The Project Gutenberg eBook of Lemmentarina, by Ivan Sergeevich Turgenev

Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään saanut virkaloman — "kotiasioita järjestääkseen" — ja aikoi ryhtyä kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa, — sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden" korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen kotiperukkaan.

Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa uudistaa… Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan. Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän kanssaan tuttu, — ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina. Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde, joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti kauniita kravatteja… pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn, sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen, kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" — sanoi Pietari Vasiljevitsh. Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä, kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti. Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin kaalikeittoa ja puuroa — niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta saksansoppaa — oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen, — niinkuin ei mitään. — Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä", kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia, koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta vanhempi Vjasovninia.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa, Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme. Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve! — sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. — Kuinka olette jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika, kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä) toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa, ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin keskustella — keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen: puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista; juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä — yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin — mutta harvoin — että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta, esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:

— Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris
Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa pohkeeseen, vastaa:

— Ahaa! — huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: — se on minun uusi pesijättäreni.

— Mistä hän on? — kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein ihmeissään.

— Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? — kysyy taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa tuhkaa piipussa.

— Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin: hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia. Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.

Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa. Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta, jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan; sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen, näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan, huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain, jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä. Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin. Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan rykmentissä… Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:

    "Ruoka meill' ei ranskalaista,
    Sotakokki keittää sen…
    Mainiot ei soittajamme,
    eikä laula kuulut maan…
    Torvi soi; ja ratoksemme
    Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, ystävykset erosivat… seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja virkkoi miettiväisesti:

— Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt, mikä kumma halu teillä on asua maalla.

— Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, — sanoi hän, vihdoin: että — elleivät minun asiani… Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.

— Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään… Teidän varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:

— Minäkö? Tietysti husaarina, — puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: — mutta millaisessa rykmentissä! — Sellaista rykmenttiä et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! Päälliköt ja toverit — mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän… En tiedä miksi… teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:

— Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei olisi sallittuakaan.

— No onhan se niinkin, — huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi päänsä alas. — No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja nosti päänsä.

— Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, — huudahti Boris
Andrejitsh.

— Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä teille lähtee siitä, ett'ette nai?

— Ei, sallikaahan, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä kiivastuen. — Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mitä ovat minulle näyttäneet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen, kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

— Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

— Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? — jatkoi Pietari Vasiljitsh. — Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!… Totisesti, nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin kädensijaan ja siveli piipunvartta.

— Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? — puhui
Boris Andrejitsh verkkaan.

Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi. Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.

— Kyllä, — jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.

— Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän laske leikkiä.

— Hyvä, — jatkoi Boris Andrejitsh, — mutta kuulkaahan, miksi te oikeastaan tahdotte naittaa minut?

— Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.

— Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä mestarina.

— Älkää käsittäkö minua niin, — sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi keskustelun toisaalle.

Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut, kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti, jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.

— Tämä juhlapuku merkitsee sitä, — vastasi Pietari Vasiljitsh laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: — että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.

— Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

— Ohoo, älkää siitä huolehtiko! — Mitä arvelette? Minä olen jo valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen, että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.

— Saattehan sitten tietää — odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin, ja käskekää valjastaa.

— Syödään — syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä: otan ryypyt, haukkaan palasen — sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket meitä sitten syöttävät — siitä ei pelkoa.

— Eihän se liene leski? — kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.

Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että aamiaisen itselleen.

Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa, kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset; kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun; jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan "mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.

Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.

— Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, — sanoi Boris Andrejitsh istuutuessaan rattaille.

Olkoon nyt sitten: minun tähteni, — sanoi Pietari Vasiljitsh, johon Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: — mutta, ehkä te itse vielä minua kiitätte.

— Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, — virkkoi Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen, jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein kivettyneinä. — Oletteko kuulleet hänestä mitään?

— Luulenpa kuulleeni, — vastasi Boris Andrejitsh. — Näinkö te tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?

— No, mikäs estäisi? — Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas, hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen. Muuten, saattehan sitten nähdä… eihän tämä teitä velvoita mihinkään.

— Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! — vastasi Boris
Andrejitsh. — Mutta kuinka vanha hän on?

— Noin kahdenkymmenenviiden, tahi -seitsemän, — ei ainakaan enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.

Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat; siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija. Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.

Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille, mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut, kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.

— Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä jo kauvan halunnut, — sanoi emäntä huolettomasti heittäen häneen pikaisen silmäyksen: —, olen sangen kiitollinen Pietari Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän tutustumisen. Pyydän, istukaa!

Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle, ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku, valkeilla pitseillä reunustettu.

Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen, vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.

Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret, sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään, toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily, joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti ja huolellisesti venäjää… Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä Pushkinin kanssa, että —

niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina, naineet miehet — sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat miehet virkeinä eukkoina.

— Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi sanan, — puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen s-äänteen. — Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta ne, — lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: — joiden kanssa olisi miellyttävää tutustua, — ne eivät liiku mihinkään, vaan jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.

Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."

Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan, joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat savuta.

Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, — jatkoi leski, heittäen päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: — täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä ratsastaa — Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi. — Niin, — virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: — kaikki, mikä vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran tuomion alaiseksi.

— Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, — huomautti Pietari
Vasiljitsh.

— Niin, — vastasi leski: — onnettomuus asuu aivan heidän hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.

— Ikäväkö? Ei ole. Minä luen… Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni kohtaloiden arvoituksia.

— No, mitä te — nyt? — vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia
Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.

— Muuten, jättäkäämme tämä asia, — sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi Boris Andrejitshiin päin: — Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin, olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä kirjallisuudesta?

Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.

— Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana, 1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?

— Marlinskij — on etevä kirjailija, tiettävästi, — vastasi Boris
Andrejitsh.

— Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta… kuinka lumoava, ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä matoisessa maassa…

Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.

— Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, — sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.

Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen, mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa, lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat: taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen suustaan.

— Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus — ajatusten, tunteiden, mielijohteiden vapaus! — huudahti hän lopuksi.

— Suvaitkaahan minun sanoa, — keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: — mitä nainen tekee vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?

— Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
Sellaisia te olette — te, te miehet…

— Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, — keskeytti hänet taaskin
Pietari Vasiljitsh.

— Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana — sehän on tunnettu asia — joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.

— Niinmuodoin, — huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti hymähtäen: — te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.

— Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, — vastasi Pietari
Vasiljitsh rauhallisesti.

— Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät tänään täällä luonani…

Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:

Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä sinä rakastat"…

Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että päivällinen on valmis.

Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä puhelias, — silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin — kahviako, vai keltaista teetä. Boris Andrejitsh sanoi tahtovansa mieluummin teetä, mutta juotuaan kupillisensa, tunsi katuvansa, ett'ei pyytänyt kahvia; Pietari Vasiljitsh otti kahvia, ja juotuaan sen pyysi teetä, minkä nautittuaan pani kupin takasin tarjottimelle. Emäntä istui mukavaan asentoon, alkoi polttaa paperossiaan ja näkyi valmistuvan vilkkaaseen sananvaihtoon: hänen silmänsä säteilivät kuumina ja tummat posket punottivat. Mutta vieraat vastasivat laimeasti hänen yltyviin puheisiinsa, askartelivat enemmän paperossiensa kanssa, ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka, sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn, kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan, niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään, on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui eteisessä.

Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän katkaisi äänettömyyden huudahtaen:

— Ei sellaista, ei sellaista, — hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen syrjään ja melkein kääntyen poispäin.

— Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta viehättävä.

— Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että… Mutta sitä vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?

— Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton, olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen, mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta, ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.

— Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? — kysyi
Boris Andrejitsh.

Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:

— Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni sanastanne.

— Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, — vastasi Boris
Andrejitsh.

Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.

— Mihin te nyt minut viette? — kysyi hän Pietari Vasiljitshilta istuessaan hänen vieressään reessä.

— Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, — vastasi hän hetkisen mietittyään: — erääseen sangen kunnioitettuun taloon — Tihodujevien luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti, kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino. Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.

— Hyvä, saadaan nähdä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment. muist.]

Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.

— Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä
Kalimovna.

— Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. — Pietari
Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä
on Emerentsia, se hiljaisempiko?

— Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, — huomautti
Pietari Vasiljitsh puoliääneen.

Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka, kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat — koko talo aivan kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus, tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys, kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä, vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle. Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä heitä Boris Andrejitshille.

Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä, Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia, vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket, supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle, mutt'ei Polinkalle… Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen. Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä — sellaisella äänellä, joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat läsnä — nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään, ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä, että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän, kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä terävämmin ja ilkeämmin… Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.

— Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on aivan julmaa! — huudahti Emerentsia.

— Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, — huomautti Pietari Vasiljitsh.

— Aivan, — jatkoi Pietari Vasiljitsh. — Emerentsia Kalimovna ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.

Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta
Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.

— Ah, mademoiselle, — puheli Boris Andrejitsh: — ettekö olisi niin hyvä… että soisitte meille sen nautinnon…

— Todellakaan… en tiedä… — kuiskasi Emerentsia — ja luoden salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, — lisäsi nuhdellen: — ai, millainen te olette!

Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.

— Pelageija Ivanovna, — sanoi hän, — Käskekää tyttärienne laulaa tai soittaa meille jotakin.

— En tiedä, ovatko he tänään äänessä, — vastasi Pelageija Ivanovna: — mutta voivathan koettaa.

— Emérance, miksi ette nyt… — puheli Pelageija Ivanovna puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.

Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.

— Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni, sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet: Emerentsialla on diskantti…

— No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.

Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset tavallisesti laulavat — kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi; silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin se paikka!" — mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin, niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä "erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet eivät oikein mene meikäläiseen vereen."

— Älkää laulako sitä, — tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: — vaan "Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina…" tunnette sen?

— Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! — vastasi Emerentsia
ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon
Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta
Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.

— Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! — vakuutti hän. — Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!… Nyt näen, että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!

— Ah, kuinka vaatimaton olette! — vastasi Emerentsia ja halusi palata paikallensa.

Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.

— Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne — huomautti Pelageija Ivanovna: — mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan, muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.

Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa kohteliaisuutensa.

— Ah, mr Vjasovnin, — vastasi hän, — te olette varmaan kuulleet sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin verraten… Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän minulle… tietysti olette kuulleet hänestä?

— Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin konservatoriossa, hurmaava taiteilija… Hän sanoi minulle: "mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan, suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli… Mutta missäpäs täällä olisi tilaisuus oppia?

— Niin, niinhän se on… vastasi Boris Andrejitsh hellästi: — mutta teidän kyvyllänne… hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä hellemmin sivulleen.

— Oui, maman, — vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi hypähtäen ovessa.

Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris
Andrejitsh meni Polinkan luo.

"Jos tämä olisi Larinin perhe, — ajatteli hän: — niin eikö hän olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa Eugen Oniegin. Suom. muist.]

Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen tulevan yhä lähemmäksi.

— Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän duettoanne… Mistä oopperasta se on?

Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti vastausta, mutta turhaan.

— Mitä musikkia enimmän rakastatte? — kysyi hän, vähän odottaen: — italialaistako vai saksalaista?

— Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris
Andrejitsh.

"Ei", — ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, — "mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"…

Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle, ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu, — kas siinä koko viehätys…

Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen, mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi, kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan suuhunsa vasemmalta — hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin, että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.

Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs kortit"?… mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille: mais, messieurs… Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen, mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut uudesta voitostaan.

Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä hän sanoisi.

Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.

— Sitähän minäkin, — päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: — mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?

— Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…

— Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, — vastasi Boris Andrejitsh, — minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!

— Tietysti, te olette oikeassa, — vastasi puoliääneen Pietari
Vasiljitsh raukka.

"Ei, — sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa aikana Vjasovninin kanssa: — tämä ei ole minun parini… hän on liian oppinut."

Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä. Punakka, pyöreäkasvoinen… — no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja hyvä olen minäkin, Oniegin!"

— Eikö ollut mieleisesi? — kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja kiivetessään talonsa portaille: — vai mitä, Pietari Vasiljitsh?

Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi. Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen (hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras, naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja — sanon sen näin ainoastaan sinulle — minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa, toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.

Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän elämänsä meni entistä menoaan.

Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua, mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan. Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista, huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan. Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:

— Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni muistuttaa teitä lupauksistanne.

— Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.

— Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.

— Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.

— Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?

— Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.

— Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, — sanoi hän viimein: — sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.

— No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa… sallikaa minun tutustua häneen… Mikä hänen nimensä nyt olikaan?…

Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan, ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.

Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! — Tiedättekö mitä, Ivan Petrovitsh, — puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli poikennut hänen luoksensa, — naapurit näet mielellään poikkesivat hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen kolmeentoista hopearuplaan.

— Brau, brau, — vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.

— Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?

Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, — aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.

Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, — vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: — "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

— Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"

— Brau… — oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: — huono puheenparsi.

— Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: — mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…

— Tietysti, — jatkoi herra — minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…

— Konnien keksintöä, — keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

— He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin mestari.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta, jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski kantimensa siihen sanoen:

— Brau, — mörähti isä. — Vielä kaksi, — lisäsi hän, osoittaen vieraita. — Boris Andrejitsh, tyttäreni.

— Haluatteko kahvia? — kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. — Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

— Sangen mielelläni, — vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi
Krupitsynin puoleen.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

— Tottunut — vastasi Pietari Vasiljitsh: — täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys — ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" — kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

— Ei! mitä viinaa, — vastasi uusi vieras: — en välitä viinasta.
Terve, Pietari Vasiljitsh, — lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

— Terve, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — mistä
Jumala teidät tänne?

— Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te, jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan toimissa. Katsokaahan noita herrasia, — sanoi hän osoittaen sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: — kaikki hevoseni olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran loppu tulisi.

— Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, — puhui herra, joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

— Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, — alkoi hän pannen kätensä ristiin: — milloin sinut, lopultakin hirtetään?

— Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen — siinä koko juttu! Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi — haben sie gewesen, — ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten povitaskuunsa. — Voi teitä mitä väkeä olette!

— Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, — vastasi virkaheitto käräjäkirjuri: — mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla on vapaus antaa, ottavalla — ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt…

Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

— Miksi vaivaatte itseänne? — sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen häneltä kupin.

— Mitä vaivaa tämä on! — vastasi Veerotshka: — en tahdo antaa tätä tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei Mihieitshille.

— Mutta oletteko kuulleet, — alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään kuppinsa: — oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman kieltä.

— Kuten sanottu, — jatkoi Mihiei Mihieitsh. — Halvaus. Tehän tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli… Vihannes-keittoa syövät, kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää… yht'äkkiä vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"… niin keikahti tuolilta. Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on… Käsillä viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme siinä kunnosti itsensä… Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

— Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, — huomautti Veerotshka istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

— Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää puhetta… Eikö totta, Pietari Vasilitsh?…

— Aivan tyhjää, aivan joutavaa, — sanoi Pietari Vasilitsh! —
Täällä huoneessahan on lämmin.

— Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? —
En ymmärrä.

Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa. Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista, — ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.

— No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi, — puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.

— Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne kuulin, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi kuin nousevansa noista sanoista: — ihan perujen perää oli siinä; tietenkin, vaan vainoamista…

— Ja'a kortit, ja'a kortit, — keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh: — ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö, kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä… Ja'a kortit.

Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.

Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista (Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä, ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan, rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi: "lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti "hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.

Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.

— Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei teille kelpaa.

— Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.

— Pyydän, olkaahan nyt! — onhan hän aivan yksinkertainen neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, — se on selvä; mutta tarvitsetteko te sellaista?

— Minä en odottanut teiltä sellaista… teiltä, sanon minä… varmaankin te laskette leikkiä.

— Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen, joka pystyy mihin tahansa.

Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.

Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt, mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, — sanalla sanoen kaikesta, mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin, seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja sanoi: "brau, brau!" — ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta seuraavan päivän illalla… Hyvästellessään Vjasovnin puristi Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin mahtaa Pietarissa olla tapana.

Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona, erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän; heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut hänelle Veerasta niinkuin ennen… Mutta eräänä aamuna kun Pietari Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:

— Mitä? — vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään tietämättä miksi.

— Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh… Te katsotte… sitä… mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain…

— Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: — en ymmärrä teitä.

— Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson velvollisuudekseni ystäväni…

— Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? — keskeytti hänet Boris Andrejitsh. — Veerotshka — on nainen, hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut ystävyyttä enempää.

— No, joutavia, Boris Andrejitsh, — puheli, vuorostaan Pietari Vasiljitsh: — Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä vaatimattoman maalaistytön kanssa?

— Taas te sitä samaa! — Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. —
Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?

— Mutta kuulkaa, — jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon…

— Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa mustankipeäkin hänen tähtensä.

— Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema. No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on — varallisuus.

— Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? — kysyi hän äkkiä kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.

— Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.

Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta. Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen; mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä, alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.

— Pietari Vasiljitsh, — sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: — minun täytyy tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni. Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden oireita minua kohtaan.

— Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.
Minä en ole teidän holhoojanne.

Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.

Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.

— Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon selvittää välini Veeran kanssa.

— Kas niin, — sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin ovelle, — kuten sanottu, leikistä tuli tosi… Mutta kaikki on sulaa hullutusta, — lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.

Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen ystävänsä kaulaan.

— Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! — huudahti hän, sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: — hän on suostunut ja ukko myöskin… Kaikki on jo suoritettu!

Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa, heitti hartioilleen viitan ja huudahti:

— Makedonia, teetä! — lisäten: — Koska asia jo on päätetty, ei se enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä! Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?

Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.

Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona, vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen, osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan Petrovitshin terveydestä.

— Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, — sanoi Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.

— Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon, jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.

— Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän… No, siihen nähden voin olla levollinen… Kuka minusta huolisi?…

— Mitä te nyt kävitte noin miettimään? — kysyi hän katsoen Boris
Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.

— Minä mietin, — vastasi hän, minä mietin… että… — Mutta sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut tuttu Karantjevin kanssa.

— Minä en todellakaan muista… Niitä on aina kulkenut niin paljon isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.

— Hän on niin likainen, — vastasi Veera suoraan. — Muuten hän kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti… sydän ihan lämpenee, kun hän laulaa.

— Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: — kenestä te sitten pidätte?

— Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä kestään enemmän kuin minusta.

— Kuulkaa… — alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan
Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.

— Kuulkaa, — jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon tykyttävän: — minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana… mutta ei täällä.

— Salaisuusko, — ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen huoneeseen.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily, kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti kysyä:

— Mitä? — kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan myöten.

— Minäkö… minä, en tiedä todellakaan, en odottanut… se tuli niin… — tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän tunsi kuin kaatuvansa, — sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja kiiruhti omaan makuusuojaansa.

Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran lähestyvän.

Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui tuolille hänen vierelleen…

— Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, — alkoi Vjasovnin hieman vaivalloisesti, — tein väärin alkaissani niin odottamatta… ja sitäpaitsi — aiheettomasti…

— Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, — jatkoi Boris Andrejitsh: — niin tahtoisin tietää minkä vastauksen…

— Minä, todellakaan, en tiedä, — alkoi hän: Boris Andrejitsh… Se riippuu isästä…

Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen luokseen.

— Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen tiukasti.

— Kuten suvaitsette, — kuiskasi hän: — mutta, Boris Andrejitsh, minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti ja meni ulos.

Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja, mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa; mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen… Toisin sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.

Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan, mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

— Stepan Petrovitsh, — alkoi hän vihdoin: — aion tehdä teille ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.

— Minä… minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan kättä…

— Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen kuin Veeran äsken.

Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.

— Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä teidän puoleenne.

Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui tuttavamme Mihiej Mihieitsh.

— Kylläpä täällä on kuuma! — huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?

— Kova pakkanen tänään, — huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.

— Kaupungista tietysti, — toisti Mihiej Mihieitsh: — ja yhä saman roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen, hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri, Jumala nähköön!

Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:

— Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.

— Isä ei ole tänään oikein terve, — huomautti hän puoliääneen
Mihiej Mihieitshille.

Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa. Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij Ilitshiä.

Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen huoneeseen.

— Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, — vastasi Boris
Andrejitsh: — sen voin vannoa, — ja rakastan teidän tytärtänne.

Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan kuin kutistuivat kokoon.

Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin, — puhui hymyten kuten tavallisesti:

— Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse… huomenna… kaikki… mitä tarvitaan…

— Hyvä, hyvä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.

Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, — ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä. Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä. Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.

— Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, — puheli Boris Andrejitsh, lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen makuusuojansa lattiaa: — mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia; mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi, vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden, niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus — päinvastoin! Kas siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan. Ja jos minä olen erehtynyt, — lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan hiukan, jatkoi: — onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.

Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan keittänyt.

— Miksi istut tuppisuuna? — kysyi vihdoin Boris Andrejitsh, seisahtuen hänen eteensä. — Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?

— Olet jo asian esittänyt, — vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen: — isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi… Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.

— Syleile minua, onnittele, — vastasi Boris Andrejitsh: — ka, mikä oletkaan!

"Kaikki vaan sentähden, — sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, — kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."

Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin. Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle "Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa, joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena, katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.

Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus vastasi surullisesti: "brau brau!"

Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa "pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä paljon piti.

— Sinun elämäsi ei ole enää sama, — puheli hän Vjasovninille, joka ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: — sinä olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.

Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin, ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään, sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?

Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa ja aprikoida.

"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän edellytyksiä", — arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla kädet ristissä istuessaan.

Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"

"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, — niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: — tahi jos minulla olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani, niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole erehtynyt?…" Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli odottanut.

Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:

— Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi… — hän oli vähällä sanoa: helpompi. — Ja niin todellakin oli.

Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa, mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä; Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa häntä…

Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa. Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh ei ansainnut häntä.

— Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan puolison. Siinä kaikki!

Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan — rauhallisesti ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä — eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa. Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän kävi hänen luonaan, — hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu, ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin kun oli yksin huoneessa… Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi, miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" — noita sanoja, joiden tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan, huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken. Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti, että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka ei mitään huomannut… Niin meni talvi menojaan.

Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai muuttuvat, harvoin parempaan päin…

Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla, ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä jos lähtisi johonkin, — tietysti vaan ajaksi.

"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo, mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt häntä…

Lähestyvän kevään henkäys, — kevään joka kutsuu ja houkuttelee muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin sanaakaan maininnut… Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista, hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat… "Pian, pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, — vakuutti hän, — sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena… Mutta hänen surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.

Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan, ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa…

Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, — kaukana siitä. Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään, hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan. Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui pikaisesta palaamisestaan… Vihdoin eräänä päivänä, Pietari Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:

Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma, tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi voinut tätä mitenkään odottaa, — oletkin oikeassa sanoessasi minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea, tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi, ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, — mutta kirjoitan varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet. Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen — näkemiin aivan pian. Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä, jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.

J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät tapeteilla… kuuletko?… välttämättömästi.

Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan käydä — nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen tarpeellisia luentoja — Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes lähettämään kirjeet osoitteella — poste restante. Vjasovnin saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona, aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen, vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti. Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja… Puolen tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi hänelle — son petit nom: Julie, — ja viittasi siihen, ett'ei mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen à la Maison d'or, dans un petit colinet particulier. Boris Andrejitshilla ei ollut ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, — ajatteli hän, niin olkoon menneeksi. — "Partons!" — puhui hän ääneensä, — mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan, jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.

— Fi le gros jaloux! — kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.

— Te tahdotte sanoa — tokaisi upseeri: — siinä tapauksessa täytyy taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.

— Ja tässä minun, — vastasi Vjasovnin: — yhä epäröiden ja, kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään visittikorttinsa reunaan sanat: Hotel des Trois Monarques. N:o 46.

Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m—r… m—r (hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille — ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti, istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä…

Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat seuraavat sanat: Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83—me de ligne.

"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" — Hän alkoi kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille — mutta heti repi aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia (kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä (toisen nimi oli m—r Lecoq, toisen m—r Pinochet — molemmat olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään, mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.

— Si monsieur le désire — sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli saanut tehtäväkseen puhua asiat — monsieur Lecoq vaan myönteli ja myhäili). — Si monsieur le désire — toisti hän (Vjasovnin muisti monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan tapaan): — voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra Barbichon'ia un garçon très divout. "joka ei kieltäisi palvelustaan à un gentleman" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen — prenda à coeur vos intéréts.

Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti, että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi odottavansa herra Barbichon'ia. — Eikä herra Barbichon kauan viipynyt. Tämä garçon très dévoué näytti olevan erittäin vilkas ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että "cet animal de Leboeufn en fait jamais d'antres… c'est un Othello, monsieur, un véritable Othello" — hän kysyi Vjasovninilta: "n'est-ce pas, vous désirez que l'affaire soit sérieuse?" ja odottamatta vastausta huudahti: "c'est tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!" — Ja niin kävi kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan. Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin joku ruma leikki — ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.

— Tout est prét — karahti sorahtava ääni: — allez! — sanoi toinen.

Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: de grands avantages)… yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin survasi, tömähti, välkähti — Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään kuin kylmän, pitkän säilän… Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa "ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista kiskottu hammasta… Sitten maa liukeni hänen allaan… Yksi ääni sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?" — toinen vastasi: "Oh, parfaitement!" — ja kaikki ympärillä pakeni ja kaatui… Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella…

Pieni uskollinen sekundantti vei hänet des Trois Monarques-ravintolaan — mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan… ei tämä mitään… nyt tulen kotiin maalle"… Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle — ja parin päivän kuluttua tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan onnettomasta kohtalosta".

Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna, siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta hänen voimansa pettivät — hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: — Hän on kuollut… kuollut.

Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja, syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. — Veerotshkankin sydän vähitellen rauhoittui ja viihtyi.

Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi… ja mihinpä siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen… Veerotshka hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.

Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään tyttärensä lapsien seurasta, — niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau, brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa. Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan… siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.

Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut, niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen, kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.

Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään — ja kukapa ei salaisi jotain mielessään — tuli ilmi. Häveliäs, hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra… Totisesti en tuntenut häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi… melkeinpä ylenkatsoi meitä… Asanovin häijyys suututti minua.

— Kuulkaahan, — sanoin minä hänelle: — jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?

— Mitä ihmisiä nämä ovat! — sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) — koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!

Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.

Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! — sanoin minä lähestyen Asanovia: — teillä ei ole mitään kirjeitä.

— Niinkö luulette? — vastasi hän katsellen minua vinosti: — mutta mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen… "Tuttu käsiala!" arvelin minä…

Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni… minun itserakkauteni kärsii suuresti… Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?… Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että…

Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni…

Sydäntäni kouristi!… Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista…

"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi… mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".

Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan syöksyin ulos huoneesta…

Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa. Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui, mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä… Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi. Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa. Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen, punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama, johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin, vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä — kaikki sai aikaan painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä. Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä: he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni; mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät, jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä, etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli luonnetta… "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan", — sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään tästä Katariinasta). — Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa, naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla — ei mikään auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta, ja jo osaa olla niin taipumaton…

Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en, mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin häntä… Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.

Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti, vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen. Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin kyvykkäänä upseerina.

"Ihmeellistä!" — ajattelin minä maatessani sohvalla — "kuinka minä en ole mitään ennen huomannut?"… "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni. "Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen! Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana… Odottakaahan, kyllä minä teille näytän"…

Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta ennenkuin aamulla.

Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui. — Mutta katsokaapas! Terve! — sanoi Varvara laiskasti, kun näki minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: — katsokaa — tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä… (Varvaralla oli tapana toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)

— Hyvää päivää — vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.
Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.

— Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä ikkunansa luota.

— Meni portista sisään, — sanoi Varvara — ja yhtäkkiä nousi ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.

— Kerjäläinen, — vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle…

— Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, — aloin minä istuutuen nojatuoliin! — söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh… (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) — ja, minun täytyy tunnustaa, — jatkoin minä: — siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.

— Kas sepä vasta! — sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. — Niin, — jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.

— Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"…

— Hah — haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!
Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.

— En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan — lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: — Viininjuonti on vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin seuraa katumus, mutta myöhään.

Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan. "Onpa siinä ajattelin minä — lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"…

— Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin sanottavaa — lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.

Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.
Hän asettui pianon ääreen.

Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!

Minä istuuduin Sofian viereen. — Sofia Nikolajevna, — aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: — Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.

— No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt…

— Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä…

— Pääasia, josta aion puhua — jatkoin minä: — en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.

— Mitä te oikeastaan puhutte — sanoi hän vieläkään katsomatta minuun: — minä näyttelen osaani!

— Niin te! (Hän naurahti… Hänen häijyytensä sai minut valtoihinsa…) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä kohtaan — — — ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, — lisäsin minä kuin kuiskaten.

Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun, soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.

— Mihin te nyt? — kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette vastaa minulle?

— Mitä minä voisin Teille vastata? — En tiedä edes, mistä te puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.

Hän alkoi koota nuotteja… Veri syöksyi päähäni. — Ei, te tiedätte kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan: — Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista kirjeessänne: — "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".

— Minäkään en todella olisi voinut odottaa, — sanoin minä, että te,
Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka…

Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta…

— Mutta! Jos niin! — puhui hän: — tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?… Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt… Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini… Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"

— Anton Nikititsh, — huusi keittäjä eteisestä: — pian lasi vettä
Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!

— Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: — taas tuolla menee kirjuri.

Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.

Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni — Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.

Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään — sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.

Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen, mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos joku työnsi hänet luotaan — niin hän ei masentunut eikä ollut nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen. Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta. Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers Werke". Seisahduin.

Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni sointu oli… Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä ja vastasi:

— Vielä kysytte! — vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.

— Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? — kysyin minä yhtä ylimielisesti.

— Nyt luen "Resignatsionia" — erinomaisen kaunista runoelmaa.
Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.

Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea. Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden. Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen ystäväkseen.

Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä, oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi, joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille, mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin hänen puheensa luisti virtanaan. — Ja mikä oli ihmeellisintä — hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede, rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan "kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen ilmestymistä ja kosketusta… Pasynkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko nuorisolle itselleen!

Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar, jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia, Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan aralla ja väreilevällä äänellään. — Pasynkovin lempi oli mitä platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto, että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa, joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville, ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin "lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa, hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat. Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen vakuutettu siitä — vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea. Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta sankarilta!… Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme! — "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. — "Niin", vastasi hän minulle: — "Ja runoudesta." — "Ja ystävyydestä", lisäsin minä — "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja ne!…

Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan. Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli lapsena tapa valehdella… Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin, kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin… Muistan erään yön. Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. — Ulkona oli jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme, puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas ikuisine tähtineen… mutta tähtien takana asuu Luoja."

Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin hänen olkansa varaan… Sydän oli täysi.

Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin. Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin ennenkin…

Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä… Niin monta kaunista runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.

Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta, — pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.

Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein. Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset tottuivat häneen pian.

Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä, yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän ymmärsi häntä — hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa, katseli häntä — ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. — Iltasin me leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia. Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.

Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat — mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö, joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista vuotias tyttö — mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä. Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen, kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta kuitenkin hypähti pystyyn — hän oli aina sukkelan kohtelias — pani kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan häkki oli… Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi: Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä…

Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.

Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja Pasynkov… Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella. Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä; ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan, kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi, että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois. Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa", mutta mitä hän tahtoi sanoa — jäi salaisuudeksi.

Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi minulta olenko terve.

Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki… kun yht'äkkiä eteisen kello helähti.

Ovi aukeni… Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta, olinko kotona.

Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.

Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti. "Mikähän tästä seuraa?" — ajattelin itsekseni.

— "Armollinen herra" — alkoi hän istuen tuiman näköisenä nojatuoliin — "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte minulle erään asian."

— Niin katsokaas mitä tämä merkitsee… vastasi hän ikäänkuin painostaen joka sanaa: — eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle… Tänään te nuhdellen — huomatkaa — nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon tietää, kuinka te tämän asian selitätte.

— Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus Teillä on kysyä sitä minulta? — vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä. —

— Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne; mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.

— Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa, että te helposti saatoitte… — Sanalla sanoen, armollinen herra — sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: — pyydän teidän jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää, enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo saamaan selitystä!

Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.

— Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, — lausui hän: — teidän oma persoonanne — on paras todistus. Mutta minun täytyy teille suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele… Lukea salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.

— Menkää hiiteen siitä! — huusin minä, polkaisten jalkaani: — ja lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin puheisiin.

— Pyydän, älkää opettako minua; — vastasi Asanov kylmästi: — sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.

Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti olkapäätäni; nostin kasvoni — edessäni seisoi Pasynkov.

— Mitä tämä on? Onko totta?… — kysyi hän minulta: — oletko lukenut toisen ihmisen kirjeen?

Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: — Sinä olet lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?

— Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, — alkoi hän vihdoin. — Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?

— Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit soimata häntä…

— Sinä voit nyt minua halveksia… Pasynkov kävi pari kertaa huoneen poikki.

— No, asian täytyy olla autettavissa, — alkoi hän nostaen päänsä pystyyn: — sitä ei voi jättää sillensä.

— Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on mahdollista! Mitä hän ajattelee?

— Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?

— Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä anteeksi.

— Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.

Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi — myöhään.

— No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä — sanoin minä väkinäisesti.

— Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen mies kuin luulin.

— Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, — kysyin vähän odotettuani.

— Mutta!… (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia silmiin) — Mitä neiti Sofia sanoi?

— Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.

— Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan — sanoin surullisesti.

— Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin. Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi mitä tahansa.

— Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! — huudahdin minä melkein kyynelsilmin.

— Minäkö? Halveksisin sinua?… (Hänen hellät silmänsä säteilivät rakkautta). Sinua halveksisin… Se olisi typerää! Eihän se ollut helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?

Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja purskahdin itkuun.

Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään, koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys… miksi kätkeä totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen… ennen hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille, Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle Jakov Pasynkoville.

II.

Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä kasvaa ihania kukkia.

Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta. Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi, Pasynkovin palvelijaksi.

Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja menin Eliseyn luokse.

— Terve veli! — sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; —
Oletko sinä täällä herrasi kanssa?

— Ka, olen kyllä, — vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: — oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!

— Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne… Tässähän sitä ravintolassa ollaan.

Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön, jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen vuotta.

— Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, — kysyin häneltä. Elisey käänsi minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.

— Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!… Ette tunne häntä samaksi… Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.

— Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän haavoittuikin.

Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä kuullut.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! — huudahti minulle Elisey portailta: —
Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.

Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen huoneeseen — ja sydämeni oli pakahtua… Kapealla vuoteella, viitan alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan, laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä liikutettuna.

— Ei juuri mikään, — vastasi hän heikolla äänellä: — olen vaan hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?

Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet muuttanut?

— En ole kolmeen päivään ajanut partaani, — sanoi hän — ja vielä lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä… sehän ei ole mitään.

— Sano minulle, ole hyvä, Jaska, — aloin minä — onko totta mitä
Elisey on minulle sanonut… Oletko sinä haavoitettu?

— Niin, katsos, koko juttu on se, — sanoi hän — kerron sinulle tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella, millä? Nuolella.

— Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy terään, taitavasti tehtyyn kärkeen… Sellainen nuoli tekee sangen epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.

— Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta — huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.

— No kas nyt, nyt keskeytät, — jatkoi hän. — Muistathan, että minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka tapasinkin siellä erään olennon… (Hän huokasi)… Mutta nyt ei ole tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa, mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa — sen kuulet jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan. Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua vastaan tämän nuolen… Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan… Päällyskunta, Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.

Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

— Niin nähkääs, — jatkoi hän, taas avaten silmänsä: — Kaksi viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa… olen luultavasti vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri — saat kohta nähdä hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa, olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä, äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) — Mutta kerro nyt sinä jotain itsestäsi, — jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan — emmehän ole pitkään aikaan tavanneet.

Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti, mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja asetuin hänen viereensä istumaan. — Täällä on huono olla… alkoi hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos. Elisey seurasi minua.

— Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? — kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov. Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta — eikä mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet kiilsivät kuin unen jälkeen.

Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen.

— Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan, joka minua suuresti huolestuttaa.

— Sepä hyvä, — vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.

— Sanokaa, olkaa hyvä, — sanoin minä niinpian kuin olin istunut tuolille: — onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän käsityksenne?

Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani puhuessani hänen kanssaan.

— Niin, sallikaa minun huomauttaa, — aloin minä, että on tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos… Eihän voi asiaa niin… Olkaa hyvä!

— Neuvotteluako? — Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan
Efreimitshin kutsua.

Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri ponnistuksen.

— Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista — mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.

— Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus… Ellei häntä ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin tarpeellista noutaa.

— Haava… Keuhkot ovat vikaantuneet… lisäksi vielä vilustunut, on kuumeessa… niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja, tiedätte itse, ei mikään auta.

— Voisi koettaa homoiopatiaa… [Erään S. Hanemannin keksimä parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.] — puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.

— Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom. muist.]

— Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.

"No", ajattelin: "niinkö on!" — Ei, herra tohtori, — sanoin minä: — kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.

En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä, se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin oven.

— Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.

— Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! — höpisi paksu mies laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.

— Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: — se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.

Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on estää, tarjouduin lukemaan jotain.

— Niinkuin Vinterkellerillä — muistatko? vastasi hän: — ole hyvä, mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja…

— Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti… Muistatko: "Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"… tahi "Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö, mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!

Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."

— Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen säkeen. — Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri "Testamentti"… Ihmeellistä!

Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"

— "On heillä muuan naapuri", — kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen minuun päin sanoi: — Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?

— Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia ei laskenut kynnyksensä yli.

— En tiedä todellakaan… luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N—n kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.

— Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?

— Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden… Puhuin hänelle aina totta.
Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata — sehän olisi ollut synti!

— No, sano minulle, — alkoi hän vihdoin: — haihtuiko rakkautesi pian, vai eikö?

— Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta huokailemisesta?

— Mutta minä, veljeni, — alkoi hän taas: — ja hänen huulensa värähtelivät: — en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole vieläkään jäähtynyt.

— Kuinka! — huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: — rakastitko sinä häntä todella?

— Rakastin, — puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä kätensä päänsä taakse. — Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua… niin se on! "On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"… Mihinkä katsonkin!

Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"

— Niin, — sanoi hän kuin itsekseen: — minä rakastin häntä. En lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta Asanov… Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen! Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista…

Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.

— Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! — huudahdin: — ja sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!

— Niin, — puhui Pasynkov taas: — sitä selvitystä hänen kanssaan… en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin, mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän oli minun unelmani, minun ihanteeni… Säälin sitä, joka elää ilman ihannetta!

Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen, niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.

— Rakastin häntä, — jatkoi hän: — rakastin hänen tyyntä, rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta… Sen jälkeen en ole ketään rakastanut…

— Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: — niin se on; tuntui hieman katkeralta ja säälitti… itseäni… Mutta ei se tee mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.

Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle "Terekin lahjat" — nimisen runon.

— Onpa se koko koreata sanahelinää! — sanoi ystävä raukkani hieman arvostelevasti: — vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin, tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän pikari" — mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia… Mutta olenpa väsynyt; olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.

Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni, kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin…

Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.

Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä — hän ei vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain ajatusta.

"Millaisia metsiä! — kuiskaili hän: — aivan taivaaseen saakka. Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa… Lunta, kinoksittain… Kas, kuinka pieniä jälkiä… tästä on jänis juossut ja tuosta kärppä… Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut. Tuolla hän… tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä papereita etsimään… Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. — Siellä on Sofia… Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu… Ah, ei; tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät… Kylmä on… Mutta, kas Asanov… Ah niin, tykki se onkin — vaskinen tykki viheriällä telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se olikin… Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!… Kuka sen ampui? Sinäkö, Sonetshka?"

Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi herraansa.

— Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, — kysyi hän niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? — Mutta minä, veljeni, kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi, uneksijaksi. Unelmat, unelmat!… Sabakevitshin talonpoika — siinä unelma. Oh!…

Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.

— Ah, herraseni, — puhui hän vapisevalla äänellä, — minusta näyttää, että herra kuolee…

Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.

— Mikä tuo on? — alkoi hän uudestaan: — katso: meri… kultainen ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta…

Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.

Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä otin sen itselleni.

Kolmantena päivänä hänet haudattiin… Jalo sydän kätkettiin ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen multaa hänen arkulleen.

III.

Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan. Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen. Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää… Sekavin tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin: "tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli välillämme."

Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään, oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa vastaan.

Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte, — puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: — hän ei ole vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen, vahingollinen, vahingollinen!"

Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua tervehtimään.

— Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! — sanoi hän.
— Istukaa, olkaa hyvä.

Me istuuduimme. Katsoin häneen… Nähdä kauan erossa oltua armaat, ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa — astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento; hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä — sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut", ajattelee silloin jokainen itsekseen…

Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi…

— Olemme molemmat muuttuneet, — sanoi hän. — Missä olette koko tämän ajan olleet?

— Olen kulkenut siellä täällä — vastasin minä. — Mutta tekö olette eläneet yhä siellä maalla?

— Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.

— Miehenikö? — alkoi hän kiihtyneellä äänellä: — hän on nyt Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut hevosia; hän on perustanut hevostarhan… sitä varten hän nytkin ostelee hevosia.

Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine tummanharmaine silmineen.

— Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, — sanoi Sofia Nikolajevna koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: — ei mitenkään tahtonut jäädä kotiin — vaan pyyteli päästä mukaani.

Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Hän on aika reipas, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — ei mitään pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.

— Comment se nomme monsieur? — kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen äidin puoleen.

— Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh, — jatkoin minä…

— Niin, niin — puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, — mieheni, tietysti… kovin rakastaa lapsia…

Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.

— Sanokaa, — kiirehti Sofia Nikolajevna: — oletteko täällä asioillanne.

— Asioilla minäkin… Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.

Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, — alkoi taas Sofia Nikolajevna: — eikö teillä ollut ystäviä… mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot… hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies…

— Te surkuttelette häntä… — aloin minä: — mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?… Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?

— Niin, en tosiaankaan tiedä… — (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) — Lydia, — lisäsi hän: — mene hoitajasi luo.

Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.

— Kas, sellainen ihminen hän oli, — huudahdin minä päästyäni loppuun: — hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!… Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!… Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? — itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys — ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.

— Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.

— Te erehdytte, — puhui hän vihdoin: — minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin… ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.

— Puhun loppuun teidän ajatuksenne, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.

Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.

— Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, — sain viimein sanotuksi. — Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä…

— Te ette tietenkään ymmärrä minua, — sanoin minä äkkiä nousten paikaltani: — ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta lähettää teille muuan esine.

Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan kirjelapun mukana.

"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"

"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
— Noh, mene, — sanoin Eliseylle.

— Hän, kun oli Novgorodissa, — jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: — oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."

— Rakastipa… kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta, aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.

Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.

Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi puettu.

— Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.

Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.

— Kyllä, Novgorodissa, — vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. — Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.

— Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä — kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.

Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. — Lukekaa, sanoi hän.

"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän…"

— Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa — jatkoi hän — kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!

Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä… Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"…

— Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, — sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.

— Hän rakasti minua suuresti, — vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. — Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!…

— Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä, — lisäsi hän nousten paikaltaan: — hän rakasti teitä kovin ja aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani…

— Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, — jatkoin minä: — ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne sopivia paikkoja.

— Tarvitsisin jotain tointa… leikata en osaa, mutta ommella melkein mitä tahansa… niin, ja lapsia osaan hoitaa.

— Kuulkaa, Maria Petrova, — aloin minä hieman hämilläni: — suokaa anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen ystävänsä… Sallittehan ensi aluksi minun antaa… teille pienen summan?…

— Mitä teen rahoilla? — Kuiskasi hän: — hankkikaa mieluummin minulle paikka.

— Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen, tosiaan… Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin muistona ystävältämme…

Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne hänelle.

Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen minulle.

Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.

— Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, — jatkoin, — niin olkaa hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani…

— Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.
En oikein muista, luullakseni hän puhui.

Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.

Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:
Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia
Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan… "Raukka! raukka!"
Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko
Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike…
"Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla
se sinua ilahutti!"

Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä. Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä keskustelua.

Me aloimme keskustella — todellakaan en muista mistä, kaupungin kauhuistako, vai oikeista asioista… Lydia usein pisti sanansa joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan… Älykäs tyttö varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet viereensä istumaan.

— En vastannut teille mitään eilen, — sanoi hän pysähtyen kynnyksellä: — ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.

Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani — tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet… Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!

Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua… Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti…

Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.

Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan — mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin… Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan… Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. — Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää — vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.

II.

Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys — perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin — ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin — on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla — ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista — ja siksi vaan edelleenkin unelmoin — ja odotin.

III.

Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon — ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin… Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan… Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, — mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä… Sydämeni jähmettyy — herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan… Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.

IV.

Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.

Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa — oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…

Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, — samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.

"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.

Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden — ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.

Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. — Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin… Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä… mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään — ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.

Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.

— Te olette sangen kohtelias, nuori mies, — sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. — Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.

En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni… mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni… Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.

— Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti — mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.

VI.

Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa… Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa… Jotakin painostavaa… Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.

En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella — (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) — vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: — Mutta kului puoli tuntia, kului tunti… Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. — Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.

Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.

VII.

Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" — "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä… minusta tuntui siltä"… Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä… "Jätä minut, — kuiskasi hän: — ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"… Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.

VIII.

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan… Kaikkialla vallitsi hiljaisuus… mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa… Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.

IX.

— Kuule, mitä sinulle kerron, — alkoi äitini: — ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs — — — upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, — mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin — jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa — aivan kuin koiran raappimista — ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan — pitkään aikaan — ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan — he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, — ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni — eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…

— Sano nyt, — jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: — oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon — ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…

Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.

Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki — sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme… Muistan kuinka päätäni pyörrytti — ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? — Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä… etsiä häntä — se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui… kuume katosi… hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.

XI.

Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli — siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa… En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia… Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa — ja toivoi minun häntä säästävän… Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen… Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt — päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.

XII.

Myrsky tyyntyi… mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu — kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia… "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" — tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.

XIII.

Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, — tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi — aamu oli näet viileä — ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. — Asuuko täällä parooni? — kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.

— Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! — huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. — Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.

— Mitä tahdotte? Mikä on asiana? — kysyi hän käheällä äänellä — ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.

— Entä tuo neekeri? — kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.

— Mikä neekeri? — kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.

Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.

Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta — mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, — ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…

Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?… Kertoisinko kaikki äidille — vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.

XIV.

Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja — ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä… Aloin katsella… Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin…

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat — että olin niiden vaikutuksen alainen — ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa — ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.

XV.

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä… hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä — minun isäni — niin! — minun isäni — siinähän ei ollut mitään epäilystä — makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea… ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt — ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, — josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa… ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen… sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin… eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? — Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois — ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla… hän yksin — minä — ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla… siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan — mitäpä se enää hyödyttäisi! — niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon… Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen — olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan… Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran… Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä… Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan… muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta…

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, — ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.

XVI.

Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, — hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin — hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".

— Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.

Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä — ja me läksimme.

XVII.

Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; — se tyyntyy tyyntymistään — mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi — kas tuolla ruohikko. — Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon — mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään — ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, — ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli — häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.

Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. — Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?

XVIII.

Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus. Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin. Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja — mutta turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään oli tuotu hukkuneen ruumis — riensin heti sinne, mutta hänet oli jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan. Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille minun poissa ollessani… mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä poistui enää palaamatta.

Siten hävisivät isäni… minun isäni… jäljet; niin katosi hän teille tietymättömille mykkään pimeyteen. — Äidin kanssa emme enää milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"… eikä puhunut ajatusta loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! — En enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia, alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa, jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään — ja minä itken sulkien silmäni — enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä ihminenkö valittaa — vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi — minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.

Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin. Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit", suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava äänensä — kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.

— No, kuulkaa, — alkoi hän. — Kerron tapauksen vuodelta 13, Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E—n kyrasierirykmentissä ja olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään, ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa. Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja siitä, että… no, ymmärrätte… mutta silloinpa sattui jotakin. Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana, hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon, väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi, kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, — alinomaa hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.

— Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen jotain toimittaa…

— Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette… Arvelin vaan, että, ehkä, jotain voisin…

— Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän jalosukuisuuttansa voiton johdosta…

Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. — Niin mikä neuvoksi, — sanoin harmistuneena: — mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?

— Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!

— Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. — Heidän jalosukuisuutensa ei usko minua… ai… ai… ai… — Juutalainen sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle… — Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee… tiedän… kuin tiedänkin!

— Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!… — Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi suppuun. — Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa… niin kuulette itse… mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette usko… mutta sallikaa minun näyttää… se vasta olisi, voi sentään!

— No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille… — Girshel naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin jos olisi polttanut sormensa.

— Ai, ai, mitä puhutte? — jokelsi juutalainen aivan haltioissaan, heilutellen käsiään. — Ei mitenkään! Te… herrani, käskette silloin antaa minulle viisisataa… lisäsi hän nopeasti… Niin, te käskette…

Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.

Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä. Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien ympärillä… sotamiehet keittivät huttua. - Alettiin pakista. Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa. Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua; sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen; kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". — Ajoin hänet pois. Pian koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat. Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö. Tuijotin kauan sammuvaan tuleen… Kunnes viimein liekki vaipui tuhkaan… "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin harmistuneena, ja aijoin nousta.

— Teidän jalosukuisuutenne… — kuulin äänen korvani juuresta lepertelevän.

Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman, viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään — hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan: henkeäni aivan ahdisti.

— Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, — kuiskasi juutalainen väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan… Mutta sinä älä pelkää, älä pelkää, — jatkoi hän: älä pelkää…

Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne, ja väänteli levottomana käsiään.

Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua. Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin hänelle kädelläni… Hän katosi.

— Saara, — vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.

Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä ihailin hänen itämaista profiliaan — ja arasti puristin hänen vapisevia, kylmiä sormiaan.

Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti hymyillen muualle ja punastui.

Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta ja alkoi nauraa myhäellä.

Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.
Hän vaikeni.

Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.

— Herra, anna minullekin… — sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.

— No, nyt minä suutelen sinua. — Älkää, älkää, malttakaa, — kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.

Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä ristiin. Jätin hänet rauhaan.

— Jos tahdot… niin — sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut sitä. Saara taaskin nauroi.

Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!

Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili… Minä en kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös ja oli samassa teltan ovella.

— Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti ulos liukkaana kuin käärme.

Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja
Girshelkin oli kadonnut.

Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.

"Tosiaanko Girshel" — ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.
Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.

— Mitä, — kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?

— Ah, sinä!… (Kenraali katsoi taakseen)… Nähtävästi ei ole naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, — vastasin hänelle: — sinä naurat minulle, miksi?

— Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien, mutta hymyili edelleenkin. — Tyttö on vaatimaton, nuori… Te säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.

— Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua… mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi, vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?

— Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.

— Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, — kiiruhti juutalainen vastaamaan. — Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi… minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä, suvaitkaa, väistyn… mikä siinä? minä väistyn.

— Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
Kaunotar, vai mitä?

Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani. Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi. Aloin jo sadatella juutalaista… samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin pystyyn, syleilin häntä… kosketin huulillani hänen poskeansa… Se oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä… Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa… Hän vaikeni liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa… Hän itki hillittömästi… Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, — itki niin, että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni kuin maan alta.

— Girshel, — sanoin minä hänelle: — kas tässä sinulle luvatut rahat. Vie pois Saara.

Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja tarttui häneen.

— Anna anteeksi, Saara, — sanoin minä hänelle — Jumala olkoon kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.

Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin…

Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani. Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään. Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa nykäistiin minua jalasta…

— Herra upseeri, herra… auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä kiusaavat… Herra upseeri…

Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen, hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini, Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat, ankka rääkkyi… Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä huutoja ja rähinää… Minä huusin miehilleni ja käskin heidän jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä. Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi jälessäni kadulle.

Hän katsoi minuun hymyillen. — Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän loi silmänsä maahan. — Tulen huomenna luoksenne, — sanoi hän.

Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen… Kumarruin ratsuni seljästä puristamaan hänen pientä kättänsä.

Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni osastonsa kanssa — ja nelistin pois.

Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä ympärilleni… ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi. Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen… huudahti, istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä. Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän, ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa, siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön. Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä, noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen. Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi sen poimuista kultarahan… Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään. Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.

— Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. — Koetahan vielä kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut, odotahan!

Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten, sätkytti heikosti koipiaan… Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta ponnistuksesta…

— Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen oikeasta jalastaan, — minä en ylety. — Hän piti yhä juutalaista käsissään.

Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme. Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla huomautuksia juutalaisten kielellä.

— Tämä, — niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. — Hänen äänensä katkesi.

Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli jalkojani…

— Ai! — huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. — Kuinka se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä — kohta. Annan rahoja… maksan, — sopotti hän sulkien silmänsä.

Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti, kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä poimuina…

Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.

— Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! — huusi juutalainen epätoivoissaan: — minussa ei ole syytä; ei ole syytä… Käskekää päästää minut, käskekää…

— Teidän jalosukuisuutenne, — huusi juutalainen jälkeeni: — käskekää! armahtakaa!

Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja. Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.

— Te, nuori mies, — sanoi hän minulle: — olette kokematon. Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä… Mutta missä on mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?

Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton tuskin pysyi jaloillaan.

— No, — sanoi kenraali, — ja missä on piirustus, joka tavattiin tällä juutalaisella?

Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.

— Tämä on me-er-kill-ll-istä… — sammalteli hän. — Kuka hänet vangitsi?

— Te… te… teidän ylhäisyytenne, — jokelsi Girshel: — minä… armoa… teidän ylhäisyytenne… en ole syyllinen… kysykää herra upseerilta… minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.

— Häntä tulee tutkia, — sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen päätään. — No, kuinka sinä tämän, veli?

— Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te, niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.

— Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse hänen kengästään kirjoituksen.

— Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle?
Tunnusta pois…

Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa liepeitä.

— Hän on hirtettävä, — puhui kenraali ilmeikkäästi hetken vaiettuaan: — lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?

Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan. Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.

— Säälikää, teidän ylhäisyytenne, — sanoin kenraalille saksaksi, parhaan taitoni mukaan: — päästäkää hänet…

— Te, nuori mies, — vastasi kenraali minulle venäjäksi: — sanoin jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja jättämään minut rauhaan.

— Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule, teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla… teidän ylhäisyytenne, tytär on… armahtakaa…

— Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen… ensi kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!

— Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne… ensi kerta… vaimo… lapset… armahtakaa…

— Vaimo… teidän ylhäisyytenne… lapset… Kenraalia säälitti, mutta mitä tehdä.

— Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä, tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden: — hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä tapauksesta raportin, joka…

Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen, juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna jalkaan… vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle…

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoin jälleen: — armahtakaa tätä onnetonta.

— Ei voi. Laki käskee, — vastasi kenraali lyhyesti, vältellen mielenkuohua: — muille varoitukseksi.

— Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne — sanoi kenraali ja osoitti käskien ovea.

Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän kenraalin talosta.

Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua. Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan. Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin matolle ja — sulin silmäni…

Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi luokseni ja tarttui käsiini.

— Minun isäni… kerron sitten sinulle kaikki, — lisäsi hän, epätoivoisena väännellen käsiään: — mutta pikemmin… pikemmin…

Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä hääräili joukko sotilaita… Saara vaieten osoitti sinne sormellaan…

— Odota, — sanoin minä äkisti: — mihin juoksemme? Sotamiehet eivät tottele nyt minua.

— Kuule, Saara, — sanoin hänelle: — ei auta mitään juosta sinne? Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme taivuttaa hänet…

— Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.

— Ivanov, — huusin hänelle: — juokse, ole hyvä, tuonne: käske heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen puolestaan.

Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa, jopa toruakin… turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti vahtisotilaita: meitä ei laskettu.

Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina…

Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa, nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan. Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.

Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan… Hän alkoi jo kiitellä minua… Minä käänsin silmäni pois…

— Teidän jalosukuisuutenne, — huudahti hän ojentaen kätensä. —
Enkö ole armahdettu?

— Teidän jalosukuisuutenne, — mutisi hän: — katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, katsokaa… kas tuossa hän on, neitonen — tiedättekö — hän on minun tyttäreni.

— Teidän jalosukuisuutenne, — huudahti hän: — minä en poistunut telttanne luota! Minä en mistään hinnasta… — Hän seisahtui ja peitti silmänsä hetkiseksi… — Minä himoitsin teidän rahojanne, teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja… mutta en mistään hinnasta…

Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen apulaisensa…

— Mutta nyt, jos te pelastatte minut, — kuiskasi juutalainen: — niin käsken — minä… ymmärrättekö?… kaikki… olen valmis kaikkeen…

Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.

— Herra kornetti, — sanoi hän minulle: — hänen ylhäisyytensä käski vangita teidät. Mutta te… Hän osoitti vaieten sotilaille juutalaista… heti hänet…

— Teodor Karlitsh, — sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan oli tullut viisi sotilasta): — käskekää ainakin viedä pois tämä naisraukka.

Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa juutalaisten kielellä…

Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja heittäytyi uudelleen Girshelin luo… Siljafka esti hänet. Saara työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä välähtelivät, hän ojensi kätensä.

— Kiroon minä teidät kaikki, — huusi hän saksaksi: — olkaat kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys, hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne, jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat…

Hänen päänsä painui taaksepäin… hän kaatui maahan… Hänet nostettiin ylös ja vietiin pois.

Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille. Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan. Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta. Onneton jähmettyi pelosta…

— Oi, oi, oi! — huusi hän: — oi… malttakaa! kerron… paljon kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja, rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen, hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä juutalainen. Saara… missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin… hän kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän jalosukuisuutenne!… armahtakaa onnetonta perheenisää! — Minä annan kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!… (Hänet raastettiin koivun luo)… — Säästäkää! Armahtakaa! herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja yli-päällikkö!

Juutalaisen kaulaan putosi silmukka… minä suljin silmäni ja läksin juoksemaan.

Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan; minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, — ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.

Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies. Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, — jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle, — ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä, älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet ehtinyt tutustua — ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät, jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni luottamuksen, — mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti" ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua lääkärin omilla sanoilla.

— Ette taida tuntea, — alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: — ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?… Ette tunne… No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään). Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen, suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.] pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia. Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle, teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen tuoneen kirjelapun, — luultavasti sairaalta… No, hyvä, — tämä, ymmärrätte, on meidän leipäämme… Niin, nähkääs, asia oli seuraava: minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään… Mutta tiesin hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten ymmärrätte: — ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina, karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä. No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten… Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen… Jos kuski istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa takaa ja heiluttelee piiskaansa — silloin voit toivoa kelpo palkan vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin, ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä, ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan — saakeli! Kuitenkin pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa: siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää olko levoton… Missä sairas on? — Kas tänne, olkaa hyvä! — Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta neitosta, sisarukset, — perin säikähtyneinä, itkettyneinä. — Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa, missä tilassa… Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, — se on näet lääkärin velvollisuus, — ja menin lähemmäksi. Iskin suonta, käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson häntä, katson, tiedättekö: — Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole tavannut… kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet niin miellyttävät, silmät… Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui; alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili, nosti kätensä, pyyhki kasvojaan… Sisaret kumartuivat häneltä kyselemään: mikä sinun on? — Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois päin… Katselen — nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen. Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi… Minä suostuin: mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon: "paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää itse: kahta jo käy kello." — "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos jotain sattuu!" — "Käsken, käsken!" — Eukko lähti, ja tyttäret myös menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka, niin menin levolle, — mutta en voinut nukahtaa, — mitä ihmettä! No, mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin, en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä nousin, avasin hiljaa oven, — mutta sydämeni sykkii rauhattomana. Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka! Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka. Lähestyin häntä… Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo minuun!… "Kuka olette? kuka olette?" — Minä tulin hämilleni. — Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori… tohtori… Äitinne lähetti minua kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla, olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun kuolla… älkää, älkää." — Miksi te niin, Jumala kanssanne! — Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan, kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. — "Minä sanon teille, miksi en tahdo kuolla… sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te älkää kellekään… kuulettehan"… Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani, — tunnustan, päätäni huimasi, — hän kuiskasi… En ymmärtänyt mitään… Ah, hän hourailee varmaankin… Hän kuiskasi, kuiskasi, niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua sormellaan. — "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään…" Koetin häntä rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin ulos.

— Kuitenkaan, — jatkoi hän: — ei sairas toiseksi päiväksi vastoin otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat… Te tiedätte, mitä laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä, voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies, kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet; vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista… Sairas ei toipunut… päivä meni, toinen tuli ja katsokaa… siinä sitä… (lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni… (hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani… aivan tuota niinkuin… no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa… minuun… tahi ei niin että rakastui… mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee ollut, tuota… (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)

— Ei, jatkoi hän vilkkaasti: — kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni (lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä, näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna — (hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) — ei tuntenut minua kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita, kunnioitusta ja niin… Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa, niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten, — lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein henkeä pidättäen ja hämillään: — minä nähtävästi olen puhunut hiukan järjettömiä… ehkä ette minua käsitä… mutta suokaa minun kuitenkin kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.

— Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi. Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan. Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat, kuiskuttavat… voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet, kokeilet, — ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi vaikuttaa, kuten tulee… sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin toista. Otat useinkin reseptikirjasi… siellä se varmaankin on, — ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat: ehkä, ajattelet, kohtalo… kohtalo… mutta sillä välin ihminen kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu, sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta. Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin, aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, — eihän se ollut sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten, mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan, mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua kohtaan: — ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää, mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle. Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti — mitäpä siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella, — kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän, onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta. Joskus tartun päähäni: — mitä teet, ryöväri?… Mutta hän ottaa minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. — "Niin, — sanoo hän, te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin meidän naapurimme… ei, te ette ole sellainen… kuinka en ole teitä ennen tuntenut?". — Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon… minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut… mutta rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa… kaikki tulee hyväksi jälleen, te tulette terveeksi. — Samalla täytyy minun teille sanoa, — lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan: — että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi, yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko, vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti, sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" — "Ei mitään vaarallista, ei mitään!" — Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa, istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen… Hänkin on vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu. Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin… oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua syvälle silmiin… hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat. — Mikä teidän on? — "Tohtori, huolenhan minä?" — Jumala armahtaa! — "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään elämään… älkää sanoko… jospa tietäisitte… kuulkaa, Jumalan tähden, älkää salatko minulta iloani!" — Mutta itse niin kiivaasti hengittää. — "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla… niin silloin sanon teille kaiken!" — Aleksandra Andrejevna, säästäkää minua! — "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan teitä katsellut… Jumalan tähden… vakuutan teille, te olette hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä maailmassa on pyhää — sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte, kuinka tärkeää se on minulle… Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa, olenko vaarassa?" — Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna, säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" — En voi salata teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta Jumala on armollinen… — "Minä kuolen, minä kuolen"… Ja hän tuli iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. — "Älkää peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. — "Nyt, nyt voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni, että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"… Minä katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte… — "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli… — Uskotteko, olin vähällä huutaa… heittäydyin polvilleni ja kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa, vakuuttaa… en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin… Herättäkää palvelija, Aleksandra Andrejevna… kiitän teitä… uskokaa… olkaa rauhallinen. — "Se on turha, se on turha", vakuutti hän. "Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat — olkoon menneeksi: kuolenhan minä… Mitä sinä pelkäät, miksi olet arka? Nosta pääsi… Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä olen pettynyt… Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." — Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte… rakastan teitä, Aleksandra Andrejevna… Hän katsoi minua suoraan silmiin — levitti kätensä, — "Niin, syleile minua"… Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja juuri siksi hän kiintyi minuun, — ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei päästä minua käsistään. — Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna, ja säästäkää itseänne, sanon — "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin? Täytyyhän minun kuolla"… Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" — Mutta kuka on teille sanonut, että te kuolette? — "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". — Te jäätte eloon, Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. — "Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla… sinä olet minulle luvannut… sinä olet minulle sanonut"… Katkeralta minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä, ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon. Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi, — oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena; palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani, jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille, en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä… Ja millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!… Mutta viimeisenä yönä, saatatteko kuvaella, — istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla… Yht'äkkiä äitivanhus ehättää huoneeseen… edellisenä päivänä olin hänelle sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä sanoo: — "no, sepä hyvä, että tulit… katso meihin, me rakastamme toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." — "Mitä, mitä, hän puhuu, tohtori, mitä?" — Minä kangistuin. — Hän hourailee, sanon: — kuumeessa… Mutta tytär sanoo siihen: — "Turhaa puhetta, turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit minulta sormuksen… miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"… Minä hypähdin paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi arvasi.

— En rupea teitä kuitenkaan pitemmältä vaivaamaan, minua itseänikin painostaa tätä kaikkea muistellessani. Sairas kuoli seuraavana päivänä. Olkoon taivas hänelle avoinna! (lisäsi lääkäri nopeasti ja huokaisten). Ennen kuolemaansa pyysi hän omaisensa menemään ulos ja minun jäämään yksin hänen kanssaan. — "Antakaa minulle anteeksi", sanoo hän: "minä ehkä olen syyllinen teidän edessänne… sairauteni… mutta, uskokaa, en ole ketään rakastanut ennen teitä… älkää unohtako minua… säilyttäkää minun sormukseni…" Lääkäri käänsi päänsä pois; minä annoin hänelle käteni.

— Ah, — sanoi hän; — puhukaamme jostakin muusta, tai haluatteko pelata preferanssia? Meikäläiselle miehelle ei oikeastaan sovi antautua niin ylevien tunteiden valtaan. Meikäläinen mies ajatelkoon yhtä: etteivät lapset parkuisi, ja ettei eukko toruisi. Senjälkeen, näet, olen minä ehtinyt mennä kuten sanotaan, avioliittoon… Kuinkas sitten… Nain kauppiaan tyttären: seitsemän tuhatta tuli myötäjäisinä. Hänen nimensä on Akulina, sopii hyvin Trifonille. Muuten, sanottakoon se suoraan: pahansisuinen muija, mutta onneksi nukkuu päiväkaudet… Entä se preferanssi?…

Me istuimme preferanssia pelaamaan kopeekan pelierällä. Trifon Ivanitsh voitti minulta kaksi ja puoli ruplaa — ja lähti pois myöhään, varsin tyytyväisenä voittoonsa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMENTARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.