Produced by Tapio Riikonen

SOTILASKERTOMUKSIA

Kirj.

Rudyard Kipling

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

 Kadoksissa.
 Kaksi rumpalipoikaa.
 Hänen oma aviovaimonsa.
 Wee Willie Winkie.

Kadoksissa.

Onhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kuin hän pysyy alallaan. Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan silloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdeltaisiin itäisimpänä länsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista, tuntuu hänessä rotuomituisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen isäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin puhkeaa ilmi.

Dirkovitsh oli venäläinen — oikea täysi venäläinen sanoi olevansa — joka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin kasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden kirjeenvaihtajana — lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut samaa nimeä. Hän oli komea, nuori itämaalainen, joka halusi kierrellä tuntemattomia seutuja, ja hänen tulonsa Intiaan ei ilmaissut minkäänlaista erityistä lähtöpaikkaa. Ei ainakaan yksikään elävä olento voinut väittää, että hän tuli Balkhin, Budukshanin, Chitralin, Belutshistanin tahi Nepaulin puolelta tahi mistään muualtakaan. Intian hallitus, ollen tavattoman hyvällä tuulella, määräsi, että häntä piti kohdella hyvin ja näyttää hänelle kaikki nähtävät paikat; niin hän sitten maleksi, puhuen huonosti englantia ja vielä huonommin ranskaa, paikasta toiseen, kunnes yhytti Hänen Majesteettinsa Valko-husaarit Peshanurin kaupungissa, joka on vuoristossa erään ahtaan, Khyber nimisen vuorisolan suulla. Epäilemättäkin hän oli upseeri, hänen rintaansa koristivat venäläiseen tapaan pienet emalji-ristit, ja puhelias hän oli, ja (vaikka eihän tämä oikeastaan kuulu hänen ansioihinsa) hänet oli julistettu voittamattomaksi Mustien Tyronien kilpajuojaksi, jotka kukin puolestaan ja yksissä tuumin olivat koettaneet kaikin voiminsa lämpimän whiskyn ja hunajan, konjakin ja jos jonkinmoisten alkoholisekoitusten avulla kaikessa vieraanvaraisuudessaan juoda hänet pöydän alle. Ja kun Mustat Tyronit, jotka ovat pelkkiä irlantilaisia, eivät saa vieraan päätä sekaisin, niin on tuo vieras varmaan ihmeen kestävä mies. Näin tuumivat Mustat Tyronit, mutta he olivatkin aina hurjapäistä ja itsepintaista joukkoa, ja he määräsivät nuorempia alipäälliköitä nelivuotisesta palvelusväestä valitsemaan viininsä. Väkevät olivat aina everstien ja majuri-valiokunnan hankittavat. Sellaista joukkoa saattoi kunnioittaa, mutta ei kiittää.

Valko-husaarit olivat yhtä tunnollisia juomiensa valinnassa kuin vihollista ahdistaessaan. Konjakin oli eräs kokenut eversti tarkastanut muutama vuosi Waterloon tappelun jälkeen. Siitä saakka se oli saanut seistä, ja se oli ostaessa ihmeellistä konjakkia. Tätä nestettä muistellessa Ylä-Burman teak-metsissä ja Irrawaddyn matalikoilla kuolevien miesten silmiin kihosi vesikarpalot. Ja erinomaista portviiniä heillä oli, ja samppanjaa, jonka merkistä ei ollut tietoa, sillä se kannettiin pöytään ilman leimaa, koska Valko-husaarit eivät suvainneet, että kukaan tiesi mistä tavara hankittiin. Upseeri, jonka toimena samppanjan valikoiminen oli, ei saanut tupakoida kuuteen viikkoon ennen valitsemista.

Tämä yksityisseikkain tarkka luetteleminen on tarpeellinen kuvattaessa tapausta, jolloin mainitut nesteet, samppanja, portviini ja ennen kaikkea konjakki — vihreätä ja valkoista ja keltaista likööriä lukuunottamatta — asetettiin Dirkovitshin yksin käytettäväksi, ja hänellä oli äärettömän hauska — hauskempi vielä kuin Mustien Tyronien parissa.

Mutta hän pysyi aina yhtä kiusallisen eurooppalaisena. Valko-husaarit olivat — "kalliit ystäväni", "kunnon sotatoverit". Tuntimäärät hän saattoi jutella siitä loistavasta tulevaisuudesta, mikä oli koittava Englannin ja Venäjän aseiden avulla, kun heidän tunteensa ja alueensa kulkevat rinnatusten, jolloin Aasian suuri sivistämistyö oli alkava. Tämä ei tyydyttänyt, sillä Aasiaa ei sivistytetä länsimaisen metodin mukaan. Aasia on liian suuri ja liian vanha. Naista, jolla on monta rakastajaa, et houkuttele toiselle toalle, ja Aasia on kaikkina aikoina ollut kiemailussaan pohjaton kuin papin säkki. Se ei koskaan käy pyhäkoulua eikä opi äänestämään muuten kuin miekka äänestyslippunaan.

Dirkovitsh tiesi sen kyllä niin hyvin kuin kuka tahansa, mutta häntä huvitti puhua erikoiskirjeenvaihtajana ja tekeytyä niin älykkääksi kuin suinkin. Väliin hän tahtoi viittaillen huomauttaa, hiukan vain, kasakka-sotnjastaan, joka nähtävästi oli jäänyt johonkin perukkaan oman onnensa nojaan. Hän oli saanut raataa kovasti Keski-Aasiassa ja ollut useammassa kahakassa ja ottelussa kuin tuskin kukaan hänen ikäisistään. Hän vältti oman etevämmyytensä esiintuomista, mutta oli hyvin valmis aina tilaisuuden tullen kehumaan Hänen Majesteettinsa Valko-husaarien ryhtiä, temppuja, univormua ja järjestystä. Ja kyllä siinä olikin ihailtava rykmentti. Kun rouva Durgan, Sir John Durgan vainaan leski, tuli heidän olopaikalleen ja vähän ajan kuluttua jok'ainoa messin mies oli kosinut häntä, ilmaisi hän yleisen mielipiteen hyvin sattuvasti, lausuessaan, että he kaikki olivat niin somia, että koska hän ei voinut ottaa heitä kaikkia, eversti ja majurit, jotka jo olivat naimisissa, siihen luettuina, ei hän tahtonut tyytyä yhteen ainoaankaan heistä. Siksipä hänet, ristiriitainen kun oli luonteeltaan, vihittiinkin eräälle jalkaväkeen kuuluvalle pienelle miehelle. Ja Valko-husaarit aikoivat panna suruharson hihaansa, mutta suostuivat kuitenkin menemään vihkiäisiin oikein miehissä ja täyttämään kirkon koko toisen sivustan, äänettömät nuhteet huulillaan. Hän oli petkuttanut heitä kaikkia, vanhimmasta komppanianpäälliköstä, Basset Holmerista, nuorimpaan upseeriin, Pikku Mildrediin saakka, joka olisi voinut antaa hänelle neljätuhatta vuodessa ja arvonimen. Hän oli "vicomte", ja hänen sotilaaksi tullessaan oli messi kehottanut häntä kernaammin menemään kaartiin, sillä husaarit olivat kaikki suurien maustekauppiasten ja vaatetehtailijoiden poikia, mutta Mildred pyysi hartaasti saada jäädä, ja hän käyttäytyi niin siivosti, että hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja hänestä tuli mies, joka oli paljon tärkeämpi kuin minkäänlainen "vicomte" koskaan voi olla.

Ainoat, jotka eivät kannattaneet yleistä mielipidettä husaarien suhteen, olivat muutamat tuhannet henkilöt toiselta puolen rajaa, juutalaisia sukuperältään, joita nimitettiin pataaneiksi. He olivat kerran virallisesti yhtyneet rykmenttiin, tuskin pariksi kymmeneksi minuutiksi, mutta yhtyminen, jonka kestäessä alituiseen sattui onnettomuuksia, herätti heissä ennakkoluuloja. Sanoivatpa he Valko-husaareja "paholaisen pojiksi" ynnä semmoisten henkilöjen pojiksi, joiden kanssa oli aivan mahdoton olla ihmisten seurassa. Kuitenkaan he eivät olleet niin paljon toisia ylempänä, että olisivat antaneet vastenmielisyytensä estää heitä täyttämästä rahapussinsa rykmentin kustannuksella. Rykmentillä oli karbiinipyssyjä — mainioita Martiini-karbiineja, jotka lennättivät kuulan tuhannen yardin päähän vihollisen leiriin ja olivat muutenkin mukavammat liikutella kuin pitkäpiippuiset pyssyt. Sentähden niitä haluttiinkin pitkin rajaa, ja koska kysyntä aina synnyttää tuotantoa, hankittiin niitä hengen uhalla ja maksuksi annettiin niitten paino lyötyä hopeaa — seitsemän ja puoli naulaa rupiita tahi kuusitoista puntaa ja jokunen shillinki, rupii alpari-kurssin mukaan. Öillä niitä veivät varkaat, jotka notkeina kuin käärmeet matelivat vatsallaan aivan vahtimiehen nenän alla; niitä katosi ihmeellisellä tavalla asetelineiltä, ja kuuman aikaan, kun kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, hävisi niitä kuin tuhkaa tuuleen. Raja-asukkaat halusivat niitä omia perhekostojaan sekä sattuvia tapahtumia varten. Mutta pitkinä Pohjois-Intian kylminä talviöinä tapahtui varkauksia laajemmalti. Murhaajaliike vuoristossa on siihen aikaan vilkkaimmillaan, ja hinnat ovat korkealla. Rykmentin vahdit lisättiin ensin kaksin-, sitten kolminkertaisiksi. Husaari ei ole paljon milläänkään, jos ase katookin — hallitus saa antaa uuden — mutta se häntä harmittaa, että uni tulee häirityksi. Rykmentti oli hyvin suutuksissaan, ja eräskin varas, jonka onnistui lynkätä tiehensä, kantaa vielä tänäkin päivänä selviä jälkiä heidän vihastaan. Tämä tapaus lakkautti varkaudet vähäksi aikaa. Vahteja voitiin vähentää, ja rykmentti vietti aikansa poolo-urheilussa vallan odottamattomalla tuloksella, voittaen kaksi kertaa kolmesta koetuksesta lushkarien peljättävän Light Horse poolorykmentin, vaikka näillä oli neljä hevosta mieheen lyhyen ajan kilpailussa ja eräskin hindu-upseeri kiiti kuin salama yli tantereen.

Voiton kunniaksi he laittoivat päivälliset. Lushkarit saapuivat ja Dirkovitsh saapui mitä täydellisimmässä kasakkaupseerin univormussa, joka on väljä kuin yönuttu, ja esitettiin lushkareille. Dirkovitsh katseli heitä oikein täydellä silmällä. He olivat heikompia kuin husaarit, ja heidän käytöksensä ilmaisi reippautta ja sulavuutta, joka on Punjabin rajaväelle ja kepeälle hevosväelle ominaista. Se on opittava sekin, kuten virkaseikat ainakin; mutta päinvastoin kuin monet muut seikat ei se koskaan unohdu, vaan jää miehen ryhtiin kuolinpäivään saakka.

Valko-husaarien suuri hirsikattoinen messisali oli kerrassaan mielestä unohtumaton. Kaikki messin hopeakalut oli pantu pitkälle pöydälle, jolla — siitä on jo kauan — viiden taistelussa kaatuneen upseerin ruumiit olivat levänneet; likaiset, repaleiset liput riippuivat oven päällä, talviruusukimppuja oli sirotettu hopeakynttilänjalkojen väliin, etevien upseeri-vainaiden valokuvat katselivat jälkeläisiään, ollen ripustetut sambhur-, nilghai-, maikhor-eläinten ja, koko messin ylpeyden, kahden irvistävän lumileopardin väliin, jotka olivat tuottaneet Basset Holmerille nelikuukautisen loman, joka hänen olisi pitänyt viettää Englannissa eikä matkalla Tibetiin, missä hän oli alituisessa hengenvaarassa vuorten reunamilla, iljanteilla ja lasikirkkailla ruohoisilla ylänteillä.

Valkoiseen musliiniin puetut palvelijat, rykmentin töyhtö turbaanin reunassa, odottivat käskyjä isäntiensä takana, toiset punaiseen ja kultaan puettujen Valkohusaarien, toiset keltaiseen ja hopeaan puettujen Light Horse lushkarien takana. Dirkovitshin tummanvihreä univormu oli ainoa tumma pilkku pöydän ääressä, mutta hänen suuret onyksin-väriset silmänsä sätelivät sitä enemmin. Hän purki tunteitaan, veljitellen lushkariryhmän kapteenia, joka tuumaili, kuinkahan monta Dirkovitshin kasakkaa hänen pitkät, hoikat maanmiehensä ottaisivat pitääkseen lämpiminä oikein kunnon ottelussa. Mutta tämmöisiä asioita ei sovi tuoda julkisuuteen.

Keskustelu vilkastui äänekkäämmäksi, ja rykmentin soittokunta soitteli eri ruokalajien välillä, kuten tapana on ollut ammoisista ajoista, kunnes kaikkien kielet seisahtuivat hetkeksi, kun päivällisastiat korjattiin ja eversti nousi seisaalleen ensimäistä välttämättömyyden maljaa esittääkseen ja lausui: "Kuningattaren malja", ja Pikku Mildred vastasi kaukaa pöydän päästä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja isot kannukset kilahtelivat, kun suuret miehet nousivat pystyyn juodakseen kuningattaren maljan, jonka oli väärin luultu saavan maksaa heidän messilaskunsa. Tämä messin sakramentti ei koskaan vanhetu eikä voi olla liikuttamatta kuulijaa, oltakoonpa sitten maalla tahi merellä. Dirkovitshkin nousi "oivallisten veljiensä" kanssa, ymmärtämättä kuitenkaan minkätähden. Ei kukaan muu kuin brittiläinen upseeri ymmärrä oikein maljan tarkoitusta; ja useimmilla on tunne enemmän vallalla kuin järki. Seremoniaa seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä astui sisään hindu-upseeri, joka oli pelannut pooloa lushkarien kanssa, mutta tuli sisään koko kuuden jalan pituudessaan vasta jälkiruualle, sinihopeainen turbaani päässä ja suuret pitkävartiset jalassa. Messi nousi ylös meluten, kun hän uskollisuuden merkiksi tarjosi miekkansa kahvaa everstin kosketettavaksi ja istuutui vapaalle tuolille huudettaissa: "Rung ho, Hira Singh!" (käännettynä se merkitsee: "Käyös voittoon!"). "Kosketinko minä teitä polveen, ukko paha?" "Ressaidar sahib, mikä hitto teidät pani ajamaan sillä potkurilla ne viimeiset kymmenen minuuttia?" "Shabask, Ressaidar sahib!" Sitten eversti ärjäisi: "Ressaidar Hira Singhin malja!"

Kun eläköönhuudot olivat vaienneet, nousi Hira Singh vastaamaan, sillä hän oli kuninkaallisesta suvusta lähtenyt upseeri, kuninkaan pojanpoika, ja tiesi tehtävänsä tällaisissa tilaisuuksissa. Näin hän puhui omalla kielellään:

"Eversti sahib ja täkäläisen rykmentin upseerit, suurta kunniaa olette minulle osoittaneet. Tätä tulen muistamaan. Olemme tulleet kaukaa teidän kanssanne kilpailemaan; mutta meidät on voitettu. ['Ei suinkaan teidän vikanne, Ressaidar Hira Singh! Kilpailimmehan omalla maallamme. Teidän hevosenne olivat väsyneet rautatiematkan tähden. Ei mitään kursailua.'] Sentähden tulemme kenties uudestaan, jos niin sattuu. ['Kuulkaa! Kuulkaapas! Todellakin! Hyvä! Hst!'] Sitten kilpailemme uudestaan kanssanne ['Hauska tavata!'], niin etteivät hevosenne enää kestä jaloillaan. Tämä riittäköön kilpailusta." Hänen toinen kätensä sattui miekan kahvaan, kun hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin, joka venyttelihe tuolillaan. "Mutta jos Jumalan tahdosta sattuisi muutakin kilpailua kuin pooloa, niin olkaa vakuutetut, eversti sahib ja upseerit, sen me suoritamme rinnatusten, vaikka heillä" — taas hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin — "vaikka heillä, sanon, olisi viisikymmentä ratsua yhtä meikäläistä vastaan!" Ja huudettuaan Rung ho! joka kajahti kuin pyssyn perä kallion reunaan, hän istuutui toisten riemuitessa.

Dirkovitsh, joka oli uutterasti maistellut konjakkia — tuota edellämainittua hirvittävää konjakkia — ei ymmärtänyt mitään, eikä laimennettu käännöskään näyttänyt ilmaisseen hänelle puheen purevaisuutta. Ehdottomasti oli Hira Singhin puhe sen illan tärkein, ja melua olisi jatkunut huomeneen, ellei ulkoa kuuluva pamaus olisi sitä keskeyttänyt, jolloin joka miehen käsi kosketti aseetonta vasenta sivua. Sitten kuului jyskettä ja hätähuutoa.

"Taas karbiini varastettu!" sanoi ajutantti istuutuen rauhallisesti paikoilleen. "Sitä se tekee kun vahteja vähennetään. Lienevät kai vahdit tappaneet hänet."

Verannan kivilattia kajahteli aseellisten raskaasti astuessa, ja kuului kuin sitä pitkin olisi laahattu jotain.

"Miks! häntä ei panna koppiin huomiseksi?" sanoi eversti äissään.
"Katsokaa, kersantti, onko häntä haavoitettu."

Messikersantti kiiruhti ulos pimeään ja palasi kahden husaarin ja korpraalin kanssa; kaikki he olivat hyvin hämmästyneet.

"Saimme kiinni karbiinivarkaan, sir", sanoi korpraali. "Ainakin hän oli hiipimässä kasarmiin päin, kulki suurta tietä myöten vahtien ohi; ja vahti sanoo, sir…"

Kurja rääsyläinen, jota kolme soturia vartioi, voivotteli. Tuskin milloinkaan lie nähty niin neuvotonta ja viheliäistä afgaania. Hän oli ilman turbaania ja kenkiä, liassa ryvetetty ja pahoinpitelystä melkein tiedotonna. Hira Singh säpsähti äkkiä kuullessaan hänen vaikerruksensa. Dirkovitsh otti uuden lasin konjakkia.

"Mitäs vahti sanoo?" sanoi eversti.

"Sanoo miehen puhuvan englantia, sir", vastasi korpraali.

"Ja te tuotte hänet messiin, sen sijaan kuin teidän olisi pitänyt jättää hänet kersantille! Vaikka hän puhuisi kaikkia helluntaijuhlan kieliä, ei teillä ole mitään asiaa…"

Taas rääsyläinen vaikeroi ja jupisi jotain itsekseen. Pikku Mildred oli noussut paikoiltaan ja tullut katsomaan. Hän hypähti taapäin, ikäänkuin häntä olisi ammuttu.

"Ehken olisi paras lähettää miehet takaisin, sir", sanoi hän everstille, sillä hän oli saanut erityisiä vapauksia, vaikka olikin alempi upseeri. Puhuessaan hän löi kätensä tuon rääsyläisraukan kaulaan ja pani hänet istumaan. Tokko lie tullut mainituksi, että Mildredin pienuus oli siinä, että hän oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen ja suhteellisesti roteva. Korpraali, huomattuaan että upseeri tahtoi pitää huolta vangista ja että everstin silmät alkoivat säkenöidä, lähti heti miehineen liikkeelle. Karbiinivaras, joka oli jäänyt yksin messin joukkoon, nojasi päänsä pöytään ja itki katkerasti, toivottomana ja lohduttomana, kuten lapset itkevät.

Hira Singh kiiruhti hänen luokseen ja kirosi pitkän omakielisen pirun. "Eversti sahib", hän sanoi, "tämä ei ole afgaani, sillä he itkevät 'ai! ai!' Eikä hän ole hindukaan, sillä he itkevät 'oh! ho!' Hänhän itkee aivan kuin valkoihoinen, 'uu! uu!'"

"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?" sanoi lushkarikapteeni.

"Kuulkaa häntä!" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa olevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.

"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'" sanoi Pikku Mildred. "Kuulin hänen niin sanovan."

Eversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa kuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi huuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean avulla, ja se aivan särkee hänet.

"Pojan perhana!" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. "Pitäisi lähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä kovakouraisesti."

Mutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat hänelle kuin lapsen lapsen lapsia — miehistö kuitenkin ensi sijassa. Hän murahti äkeissään: "Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun hän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain pahentaa asiaa."

Konjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui tuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista katsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku. Perustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi tuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt. Milloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin he siitä melkein ylpeilivät.

"Aikooko hän ulvoa koko yön", sanoi eversti, "tai pitääkö meidän tässä pitää Pikku Mildredin vieraalle seuraa, kunnes hän alkaa voida paremmin?"

Tuolissa istunut mies nosti päätään ja tuijotti messiin.

"Oi Jumalani!" sanoi hän, ja jok'ainoa messissä olija säpsähti. Sitten lushkarikapteeni teki jotain, josta hänen olisi pitänyt saada Victoria-risti — osoittaen uljuutta taistelussa ääretöntä uteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että he nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin tärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain: "tämä asia kai ei koske meitä, sir", vei toverinsa verannalle ja puutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän katsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt konjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen tarkastellessaan katossa olevaa arkkua.

"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän", sanoi ajutantti Basset Holmer. "Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla kotoisin?"

Eversti pudisteli miestä hiljaa käsivarresta ja kysyi: "Kuka olet?"

Ei vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille vasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä, kunnes huudettiin "ratsaille", toisti kysymyksen semmoisella äänellä, että petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh, joka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua tuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja kahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin oli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla Valko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki toimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta sävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan ja naputteli pöytää sormillaan.

"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa", sanoi eversti. "Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian huomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin."

Pikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle. Tämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe yhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä olevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan. Siihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja yksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi pontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi tarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen taulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen pudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen hopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä. Hän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.

"Mikä se on — niin, mikäs se on?" sanoi Pikku Mildred. Sitten, ikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: "Se on hevonen — niin, hevonen."

Hyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: "Niin, olen — nähnyt. Mutta missäs on se hevonen?"

Olisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät syrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää kysymystäkään vahdin kutsumisesta.

Taas hän puhui, hyvin hiljaa: "Missä meidän hevosemme on?"

Mitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen ainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella ulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen, rykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä kolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut ammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja ojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti särmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti pöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti "River of Years" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään messisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt valssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: "Rumpalin hevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden —67." "Mistä hän tietää?" "Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä." "Eversti, mitä aiotte tehdä?" "No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!" "Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa."

Pikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa. "Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!" hän sanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.

Ainoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli tyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle. Ällistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa. Vielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja portviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku Mildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: "Hyvät herrat! Kuningattaren malja." Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies hypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan lasista kannan poikki.

Kauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä maassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli eräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja särkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa ei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta, lukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota kyllä aina sattuu.

"Asia selviää", sanoi eversti, syvään huokaisten. "Hän ei ole kersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?"

Koko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut saattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen, likainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.

Pöydän alta nousi tyynenä ja kohteliaasti hymyillen Dirkovitsh, joka oli herännyt virkistävästä unestaan, tunnettuaan jonkun jalat päänsä päällä. Hän kömpi ylös aivan tuntemattoman miehen vierestä, ja parkaisten vaipui tämä hänen jalkoihinsa. Tämä oli kerrassaan kauhea näky, heti tuon juhla- ja kunniamaljan jälkeen, joka oli kiinnittänyt hajaantuneet mielet yhtäänne.

Dirkovitsh ei yrittänytkään nostaa häntä pystyyn. Pikku Mildred samassa koetti saada häntä seisaalleen. Oli sopimatonta, että mies, joka osaa vastata kuningattaren maljaan, sai maata kasakka-upseerin jaloissa.

Äkkiliike repäisi viheliäisen vaatteet melkein vyötäisiä myöten, ja hänen ruumiissaan näkyi mustia arpia. On olemassa vain yksi ase maailmassa, joka leikkaa yhdensuuntaisiin viiruihin, ei se ole rottinki eikä köysi. Dirkovitsh äkkäsi jäljet, ja hänen silmäteränsä laajenivat ja muuttuivat. Hän puhui jotain, joka kuului kuin "shto vij taketj", ja mies orjistellen vastasi "tshetirje".

"Mitä tämä on?" sanoivat kaikki toisilleen.

"Hänen numeronsa. Nähkääs hän on numero neljä." Dirkovitsh puhui hyvin sotkuisesti.

"Mitä tekee kuningattaren upseeri erityisellä numerolla?" sanoi eversti, ja ympäri pöytää kuului paheksivaa murinaa.

"Kuinka minä voisin sen sanoa?" vastasi tuo mielistelevä itämaalainen imelästi hymyillen. "Hän on — kuinka sanoisinkaan — pakolainen — karkuri tuolta kaukaa." Hän nyykäytti päätään ulos yön pimeään päin.

"Puhutelkaa häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa ystävällisesti", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille. Kaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin käytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää venättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta sitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut sanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun aina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin he aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.

"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."

"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!" sanoi Pikku Mildred, ja ajutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat säilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui: "Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka olisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä everstimme puoleen, jota hän oli loukannut."

Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä everstiä kohtaan.

"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan lähetettiin toiseen paikkaan — kuinka te nyt sanottekaan? — seutuun. Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" — mies nyykäytti päätään myöntäen ja vavahtaen — "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista — sitä, enemmän kuin monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt anteeksi everstiltämme. Ah!"

Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen, Valko-husaarit — ikävä sanoa — osoittivat epäkristillistä mieltymystä ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.

"Siivommin! Viisikymmentäkuusi — viisikymmentäviisi — viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin Limmason — hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut hukkaan."

"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet helvettiin ensin", säesti messi.

"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.

Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.

"Tiedättekö kuka olette?"

Hän hymähti hieman.

"Tiedättekö olevanne Limmason — luutnantti Limmason, Valko-husaari?"

Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia, johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt, ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.

Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:

"Kunnon sotatoverit — kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma — mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri. "Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani — näpsäytän sormiani hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä — kuinka monta — miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään — ei niin mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään. "Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään — minkä täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän oli juuri tuollainen pikkuinen — sattuma, jota ei kukaan muistanut. Nyt hän on tuo. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin urhoollisiksi — semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" — hän viittasi katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa — tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.

"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."

Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin upseereista oli eronnut saadusta virastaan.

Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina — myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.

"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.

"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.

"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"

"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.

"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska tahansa. Onko mukananne kaikki — tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita? Kaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh."

"Hän", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.
"Kaikista — juukelin — näköisistä…"

Pikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän hyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat kovin ihastuneet. Näin se kuului:

Surku oli herraa Siniparta parkaa, kenpä hälle pahaa tehdä halajaa; mut siitä se vasta toinen ilo alkaa, jos hän vielä kerran tänne palajaa.

Kaksi rumpalipoikaa.

"Ja lapsi on heitä johdattava."

Armeijan luetteloissa heidät yhä mainitaan kuuluviksi The Fore and Fit Princess Hohenzollern-Sigmaringen-Auspach's Merther Tydfilshire Own Royal Loyal Light Infantry, Regimental District 329 A osastoon, mutta armeijan kaikissa kasarmeissa ja anniskeluissa heidät tunnetaan "Fore and Aft" nimellä. Aikaa voittaen he vielä saattavat tehdä jotain, joka on tekevä heidän uuden nimensä kunniakkaaksi, mutta tätä nykyä he ovat siitä hyvin häpeissään, ja jos joku mainitsee heitä "Fore and Aft" (eteen ja taapäin) nimityksellä, panee hän sillä alttiiksi päänsä, jota kantaa hartioittensa välissä.

Jos kuiskaa parisen sanaa erään ratsuväkirykmentin tallin ovelta, niin saa miehet hyökkäämään ulos kadulle vöineen, luutineen ja kirouksineen, mutta kuiskaapas: "Fore and Aft", niin koko rykmentti syöksyy ulos pyssyt kädessä.

Ainoana puolustuksenaan voi pitää, että he taas koettivat lopettaa kunnolla ilveilyn. Mutta kaikkihan jo tiesivät, että heidät oli tarkkaan lyöty, kylvetetty, rökitetty ja säikäytetty pahanpäiväisesti. Miehistö tiesi sen — heidän päällikkönsä tiesivät sen, hevoskaarti tiesi sen, ja kun uusi sota alkaa, niin vihollinenkin saa sen tietää. On pari kolme linjarykmenttiä, jotka kantavat mustaa tahraa, jonka he silloin tahtovat saada poispyyhityksi, ja onnettomat ne joukot, jotka joutuvat heidän välikappaleikseen.

Englantilaisen sotilaan rohkeutta pidetään ylimalkaan epäilemättömänä, ja säännönmukaisesti onkin niin. Poikkeukset pujahtavat aina taitavasti pois näkyvistä, silloin tällöin vain tullen esiin, kun vapaampi sanatulva valtaa messipöydän ääressä istujat puoliyön tienoissa. Silloin saa kuulla kummallisia ja kauheita juttuja sotilaista, jotka eivät tahdo totella päälliköitään, ja käskyistä, joita asiaankuulumattomat ovat jaelleet, ja onnettomuuksista, jotka olisivat tuottaneet täydellisen tappion, ellei brittiläisellä armeijalla aina olisi menestystä. Nämä ovat hyvin ikäviä juttuja kuunnella, ja messeissä niitä jutellaankin aivan kuiskaamalla, kun istutaan suuren takkavalkean ääressä, ja nuori upseeri pää kumarassa ajattelee yksinään, että Jumala auttakoon hänen miehiänsä koskaan käyttäymästä niin epäarvokkaasti.

Englantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä virheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs kenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin käytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys rykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön jälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman joukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä sotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon tahi hirtettäköön jälkeenpäin — muiden rohkaisemiseksi — mutta älköön halvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.

Hän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin vuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut ollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi vahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä hänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee mielellään — Intiassa hän haluaa koota rahaa — eikä hän mitenkään tahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon kasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa selittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä niinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan tulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla ammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain sentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja joko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi rivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut neljän vuoden aikana.

Epätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän kuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden jäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna asetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma, tavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos hän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja — kaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on tehtävä — hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä mielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää olkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun vanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin tällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: — "Ne ampuvat ja pitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja silloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!"

Mutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina kopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: "mikä helvetti nyt on?" kun komppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: "Eturivi, pistimet kiinni. Lujaan siellä — lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle — ei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!" ja niin edespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun kuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi uuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän pääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut vihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa innostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka, vastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä kuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea väristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee käskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa; eikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty englantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että sekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja komppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle ja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään takaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät pakene kahta kertaa.

Noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki, jotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän armeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa aikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla älyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään sanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea, herrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä todenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen: "Käsikirja niin käskee." Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen, päästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste, ja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä itsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa häntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas ylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä vieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt, raatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä ja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä sääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on jonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole opettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia seurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat olleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota muuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat taipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin valtakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän upseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän harjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että tervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen ja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä kahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä ja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee sankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä on "kolautettu", "mukiloitu", "raapaistu" tahi "leikelty", ja sitten hän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi pikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan, petkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee taas rajalle.

Tämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia koiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja pillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat syntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin sitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew, rohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä selkään "Fore and Aft'in" päärumpalilta.

Jakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin samanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He noituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta purren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli kotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon käsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut varhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli ollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili synnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut kerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa rykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä "kultuksi". He eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan ja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja etsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.

Toiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän käytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin päätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin häntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset olivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita ismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin sporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia vastaan; ja se tuotti rahaa.

Eräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu tupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille, jotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin "oli haissut niin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa" ja että hän yksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.

"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse", sanoi Jakin rauhallisesti.

"Saakelin valehtelija", sanoi Lew kiihottumatta.

"Saakelin äpärä", sanoi Jakin rohkeasti, tietäessään että oma syntyperänsä oli tuntematon.

Nyt on kasarmin laajassa haukkumasanavarastossa olemassa sana, joka ei pääse pujahtamaan ilman huomautusta. Voit nimittää sotilasta varkaaksi ilman muuta. Voit sanoa häntä raukaksi saamatta siitä muuta kuin saappaan heitetyksi korvasi vieritse, mutta älä sano miestä äpäräksi, ellet voi sitä heti todistaa hänen kuultensa.

"Tuon olisit voinut säästää siksi, kunnes en ole näin pahalla päällä", sanoi Lew synkkänä syrjittäin lähennellen Jakinia.

"Minä annan sinulle pahaa päätä", sanoi Jakin yllyttäen ja pyyhkäisi Lewin alabasteri-otsaa. Kaikki olisi käynyt hyvin, ja tämä kertomus, kuten kirjoissa sanotaan, olisi jäänyt kirjoittamatta, ellei itse pahus olisi suunnannut basaari-poliisin poikaa, pitkää, viratonta, viisikolmattavuotiasta miestä tulemaan paikalle ensi kohtauksen jälkeen. Hän oli alituisessa rahantarpeessa ja tiesi pojilla olevan kolikoita.

"Taas tappelemassa", sanoi hän. "Minä ilmoitan teidät isälleni, ja hän ilmoittaa teidät lipunkantajalle."

"Mitä se sinuun kuuluu?" sanoi Jakin sieraimet hyvin levällään.

"Ei suinkaan minuun. Te joudutte kiinni ja olette jo liian usein olleet keskustelun alaisina voidaksenne tästä selvitä."

"Mistä helvetistä sinä tiedät, mitä olemme tehneet?" kysäisi Lew-serafi. "Sinä et kuulu armeijaan, senkin täi, siviili-kerjäläinen."

Hän tyrkkäsi miestä vasempaan kylkeen.

"Kun missä näet kahden herrasmiehen sovittavan asioitaan nyrkkinsä avulla, niin sinä pistät ilkeän naamasi minne sinua ei tarvita. Juokse kotiasi puolirotuisen äitikumppanisi luo — tahi kyllä me näytämme", sanoi Jakin.

Ahdistettu mies puolustihe nakuttamalla poikien päitä yhteen. Aie olisi onnistunutkin, ellei Jakin olisi iskenyt häntä vatsaan tahi Lew potkaissut häntä jalkaan. He tappelivat yhdessä, verissään ja läähättäen noin puolen tunnin ajan, kunnes he kovien tärskyjen perästä kaatoivat vastustajansa maahan, kuten metsäkoirat kaatavat sakaalin.

"Nyt", ärjäisi Jakin, "minä sinulle näytän". Hän alkoi mukiloida miestä kasvoihin, Lewin pehmittäessä hänen ruumiinrakennuksensa ulkonevimpia osia. Ritarillisuus ei juuri ole tavallisen rumpalipojan vahvimpia luonteenominaisuuksia. Hän tappelee nimen puolesta, kuten häntä paremmatkin tekevät.

Kauhea oli kärsineen tappio ja hirmuinen basaaripoliisin viha. Pelottava oli myös kohtaus ortelihuoneessa, kun molemmat rikoksentekijät kutsuttiin vastaamaan siviilimiehen pahoinpitelemisestä. Basaaripoliisi toivoi rikosjuttua, ja hänen poikansa valehteli. Pojat seisoivat hiljaa-asennossa, kun todisteita keräytyi kuin synkkiä pilviä taivaalle.

"Te saakelin pojat teette tyhmyyksiä enemmän kuin koko rykmentti yhteensä", sanoi eversti suutuksissaan. "Voisi yhtä hyvin nuhdella piikkiäisiä kuin teitä, enkä minä tahtoisi panna teitä arestiinkaan lukon taakse. Teitä täytyy taas kurittaa."

"Pyydän anteeksi, sir. Emmekö saisi puhua vähän puolustukseksemme, sir?" huusi Jakin kimakasti.

"Mitä? Rupeatteko tässä neuvottelemaan kanssani?" sanoi eversti.

"Emme, sir", sanoi Lew. "Mutta jos teidän luoksenne, sir, tulee mies, joka sanoo menevänsä ilmoittamaan teidät, sir, siitä, että ystävänne kanssa on teillä, sir, ollut tappelemista, ja luulee saavansa rahaa teiltä, sir…"

Koko ortelihuone purskahti kovaan nauruun.

"No?" sanoi eversti.

"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi käynytkin, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä paljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua meidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin selkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta minua — mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee valittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle."

Toinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli totinen.

"Minkätapaisia nämä pojat ovat?" hän kysyi rykmentin kersanttivanhimmalta.

"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir", virkkoi tämä arvoisa virkamies — ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, — "ovat he valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?"

"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?" sanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.

"No niin, antakaa varoitus — kunnollinen!" sanoi eversti äkäisesti, ja kun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle syntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan johtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.

"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine naamoineen", ärjäisi soittokunnan johtaja, "saa päärumpali piestä teidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät."

Sitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä, punaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan torvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli epäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein lausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.

"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa, Lew", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja yöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.

"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut kutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina."

"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen hän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus — tavattoman hävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä — rupean minä sotamieheksi. Sitten vuoden perästä olen korpraali — kun kerran tietää jo, niinkuin minä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En tahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin temppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin hyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä pyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin saatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun likaisiin näppiisi."

"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean myös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ, sanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden päästä. Silloin minä olen miltei korpraali."

Näin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät mallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi hakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä — "ei", kuten hän sanoi Jakinille, "aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni alkuun". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu enemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan, ja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli "takertua hienohelmojen pauloihin".

Mutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan hyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee lähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota lyhykäisyyden vuoksi nimitämme "kadonneiden heimojen sodaksi".

Kasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja kasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia, jotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli parikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi majureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun karkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä kaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa. Useimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta; alemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit olivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli kirjoitettu lippuihin — uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa oli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.

He tahtoivat lähteä rajalle — he tahtoivat kaikin mokomin päästä — mutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt heille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta, koulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin kuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen piirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien tehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli kartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei voinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain olivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla kuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä ja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja lepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun "niggerien" kanssa, jotka pötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä. Sentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat aliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa. Pääpaikoissa sanottiin: "Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime ikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia asettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää." Ja tämä olisi tapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu — kipeästi kaivattu — rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja alkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. "Tehkää niistä ja kahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati", käskettiin pääpaikasta. "Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja vitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi saattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt päivänsä."

Eversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella tuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin puteli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat tanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa revolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä. Mihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle? Montako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?

He aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.

"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin varastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä", sanoi Jakin pistävän ivallisesti.

"Cris'in vuoksiko tarkoitat? Yksi nainen tai vaikka koko varastohuone naisia, mitä se on kenttäpalvelukseen verraten? Tiedäthän, että olen yhtä kärkäs lähtemään kuin sinäkin", sanoi Lew.

"Jospa olisin edes kova torvensoittaja", sanoi Jakin alakuloisena. "Tom Kiddinkin ne aikovat ottaa mukaan, jolla minä voisin rasvata seinän, mutta meikäläisiä ne vaan eivät huoli."

"Mennäänpäs ja hankitaan Tom Kiddille oikein aika kouristuksia, niin ettei hän enää saata puhaltaa. Sinä pidät käsistä ja minä kopistelen", sanoi Lew väännellen itseään oksalla.

"Ei sekään auta asiaa. Ei meidän maineeseemmekaan ole paljon luottamista, se on huono. Jos ne pitävät soittokunnan varastolla, niin me emme lähde, silloin se on selvä, jos ne vievät soittokunnan, saattaa lääkäri julistaa meidät sotaan kelpaamattomiksi. Oletko sinä sotakelpoinen, Piggy?" sanoi Jakin iskien Lewiä kylkeen.

"Olen", sanoi Lew ja kirosi. "Lääkäri sanoo sinun sydämesi olevan viallisen, kun poltat tupakkaa tyhjällä vatsalla. Pullistappas rintasi, niin minä tutkin sinua."

Jakin pullisti rintansa, ja Lew lyödä läimäytti siihen minkä jaksoi.
Jakin tuli aivan kalpeaksi, hönki, yski ja väänteli silmiään sanoen:
"Ja se kelpaa."

"Kyllä", sanoi Lew. "Olen kuullut, että on ollut miehiä, jotka ovat kuolleet, kun heitä on oikein täräytetty kylkiluille."

"Emme sittenkään pääse sen etemmäksi", sanoi Jakin. "Tiedätkö minne meidät lähetetään?"

"Piru tietää, mutta ei sano. Jonnekin rajalle tappamaan pataaneja — pitkätukkaisia, suuria konnia, jotka kääntävät sinut nurin, jos saavat käsiinsä, — sanotaan siellä olevan kauniita naisiakin."

"Entä saalista?" kysyi turmeltunut Jakin.

"Ei, saakeli vie, annaakaan [anna: intialainen raha], sanotaan, ellet käännä maata ylösalaisin ja katso, mihin niggerit ovat kätkeneet. Se siellä on pahinta."

Jakin kiipesi pystyyn oksalle ja tähysteli kenttää.

"Lew", sanoi hän, "tuolta tulee eversti. Eversti on kunnon pojanrassi.
Mennäänpäs häntä puhuttelemaan."

Lew oli vähällä pudota puusta äkillisen esityksen vaikutuksesta. Kuten Jakin, ei hänkään peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, mutta rumpalipojankin röyhkeydellä on rajansa, ja puhutella everstiä oli…

Mutta Jakin oli jo liukunut puunrunkoa myöten alas ja kiiruhtanut everstiä vastaan. Upseeri kulki ajatuksissaan, haaveksien C.B:tä — niin, miksi ei K.C.B:tä [Bath-ritarikunnan arvomerkkejä], siliä komentihan hän yhtä linjan paraimmista rykmenteistä — Fore and Fit. Ja hän huomasi kahden pojan suuntaavan kulkunsa häneen päin. Hiljakkoin oli hänelle juhlallisesti ilmoitettu, että rumpalipojat olivat nousseet kapinaan Jakin ja Lew joukon johtajina. Tämä näytti vallan järjestetyltä salaliitolta.

Pojat pysähtyivät parinkymmenen askeleen päähän, astuivat säännön määräämät neljä askelta ja tekivät kunniaa, molemmat suorina kuin laastukki ja tuskin sitä pitempinä.

Eversti oli hyvin sydämellisellä tuulella; pojat näyttivät hämmästyneiltä ja turvattomilta avaralla kentällä, ja toinen heistä oli miellyttävä.

"No!" sanoi eversti tuntiessaan heidät. "Aiotteko hyökätä kimppuuni avoimella kentällä? En totta tosiaan halua joutua kanssanne tekemisiin, vaikkapa…" hän nuuski epäilevän näköisenä — "olette tupakoineet".

Paras oli takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Heidän sydämensä tykkivät ankarasti.

"Pyydän anteeksi, sir", alkoi Jakin. "Rykmentti on komennettu vakinaiseen palvelukseen, sir?"

"Niinpä luulen", sanoi eversti hyväntahtoisesti.

"Lähteekö soittokunta, sir?" kysyivät molemmat yhdessä. Sitten, yhtämittaa: "Pääsemmehän mekin, sir, pääsemmekö?"

"Te!" sanoi eversti astuen askeleen taapäin, paremmin nähdäkseen noita kahta pikkuolentoa. "Tekö? Te jäisitte jo ensi marssilla."

"Emme jäisi, sir. Me voimme kulkea rykmentin mukana vaikka minne — paraateissa tahi missä hyvänsä", sanoi Jakin.

"Jos Tom Kidd lähtee, niin hän kiepsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi", sanoi Lew, "Tomin säärissä on hyvin ahtaat suonet, sir."

"Mitä niin?"

"Hyvin ahtaat suonet, sir. Sentähden ne aina turpoavatkin pitkistä paraateista, sir. Jos hän voi lähteä, niin voimme mekin, sir."

Taaskin tutkisteli eversti heitä kauan ja tarkasti.

"Soittokunta kyllä lähtee", sanoi hän yhtä toimessaan kuin olisi puhutellut virkaveljiään. "Onko kummallakaan teistä sukulaisia?"

"Ei, sir," kuului Lewin ja Jakinin ihastunut vastaus. "Olemme kumpikin orpoja, sir. Meidän puolestamme ei siinä suhteessa tarvitse välittää kestään, sir."

"Ja te, pikku päästäiset, todellakin haluatte päästä rykmentin kanssa rajalle, niinkö? Mitä?"

"Kaksi vuotta olen kantanut kuningattaren univormua", sanoi Jakin. "On hyvin kovaa, sir, ettei mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa, saa minkäänlaista palkintoa, sir."

"Ja — ja ellen minä pääse, sir", keskeytti Lew, "tekee soittokunnan johtaja minusta saak… oivallisen soittoniekan, sir. Ennenkuin olen nähnytkään vakinaista palvelusta, sir."

Eversti ei vastannut pitkään aikaan mitään. Sitten hän sanoi tyynesti: "Jos lääkäri hyväksyy teidät, niin minusta nähden voitte lähteä. Mutta teidän sijassanne minä en tupakoisi."

Pojat tekivät kunniaa ja poistuivat. Eversti meni kotiin ja kertoi jutun vaimolleen, ja tämä oli vähällä ruveta itkemään. Eversti oli hyvillään. Jos tämä oli lasten mielentila, niin millainen mahtoikaan olla miesten?

Jakin ja Lew astuivat kasarmin poikainhuoneeseen hyvin miehekkäinä eivätkä ryhtyneet puheisiin toveriensa kanssa ainakaan kymmeneen minuuttiin. Sitten Jakin kopeana alkoi, puhuen vitkaan: "Olen puhutellut everstiä. Vanha, kunnon poika tuo eversti. Sanoin hänelle: 'eversti', sanoin, 'annatteko minun lähteä rykmentin mukana rajalle?' 'Rajalle sinun on lähdettävä', sanoi hän, 'toivoisinpa, että olisi useampia sinun kaltaisia noiden likaisten pikku pirujen joukossa, jotka pärisyttävät sitä saakelin rumpua'. Kuule, Kidd, laita sinä vaan minua saappaalla, kun minä omaksi hyödykseni puhuin tässä totta, niin varmaan turpoavat taas jalkasi."

Tästä huolimatta oli kahakka valmis kasarmissa, sillä pojat olivat pakahtua vihasta ja kateudesta, eikä Jakin enemmän kuin Lewkään käyttäytynyt sovinnollisella tavalla.

"Lähden sanomaan hyvästiä tytölleni", sanoi Lew jännittääkseen jousen kireimmilleen. "Malttakaa olla koskematta pukuani, sillä se tarvitaan vakinaiseen palvelukseen, jonne eversti on minua erityisesti pyytänyt."

Hän lähti ulos ja alkoi viheltää "naineiden asuntojen" takana olevassa puistossa, kunnes Cris tuli hänen luokseen, ja kun tuliaissuudelmat olivat otetut ja annetut, alkoi Lew selittää asian laatua.

"Minä lähden rykmentin mukana rajalle", sanoi hän innoissaan.

"Sinä olet semmoinen veijari, Piggy", sanoi Cris, aavistaen kuitenkin pahaa, sillä Lewin tapa ei ollut valehdella.

"Ole itse, Cris", sanoi Lew kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. "Minä lähden. Kun rykmentti marssii pois, niin saat nähdä minutkin mukana, iloisia ja uljaita kaikki tyyni. Suukko sen päälle, Cris."

"Olisitpa jäänyt varastohuoneelle vain — jonne sinun olisi pitänyt jäädä — niin olisit saanut niin monta — niin paljon kuin vaan tahtoisit", valitti Cris ojentaen huulensa.

"Onhan se vaikeaa, Cris. Minä vakuutan, että se on vaikeaa. Mutta minkä sille mahtaa. Jos minä jäisin varastolle, niin et sinä paljon minua kunnioittaisi."

"Se olisi yhdentekevää, mutta olisitpahan luonani, Piggy. Ja kaikki maailman ajatukset eivät ole mitään suudelmaan verraten."

"Ja kaikki maailman suudelmat eivät ole mitään, kun saa kantaa kunniamerkkiä nutun rinnassa."

"Et sinä saa kunniamerkkiä."

"Saanpa kyllä. Minä ja Jakin olemme ainoat rumpalipojista, jotka pääsevät mukaan. Toiset kaikki ovat täysikasvuisia miehiä, ja me saamme kunniamerkkiimme yhtaikaa kuin hekin."

"Olisivat saaneet ottaa jonkun toisen sinun sijaasi, Piggy. Sinut vain tappavat — sinä olet niin huimapäinen. Jää tänne, Piggy kulta, tänne varastolle, ja minä rakastan sinua iäti uskollisesti."

"Etkös nyt aio, Cris? Sanoithan rakastavasi."

"Tietysti rakastan, mutta tuo toinen olisi paljon hauskempaa. Odota, kunnes tulet vähän isommaksi, Piggy. Ethän vielä ole pitempi kuin minäkään."

"Kaksi vuotta olen ollut armeijassa, ja nyt en tahdo jättää käyttämättä tilaisuutta saada olla mukana vakinaisessa palveluksessa, äläkä koeta houkutella minua sitä tekemään. Minä tulen takaisin, Cris, ja kun kohoan miehen lailla, niin otan sinut — otan, sitten kun olen korpraali."

"Lupaatko, Piggy?"

Lew ajatteli tulevaisuuttaan, jota he vähän aikaisemmin Jakinin kanssa olivat suunnitelleet, mutta Crisin huulet olivat hyvin lähellä hänen omiaan.

"Sen lupaan, jumal'auta!" sanoi hän.

Cris kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"En tahdo pidättää sinua enää, Piggy. Mene hankkimaan kunniamerkkiäsi, ja minä teen sinulle uuden nappipussin, niin sievän kuin suinkin osaan", hän kuiskasi.

"Pane siihen joku kiharoistasi, Cris, niin minä säilytän sitä taskussani niin kauan kuin elän."

Sitten Cris alkoi uudestaan itkeä, ja tarina loppui.

Yleinen mielentila rumpalipoikain puolella kohosi huippuunsa kuumeentapaisesti, ja Jakinin ja Lewin asema oli vähimmin sanoen kadehdittava. Ei siinä kyllin, että heidät oli sallittu ottaa rulliin kaksi vuotta ennenkuin sääntöjen määräämä ikä olisi oikeuttanut — neljäntoista vanhana — vaan, nuoremmuutensa nojassa, kuten ainakin näytti, sallittiin heidän vielä päästä rajalle — jota ei ollut miesmuistiin sallittu rumpalipojille. Soittokunta, jonka tuli seurata rykmenttiä, oli vähennetty sääntöjen mukaan kahdeksikymmeneksi mieheksi, jäännös sai palata riviin. Jakin ja Lew otettiin soittokuntaan ylimääräisiksi, vaikka he paljon mieluummin olisivat ruvenneet komppanian-soittajiksi.

"Älä ole milläsikään", sanoi Jakin lääkärintarkastuksen jälkeen. "Ollaan kiitolliset, että ollenkaan pääsimme mukaan. Lääkäri sanoi, että kun kerran olemme kestäneet mitä saimme basaari-poliisin pojalta, niin hyvin kestämme minkä tahansa."

"Sen me teemmekin", sanoi Lew, katsellen hellästi Crisin antamaa, karkeasti ja kömpelösti tehtyä pussia, jonka päälle hän oli hiuksistaan laittanut epävarman L-kirjaimen.

"Parasta mitä taisin", nyyhkytteli hän. "En tahtonut antaa äidin enkä kersanttiräätälin auttaa itseäni. Säilytä se aina, Piggy, ja muista, että rakastan sinua uskollisesti."

He marssivat rautatieasemalle, yhdeksänsadan kuudenkymmenen väkisenä, ja jok'ikinen sikäläinen oli tullut heidän lähtöänsä katsomaan. Rumpalipojat purivat hammasta Jakinille ja Lewille, nähdessään heidät marssimassa soittokunnan joukossa, naineiden vaimot itkivät asemasillalla, ja rykmentti hurrasi omalle itselleen, naama mustansinisenä.

"Aika soma, tasainen joukko", sanoi eversti lähimmälle miehelleen päällikkyydessä, heidän katsellessaan neljän ensimäisen komppanian vaunuun-sullomista.

"Luotu jotakin aikaansaamaan", sanoi tämä innostuneena. "Mutta minusta ne ovat vähän liian nuoria ja hentoja tulevaan tehtävään. On kova pakkanen siellä rajalla tähän aikaan."

"He ovat kyllä kestäviä", sanoi eversti. "Täytyyhän olla varattu taudinkohtauksienkin suhteen."

Niin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen, kuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi päivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman näköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet kiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa; jossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit kiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua rehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.

"Kiiruhtakaa — teitä jo kaivataan kovasti rajalla", oli sanoma, jolla "Fore and Aft" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat lausuivat samat terveiset.

"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi", vakuutti eräs husaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle "Fore and Aft" joukkiolle. "Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa yllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa joka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka päivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan kuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei, saakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon."

"Minkänäköisiä niggerit ovat?" kysyi joku.

"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan. Ne ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos tahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja ottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on."

He kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää, luupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä kuin Lew.

"Tätä asetta te saatte kokea", sanoi husaari heikolla äänellä. "Sillä leikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä halkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin. Pistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita."

Sotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia vankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa "Fore and Aft" oli ollut tekemisissä — nuo kookkaat, mustatukkaiset Beni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä, syljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.

"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja", sanoi Jakin, ollen saaton jälkijoukossa. "Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut sieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma, mitä?"

Pisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli poikaa. "Katsokaas!" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. "Ne lähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!"

"Hyvä", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. "Nyt käytte alas mäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte — elätte kuin saakelin rajah'it ke Marfik. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve, vekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen."

Sotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin he saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä. Heitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita niggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin enemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä vanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista saada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa sotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan "he elivät kuin siat". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä sotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit matkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli seurauksena jokunen punataudin kohtaus.

Kolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan leiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain varustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään nuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja oli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä he eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi kukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa tulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko leirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He kiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli suurenmoista, mutta ei sotaa.

Sitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä ryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja yhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti prikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset koelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa tekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa "Fore and Aft'ia" minkä jaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin jokin tottunut rykmentti — kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset gurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä yönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan — tahi kuten eräät hirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden saattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden mielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, — tahi villit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella, jaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää hyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti oli erilainen — aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas kohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen vahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman päähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti — aasejansakin — ja minkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan aurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi kuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa tärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen matkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.

Siten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja rykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei voinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen jälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet putosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi. Se oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään murretut "Fore and Aft'in" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä heiltä tähän asti oli vaadittu, oli "kello kahden aamurohkeus"; ja he olivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan yörauhansa.

Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin yhtymään prikaatiinsa.

"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet kymmenen päivää tointuaksenne."

Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään, mitä heidän on tehtävä."

"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."

"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he sitä vielä ollenkaan tajua."

Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää, sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa, ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan ampumista viholliseen päin — kaikista seitsemästäsadasta pyssystä yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.

Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen: "Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä — uh! Likaisia— uh! Hya, ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla muserretuksi.

Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille, ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa. Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön tehtävää kenraalin käskyn alaisina.

"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään, luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi kenraali.

"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."

"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.

"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali, joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.

Taistelusta piti tulla suurenmoinen.

Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä. Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa, joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen hävittämistä.

Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä. Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä, ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.

"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se vahinko."

"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa menneistä vastoinkäymisistä — kuinka se ja se oli vielä aamulla terve ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun vähenemiseen ollenkaan.

Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft", täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen välttämättömyyttä.

"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja. Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin — miehet lähtivät liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen, rykmentin marssiessa eteenpäin.

Ei ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija — oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä — siitä ei ollut epäilemistäkään — ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan: kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi mahdollisesti annetut komennotkin.

"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa kanuunain paukkua."

Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin aseisiin.

"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin. Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni toveriaan varmuuden vuoksi.

Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin — taaskin äänen herättämän varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta. Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat koettivat häätää sitä kypärillään.

"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä hiukan."

Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä, kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.

Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin, huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu hälveni hämäräksi autereeksi.

Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä, siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.

Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft" hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin seistiin rivit suljettuina.

Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä, että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen kolmen jalan pituista puukkoa.

"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa, ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne — yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.

Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät melskeeseen — yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon, tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat, mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.

"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä, vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden ympärikäännöksen.

Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.

"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan, haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.

    "Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.
                   Poikaset, poikaset, joutukaa!
    Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,
                   Halle ja, halle ja, halleluja!"

Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:

    "Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!
    Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"

Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska. Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin kukriis'iin ja vakoilivat odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.

"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"

Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit "Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä kirouksia ja neuvoja.

"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.

Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan", sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja huomasi upseerin miekan kimaltelevan.

"Nehän lyövät miekkansa lappeella — saakelin arvannostajat! Miten ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.

"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan viimeistääkseen haavoitettuja.

Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä miekkansa päällä ja terällä.

"Takaisin! Takaisin, sen konnat — senkin akat! Oikealle — komppanian rivistöön, pian — koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä — päästä vaikka mihin noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne, milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin, jotka palasivat omien joukkojensa luo.

Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke, jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.

"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe meitä."

Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.

"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"

Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.

"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat, saat nähdä."

Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä ampuessa.

"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.

"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten Jakininkin.

"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin, jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta. "Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut kuhnus. Oikealle — mars!"

Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten krenatöörien" ensi sävelet.

Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina; heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota kaatuneet vain kirjailivat.

Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.

"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän tässä iankaiken soittaa?"

Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen paraatissakaan.

Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha rintamajoukon nuotti:

    "Toisist' on Alexander,
      toisista Herkules,
    ja Hektor ja Lysander
      suuressa mainehess'!"

Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.

    "Mut' nimelle ei vertaa
      ole maissa mainehen
    tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum
      krenatöörin brittien!"

"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi korkealla katsellen poikasia.

    "Luoteja eivät nähneet
      nuo vanhat urohot,
    ei tieneet ruudin voimaa,"

"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"

"mi kaataa kontiot!"

"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään eivät siitä puhuneet.

"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan uskoomme."

Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft" marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne sydämessään.

Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.

"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."

"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten — noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.

Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää, onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.

"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.

"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä, jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies, ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"

Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee, kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä, kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.

Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.

Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä — oli kuin olisi hakannut lihaa pölkyn päässä — heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.

Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua, rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen merkkejä.

Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja, kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi pidellä kuin suurta joukkoa.

"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.
Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."

Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit alkoivat paeta — paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin, ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.

"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee kyllä, mutta se vie aikaa."

He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä — pakeni sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen — ampumavarat olivat lopussa — ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita. Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and Aft'in" liikkumilla.

Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.

"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja siinä heidän palkintonsa.

Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and Aft" ei hiiskunut sanaakaan.

He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.

"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät takaisin".

"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."

"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali, everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä. Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki." Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat. Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat — myöhemmin — olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy sääliksi."

Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.

"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat — niin tarkoin kuin suinkin, olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.

Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta, joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren juurella.

Hänen oma aviovaimonsa.

Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan toukkia — ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia, jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa — pitää osata soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa, taikka näytellä — ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se on harmillista. Oli kerran mies — mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi. Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja sanoi tyynellä naisellisella äänellään: — "Se oli aika hyvä kuje; mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten, kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo, paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä ja väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: — "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä — joka muutoin ei muita koskekaan — ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin: — "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni ole ollut vaimoa!" — "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi hyvin kohteliaasti: — "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella äänellä: — "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni — minun laillisesti vihityn mieheni — lukea se ääneensä — jos hän uskaltaa!"

Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa, kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: — "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin oli kirjoitettu: — "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.

Wee Willie Winkie.

Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä ayah (naispalvelija) sanoi häntä Willie-Babaksi, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt hitustakaan siitä, mitä tämä ayah sanoi, niin ayahin viisaus ei muuttanut asiata.

Hänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa, niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.

Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen 195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi
Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko
sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua
Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."

Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs" koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen "Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.

Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.

Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut luutnantti Brandikseen — jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi Liinakoksi — Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita, jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.

Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie. Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin, Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon, hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä, että meni suutelemaan — oikein hurjasti suutelemaan — "suurta tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin pitänyt nähdä.

Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.

"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle aikaisin eräänä aamuna — "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"

"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"

Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä kuuman paraadin jälkeen.

Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: — "Minä sen sanon, Liinakko, onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"

"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"

"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli
Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"

Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian paljon.

"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."

"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä", huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"

"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin, että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."

"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä — kuinka kummassa minä selitän tämän sinulle! — minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene vaan ja kerro siitä isällesi."

"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.

"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.

"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti. "Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"

"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti vain, ettei se sovellu pikku pojille."

"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"

"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.

"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella, ymmälläthän."

Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin lopetti.

"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"

"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.

"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"

"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet komentamaan rykmenttiä ja — kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri asia, näetkös."

"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt mennä."

Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: — "Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa, jos tahdot — ja kenelle vain tahdot."

Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka kiiltävää pistolia.

Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus, teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati "leirivalkean" — kuten hän itse sitä nimitti — puutarhan pohjukkaan. Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton ja nopea oli rangaistus — hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia — ei saanut liikkua muualla kuin rakennuksessa ja verannalla — ja vielä päälle päätteeksi isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.

Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa, ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.

"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en saa puhua sinulle".

Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle — se ei ollut kielletty — ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.

"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.

"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.

Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki, ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan — tuo melkein kaikkivaltias Liinakko — ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista — hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus, menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle? Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären? Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.

Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa suuttumista ja sitten — karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta. Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.

Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.

Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen. Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.

Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan, rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään valkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä poniratsulla.

"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie heti, päästyään pyssynkantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."

"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"

"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan — ei Liinakkokaan — saa mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko suuttuu minuun ja — minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut alestistani!"

Tuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.
Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.

"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?
Minkätähden?"

"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!" valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun täytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."

"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie Winkie.

"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin ratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."

Lapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä huimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.

"Voi Winkie! Mitä sinä teet?"

"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies — se on noita pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen menemään."

Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton, joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.

Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli kompastunut.

Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja pontevasti "Jao!" Poni oli jo virran toisella puolen.

Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce kirkaisi.

"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.

"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."

"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus.
"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"

"Sanokaa, että minä lähetin teidät — minä evelstin poika. He antavat teille lahaa."

"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi ääni takaa.

Nämä olivat peikkoja — pahempia kuin jättiläiset — Wee Willie Winkie sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen äitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä, oli peljättävä rykmentti takanaan.

"Aiotteko viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja levottomana.

"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitten syömme teidät myöhemmin".

"Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."

Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: — "Ja jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen. Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"

Alkuasukasten kieltä — Wee Willie Winkie osasi kolmeakin — tuo poika helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.

Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: — "Voi teitä, hullut miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut poikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."

Se oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten mielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie Winkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen pulastaan.

* * * * *

Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös jokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. "Ylös, pojat! Jotain on tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.

"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut", jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran toiselle rannalle."

"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun virran yli!"

Sitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan kallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun 195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.

Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi laukausta.

"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He eivät saa nähdä meitä pojan luona!"

Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.

"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"

Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss Allardycen helmaan.

195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.

Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä antoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle hyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen takkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka sai hänet ylpeilemään pojastaan.

"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie, osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti tulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin."

"Sinä olet sankari, Winkie", sanoi Liinakko — "kerrassaan sankari!"

"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am Will'ams."

Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.

RUDYARD KIPLING

Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija Burne-Jones.

Seitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai tilaisuuden matkustella laajalti Bengalissa, Kiinassa, Jaapanissa, ja Pohjois-Amerikassa.

V. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä "Hindostanilaiset ylänkökuvauksensa", jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä kuuluisaksi. Tullessaan oli hän tuonut matkalaukun täyden käsikirjoituksia ja hämmästytti pian maailmaa lähettämällä julkisuuteen teoksen toisensa perästä. Ne olivat kuvauksia Intiasta, sen seura- ja sotilaselämästä, sen luonnosta ja eläinkunnasta, ja kaikille niille oli ominaista harvinainen huomiokyky ja rehevä yksityiskohtien rikkaus, mikä antaa kuvauksille persoonallisen näkemyksen ja kokemuksen vakuuttavan leiman. Tekijällä on sitäpaitsi ihmeellinen mielikuvitus, joka tenhoo lukijan alkuperäisyydellään ja valtavalla rikkaudellaan.

Kipling nauttii harvinaisen suurta suosiota ei ainoastaan englantilaisella kielialueella, vaan kautta koko sivistyneen maailman. Kun hän v. 1899 oli sairaana Amerikassa, julkaisi sikäläinen sanomalehdistö jokapäiväisiä tiedonantoja hänen tilastaan ja keisari Wilhelm lähetti hänen puolisollensa myötätuntoisen sähkösanoman.

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Suomeksi ovat hänen teoksistaan ilmestyneet m.m. nuo mainehikkaat, ihmeelliset "viidakkokirjat" ("The jungle book" ja "The second jungle book") nimellä "Indian viidakoista".