaksi. — Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon vartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa — Luota, turvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse — Minä viskaun sinun ja kovan-onnen väliin — otan vastaan kaikki haavat — kaadan ilon pikarista joka märän sinulle — kannan ne sinulle rakkauden maljassa. (hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa tanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas sinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus Voipi ihmisluonnon täydellisentää. —

Loviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan tähden vaiti! ole ääneti! — %o§ tietäisit — Anna mun olla — sinä et tiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.

Loviisa. Minä nämä unelmat olin unhottanut ja olin onnellinen — Nyt, nyt — tästä päivästä saakka — on eloni rauha mennyt — Hurjat toivotukset — tiedän sen — rupeevat rinnassani raivoomaan. — Mene, mene pois — Jumala antakoon sen sinulle anteeksi! — Sinä olet se, joka tulikekäleen lähätit mun nuoreen, rauhalliseen sydämeeni, ja se palo ei sammu koskaan, ei koskaan.

Presidenti, ritariston-risti kaulassa ja tähti rinnassa,
ja sihtieri Wurm tulevat esiin.

Presidenti. Oikein todellako rakastunut? Minun poikani! — Ei, Wurm, sitä et saa minun koskaan uskomaan!

Presidenti. Että hän käypi niiden porvari-kutaleiden luona — puhelee tuhmuuksia — ehkäpä rupattaa vielä tunteistaankin — se on kaikki mahdollista, eikä liioin nuhdeltavaa — vaan rakastunut — ja vielä musikantin tyttöön, sanot?

Wurm (vilkkaasti). Kauniin kappale valko-verisiä, joka, se ei ole ollenkaan liikaa, vielä parasten hovi-kaunottarienkin rinnalla ei häpeisi.

Presidenti (nauraa). Sanot, Wurm, että hän pitää tätä hempua silmällä — se on luonnollista; — vaan katsoppas, Wurmiseni, se että poikani rakastaa tätä naista, antaa minulle toivon, ett'eivät paremmatkaan rouvat tule häntä vihaamaan; näin voipi hän hovissa jotakin toimittaa. Tyttö on kaunis, sanot sinä; se on minulle mieleen, että pojallani niin muodoin on makua. Jos hän tyttö-hupakolle on naimis-lupauksia tehnyt, on vielä parempi, se osoittaa että hänellä on älyä omaan puoleensa valhella. Hänestä voipi tulla presidenti. Jos hän sitten vielä aikomuksensa voittaa! — mestarillisesti! se osoittaa, että hänellä on onnea. — Jos koko kometia sitten loppuu tervehellä pojanpojalla minulle — vielä paremmin! minä juon kanta-puuni lisäymisestä putellin malagaa enemmän, ja maksan sakon hänen kurvansa edestä.

Wurm. Minä en voi toivottaa muuta kuin että tätä putellia, teidän ylhäisyys, ette tarvitseisi juoda lohdutukseksenne.

Presidenti (vakaasti). Wurm, muista se, että jos minä kerran uskon, niin uskon minä lujasti; raivoon, kun vihastun. — Minua on hykäyttänyt se, että sinä tahdot minua ärsyttää. Että sinä kernaasti pyrit irti kanssa-kosijastasi, uskon minä helsingin hyvästi. Kun et tyttöä saa hänestä luopumaan, pitää tässä isän muka ruveta sinulle kärpäis-läpsäksi, se on helposti ymmärrettävä — ja että sinulla on niin paljo koiran-nahkaa, ilahuttaa minua oikein. — Vaan, Wurm parka, elä kuitenkaan tahdo minuakin pettää. Eläkä leikkiäsi minun kanssani tee niin pitkältä, että mun täytyy suuttua!

Wurm. Teidän ylhäisyys, antakaa anteeksi! Jospa tässä minun puoleltani olisikin, niinkuin uskotte, luulevaisuus kanssa vaikuttamassa, niin olisi se ollut ainoastaan silmissäni, ei kielelläni.

Presidenti. Ja minä kun luulin, että sitä sinussa ei olisi ensinkään! Tuhma pöllö sinä, mitä koskee se sinuun, jos talarin saat uutena myntistä eli vähän pidettynä raha-mieheltä. Sinä voit lohduttaa itseäsi täkäläisen aatelin esi-merkillä; meidän säädyssä tehdään harva naimis-kauppa, jossa ei vähintään puoli-kymmentä häävieraista — eli kuitenkin palvelijoista — voisi tarkoin sanoa, minkä-lainen sulhasen paratiisi on.

Presidenti. Muuten saat sinä pian tilaisuuden kanssa-kosijallesi antaa pilkkansa kauniimmalla tavalla takaisin. Paraillaan on ruhtinan kabinetissä se aie, että, uuden ruhtinattaren tullessa, lady Milfordille näyn vuoksi annetaan eronsa; saadaksemme petos täydelliseksi pitää meidän lady naittaa. Sinä tiedät, Wurm, kuinka suuresti minun valtani nojaupi ladyn vallalle — kuinka yli-pään minun väkevimpinä ponnistiminani ruhtinan himot ovat. Ruhtinas etsii nyt miestä Milfordille. Joku toinen voipi tulla, tehdä kaupan, neidon kanssa ruhtinan suosion kiskoa puoleensa, tulla hänelle välttämättömän tarpeelliseksi — Mutta näin ei saa käydä. Ruhtinan pitää edellensäkin pysyä minun heimoni verkoissa, ja sen tähden pitää minun poikani naida Milfordin. — Ymmärsitkö?

Wurm. Kuinka silmiäni kirvelee — — Tässäpä toki presidenti näytti, että isä on vaan vasta-alottelija häntä vastaan. Vaan jos majuori teille rupee yhtä kuuliaiseksi pojaksi, kuin te hänelle olette hellä isä, niin tuskin aikeestanne tulee mitään.

Presidenti. Kaikeksi onneksi ei minulla koskaan ole ollut hätää aikeitteni onnistumisesta, missä vaan on käynyt sanoa: sen pitää niin olla! — Vaan tämäpä saattaa meidät, Wurm, takaisin taannoiseen kysymykseen. Jo tänä päivänä tahdon pojalleni ilmoittaa hänen naimisensa lady Milfordin kanssa. Se katsanto, jolla hän tämän ilmoituksen ottaa vastaan, on sitten minulle osoittava, onko sinun luulossasi perää vai ei.

Wurm. Teidän ylhäisyysenne, antakaa anteeksi! se surullinen katsanto, jonka hän varmaan tulee teille näyttämään, saattaa tulla yhtä hyvin sen morsiamen tähden, jonka hänelle annatte, kuin sen tähden, jonka häneltä otatte. Olkaa hyvä, pankaa hänet kovempaan koettelemukseen. Valitkaa hänelle kaikkein paras tyttö maassa, ja jos hän suostuu, niin pitäkää sihtieri Wurmia kolme vuotta raudoissa.

Wurm. Niin se on! Tytön äiti, joka on tuhma tuhnus, rupatti minulle typeryydessään kaikki tyyni.

Wurm. Elkää kuitenkaan unhottako, ylhäisyys, että majuori on minun päällikköni poika!

Wurm. Ja että kun minä autan teitä irti miniästä, joka ei ole mieluinen —

Presidenti. Mitä tuonnoin sinulle uskoin, Wurm! (Uhaten.) Jos sinä hiiskut —

Wurm (nauraa). Niin voitte te, ylhäisyys, vetää mun väärät allekirjoitukseni ilmi!

Presidenti. Niin tosiaankin! Sinusta olen varma! Minä pitelen sinua omasta konnuudestasi kiinni niinkuin sontiaista rihmasta.

Hovi-marsalki von Kalb kalliissa, vaan mauttomassa hovi-puvussa, kammari-herran avain kupeella, kaksi taskukelloa ja miekka vyöllä, lakki ja tukan asu menneen-vuosisataiset. Hän lentää suurella pauhinalla Presidentin tyköön ja levittää bisamin-hajun yli koko alus-teaterin. — Presidenti.

Hovi-marsalki (syleillen häntä). Ah, hyvää huomenta, hyvä ystävä! Kuinka olette levännyt, kuinka maannut? — Antakaa anteeksi, että vasta näin myöhään saan kunnian — kiireitä toimituksia — ruokalista — visiiti-piljettiä — tämänpäiväisen huvi-ajelun järestäminen — ah — ja pitihän minun sitten olla läsnä ruhtinan ylös-noustessakin ja hänen korkeudellensa ilma kertoa.

Hovi-marsalki. Siinä ei ole vielä kaikki! Tänään ajaa yksi onnettomuus toistansa! Kuulkaahan!

Hovi-marsalki. Kuulkaahan vaan! Minä olen juuri vaunuista laskeumassa, kun hevoset säikähtävät, hyppivät ja potkivat, niin että — kuulkaahan! — lika roiskuu yltä ympäri housuilleni. Mitä tehdä? Ajatelkaa itsenne Jumalan tähden minun tilaani, paroni! Siinä seisoin nyt! Aikaa ei ollut jäämään! Ja semmoisessa puvussa hänen korkeutensa eteen — varjele vanhurskas Jumala! Vaan mikä astui minulle mieleen? Olin pyörtyvinäni! Minut nostetaan kiireesti vaunuin takaisin! Minä täyttä laukkaa kotiin — muutan vaatteet — ajan takaisin — ja arvatkaapa? — olin ihko ensimäinen ruhtinan etu-huoneessa — Mitäs siihen sanotte?

Presidenti. Mainio sukkeluus ihmis-järjeltä — Vaan siitä vähän, Kalb — te puhuitte siis ruhtinan kanssa?

Hovi-marsalki (painavasti, vähän ajateltuansa). Hänen korkeudellansa on tänään päällä majavan-puuhka takki.

Presidenti. Vai niin! — Ei, marsalki, näin muodoin näkyy minulla olevan parempi sanoma teille ilmoittaa — se on teille varmaan uutta, että lady Milfordista tulee majuoritar von Walter?

Presidenti. Alle-kirjoitettu, marsalki! ja te tekisitte minulle suuren huvin, jos menisitte sinne ja valmistaisitte ladyn häntä vastaan-ottamaan; myös voisitte mun poikani päätöksen saattaa ilmi koko kaupungille.

Hovi-marsalki (iloissaan). Tuhannen kernaasti, hyvä ystäväni! — Mikä sen iloisampaa olisi? — Lennän heti (syleilee häntä.) Jääkää hyvästi — tunnissa on se yli koko kaupungin.

Presidenti (nauraa hänen jälestänsä). Kuka nyt vielä sanoisi, etteivät tuommoiset kalut kelpaa mihinkään — — Nyt arvaten Ferdinandin pitää suostua, muuten on koko kaupunki valhellut. (Soittaa. — Wurm tulee.) Poikani tulkoon sisään!

Presidenti. Niin on mun täytynyt, jos iloa tahdon joskus toivoa pojastani! — Jätä sinä meidät kahden, Wurm! — Ferdinand, minä olen katsastanut sinua jonkun aikaa, enkä löydä sinusta enää sitä avo-sydämistä, vilkasta nuoruutta, joka ennen niin iloitti minua. Kummallinen murhe pimittää katsantosi. Sinä pakenet minua — pakenet meidän seuraa — hyi! — Sinun ikuisellesi miehelle annetaan kymmenen hulluutta ennen anteeksi kuin yksi suotta-huoli. Jätä puolet minulle, rakas poikani! Anna minun tehdä työtä onnesi eteen, eläkä pidä muusta huolta, kuin että minun tuumiini suostut. — Tule ja syleile minua, Ferdinand!

Presidenti. Tänä päivänä, sinä koiran-hammas — ja tuon sanan sanot vielä niin haikealla naamalla — (Totisesti.) Ferdinand! — Kenenkä eduksi olen minä kavunnut hovin vaarallisia portaita ylös-päin? — Kenenkä eduksi olen ijäti rikkonut Jumalan ja omantuntoni käskyt? — Kuule, Ferdinand — nyt puhun poikani kanssa — kelle raivasin tietä, kun edeltäjäni viralta saatoin — kamala juttu, joka sitä enemmin viiltelee sisuani, kuta tarkemmin veistä koen maa-ilmalta salata? — Kuules, Ferdinand! sano, kenen hyväksi olen kaiken tämän tehnyt!

Ferdinand (peräytyy peljästyneenä). Ettehän ainakaan minun hyväkseni, isä? Vaan eihän tämän verisen työn kirous toki langenne mun päälleni? Jumalan nimessä! parempi olisi olla syntymättä, kuin olla sen konnan-työn syynä!

Presidenti. Mitä se oli? Mitä? — Vaan en huoli vihastua häneen, mokomaan romaani-kalloon. — Ferdinand — minä en tahdo suuttua! Sinä suu-paltto, näinkö sinä minulle palkitset unettomat yöni? Näinkö alin-omaiset huoleni? Näinkö oman-tuntoni kalvavan madon? Mun päälleni lankee vastauksen kuorma — mun päälleni kirous ja tuomarin ankaruus — sinä saat onnesi toisesta kädestä — Rikos ei tartu perintöön.

Ferdinand (nostaa oikean kätensä taivasta kohti.) Juhlallisesti luovun tässä perinnöstä, joka minulle muistuttaa vaan kelvotointa isää!

Presidenti. Kuule, poika, elä vihastuta minua — Jos maa-ilmassa kävisi sinun pääsi jälkeen, niin mateleisit sinä ikäsi liassa!

Ferdinand. Se olisi kuitenkin paljoa parempi, kuin jos ruhtinan istuimen ympärillä mateleisin.

Presidenti (nielee vielä vihansa alas). Hum! — Pakoittaa pitää sinua onnesi tuntemaan! Missä kymmenet muut kokevat panna kaiken voimansa ulos kiivetäksensä ylös-päin, siinä nouset sinä ylös leikitellen ja maaten! Sinä olet kahdentoista vuoden vanhana vänrikki! Kahden-kymmenen majuori! Sen vaikutin minä ruhtinalta. Nyt saat viskata sota-miehen puvun pois ja astua ministeristöön! Ruhtinas puhui salaneuvoksesta — lähettiläästä — ja muista erin-omaisista armon-osotteista sinua kohtaan! Ihana näky lavenee eteesi! — Tämä takainen tie hallitus-istuimen juureen — ja itselle istuimellenkin, jos valtaa pidät yhden-arvoisena kuin sen ulkomerkkiä — ei liikuta sinua ensinkään?

Ferdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta eivät ole juuri samat kuin teidän — — Teidän onnellisuutenne ilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus ovat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä — Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa vallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja niin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. — Se onnellisuus, josta minä uneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! Sydämessäni ovat kaikki mun toiveeni kätkettynä!

Presidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että kolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan, että viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! — Vaan ett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi yhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi — sinun pitää ruveta — jo tänä päivänä ruveta — naimaan.

Presidenti. Aivan leikittä! — Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady Milfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan, ettäs olet hänen sulhasensa!

Ferdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko herttua-kunnalle — Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän leikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle pojalle, joka julkisen kurvan naisi?

Presidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän suvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! — Etkö sinä tahtoisi sille konnalle isälle olla poika?

Presidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen harvinaisuuden tähden annan anteeksi —

Ferdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua luulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän pojaksenne!

Presidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei ahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä samassa paikassa?

Ferdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! — Kunniaksi kutsutte te sen, — kunniaksi, että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa hän ihmistäkin halvemmaksi alenee?

Ferdinand. Te nauratte, naurakaa vaan — no, minä en virka tuosta enää mitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman työmiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen ruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen? Millä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian puhtaaksi?

Ferdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä! Ainoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi, kuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos se voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään silmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! — Vaan kunniaani, isä! — jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se teiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja isääni täytyy mun parittajaksi kirota.

Presidenti (ystävällisesti, taputtaen häntä olka-päälle). Se on oikein, poikani! Nyt vasta näen, että olet aika mies ja ansaitset vaimoksesi paraan neidon koko ruhtinas-kunnassa. — Sen oletkin saava — Jo tänä päivänä kihlaat sinä kreivinna Ostheimin morsiameksesi!

Ferdinand (uudestaan hämmästyen). Onko tämä hetki siis määrätty, minut kokonansa musertamaan?

Presidenti (luoden silmänsä häneen kavalasti.) Kunniasi luultavasti ei vastustele tätä morsianta?

Ferdinand. Ei, isä, ei ensinkään. Fredrika Ostheim tekisi kenen muun onnellisimmaksi! (Itseksensä, hyvin hämmentyneenä). Minkä hänen häjyytensä sydäntäni vielä jätti eheäksi, sen raastaa nyt hänen hyvyytensä.

Presidenti (alinomaa vaan katsoen häneen). Tästä odotan sinulta kiitollisuutta, Ferdinand! —

Ferdinand (töytää hänen tyköönsä ja suutelee hänen kättänsä). Isä! Teidän armonne sytyttää kaikki tunteeni! Isä, nöyrin kiitokseni teidän sydämellisestä aikomuksestanne! Teidän valitsemanne on laittamatoin — vaan min'en voi — en saa — surkutelkaa minua — en voi rakastaa kreivinnaa!

Presidenti (peräytyy askeleen). Hollaa! jopa sain nuoren herran viimeinkin kiini! Kävitkös toki tähän loukkuun, kavala viekastelija! Kunniasi ei se siis ollut, joka sinut esti ottamasta ladyn. — Tässä et siis kamoksunut ihmistä, vaan naimista? —

Ferdinand (seisoo ensin kuin kivettynyt, hyppää sitten paikaltansa ja on juoksemassa ulos).

Presidenti. Minne nyt? Seiso! Näinkö minulle kunnioitusta osoitat? (Majuori kääntyy takaisin.) Sinä olet ilmoitettu ladylle. Ruhtinas sai lupaukseni! Koko hovi ja kaupunki tietävät jo asian! Jos sinä minut valehtelijaksi teet, poika, ruhtinan edessä, ladyn edessä, kaupungin edessä — hovin edessä minut valehtelijaksi teet — kuule, poika — eli jos minä muutaman historian jälille pääsen! — Hollaa! Mistä kasvosi noin yht'äkkiä tulehtuvat?

Presidenti (hirmuisen katseen luoden hänen päällensä). Vaan jos se on mitään — ja jos minä löytäisin syyn uppi-niskaisuutesi? — — Haa, poika! Paljas luulo jo saattaa minut raivoon! Mene heti pois! Vahti-paraati alkaa paikalla! Sun pitää olla ladyn tykönä, niin pian kuin tunnus-sana on annettu! — Kun minä liikun, vapisee kokonainen herttua-kunta! Saahaanpa nähdä, voipiko niskuri poika minua mieltänsä myöten hallita! (Hän lähtee pois, vaan tulee vielä takaisin.) Poika, vielä sanon sinulle, sinun pitää mennä sinne, tahi pakene vihaani!

Ferdinand (herää huumeuksista). Joko se meni? — Oliko se isän ääni? — Jaa, kyllä minä menen ladyn tyköön — menen ja sanon hänelle, näytän peilin hänelle — Kelvotoin! jos silloinkin vielä minua mieheksesi pyydät — koko aatelin, sota-päällystön ja kansan edessä — ota avuksesi koko Englantisi ylpeys — hylkään sinut minä — saksalainen nuorukainen!

TOINEN NÄYTÖS.

Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva, vasemmalla piano.

Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi, kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.

Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut — vaan
Walteria ei vielä näy!

Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi —- En ole koskaan tämmöistä tuntenut — sitä ei siis näkynyt? — Tosi kyllä — Hänellä ei taida olla kiirettä — Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt — Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni — nähdä ihmisiä ja sinisen taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.

Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko hovin tanssia minun mieltäni myöten!

Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! — Ne ovat kehnoja, kataloita ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen näkisivät — Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni ympäri! — Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden? Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän, mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? — Pois ne! Ikävä on ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!

Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? — kauniinta miestä — tulisinta rakastajaa — sukkelinta puheljata koko maassansa!

Lady (tulee takaisin). Hänenkö tämä on maansa? Ja ainoastaan ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi — sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen kerjäämässä — Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi tyydyttää kaikki sydämeni halut! — Hän panettaa kummankin Indian herkut pöydälleni — tekee huvi-tarhat korvesta — Antaa maansa mehun kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa ilmaan tupruta — — Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, jaloa ja tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään? Voipiko hän katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? — Kaikessa ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?

Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun tulin teidän palvelukseen, milady?

Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? — Se on tosi, Sohvi kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt omanani — sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen ansaitsee — jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon ensimäisen arvon!

Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! — Kostaa vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko vallita eli palvella, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen nautinnon rinnalla, että saamme olla orjana sillä miehellä, jota rakastamme!

Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?

Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt ajattelen, jota jumaloitan — kuolla pitää mun, eli se saada. (Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa — —

Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te, lady? Mikä teillä on?

Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? — Olenko ehkä mitä liikaa sanonut? — kuule vielä — saat kaikki kuulla —

Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady — minua peloittaa — en tarvitse enää mitään kuulla!

Lady. Liittoni majuorin kanssa — sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun luulette sen olevan hovi-juonia — Sohvi elä punastu — elä häpeä mun tähteni — se on mun rakkauteni tekoa!

Lady. Minä petin heidät, Sohvi — sen heikon ruhtinan — sen kavalan Walterin — sen hullun marsalkin — Kukin näistä on valmis vannomaan sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! — Jaa, meidän liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! — Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! — Te itse tuotte nyt minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin — Kun hänet vaan kerran saan — o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto —

Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin Venedigistä.

Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi herttua näistä kivistä?

Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? Ei mitään? — ja (astuen muutaman askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun katseellasi lävistää — Eikö nämä mitään maksa hänelle, tämmöiset äärettömän kalliit kivet?

Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan — ne maksavat kaikki!

Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on? Itketkö sinä?

Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla — minullakin on niissä kaksi poikaa!

Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan pakosta?

Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! — Ei — ne ovat kaikki vapaa-tahtoisia — Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista? — Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan, näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia huusi: hei pojat, Amerikaan!

Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! — Ja min'en kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?

Palvelija. Niin, armollinen rouva! — Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! — Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan — Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan —

Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet — niistä säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä näkevät koti-maansa.

Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! — Vielä kaupungin portilla kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja lapset! — Eläköön armias ruhtinamme! — Viimeisellä tuomiolla näemme toisemme taas!" —

Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! — Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet — Nyt vasta aukenevat silmäni — Mene — sano herrallesi — että minä suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle totuuden —

Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin toisten lisäksi!

Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin! (Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys. Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa perhekuntaa joutunut mieron tielle?

Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.

Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä maan-kanseliin! — sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo hävitti!

Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? — Mene, Sohvi — Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto tämmöisestä työstä!

Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!

Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on kruunussansa, ja kauniimpia —

Lady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää — Sohvi — sano, min'en ole terve, Edward! — Vaan kuule — onko hän iloisen näköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin ruman-näköinen?

Lady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano,
Sohvi! — Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? —
Minä jään mykäksi! — Hän on pilkkaava heikkouttani — Hän ehkä —
Pahoin pelkään! — Menisitkö pois, Sohvi? — Ei, ole täällä! — Vaan
mene kuitenkin! — Ei, elä mene!

Ferdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen rouva —

Lady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa olisi.

Ferdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme naimis-kaupan — se on isäni käskyä.

Lady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä).
Eikö teillä itsellänne muuten olisi mitään lisättävää?

Lady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille istuma-siaa tässä sohvassa?

Lady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi ette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette yksinänne?

Lady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä etu-lause?

Ferdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi halu, pakoittaa minua mieheksenne!

Ferdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni — vaakunani — ja tämän miekkani puhetta!

Ferdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta — sydämeni antoi Jumala — vaakunani puoli vuosi-tuhatta!

Ferdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli tekoja myntätä niinkuin rossiansa? — Hän itsekään ei ole yli kunnian lakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi kärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää tästä enää virkkako mitään — Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että menettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä näistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen valmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte minut vakuutetuksi, että voitto ei olisi vielä kehnompi kuin uhri!

Lady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä ansainnut!

Ferdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä kuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään — ainoan kerran — saattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille julkasemaan sisimmän tunteeni! — — Minun päähäni, milady, ei tahdo mennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo — joita omaisuuksia miehinen mies tietäisi kunnioittaa — voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle, joka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen lihaa, jos tämä vaimo ei häpeisi sydämensä kanssa astua jonkun miehen eteen!

Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani — sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär maa-ilman vapainta kansaa — joka on ylpeä muiden avuilla koreilemaan — ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden pahuudelle! Se ei ole mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet ovat!

Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, — himo — luonne — huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa — — mutta mistäs se nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! — Nyt lopetin!

Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle niihin vastaan — Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä jalo-mielisenä, eli — on hän mieletöin. — Että te maan rasittamisen vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja ruhtinan! — Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!

Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä kellenkään muulle koskaan usko! — Minä en ole se juoksu-nainen, Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä olen ruhtinallista sukua — onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. — Isäni, kuninkaan ylimäinen kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. — Kaikki maamme joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini kuoli mestaus-päivänä! — Minä — nelitoista-vuotinen tyttö — pakenin Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika — juveli-laatikko — ja tämä perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!

Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä lämpimillä katseilla).

Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna — nimettä — turvatta ja varoitta — tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa — ja rahtusen pianoa soittamaan — mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen imarruksia kuunnella. — Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. — Viimeinen kulta-neula meni muiden helujeni tietä — piikani kuoli — ja silloin toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi, Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? — Herttua näki minut, alkoi ajaa minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua rakastavansa. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas viehättävällä loistolla mielessäni — Mustalta kuin hauta näytti tulevainen aika — sydämeni isosi rakkautta — Minä vaivuin herttuan syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!

Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! — Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!

Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä! Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni — mutta Norfolkien veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se, olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! — Ylpeys ja kova onneni taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. — Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa — oli morsiamen sulhasesta eroittanut — olipa vielä avionkin jumalallisen siteen murtanut — — täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt — tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle ilmalle — Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja tämän kauhean uhraamisen piti loppua.

Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!

Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen valtansa alla — Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini — ja ensi kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan, ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! — Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt, ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut — mahtavia konnia nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä voinut kyyneleilläni pelastaa — Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin ruhtinallisen syntyni nuhteihin! — Ja nyt tulee se mies, jonka, kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä kärsimyksistäni — Se mies, jota palavalla toivolla niin olen ikävöinyt —

Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa — rukoilen teitä — armaitkaa mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat —

Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä seisoin miehuullisesti vastaan — Kyynelteni painon olen vielä tunteva. (Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo — jota välttämättömästi, lakkaamatta vetää sinuun — painaksen rintaasi vastaan palavalla, sammumattomalla rakkaudella — Walter! — ja sittenkin vielä lausut tuon kylmän sanan kunnia — jos tämä kova-osainen — häpeänsä raskaan painon alla — himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä — sankarin voimalla pyrkii taas puhtaaksi — ja näin — syliisi heitäksen (halaa häntä, rukoillen ja juhlallisesti) — anoen sinun kauttasi tulla pelastetuksi — sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli (kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään pahuuteen —

Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei, taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä — Lady, mun täytyy — taivas ja maa pakoittavat minua — mun täytyy teille tehdä tunnustus, lady!

Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt — ei tällä kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta — olkoon se eloksi eli kuoloksi — minä en saa — en tahdo sitä kuulla!

Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus ensimäisestä käytöksestäni — Minä olen pettynyt teistä, milady — minä odotin — ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani. Onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut. (Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä rakastan, milady — rakastan porvarillista tyttöä, Loviisa Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut; vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan — Minä olen syy-pää. Minä ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan — minä juovutin hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin. — Te muistutatte minulle säätyäni — syntyäni — isäni epä-luuloja! — mutta minä rakastan! — Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on isompi luonnon ja tavan välillä. — Mun päätökseni yhdellä puolen ja toisella epä-luulot! — Katsotaanpa, muotiko tässä taistelussa kaatuu, vai ihmisyys! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!

Lady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta kuin sen, että te itsenne ja minut ja vielä kolmannen upotatte onnettomuuteen.

Lady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan uhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta otti minut vaimoksensa.

Ferdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa miehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka on hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle miehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady — silmän-räpäys sitten se ihmeteltävä britannitar — te voisitte sen tehdä?

Lady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan voittaa rakkauteni. Vaan kunniaani se ei saa voittaa. Meidän aviosta puhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on valmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku ruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne kanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! — Minä panen kaikki voimat liikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi hämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)

Miller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! — joutuun — minun pitää päästä ennen häntä — ja puhdas röyhelö-paita! — Sitä sitä heti ajattelinkin!

Miller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle! Mikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas sormea pitkä. — Mikä hätänä on? — Mikäs se muu olis, sinä variksen raato? — saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!

Miller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän' aamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa — Enkö minä jo heti sanonut sitä? — Wurm on kielinyt!

Miller. Kuinkako sen voin tietää? — Katsohan! — tuolla oven edessä luikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!

Miller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan se on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy kaunis tytär — se on aivan selvä asia.

Milleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta kysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua soitto-joukkoonsa.

Miller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! —
Soitto-joukkoon! — Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet
ulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna!
(Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!

Loviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua rupee hirmuisesti peloittamaan!

Miller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen kerran tapaan! — Jos sen tapaan! — Olipa se tässä eli toisessa maa-ilmassa — Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä yhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän ja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että mustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat —

Milleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan paranemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano nyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)

Miller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen suuni — ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun olisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää — Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli parittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan tyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!

Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen huoneesen. Edelliset.

Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova onni tulee!

Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!

Loviisa. Kuolemani on varma — puhu enemmän — Mainitsit hirmuisen nimen — isäsi?

Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun! Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli hirmuinen hetki!

Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento — jona rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä — jona Loviisani herkesi olemasta kaikki Ferdinandillensa — —

Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella). Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! Liikaa vaaditte! Tuota viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata — Ei, Jumala varjele! valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen jylinä noista silmistä nuhtelee minua — Lady, katsoppa tänne, katsoppa tänne sinä, suden-sydän isäni — tämäkö enkeli minun pitäisi murhata? Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! — Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta taistelusta takaisin!

Loviisa. Ei, ei! — Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio! Isäsi mainitsit? Mainitsit ladyn? — Kuoleman väristys kouristaa minua — sanotaan ladyn tahtovan miestä.

Ferdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä onnetoin, hän tahtoo!

Loviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella tyyneydellä). No — mitä siitä peljästyn? — Johan sen tuo vanhus minulle usein sanoi — vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys, sitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin — anna anteeksi, isä! — Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä hänen unensa oli niin ihana, — — ja herääminen siitä nyt niin hirmuinen —

Miller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään — tyttäreni, lapsi-rukkani — Kirottu olkoon viettelijä! — Kirottu se kurja akka, joka lapseni hänelle paritti!

Milleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta, tyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on teille tehnyt, että hänet raatelette?

Ferdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon hänen paulansa — katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat — Vapaasti tahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee pyörryttämään naita sontiais-sieluja.

Loviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä mene! — Isä — äiti — tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä luopua!

Milleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee presidenti tänne — Hän sortaa lastamme — hän sortaa meitä — Ja te, herra von Walter, jätätte meidät yksinämme?

Miller (nauraa kamalasti). Jättää meidät, kun jättääkin! Miks'ei jättäis? — — Johan tyttö antoi hänelle kaikki! (Tarttuen yhdellä kädellä majuoriin, toisella tyttäreensä.) Malttakaapa vähän, herra! tie minun huoneestani menee tämän tyttö-rievun ylitse — Odota ensin isääsi, jos et konna liene. Kerro hänelle, kuinka tytön sydämeen varastauduit, pettäjä, tahi Jumal' avita! (viskaten tyttärensä hänelle, ankarasti) sun pitää ensin kuolijaksi polkea tuo onnetoin kappale, jonka tämmöiseen häpeään olet saattanut!

Ferdinand (tulee takaisin, ja käypi ajatellen edes takaisin). Presidentin valta tosin on suuri — isän-valta on lavea sana — niin lavea, että konnuuskin hyvin voipi piillä sen peitossa — hän voipi sillä vallalla paljon tehdä — paljon. Mutta vielä enemmän voipi rakkauden valta — Kuule, Loviisa! Pane kätesi mun käteeni! (tempaa hänen kätensä.) Niin totta Jumala minua auttakoon henkeäni haukkoessani! — Se hetki, joka nämä kaksi kättä eroittaa toisistansa, se hetki on ratkaiseva mun eloni juoksun!

Loviisa. Ah, minua kauhistaa! Katso syrjään! Huulesi vapisevat! Silmäsi pyörivät julmasti!

Ferdinand. Ei, Loviisa! elä peljästy! Ei se hulluus ole, joka minusta puhuu! Se on Jumalan kallis lahja, päättäväisyys painavana hetkenä — Minä rakastan sinua, Loviisa — sinun pitää olla minun omani, Loviisa — Ja nyt isäni tyköön! (Hän lähtee kiireesti menemään ja töytää — presidentiä vastaan.)

Presidenti. Liika huolellisuus! Minä silittelen häntä vähän.
(Loviisalle.) Kuinka kauan olet jo tuttu presidentin-pojan kanssa?

Loviisa. Presidentin pojasta en ole ollut millänikään! Ferdinand von
Walter on käynyt luonani sitten menneen marras-kuun.

Ferdinand. Muutamia silmän-räpäyksiä sitten kaikkein juhlallisemmat
Jumalan kasvojen edessä!

Presidenti (vihassa pojallensa). Sinä saat tilaisuuden hulluutesi tunnustamiseen, kun aika tulee. (Loviisalle.) Minä tahdon vastausta.

Presidenti. Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että pidät suusi kiinni? — Ja sinä vastaan-otit hänen valansa?

Presidenti. Kaiku, ole ääneti, muuten viskautan sun ovesta ulos. (Häjysti Loviisalle.) Mutta maksoihan hän sinulle aina puhtaalla rahalla?

Presidenti (kovasti nauraen). Etkö? No, minä tarkoitin vaan sitä, että jokainen työ ansaitsee palkkansa — ethän sinäkään, luullakseni, liene hempiäsi lahjaksi antanut — vai tyydyitkö vaan paljaasen käsi-rahaan? Mitä?

Loviisa (majuorille arvollisesti ja pahaksumalla). Herra von Walter, te olette nyt vapaa!

Ferdinand. Isä! Kunnioitusta vaatii siveys ja viattomuus kerjäläisenkin repaleissa!

Presidenti (nauraa kovemmin). Lysti vaatimus! Isän pitäisi muka potkansa huoraa kunnioittaa!

Ferdinand (Loviisan kanssa yhdessä, nostaisten miekkansa presidentiä kohden, vaan kiireesti laskien sen maahan). Isä! Kerran olin teille henkeni velkaa — Nyt olemme kuitit! (Pistäen miekan tuppeen.) Lapsen kuuliaisuuden velka-kirja on nyt revitty palasiksi —

Miller (joka tähän asti on pelokkaana seisonut syrjässä, tulee esiin suuresti liikutettuna, vaihetellen vihasta purren hammasta ja pelosta lyöden niillä loukkua). Teidän ylhäisyytenne — Lapsi on isän tekoa — olkaa niin hyvä — Joka lasta märäksi haukkuu, lyö isää korvalle, ja korva-puusti korva-puustista — se on meillä tapa — olkaa niin hyvä!

Milleritär. Auta, Herra ja vapahtaja! — Nyt rupee ukkokin meluamaan — me onnettomat olemme hukassa!

Presidenti (joka puhetta on vaan puoleksi kuullut). Joko parittajakin avaa suunsa? — Mitä sull' on sanomista, parittaja?

Miller. Olkaa niin hyvä! nimeni on Miller, jos soittoa tahdotte kuulla — vaan parittamisella en palvele ketään! Ja niin kauan kuin parittajoita on kyllä tuolla hovissa, ei meikäläisten tarvitse siihen työhön puuttua! olkaa niin hyvä!

Ferdinand. Teidän käytöksenne, isä, täällä on semmoinen, että toki nuo katsojat olisitte voinut jättää ottamatta tänne!

Miller (tulee lähemmäksi, miehuullisemmin). Rehellisen miehen tavalla suoraan! Teidän ylhäisyytenne on herra koko maassa! Vaan tämä on minun huoneeni! Nöyrimmästi anteeksi, että teen pienen muistutuksen, vaan hävittömän vieraan heitän minä ovesta ulos — Olkaa niin hyvä!

Miller (peräytyy vähän). Se oli vaan minun ajatukseni niin, herra — olkaa niin hyvä!

Presidenti (vimmassa). Haa, sinä konna! Linnaan viepi sinut julkea ajatuksesi! Paikalla hakekaa poliisi-miehiä tänne! (Muutamia joukosta lähtee ulos; presidenti töytää hurjana huoneen läpi.) Isä linnaan! — kaakkiin äiti ja tytön-märä! Oikeuden pitää vihalleni lainata kättänsä! Tästä häväistyksestä pitää minun saada hirmuinen kosto — Tämmöiset roistot mun aikeitani ristiämään, ja pilkaksensa isää pojan päälle ärsyttämään! — Haa, te sen vietävät! Minä tahdon vihaani juottaa teidän kyyneleillänne, koko joukkokunnan, isän, äitin, tyttären, uhraan minä kostolleni!

Ferdinand (astuu heidän keskessänsä pelotta ja tyynesti). Eikö mitä! Elkää olko millännekään! Minä olen tykönänne. (Presidentille nöyryydellä.) Elkää pikastuko, isäni! Jos itsestänne mitään pidätte, elkää tehkö väki-valtaa! — Sydämessäni on yksi tienoo, jossa sanaa isä ei ole vielä koskaan kuulunut. Elkäte tunkeuko sinne asti!

Miller (herää huumeuksistansa). Katso sinä lasta, vaimo! Minä juoksen herttuan tyköön! — Ruhtinallinen puvun-ompelija — sen juohdatti Jumala mieleeni — opetteleksen huilun-soittoon minun tykönäni! Sen kautta saan asiani herttuan eteen!

Presidenti. Herttuanko eteen, sanot? — Etkö muista, että minä olen se kynnys, jonka yli sun sinne pitää päästä, eli menetät pääsi? — Herttuan eteen, pöllö? — Koeta häntä, sitten kun elävänä kuolleena makaat vankiudessa tornin korkeudelta maan alla, jossa pimeys ja helvetti asuvat, ja jonne valo ja ääni ei uskalla lähteä. Helisytä sitten kahleitasi ja vingu: minulle on tehty liiaksi!

Ferdinand (juoksee Loviisan tyköön, joka puoli-kuolijaana heitähtää hänen syliinsä). Loviisa poloinen! Auttakaa! peljästys kuolettaa hänet!

Miller (ottaa keppinsä, panee hatun päähänsä ja odottaa päälle-käymistä.)

Presidenti (poliisi-miehille, paljastaen ritarin-tähtensä). Käykää käsin, herttuan nimessä! — Pois kurvasta, poika! — Pyörryksissä tahi pyörtymättä — kuinhan kerran on vaan kaula-raudassa, kyllä sen roisto-väki kiven-heitolla sitten herättää!

Miller (nostaltaa vaimonsa ylös). Ole Jumalan edessä polvillasi, sinä vanha ulvova tamma, eläkä — konnien, kun minun jo kumminkin pitää mennä vanki-huoneesen!

Presidenti (puree huuliaan). Sinä voit erehtyä, korpin-ruoka. Vielä hirsi-puita en tyhjiäkin! (Poliisi-miehille.) Pitääkö mun vielä toinen kerta teitä käskeä!

Ferdinand (juoksee ja rupee hänen eteensä, julman-näköisenä). Kuka tässä mitä tahtoo? (Vetää ylös miekan tuppinensa ja uhkaa kahvalla.) Uskaltakoon tyttöä koskea se, joka ei kalloinensa ole poliisille palkkaunut. (Presidentille.) Säästäkää itseänne! Elkää ajako minua etemmäksi, isäni!

Presidenti (uhaten poliisi-miehille.) Jos leipänne teille on rakasta, pelkurit —

Ferdinand. Surma ja saatana! Minä sanon: pois! — Vielä kerran!
Armaitkaa itseänne! Elkää ajako minua raivoon, isä!

Presidenti (vihassa poliisi-miehille). Tämmöinenkö teidän palvelus-intonne on, pyövelin-ruoat?

Ferdinand. Koska siis niin pitää käymän (paljastaen miekan ja haavoittaen muutamia), niin anna mulle anteeksi, oikeus!

(Hän tarttuu itse Loviisaan, tempaa hänet ylös ja antaa yhdelle poliisi-miehelle.)

Ferdinand (nauraa karmeasti). Isä, isä! Te parjaatte käytöksellänne Luojaa, ja osoitatte että hän kehnosti tunsi miehensä, kun kunnollisista pyövelin-apulaisista kelvottomia ministeriä teki!

Ferdinand. Isä, tyttö seisokoon kaakilla rauta kaulassa, vaan majuori, presidentin poika, vieressä — — Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?

Ferdinand. Isä, minä heitän upsierin-miekkani tytön päälle — —
Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?

Presidenti. Sun sivullasi on se miekka jo tottunut kaakilla-seisomiseen
— Viekää pois! Ettenkö kuulleet käskyäni?

Ferdinand (survaa yhden miehen syrjään, tempaa Loviisan yhdellä
kädellään, toisella osoittaen miekan kärkeä hänen rintaansa kohti).
Isä! ennenkuin mun puolisotani saatte häväistä, pistän hänet kuolijaksi
— Vieläkö sittenkin sitä vaaditte?

Ferdinand (laskee Loviisan, katsahtaa julmasti taivasta kohden). Sinä, kaikki-valtias, näet sen! Minä koetin kaikkia ihmisellisiä keinoja — nyt täytyy mun käydä perkeleelliseen — Te vietätte hänet kaakille, sillä välin (huutaen presidentin korvaan) tahdon minä jutella kaupungille kertomuksen, kuinka presidentiksi tullaan.

Presidenti (kuin ukon-nuolen lyömänä). Mitä se oli? — Ferdinand! —
Laskekaa tyttö irti!

KOLMAS NÄYTÖS

Wurm. Sitä minä pelkäsin, armollinen herra! Pakoitus ärsyttää vaan huikentelevaa ihmistä, eikä paranna koskaan.

Presidenti. Ja minä niin luotin tähän keinoon! Arvelin näin: kun tyttö häväistään, täytyy hänen, niinkuin upsierin, peräytyä hänestä.

Presidenti. Ja kumminkin — kun nyt tyynellä mielellä asiata oikein ajattelen — minun ei olisi pitänyt antaa hätäyttää itseäni. — Uhkaustaan ei hän toki koskaan täyttäne.

Wurm. Sitä elkää taatko. Loukattu rakkaus ei pidä mitään hulluutta liikana. Te sanoitte, että herra majuori jo ennenkin on pudistanut päätään teidän hallituksellenne! Sen minä uskon. Ne ajatukset, jotka hänellä yli-opistosta oli mukanansa, eivät jo alusta alkaen olleet minulle mieleen! Mitä niillä pilven-takaisissa hourauksissa mielen-jaloudesta ja luonnon-aatelista tekikään tässä hovissa, jossa suurin viisaus on se, että ajan ja tilan mukaan voi tehdä itsensä suureksi ja pieneksi! Hän on liian nuori ja tulinen rakastamaan hovi-juonten mutkaista ja hidasta juoksua, eikä muu saa hänen kunnian-himoansa liikkeelle kuin mikä korkeata ja vaarallista on.

Presidenti (tuskastuneena). Vaan mitäs se viisas muistutuksesi parantaa meidän asiata?

Wurm. Se on osoittava teidän ylhäisyydellenne haavan ja kuka-ties siteenkin. Semmoista luonnetta — antakaa anteeksi — ei olisi koskaan pitänyt tehdä uskotuksi tahi taas ei koskaan vihoilliseksi! Häntä innoittaa se keino, jolla te olette noussut. Kuka-ties on tähän asti vaan pojan velvollisuus pidellyt pettäjän kieltä puhumasta. Jos te hänelle annatte tilaisuuden, pojan itsestänsä oikein karistella; jos useimmin ryntäätte hänen rakkautensa päälle ja niin saatte hänen luulemaan, ett'ette enää olekaan hellä isä, niin tulevat hänessä isänmaan-rakastajan velvollisuudet etu-nenään. Ja jo se kummallinen houraus, saattaa oikeuden käsiin niin merkillinen uhri, voipi hänet viehättää likaamaan oman isänsä.

Presidenti. Wurm! — Wurm! — sinä talutat minut kauhean putouksen partaalle.

Wurm. Kyllä minä teidät takaisinkin vien, armollinen herra. Saanko puhua vapaasti?

Wurm. Siis suokaa anteeksi — Koko presidentistä tulee teidän kiittää notkeata hovi-taitoanne; miks'ette isääkin antaneet saman taidon ohjattavaksi? Vielä muistan, kuinka avo-sydämin te edeltäjänne silloin viehätitte korttia pelaamaan ja kuinka hänen tykönänsä yli puoli-yön ystävällisellä burgundi-viinillä huuhtelitte suita ja mieltä, ja kuitenkin oli se se sama yö, jona myrsky nousi ja vei koko miehen häviöön — Miksi nyt pojallenne vihoillisen näytitte? Hänen ei olisi pitänyt koskaan siitä saada vihiä, että hänen rakkautensa tunnettiin. Tytön mielessä olisi teidän pitänyt alottaa hävitystyö, mutta poikanne sydän pitää itsellänne! Näin olisitte ollut se viekas sota-päällikkö, joka ei käy vihollisen päälle sota-rinnassa, vaan koettaa siittää eri-puraisuutta hänen väessänsä!

Wurm. Aivan helposti — ja asia ei vieläkään ole ihan pilassa. Unhottakaa joksi-kuksi ajaksi, että olette isä. Elkääkä ruvetko taistelemaan poikanne rakkauden kanssa, jota vastukset vaan kiihdyttävät. Jättäkää se minun huolekseni, minä koetan hävittää sen oman tulensa voimalla.

Wurm. Minä ymmärtänen kehnosti mielten lämpö-mittaria, tai on majuori luulemisessa yhtä julma kuin rakkaudessa! Tehkäämme tyttö hänestä luulon-alaiseksi — — Toden-näöllä tahi ilman. Yksi tippanen hiivaa nostaa hänet kauheaan kuohuun!

Wurm. Se on juuri temppu! — Ennen kaikkea, armollinen herra, tahtoisin tietää, kuinka suurena pidätte vahinkoanne, jos majuori vielä edellensäkin hyljeksii ladyn naimista — kuinka painavata se teistä on, että rakkauden-seikka porvarin-tytön kanssa lopetetaan ja liitto ladyn kanssa saadaan aikaan?

Presidenti. Voitko vielä kysyä, Wurm? — Koko valtani on vaarassa, jos liitto ladyn kanssa puretaan, ja kaulani, jos majuoria siihen pakoitan!

Wurm (vilkkaasti). Olkaahan nyt niin hyvä ja kuunnelkaa! — Herra majuorin kiehdomme kavaluudella. Tyttöä kohtaan käytämme kaiken teidän voimanne. Me kirjoitutamme hänellä rakkaus-piljetin toiselle miehelle, ja saatamme sen jollakulla tavalla majuorin käsiin.

Presidenti. Mitä hulluutta! Luuletko, että tyttö niin herkästi rupee omaa kuolo-tuomiotansa kirjoittamaan?

Wurm. Hänen täytyy, jos te minulle annatte vallan käyttää asiata. Minä tunnen hänen hyvän sydämensä perinpohjin. Hänellä ei ole kuin kaksi heikkoa puolta, joilla hänen päällensä voimme käydä — isänsä ja majuori. Jälkimäistä ei kosketa; sitä paremmin voimme soittajata tanssittaa.

Wurm. Sen mukaan, mitä teidän ylhäisyytenne kerroitte tapauksesta soittajan kodissa, ei mikään ole niin helppoa, kuin että nostamme rikos-kanteen isän päälle. Ruhtinan ystävä ja pää-ministeri on kuin majesteetin sijainen. Joka edellistä loukkaa, loukkaa majesteettiakin. — Vähintäänkin tahdon minä tällä peloituksella sen poloisen ajaa neulan-silmän läpi.

Wurm. Ei millään muotoa — sen verran vaan, että saamme koko perhe-kunnan pihtiin — Panemme siis kaikessa hiljaisuudessa soitto-mestarin kiinni — Tehdäksemme hätä oikein kovaksi, voimme äitinkin ottaa mukaan, — puhumme hengen-asiasta, kaakista, ikuisesta vankiudesta, ja teemme sen tyttären kirjeen ainoaksi vapauttamisen ehdoksi.

Wurm. Hän rakastaa isäänsä — hulluuteen asti, olin sanoa. Hänen henkensä, eli kumminkin vapautensa, vaara — — tytön tunnon-nuhteet, että hän muka on ollut siihen syynä — mahdottomuus saada majuoria — ja viimein hänen päänsä huumentuminen, jonka minä otan tehdäkseni — nämä seikat yhteensä tekevät, että tytön pitää mennä pyydykseen.

Presidenti. Mutta poikani? Etkö luule hänen siitä saavan vihiä? Eikö hän joudu vielä isompaan raivoon?

Wurm. Jättäkää se minun huolekseni, armollinen herra! — Isää ja äitiä ei lasketa ennen irti, kuin koko perhe-kunta on valallansa vannonut koko asian pitävänsä salassa, ja niin muodoin vahvistavat meidän petoksen.

Wurm. Meikäläisissä ei mitään, armollinen herra! Vaan tässä ihmis-lajissa kaikki — Ja katsokaahan nyt, kuinka kauniisti me kumpikin tällä tavalla voitamme tarkoituksemme — Tyttö menettää majuorin rakkauden ja hyvän maineensa! Isä ja äiti tulevat kovan onnen kautta pehmeämmiksi, ja viimein pitävät he sitä vielä armona, jos minä naiden tyttären saatan hänelle kunniansa takaisin.

Presidenti (nauraa päätänsä pudistaen). Mun täytyy tunnustaa itseni voitetuksi sinulta, konna! Verkkosi on saatanallisesti hieno! Oppilas voittaa opettajansa — — Vaan nyt tulee kysymys, kelle se piljetti on kirjoitettava? Kenen kanssa yhteyttä pitäväksi hänet teemme?

Wurm. Arvattavasti semmoisen kanssa, joka poikanne päätöksen kautta joko kaikki voittaa eli kaikki menettää!

Wurm (nostelee olka-päitään). Minun lempeni ei se mies olisi, jos
Loviisa Milleritär olisin.

Presidenti. Miksikä ei? Kummaa! Hohtava puku — alinomainen ruusu-vetten ja bisamin haju — jokaisesta tuhmasta sanasta kourallisen tukaatia — sepähän kumma olisi, ett'ei tämä voisi turruttaa porvarillisen tyttö-repaleen hieno-tuntoisuutta! Ei, hyvä ystävä! ei luulevaisuus ole niin tarkoin punnitseva! Minä lähetän marjatkin perään.

Wurm. Sillä välin, kuin teidän ylhäisyytenne toimittaa sen ja soittajan kiinni-panon, menen minä ja hankin sen puhutun rakkaus-kirjeen.

Presidenti (mennen kirjoitus-pöydällensä). Jonka tuot minun lukeakseni, niin pian kuin se on valmis. (Wurm menee. Presidenti istuksen kirjoittamaan; palvelija tulee; hän nousee ylös ja antaa tälle paperin.) Tämä kiinni-panon käsky pitää viipymättä vietämän oikeuteen — toinen teistä kutsukoon hovi-marsalkin tykööni.

Presidenti. Sitä parempi — Vaan kiinni-pano pitää varovaisuudella tehtämän, ettei melua synny.

Hovi-marsalki (hädin). Pistäyn vaan en passant, rakas ystävä! — Kuinka voitte? kuinka jaksatte? — Tän' iltana on suuri opera Dido — sitten mitä komein fyyrwerki — siinä palaa kokonainen kaupunki — Tulettenhan tekin sitä katsomaan, vai kuinka?

Presidenti. Minulla on omassa kodissani liekkiä kyllä, niin että koko herrauteni voipi savuksi muuttua — Te tulette kuin kutsuttu, hyvä marsalki, minulle neuvoa antamaan ja apua yhdessä asiassa, joka koskee meitä molempia ja voipi meitä joko auttaa eli kummankin perinpohjin hävittää. Istukaahan!

Presidenti. Niinkuin sanoin — joko auttaa eli perinpohjin hävittää. Te tiedätte, mikä tarkoitus minulla oli poikani majuorin ja ladyn kanssa. Ymmärrätte myös, kuinka välttämätöin tämä liitto oli meidän menestystämme vahvistamaan. Kaikki on kukistumassa, Kalb! Ferdinand ei suostu!

Hovi-marsalki. Ei suostu — ei suostu — enkö minä asiata jo ilmoitellut ympäri kaupunkia? Kaikki ihmisethän jo tästä naimis-kaupasta puhuvat!

Presidenti. Te voitte tulla kaikkein ihmisten edessä valhettelijaksi.
Hän rakastaa toista!

Presidenti. Että hän aikoo kaikelle maa-ilmalle julaista sen rikoksen, jolla me nousimme, — että hän aikoo ilmoittaa meidän väärät kirjeet ja kuitit, ja meidät teloittajan käsiin saattaa — semmoista voipi hän vastata!

Presidenti. Semmoista vastasi hän jo. Sen aikomuksensa oli hän jo täyttää — siitä sain hänet vaan suurimmalla alennuksellani estetyksi. Mitä on teillä sanomista tähän?

Presidenti. Tämä vielä menisi mukiin. Vaan samassa olen vakoojieni kautta saanut tietää, että yli-ruokamestari von Bock on juuri rupeemassa ladyä kosimaan.

Hovi-marsalki. Te saatatte minut vimmaan! Kenenkä sanotte? von Bockin sanotte — Tiedättenkös sen, että me hänen kanssansa olemme vihoilliset, peri-vihoilliset? Ja tiedättenkö, minkä tähden olemme vihoilliset?

Hovi-marsalki. Rakas ystävä! Niin saatte sen nyt kuulla, ja olette vihasta halkeava. Muistanettenko vielä niitä tanssi-pitoja hovissa — — siitä alkaa jo olla yksi-kolmatta vuotta — joissa enkeliskaa ensi kerran tanssittiin, ja jolloin kreivi von Meerschaumin naamari-puvulle kruunusta tippui kuumaa vaksia — ettenhän, Jumalan nimessä, sitä ole voinut unhottaa!

Hovi-marsalki. Katsokaahan! Näissä pidoissa oli ruhtinatar Amalia tanssin vilinässä pudottanut sukka-nauhansa. Kun tämä saatiin tietää, tulivat kaikki vimmaan — von Bock ja minä — me olimme silloin vielä kammari-junkkaria — kävelemme kuuruisillamme ympäri koko tanssi-salin etsien sukka-nauhaa — viimein keksin minä sen — von Bock keksii kanssa — von Bock töytää sitä ottamaan, tempaa sen minun kädestäni — kuulkaahan! vie sen ruhtinattarelle ja varastaa näin sen kiitoksen, joka oikeastaan oli minulle tuleva. — Mitä ajattelette semmoisesta käytöksestä?

Hovi-marsalki. Varastaa minulta kiitoksen — minä olin pyörtyä. Semmoista onnettomuutta ei ole vielä kellenkään tapahtunut. — Viimein toinnuin kuitenkin, lähenin hänen korkeuttansa ruhtinatarta ja sanoin: armollinen rouva! von Bock eli niin onnellinen, että sai teille kokottaa sukka-nauhanne, vaan se, joka sen ensin keksi, palkitsee itsensä hiljaisuudella ja on vaiti.

Hovi-marsalki. Ja on vaiti — Vaan sitä en von Bockille jätä anteeksi vielä viimeisellä tuomiollakaan — se kelvotoin ja häjy imartelija! — Ja siinä ei vielä ollut kaikki — Kumartuessamme maahan sukka-nauhaa tavoittamaan pyyhkäsi von Bock oikealta puolen valhe-tukastani kaiken tukka-jauhon pois, niin että minä poloinen sitten koko illan olin kuin minkä törhelö.

Presidenti. Tämä on nyt se mies, joka Milforditttaren naipi ja siten tulee hovin ensimäiseksi mieheksi.

Hovi-marsalki. Te pistätte minua puukolla sydämeen. Tulee? tuleeko? Min vuoksi hän tulee hovin ensimäiseksi mieheksi? Mikä hänet siksi tekee!

Presidenti. Se, että minun Ferdinandini ei suostu naimaan, eikä muita kosijoita ilmesty.

Hovi-marsalki. Vaan ettenkös tiedä mitään keinoa, jolla majuori saataisiin suostumaan? — — Vaikka se olisi kuinka hullu ja kummallinen! — Eihän maa-ilmassa voi löytyä mitään niin inhoittavaa keinoa, johon emme nyt mielellämme tarttuisi, saadaksemme tuo pahan hengen von Bock sysätyksi pois ladystä!

Presidenti. Kaikki on voitettu, niin pian kuin saamme hänen tyttöä luulemaan.

Presidenti. En, mitä semmoista! Kuinka hän sitä uskoisi? — vaan että tyttö pitää yhtä toisenkin kanssa.

Presidenti. Mikä ei käy laatuun? Mitä joutavaa! Kuka hullu koskaan kysyy kahden punakan kasvon suku-perää?

Presidenti. Se on toista! Antakaa anteeksi! En ole ennen tiennyt sitä, että tapojen laittamattomuus on teistä enempi kuin voima ja valta. Ollaan siis puhumatta!

Presidenti (kylmästi). Ei — ei! Teillä on aivan oikein. Minuakin se jo tuskastuttaa. Minä annan reen tauota. Ja von Bockille toivotan onnea ensimäiseksi ministeriksi. On maa-ilmata muuallakin. Minä pyydän eroni herttualta.

Hovi-marsalki. Entä minä? — Teidän on hyvä ylpeillä, teidän! Te olette ottanut tutkinnot! Vaan minä, — mon Dieu! mikä minusta sitten tulee, jos hänen korkeutensa minut virasta luovuttaa?

Hovi-marsalki. Rukoilen teitä, armas, kulta ystävä! Painakaa alas se ajatus! Suostunhan minä vaikka mihin!

Presidenti. Suostuttenko siis nimeänne antamaan rakkauden-kohtaukseen, jonka se Milleritär kirjallisesti on teille ehdotteleva?

Presidenti. Ja hänen kirjeensä johon-kuhun pudottamaan, josta sen majuori välttämättömästi saa nähdä?

Hovi-marsalki. Esi-merkiksi paraatilla nostan sen nenä-liinan kanssa lakkaristani ja olen pudottavinani.

Hovi-marsalki. Mort de ma vie! Kyllä minä hänet kylvetän! Kyllä minä sen näsä-viisaan opetan minun lempiini sekautumaan!

Presidenti. No, sitten on asia oikealla ladulla! Kirje pitää jo tänään kirjoittaa. Teidän pitää jo ennen iltaa tulla tänne, tehtäväänne minun kanssani harjautumaan!

Hovi-marsalki. Niin pian kuin olen kuus-toista visiitiä tehnyt, jotka ovat suurimmasta painosta. Suokaa siis anteeksi, että aivan paikalla lähden liikkeelle!

Wurm. Soittaja vaimoinensa on onnellisesti ja ilman hälinättä saatu vanki-huoneesen. Tässä on myös se kirje, olkaa hyvä ja lukekaa!

Presidenti (luettuansa). Mainion hyvä, sihtieri! Hovi-marsalki saatiin myös puuttumaan asiaan! — Tämmöisen myrkyn kuin tämä on pitäisi parhainkin terveys visvaiseksi pitaliksi muuttaman. — Nyt heti joudu isän tykö, ja sitten paikalla tyttären!

Loviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan yhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.

Ferdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän on käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut luonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan pojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava hänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä teloittajalle — — Me olemme suuressa vaarassa — — ja suuri vaara siihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä — — Kuule, Loviisa! — Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni, tungeksen mieleeni — Sinä, Loviisa, ja minä ja rakkaus! — tämä ympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä jotakuta neljättä siihen lisäksi?

Ferdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin miksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä, missä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? — Voipihan sun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä, Elbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa minua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle viehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! — Mitä me kaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi aurinko ja laskeksen yksi — jonka näyn rinnalla kaikki taiteen tuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella, niin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa vaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti rukoilee kanssamme! — Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä? Yksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän aika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta kyyneleestäsi!

Loviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin rakkautesi vaan?

Loviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni. Minulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär —. joka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi — joka joutuisi presidentin koston alaiseksi!

Ferdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa. Elä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi kaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi varastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? — Kello yks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja me pakenemme!

Loviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä ajattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä kurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! — Ei, rakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on minulla vielä voimaa sinusta erota.

Loviisa. Erota! — O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on — se tunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman hengenkin kuolettaa! — Ferdinand, sinusta erota! — Vaan eihän kuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja sinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. — Minä olin sitä vallatessani tehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.

Ferdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut siitä nyt?

Loviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti hammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä uskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari — antaa isälle karannut poikansa takaisin — luopua liitosta, joka longistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. — Minä tässä olen rikoksen-alainen — minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla, toivoilla — onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt edes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin tein uhrauksen — Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?

Ferdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja koetellut sillä soittaa. — Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun säväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)

Loviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! — Tämä hetki — eron hetki — kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän, rakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja rajatoin kuin avaruus. — Anna se jolle-kulle arvoisammalle, jalo-sukuiselle — ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat — — (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän — Tämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten muurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. — Tyhjä ja kuollut on mun tulevaisuuteni — Kuitenkin tahdon aina silloin tällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa hänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von Walter!

Ferdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö todella seuraa kanssani?

Loviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa käsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.

Loviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä luulossa — ehkä se vähemmin vaivaa.

Ferdinand. Kylmä velvollisuus tulista rakkautta vastaan! — Ja minua pettäisit tällä verukkeella? — Joku lemmitty pidättää sinua, mutta onnetoin sinä ja hän, jos luulossani on perää!

(Hän istuu vielä jonkun aikaa vaiti ja liikahtamatta tuolissa, nousee viimein ylös, tulee edemmäksi ja katselee pelolla ympärillensä.)

Kuin vanhemmat niin kauan ovat poissa! — Isä lupasi heti tulla takaisin, ja nyt on jo viis hirmuista tuntia kulunut — Olisko häntä kohdannut mikä tapaturma? — Mikä minulla on? — Miksikä käy henkeni näin raskaasti? (Nyt tulee Wurm huoneesen ja seisahtuu oven suuhun; Loviisa ei keksi häntä.) Lieneekö tuo mitään — se on vaan kiihtyneen vereni kuvituksia — Kun mieli on kerran tullut kovasti liikutetuksi, niin näkee silmä joka nurkassa kummituksia.

Loviisa. Hyvä Jumala! kuka siellä puhuu? (Käännäksen, keksii sihtierin ja peräytyy hämmästyneenä.) Kauheata, kauheata! Petollista aavistustani seuraa onnettomin tosi. (Sihtierille ylen-katseellisella katsannolla.) Presidentiäkö te etsitte? Hän ei ole enää täällä!

Loviisa. Jumalan tähden! Sukkelaan! Minua aavistuttaa pahoin — Missä on isäni?

Loviisa (katsahtaen ylös-päin). Se vielä lisäksi! Se lisäksi! — —
Vanki-huoneessa? Ja minkä tähden vanki-huoneessa?

Wurm. Jonka majesteetti on loukattu hänen ensimäisessä ministerissänsä ja —

Loviisa. Sitä vielä puutuimme! Sitä! — Aivan oikein, minun sydämelläni oli vielä paitse majuoria yksi kallis olento maa-ilmassa, — niin kuinka sitä voitiin jättää liikuttamatta! — Majesteetin loukkaus — Taivaallinen isä! Pelasta, pelasta uskoni, joka on vaipumassa — Entä Ferdinand?

Loviisa. Kauhea vapaus valita! — Ja kuitenkin on hän onnellisempi. Hänellä ei ole isää, jonka voi menettää. Vaikka se, ett'ei ole isää, jo on kyllä suuri kirous, sekin! — Isäni loukannut majesteetin — sulhaseni saa ladyn eli kirouksen ja perintönsä menetyksen — Tämä on todella ihmeteltävää! Täydellinen konnuus on myös täydellisyys — täydellisyys? Ei, tässä puuttuu vielä jotakin — — Missä äitini on?

Loviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! — Täysi, ja nythän minä olen vapaa — Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista — ja kyyneleistä — ja riemuista — vapautettu Jumalastakin — Enhän minä häntä enää tarvitse — (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä joku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.

Loviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä tulevaa on? (Vai äänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.) Voi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee sinua autuaaksi. Onnettomia tekeminen on jo kyllä kauheata, vaan hirmuista on sen niille kuuluttaminen — korppina lonkkuminen ja vieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen vartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. — Jumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet maahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä tahtoisi olla sinuna — — — Mitä voipi vielä tapahtua?

Loviisa. Ette ole tietävinänne — Tämä valoa karttava sanan-saattaja pelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo onnettomuutta — Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua tahtoo tuntuvasti rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla tuntuvasti?

Loviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka muuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin jäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä hivellä? Mikä odottaa isääni? — Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa kuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät sanomatta? — sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino hartioilleni! Mika odottaa isääni?

Loviisa. Vaan mikäs se on? — Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen, enkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?

Wurm (seisoo hämmästyneenä). Mitä tämä merkitsee? Eihän tuo hupakko ottane —? — Perkele! Ei se sitä tee — Minä juoksen jälestä — mun täytyy vastata hänen hengestänsä.

Loviisa (tulee takaisin, päällys-vaate päällä). Suokaa anteeksi, sihtieri, minun täytyy panna huoneet lukkoon.

Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö, joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa — Ei! ei tahdo, vaan jonka täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.

Loviisa. Arvaan, mille nauratte — vaan enhän minä sieltä armoa haekaan — Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä kurjuus on — eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa, mitä kurjuus on — tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman kouristuksilla, mikä kurjuus on — tahdon hänelle luuta myöten ulvoa hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on — ja silloin, kun kauhistus nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä seulotaan yhdellä seulalla.

Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.

Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? — Te itse se heitätte minua menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa — Mistä te sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?

Loviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O, vanhurskas Jumala!

Wurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan jälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?

Loviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi! Niitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin miekat — Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla edestäsi, vaan ei syntiä tehdä!

Wurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta — "Loviisani," sanoi hän minulle, "on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut taas ylöskin!" — Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!

Loviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö! elkää menkö! Hiljaa! — Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä ihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut! Minun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa! Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?

Loviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? — Kuinka sitä voidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?

Wurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää luopua vapa-ehtoisesti.

Wurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua, ell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen saattaa.

Loviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle pitää mun kirjoittaa?

Wurm. "Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut — on kulunut — siitä kun viimeksi näimme toisiamme."

Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria — majuoria — joka minua kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta."

Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut ole. Kelle on kirje?

Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla, jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin? Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? — Tehkää, mitä teette! Min en kirjoita sanaakaan!

Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa ehdossanne.

Loviisa. Ehdossaniko? — Ehdossani? — Mene pyöveli! Ripusta onnetoin helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen ehdossansa. — O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon siteet niinkuin lujimmat kahleet. — Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen helvetin alle.

Wurm. "Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka majuori telmi minun kunniani edestä."

Wurm. "Minä olin pyörtyvinäni — pyörtyvinäni — ja olin naurusta pakahtua."

Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi —
Kun vaan pääsisin irti" —

Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."

Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa — pitäkää silmällä, milloin hän minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko "entiseen"?

Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi rakastavainen — — Loviisa."

Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni — Ferdinandini — koko elämäni ilon ja riemun — Minä olen nyt kerjäläinen!

Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää — kuka-tiesi? — Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset — Todella! Jumal' avita! minä kärsin kanssanne!

Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun, sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.

Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää kättä! — Mutta kuinka niin, kauheata?

Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki valmista? Joko laskette minut kouristanne?

Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä vapaa-ehdolla tehdyksi.

Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla helvetin työt vahvistetaan?

NELJÄS NÄYTÖS.

Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä, töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,

Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti tuleman tänne!

Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.

Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä — — Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, — niin on tämä kuitenkin hänen käsi-alaansa — Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! — Tämä oli siis syy, jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! — Sen tähden — o Jumala! nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se taivaallinen kuori pettää!

Kuinka hyvin se minut tunsi! — Jokaiseen uskaljaasen tunteesen, jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! — Käsitti sydämeni hienoimmatkin kuituvat! — Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä — — Hyvä Jumala! ja kaikki tämä ei ollut muuta kuin teeskentelyä? — Teeskentelyä! — O, jos valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut itseänsä taivaasen?

Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä tunsi hän itsensä vika-pääksi — Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä! Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan, koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi, sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?

Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt. Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin — ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä voitto-riemun! — Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön — Hyvä Jumala, tällöin, juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että minä olin petetty!

Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä, tahtonut —!

Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää! (Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän taskustanne — ja minä (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin sen.

Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.

(Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja
ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)

Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).
Paha henki!

Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!

Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta aikone, ystäväni?

Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole, että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää! (Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni! Se on sen kurvan antama.

Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin, pelkuri! — Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi! (Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin vähällä päästetä.

Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! — Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta, jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan — Liipase päälle!

Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?

Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää ole mitään tehtävätä!

Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? — Olla sinä naulana, johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi, kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista toivottomuutta ilahduttaman.

Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari! Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! — Sääli vaan, ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt; mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. — Ja tälle tämmöiselle antoi Loviisa sydämensä! — Kauheata! — Käsittämätöintä! — — Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!

Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä, niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen — Ihmeteltävä tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on — Vaan (julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.

Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä ennenkuin tämän kynsissä!

Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto! Jos sinä nautitsit sitä, jota minä jumaloitsin! (raivommasti) jos sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! — Mihin määrään edistyit tytön kanssa? Tunnusta!

Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa syntiä tehdä, kuin jonkun toisen kanssa taivaallisesti huikennella — Jos se syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi tunnusta!

Hovi-marsalki. Ei se ole mitään — ei niin mitään! Malttakaa nyt mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! —

Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? —
Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!

Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä — kun vaan kuulisitte! — Kuulkaahan — hänen isänsä — oma isänsä —

Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!

Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä tuon taivaallista.

Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! — Milleritär joutuu sun tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? — Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole keksitty!

Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.

Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! — se olen minä. Sinä olet se myös. Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös — Kaikkein tuomari! elä vaadi häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta luomisestasi. Jätä tyttö minulle! — kaikkein tuomari! Tuolla maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi — käännä sinne laupeutesi silmä — minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa? — Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie — silmä karsaasti katsoen silmähän — tukat pystyssä tukkia vastaan — kauhistava valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna — ja minä silloin uudistaen hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa — Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea — mutta ian-kaikkinen!

Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?

Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!

Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja vapisee!

Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi, kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen — O! Teillä oli tietäjän mieli — nyt on se liian myöhäistä — anteeksi! anteeksi! siunatkaa minut, isä!

Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut asioita, joita en käsitä.

Ferdinand. Se Milleritär, isäni! — Oi, kuinka hyvin te tunnette ihmiset — Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin isällisesti lämmin — isän lämmin into erehtyi vaan tieltä — se Milleritär!

Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! —

Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! — sanokaa ennen: kiroamaan minua — Pahaksumisenne oli viisautta! — Kovuutenne oli hellä-sydämisyyttä — — — se Milleritär, isäni —

Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! — Minä peruutan liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!

Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? — Tekin, isäni? — ja eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? — Ja rakastaa tätä tyttöä, on niin ihmisellistä!

Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! — Ja teillä kumminkin on terävä silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan silmillä! — Se on verratoin teeskentely-taito — se Milleritär, isäni —

Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset luuloni väistyvät sun raskautesi edessä — Hän olkaan sinun!

Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä puutuin! — Jääkää hyvästi, isäni!

Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne töytäät?

Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.

Lady. Elä hänestä virka mitään — ole vaiti! Minä vapisen kuin pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa — No, kuinka hän otti kutsumukseni vastaan?

Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä, vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.

Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista enempi on, menehtyä.

Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan muun ylpeän asunne!

Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä porvarin-tyttöä?

Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! — Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!

Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla! (Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.

(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa herroiksi-huolimattoman aseman.)

Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.

Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä, kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli — mikäpä teidän nimenne onkaan?

Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo lähetitte hänen tyttärensä perään.

Lady. Oikein! oikein! nyt muistan — se poloinen soittajan tytär, josta vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä, eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet — Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi — vielä lähemmäksi — Lapsi-kulta, sinä taidat peljätä minua?

Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä lukua ihmisten juoruista.

Lady (itsellensä). Kappas vaan! — tuon uppi-niskan on se saanut häneltä. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne — No niin. Minä uskon sen kernaasti — enkä millään muotoa soisi sitä valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.

Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi minulle suojelijoita etsimään!

Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?

Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin! Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! — Ensimäinen heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta — Ei mikään ole niin viehättävää — Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. — Ja hänellenkin on tämä rakkaus ensimäinen — Eihän se siis kumma olekaan, jos saman aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? —(Hyvin ystävällisesti ja ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut onnelliseksi, rakas lapsi — (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa — seitsemännellä-toista! Ei se ole pysyväistä!

Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.

Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat palveluksen. — Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?

Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin säätyni!

Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? — Tyttö-parka, joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä — hän on narrannut teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. — Mitäs sitten teemme?

Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.

Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä — jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea. Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä viimein enää muista, mitä mikin on sanonut — — Miksi katsot minuun niin?

Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! — Minä olin juuri itkeä tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.

Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! — Vartalosi muhkeusko sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista epä-luuloistasi?

Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme. Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.

Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä! Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot. Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? — Minä puhun suoraan, armollinen rouva! — Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä palatessanne? — — O parempi, parempi on, että annatte koko valta-kunnat meidät eroittaa — ja meret olla toinen toisemme välissä! — Varokaa itseänne, milady! — Teille voisi tulla selviäkin hetkiä, väsymyksen hetkiä — katumuksen käärmeet saattaisivat joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin — mikä tuska ja kiusa eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä tyyntä rauhallisuutta, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee. (Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä, antakaa anteeksi!

Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin lämpimästi ei paljas vakuutus puhu! Noiden ajatusten takana piilee toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun pitää saada ilmi.

Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja jospa sen saattenkin ilmi? Ja jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon, jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? — Minä en pelkää teidän kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään, suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? — Minä olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle anteeksi tylyytensä minua kohtaan — Miksi kehoitatte te minua uudestaan hänen lempiinsä? — Missä itse Jumala näyttää kasvonsa ihmiseltä peittäneen — miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman laupeat? — Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne onnettomuudelta näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? — Onko epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden alaiseksi? — Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. — Onhan vesi-kiurukin niin onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi laivastoja ja valas-kaloja! — — Vaan onnelliseksihan te tahdotte minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon kohtaloon — ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa — ja jos minä tuntonne päälle — ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä — neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?

Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä? Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut, ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on toinen opettaja —

Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.

Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! — No niin! koska en sinusta kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi — tiedän kaikki — tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta. Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan, onnetoin, — uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen itseäsi rakastaa! — Mitä sanon? — Uskalla vaan häntä ajatella tahi yhtenä hänen ajatuksenansa olla — Minä olen voimallinen, onnetoin — peljättävä, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!

Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne rakastamaan.

Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun sydämesi muruiksi musertaa — Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne; minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava — Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea — mutta ei sinunkaan sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös onnea!

Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te — Vaan tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!

Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen ilmoittanut? — Kelle olen mitä ilmoittanut? — O Loviisa, jalo, korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle — En minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain! Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä olla — sinä olet köyhä — katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.) Nämä korut myön minä — myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi — Olkoon kaikki sinun, vaan — luovu hänestä!

Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa! näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan, tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! — — Vapaa-ehtoisesti annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä vuotavasta sydämestäni. — — Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään, milady, vaan te hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan, toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka Jumala yhdeksi loi; musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin, eikä kiitä häntä nyt enää koskaan — Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset — Ei se ole hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan Walter teidän! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen — Mutta elkää vaan unhottako, että morsian-suutelunne väliin kavahtaa itse-murhaajattaren haamu — Jumala on laupias —- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!

Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti, josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.

Lady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui? Vielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen hirmuiset, minua kiroavat sanansa: ottakaa hänet pois! — Kuka, sinä onnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako — toivottomuutesi perintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut — niin yht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella odotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle kuolin-vuoteeltansa? — Ottakaa hänet pois! ja sen sanoo hän semmoisella äänellä, semmoisella katseella — Haa! Emilia! Sitäkö varten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? Sitäkö varten pidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi loisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian korkeamman hyveen rinnalla? — Ei! ylpeä onnetoin, ei! — Hävetä voipi Emilia Milford — vaan ei koskaan anna itseänsä häväistä! On minullakin voimaa, luopumaan!

Lymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! — Jääkää hyvästi, te suloiset unelmat rakkaudesta — Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon tästä lähtien johdattajani! — — Tämä rakastava pari on hukassa, tahi täytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä! (Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! — poistettu se kauhea este — Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä, juurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! — — Minä palajan takaisin sinun syliisi, siveys! — Ota katuvainen tyttäresi vastaan! — Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka sydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! — Suurena, kuin alas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni kukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu kuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti mennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman — nyt paikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa verisen taistelun sydämessäni.

Kammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on asiassa herttualta.

Lady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen ruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin hullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon. — Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. — Koko maa tulee kuohumaan.

Lady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? — Sitä parempi! Hänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on terve-tullut.

Sohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani liian rohkea — (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli semmoisessa vauhdissa tyköänne — teidän kasvonne hohtavat — te puhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa — Mitähän on tapahtunut?

Hovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle; kun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa taakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee sitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus —

Lady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua moittiva kiittämättömäksi kappaleeksi — minä muka olin orpo ja turvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta — kurjuudestako? — Inhoittava muutos! — Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun ikuinen häpeäni maksaa ne sinulle koron kanssa.

Hovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn näkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite — Minu täytynee siis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät minut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi saksalainen kometia?

Lady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! — Sillä välin toimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä, Sohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni tänne saliin koolle —

Sohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä tästä vielä tulee?

Lady. Sitä vähemmin on tässä valheltu — Hurraa, herra hovi-narsalki!
Nyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!
(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä
tahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!

"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto. Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni. Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä. — Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne puoleen, ja oppikate britannilaiselta ruhtinattarelta laupeutta saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana. Johanna Norfolk."

Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.

Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! — Minun neuvoni on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi sen talrikiltaan —

Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! — Ajatelkaa toki, muistakaa toki, mihin disgraciin näin joudutte, lady!

Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte huolellisina, kuinka tämä asia selviää. — Tulkaa lähemmäksi, rakkaani! — Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne, ylpeytenne oli lempeni! — — Että teidän uskollisuutenne muiston pitää myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.) Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! — — Lady Milfordia ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa — Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken — Tämä palatsi jääpi herttualle — Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä ymmärrän ajatuksenne, rakkaat ystävät — Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö sinä seisot täällä?

Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan omiin korkeihin käsiin?

Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä, puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.

VIIDES NÄYTÖS.

Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria, pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä, katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta, panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.

Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. — Kaikki kadut olen kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla portilla — tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties virta silloin tuopi lapsesi rantaan. — O Jumala! Sydämeni taisi liian paljon rakastua tähän tyttäreen! — Se rangaistus olisi kova! Kovin kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)

Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa kalliimpasikin kadottamaan.

Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? —
Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?

Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini, silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.

Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.

Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee sielun kanssa!

Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa! Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi! Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa kummitusta mätänemistä voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!

Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit minulle otollisempi.

Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin petän! — Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi — sitä ei hän tiennyt se snrkea-onninen mies — O, he ovat kyllä sukkeloita, niin kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi — — Valalla luuli hän lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan Loviisansa! — Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko niin hyvä?

Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo mahtua yksikään ajatus hänen päällensä — Kellenkäs muille sitten minä kirjoittaisin?

Loviisa. Kuin tahdot, isä! — vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden silmissä.

Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! — Verratoin pahuus ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos sinulla on uskallusta, rakkahani! — Minä tiedän toisen maan, jossa valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse." (Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)

Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. — Sinun pitää tuleman sulana rakkautena, jättää tähän maahan kaikki toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne kuin sydämesi. Jos suostut — niin tule silloin kuin kello lyöpi kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa — niin pyhki pois sana vahva miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?

Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? —
Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.

Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa — Oi, miksi ei rakkaus ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni — anna sanoani — tämä toinen maa on hauta.

Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta. Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen — se pois, ja morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen, kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala — hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin, ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.

Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? — Tahdot omin käsin päiväsi lopettaa.

Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita — karata paikkaan, josta en enää voi olla poissa — onko sekin syntiä?

Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! — Se ainoa synti, jota ei enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden ajoin.

Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! — Vaan eihän se toki niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!

Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet saanut kätköön — Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet langennut! — Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä otti kätensä sinusta pois!

Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti. — — Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. — Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, — Tyttäreni, minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan isän tunteita — Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme säästäneet. — Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa? Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?

Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.

Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? — — Kas, kuinka kalvenet! — Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä, vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa itsesi helmi-rihmalla. — Loviisa — Loviisa — ainoastaan varoittaa voin sinua vielä — Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella sillalla? — Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä valhetellen: sinun tähtesi, luojani, läksin tänne — vaikka syntiset silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? — Ja kun tämä savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin itsekään saa — kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä enkä voi enää mitään — (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle, herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka, mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. — Mene, mene sinne, kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin, kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. — Tuoss' on sinulle veitsi, pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!

Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi isäni! — Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo! Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?

Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi kyyneleet, — niin kuole!

Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on käteni! Minä tahdon — Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä vannon — voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! — Isä, olkaan sitten — Ferdinand — Jumala sen näkee! — Niin hävitän viimeisenkin muiston hänestä.

Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi, lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi, kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! — Loviisani, onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista — sen verran minäkin vielä ymmärrän!

Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! — Pois tästä kaupungista, jossa kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt — Pois, pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! —

Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään kaikki hukkaan — Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä — sitä laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta itkeväisten käsistä.

Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!

Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse — Pidä silmällä, isä — se on tullut minua murhaamaan!

Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! — Tunnustuksesi on hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta! Hyvää iltaa, Miller!

Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?

Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. — Mistä tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?

Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! — Jos sydämessänne vielä on kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä, jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen? Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän onnettomasta tuttavuudestanne?

Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista sanomaa tuomaan!

Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! — Mene sinä, onnettomuuden sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.

Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford, rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet nousevat taivaalle. — Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani vihille viemään.

Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen päälle.

Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä kuin Loviisa valansa — En tunne mitään pyhempää — Epäiletkö vieläkin? Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista! Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä kirjallista todistusta.

Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En ymmärrä teitä ollenkaan!

Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut ymmärtänyt!

Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! — Nyt se vasta on oikein mieleinen minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä, hurskas tyttö — Tuolla ruumiin-näöllä — Viimeisen tuomion henkäys, joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. — Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen ensimäinen valheeton näkönsä. Annappa, suutelen sitä!

Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.

Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on tapannut — vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan toimella häväissyt? — Mutta Mutta jos niin ei ole, niin painau vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole — Aika ei vielä ole ohitse. Vielä voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! — Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?

Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt, muista nyt oikein!

Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? — Kiitetty olkoon sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein viisasten järki. — Sattumus, sanoin? — O, onhan luojan kaitsemus läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa perkeleeltä reväistään peite silmiltä? — Vastausta minä tahdon! Kirjoititko tuon kirjeen?

Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt vielä vaan tuo yksi: kirjoitin, ja kaikki on voitettu.

Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!

Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! — Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! — Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt — Minä kysyin liian pikaisesti — Eikö niin, Loviisa? — Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?

Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi — Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? — Puhu minulle totuus, Loviisa! — Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: kirjoitin, ja minä olisin hukassa. — Valhettele, Loviisa, valhettele! — O — jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit — O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?

Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!

Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! — Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! — Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia — Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! — Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. — Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa — O, se on kauheata!

Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.

Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen — hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt — minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! — viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!

He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.

Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?

Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan — Mikäpä siihen olikaan syynä?

Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?

Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada rauhassa. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!

Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. — Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. — Hum! — Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin —- — Etkä sinäkään voita sillä mitään — sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!

Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.

Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä mumisten.) Varsinkin isän puolesta — Ole vaan täällä — Mitäpä minä vielä arvelinkaan kysyä? — Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi? Eikö sinulla muita lapsia olekaan?

Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! — Enkä ole toivonutkaan muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa — sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.

Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! — — Käyppä kuitenkin katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!

Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! — Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko sitä, ainoa? — Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. — Sinä tahdot sen häneltä ryöstää? — Ryöstääkö? — Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan? Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko minulla tosiaankin siihen sydäntä? — — Ja kun hän sitten tulee ja tytär makaa selällänsä, kukkanen — nuutunut — kuollut — vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa. — Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. — — Jumala! Jumala! Vaan eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika — tämä ainoa poika, vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. — (Vähän ajan perästä.) Vaan kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? — Ei suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.

Miller. Heti saatte sen, paroni! — Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan kyyneleitäkin.

Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! — — Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.

Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua? Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.

Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.

Ferdinand. Ei tiedä. — Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet — pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. —
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. — Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.

Ferdinand. Kuule vielä — minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin. Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken omaisuutensa panee yhdelle laivalle. — Kuule se, Miller, ja muista varoitukseni! — — Vaan miksikä et ota rahaasi?

Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä ajattelette, armollinen herra?

Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. — Heh! (Heittää kukkaron pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.

Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka, Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? — Paroni, mitä olette te? Mitä teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.) Aivanhan tämä on — eli olette minut, eli — lempo vieköön! paljasta puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. — — Ei saatana! sillä syötilläsi et minua petä.

Miller. Pyövelin nimessä — sanon — katsokaa herran Kristuksen tähden — kultaa!

Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä, liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä ansaita!

Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!

Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko! Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?

Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! — Tällä rahalla maksan sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman tyttärestäsi.

Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies — (joutuun) ja tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä kuin Mähösen viinan? Häh?

Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! — Minä matkustan pian toiseen maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.

Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella). Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? — Vaan mieleni käypi pahaksi siitä, että lähdette pois. — Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!

Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.) Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää anna soitto-tuntia.

Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja, herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane — rahasta ei — Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan päivä ei paista hihojen läpi. — Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa. — Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen hänen toivovan, se pitää hänen saaman.

Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman päässäkin.

Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.

Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi väkevää.

Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! — Saisinko sinulta pyytää yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?

Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon. — Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?

Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. — Tuoss' on kelloni kanssasi, että uskovat sinua. — Minä olen täällä vielä palatessasi. — Pyydä vastuuta.

Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!
Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. —
Kuka-ties painavia asioita. — Sen viet yhdellä tielläsi sinne.

Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä, voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! —

Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.

Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi eteensä.

Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?

Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille neuloa — sitä olen alotellut — tulkaapa katsemaan sen kaavaa!

Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin huonosti huvitutte.

Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun tylsälle hiljaisuudelleni?

Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni lähetitte asialle. — Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on meille molemmille yhtä tukala. — Jos ette pahaksi pane, niin menen minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.

Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun tuttaviani.

Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.

Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin opiksi — minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa; vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. — Niin kuuleppa, Loviisa! Minäkin suostun siihen. — Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne — minä tänne — kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani josta-kusta nais-huoneesta takaisin — Kuka-ties, näin hurjailtuamme jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.

Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko ansaitakin onnettomuutesi?

Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan — millä voit sitten toisen tunteita punnita? — Onnetoin, sanoi se? — Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! — Onnettomaksi piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja petti minut kuitenki. — Sanasi taittavat kaulasi — Tähän asti voin vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin, kevyt-mielinen et ollut — tyhmä et ollut — olit vaan perkele. (Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi — Maistappa!

Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).

Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka hirmuisesti olette mieleni loukannut!

Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!

Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan — Kurva on hyvä-sydäminen, vaan niinhän ne ovat kaikki!

Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).
Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?

Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! — tule niin hirmuisena kuin helvetti sinut koskaan näki — Vaan elä enkelinä enää — Elä enkelinä enää — Siksi on jo liian myöhä — Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi niinkuin sisiliskon — Voi sinua!

Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana teos — Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! — Vaan miksi panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? — — Voipiko pahuus hyötyä näin lempeässä maassa! — — O, se on ihmeellistä!

Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin — Kuinka voipi niin paljo sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata — niin täydellistä — niin jumalallista! — Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita! juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että luoja tälle teoksellensa saisi iloita. — — Jako sielua tehdessänsä vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?

Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.

Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran, Loviisa! — Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä, jolloin sinä ensi kerran suhahdit: Ferdinand ja sana sinä ensi kerran tuli kuumille huulillesi — O, loppumattomien, sanomattomien ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin kukkasen supussa. — Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria morsiamia. — — Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa! Loviisa! Miksis teit minulle tämän?

Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle oikeammin kuin vihanne.

Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta — Ei sitä lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan yksityisiä, kylmiä märkiä — rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.) Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! — Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. — O, minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu — Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen alle.

Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen lujuutta niin hyvin kuin monella muulla — vaan sitä ei pidä panna yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme eroitetut — — Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle kertoa asioita — voisin — — vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin porttoa.

Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe huulillasi.

Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. — Loviisa! Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!
Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan). Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut kaikki — seisot sinä — Jumalan edessä!

Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? — — Ja mieltäni alkaa niin muutella.

Ferdinand. Joko nyt? — Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.

Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä joit kuoleman maljaa.

Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja kuoleman. — O, armaitse sieluani, laupeuden herra!

Loviisa. Ja äitini — isäni — maa-ilman vapahtaja! Onnetoin isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni —- eikö mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?

Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä — Vaan elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.

Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna se hänelle anteeksi — Armollinen herra, ota häneltä tämä synti —

Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi — pelkään pahoin, ett'eivät ne ole selvällä.

Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! — Oi — Nyt en enää voi salata. — Kuolema — kuolema ratkasee kaikki valat. — Ferdinand! — Ei taivaassa eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! — Minä kuolen viatoinna, Ferdinand!

Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta sille matkalle kanssa!

Loviisa. Minä en valhettele — en valhettele — enkä ole valhellut kuin kerran koko elämässäni. — Huu! mikä vilu juoksee suonissani — — kun kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin —

Ferdinand. Haa! Se kirje! — Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas takaisin.

Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje — Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan — Käteni kirjoitti, mitä sydämeni kirosi — isäsi saneli sen kirjeen.

Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).

Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä — Ferdinand — minut pakoitettiin — anna anteeksi — Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut — vaan isäni — vaara — he tekivät sen niin kavalasti.

Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä tunne myrkyn vaikutusta.

Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! —
Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!

Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni! armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen rukouksensa! — — Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. — Hänen lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä. (Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään? Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun aikomukseni ole.

Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen perä-puolelle.

Presidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? — En kuitenkaan voi uskoa —

Ferdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin näet tuossa, murhaaja!

Presidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen äänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?

Ferdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä valtio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! — Hieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän sydämet heitettiin luulon kautta. — Mestari on se, joka sen verkon teki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti kuin tavalliset käskyläisesi.

Presidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään, joka itkisi surkutellen onnetointa isää?

Miller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden, laskekaa!

(Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden
kanssa töytää sisään.)

Miller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! — Myrkkyä huudetaan täällä otetun. — Tyttäreni! missä olet?

Ferdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä olen viatoin. Kiitä tästä tuota.

Ferdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! — Te alatte käydä minulle kalliiksi. — Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te. Minua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; — konna en kumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten hyvänsä — teidän päälle se elkään langetko — Vaan minä olen tehnyt murha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä et minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan. Juhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen: kuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan tyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle hedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu, ja koston enkelit ovat sen siitä lukevat — Tämän-näköinen haamu hiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää kättänsä — Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi, ja häiritköön viimeisen rukouksesi — Tämän-näköinen haamu seisokoon haudallasi ylös-noustessasi — ja Jumalan vieressä hänen sinua tuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)

Presidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti). Elä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan tuolta.

Presidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! — Sinä sitä annoit sen helvetin neuvon — Sinun yllesi tulkoon vastuukin — Minä pesen käteni puhtaaksi.

Wurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä sitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun yllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se minun poikani? Olinko minä sinun isäntäsi? — Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää ytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt tahdon minä hukkua, mutta sinun pitää hukkuman minun kanssani. — Väki hoi! Huutakaa murha katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa minut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia, semmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.

Wurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! — Riivattu olen minä, se on tosi — se on sinun työtäsi — niin tahdon nytkin menetellä kuin riivattu. — Käsi kädessä sinun kanssasi pyövelin pölkylle! Käsi kädessä sinun kanssasi helvettiin! Minua oikein ilahduttaa olla sinun kanssasi, koira, kirottuna!

Miller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut äänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille raha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut rahasi! — tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?

Ferdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. —
Tämä raha on hänelle pelastettava. — Se on mun kauhea kiitollisuuteni.
Loviisa! — Minä tulen. — — Jääkää hyvästi! — — Antakaa minun erota
tämän alttarin vieressä. —

Presidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani!
Ferdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?

Presidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut ja luoja hylkäävät minut. — Etkö enää silmää luo virvoitukseksi päälleni?

Presidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi!
(Toisille). Nyt olen teidän vankinne!

(Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä,
esi-rippu lankee alas.)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAVALUUS JA RAKKAUS: MURHENÄYTELMÄ VIIDESSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.