E-text prepared by Tapio Riikonen

VIITTA

Kertomus

Kirj.

N. V. GOGOL

Venäjänkielestä ["Shinelj"] suomentanut Huugo Jalkanen

Kirjallisia pikkuhelmiå III.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

N. V. Gogol.

Nikolai Vasiljevitsch Gogol syntyi v. 1809 Vähä-Venäjällä, jossa hänen isänsä eli kirjailijana. Jo nuorena ylioppilaana täytyi hänen isänsä kuoltua itse ruveta elättämään itseään ja hän siirtyi silloin v. 1828 Pietariin, jossa toimi virkamiehenä, opettajana, näyttelijänä ja sanomalehtimiehenä. Mutta hänen mielensä paloi kirjallisiin töihin, hän tunsi palavaa halua luoda jotakin suurta, josta olisi kunniaa koko hänen isänmaalleen. Nyt hän Puschkinia lukiessaan innostui kotiseutuunsa ja kirjoitti ensimäisen suuremman teoksensa, vähävenäläisen kansanelämänkuvauksen "Juhannusaatto". Nyt joutui hän Pietarin paraimpiin kirjailijapiireihin, ja tästä lähtien käy hänen kehityksensä nopeasti. Tämä nyt suomeksi ilmestyvä kertomus "Viitta" on käänteentekevä sekä hänelle että koko Venäjän kirjallisuudelle, sillä se alkaa Venäjän varsinaisen realismin. Hän oli syventynyt kuvaajasta tarkaksi elämän tutkijaksi ja tulkitsee erinomaisella lämmöllä ja nerokkuudella ihmisten salaisimmatkin tuntemukset, sellaisetkin, joita ei arkielämän pauhussa lainkaan huomatakaan. Kaikki sortoa kärsivät saavat hänestä puolustajan, kaikki sortajat vihollisen. Purevalla satiirilla, mutta samalla myös leikillisellä, sääliä herättävällä huumorilla paljastaa hän koko senaikuisen venäläisen virkakoneiston mädännäisyyden. 1838 ilmestyi hänen tunnettu teoksensa "Reviisori", ja 1842 toinen hänen kahdesta pääteoksestaan "Kuolleet sielut." — Loppuijällään joutui hän pappien vaikutuksen alaiseksi, joutui tuskiin sielunsa autuuden puolesta ja omantunnontuskiin siitä, että oli niin paljon pilkannut lähimmäisiään. Näihin sisällisiin taisteluihin hänen sielunsa ja ruumiinsa sitten vähitellen murtui, ja hän kuoli v. 1852. Gogol on Venäjän kirjallisuuden tukipylväitä.

Suomentaja.

Viitta.

Virastossa — mutta parasta on olla sanomatta missä virastossa, sillä mitkään eivät ole sen helpommin äkämystyviä kuin kaikenlaiset virastot, rykmentit, kansliat ja, sanalla sanoen, kaikenlaiset virkakunnat. Nykyäänhän jokainen yksityinen henkilö pitää omaan persoonaansa kohdistuneet loukkaukset rikoksina koko yhteiskuntaa kohtaan. Kerrotaanpa, että tässä joku aika takaperin saapui eräältä piiripoliisipäälliköltä — en muista mistä kaupungista — joku valituskirjelmä, jossa hän selkosen selvästi selittää, että keisarilliset asetukset joutuvat aivan hunningolle ja että Hänen Majesteettinsa pyhää nimeä lausutaan aivan turhaan; ja mitä mahtavimmaksi todistukseksi oli hän liittänyt kirjelmäänsä jonkun romantillisen teoksen, jossa ainakin joka kymmenennellä sivulla esiintyi piiripoliisipäällikkö, vieläpä paikotellen aivan juopuneessakin tilassa.

Siis on parasta kaikkien ikävyyksien välttämiseksi nimittää puheenaolevaa virastoa vain erääksi virastoksi. Ja siis: eräässä virastossa palveli eräs virkamies, — tosin virkamies sellainen, jota ei juuri voi sanoa miksikään huomattavaksi; hän oli lyhytkasvuinen, hiukan rokonarpinen, hiukan punatukkainen, vieläpä vähän huonokuuloinen ja kaljupäinenkin; vielä oli hänellä ryppy kummassakin poskipielessä, ja kasvonsa olivat hemoroidaalisen väriset… Mitäpä tehdä! sellaista saa aikaan Pietarin ilmasto. — Mitä hänen arvonimeensä tulee (sillä meillähän täytyy ennenkaikkea ilmoittaa arvonimi), oli hän n.k. ikuinen nimineuvos, joista, kuten tunnettua, tekevät ivaa ja pilaa kaikenkarvaiset kirjailijat, jotka omaavat tuon sangen kiitettävän tavan ivata niitä, jotka eivät voi puolustautua.

Virkamiehemme sukunimi oli Baschmatschkin. Nimestä kohta huomaa, että se on joskus johtunut sanasta kenkä [sanaleikki mainitun virkamiehen nimestä; kenkä on venäjäksi baschmák, siitä Baschmatschkin. Suom. muist.], mutta tietämätöntä on milloin ja millä tavalla se on siitä johtunut, sillä hänen isänsä, samoinkuin isoisänsä ja lankonsakin, sekä kaikki täydelliset Baschmatschkinit olivat kävelleet saappaissa vaihtaen vain kolmisen kertaa vuodessa puolianturoita.

Hänen ristimänimensä oli Akaaki Akaakievitsch. Se kuulostanee lukijasta ehkä hiukan oudolta ja etsityltä; mutta voin vakuuttaa, ettei sitä ole millään lailla etsitty, vaan että seikka tosiaankin oli sellainen, ettei muuta nimeä voitu millään lailla antaa. Tapahtumain kulku oli seuraava.

Akaaki Akaakievitsch syntyi — jollei muisti petä — yöllä vasten 23:tta päivää maaliskuuta. Äiti-vainaja, joka oli virkamiehen vaimo ja kerrassaan kelpo nainen, valmistautui, kuten tuleekin, ristimään lasta. Äiti makasi vielä vuoteellaan vastapäätä ovea. Hänen oikealla puolellaan seisoi kummi, arvoisa Ivan Ivaanovitsch Jeroschkin, joka palveli osastonpäällikkönä senaatissa, ja kummitäti, harvinaisen hyväsydäminen poliisiupseerin vaimo Ariina Semjoonovna Bjelobryschkova. Äidille annettiin valittavaksi mieluisin kolmesta nimestä: Makija, Sassija, tai jos nämä eivät kelpaisi, olisi lapsi ristittävä marttyyri Hasdasaatan kaimaksi.

"Ei!" tuumi vainaja, "nimet ovat kaikki niin kummia…"

Tehdäkseen hänen mielikseen, avasivat kummit kalenterin toisesta paikasta ja löysivät taas kolme nimeä: Trifiili, Duula ja Varahaasi.

"Johan nyt on kumma", virkkoi eukko; "minkälaisia ne kaikki nimet onkaan! En ole tosiaankaan ikänäni sellaisia kuullut. Olisipa vielä edes Vadát, tai Varúh, mutta Trifiili ja Varahaasi!"

Vielä käännettiin lehtiä ja löydettiin Pavsikaahi ja Vahtiisi.

"No, jo minä huomaan, että hänellä on huono onni", virkkoi eukko. "Parasta on nimittää lapsi isänsä mukaan. Isä oli Akaaki, niinpä olkoon poikakin Akaaki."

Täten sai lapsi nimekseen Akaaki Akaakievitsch. Hänet kastettiin, jolloin hän itki kovasti ja väänsi naamaansa niin julman näköiseksi, kuin olisi jo edeltäpäin aavistanut joutuvansa nimineuvokseksi. Ja siten kaikki tapahtui. — Olemme esittäneet tämän kaiken vain senvuoksi, että lukija voisi itse nähdä, että kaikki tapahtui välttämättömyyden pakosta, ja ettei mitään muuta nimeä voitu antaa.

Kukaan ei voinut muistaa, mihin aikaan Akaaki Akaakievitsch oli tullut virastoon, ja kuka hänet sinne oli toimittanut. Miten olikaan muuttunut tirehtöörejä ja muita päälliköitä, hänen oli aina nähty istuvan paikallaan samassa asennossa ja samaa puhtaaksikirjoittajan virkaa hoitaen, niin että lopulta luultiinkin, että hän oli kaiketi jo valmiina virkamiehenä maailmaan syntynytkin, virkatakki yllään ja kalju paikka päälaellaan. Virastossa ei häneen kiinnitetty minkäänlaista huomiota. Vahtimestarit eivät ainoastaan olleet nousematta seisaalleen, kun hän saapui, vaan vielä lisäksi eivät edes katsahtaneetkaan häneen, aivankuin olisi vain joku kärpänen lentänyt etehisen läpi. Päälliköt kohtelivat häntä jotenkin kylmänylivaltaisesti. Kuka osastonpäällikön apulainen hyvänsä pisti vain paperin suoraan hänen nenänsä alle sanomatta edes: "Kirjoittakaa puhtaaksi!" tai: "Tästä saatte hupaista työtä", tai jotain muuta sopivaa, kuten on tapana sivistyneemmissä virastoissa. Ja hän otti paperin vastaan tarkastaen vain sitä, katsomatta lainkaan kuka sen hänelle antoi, ja oliko tällä siihen oikeutta, — otti ja ryhtyi sitä heti puhtaaksikirjoittamaan.

Nuoret virkamiehet laskivat hänestä pilaa niin paljon kuin heidän kansliajärkensä suinkin salli ja kertoivat hänen vieressään hänestä tekaisemiaan juttuja; sanoivat hänen hakkailevan emännöitsijäänsä, vanhaa, seitsenkymmenvuotiasta eukkoa; kysyivät koska he aikovat viettää häitä; siroittivatpa vielä hänen päällensä pieniä paperin palasiakin, sanoen niitä lumeksi.

Mutta Akaaki Akaakievitsch ei puuttunut kaikkeen tähän peliin yhdelläkään sanalla, oli vain omissa oloissaan, aivankuin ei olisi ketään ollut hänen ympärillään. Eikä tämä härnäys häirinnyt edes hänen työskentelyänsäkään. Keskellä tuota hälinää ei hän tehnyt ainoatakaan kirjoitusvirhettä. Ja ainoastaan joskus kun tuo karhunleikki kävi aivan sietämättömäksi, kun tönäsivät häntä käsivarteen estäen häntä kirjoittamasta, silloin hän hiljaa äännähti: "Jättäkää minut rauhaan! Miksi minua kiusaatte?" Ja jotakin kummaa sisälsivät nämä sanat ja se äänensävy, jolla ne lausuttiin. Niissä värähteli sellainen surumielisyys, että eräs nuorukainen, joka juuri hiljan oli nimitetty virkaansa, ja joka muiden esimerkkiä seuraten aikoi ruveta härnäämään häntä, äkkiä peräytti aikeensa nuo sanat kuullessaan, aivankuin jokin olisi häntä koskenut; ja sen erän perästä tuntui hänestä, kuin olisi kaikki muuttunut hänen silmissään, kuin näkisi hän kaikki uudessa valossa. Joku käsittämätön tunne vieroitti hänet tovereistaan, joihin oli tutustunut siinä luulossa, että he olivat säädyllisiä, sivistyneitä ihmisiä. Ja vielä kauvan tämän tapahtuman jälkeenkin ilmestyi keskellä hänen hilpeimpiä hetkiäänkin hänen eteensä pienen virkamiehen kuva, joka läpitunkevalla äänellä virkkoi: "Jättäkää minut rauhaan! Miksi minua kiusaatte?" ja näitä läpitunkevia sanoja seurasi toiset: "Olenhan veljesi". Ja tuo nuorukaisraukka peitti kasvot käsiinsä — ja sitten elämänsä varrella hän monta kertaa kauhistui huomatessaan, miten paljon on ihmisissä epäinhimillistä, miten paljon julmuutta ja raakuutta piilee hienostuneen ja sivistyneen ulkokuoren alla, vieläpä, Jumala nähköön! niissäkin ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat jalosukuisia ja rehellisiä…

Ei ole helppo löytää toista ihmistä, joka niin kokonaan olisi antautunut tehtäväänsä. Ei riitä, jos sanoo, että hän hoiti virkaansa hartaudella, ei, hän hoiti sitä rakkaudella. Virassaan, tuossa alituisessa puhtaaksikirjoittamisessa, oli hänellä oma vaihteleva, miellyttävä maailmansa. Kun hän kirjoitti ilmeni hänen kasvoissaan todellinen nautinto. Erittäinkin olivat muutamat kirjaimet hänen lemmikkejään, ja niitä kirjoittaessaan oli hän vallan haltioissaan. Hän hymyili, vilkutti silmiään ja maiskutteli huuliaan, niin että hänen kasvojensa ilmeistä saattoi lukea melkein joka kirjaimen, minkä hänen kynänsä piirsi. Jos häntä olisi intonsa mukaan palkittu, olisi häh suureksi hämmästyksekseen ehkä saanut valtioneuvoksen arvon. Mutta nyt oli hän vain, kuten hänen toverinsa pilkaten sanoivat, palvellut "soljen napinreikään ja hemoroidin suoleensa".

Ei voi olla muuten huomauttamatta, että häneenkin oli sentään jonkunverran huomiota kiinnitetty. Eräs tirehtööri, joka oli hyvänluontoinen mies ja tahtoi palkita häntä pitkäaikaisesta palveluksesta, oli käskenyt antaa hänelle jotakin hiukan tärkeämpää työtä, kuin tavallista puhtaaksikirjoitusta, nimittäin kirjoittaa jonkunlainen ote jo valmiista kirjelmästä johonkin toiseen virastoon. Ero tämän työn ja puhtaaksikirjoituksen välillä oli vain siinä, että hänen tuli vaihtaa päällekirjoitus ja muuttaa muutamia verbejä ensimäisestä persoonasta kolmanteen. Tämä tuotti hänelle niin paljon työtä ja päänvaivaa, että hän tuli hiestä aivan märäksi. Hän pyyhki otsaansa ja sanoi viimein: "Ei, tämä ei suju; parasta on, että annatte minulle jotakin puhtaaksikirjoitettavaksi".

Tästä lähtien sai hän aina vaan puhtaaksikirjoittaa, ja ulkopuolella sen piiriä ei hänestä näyttänyt mitään olevan olemassakaan.

Hän ei pitänyt lainkaan huolta puvustaan, ja silläpä ei hänen virkatakkinsa ollutkaan enään viheriäinen, vaan vivahti joltain punertavanharmaalta. Hänen kauluksensa oli kapea ja matala, niin että hänen kaulansa, joka ei suinkaan ollut pitkä, pisti siitä hyvin pitkälle esiin, aivankuin niiden päätään liikuttelevien kipsisten kissain, joita kiertävät kaupustelijat kannikselevat tusinamäärin päänsä päällä. Ja aina oli hänen vaatteissaan joko heinänkorsia, tai lankapätkiä, tai jotain muuta. Sitäpaitsi oli hänellä erityinen taito, kaduilla kävellessään, osua aina ikkunoiden alle juuri silloin, kun niistä heitettiin ulos tunkioita, ja siksipä hänen hattunsa päällys olikin aina täynnä arbuusin- ja melooninkuoria ja kaikenlaista mahdollista törkyä.

Akaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan siihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat virkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin erinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella katua oli katkennut housunlahkeiden hihna, — mikä aina nosti veikeän hymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin katselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla kirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen tietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja puhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan, silloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan pikemmin keskellä katua.

Tultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa kaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan huomaamatta sen makua, — söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä Jumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa alkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi puhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos hän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen itselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei kauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin uudelle tai tärkeälle henkilölle.

Ei edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja koko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan, osaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen kynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä kaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman tarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään hyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin, mikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, — mikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle neitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän "tähdelle", — mikä mennen — ja niin useimmiten tapahtuikin — suoraa jonkun toverinsa luo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa vähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja joissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain pikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja sisällä istumista vapaa-aikoina, — toisin sanoen, silloin kun kaikki virkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan meluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera, vetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä kaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä seurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan eikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, — tai jos ei ollut, mistä jutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle tultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli katkaistu häntä; — sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat, silloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin huvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään iltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo edeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää puhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka 400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja hän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi olemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan nimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien sellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja anna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.

Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu, kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä. Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.

Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä käytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut tekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.

Huomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki Akaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui jossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta silmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä menestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien paikkaamista, — nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä hautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin pitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi esittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme kaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.

Ensin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun herran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä lähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen tavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman erotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli ristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille ja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja saksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin hänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa enempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua, mutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut suuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan tirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja päästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.

Kiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja jotka — totta puhuen — olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja löyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan yleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, — kiivetessään ylös rappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch määräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi ruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli päästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään torakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän huomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan suurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle ristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten tavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti ensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka kilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle sangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa, ja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia onnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden kiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: "Etkö luista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!"

Akaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut sellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki Petroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan "kuraasissa", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: "oli pätkässä, senkin yksisilmäinen piru". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti hyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka kerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli ollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta kymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen. Mutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä, itsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja. Akaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa käpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch katsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki Akaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: "Päivää, Petroovitsch!" — "Toivotan terveyttä, herra!" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä Akaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista riistaa tämä toi.

"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota…" Akaaki Akaakievitschin tapana muuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla, adverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei ollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen vaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään kesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: "Tämä on, tosiaankin, kerrassaan tuota…" ei siitä syntynytkään sen enempää, ja hän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.

"Mitä niin?" kysyi Petroovitsch samalla tarkastaen ainoalla silmällään koko hänen virkapukunsa kauluksesta ja hihoista aina selkään, liepeeseen ja napinreikiin saakka, mikä kaikki oli hänelle varsin tuttua, se kun oli hänen omaa tekoaan. Se on muuten räätälien tapa; sen he ensimäiseksi tekevät, kun heidät kohtaa.

"Minä, Petroovitsch, tuota… viitta, näes, verka… katsoppas, kaikkialta muualta aivan lujaa… se on hiukan tomuttunut ja näyttää sentautta vanhalta, mutta se on uutta ja on vain tästä yhdestä ainoasta paikasta hiukan tuota… selästä, ja vielä, näes, vähän tältä yhdeltä olkapäältä hieraantunut, ja tältä toiseltakin hiukan… näetkös siinä on kaikki… eihän siinä työtä mitään…"

Petroovitsch otti kapotin, levitti sen aluksi pöydälle, tarkasteli kauan, ravisti päätään kuroittaen ikkunanreunalta pyöreän nuuskarasian, jonka kannessa oli jonkun kenraalin kuva, — mutta kenen, sitä ei voinut kuvasta nähdä, sillä sen kasvojen paikka oli sormella puhkaistu ja sitten liimattu siihen nelikulmainen paperipala. Nuuskattuaan otti Petroovitsch kapotin uudelleen käsiinsä ja tarkasteli sitä tulta vasten ja taas ravisti päätään, sitten käänsi hän sen vuoripuolen päälle ja ravisti uudelleen päätään, otti sitten taas rasian paperilla liimattuine kenraalinkuvineen, vetäsi nuuskaa nenäänsä, sulki kannen ja pani rasian taas pois ja sanoi viimein: "Ei sitä voi korjata; kovin on vaate huonoa!"

Akaaki Akaakievitschin sydän vavahti hänen nämä sanat kuultuaan.

"Miksikä ei voi, Petroovitsch?" sanoi hän melkein lapsellisen rukoilevalla äänellä, "eihän se ole muuta kuin olkapäiltä hiukan kulunut; on kai sinulla jonkinlaisia tilkkuja?…"

"Niin kyllähän tilkkuja voisi löytyä, kyllähän tilkkuja aina on", vastasi Petroovitsch, "mutta neuloa ei voi; kangas on aivan mätää, jos siihen neulalla koskee — niin se jo hajoo."

"Antaa hajota, pane sinä paikka päälle."

"Mutta eihän tässä ole, mihin tässä paikan panee, eihän se ilmassa pysy; vaate on liiaksi kulunut. Eihän tämä ole kuin nimeksi verkaa, ja jos siihen tuuli puhaltaa, niin se hajoo ilmaan."

"No, vahvista sinä sitä. Eihän se oikeastaan tuota!…"

"Ei", sanoi Petroovitsch päättävästi, "ei sitä voi korjata. Kangas on jo liian huonoa. Parempi on, että teette siitä itsellenne jalkarievut, kun tulee kylmempi talvisaika, sillä sukat eivät lämmitä. Saksalaiset ovat ne keksineet, voidakseen siten kiskoa enemmän rahaa. (Petroovitsch pilkkasi tilaisuuden sattuessa mielellään saksalaisia). Mutta viitta on teidän teetettävä uusi!"

Kuullessaan sanan "uusi", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin silmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin. Selvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan paperilla paikatun kenraalin kuvan.

"Miten uusi?" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.

"Niin uusi", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.

"No, mutta jos pitäisi uusi — niin mitä se sitten tuota…?"

"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?"

"Niin."

"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon", sanoi Petroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi mielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen kokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon ällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.

"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!" huudahti Akaaki Akaakievitsch raukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui aina hiljaisella äänellä.

"Niinpä niin", vastasi Petroovitsch, "mutta ei sitä sittenkään vielä niin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori kapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan."

"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että edes vielä vähän aikaa kestäisi!" sanoi Akaaki Akaakievitsch rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä Petroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.

"En, ei käy päinsä — työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon", virkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan aivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen mentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön, tyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt räätälinammattia.

Kadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. "Mitä ihmettä", puheli hän itsekseen, "en olisi tosiaankaan luullut sen käyvän tuota…" — sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan: "niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi voinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota…" — Tämän jälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: "Olkoon miten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota… tätä en mitenkään… sellainen se on asianlaita!" Tämän sanottuaan hän, sensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen suuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs nuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria ruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen päällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi erästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa viereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle kämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että poliisivartija ärähti: "Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään trottuaali riitä?" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja kääntymään kotiin päin.

Sinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja oikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei enään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän ystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. "No", sanoi Akaaki Akaakievitsch, "nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella, hän on nyt tuota… vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä menen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän jälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman päänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa kymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, — hän on silloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota…"

Siten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja odotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että Petroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen luokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti silmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta kaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys, sanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: "Ei voi, suvaitkaa tilata uusi." Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä kymmenkopeekkaisen. "Kiitoksia paljon, herra, juon teidän terveydeksenne", virkkoi Petroovitsch, "mutta mitä viittaan tulee, niin se ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa varma, sehän on sovittu asia."

Akaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta Petroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: "Uuden minä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt siitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät käpälähaat."

Nyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa tullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin tiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista ylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin menoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka vanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata neulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita on sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat menivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin niin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta neljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle niin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara meressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä ensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan voinut pidättäytyä huudahtamasta: "Onkos sun pääs mennyt pyörälle, senkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt kiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen." Hän kyllä tiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta mistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys? Puolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi… ehkäpä hiukan enemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?… Mutta lukijanhan täytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.

Akaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään ruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka kannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden kuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan. Siten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo suurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa; mutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä ruplaa?

Akaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää jokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi. Piti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää ja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen työskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa astua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta eivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin harvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne aina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen yönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti säästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin rajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään, — vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän kehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista ihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen olemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt naimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan, ikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä elämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen kanssaan, — ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva ihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine vuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi, niinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen päämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään epäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet. Toisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä pälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus oikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet hajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä virheen, niin että melkein ääneensä huudahti: "Uh!" ja teki ristinmerkin.

Joka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia puhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka, ja minkä väristä, ja minkä hintaista, — ja vaikkakin hiukan huolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen, että kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan ja viitta tehdään.

Ja se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan. Tirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä ruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista kuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki Akaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin sattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut kaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain kulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista — ja Akaaki Akaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan korville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi sykkimään kiihkeästi.

Heti seuraavana päivänä meni hän Petroovitschin kanssa kauppaan. He ostivat erinomaisen hyvää verkaa — eikä ihmekään sillä johan he puolisen vuotta olivat tätä asiata tuumineet ja harva se kuukausi käyneet kaupoissa tinkimässä. Senpätähden itse Petroovitschkin sanoi, ett'ei verka enään siitä parane. Vuoriksi ostivat he sertinkiä, mutta niin hyvää ja lujaa, että se Petroovitschin sanojen mukaan oli silkkiä paljon parempaa, vieläpä kauniimpaa ja kiiltävämpääkin. Näädännahkaa he eivät sentään ostaneet, sillä se oli liian kallista, mutta ostivat sensijaan parasta kissannahkaa mitä vain kaupassa oli, — sellaista, ett'ei sitä etäämpää lainkaan näädännahasta erottanut.

Petroovitsch valmisteli viittaa kaikkiaan kaksi viikkoa, sillä siinä oli paljon "tikkaamista", muuten se kyllä olisi ennenkin valmistunut. Työstä otti Petroovitsch kaksikymmentä ruplaa — sen vähemmällä ei mitenkään voinut tehdä, sillä siinä oli hienot, kaksinkertaiset silkkisaumat, ja joka sauman oli Petroovitsch omilla hampaillaan "rässännyt", puristaen niihin kaikenlaisia kuvioita.

Ja sitten… vaikea on tosin sanoa, minä päivänä se nyt tapahtui, mutta varmaankin oli se juhlallisin päivä Akaaki Akaakievitschin elämässä, kun Petroovitsch viimeinkin toi viitan. Hän toi sen aamulla, vähää ennen virastoon menoaikaa. Viitta tulikin mitä parhaimpaan aikaan, sillä alkoi jo hiukan pakastella, ja kylmyys näytti olevan vain yhä lisääntymässä. Petroovitsch toi viitan siten kuin hyvän räätälin tuleekin. Hänen kasvoillaan asusti niin merkitsevä ilme, ett'ei Akaaki Akaakievitsch ollut ennen moista nähnyt. Varmaankin hän täysin määrin tunsi, ett'ei ollut tehnyt mitään pientä, ja että nyt näyttäytyi se kuilu, joka erotti sellaiset räätälit, jotka vaan paikkaavat ja korjaavat, niistä, jotka neulovat uusia. Hän otti viitan nenäliinasta, jossa hän sen oli tuonut (nenäliina oli pesonjälkinen; hän kääri sen sitten kokoon ja pisti taskuunsa käytettäväksi). Otettuaan viitan esille, hän katsahti hyvin ylpeästi ja pitäen kiinni hioista asetti sen hyvin kätevästi Akaaki Akaakievitshin hartioille; sitten venytteli ja sovitteli hän sitä ilman hihoja hetkisen ja koetteli sen sopivaisuutta, napit auki. Ikämiehenä tahtoi Akaaki Akaakievitsch koettaa hihojakin. Petroovitsch auttoi hänen kätensä hihoihin, ja nekin olivat hyvät. Sanalla sanoen; viitta näytti olevan erinomainen ja hyvin sopiva. Petroovitsch ei unohtanut samalla huomauttaa, että hän teki niin halvalla vain senvuoksi, ett'ei hänellä ollut kylttiä ja että asui syrjäkadulla ja oli tuntenut Akaaki Akaakievitschin jo kauan, mutta Nevskin prospektin varrella olisi siitä otettu paljasta tekopaikkaa kahdeksankymmentäviisi ruplaa. Akaaki Akaakievitsch ei tahtonut väittää vastaan, sillä hän pelkäsi niitä suuria summia, joilla Petroovitsch niin mielellään sokasi toisten silmät. Hän maksoi Petroovitschille työpalkan, kiitti ja läksi uudessa viitassaan virastoon.

Petroovitsch läksi heti hänen jälessään ja, jääden kadulle seisomaan, katseli vielä kauan kättensä työtä etäämpää ja meni kadun toiselle puolelle, kiirehtiäkseen poikkikatua toiselle kadulle, juostakseen uudelleen edelliselle kadulle näkemään vielä kerta viittaansa toiselta puolelta, se on suoraa edestä.

Sill'aikaa kulki Akaaki Akaakievitsch mitä juhlallisimmassa mielentilassa tietänsä. Hän tunsi joka hetki, että hänen hartioillansa oli uusi viitta, ja hän hymyilikin vielä muutaman kerran sisäisestä tyytyväisyydestä. Itse asiassa olikin sillä kaksi hyvää ominaisuutta: ensiksi, että se oli lämmin, ja toiseksi, että se oli hyvä. Matkaa ei hän huomannut ollenkaan ja saapui tuossa tuokiossa virastoon. Eteisessä hän riisui viitan, tarkasti sitä joka puolelta ja uskoi sen vahtimestarin erityiseen huostaan. Kumma kyllä, tiesivät kohta kaikki virastossa, että Akaaki Akaakievitschilla oli uusi viitta, ja ett'ei kapottia enään ollut olemassa. Kaikki hyökkäsivät heti eteiseen katsomaan Akaaki Akaakievitschin uutta viittaa. Sitten rupesivat he onnittelemaan häntä ja paiskaamaan hänelle kättä. Akaaki Akaakievitsch vain aluksi hymyili, mutta sitten häntä rupesi hävettämään. Ja kun kaikki tunkeilivat hänen ympärillään ja rupesivat juttelemaan viitan "krymppäämisestä", ja että hänen tulisi kaikin mokomin toimia heille illatsut, joutui Akaaki Akaakievitsch kokonaan hämilleen, eikä tiennyt miten olla, mitä vastata ja miten estellä. Hän oli jo muutaman hetken kuluttua sangen punastuneena rupeamaisillaan aivan vilpittömästi uskottelemaan, ettei se ollutkaan mikään uusi viitta, vaan että se oli vanha. Viimein sanoi joku osastonpäällikön apulainen joka tahtoi näyttää, ett'ei hän ollut lainkaan ylpeä, vaan että oli tuttavallinen alempainsakin kanssa: "Minä pidän Akaaki Akaakievitschin sijasta illatsut ja kutsun kaikki täksi illaksi teelle; sattuu muuten olemaan minun nimipäiväni." Virkamiehet luonnollisestikin onnittelivat osastonpäällikön apulaista ja ottivat hänen ehdotuksensa mielihyvällä vastaan. Akaaki Akaakievitsch tahtoi kieltäytyä, mutta kaikki sanoivat, että se olisi epäkohteliasta, suorastaan häpeällistäkin, eikä hän voinut millään muotoa kieltäytyä. Muuten hän sitten tuli hyvilleen, kun muisti, että hän sen johdosta saa tilaisuuden mennä illatsuihin uudessa viitassaan. Koko tämä päivä oli Akaaki Akaakievitschille mitä suurin juhlapäivä. Hän palasi kotiin mitä hilpeimmällä tuulella, riisui viittansa ja ripusti sen varovasti seinään ihailtuaan vielä kerran verkaa ja vuoria; ja sitten otti hän esille vertauksen vuoksi vanhan kapottinsa, joka oli vallan hajoamistilassa. Hän katseli sitä ja hymyili itsekin; suuri oli tosiaankin ero! Ja vielä syödessäänkin hän yhä hymyili, muistellessaan kapotin kurjaa tilaa.

Hän aterioitsi iloisella mielellä, eikä kirjoittanut mitään puhtaaksi syömisen jälkeen, vaan loikoili tyytyväisenä vuoteellaan, kunnes ilta pimeni. Sitten hän viivyttelemättä pukeutui, otti viitan hartioilleen ja läksi ulos.

Emme, paha kyllä, voi varmuudella sanoa missä mainittu virkamies asui, sillä muisti alkaa pahasti pettää, ja kaikki mitä Pietarissa ikinä on, kaikki kadut ja talot ovat sulaneet yhteen ja sekoittuneet päässä niin, että on vaikea saada sieltä mitään järjestyksessä esiin. Miten liekään, se ainakin on varmaa, että tuo virkamies asui paremmassa kaupunginosassa, siis hyvin etäällä sieltä, missä Akaaki Akaakievitschin asunto sijaitsi.

Aluksi sai Akaaki Akaakievitsch kulkea useita tyhjiä ja huonosti valaistuja katuja. Mutta kuta lähemmäksi hän virkamiehemme asuntoa saapui, sitä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla, ja sitä kirkkaammin olivat ne valaistuja. Jalankulkijoita oli enemmän, alkoipa näkyä hienosti puettuja naisiakin. Miehillä näkyi majavannahkakauluksia. Yhä harvemmin kohtasi ajurin, jolla oli puinen, kullatuilla puunappuloilla koristettu reki, mutta sitä useammin pika-ajureita, joilla oli punaiset samettilakit, lakeeratut reet ja karhuntaljat rekipeitteinä, sekä vaunuja, jotka kiisivät katuja paiskellen pyöristään lunta ympärilleen, ja joiden kuskeilla oli runsaasti koristetut puvut. Akaaki Akaakievitsch katseli kaikkea tätä, kuin ainakin uutta, sillä hän ei ollut enään useampaan vuoteen käynyt iltaisin ulkona. Hän pysähtyi erään myymälän valaistun ikkunan eteen katselemaan jotakin taulua, joka kuvasi kaunista naista, joka juuri riisui kenkää, joten hänen sievä jalkansa oli näkyvissä; naisen takaa pisti viereisen huoneen ovesta esiin miehenpää sievine poski- ja huulipartoineen. Akaaki Akaakievitsch pudisti päätään, hymähti ja jatkoi matkaansa. — Miksikä hän hymähti? — senkötähden, että kohtasi jotakin sellaista, mikä oli hänelle aivan outoa, mutta josta jokaisella ihmisellä kuitenkin on jonkunlainen aavistus, tai lieköhän ajatellut, kuten monet muutkin virkamiehet, seuraavaan tapaan: "No voi noita ranskalaisia! Jos he vain jotakin haluavat tuota noin, niin myös todellakin tuota!…" Mutta voipa olla, ettei hän sitäkään ajatellut, sillä mahdotontahan on nähdä ihmisen sieluun ja tietää kaikkea, mitä hän ajattelee.

Viimein saapui hän sen talon luokse, jossa osastonpäällikön apulainen asui. Tämä samainen virkamies näkyi elävän aika komeasti, sillä portaat olivat hyvin valaistut, ja hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa.

Saavuttuaan eteiseen, näki Akaaki Akaakievitsch seinänvierillä pitkät rivit kalosseja, joiden välissä, keskellä huonetta seisoi pihisevä samovaari, joka päästeli tuon tuostakin ilmaan höyrypilviä. Seinillä riippui aika joukko viittoja ja kappoja, joista muutamilla oli oikein majavannahkaiset kaulukset, tai samettiset käänteet. Seinän takaa kuului puhetta ja hälinää, joka äkkiä kävi selvemmäksi ja kovemmaksi, kun ovi aukeni, ja lakeija astui eteiseen kantaen tarjotinta, jolla oli kerma-astia, korppukori, ja joukko tyhjiä laseja. Kaikki olivat jo nähtävästi aikoja sitten saapuneet, ja ensi teelasit juotu. Riisuttuaan itse viittansa astui Akaaki Akaakievitsch sisään, ja hänen eteensä avautui näky, jossa sekaisin näkyi kynttilöitä, häliseviä virkamiehiä, piippuja ja pelipöytiä; ja jokapuolelta kuuluva puheensorina ja tuoliensiirtämisestä syntyvä kolina hämmensi kokonaan hänen kuulonsa. Hän pysähtyi neuvotonna keskelle huonetta, koittaen ajatella, mitä tehdä. Mutta kohta hänet kuitenkin huomattiin ja tervehdittiin meluten, ja kaikki menivät heti eteiseen katsomaan uudelleen hänen viittaansa. Akaaki Akaakievitsch hämmentyi hiukan, mutta puhdassydäminen mies kun oli, ei hän voinut olla tuntematta iloa nähdessään, miten kaikki kiittivät hänen viittaansa. Sitten kaikki luonnollisestikin jättivät hänet ja hänen viittansa ja palasivat taas visti-pöytien ääreen. Kaikki tuo melu, puheensorina ja tunkeilevat ihmiset, — kaikki se oli jotenkin vierasta Akaaki Akaakievitschille. Hän ei oikein tiennyt miten olla, kuin eleä, minne pistää kätensä, jalkansa ja koko olemuksensa. Lopulta istuutui hän pelaajien viereen, katseli kortteja ja yhtä ja toista kasvoihin ja rupesi jonkun ajan kuluttua haukottelemaan, kun tuntui ikävältä, — etenkin, kun jo aikoja sitten oli mennyt se aika, jona hänen oli tapana panna levolle. Hän olisi tahtonut jättää jäähyväiset isännälle, mutta häntä ei laskettu menemään, vaan sanottiin, että täytyy juoda välttämättömästi uuden viitan kunniaksi malja samppanjaa. Akaaki Akaakievitsch pakotettiin juomaan kaksi lasia, joiden jälkeen hänestä tuntui huoneessa kaikki hauskemmalta, vaikka ei hän voinutkaan mitenkään unohtaa, että kello oli jo 12; ja että olisi jo aikoja sitten ollut aika mennä kotiin. Ajatellen, ettei isäntä vain voisi häntä mitenkään pidättää, meni hän salaa ulos huoneesta, etsi eteisestä viittansa, jonka mielipahakseen näki makaavan permannolla, pudisteli sitä, nyppi siitä pienemmätkin rikat pois, pani sen päällensä ja meni portaita myöten ulos. Kaduilla oli vielä yhtä valoisa kuin ennenkin. Muutamat sekatavarakaupat, nuo palvelijain ja muidenkin ihmisten alituiset kokouspaikat, olivat vielä auki; toisista, jotka jo olivat kiinni, tunkeutui ovenrakojen läpi pitkiä valojuovia, ilmaisten siellä vielä olevan jäljellä ihmisiä, arvatenkin talon piikoja ja palvelijoita, jotka siellä, piilossa isäntäväeltänsä, päättelivät päiväisiä rupattelujansa.

Akaaki Akaakievitsch kulki hauskalla tuulella ja olipa vähällä lähteä juoksemaan, tiesi miksi, erään naisen jälkeen, joka nuolennopeudella kulki hänen ohitsensa, ja jonka joka ruumiinosassa oli havaittavissa jonkinlaista outoa aaltoilemista. Hän pysähtyi kuitenkin heti alkuun ja jatkoi taas matkaansa hiljalleen ihmetellen itsekin, mistä ihmeestä oli semmoisen kiireen saanut. Pian saapui hän niille tyhjille kaduille, jotka eivät päivästä aikaakaan järin hauskaa tunnelmata herätä, sitä vähemmin vielä illalla. Nyt näyttivät ne entistään vielä synkemmiltä ja yksinäisemmiltä; lyhtyjä oli sangen harvassa — öljystä kai oli puute; näkyi puutaloja ja aitoja; ei missään ristinsielua; lumi yksinään kimalteli kaduilla, ja matalat, suljetuilla ikkunaluukuilla varustetut mökkirähjät häämöittivät surullisina pimeässä. Hän lähestyi sitä paikkaa, missä katu päättyi mahdottomaan toriin, jonka toisessa laidassa olevia taloja tuskin näki, ja joka näytti äärettömältä erämaalta.

Kaukana, Herra tiesi missä, tuikki tuli jostakin kojusta, joka näytti olevan vallan maailman ääressä. Akaaki Akaakievitschin iloisuus tässä hiukan väheni. Hän astui torille jonkin vastenmielisen tunteen vallassa, aivankuin hänen sydämensä olisi aavistanut jotain pahaa. Hän katsahti taakseen ja ympärillensä — hän oli tosiaankin kuin keskellä merta. "Ei, parasta on olla katsomatta", ajatteli hän ja sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, nähdäkseen, miten etäällä torin laita oli, näki hän lähellään, melkein nenänsä edessä partaisia miehiä, — keitä, sitä hän ei voinut eroittaa. Maailma musteni hänen silmissään, ja hänen rintaansa ahdisti. "Mutta tuo viittahan on minun!" sanoi yksi heistä raa'alla äänellä tarttuen hänen kauluriinsa. Akaaki Akaakievitsch oli jo huutaa: "Poliisi!" kun toinen asetti hänen suunsa eteen nyrkkinsä, suuren kuin virkamiehen pää, ja virkkoi: "Tuosta tulee, jos huudat!" Akaaki Akaakievitsch tunsi vain, että hänen yltään riisuttiin viitta, että sai potkun polvella ja kaatui suulleen lumeen, ja sitten hän ei enään tuntenut mitään. Muutaman hetken perästä hän tuli taas tajuihinsa ja nousi ylös, mutta ketään ei enään näkynyt. Hän tunsi, että torilla oli ylen kylmä, ja ett'ei hänellä ollut viittaa, ja rupesi huutamaan; mutta hänen äänensä ei nähtävästikään aikonut kuulua torin laitaan. Epätoivoisena, yhä vaan huutaen, rupesi hän juoksemaan torin poikki suoraan kojua kohti, jonka luona seisoi vahtimies, joka tapparaansa nojaten nähtävästikin uteliaana katseli mikä paholainen sieltä kaukaa juoksee huutaen häntä kohti. Päästyään hänen luoksensa, alkoi Akaaki Akaakievitsch hengästyneenä huutaa, että hän vain nukkuu, ei pidä lainkaan vahtia, eikä näe miten ihmisiä ryöstetään. Vartija vastasi, ett'ei hän ollut nähnyt ketään, että oli tosin nähnyt kahden miehen pysäyttävän hänet keskellä toria, mutta oli luullut näitä hänen tuttavikseen; että menisi sensijaan, että nyt siinä turhanpäiten rähisee, huomenna komisaarion luo, jotta komisaario etsisi sen, joka otti viitan.

Akaaki Akaakievitsch juoksi kotiin sangen kurjassa tilassa. Ne vähät hiuksenjätteet, jotka hänellä vielä oli ohimoilla ja niskassa, olivat aivan pörrössä, ja kylki, rinta ja housut olivat kokonaan lumessa.

Hänen vanha kortteerinsa emäntä hyppäsi heti vuoteestaan, kuullessaan ankaraa kolkutusta ovelleen, ja tuli paitasillaan avaamaan ovea, pidellen häveliäisyydestä kädellään paitansa rintaa. Mutta avattuaan oven, hän peräytyi, nähdessään missä kunnossa Akaaki Akaakievitsch oli. Kun tämä sitten oli kertonut, mitä oli tapahtunut, löi hän kätensä yhteen ja sanoi, että pitäisi mennä suoraa poliisipäällikön luo; että komisaario vain petkuttaa, lupaa kyllä, mutta viivyttelee ja venyttelee sitten kuitenkin asiaa; että on parasta mennä vaan suoraan poliisipäällikön luokse, että tämä on hänelle päälle päätteeksi tuttu, sillä Anna, suomalainen, joka ennen oli hänellä keittäjänä, on nykyään poliisipäällikön luona lastenhoitajana; että hän usein näkee poliisipäällikön itsensä ajavan hänen asuntonsa ohi, ja että tämän näkee joka pyhä kirkossa rukoilemassa, ja että hän aina katselee suopeasti kaikkia, ja että hän siis kaikesta päättäen on hyvä ihminen. Kuultuaan tällaiset neuvot, meni Akaaki Akaakievitsch surullisena omaan huoneeseensa ja miten hän siellä yönsä vietti — se jätettäköön sen arvailtavaksi, joka hiukankin voi kuvitella toisen tilaa.

Varhain seuraavana aamuna läksi hän poliisipäällikön luo, mutta siellä sanottiin, että tämä vielä makaa. Hän tuli kymmenen aikana, sanottiin taaskin: "Makaa." Hän tuli yhdentoista aikana — sanottiin: "Ei ole poliisipäällikkö kotona." Hän saapui taas päivällisen aikaan, — mutta eteisessä eivät kirjurit tahtoneet millään muotoa päästää häntä ja tahtoivat vältäväkisin tietää, millä asioilla hän liikkui, ja mitä oli tapahtunut, niin että Akaaki Akaakievitsch lopulta, ensi kerran elämässään, kiivastui ja sanoi jyrkästi tahtovansa tavata itseään poliisipäällikköä, sanoi, etteivät he uskalla häntä mitenkään estää, että hän tulee virastosta valtion asioilla, ja että jos hän valittaa heistä, niin silloin saavat vielä nähdä. Tähän eivät kirjurit enään uskaltaneet puhua mitään, ja yksi heistä meni kutsumaan poliisipäällikköä.

Poliisipäällikkö otti jotenkin kummalla tavalla vastaan ilmoituksen viitan ryöstöstä. Sensijaan, että olisi kääntänyt huomionsa itse pääasiaan, rupesi hän kyselemään Akaaki Akaakievitschiltä kaikenlaista: miksikä hän oli niin myöhään palannut kotio? oliko poikennut tai ollut jossain huonomaineisessa talossa? niin että Akaaki Akaakievitsch hämmentyi kokonaan ja läksi hänen luotaan tietämättä, tulisiko poliisipäällikkö panemaan kortta ristiin viitan hyväksi.

Koko tämän päivän oli hän poissa virastosta (tämä tapaus oli ensimäinen hänen elämässään). Seuraavana päivänä hän saapui sinne kalman kalpeana vanhassa kapotissaan, joka näytti vielä entistäänkin kurjemmalta! Tieto viitan ryöstöstä, — katsomatta siihen, että löytyi niitäkin virkamiehiä, jotka eivät nytkään voineet olla tekemättä pilaa Akaaki Akaakievitschista, — liikutti useita. Päätettiin paikalla panna toimeen keräys hänen hyväkseen; mutta se tuotti aivan mitättömän summan, sillä virkamiehet olivat jo ilman sitäkin paljon tuhlanneet rahojaan tilatessaan tirehtöörin valokuvan, tai ostaessaan päällikön kehoituksesta jonkun kirjan, jonka tekijä oli tämän tuttava; ja siten kertyi aivan mitätön summa. Eräs, liikutettuna tapauksesta, päätti ainakin hyvällä neuvolla auttaa Akaaki Akaakievitschia ja sanoi, ettei tämä menisi ylikonstaapelin luokse sillä vaikka tämä jotenkin etsisikin viitan tahtoen pyrkiä päällystön suosioon, jäisi se kuitenkin poliisin huostaan, jollei hän näyttäisi pätevää todistusta siitä, että se on hänen; mutta kaikkein parasta oli mennä erään vaikutusvaltaisen henkilön luokse; että tämä vaikutusvaltainen henkilö kirjoittaa asianomaisille ja saa asiat sujumaan paljoa nopeammin.

Mitäpä tehdä, Akaaki Akaakievitsch päätti mennä tuon vaikutusvaltaisen henkilön luo. — Mikä virkamies tuo vaikutusvaltainen henkilö oli, sitä emme vieläkään tiedä. Tiedetään, että eräs vaikutusvaltainen henkilö vasta äskettäin tehtiin vaikutusvaltaiseksi henkilöksi, mutta että hän sitä ennen ei ollut mikään vaikutusvaltainen henkilö. Muuten ei hänen asemaansa vieläkään pidetä vaikutusvaltaisena verrattuna muihin vieläkin vaikutusvaltaisempiin. Mutta ainahan on olemassa sellainen ryhmä ihmisiä, joiden silmissä vaikutusvallatonkin jo on vaikutusvaltainen. Muuten koetti hän vielä lisätä vaikutusvaltaisuuttaan kaikenlaisilla keinoilla: hän määräsi, että alempain virkamiesten oli oltava häntä vastassa portailla, kun hän saapui toimeensa; ettei kukaan saa rohjeta kääntyä suoraan hänen puoleensa, vaan että kaiken täytyy käydä mitä ankarimmassa järjestyksessä: kolleeginregistraattori ilmoittaa lääninsihteerille, lääninsihteeri — nimineuvokselle, tai jollekin muulle saapuvilla olevalle, ja sitten asia vihdoin saapuu hänelle. Siten on pyhässä Venäjänmaassa matkiminen kaikkiin tarttunut: kukin jäljittelee ja matkii päällikköään. Kerrotaanpa jostain nimineuvoksesta, että kun hänestä tehtiin erään pienen, itsenäisen kanslian päällikkö, aitautti hän heti itselleen erityisen huoneen, nimitti sen "vastaanottohuoneeksi" ja asetti ovelle joitain teatterirenkiä kauniskauluksisissa, kaluunoilia varustetuissa takeissa, ja nämä tarttuivat oven ripaan ja avasivat sen jokaiselle joka siitä kulki, vaikka tuohon, "vastaanottohuoneeseen" mahtui tuskalla tavallinen kirjoituspöytä.

Vaikutusvaltaisen henkilön liikkeet ja tavat olivat varmat ja ylevät, mutta yksinkertaiset. Pääohjeena hänen järjestelmässään oli ankaruus. "Ankaruutta, ankaruutta ja — ankaruutta", oli hänen tapana sanoa ja viimeistä sanaa lausuessaan hän tavallisesti katsoi hyvin merkitsevästi silmiin sitä, jolle puhui, vaikka tähän muuten ei olisi ollut pienintäkään syytä, sillä ne kymmenkunta virkamiestä, jotka muodostivat hänen kansliansa vilkkaan koneiston, olivat jo ilman sitäkin tarpeellisen pelon vallassa: jokainen jätti heti paikkansa nähtyään kaukaa hänet ja odotti asennossa seisoen, kunnes päällikkö kulki huoneen läpi. Kun hän tavallisesti puhutteli alempiaan kuulosti hänen äänensä ankaralta, ja hänen puheensa sisälsi likimmiten kolme lausetta: "Kuinka uskallatte? ettekö tiedä, kelle puhutte? ettekö ymmärrä, kuka seisoo edessänne?" Muuten oli hän kyllä hyvänluontoinen, hauska toveripiirissä ja avuliaskin. Mutta kenraalin arvo sai hänet kokonaan pois tolaltaan. Saatuaan kenraalin arvon, hämmentyi hänen järkensä kokonaan, eikä hän enään tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Jos hän sattui olemaan vertaistensa parissa, oli hän, kuten tuleekin, vallan järkevä, vieläpä joskus ehkä nerokaskin. Mutta jos hän vaan sattui joutumaan seuraan, jossa oli vaikkapa vain yhtä arvoastetta häntä alempia virkamiehiä, oli hän aivan sietämätön: istua jurotteli vain ääneti, ja hänen tilansa oli sitäkin enemmän säälittävä, kun hän itsekin tunsi, että olisi voinut käyttää aikansa paljoa paremmin. Hänen silmissään huomasi toisinaan kovan halun ottaa osaa johonkin huvittavaan keskusteluun, tai yhtyä johonkin puhelijaryhmään, mutta häntä pidätti aina ajatus: eiköhän tämä vain lie liikaa hänen puoleltaan, eiköhän se jo tuntuisi tuttavallisuudelta, eiköhän hän vain senkautta alentaisi merkitystään? Ja tämänlaisten arveluiden johdosta jäi hän yhä edelleenkin tuohon murjottavaan äänettömyyteensä, päästäen vain silloin tällöin jonkin yksitavuisen äännähdyksen, ja hankki siten itselleen ikävän ihmisen nimen.

Tällaisen vaikutusvaltaisen henkilön luokse ilmaantui Akaaki Akaakievitsch, ja vielä hyvin epäedulliseen aikaan hänelle itselleen, mutta sitävastoin mitä epäedullisimpaan aikaan vaikutusvaltaiselle henkilölle. Vaikutusvaltainen henkilö istui työhuoneessaan ja keskusteli erinomaisen iloisena erään hiljakkoin saapuneen vanhan lapsuudenystävänsä kanssa, jota ei ollut muutamaan vuoteen nähnyt. Juuri silloin ilmoitettiin hänelle, että oli saapunut joku Baschmatschkin. Hän kysäsi tuikeasti: "Kuka hän on?" — vastattiin: "Joku virkamies". — "Odottakoon, nyt ei ole aikaa", vastasi vaikutusvaltainen henkilö. Täytyy sanoa, että vaikutusvaltainen henkilö valehteli: hänellä oli kyllä aikaa. He olivat jo ystävänsä kanssa aikoja sitten jauhaneet kaikki asiansa ja pitäneet pitkiä pausseja taputellen vain silloin tällöin toisiaan polvelle, virkkaen: "kas niin, Ivan Abraamovitsch!" — "niinpä niin, Stefan Varlaamovitsch!" — mutta siitä huolimatta käskee hän kuitenkin virkamiehen odottamaan, saadakseen näyttää ystävälleen, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut palvellut, vaan asunut kotikylässään, miten kauan virkamiehet hänen eteisessään odottavat. Viimein, kun he olivat kyllin puhelleet ja vielä enemmän ääneti istuneet ja vedelleet haikuja paperosseistaan mukavissa, kenoselkäisissä nojatuoleissa, hän ikäänkuin äkkiä muistaen virkkoi sihteerille, joka seisoi ovensuussa papereita kourassa esittelyä varten: "Sielläpä taitaa seistä joku virkamies, sanottiin; käskekää hänen tulla sisään."

Nähtyään Akaaki Akaakievitschin nöyrän muodon ja hänen vanhan virkapukunsa, kääntyi hän suoraan hänen puoleensa kysymyksellä: "Mitä teillä on asiaa?" joka lausuttiin ankaralla, kovalla äänellä, jota hän jo aikaisemmin oli yksinänsä harjoitellut kotonaan peilin edessä vielä viikkoa ennen nykyisen asemansa ja kenraaliarvonsa saamista. Akaaki Akaakievitsch, joka jo hyvissä ajoin oli tuntenut tarpeellista pelkoa, hämmentyi hiukan ja kertoi niin hyvin kuin taisi, niin selvään kun kielensä salli, toistaen tosin useammin kuin muulloin partikkelin "tuota", — että viitta oli ollut aivan uusi, ja että se nyt oli epäinhimillisellä tavalla ryöstetty, että hän nyt oli tullut hänen luokseen, että hän vaikutusvaltansa nojalla tuota, kirjoittaisi hra ylipoliisipäällikölle, tai jollekin muulle ja hankkisi viitan takaisin. Kenraalista tuntui tuollainen käytös, tiesi miksi, liian tuttavalliselta. "Mitä te, Herran nimessä!" huudahti hän ankarasti, "ettekö tunne tapoja? Mistä te olette? Ettekö tiedä, miten asioita ajetaan? Tästä olisi teidän tullut tehdä ilmoitus kanslistille; hän olisi vienyt sen osastonpäällikölle ja toimistonpäällikölle, sitten se olisi joutunut sihteerille, ja sihteeri olisi sen esittänyt minulle…"

"Teidän ylhäisyytenne", alkoi Akaaki Akaakievitsch ehdittyään koota sen vähäisen tarmon, mikä hänellä suinkin oli ja tuntien yltä päältä hikoovansa, "minä, Teidän ylhäisyytenne, uskalsin vaivata Teitä sentähden, että sihteerit tuota… ovat epäluotettavaa väkeä…"

"Mitä, mitä, mitä?" virkkoi vaikutusvaltainen henkilö, "mistä Te olette saaneet sellaisen rohkeuden? Mistä Te olette sellaista päähänne saaneet? Mikä vallattomuus vallitseekaan nuorten kesken päälliköitä ja ylempiä kohtaan!" — Vaikutusvaltainen henkilö ei nähtävästikään huomannut, että Akaaki Akaakievitsch oli jo yli viidenkymmenen, ja siis olisi häntä vain suhteellisesti voinut sanoa nuoreksi, toisin sanoen, verrattuna sellaiseen, joka jo on seitsemänkymmenen korvissa. — "Ettekö tiedä, kelle puhutte? Ymmärrättekö, kuka seisoo edessänne? Ymmärrättekö tämän? Ymmärrättekö? kysyn minä Teiltä." Hän poikasi jalkaansa, korottaen äänensä niin ankaraan voimaan, ettei yksinään Akaaki Akaakievitsch perin kauhistunut. Akaaki Akaakievitsch vallan jähmettyi, horjui, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ja jos eivät vahtimestarit olisi samassa juosseet tarttumaan häneen kiinni, olisi hän kaatunut lattialle; hänet kannettiin pois melkein tiedotonna. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, hyvillään siitä, että hänen voimansa oli vaikuttanut, ylen ihastuneena siitä että hänen sanansa voivat saada ihmisenkin tiedottomaksi, katseli salavihkaa ystävätään, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä oli häneen tehnyt, ja tyydytyksekseen huomasi, että tämäkin oli sangen epämääräisten tunteiden vallassa, ehkäpä itsekin tunsi pelkoa.

Akaaki Akaakievitsch ei lainkaan muistanut miten tuli portaille, miten pääsi kadulle. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään; ikänään ei hän ollut sellaista haukkumista kenraaleilta saanut, ja vielä vähemmin vierailta. Suu auki kulki hän pyryssä, joka riehui kaduilla, pysymättä edes jalkakäytävällä, Tuuli puhalsi, kuten tavallisesti Pietarissa, kaikilta neljältä ilmansuunnalta, kaikilta poikkikaduilta. Tuossa tuokiossa oli se puhaltanut häneen kurkkutaudin, ja hän saapui kotiaan voimatta sanaakaan lausua; kurkku ajetuksissa pani hän levolle. Niin ankaraa on toisinaan viran puolesta annettu haukkuminen. Seuraavana päivänä ilmaantui häneen ankara kuume. Pietarin ilmaston suosiollisella avulla huononi sairaan tila nopeammin, kuin olisi voinut aavistaakaan, ja kun lääkäri saapui ei hän valtasuonta koetettuaan voinut muuta tehdä, kuin kirjoittaa jonkun lääkemääräyksen yksinomaan senvuoksi, ettei sairas jäisi ilman lääkkeiden hyväätekevää apua; mutta muuten hän ilmoitti hänen puolentoista vuorokauden kuluttua olevan varmasti lopussa, jonka jälkeen hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi: "Mutta Teidän, muoriseni, on turhaa tuhlata aikaa, tilatkaa hänelle nyt heti mäntyinen arkku, sillä tamminen on hänelle liian kallis."

Liekö Akaaki Akaakievitsch kuullut näitä hänelle niin kovaonnisia sanoja, ja jos lie kuullutkin, tekivätkö ne häneen tärisyttyvän vaikutuksen, ajatteliko hän säälittävää elämäänsä? — sitä on mahdoton tietää, sillä hän koko ajan houraili kuumeen käsissä. Hän näki lakkaamatta näkyjä, yhden toistaan kauheamman: milloin näki hän Petrovitschin ja käski hänen tekemään viitan, jossa oli jonkunlaiset ansat rosvoja varten, joita hän aina luuli olevan vuoteensa alla, ja kutsuipa hän toisinaan emäntäänsä vetämään pois jonkun rosvon hänen peitteensäkin alta; milloin kysyi hän tältä, miksi hänen vanha kapottinsa riippuu hänen edessään, kun hänellä on uusikin viitta; milloin tuntui hänestä, kuin seisoisi hän kenraalin edessä kuulemassa viran puolesta annettua haukkumista ja sanoisi: "Suokaa anteeksi, Teidän ylhäisyytenne!" — milloin hän taasen sadatteli, laskien suustaan niin kauheita sanoja, että emäntäeukko risti itsensä, hän kun ei koskaan ollut kuullut häneltä sellaista, vielä vähemmin kun nämät sanat välittömästi seurasivat sanoja "Teidän ylhäisyytenne". Myöhemmin puhui hän aivan päättömiä, niin, ettei niistä saanut mitään tolkkua. Sen vain saattoi huomata, että hänen mielettömät sanansa ja ajatuksensa liikkuivat tuon yhden ja saman viitan ympärillä.

Viimein heitti Akaaki Akaakievitsch henkensä. Ei hänen huonettaan eikä tavaroitaan merkitty sinetillä, sillä ensinnäkään ei hänellä ollut perillisiä, ja toisekseen jäi häneltä hyvin vähän peruja, nimittäin kimppu hanhensulkakyniä, kirja valkoista virallista paperia, puoli tusinaa nenäliinoja, pari-kolme housuista irtautunutta nappia ja tuo lukijalle tunnettu kapotti. Kellekä nämä kaikki joutuisivat, Herra nähköön; se asia, sen tunnustan, ei jännittänyt tämänkään kertomuksen kirjoittajaa.

Akaaki Akaakievitsch vietiin pois ja haudattiin. Ja Pietari jäi ilman Akaaki Akaakievitschia, aivankuin häntä ei olisi konsaan ollut olemassakaan. Hänessä katosi olento, joka oli kaikille tuntematon, ei kellekään kallis; kaikille oli yhdentekevää elikö hän vai kuoli; eikä häneen kiinnittänyt huomiotaan edes luonnontutkijakaan, joka asettaa nuppineulaan tavallisen kärpäsenkin ja tutkii sitä mikroskoopilla, — olento, joka nöyränä kantoi viraston pilkan ja ilman erityisempiä tapahtumia vaipui hautaan, ja jolle, vaikkakin vasta elämän ehtoona, ilmestyi kirkas vieras viitan muodossa, valaisten hetkeksi hänen kurjan elämänsä, ja jota sitten aivan äkkiarvaamatta kohtasi onnettomuus, joka maailman mahtavimmatkin lannistaa!…

Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen oli virastosta lähetetty vahtimestari hänen asuntoonsa ilmoittamaan, että päällikkö kutsuu. Mutta vahtimestari sai palata tyhjin toimin takaisin sillä tiedolla, ettei kysymyksessä oleva virkamies enään voi saapua; ja kysymykseen: "Miksi ei?" vastasi hän: "Siksi, että hän on kuollut; neljä päivää sitten jo haudattiin." Siten saatiin virastossa tietää Akaaki Akaakievitschin kuolemasta, ja seuraavana päivänä istui jo uusi virkamies hänen tilallaan, paljon pitempikasvuinen, ja joka ei enään kirjoittanut niin sujuvalla käsialalla, vaan paljoa kaltevammalla ja epätasaisemmalla. —

Mutta kuka voisi kuvitellakaan, ettei tähän päättyisi kaikki Akaaki Akaakievitschista, että Jumala oli sallinut hänen meluten elää vielä muutamia päiviä kuolemansa jälkeen, ikäänkuin korvaukseksi hänen yksinäisestä, huomaamattomasta elämästään? Mutta siten kuitenkin tapahtui, ja meidän pikku kertomuksemme saa aivan odottamatta sadunomaisen lopun.

Pietarissa rupesi yhtäkkiä liikkumaan huhuja, että Kalinkinin sillan luona ja vielä sitäkin edempänä oli öisin ruvennut näyttäytymään virkamiehen näköinen aave, joka kantoi jotakin siepattua viittaa, viittaa sellaista, jonka olkapäät olivat kokonaan rikki revityt, josta ei voinut nähdä virka-arvoa eikä asemaa; joka vivahti kaikenlaisilta viitoilta: kissannahkakauluksisilta, majavannahkakauluksisilta, pumpulilla täytetyiltä, genetinnahkaisilta, ketunnahkaisilta, karhunnahkaisilta, — sanalla sanoen kaikenlaisilta turkiksilta ja nahkoilta, joita ihmiset ikinä ovat keksineet itsensä verhoamiseksi. Eräs viraston virkamiehistä näki omin silmin aaveen ja tunsi heti sen Akaaki Akaakievitschiksi; mutta tämä näky kauhistutti häntä niin, että hän läksi paikalla juoksemaan minkä käpälistä pääsi, joten hän ei voinut sitä tarkemmin tarkastella, mutta näki kuitenkin, miten tämä kaukaa uhkasi häntä sormellaan. Kaikilta tahoilta alkoi kuulua yhtämittaisia valituksia, ett'ei ainoastaan nimi- vaan vieläpä hovineuvostenkin selät ja olkapäät olivat alituisessa paleltumisen vaarassa, kun heidän viittansa temmattiin salaperäisellä tavalla pois. Poliisin toimeksi annettiin aaveen kiinniottaminen ja rankaiseminen kauhealla tavalla muille varotukseksi, oli se sitten elävä taikka kuollut; mutta tässä ei oltu onnistuttu. Jonkun Kirjuskinin poikkikadulla sijaitsevan korttelin poliisivartija oli tosin jo saamaisillaan aaveen kiinni itse pahanteossa, yrittämässä riistää pörhökankaista viittaa joltakin eron saaneelta soittajalta, joka aikoinaan oli puhaltanut huilua. Käytyään aavetta kaulurista kiinni, huusi hän avukseen kaksi toveriaan, joille jätti sen kiinnipideltäväksi ja itse veti esille saappaanvarresta tupakkakukkaron raitistuttaakseen taas joksikin aikaa kuusi kertaa elämänsä aikana paleltuneen nenänsä. Mutta tupakka oli kai sellaista laatua, ett'ei sitä voinut sietää aavekaan. Työnnettyään sormellaan tupakkata oikeaan sierameensa, ei poliisivartija ehtinyt vetäistä vielä hiventäkään vasempaan, kun jo aave aivasti niin ankarasti, että kerrassa sokaisi kaikkien kolmen silmät. Sill'aikaa kuin he puristivat kouransa nyrkkiin, pehmittääkseen aavetta, oli se jo kadonnut jäljettömiin, niin etteivät he tarkalleen tienneet oliko se ollutkaan heidän käsissään. Tämän jälkeen hirvittivät aaveet niin poliisivartijoita, että he varoivat käymästä kiinni eläviinkin ja huusivat jo kaukaa: "Kuuleppas sinä siellä, mene tiehesi." Ja virkamiehen haamu rupesi taas näyttäytymään Kalinkinin sillan seutuvilla saattaen kaikki jänishousut kauhun valtaan.

Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet erään vaikutusvaltaisen henkilön, joka tuskin varsinaisesti lie ollut syynä siihen, että muuten todellinen kertomuksemme muuttui sadunomaiseksi. Ennen kaikkea vaatii oikeus ja kohtuus meitä ilmoittamaan, että eräs vaikutusvaltainen henkilö heti kiusatun Akaaki Akaakievitsch-raukan poistuttua, tunsi jonkunlaista sääliä. Eikä säälintunne ollutkaan hänelle aivan vieras; hänen sydämessään piili kyllä monta hyvääkin ominaisuutta, vaikka virka hyvin usein esti niitä pääsemästä ilmi. Ja kun tuo hiljan saapunut ystävä läksi hänen työhuoneestaan, muistui hänen mieleensä Akaaki Akaakievitsch raukka. Ja tästä lähtien ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen melkein joka päivä kalpea Akaaki Akaakievitsch, joka ei ollut kestänyt hänen virkansa puolesta antamaansa läksytystä. Akaaki Akaakievitschin muisto vaivasi häntä siihen määrään, että hän viikon kuluttua päätti lähettää hänen luokseen jonkun virkamiehen tiedustelemaan, mikä hän on, ja voisiko hän jollainlailla auttaa häntä; ja kun hänelle ilmoitettiin Akaaki Akaakievitschin vähässä ajassa kuolleen kuumeeseen, oli hän kuin salama olisi häneen iskenyt; hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ja hän oli koko päivän pois tolaltaan.

Haluten hiukan huvitteleida ja haihduttaa ikävät ajatukset, läksi hän illalla erään tuttavansa luokse ja löysi sieltä hauskaa seuraa, ja mikä vielä parempi, olivat kaikki siellä samaa arvoluokkaa, joten hän tunsi itsensä aivan vapaaksi. Tämä vaikutti vallan hämmästyttävästi hänen mielentilaansa. Hän oli avomielinen, toverillinen jutteluissa ja sydämellinen — toisin sanoen, vietti illan erinomaisen hauskasti. Illallisen päälle joi hän pari lasia samppanjaa, — seikka, joka ei tietenkään vaikuta vallan huonosti mielialan kohoamiseen. Samppanja sai hänet mitä erinäisimpiin mielentiloihin, muun muassa hän ei päättänytkään mennä suoraa kotiin, vaan ajaa erään tutun naisen, Karoliina Ivanownan, luokse, — naisen, jonka sanottiin olevan saksalaista syntyperää, ja jonka kanssa hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa. Täytyy mainita, että vaikutusvaltainen henkilö oli jo ikämies, hyvä puoliso ja arvoisa perheenisä. Kaksi poikaa, joista toinen jo oli kansliavirkamiehenä, ja sievä kuusitoistavuotias tytär, jolla oli hiukan käyrä, mutta siltä sievä nenä, tulivat joka aamu suutelemaan hänen kättään virkkaen: "Bonjour, papa!" Hänen puolisonsa, vielä verevä nainen, eikä niinkään hullumman näköinen, oli ennen antanut hänelle kätensä suudeltavaksi, ja sittemmin käännettyään sen toiselle taholle, suuteli itse hänen kättään. Mutta vaikutusvaltainen henkilö, vaikka muuten olikin sangen mieltynyt kotoiseen perhehellyyteen, piti kuitenkin sopivana olla ystävällisissä suhteissa toisessa kaupunginosassa asuvan ystävättären kanssa. Tämä ystävätär ei ollut vähääkään parempi eikä nuorempi hänen omaa vaimoaan; mutta sellaisiakin ongelmoita sattuu maailmassa olemaan, eikä niiden arvosteleminen kuulu meille.

Vaikutusvaltainen henkilö astui siis portaita alas, istuutui rekeen ja sanoi ajajalle: "Karoliina Ivanownan luo!" Ja hän vaipui, kääriydyttyään hyvin mahtavasti lämpimään viittaansa, tuohon suloiseen tilaan, jota parempata ei venäläinen enää voi uneksiakaan, — kun ei nimittäin itse ajattele mitään, vaan ajatukset yhtäkaikki liikkuvat päässä, toinen toistaan hivelevämpinä, tuottamatta edes etsimisen ja keksimisen vaivaa. Tyytyväisenä muisteli hän ohimennen illan hauskimpia kohtia ja sanasutkauksia, jotka aina olivat saaneet aikaan naurunhohotuksen siinä ryhmässä, missä ne oli lausuttu. Vieläpä hän toistelikin niistä muutamia puoliääneen ja huomasi niiden olevan vielä yhtä lystikkäitä kuin ennenkin, mutta hiukan tyhmänlaisia, niin että hän itsekin nauroi niille sydämensä pohjasta. Toisinaan häiritsivät häntä kuitenkin rajut tuulenpuuskat, jotka äkkiä tulla tuprahtivat, Jumala ties mistä ja minkätähden, ja jotka pieksivät häntä kasvoihin paiskellen hänen päälleen lunta, sivallellen kuin lepattavat purjeet hänen viittansa kaulusta, tai taas äkkiä uskomattomalla voimalla törmäten hänen päänsä kimppuun, herättäen hänet siten ajatuksistaan… Äkkiä tunsi vaikutusvaltainen henkilö jonkun tarttuvan häntä jotenkin kovakouraisesti kauluriin. Käännyttyään katsomaan, näki hän takanaan lyhytkasvuisen miehen vanhassa, kuluneessa virkapuvussa ja tunsi hänet kauhukseen Akaaki Akaakievitschiksi. Virkamiehen kasvot olivat kuolonkalpeat ja aavemaiset. Mutta vaikutusvaltaisen henkilön kauhu kasvoi vallan rajattomiin, kun hän näki, että aaveen suu aukeni, ja kuuli sen lausuvan kuin haudan syvyyksistä seuraavat sanat: "No, siinäpä sinä viimeinkin olet! Viimeinkin, minä, tuota, pääsin sinua kaulurista kiinni! Tarvitsen viittaasi! Et pitänyt väliä minun… ja vielä haukuit — annappa nyt omasi!" — Vaikutusvaltainen henkilö parka oli kuolla kauhusta. Miten lujaluontoinen hän lie kansliassa ollutkin ja yleensä alempainsa edessä, ja vaikka jokainen, katsoen vain hänen miehuullista muotoansa ja vartaloansa sanoi: "Ah, miten voimakas luonne!" tunsi hän kuitenkin nyt — kuten epäilemättä hyvin moni muukin sankarimaisella ulkomuodolla varustettu olisi tehnyt — niin hirvittävää kauhua, että pelkäsi, eikä aivan syyttäkään, saavansa jonkun taudinkohtauksen. Hän riuhtasi paikalla viitan hartioiltaan ja karjasi oudolla äänellä ajajalle: "Kotiin täyttä kyytiä!" Kuultuaan äänen, jota tavallisesti käytetään vain erittäin ratkaisevina hetkinä, ja vaikuttaa sangen voimakkaasti, kätki ajaja päänsä olkainsa väliin, tuli sitte mitä tuli, ja läimäytti ruoskaansa, istuen hiljaa kuin muuri. Muutaman minuutin kuluttua oli vaikutusvaltainen henkilö jo asuntonsa portaitten edessä. Kalpeana, kauhistuttavan näköisenä ja ilman viittaa saapui hän kotiin, sensijaan että olisi ajanut Karoliina Ivanownan luo, ja päästyään jollain lailla huoneeseensa, oli koko yön kuin pyörällä päästään, niin että hänen tyttärensä seuraavana aamuna teenjuonnin jälkeen virkkoi: "Isä, sinähän olet tänään aivan kalpea". Mutta isä oli ääneti, eikä sanallakaan maininnut siitä mitä oli tapahtunut, missä oli ollut ja minne oli aikonut ajaa.

Tämä tapahtuma teki häneen syvän vaikutuksen. Paljon harvemmin hän tästä lähtien puhutteli käskynalaisiaan sanoilla: "Miten uskallatte? ettekö tiedä, kuka seisoo edessänne?" Ja jos näin huudahtikin, niin tapahtui se vasta senjälkeen, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Mutta vielä merkillisempi seikka on se, ettei tästä lähtien enään virkamiehen haamu kummitellut: kenraalin viitta sopi nähtävästikin mainiosti sen hartioille; joka tapauksessa ei enään sattunut sellaista, että keltään olisi riistetty viittaa.

Jotkut toimekkaat ja huolenpitävät ihmiset eivät kuitenkaan tahtoneet rauhoittua ja kertoivat virkamiehen haamun vielä näyttäytyvän kaupungin laitapuolilla. Ja eräs poliisivartija Kaloomenin seutuvilla oli omin silmin nähnyt, miten erään talon takaa tuli näkyviin aave; mutta ollen syntymästään hiukan heikonlainen, — niin että kerran eräs tavallinen, täysikasvuinen juottoporsas, joka tulla törmäisi jonkun poliisiupseerin talosta, kaasi hänet kumoon, josta ympärillä seisoskelevat issikat räjähtivät aika nauruun, mistä pilanteosta hän sitten kiristi heiltä kaksi kopeekkaa tupakkiin, — ollen siis hiukan heikonlainen, ei hän uskaltanut käydä siihen käsiksi, vaan kulki pimeän suojassa sen jälessä, kunnes se viimein äkkiä rupesi tähyämään tarkasti ympärillensä ja virkkoi pysähtyen: "Mitäs sinä tahdot?" ja puisti samalla niin isoa nyrkkiä, ettei sellaista ikinä elävillä ole. Poliisivartija vastasi: "En mitään", ja palasi paikalla takaisin. Aave oli jo kuitenkin paljoa suurempi kooltaan ja oli varustettu julmalla parralla ja, suunnaten askeleensa Obuhowin sillalle päin, häipyi se pian yön pimeyteen.