The Project Gutenberg eBook of Ylimys: Romaani, by John Galsworthy

Valo tunkeutui suureen huoneeseen — niin suureen, että sen korkeaa, veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa — ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin valaisten historian kiihkotonta kulkua.

Sillä tähän ruokasaliin — joka oli Englannin hienoimpia — Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet, sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta. Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi raastamia todistuskappaleita.

Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän, läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa kävijä näyttää vainuavan sen sielun.

Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin, nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady Gertrude Semmeringin kanssa — kaikki muistomerkit oli haalittu kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä, joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.

Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin, jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella, joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan voimaansa.

Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin, esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon. Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset kävijät saapuivat — kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi kaksi lakeijaa — kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista — pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa, lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.

"Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää sen pienessä lasilippaassani?"

"Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän täti Babs?"

"Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän
Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän
Pendridnystä — ja — minä pidän Ravenshamista."

Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut sisään.

Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi — hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja on tyytyväinen tähän tuntemukseensa. Myöskin hänen jäntevä, suora vartalonsa ja hänen sotilaanniskansa vahvisti sitä vaikutusta, että hän oli, joskaan ei suorastaan itsetyytyväinen, niin tyytyväinen kuitenkin elämäntapoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja hänen liikkeistään näkyi tuo erikoinen välinpitämättömyys ympäristöstä, joka on ominaista niille, jotka ottavat osaa julkiseen elämään, joilla on käytettävänään olemassaolon aineellinen koneisto ja joiden ei koskaan tarvitse ajatella sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Istuutuen ja silmäillen edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:

Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä, ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä äänellään — sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä, vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä tai lastensa hyvinvointia:

Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta, hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa, vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä — hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman kaareva nenä — mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen, ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.

Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat — lady Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias, hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään, tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan huomautukseen:

"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen — ja minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate —'."

"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä uskontona, kiihkona — aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen johtajaksi.

"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin hänen puhuvan eräänä päivänä — hän puhuu melkein hyvin."

"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton — kuitenkin kaikitenkin, äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."

Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa käsivartta ja meni ulos.

Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan — sellaiset, joita erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.

Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.

Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin, jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.

Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"

Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä — isoisän nimi tuntui hänestä aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta vanha eikä sitä millään lailla tuntenut — ja viitaten hansikoidulla kädellään Ann'ia kohden sanoi:

Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä, joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen, tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen rientäminen ilman syvempää perustaa — lisääntyvä epävakaisuus, kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä pikemmin oli ylpeä — kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta, jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan, kehitystä.

Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti, lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä, sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän puhui, silloin kun auto hiljensi vauhtiaan lähellä vartiomökkiä ja he sivuuttivat portinvartijan pienen tytön:

Mitään vastausta ei kuulunut, mutta katse Susien pienillä kalpeilla kasvoilla oli niin nöyrä ja kunnioittava, että lordi Valleys, joka ei ollut mikään tarkka havaintojentekijä, pani sen tyydytyksellä merkille. "Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on sydämeltään terve!"

II LUKU.

Ravensham Housessa, Richmond Parkin laidassa, missä Casterley-suvulla oli ollut esikaupunkihuvila aina niiltä ajoilta alkaen, kun oli tullut tavaksi asua sopivan matkan päässä Westminsteristä — suuressa, hallin viereisessä ansarissa seisoi lady Casterley muutamien japanilaisten liljojen edessä. Hän oli hoikka, lyhyt, vanha nainen, jonka kasvot olivat norsunluun väriset, nenä ohut ja terävät silmät puoleksi hienojen, ryppyisten luomien peittäminä. Vallan liikkumattomana, harmaassa puvussaan ja harmaine hiuksineen hän muistutti hienosta, hiestautuneesta teräksestä tehtyä muotokuvaa. Lujassa hämähäkinkädessään hänellä oli vapaalla, jossain määrin suikertelevalla käsialalla kirjoitettu kirje.

Geoffrey ajaa huomenna Lontooseen. Hän poikkeaa katsomaan sinua, jos voi. Tämä uusi sodanpelko on saanut hänet liikkeelle. Minä itse en pääse kaupunkiin, ennenkuin Miltounin vaali on ohitse. Asia on niin, että minä en uskalla jättää häntä tänne yksin. Hän tapaa 'Tuntemattomansa' joka päivä. Se mr Courtier, joka kirjoitti sotaavastustavan kirjan — mikä sellaisen miehen teoksi oli hävytöntä, joka itse on ollut palkkasoturina, vai mitä arvelet? — asuu majatalossa ja työskentelee radikaalien hyväksi. Hän tuntee myöskin tuon naisen — ja toivokaamme, Miltounin vuoksi, — liiankin hyvin, hän on itse puoleensavetävä henkilö, melkein soma ja hullu pienine viiksineen. Bertie on juuri tullut tänne, minun täytyy toimittaa niin, että hän joutuu puheisiin Miltounin kanssa, saadaksemme tietää, millä kannalla maa oikein on. Bertiehin voi luottaa — hän on totisesti hyvin teräväsilmäinen. Minun täytyy sanoa, että tuo nainen on vallan sievän näköinen, mutta hänestä ei todellakaan tiedetä täällä mitään muuta, kuin että hän on eronnut miehestään. Miten olisi mahdollista saada tietoja ihmisistä? Kun Miltoun on niin tavattoman ahdasmielinen, niin asia käy vielä nurinkurisemmaksi. Tämän nousevan sukupolven vakavuus on mitä merkillisintä. Minä en muista nuoruudessani ottaneeni elämää niin vakavalta kannalta.

Lady Casterley antoi kruunatun paperiarkin vaipua alas. Hänen kasvonsa kävivät irveeseen — hän ei ollut unhottanut tyttärensä nuoruutta. Nostaen taas kirjeen ylemmäksi hän jatkoi lukuaan:

Olen varma siitä, että Geoffrey ja minä tunnemme itsemme vuosia nuoremmiksi kuin Miltoun tai Agatha, vaikka me olemmekin heidän vanhempansa. Onneksi ei Bertien ja Babsin laita ole samanlainen. Sodanpelko vaikuttaa mainiosti Miltounin eduksi. Claud Harbinger on myöskin täällä ja työskentelee Miltounin hyväksi, mutta itse asiassa minä luulen, että hän tavoittelee Babsia. On melkein surullista, kun ajattelee, että Babs on tuskin 20-vuotias — mutta minun luullakseni mitään muuta ei voi odottaakaan, kun ottaa huomioon hänen kauneutensa. Ja Claud on verrattain hieno tyyppi. Hänestä puhutaan koko paljon; hän alkaa herättää huomiota nuorten toryjen joukossa.

Lady Casterley antoi kirjeen vaipua ja kuunteli. Pitkä jupiseva ääni kaukaa tulevasta eläköönhuudosta ja parkumisesta oli tunkeutunut tuohon suureen ansariin, värisyttäen liljojen kalpeita terälehtiä ja pannen lyhyinä haju-aaltoina liikkeelle niiden tuoksun. Hän meni halliin; siellä seisoi vanha mies, jolla keltainen iho ja pitkä valkoinen poskiparta.

"Joukko sosialisteja, teidän ylhäisyytenne, on matkalla Putneyhin osoittamaan mieltään. Kansa on kohottanut heille eläköönhuudon. He ovat aiheuttaneet väentungoksen aivan veräjän ulkopuolelle."

Sametintummien, litteäoksaisten seetripuiden yläpuolella, jotka eebenholtsista tehtyjen pagodien tavoin kohosivat kahden puolen tietä, taivas riippui yhtenä suurena purppurapilvenä, mihin loi pahaa ennustavaa elämää taivaanrannalta tuleva ja sen läpi tunkeva valonsäde. Tämän pilvikatoksen alla joukko tomuisia, pörrötukkaisia miehiä ja naisia kulki eteenpäin pitkin tietä, suojellen ja rohkaisten eläköönhuudoillaan pitkää mustatakkista puhujaa. Tämän joukon edessä ja takana kulki pieni meluava mies- ja poikalauma ilkkuen ja hoilaten.

Lady Casterley ja hänen "huoneenhaltijansa" seisoivat kuuden askeleen päässä kiemurakoristeisen rautaveräjän sisäpuolella ja katselivat. Tuo vaalea teräksenvärinen olento teräksenvärisine hiuksineen oli liikkumattomuudessaan puoleensavetävämpi kuin kaikki tuon meluavan joukon liikkeet ja parkumiset. Vain hänen silmänsä liikkuivat puoleksi suljettujen luomien alla, hänen oikea kätensä puristi lujasti kepin kädensijaa. Puhujan ääni kohosi räikeänä vastalauseena "kansan" riistämistä vastaan, teki ivallisia huomautuksia kristinuskoa vastaan, vaati kiihkeästi vapautusta "jatkuvasta mielettömästä sotaveron taakasta" ja uhkasi, että kansa tulisi ottamaan asiat omiin käsiinsä.

Pylväskäytävän alla hän pysähtyi. Purppurapilvi oli alkanut sataa, vesi valui virtanaan nopeasti hajaantuvan väkijoukon niskaan. Hieno hymy tuli lady Casterleyn huulille.

"Tekee hyvää, kun heidän intonsa saa hieman laimennusta. Te kastutte,
Clifton — rientäkää! Minä odotan lordi Valleystä päivällisille.
Laittakaa hänelle huone valmiiksi pukeutumista varten. Hän tulee
autolla Monklandista."

III LUKU

Eräässä hyvin korkeassa, valkeilla laudoilla päällystetyssä, niukasti kalustetussa huoneessa lordi Valleys tervehti kunnioittavasti anoppiaan.

"Saavuin tänne autolla yhdeksässä tunnissa, hyvä rouva — ei niinkään huonoa ajoa."

"Mikä vahinko! Hänen pitäisi olla kaukana Monklandista, koska kerran — tuo tuntematon nainen oleskelee siellä."

"Nämä sotahuhut", hän sanoi, "alkavat käydä kiusallisiksi. En osaa tarkalleen sanoa, miten maa suhtautuu niihin."

"Sillä ei ole mitään kantaa. Kun sota alkaa, niin se suhtautuu siihen oikealla tavalla. Niin on aina käynyt. Tarjoapas minulle käsivartesi. Onko sinun nälkä?"…

Kun lordi Valleys puhui sodasta, niin hän teki sen sellaisen henkilön tavalla, joka täysi-ikäiseksi tultuaan on elänyt niiden parissa, jotka ohjaavat kansojen kohtaloita. Hänen oli mahdotonta — kuten suuressa ansarissa olevien liljojenkin — nähdä tai tuntea niiden tavoin, jotka olivat puutarhan ulkopuolella. Kiintyneenä oman luokkansa parhaisiin ennakkoluuloihin ja tapoihin hän eli elämää, joka oli sen verran kosketuksissa suuren yleisön kanssa, kuin häneltä voitiin odottaakin. Tosiaankin hän toiminnan ja käytännöllisen älyn miehenä jollakin tavalla tunsi tavallisten ihmisten mielipiteet. Hän oli vallan oikeassa sanoessaan tietävänsä paremmin, mitä kansa tarvitsi, kuin ne, jotka siitä asiasta jaarittelivat. Sellainen oli tosiaankin asianlaita, sillä luonnonladultaan hän oli lähempänä kansaa kuin sen johtajat, vaikka hän ei olisikaan pitänyt siitä, että tämä olisi hänelle sanottu. Hänen maailmanmiehyytensä ja poliittisen älykkyytensä oli elämä istuttanut luonteeseen, jonka voima oli käytännöllisyydessä ja mielikuvituksen puutteessa. Hänen tehtävänsä oli olla vaikuttava, muttei toimelias tai halukas tekemään ideoista niiden loogillisia johtopäätöksiä; hänen ei pitänyt olla ahdas eikä puritaaninen niin kauan kuin "hyvän tavan" ulkokuori säilytettiin koskemattomana; hänen piti olla vapaamielinen maanomistaja aina siihen asti, kuin hänen etunsa eivät joutuneet vakavasti kärsimään; hänen piti suosia taiteita niin kauan kuin ne eivät paljastaneet mitään tavatonta; hänellä piti olla varma katse, hellät kädet, rautaiset hermot ja sellaiset mainiot tavat, joissa ei ollut mitään tavanomaisuutta. Aviopuolisona hänen tuli olla huoleton, isänä suvaitseva, poliitikkona huolellinen ja vilpitön, ihmisenä huvittelun, työn ja raittiin ilman ystävä. Hän ihaili ja oli hyvin rakastunut vaimoonsa eikä ollut koskaan katunut naimiskauppaansa. Kenties hän ei ollut koskaan ollut pahoillaan mistään, jollei kenties siitä, ettei ollut vielä voittanut Derby-kilpailuissa tai täysin onnistunut saamaan omia erikoisia sinipilkkuisia pointteri-koiriaan synnyttämään ehdottoman tyypillisiä jälkeläisiä. Hän kunnioitti anoppiaan, kuten yleensä periaatetta.

Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima — sellaisen henkilön peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden, tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä, että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan, vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet — hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella, mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä, mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut sen ränstyneempi 78:nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset 50:nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli — mihin hänen voimansa oikeastaan perustui — se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.

Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa. Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu lordi Casterley-vainajan kuva.

"Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä periaatteista. — Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla sekoittamatta niitä puheisiinsa."

"Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen oikea nimensä?"

"Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen kanssa?"

Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley puristi yhteen huulensa.

"Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen sotaa vastustavan kirjansa — se on mitä kiihoittavinta, viittaillen pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien agitaattorien meluavan lauman muodossa."

"Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."

"Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.

Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.

"Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."

Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi: "Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään demokraatteja… Mitä nyt, Clifton?"

"Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi olla valmiina."

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni, ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle. Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen, miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne — sellainen kuin hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.

"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään rauhoittavaa kuvaa.

    "Salahankkeet lisääntyvät.
       Uusia paljastuksia.
    Vakava asema uhattuna."

Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain virrassa pieni pyörre — mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!

Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen? Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana, ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta, tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän! Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana, laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä, avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen, yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta — miten voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti, vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän tyhjäntärkeältä!

Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä, hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut! Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia kumpaisellekin ohimolle — hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä! Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa — mutta mitäs se liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!

Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä, puoleksi leikillinen itsetietoisuus. Heitä eivät ilmeisestikään vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät mielikuvat.

Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!" hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.

Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa, muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti ohikulkevaan mieheen.

IV LUKU.

Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä, valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin. Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa, olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien tuoksua.

Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta. Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.

Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno, hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.

Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se koskettaa käytännöllisiä asioita."

Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen — samalla niin miellyttävä ja niin ilkeä.

"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään liberaalinen professori."

"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen itsessään — se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"

"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että olemme asioissa eri kannalla."

"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te olette sittenkin ylimys."

Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:

"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:

"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa — olisi ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!" Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.

Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:

Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa, istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.

"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan — kaikki valot olivat sammuneet, kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta, samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen pienimmätkin liikahdukset.

Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja tasasuhtaiset — eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa kasvoissa — vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.

Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.

Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen avoimesta suustaan.

V LUKU.

Eustace Caradoc, kreivi Miltoun, oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää siitä lähtien, kun hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään elämän omituisuuksia. Lukuunottamatta Cliftonia, hänen isoäitinsä "huoneenhaltijaa", hänellä ei pienenä lapsena ollut ketään läheistä ystävää. Omien tunnustuksiensa mukaan hänen imettäjänsä, opettajansa ja hoitajansa eivät ymmärtäneet häntä. Heidän mielestään hän oli tarpeettoman vakava. He pelkäsivät myöskin sitä, että hän saattoi viedä asiat niin pitkälle, että sai kärsiä siitä yksinäisyydessään. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän vietti suuren osan Ravenshamissa, sillä hän oli aina ollut lady Casterleyn lempilapsi. Tämä nainen huomasi hänessä sitä tarkoituksellista ankaruutta, jota jotenkuten puuttui hänen tyttärensä luonteesta. Mutta vain Cliftonille, joka silloin oli 50-vuotias, hyvin vakava ja jolla oli tumma pitkä poskiparta, Eustace purki sydämensä. "Minä kerron teille tämän, Clifton", hän sanoi, istuen pöydän ääressä tai suuren tuolin kädennojalla, Cliftonin huoneessa, tai käyskennellen vaapukkapensaiden välissä, "koska te olette minun ystäväni".

Ja Clifton, pää hieman kallellaan, suhtautuen viisaalla mielenkiinnolla "ystävänsä" luottamuksenosoituksiin, jotka usein saattoivat hänet hämilleen, vastasi silloin tällöin: "Tietysti, teidän ylhäisyytenne", mutta sentään useimmin: "Tietysti, rakkaani."

Tässä ystävyydessä oli jotakin hienoa ja miellyttävää, kun kumpikaan "ystävyksistä" ei käyttänyt väärin sen tarjoamaa vapautta ja kun kumpikin piti kyyhkysistä, joita he saattoivat tarkastaa mitä suurimmalla huomaavaisuudella.

Sukutapojen mukaisesti joutui Eustace aikoinaan Harrowiin. Hän viipyi siellä viisi vuotta — kuuluen aina niihin hieman hentoihin poikiin, joiden nähtiin tallustelevan yksinään ja veltosti pitkin kivikäytävää omiin tyyssijoihinsa, hieman tomuisina ja toinen olkapää hieman toista korkeammalla, tottumuksesta kantaa aina jotakin kainalossaan. Hänen arvonimensä, hänen selvä puutteensa skolastisessa taitavuudessa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä siitä, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen ivallinen kielensä, jota kukaan ei mielellään halunnut vastustaa, esti hänet joutumasta "keikarin" kirjoihin ja piti hänet ilkeänä ankanpoikana, joka kieltäytyi pulikoimasta yleisten koulutraditsionien vihreissä lammikoissa. Leikeissä hän suoritti osansa niin huonosti, että selvässä itsepuolustuksessa hänen toverinsa antoivat hänen suoriutua omin neuvoin. "Viitosissa" he tekivät tästä poikkeuksen, sillä tässä leikissä hän saavutti suuren taitavuuden sen johdosta, että hänen jäsenensä sopivat erityisesti pyöräliikkeisiin. Hän oli myöskin tunnettu rohkeista kemiallisista kokeistaan, joita hänellä oli aina pari käynnissä, alussa salaa, mutta sittemmin julkisesti huoneenkaitsijan luvalla, sen periaatteen mukaisesti, että jos kerta huoneessa piti olla jokin tuoksu, niin se sai olla siinä julkisesti. Hän hankki itsellensä vain harvoja, mutta pysyviä ystäviä. Hänen latinasäkeensä olivat niin kehnoja ja hänen kreikkalaiset säkeensä niin kurjia, että kaikki olivat hyvin hämmästyneitä, kun hän koulun loppuaikoina osoitti hyvin huomattavaa taitoa äidinkielensä puhumisessa ja kirjoittamisessa. Hän jätti koulun kaipaamatta sitä millään lailla. Mutta kun hän vaununikkunasta näki vanhan kummun ja sen korkeimmalle kohdalle pystytetyn lipputangon häviävän näkyvistä, niin hänen kurkkuaan kouristi, aiheuttaen pari kolme voimakasta nielemisliikettä, minkä jälkeen hän vetäytyi vaunun nurkkaan ja näytti nukkuvan.

Oxfordissa hän oli onnellisempi, mutta yhä vain jotenkin yksinäinen, asuen niin kauan kuin tapa suinkin salli oman kollegionsa ulkopuolella, pysytellen sen jälkeen paneelatuissa yliskamareissa, katsellen sieltä puutarhoja ja erästä kohtaa kaupungin muurista. Oxfordissa juuri hän ensi kertaa kehitti itsessään sitä itsekurin intohimoa, mikä jälkeenpäin teki hänet huomatuksi. Hän antautui harjoittamaan soutu-urheilua, ja vaikka olikin taipumuksiltaan kokonaan sopimaton tähän ajanvietteeseen, voitti hän itselleen paikan oman kollegionsa kilpasoutuveneessä. Kilpailun loputtua hänet tavallisesti nostettiin soutulaudalta vallan nääntyneenä, sillä hän oli soutanut matkan viime neljänneksen paljaalla sisunsa voimalla. Sama itsehallinnan halu johti häntä myöskin aineiden valinnassa. Hän pyrki korkeimpiin tutkintoihin, vaikka hänen puutteellinen latinan- ja kreikantaitonsa teki hänet kaikkea muuta kuin sopivaksi niihin. Äärimmäisillä ponnistuksilla hänen onnistui kuitenkin saada hyvin hyvät arvolauseet. Sitäpaitsi hän saavutti yliopiston korkeimman arvolauseen englanninkielen kokeessa. Tavalliset kollegi-piirit eivät tietäneet hänestä mitään. Koko yliopistoaikanaan hän ei ollut kertaakaan nauttinut viiniä huomattavassa määrässä. Hän ei metsästänyt eikä puhunut koskaan naisista. Liioin ei kukaan puhunut niistä hänen läsnäollessaan. Mutta silloin tällöin joutui hän saman puuskan valtaan kuin askeetit. Silloin näytti koko elämä olevan kuin tulessa, mikä poltti päivät ja yöt, sammuen sitten armollisesti, kynttilän tavoin, ilman että hän olisi tietänyt syytä tähän sammumiseen. Niin epäsosiaalinen kuin hän olikin, häneltä ei suinkaan puuttunut tovereita Oxfordissa-olon aikana. Hän tunsi monia sekä opettajien että oppilaiden joukosta. Hänen pitkät askeleensa ja itsepintainen välinpitämättömyytensä suunnasta oli pannut monen kovalle koetukselle, monen, joka muuten kestikin niin hitaan ajankulutuksen kuin oli käveleminen puhelemisen vuoksi. Maaseutu Abingdonista Bablock Hytheen asti tunsi hänet — vaikka hän ei sitä tuntenutkaan. Hän oli myöskin hyvässä maineessa yhdistyksessään, missä hän herätti huomiota jo ensi lukukautena eräässä väittelyssä, joka koski kirjallisuussensuuria, jota hän puolusti synkkyydellä, itsepäisyydellä ja tietyllä nuorekkaalla loistavuudella, mikä olisi hyvinkin voinut saada voiton, jollei joku irlantilainen olisi noussut ylös ja viitannut siihen vaaraan, mikä uhkasi Vanhaa Testamenttia. Siihen hän oli vastannut: "On parempi, että se joutuu vaaraan, kuin on joutumatta." Siitä hetkestä alkaen hän oli tunnettu mies.

Hän viipyi yliopistossa neljä vuotta ja palasi sieltä sydän täynnä ahdistusta ja hämmennystä. Oxfordin harkittu arvostelu tästä sen omasta lapsesta oli: "Eustace Miltoun! Oh! Omituinen lintu! Tulee herättämään huomiota!"

Hän joutui näihin aikoihin keskusteluun isänsä kanssa, keskusteluun, mikä vahvisti sitä vaikutusta, minkä he olivat saaneet toinen toisestaan. Se tapahtui Monkland Courtin kirjastossa, myöhään iltapäivällä, marraskuussa.

Kahdeksan kynttilää, pantuina hoikkiin hopeisiin kynttilänjalkoihin, neljä kummallakin puolella leikkauksilla koristettua liettä, valaisi tätä huonetta, niiden hieno valo tunkeutui vain vähän matkaa tuohon synkkään huoneeseen, minkä seinät ja lattia olivat päällystetyt tummalla tammella ja missä nahan ja kuivuneiden ruusunlehtien katkera haju näytti upottavan kaikki menneisyyden tuoksuun. Suuren tulisijan yläpuolella riippui — tuntemattoman taiteilijan maalaama — kardinaali Caradocin kuva, minkä sileäksi ajetuille kasvoille valo lankesi toiselta sivulta, Caradocin, joka oli kärsinyt uskonsa vuoksi kuudennellatoista vuosisadalla. Askeettisena, kärsivänä, pieni hymy huulilla, silmät syvällä päässä, hän oli siinä kunniapaikallaan, lieden sinertävien liekkien yläpuolella.

Kumpaisestakin tuntui siltä, kuin olisi ollut jonkun toisen henkilön hyvin läheisen sukulaisen läheisyydessä. He olivat itse asiassa nähneet toisiaan perin vähän, ja viimeksi eivät pitkään aikaan.

"Kas niin, ystäväiseni, mihinkäs sinä nyt aiot oikein ryhtyä? Minä luulen, että sinä voisit saada tämän edustajanpaikan tässä lähellä, jos vain viitsisit yrittää."

Miltoun vastasi tähän: "Kiitän parhaimmin, mutta sellaiseen hommaan minä en nyt aio ryhtyä."

Sikarinsa ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.

"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."

"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"

Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.
Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?

"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään viisi vuotta siihen."

Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi. "Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."

Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä parhaaksesi katsot."

Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa, tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin, ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia, uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä, niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena, vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei olla vielä keksitty.

Sellainen hän oli silloin, kun hänen kotipaikkansa edustajasta tehtiin pääri.

Hän oli saavuttanut 30:nnen ikävuotensa rakastumatta koskaan kehenkään; hän oli viettänyt melkein ehdottoman puhdasta elämää, yhtä ainoata lankeemusta lukuunottamatta. Naiset pelkäsivät häntä. Ja kenties hän hieman pelkäsi naista, naista, joka teoriassa oli liiaksi rakastettava ja haluttava — puolikuu kesäisellä taivaalla, mutta käytännössä liian kyllästyttävä, tai liian karkea. Hän oli kiintynyt Barbaraan, nuorempaan sisareensa, mutta äitiään, isoäitiään ja vanhempaa sisartaan Agathaa kohtaan hän oli aina pysynyt kylmempänä. Oli tosiaankin huvittavaa nähdä lady Valleys ensimmäisen lapsensa kanssa. Hänen hieno vartalonsa, hänen kasvojensa kukoistavat ruusut, hänen harmaansiniset silmänsä, joilla oli pikkuinen pyrkimys pyöriä, ikäänkuin niiden takana olisi ilmennyt ilkeänsekaista mielihyvää, muuttuivat omituisen ja satiirisen sovinnaisiksi Miltounin läsnäollessa. Hänen vahvalle ruumiinrakenteelleen, hänen sielulleen, joka pystyi ilmaisemaan melkein kaiken kokemansa, olivat ominaisia ajatukset ja sanonnat, jotka alkoivat jo käydä vaarallisiksi. Miltoun ei ollut koskaan, ei edes lapsena, pitänyt häntä uskottunaan. Lady Valleys ei ollut siitä hänelle vihoissaan, kun oli kerta ruumiiltaan ja sielultaan sellainen laaja ja voimakas, mitkä ominaisuudet ovat harvoin — eikä koskaan hänen luokassaan — yhtyneinä kykyyn tuntea itsensä loukatuksi tai alennetuksi jonkun ihmisen, vaikkapa vain oman itsensäkin ajatuksissa. Lordi Miltoun oli, ja oli aina ollut, omituinen poika, loppujen lopuksi! Mikään ei ollut kenties siinä määrässä kiusannut lady Valleystä kuin hänen poikansa taitamaton suhtautuminen naisiin. Hän piti sitä luonnottomana, samalla kuin tunnusti miehensä ja nuoremman poikansa oikean, joskin sopivalla tavalla verhotun luonnollisuuden. Juuri tämä tunne sai hänet oivaltamaan, melkein liiankin elävästi siinä politiikan ja kuosien pyörteessä, jossa hän eli, sen vaaran, millä tuon naisen ystävyys, jota hän varovasti nimitti "Tuntemattomaksi", uhkasi hänen poikaansa.

Pelkkä sattuma oli pannut tämän ystävyyden alulle. Mentyään eräänä iltapäivänä, joulukuussa, erään vuokraviljelijän mökille, vuokraviljelijän, joka oli juuri kuollut putoamalla hevosen selästä, Miltoun oli tavannut lesken mitä tolkuttomimmassa surussa, mitä vain hieman verhosi se seikka, että hän oli melkein kokonaan menettänyt kykynsä ilmaista tunteitaan ja "herrasväen" läsnäollessa kadottanut kokonaan käsityskykynsä. Vakuutettuaan tuolle raukalle, että tämän ei tarvinnut olla huolissaan vuokraoikeudesta, hän oli juuri lähtemäisillään pois, kun kohtasi, kivipermannolla varustetussa eteisessä, erään turkislakkiin ja -takkiin puetun naisen, joka kantoi käsivarsillaan pientä kirkuvaa poikaa, jonka otsassa oli vertavuotava haava. Otettuaan häneltä tuon lapsen ja pantuaan sen "vierashuoneen" pöydälle Miltoun katsahti tuohon naiseen ja huomasi hänet erittäin vakavaksi, hienoksi ja viehättäväksi. Miltoun kysyi häneltä, pitikö asiasta ilmoittaa lapsen äidille.

He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:

Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta vakavalta ladyltä pienen hymyn.

Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton. Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu. Tottuneena naisiin — joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut tavan pitää kaikkea taattuna — Miltoun tapasi tässä vienossa, tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden ihmisen elämää.

Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi. Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.

"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän ei kuulu minun seurakuntaani."

Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen. Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa, häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi…

Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta. Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien, pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.

Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen yli omalla hienolla tavallaan — ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.

Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen soittoaan.

Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla. Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.

Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti mustan sinisenä riippuvan taivaasta.

Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.

"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen, kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni syvän ihailun valtaamana.

"Oh, hyvä rouva — oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"

VI LUKU.

Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle, sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton, kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään, hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi; sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka, liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.

Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö, joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.

Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille, riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha — tappiolle joutunut asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää tosiasiaa vastaan — se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.

Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine vaikutusvoimineen tuli väliin.

Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa, niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.

Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.

Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi. Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi sitten lontimaan kotiinsa.

Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta, eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului hillittyä naurua ja kuiskauksia.

"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha viekas kettu!" "Punainen pippuri sopii sille parhaiten." "Nyt se aivastaa, katsokaapas!" "Me olemme sulkeneet oven ulkoapäin."

Kun sitten valaistuun ikkunaan ilmestyivät miehen kasvot, niin karkea naurunpuuska teki lopun hiljaisuudesta. Nähtiin, miten Courtier koetti vääntää auki ikkunan salpaa. Nauru muuttui ulvomiseksi. Vanki raivasi itselleen tien, putosi maahan, nousi, hoippui ja kaatui.

Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa, tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.

VII LUKU.

Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta, tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV:n ajan tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.

Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet. Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä, tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha. Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät, avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta, neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias, mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin nuorempi veli 26-vuotiaana.

Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti. Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.

"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas tuoli, Charles."

Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.

"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin — tällä kertaa ei siinä tarvita mitään lääkäriä."

Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV:n ajan tyylisessä käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan hoidettavaksi.

"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin huoneisiinsa, "siinä nyt on sen lorun loppu — ei tule enää tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun, kaikesta päättäen!"

Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann, käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:

"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" — sitten seurasi heikko hampaankiristys —: "ja hän on se mies, joka asustaa majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"

"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"

Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään, niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään — tämä solakka mies lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.

"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."

"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on täällä."

Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."

Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:

"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että hän on panttivanki — mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"

Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan, hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?" Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin mietteisiin.

Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia — semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton" eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija — jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa "kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin, niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta. Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä hallitusmies, otti huomioonsa kaiken sen käytännöllisen, mitä tästä tapauksesta johtui, tapauksesta, jolta ei puuttunut, niin vastenmielinen kuin se muuten olikin, naurettavaa puoltaan sellaisen henkilön mielestä, joka on taipuvainen keksimään koomillista kaikessa, mikä ei sodi suoraan hänen etujaan ja filosofiaansa vastaan.

Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin…

Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin. Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa, oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti "hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti — kaikki nämä olivat hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta. Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä katse.

Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon. Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan"-politiikan kannattaja, mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain harvoin, hieman lisää maata.

Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli, kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:

"Kiitos, minä voin hyvin — entäs te?" huomatessaan, että rohkea suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.

Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää kaikkea keinotekoista hienoutta.

"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea, mitä kaipaatte?"

"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."

Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa — että itse asiassa ne eivät saa pitää!

Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä — semminkin kun pappina on sotilas."

"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."

Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta. Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö totta?"

Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa — jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon paistaessa niiden läpi — olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla. Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja kasvoistaan.

Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara — mr Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:

"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin noutaa isoäidin asemalta."

"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"

Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön, mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan, meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.

Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.

Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä, viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle, niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki, ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien jumalien voiman.

Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:

Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä, yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli vaipunut maahan asti.

"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."

Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti löytää vastausta tähän kysymykseen.

"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä pidä paljon Eustace-enostasi?"

"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.

Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä, silmäin täynnä tulta — yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja valloittava — asteikko oli laaja.

Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.

"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."

Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"

Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.

"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä. Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut vamman."

Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin, sanomalehti kädessä.

"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi.
"Lukekaapas tämä:

"'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.
Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."

"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin, on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa. Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan — vain mainitaan yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut kohtalonsa".

"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."

"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".

"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan menettelyä."

"Mitäpäs siitä — —", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman. Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"

"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu tekemisiin minun kanssani."

"Uskokaa minua, mr Courtier, olen kokonaan teidän kannallanne. Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kohdan kanssa. Se on yksi niitä tapauksia, jolloin ihminen hyötyy vasten tahtoaan. Oli mitä onnettominta, että hän tuli kentälle lordi Miltounin kanssa. Te tiedätte, millaisia ihmiset ovat."

"Se on päällekirjoitus, joka tässä jotakin merkitsee", sanoi kolmas kansliamies. "Ne ovat kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion puoleensa."

"Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa syyttää itseään eikä ketään muuta."

"Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi. "Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin, etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.

VIII LUKU.

Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen, hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta, joka on ominaista hänen maanmiehilleen — tuon omituisen ilmeen heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin, hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, — tuon vihan kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden — idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden — synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan, tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään, vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla, ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin. Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla — tuo kurja alhainen ihmiskieli."

Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja, katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

"Onko mrs N — — jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan
Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs
M — —?"

Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä, osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

"No niin, Frith! — Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette vaarallinen mies — mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin… Randle, menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää hiljakseen! Me voimme istua kolmisin… Nyt, rakkaani, minä voin suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen, että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset. Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti, kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi, ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat. Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti
Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan
Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei
pannut sitä pahakseen.

Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi siinä. Käkien kukunta — hieman kimakka — seurasi nopeastikiitävää autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin minä unohdan — kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut niin paljon puhuttavan?"

Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.
Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut katsomaan häntä."

"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan tulevaisuuttakaan."

Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua tyttärentyttärensä reidelle.

"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä olet jo muutenkin liian leveä."

Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen. Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.

Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla, mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin, kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa. Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin, kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.

Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen — äänensävy ja tapa, mikä piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis pysähtymään.

Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle, niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä! Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova jotakin."

Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne, syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi: "En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta. Bertie on selittävä sen teille."

Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen — hyvin sievä — mr Courtier tunsi hänet — vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa — melkein myöhään eilisiltana — nuo pirut käyttivät tätä seikkaa hyväkseen, minkä taisivat — kaikenlaisia viittailuja — vaalitappio oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!

Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse, oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille, näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.

Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin! Sir William — mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia liian pieniksi — pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän oli — päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja vasten naamaa.

Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti, lordi Harbinger mumisi:

IX LUKU.

Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle tunkeutuvan huhun johdosta.

Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen tuohon naiseen.

Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun — tuo melkein outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli — merkitsi heidän elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen, jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan, jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista. Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua. Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella miestä — puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä, vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys avioliiton purkamattomuudesta.

Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti — hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa, hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista, sammumatonta tulta.

"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."

"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento — aivan hurmaavat kasvot."

"Äiti, jospa hän on saanut avioeron, niin en luule Eustacen tahtovan naida häntä."

"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady
Casterley.

"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli hän, joka haki avioeron.
Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin
Agatha toivoi."

"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."

"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili — vaikka ihaileminen ei ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan — tuota lämmintä elämäniloa, mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa. Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin pysyä.

"Ja missä sinä olet tavannut tämän — tuon tuntemattoman olennon?" hän kysyi.

Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.

Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.

"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi ollut neljä miestä?"

Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut — miehet olivat tulleet sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt siirtyä sotahuhuihin — Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että ne tulivat Päättymään viikossa — ja siitä Brabrookin puheeseen, jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin lentoon — Andrew Grantin Parthenon'issa julkaisemiin kirjoituksiin — Cackler'issa olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan, mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen. Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.

Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:

Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia, lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.

Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.

Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut, lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan, aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara tuli takaisin ikkunan luota.

"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu", hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"

"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."

"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."

"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä vakavalta kannalta, Babs?"

"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen — sen voitte kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."

Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.

"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko sinä häntä?"

"Juuri niin, tietenkin — kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli melkein arka.

He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.

X LUKU.

Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä. Jos tuo nainen huoli hänet — ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen — niin hän aikoi naida hänet.

Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen. Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen sisimmässään — se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa, hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen, joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri kunnianhimo tai innostus — kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan hänen henkisenä kumppalinaan.

Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka —" "Ei, siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.

Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi kaikkia vaaroja vastaan.

Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään, ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan, oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä. Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.

Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin kasvoilla — missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen henkinen ilkamoisuus — leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa aiheesta toiseen.

Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat. Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään, josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus, liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno, stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen kaduilla.

Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:

"Hirveä paljastus eräässä pankissa — huomiota herättävä juttu tulossa!"

Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton, ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja selvän näkynsä. Suuri oli tuo — onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli — tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset, tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla — miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi ärjymiseksi.

Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki, mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin viimeisen uutuutensa — Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta (hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa — hän ei ollut koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta — se oli erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.

Miltoun avasi nidoksen, ja pieni kirjatäi, joka oli nukkunut Tranibore-sanan kohdalla, alkoi liikkua hitaasti teoksen selkää kohden.

"Siitä ei ole luettavaksi, teidän ylhäisyytenne", huomautti tuo pieni mies. "Tuskin voi käännellä sen sivuja. Kuten minä jo sanoin — minä en ole saanut parempaa kappaletta tänä vuonna. Minä en ole tosiaankaan saanut!"

"Vanha viisas uneksija", mutisi Miltoun, "sosialistit eivät ole lyöneet häntä laudalta, eivät edes nykyjään".

Pienen miehen silmät vilkuilivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut puolustella Thomas Moren mielipiteitä.

"No niin", hän sanoi, "minä luulen, että hän oli yksi niitä. Mutta minähän en ottanut huomioon sitä seikkaa, että teidän ylhäisyytenne voi olla hyvinkin vahva politiikassa."

"Minä haluaisin saada Englannin jotenkin sellaiseksi kuin se esiintyy Moren unelmassa. Mutta minun koneistoni olisi toisenlainen. Minä aloittaisin huipulta."

"Juuri niin, juuri niin", hän sanoi, "siihen meidän on tultava, uskallan sanoa".

"Minä en luule, teidän ylhäisyytenne, tätä kirjaa tarpeeksi vahvaksi teidän maullenne. Mutta minulla on tässä vanha omituinen teos — kiinalaisista temppeleistä. Se on harvinainen — mutt'ei liian vanha. Te voitte perin pohjin käydä sen läpi. Minun mielestäni se on mukavaa pureskeltavaa — erittäin sopivaa teidän maullenne. Heillä on merkillinen periaate", hän lisäsi, avaten kirjan erään vaskipiirroksen kohdalta, "rakentaa kerroksittain. Me emme rakenna sillä lailla Englannissa."

Miltoun katsahti häneen terävästi. Pienen miehen kasvoista näkyi, että hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

"Onnettomuudeksi me emme sitä tee, Rimall", hän sanoi, "meidän pitäisi, ja me tulemmekin niin tekemään. Minä otan tämän kirjan."

Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen hinnanilmoitusmerkkiin.

"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn sen teille kahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."

Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä, millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.

Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.

"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan, miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on myöhästynyt — me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta — se ei tuota enää mitään kiusaa."

Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan, mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!

Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin", kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli kohteliasta.

Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta. Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta. Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa — sillä lordi Valleysin luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen — oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen voitiin antaa seurata hieman omaa päätään — mutta hänen kanssaan ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan "karkaamaan radalta" — sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet, Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen asemaansa ja todelliseen kykyyn — ei mihinkään jaarittelukykyyn, jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan puhetaitoon — oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään, mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää, terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen, perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti — ei yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se oli melkein sopimatonta, pahempaa — naurettavaa! Asian laita oli sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin — mikä oli vaarallista — hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla! Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?

Lause oli ollut pahaaennustava. Hän ei voinut muistaa Miltounin koskaan kertoneen hänelle mitään. Sillä vaikka olikin kärsivällinen ja hyvänsuopa isä, hän oli — niin monen muun julkisessa elämässä toimivan miehen tavoin — lapsissaan saanut ilmenemään vain vähässä määrässä omat tapansa ja katsantokantansa. Neljästä lapsestaan hän piti vain Barbaraa perinpohjin omanaan. Hän ihaili häntä, ja ollen mies, joka täydellä sydämellään nautti elämästä, hän ei voinut rakastaa muulloin kuin ihaillessaan. Mutta viimeisenä miehenä koko maailmassa, joka tahtoi udella toisen salaisuuksia tai kiristää niitä häneltä, hän odotti ilmaisematta mitään levottomuutta, saadakseen kuulla poikansa asian.

Miltoun ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän kuvaili Courtierin seikkailua, mikä huvitti lordi Valleysiä koko joukon.

"Punapippurikoe! En olisi uskonut heidän sellaista keksivänkään", hän sanoi. "Ja nyt te olette saaneet hänet Monklandiin. Vieläkö Harbinger on teillä?"

"Minä melkein paheksun sitä, että hän on meidän puolellamme — minä luulen, että hänestä ei ole meille hyötyä. Oletko nähnyt tuota pilakuvaa? Se on sattuvasti piirretty. En voinut keksiä sinun kasvojasi noiden vanhojen naisten joukosta."

"Hyvin taitava piirros. Sivumennen sanottuna, minä luulen voittavani kilpa-ajoissa."

Ja täten, hyppäyksittäin, jatkui keskustelu, kunnes viimeinen palvelija oli lähtenyt huoneesta.

Lordi Valleys otti iskun vastaan aivan samalla ilmeellä, jolla hän oli tottunut odottamaan hevostensa häviämistä kilpa-ajoissa. Sitten hän kohotti viinilasin huulilleen ja laski sen alas maistamatta. Tämä oli ainoa merkki, mikä ilmaisi hänessä hämmennystä ja mielenkiintoa.

Lordi Valleys, joka oli melkein yhtä hyvä ihmisten ja tilanteiden kuin hevosten ja pointerikoirainkin tuntija, nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi hienolla ivalla:

"Hyvä ystäväni, oli hyvin tehty, että tulit sen sanomaan minulle, mutta totta puhuakseni se oli senlaatuinen uutinen, jota en olisi mielelläni kuullut."

Tumma puna ilmeni hitaasti Miltounin poskille. Hän oli arvostellut isäänsä väärin. Tuolla miehellä oli kylmäverisyyttä ja rohkeutta kriisin sattuessa.

"Mitä sinulla on vastaansanomista?" ja äkkiä hän huomasi, että ohut leivos vapisi lordi Valleysin kädessä. Tämä ei aiheuttanut hänen silmissään mitään masennusta, niissä näkyi vain sellainen suitsuava katse, jollaisen Tudorien aikuinen kirkonmies olisi luonut vastustajaansa, jossa ilmeni heikkouden merkkejä. Lordi Valleys huomasi myöskin, että tuo leivos vapisi, ja söi sen.

Osoittaen ensimmäisen todellisen kärsimättömyyden oireita lordi
Valleys päästi suustaan:

Hieroen toista polveaan Miltoun otti vastaan tämän kutsun ilman pienintäkään liikahdusta. Hänen silmänsä paistoivat hänen isänsä kasvoja vastaan. Lordi Valleysin sydän värähti. Mikä tunteen syvyys olikaan tuossa poika-parassa, kun hän saattoi katsella tällä lailla ensimmäisen vastarinnan sattuessa!

Hän nousi ja tarttui sikarilaatikkoon, ojensi sen hajamielisesti poikaansa kohden ja veti sen äkkiä takaisin.

Sytyttäen sikarin hän poltti vakavasti katsoen suoraan eteensä, rypyn ilmestyessä kulmakarvojen väliin. Lopulta hän sanoi:

Lordi Valleys kohautti olkapäitään. Hänen filosofiansa oli käynyt ankarammaksi.

"Yhden seikan minä tiedän", hän sanoi kylmästi, "sen nimittäin, että tässä on avioero tapahtunut. Minä luulin, että sinulla olisi ollut kirkon katsantokanta tässä asiassa."

"Minä luulen, että sinä et ymmärrä sitä tunnetta, jota minä tunnen mrs Noelia kohtaan. Se ei kuulu sinun tuntemuksiisi. Kuitenkin se on ainoalaatuinen tunne, joka saa minut naimaan, enkä minä tule enää toiste sitä tuntemaan."

Lordi Valleys tunsi uudestaan turvattomuuden kammottavaa tunnetta. Oliko tämä totta? Ja äkkiä hänestä tuntui: Kyllä, se on totta! Hänen edessään oli sellaisen miehen kasvot, joka pikemmin tuli riutumaan omasta kiihkostaan kuin poikkeamaan esikuvistaan. Ja äärimmäisen vakavuuden tunne, jonka tämä pula herätti, sai hänet mykistymään.

XI LUKU.

Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento — varhainnousija. Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.

Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt, joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen, neilikaltatuoksuvaan huoneeseen — unettavan suloiseen temppeliin, minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten uutimien läpi.

Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä — vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, — höyryt, joihin hänen sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:

"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa. Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."

Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.

Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa — siivissä!"

Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen pienin erin.

Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja Yrjö
IV:n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellen
liinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatua
Courtierin käsivarsille.

Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan. Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö olematta silti kokematon.

Ja hänen sanansa, kun Barbara melkein kaatui hänen käsivarsilleen, olivat: "Siivekäs voitonjumalatar!"

Barbaran vastaus oli yhtä vertauskuvallinen: "Hiirihaukka!
Tiedättekö, että minä näin sellaista unta, että me lensimme, mr
Courtier?"

Pikku Ann'in seurassa, Ann'in, joka oli huomannut olevan viehättävää olla puutarhassa tähän aikaan, oli lady Casterley tarkastellut äskettäin järjestettyjä kukkaryhmiä, joissa olevia kukkasia hän ei tuntenut. Nähdessään tyttärensätyttären lähestyvän hän sanoi heti:

"Nemesia?" toisti lady Casterley. "Mitä on nemesiksellä tekemistä kukkien kanssa? Minä en siedä puutarhureita enkä noita mielettömiä nimiä. Missä on sinun hattusi? Minä pidän tuosta ankanmunan väristä sinun takissasi. Yksi nappi on panematta kiinni." Ja kohottaen pienen hämähäkinkätensä, mikä oli ihmeellisen vankka hänen ikäänsä nähden, hän pani kiinni Barbaran kureliivien ylimmäisen napin.

"Sinä näytät hyvin kukoistavalta, rakkaani", hän sanoi. "Miten pitkä matka on täältä tuon naisen huvilaan? Me menemme sinne nyt."

"Sinä sanoit minulle, että hän on niin hieno", hän sanoi. "Mikään hieno ja hyvässä voinnissa oleva nainen ei loikoile vuoteessaan puoli kahdeksan jälkeen. Mikä on kaikkein lyhyin tie! No niin, Ann, me emme voi ottaa sinua mukaamme."

Puristaen huulensa yhteen pikku Ann kulki lähimmän nemesia-ryhmän luokse ja kumartui huomaavaisesti kukkien yli, ilmaisten siten selvästi löytäneensä jotakin entistä vielä mielenkiintoisempaa.

"Kas niin!" sanoi lady Casterley ja jatkoi reipasta käyntiään lehtokujaa kohden.

Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita. Metsänhoito — hän sanoi — kuten rakentaminen ja kaikki muutkin toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta, oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä. Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein hienoimmasta italialaisesta kypressistä!

Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen mitä vapautuksia tahansa — hän, jota paremmin kukaan ei voinut käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa, että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat — Barbarankin ikäiset ja lumoavat — hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"

Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista — että oli mahdotonta olla murheellinen!

Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma, korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun, ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi rauhallisesti:

Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an voiman symbolin.

"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy kävellä takaperin".

"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen lähestyminen."

He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain lähestyi heitä.

"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani tuntuvat melkein omituisilta."

Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He jatkoivat matkaansa.

"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen perästä."

"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."

"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä tunnen tämän härän, se on meidän."

Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi häneen terävän katseen.

"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."

"Minä en aio jättää sinua", mutisi lady Casterley. "Jos se käy vihaiseksi, niin minä puhuttelen sitä. Se ei halua koskea minuun. Sinä voit juosta nopeammin kuin minä, niin että asia on sovittu."

"Minä tunnen sinut", hän sanoi, "sinä vapiset aivan samalla lailla kuin minäkin".

Härkä oli nyt noin kahdenkymmenen yardin päässä, ja portaalle oli vielä sata yardia.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "jos sinä et jatka matkaasi, kuten olen esittänyt, niin minä jätän sinut tähän ja menen sitä vastaan! Sinä et saa olla itsepäinen!"

Vastauksen asemesta lady Casterley tarttui tyttärensätyttären vyötäisiin. Tämän ohuen käsivarren hermovoima oli hämmästyttävä.

"Sinä et tee mitään sen tapaista", hän sanoi. "Minä kieltäydyn suhtautumasta tähän härkään millään tavalla, minä en kiinnitä siihen mitään huomiota."

"Älä ole sitä huomaavinasikaan", sanoi lady Casterley, joka käveli entistä nopeammin.

"Minä luulen", huohotti lady Casterley, ja äkkiä hän huomasi olevansa puoliksi irrallaan maasta ja lentävänsä porraspuuta kohden. Hän kuuli takaapäin melua ja sitten Barbaran äänen:

Isoäiti tunsi, miten häneen tartuttiin takaapäin kaksin käsin, joiden ote tuntui hullunkuriselta. Vaistomaisesti hän tunsi olevansa selitysten tyttärentyttärensä kanssa.

"Isoäiti", sanoi Barbaran ääni tyynenä ja hengästyneenä. "Älä puhuttele sitä! Sinä vain ärsytät sitä! Olemmeko lähellä porraspuuta?"

"Pidä varasi sitten!" Vanha rouva tunsi ympärillään tuulenpuuskan, sysäyksen, noston ja kieppauksen ja oli porraspuun tuolla puolen. Härkä ja Barbara, yardin tai parin päässä toisistaan, olivat toisella puolella. Lady Casterley otti esiin nenäliinansa ja huiskutti sitä. Härkä katsahti ylöspäin, Barbara, joka oli paljasta kättä ja jalkaa, tuli luiskahtaen toiselle puolelle.

Odottamatta vähääkään lady Casterley nojasi eteenpäin ja puhutteli härkää.

"Sinä hirveä peto!" hän sanoi, "minä toimitan sinut hyvällä tavalla ruoskituksi".

Härkä puhkui kuopien maata hiljakseen. "Oletko millään lailla loukkaantunut, lapseni?"

Saatuaan kuuman, melkein värisevän suudelman hän jatkoi kulkuaan pidellen kutakuinkin lujasti Barbaran käsivarresta.

"Tuo härkä", hän mutisi, "on aika peto — kun sillä lailla hyökkää naisten kimppuun!"

"Etkö luule", sanoi Barbara, "että meidän olisi parasta mennä kotiin heti kohta — toista tietä?"

"Sitä en luule. Täällä ei ole enää härkiä, minä uskon, meidän ja tuon naisen välillä!"

"Mutta onko sinun nyt sopivata tavata häntä?" Lady Casterley vei nenäliinan huulilleen estääkseen niiden värisemisen.

"Rakkaani", sanoi Barbara, "seiso sitten hiljaa yksi minuutti, niin minä ravistan tomut sinun selästäsi".

"Minä tulen sekaantumaan tähän asiaan. Tällainen avioliitto ei voi tulla kysymykseenkään Miltounin kaltaiselle miehelle. Minä odotan näkeväni hänet pääministerinä jonakin päivänä." Kuullessaan Barbaran äänen mutisevan jotakin hän pysähtyi: "Mitä sinä oikein sanot?"

"Minä vain sanon: Mitä hyötyä on sitten meillä asemastamme, jos emme saa rakastaa sitä, ketä tahdomme?"

"Sinua huvittaa olla ivallinen", sanoi lady Casterley. "Kuuntele minua! On suurinta järjettömyyttä olettaa, että ihmiset meidän asemassamme saattaisivat tehdä mitä haluttaa. Mitä pikemmin sinä oivallat tämän, sitä parempi, Babs. Minä puhun sinulle nyt vakavasti. Asemamme säilyttäminen luokkana riippuu siitä, että noudatamme tiettyjä sopivaisuuksia. Mitä luulisit tapahtuvan kuninkaalliselle perheelle, jos sen sallittaisiin naida keitä haluaisi? Kaikki tämä naimisiinmeno tanssijattarien, amerikkalaisten perijättärien, kirjailijain kanssa j.n.e. on mitä turmiollisinta. Sitä on jo sattunut liiaksi, ja siitä on tehtävä loppu. Se voidaan sallia muutamille jöröjukille tai hulluille nuorille miehille ja noille uudenajan naisille, mutta Eustacelle — —", lady Casterley pysähtyi uudestaan, ja hänen sormensa puristivat Barbaran käsivartta, "tai sinulle — on ainoastaan yksi avioliittolaji mahdollinen. Mitä Eustaceen tulee, minä tulen puhumaan siitä tuolle naiselle ja pitämään huolta siitä, että tyttärenpoikani ei takerru enää pahemmin."

Syventyneenä tehtävänsä tärkeyteen hän ei huomannut omituista pientä hymyä Barbaran huulilla.

Mutta huomattuaan Barbaran huulten olevan lujasti yhteenpuristettuina hän puristi hänen kättään lujasti — joskin tarkoituksettomasti — ja jatkoi matkaansa.

XII LUKU.

Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva "diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona, puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä nopeata keskustelua.

Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään kieltänyt.

Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään teeskentelyä, ja seisoi odottaen.

"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini lady
Casterley."

Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.

"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan. Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli aika katala!"

Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.

"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni menee kyllä."

Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä haluan puhella teidän kanssanne."

Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa mitä tahansa, mutta — joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana — vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne — hyvin paha! Ottaen nenäliinansa hän vei sen huulilleen.

"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen meitä takaa".

Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan. Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka tuotti hänelle tyydytystä.

"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä minä sanon".

Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla se muistutti lasta, jota oli loukattu — noine suurine, harmaine silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja häneltä pääsi sysäyksen tavoin:

"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun pojanpoikaani, tietystikin."

Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn avuksi.

"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette halua tuottaa hänelle vahinkoa."

"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."

"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu minun teoistani."

"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe jokaiselle, erittäinkin maalla."

Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:
"Vieläpä teillekin."

"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla. Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi, semminkään tällaisena aikana."

Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:

Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla, että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja, että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan heihin. Hän oli naisellinen — hyvinkin naisellinen — senlaatuinen nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.

"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.

"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle käsivartesi, lapseni."

Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.

Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä tyynnytellen mielenliikutustaan.

"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut ystävällinen häntä kohtaan."

"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.

Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut suunsa. Ja hän ajatteli:

"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän olisi niin kaunis — ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi kuuluvasti:

He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.
Siellä lady Casterley sanoi äkisti:

"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs, että minä en kaipaa häntä."

"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä — minä ryöstän hänet teidän käsistänne".

"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin hän sinun iälläsi."

"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta, että saatoin lentää!"

"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla vuoteessa."

"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"

"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa. Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili. Ja lady Casterleystä tuntui myöskin — vai oliko se vain kuvittelua? — että hän pudisti päätään.

XIII LUKU.

Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä, että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen asumuksen omistajatarta — niin lukuisia olivat niiden liehuvat hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa, ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin. Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha, hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille, niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin, joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan, pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa, näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa tuntemattomuuttaan vastaan…

Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa, pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava Harbingerin kysymys:

Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa myöhään yöllä autolla.

"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä kaksi viikkoa jäljellä".

Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.

Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.

Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty kiireelliseksi.

Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.

"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" — niin sanottiin hänen miehensä kirjeessä — "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt on itse piru irti."

Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan, hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan, vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista, ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen vastenmielinen suhde — semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä — merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä, että tuli menettämään hänet — sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan) — hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus? Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin, oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka äänettömästi palautti sen äidilleen.

Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:

Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset vapisivat.

"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.
Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?
Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle — kuka hän on?"

"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier.
"Sanoitteko te — että aikoo kosia häntä?"

Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta, hän lisäsi:

Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet — tuo erikoinen valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse — ilmestyi heti Courtierin kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista! Antakaa kauniin naisen elää yksinään — ihmisten suut pitävät lopusta huolen."

"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti, "sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".

"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen. Audrey naitettiin — hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt mahdollisimman suuren virheen."

"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita, tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia aviomiehiä — hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa. Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten, ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat, että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä — kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara — minä kiihdyn tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee, hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa. Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."

Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"

Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet lausumaan nuo sanat.

Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa, ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden ylevien kukkien sisar!"

Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön. Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä. Tuliko hän — tuo suuri pähkinänvärinen lilja — koskaan huomaamaan, ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii, rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut, ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena. Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden, johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.

Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana — ikäänkuin sen temppelinä — kohosi kypressipuun korkea spiraali.

XIV LUKU.

Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuon Bucklandburyn uutisten numeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.

Hyvä Eustace, lähetykseeni — niin epäoikeutettua ja häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin — kannattaa kiinnittää huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.

Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen. Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti, että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä! Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä, kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta. Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut suuren melun tyhjästä!

Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta. Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa — sillä sellainen oli tuo nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.

Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin, jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot. Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn. Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä, kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana. Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta, lukuunottamatta yhtä — tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa, kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta. Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä. Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne, mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja, jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä näytti ihmeelliseltä ja oikealta — sillä niiden piti olla arvokkaita muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut. Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien kanervapensaiden yli.

Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut, niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti. Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä kyllin lumoavalta. Hän oli — kuten lady Casterley oli sattuvasti aavistanut — senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä, jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään. Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita "suloisia naisia" — hän vihasi tuota nimitystä — sillä hänessä oli taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi, aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan. Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä — hän tyytyi asioihin sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.

Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun, otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.

Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet, miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan, joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen, että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton, sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan. — Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa. Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu — tuo tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja vaatteissaan — vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen unhottaa historiansa — ei siksi, että olisi hävennyt sitä, vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa. Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta. Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää. Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja, voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi, että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi, että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu. Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa) kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!

Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin, niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah! Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin. Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista — ja niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen — hän oli aina huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa, että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä. Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään. Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään moraalisista epäilyistä.

Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:

"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin, Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."

Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen. Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

XV LUKU.

Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden. Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:

Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun, niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!

Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:

Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi. Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi. Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä, hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne. Miltoun rakasti häntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi:

Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä, ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.

On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät. Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet kietoutua Miltounin ympäri — hän tuntui hänestä sellaisen naisen inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.

Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin. Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta ne tulivat sittenkin:

Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen taipumuksensa huumoriin — hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään viimeistä kertaa henkeään — aina siihen asti kuin hänen hiuksensa olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.

Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.

Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.

"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän lisäsi: "Pyydän anteeksi."

Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus, niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan Miltouniin kasvoihin.

Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen, hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.

"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä vapaaksi."

Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida minut."

Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman tragediansa.

"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi hänen kannaltaan avioliitto on — ikuinen."

Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea, tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä mrs Noel sanoi.

Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan häntä, hänen kasvonsa värisivät.

Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä. Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä, säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.

XVI LUKU.

Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella — sää oli liian kirkas, jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti, uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana, valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.

Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa, joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun, joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.

Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista, mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:

"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin klubissa Lontoossa.

"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen, että sinä et kalasta!"

Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi — nyt vanha historia — mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.

Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.

Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis katkaisi äänettömyyden.

"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin teokset — en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' — sielunsa herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia — mitkä sotivat minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"

"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,
Jumalan kiitos".

Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut, ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.

"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä. Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua — että se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.

Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika — sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen verrattuna? — otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli sellaisia — juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on kaikkein vaikein auttaa — sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä — jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi. Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!

Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä kuului toinen molskahdus.

"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.

"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt tiehensä…

Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja jota Bucklandburyn uutiset olivat levittäneet, ei ollut tullut hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut hukattava — kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku "vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja, niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona, tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä, että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä, jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua — mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin, miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin, miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa! Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.

Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.

Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta — jostakin, jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi hänelle aterian jälkeen:

Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa — missä kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden naisten messukirjoja — nyt oli kirjoja, lentokirjasia, tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista. Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia myöten.

Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset — joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen suuruutensa — voivat sanoa niin paljon toisilleen.

"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"

"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."

"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti, "näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."

"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."

"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen mies on liittyvä teihin sen vuoksi."

Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.

"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat niin alhaisia".

"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta, me tulemme samaan lopputulokseen."

Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen kasvojansa kädellään sanoi:

"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen vapauttamisekseen?"

Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa — aivan kuin hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.

"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos olisin teidän asemassanne".

Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin. Hän vastasi:

XVII LUKU.

Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:

Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa — aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.

Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa — mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.

Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.

Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"

Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on — hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa — ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi — voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo — sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.

Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.

"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan — toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.

Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.

Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.

Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:

"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."

Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:

Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden voiman ilmestyksestä — ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman" vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista, käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.

XVIII LUKU.

Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle. Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden, vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen — niin yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan. Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt. Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.

Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä — ja juuri siksi se kävi niin hirveän mielenkiintoiseksi.

Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen tavattava.

"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä — hän on kiltti mies. Jos minä lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka — mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"

Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.

Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.

"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa — minun täytyy mennä!"

Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan. Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa, joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen, että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.

"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."

"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."

Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia." Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."

Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään sanonut:

"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"

Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"

Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:

"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."

Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti häntä vastaan seuraavat sanat:

Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina herätti hänessä.

He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä, mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.

"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.
Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."

"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä naisen vuoksi."

"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät, hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä voivat."

"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä säälin".

"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"

"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."

"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta nolattu."

"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin kuin äiti."

"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."

Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan. Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen aivojensa läpi.

Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.

Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten — mahdotonta sanoa missä — ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.

Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:

"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."

Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:

Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:

Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.

XIX LUKU.

Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa — kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti. Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa — mitä usein tavataan selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En ollenkaan, ajattelin koko paljon."

Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia. Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.

Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs
Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:

Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei ollut vielä kajonnut koskettimiin.

Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa. Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä, häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin alle.

Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä voinut tehdä loppua siitä.

Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä syntyi kissan nuollessa käpäliään.

"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen kiusan lopettamiseksi?"

Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden puhua!"

Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.

Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys — kaiken sen hirveä ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän, Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina tuomiopäivään asti" — tempasi Miltounin mukaansa.

Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:

Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.

Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten, istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.

XX LUKU.

Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla, oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi näkemältä voimakkaan vaikutuksen — mikä heikkeni jonkun verran, kun hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan — nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi — kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä, puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan, oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja, rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja. Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten kouluille ominaista tapaa — tuota erikoisesti englantilaista tapaa, joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi luonteeksi — tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään, salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään oli paljon arvokasta — korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys, urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää, mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla, tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä — parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien. Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta kurista — oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara, esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän — muiden ollessa kysymyksessä — olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän ei ollut vielä kosinut häntä — hänellä ei ollut ollut aikaa, niin näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa olivat käyneet häiritseviksi.

Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen", joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta. On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa, kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä. Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita, ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne! Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"

Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.

Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo. Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa, kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta, että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia noita kalliita asukkaita.

Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin, turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina, ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun tulevan sisään.

Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan, mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä. Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi. Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen, se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa. Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan. Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä, perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan. Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.

Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:

Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara pyörähti ympäri.

Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi. Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla äänellä:

Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi ajatellutkaan sitä.

Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.

"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen kätensä.

Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi:

Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet — Harbingerin! Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi mieheksi.

Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias, myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:

Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen hevosista he palasivat taloon.

Lounaismyrskyä — jota oli kestänyt kolme päivää — seurasi säteilevä tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä, toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten, mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä — tuo tyyni hetki — mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan, kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden kahden — ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.

Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.

"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen, sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla äänellä.

Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin, hän lisäsi:

"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä. Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."

Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.

"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta. Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."

"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".

Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin…"

Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän vaikutuksen.

Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan. Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa, niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti hillittyä — saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä nousevaa verta. Aika poika — epäilemättä — saattoi vaeltaa aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat olevan hyvillään, kun löysivät sitä — he kiihtyivät vainutessaan sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia! Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin. Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan, mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen, ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että "pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen, punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä, menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don Quixotetyyppi — mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan! Tehköön vain niin — mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista lordi Dennisille — yhtä hyvin kuin muillekin — että hänestä vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen, vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa. Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen — kumpi niistä nyt sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!

XXI LUKU.

Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut. Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti — mikä hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta. Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa, mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen mukavuudekseen, hän ajatteli:

Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään: "Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin — olenko minä muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat, estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi sen Barbarassakin — tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa, eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon, saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.

Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.

Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta. Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille, joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä, mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.

Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella julmalla sydämellisyydellä.

"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."

"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten olen teille aikaisemmin sanonut!"

"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."

Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen ajatuksensa:

"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"

Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.

Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea sitä kohtaan, mitä hän nimitti — "puskemiseksi ja oksentamiseksi". Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen, jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.

Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen käden puristuksesta — käden, joka ei ollut koskaan jouten — Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:

"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä tavalla? Se on synti ja häpeä!"

Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä elämä sai alkunsa.

"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"

Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin. Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa, Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin, autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.

Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella, ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.

Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa, jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään, ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:

Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi ja väriseväksi.

"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois kummun yli.

Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän mutisi:

XXII LUKU.

Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin, osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista. Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia. Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen, joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä, että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella. Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena vastustajana — kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista, miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet, meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan, tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.

Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin sitä tavattiin — Courtieria lukuunottamatta — vain lastenvaunuissa, eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.

Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei mitenkään ivattavalta asialta.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla, kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:

Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa elämässä — se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä, että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu". Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten luottaa keltaisten vakavuuteen — keltaiset eivät luottaneet heihin koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän, niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia, eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun. Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa. Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän paneutui vuoteeseensa.

Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä katsomaan.

"Ne ovat tehneet tehtävänsä — onnittelen — tulette pääsemään parlamenttiin!"

"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella likaisessa vedessä. Roskaväki — miten minä sitä vihaan!"

Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä vastaan.

"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen äänensävyä ja sen katsetta — se on niin inhoittava, se on niin vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani, että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."

"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."

"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."

"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä erillään."

"Jättäkää politikoiminen — jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette, älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"

Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat, valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja merkityksen — ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien, joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä, oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan kiihoituksen valtaamina!

Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen kyynärpäätään ja mutisi:

"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden — neljänkymmenenkahdeksan — jälkeen. Tuolla ne ovat — aristokraatit!"

Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen, käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.

"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli kansassa tunnetta — niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä! Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa muistuttava tuoksu.

Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni, taukosi, kohosi jälleen ja sammui.

Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld acquaintance be forgot!"

Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen. Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto. "Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin. Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi vankilastaan.

Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu. Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa: "Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi meni syrjäraiteille.

Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen mustaa takkiaan vastaan.

"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun — neljätuhatta kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox — neljätuhatta kahdeksansataa kaksi."

Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi. Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta partaan.

Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä, kalmankalpeana.

II OSA

I LUKU.

Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.

Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin — varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit — muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:

"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun täytyy nyt mennä."

Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.

Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa seuraavalla tavalla.

Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.

Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.

Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa, joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.

Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti, vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä, että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana. Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä, että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella. Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia. Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin…

Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!

Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta, että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos minä en sitä tee, niin sen tekee joku rahamies, yhtiö — tai, mikä pahempi, valtio!" Kun osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää huomioonottamatta.

Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.

Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa, kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:

Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja ojensi vaimolleen tuon paperin.

"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä silmiin — minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla heistä on sellaiset suuret perheet."

"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen, että sen saisi vuokratuksi."

"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.
Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"

"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan — hän on liian epäkäytännöllinen".

"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä tällaisia asioita — hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin keskiaikaan."

Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun aikaa. Lopulta hän vastasi:

"Miellyttääkseni sinua — minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon toiseksi vuodeksi."

"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne. Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta joululahjaksesi."

Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen, niin lady Valleys sanoi:

"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle, sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."

"Se johtuu luultavasti kuumuudesta — tai Harbingerista. Huolimatta mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."

"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."

"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."

"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys. "Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki olisitte väärässä."

Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!

"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.

Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla, minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä, joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin, että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen, sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet perheet! Hänen perusaatteensa oli — kansallinen laajennus! Hänen mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen motoksi, oli: "De l'audace, et encore de l'audace!" Kysymyksessä oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua", hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"

Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta, että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.

Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.

II LUKU.

Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin mietteisiinsä vaipuneena.

Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi — vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin, kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella — outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.

Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa, puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla, seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen, kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme. Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään. Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa, paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen, joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi, että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet — pienen miehen, mustassa takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.

"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan, "minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä, että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja pyhimpään ja salaisimpaan — voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan vastaamaan.

"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan. Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — suokoon hän anteeksi minun sanani — puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa — —"

Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja hänen äitinsä sanoi:

Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.

"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."

Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen puristukseensa.

"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi. Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet vaivannut itseäsi liiaksi."

"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin hyvältä nähdä sinut."

"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara, "tietenkin minä tulen".

Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi. Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut Bethnal Greenistä."

Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta — hänen outo, hauras kauneutensa oli kadonnut.

"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen." Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen, niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois, saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna. Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan, tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri, valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.

Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.

Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren, itsehillintäisen miehen varustusten läpi.

"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. Il est trop intransigeant. Ah! Sielläpäs on Babs!"

Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.

Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:

Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:

"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud — raukka — ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"

Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.

Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta — hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava — tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!

Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä, aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.

III LUKU.

Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti, nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä, vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe, John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista, vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan, niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa, mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut, osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.

Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa — muratin peittämät seinät, purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto, rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen erillään tavallisista tarpeista — se teki muut arvottomiksi.

Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut, lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän, hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla, hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä anna muidenkaan sitä viljellä."

Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä, että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.

Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi odottaa Goodwood-juhlaa.

Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan kirjeen:

Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään? Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan — joten en halua mennä Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi, on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.

Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti, sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin oli kammattu eri tavalla — mikä seikka häiritsi sellaista, joka ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään, niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen. Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.

Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi sentään pitämään meren oikealla paikallaan — sillä loppujen lopuksi se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä, niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta tosiasioita, niin ne tulevat — pirullisiksi! Itse asiassa hän ei paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa. Aatteet olivat kylläkin hyviä — kellään ei voinut olla mitään niitä vastaan oikeassa paikassa — esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan outré.

Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä epäilevästi.

"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin maalauksellista — tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!" Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen — ivasi aatteita, ivasi itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi, että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.

Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä estänyt, olisi tullut petetyksi.

Tuo ihmeellinen hymynaamio — tuo nuoruuden tutkimattomuus — hävisi yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti "kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään, joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta, herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo "lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin — hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, cacoethes volandi, ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä — kuten kielto haavoittaa lasta.

Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä, näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen johdosta, että täytyi pysyä maassa.

Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin, pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa, ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat, lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin synkkä, odottaen päivän tuloa!

Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin tottunut näihin pimeihin hetkiin — vain viime yönä tähän samaan aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.

Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina, tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan, auringon noustessa.

Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan, kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan, hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi unhotuksen vesille."

Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja yläkertaan vieviin portaisiin.

IV LUKU.

Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit, omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen, vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.

Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui jyskivin sydämin.

Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.

Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.

Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.

Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.

Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa — ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.

Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.

Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla — se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin — näyn tavoin — se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.

Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.

Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.

Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!

Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia. Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja lensi tiehensä.

Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin eteen hyvin hiljaisesti.

"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He muuttuvat, epäilemättä."

"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe tuottaa vaivaa."

"Mutta teillä ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.
Olen varma siitä, että se oli mainio."

Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.

"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne — ja siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."

"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei koskaan".

Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään ikäänkuin hämmästyneenä.

"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä — aamiainen on kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."

Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui pöydässä, Times kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen tavoistaan päättäväisyyttä.

"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana, oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."

"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko äitisi silloin parlamentissa?"

"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta huolta."

Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten tyttärenpoikaansa hän sanoi:

"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"

"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta. Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."

Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista. Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton tila. Tuo pieni arvokas nainen — aristokraattisen periaatteen säiliö — oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt, mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin, ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin pehmeällä tavalla — sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:

Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan merkkiä siitä, että oli kuullut.

Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet huulensa ja sanoi terävästi:

V LUKU.

Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle. Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta, häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui, että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli maailmassa!

Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:

"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää, niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."

Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta kannalta!"

"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten niin kokonaan muuttuneet?"

Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi terävästi:

"Mitä meidän täytyy kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi pitäisi meidän itse aiheuttaa itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en voi kestää!"

Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat tuleentumattoman viljan yläpuolella — kun Harbinger, nelistäen hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän, kotia kohti kulkevan parin luokse.

Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja — kuten hänestä näytti — suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta, mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään — kuten kauniit miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua — hän ei suvainnut sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.

Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon "rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara ei saanut päästä hänen käsistään!

Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta, melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi, minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia, niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä, suuteli säälimättömästi.

Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi; mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen, Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"

Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi, mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:

Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:

Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi, uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä. Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:

Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli aiheuttanut.

"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."

Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.

"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin käyttäydyttekö kiltisti?"

Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet, vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta, voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden tarkastuksen, ja sanoi:

Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli, minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:

VI LUKU.

Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi, viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.

Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan jokivartta pitkin.

Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta, mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle, ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan helppoudella olemaan tekemättä mitään.

Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.

Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin — joka oli hänen kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja, kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.

Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen, ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella, joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:

He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti, nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan! Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.

Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan poliittinen.

Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa, että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty, että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.

Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä, joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan — ikäänkuin jokin tähän asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.

Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot väräjämään!

"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.
Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"

Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:

"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."

Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:

"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei — —". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.

Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.

"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.

Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.

Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.

Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.

Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta — tuota siunattua mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.

VII LUKU.

Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon — nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A:lla oli voittaa asiansa tai B:llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse, niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten liikutettuna.

Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään, Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn. Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi, että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä. Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä. Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!

"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."

"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.
Tule kotiin minun kanssani."

"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."

Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.

"Sinun täytyy tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."

"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:

    "'The stars, sun, moon all shrink away,
    A desert vast, without a bound,
    And nothing left to eat or drink,
    And a dark desert all around.'"

    [Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,
    laaja erämaa, ilman rajaa,
    ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,
    ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]

Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas — hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.

Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.

VIII LUKU.

Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.

Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin, vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet — mutta siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen, eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen — oli rakastunut.

Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille, oli saanut alkunsa — kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton loukkaus, hänen avioliittonsa — liiallisesta taipumuksesta uhrautua toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä — kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen. Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut, niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.

Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä, jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.

National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.

Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä että terävä. Hän puhui heti kohta:

"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."

Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:

"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."

Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään. Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia, pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän, shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa. Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon teille kaikkea, mitä tarvitsette — jos hän tosiaankin sairastuu."

Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän sai takaisin kaiken rohkeutensa.

Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.

IX LUKU.

Lähdettyään Nettlefoldista Miltoun oli mennyt suoraan huoneisiinsa ja alkanut valmistaa maakysymystä käsittelevää kirjaansa. Hän teki työtä koko yön — mikä oli jo kolmas uneton yö, ja koko seuraavan päivän. Illalla, tuntien jotakin outoa päässään, hän meni ulos ja käveli edestakaisin Thamesin rannalla. Sitten, peläten mennä vuoteeseen, missä olisi joutunut kenties makaamaan unettomana, hän istuutui nojatuoliinsa. Vaivuttuaan siinä uneen hän näki peloittavia unia ja heräsi virkistymättömänä. Kylvettyään hän joi kahvia ja pakotti itsensä uudestaan työhön. Keskellä päivää häntä huimasi ja väsytti, mutta hän oli aivan haluton syömään. Hän meni ulos kuumalle Strandille ja osti itselleen erään tarpeellisen kirjan. Juotuaan jonkun verran kahvia hän tuli takaisin ja alkoi tehdä työtä. Kello neljän aikaan hän huomasi, ettei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen päänsä oli polttavan kuuma, ja hän meni makuuhuoneeseensa lauhduttamaan sitä. Senjälkeen jotenkuten hän alkoi kävellä edestakaisin, puhellen itsekseen, mistä Barbara hänet sitten tapasi.

Barbara oli tuskin poistunut, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi. Pieni ristiinnaulitun kuva riippui hänen sänkynsä yllä, ja laskeuduttuaan makuulle hän pysyi liikkumattomana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, kädet ojennettuna seinää kohden. Hän ei rukoillut, haki vain lepoa mielikuviltaan. Läpi hänen puoleksi hypnotisoidun tietoisuutensa kulki pieniä, polttavan mielikuvituksen säikeitä. Sitten hän ei tuntenut mitään muuta kuin pelkkää ruumiillista sairautta, ja sitä vastaan hänen tahtonsa nousi kapinaan. Hän päätti olla tulematta sairaaksi, tuoksi naurettavaksi möhkäleeksi, jota naiset hoitelevat. Mutta sairaustilat kävivät pitemmiksi ja uusiintuivat yhä useammin. Karkoittaakseen ne hän nousi ja käveli jonkun aikaa edestakaisin. Sitten hänet valtasi pyörtymiskohtaus ja hän oli pakotettu istuutumaan, jottei olisi kaatunut maahan. Polttavan kuumasta hän oli muuttunut kuolettavan kylmäksi ja iloitsi voidessaan peittää itsensä sänkyvaatteilla. Hän tunsi itsensä pian uudestaan kuumaksi, mutta sairaan miehen vaisto esti häntä luomasta päältään peitteitä, ja hän pysyi aivan liikkumattomana. Huone näytti muuttuneen paksuksi, valkeaksi, pilvenkaltaiseksi aineeksi, mihin hän oli käärittynä, voimatta liikuttaa kättään tai jalkaansa. Hänen hajuja kuuloaistinsa oli tullut luonnottoman tarkaksi. Hän tunsi kaukaisten katujen, kukkien, tomun, kirjojensa nahan sekä joen mudan hajun, vieläpä Barbaran vaatteiden jättämän tuoksun. Jokin kello löi kuutta, hän laski lyönnit, ja pian koko maailma näytti olevan täynnään lyöviä kelloja, hevosten kavioiden kapsetta, polkupyörän kelloja ja ihmisten askelten ääniä. Hänen näköaistinsa sensijaan rajoittui tähän valkeaan pilvikääröön, millä hänet oli kohotettu maasta, keskelle tuota taukoamatonta vasaroimista. Tuon pilven pinnalla näytti olevan lukemattomia pieniä, liikkuvia pilkkuja, jotka näyttivät korpisammakoilta. Sitten niiden takaa ilmestyi suuret kasvot, hyvin synkät ja aivan kuin pronssiset, ja näiden kasvojen katse tunkeutui polttavana hänen aivoihinsa. Mitä enemmän hän koetti päästä niistä eroon, sitä enemmän ne ahdistivat ja polttivat häntä. Hän oli menettänyt äänensä eikä voinut huutaa, ja äkisti nuo kasvot peittivät hänet.

Kun hän sai takaisin tajuntansa, hänen päänsä oli märkänä jostakin, joka oli pantu hänen otsalleen ja jota piteli jokin olento kumartuneena hänen ylitseen. Kohottaen kättään hän kosketti poskea, ja kuultuaan tukahdutetun nyyhkytyksen hän huokasi. Hänen käteensä tartuttiin, ja hän tunsi sitä suudeltavan.

Huone oli niin pimeä, että Miltoun tuskin saattoi nähdä hänen kasvojaan — hänen katseensa oli myöskin hämärä, mutta hän saattoi kuulla hänen hengityksensä ja hänen pukunsa ja liikkeittensä synnyttämän pienimmänkin äänen — Audreyn käsien ja hiusten tuoksu näytti käärivän hänet, ja keskellä tuota syvää kuumeen tuottamaa suruaan hän tunsi kääreen helpotuksen. Hän ei kysynyt, miten kauan Audrey oli ollut siinä, hän lepäsi vain hiljaa, koettaen katsella häntä, peläten noita äskeisiä kasvoja, jotka näyttivät vaanivan häntä jossakin ilmassa, valmiina peittämään hänet uudestaan. Tuntien sitten äkisti, ettei voinut niitä pidättää, hän nyökäytti päätään ja tarttui häneen, koettaen kätkeä itsensä hänen rintansa suojaan. Tällä kertaa hänen pyörtymisensä ei ollut niin syvä. Sitä seurasi kiihkeitä hourailutiloja, joiden väliaikoina hän saattoi tuntea Audreyn läsnäolon ja nähdä hänen kalvaassa kynttilänvalossa, vaaleaan verhoon käärittynä, ajelehtivan lähellä häntä tai istuvan hänen vieressään käsi laskettuna hänen käteensä. Saattoipa hän tuntea kylmän kääreen aiheuttaman helpotuksen ja eau de Colognen tuoksun. Sitten Audrey oli häviämäisillään hänen tietoisuudestaan ja hän itse oli siirtymäisillään ristiriitaiseen maailmaan, missä hänen vuoteensa yläpuolella oleva ristiinnaulitun kuva näytti pullistuvan esiin ja ikäänkuin olevan putoamaisillaan hänen päälleen. Hän tunsi väkivaltaista halua kiskoa sen alas, mikä halu kasvoi ja sai hänet kohottautumaan vuoteessa ja kiskomaan sen irti seinästä. Eräänlainen salaperäinen tietoisuus Audreyn läsnäolosta seurasi häntä kuitenkin hänen matkallaan tuossa oudossa maassa, ja kerran hän tuntui olevan hänen kanssaan paikassa, missä outo valo näytti heille ketoja ja puita, nummen synkän äären ja kirkkaan meren, mitkä kaikki olivat valkaistuja ja suloisen kiihkon kirkastamia.

Pian päivänkoiton jälkeen hän oli pitemmän aikaa täydessä tajussa ja suhtautui eräänlaisella ihmettelyllä Audreyhin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Niin hiljaisena hän istui valkeassa, väljässä nutussaan, kalpeana vartioimisesta, silmät liikkumattomasti kiinnitettyinä häneen, huulet puristettuina yhteen, väristen hänen pienimmänkin liikkeensä johdosta. Hän, Miltoun, ahmi toivottomasti hänen kasvojensa suloutta, joilla näkyi oman itsensä unhotus.

X LUKU.

Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.

Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy riitti.

Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.

Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.

Barbara ei pelännyt häntä — hän ei tosiaankaan pelännyt ketään, paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen — sillä hän tunsi tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.

"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."

Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä — koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä tästä mitään, paitsi tohtori ja — Stacey."

"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."
Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?
Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole
aikaisemmin minulle ilmoittanut."

"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:

"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän juttuun Staceyn."

"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti: "Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan", ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin että puna nousi tytön poskille.

Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.

Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut Miltounia — pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.

"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"

"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle vahinkoa?"

Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on tässä sanottava sanansa".

"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada tavallinen hoitaja, niin luulen."

"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa olla, kuten ymmärrät, Babs."

Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan; päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun hullutuksen partaalla.

Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.

Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.

Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin — niin, jotakin —, joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.

Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:

"Mistä sitten puhua — Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli — tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:

"Sanokaapas minulle — —", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!

Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.

XI LUKU.

Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta, oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä. Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut — hän oli niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.

Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin tervehtimään Miltounin toipumista.

Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi Valleysin turkkilaiseen viittaan — jonka Barbara oli tuonut, kun ei ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen, seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.

He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta. Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat kietoutuneet yhteen — he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa, että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.

Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse. Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava — likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta — mikä nyt oli vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin, hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin — varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa, jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut. Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi iltapäiväksi — heti kohta — hän itse pitäisi siitä huolen. He saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle — merenrannalle! Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa, jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera — mutt'ei ilman — sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla tervehtymään täydellisesti. Ylityö — kynttilän polttaminen loppuun — vielä hieman enemmän sitä — olisi saanut aikaan kokonaan toista! Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen virheettömillä huulillaan.

Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin rauhallisille kasvoilleen.

"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"

"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin väsyneeltä. Sitäpaitsi — —"

Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:

"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu onnettomuutta." Barbara puri huultaan.

"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"

Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin katsantokantansa. Ja kuitenkin — —!

"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"

Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä asioista".

"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".

"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä minun tulee sanoa?"

Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa. Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti: "Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen hänelle."

Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka ymmärsi.

Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:

"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä' kerrottiin?"

"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä oikein viittaatkaan!"

Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö — oli niin perin omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.

Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin, joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.

"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti tietänyt tästä mitään!"

"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä — ja luulen saavani nyt sovittaa ne."

Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:

Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät, niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului ikäänkuin toiseen maailmaan.

Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin lady
Valleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.

"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä kiittämään teitä, kun paranee."

Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' — 'Tuntematon' — niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran juoksevan ylös portaita.

"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen lady
Valleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.

Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelle
Barbara katsoi sisään.

Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa. Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti tiehensä.

XII LUKU.

Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.

Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta, loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.

Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen. Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan. Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti asukkaita.

Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:

"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä, kuten minäkin?"

Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine, hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä, pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.

Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin, ei keksinyt mitään vastausta.

"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs, jos koettaisimme?"

Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja odottava.

Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä, joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?

Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen — hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen, Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä — missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara, tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia — ei ollut selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli, Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:

"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."

"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"

Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.

"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"

Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän — ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"

"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.

Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään — mitään — pitikö Courtierin lähteä pois — ilman — —. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"

Sitten Barbara katsahti häneen — häntä huvitti nähdä hänen värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja hän sanoi pehmeästi:

Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä, mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja sanoi pienen vaitiolon jälkeen:

Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.

"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä on välistä peloittavan hauskaa."

Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva — hän oli Don Quixotemainen — hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:

Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.

XIII LUKU.

Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta, puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä, hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.

Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi — pääskyset, jotka kesän ensi päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset, jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.

Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän sydämiensä kukkaset — kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat tunnelmansa — ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.

He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista, Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä, mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille asioille heidän äänensä sävy — joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja jossa oli huvittavaa suopeutta — antoi korkean suloisen tärkeyden, sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta siirtää paikaltaan.

Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla — me olemme juopuneet onnesta".

Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin, kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla, vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja — niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen. Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin, jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu. Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa. Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen. Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.

Taasen nuo kädet katosivat — avonaisen ikkunan läpi näkyi vain pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan. Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan, pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen. Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus. Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.

Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille, niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi kadonnut.

XIV LUKU.

Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta — hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.

Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.

Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä — eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?— Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään — hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.

Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta — hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.

Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!

Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"

Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.

"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"

Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.

Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella — mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.

XV LUKU.

Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua — miten olisi voinut?

Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset! Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista, mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia, luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.

Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta. Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana, että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt, missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut — niin — tahtonut pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena — tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan, että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä, ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa, salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta — sievistellessään itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan — ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet taukosivat toisensa jälkeen — tarkoittamatta mitään, ja joka kerta hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.

XVI LUKU.

Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta, hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua — elämän, missä oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.

Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään. Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa sovitusta päämäärästä.

Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:

"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla. Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin, voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto, jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita — mutt'ei itseään!'"

"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse, ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä, että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.

Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen elämään."

"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on sellainen pikku seikka."

"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"

Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta hän vastasi julmasti:

Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että hän käänsi päänsä sivulle.

"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."

Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt mitään:

"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan sellaista, jota ette voi antaa."

Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan hänelle.

"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää mitään."

Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"

Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti syliinsä.

Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.

XVII LUKU.

Päivää ennen parlamentin hajaantumista lordi Valleys nousi kevein sydämin hevosensa selkään ratsastaakseen radalle. Vaikka hänen tammansa olikin täysiverinen, niin hän käytti yksinkertaisia suitsia, hän kun oli taitava ratsastaja, joka oli ottanut osaa metsästyksiin seitsenvuotiaasta lähtien ja ollut kaksikymmentä vuotta vapaaehtoisen ratsurykmentin päällikkönä. Tervehtäen ystävällisesti kaikkia, jotka hän tunsi, hän suhtautui suorasti kaikkiin asioihin, semminkin hallituksen politiikkaan, nauttien salaa aavistuksista ja enteistä, mitkä niin huonosti kävivät toteen, ja siitä tavasta, millä kysymykset ja neuvot katosivat hänen sfinksimäisen vilpittömyytensä edestä. Hän puhui iloisesti myöskin Miltounista, joka oli taas "hyvässä kunnossa" ja "paloi taisteluhalusta", odottaen parlamentin uutta kokoontumista syksyllä. Ja hän ivasi lordi Malvezinia hänen vaimonsa johdosta. Jos mikään — hän sanoi — voi saada Bertien innostumaan politiikkaan, niin se on oleva hän, lady Malvezin. Hän ajoi aika laukkaa, poliisi kun tunsi hänet. Päivä oli kirkas, eikä hän olisi mielellään ajanut kotiin. Tavattuaan Harbingerin hän pyysi häntä tulemaan lunchille. Tuon nuoren Harbingerin katseessa oli viime aikoina ollut jotakin äreätä, ja lordi Valleysin mieleen muistuivat hänen vaimonsa Barbaraa koskevat, levottomuutta herättävät sanat. Viime aikoina hän oli vain vähän nähnyt tytärtään, ja tänä vuoden yleisenä selvityskautena hän oli unhottanut kaiken, mikä koski sitä asiata.

Agatha, joka yhä vieraili Valleys Housessa pikku Ann'in kanssa, odottaen lähtöä Skotlantiin, oli ulkosalla, eikä lunchilla ollut ketään muita kuin lady Valleys ja Barbara. Keskustelu hoippui, sillä nuoret olivat hyvin äänettömiä, lady Valleys mietti erästä seikkaa, mikä oli saatava järjestetyksi ennen hänen lähtöään, ja lordi Valleys itse piti silmällä melkein huolellisesti tytärtään. Uutinen siitä, että lordi Miltoun oli työhuoneessa, tuli yllätyksenä ja jonkinlaisena huojennuksena kaikille. Kehoitukseen tulla lunchille oli Miltoun vastannut jo syöneensä ja kyllä odottavansa.

Lordi Valleys nousi myöskin, ja he menivät pois yhdessä jättäen
Barbaran, joka oli noussut, katselemaan epäluuloisesti ovelle.

Lordi Valleysille oli hiljattain kerrottu tuo sairashoitohomma, mihin hän oli suhtautunut epäluuloisesti, aivan kuin olisi kuullut jutun jostakin eriskummaisesta henkilöstä. Jos hän olisi kuullut sen jostakin muusta, niin sillä olisi ollut vain yksi merkityksensä. Jos Eustace olisi ollut normaalinen nuorimies, niin hänen isänsä olisi vain kohauttanut olkapäitään ja ajatellut: "Oh, kas niin! Sitä se nyt on!" Hän ei ollut tietänyt, mitä ajatella. Ja nyt kulkiessaan salin läpi työhuoneeseensa hän sanoi levottomana vaimolleen:

Miltoun seisoi ikkuna-aukossa terassin yläpuolella. Hän näytti terveeltä ja tervehti heitä omalla erikoisella tavallaan.

"Kas niin, hyvä ystäväni", sanoi lordi Valleys, "olet ilmeisestikin tullut täysin terveeksi — mitäs muuta kuuluu?"

Aavistaen jotakin tuosta syystä naisen suuremmalla nopeudella lady
Valleys oli käynyt neilikanpunaiseksi.

"Joutavia, rakkaani", hän sanoi, "se ei varmaankaan ole välttämätöntä, eipä edes — —". Malttaen mielensä hän lisäsi kuivasti:

"Syy on yksinkertaisesti se, että minä olen yhdistänyt elämäni mrs Noelin elämään enkä voi elää valheessa. Jos se tunnettaisiin, niin minun pitäisi ilmeisesti luopua heti edustajapaikastani."

Lady Valleys teki nopean liikkeen. Tämän vakavan kriisin sattuessa kahden toiseen sukupuoleen kuuluvan, niin perin erilaisen olennon, miehensä ja poikansa, välillä hän menetti naamarinsa ja muuttui oikeaksi naiseksi. Tiedottomasti nuo molemmat miehet tunsivat tämän muutoksen ja kääntyivät puhuessaan häntä kohden.

"Minä en osaa sitä selittää", sanoi Miltoun, "minä pidän itseni velvollisena tekemään sen kunnian vuoksi".

"Hyvä Jumala! Minä en uskonut sinun pitävän yksityisiä asioitasi isänmaata tärkeämpinä."

"Ei, Eustace, minä en ollenkaan käsitä sinun tapaasi suhtautua asioihin. Enkä minä ala sitä edes ymmärtää."

"Kuunnelkaa minua, te molemmat!" sanoi lady Valleys. "Te olette niin erilaisia, eikä teidän pidä riidellä. Sitä minä en tahdo. Nyt, Eustace, sinä olet meidän poikamme, ja sinun tulee olla kiltti ja laatuunkäypä. Istuudupas tuohon, niin saamme keskustella tästä asiasta."

Viitaten miehelleen erästä tuolia lady Valleys istuutui ikkuna-aukkoon. Miltoun jäi seisomaan. Äkillisen pelon valtaamana lady Valleys sanoi:

"Onko niin — sinä et ole — mitään häväistysjuttua ei ole tästä tulossa?" Miltoun hymyili julmasti. "Minä tulen kertomaan asian tuolle miehelle, tietenkin, mutta te saatte olla levollisia. Minä ymmärrän, että hänen käsityksensä avioliitosta ei salli avioeroa missään tapauksessa."

"Kas niin, rakas poikani", hän aloitti, "vaikkapa sinä tuntisitkin olevasi pakotettu kertomaan hänelle, niin ei ole varmastikaan olemassa mitään syytä, miksi se ei muutoin saisi pysyä salassa."

"Olisin iloinen, jos tahtoisit esittää, mitä yhteyttä on sinun kunniasi ja edustajapaikkasi jättämisen välillä", hän sanoi jäykästi.

"Minä en sitä näe. Koko asia on — on onneton, mutta minusta on luonnotonta ja mieletöntä, että sinä jättäisit toimesi, ennenkuin siihen on ehdoton pakko. Miten paljon onkaan miehiä, joilla elämässään on ollut joskus sellainen suhde; tämä ajatus tekisi puolet kansaa kelvottomaksi." Hänen katseensa näytti tässä kriisissä kysyvän hänen vaimonsa neuvoa ja samalla välttävän sitä, aivan kuin hän samalla kertaa olisi pyytänyt mielipiteensä hyväksymistä ja ottanut huomioon sen säädyllisyyden. Keskellä levottomuutta lady Valleysin huumori pääsi valloilleen. Oli niin hullunkurista, että Geoffin piti paljastaa itsensä, hän ei voinut mistään hinnasta olla kiinnittämättä katsettaan mieheensä.

"Rakkaani", hän mutisi, "sinä et suinkaan liioittele — kolme neljäsosaa, vähintään!"

"Se seikka käy kokonaan yli minun ymmärrykseni", hän sanoi, "että sinä ollenkaan sekoitat sukupuoliasioita politiikkaan".

Miltounin vastaus tuli hitaasti, ikäänkuin tunnustus olisi loukannut hänen huuliaan:

"On olemassa — antakaa anteeksi, että käytän sitä sanaa — sellainen asia kuin uskonto. Minulla ei ole tapana pitää elämää jaettuna kahteen, julkiseen ja yksityiseen, osastoon. Minun näkyni on hävinnyt — on särkynyt — minulla ei ole mitään päämäärää julkisessa elämässä — ei mitään suuntaa — ei mitään varmuutta."

"Oh, rakkaani!" hän sanoi, "se on liian peloittavan puritaanista!" Mutta Miltounin hymyn johdosta hän lisäsi nopeasti: "loogillista — minä tarkoitan".

"Kysy neuvoa terveeltä järjeltäsi, Eustace, jumalan tähden", pisti tähän väliin lordi Valleys. "Eikö sinun yksinkertainen velvollisuutesi olisi pistää tällaiset arvelut taskuusi ja toimia parhaasi mukaan maan hyväksi, käyttämällä niitä lahjoja, jotka olet saanut?"

"Siinä tapauksessa saattaa tietenkin olla samantekevä, vaikka luovutkin julkisesta elämästä."

"Joutavia!" huudahti lady Valleys. "Sinä et ymmärrä, Geoffrey. Minä kysyn sinulta uudestaan, Eustace, mitä sinä aiot tehdä jäljestäpäin?"

"Jos et voi tulla järkevään järjestelyyn omantuntosi kanssa", tokaisi lordi Valleys, "niin jumalan tähden luovu hänestä, miehen tavoin, ja katkaise kaikki nuo solmut."

Lady Valleys laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Sinun täytyy myöntää meidänkin olevan jossakin määrin loogillisia, rakkaani. Ethän sinä voi vakavasti kuvitellakaan, että tuo nainen tahtoisi sinun turmelevan elämäsi hänen vuokseen! Niin huono luonteidentuntija minä en ole."

Näihin sanoihin, jotka tuntuivat lady Valleysistä salaperäisiltä ja pahaenteisiltä, hän ei tietänyt mitä vastata.

"Jos sinä tunnet, kuten sanot", sanoi lordi Valleys, "että tämän asian vuoksi pohja on hävinnyt sinun jalkaisi alta, niin — niin herran tähden älä tee mitään kiirehtien. Odota! Lähde ulkomaille! Hanki tasapainosi takaisin! Sinä tulet huomaamaan, että tämä asia järjestyy itsestään muutamissa kuukausissa. Älä jouduta asioita. Sinä voit olla poissa syysistuntokaudella huonon terveytesi varjolla."

"Sinä näet tosiaankin tämän asian ilman mitään suhteellisuutta. Mitä on jokin rakkausasia? Rakkaani, luuletko sinä kenenkään ajattelevan sinusta hetkeäkään pahempaa, vaikkapa tietäisivätkin? Ja totisesti ainoankaan sielun ei tarvitse tietää."

"Minun päähäni ei ole pälkähtänyt tuumiakaan sitä, mitä muut tulisivat ajattelemaan."

Lordi Valleys, joka oli kääntynyt pois, sanoi melkein traagillisella äänellä:

"Minä en luullut, että minun kunniakysymyksissä olisi tarvinnut olla eri mieltä poikani kanssa."

"Eustace, lupaa minulle, että kysyt Dennis-enon mielipidettä, ennenkuin ryhdyt mihinkään."

Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä, mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.

XVIII LUKU.

Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin hän sanoi:

Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti, ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?

Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut, ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia. Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?

Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:

Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiin
Harbingerissa kytevän tulen.

"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole oikeutta tehdä minusta hullua!"

"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te tuumitte tuosta Courtierista?"

Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta — miehen sellaisenaan. Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla seikkailuja!

Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.

Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa sekaantuneina — samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita, auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.

Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi
Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.

Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään, että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.

"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat syntyneet."

"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin tarpeellista uudistaa keskustelua."

Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta, olivat kuin naamarin peittäminä.

"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."

"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina mitään!"

"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin perin pohjin."

Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:

"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa, mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.

Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi, ikäänkuin väännellen käsiään:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia kohden hän purskahti itkuun.

Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan. He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta, että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan ikkunakomeroon.

"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi?
Se on aivan tarpeetonta!"

"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan ollut hänenlaisensa."

"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan, lapseni?"

Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken, mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin! Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta — eikö se ollut pikemmin hullua? Ja — oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin? Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään, mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat, joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä. Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän tosiaankin pysyi päätöksessään — eikä hän koskaan muuttanut mieltään — niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!

Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida! Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.

XIX LUKU.

Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa, kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:

Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa, minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa, aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti, paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.

Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut tullessasi Barbaraa?"

"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän kohtelee Harbingeria."

Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.

Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.

Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:

"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan — ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:

"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."

Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:

"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle." Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:

"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."

"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"

"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa tuuminut kysyä teiltä jotakin."

Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä ihmisenä.

"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."

Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.

"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".

"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."

Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille — ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.

XX LUKU.

Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen — hyvin kuivaksi — ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.

Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan — yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "sto — stare" — "kestää lujana" arvon.

Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.

Kun Courtier — viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona — pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.

Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla äänellä:

"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän vaarallisiin paikkoihin."

Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi hämmästyttävällä äänellä:

"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää tulemaan takaisin."

"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:

Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren hänen päähänsä…

Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään, vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi, mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.

Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua — kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin, mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.

"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä: "Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän pitää minua vaarallisena."

Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.

Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:

"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"

"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna kello viisi" Courtier nousi.

Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan? Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin — tuo koko asia oli mieletöntä! Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa: "Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara oli — huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän, Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän kerran, ja sitten menemään tiehensä!

XXI LUKU.

Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa, hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat, Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä. Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.

On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi — toivottoman todeksi häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia. Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain kasvoista.

Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta! Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille, ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa, jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia — aistia havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.

Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi. Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen, vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin — ne olivat hänen kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä — oli passiivisen ja kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon, joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus, kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin, tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin? Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa? Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta, hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda. Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi — niin, siksi hän saattoi ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle. Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä lailla — pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin osaa — olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta. Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen kadulla…

Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa, eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi — se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin matkakertomusta ja joi teetä.

"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää teetä, olkaa hyvä."

Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi, vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:

"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä tunnet minun suhteeni!"

"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein sinun mielestäsi?"

Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut menneitä.

"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole hänelle mieluinen."

"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat suoraa vastausta!"

"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin epämiellyttävää."

"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi siihen."

Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.

"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi. Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta osoittautuva siksi tuolle ladylle."

Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman pahanilkisyyttä:

"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo tarkastaakaan."

"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat silloin kulkea molempia teitä."

"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis terävästi.

Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin, luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi — —"

Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki ominaisuudet ja tavat.

"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja minä sanon sinulle käsitykseni sinusta — luonto on tehnyt sinusta valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta, Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."

"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".

"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle, jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa. Luulen, että muistat Demokritoksen sanat: ethos andrópo daimon — jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä suositan niitä sinulle."

"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni ulos.

XXII LUKU.

"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja minulla on jotakin sanottavaa teille."

Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.

"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä saattaa olla".

Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä, hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.

Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.

"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni — puhumatta mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin sydämelliset".

"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut, mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"

Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa, painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier, "mutta tuo mielentila — joka teissäkin on ilmennyt — joka määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että teidän vastalauseenne oli väärä."

"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."

Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule koskaan ymmärtämään toisiamme".

"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan niihin —"

"Joka tapauksessa te myönnätte ne — jos uskotte, että teillä ei ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.

"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.

"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa kuin rikkoa — —"

"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän periaatteenne oikea määritelmä?"

Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."

"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy, miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"

Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.

"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen, hävittää aviosäädyn pyhyyden — tuon saman pyhyyden, jota se on ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa menettämistä."

Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän luonnostaan vastusti.

"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."

"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos tästä kuumuudesta?"

"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko — siinä teidänlaisten miesten toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."

"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä itsestään huolimatta".

Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän vastasi melkein julman ivallisesti:

"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista te vastustatte — olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia välikappaleinaan."

"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta, jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"

"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön puolella?"

"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"

He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi, Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja jäähdyttämään kieliämme?"

Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.

Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän, ivallisen äänen sanovan takanaan:

"Profanum vulgus! Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"

Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli, yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden henget.

"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"

Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti, hänessä pääsi vallalle sanatulva:

"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa, joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä, hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta, maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja kuitenkin — katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman itsessään — aluksi fyysillisenä — käyttänyt sitä ja ottanut johdon käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä, nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon, sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista luokista."

"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän — ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä. Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa, kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla. Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia, koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen olemus — ne ovat vain telineitä."

"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena? Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista, jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta. Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan poikkeaisi pois suunnitelmasta."

"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."

"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."

Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet Leicester Squarelle — mikä oli rauhallinen ennen teatterien tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.

"'Vaalea irstailija' — tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään hyvyyttä täältäkin."

Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa, haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:

"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme… Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin — minä sisältäpäin. Kun minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai näen jotkut kasvot tai kukan tai puun — jos minä en näissä tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"

Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän äkisti puhkesi puhumaan:

"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin — ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier, ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."

Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni, "sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."

Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut vapautua tuon äänen kaiusta — sitä ei kannattanut edes yrittääkään. "Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.

Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken yläpuolella lamput — nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa, yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.

Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.

Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana, airojen molskahdellessa ja vinkuessa.

"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte, luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"

"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät tälle ristiretkelle."

"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa, kun lähdette. Hän ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi! Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän illan."

XXIII LUKU.

Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.

Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt, mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!

Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin, upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan. Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme, kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.

Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät hyvin pian!

Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei, se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana palkintona.

Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa — mistä toivottomuus ei ollut kaukana — hän istui ja katseli lehtien putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.

Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan. Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki, keitä he olivat — tämä pari!

Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä. Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi, ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti yhteenpuristettuina.

XXIV LUKU.

Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia minuutteja, katse luotuna maahan — kuten tyttö, jolta leikkikalu on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee. Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.

Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen, jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle: "Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena, kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt, vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.

Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:

"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".

"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi olla!" mutta hän vastasi vain:

"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus — sääli vanhaa Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni ulos.

Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä kuumeessa — sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä. Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan. Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta. Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella, missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi, ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan, mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä, niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina — saattoiko tämä olla se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä! Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa — niin tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin, ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen kaltaiselleen, tuntui oudolta.

Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi, kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa ja vapautuneen kaikista rajoista — liidellen suloisesti ilman mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen, mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten, vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan pyhäkön ovelta.

Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:

Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa: "Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme puhutelleet heitä."

Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään, mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen. Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys, joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka, naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen: "Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.

Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.

Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan saadakseen puheen alkuun.

Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:

Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:

Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi, ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.

"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."

Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke, mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:

Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys huudahti:

"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen, että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."

Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin, heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu — sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.

"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."

Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen itsehillinnän.

"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä ajattelen."

Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin kumpaiseenkin.

Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään. Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:

Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen. Ja koko ajan hän ajatteli:

XXV LUKU.

Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa, eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta. Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi, ja hän heräsi.

Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten — —! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja sitten" oikeastaan merkitsivät.

Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä, meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä, mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan. Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan, että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.

Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella, niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!

Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään ikkunan luo hän katseli ulos.

Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.

"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin että minun täytyy mennä."

Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:

Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne kanssa oli hyödytön.

Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät, on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin, hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.

Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla, ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut sellainen, minä Courtier häntä piti — että jokin hänessä kaipasi häntä — kaipasi — —! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta, petturista ja koketista! Ja tuo kirje — sisältämättä tavuakaan nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.

Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän ei tahtonut perääntyä — tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti, näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan, ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua! Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa. Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina, odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla. Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön. Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.

Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen, polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.

Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä, punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"

"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään, aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti — minne?

Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan, joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:

"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on lähtenyt ulkomaille."

Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä, naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.

XXVI LUKU.

Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä, harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.

Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka, että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä loppui siihen!

Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi. Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin — hänelle, Miltounille, niin todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia — elämä yksinkertaisten ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin! Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa! Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi. Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen uudestaan vedellä.

Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi — varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän, toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista, halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen, noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut noina kalliina päivinä — tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt, miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen vuokseen.

Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.

Isku sai veren kiehumaan hänen ohimoillaan. Sitten hän huomasi, että hänen edessään oleva pikkuinen olento värisi myöskin. Vetäen esiin tuolin hän sanoi: "Haluatteko istua?"

Tuon vanhan äänen sävy, kun se kiitti häntä, toi hänen muistiinsa elävästi Monklandin puutarhan, mikä välkkyi kesän suloudessa, ja Barbaran, joka seisoi veräjällä tuon pienen haamun yläpuolella, mikä nyt istui siinä niin hiljaa hyvin kalpein kasvoin. Nuo terävät piirteet, nuo kiinteät, verhotut silmät olivat niin usein kiusanneet hänen ajatuksiaan; ne olivat pahan unen kaltaisia, mikä oli toteutunut.

"Me olemme kuulleet hänen päätöksensä. En tule puhumaan teille mitään turhia. Se on onnettomuus — minulle se merkitsee tuhoa. Minä olen tuntenut hänet ja rakastanut häntä lapsesta saakka ja olen ollut kylliksi hullu uneksiakseni unia hänestä. Minä tahtoisin tietää, tiedättekö te, minkä verran me olemme luottaneet häneen. Teidän täytyy antaa vanhalle naiselle anteeksi hänen tulonsa tänne tällä lailla. Minun iälläni vain harvat asiat merkitsevät mitään, mutta ne merkitsevät hyvin paljon."

Ja Audrey ajatteli: "Ja minun iälläni vain yksi asia merkitsee, ja se merkitsee enemmän kuin kuolema." Mutta hän ei puhunut mitään. Kenelle ja mitä varten hän olisi puhunut? Tälle vanhalle naiselle, joka edusti koko maailmaa? Mitä hyötyä sanoista?

"Minä voin sanoa teille", jatkoi tuon pienen olennon ääni, olennon, joka tuntui niin täyttävän koko huoneen harmaudellaan, "sen, mitä en saattaisi sanoa muille, sillä te ette ole kovasydäminen".

Vavahdus kävi tuosta niin ylistetystä sydämestä äänettömiin huuliin asti. Ei, hän ei ollut kovasydäminen! Vieläpä hän saattoi olla myötätuntoinen tuota vanhaa naista kohtaan, jonka äänestä levottomuus oli riistänyt sen despotismin.

"Eustace ei voi elää ilman uraansa. Hänen uransa on hän itse. Hänen täytyy toimia ja johtaa ja käyttää valtaansa. Mitä hän on antanut teille, se ei ole ollut hänen todellinen itsensä. Minä en halua loukata teitä, mutta totuus on totuus, ja meidän täytyy kumartua sen edessä. Se saattaa olla ankarata, mutta minä voin kunnioittaa surua."

Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja, sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt, mitä liikkui Audreyn sisällä — tuo vanha nainen, jonka veri oli kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin, joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas tätä ja vaietkaa!"

Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady Casterley puhui.

"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."

Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi, joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi, joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen — tuo ankaran maailman ankara nainen — oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään, ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään — tämä pisti häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!

"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon toimitettavaa, ennenkuin lähden."

Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän, eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin — ennenkuin hän tulee? Te — te ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten, tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi, kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse, painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän kuuli rattaanpyörän äänen — lady Casterley oli mennyt. Ja sitten hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä tietää, sen, ettei voinut itkeä!

Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita, lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan kirjettä.

Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa, minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin, tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.

Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!

Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa. Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja läksi alas.

Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä, kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.

Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei ollut mitään harhaluuloja — kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä ei ollut kestänyt — vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.

XXVII LUKU.

Palattuaan Courtierin asunnosta ja saavuttuaan Valleys Houseen
Barbara sai vastaanottaa kutsun heti lady Casterleyn luokse.

Kun hän saapui Ravenshamiin, hän tapasi isoäitinsä ja lordi Dennisin valkeassa huoneessa. Nämä seisoivat erään korkean ikkunan luona ja ilmeisesti tarkastelivat näköalaa. Barbaran lähestyessä he kääntyivät, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään eikä nyökäyttänyt päätään. Kun Barbara ei ollut nähnyt Dennis-enoa sitten Miltounin sairastumisen, niin hänestä tuntui oudolta sellainen kohtelu. Hän asettui myöskin ikkunan ääreen hiljakseen. Hyvin suuri ampiainen kiipesi pitkin ruutua, luiskahti sitten suristen alas.

Lady Casterley kumartui alas, ja kun hän nousi, niin hänellä oli tohveli kädessään.

"Älä ärsytä sitä", huusi Barbara tarttuen hänen ranteeseensa. Mutta lady Casterley väänsi irti kätensä.

"Minä tahdon", hän sanoi ja pudotti tohvelin anturan hyönteisen niskaan, niin että se putosi kuolleena maahan. "Sillä ei ole mitään tekemistä täällä."

Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi sattunut jollekin kolmelle muulle ihmiselle, he seisoivat jälleen äänettöminä, katsellen ulos ikkunasta.

"Niin, niin, hän on sinun lempilapsesi, mutta tämä ei pelasta häntä. Tuo nainen — hänen suureksi ansiokseen — sanon hänen suureksi ansiokseen — on matkustanut pois, päästäkseen siten Eustacen ulottuvilta, kunnes hän on taas tullut järkiinsä."

"Ah!" hän sanoi: "juuri niin. Mutta merkillistä kyllä, minä ajattelin
Eustacea." Hänen pikku vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän asti:
"Tämä on oleva sopiva läksy sinulle, jottet enää leiki tulella."

"Maailma on", jatkoi lady Casterley, "tosiasiain eikä romanttisten kuvittelujen paikka. Sinä olet tuottanut kenties enemmän harmia kuin voidaan mahdollisesti korjata. Minä menin itse hänen luokseen. Minä olin hyvin suuressa määrässä liikutettu. Jos sinä et olisi käyttäytynyt niin hullusti — —"

"Ann!" sanoi lordi Dennis vielä kerran. Lady Casterley pysähtyi ja polki jalallaan maata. Barbaran silmät kiilsivät.

"Babs!" mutisi lordi Dennis; mutta tyttö jatkoi, puristaen tiedottomasti hänen kättään rintaansa vasten. "Sinun on hyvä kiusata minua tänään — mutta jos tämä olisi tapahtunut eilen — —"

Kuullessaan nämä hämärät sanat lady Casterley kääntyi pois, ja hänen kenkänsä jättivät pienet tahrat kiilloitetulle lattialle.

Barbara kohotti poskelleen nuo sormet, joita hän oli niin suonenvedontapaisesti puristanut. "Älä anna hänen mennä, eno", hän kuiskasi, "älä nyt juuri!"

"Ei, ei, rakkaani", mutisi lordi Dennis, "tietenkään en — tämä jo riittää".

"Se on ollut sinun sentimentaalista hullutustasi", kuului lady
Casterleyn ääni kaukaa nurkasta, "mikä on saanut tämän aikaan".

Vastaten vyötäisillään olevan käden puristukseen Barbara ei sanonut mitään, ja hiljaisuudessa kuultiin pienen jalan vetäytyvän taaksepäin. Kumpainenkaan ikkunalla-olijoista ei kääntänyt päätään. Vielä kerran tuo jalka vetäytyi takaisin ja sitten taas työntyi eteenpäin. Osoittaen lattiata huudahti Barbara äkisti:

"Oh, taivaan tähden, seiso hiljaa; etkö jo ole kylliksi polkenut tuota herhiläistä, vaikkapa se tulikin tänne, missä sillä ei ole mitään tekemistä!"

"Inhottavaa!" hän sanoi. Mutta kun hän uudestaan puhui, niin se tapahtui vähemmän kovalla ja enemmän valittavalla äänellä.

"Oletko jo päässyt eroon tuosta miehestä — mikä nyt taas olikaan hänen nimensä?"

"Jos herjaatte minun ystäviäni, niin minä menen suoraa päätä kotia enkä koskaan tule puhuttelemaan teitä."

Hetken aikaa lady Casterley näytti siltä, kuin olisi saattanut lyödä tyttärentytärtään. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, ivallinen hymy.

"Joka tapauksessa minun on parasta mennä. En tiedä, miksi te olette minut kutsunut."

"Antaakseni sinun ja äitisi tietää tämän naisen epäitsekkäästä käyttäytymisestä, saadakseni teidät pitämään silmällä Eustacea ja antaakseni sinulle tilaisuuden korjata hulluutesi aiheuttamat seuraukset. Sitäpaitsi minä tahdoin varoittaa sinua — —", hän pysähtyi.

Barbara oli vetäytynyt seinää vasten, seisoen pelättävänä, pää pystyssä. Lady Casterley pysyi äänettömänä.

"Oletteko valmis?" huudahti Barbara. "Onnettomuudeksi hän on lentänyt tiehensä." Eräs ääni sanoi: "Lordi Miltoun."

Hän oli tullut sisään nopeaan ja äänettömänä, ennen ilmoitusta, ja seisoi melkein koskettaen tuota pientä, ikkunan vieressä seisovaa ryhmää, ennenkuin kukaan häntä huomasi. Hänen kasvoillaan oli auringonpaahtamien kasvojen aavemainen näky, kasvojen, joista mielenliikutus on karkoittanut veren, ja hänen silmänsä, jotka aina muodostivat elävimmän osan häntä, olivat täynnänsä niin pistävää vihaa, että muut katsahtivat alas.

Tuo kesyttämätön, pikkuinen olento vavahti silminnähtävästi, kenties ensi kertaa elämässään. Lordi Dennis vei Barbaran mennessään, mutta kuiskasi hänelle ovella:

Nuo kaksi matalaa ja toisilleen niin kaukaista ääntä tässä pitkässä, valkeassa huoneessa saattoi erottaa kammottavan selvästi, mielenliikutus kun tarjosi jokaiselle sanalle yliluonnollisen kyvyn tunkeutua kaiken läpi. Tytön kiihtyneissä silmissä puhujain jokainen liike oli kohtalokkaan täsmällinen, kuten niiden pienten olentojen, jotka hän kerran oli nähnyt nukkenäyttelyssä Pariisissa. Hän saattoi kuulla Miltounin syyttävän isoäitiään hirveän kuivilla ja katkerilla sanoilla. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hän, nähtyään, että nämä eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, oli saapunut entiselle paikalleen ikkunan vieressä.

"Minä en jaksanut nähdä sinun menevän perikatoon omien silmieni edessä, Eustace. Minä tein sen, mitä tein, ankaran harkinnan jälkeen. Minä tein parhaani sinun hyväksesi."

Barbara näki peloittavan hymyn muuttavan Miltounin kasvot — hymyn, joka uhmasi vihalla kiduttajaansa. Lady Casterley jatkoi:

"Niin, siinä sinä seisot ja näytät pirulta. Vihaa minua, jos tahdot, mutta älä petä meitä voivottelemalla ja hourailemalla siksi, ettet saa kuuta. Pukeudu sotisopaasi ja lähde taisteluun. Älä näyttele pelkuria, rakkaani!"

Seurasi kamala hiljaisuus. Ei sanojen karkeus, vaan voiman näkeminen, voiman, joka äkkiä tuli paljastetuksi — kuten äkäinen koira, joka hetkeksi pääsee vapaaksi kahleistaan — sai Barbaran päästämään säikähtyneen äänen. Lady Casterley oli vaipunut vavisten tuoliin. Katsahtamatta häneen Miltoun meni ulos. Jos heidän isoäitinsä olisi kaatunut ja kuollut, niin hän ei olisi, sen tiesi Barbara, pysähtynyt katsomaan häntä. Hän juoksi esiin, mutta vanha nainen viittasi häntä pois.

"Mene hänen perässään", hän sanoi, "äläkä anna hänen mennä yksinään".

Hän saavutti veljensä, kun tämä oli astumassa autoon, jolla oli tullut, ja sanomatta sanaakaan pujahti hänen viereensä. Ajajan kasvot ilmestyivät ikkunaan, mutta Miltoun vain liikautti päätään, ikäänkuin sanoakseen: Minne tahansa, kunhan vain täältä pois!

Barbaran päähän välähti ajatus: "Jospa vain saattaisin pitää hänet täällä vieressäni."

"Nettlefoldiin, Sussexissa — älkää välittäkö bentsiinistä — sitä saatte matkan varrelta. Saatte mitä tahdotte. Nopeasti!"

XXVIII LUKU.

Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta, virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan, oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan, niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.

Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja hetkeksi tekemään surun — iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat. Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut Miltounin jarruna — mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan! Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse mitään — jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä — jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden — niin saata minut siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond Parkissa! Kuolema — tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä — vain hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa, mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!

"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni vastaan, Babs?"

Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:

Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.

Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.

Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin, niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka uskot, että me 'huomenna kuolemme' — saa minut siitä vakuutetuksi, jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"

Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta: "Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön vuoteissamme."

Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi nyt hiljaisuutta.

"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.
Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."

Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen, oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen synkkien henkien keskellä — täällä, ikäänkuin kahden maailman rajamailla — vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä metsään eksyneeksi lapseksi.

"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.
Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"

Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi, vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin hänet nukkumaan — meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan, auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen — ja sitten — hän itse ei tuntenut enää mitään.

Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi kuljettu ruohokenttäin poikki.

Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi, Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella, että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.

Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä — nuo siivet, jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan? Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa; kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä — toisia seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke, Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa — tietäessään, että Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä onnellisia kuin aikaisemmin — ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:

XXIX LUKU.

Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa lykättiin kesäkuuhun.

Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä runsaasti kevään villiä suloutta.

Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:

Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa — hän oli täynnään eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.

Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi — tämä oli oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!

Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa, jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä — hän oli niin onnellinen, niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen, kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.

Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.

Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa, muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin moninaisen, kirjavakukkaisen ja -puisen niityn toisesta päästä toiseen kulki kevään viime tunnelma.

Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki äkkiä, että se oli mrs Noel!

Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän alkoi:

"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan täällä."

"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani pakataan."

Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana, kaikkea hauskaa teille!"

"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän ratsasti tiehensä.

Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin poissaolon jälkeen.

Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä, niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista säätä!" hän ajatteli.

Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta, jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren, synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut, katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!

Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa, entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen — oliko se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo — kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena purkauksena — maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut nummelle ja kedoille.

Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui — ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä, mitään loppua!

Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen. Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.

Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä, käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa, pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti — kaikki oli pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi. Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle. Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.

Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.
Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.
Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä
hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.

Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet, yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä. Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta. Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.

Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn puutarhaa.

Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.

Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa, ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.

Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä. Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu — mikä näytti siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi päässyt voitolle — mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.

Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä — ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran — kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.

Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän hiipi pois.

XXX LUKU.

Ravenshamin suuressa lasihuoneessa seisoi lady Casterley lähellä muutamia japanilaisia liljoja, kirje kädessä. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkeat, sillä influenssan jälkeen hänen sallittiin tänään olla ensi kertaa jalkeilla. Liioin ei siinä kädessä, jolla hän piteli tuota kirjettä, ollut tavallista vankkuutta. Hän luki:

Vain joku rivi, rakkaani, ennen postin menoa, mainitakseni sinulle, että Babs on lähtenyt onnellisesti. Lapsi näytti suloiselta. Hän lähetti sinulle rakkaat terveisensä ja jonkun hullun sanoman — että olisit iloinen kuullessasi, että hän on täydessä turvassa, molemmat jalat lujasti maassa.

Pieni, julma hymy väreili lady Casterleyn huulilla. Niin, tosiaankin, oli jo aikakin! Lapsi oli ollut hyvin lähellä jyrkänteen reunaa! Vallan vähällä tehdä romanttisen hullutuksen! Tuo kaikki oli onnellisesti ohi! Ja kohottaen uudestaan kirjettä hän jatkoi lukuaan:

"Me olimme tietenkin siellä kaikki, ja tulemme takaisin huomenna. Geoffrey on aivan masentunut. Asiat eivät voi olla entisellään ilman Babsia. Minä olen pitänyt Eustacea hyvin huolellisesti silmällä ja luulen tosiaankin, että hän on onnellisesti suoriutunut tuosta asiastaan. Hän esiintyy nykyään erittäin hyvin parlamentissa. Geoffrey sanoo, että hänen köyhäinhoitolakia kosketteleva puheensa oli väkisinkin paras."

Lady Casterley antoi kirjettä pitelevän käden vaipua: Onnellisesti? Niin, Miltoun oli suoriutunut onnellisesti! Hän oli tehnyt oikein — niinkuin piti tehdäkin! Ja aikaa voittaen hän tulisi olemaan onnellinen! Hän tulisi nyt nousemaan haluamalleen huipulle, josta hän, lady Casterley, oli uneksinut hänen puolestaan aina siitä saakka, kun hän oli pikkuinen poika, aina siitä saakka, kun hänen pieni, ohut kätensä oli ollut hänen kädessään heidän kulkiessaan kukkain tai huonekalujen keskellä. Mutta kun hän seisoi siinä — rutistellen kirjettään, vaaleanharmaana, kuten pieni, päättäväinen henki, hoikkien kukkiensa keskellä, jotka täyttivät tuoksullaan tuon suuren lasihuoneen — niin varjoja kiiti hänen kasvojensa poikki. Oliko se pakenevaa keskipäivän aurinkoa? Vai oliko se jotakin tuon vanhan kreikkalaisen lauseen — "luonne on kohtalo" — kimmaltelevaa tajuamista, jotakin äkillistä tuon yleisen totuuden tunnetta, että kaikki ovat sidottuja omaan luonteeseensa ja että se, mitä ihminen kaikkein hartaimmin toivoo, tulee hänet lopulta orjuuttamaan?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLIMYS: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.