The Project Gutenberg eBook of Kolme runokertomusta: Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki., by Baron George Gordon Byron Byron

Byron, Shakespearen ohella ja jälkeen kuuluisin englantilainen runoilija, Napoleonin sotilassortovallan ja "pyhän allianssin" aikuisen taantumuksen ja vapaudenkammon kiivain ja kaunopuheisin vihollinen, on suomenkieliselle yleisölle, päinvastoin kuin Shakespeare, ollut toistaiseksi miltei suljettu kirja. Ja kuitenkin on Byronin vaikutus maailmankirjallisuuteen ja kokonaisen sukupolven luonteensävyyn ja katsantokantaan ollut sangen valtavaa laatua ("byronismi"). Niinpä olisikin täysi syy tutustuttaa meikäläistä yleisöä tuon suuren runoilijaneron runoluomiin, varsinkin hänen pääteoksiinsa. Siinä toivossa, että joskus niin tapahtuu, tahtovat seuraavat pienet, vaatimattomat suomennoskokeet kohdaltansa vähän latua hiihtää ja latvaa taittaa. Vaikkapa ne ovatkin käännöksiä vain Byronin tilapäisluontoisista pikkuteelmistä, voinevat ne antaa edes rahtusen käsitystä Byronin runouden luonteesta ja sen sisäisistä ja ulkonaisista ominaisuuksista. Niiden johdannoksi mainittakoon tässä aluksi pääpiirteet Byronin elämästä, varsinkin kun hänen elämänsä ja kokemuksensa — kuten jokaisen todellisen runoilijan — hyvin läheisesti, jopa aivan oleellisesti liittyvät hänen runouteensa — ennen kaikkea tietysti hänen pääteoksiinsa.

George Byron kuului sekä isän että äidin puolelta ikivanhoihin ylimyssukuihin, joiden suonissa virtasi sekä normannilaista että skotlantilaista verta. Hän syntyi Lontoossa (toisten tietojen mukaan Doverissa) 22 p. tammik. 1788. Isä oli aimo hurjastelija ja elostelija, kaartinkapteeni John Byron, tunnettu nimellä "hullu Jack". Hän pakeni velkojiansa Englannista Ranskaan, missä kuoli jo 1791, jättäen vaimonsa ja poikansa perin niukkoihin varoihin. Rouva Byron siirtyi poikansa kera Skotlantiin, jonka raikkaassa vuori-ilmassa heikko poika ruumiillisesti vahvistui, ollen pian ensimäinen kaikissa poika-iän leikeissä ja urheiluissa. Onnettomuudekseen oli muodoltaan kaunis poika saanut syntyessään kämpäjalan, jota hän lievästi ontui. Tämä ruumiinvika, josta hän sai kärsiä pilkkaa toveriensa puolelta, tietysti antoi hänelle aihetta tyytymättömään, elämää ja kaitselmusta epäilevään, jopa vihaavaan mielialaan. Lisäksi äidin kasvatustapa, joka oli milloin perin hemmottelevaa, milloin taas kovin ankaraa laadultaan, ei ollut sovelias tasoittamaan ja ohjaamaan pojan levotonta, kapinoitsevaa luonnetta, jossa esi-isien kiihkeä normannilaisveri näytti jo aikaisin kuohuvan. Skotlannissa hän kuitenkin oppi ihailemaan ja rakastamaan luontoa, jolla sittemmin oli niin suuri sija hänen runoudessaan.

Kun Byronin omituinen isosetä, loordi William Byron, v. 1798 kuoli jälkeläisittä, peri nuori George Byron suvun sukukartanon Newstead Abbeyn ja loordin arvon. Äiti muutti nyt takaisin Englantiin, ja Byron pantiin Harrowin kuuluisaan oppikouluun, josta v. 1805 siirtyi Cambridgen yliopistoon. Täällä häntä viehätti enemmän hurja ylioppilaselämä kuin säännöllinen opiskelu, ja kolmen vuoden perästä hän jätti yliopiston. Jo koulupoikana hän oli ennättänyt tulisesti rakastua, mutta saanut rukkaset, mikä osaltaan katkeroitti hänen herkkää ja tunteellista mieltään maailmaa ja ihmisiä vierovaan suuntaan. Ylioppilaana ollessaan hän oli v. 1807 julkaissut ensimmäisen vaatimattoman runokokoelman Hours of Idleness (Joutohetkiä), jota aikakauskirjassa "Edinburgh Review" perin ankarasti arvosteltiin. Byron, jonka turhamaisuuteen ja itsetuntoon arvostelu oli kipeästi koskenut, vastasi siihen purevalla runosatiirilla English Bards and Scotch Reviewers (Englantilaiset runoilijat ja skotlantilaiset arvostelijat), jossa ensi kerran tuntui Byronin runouden "leijonankynsi".

Englantiin ikävystyneenä nuori loordi v. 1809 lähti matkoille, kulkien Portugalin, Espanjan, Maltan ja Albanian kautta Turkkiin, Vähään Aasiaan ja Kreikkaan ja tutustuen läheltä itämaiden kirjaviin oloihin. Matkalta kotiuduttuaan 1811 hän julkaisi kaksi ensimäistä laulua omituista runollista matkakirjaa Childe Harold's Pilgrimage (Ritari Haroldin toivioretki), jotka yhdellä iskulla kohottivat hänet kirjallisen maineen kukkuloille. Childe Haroldin muhkeihin ja vaikeihin spenser-stanzeihin, jotka Byronin käsissä soluvat erinomaisen sujuvina ja komeina, hän on runoillut matkalla saamiaan vaikutelmia ja luonnonkuvia ja antanut niissä oman personallisuutensa ja elämänkatsomuksensa voimakkaasti purkautua esiin. Tämä suuri menestys kiihoitti Byronia jatkamaan runoilua, ja niinpä ilmestyikin seuraavina vuosina runsaasti uusia tuotteita, niiden joukossa useita runokertoelmia, mikä kirjallisuudenlaji siihen aikaan oli Englannissa hyvin suosittu. Sellaisia olivat The Giaour (Uskoton), The Bride of Abydos (Abydoksen morsian), The Corsair (Merirosvo), Lara, Parisina ja The Siege of Corinth (Korinton piiritys). Niiden aiheet olivat Välimereltä ja itämaista, päähenkilöt omituisia rikollisia, salaperäisiä, maailman murjomia olentoja, saman perustyypin toisintoja, niiden kieli ja kuvaustapa värikästä ja loistoisaa. Ne saavuttivat sellaisen suosion, että Walter Scott, tämän runolajin entinen mestari, luovutti sijansa siinä Byronille ja kääntyi historialliseen romaaniin.

Tähän aikaan, v. 1815, Byron meni naimisiin erään rikkaan neidin, Anna Millbanke-Noelin kanssa, mutta runoilijan levoton ja säännötön luonne ei ollenkaan sopinut yhteen hänen vaimonsa täsmällisen, turhantarkan ja käytännöllisen luonteen kanssa. Sopusoinnun puute ja taloudelliset häiriöt johtivat jo vuoden kuluttua avioeroon. Kun eron vaikuttimet luettiin yksipuolisesti Byronin syyksi, alettiin Englannin tekopyhissä, ahdasmielisissä ja parjaushaluisissa seurapiireissä ankarasti panetella Byronia, hänen elämäänsä ja käytöstänsä. Tästä runoilija niin kyllästyi Englantiin, että myi sukukartanonsa ja lähti v. 1816 pois kotimaastansa, sinne enää elävänä palaamatta. Hän matkusti nyt Belgian ja Reinin kautta Sveitsiin, jossa sepitti Childe Haroldin kolmannen laulun, jatkaen siinä tuota omituista runollista matkapäiväkirjaansa ja liittäen tuoreihin matkavaikutelmiinsa omaperäisiä mietteitä ja vapaamielisiä arvosteluja Euroopan oloista ja huomattavista henkilöistä (m.m. Rousseausta ja Voltairesta). Täällä hän runoili m.m. pienen kauniin runokertoelman The Prisoner of Chillon (Chillonin vanki) ja sepitti syvämielisen, ihmisolemuksen ongelmoita käsittelevän aatenäytelmän nimeltä Manfred, jossa Faust-tarina esiintyy byronilaisessa muodossa.

Sveitsistä Byron siirtyi Italiaan, asuen aluksi Venetsiassa ja nauttien täysin siemauksin hurjastelevan "voimaihmisen" elämästä. Sitten hän oleksi vuorotellen Ferrarassa, Roomassa, Ravennassa, Pisassa ja Genovassa, rakastui nuoreen kreivitär Guiccioliin ja sai vastarakkautta. Mutta samalla hän ahkerasti runoili. Italiassa syntyi Childe Haroldin neljäs laulu, missä hän lennokkain sanoin ja säkein piirtelee kuvia Italian suuresta entisyydestä ja mitättömästä, sorronalaisesta silloisuudesta. Täällä hän sepitti pienen leikillisen runokertoelman nimeltä Beppo, samoin Mazeppa-tarinan ja etelämeriltä ihanan runokuvauksen The Island (Saari). Italiassa Byron aloitti myös suuren pääteoksensa, puolittain koomillisen modernin eepoksen tai runoromaanin Don Juanin, joka häneltä jäi kesken. Sen 16 stanzi-mittaista laulua kuvailevat kepeästi ja pakinoivasti espanjalaisen Don Juanin monenmoisia vaiheita ja seikkailuja Espanjassa, Välimerellä, Kreikan saaristossa, Turkinmaalla, Pietarissa ja Lontoossa. Mutta samalla on Byron Don Juaniin runoillut ihmeteltävällä tavalla koko oman kielteisen elämän- ja maailmankatsomuksensa, lausuen siinä, samoin kuin Dante "Jumalaisessa näytelmässään", arvostelunsa ja tuomionsa miltei kaikesta maan ja taivaan välillä. Don Juanissa Byronin runollinen luomisvoima ja kielen ja muodon mestarillinen valtius on saavuttanut huippunsa. Täällä Byron kirjoitti myös historialliset murhenäytelmät Sardanapalus, Marino Falieri ja The Two Foscari sekä murhenäytelmän Werner, jotka kaikki kuitenkin ovat pikemmin luku- kuin näyttämödraamoja. Italiassa valmistui myös Byronin syväaatteinen näytelmämysteerio Cain, Childe Haroldin ja Don Juanin ohella runoilijan kolmas pääteos, jossa hän rohkeasti ja omaperäisesti käsittelee ihmissuvun syntiinlankeemusta seurauksineen ja Kainin kohtaloa. Erikoisesti on siinä huomattava se aito byronilainen kuva, jonka Byron antaa saatanasta, Luciferista. Useita muita, vähempiä runotuotteita Byron sepitti Italiassa ollessaan.

Mutta runoilija, joka ennen muita runoudessaan ajoi vapauden asiaa ja vihasi kaikenlaatuista sortovaltaa, ei voinut tyynin mielin nähdä, miten kreikkalaiset, Euroopan suurvaltain kylmästi jättäminä pulaan, olivat vapaustaistelussaan sortumaisillaan turkkilaisten ylivoiman alle. Hän päätti uhrata kaikkensa kreikkalaisten hyväksi, purjehti kesällä 1823 Kreikkaan ja kustansi oman suliootti-rykmentin sotaan. Liialliset rasitukset, mielen jännitys ja vilustuminen kaatoivat hänet kuitenkin Missolunghissa tautivuoteelle ja siitä kuolemaan 19 p. huhtik. 1824. Ruumis haudattiin Englantiin, Newstead Abbeyn lähikylän Hucknallin kirkkoon, koska Englannin yleinen mielipide ei sallinut hänelle sijaa Englannin suurmiesten hautakirkkoon, Westminster Abbeyhin. Byronin arvosta runoilijana on paljon riidelty, varsinkin Englannissa, jossa Byron ei ole saavuttanut ansioittensa mukaista tunnustusta, koska siellä hänen arvoonsa runoilijana on määräävästi vaikuttanut se arvostelu, jonka tapatarkat ja tekopyhät ovat kohdistaneet häneen ihmisenä, loordina ja englantilaisena. Muualla Euroopassa sen sijaan Byron on suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä "byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.

Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin. Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta, ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja "maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä elämänkatsomusta.

Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän, epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan jätettyinä, esiintyy.

Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.

Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä. Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.

Korinton piirityksen aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan (Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. — Historian tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta sankarityypistä.

Mazeppan aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII:n historiasta", jossa Voltaire — muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka asian niin esittää — kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa, hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.

Chillonin vangin aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa Kaarle III:tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan, hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana vanhuksena v. 1570. — Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen Bonnivardin tarinaan ja innostui — parin illan työnä, kuten kerrotaan — sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma, määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua, sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa ja vapauden sortoa vastaan.

O. A. K.

KORINTON PIIRITYS

PROLOGI.

Vuonna jälkehen Kristuksen tuhat kahdeksansataa ja kymmenen meit' oli reipas seura kerta, mi ratsain maitse, laivoin merta vaelsi vapaasti, iloiten. Yli virtain ja vuorten riensi retki, lyhyt oli ratsujen lepohetki! Jos kellari tai vaja yösijan soi, ain' oivaa unta se meille toi. Me viitassamme taivasalla tai purtemme pohjalla nukuttiin, tai unien helmaan rantamalla satulan päälle uuvuttiin: Aamuin norjina nousimme, vapaa ain' oli aatos ja kieli, terve ruumis, raitis mieli, surutta vaaroihin sousimme. Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen: toiset helminauhaansa luki, luotti paaviin ja pappeihin päin, toiset Muhamettihin tuki, toisten usko ol' niin ja näin. Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan, vaikk' etsisit kautta kaiken maan.

Mut toiset kuoli ja toiset haipui, toiset unhotuksiin vaipui; toiset vuorilla kapinoivat, jotk' Epeiron laaksoja ympäröi, kun hetkeks vapauden torvet soivat, ja kosto sortajat veriin löi. Toiset kiertävi mikä missäin, toiset on kotona ikävissään. Mut ah! emme enää milloinkaan me yhdy retkillä Kreikanmaan!

Niin kultaisna kului ne päivät kovat ah, nykyiset kuin synkkiä ovat! Siks aatos pääskynä meriä liitää ja kantaa henkeni kauas pois; se maiden ja ilmojen kautta kiitää kuin kotka, pilvien kulkija, ois. Se se mun harppuni soimaan saa, ja taas, ah, lauluni pyytää hetken kuulijoitansa harvoja retkeen seuraamaan mua merten taa!

Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä on vimmat sotain, myrskyjen Korinton yli, seisoo vielä tuo vanha linna vapauden. Maanjäristys tai hirmusää ei voi sen juurta järkyttää, tuon kulmakiven, josta on viel' ylväs maansa onneton. Se on raja, missä purppurallaan kaks merta rantaa huuhtelee; ne kohti pyrkii kuohunnallaan, mut jalkaa sen vain suutelee. Vaan maa jos antais veren sen, min niellyt on se jälkehen Timoleonin[2] veljen surman ja Kserkseen miljoonien turman — niin, jos nyt aukeis kita maan ja esiin kuohuis virrat veren, niin tulvaan moisen hurmemeren tuo kannas hukkuis kokonaan. Jos kaatuneiden näillä mailla luut kaikki kasaan pinottais, se pyramiidi vuoren lailla ylemmäs ilmaan kohoais kuin Akropolis tornipää, mi pilvein piirit ylettää.

Kakskymmentuhatt' tumma harja nyt peistä kantaa Kithairon, molemmin puolin telttasarja kannasta peittää Korinton. Moslemileirin laajan päällä tuoll' liehuu lippu puolikuun. Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä johdolla pashan partasuun. Niin kauas kuin vain silmä kantaa turbaanit liehuu pitkin rantaa. Araabi ajaa juhtaa hiekan, tartaari rientää ratsullaan, turkmeeni, tullut aroiltaan, kupeelleen vyöttää käyrän miekan. Siell' ukkosena pauke soi, ett' aallot vastaan vaikeroi. Ojia luodaan, kuolemaa suhisten kuulat julistaa. Kun valliin iskee pommi suuri, niin pirstoiks murtuu vankka muuri. Vihainen vastuu saapuu sieltä halk' öisen sauhun, mustan maan, ja pyyhkii tulisiivin tieltä mont' uskotonta uhrinaan.

Lähinnä nähtiin muurin harmaan, jot' uhkas mahti moslemein, mies mustaan sotataitoon varmaan parahin parhaist' osmannein. Niin uljas ja niin peloton, kuin koskaan voitonsankar' on. Hän vaaran teille vaahtoovaa hevostaan kääntää, kannustaa; miss' ulos ryntää uljaimmat, ja parhaat moslemit jo horjuu, tai patterien kanuunat tulellaan turkkilaiset torjuu, hän uuteen liekkiin puhaltaa soturin vimmaa sammuvaa. Sulttaanin suuren kehutuiden urosten joukost' uljain mies, mi kuoloon ensi eellä muiden ja pyssyn, keihään käytön ties, ja säilää salamoittaa saatti, ol' Alp, tuo Adrian renegaatti.[4]

Ol' hällä Venetsiassa koti, hän kuului vanhaan aateliin, mut pakolaisna täällä niin hän synnyinmaataan vastaan soti, jolt' opin sai — sen uskon heitti ja päänsä turbaanilla peitti. Korintto, koko Kreikan ranta nyt tottel' "Adrian morsianta". Hän vihollisna Korinton ja isänmaansa vihollisten parissa seisoi; kostohon hän paloi lailla rikollisten ja nuoren uskonluopion, tuhannet muka muistaissansa vääryydet vaivoin kantamansa. Hän kerskaamasta oli laannut "vapaasta" Venetsiastaan, siell' oli tuomion hän saanut "kidasta leijonan", minne maan salaiset syyttäjät sen sulki rikoksen tuodaksensa julki. Paolla säästäin elämän hän riensi koston taisteluun — sai maansa kyllin surra, huolla, kun ristin maahan tallas hän, lipukseen nosti puolikuun ja vannoi kostaa taikka kuolla.

Kumurdshi[5] — joka kuolollansa soi Eugenille[6] kunniansa, kun Karlowitzin tanterelle uroona uupui hurmeiselle — hän kuolemaans' ei surrut lain, hän kiros kristityitä vain — Kumurdshi, jolle maineen toi tuo Kreikan viime valloitus — Eurooppa, miss' on vapaus, min sille Venetsia soi? Vuossata siit' on vierinyt, kun Hellaan orjuuteen hän sulki. — Hän moslemeitaan johti nyt, Alp etujoukon kanssa kulki. Tää täysin luottamuksen maksoi hävittäin kaupungit ja maan ja näytti, murhaten min jaksoi, lujuuttaan uudess' uskossaan.

Jo muurit murtuu — hirmuinen ne kuulatuisku tuhoaa, mi pattereista paukkuen Korinton tornit kumoaa. Tuhannet tulikidat soi, jylisten surmaa salamoi. Ja moni holvi horjuu, raukee, kun pommi siihen pirstoiks laukee; kuin tulivuoren purkaus lyö ilmaan sauhu, leimahdus; punaiset liekkipatsahat ne raunioista leiskuvat. Ne tulitähdin tuhansin hajoovat avaruuksiin taivaan, ja päivän kehrä pimeihin on usviin upotettu aivan, kun sauhu vierren verkalleen, käy pilveen rikinkarvaiseen.

Alp-luopiota kuolon teille ei kiihoittanut kosto, vaan osoittamahan osmanneille kuin' aukko muuriin ammutaan. Nuo muurit sulottaren salas, sen väkisin hän voittaa halas isältä leppymättömältä, mi muinoin vimmass' ylpeyden sen kielsi kristittynä hältä, kun kosi kättä neitosen. Paremmall' ajall', auvomiellä, rikoksen tahraamatta vielä, kun karkeloss' ol' karnevalin hän sankar' gondolin ja salin, ja serenaadin somimman kun lauloi, mik' on koskaan voinut helähtää yössä Adrian ja italiattarelle soinut.

Hän Alpin omaks luultiin yhä; hänt' anonut ol' moni, mut Franseskan kättä kahle pyhä kehenkään viel' ei sitonut. Mut kun Lanciotto Adrian merta pakeni pakanain luo kerta, niin huulilt' armas hymy haipui, hän kalpeni ja kaihoon vaipui, ripille riensi hartaammin kuin naamioihin, tansseihin; jos tulikin — hän silmäns' sulki, jotk' ennen hurmas hehkullaan, ja kuvan lailla vaiti kulki, koreilematta puvuissaan. Hiljemmin laulu helähteli ja askel karkelossa eli kuin toisten, jotka huomenkoi tavata tanssimasta voi.

Lähetettynä turvaks maan, min Venetsia Patran suulta Euboian salmeen puolikuulta pois temmannut ol' voitoillaan, kun Sobieski[7] Budan alla löi Turkin mahdin Tonavalla — Minotti dogen miesnä johti Korinton linnaa voittomaass', kun Rauhan kirkas silmä tohti hymyillä Hellaallekin taas, ja viekas aselepo vielä ikeeltä suojas pakanan. Ol' hällä kanssaan tytär siellä, ei jälkeen kauniin Helenan, mi miehen heittäin, paheen tiellä tuns' turmat lemmen laittoman, tuon vieraan vertaa Hellaan ranta oo saanut kaunotarta kantaa.

Jo muuriss' aukko ammottaapi, ja hämyss' ensi huomenkoin valiojoukko uljas saapi tien luoda yli raunioin. Parahin parvi tartaarien on valmis ynnä moslemien. "Kadotettu" — se nim' on väärä, sill' uhkamielin kuolemaan se tiensä murtaa miekallaan ja kylvää kuolleill' ilman määrää. Mies lähin astinlaudakseen saa aina — viimeks sortuneen.

On sydänyö — ja vuorten yli kuun kehrä kylmän kalvas ui; sinisnä vieri vetten syli, sinisnä taivas kaareutui kuin valtameri korkeuden, miss' säihkyi tulisaarien niin outo, ylimainen palo. Ken, jolle tuttu on tuo valo, ei pyrkis sinne maasta pois, eik' enkel'siivin entää sois ikuiseen iloon tähtitalon? Molemmin puolin aavan väike hopeisna, tyynnä hohtelee, ei kiviin kuohu, vaan sen läike kuin puron soitto solisee. Nyt tuulet nukkuu lainehilla, ja lippu tankoon kietoutuu, kun tangot peittyy laskoksilla, niin päältä paistaa puolikuu. Vain silloin katkes hiljaisuus, kun vahti tunnussanan huus, tai ratsun hirnaus yöhön raikui, ja kummut kaukaa vastaan kaikui. Kuin metsä leiri huminoi, merestä mereen kohu kulki, kun muezziinin käsky julki yösydän-rukoukseen soi. Valittaen tuo laulu nousi, kuin henkihuuto yössä sousi, kajahtain surusoinnuin vienoin, kuin tuuli harppuun koskeissaan sävelin soittaa pitkin, hienoin, jot' ei saa soittoniekat maan. Tuo huuto kuului Korinttoon kuin enne kolkko turmioon; myös korvaan piirittäjän kunki se kuolonkaameana tunki. Äkillinen ja outo tunne, mi sydämen niin hervaa, kunne se sykkii kahta kiivaampaan, häveten hetken heikkouttaan — sen kuolinkello nostaa voipi, vaikk' aivan vieraalle se soipi.

Ol' Alpin teltta rannan puolla, rukous, melu häipyi pois, yökäynti tehty, vahdit tuolla, ei mitään, mistä huolta ois. Viel' yks yö polttavainen vaan — nuo tuskat huomen maksaa mahtoi ah, vihdoinkin! — kuink' itse tahtoi sulolla lemmen, kostollaan! Karaistuakseen työhön veren kuink' ois nuo hetket suotuisat! Mut aatokset kuin aallot meren povessaan polttain kuohuivat. Hän yksin seisoi seuraa vailla; vuoks puolikuun ei eloaan hän uskonkiihkolaisen lailla noin alttiiks pannut kuolemaan, jott' ikilempi Hourein[8] vaan ois palkka paratiisin mailla. Povessa polttanut häll' ei tuo tuli isänmaisin innoin, mi eestä maansa riemurinnoin veren ja hengen uhriks vei. Hän yksin seisoi — renegaatti, petetyn vihollisna maan; kenenkä sydämeen hän saatti tai käteen luottaa joukossaan? Tuo joukko häntä kunnioitti vain siks kun runsaat saaliit voitti; se totteli, kun vallita sen tahdon tais ja hallita. Mut Alpin synty kristillinen heist' oli kovin rikollinen, se maine heistä maahan painui, min voitti moslemina hän, sill' alla puolikuun he vainui hänessä ristin piilevän. He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu, kun turtuu tunteet jalommat; he tienneet ei, kuin sydän paatuu, kun vihan liekit polttavat; kuin koston kiihko — kurja, väärä, tien oudon luopiolle määrää. Hän johti heitä — johdon vuoksi käy moni lurjustenkin luoksi. Shakaalit kuulee jalopeuraa, ne saaliin vainuu, se sen lyö; mut lopuks ahnas murhaseura ilosta ulvoin tähteet syö.

Pää poltti, tuless' suonet tykki ja sydän rauhatonna sykki. Hän vuoteellansa vääntelehti, unetta kauan kääntelehti, jos uinahti, niin melu, ään' sai hänet heti säikkymään. Turbaani poltti otsan pintaa, kuin lyijy painoi pantsar' rintaa, vaikk' ennen helpost' uni kyllä ol' silmiin tullut pantsar' yllä, vaikk' usein vuodett' oli vailla, ja kolkomp' ilma, kenttäkin, kuin taivas tumma näillä mailla ja tanner suojaks soturin. Hän unt' ei saanut, eikä aamuun odottaa tainnut teltassaan; hän rannall' astui lailla haamun, tuhanten uni tuttunaan. Mist' uni heille? Miks hän sai unetta keskell' olla noiden? Heit' isomp' uhkas vaara kai — he nukkui saaliist' unelmoiden? Hän yksin — missä unta vietti tuhannet kenties viimeistään — kuin kuumehourein kulki, mietti, kateisna muita nähdessään.

Mut öinen viive tyynin rauhoin kevensi hänen sieluaan, ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin puhalsi otsaan polttavaan. Takana leiri — edustalla tuhansin mutkin, poukamin Lepanton lahti; korkealla kuvasti Delfin kukkulalla ikuinen lumi ilmoihin, vaikk' onkin tuhat kesää nuorta jo lämmittänyt merta, vuorta. Sit' ei kuin meitä aika syö, jok' orjan sekä tyrannin tomuksi tuokiossa lyö. Mut hieno valkovaippa tuo, mi verhoo vuoren jylhän rinnan, siell' yhä loistettansa luo, kun soraan sortuu tornit linnan. Tasalla pilvien se päilyy, kuin kumma käärinliina häilyy, min Vapaus, kun jätti Hellaan, vei sinne surren, viipyissään pyhällä templitanterellaan, miss' ennen lauloi enteitään. Hän hiljaa hiipii raunioilla, ahoja matkaa auhdon maan, ja koittaa sankarmuisteloilla herättää kurjaa heimoaan. Mut turhaan, kunnes kunniansa nuo päivät koittais, jolloin ties myös Hellas suistaa sortajansa ja jolloin Spartan uljas mies hymyili vielä kuollessansa.

Tuon sankar'-ajan ylevyyden Alp tunsi tuomitsijanaan. Hän mietti menneen, nykyisyyden kuvia yössä kulkeissaan ja urhoin altist' uhrausta pyrinnön eestä pyhemmän: hän tunsi miten kehno, musta ol' maine, min vois voittaa hän, turbaanijoukon päämies halpa, kädessä kavaltajan kalpa, kun voittoon johti, joka ijäks lois hänet templin häväisijäks. Se muinaissuku sankarten, mi täällä povess' uinui maan, ei tehnyt niin — falangit sen vapauttaan puolsi, kotiaan. Siks kuolo sille elon antoi, sen maineen tuulet kauas kantoi. Se vetten solinassa soi, sit' tammein humu tarinoi. On kedon kivi, mykkä, harmaa, sen pyhäin luitten lanko varmaan. Sen henget vuorten yllä häilyy, sen muisto lähtehissä päilyy. Ja purot, virrat vuolahat iäti heistä laulavat. Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan, se heidän maa ja kunnian! Maailman viel' on tunnus tuo: Ken aikoo työn, jot' aika muistaa, hän ensin Kreikkaan katseen luo, niin vihittynä sitten koittaa hän tyrannit ja sorron suistaa, ja vapauden tai kuolon voittaa.

Alp astui rannall' aatteissaan, ja nautti rauhast' yön ja maan. Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä, vaan meri vyöryy paikallaan, siks huuhtoo aallot myrskysäällä vain rahtusen verran rantaa maan. Kuu voimaton niiden vierrä antaa myötä taikka vasten rantaa. — Myrsky, tyyni, aava, lahti — niihin kuun ei pysty mahti. Ja paasi se jalkansa paljastaa, mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa. Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa vuossatoja vanhassa juovassaan, vyö kaita keltahiekkaa saartaa merestä vihreän nurmimaan.

Alp astuskeli pitkin rantaa, karbiini saattoi sinne kantaa, mut vartijat hänt' ei huomanneet, kai muuten ois he laukaisseet. Vai oisko vahteina pettureita tai lurjuksia ja pelkureita? En tiedä, mut ei salamoinut tuo valli, siltä ei kuulaa soinut, vaikk' alla sen vallinsarven kulki, mi meriporttia vartioi, vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki hän vahtisoturin kuulla voi, kuink' askelet kivillä kajahteli, kun ees-taas se tahdissa astuskeli. Hän laihain koirien muurin alla näki juhlivan julmalla aterialla. Muristen repi ne rustoja, luita — ei haukkumaan ollut joutosuita! Kas, tartaarikallo se nahkaton kuin kuorittu kypsä viikuna on! Ja tylsyen valkea kärki hampaan nakersi kalloa valkeampaa, mi soljui suuhun ammottavaan. He luita imivät innoissaan ja tuskin pääsivät paikaltaan. Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi, yön anteja ahmien, minkä jaksoi. Turbaanit ne hiekalla viruivat, niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat. Puku niiden ol' vihreän punainen, hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9] mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen. Ja kallot hurttain kitaan juuttui, ja hiukset leukapieliin puuttui.

Veen rajalla lahden perällä sutta suur' kotka pieksi siivillään. Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta pois hurtat sen häätivät kesteistään. Nyt ratsuhun rannalla viruvaan se iski — lintujen likaamaan.

Alp kääntyi kauhun näöstä pois: Ei taistelussa kalvennut hän, mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois verensä virroissa vierivän, janoon ja tuskihin menehtymässä kuin raatojen mullaksi mätänemässä. Näet vaarass' on jotakin ylevää, min muodon kuolo saapikin milloin, sillä haavoja Maine ylistää, ja kuolleille Kunnia koittaa silloin. Mut taistelun jälkeen lohtua vailla käyt noilla kuolon ja saastan mailla, miss' eläjät ilman ja matajat maan ja metsien pedot ne pitojaan kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa, iloisna ahmien ihmislihaa.

Ol' templi, muisto muinaisajan, tuoss' sortuneena pirstoihin; pari patsasta, paasia maassa hajan, ja sammal verhona marmorin! Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu, ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu! Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden suo menneestä kaiken katkeruuden, min tunnemme olleesta, tulevasta, mi painaa isää ja painaa lasta: jättehet, rauniot, jotka kerran ihminen loi, tuo tomutyö Herran!

Alp istui katkelmalle pylvään kätehen päänsä nojaten, ja köyryyn vaipui varsi ylvään, kuin miehen raskasmielisen. Pää painui, riippui vasten rintaa, miss' sydän kuohui, sylkytti; kumaran otsan kuumaa pintaa levotta sormet liikehti, juurkuin sun sormes soittimilla ja norsunluilla karkeloi, siks kunnes soinnuill' ihanilla niist' äänet täysin puhtaat soi. Hän istui allapäin ja kuuli, kun huokas hiljaa öinen tuuli. Mut tuuliko luolissa kiertäissään niin vienon hellästi huoata voi? Hän merelle katsoo nostaen pään: se peilityynenä unelmoi. Hän nurmea katsoo — ei heilu heinä, mist' alkunsa vieno sai ääni tuo? Hän lippuja katsoo — ei liehu nuo, on vaiti Kithairon tumma seinä. Ei tuntenut tuulta polttava poski; mitä siis tuo outo ääni koski? Hän katsahti syrjään — oi taivahainen! siin' istui nuori ja kaunis nainen!

Hän pystyyn kimpos nuolen lailla kuin vihamies ois ollut mailla. "Kautt' taivasten! mit' ompi tuo? Ken olet, miks ja mitä vailla sa tohdit vihollisten luo?" Hän aikoi tehdä ristinmerkin hädissään, mihin enää ei hän uskonut, mut äänin herkin hält' omatunto voiman vei. Hän katsoi — muodon taivahaisen hän tunsi, varren hurmaavaisen: Franseskan kuva siin' ol' varmaan, tuon muinaismorsionsa armaan.

Nuo posket vielä rusotteli, mut värit ehtyneemmin eli. Kadonnut hurma ol' huulien ja hymy puhdas ja purppurainen; ol' katse tyynen meren lainen, mut silmä ei niin sininen. Kuin aalto jäätynyt ol' silmä, sen loiste kirkas, mut niin kylmä. Ja varren ohut vaippa peitti, mi poven paistamahan heitti. Ja yöstä mustain kutrien, jotk' alas aaltos hulmuten, käs'varsi paistoi valkoinen. — Kätensä sanatonna hän kohotti korkeutta kohti, niin kuulakan, niin kelmeän, ett' öinen kuu sen läpi hohti.

"Ma levoltain luo rakkahimpain oman onneni vuoks ja sun sielusi sain. Läpi vahtien, porttien, muurien hain sua rohkeesti leiristä pakanain. On sanottu: leijona rauhaan jättää sen immen, ken puhtoisna vaeltaa. Ja korkeuden valta, mi hyville kättään ojentaa vaaroista varjelevaa, soi mullekin armonsa avarimman, mua suojeli keskellä vihollisvimman. Ma saavuin — mut jos saavuin turhaan, me emme yhdy, ah, milloinkaan! Sa siin' olet tehnyt sielus murhan, kun hylkäsit isies uskon ja maan! Mut päästäs pois turbaani raasta, tee ristinmerkki ja mulle jää; luo sydämestäsi musta saasta — ja huomenna iäks on sun käsi tää!"

"Ja minne sais häävuotehemme, vai kuolleiden joukkohon veriseen? Näet huomenna tulelle, miekallemme kaikk' uhraamme kristityt temppelineen. En ketään tahdo elossa päästää; sun vain ja omasi vannoin säästää. Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan, miss' surumme lempi vie ikuinen; sun morsionain siell' loistaa annan, kun vain Venetsian ylpeyden saan kukistaa ja koston täyttää; kun käteni halveksittu saa vain skorpiooniruoskaa käyttää ja tuomarinsa kurittaa."

Hän hiljaa Alpin käteen koski — se tunki luihin, ytimiin, ja sydän hyytyi, värisi poski, Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'. Tuo käsi hento kahlehtiipi, siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi. Ei konsaan lemmitty koskemallaan niin jäistä kauhua mieleen luo, kuin hienot, valkeat sormet nuo nyt veren hyydytti jääksi vallan. Pois kuumeen polte otsalta häätyi, ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi, kun Alp näki kasvot kalvakat, niin riutuneet ja raukeat. Ol' niiden sulo jo himmennyt, hävinnyt leikkivä sielunelo, mi niinkuin laineilla päivän helo ol' kaikkialla säteillyt. Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi, ei hengittänyt hän puhuissaan; ei aalloten noussut kaareva povi, ei tuntunut sykkivän suonetkaan. Viel' loisti silmät, mut kankeasti, ne paloi niin oudon kamalasti, kuin unissa-kävijän katse on, jot' ahdistaa näky rauhaton, kuin seinäverholla kuvat kummat tuulen käydessä tuijottaa, kuin hämyssä himmeän lampun tummat aavehet elon ja muodon saa; ne juur' kuin seiniltä irti saisi ja valoon varjosta vaeltaisi, ees-taas häilyen haamun lailla, oudoin ilmein ääntä vailla!

"Jollei mun lempeni sua voita, niin taivaan ääntä kunnioita! Ma pyydän taas — turbaani heitä uskottomalta otsaltas, ja vanno säästäväsi meitä — omia kansalaisias, tai joudut jo täällä iäks vaivaan, kadotat minut ja riemut taivaan! Jos teetkin sen, niin yhä on sun ylläs miekka tuomion, vaan syystäs tuomar' puolet varjoo, taas sulle taivas armon tarjoo. Mut hetken jos viel' emmit yhä, niin Herran kirous sun lyö, pois kääntyy sinust' iäks pyhä sen rakkaus ja armotyö. Kas pilvi tuolla peittää kuuta, sen kehrän poikki lennättää; mut jollet siihen mieltäs muuta, kuin sumuharso ennättää ohitse kuun ja taas se hohtaa, niin Herran kosto sua kohtaa, ja kova tääll' on tuomios, mut kovemp' ikikohtalos."

Alp katsoi, näki taivahalla tuon pilvimerkin siivekkään, mut uhkamiellä ankaralla hän paadutti vain sydäntään. Ens' intohimo kiihkollansa muun kaiken riisti mukanansa. Hän kerjäis armoa — hän ois arka, kun houraili tuo tyttöparka! Hän taipuis väärään tuomioon ja pyhän koston sikseen heittäis! Ei niin! — vaikk' ukkospilvi peittäis ja murskais hänet — murskatkoon!

Hän katsoi kuuhun vakavasti, mut äänetönnä, vaieten; nyt ohi kiiti verho sen, täys kuu taas paistoi kirkkahasti. "Mik' onkin mulla kohtalo, en horju — myöhäist' ois se jo! Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu, mut tammi taittuu, maahan vaipuu. Ma Venetsiaa vihaan, kun se tahtoi niin, mut lempi sun pelastaa vaaroist' — ei ole mun!" — Alp kääntyi — hänt' ei nähnytkään, hän näki vain pylvään sammalpään. Hänet maako nieli vai ilma vei, sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.

Yö väistyy, säteet auringon, kuin tahtois päivän surut poistaa, hymyilee, aamu valohon hämystä astuu ja rauhaa loistaa, vaikk' keskipäivällä sota on. Kas, torvet soi ja rummut raikuu, niin synkästi sodan soittimet kaikuu! Ja liput ne korkealle liehuu, hevoset hirnuu ja joukot kiehuu. "Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan. Hevoshäntä[10] se maasta temmataan, tupesta miekka. Kaikki nuo nyt rientävät johtajainsa luo. Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa alas teltat ja riveihin tulkaa! Ratsahille, kannustakaa, armotta maahan hakatkaa, ken pakoon pyrkii, ei elämään saa jäädä kristitty yksikään, kun jalkajoukot muurin ruhtoo ja verellä voitontiensä huhtoo! Ratsut ne riuhtovi suitsiaan leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat; suupielet ne vaahtoo valkosenaan. Tanass' on keihäät, tulessa taulat, kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan ja muruiksi lyömään muurien voiman. Alp kokoo janitshaarejaan, käs'vartensa oikea paljasna hohtaa kuin scimitarinsa terä. Kohta on khaanit ja pashat paikoillaan, ja visiiri itse joukkoja johtaa. "Kun merkki soi, päin syöskää rinnan, Korinton kansa kaatakaa, kirkkohon papit, päälliköt linnaan, ei liettä, ei kiveä jättää saa! Allah ja Muhamed! Allahu! huutakoon hurjasti joka suu! Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte päin sapeli kourassa rynnätkäätte! Ken ristin ensiksi riistää, saa mitä mielensä kalleinta halajaa!" — Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui, ja aseet vastahan kalskahtaa; tuhanten raivo se ilmoille raikui Mut vait — soi merkki jo — ampukaa!

Niinkuin sudet kiihkolla kiin' töytää suureen puhveliin, mi kiukusta mylvien sarvia puistaa ja tannerta leiskuvin silmin kyntää ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää; niin karkasi muurille raivopäiset, niin lyötiin takaisin ensimäiset. Ja moni pantsari vaskinen kuin lasi särkyi ja maahan hajos, kun kuula vinkuva mursi sen ja verisnä tantereesen vajos. Rivissä kaatui he kuolemaan, kuin heinä niittäjän raudan tiellä, kun illoin hän katsovi luokoaan: niin sortui ensimäiset siellä.

Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt kovertaa paadet paikoiltaan, ja jyrinällä hurjat hyrskyt ne vimmoin tempaa virrassaan, tai kuin vyöryy lumimyrskyt Alpeilt' yli laaksomaan: Niin Korinton uljas parvi sortui vihdoin verissään, kun yhä uudet kutsui torvi moslemilaumat ryntäämään. He seinänä seisoi ja muurina murtui ja laumojen painon alle sortui, rinnatusten kylväin maan, vaieten vasta kuollessaan. Iskut, pistot säkenöivät, armo-, voittohuudot soi, ukkosna tykit salamoi. Kaukana ihmiset epäröivät, ystävätkö siellä vai viholliset voiton sai; riemun vaiko murheen tuo julma melske heille suo, mi kaikui kautta kukkuloiden kauheasti korviin soiden, kuuluen kauas kautta maan Salamiiseen ja Megaraan; sanotaanpa sen saapuneen Piraioslahteen kaukaiseen.

Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti veressä vaahtosi kamalasti; mut aukko on tiellä ja saalis on siellä, vain verisauna on jäljellä vielä. Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan, soi niistä huudot surkeat; ja pakoon pyrkijät rientää turhaan — he veressä katuja kahlaavat. Mut missä vastustaa voi vielä, niin kohta kymmenkunta siellä pysähtyi epätoivoissaan ja miekoin kääntyi vainoojaan. Päin muuria selkä kuin leijonat he sotivat, kunnes sortuivat.

Näit siinä vanhuksen valkopään, mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin ja vainolaisia iskuin varmoin hän niitteli puoliympyrään. Hän peräytyi, mut haavatonna, ei tohtinut kimppuun ykskään konna. Kyll' alla kantoi haarniskan satakin arpea urhon rinta, mut haavat nuo oli kunnian ja vanhain voittojen verihinta. Ol' ukolla runko rautainen, ei riittäis hälle nykykansa; isompi luku ol' kaatamansa kuin hapsiensa hopeisten. Hän miekkaa heilutti ympäri pään, ja moni moslemi-äiti surra sai poikaa, jost' ei tiennytkään, kun ensi kerran jo ehti purra tuo miekka maksaa pakanain, kun hän kakskymment' oli vain. Sopinut kaikkien isäks ois, joit' ympärille hän yhä kaati; mut itse pojatonna, hän vaati myös muilta isiltä pojat pois. Niin, siitä alkain, kun kuolemansa merellä poikans' ainoa sai, hän uhras sen muistoks murheissansa mont' ihmishekatombia kai. Jos haamut verta uhriks huolii, niin sai Patroklos niukemmin, kuin tuo Minottin laps, mi kuoli Dardanellien aaltoihin. Hän hautahan pääsi samaan rantaan, jok' unta Troian urhoille antaa. Mut mit' on heistä jäänyt muuta, mi kertois heidän vaiheistaan? — Ei kiveä kummulle, hautahan luuta, mut iäti elää he lauluissa vaan.

Tuoss' Allah-huudoin taistelohon Osmannien uljas valio karkaa. Käs'varsi johtajan paljas on, niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa. Se olkaan paistoi paljasna niin, siit' uljas kantaja tunnettiin. Toiset kullassa kulkea saa, vain vihollista se kiihoittaa; monell' on kalpa kaunoisampi, mut Alpin on ruusunpunaisin; monell' on kypäri korkeampi, mut tuo käsi paljas on paistavampi, miss' soi sodan melske murhaavin. Ei lippua ollut taiston tiellä, mi rinnalla sen nyt liehua vois, ei viiriä voiton, mi puoliks vielä niin kauas delhejä vienyt ois; kuin tähdenlento se tuikki siellä. Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa, siin' uljaimmat pian maassa makaa; siin' armoa turhaan pelkur' anoo, kun tartaari hänen vertaan janoo. Mut sankari kaatunut mykin kielin hymyilee kuololle uhkamielin ja viime iskunsa vaikutusta vain tarkkaa mieheen lähimpään, vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa jo tempoo heikosti verissään.

Mut vanhus pystyss' seisoi vielä kuin rautamuuri Alpin tiellä. "Antau, Minotti, miekkoines, pelasta itses ja tyttäres!"

"Hän taivaass' on nyt tahratonna, miss' sielulles ei sijaa, konna." — Niin julmast' ukko nauroi silloin, kun näki Alpin horjuvan kuin huumaamana salaman.

"Yöllä kuoli, mut surra eroaan en huoli; ei ykskään heimost' olla mun saa orja puolikuun ja sun. — Käy päälle!" —

Käsky tuo ol' turha, sill' Alp jo suistui kuolemaan! Juur' kun Minottin sanain murha kovemmin kosti uhkallaan, kuin miekka hyvityst' ois taannut, jos aikaa iskemään ois saanut, niin lähi-kirkon holvistosta, miss' epätoivoin yhtynyt pien' oli parvi taistelosta ja vastarintaan ryhtynyt, lens' kuula, Alpin maahan syöksi. Ei haavaa nähnyt yksikään, mi halkas uskottoman pään, kun elonsa jo muuttui yöksi. Säkenen jonkun silmä heitti, kun nousematta nukkui hän, mut kohta kuolonpimeys peitti tuon ruumiin nytkähtelevän. Eloa viel' ol' värinä, jäsenten kevyt tärinä. Hän käännettiin, ja hurme, multa poloisen kattoi poven, pään, ja suusta sydänverten kulta vuos' syvist' elinlähteistään. Ei nähty sykkimistä suonen, ei huokausta huulillaan; ei sana, hengenvetokaan hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. — Rukoilla hän ei kerinnyt, vaan ripitt' on hän erinnyt, sieluss' synnin raskas taakka — luopiona loppuun saakka!

Hirmuisesti huudot soi kumpaisenkin joukon puolla: tääll' on riemu, raivo tuolla. Vimma miehet villiks loi, kalvat, keihäät salamoi, iskut, pistot vuoroin sataa katkaisten mont' elonrataa. Antain tuuma tuumalt' alaa rautaisella kädellään Minotti suojas viime palaa maasta isännöimästään. Viimeiset hänt' urhot vielä auttoi miekalla ja miellä. Viel' on kirkko vapaa, josta kuolon kuula äsken ties Korinton tuhon puoliks kostaa, kun sortui uljain vihamies. Sinne väistyy urhot nuo verivirroin kadun kastain, kasvot vainolaista vastaan miekoin turvatien he luo. Lähell' uhkaa heitä saarros, mut he ehtii temppeliin, missä kiviseinäin kaarros suojaa heitä hetken niin.

Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan turbaanit kintereillä kulki; niin tunki eespäin tulvanaan, ett' oman paluutiensä sulki. Se tie oli ahdas, mi Minottin vei viime turvapaikkaan tuolla: Jos pelkuri pakoon kääntyikin, hän sortui laumojen jalkoihin, sen voittaa täytyi taikka kuolla. He kuoli, mut heidän ruumiilleen nous kostajat kohta kalpoineen. Tapettuin aukot heti täyttää verekset joukot, raivokkaat; niin uupuu templin sotilaat, kun saavat yhä kalpaa käyttää. Osmannit ovelle jo entää, sen kestää vankka raudoitus; ja kuolon kuula, leimaus sen joka raost' ulos lentää. Ja akkunoista ruhjotuista niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. — Jo huojuu portti pielipuista, sen laudat lonsuu, raudat ryskää — se taipuu — vaipuu — luhistuu — Korinton turva kukistuu!

Minotti eessä alttarin niin synkin mielin seisoi yksin. Madonna sieltä suloisin hänehen katsoi säteilyksin ja auvosilmin armahin. Pyhältä paikaltaan hän sieltä luo meihin hurskaampata mieltä. Kuvassa rukoillen hän hohtaa Jumalan poika polvillaan, hymyillen huokauksiin maan, kuin tahtois taivaaseen ne johtaa; säteillen vielä pyhää rauhaa, vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa. Minotti häneen loi katsehensa ja ristihe syvään huoahtain; nyt tempas hän palavan soihdun vain ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa päin myrskysi paljous pakanain.

Mosaikin all' on hautaholvi, miss' uinui moni sukupolvi. Nimensä, kiviin piirretyt, on hurmeen hyhmä peittänyt. Ja veistokilvet, kuvat kummat ja kirjokarva marmorein verest' on niljakat ja tummat, katetut miekan pirstalein ja kaatuneitten kypärein. On kuolleit' yllä — ja alla myös siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'! Näit kolkot kirstusarjat noiden raoista synkkäin ristikoiden. Mut sota oli astunut myös mustiin kalman kammioihin ja ruutiaarteens' ahtanut luumiesten lujiin asuntoihin. Tää sodan aikaan kaupungin ol' aseaitta salaisin; vei sinne lanka, pantu juuri — tuo viime turva Minottin, kun saartoi joukko julma, suuri.

Viholliset jo voittaa alaa, on vastarinta toivoton. Kun kostonvimma paisuin palaa, mut elävistä puute on, he ruumiit silpoo, rikki ratkoo, päät kuollehilta kalvoin katkoo. Pois syöstään kuvat komeroista ja alttar'-aarteet temmataan; pyhistä hopea-astioista kiroillen kauan tapellaan. He kimppuun käy pääalttarin — on sillä näky loistavin! Sen säteilevi pöydäll' yhä vihitty kultakalkki pyhä, niin raskas, suuri, kimaltain kuin päivä silmiin pakanain. Viel' aamulla vaahtosi viini siellä verenä pyhänä Kristuksen; sit' uskovat joivat hurskaalla miellä syntinsä anteheks anoen; pisara joku siin' on vielä. Kakstoista kynttilätä palaa komeina kehäll' alttarin, ken kultaa puhtoisinta halaa — se saalis parhain — viimeisin!

He kooss' on — lähin kurkoittaa jo, vain hetki — niin hän saaliin saa jo, kun lankaan Minottin käy käsi soihdullansa — sen syttyy pää! Ja torni, aartehet, holvitkin, ja puolikuun sekä ristin kansa, kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa ja kirkko ryskehin hirmuisin niin ilmaan räjähtää. Ja holvit hajonneet — vallit vajonneet — meri, mi taappäin kuohueli, vuori, mi vapis ja horjahteli kuin ois maanjäristys — tuhannet pirstat, joita kylvi taivaalle liekki ja sauhupilvi ja tuima täristys — julisti vihdoin vimmatun noin tauonneeksi taistelun.

Kaikk' kappaleet rakettein lailla lens' ilmaan, matkas pilvein mailla. Mon' urho kookas, parhaillaan, nyt vaaksaks kärventyi ja suli; pudoten maahan matkaltaan hän kekäleinä kenttään tuli, ja tuhkasade peitti maan. Ken putos lahteen, tuhansilla sen saartoi vesi renkahilla. Ken rantaan ruhjottuna vajos, se kauas kannakselle hajos. Kristitty vaiko turkkilainen? Sen tietkööt äiti-raukat vainen! Ken heistä silloin unelmoi, kun kehdoss' uinui pienokainen ja unta äiti autuainen sen suojas, että koittais koi, mi pienen ruumiin pilstaroisi. Täält' ykskään äit' ei koota voisi nyt lastaan, heelmää murheiden, kun merkkejä ei ollut muita jälellä hahmost' ihmisen kuin kallon siruja ja luita. Putoovat hirret suitsui, paloi, ja kivisateen taivas valoi; ne saveen syvät kuopat löi, kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.

Kaikk' elo katos rantamalla tuon pamauksen kuullessaan. Pois lensi korppi, ulinalla pakeni koira raadoiltaan. Kameli karkas hoitajalta. pois härkä ponnahti ikeen alta. Hevonen laukkas herratonna. vöin, valjain rikki riuhdotuin. Syvällä suossa rupikonna kurnutti kuuluvammin suin. Sudet ne ulvoi luolissaan, joiss' ukkosena kaiku paukkui; shakaalit kaukaa vastaan haukkui; se soi niin kurjan surkeaan kuin yhteen parkuis lapsi paha ja ulvois hurtta hoikkamaha. Ja kotka jätti kallion ja pörrörinnoin piiriin nousi hän nopein siivin auringon. Kun sauhu sankka tielle sousi, hän kirkuin ylös ilmaa ui vapaaseen päivän valohon. — Ja niin Korintto kukistui!

MAZEPPA

Niin päättyi päivä Pultavan, miss' onni Ruotsin urhon kääntyi ja kukkuloilta kunnian sen sankarjoukko veriin nääntyi. Kavala sodan maine kai jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui ja onneks ylvään tsaarin muuttui, ja Moskova taas rauhan sai, siks kunnes kauhun päivä kerta enemmän häpeää ja verta toi turmaks joukon mahtavamman ja nimen kaatoi korkeamman — syvempi tuho johtajalle, salaman isku maailmalle.[11]

Niin Sallimus sen päivän sääti ja Kaarlen, kauan voittaneen, haavoittuneena pakoon hääti öin, päivin kautta maan ja veen. Pakoa tuota auttaakseen tuhanten veri vuoti tiellä, mut ykskään ään' ei moittimaan kohonnut kuningasta vielä, kun valtans' ol' jo varjo vaan. Sen ratsu kaatui — Gierta antoi omansa — palkaks kuolon kantoi. Tää kesti kauan, kunnes kaatui ja aroon korpin ruoaks maatui. Syvälle metsään synkimpään — kun vahtitulet vainolaisen etempää loisti uhkaavaisen — kuningas kulki yöpymään. Kas sekö kunnia, min vuoksi niin usein kansain veri juoksi?

He tammen alle pysähtyivät, hän siihen voipuu, väsähtää; jäsenet jäykät, haavat syvät ja tunti synkkä, tuima sää hält' unen, levon kaiken esti, ja kuume kiehui suonissaan, mut silti kuninkaallisesti, valittamatta vaivojaan, hän kärsi — tuskat tuimimpansa ne rautatahtons' alle taipui, ja vaivat kuuliaisiks vaipui kuin ennen nöyrtyi moni kansa.

Urosten joukko! Ah, kuin vähän! Yks päivä harventi ne tähän, mut polossaankin jäännös sen ol' uljas, ritarillinen. He istui vaiti, allapäin, kuningas, ratsu kumppaleina: eläimet, ihmiset ne näin on vaaran tullen tovereina.

Mazeppa myös maan kamaralle asettui vanhan tammen alle. Hän itse, tuo Ukrainan pylväs, ol' yhtä vanha, yhtä ylväs. Hän ensin suki ratsuaan, mi höyrys, vaahtos vaivoistaan; hän sille lehvävuoteen loi, sen harjan oikoi, karvan siisti, silt' yöks pois suitset, valjaat riisti iloisna, kun se söi ja joi, vaikk' ensin hälle hätää toi, ett' orhi parka nälkään kuolis, jollei yön kasteheinää huolis. Mut karaistuna herran lailla se kesti — unta, ruokaa vailla. Se nöyrä ol' ja tulinen, ja täysin tehtävänsä täytti, nopea, vahva, iloinen ja taiten tartarilta[12] näytti. Se tottel' ääntä, kutsun kuuli, tuns' tuhansista Mazeppan, ja öin, kun ulvoi myrskytuuli ja pilvet peitti taivahan, se häntä illast' aamuun seuraa kuin noutajaansa nuori peura.

Mazeppa maahan viittans' suuren ja keihään laski tammen juureen. Aseitaan sitten tutki vielä, ne kestäneetkö surmantiellä, ja tokko ruuti sankin täytti ja tulta iski terä piin; hän säilää sormissansa käytti ja huotraa, vyötä koitti niin. Ja nyt tuo kuulu kunnon mies eväänsä, pullons' esiin kaivoi ja illallisen laati vaivoin, mi herkullinen ei kenties. Nyt Kaarlelle ja sotilaille kursailematta vähääkään hän jakoi, leikkas eväistään, ettei vain kukaan jäisi vaille. Hymyillen Kaarle leikkas palan ja osamiesnä atrioi, iloisen ottain mielialan, vaikk' kovaa tuskaa haavat toi. Hän sanoi: "Meit' on tässä monta urosta oivaa, väkevää, mut yhtään ei niin sanatonta ja surman suussa ripeää kuin sa, Mazeppa! Päällä maan paria toist' en tunne minä — paits' Aleksander Suurta vaan — kuin sun Bukefalos ja sinä. Sa skyyttain maineen eelle ennät, kun ratsus kanssa kenttää lennät." Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan ma ratsaskoulun käydä sain!" — "Kuin, vanha päämies! taitos hurjan näyt oppineen sa hyvin vain." Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu, ja meill' on eessä tiukka tie, ja kintereillä tuima tuttu, meit' yks vain kymmenelle lie. Me saamme rientää lemmon lailla, ett' oltais Borystheneen mailla. Ei, herra! käykää lepäämään, ma urostenne unta jään yöks vartioimaan." — "Kerro pois", kuningas virkkoi, "tarinas, ma tahdon kuulla kokemas, kenties ne mulle unta tois, mik' ei viel' aio silmiin tulla, vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."

"No, jos se teille unta tuottaa, niin muistoihini palaan, Sire! Kakskymment' taisin olla vuotta — ol' kuninkaana Kasimir — Jan Kasimir — ma paashi olin, kuus kesää hovin pihaa polin. Se herra tuiki oppinut ei teidän majesteetin lailla sotia käynyt, voittanut ja kadottanut kaukomailla. Hän eduskunnan riidat kesti ja eli sangen hiljaisesti. Mut harmia hän kyllin sai vuoks naisten lemmen, runotarten, ja tuskissaan hän joskus kai jo sonnustihe sotaa varten. Mut pian hältä harmi haihtui ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui. Hän Varsovassa juhli julki, ja kilvan kunnioittamaan huveja uljaan hovin kulki ritarit, naiset riemuissaan. Hän oli Puolan Salomo, niin runoniekat lauloi jo, paits' yhtä, vailla vuosirahaa, mi senvuoks kantoi silmää pahaa sepittäin pilkkarunon kostoks, kosk'ei hän muka ollut ostoks. Se oli laulun, tanssin hovi, runoihin puhkes herrain povi, ma myös tein jonkun laulelon nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.

Siell' eräs kreivi palatiini myös nähtiin, upporikas mies ja mahtava kun mandariini, hän arvons' aina näyttää ties, kuin taivas häll' ois kotilies. Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs ja Puolan vallan vankka pylväs; hän aarteit' aarteihinsa liitti ja suurta sukupuutaan kiitti, siks kunnes päähänsä sai pikaa — kai siinä oli vanhaa vikaa — ett' ansiot nuo vanhempain hän otti omiksensa vain. Niin vaimonsa ei miettinyt, min ikä nuoremp' oli puolta; hän loistoonsa ol' väsynyt ja toivoi, katui, kantoi huolta: hän hiukan itki hyveen tähden, unelmoi, kärsi mailman nähden, sydämet monet silmin pauloi, lumosi, tanssi, leikki, lauloi, mut vartoi tyynnä tilaisuutta — tuot' onnen oikkua, mi niin tylyimmän naisen helläks muuttaa ja kääntää kaihon kyyneliin — kun kreivilleen hän nimet antais, sen jotka paratiisiin kantais — vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä sen ansainneetkaan kilvan kiistä."

"Voin harmaapäänä virkkaa vielä ett' olin miestä, missä muut; mua kukkanansa kerskui siellä pojat ja urhot partasuut; ma seikkailuja paljon koitin ja niissä hovin herrat voitin. Ma olin reipas, uljas, nuori, ja ryhti toinen, toinen pää; mi nyt on ryhmyistä kuin vuori, se silloin seestä, sileää. Mut aika, huolet, sodan vaivat näköni tuiki toiseks saivat, nyt tuskin vanhat tututkaan mua tuntis, oma sukukaan. Tuo muutos tapahtui jo ennen kuin ikä orjakseen mun sai, ja näättehän: ei aikain mennen oo mennyt miehuus, tarmo kai. En muuten tässä tammen alla näin yöllä istuis, tarinois, kun tähteä ei taivahalla, mi vuoteelleni valon lois. Mut asiaan: On juurkuin väilyis Theresan kuva silmissäni tuoll' alla kastanjain ja päilyis niin elävänä minuun päin. En voi, ah, kertoella kielin suloa armaan, miten mielin. Häll' oli silmä itämainen, niin tumma kuin on taivas tuo, siks veri puhdas puolalainen ja tuli Turkinmaan sen luo. Mut siitä säihkyi vieno valo kuin kultaisesta kuusta yön, ja syväss' ui sen synkkä palo, ja suli virtaan sädevyön. Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa, kuin marttyyrin, mi maasta pois luo silmäns' innoin valoon taivaan, kuin kuolo hälle riemu ois. Ja otsa ol' kuin järvi kesän, johon on päivä tehnyt pesän, kun illan laine hiljaa läikkyy, ja taivaan kansi veessä väikkyy. Ja posket, suu! mut vaiti vain! hänt' ennen lemmin, lemmin vielä. Haa! meikäläiset lempii ain' — hyvää tai pahaa — kiihkomiellä. Me raivossakin rakastamme, ja kuva menneen kuoloton meit' ajaa takaa hautahamme — niin Mazeppankin käynyt on!"

"Kun milloin hänet nähdä voin, ma huokailin ja jumaloin; hän lausunut ei sanaakaan, vaan vastas vaiti katseillaan. Tuhansin äänin, mykin merkin me silloin kuullaan, nähdähän, ja aatos säihkyy sätein herkin levottomana lempijän; ne tuovat oudon tuttavuuden ja tunteen tulisen ja uuden, mi syyttömätkin sydämet palavin pauloin sitoo siten ja johtaa tuskat tuliset kuin sähkölanka, hiis ties miten! Ma näin ja itkin, vaikeroin ja pyrin turhaan etäämmälle, siks kunnes tutuks tulin hälle ja julki jutellakin voin. Ah, kuinka hälle haastaa mielin, mut suuni juurkuin sulkeutui, ja vienot kuiskeet hellin kielin väristen huulillani ui, siks kunnes…

On näet muudan peli mitätön, joskin hupainen, se päiviämme lyhenteli, en muista nimeäkään sen. Mut kerran — kun jo kauan koitin — satuimme siinä rinnakkain, viis huolin, tappasin tai voitin, kun vierellä vain olla sain ja lempimääni nähdä, kuulla, kun hymyili hän sulosuulla. Kuin vahtimies ma vartioin — niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! — siks kunnes todeks taata voin, ettei hän toimella ja työllä peliä seurannut, vaan mietti, välittämättä voitoistaan tai tappioistaan; niin hän vietti pelissä aikaa aatteissaan kuin kahlittuna, vaikkei juuri häll' ollut pelionni suuri. Ajuuni silloin aatos kulki ja selvän selon mulle soi, ett' olentonsa jotain sulki, mi mulle toivon tulen toi. Nyt multa kirpos kieli suusta ja sanat tunki tulvanaan, sekaisin sotkin maasta, kuusta — viis siitä — kun hän kuuli vaan. Ken kuulee kerran, kuulee toisen, sen sydän ei oo hyytä jään, eik' yksi kielto immen moisen voi murtaa mieltä kenenkään."

"Ma lemmin, mua lempi hän — te, Sire, viel' ette mailman nähden lie huollut hurmahuulten tähden — siks juttuni ma lyhennän ja teiltä säästän ikävän. Mut kaikk' ei taida synnyltänsä haluinsa tulta hallita tai teidän lailla itseänsä ja kansain voimaa vallita. Ma oon — tai olin ruhtinas, mi tuhannet voi tuleen laittaa ja surman suuhun, mutta kas, en omaa tahtoain voi taittaa. No niin — ma tarun täydennän: Ma lemmin, mua lempi hän; kyll' lemmen leikki onnen luo, mut lopuks lemmon tuskat tuo. Me salaa yhdyimme ja kun ma illoin lensin lehtimajaan, hän toiveet tulisimmat mun toteutti, raukes rakastajaan. Yöt, päivät yhtä oli mullen, nuo hetket taivaani ol' nyt, en ole harmaapääksi tullen ma niiden vertaa viettänyt. Ukrainan mielin mennä soisin, jos kerran ne viel' elää voisin, ja paashiks päästä taas, ah, jolla ol' hellin sydän omanaan, ja siks voi onnellinen olla, kun maailmans' ol' miekassaan; muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa, kuin nuoruutta ja rinnan tulta. Me salaa yhdyimme — se lempi, sanotaan, puolt' on suloisempi. Sit' en ma tiennyt — antanut eloni oisin uhriks aivan, jos hänet oisin rohjennut omistaa eessä maan ja taivaan. Ma sadattelin sata valaa, kun täytyi yhtyä noin salaa."

"On moni silmä lemmen tiellä, niin kävi meidänkin — kenties vois paholaista sietää vielä, jos käyttäytyis kuin herrasmies. Niin, paholainen! — tuskin, ei! Lie ollut pyhimys tai pappi, jolt' onnemme jo unen vei, ja hälle kasvoi kateen sappi. Niin, kerran yöllä tuli pulma vakoojat meidät kiinni sai; ol' kreivi vimmainen ja julma, ma aseeton; min tein ma kai, vaikk' ois mull' ollut teräspuku, kun heitä ol' niin suuri luku. Likellä kreivin linnaa, minne apua mistään saanut en, vain päivän koitto kuulti sinne, jo viimeiseksen' luulin sen. Luin Maarialle rukouksen, apua pyhäin anoin niin ja tyydyin työhön sallimuksen, kun portille mua potkittiin. Niin meidät eroitettiin; kunne Theresa joutui, sit' en tunne. Ja kreivi palatiini suuttui, sen ylväs hahmo harmaaks muuttui eik' aivan suotta, syyttäkään. Hän raivos, koska tästä yöstä vois seuraukset häpeään tuon suuren sukupuunsa syöstä ja tahran ylhään kilpeens' antaa, jot' ei sen kirkkaus vois kantaa. Kosk' itseään hän ihmislasten ylimmäks luuli, kenpä vaan ois voinut siihen väittää vasten, vähimmin minä, mato maan. Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan kuningas kelvannut ehk' ois — mut paashi pahainen! — en koskaan kuvata kreivin vimmaa vois."

"Hevonen tänne!" — Huovit toivat Ukrainan orhin uljaimman, arojen varsan vapahan. Näkyi ett' aatteen siivin voivat sen jalat lentää; luonnonlaatu sill' oli hurja, hirven lailla, kosk' oli valjait' ollut vailla ja eilen vasta kiinni saatu. Se korskui, potki, harjaa heitti ja pystyyn karkas turhaan niin; vihan ja pelon vaahto peitti sen, kun se luoksen' saatettiin. Nuo roistot selkään sen mun kantoi ja kiinni köytti; ruoskaa antoi he ratsulle, mi ryntäs pois kuin tuima tulvavirta ois."

"Eespäini! eespäin! — Mä hetkeks näännyin, en nähnyt tietä, mille käännyin; jo aamun hämy kattoi maan, mut ratsu kiiti eespäin vaan. Ja viime ääni, min sain kuulla, kun syöksyin surman saalihiks, ol' pilkkanauru, ilkisuulla min huus nuo konnat hyvästiks ja tuuli kantoi kuultaviks. Ma kiukustuin ja pääni käänsin, ma purin nuoraa, joka sitoi ja kaulani sen harjaan nitoi; niin itsein puoliks pystyyn väänsin ja kirouksen karkean taa ulvoin konnain korvahan. Mut tuskin he sit' enää kuuli, kun ratsu lens' kuin myrskytuuli, ikävä kyllä — koska mielin sen maksaa heille samoin kielin. Sen kostanut oon sittemmin: on poissa portit, ristiraudat, ja laskusillat, valiihaudat, ja paalutukset, kivetkin. Pihoilla noill' ei kukat puhkee, kanervaa kasvaa vallit vain, miss' ennen seisoi sali uhkee, sa kiertää voisit tunnittain, uneksimatta että kerran siin' oli linna suuren herran. Näin riemuiten kuin tornit paloi ja vallisarvet vaipui sen, ja katto hehkui, hiiltyi, valoi sulavan lyijysatehen, mi kostolleni teitä loi. He tuskin silloin luulla voi, kun mun he, jotta surman saisin, salaman selkään sitoi sen, ett' eloss' sinne palajaisin kanss' orhin kymmentuhannen, ja multa kiitokset niin kuumat sais kreivi ja sen turman tuumat. He mulle teki tempun nurjan, kun niin mun vangiks vaahtoiseen sitoivat selkään ratsun hurjan — mut ma sen maksoin korkoineen. Näet aika kaikki tasoittaa — ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii, ei koskaan vältä ihmismahti leppymätöntä kostajaa, mi kärsimäänsä kauan sietää ja kostaa koron kanssa tietää."

"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti kuin tuulen siivet sillä ois; kaikk' ihmismajat ohi kiiti, me riensimme kuin myrsky pois tai meteorin virvavalo, kun öinen revontulten palo tuhansin soitsuin säihkyää. Ei kylää, kaupunkia, majaa, vaan kenttää aavaa, pimeää, ja mustaa metsää vailla rajaa. Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan hajonnut torni harmaa meille, rakettu teljeks tartareille, vilahti ohi vuoreltaan. Vuos sitten täällä raivo riehui ja Turkin julma lippu liehui, ja mihin spahein ratsut polki, siin' nurmest' uus ei noussut olki. Ol' taivas synkkä, sumuinen, ja tuuli lauloi valitellen, sit' aioin säestää huokaellen, mut ratsuni kun lens' kuin nuoli, ma rukoella voinut en, ja huuliin huokauskin kuoli. Kuin sade kylmä hiki multa vuos ratsun harjaan leiskuvaan, mut korskuin, silmät säihkyin tulta se riensi eespäin raivoissaan. Ma toivoin, että vauhti sen väsyisi vihdoin — mut se kantoi mun ruumiini kuin höyhenen; sen paino varsan vimmallen vain uutta kannustusta antoi. Rampautuneita raajojain jos koitin vaivoin suoristella ja irroittaa, niin korskuella se alkoi ankarammin vain. Ma kiljahdin — vaikk' ääni se säikkyi, karkas tieltään pois, heristi korviaan ja suuttui, kuin sotatorven kuullut ois. Jäsenieni veri valoi nuo lihaa syövät sitehet, ja kielelläin jo jano paloi kuin hornan tuskat tuliset."

"Sai vastaan metsä — laaja, synkkä, miss' ikihongat huminoi; ol' niiden rivi jylhän jynkkä, sit' tuimin tuul' ei taittaa voi, jok' aroilt' ulvoo Siperian ja pyyhkii tieltään metsät pian. Ne harvass' ol' ja välimaan tiheä pensasviita tukki; se komeana lehvi, kukki, siks kunnes syys taas viimallaan saloihin harmaan hallan kantaa ja puille kuolinpunan antaa, mi on kuin hurme hyytynyt sodassa sortuneitten päällä, kun talviyö on kylmännyt päät haudattomat hallanjäällä niin lujaan, että korppi lakkaa, kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa. Se oli pikkumetsä sankka, miss' seisoi joku kastanjai ja kuusi kookas, tammi vankka, mut erillään — ma muuten kai en oiskaan päässyt ehein nahoin. Tiet' antoi pensaat eikä pahoin mua leikelleet, ja haavat sai kipua kestää, kohmettua, siteeni piti kiinni mua. Me kiidimme kuin myrskytuuli, jäi jälkeen sudet, pensaat, puut, mut kintereiltä kohta kuulin, kuin ulvoi taas nuo verisuut; ei kilpaan pysty niiden tiehen ees koiran vimma, kiihko miehen. Ne seuras aivan jäijissämme, vaikk' alkoi aamu sarastaa, ne sylen päässä vierellämme samosi metsää sakeaa, samoin kuin salaa kaiken yötä ne laukanneet ol' meidän myötä. Oh, ett' ois ollut miekka mulla ja voimat tappeluhun tulla, kyll' oisin voinut kuolla — mutta niin tehnyt ois myös monta sutta.

Kun tielle lähti ratsu raisu ma toivoin määrää näkyviin, mut nyt mun valtas pelko vaisu, ett' uupuis sutten suuhun niin. Vaan turha pelko! Peuran lailla se polki väsymystä vailla. Niin lujasti ei lumi lankee ja peitä köyhää kulkijaa, min tuisku tuima soentaa, juur' oven eteen hyiseen hankeen, kuin ratsun' ehti metsän taa. Se villi ol' ja vauhko, hurja ja vimmainen kuin lapsi nurja, jolt' estyi toiveet — tai kuin nainen, mi kiukuissaan on kissan lainen."

"Jäi metsä, päivä iltaan kieri, mut kylmä ol' sää kesäkuun; tai kylmyys veressäin jo vieri, näet tuska sulki uhkan suun. En ollut silloin se kuin täällä, olin kuin virta tulvasäällä; niin pikaan tuntemuksein vaihtui, ett' itse syykin multa haihtui. Kun vimma, pelko mielen vie ja tuskat polttaa, eessä vaivan, häpeän, kylmän, hädän tie, siteissä alastonna aivan, suvusta kuumaverisestä, mik' ärsytyst' ei kauan kestä tai poljentaa, vaan karkaa kuin kähyinen käärme myrkkysuin — ei ihme siis, jos tarmo taipui ja ruumis vaivan alla vaipui. Maa väistyi alta matkallain ja pilvet kieppui, pyöri yllä; ma luulin tielle putoovain — erehdys — köydet kesti kyllä. Sydäntä poltti, päätä vaivas, tuless' ol' lihani ja luut, kuin myllynratas kieppui taivas, kuin juopot ohi horjui puut. Salama säihkyi silmissäin, mut sitten pimeään mä jäin, ei kuolevakaan koskaan kuolla paremmin voi kuin minä tuolla. Ma koito ajoin lailla aaveen, ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö, ma voittaa koin tuon horroshaaveen, mut ponnistus se turha työ. Ol' juurkuin oisin laudall' uinut ja aalto aaltoon mua puinut, kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain, kons' singoten luo outoin rantain. Eloni häilyi, heilui kuin öin kummittelee virvavalo edessä silmäin suljettuin, kun otsaa polttaa kuumeen palo; se haihtui pois, tuo hurja huume, mut kurjemp' alkoi hourekuume. Ois kauheaa, jos kuollessaan sais kestää moista tuskan tulta, mut ah! siks kunnes oomme multa, me kovemmatkin koetaan. Haa! kuolon silmiin uhkamiellä niin usein katsoin — miks en vielä!"

"Ma toinnuin — missä olinkaan? Ol' kylmä, kohme, houre mulla, mut suonet sykki taajempaan, taas alkoi elo niihin tulla. Sen ensin painajaiseks luuli, niin kouristi mua tunne tuo, mut verkkaan virkos verten vuo ja korva oudot äänet kuuli ja veri täytti sydäntäin. Ma sumeasti kaikki näin kuin lasi ois mun silmissäin. Ol' juurkuin oisin veteen tullut, jonk' yllä taivas kaareutui ja tähtivyö — se unt' ei ollut, tuo ratsu villi virrass' ui; leveä kymi mahtavalla vilisten vieri pauhinalla. Me kuohupäiden keskell' uimme ja outoon rantaan ohjauduimme. Vedessä haihtui horros multa, sen kylmä kaste jäseniin toi voimaa, tyynsi tuskain tulta, kun ratsu levein rinnoin niin kuin aura kynti aavat hyrskyt ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.

Sileä ranta aukes eteen, paremp' ois ollut kuolla veteen, näät takanain ol' kaikki synkkää, kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää. Yö taikka päivä! tuskissain kuin kauan riipuin ratsullain, en tiennyt — harhaks luulin senki ett' enää minuss' eli henki."

"Sen harja vuoti, karva kiilsi, se horjui, värjyi vaahdoten, se viime voimin vettä viilsi ja karkas vastarannallen. Niin tultiin ylös: tanner taaja levitti yöhön varjojaan, niin kauas, kauas, kauas — laaja kuin rotko, johon unissaan voi nähdä loppumattomiin. Vain siellä täällä silmiin niin vilahti joku valkopilkku, tai mustantumma juomu vilkkui valossa kuun, ja varjot sousi, kun oikealtani se nousi. Kaikk' erämaata ilman rajaa, ei tietä eikä ihmismajaa, ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla kuin tähti hellän herttainen, ei edes virvatulta suolla palanut pilkaks poloisen. Tää harha tervetullut mulle ois ilon tuonut ivallaan, kun muistuttanut murretulle se majoista ois maan."

"Niin mentiin ees — mut vihdoin voipui oriini tarmo tulinen; se hiljaa enää eelleen hoippui ja vaahtos vapisten. Ois voinut käsi lapsen vaisun nyt taltuttaa tuon ratsun raisun, mut min' en voinut vain. Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui, siteissä, sillä voimat puuttui, vaikk' oisin vallassain. Ma viime voimin, minkä mahdoin, nuo tuimat siteet murtaa tahdoin, mut turhaan senkin tein; ne syvempään vain haavat veti, siks heitin sen, kun uutta heti sain tulta tuskillein. Jo retkens' oli ratsu tehnyt, mut määrää sen en vielä nähnyt. Ja rusko, päivän airut, nousi — ah, verkkaan vieri koi! Sen tiellä öiset usvat sousi ja raskas auer aamuhäivän, min läp' ei päässyt säde päivän siks kunnes purppuroi idässä aurinko ja poisti yön tähdet tieltään, itse loisti ja täytti taivahat ja maan vapaalla ikivalollaan."

"Nous aurinko ja usvat yöst' esiin sai taas erämaa, mi ympär' ääretönnä aukes. Mit' auttoi mua ratsastaa halk' aron, veen ja metsän, missä ei jälkeäkään näkyvissä eläinten eikä ihmisten, vain maisema niin jylhän jynkkä ja tietön, suunnaton ja synkkä, vait' ilmakin ol' sen. Ei linnun aamuliverrystä, ei sirkan soinut siritystä sen viidakoissa. Virstaa monta pakahtumassa, huohottain viel' orhi horjui onnetonta, mut yhä yksin — yksin vain! Ma vihdoin viereltäin — niin luulin hevosen hirnahduksen kuulin humajavassa hongikossa — vai oisko tuuli pensastossa? Ei, ei! vaan jymisevä joukko metsästä samos meihin päin, kamala lauma! etten houkko ma ääneen päässyt hädältäin. Ne tuulispäänä päälle tunki, mutt miss' ol' niiden ohjamies? Tuhannen hevosta kenties, mut satulatta selkä kunki. Haa! hännät hulmus, harjat liehui, tulisna pärskyi sieraimet, vapaissa suissa vaahto kiehui, kaikk' kannuksitta kupehet, kaviot teräskenkää vailla; tuhanten ratsuin töminä kuin ukkospilven jyminä läheni hyökyaallon lailla. Ne turvaamalla tunki luoksi, heist' uutta voimaa ratsu sai, kons' ees se horjui, hetken juoksi, kons' iloissansa hirnui kai siks kunnes kaatui — silmät sen lasitti, sammui — värinällä sen oikes koivet — retki hällä tää ensi ol' ja viimeinen! Nyt lauma tuo — käy kuolleen luo, sen selkään näkivät he mun verisin köysin kahlitun: ne säikähtää — ne hätkähtää, ne korskuin kirmaa lähimailla ja tulee, menee tuulen lailla ja ees ja taas ne nelistää. Niit' orhi johti, oiva, tarkka, kuin parven ylväs patriarkka, ei kantanut sen karva musta ees pientä valkopilkahdusta. Ne korskui — pärskyi — hirnui meille, ja kirmaten ja kimmoten ne karkas kauas metsänteille kuin ihmissilmää kammoten. Ma tuimiin tuskiin siihen jäin tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa, min koivet tempoi vieressäin, vapaina oudost' taakastansa. Mut min' en voinut irroittaa siit' itseäin — ja siinä noin syleili kuollut kuolevaa! Ma luulin etten huomenkoin valoa varmaan nähdä saa.

Niin vietin aamust' iltaan saakka, mua poltti tunnit, tuskan taakka. Eloni riitti näkemään, kuin viime päivän' yöhön vaipui, ja varmaan tiesin tieni pään, siks tahto tyynnä siihen taipui, mit' ennen hirmuisimmaks luuli ja kammos, kun vain nimen kuuli; mut jos sit' ei voi välttää milloin, niin armoks muuttuukin se silloin. Niin moni karttaa sitä huolla ja pelkää kuin se paula ois, min viisaus vain välttää vois. Mut joskus tahdomme taas kuolla sit' etsii moni miekastaan, vaan synkkä, julma on se aina, jos kuinka tuskat polttaa, painaa, ei tervetullut milloinkaan. Mut usein nuo, jotk' ilman määrää hekumoi, lempii, mässää, häärää ja nauttii, kooten kultaa väärää — levollisemmin kuolevat kuin kerjäläiset kehnoimmat. Näet sille, ken kaikk' ilot koitti ja nautinnot ja naiset voitti, ei tarjou mitään enempää — hän tuntia ei tuomionsa asiaks katso ansionsa, vaan henkensä ja hermostonsa — siks huoltakaan ei mistään jää. Mut köyhä toivoo kerran vielä tapaavans' onnen elon tiellä, siks kuoloon — luultuun auttajaansa — hän katsovi kuin kammottuun, mi hältä kesken unelmaansa veis uuden onnelansa puun. Kenties jo huomen kaikk' ois suonut, ois tuskat vienyt, toiveet tuonut; ens päivä huomen olla vois, mi kirottu ei enää ois, vaan kirkas, pitkä, riemuinen, kun kyynelyöstä vihdoin koittais, ja palkka tuskain tuhanten. — Niin — huomenna hän vallan voittais ja laatis hallinnon ja lain — nyt tuo se hälle haudan vain!"

"Jo laski päivä — ja ma vielä sidottu kylmään hevoseen, niin mätänemään yhdess' siellä — pois heitin toivon vapauteen ja varroin kuolla miehen miellä. Ma katsoin pilviin viime kerran ja siellä korpin valmiin näin nälissään meihin kurjiin päin jo lentävän, kuin ei sen verran ois voinut malttaa, että henki ois heittänyt ees kumpaisenki. Se lentää, leijaella alkoi likemmäks yhä riidellen, sen siivet hämärätä halkoi mua kerran niin jo kiertäen, ett' oisin voinut iskun antaa, jos voiman' ois sen voinut kantaa. Mut pelkkä kädenliike rento, rapina hiekan hiljainen, korina kurkun kuiva, vento, jot' ääneks tuskin luullut ois, sen vihdoin peljästytti pois. Ma tainnuin — viime uneks näin, ett' tähti kirkas kimallellen säteili kaukaa silmissäin ja tuli, meni tuikahdellen. Kons' outo, tumma tunne elon ja tajun viime väläys, kons' ilmihoure kuolinpelon tai hetkellinen hengähdys, korahdus lyhyt, loppu selon, sydän jo jääksi jähmettyvä, pää saartamana salamain, värähdys, viime voihke syvä ja huokaus — ja loppu vain!"

"Ma herään — missä? — kenen syli kumartui tuossa kurjan yli? Kas! onko katto pääni päällä, levonko vuode mulle suo, ma ihmismajassako täällä, ja kuolemanko katse tuo, mi vartioi kuin äiti parhain? Ma suljen silmän' uudestaan, epäillen että horrosharhain mua vielä piti pilkkanaan. Solakka tyttö, tummatukka, tuvassa mua vartioi, sen posket kuulsi niinkuin kukka, sen silmät säihkyi, salamoi, ja lakkaamatta minuun loi hän öisten silmäins' oudon palon, niin vapaan, hellän, huolekkaan. Ma katsoin, katsoin, saaden valon, ettei se ollut harha vaan; ma eloss' olin — en siis ollut viel' inhan korpin herkuks tullut. Kun näki aron impi tuo, ett' avosilmin maata mahdoin, hän hymyili — ma haastaa tahdoin, mut turhaan, ja hän hiipi luo mua suin ja sormin varoittain, ett' oisin vielä vaiti vain, siks kunnes voimiin palajaisin ja haluni taas haastaa saisin. Käteni käteensä hän sulki, silitti pääni alusen ja varpaillaan hän vaiti kulki ovelle, puhui kuiskaten — oi, kuin sen ääni suloinen, sen astunta kuin soiton armaan! Mut kutsumans' ei kuullut varmaan siks katos hän ja mennessään hän mulle näytti merkeillään, ett' yksin aivan huolett' oisin kosk' ystäviä kaikki nuo, jos tarvis ois, niin huutaa voisin, koht' itsekin hän tulis luo; ah, tuskin hänen menneen näin, kun ikävään ja kaihoon jäin."

"Vanhempineen hän saapui sisään mut kenties väsytän, jos lisään sen kaiken, minkä elää sain, kun vieraaks jouduin kasakkain. Mun tajutonna löys he tiellä, ja kantoi ensi kojuhun, siell' eloon virvoitti he mun — mi valtiaaks sai heille vielä. Niin kostaakseen tuo hullu konna mun rajuimmassa raivossaan verisnä, kahleiss', alastonna ajatti yöhön erämaan — ei tiennyt kai, ett' aron tie mun valtaistuimelle vie. Kenell' ois kohtalostaan selko? — siks pois kaikk' epäilys ja pelko! Kai huomen Borystheneen luo vie meidät turvaan Turkin rantaan, mi ratsuillemme rauhan antaa. Siks tervetullein virta tuo on mulle virroist' yli maan. Toverit, hyvää yötä vaan!" Nyt vanha päämies tammen alle jäsenens' oikas jäykenneet vain lehville ja kanervalle — ne tuollaiseen ol' tottuneet; hän nukkui miten sopi milloin, väliä vuoteella ei silloin. Kysytte kai, miks kiitostaan ei Kaarle hälle suonut heti — hän ties sen, sillä parhaillaan kuningas syvint' unta veti.

CHILLONIN VANKI

    Ikuinen henki sielun kahleettoman!
    Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
    On sydän siellä sulle lemmenlies,
    se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.

    Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
    ja häntä painaa sorron synkkä ies,
    niin kansalleen on kunniaks se mies —
    vapauden maine kiertää mailman rantaa.

    Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
    sun martaan maas niin alttariksi loi
    hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,

ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan. Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi, ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!

Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt eik' aika yön, mink' ihmetyön on moni kauhun tähden nähnyt. Ei varten' työstä köyryks saanut, se ruostui kurjaan lepoon niin, kun kahleissa on kauan maannut; ma kuuluin noihin poloisiin, joit' ilma, maa ja päivä vapaa ei vankiluolan yöhön tapaa. Isäni usko syy ol', jolla he vankityrmään minut vei; isäni kuoli roviolla, kun kieltää tahtonut sit' ei. Samasta syystä suku pian sai tyrmän yössä asuinsijan.

Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo, kuus nuorta ol', yks vanhus jo, vapaasti syöksyivät he vainoon, min tunnettu ol' tuomio. Yks tuleen kuoli, kaksi turman löys tanterella taistelun, isänsä lailla sai he surman vuoks Jumalansa vainotun. Mut kolme kolkko tyrmä peitti, täss' oon se jäännös, min se heitti.

Pylväitä synkkä seitsenluku Chillonin vankityrmäss' on; on paksu, harmaa niillä puku ja goottilainen, koruton. Samea valo vaivoin sinne niin tiettömänä tunkeutuu raoista raskaan muurin, minne ei pääse päivä eikä kuu. Se häilyy hiljaa täällä, tuolla, kuin kumma virvatuli suolla. Jokainen patsas renkaan sulkee, min kautta raskas kahle kulkee. Niin raatelevat on nuo raudat, ei haihdu hammastensa haudat jäsenistäni ennen tarkkaan, kuin tää uus päivä lopuss' on, mi nyt niin koskee silmään arkaan, jok' ei oo nähnyt auringon vuoskausiin pitkiin nousevan. Luvust' en niiden enää huollut, kun viime veljeni ol' kuollut ja yksin jäin mä tuskahan.

He köytti meidät pylvääseen, kaikk' kolme — kunkin erilleen. Me tuskin askelt' ottaa voimme, jos toisiamme nähdä koimme, niin vieraaks muutti kasvot veljen tuo valju valo takaa teljen. Niin yhdess' oltiin — erikseen, siks kahleet koski — sydämeen. Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo, kun puuttui puhdas, vapaa valo: voi veljen äänen kuulla veli ja vuoroin toistaan lohduttaa, virittää toivoa, mi eli, tai laulaa, haastaa tarinaa; mut sekin vihdoin uuvuttaa. Käheäks ääni kirkas tuli ja kiviseinäin kaikuun suli. Vapaana, täyteläisn' ei soinut se lailla entisaikojen; kenties se harha ol' — mut en niist' omaa ääntä löytää voinut.

Ma vanhin olin vangituista, min murhett' tuli pitää muista; sen teinkin — minkä taisin vaan, ja kukin koitti parastaan. Mut nuorin — isän ilo, lempi, joll' oli otsa äidiltään ja taivaan sini silmissään, ol' sielulleni hellin hempi. Kyll' oli nähdä tuskalloinen pesässä moisess' sirkku moinen. Hän kaunis oli päivän lailla — kun päiv' ol' mulle kaunis vielä kuin kotkalle on ilmain tiellä — kuin Pohjan päivä, yötä vailla, siks kunnes kesä mennyt on, uneton kesän valpas valo, laps' lumivaippa auringon: Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo, häll' ilo kuului luontohon. Hän itki vain vuoks muiden vaivan ja kylpi kyyneltulvin aivan, jollei hän saanut tuskaa estää, mi hänen mahdoton ol' kestää.

Ol' yhtä puhdas, jalo toinen, mut lailla sodanjumalan ol' hällä voima, uljuus moinen, mi kiistaan kera maailman ois käynyt, kuollut ensi riviin ilolla — mut ei kahleissaan; kalina niiden kylmiin kiviin masensi hänen miehuuttaan. Ma näin kuin hiljalleen se hiutui, siit' oma rohkeuteni riutui, mut silti koitin kohottaa nimemme kalliin kantajaa. Hän ennen kukkuloilla kulki, petoja vainos, oli valpas, nyt hänet hornan luola sulki, kirottu kahle jalan salpas.

Lemannus[13] aaltoo linnan alla, sen vedet vyöryy kohinalla; ne tuhat jalkaa syvät on, jos luotirihman käydä antaa ken valkovalleilt' aaltohon, mi muuriin kuohujansa kantaa. Ves' pohjaton ja muurit nuo eläväks haudaks luolan luo. Syvälle sulki järven syli majamme synkän, sumuisen, öin, päivin pärskyi päämme yli sen kovat aallot kohisten. Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt raoista rautain murtautui, kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt, pimeät pilvet ilmass' ui. Ja vuori silloin vaappui alla. sen tunsin, vaan en vavissut; hymyillyt oisin kuolemalla, mi mun ois vapauttanut.

Niin, siten riutui lähin veli ja sammui suuri sydän pois; hän inhoi ruokaa, syömätt' eli — ei siks ett' äitelää se ois — näet metsämiehen ravinto ol' meille tuttu kauan jo. Sijasta vuohen maidon meillä ol' musta haudan vesi vain ja leipä — vangin kyyneleillä kasteltu vuosisadoittain, siit' alkaen kuin veli veljen löi pedon tavoin taakse teljen. Mut mit' ois moinen hälle, meille? hän siit' ei lainkaan laihtunut; ois veljeni — sen takaan teille — palatsissakin kuihtunut, jollei hän ilmaa vuorimailla hengittää saanut kauriin lailla. Miks salaan totuutta? Hän kuoli — sen näin — mit auttoi tuska, huoli? En päätään voinut kannattaa, en painaa kättä kuolevaa, vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin ja turhaan kahleitani katkoin. Hän kuoli — pois he otti raudan ja matalan loi hälle haudan komeron kylmään multahan. Ma pyysin että päivän valoon he hautaan lois tuon ruumiin jalon, niin suoden sille kunnian. Se oli turha houre vain, mut tunsin silloin tunnossain, ettei sen valohenki vapaa lepoa moisess' yössä tapaa. Tuon pyynnön oisin voinut heittää, he nauroi vain ja alkoi peittää; ja musta multa veljen rakkaan syliinsä sulki synkeään; he tyhjät kahleet päälle nakkaa — sopivaks muistoks murhan tään!

Mut hän, tuo suosikki ja hempi ja synnyltään jo rakkahin ja äidin kuva herttaisin, sukunsa kalleus ja lempi, isänsä aarre kärsineen, mun viime huolen', mille elin, min kärsimystä lieventelin niin säästääksein sen vapauteen, hän, ken viel' ehtymättä kesti — kai häntä nuori luonto esti — myös hänkin hiljalleen jo hiutui ja oljillaan pois raukka riutui. Oi taivas! kuink' on kamalaa, kun sielu ruumiist' eroaa, kuink' kulloinkin sen nähdä voi: sen nähnyt virrass' olen veren, sen nähnyt myrskyss' oon ma meren, kun tuskissaan se kiemuroi; oon synnin kuolinvuoteen nähnyt, kuin hirmu sen on hulluks tehnyt — oon kauhistunut — mutta tää ol' kivutonta kipeää. Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka, kuin kuihtuu kesän viime kukka; jos joku vieno kyynel juoksi, se vieri jälkeenjäävän vuoksi. Ah, poskill' yhä ruusut päilyi kuin ilkkujana kuoleman, niin vienosti nuo värit väilyi kuin sateenkaaren katoovan. Niin kirkas viel' ol' silmän palo, ett' yömme valkaisi sen valo. Ei napinaa, ei nurkumista, ett' elo kesken katkeais, hän puhui päivist' iloisista, jott' uuden toivon toinen sais, kun vaiti, murtuneena aivan, ma näin tään vaikeimman vaivan. Ja huokaukset, joita koitti hän masentaa, kun tuska voitti, ne vaikenivat vähittäin, ma yksin hiljaisuuteen jäin.

Ma kuuntelin — en mitään kuullut — ma kutsuin häntä kauhuissain, se tunsin turhaks — mut en luullut noin todeks epätoivoain. Ma huudan — tunnen hiljaist' ääntä reväisten kahleet rikki lyön — ma syöksyn päin — en löydä häntä ma yksin liikun usvass' yön. Ma yksin elin — yksin vaan tuon inhan loukon ilmaa imin. Hän viime — ainoo — kallein nimi, mi mua sitoi maailmaan ja surmaan suistuneeseen sukuun — hän myös ol' mennyt muiden lukuun! Niin kumpikin he kuoli täällä — maan alla toinen — toinen päällä! Kätensä tartuin kylmettyvään, ah! sydäntäin se viilti syvään; ei voimaa nousta, ei, vaan tietää ett' elo jatkui toivoton — kamala tunne silloin sietää, kun kallein kadotettu on! En tiennyt lain, miks elää sain; pois toivo ol' — mut usko kesti, ja se mun itsemurhast' esti.

Kuin mulle kävi nyt, mä vielä sit' tiedä en — se turh' on työ. Mult' ilma, valo katos siellä ja sitten itse yö. Pois meni tieto, tunto — muutuin kiveksi keskeen kivien; tajua tahdon, tarmon puutuin kuin vuori usvavaippainen. Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää, se yötä ei — ei päivää lain, ei hämärää ees luolan synkkää, mi ennen kalvoi katsettain. Se tyhjyytt' oli rajatonta, ja autiota, ajatonta. Kadotin ajan, maan ja taivaan, hyvän ja pahan, työn ja vaivan. Vait'olo, heikko hengitys ol' elon, kuolon yhtymys; se tylsyyden ol' lampi syvä, sokea, mykkä, jähmettyvä!

Välähti silloin valo mulle: se oli linnun liverrys; se soi tuo vieno viserrys kuin vapauslaulu vangitulle. Ja silmistäni riemun veet vuos kuumaa kyynelettä monta, ne hetkeks nähneet, tunteneet ei poloani ponnetonta. Mut sameasti aistit palas rataansa vanhaan, järjen valas; ma tornin muurit, holvit näin taas yhtä synkkin' edessäin. Näin aran säteen aurinkoisen taas luolaan hiljaa hiipivän, mut sama rako linnun toi sen, niin kesyn ja niin kepeän. Niin kesy ollut oksallansa ei silkkisiipi lintu tuo, tuhannet lahjat laulussansa kuin mulle kantais kaikki nuo! En milloinkaan oo nähnyt moista, en konsaan nähne vertaa toista. Ol' yksin lailla mun sen olo, mut puolikskaan ei yhtä polo. Se rakkautta mulle antoi, kun mull' ei rakkautta maass', se laulussansa mulle kantoi kadonneen tunnon, tahdon taas. En tiennyt, vapaudestaan miksi tai häkistään hän pyrki pois, mut vankeuden ma tiesin, siksi laps' ilmain! sulle sit' en sois! Kenties se siivellisnä tullen ol' paratiisin vieras mullen; anteeksi, taivas! aatos arka, mist' itki, nauroi sydän parka. Ma mietin myös, ett' olla vois se veljen sielu, siivet yllä; mut kun se vihdoin lensi pois, sen kuolevaksi tunsin kyllä. Ei veli kons' ois tehnyt näin, mun jättäin orvoks yksinäin — yksin — kuin ruumis kirstussaan, yksin — kuin pilvi seuraa vailla, pimeä pilvi taivaan laella, mi kirkkaudessa kiertää vaan kuin otsall' ilmain ryppy musta, joll' ei oo mitään tarkoitusta, kun sees on ilma, ilo mailla.

Nyt muuttui kova kohtaloni ja sääli valtas vartioni. En tiedä, miks nyt heltyi juuri nuo tuskain näköön tottuneet, yks kaikki: kahleet katkenneet jäi liittämättä — lahja suuri! Vapaasti sain nyt vaellella majaani edes takaisin ja pitkin, poikin poljeskella kuin tahdoin, ristiin, rastihin, tai joka patsaan kiertäen ja lähtöpaikkaan palaten. Mut vaeltaissa veljieni ma vältin majaa matalaa; kun aattelin, ett' askeleni vois haudat halvat saastuttaa, niin kurkkuun juuttui hengen kulku, sydämen salpas veren sulku.

Ma jalkaportaat seinään tein, en pakotieksi vangitulle; kosk' aikoja jo hautaan vein, mi kallist' elämässä mulle. Nyt koko mailma mulle ois vain tyrmä ollut hirmuinen, mult' isä, lapset, suku pois, ei kumppania kurjuuden. Tuo tieto tuki, joskin särki, kai muuten mult' ois mennyt järki. Ei! ikkunan ma ristikon tavoittaa tahdoin, kerran vielä niin nähdä vapaan vuoriston levoksi silmäin kaihomiellä.

Mä näin sen — muoto sen ol' sama, ei kuin mun ajan kuluttama; ol' ikilumi kukkulalla, ja järvi aava läikkyi alla, ja Rhonen virta verratoin, ja kosket tanssi kohinalla koverain kautta kallioin. Näin kaukaa valkokaupungin ja veden valkopurjehin. Myös pienen saaren tuolla näin, mi hymy eli edessäin, en muita nähnytkään; niin pikku saari, tuskin muuta kuin vankilani laajuinen, mut sillä kasvoi kolme puuta ja väikkyi tuulet vuorien, ja vedet välkkyi ympärillä, ja kukkatarhat taimi sillä ja tuoksui väreissään. Ja kalat uivat alla linnan iloisna rientäin kilpaa rinnan, mut kotka myrskysiivin kiiti, niin vinhaan kons' ei lennä se kuin silloin silmissäin se liiti, ja kyynelin taas kylpi ne. Mua ahdisti — ma toivoin melkein ett' oisin yhä yössä telkein. Kun sitten astuin muurilt' alas, niin luolan yö mun ympäröi, sen pimeys taas päällen' palas ja lyijypainoin minut löi. Se ol' kuin hauta umpeen luotu sen yli, jonk' ois elää suotu; mut silmäin, huijenneina yllä, tuon levon tarvitsivat kyllä.

Kuin vuodet, kuut tai päivät vaihtui, sit' tiennyt, laskenut ma en; jo aikaa multa toivo haihtui valoa nähdä vapauden. Kun vihdoin mulle soivat sen, niin kysynyt en miks ja minne; ah! mulle yhtä oli nyt, olinko vapaa vai jäin sinne, niin toivon olin hyljännyt. Kun sitten luolan lukko aukes ja raudat kantamani raukes, niin minust' ol' tuo synkkä muuri kuin oma maja ois se juuri tai toinen koti, josta nuo mun riistäis muukalaisten luo. Ol' lukki mulle tuttu parhain, sen tointa katsoin myöhään, varhain, kujeita hiirten kuutamolla — kuin voisin nyt heit' ilman olla? Tuo maja yhteinen ol' meille, ma paikan ruhtinaana soin — vaikk' oli valta — hengen heille ja rauhan valtakuntaan loin. Ma rakastin, ah! kahleitani — niin muuttuu luonnoks tottumus, siks vapauteen noustessani pääs multa syvä — huokaus!

[2] Timoleon, korinttolainen sotapäällikkö (411-337 e.Kr.s.), kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljensä Timophaneen.

[5] Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin (Peterwardeinin) taistelussa v. 1716.

[6] Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa itävaltalainen sotapäällikkö, turkkilaisten voittaja.

[7] Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja 1600-luvun lopulla.

[8] Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat uskonsotureja.

[12] Tartarien eli tataarien ratsut olivat kuuluisia nopeudestaan ja kestävyydestään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME RUNOKERTOMUSTA: KORINTON PIIRITYS. MAZEPPA. CHILLONIN VANKI. ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.