The Project Gutenberg eBook of Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09, by J. O. Åberg

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä vuonna 1808 nähtiin suomalaisen veneen, jossa varustusväkenä oli viisi porilaista sotilasta ja yhtä monta kiireestä kantapäähän asti varustettua talonpoikaa, joutuisalla vauhdilla ohjaavan kulkuansa suoraan Kurun kirkkoa kohden Näsijärven vasemmalle rannalle.

Soutajain samoin kuin muidenkin miesten kasvoilla kuvautui selvä ja innokas halu saavuttaa matkan päämäärä, nimittäin toinen yhtä suuri vene, joka vähän matkaa edelläpäin pakeni saaren ja luotojen välitse. Silloin tällöin lennätti suomalainen vene luodin pienestä kanuunastansa pakenijain jälkeen, mutta aina seurasi ampujia kova onni; ei yksikään luoti kohdannut tuota pakenevaa venäläistä venettä.

Joka kerralla kun luoti putosi veteen joko venäläisen veneen takana tahi sivulla, kuului suomalaisten huulilta äkäinen huuto:

Kun välivääpeli Spof, joka ohjasi venettä, oli kuullut tuota lausuttavan jo useita kertoja, sanoi hän:

Sotilaat ja talonpojat katsoivat toisiinsa ja heidän silmäyksistään saattoi selvästi lukea toivon välähdyksen. Spof'in sanat nähtävästi loivat uutta rohkeutta heidän sydämiinsä. Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Vai niin, se voi kyllä tapahtua, että he pääsevät pakoon, mutta se tapahtuu juuri teidän tähtenne."

Nyt kohotti vanha harmaapartainen sotilas päätänsä kärsimättömyydestä liikutettuna, loi ensin silmänsä Spof'iin ja sitten tuohon venäläiseen alukseen, joka juuri samassa katosi kahden saaren väliin, ja jupisi niin äänekkäästi, että sen kaikki kuulivat:

"Tämäpä olisi onnettomin päivä elämässäni, jos niin tapahtuisi. He eivät suinkaan saata olla muita, kuin juuri niitä, jotka tois'päivänä polttivat vanhan Vapun pirtin Paavolassa, kiduttivat kuoliaaksi hänen miehensä sentähden, että hän kaatoi maahan venäläisen kapteinin, ja ryöstivät kauniin Annin. Minä en ole nähnyt muita venäläisiä tällä puolella järveä, en ainakaan kahdeksaan päivään, joten ne eivät voi olla muita kuin juuri niitä".

Kuin ukko mainitsi Annin ja hänen ryöväämisensä, hypähti yksi talonpojista, aivan nuori mies, kiivaasti ylös ja oli vähällä kadottaa aironsa hämmästyksissään. Hänen ahavoittuneet ja terveyttä ilmaisevat poskensa vaalenivat silminnähden ja kätensä alkoivat vavista.

"Venäläiset ryöstäneet Annin?" lausui hän puoliääneen itseksensä. "Sepä olisi onnettomuus, jos…"

"Vai niin, sepä oli tuhmasti, ett'en pitänyt suutani kiini", keskeytti vanha Stooli. "Olisinhan voinut uskoakin sen, että sinä, Pekka, hämmästyt tuosta uutisesta. Olettehan te jo kauan kulkeneet ja lempisilmin tirkistelleet toinen toistanne, jonka kyllä olen sekä kuullut että nähnyt, mutta parempi kyllä on, että tietää saat, miten on asian laita, vaikka se ikävääkin on, kuin jos et mitään tietäisi. Nythän tiedät, että venäläisten kynsissä on tyttö, ja panenpa vetoa mitä tahansa siitä, että tuossa edellämme pakenevassa veneessä on hän!"

Pekka ei vastannut ensin mitään Stoolin puheesen. Sen sijaan sylki hän pari kertaa kovettuneisin kämmeniinsä ja yhtä monta kertaa tempasi hän airollaan niin ankarasti, että vähällä oli ympäri pyörähtää vene. Spof ja Stooli tarkastelivat toinen toistansa puhuvilla silmäyksillä. Viimein lausui ensin mainittu:

"Niin kyllä, hän on oikeassa, Stooli. Naisten vihaajia ei ole tapa olla venäläisten upsierien, ja jos tyttö on kaunis, niin kuin väittää Stooli, niin…"

"Kaunisko?" keskeytti Pekka ja souti niin hurjasti, että rikki oli rauskahtaa tukeva airo. "Kaunisko! niin, minä olen varma siitä että kauniimpaa tyttöä ei ole koko järven rannikoilla aina Alavuteen saakka. Hän onkin tyttö, hän jota sietää tytöksi nimittääkin ja jota monen herrasmiehenkään ei tarvitsisi hävetä nimittää vaimoksensa. Mutta nähkääs, minun on hän, vaikkapa sata venäläistä lotjaa tielläni vetetehtäisi. Reippaita iskuja, pojat! Sepäs olisi tulimmaista, jos me emme saavuttaisi murhapolttajia!"

Pekan sanat soutajia vielä enemmän innostuttivat; airot taipuivat melkein jousen kaaren muotoisiksi ja kiihtyneellä vauhdilla vene kiiti kohden noita kahta saarta, joiden välille pakeneva alus oli kadonnut.

Kun oli saaria eroittavan salmen lävitse päästy, huomasivat suureksi iloksensa suomalaiset, että he olivat jo päässeet paljoa lähemmäksi venäläistä venettä, joka laski suoraan Kurun kirkkoa kohden.

"Riennetään, pojat!" huusi Pekka; "jos saavutamme venäläiset ja minua autatte Annin vapauttamisessa, niin yhdessä saamme olla minun häissäni, ja minä lupaan, että olutta ja viinaa ei ole puuttuva, niin kauvan kuin semmoista on tippakaan saatavilla Tampereella, eikä soiton sävelet lakkaa korvistanne kaikumasta niin kauvan kun häitä kestää", lisäsi hän päättävästi.

"No niin, oikein lausuttu", huomautti vanha harmaapartainen sotilas; "etkä juuri väärin ajattelekaan, pari päivää sitten kuulin vanhan Kyöstin Pirkkalasta kertovan, että joka mökin Tampereella oli Rajevski nuuskituttanut saadaksensa viinaa ja ruokaa sotilaillensa, ja eipä se vielä siihenkään loppunut, vaan kävivätpä nuo hirtehiset Hatanpäältä, Irjalasta, Messukylästä ja Harjustakin tuota mielijuomaansa ja einettänsä etsimässä. Olivatpa vielä matkalla Pirkkalaankin, mutta saivat siellä aika tervetulijaiset juuri siinä, missä hiekkaharju muodostaa laakson keskelleen Harjun tuollapuolen. Siihen olivat kokoontuneet Pirkkalan pojat eivätkä ainoatakaan kasakkaa laskeneet etemmäksi kulkemaan. Eikä mitään viinaa tahi olutta saanut Rajevski sillä kerralla".

"Sitä olen minäkin kuullut kerrottaman", virkkoi Spof. "Roth joutui avuksi noille urhokkaille pojille, ja jos en väärin muista, niin viisi kasakkaa hän silloin nipisti venäläisiltä".

"Aivan oikein", vastasi harmaapartainen sotilas ja nyykäytti päätään vakuutukseksi.

Pekka oli äänetönnä kuunnellut keskustelua. Tuon tuostakin tirkisteli hän tuota venäläistä alusta, jota yhä lähemmäksi takaa ajajat ennättivät. Niin lyhyt oli jo matka, että suomalaiset saattoivat nähdä pakenevan veneen väen. Heidän lukuansa ei vielä voitu tarkoin laskea, mutta se kuitenkin näkyi, että vene oli hyvin varustettu.

"Tuo ei näytä olevan varsin helppo otettava", lausui Spof, kun luoti pakenevan aluksen pienestä tykistä loiskahti aivan lähelle veneen laitaa. "Mutta kummallista kuitenkin on, miksi he pyrkivät Kuruun".

"Luonnollisesti sen tähden, kun heillä on ystäviä siellä", vastasi yksi talonpojista. "Pari päivää sitten polttivat kasakat minun taloni Kapalahdessa".

"Hm, hm, vai niin", tuumaili Spof ja tarkasteli raittiin lehtimetsän lävitse häämöittävää kirkkoa; "sitten ei olekaan aivan viisaasti mennä lähemmäksi".

Kuultuaan nämä sanat Spof'in huulilta, painoi Pekka päänsä alaspäin ja näytti surulliselta. Mutta jonkun minuutin kuluttua hän taas katsantonsa kohotti Spof'ia kohden ja lausui:

"Saanko minä kokea?" huudahti Pekka ja hänen silmänsä säihkyivät taistelunhalusta.

Vääpeli tuskin oli ennättänyt sanansa lausua ennen kuin Pekka jo hyppäsi ylös ikään kuin joku jänne olisi häntä ponnistanut. Kun sitten eräs sotilaista oli kanuunan täyttänyt, alkoi Pekka tähdätä. Sepä oli tärkeä hetki tuolle nuorelle talonpojalle, sillä paljon uskalsi hän tällä hetkellä panna alttiiksi. Ja jos hän ampuisi, voisihan mahdollista olla, että kuolettava luoti vihollisten sijaan kohtaisikin häntä, jota hän kaikesta sydämestään halusi vapauttaa! Kuumasti paistoi aurinko hiljaa liikkuvan vedenkalvoon, mutta vielä kuumemmalta tuntui veri Pekan suonissa. Hän, joka ennen aina oli ollut tyyni ja vakava kuin kuva, tunsi itsensä tällä kerralla kovasti kiihkeäksi ja liikutetuksi.

Hän tähtäsi ja tähtäsi ja tuli sillä aikaa yhä levottomammaksi. Viimein huudahti vanha Stooli, joka jo kauan oli seurannut hänen liikkeitänsä tuskallisena ja tyytymätönnä:

"Oh, et kelpaa sinä tykkimieheksi, sen voin nähdä! Aikoa ja vaan aikoa, siitä ei milloinkaan mitään tule. Jos ei sattuisi ensimäinen luoti, onhan niitä toisia kyllä varalla!"

Samalla tempasi hän käteensä palavan sytyttimen, jota eräs sotamies piti Pekan varalla, ja ennen kuin hän ennätti estää Stoolin aikomusta, paukahti kanuuna.

Kun viimeinkin ruutinsavu haihtui, nähtiin, miten hyvin kuitenkin Pekka oli tähdännyt. pakeneva venäläinen alus oli luopunut suunnastansa ja ohjasi nyt kulkuansa suoraan kohden pientä saarta, joka sijaitsi vähän matkaa maalta selälle päin. Hätäisestä soudusta ja aluksen kummallisesta kiikertelemisestä ja vaipumisesta näkyi selvästi, että suomalaisten kanuunan luoti oli sitä vahingoittanut. Spof oli myös sitä mieltä ja kehoitti siis väkeänsä vielä enemmän luottamaan voimiinsa.

"Nyt ovat he meidän!" huudahti hän ja hykersi käsiänsä. "Hitto vieköön, pojat, näettehän, miten veneen perä yhä enemmän vaipuu! sepä sai hyvän perätäräyksen".

"Niin, muuten he eivät pyrkisi tuohon saareen", lisäsi Stooli; "mutta jos sinä, Pekka, olisit omilla oloillasi olla saanut, niin et olisi vieläkään ampunut".

Pekka ei vastannut mitään, vaikka ukko Stoolin sanat pistivätkin häntä. Hän seisoi vaan veneen kokkapuolella yhä valmiina lähettämään moskovalaisille vielä lisäksi yhden luodin, tällä kerralla omasta pitkästä musketistaan, jonka hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja joka oli vielä säilynyt muistina edellisen vuosisadan taisteluista. Yhä silmäili hän taukoomatta venäläistä alusta, jossa sekasorto näytti yhä enemmän vallalleen pääsevän. Viimein, kun pakenijat ja takaa-ajajat olivat enää vaan noin pyssyn kantaman päässä toisistansa, huudahti hän:

"Anniko? — ihan varmaan on se hän", keskeytti Stooli. "Eihän se voi kukaan muu olla!"

Nämä sanat tuntuivat lisäävän soutajien voimia ilman Spof'in kehoitusta. Alus kiiti kuin kala halki aaltojen, joiden kuohua veneen käyrä kokka nostatti Pekan kasvoille asti.

Hänen lauseensa, jota hän puoliääneensä jupisi, jäi kesken, sillä venäläisestä aluksesta lensi luoti niin läheltä Pekan päätä, että hän sen vaikutuksesta olisi veneestä veteen keikahtanut, jos lähellä seisova sotilas ei olisi tarttunut häntä kaulukseen, juuri silloin kun hän oli kadottaa tasapainonsa. Luoti liippasi sen sijaan haiun vanhan Stool'in päästä ja vei sen mukanansa syvyyteen.

"Hitto heidät periköön!" huusi tuo vanha sotilas ja tarttui liehuviin, liituharmaisin hiuksiinsa; "olisinpa minä itsekin tarvinnut hattuni. Sepäs oli…"

"Katsokaas, katsokaas", huudahti samassa Spof, "nyt vaipuvat venäläiset pohjaan!"

Pekka heitti ampumisen sikseen ja ällisteli sen sijaan suu ja silmät selällään venäläistä alusta, joka äkkiä purahti pohjaan noin kymmenen kyynärää saaren rannasta. Se pakoitti väestön kiireesti kahlaamalla pyrkimään maalle. Vettä siinä ei ollut kuitenkaan enempää kuin noin miesten kainaloihin asti, joten he vaaratta pääsivät maalle.

"No, nythän minäkin näen naisen, jota kaksi jääkäriä raastaa keskellänsä", lausui Spof. "Onko se sinun mielitiettysi, Pekka?"

"On, on; se on juuri hänen sydänkäpysensä", selitti Stooli, joka tässä myöskin tahtoi sanasen joukkoon lausua. Pekka ei kerinnyt vastaamaan mitään, niin taukoamatta tarkasteli hän venäläisten maalle nousua. Mutta miten tarkka näkö hänellä olikin, ei hän kuitenkaan voinut tuota naista tuntea omaksi Annisekseen. Saattoihan se yhtä hyvin olla joku muukin, sillä vanhan tapansa mukaan ryöstivät moskovalaiset nuoria tyttöjä, missä vaan semmoisia mieluisiansa paikalle sattui. Spof oli äsken lausunut, että venäläiset upsierit eivät ole mitään naisten vihaajia, ja sen hän oikein arvasi kyllä.

"Soutakaa paremmin!" huusi Pekka ja pyöritti pyssyä päänsä yli, "muuten ennättävät nuo hirtehiset mennä saaresta salmen yli maalle ja päästä karkuun".

"Vai niin", nauroi vanha Stooli, joka parhaimmin kuin kukaan muu veneessä olijoista tiesi venäläisten aseman Näsijärven rannikoilla. "Ei maar se niin kiireesti käy päinsä. Saaresta päästäkseen tarvitsevat he aluksia ja semmoisia ei ole ainoatakaan saaressa eikä Kurussakaan saatavilla, sen tiedän varmaan, koska vaan kahdeksan päivää sitten olin muiden mukana talonpoikain avulla niitä toisia pois korjaamassa aina Pirkkalasta Rajalahteen asti ja toisia upottamassa järven pohjaan. Saatat siis olla ihan huoletta siitä asiasta. Eivätkä he ole niin vikkeliä uimareitakaan, että he sillä tavalla saaresta maalle pelastuisivat. Siellä saavat he olla ja vartoa meitä, siitä voit olla varma, Pekka".

Suomalainen alus oli jo kuitenkin pääsemässä saareen; muutamia syliä oli vaan enää rantaan.

"Reippaasti kimppuun!" komensi Spof ja hyppäsi ensimäiseksi veneestä veteen. Hänen jäljessään tuli Pekka, sitten Stooli ja kaikki muut miehet paitsi ne, jotka olivat määrätyt veneen vartijoiksi.

Spof ja Pekka astuivat yht'aikaa jalkansa kuivalle maalle ja saivat myöskin yht'aikaa tervehdyksen pienen saaren matalista pensaista. Vähän syntyi siitä hämmennystä, mutta sen poistamiseksi ja suomalaisten rohkeuden innostuttamiseksi tarvittiin vaan muutamia kehoitussanoja vääpelin huulilta. Huolimatta venäläisten tiheistä laukauksista ja kahden kumppalin kaatumisesta ryntäsivät he hurrahuudon kaikuessa suoraan päin venäläistä jääkärilinjaa, joka suurimmaksi osaksi oli kätkeytyneenä matalain rantapensaiden suojassa.

II.

Ennen kuin käymme pitemmältä kertomaan tapausta, tahdomme mainita syyn, minkä tähden vääpeli Spof ja hänen väkensä oli asettunut Näsijärvelle, paljoa etelämmäksi Klingsporin armeijaa.

Siikajoen voiton jälkeen alkoivat useat suomalaisen sotajoukon upsierit ajatella olevan hyvin mahdollista tehdä aseellisten maanasukasten avulla vihatulle valloittajalle yhä enemmän vahinkoa. Mutta turhaan puhuivat he sitä kuninkaan korkeimmalle käskynhaltijalle, sotamarski Klingsporille. Tämä herra, jolla "kaks' ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vaan puolikas", niin kuin Runeberg muun muassa hänestä lausuu; tämä kunnoton virkaansa, johon Kustaa IV Adolfin itsepäisyys oli hänen asettanut; tämä "sotamarski", josta kerrotaan, että hän pakoretkellään eräästä pohjois-Suomen kaupungista — hän matkusti nimittäin aina paljoa ennen sotajoukkoansa — kysyttyään ajutantiltaan, kuuliko hän luotien vinkunaa, sai tämän hänen omaa luonnettaan osoittavan vastauksen: "en, teidän ylhäisyytenne, sitä emme ole koskaan kuulleet"; tämä heitukka, joka katkerasti valitti, että hänen täytyi kärsiä nälkää, kun ei voitu tuoretta voita joka päivä hankkia hänen pöydälleen, silloin kun sotamiehet ja upsierit kärsivät sekä nälkää että janoa eivätkä kuitenkaan kertaakaan siitä nurisseet, vaan kärsivät miehinä ja sankareina, — tämä nolla ei kuunnellut Adlercreutz'in enempää kuin muidenkaan korkeampain upsierien esityksiä, vaan käänsi heille kuuron korvansa.

Mutta Adlercreutz ei kuitenkaan jättänyt asiaa siksensä. Se kuvasteli hänen ajatuksissaan päivät ja yöt, ja kun hän sitten vangiksi otetun G. Löwenhjelm'in jälkeen nimitettiin kenraaliajutantiksi, sai hän vapaamman alan vaikutuksellensa. Vaikka Klingspor sotajoukkoa nimeksi johti, oli Adlercreutz kuitenkin se, joka jotakin toimitti, ja muutoin ei olisikaan pakoretkellään Klingspor pysähtynyt ennen kuin Jäämeren rannalla, ell'ei vielä sielläkään, jos vaan jää olisi ollut niin lujaa, että hän jähmetyksiin palelleine pataljoonineen olisi saattanut sitä myöten paeta Huippuvuorille tahi pohjoisnavalle.

Vähitellen keräytyi Adlercreutz'in ympärillä rivi urhoollisia ja lämpimän isänmaan rakkauden elähdyttämiä miehiä, jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla kokivat saada aseita ja ampumavaroja kansalle, eikö kauan viipynytkään, ennen kuin venäläinen kenraali Rajevski näki vastassansa vaarallisia vihollisia, joita hän ei ennen tietänyt olemassakaan olevan, niin kopea kuin hän olikin. Heitä vastaan oli hänen sangen vaikea taistella, jopa niin vaikea, että hän pulassansa viimein oli vähältä jättää Suomen, kun uuden käskynhaltijan, tuon nuoren ja kaikinpuolin kunnollisen kenraali Kamenskin tulo pelasti venäläisen armeijan perinpohjaisesta häviöstä.

Mutta eivät ainoastaan suomalaisen armeijan ylhäisimmät upsierit asettuneet tämän uuden toimen etupäähän; alapäällikötkin puolestansa tekivät suuria ponnistuksia pitääksensä maan asukkaita urhoollisella mielellä. Nämä alaupsierit saattivatkin sitä tehdä paljoa paremmalla menestyksellä, koska he paremmin tunsivat maan asujanten tavat ja seurustelivat heidän kanssansa tavalla, joka heille oli suureksi eduksi.

Oli etenkin kaksi kuuluisaa porilaisen rykmentin alaupsieria, vältvääpelit Roth la Spof, jotka Näsijärven ympäristöllä tuskin enemmällä kuin kourallisella sotamiehiä aseellisten talonpoikain avulla pitivät venäläisen armeijan semmoisessa pelossa, että se ei ainoatakaan päivää saattanut olla huoletonna. Joka päivä korjasivat he itselleen vihollisen ruokatavaroita, ottivat vangiksi tahi hakkasivat maahan venäläisiä partioretkeilijöitä, ja viimein oli Rajevski joutunut niin ahtaalle, että hänellä tuskin oli enää antaa ruokaa kunakin päivänä nuriseville sotilailleen. Nälästä nääntyneinä ollen eivät he enää tahtoneet voida pitää puoltansa talonpoikia ja sotamiehiä vastaan, ja useita löydettiin metsissä nälkäänkin nääntyneinä. Suuret partiokunnat kokivat kyllä ryöstää lähellä olevia taloja, mutta niiden asukkaat olivat jo ennakolta paenneet ja vieneet kaiken ruokatavaran mukaansa. Venäläisen armeijan kurjuus oli hyvin suuri ja melkein kaikki upsierit olivat tyytymättömiä sodan menoon.

Jos yritystä olisi paremmin kannatettu ja autettu niin kuin itä-Suomessa, jossa Sandels ja Malm ajoivat venäläisiä takaperin, olisi se suuresti vaikuttanut sodan menoon ja kentiesi ei Ruotsi olisikaan kadottanut Suomea.

Mutta juuri silloin kun se oli tuottamaisillaan hedelmiä, täytyi sen vähitellen tauota. Joka päivä pyysi Adlercreutz ja erityiset yrityksen johtajat aseita ja ampumavaroja. Suosiollisia lupauksia saatiin aina, mutta niitä ei milloinkaan täytetty. Tästä oli luonnollisena seurauksena kansan nostattamisen kokonaan taukoaminen itsestänsä, suureksi harmiksi niille miehille, joita elähdytti todellinen isänmaan rakkaus ja kunnian tunto.

Kun Roth ja Spof, saatuansa luvan käydä partiosotaa oman tahtonsa mukaan, olivat koonneet riittävän voiman, kulkivat he lukemattomiin lahtiin palastellulle Näsijärvelle ja sen ympäristölle, osaksi sen tähden, että se oli sopivin sellaiselle taistelulle, osaksi myös sen tähden, että venäläinen päävoima oleksi sillä paikalla sekä myöskin siksi, että he kaikki tunsivat hyvin sen paikkakunnan, joka seikka on sangen tärkeä sodan käymiselle.

Roth asettui maalle, Spof järvelle, mutta kun he niin tarvitsivat, auttoivat he niin kuin ainakin sankarit toisiansa.

III.

Me palaamme taas vähän takaperin kertoaksemme Stoolin mainitseman tapauksen vanhan Vapun pirtillä, hänen miehensä surullisen lopun ja Annin ryöväyksen.

Jos käymme Tammerkoskelta eli Tampereelta, niin kuin paikkaa nyt oikeastaan nimitetään, mutkaista, sinne tänne kiertelevää maantietä itäänpäin, tulemme ensin Messukylän kirkolle, ja siitä poikettuamme kapealle ja vielä mutkaisemmalle sivutielle, saamme noin kolmen penikulman matkan kiertää Näsijärven paria pitkää lahden poukamaa pohjaiseen päin ennen kuin pääsemme, viimein maantieltä poikettuamme vielä hetkisen huonoa kylätietä kuljettuamme, Paavolaan, josta varsin hyvin saatamme silmäillä Näsijärven kirkkaan pinnan ylitse Tampereen kaupunkia. Tämän talon maalla, lähempänä kuitenkin tuota kapeata maantietä kuin järven rantaa, oli Karhu-Antin pirtti vahvaa havumetsää kasvavan kunnaan rinteellä.

Turhaan etsit nyt tämän mökin jäännöksiä; et enää sen sijaakaan tunne, jos et satu juuri uuninperustuksissa olleita kiviä muiden samanlaisten joukosta huomaamaan. Siinä missä ennen sodan syttymistä asui niin paljon onnea ja rakkautta, niin paljon murhetta ennen sen loppumista, siinä on sittemmin ollut kaski kerran toisensa jälkeen, kunnes se viimein kokonaan pelloksi käännettiin. Kylän lapset leikkivät ja kertoilivat sekä iloisia että surullisia satuja ja kertomuksia rehoittavan viljapellon pientareilla ja sen keskelle kääntämättä jätetyillä kivikareilla, mutta Karhu-Antista eivät he enää tiedä mitään, sillä heidän vanhempansakaan eivät hänestä enää mitään muista. Sen tähden tahdon minä hetkeksi pyytää jännittää teidän tarkkaavaisuuttanne, kertoakseni Karhu-Antin surullisen lopun, sillä ei hän ollut niin tavallinen ihminen, että hänen muistonsa saattaisi kokonaan unhotuksiin heittää.

Karhu-Antti oli syntyisin Suomen pohjaisilta seuduilta, missä taajat erämaat ja asumattomat seudut vielä tänäkin päivänä ikävöivät ihmiskätten työtä, eli "tuolta Kajaanin puolelta", niin kuin useimmat kyläläiset sanoivat, kun kysymys oli Antin kotipaikasta. Siellä oli hän oppinut pelkäämättä taistelemaan pohjoismaiden petoeläimiä, karhuja ja susia vastaan, ja hän olikin lakkaamattomassa kiistassa näiden kanssa. Sitä eivät paheksineetkaan seudun asukkaat, sillä sitä rauhallisempina he saattoivat olla, mitä enemmän Antti kiisteli metsäläisten kanssa.

Mistä Antti oikeastaan oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kuitenkaan varmasti kukaan tiennyt, eipä edes Messukylän kirkkoherrakaan, jolla kuitenkin olisi ollut suurin oikeus se tietää, hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin vaan sen, että Antti oli seurakuntaan muualta muuttanut. Ja tästä asiasta oli Antti itse aina vaiti, vaikka hän muita asioita hyvinkin halukkaasti haasteli kunnollisen kumppanin saatuansa. Ja jos joku tätä häneltä kysyikin, vastasi hän aina:

"Mitä huolitte siitä, mistä olen tullut? Että olen syntynyt, senhän
kyllä näette, koska tässä olen elävänä edessänne. Jos ette anna minun
Paavolassa olla ja asua, kyllä minun varakseni on tilaa muuallakin
Suomessa".

Mutta, miten jo on mainittu, ei kukaan Anttia Paavolasta ahdistanut, sillä hän oli oivallinen kuri petoeläville, joita hän metsästi yhtä helposti kuin muut ihmiset jäniksiä, ja melkein aina muuttumattomalla onnella. Yhden ainoan kerran sai hän katsella kuolemaa silmästä silmään ajaessaan erästä vanhaa mesikämmentä, joka pari kuukautta sitä ennen oli repinyt erään torpanmiehen kymmenvuotiaan pojan kuoliaaksi. Metsän voimakas kuningas oli jo tarttunut tukevilla ulottimillaan häntä vyötäisille, mutta Antti ei ollutkaan vaan nimeksi Karhu-Antti, hän ei turhaan hätäillyt. Verkalleen kaivoi hän tupestaan kaksiteräisen metsästyspuukkonsa ja iski sen pontevalla kädellään karvasturkkisen vastustajansa vahvaan rintaan, niin että metsän kuningas kuolleena tanterella horjahti. Siten oli Antti kyllä saanut voiton, mutta koko kahdeksan päivää makasi hän vuoteen omana, sillä kovasti oli koskenut häneen mesikämmenen syleily, joka oli kymmenen kertaa niin ankara kuin painajaisen puristus, ja jotka ovat sitä saaneet kokea, vakuuttavat senkään ei olevan lasten leikkiä.

Mutta olipa toinenkin syy, jonka tähden etenkin nuoret miehet paikkakunnalla, lähisissä taloissa ja kylissä eivät olisi suoneet Karhu-Antin muuttavan pois heidän joukostansa.

Karhu-Antin matalassa ja hämärässä mökissä, johon aivan harvoin auringon säde eksyi pienestä ikkunasta, siellä, näette, kulki kuitenkin ruusu, niin sievä ja ihana ruusunen, että helposti ei saattanut löytää hänen vertaistansa kaukaakaan hakien. Se oli Antin kahdeksantoista vuotias tytär, Anni, joka niin lumosi ja hurmasi seudun miehet, että vielä vanhat harmaapäiset "kyöpelin tiellä matkustavaisetkin", jotka eivät ennen olleet ajatelleetkaan etsiä kadonnutta kylkiluutansa, rakastuivat silmittömästi tuohon keijukaiseen ja vielä vanhalla ijällänsä alkoivat ahkerasti opetella lemmenkielen aakkosia, voidakseen tulkita tuliset tunteensa Karhu-Antin Annille ja siten saadakseen hänet vanhain päiväinsä ikuiseksi iloksi omaan kotiinsa. Kun siis Anni siveenä ja hiljaisena matkusti äitinsä rinnalla kirkkoon sunnuntaisin, saatte olla varmoja siitä, että joka kerralla oli hänen lähellään parvi ihailijoita, ei semmoisia röykkeitä ylvästelijöitä, joita kaupungeissa tavataan, ja jotka kulkevat nenä taivasta kohden etsien ravintoa ahnaille silmilleen, vaan ujoja ja hiljaisia maaseudun poikasia, jotka usein ihastuksiin oikein perinpohjin jouduttuaan katselevat suullaan yhtä paljon kuin silmilläänkin ja vasten tahtoaankin hämillänsä kulkevat tahi ainakin luovat maata kohden viimeksi mainitut, huomatessaan jonkun Eevan tyttären luovan heihin veitikkamaisen silmäyksensä.

Ja aika veitikka olikin tuo Karhu-Antin Anni, sitä ei käy kieltäminen, jopa niinkin sukkela, että seudun velkakirjain kirjoittaja ja päästökirjain y.m. tekijä, äskettäin virkansa menettänyt nimimies, joka lähipaikalle oli sijoittunut, alkoi arvella Annin kyllä saattavan sopia seurakunnan kirjurinkin kodille tarpeelliseksi kaunistukseksi, huonekalu-järjestelmän viimeiseksi pisteeksi, samalla kun hän sydämessänsä hirveätä vaivaa hänen tähtensä kärsi. Kosijoitansa ravitsi Anni vaan ivalla ja pilkalla, kuinka monta heitä tulikin, ja jos joku oli niin itsepäinen, että hän vaati varmaa vastausta, lausui tuo kujeilija tavallisesti näin:

"Lorua! Minäkö tulisin vaimoksesi, minä joka vielä olen näin nuori, lapsi heitukka vielä pitkät ajat. En, saat vartoa ainakin siksi, kunnes olen kaksikymmentä täyttänyt".

Nytpä saattoi tapahtua niin kuin usein tapahtuikin että joku kosijoista tuli vieläkin itsepäisemmäksi ja pyysi päättävää vastausta. Sen antoi usein Anni näillä sanoilla:

"Vai niin, sinä tahdot tietää, pidänkö minä sinusta. Saan siis sanoa, että sitä en tee nyt enkä milloinkaan sitä aio tehdä. Älä enää tule semmoisia tuhmuuksia kyselemään!"

Semmoisen vastauksen sai tuo arvoisa herra, seurakunnan kirjurikin, entinen nimismies, kun hän kohdattuaan Annin matkalla kotiinsa Paavolan talosta, josta hän oli käynyt isällensä Tampereelta tuotua ruutia noutamassa, päätti olla suurimmassa määrässä hyvänsuopa tätä köyhää tyttö raiskaa kohtaan ja teki siis ankaria rynnäkkö-kokeita valloittaakseen tuota niin hyvästi puolustettua keijukaislinnaa, eli Annin nuorta sydäntä näette, korottaakseen siten sen omistajan rouvan istuimelle — jota se ei kuitenkaan oikein ansaitsisi, mutta saisihan loppu mennä lahjaksi, joka varmaankin kiitollisuudella palkittaisiin. Ja vastauksen sai hän niin varman ja kuuluvan, että hongikko vieraanamiehenä sen myöskin kai'ullansa todisti. Sitten juosta tepasteli tuo uljas vastaaja kotiinsa niin kiireesti kuin suinkin jaksoi tämän toimeliaan rakastajan luota, jota yleensä pidettiin juuri semmoisena, mikä hän oikeastaan olikin, nimittäin houkkiona, narrina. Eikä sen päivän jälkeen tämä kopea kirjuri enää vaivannutkaan Annia lemmenloruillaan sanoiksi puettuina.

Mutta kerran joutuu paulaan viisaskin, eikä ole hyvä tulta pitää leikkikalunaan, vaikkapa vaan se olisikin semmoista tulta, jota tuo veitikkamainen rakkauden jumala salaa sytyttelee meidän sydämiimme. Hän tavallisesti kostaa kaikki naurut ja pilkat sillä tavalla, että nauraja itse joutuu naurettavaksi, pilkkaaja pilkattavaksi hänen tenhovoimansa vaikutuksesta ja sen ainaiseksi orjaksi. Niin sanovat runoilijat ja tottapa kai he sanovat oikein, koska runollisuus on taivahinen lahja.

Kauan oli Anni jo nauranut ja pilkannut kosijoitaan, mutta viimein tarttui hän kuitenkin kiini. Olipa rankka Lokakuun ilta, kun Karhu-Antti tuli kotiin karhunpyynniltään. Tämä oli taaskin yksi niitä harvoja kertoja, jolloin hän sai vammoja mesikämmenen kanssa painiessaan; suurella vaivalla pääsi hän liikkumaan, niin hartaasti oli häntä otson tukevat raajat syleilleet.

Hänen mukanaan tuli eräs nuorukainen, jota Anni ei ollut ennen milloinkaan nähnyt. Mutta kun hän sai kuulla hänen nimensä, tiesi hän kuitenkin, että vieras nuorukainen oli myöskin karhuntappaja, jopa melkein yhtä urhoollinen ja kuuluisa kun Antti, niin nuori kuin hän vielä olikin. Pekka oli hänen nimensä ja sen kuultuaan matki Anni sitä huomaamattansa usean kerran — ja olihan se oikein hullunaikaista ja naurettavaa.

Antti tuli kotiin ontuen Pekan nojalla. Kun Vappu ja Anni syöksyivät pirtistä häntä vastaan surkeasti valittaen hänen onnettomuuttaan ja kärsimystään, jota veriset haavat tuottivat jo puoleksi nääntyneelle ukko raiskalle, kääntyi Antti heidän puoleensa ja lausui:

"Häntä saamme kiittää siitä, että vielä näemme toisemme". Vappu lahjoitti nuorelle metsästäjälle semmoisen kiitostulvan, josta ei loppuakaan tahtonut tulla, mutta Anni ei lausunut ainoatakaan sanaa. Hän joka ennen oikein mielityönään piti pilkata ja nauraa seudun nuorukaisia, hän joka ei ennen näyttänyt omaavan ainoatakaan vakavaa sanaa, hän seisoi nyt hämillään eikä edes kiittänyt isänsä pelastajaa; mutta seuraavana yönä hän jo uneksui hänestä jotakin niin omituista — ja olihan se vieläkin hullunaikaisempaa ja naurettavampaa.

Uneksia tuommoisista nuorukaisista, sehän oli Annille oikein kiusallista ja niin harmittavaa, että hän olisi mielellään suonut kaikki nuorukaiset vaikkapa Näsijärven yksinäisimpään ja autioimpaan saareen kaikki, kaikki, arveli hän, paitsi jos juuri — Pekka saisi jäädä pois.

Mikähän se oli, joka Annin tuommoiseksi teki? Olihan se jotakin erinomaista ja hullunaikaista ja vielä niin naurettavaa. Aika, joka kaikki selvittää, salaisimmatkin asiat selvitti tämänkin.

Tuskin oli kuukausi kulunut ennen kuin Anni jo oli muuttunut aivan toisellaiseksi. Ennen oli hän ollut vallattomin viiripää koko seudulla, nyt oli hän varsin vakava, etsi usein yksinäisyyttä ja näytti perinpohjin miettivän jotakin sangen tärkeätä seikkaa, jota hän kuitenkaan ei näyttänyt selville saavan. Tämä muutos antoi, miten varsin luonnollista olikin, juoruakoille hyvin paljon arvelemista, ja tuo herra houkkio, seurakunnan kirjuri, entinen nimismies näette, luuli ihan varmaan, että Anni nyt parhaillaan teki perinpohjaista parannusta ja ihan vilpitöntä katumusta siitä suuresta hulluudesta, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi hyljätessään hänen sydämensä, tavaransa, arvonsa ja sanalla sanoen koko kunnon köntyksen.

Mutta eräänä päivänä tuli hän huomaamaan, miten surkeasti hän oli tässä luulossansa erehtynyt. Hän, näette, tapasi Annin Pekan seurassa, ja kun hän näki nuo hartaat ja rakkaat silmäykset, joita nämä onnelliset vaihtoivat keskenänsä, katosi tämä hänen arvelunsa, joka hänestä tuntui niin erinomaisen mukavalta ja ihan asianmukaiseltakin.

"Mutta minä kostan", jupisi tämä entinen oikeuden arvoisa palvelija. "Kärsiä semmoista tuollaiselta raukalta, joka on köyhä kuin vaivainen, jolla tuskin on vaatteet yllä, se on liian paljo, sitä ei saata jättää kostamatta. Onhan tyttö ihan köyhä, köyhin mitä saattaa ajatella ja Karhu-Antin pirtti matalin koko kylässä ja — — mutta", jupisi hän melkein vasten tahtoaan, "tuo heitukka on niin kaunis ja se onkin pahin seikka, sillä se palkitsee suureksi osaksi sen, että hän ei mitään saa vanhemmiltansa".

Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.

Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen, ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset havahduttivat Annin huudahtamaan:

"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku kettu tahi jänis".

"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne — An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.

Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa. Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:

"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä arvonimellään.

"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä; "varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet kirjoitukset.

"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun rinnallani".

"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota nimismiestä?"

"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".

"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä, mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin — sinäkin Anni, mitä olisi olla herrana — tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa sukua, talonpojan sukua".

Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.

Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla, matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.

Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.

Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä, mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin kuin vakoja arveli — jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.

Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen omia huuliansa ja — kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!

Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.

"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten onnellisia me sitten olisimme!"

"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.

"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"

"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti. "Juuri minä".

"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä yhtä ivallisesti.

"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi Karhu-Antin Annin kanssa".

Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän pahanilkisesti kasvojaan väännellen:

"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia mielivillä silmin, mutta…"

"… mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä, "mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".

"En, niitä en oikein kuullut", vastasi Pekka ärtyisesti. Hänen verensä alkoi kiivaammin liikkua.

"Sinä et saa Karhu-Antin Annia vaimoksesi!" parkasi onneton kilpailija ja polki maata jalollaan.

"Sepä tapahtuukin", lausui Pekka rauhallisella luottamuksella. "Kun isä Antti on itse ilmoittanut suostumuksensa avioliittoomme ja Anni on minun kanssani samaa mieltä, niin olisipa somaa nähdä sitä, joka sen estäisi!"

"Ha, ha", ilkkui entinen oikeuden palvelija; "minäpä tiedän yhden semmoisen, minä!"

Nuo kaksi kilpakosijaa olivat kahden metsässä. Ei mitään ääntä, paitsi lehtien rapinaa tuulen puhaltaessa, kuulunut heidän korviinsa. Ei yksikään ihmissilmä heitä nähnyt.

"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin, "etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"

Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.

"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"

"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä herrain kumartaja".

Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman kilpailijan oman onnensa nojaan.

Nuo ankarat korvapuustit herättivät niiden saaneessa nuorta karhuntappajaa kohtaan tarpeellisen kunnioituksen, jota häneltä siihen asti oli puuttunut, ja hänelle oli nyt päivän selvää, että Pekan kanssa ei ollut terveellistä antautua kilpailemaan ruumiin voimilla. Mutta olihan käsillä muitakin, paljoa vaarallisempia aseita, esimerkiksi kavaluus, siihen oli hän hyvin perehtynyt jo virkamiehenä ollessaan.

Harmista halkeemaisillaan nousi hän ylös niin pian kuin hän huomasi Pekan kadonneen nähtävistänsä. Kun hän sitten oli varistellut vaatteistaan tomun ja roskat, mitkä maasta olivat niihin tarttuneet, alkoi hänkin pitkillä askelilla mitata kotimatkaansa. Oltuansa yön siellä kovin sekaisilla tunteilla ja sangen epätasaisella sydämen tykytyksellä lähti hän matkalle Tamperetta kohden pitkin tuota alussa mainitsemaamme mutkaista maantietä. Mitä lähemmäksi hän ennätti kaupunkia, sitä hehkuvammin leimusi koston tuli hänen silmissänsä, ja kun hän viimeinkin näki edessään kaupungin matalat puurakennukset ja kuuli kosken pauhaavan kaukaisen ukkosen äänellä, huudahti hän itseksensä:

Venäläisen etuvartijan kysyttyä hänen asiaansa, vastasi hän haluavansa puhua kapteini Konoffskin kanssa.

"Hän on tuolla", vastasi jääkäri ja osoitti erästä pitkää, laihaa upsieria, joka verkalleen kulki katua pitkin.

Pian saavutti hän venäläisen, jonka hän oli tullut tuntemaan jo pari viikkoa sitten Tampereella käydessään; hän siis antautui heti vilkkaasen keskusteluun hänen kanssaan. Loppu oli semmoinen, että Konoffski puheen päätökseksi löi kättä kumppanilleen, nyykäytti päätään ja lausui sanojaan tavotellen:

Siihen oli entinen nimismies nähtävästi tyytyväinen, sillä kun hän vähän kaupungissa viivyttyään taas käänsi hevosensa pään kotipuolta kohden, loisti vahingon ilo hänen kasvoillansa ja hän jupisi tuon tuostakin:

"Enpä olisi parempaa kostoa voinut keksiä. Nyt on tyttö minun viimeinkin. No kuinkas muuten, miten se sopisikaan, että herrasmies jäisi kosiessa tappiolle tuhman talonpojan tähden; hei; kotia kohden, ruuna!"

IV.

Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden. Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa, entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät; miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.

Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.

"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan, käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa meitä!" — ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.

Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi. Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse piilopaikkoihin.

Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.

"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva, sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja väkivallan."

"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse kiirehti metsään pakomatkalle.

"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä jään mökkiini".

Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta, karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua väijyjäin paulaan.

Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa kotiin.

Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.

Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan asti.

"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön, josta olen teille puhunut?"

"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle mustasukkaiselle rakastajalle.

"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä. Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen tahtoisin halukkaammin käsiini".

"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa", jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.

"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".

Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.

Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.

"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä joka en eläissäni ole karhua ampunut!"

Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti ihan turhalta vaivalta.

Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt, kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään pyssynsä hanan ylös.

"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty. Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen kurjasta kavalluksestansa".

Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.

"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä, joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli. Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.

Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea, urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.

"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta päästyäsi".

Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen maahan.

Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.

Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän kuninkaan kummallakin puolella.

Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan, miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.

Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:

"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti tuosta tuliputkesta" — hän osoitti pyssyänsä — "voi yhtä hyvin kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".

Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja kiirehti matkaansa.

Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen. Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!

Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa; pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella. Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli pelastanut karhun kynsistä.

Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.

"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään vainoojansa nähtävistä.

Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä mihin tahansa.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon. Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin ryöväyksen.

Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle päin.

Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.

Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä vihasta salamoiden:

"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette, niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.

Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti osannut juuri mitään vastata.

"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi tarpeelliseksi.

"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".

Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän parkasi:

"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä rohkaissut.

Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä äänellä parkasi hän taas:

"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille; muistattehan sen".

"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä; "on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on kauluksesta kiini otettu".

"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et teekään ilmaiseksi".

Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa, muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.

"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".

"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme voittanut taas?"

"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä julmien vihollistemme käsiin".

"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten…"

"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".

"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".

Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään olisi ollut.

"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni tupansa johon…"

"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"

"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo on päätetty asia se".

"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy ilkkui hänen huulillansa.

"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu, mutta en minä".

"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti vielä päätänsä asian vakuudeksi.

"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon…"

"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne, missä saat tahtosi tarkemmin tietää".

"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"

Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni heidät ensin huomasi.

"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää kunniallinen ihminen!"

Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.

Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä nimismiestä kohden.

"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi, lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi, jos tahdot elää tahi kuolla".

Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla, pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä silloin kun hän on ärsytetty.

Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan lävitse.

"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään, siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".

Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi, ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi kyllä vuoronsa vastannut.

"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua hätyyttäisi".

Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään. Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.

Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin kerralta pelastaunut kuolemasta.

Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä. Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin kiivaalla myrskytuulella.

"Hän — olisi — kyllä — pitänyt — sanansa", änkkyi hän katkonaisin sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka. "Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".

Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän yhteen puristettua nyrkkiänsä.

"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan, minun täytyy kostaa!"

Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta alaupsieristaan.

Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia kostamaan hänen puolestaan Antille:

"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista…"

"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita. "Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha karhunkaataja".

"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopii".

Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla Karhu-Antin mökkiä kohden.

VI.

Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa, lausui hän nuhtelevaisella äänellä:

"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"

"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä…"

"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"

"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:

Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa, kun Anni hänen ennätti.

"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen. "siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"

"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä, "mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän henkemme vaarassa".

"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan, "sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla. Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun luullakseni on asia autettu".

"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.

"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata", jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.

"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä väärin ajattelekaan".

"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin", lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".

"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja…"

"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin mitä teen ja sanon".

"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta, mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".

"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".

"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".

Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä pakoretkelle.

Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin, oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin, jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.

Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli hän valmis epätietoiselle matkalleen.

Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa. Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili raittiutta kesäiseen ilmaan.

Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.

"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti jalkansa oven ulkopuolelle.

Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän vaimolleen ja tyttärelleen:

Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin tahtoivat he nähdä sen omin silmin.

Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.

Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille. Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.

"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa, olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä oli rakkaampi kuin oma elämänsä, — "Jumala suojelkoon ja auttakoon meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.

Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen rintaansa.

Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.

"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen kuollutta sotilasta.

"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin minä".

Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui hän:

"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta", jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito kun oletkin!"

Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.

Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin ulos.

"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"

Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan pitkälleen.

"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.

Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle, joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään heikkoja naisia edessänsä.

"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset, viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.

Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.

"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te kohtelette…?"

Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.

Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea kohden.

Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa, tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi hänen eteensä.

Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.

Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.

Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä voinut puolestansa torjua.

Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia. Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.

"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti", vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä, "onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi vihollisilleen".

"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään tietoa paremmasta menettelystä".

Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.

"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".

Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen silmissänsä.

"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"

"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset menemään samaa tietä kuin miehesikin!"

"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita, kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän meillekään".

Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan. Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään olisi siinä tapahtunutkaan.

Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.

"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.

Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle sotamiehelle:

Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.

Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt mitään äitinsä onnettomasta lopusta.

VII.

Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä, auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.

Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella. Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.

Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin, käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin ja niin oli hän tullut Tampereelle.

Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.

Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.

Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua. Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.

Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle, niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta hänen luonansa viivähtämään.

Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.

"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki, millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.

Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski kääntyi häntä kohden.

"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä, nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia sanomia ollut herralleen kerrottavina.

"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta, joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?" jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"

"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".

"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole mitään uutta! Enemmän, enemmän!"

"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan minulle samallaisia tietojansa".

Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia ilmoituksia.

Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita, muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.

"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa, "malja Klingsporin turmioksi!"

"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"

Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita tapojansa venäläisissä upsiereissä.

Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla. Kenraali tunsi hänen heti.

"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; — "taasko tulette ilmoittamaan — ilmoittamaan —?"

"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät meidän päällemme!"

Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin, että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella: "suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis ymmärtämään asiata.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan pistooliin.

"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt sekä järven että maan puolelta".

Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä, josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.

Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.

Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia sotilaita.

Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi haavoitettuna taistelupaikoilla.

Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven peräytymään.

Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina "koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.

Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.

"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani. Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka ainoan, vai miten sinä arvelet?"

"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän, luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.

"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole mitään hätää meillä!"

Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.

Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet, kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.

"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen toivon välähdys näkyi hänen silmissään.

Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen jotakin todellista tekemistä.

"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"

Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää. Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua. Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa. Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa, putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta poikaansa.

Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.

Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.

"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja uusi into heräsi heissä.

Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta kovaa kokeneen Spof'in ympärille.

Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata. Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.

"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien valossa. "Antau!"

Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi. Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena jäi lepäämään.

Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.

Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.

Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.

Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:

Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:

"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on
Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli
Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia,
jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.

"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin sen huostaani. Se on siis teidän omanne."

"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"

"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.

"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita tavallisilla kaupunkimatkoillaan.

"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.

Mutta kapteini Konoffski — sillä hän se oli palausmatkallaan Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut — oli myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta, sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli, ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi Paavolan rantaan.

Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle, katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.

Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.

Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.

Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.

Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat asettuneet.

Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan lähteneensä.

"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.

Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta; se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä enemmän jälkeen päin.

Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.

VIII.

Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen kertomukseemme.

Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä, oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin.

Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.

Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.

"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".

Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.

"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".

Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.

"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.

Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.

"Älkää — ampuko — kunniallista — kruunun palveluksessa — ollutta — miestä, — — minä — olen — suom — ruots — minä — olen — ihminen — herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.

Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.

"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä pelastus paljoa miellyttänyt.

Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan juurelle.

"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.

Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin mahdollista oli.

Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä hänkään ei ollut kuoleman ystävä.

"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot…!"

Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies vielä ymmärsi kuolemaa paeta.

Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa, että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito, Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä laatuun.

"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa mitään toivoa.

"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä miehilleen.

"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut häntä kurkkuun.

Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä sitä huomaamaankaan joutui.

"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä, pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä hän on ja lupaa minulle häntä, niin — niin kuristan sinut!"

Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi vähän.

Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen ahdistajansa alapuolella.

"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä hänestä?"

"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin muodossa.

"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".

"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"

"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"

Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:

"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.

Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.

"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.

Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, — riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, — eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.

Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.

Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.

"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia tusinoittain Pietarissakin".

"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".

Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.

"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan sotamiehet lähellänsä.

"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me emme itsekään voi sinulle sanoa".

"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.

"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".

"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies, "jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".

"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä vuodattaen; "missä olette te?"

Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään ja tekemään.

"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle vielä hyvin käy!"

Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän käsitti omalla tavallaan.

Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa, vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän rikas.

Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan pyyntönsä:

"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".

"Häneltäkö, joka — joka surmautti minun isäni? — vai miten se olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.

Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän sydämessään.

"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän surmauttanut minun isäni?"

Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan, mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.

"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen kuulisi".

IX.

Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.

"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?" kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.

"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli Stooli.

"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen, mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".

Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä oli heitä vastassa kolme venäläistä.

"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.

Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa heti tunnotonna maahan.

Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta. Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan sortua.

"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.
"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä…"

Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.

"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän nyt on tekeminen?"

"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.

"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin miehet".

Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä maahan.

Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa ohitse menneet.

Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja pensaassa piehtaroivan ukon välillä.

"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian jaloillani myöskin!"

Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen selvitessä.

"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"

Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.

"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin, josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan nähtävissä.

Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo kolosta, — mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin pelkäämättömiä sotilaita.

Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti oli kohdannut.

"Mitä — mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa, missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.

"Sinä — olet — tehnyt — murh — murhan!" soperteli hän katkonaisilla sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista miestä — joka on — palvellut — kruunua — kaksitoista — vuotta!" ja taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.

Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle, jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.

"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas
Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.

"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni", lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin ruumiin.

"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut, sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.

"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta", vastasi onneton mies.

"Minä — tuli — olin — tuotiin — vankina", tavoitteli haavoitettu, nähtävästi valehdellen.

Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen nähden.

"Mikä — tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä lisäksi kovasti hämillään.

"Anni — An — An — Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin houreissaan. "Minä — en — ole — Annia nähnyt — Annia, missäs olisin nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".

Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää sairasvuoteiden vieressä.

"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta. "Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika joutuu; meitä tarvitaan."

"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.

"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja — kentiesi vielä Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan. Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja — siinä oli vielä toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa suorittaa lainansa — jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. —

Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän, asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.

Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua, vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.

Puoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää ollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt nuttunsa alle.

Stooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun venäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle. Mutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää apuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa käyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis käytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo saada pikaisesti maahan hakatuiksi.

Mutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen hän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini useampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään saavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat kaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä kiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä hän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä siitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema, koska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse voinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.

Yht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista oli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä viskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia miehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut aikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa kilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota, oli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis lau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä monta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat jäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla olevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli Spof pelastettu ahdingostansa.

"Kiitoksia hyvästä avustasi!" lausui Spof ja puristi sydämellisesti nuoren Pekan kättä. "Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi joutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut, olisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!"

"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä kaunis ase pelastivat teidät pälkähästä", vastasi Pekka ja tarjosi pistoolia Spof'ille. "Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä on; se oli minulla vaan lainana".

Spof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen, mutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:

"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan lainana, mutta nyt se on sinun omasi".

"Saanko minä näin kauniin aseen?" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi uskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan suoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.

"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta, missä tulin sen omistajaksi".

Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.

"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.

"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut sen, mitä veneessä puhuttiin.

"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä; sydän se on Pekallakin!"

"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen hyvyytenne".

"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".

Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan sydänkäpystä.

Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi tämän kunnian muille suonut.

Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään, sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua uudistamaan, ja Anni seisoi — tahi oikeammin istui — Pekan edessä ja vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.

"Pekka, Pekka!" — "Anni, Anni!" "mistä jouduit sinä tänne?" — "vielähän sinä olet hengissä!" ynnä muita semmoisia lauseita kuului sekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan paljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen toisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet vastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.

Kun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat huudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen Spof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä nimismiestä, huudahti Pekka:

"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata häntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä voi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi yhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa".

"Hui!" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin kauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.

Ja nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon Pekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi kertomustaan.

"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!" lausui Spof, kun hän kaukaa näki entisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. "Paha vaan, että luodin tuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle kavaltajalle".

Sillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän samalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.

Mutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin, pistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut jotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.

Annia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle
Pekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.

Kun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään, käänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja, joita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin kuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen kätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista paria kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen toisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia liikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.

"Katsokaapa konnan vehkeitä!" huudahti siis Stooli, huomattuaan pistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti pyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.

Samassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse tahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan kukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan miehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan kavaltajan elämästä.

Kaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi. Melkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse oli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja miekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon onnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin kohtalonsa ansainnut.

"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!" lausui viimein Spof pitkän äänettömyyden jäljestä. "Semmoinen ei ansaitse parempaa loppua". —

Paljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet olivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa turhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he otettiinkin.

Pekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun
Karhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi
Spof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja
kantoi kunniarahaa rinnassaan.

Sitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan sotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen molemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin Annin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi — taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki rakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät — ja jälkimäistä kantoi hän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin samalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa nimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle keijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin pienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja se antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan kertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän nuorisolle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARHU-ANTIN ANNI JA SPOF'IN PISTOOLI: KERTOMUS SUOMEN SODAN AJOILTA 1808-09 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.