The Project Gutenberg eBook of Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä, by Selma Anttila

AUGUST LUMIALA, kauppias.
ANNA, hänen vaimonsa.
SILJA, heidän tyttärensä.
ORAS, Annan poika.
AAPO |
HANNES | Siljan vieraita.
AINA |
MARIA, lastenkodin pitäjä.
ORVOKKI, hänen kasvattinsa.
HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.
SUSKA, eräs vaimo.
PALVELIJA.
Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin. Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt, huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.

MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen, tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton, valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä. Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän edessä leikaten vaatteita).

Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.
Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.

ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).

Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä kaapin alaosaan.)

MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.

ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.

MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja kääriessään vaatekappaleita kasaan).

Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja. Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.

ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia samoja sanoja ja samoja asioita!

ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo minun ijälläni tietää enemmän kuin täti…

ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän kuin täti luulee.

MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?

MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.

ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala. Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla kaikkien kadehdittavana!

MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. — Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)

ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä päästä sinne.

ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!

MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle mitään.

ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.
Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret
— paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.
He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.

MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)
Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!
Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)

ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan. Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)

Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä sysään sinut alas!

ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma, tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat, kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. — On hypännyt matalalle akkunalle istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).

Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras sieppaa hänet äkkiä kiinni.)

Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)

ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.

ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä peevelin tyttö!

ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)

ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas pian, pian!

ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on suutelemista ja silmiin katsomista.

ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko maailman — ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä yhdestä ainoasta.

ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria tätiä. Kas — nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä huoneessa aivan yksin?

ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)

ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää puristaa melkein kuoliaaksi!

ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten. Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka — — työtä! Nyt en viitsi.

ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?

ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
Ei, ei, minä rakastan sinua — — — en voi enää luopua sinusta!
(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!

ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki. Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit, niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!

ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi. (Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa, vaikka käsin koettelisi.

ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin elää ja olla vapaa.

ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa sisään päin.

ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat — — salaovesta!

HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku, kuulin miehen äänen.

HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.) Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!

ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini. Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa, sinä haukka, haukka!

ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.) Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!

ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!

(On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin
olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)

Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.
Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!

ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei siitä kukaan täällä tiedä.

ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä rahtuistakaan. Taikka — — — mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii, ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää, pitää hauskaa, tanssia Heijassa — — — rakastaa… (Pysähtyy äkkiä ja katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)

HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.

ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.
(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?

ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti! Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen kuin minä.

ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin, missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt onnellinen? Sellainen on äiti.

HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?

ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että… (katsoo arasti ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät täällä — — — lapsiansa katsomassa?

HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.

ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle mitään?

HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja tiedätkös, Orvokki?

HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!

HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.

HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne…

ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun…

HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja nousee.)

ORVOKKI. Tuosta akkunasta… Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä olet taikauskoinen! Uih!

(Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.
Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)

MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät. Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä vieraita?

HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei ketään ollut. En minä tiedä.

MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.
Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.
(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli
lakkaa vähitellen.)

ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen, hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja arastelevaa).

Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.

ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on omituinen aavistus — en pääse siitä eroon. Se on aina minun mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!

MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies, herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton — — — jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi kuohuksiin.

MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää
Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).

Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi. (Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa kuvaan.

ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?

ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki minulle merkitsee!

MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat tasapainon.

ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi mitään — — — paheksuttavaa — — mitään rikollista!

MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
Rikollista… miksi sinä käytät sellaista sanaa?

ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi — — — taikka olisi voinut olla minun poikani.

ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi, sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä. Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.

ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.

MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen rakastettusi poika.

ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.) Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin) ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen nimensä.

MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.

MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.

ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne lapset?

MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko sinä… tiedätkö sinä ehkä…!

ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan, niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni, kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.

ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.

MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo liinaompelua erinomaisesti.

MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on. Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!

ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää voisi siitä luopua, ja minun täytyi!

ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä — kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!

MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja saada rauhan.

ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia. Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen silmillään, elin hänen elämäänsä… En uskaltanut ajatellakaan vasta tapahtunutta onnettomuuttani. — — Nyt on tunnustus mahdotonta. (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!

MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.

MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle sitä.) Kenen kuva tämä on?

MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään luonani nyt kohta.

MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.

MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.

ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)

ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua, kysy Suskalta…!

MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse kysyä ja itse kuulla.

ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko elämä siirtyisi minusta kauas… Ei vielä, ei vielä…! (Kääntyy Mariaan.)

MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.

ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun, häviän… ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja saavat elää onnellisina!

MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi miehesi ja Siljan onnen?

ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi väsynyt.)

ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata. Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)

MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten. (Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän. (Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta niinkuin äidistä?

ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi oikea äiti.

MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun. Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?

MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka — älähän mene! Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)

ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan). Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet. Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras! (Kuuntelee.) Oras! — — Hiss — hiljaa — hiljaa! Täti ei ole vielä nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)

ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)

ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa kädestä toiselle puolelle huonetta.)

ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä! Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!

ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)

ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!

ORAS. Hiljempaa… minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.) Sili pikkasta!

ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)

ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.

ORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä pankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä usein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: — Suurenmoista. Te uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!

ORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen elämänsä on kirkas kuin peili.

ORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja riipissä. Ja ne sätkii ja potkii — niinkuin sinäkin.

ORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin naurattaa!

ORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole huomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!

ORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä tahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia, purra, karata!

ORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä tein, kun se tauti tuppasi tulemaan?

ORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut. Minä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka rosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä jutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja ikävä, rupesivat pojat ulvomaan.

ORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa lippaassa on rahaa!

ORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa ilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä tahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!

ORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään kertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni päällä.

ORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen kenenkään kanssa.

ORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme metsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki metsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat valssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme sinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.

ORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut rahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla saisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta vetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi ja nousee kurkkuun asti!

ORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan pöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään lippaan).

Oras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä, mennään ulos, minä tukehdun!

ORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä teet?

ORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei, katsos seteleitä ja kultaa!

ORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras kulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä kovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!

(Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet pöydälle.)

ORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan se mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen muuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:) Kuka siellä?

(He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet
ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)

ANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.
Et ole vielä mennyt nukkumaan?

(Anna siirtää vaistomaisesti jalallansa mattoa, jonka
Orvokki ja Oras ovat kasanneet, ja liikkuu levottomana.)

ANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras vastaani — oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. — Minä painuin seinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä hän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki ollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.

MARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka sinä nyt noin…! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli tänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.

ANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani, tietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!

SUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa, välttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli viidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa, joka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa, rouva!

SUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti ohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä. Teille se ei ole verivelassa.

SUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt ilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti tapahtua!

SUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta. Muistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen sängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?

ANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla ja siinä makasi pieni lapsi.

SUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä hinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.

SUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä äitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta — kunniallisella tavalla — ymmärrättekös? Mutta onhan sitä minunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta, nuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!

SUSKA. Voi, voi tätä ihmistä, kuinka se on osaansa tyytymätön. Ei sitten kukaan ole onnellinen, jos tekin valitatte, rouva!

SUSKA (oikaistuu). Tiedättekö kuka minä olen ja millä oikeudella minä puhun niinkuin totta tiedän? Minä olen se pimeys, joka peitän teidän pahat työnne. Sen vuoksi te minua vihaatte! Omia syntejänne te minussa inhootte!

ANNA. Te kidutatte minua. Minä en usko, että poikani on kuollut! Minä olen nähnyt hänet. Minä olen melkein varma…

SUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää kärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää minunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien kärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.

SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta, ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja tahtoi pitää sen.

SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko poikanen kuoli. Teidän poikanne…

ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille toiselle äidille!

SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki samanlaisia lihamöhkäleitä.

SUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää pitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika joutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut. Ja se on pulska poika kuin puodista tuotu.

SUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen tarkkaan seurannut hänen jälkiään.

SUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani tuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä — poikaanne etsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta! (Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden edestä!

SUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me emme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset käyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa kytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet minun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.

SUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä hiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen tehtävään.

SUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä tiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka tuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä katsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä ajatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät vuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä rikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.

MARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina vain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden pehmittää kovaa sydäntänne.

SUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on oma uskoni ja oma Jumalani.

SUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut eteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman töitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!

SUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut petettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin ihmiset ja itseni — — ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi puhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee väistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä, kun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori, valkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän nuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne pahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä tiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse tehnyt!

SUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut pojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma siitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän poikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen elämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten pelossa…

(Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois. Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)

TOINEN NÄYTÖS.

Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua niitä myöten ylös ja alas.

Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa. Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia. Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.

Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan yksilöllistä leimaa.

SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma! (Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa lautasia vierailleen.)

AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut näytelmän ensi tanssiaisiimme.

AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse kirjoittanut. Mainiota, mainiota!

AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?

AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa, kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä hameessa on pitkä laahustin, ja hän — — halveksii elämää!

SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden eteen. Minä olen voittanut vedon!

SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille. (Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)

ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään tulee.

SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin. (Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.

SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä isästäni!

MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.

SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa
Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!

LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies, tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.

MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.

MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!
(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)

LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän pankinkonttorin johtoon.

MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää pankin puolta.

LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan, niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.

SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää Lumialaa kädestä saliin.)

MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee. Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.

ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu levottomasti.)

ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on juuri tekeillä.

ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi kaikki sitten helppoa.

MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona, teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä. Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.

MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään tekemisissä rahojen kanssa.

ANNA. Oras ei ole voinut — — ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni koskee, en jaksa… (Painaa sydäntään ja istuu.)

LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se kuulee musiikkia.

MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: — Niinhän minä olen kuin häissä joka päivä.

LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua, mutta hänestä ei ole apua.

LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa keskenään.

ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas, niinkuin nuoret ovat.

ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa onnellista päivääsi ikävillä asioilla.

MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se nuoruus!

(Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)

AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva — tuota noin — — vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!

(Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan. Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä.)

LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne teidän tanssiaisenne pidetään?

AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.

AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.
Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?

ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät parittain tanssimaan.)

AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.

ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he menevät saliin.)

LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.

SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet minun tanssiaisissani.

SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!

LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä sinusta, eikö se riitä?

AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan hurmaantuneita häneen.

AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret menevät. Anna aikoo mennä saliin.)

LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.

ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.

ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen. Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi. Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin, mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa häneen hyvää.

LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.

LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun pitäisi olla varovainen.

ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.

LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.

LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.

LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.

LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?

LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?

ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.

LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.

ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin — jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.

ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.

LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…

ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on minulle hyvin läheinen!

    (Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.
    Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan — — Hirvittävän lystiä
    — — Täällä saa hengittää!)

AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta hyppimään.

AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut hengettärien kanssa.

(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan. Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)

LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa. Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)

LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja Orasta.)

LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä puolella.

LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa ja onnenlakki päässä.

LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.

LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.

LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.

LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei olisi mitään pahaa tapahtunut.

LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä parkaisi.

LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä — — lapsi oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.

LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.

LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea mies hän lienee ollut.

(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)

MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.

LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee oikealta pois.)

AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!
(Kaikki katsovat Orvokkia.)

ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)

ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole kutsuttu. Oras ja minä — (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!

ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät parittain saliin ja soitto alkaa.)

ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa — — oikein samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua… (Lähenee Orasta, joka tuijottaa hurjistuneena häneen.)

AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.
(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)

    (Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä
    tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.
    Kaikki katsovat toisiinsa.)

MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!

ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.
Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!

ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena). Minä olen kuin unessa. Humalassa — olenko minä humalassa? (Katselee avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)

ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on katuhempukka?

MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu, annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!

MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää yötä, Anna! (Poistuvat.)

ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun olen saattanut vieraat. (Menee.)

SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)

LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio, korvaan sen teille…

ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti työssä.

LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu…

ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa hiukan ja poistuu oikealle.)

    (Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.
    Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen
    lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)

ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.
Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.

ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää, miksi sinua pidätän.

ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö sinullakin?

ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun erinomainen ystävällisyyteni.

ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi luottaa nytkään sen kestävyyteen.

ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme hyvin läheisiä.

ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!

ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.

ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja pakottaa minut puhumaan.

ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En tiedä mitään.

ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen. Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta. Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että olen — — äitisi!

ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.

ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt tietää.

ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?

ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla sattuma?

ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena. Minun on niin vaikea puhua tästä… minä olen varma, ihan varma!

ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla luottaa tähän.

ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes hiukan onnellinen minusta?

ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa — nyt sinua rakastan. (Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua. Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja raskasta, kerro se minulle!

ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi kertoa?

ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit, näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä kenenkään tarvitse minusta välittää.

ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä auttaa.

ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin nuori.

ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla… hyvä olla… (Ummistaa silmänsä.)

ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina ollut yksin — ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki — entinen elämäni — ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi. Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.

LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana Annan eteen.)

ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!

ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on kuitenkin totta!

LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka päivä, joka hetki!

LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta. Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon — tuon salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.

ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä onkin kauheinta.

LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna, olisitko sinä voinut…? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?

ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin teitä.

LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka on piiloteltu ja salattu…

(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa. Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)

LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä, emäntää, puolisoa!

LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.

ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on oikeus elää missä tahdomme!

ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on sydämen oikeus.

LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko sinä olla tuon maankiertäjän sisar?

ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona. Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!

LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni, mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon tuossa minä lähetän merille.

ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen omia teitäni!

ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun sinut tunnen.

LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.

ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana, peruuttakaa se sana!

ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta, sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme, epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!

(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä, vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)

ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä en ole sellainen, että heille kelpaisin — — en sinullekaan.

Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)

ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti oikealta ja hakee Annan takaisin.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos. Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja. Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.

ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin olin poissa?

ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.

(Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa.
Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)

ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja poistuu.)

MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan. Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi…!

ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla sellaisessa mielentilassa, että pelkään…

ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa. Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut mistään.

ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla, jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.

ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas. Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.

MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.

MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta. Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan, välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden ravintoloissa.

ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi sinä syytätkin lapsia?

SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti, kun tulitte rauhoittamaan äitiä.

SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.

SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.

ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa itsensä.

SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään sinulle.

ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen, hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin, kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat pidelleet armottomat kädet. Ja minä — — minä tapoin hänestä muistonkin!

ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)

SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!

ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!

MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin. Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin kuumeessa!

MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.

MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä voimaa työhön.

ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken. Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu täällä teillä… (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee sisuani.

ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)

(Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa.
Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)

(Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan.
Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)

ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!

ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla heidän siveitä tyttäriään.

ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet. Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään? Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.

ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla tekemisissä sinun kanssasi.

ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)

ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta
Orvokki ei päästä hänen kättään.)

ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa. Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön. (Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi — sinun kanssasi, Oras!

ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas, teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.

ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.) Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)

ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja poltat kuin nokkonen!

ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin kuristaa… Silloin minä pääsisin sinusta irti!

(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä. Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa. Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)

ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas, karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan kuin omaa hulluuttani!

ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki juoksee oven taakse.)

ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää oven kiinni.)

ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle), Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka! (Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta, joilla on syytä epäillä toisiaan.)

ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?

ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!

ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä kerran nähdä sinut.

ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin lähdemme täältä pois?

ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun sinun paperisi ovat kunnossa.

ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä menehdyn täällä…!

ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä vastustaa… Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä…

ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin ja valmistelen siellä matkaani.

ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on äiti — ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?

ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy nyt tulla loppu.

ORVOKKI. Leikkiäsi… Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi kuukautta olen ollut sinun omanasi.

ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun varastimme rahaa?

ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti. Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!

ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.

ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!

ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.

ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta. (Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu tuolille peittäen kasvonsa.)

ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka sinun äitisi on tehnyt.

ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.

ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu siitä!

ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle, joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!

ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!

ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.

ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty, ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät, että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle, tukitaan suu!

ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa, haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär. Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!

ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne pöydälle kiireessä.

ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko ottaa minut mukaasi?

ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.

(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa. Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)

(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa, vaipuu mietteisiin.)

(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)

MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni, kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu tuolille lähelle Orasta.)

ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.

MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.

ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.

MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa taisteluakin.

MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia voimia niiden takaa!

ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon — nyt on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi häntä luulin!

MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä ja te saatte valoa pimeyteenne.

ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.

MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä pahoja?

ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä tavalla.

MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on perittyä taikka meihin tarttunut.

ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen perinyt. Se on kuin tauti.

SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.

MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille. Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee vasemmalle.)

SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?

SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin, tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.

SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.

SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin peittämättä ja meikäläisiä — minunlaisiani — kulkee aina täällä rannalla. Lastenkoti — lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä. Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.

SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle, sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.

ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua inhottavalla läsnäolollanne.

SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon! Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni, saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!

ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö
ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten…!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!

SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs, minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät. Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu. Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan, ydin mätänisi rungossanne!

SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen, joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia, tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!

ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?

SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä? Noilla tuossa on koukku kitusissaan!

SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.) Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani vuoksi…! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy…! (Oras on työntänyt hänet istumaan.)

ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti itsestään ja juoksee ulos.)

(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva, intohimoinen nainen tekee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Rouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan. Perällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan. Kahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja tuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön ja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan työhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus komea.

SUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan. Olivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt, vanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei ole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.

SUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan saisi Oraan taipumaan.

ANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä — Onko herra Oras saapuvilla? — Kiitos, odotan! — Oras, äitisi! Voitko tulla nyt heti luokseni? — Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei mitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)

SUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani alla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää usein enemmän kuin sieluni.

SUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt heitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.

SUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan nimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin syypää, ymmärrättekös?

SUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka kovaan kohtaloon olisitte osallinen?

SUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän muistonsa vaatii minulta uhria!

SUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy ostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille tuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on mieleen, saavathan he rahaa.

SUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa hukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein velkakirjaa ja osa on maksettava heti.

SILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun sanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.

LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!
(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.
Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna…

ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani. Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa häntä ja seurata häntä.

LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.

ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi. Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen pakko, joka huutaa: — Mene, mene hänen kanssaan!

LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)

ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja onnelliseksi.

LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan antanut itseäsi!

LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja huudat minulle: — Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt, minä olenkin ollut sinusta kaukana!

LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!

LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?

ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.

LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi. Sinä tahdot seurata poikaasi — tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi takana nauraa sinulle.

ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi, jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!

ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan niin kauan kuin hän minua tarvitsee!

LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan. Tyydytkö tähän?

SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena
tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?
Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.
Sinnehän kaikki pahat pojat… Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras…!

ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä vaimoa tulemaan sisään.

ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman minua. Siilon minä suutuin ja…

ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)

ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.

ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat menneet.

ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.

ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni, ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!

ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.

ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä mitä tahdot.

ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän…

ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.

ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa! Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole kovin kallis.

ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä koipien välissä, hameiden alla.

ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte? Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät tilille, te piruuden pettäjä!

ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu enää!

ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä! Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle, niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!

SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme mitään! (Poistuu.)

ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei, katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on pelastettava sinun kunniasi!

ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun pitäisi olla pääenkelinä.

ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te olette mitannut minulle.

ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä syyllisyyteni painon.

ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa, turvatkaa häntä.

ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet päässyt minun veriini!

ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä, rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! (Nyyhkii.)

ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
Mitä sinä nyt ajattelet?

ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty. Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa yhä. Minulla ei ole pelastusta!

ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa… Muut ihmiset eivät ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet nyt puhu totta.

ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka olikin intohimoinen.

ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen, se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.

ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen tunnustuksesi… ne — ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä puhua! (Istuu.)

ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut sinussa hyvät voimat.

ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit — kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani, rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä vaatteeni olivat niin kireät… Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)

(Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)

ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle, sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt. Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa…

ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle). Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja…

ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe…!

ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!

LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä täällä on tekeillä?

ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta. Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.

LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne. Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.

ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis, mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa. Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En tarvitse naamaria ollenkaan.

ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut niinkuin kukin tuntee oman työnsä.

ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen, turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä käyttää, taikka — hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?

ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa: vankila, hulluinhuone taikka… (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)

ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!

LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan eräs varkausjuttu. (Menee.)

MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen, sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He tulevat kohta tänne.

ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin pimeää!

MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on. Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy pieneksi.

ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on minussa enkä minä näe mitään muuta!

ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani! Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!

ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu vasemmalle.)

ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee ryöstäjänä!

MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät. He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.

ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!

(Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)

Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä, mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit minua lähellä. Nyt on helpompi erota… (Orvokki vaipuu itkien hänen jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)

He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa… Raudat kilisevät! Vankila, vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa! Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?

ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin olen syypää. Minä huudan sen julki…!

ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy, tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi, mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää, kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!

(Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos. Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan ja Lumiala seuraa heitä ulos.)

ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne… Oras, Oras…! (Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).

LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin elämä.

ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)

ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!

ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne…? Minä tahdon sovittaa hänen lapsellensa!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHDOKAS: NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.