The Project Gutenberg eBook of Inferno: Novelleja, by Konrad Lehtimäki

— Yksi tunti enää… viimeinen tunti… Nuori upseeri lausui nuo sanat kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:

— En ymmärrä… tuntuu kuin kaikki olisi unta — kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä…

Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun reippaasti:

— Älä sure… rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi korotettuna… Yrjönritarina… Ja ajattele jos se… mitä eilen puhuin… Marcella…

Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:

— Ah niin, rakas… Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä odottaisimme sinua… tuloasi…

Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti, epävarmasti:

— Oi, sen täytyy olla niin, — huudahti hänen nuori vaimonsa tulisesti. — Me odotamme sinua… ajattelemme sitä ihanaa päivää, jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold — ajattele sitä päivää…

Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi mielellään uhrannut elämänsä… Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:

He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä… Mutta mitä siitä — hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä onnesta — hän eläisi aina heidän molempien rakastavassa muistossa… Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:

Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt helpommalta — olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen pimeydessä.

II.

Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn…

Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa ylitse.

Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo onnellinen uutinen — se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä suurempaa levottomuutta.

Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran — ja meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä — mutta samassa alkoi kamala näytelmä…

Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin kilometrin päässä edessäpäin. Toinen — kolmas, neljäs… Sitten jyrähti kaukana takanapäin… taas edessä — jyrähdykset tihenevät… Ja kaikki pommit putosivat saarelle… Arnold tarttui päähänsä kuin huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.

— Nyt käsitän kaikki… Vihollinen asetti ansan… ja ylipäällikkö vei meidät siihen…

— Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana viimeisen suon yli mentäessä… Mutta kun miltei koko armeijan tykistö on täällä… niin…

Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi änkyttäen tukehtuneesti:

— Sehän on kamalaa… pirullisen nerokasta… Ajatelkaa: tie luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja — puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta… Ja pommien putoilusta näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli… Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus tielle — omiin joukkoihin… He voivat siis rauhallisesti piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme… Meidän joukkomme ovat silloin täysin vaarattomia ja avuttomia — joihin ei kannata tuhlata edes ampumavaroja.

Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse…

Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin — ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän kauhuksi.

Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se vaikuttikin päinvastoin — kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän… Ja hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä kohden.

Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon — ja monet etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun…

Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan pommia… Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot — ja sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.

Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana, mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä…

— Siinä se nyt oli… mörssäri… kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista. Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen…

Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa poltti kuin tulessa… Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle; jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee niin — ja päättää olla hiljaa.

Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan avustamana — mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle… Muutamat koettavat rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten johtaakseen pois kuoleman huomion… Mutta useimpien ponnistukset ovat turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos — he eivät enää tarvitse apua… Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen, suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan, vaikeroivan…

Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät, koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon, hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon…

Mörssäri… kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen odottaa seuraavaa…

Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti kylmenevän, ja taas hehkuvan polton — lopulta hän tunsi tylsistyvänsä…

Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen huutavan:

Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä nostettiin, ja sitten musteni kaikki…

Verenmyrkytys… ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin huutavan korvaansa. — Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken… Ei siis auta…

— Ryhtykää vaan toimeen… herra tohtori! — keskeytti Arnold ja hoitajattareen kääntyen lisäsi:

Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui ikäänkuin kädenpuristukselta — olihan hän sitä pidellyt…

Tulkoot tuskat — en valita… — ajattelee Arnold — paranen… sitten kotiin… Tahdon ajatella vain sitä…

Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta… Se tuntuu polttavan kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi ajatella… Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa… Sydämestä kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma alkaa pyöriä — mutta vaiti hän on… viime hetkeen asti hän ikäänkuin matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.

Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli mäkien, vuorien… Hän koettaa hypätä pois — turhaan; liekit tarttuvat häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen, tukehduttaen — ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien… Vihdoin näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki murskautuu siruiksi…

Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli otettu vangiksi.

Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa vaimolta saapunut kirje…

Hänen mielensä täytti kauhu — ei muistanut siitä mitään, ja hän oli osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:

Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! — Kaikki on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani — pääsenhän minä jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin — älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin… Kirjoitan sinulle muutaman päivän kuluttua.

Armaani! Ajattelen vain sinua — päivät ja yöt. Ja minä olen varma, että se asia on siten kuin me niin palavasti toivoimme… Oi muistatko ne hetket, armas…? Minä en voi niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee…

Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti tuskallisesti:

Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi Arnold tukehtuvansa — tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta nyt, kun hän itse oli heikko…

Ei ei — ehkä kaikki on hyvin… Pääasiahan on sentään, että hän rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee kotiin…

Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän… Ikäänkuin jääkylmänä salamana iski aivoihin kamala totuus: sotavankeus… Sali alkoi suuren karusellin tavoin pyöriä… vauhti kiihtyi kiihtymistään… sitten pimeni…

III.

Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä — ei vieläkään tietoa.

Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän kestänyt — mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä huomenna…? Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä, toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon, jonka omistaja oli sodassa upseerina.

Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta — ja vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.

Onko hän kuollut? — Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa, nälässä…? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei…

Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat ja kalvavat raskaat raudat — aina muistuttavat olemassaolostaan kaamealla kolinallaan…

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti, etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella, miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

— Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä kirjeensaajaa? — kysyi hän lopuksi. — Mutta sensijaan on pidätetty paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta, luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa…

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa hänet — silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi…

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta. Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan edestakaisin, edestakaisin — kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen epätasaiseksi — niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut nukkua — kuunteli vain noita askeleita — jotka tuntuivat muuttuvan yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella — ei mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen — ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti — ei vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.

Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan…

Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään, sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:

— Hän on kuollut… kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta… Hän ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes taistelurintamassa.

— Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.

— Jumalani… se on totta! — kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää — hän elää!

— Älkää minua kiittäkö, hyvä… rakas ystävä. Olen ollut levoton teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta kun te ette…

— Niin, antakaa anteeksi… Nyt tiedän, että teille voin puhua kaikesta — pienimmistäkin…

Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä — tunsi, että he tukivat toisiansa, kuni veli ja sisar…

Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.

Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin surullisesti — niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen, hyljätty olento.

Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana… Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista, joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan, heidän pienokaistaan… Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna nyyhkytyksenä… Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan pakahtumaisillaan…

Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä naisrintaa vastaan — ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen; sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:

— Oi älkää… lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia — emmekö ole myöskin ystäviä… Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi…

— Oi älkää puhuko — Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. — Lupaatteko, ettette enää näin yksin sure, että puhutte, että…

Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin äänin:

— Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen ystävän… Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.

Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin, vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla — niin ettei tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.

— Minäkin tahdon kaikessa olla… niinkuin te tahdotte… Jos te vain luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut onnelliseksi — niin onnelliseksi…

Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä — tunteen, jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän suutelevan itseänsä — toisin kuin silloin kerran…

Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan… Entäpä, jos joku toinen mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan — niinkuin hän nyt tekee. Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi… Mutta samassa sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin kenenkään toisen miehen kanssa… Kuinka hän itse siis voisi olla — miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?

Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi jonnekin kauas… Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.

— Mitä minä… mitä nyt… tein…? Nyt voitte käsittää minut vallan väärin… minä…

— Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen hänen käsiinsä. — Minä en käsitä väärin…

— Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää miestänne, vaan…

— Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, — huudahti nainen kiitollisena ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet… Jospa vain käsittäisitte, miltä naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja avuttomaksi — ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin kaikki on lopussa… Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin voimakkaaseen, sellaiseen kuin te — olla heikko…

— Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, — sopersi nainen tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää — nähdä häntä, jos olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään käsitä…

— Minä sanon teille vielä toisen syyn — puhui Arnold hiljaa… Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on lähentänyt meitä — opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me olemme nuoria.

Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.

Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi hiljaa, värähtäen:

Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:

— Sehän olisi onnettomuus… Mutta rakas ystävä… eihän se voi olla mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.

Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.

— No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin sudenkuoppaan…?

— Mitä… mitä te puhutte…? — huudahti nainen kalveten. — Kuinka te voitte puhua noin kamalia…? Tuollaisesta asiasta…?

— Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron… Kun ette enää häntä rakasta…?

— Siinäpä se on — rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus onkaan — nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne rakastatte… Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu, ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan — jäättekö silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?

— Kyliä minun täytyisi mennä, — kuiskasi nainen tuskallisen hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.

— Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta… Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne — ja se on hyvä…

— Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, — puhui nainen hiljaa, lievästi moittien.

— Se on toinen asia, mitä minä… Minä olen ajatellut asiaa vain teidän kannaltanne… Tahtoisin, että olisitte onnellinen.

— Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne… on… — Hän vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:

Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät toisiaan entistä paremmin…

VI.

Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta — olivatko he todella matkalla kotiin…?

Se oli totta — vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta, odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta — koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.

Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin, jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja, raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan paikaltaan — mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä toivoa…

Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat he haudasta karanneita vainajia. — Arnold ei saanut moneen päivään silmistään tuota näkyä.

Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti vieraita ihmisiä, vieraita kieliä…

Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä ihmisiä… Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä lähteen… Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta…

Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi. Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos — ei ajuria. No telefooni.

Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela" nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä…

Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen, edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu…

Jospa ilmoittaisin puhelimella…? Ei — minä yllätän hänet. Hän tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.

Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja sitten matkaan.

— Vhiu — vhiuu… — suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt katkelma lintujen laulusta… Hän tuntee jännityksen ja huumaavan riemun täyttävän sielunsa.

— Virta… punainen silta — suora kuusikuja oikealle — toistelee Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta… Ja hevonen kiitää kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.

Jo näkyy silta, kuja… Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä — pikku
Marcella raukka… Nyt lähenee sinua onni — kärsimysten jälkeen…

Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen, pyyhkäsi hikisiä kasvojaan — ja sitten sisään.

Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika… Arnoldin sydän alkaa hurjasti lyödä — Marcellan silmät… suu… Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:

Poika alkaa hurjasti huutaa… ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo Marcelia… Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin…

Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen — ikäänkuin olisi nähnyt pöyristyttävän aaveen… Vihdoin kysyi hän katkonaisesti, tolkuttomasti:

— Mitä tämä on… Marcella…? — kuului taas kuin kaiku. Ja sitten kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:

— Niin, minä elän, — kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni — eikä syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla… Mutta Arnold ei voi, ei tahdo uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:

Mutta nainen ei vastaa — hän ei kiellä eikä myönnä… Arnoldin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä, tukehuttaa, murskaa… Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean, tukehtuneen äänensä.

Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän tuskallisesti:

Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: — ilmoitettiin — sinä kuollut… Ja Kaarlo… oli niin hyvä… ystävä… auttoi minua ja…

Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista. Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:

Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt… — ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää, tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut… Hänen hampaansa kirskahtivat yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat…

Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi sääliä pienokaista kohtaan… Hän astui pari askelta nostaakseen Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.

Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla. Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen, murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily… Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu…

— Armoa… armoa… Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset…

Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä — vasta puiston ulkoreunalla hän pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle…

Hän kohotti vaistomaisesti päätään — aivan läheltä kuului satakielen laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona. Hän unohti hetkeksi kaiken — katsahti ympärilleen kuin lumottuna, nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä… Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia omenapuita — muistuttaen valkopukuisia naisia… — Naisia… Oooh — taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta… Koko maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä puhtaaksi pestä. Siis pois, pois…

Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt — tuntui aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana, kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä. Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin sekavalta ja kauhealta — sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi, ja kärsi siitä, kärsi…

Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas sähkölamppu.

Niin — hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki, vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa, jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli kaiken — kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli kuolleeksi.

Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: niin pian. Tuo kävelevä pienokainen oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan sanat, katseet — ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan kanssa, sellaisten hetkien jälkeen… Hän ähkyy tuskasta, hänen mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.

Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni, jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:

— Marcella… miten voit olla toisen kanssa, heti… samoin…? Etkö tuntenut, miten poljit minut lokaan… hylkäsit…

Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen, metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen — ja hän huokasi raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan — nyt kun se täytyi jättää.

Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut… Mitä merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh — entä jos vielä kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä… Marcella tahtoisi näyttää puroa… he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa pienokaista keskellään… Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:

— Itää… itää… — jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman kultaan.

Ja häntä ei kukaan odottanutkaan — häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja. toinen on jo…

Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan hänen kuolemaansa…

Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi pistoolikotelonsa… Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja hänen huulensa sopersivat äänettömästi:

KAPINA

Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita ihania sanoja.

Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja; silmät loistivat, jalat liikkuivat — he olisivat tahtoneet juosta ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt… Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, — sillä isähän tulee!

Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi — ottaen nuotin eräästä kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti marssia ympäri huonetta.

Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää — hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo viisivuotias lapsi!

Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli sairaana, eikä ollut ruokaa. — Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin tunsi itsensä terveeksi! Sillä hän tulee kuitenkin vielä kotiin!

Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut… Voi, miten paljon lapsetkin olivat itkeneet — hän oli kärsinyt niin kauheasti, että luuli kuolevansa… Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala! Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se onkin vain ihanaa unta?

Ei — piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa — he saattavat saapua jo piankin…

— Mutta jos isä olisikin haavoittunut? — kysyi vanhimmasta toinen, 14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.

— Ei — kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, — vastasi äiti huolettomasti. — Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä saanut kirjeitä perille!

Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.

— Isä tulee! — kuului pienokaisen suusta — ja nyt hänenkin äänensä vapisi ilosta.

Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen — ja äiti koskettaa vaistomaisesti kädellään rintaansa… hänen sydämensä lyö niin, että miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä tyynin — mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.

— Mitä, mitä…? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa. Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.

Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei jaksaisi peremmälle… Hän kantaa jotain.

Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen sydäntään kauhealla voimalla — tai näkeekö hän väärin…? Ei — lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä, epämääräistä…

Oin! Jumala, Jumala! — huone hämärtyy, pimenee, hän on kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan kätösen omassaan…

Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka oli hieno ja sysimusta, — hän oli aina pitänyt siitä niin paljon… Ja nyt.

Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot, harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon silmäaukoista.

Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi — niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa — ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, — huulet vain vavahtelevat… Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat esimerkkiä.

Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan… Hänen hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät…

Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle kaikki on yhdentekevää.

Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.

Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.

Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan — hän oli uudestaan tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä taistelussa isä oli jalkansa menettänyt…

Raajarikko vavahti — pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan, hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:

— Jaha… että missä taistelussa…? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen tietää?

— Minä pyydän sitä, isä, — lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen kasvoilleen lennähti jotain levotonta.

— Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella, lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman sivustan joukkojen selkäpuolelle.

Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä 50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.

No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten. Aamulla se loppui — ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.

Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme. Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat, kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni puoleen.

Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka miten!

Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki, eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa tilassa olimme sinä yönä.

Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat, mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen — ja illaksi määrättiin taas hyökkäys.

Ilta tuli, me hyökkäsimme — ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui loppumattomalta kidutukselta — koko yön värisimme vilusta niin että hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.

Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi. Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa, heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.

Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet kiukkuiset madot. — Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan — tällaisessa tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.

Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden — ensin täytyy saada jotain syötävää!

Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään, selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn — kun isänmaan etu vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.

Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.

— Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! — karjui eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit neuvotteluun.

Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta. Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he rauhallisen näköisinä — puhumatta mitään.

Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä pistoolinlaukaus.

Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut — ja heidän jälessään kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat, lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä, josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.

Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana — ja meidän levottomuutemme lisääntyi yhä.

Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat värisseet vilusta… Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi, niin että oli vaikea liikkua.

Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten; toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, — kun vaan olisi päässyt siitä kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.

Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. — Monet miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat. Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi. Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä everstin uhkaava karjaisu:

— Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin kuluttua! Ymmärrättekö?

Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. — Ja minun rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare…

— Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon päällikkö ja teidän täytyy totella.

Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla; kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:

— Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. — Te kapinoitte vieläkin. Hyvä on!

Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä — valmiina lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!

Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään olimme nähneet heidän syövän…

Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä — kaikki oli epäselvää, kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren — ja toiset tekivät samoin… tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.

Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa — aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat kiivetä ylös ikkunaruutua — ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut, kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!

Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan, vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:

Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:

— Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun kunniasi sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen vihollista vastaan!

Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman edessä on nääntyneenä kaatunut tielle — ja odottaa kuoliniskua…

Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän rakasti pienokaisiaan yli kaiken… Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö. Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha, kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina — niinkuin nälkäinen koiraparvi olisi murissut… Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan — ja murinamme taukosi…

— Kolme! — kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten kajahti mauserpistoolin terävä laukaus…

Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja pörröinen pää paljastui — niinkuin kuoleva olisi kumartanut paljastetuin päin noutajalleen… Ja minä muistin hänen kalpeat, odottavat pienokaisensa…

— Nyt eteenpäin! Mars! — huusi eversti kaikin voimin, kohottaen uudestaan pistoolinsa meitä kohden.

Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.

— Nopeammin! — kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin juopuneen.

Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema tulisi antamaan viimeisen vapahduksen…

Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin, joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne…

Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui vihlovasti kiljahtaen maahan.

Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen, mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden… Ja minä kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:

Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.

Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa — niinkuin suuri viikate olisi hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki… Se sattui minunkin nilkkaani — kaaduin…

Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli; silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä — useat kuulat miltei murskasivat sen…

Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä…

Koko päivän viruin siellä — en tiedä miten se päivä kului. Mutta illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen, ettei tarvinnut nähdä omia upseereita… Tuntui siltä kuin kuolisin vihasta…

TYKKIHEVONEN

Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat pian kaatuisivat maahan.

Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta — äsken oli takana räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko. Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin… Hiki valui virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian…

Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno, hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu…

Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan — se näytti loppuun kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui voimattomana ja silmät olivat himmenneet — ja kylkiluut törröttivät korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä edestä — ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu…

Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä — ja joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen, kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin… Hevosraukan ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa… Mutta se on jo monta kertaa lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät — ja terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle…

Mutta selkä — selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on niin vaikea hengittää. — Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi, ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään — ennen ei lyöty koskaan… Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin erilaista ja tuskallista.

Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.

Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske, huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää, kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä…

Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut ihmistä. Se oli kiemurrellut, huutanut… Mitä nyt tulee…? Ja taas ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen polttavina syvälle kylkiin: täytyy eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia, salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat, kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut musertuvat… Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.

Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma musteni… Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen. Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena, himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä paukahdus…

Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta, verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä poljetaan… — Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä — ja hän jää makaamaan siihen…

Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä ne menevät ainoat auttajat… Se käsittää vaistomaisesti, että nyt juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään…

Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa päästäkseen ylös… Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen usvaan…

Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu. Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan… Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus…

Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu kuin kuluisi kuukausia — eikä vaan apua…

Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja toinen etujalka liikahtaa hervottomasti — ei muuta. Aivankuin hämärän lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa tuntuu kirpeä haju… Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa. Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua — ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis kahtia… Eikä yksikään ihminen tule… Kun vain tulisi ihminen — silloin olisi hyvin…

Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella hiekalla hervottomana — ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun. Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut, peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä, mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan, kauan… Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu etenevän — ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se ihmisten läsnäoloa.

Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta — ei hirnunta, vaan huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto… Valkea harja häilähtää viimeisen kerran — ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.

Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala jymy, ikäänkuin maan uumenista…

Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan — niin vitkaan.

Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas…

Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa kirkas, soliseva puro… Hän tulee, suitset kainalossa… Leipäpala kädessä… Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin mikään maailmassa…

Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina lehtipuista ja laulurastas laulaa…

Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele, selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua… Hän juo parhaillaan kotihaan kirkkaasta purosta, — juo niin ahnaasti, ettei jouda hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen…

SODAN ÄÄNI

Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä verestävin silmin — niinkuin kuolemansairas eläin…

Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena… Kaikki oli liian kamalaa ollakseen totta — hänen täytyi siis uneksia…

Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni: kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan — aivankuin tulinen jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee, lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä… Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.

Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa. Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen — vai onko todella tullut maailman loppu?

Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla, mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää… Vihdoin muisti toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt sitä tyhjänä huhuna… Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin portinvartija siitä pitää huolen — eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta he tulivat…

Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa, kasvot sinertävät ja pöhöttyneet… Silloin hän muisti mitä he olivat viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat maanneet tajuttomina myrkytyksestä…

Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan kaupunkiin.

Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen ja räjähdellen… Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi, leimahtivat tuleen — joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan pakenevia ihmisiä… Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse aurinko suurena, mustanpunaisena — niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä väsyneesti ummistunut…

Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä, ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana, tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia kohden, jotka vielä olivat säästyneet… Suurin osa kaupunkia roihusi jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä… Kaukana itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja läpitunkematon — niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi koko taivaanrannan…

Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta jähmettyneinä — niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen, kuuntelivat… Oli tapahtunut jokin suuri muutos — mutta mikä, sitä he eivät voineet heti ymmärtää… Vasta hetken kuluttua käsittivät he sekavilla aivoillaan, että — pommitus oli tauonnut…

He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät, tukehuttanut muut äänet — mutta nyt kuului niin kauhean paljon. Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään kohinaan — niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn pauhuun…

Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista, peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat jättiläissuuret heinäsirkat… Kukkulan alapuolella oleva töyräs muistutti kuhisevaa muurahaispesää — ja nyt kuului sieltä epäselvästi eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja… Pari kertaa kuului myös jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa lankkuaitaa päästäkseen puistoon — mutta he eivät onnistuneet…

Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen… ja hänen sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä… Vihdoin hänen kasvoilleen ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut — jotka hän tahtoi kokonaan unohtaa…

… Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä… He rakastavat toisiaan… Kuluu muutamia onnellisia vuosia — heiliä on kaksi pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema vierailee kahdesti, kolmasti — ja hän on yksin… Siitä on kulunut niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle samantekevää…

— Kuule, kellot… vaikenevat, — kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden jälkeen.

Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle, syttyvän — kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen, ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen — tuntui ikäänkuin ne olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen vaipuessaan syvyyteen.

Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä tuijottaa taakseen…

Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää, ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman surullista, toivotonta itkua — mutta se ei ollut ihmisolentojen itkua…

Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä taivaanrantaa — niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita… Tuo moniääninen ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua entistä tuskallisempana, kaameampana…

Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla äänellä…

— Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan…?

Taas he kuuntelivat… Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa ja huudahti hämmästyneenä:

— Eihän koirat ulvo… Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain henkiä… Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä…

— Ei henkiä — vaan eläviä koiria… Se on kyllä kamalaa ja salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten tuhotöiden tähden… Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen toimeenpanneet…?

— Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne voittajia.

Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi hetken kuluttua itsekseen.

— Ei, — kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen toimeenpanneet.

— Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt sotaa ja tuo on sodan ääni. Minä huomaan nyt, että…

Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään… Sitten kuului ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi — aivankuin puhkeavan tulivuoren kidasta… Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.

He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten — ja niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan…

Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät, hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä — ja tukkii korvansa… Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän, pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä jääpuikkona… Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse — ja he itkevät siellä ikuisessa pimeydessä.

LENTÄVÄ HIRVI.

Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August vihdoinkin astui kotimaan kamaralle — pitkän tuskallisen sotavankeuden jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin — hän saapuu tänään kotiin.

Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman syleily… Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti alastomissa puissa — niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti itkien… Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.

August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään kaupungille.

Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki pitkät matkat ajattelematta mitään…

Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua, jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske — aivankuin tulipalon kajastus… Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin metallisulatto ja valssilaitos.

Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät olennot näkymättömiin.

August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet, loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat, kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet — sillä kotona odottavat pienet nälkäiset suut…

Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului kummaa kalinaa — aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.

Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske, ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.

Yksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin… — Mustat joukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet mukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta… Ja yhtäkkiä huomaa August olevansa työttömien seurassa — ja heitä ympäröi musta, kamalasti ulvova joukko… Se alkaa puristaa heitä joka puolelta suunnattoman, hirveän renkaan tavoin…

August alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka puolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine silmineen — ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset loistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa… Hampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät voineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki niiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä kohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien petojen kynsiä.

Raivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta työttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen heitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään… Mutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August näki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen… Ja lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin vavista — hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine hammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen…

Jo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi. Puolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että tässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain raajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita yksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun vallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet heidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo otettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan nälkään… Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja epätoivo.

August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista… Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla. August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton nälkäisen suden lailla hänen päälleen… Ei, ei…

August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen suusta… Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja… Mutta ne koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu… iskee säälimättä ja jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.

Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua käsivarressaan — Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä piikillään… ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.

Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen otteestaan… Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista, kaatuvan…

August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu uudelleen, häntä lyödään…

August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla — turhaan. Iskuja satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee, säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin peräytyvät hänen ympärillään.

Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu…

Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. — Niin, niin, minä tulen heti ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.

Vain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen sydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta. Siksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat ja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä solvataan… Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta, hän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin…

Silloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän suuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen rautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän puolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan purra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei huulia, ei kieltä… Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja katsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä… kuka…? Onko se mahdollista?

Viime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti vain päätään — ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten tarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden…

Irvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja salaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti ympärilleen. Eikä kukaan estänyt.

Tuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli hänen paras lapsuuden toverinsa — "Lentävä hirvi."

Nopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan kadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto. He katsahtivat taakseen — pihan perälle oli ilmestynyt rivi santarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa. Raajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan huutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.

Joukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se entistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden teräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli valmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet olivat tehtaan omaisuutta…

Äkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti kauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien, horjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat poljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin suuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva mauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului käheitä hätähuutoja…

Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."

Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen
Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.

Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.

— Meidän pitäisi puhua jotain… Veliraukka… älä mene vielä — änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:

Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä… Mutta eniten kuitenkin hänen morsiamensa — he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi sota…

Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:

Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.

Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet: Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna, onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä hetkellä vihaavansa kaikkia naisia…

August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei voi olla — aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän murhenäytelmän edestä… Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu. Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä — nyt ei kukaan tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta — hän tietää vain, että rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa… Ja kaikki täytyy kestää äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa… Sentähden tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja epätoivo…

Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään. August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen — sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle sivukadulle…

August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä puolijuoksua — aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.

Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan tavata häntä eikä ketään… Tietysti hän, joka kerran oli elänyt, tunsi katkerasti, että kurja olotila ei ollut elämää, että hän oli ikäänkuin elävältä kuollut… Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan kuoleman lähestyvän… Juuri niin hän nyt menee tuolla…

Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa. Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon — odottamaan sitä viimeistä… Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" — ei elävänä eikä kuolleena…

August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän kauhistuttavimman onkalon.

Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja, muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman katkeruutta tai vihaa — voimatonta, mutta sammumatonta vihaa…

Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran on ollut terve, nuori, voimakas — hekin ovat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet, rakastaneet… Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä kuolleet… Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä, ei heille itselleen ole mitään merkitystä.

KOSTAJA

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain jättiläissuuret, mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen lopettaessaan seuraavasti:

Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.

— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä mieltä, että ministeri M———, viimeisen hirmu julistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…

— Hyödyttäisi, hyödyttäisi — kiivastui nuorukainen. — Yksi kaikkein pahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi niiden sortohalua… Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä…?

— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen kysyjän rauhallinen ääni — Minusta pitäisi meidän joka asiassa ensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?

— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. —
Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.

— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia… Kun sitten palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme… Ja kaikki lentää atoomeiksi.

— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa… Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi…

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä ääniä:

Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:

— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin taskustaan sammaltaen käheästi:

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.

— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat…? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.

— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista… mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.

— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja…

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:

— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovampi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.

— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä aina puhunut!

— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:

— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on, — ja kai se keino kuitenkin on varma — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle…

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…

— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:

— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…

Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen… Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.

— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.

Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:

— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.

— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.

— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä tiedän, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia… Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän…

Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.

— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi… Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän…

— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.

Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:

— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai…? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan…?

Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten lausui entistä hitaammin:

Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva katse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä puukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki… Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:

— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi saanut jotain parantumatonta haavaa noilta… Samoin alakomiteoissa. Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt. Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää — varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja useita muita sangen rajusti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä sentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei…?

Viimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja sitten tapahtui jotain tavatonta…

Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja sammalsi vapisevin äänin:

Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.

Maksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä värähti lämpimänä ja veljellisenä:

— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt — ja sinähän olet onneton.

Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja kuiskasi katkonaisesti:

— Kuinka minäkään enää voin… silmiäni näyttää… kun olen ollut niin…

— Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin… Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni, jonka jälleen olen löytänyt…

Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään…

— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.

— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron miten minä olen ajatellut…

Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden jälkeen:

— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti, keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — tätä murroskautta voimme me käyttää hyväksemme.

— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana. Hän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.

Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei äkkiä huudahti kuin pelästyen:

— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja…

Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:

— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti hämärän tultua.

Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.

— Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.

Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:

Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.

Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useimmille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…

Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa. — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla — ja se on hänen ansionsa…

— Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia… naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa… Meidän täytyy ajatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia…

Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.

— Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli. — Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt… Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään… Ja pikkupojat on ammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut…

— Vaiti, vaikene… mitä sinä…? Minä vain… minun on vain kamala ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet ajaa… että hekin…

— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla — Meidän täytyy heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi. Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että jättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit… Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen — niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää meihin sama side.

— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis: hävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle… Kun me näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan marttyyrikruunun — mutta älkäämme silloin sekoittako siihen väkivaltaa.

Tai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.

Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä, puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä…

— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi, inhimillisempi…

— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien viattoman veren — ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit vapaaksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat tulevat vapisemaan kauhusta.

— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä — mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä — minä olen kuitenkin mies! Mitä tuntevat vanhukset — lesket ja orvot…? Ja nyt tuollainen voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät… Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden tuntemattomista haudoistaan…

— Ei veli — älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi että tämä oli hänen elämänsä suurin hetki, jota varten hän oli elänyt elämänsä viimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:

— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin… Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston… Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet… Ja veljet, se polttaa vieläkin…

Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma… Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.

Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä näkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa aivankuin päästäkseen näkemästä…

Ei muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa tuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon. Siellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä heiluu jotakin puunoksalla… Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä… Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen korppiparvi.

Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut — vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.

Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vaan puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit, kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.

II.

Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.

Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, — hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa tähden… hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta…

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä niinkuin muinoin.

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin… Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli… Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä — hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!

Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niin kuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska…

Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna. Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.

Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. — Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä…

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi — Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.

Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.
Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili…

Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän, tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimmäinen suutelonsa.

Maksim oli liian onnellinen puhuakseen… Oi miten onnellisia he olivatkaan sinä iltana…

Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja se oli heidän viimeinen suutelonsa…

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut…

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen. Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt näyt taas hänen silmiensä eteen.

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta… Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku…

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon… Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän tunnusta… Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä kuulusteluilla… Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi inhottavassa aikeessaan…

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä… ajatellessaan tulevaa yötä… Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua — turhaan… Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei kuulu vihlovinkaan hätähuuto… ei mikään…

Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö. Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan… Sokean lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy… avuton kuin vangittu lintu häkissä… Ja taas hän istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen… Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan…

Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen miehen hiipivän koppiin… kuulee oven narinan, hiipivät askeleet… ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät… Hän kirkasee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö Marien kimppuun… ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän hätähuudon…

Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen, aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä, terävällä… Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa… Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean taudin… Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan… Ja illalla hän taas tuijottaa pimeyteen… ja odottaa…

Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti järkensä… Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella pakkopaita päällä… Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään… heidän onnestaan… Se olisi ollut hirmuista… parempi, että hänen muistonsa olisi kokonaan sammunut… Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu… Ehkä hänkin…

Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen silmäinsä loiste… Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät, kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.

Marie… — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu — vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi… Ja sitä säestää viiltävän terävä hammasten kiristys… Hän kumartuu painaen kasvot käsiinsä ja kärsii… kärsii…

Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä — sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö… Hän oli katsahtanut entisyyteen ja nähnyt liian paljon…

Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä… Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu, hän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja. Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan katseen… joka lupasi niin paljon…

Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella kuului leikkivien lasten heleätä naurua… Hän tarttuu rintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula… Hän tuijottaa hetken kuin jähmettynyt… Sitten painaa kasvot käsiinsä — hän tahtoisi itkeä…

Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä — ja hänen sielussaan on yö…

III.

Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.

Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö… huvien, hekkuman ja hurjuuksien hetki… Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä valomerenä… Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru…

Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain äänten pitäisi heidät herättää…

Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja kukkien tuoksu…

Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni keijukaiset… Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa — ja kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa… He iloitsevat…

Mutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle… Aivankuin kauheat petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.

Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin kuuluvan surinan — mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.

Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse…

Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia perustuksia myöten — kaikki ikkunat lentävät siruina sisään…

Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa… Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen… Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan… Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen, lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät ihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin koettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit… Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa… Ja eräs tavattoman hieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan…

Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto — ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta… Ja taas, taas leimahtaa… yhä lähempänä… lähempänä…

Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta kohden… Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista… Ja kun heidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut… Sen paikalla suitsuaa savuava tulivuori.

Sattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla…

Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa, seinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun… Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat sekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt… Taas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston naisruumis…

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne: kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat, viinipullot, tuolit — kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta kohden…

Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huutaneet hurjaa kostonriemua nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä järkensä — luulivat että he katselevat hullun harhanäkyä.

Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki — siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri… Ja minkälainen tulimeri. Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan, aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten… Ja vieläkin siellä räjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi. Silloin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen. Leimahdukset taukosivat alhaalla ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.

Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.

Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun menehtyneiltä… Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä tuijottaa tulimerta…

Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien kivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua. Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he vaan tuijottavat… tuijottavat…

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:

Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset — siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.

Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin. Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.

Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin kammottavan suuremmoinen.

Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria vereen tahrautuneita ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva mustanpunainen savu peitti hehkuvan laavan lailla koko eteläpuolen, häipyen mustana jättiläisvirtana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden sivulla olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja suuret lumiset metsät muistuttivat kukkivia ruusukenttiä.

Hän on kylmästä miltei jäykistynyt, ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen sekavana.

Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut — hän on siis murhannut miljoonia — hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.

Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee henkeä pidättäen…

Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien hukkuvien huuto. Mutta se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän kuulee miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi…

Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhtia äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää kuuntelee, katsoo alas ja silloin hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänen silmänsä. Sieltä kuroittautuu häntä kohden lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä, syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:

Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi… Ja Maksimin aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa omituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä onko se itkua vai naurua… Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin ja kuulee kummallisen käheän honotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen kaameata hörkätystä pimeänä syysyönä…

Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat tulimerta… Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:

Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana… Avara näköpiiri, luminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys…

Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta…

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella äänellä:

— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan sisälsi.

— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään ihminen ei ole koskaan näin kuollut.

Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:

— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli suuri loppuun asti.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan — kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä mieletöntä unta.

Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä kauheammalta…

Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi heidän kotikaupunkinsa —.

— Onko se mahdollista…? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit…? Häviääkö todella kaikki…? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää kotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt kuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:

Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin tuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää… Mutta sitä he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun urheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja kadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki, kaikki… Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he itkevät.

Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan. Mutta sitä he eivät huomanneet — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia — jota he eivät enää koskaan näe.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK INFERNO: NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.