The Project Gutenberg eBook of Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksia, by graf Leo Tolstoy

1. Vankina Kaukaasiassa. 2. Paljonko ihminen tarvitsee maata? 3. Kynttilä. 4. Kipinästä suuri palo.

Hän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: "Olen jo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakasta poikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut ja lähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinulle morsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellyt häneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan."

Shilin tuumi: "Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties en enää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsian on kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin."

Hän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heitti hyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaa jäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.

Kaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässyt kulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistui linnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänet tahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestys käytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssi linnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.

Oli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koolla linnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähti liikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransa seurasivat rattailla kuormaston mukana.

Matkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehet pysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonen tenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.

Päivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenut vasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoi armottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oli aukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.

Shilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuuli takaa päin torven toitotusta — kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilin ajatteli: "Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä? Hevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsen kyllä perille. Vai eikö ole mentävä?…"

Hän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseen toinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:

— Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä ja kuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.

Kostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänen punaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

— No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emme jätä toisiamme.

He lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen ja sivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauas ympärilleen.

— Täytyy ratsastaa vuorelle katsastamaan, sillä täällä saattaa vihollinen yht'äkkiä hyökätä esiin vuoren takaa ennenkuin ennätämme häntä nähdäkään.

— Ei, — sanoi hän, — odota sinä täällä alhaalla sillä aikaa kuin minä pistäydyn katsomassa.

Hän lähti ratsastamaan vasempaan ylös vuoren rinnettä. Hevonen oli oivallinen (hän oli maksanut siitä 100 ruplaa varsana ja itse sen ratsuksi harjoittanut). Kuin siivillä se vei hänet jyrkänteelle. Tuskin hän oli ehtinyt ympärilleen katsahtaa, kun hän äkkäsi edessään vähän matkan päässä kolmisenkymmentä tatarilaista ratsumiestä. Heidät nähtyään hän alkoi pyörtää takaisin. Tatarilaiset huomasivat hänet ja lähtivät ratsastamaan häntä kohti vetäen samalla esiin pyssyjä koteloistaan. Shilin antoi mennä rinnettä alas, minkä hevosen kaviot vain kestivät, ja huusi Kostylinille:

— Ota pyssy esille! — Itse hän ajatteli kaiken aikaa tarkoittaen hevostaan: "Pelasta, kultaseni, älä anna jalkasi mihinkään takertua; jos kompastut, niin olen hukassa. Kunhan pääsen pyssyn turviin, niin pidän kyllä puoleni."

Mutta Kostylin nähtyään tatarilaiset ei ruvennutkaan odottamaan, vaan lähti täyttä laukkaa ratsastamaan linnoitusta kohti. Hän piiskaa hevostaan vuoroon kummallekin puolen. Näkyy vain, kuinka hevosen häntä heiluu tomupilvessä.

Shilin huomaa joutuneensa pulaan. Pyssy on poissa eikä miekka yksinään tässä mitään auta. Hän ohjaa hevosensa takaisin sotamiesjoukkoa kohti luullen pääsevänsä pakoon. Kuusi miestä rientää katkaisemaan häneltä tien. Hänellä on allaan hyvä hevonen, mutta näillä on vielä paremmat ja he ratsastavat hänen tielleen. Hän koettaa oikaista ja kääntyä takaisin, mutta hevonen on saanut niin huiman vauhdin, ett'ei sitä voi hillitä, vaan se lentää suoraan tatarilaisia kohti. Punapartainen tatarilainen harmaan ratsun selässä lähestyy häntä, kirkuu, kiristelee hampaitaan ja pitää pyssyään valmiina.

"No", ajattelee Shilin, "kyllä minä teidät, senkin paholaiset, tunnen. Jos ne saavat kiinni elävänä, niin pistävät kuoppaan ja suomivat piiskalla. En antaudu elävänä…"

Shilin oli pienikasvuinen, mutta rohkea. Hän sieppasi miekan tupesta ja ohjasi hevosensa suoraan punapartaista tatarilaista kohti ajatellen: "Joko ratsastan hänet kumoon tahi pistän miekalla kuoliaaksi."

Perille asti ei Shilin hevosellaan päässyt, sillä takaa päin ammuttiin pyssyillä ja luoteja sattui hevoseen. Se mätkähti kovalla vauhdilla maahan ja Shilinin jalka jäi sen alle.

Hän koetti nousta, mutta kaksi haisevaa tatarilaista oli jo hänen kimpussaan ja väänsi hänen käsiään taaksepäin. Hän riuhtaisi ja pääsi irti tatarilaisten käsistä, mutta samassa ratsasti paikalle vielä kolme miestä ja nämä alkoivat kolhia hänen päätään pyssynperillä. Maailma musteni hänen silmissään ja hän alkoi horjua. Tatarilaiset tarttuivat häneen, ottivat esille vartavasten varatut satulavyöt, väänsivät hänen kätensä selän taakse, köyttivät ne kiinni laittaen lujan solmun ja raahasivat hänet satulaan. Lakki temmattiin hänen päästään, saappaat vedettiin jaloista, kaikki paikat kopeloitiin, rahat ja kello otettiin pois, vaatteet menivät siinä mylläkässä riekaleiksi. Shilin kääntyi katsomaan hevostaan. Se makasi kylellään samassa asennossa kuin ennenkin, sätkytteli koipiaan, mutta ei tavannut maata. Päässä on reikä ja siitä pulppuaa mustaa verta — arssinan laajuudelta on tie joka suuntaan veren kostuttama.

Muuan tatarilaisista meni hevosen luo ja alkoi irroittaa satulaa. Hevonen potki yhä. Tatarilainen veti esille tikarinsa ja leikkasi hevosen kurkun poikki. Veri pulpahti esille kurkusta, hevonen värähti ja kuoli.

Tatarilaiset riisuivat siltä satulan ja suitset. Punapartainen tatarilainen nousi hevosen selkään ja toiset nostivat Shilinin hänen taakseen. Estääkseen häntä putoamasta he sitoivat hänet hihnalla vyötäisten kohdalta tatarilaiseen ja niin lähdettiin häntä kuljettamaan vuoristoon.

Shilin istuu tatarilaisen selän takana, heilahtelee ja satuttaa vähän väliä kasvonsa tatarilaisen haisevaan selkään. Muuta hän ei näekään edessään kuin tatarilaisen leveän selän ja suonikkaan kaulan sekä ajellun niskan, joka kuultaa lakin alta. Shilinin pää on lyöty puhki ja veri on hyytynyt silmien yläpuolelle. Hän ei voi asettua mukavampaan asentoon eikä pyyhkiä verta pois. Kädet on niin kovasti kierretyt taaksepäin, että olkaluita särkee.

He ratsastivat pitkän aikaa vuorelta vuorelle, menivät kahluupaikasta joen yli ja joutuivat notkelmaan.

Shilin koetti tarkata tietä, jota häntä kuljetettiin, mutta hänen silmänsä olivat veren tahrimat eikä hän voinut kääntyä.

Alkoi hämärtää. He menivät vielä pienen joen yli ja alkoivat sitten kohota ylöspäin kivistä kalliota. Tuntui savun hajua ja kuului koirien haukuntaa.

He saapuivat tatarilaiskylään. Tatarilaiset astuivat alas hevosten selästä. Shilinin ympärille kokoontui tatarilaisia lapsia, jotka alkoivat kirkuen ja ilakoiden pommittaa häntä kivillä.

Tatarilainen ajoi lapset pois, nosti Shilinin pois hevosen selästä ja kutsui renkiä. Paikalle saapui leveänaamainen olento, jolla ei ollut yllä muuta kuin paita. Sekin oli rikki, niin että koko rinta oli paljaana. Tatarilainen antoi hänelle jonkun käskyn. Renki toi jalkapuun: kaksi tammipölkkyä, joissa oli rautarenkaat ja yhdessä renkaassa haka ja lukko.

Shilinin kädet vapautettiin siteestä, jalkapuu kiinnitettiin hänen jalkoihinsa ja hänet vietiin vajaan, tuupattiin sinne ja jätettiin lukon taakse. Shilin kaatui lantakasan päälle. Jonkun aikaa pitkällään oltuaan hän tunnusteli pimeässä mahdollisimman pehmeätä paikkaa ja kävi makuulle.

Shilin ei saanut unta melkein koko yönä. Yöt olivat lyhyitä. Hän näkee raosta, että aamu jo vaikenee. Shilin nousi, levitti raon suuremmaksi ja rupesi tähystelemään.

Hän näkee raosta tien, joka vie vuoren rinnettä alas, oikealla on tatarilainen mökki ja sen vieressä kaksi puuta. Musta koira loikoo kynnyksellä, kili vuonineen astelee ohi. Alhaalta vuoren juurelta saapuu nuori tatarilaisnainen. Hänen yllään on värillinen paita, kupeita kiertää vyö, jalassa on housut ja saappaat, pää on viitan suojassa ja pään päällä iso läkkikannu vettä täynnä. Selkä köyryssä hän kulkee ja taluttaa tatarilaispoikaa, jonka pää on ajeltu ja jonka yllä on vain paita. Nainen meni mökkiin vesiastioineen. Sitten tuli eilinen punapartainen tatarilainen ulos silkkinen ihotakki yllä, hopeainen tikari vyössä ja kengät jaloissa ilman sukkia. Päässä hänellä on korkea, musta lammasnahkainen lakki, jonka takaosa on alaspäin taivutettu. Hän venytteleikse ja silittelee punaista partaansa. Jonkun aikaa seisottuaan hän antoi jonkin määräyksen rengilleen ja poistui.

Sitten ratsasti ohi pari poikaa hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat märät. Muitakin poikia juoksi ulos. Niillä on kaikilla ajeltu pää ja vain paita yllä; housuja ei ole kenelläkään. He kokoontuvat yhteen kasaan, tulevat vajan luo, ottavat pitkän vitsan ja työntävät raon läpi. Shilin karjaisee. Silloin lapset alkavat kirkua ja juoksevat aika kyytiä tiehensä niin että paljaat kintut vain vilahtelevat.

Shiliniä janottaa, hänen kurkkunsa on aivan kuiva. "Kun edes tulisivat katsomaan", ajattelee hän. Hän kuulee vajan ovea avattavan. Punaparta tatarilainen on saapunut ja hänen mukanaan on toinen, pienempikokoinen ja mustaverinen. Hänen silmänsä ovat mustat ja kirkkaat, posket ovat punaiset, parta pieni ja lyhyeksi leikattu, kasvot iloiset, suu naurussa. Mustaverisen pukukin on parempi. Sinisessä, silkkisessä ihotakissa on kirjailtu reunus. Vyössä riippuu iso hopeainen tikari. Punaiset sahviaanikengät ovat niinikään hopealla kirjaillut. Näitten hienojen kenkien päällä on toiset paksummat. Korkea lakki on valkeata lampaannahkaa.

Punapartainen tatarilainen astui sisälle ja alkoi puhua jotakin aivan kuin riitelisi. Hän seisoo nojaten oven pieleen, liikuttelee tikariaan ja katselee kuin susi kulmiensa alta Shiliniä. Mustaverinen taas, joka oli vikkelä ja vilkas ja käveli kuin vietereillä, astui Shilinin luo, asettui kyykkyyn, irvisteli, taputti häntä olalle ja alkoi hyvin nopeasti puhua pupattaa omaa kieltään, vilkutti silmiään, maiskutti kieltään ja lausui vähän väliä: "Karashoo urus, karashoo urus!"

Shilin ei ymmärtänyt tuosta puheesta mitään. "Antakaa juotavaa, vettä!" — sanoo hän.

Hento, laiha, noin kolmentoistavuotias tyttö saapui. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat mustaa miestä; ilmeisesti hän oli tämän tytär. Silmät olivat mustat ja kirkkaat, kasvot kauniit. Hänen yllään oli pitkä, sininen, leveähihainen paita, jossa ei ollut vyötä. Helmat, rinnan kohta ja hihat olivat punaisella nauhalla reunustetut. Jaloissa oli housut ja sievät kengät ja kenkien päällä vielä toiset, korkeakantaiset jalkineet, kaulassa venäläisistä puolen ruplan rahoista tehdyt vitjat. Päässä ei ollut mitään päähinettä; mustassa palmikossa oli nauha ja siinä riippui helyjä sekä hopearupla.

Isä antoi hänelle jonkin käskyn. Hän juoksi pois ja palasi kohta takaisin tuoden läkkiastian. Tarjottuaan siitä vettä hän kävi kyykkyyn ja vetäytyi niin köyryyn, että olkapäät olivat alempana kuin polvet. Tässä asennossa hän silmät selällään katseli Shiliniä kuin outoa eläintä ja seurasi hänen liikkeitään, kun hän joi.

Shilin ojensi hänelle astian takaisin. Hän hypähti syrjään kuin villi vuohi, niin että isääkin alkoi naurattaa. Isä lähetti hänet taaskin jollekin asialle. Hän otti vesiastian, juoksi pois, toi happamatonta leipää pyöreän laudan päällä, kyyristyi taas entiseen asentoonsa ja katseli silmiään pois kääntämättä.

Ei hänkään osannut venäjää, mutta Shilin ymmärsi kuitenkin sen verran, että häntä käskettiin lähtemään jonnekin.

Shilin lähti kulkemaan jalkapuu jalassa, ontui eikä tahtonut päästä eteenpäin, sillä jalka pyrki yhä vääntymään sivulle. Astuttuaan ulos vajasta hän näki edessään tatarilaiskylän, jossa oli kymmenkunta taloa sekä kirkko torneineen. Erään talon edessä seisoo kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelevät suitsista. Tästä talosta tuli mustaverinen tatarilainen ulos ja viittasi Shiliniä luokseen. Hän nauroi, puhui kaiken aikaa omaa kieltään ja meni taas ovesta sisälle. Shilin astui taloon. Hän tuli sievään huoneeseen, jonka seinät oli tasaisesti savella voideltu. Etuseinällä on kirjavia untuvapatjoja; sivuilla riippuu kalliita mattoja. Mattojen päällä on pyssyjä, pistooleja, miekkoja, — kaikki hopealla koristettuja. Yhdellä seinällä on pieni uuni lattian tasalla. Lattia on mullasta ja puhdas kuin puimatanner. Peränurkassa sitä peittävät huopapeitot. Näiden päällä on mattoja ja matoilla untuvatyynyjä. Matoilla istuu tatarilaisia paljaat kengät jaloissa. Siinä on punaparta ja mustaverinen sekä kolme vierasta. Kaikki nojaavat selkäänsä untuvatyynyihin. Heidän edessään on pyöreillä laudoilla hirssijauhoista leivottuja kakkaroita, kupeissa sulaa voita ja pikku kannuissa busaa — tatarilaista olutta. He syövät käsillään ja kädet ovat yltäänsä voissa.

Musta hypähti pystyyn, käski istuttamaan Shilinin syrjään paljaalle lattialle, vääntäytyi itse taas matolle ja alkoi tarjoilla vierailleen kakkaroita ja busaa. Renki pani Shilinin istumaan määrätylle paikalle, riisui päällyskenkänsä, asetti ne ovensuuhun muitten päällyskenkien viereen, istuutui lähelle isäntäväkeä ja alkoi vesissä suin katsella näiden syöntiä. Tatarilaisten syötyä tuli huoneeseen tatarilaisvaimo. Hänellä oli yllään samanlainen paita kuin tytöllä ja housut jalassa. Pää oli huivin peitossa.

Hän korjasi pois leivokset ja voin ja toi kauniin pesuammeen sekä kapeakaulaisen kannun. Tatarilaiset pesivät kätensä, panivat ne sitten ristiin, kävivät polvilleen, puhalsivat joka suuntaan ja lukivat rukouksia. Sitten he taas alkoivat puhella omalla kielellään. Yksi vieraista kääntyi Shilinin puoleen ja sanoi venäjäksi:

— Sinut on ottanut kiinni Kasi Muhamed (hän osoitti punapartaista tatarilaista) ja antanut Abdul Muratille (hän osoitti mustaveristä). Abdul Murat on nyt sinun isäntäsi.

— Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta lunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.

Abdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakin
Shilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:

Tatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi jotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta vain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.

— Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut sinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut velasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et kirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.

"Ohoo", ajatteli Shilin, "jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain pahentaa asiaa". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:

— Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua peloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole pelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!

Tulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää yht'aikaa.

He puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astui
Shilinin luo.

Tatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle. He katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin ja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa vaatteissa sekä jalkapuu jalassa.

Shiliniltä pääsi huudahdus — hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis vangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa toisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä. Shilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen hevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul oli saavuttanut ja vanginnut hänet.

Abdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki selitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa ensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.

— Katsohan, — sanoo hän Shilinille, — sinä siinä yhä äkäilet, mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.

— Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut, jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa en kirjoita.

Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.

— Odotahan, — lausui Shilin tulkille, — sano hänelle, että hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä ottaa pois jalkapuu.

Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi, kuunteli tarkoin ja sanoi:

— Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat, niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät siitä vapautetaan.

Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."

Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia, kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan lukon taakse.

III

Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä." Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan raakaa taikinaa.

Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä, joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi, että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista kirjettä.

"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava", ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."

Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä mies.

Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.

Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa. Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä tapahtuu.

Aamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli pukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä hyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä, sieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan itsensä työhön.

Shilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle. Kerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun maahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.

"Mikä häntä huvittaa?" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän luuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. — "Hyvä", sanoi hän ja joi maidon. Dina ihastui.

— Hyvä, Ivan, hyvä! — huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen käsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.

Senjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset valmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat katolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun isäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa hihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.

Kerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin saavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi vesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan. Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä ohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään veitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen erityisen laitteen avulla kaksi nukkea.

Tytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja toisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket hyppiä.

Koko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot ihmettelivät, miehet lausuivat:

Abdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsui
Shilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:

Isäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.
Ivan otti lahjan vastaan, — kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.

Siitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä kylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja sekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit, kairan ja viilan.

Kerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille: "Mene ja paranna hänet." Shilinillä ei ollut aavistustakaan parannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli: "Ehkäpä paranee itsestään." Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa ja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja veden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas tervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta. Jotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen: Ivan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin villipetoa.

Punapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki Shilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä. Sitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan tuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui kirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa ympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi leikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset kuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat ja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä turbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen kuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.

Kerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä ukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku puutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja persikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki oljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä surisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin laittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen. Ukko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi, tempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin vetäytyä kiven suojaan.

Ukko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja kysyi nauraen:

— En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, — sanoi Shilin. — Tahdoin vain nähdä, kuinka hän elää.

Isäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja pupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.

Kaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski isännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.

Ukon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.
Isäntä selittää:

— Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi monta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan poikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui venäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille. Elettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa, surmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia käynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä on turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa käyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa. Mutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa. Sitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua luotanikaan — tappamisesta puhumattakaan — jos en olisi luvannut.

Hän nauroi ja melskasi venäjäänsä: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,
Abdul, on hyvä!"

Näin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi laitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin hän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun oli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi seinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. "Kunpa vain", hän ajatteli, "saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on mentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään."

Hän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti puolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua. Mutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa pitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja huusi:

— En minä kauas mene, — sanoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle. Minun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle huomenna jousen ja nuolia.

Hän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti kauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi tarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli hevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli toinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien välissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan ylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä ja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen huippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä on samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa. "Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan", ajattelee Shilin. Hän alkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on pieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja vaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana kylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla kasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja siinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi muistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa linnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi venäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren välitse.

Aurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet valkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän näköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen linnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa. Shilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan kuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että siinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.

Oli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin, lehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: "Lähdetään jo!", mutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.

He palasivat kotiin. "No", ajattelee Shilin, "nyt, kun tunnen seudun, täytyy paeta". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat pimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat kotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa edellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa oli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja kokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan. Ruumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan vietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah saapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.

Etumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on turbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat tuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein mullah kohotti päätään ja lausui:

Hän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa tuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah kohotti taas päätään:

Kaikki lausuivat: "Allah!" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa jäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia kuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli rapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin kuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu maan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin kainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin istuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.

Renki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla, peitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle asetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki taas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.

Punaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme kertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.

Aamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme tatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan riisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat käsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen. Tatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo ja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen sisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä saapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten hevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui punaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.

Kaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki heidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin paikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden mukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt olivat vielä pimeät.

"No, nyt pitää paeta", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.
Mutta Kostylinia peloitti.

— Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut kakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on, jos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan kokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet yhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.

Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä asettuisivat levolle.

Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.

Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:
"Uljashin, ota kiinni!"

Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.

He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat valkoisen sumun peitossa.

He lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:
"Allah! Besmillah! Il rahman!" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.
He istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivat
odotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.

He tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki kuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli joen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli alhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin näki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa kulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat kulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain jaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi jäädä jälelle.

— Kulje hitaammin, — sanoi hän. — Nuo kirotut saappaat ovat hieroneet jalkani rikki.

Kostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen jalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi hänelle:

— Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos meidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.

Kostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän aikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle, tunnusteli käsillään.

— Ohoo, — sanoi hän, — me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian paljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta. Täytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä pitäisi olla metsää.

Ja Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle päin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin. Shilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän ja kulki yhä eteenpäin.

He nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän vaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun ja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.

Tieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan. Töminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas kuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa muistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja näki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei kuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos, joka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi korviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään niinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.

— Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me pelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.

He kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään suuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa tietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo olla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei tien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat kedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:

— Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää tottele.

Kostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin neljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei voinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon eroittanut.

Yht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului kuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja alkoi kuunnella korva maata vasten.

He juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan. Shilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen edellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli mennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.

Hän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun hän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin vielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä lopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:

"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä toveria."

— No, — sanoi hän, — nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua, kun kerran et jaksa astua.

Hän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja lähti kantaa retustamaan tietä pitkin.

— Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. —
Pitele kiinni olkapäistä.

Vaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä ja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa Kostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.

Tatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee jonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla kielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja laukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja ratsasti tiehensä.

— Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.

Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."

Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan
hän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.
Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.
Shilin oli aivan uuvuksissa.

Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski
Kostylinin maahan.

— Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, — sanoi hän. —
Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.

Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.

Kuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle paikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat jonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi, ja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi haukkua.

Kohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat Shilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat heidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.

Kun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä Abdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin tatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät kyläänsä.

Päivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä istumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä kivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.

Tatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin saapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä heille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: "heidät pitää lähettää kauemmas vuoristoon", mutta ukko sanoo: "Heidät on tapettava." Abdul väittää vastaan: "minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita", mutta ukko sanoo: "ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan. On sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. — Heidät on tapettava, siinä kaikki."

— Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä kahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität paeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita kunnollisesti.

Heille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten heidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin temppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät pantiin tähän kuoppaan.

Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta. Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä, ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui, hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.

Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi tappaa.

Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"

Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas tulee, niin heitän hänelle."

Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja kohdeltiin.

Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä. Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi: "Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä. "Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:

Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani kätensä ristiin ja rukoili:

Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut. Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."

Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen isännän talon katolla.

Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:

— No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan sinut ylös.

— Ei, — sanoi hän, — nähtävästi ei minun ole sallittu täältä lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.

— No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, — sanoi Shilin ja suuteli Kostylinia.

Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.

— Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan poissa, niin ne lyövät sinua.

Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:

Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen kätensä ovat hennot kuin vitsa — ei niissä ole voimaa. Hän heitti kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan. Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata jalkapuuta mukanaan.

Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.

— Kiitos, — sanoi hän. — Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt minun pois mentyäni nukkeja tekee?

Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka palmikon helyt kilahtelivat.

Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja läheni häntä.

Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.

Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.

Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää — ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."

Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.

Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.

Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.

Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."

Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:

Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti. Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:

Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja hoki vain:

Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.

— Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan minulle sallittu.

Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin tuotiin.

Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.

Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.

— Enpä vaihtaisi, — hän lausui, — omaa elämääni sinun eloosi. Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta leivissä pysymme.

— Kaunista leivissä pysymistä — sikojen ja vasikkain parissa! Ei tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja lastenne osaksi tulee sama kohtalo.

— Mitäpä siitä,— sanoo nuorempi, — meidän ammattimme on sellaista. Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan. Silloin menee kaikki nurin… Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?

— Se on totinen tosi, — sanoi hän. — Kun meikäläinen täällä lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään — en itse piruakaan!

Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat astiat pois ja kävivät makaamaan.

Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään — kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan häntä ottaisi.

"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle paljon maata — sen avulla sinut sitten otankin."

Talonpoikien naapurina asui muuan vaatimaton rouvasihminen. Hänellä oli maata 120 desjatinaa. Ennen hän oli elänyt talonpoikien kanssa kaikessa rauhassa ketään ahdistelematta. Mutta hänelle tuli pehtooriksi entinen sotamies ja tämä alkoi rasittaa talonpoikia sakoilla. Pahom koetti olla hyvin varuillaan, mutta sittenkin pääsi hevonen kauraan tahi lehmä puutarhaan pujahtamaan taikka vasikat niittyjä tallomaan, — ja kaikesta oli maksettava sakkoa.

Pahom suoritti sakot ja haukkui sekä pieksi kotiväkeään. Paljon syntiä tuli Pahom siten kesän pitkään tuon pehtoorin takia tehneeksi. Hän oli oikein iloissaan, kun karja oli pihassa. Vaikka rehua olikin sääli, niin ei sen sijaan tarvinnut sakkoja pelätä.

Talvella levisi huhu, että rouva myy maansa ja että valtamaantien varrella asuva talonmies hieroo siitä kauppaa. Talonpojat kuulivat tämän ja hätääntyivät. "Kas niin", ajattelivat he, "jos maa joutuu tuolle talonmiehelle, niin hän kiusaa meitä sakoilla vielä pahemmin kuin rouva. Me emme tule toimeen ilman tuota maata, se on aivan tilustemme keskellä." Kyläkunnan edustajat saapuivat rouvan luo ja alkoivat pyytää, että hän myisi maan heille eikä talonmiehelle. Lupasivat maksaa enemmän. Rouva suostui. Talonpojat alkoivat hommata koko maatilan ostoa yhteisvoimin. He pitivät kokouksen ja toisenkin, mutta asiasta ei tullut valmista. Paha henki riivaa heitä niin, että he eivät mitenkään saa yhteistä sopimusta syntymään. Silloin he päättivät ostaa kukin erikseen sen verran kuin kunkin varat myöntävät. Rouva suostui siihenkin. Pahom sai kuulla, että hänen naapurinsa oli ostanut rouvalta 20 desjatinaa ja että rouva oli suostunut odottamaan toista puolta rahoista vuoden ajan. Tämä kävi Pahomille kateeksi. "Ostavat pois kaiken maan", tuumi hän, "eikä minulle jää mitään." Hän ryhtyi neuvottelemaan vaimonsa kanssa.

— Ihmiset ostavat, — sanoi hän, — meidän pitäisi myös ostaa kymmenkunta desjatinaa. Muutenhan ei elämästä tule mitään. Pehtoorin sakot ovat meidät aivan näännyttäneet.

He miettivät keinon, miten voisivat ostaa. Säästöjä heillä oli sata ruplaa, varsan ja puolet mehiläisistä he myivät, poika pestautui rengiksi, langolta saatiin jonkun verran lainaksi — ja niin kertyi puolet rahoista.

Pahom kokosi rahat, katsoi mieleisensä palstan — 15 desjatinaa pikku metsikköineen — ja lähti rouvan luo kauppaa hieromaan. Hän osti 15 desjatinaa, löi kättä päälle ja antoi käsirahan. Käytiin kaupungissa, laillistettiin kauppakirja, rahoista hän maksoi puolet ja lupasi suorittaa loput kahden vuoden kuluessa.

Nyt oli Pahomilla oma maa. Hän otti lainaksi siementä ja kylvi ostomaahan sekä sai hyvän sadon. Yhdessä vuodessa hän maksoi velkansa sekä rouvalle että langolle. Niin tuli Pahomista talollinen. Omaa maatansa hän nyt kynti, omaansa kylvi, omaltaan heinää teki, omalta maaltaan seipäitä hakkasi ja omalla maallaan karjaa elätti. Pahom menee ikiomaa maataan kyntämään taikka käy oraspeltoja ja niittyjä tarkastelemassa eikä ole rajoja hänen riemullaan. Ruohokin siinä näyttää aivan toisenlaiselta kuin muualla, aivan toisenlaisia ovat kukkasetkin. Kun hän ennen muinoin tästä ohi kulki, niin ei tuossa maassa mitään erikoista ollut. Mutta nyt se oli aivan toista kuin kaikki muu.

III

Näin eleli Pahom tyytyväisenä. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta naapurit alkoivat käyttää Pahomin peltoja ja niittyjä hyväkseen. Hän pyysi heitä hyvällä lakkaamaan, mutta siitä ei ollut apua: väliin päästivät paimenet lehmänsä niitylle, väliin taas pujahtivat hevoset öiseen aikaan peltoon. Pahom ajeli niitä pois ja antoi joka kerta anteeksi, ei tahtonut ruveta käräjöimään; viimein kärsivällisyys loppui ja hän alkoi valittaa oikeuteen. Kyllähän hän tiesi, etteivät naapurit tuota kaikkea tehneet tahallaan, vaan että se johtui tilanahtaudesta, mutta hän ajatteli: "Eihän asiaa voi silleenkään jättää; noinhan ne turmelevat minulta kaikki. Täytyy opettaa heitä."

Ja hän opetti heitä oikeudenkäynnin kautta kerran ja toisenkin; yksi ja toinen sai sakkoa. Naapurit äkämystyivät tästä Pahomiin. Nyt he toisinaan jo tahallaankin tekivät vahinkoa. Eräänäkin yönä joku oli hiipinyt metsään ja silponut kymmenkunta nuorta lehmusta niiniä saadakseen. Metsässä kulkiessaan Pahom huomasi jotakin valkeata häämöittävän. Hän meni lähemmäksi ja näki, kuinka nuoret, paljaiksi kolotut puunrungot oli heitetty huiskin haiskin ja kannot surkeina törröttivät. Jospa ilkityön tekijä edes olisi tyytynyt taittamaan vain pensaikon reunimaiset puut tahi jättänyt edes yhden jälelle — mutta ei! Kaikki oli järjestään raiskattu. Pahom vihastui. "Ah", ajattelee hän, "kunpa saisin tietää, kuka tämän on tehnyt. Kylläpä kostaisin sille." Hän mietti miettimistään, kuka se mahtoi olla. "Ei se voi olla muu kuin Sjomka" — päätteli hän. Hän meni Sjomkan pihaan jälkiä etsimään, mutta ei löytänyt mitään, syntyi vain riitaa. Ja yhä varmemmin tuli Pahom vakuutetuksi siitä, että Semjon oli syyllinen. Hän antoi haasteen. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Syytetty vapautettiin, sillä ei ollut todistuskappaleita häntä vastaan. Pahom pahastui tästä yhä enemmän. Hän alkoi haukkua kylänvanhinta ja tuomareja. "Te", sanoi hän, "vedätte yhtä köyttä varkaitten kanssa. Jos itse oikeuden mukaan eläisitte, niin ette varkaita vapauttaisi." Pahom joutui näin riitaan sekä tuomarien että naapuriensa kanssa. Alettiinpa häntä jo uhkailla punaisella kukollakin [tulipalo]. Omalla maalla kävi elämä Pahomille väljemmäksi, mutta kyläkunnassa ahtaammaksi.

Siihen aikaan levisi huhu, että kansaa muuttaa uusille asuinsijoille. Pahom tuumi: "Minun itseni ei ole syytä lähteä maaltani, mutta jos jotkut täkäläiset menisivät pois, niin täällä tulisi väljemmät tilat. Minä ottaisin heidän maansa itselleni ja liittäisin ne omiin tiluksiini. Elämä muuttuisi silloin paremmaksi. Nyt on kovin ahdasta."

Kerran, kun Pahom istuu kotonaan, pistäytyy eräs ohi matkaava talonpoika hänen luokseen. Matkamiehelle annettiin yösija ja tarjottiin ruokaa. Alettiin jutella, kysyttiin mistä kaukaa vieras on. Mies sanoo tulevansa etelästä, Volgan takaa, — oli ollut siellä työssä. Sana seuraa toistaan ja mies rupeaa kertomaan, kuinka väkeä sinne asumaan muuttaa. Hän kertoo, että heidän puolen ihmisiä on muuttanut sinne, ovat kirjoittautuneet kyläkunnan jäseniksi ja heille on lohkaistu maata 10 desjatinaa henkeä kohti. Ja maa on semmoista, sanoo hän, että kun siihen kylvettiin ruista, niin olki kasvoi hevosta korkeammaksi ja viisi kertaa kahmaisemalla sai aimo lyhteen. Eräs mies, niin hän kertoo, saapui sinne rutiköyhänä, aivan tyhjin käsin, mutta nyt hänellä on kuusi hevosta, ja kaksi lehmää.

Pahom innostui. Hän tuumi: "Mitäpä minä rupean täällä ahtaissa oloissa kurjuutta kärsimään, jos kerran voi hyvin toimeen tulla? Myyn täällä maat ja mannut. Siellä minä noilla rahoilla järjestän oloni ja laitan kaikki kuntoon. Ei täällä ahdingossa elämisestä ole kuin harmia. Mutta minun täytyy ottaa itse tarkka selko kaikesta."

Kesän tultua hän laittautui matkaan. Samaraan asti hän matkusti laivassa Volgaa alas ja kulki sitten 400 virstaa jalkaisin. Näin hän saapui perille. Kaikki oli niinkuin oli kerrottu. Talonpojilla on maata viljalti, 10 desjatinaa on eroitettu jokaista henkeä kohti, ja kyläkunnan jäseneksi he ottavat mielellään. Ja jos jollakulla on rahaa, niin sopii ostaa tuon maaosuuden lisäksi perinnöksi kaikkein parasta maata 3 ruplan hinnasta desjatinalta niin paljon kuin vain haluttaa.

Pahom otti kaikesta selon, palasi syksyksi kotiinsa ja alkoi myyskennellä kaikkea. Hän myi maansa ja sai siitä voittoa, myi talonsa ja kaiken karjansa, erosi kyläkunnasta, odotti kevääseen asti ja lähti sitten perheineen uusille seuduille.

Pahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui asukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi kaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin viiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta. Pahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua maata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa oli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa. Sekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi pitää niin paljon kuin vain tahtoi.

Alussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät, näytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä, niin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom kylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen, mutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan kelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata. Kylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas lepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin haluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin. Rikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille maksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni seuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi suuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana kylästä — vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki talonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. "Tuo on aivan toista", ajattelee Pahom. "Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi ja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa." Ja Pahom alkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.

Näin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot olivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön. Mikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka vuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli hyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät kaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut mitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan kanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet, kun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. "Jos olisi oma maa", tuumi hän, "niin en kumartaisi ketään ja kaikki menisi hyvin."

Ja Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin sopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli joutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa kauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500 ruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki oli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan syöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin. Kauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, — niin hän kertoo, — hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta desjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa. Pahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. "Minä saatoin vain", hän kertoo, — "ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja ja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä juotin viiniä niille, jotka joivat, — ja niin otin 20 kopekalla desjatinan". Kauppias näyttää kauppakirjan. "Maa" — hän sanoo, — "on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää". Pahom alkoi tiedustella, miten siellä kaikki oli. "Maata", — sanoo kauppias, — "on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki se on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada melkein ilmaiseksi." "No", — ajattelee Pahom, — "miksi ostaisin tuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä lisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!"

Pahom tiedusti, mitä teitä bashkiirien luo mennään. Heti kauppiaan lähdettyä hän itsekin hankkiutui matkaan. Hän jätti talon vaimonsa hoitoon, suoritti matkavalmistukset ja lähti renkinsä kanssa liikkeelle. He poikkesivat kaupunkiin, ostivat laatikon teetä sekä lahjoja ja viiniä aivan niinkuin kauppias oli puhunut. Sitten alkoi matka. He kulkivat 500 virstaa. Seitsemäntenä vuorokautena he saapuivat bashkiirilaisleiriin. Kaikki oli niin kuin kauppias oli kertonut. He asuvat kaikki arolla joen varrella huopateltoissa. Itse he eivät viljele maata eivätkä syö leipää. Karja ja hevoset liikkuvat arolla. Telttojen taakse on varsat sidottu kiinni ja niiden luo ajetaan emät kahdesti päivässä. He lypsävät tammoista maitoa ja tekevät siitä kumysia. Eukot vatkaavat kumysia ja valmistavat siitä juustoa, mutta miehet eivät tee muuta kuin juovat kumysia ja teetä, syövät lampaanlihaa ja soittelevat paimenpillejä. He kaikki ovat hyvinvoipia ja iloisia ja juhlivat kaiken kesää. Se on aivan sivistymätöntä kansaa eikä osaa venäjää, mutta muuten ystävällistä väkeä.

Heti Pahomin nähtyään bashkiirit tulivat ulos teltoistaan ja kerääntyivät vieraan ympärille. Löydettiin tulkki. Pahom sanoi hänelle tulleensa maata tiedustamaan. Bashkiirit riemastuivat, tarttuivat Pahomiin, veivät hänet hyvään telttaan, panivat matoille istumaan, asettivat hänen alleen untuvatyynyjä, istuutuivat hänen ympärilleen ja tarjosivat teetä sekä kumysia. He teurastivat pässin ja syöttivät hänelle pässin lihaa. Pahom otti kärryistään lahjoja ja alkoi jaella niitä bashkiireille. Hän antoi heille lahjat ja jakoi heille teetä. Bashkiirit tulivat iloisiksi. He puhua purpattivat keskenään pitkän aikaa ja käskivät sitten tulkin puhumaan.

— He käskevät sanomaan sinulle, — lausui tulkki, että he pitävät sinusta ja että meillä on tapana tehdä vieraalle kaikin tavoin mieliksi sekä antaa vastalahjoja lahjoista. Sinä olet antanut meille lahjoja. Sano nyt, mikä meidän omaisuudestamme sinua miellyttää, jotta voisimme antaa sinulle vastalahjan?

— Enimmän minua täällä miellyttää maa, — sanoo Pahom. — Meillä on ahdasta asua ja maakin on laihdutettua. Teillä sen sijaan on maata paljon ja se on hyvää. Enpä ole moista koskaan nähnytkään.

Tulkki käänsi tämän. Taas puhelivat bashkiirit kauan aikaa. Pahom ei ymmärrä heidän puhettaan, mutta näkee, että he ovat iloissaan, huutavat ja nauravat. Sitten he vaikenivat ja katsovat Pahomiin. Tulkki puhuu:

— He käskevät, — sanoo hän, — sinulle sanomaan, että he ovat valmiit antamaan sinulle maata niin paljon kuin tahdot. Viittaa vain kädelläsi, minkä haluat, niin se on oleva sinun.

He puhelivat vielä ja rupesivat jostakin riitelemään. Pahom kysyi, mistä he kiistelevät. Tulkki sanoi:

— Toiset sanovat, että maan suhteen on kysyttävä vanhimman mieltä ja ett'ei voi antaa ilman hänen lupaansa. Toiset taas sanovat, että voi ilman hänen lupaansakin antaa.

Bashkiirien väitellessä saapuu yht'äkkiä mies ketunnahkainen lakki päässä. Kaikki vaikenivat ja nousivat seisomaan. Ja tulkki sanoo:

Pahom otti heti esille parhaan viitan ja antoi sen vanhimmalle sekä sen lisäksi viisi naulaa teetä. Vanhin otti lahjat vastaan ja istuutui parhaalle paikalle. Bashkiirit alkoivat heti puhua hänelle jotakin. Vanhin kuunteli jonkun aikaa, nyökäytti päätään merkiksi, että he vaikenisivat ja alkoi puhua Pahomille venäjäksi:

— Miksikä ei, — sanoo hän, — kyllä se käy päinsä. Ota mistä haluat. Maata on paljon.

"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?" ajattelee Pahom. "Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he saattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois."

— Kiitämme teitä, — hän sanoo, — hyvästä sanasta. Teillähän on paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain tietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin eroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten Jumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan tapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.

— Sinä olet oikeassa, — sanoo vanhin. — Voidaan kyllä hankkia kiinnitys.

— Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte hänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin minullekin.

— Tuo käy kaikki päinsä, — sanoo hän. — Meillä on täällä kirjuri ja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit paperiin.

— Sitä me emme osaa laskea. Me myymme päiväkaupalla. Minkä päivässä kierrät, se on sinun, ja hinta yhdeltä päivältä on tuhat ruplaa.

— Mutta siitähän, — sanoo hän, — minkä päivässä kiertää, tulee paljon maata.

— Se on kaikki sinun, — sanoo hän. Yksi ehto vain: jos et päivässä tule takaisin sille paikalle, josta lähdet, niin olet menettänyt rahasi.

— Kuinka sitten, — sanoo Pahom, — merkitään, mistä minä olen kulkenut?

— Me asetumme paikalle, jonka sinä saat määrätä. Pysymme siinä sen aikaa kuin sinä kuljet kehääsi. Ota sinä mukaasi kuokka ja merkitse ne paikat, jotka on tarpeen, — kaiva käännepaikkoihin kuopat ja lado turpeita kasaan. Me vedämme sitten auralla vaon kuopalta toiselle. Kierrä millainen kehä tahansa, kunhan vain ennen auringon laskua tulet sille paikalle, josta lähdit. Kaikki, minkä saat kierretyksi, on sinun omasi.

Pahom riemastui. Päätettiin lähteä liikkeelle varhain aamulla. Puheltiin, juotiin vielä kumysia, syötiin pässinlihaa, juotiin vielä teetä. Tuli yö. Pahom sai ruveta nukkumaan untuvapatjalle ja bashkiirit hajaantuivat. Lupasivat tulla taas aamun sarastaessa kokoon ja lähteä ennen auringon nousua määräpaikalle.

VII

Pahom paneutui untuvapatjoille, mutta uni ei ota tullakseen, — maa on yhä mielessä. "Sieppaanpa", ajattelee hän, "ison kaistaleen. Kyllähän minä 50 virstaa päivässä kierrän. Nykyjään on päivä pitkä kuin vuosi. Kylläpä viiteenkymmeneen virstaan maata mahtuu! Huonomman myyn tahi annan vuokralle, parhaan taas varaan itseäni varten. Hankin pari kyntöhärkäparia, palkkaan pari renkiä, viljelen puolensataa desjatinaa ja elätän karjaa muulla maallani."

Ei saanut Pahom unta koko yönä; vasta vähän ennen aamun sarastusta hän vaipui horroksiin. Heti horroksiin vaivuttuaan hän näki unen. Hän on makaavinaan tuossa samassa teltassa ja kuulee jonkun ulkopuolella nauraa hohottavan. Tekee mieli katsoa, kuka siellä nauraa. Hän nousee, menee ulos teltasta ja näkee, että äskeinen bashkiirein vanhin istuu teltan edustalla, pitelee molemmin käsin vatsaansa ja nauraa hohottaa niin että ihan kiemurtelee. Hän astuu tämän luo ja kysyy: "Mitä naurat?" Mutta samassa hän näkee, ett'ei se olekaan bashkiirein vanhin, vaan kauppias, joka äskettäin oli heille poikennut ja kertonut maasta. Tuskin hän ennätti kysyä kauppiaalta: "Joko olet kauankin ollut täällä?" — kun se ei enää ollutkaan kauppias, vaan sama talonpoika, joka muinoin oli poikennut hänen luokseen etelästä palatessaan. Ja Pahom näkee, ett'ei se ole oikeastaan talonpoikakaan, vaan että siinä istuu itse paholainen sarvineen ja kavioineen ja nauraa hohottaa, ja hänen edessään makaa mies paljain jaloin, paita ja housut yllä. Pahom katsoo tarkemmin, mikä mies se on, ja näkee, että mies on kuollut ja että se on — hän itse. Pahom kauhistui ja heräsi. "Kaikenlaistahan sitä unissa näkee!" — ajattelee hän herättyään. Hän katsahti ympärilleen ja näki avoimesta ovesta, että aamu rupeaa jo valkenemaan. "Täytyy herättää väki", ajattelee hän. "On aika lähteä." Pahom nousi, herätti renkinsä, joka nukkui rattailla, käski valjastamaan hevosen ja lähti bashkiireja herättämään.

Bashkiirit nousivat, kokoontuivat yhteen kaikki, ja vanhinkin saapui. He rupesivat taas kumysia juomaan. Tahtoivat tarjota Pahomille teetä, mutta hän ei ruvennut sitä odottelemaan.

VIII

Bashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka rattaille, — ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi omissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat arolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle, nousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat yhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.

— Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata, — sanoi hän. — Ota mikä enimmän miellyttää.

Pahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää, se oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen. Kuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.

— Tässä on merkki, — sanoi hän. — Tästä lähde, tähän tule. Minkä kierrät, sen saat itsellesi.

Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa, niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä, veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, — kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti", ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa hukkaan menemään", ajattelee hän. — "Aamun vilpoisuudessa on helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan arolle.

Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti. Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.

Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa, väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat. Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma. Hän katsahti aurinkoon — on jo aamiaisen aika.

"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan. Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee: "Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää. Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja jokin hiukan kimaltelee.

"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan, asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan, saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli kuuma.

Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa." Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin — sitten saan koko ikäni elää huoletta."

Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää. Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" — ja hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom. Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei", ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata. Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää, mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi. "Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa? Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun, katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat, vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen. "Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko asian. En ehdi perille ennen päivän laskua…" Ja pelko vaikutti, että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn, kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän. Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee, kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä olen hukassa. En ehdi…"

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo, mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän. Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen, niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn, mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan — täsmälleen kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, — ja peitti hänet multaan.

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä. Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän itse oli perheellinen mies — hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa olevaa tytärtä — ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä. Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle, mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään. Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

— Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.
Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä. Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

— Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? — puhelivat he. — Hän tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin. Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä — siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

— En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! — sanoi hän. — Kuka sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

— Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä. "Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli, niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" — sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa, mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No, vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta keskustelemaan.

— Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! — arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

— Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa — siksi hänet vielä paha periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

— Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen. Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään, niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään mene.

— Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää; pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet hävittäneesi pahan, mutta — kas! — paha sitäkin suurempi on mennyt sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän. Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luokseen.

— Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt, kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

— Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle, mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

— Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

— Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

— Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja päästä talonpojat.

— Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta, kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli nähnyt pellolla.

— Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä hajoittelisi.

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski puhumaan suun puhtaaksi.

— Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi. Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se", ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja sanoi:

— Se on hyvä, — sanoi hän. — Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan, mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

— Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä — sanoo Vasili — saa sangen äkillisen lopun.

— Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa hohottaa täyttä kurkkua.

— Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän sanoi? Tishkako?

— Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

— Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä välkkyi jotakin.

— Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään? Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan, se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee, mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta kynttilä ei sammunut.

— Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

— En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

— Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

— Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on niin araksi tehnyt?

— Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa, niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia päästämään.

Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.

Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään. Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan, kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten. Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.

Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle. Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei ollut jaksanut imeä sisäänsä.

Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen, sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan laatikkoon ja vei herraskartanoon.

Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.

Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa, vaan hyvyydessä.

Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen. Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö, joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15. Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.

Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi, he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään ruvettu.

Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat isännöidä, niin asiat muuttuivat.

Ivanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään munia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan liiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi pelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle ja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu nyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun joudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta laatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä anopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. "Ei", sanovat nämä, "emme ole ottaneet." Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo: "Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja sieltä tuli." Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella silmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se oli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin. Naapurin vanha eukko tulee vastaan.

— Kuulehan, muori, — sanoo tämä, — eikö minun kanani ole tänään lentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?

— Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan kiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita emme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.

Tämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai siitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin vaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui myöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi naapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja pisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen ääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita sanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas ja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet vihoviimeinen rämppäkello.

— Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on sinulla, anna se pois!

He tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi kaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi pellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin paikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti pian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja. Kansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.

Gavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti kunnantuomarin luo.

— En minä, — sanoo hän, — ole itselleni partaa kirjavanaamaisen
Vanjkan revittäväksi kasvattanut.

Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja joutuu Siperiaan.

Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:

— Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa. Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta. Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, — no niin, sattuuhan semmoistakin syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.

Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa, vaan marisee vanhuuttaan.

— En minä ole hänen partaansa repinyt, — sanoi hän, — itse hän on sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen ja koko paidan. Tuossa se on.

Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."

Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita viruttivat.

Ensin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat viimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli helposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin. Ja elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja Rampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa että rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin heihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi hankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään saman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan keksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat käyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta kauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että toinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin. He menevät käräjiin, heitä rangaistaan — jompaakumpaa — sakolla tahi vankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä voimakkaammaksi yltymään. "Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken sinulle vielä maksan." Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta. Ukko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:

— Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne, pitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on parempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä pahempi.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä rupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen häntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut hillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli raskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti tutkintotuomarin puheille. "Nytpä pääsen naapuristani", — tuumii hän. "Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa." Mutta Ivanin asia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta korviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään vammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin puoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä asiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja kunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin raippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.

Kirjuri lukee: "Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo Gordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla kunnallishallituksen edessä." Ivankin on kuulemassa päätöstä ja katsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli kalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos hänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:

— Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee; kunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.

— Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen todistajien kuullen.

— En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja että hän saa tehdä mitä tahansa.

Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", — ajattelivat he.

— Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti, niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta? Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa. Sitten me muutamme tämän tuomion.

— Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on pantava täytäntöön.

— Älä siinä suutasi soita! — sanoi hän. — Tärkein pykälä, veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on käskenyt sopimaan.

Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.

— Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, — poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa… Kyllä minä vielä vuorostani näytän Vanjkalle!

Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta, kääntyi ympäri ja meni ulos.

Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi hänelle sääliksi.

Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti, mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:

— Huonosti sinä menettelet, Ivan, — sanoo hän. — Ohhoh, hyvin huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?

— Mitäkö hän on minulle tehnyt? — tulistui Ivan, Hän oli vähältä tappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä kiittää siitä?

— Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo vuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet kaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe mitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla silmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan: hän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi olemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen tarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et huomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei olisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen juoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse huonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä tavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me elimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee. Jos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa tulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene aittaan, nuorikko, — sanotaan hänelle, — ota sieltä niin paljon kuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi hevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun taas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon: setä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! — Ota, setä Frol! Näin oli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt? Kuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne on nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää? Ja ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä olet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä naisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin räkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja, mutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on vastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä sanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle korvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus meille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle sanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen omatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun sinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö minua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän lauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään, eikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?

Ukko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi ja alkoi taas puhua:

— Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa hyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se ollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne alkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut oikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi ovat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit mainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä samasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla peltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki lennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä etkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta nyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista. Mitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee, poikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja puuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi kuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi aina kevyt.

— Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa kimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja pistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu hänet luoksesi, — huomennahan on pyhä, — tarjoa hänelle teetä, ota puoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja sanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.

Ivan huokasi ja ajatteli: "Ukko on oikeassa", ja hänen sydämensä heltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka nyt saisi sovinnon syntymään.

— Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.

Vielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi, sillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He olivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli tuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut murhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo omiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet Gavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon miniä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on muka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on muka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja siinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin tilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa eikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.

Isännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin naisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja liiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli aurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti heitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa, pani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin puuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä karjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään hevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin huolellisesti. "Nyt illalliselle ja nukkumaan", ajatteli Ivan, otti revenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut sekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän tarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin aidan takana riitelevän käheällä äänellä. "Mitä siitä pahalaisesta!" huutaa Gavrilo. "Tappaa se pitäisi!" Nämä sanat saivat Ivanissa kuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan ja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni tupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha mummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin, toinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia viemään.

Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen viha olisi ikävänä toverina.

Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä huutanut: "Tappaa se pitäisi!"

Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään, ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat: "Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".

"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä, pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus, että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.

"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan — kas! Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla — ja katosi sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies, jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin", ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"

Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat kattoa. Gavrilo seisoi vieressä — hänet näki nyt aivan selvästi.

Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun. "Nujerran hänet, — ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!" Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä hänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan. Lieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas juoksemaan huutaen: "Poliisi! Ottakaa kiinni!"

Ennenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman pihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri ottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan aivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin nostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin hän iski tätä kaikin voimin päähän.

Ivan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän horjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin päivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan kuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen takimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli jo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana lenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.

"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja löi ne sitten reisiänsä vasten. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?" — toisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän koetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät vuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi. Jonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas eteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut palopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli jo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta ulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri joukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos tavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi palo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle tietä. Puoli kylää paloi poroksi.

Ivanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut talon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki muu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat yölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan, rattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan, kaikki.

Palo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli ja hoki vain: "Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois ja polkea päälle." Mutta kun tuvan katto romahti alas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen hirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua häntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen toiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa riensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset ennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän tuntenut mitään. "Hän on surusta typertynyt", sanoivat ihmiset. Palo alkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja höpisi vain: "Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata pois."

— Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua jäähyväisille.

— Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja veti häntä kädestä.

Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.

Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:

— Mitä, Vanjatka, — sanoi hän, — enkö sinulle sanonut? Kuka sytytti kylän palamaan?

— Hän, isä kulta, — sanoi Ivan, — hän. Minä yllätin hänet. Näin hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.

— Ivan, — sanoi ukko, — minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet kerran. Kuka on syyllinen?

— Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle puhuin?

— Minä, isä kulta! — Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen, purskahti itkuun ja sanoi:

Ukko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja koetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei jaksanut viedä kättään ylös asti.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — lausui hän ja loi taas silmänsä poikaan.

— En tiedä, isä kulta, — sanoi hän. — Kuinka päästäänkään taas elämää alkamaan?

Ukko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten, avasi sitten taas silmänsä ja sanoi:

— Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen syntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.

Ukko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä päälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.

Ivan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä tulipalo oli syntynyt.

Ja Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan ihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa Gavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet naapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa kun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa. Kun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin sijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan kortteliin.

Ivan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin vanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja Jumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.

Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan, vaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle pahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa opettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja lapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi kuin koskaan ennen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKINA KAUKAASIASSA Y. M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vankina Kaukaasiassa Y. m. kertomuksia

VANKINA KAUKAASIASSA

LEO TOLSTOI

SISÄLLYS:

I

II

III

IV

V

VI

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE