The Project Gutenberg eBook of Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 1 This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 1 Author: Henryk Sienkiewicz Translator: Maila Talvio Release date: November 12, 2016 [eBook #53511] Language: Finnish Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULELLA JA MIEKALLA: KUVAUS MENNEILTÄ AJOILTA. 1 *** Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen TULELLA JA MIEKALLA I Kuvaus menneiltä ajoilta Kirj. HENRYK SIENKIEWICZ Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut Maila Talvio Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916. I JOHDANNOKSI. Kun "Tulella ja miekalla" (Ogniem i mieczem) v. 1884 ilmestyi, herätti se ihastuksen, jollaista ei pitkään aikaan mikään puolalainen kirja ollut saanut osakseen. Ulkomaillakin johti teos yleisön huomion Puolaan ja puolalaista kirjallisuutta aljettiin kääntää länsi-eurooppalaisille kielille. Puolalaisia viehätti tässä kirjassa sekä Sienkiewiczin yhtä värikäs kuin asiallinen kertomistapa että itse isänmaallinen aihe: vyörytetäänhän tässä teoksessa silmien ohitse joukottain henkilöjä ja tapauksia eräästä puolalaisen historian kohtalokkaimpia aikakausia. Vaikka "Tulella ja miekalla" luonnollisesti on löytänyt ja aina tulee löytämään likeisimmän lukijapiirinsä Sienkiewiczin kotimaassa, on sen viehätysvoima ei-puolalaiseenkin lukijaan suuri. Tämä Sienkiewiczin nuoruudenteos on kuin onkin niitä historiallisia romaaneja, joissa kuulemme ikäänkuin historian humisevan päidemme päällä ja tunnemme ihmisjoukkojen kamppailun alkuoloista, kaaoksesta kohti järjestettyjä oloja, selkeyttä. Kuin loistava, Sienkiewiczin kuuluisan maamiehen Matejkon, maalarin, kuvasarja, leviävät Tulella ja miekalla-teoksen tapahtumat lukijan eteen. Pari sanaa suomalaiselle lukijalle selitykseksi hiukan monimutkaisesta kasakkalaitoksesta. Puola oli 16:nnella vuosisadalla kohonnut Itä-Euroopan mahtavimmaksi valtakunnaksi. Koko itäinen puolisko oli kansallisuudeltaan liettualainen ja venäläinen. Varsinkin valtakunnan lounaisissa maakunnissa asui venäläisiä, etupäässä vähävenäläisiä, jotka olivat kreikkalaiskatolista uskoa. Puolalaiset yrittivät heidän keskuuteensa levittää roomalaiskatolista uskontoa. Tämä nosti vähävenäläiset vastarintaan, joka kävi yhä kovemmaksi, kun puolalaiset saattoivat osan ennen vapaita vähävenäläisiä talonpoikia maaorjuuteen. Vähävenäläisen vastarinnan johtajiksi tulivat kasakat, joiden keskustaksi 16:nnen vuosisadan lopulla muodostui Sicz eli Setsh eräällä Dnieperin saarella koskien alapuolella. Sensijaan että he ennen olivat ryöstäen hyökkäilleet tatarilaisten ja turkkilaisten alueille, he 1590-luvulta alkaen ahdistelivat myöskin puolalaisten ylimysten kaakkoisissa rajamaissa olevia maatiloja. Heidän joukkoonsa oli näet siirtynyt paljon puolalaisten herrojen karanneita maaorjia. Nämä hyökkäykset kehittyivät vähitellen varsinaisiksi sotaretkiksi Puolaa vastaan ja tulivat sitä vaarallisemmiksi, jota lujemmaksi kasakkain sotilaallinen järjestö oli muodostunut. Rauhanteossa kasakkasotien jälkeen oli aina kysymys siitä, kuinka suuri kasakkasotajoukko sai olla. Niin esim. v:n 1625 sopimuksessa määrättiin, että kasakkajoukkoja saisi olla 6000 miestä, muiden oli palattava takaisin maaorjuuteen. Sallittu kasakkamäärä oli pantava luetteloon, rekisteriin. Rekisterikasakat olivat siis Puolan hallituksen suvaitsemia kasakkoja ja heihin luultiin voitavan luottaa. Erittäin vihasivat kasakat Puolan valtakunnan suojaksi heidän lähimpään naapuruuteensa rakennettua Kudakin eli Kodakin linnoitusta. Useissa taisteluissa koettivat kasakat hävittää Kudakin ja suurentaa "rekisterin" lukumäärää. V. 1638 saivat kasakat onnettoman kapinan jälkeen kärsiä suuren nöyryytyksen. Heidän itsehallintonsa lakkautettiin, he saivat asua vain kolmessa starostakunnassa. "Rekisteri" alennettiin jälleen kuuteentuhanteen, mitään sen ulkopuolella olevia kasakoita ei tunnustettu. Hävitetty Kudakin linnoitus rakennettiin uudelleen ja kasakat alistettiin Ukrainaan majoitettujen puolalaisten sotajoukkojen valvontaan. Mutta vain kymmenkunnan vuotta kesti hiljaisuutta. Bohdan Chmielnickin johdolla nousi koko Ukrainan kansa kapinaan puolalaisia vastaan. Siitä alkoi Puolan valtakunnan nopea heikentyminen. Kasakatkaan eivät kuitenkaan saavuttaneet toivomaansa tulosta. V. 1654 Ukraina yhdistettiin Moskovan valtakuntaan ja samalla myöskin entinen vapaa kasakkajärjestö loppui. Puolalaisten nimien kirjoituksessa on seurattu -- mikäli meidän kirjapainoissamme löytyvät merkit ovat sallineet -- puolalaisten omaa kirjoitustapaa. Sen selittämiseksi riittänee seuraavien seikkain mainitseminen: _c_ on äännettävä kuin suomen _ts_ siis: Chmielnicki l. Hmjelnitski; _cz_ on _tsh_, esim. Sicz l. sitsh; _z_ on soinnillinen _s_-äänne (esim. ven. znak); _ch_ = _h_; _rz_ äännetään _sh_ (_r_ ei kuulu ollenkaan) esim. Skrzetuski l. Skshetuski. _Suomentaja_. ENSIMÄINEN LUKU Vuosi 1647 oli kumma vuosi. Kaikkinaiset merkit taivaalla ja maan päällä ennustivat silloin onnettomuutta ja harvinaisia tapahtumia. Ajan kronikoitsijat kertovat, että jo keväästä alkaen oli liikkeellä suunnattomia heinäsirkkalaumoja. Ne tulvivat aroilta ja hävittivät kedot ja viljavainiot. Varmaan tämä tiesi, että tatarilaiset valmistautuivat hyökkäämään maahan. Kesällä tapahtui suuri auringonpimennys ja pian senjälkeen ilmestyi pyrstötähti taivaalle. Varsovassa nähtiin pilvissä hauta ja tulinen miekka. Toiset väittivät ruton olevan tulossa tuhoamaan maata ja ihmisten sukukuntaa. Turvauduttiin paastoihin ja almunantoon. Vihdoin tuli niin leuto talvi, etteivät vanhimmatkaan ihmiset muistaneet vertaa. Eteläisissä vojevodakunnissa eivät joet ensinkään jäätyneet ja aamuisin sulava lumi paisutti ne yli äyräittensä niin että rannat olivat tulvaveden vallassa. Satoi runsaasti. Aro likosi ja muuttui ainoaksi järveksi. Keskipäivälle taas paistoi aurinko niin lämpöisesti, että Bracslawin vojevodakunnassa [käsitti osan Podoliaa ja nykyistä Kiovan kuvernementtia. Suoment. muistutus.] ja Ukrainan aroilla nurmet vihannoivat jo joulukuun keskivaiheilla. Mehiläiset alkoivat hurista ja surista keoissaan. Karja ammui tarhassa. Kun siis nyt koko luonnon järjestys tuntui olevan sekaisin, kääntyivät levottomat mielet ja katseet odottamaan onnettomuutta Ukrainan puolelta, sillä sieltä se likinnä tuntui olevan odotettavissa. Aroilla ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkillistä. Ne ottelut ja kahakat, jotka siellä nytkin suoritettiin, olivat varsin tavallista laatua, niiden näkijöinä olivat ainoastaan kotkat, haukat ja arojen pedot. Sellaista oli aroilla. Viimeiset asutuksen jäljet päättyivät etelässä Czehrynin takana Dnieperin puolella ja Dniesteristä lähtien jonkun matkan päässä Umanista. Sitte riitti loppumatonta aroa aina mereen asti. Molemmat joet olivat sen kahden puolen ikäänkuin kehyksinä. Dnieperin koskien alapuolella, Suistomaassa eli niinsanotussa Nizissä, siinä missä joki teki polven, saattoi vielä tavata kasakka-asutusta, mutta itse aroilla ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa ja ainoastaan siellä täällä jokien varsilla näkyi jokin maavarustus kuin saari meressä. Nimellisesti kuului tämä maa Puolan valtakunnalle, mutta valtakunta salli tatarien käyttää sitä laidunmaanaan. Kun kasakat taas usein ahdistivat tatareja, oli laidunmaa samalla taistelukenttänä. Kuinka paljon siellä oli taisteltu ja kuinka paljon sinne oli kaatunut ihmisiä, sitä oli mahdoton tietää ja muistaa. Haukat, kotkat ja korpit yksin sen tiesivät ja kun kaukaa kuuli siipien havinaa ja rääkymistä ja kun näki lintuparvien kiertävän samaa kohtaa, tiesi, että siellä lepää hautaamattomia ruumiita tai luita. Heinikossa väijyttiin ihmisiä kuin mitäkin susia tai suhakkeja, aroantilopeja. Joka tahtoi, ampui. Karanneet rikoksentekijät piileskelivät villeillä aroilla, asestetut paimenet kaitsivat siellä karjojaan, ritarit hakivat sieltä seikkailuja, ryövärit saalista, kasakat tatareja, tatarit kasakoita. Joskus piti olla kokonaisia joukkokuntia vartioimassa karjaa hyökkääjiä vastaan. Aro oli niinmuodoin yhtaikaa sekä autio että täysi, äänetön ja uhkaava, hiljainen ja täynnä väijytyksiä. Näitä seutuja ei turhaan nimitetty "Villeiksi kentiksi". Toisinaan otti suuri sota haltuunsa aron. Silloin virtaili siellä tatarijoukkoja ja kasakkaparvia ja liikkui puolalaisia ja valakialaisia lippukuntia. Öisin hirnuivat sekä hevoset että ulvoivat sudet, messinkirumpujen ja kalistimien ääni kuului aina Mustallemerelle asti, sekä pitkin niinsanottua Mustaa tietä että Kuczmanin valtatietä [eteläisen Bugin ja Dniesterin välillä, nykyisessä Podolian kuvernementissa. Suoment. muistutus.] -- olisi luullut kokonaisen kansainvaelluksen olevan liikkeellä. Puolan rajaa, Kamienecista Dnieperille, vartioivat kasakkakylät ja maanvarustukset ja kun tielle alkoi syntyä liikettä, saattoi sen huomata siitä, että lukemattomat lintuparvet suuntasivat kulkunsa pohjoista kohti. Risteilevät tatarijoukot olivat ne tietenkin pelästyttäneet. Mutta tuli tatari sitte Mustasta metsästä tai Dniesterin Valakian puoleiselta rannalta, niin hän aina, yhdessä lintujen kanssa, pysähtyi arolle, pohjoisiin vojevodakuntiin. Tänä talvena eivät kuitenkaan lintujen laumat kirkuen suunnanneet kulkuaan Puolaa kohti. Arolla oli tavallista hiljaisempaa. Kertomuksemme alkaa hetkenä, jolloin aurinko laski, punaillen säteillään autiota seutua. Pohjoisella äärellä Villejä kenttiä, pitkin Omelniczekjoen pituutta aina sen laskuun saakka, ei terävinkään silmä olisi voinut keksiä elävää olentoa, ei edes liikettä aron tummassa, kuivassa kuloheinässä. Ainoastaan toinen puolisko auringon kiekkoa oli vielä näkyvissä ilman rannalla. Taivas oli jo tummennut ja arokin hämärtyi hämärtymistään. Vasemmalla rannalla, jonkun matkan päässä joesta, oli töyräs, jota paremmin olisi saattanut luulla hautakummuksi kuin mäeksi -- tällä töyräällä kiilteli entisen kasakka-asumuksen rauniot. Ehkäpä oli joku Teodorik Buczacki kerran rakennuttanut siihen kasakkavarustuksen -- vihollisen hyökkäys oli sen sittemmin hävittänyt. Raunioista lankesi maahan pitkä varjo. Etäisyydessä kimmeltelivät tulvivan Omelniczekjoen vedet, sillä kohdalla läheten Dnieperiä. Illan rusko sammui kuitenkin sammumistaan sekä maasta että taivaalta. Ilmasta kuuluivat kurkien huudot, linnut olivat matkalla merta kohti. Muuten ei hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni. Yö lankesi arolle ja yön mukana tuli aaveiden hetki. Silloin kertoilivat kyliä vartioivat urhot toisilleen tarinoita kaatuneista, jotka äkkikuolema oli temmannut pois keskeltä syntistä elämää. Heidän varjonsa karkeloivat pitkin aroa, niitä pitelemässä ei ollut ristejä enempää kuin kirkkojakaan. Kun illan soimut pohjoisessa alkoivat sammua, ennustaen puoliyön hetkeä, luettiin kylissä rukouksia vainajien puolesta. Tiedettiin niinikään, että Villeillä kentillä harhailevat varjot olivat asettuneet matkustajien tielle ja vaikeroiden rukoilleet heiltä pyhän ristin merkkiä. Vampyyrejä oli niinikään tavattu ulvoen ajamassa ihmisiä takaa. Tottunut korva saattoi jo kaukaa eroittaa suden ulvonnan vampyyrin ulvonnasta. Kokonaiset varjojen sotajoukot olivat tulleet liki kyliä niin että vartioiden oli pitänyt hälyttää miehistö liikkeelle. Tällainen ennusti usein suurta sotaa. Yksityisten aaveiden kohtaaminen ei sekään tietänyt hyvää, sitä ei kuitenkaan aina tarvinnut pelästyä, sillä elävä ihminenkin saattoi joskus ilmaantua arolle ja liukua matkalaisten ohitse kuin haamu, joten häntä helposti saattoi luulla hengeksi. Yön langettua yli Omelniczekjoen seudun, ei siis tuntunut vähääkään oudolta, että hävitetyn kylän raunioille nyt ilmaantui aave, vai olisiko se ollut ihmisolento. Kuu nousi juuri Dnieperin takaa ja valaisi Villit kentät sekä likeisten ohdakkeiden latvoja että kaukaista aroa myöten. Samassa tuli näkyviin muitakin yöllisiä olentoja. Ohi kiitävät pilvenhattarat peittivät tuontuostakin kuunvalon, joten nuo olennot vuoroin välkkyivät valoisina, vuoroin ikäänkuin sammuivat. Ajoittain ne kokonaan hävisivät ja tuntuivat uponneen varjoihin. Ne suuntasivat kulkunsa töyräälle, jolla ensimainittu olento seisoi, hiipivät hiljaa, varovasti ja hitaasti, joka hetki pysähtyen kuuntelemaan. Niiden liikkeissä oli jotakin peloittavaa, kuten koko tässä näköään niin tyynessä arossa. Silloin tällöin nousi tuulenhenki Dnieperin takaa ja pani kuivat ohdakkeet raunioiden juurella surullisesti kahisemaan ja vapisemaan, ikäänkuin ne olisivat pelänneet. Vähitellen hävisivät olennot, kadoten raunioiden varjoon. Yön kalpeassa valossa näkyi ainoastaan yksi olento, seisoen paikallaan kukkulalla. Vihdoin alkoi melu kääntää puoleensa hänen huomiotaan. Hän astui töyrään syrjälle ja rupesi tarkkaavasti katselemaan eteensä aroille. Tuuli taukosi samassa, kahina lakkasi ja hiljaisuus oli täydellinen. Äkkiä kuului läpitunkeva vihellys. Hätääntyneet äänet huusivat kimeästi: "Hoi! hoi! Jeesus Kristus! auttakaa! lyökää!" Tuliluikut paukahtelivat, punaiset valot välkähtelivät pimeydessä. Kavioiden kapse sekaantui teräksen kilinään. Joitakin uusia olioita näytti ilmaantuneen arolle kuin maan alta. Tuntui siltä kuin myrsky äkkiä olisi ottanut valtoihinsa hiljaisen, pahaenteisen aron. Ihmisten valitus ja kauhun huudot vuorottelivat, kunnes kaikki hiljeni ja taistelu oli päättynyt. Villeillä kentillä oli taasen oteltu, niinkuin niin monasti ennen. Joukko ratsastajia ryhmittyi nyt töyräälle ja muutamat astuivat alas hevosen selästä ikäänkuin tarkastaakseen jotakin. Äkkiä kajahti pimeydestä voimakas, käskevä ääni: -- Hoi! iskekää tulta ja näyttäkää tänne! Samassa räiskyivät kipunat ja liekki tarttui kuiviin kaisloihin ja päreihin, joita aron kulkijat aina pitivät varalla matkassaan. Varsilyhty lyötiin maahan ja sen punaisessa hohteessa näkyi selvästi muutaman kymmenen miehen suuruinen joukko, kumartuneena tarkastamaan miestä, joka makasi maassa. Ne olivat sotamiehiä punaisissa univormuissa, sudennahkalakit päässä. Yksi, joka istui uljaan ratsun selässä, tuntui olevan toisten johtaja. Hän astui maahan, likeni makaavaa miestä ja kysyi: -- No, vääpeli, vieläkö on hengissä vai joko on kuollut? -- Vielä on hengissä, herra luutnantti, mutta kurkku korisee. Heittonuora on tukahuttanut hänet. -- Kuka tuo lienee? -- Ei se ole tatari -- tuntuu olevan suuri herra. -- Siunatkoon sitte itsensä. Päällikkö katseli tarkemmin miestä, joka makasi maassa. -- Näyttää olevan hetmani, sanoi hän. -- Ja mainio hänellä on tatarilainen hevonen, ei itse khanillakaan ole sen parempaa, sanoi vääpeli. -- Tuolla sitä pitelevät. Päällikkö katsahti vääpelin viittaamaan suuntaan ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kahden ratsumiehen rinnalla seisoi todella erinomainen hevonen, kuulostellen korvillaan, levitellen sieraimiaan, oikoellen kaulaansa ja pelästyneesti katsellen herraansa päin. -- Otammehan me hevosen, herra luutnantti? kysyä tokaisi vääpeli. -- Vai sinä, pakana, ottaisit kristityltä ihmiseltä arolla hänen hevosensa! -- Mutta sotasaalis... Heidän puheensa keskeytyi, sillä kuristuneen kurkusta kuului entistä voimakkaampaa korinaa. -- Kaatakaa vähän viinaa hänen suuhunsa, sanoi päällikkö, -- ja irroittakaa vyö. -- Jäädäänkö tähän yöksi? -- Jäädään. Riisukaa hevoset ja tehkää nuotio. Sotamiehet rupesivat hääräämään minkä jaksoivat. Toiset hieroivat ja herättelivät tuntematonta miestä, toiset kokosivat polttoainetta, toiset levittelivät tantereelle kamelin- ja karhuntaljoja. Päällikkö, joka jo oli unohtanut kuristuneen vieraan, irroitti vyönsä ja asettui loikomaan rovion ääreen. Hän oli hyvin nuori, jäntevä ja sirorakenteinen, kasvot olivat tummanveriset ja hienot, nenä voimakkaasti kaartuva kuin kotkalla. Hänen silmistään loisti uhkarohkeus ja kestävyys, mutta ilme kasvoissa oli rehellinen. Rehevä, ajamaton parta teki hänet vakavamman näköiseksi kuin hänen ikänsä edellytti. Kaksi palvelijaa hääri illallisvalmistuksissa. Lampaanpuolikas oli jo ripustettu paistumaan. Satuloilta noudettiin muutamia päivällä ammuttuja kanakurkia ja metsäkanoja. Ruvettiin nylkemään saigaa. Rovio loimusi korkealle, tehden arolle suuren, punaisen valokehän. Kuristunut mies alkoi vähitellen tointua. Jonkun aikaa katseli hän verestävin silmin vieraita kasvoja ympärillään, sitte hän yritti nousta. Sotamies joka äsken oli puhunut päällikön kanssa, koetti kohottaa häntä kainaloista; toinen antoi tapparan hänen käteensä ja vieras nojasi siihen todella kaikin voimin. Hänen kasvonsa olivat vielä punaiset ja verisuonet pullistuneet, mutta hän sai jo kuristuneesta kurkustaan esiin ensimäisen äänen: -- Vettä! Hänelle annettiin viinaa ja hän joi juomistaan. Nähtävästi juoma teki hänelle hyvää, sillä kun hän viimeinkin irroitti pullon huuliltaan, kysyi hän jo selvällä äänellä: -- Kenen käsiin minä olen joutunut? Päällikkö nousi ja tuli hänen luokseen: -- Niiden jotka ovat pelastaneet teidät. -- Eivätkö herrat sitten heittäneetkään ansaa pääni ympäri? -- Meidän aseemme on miekka eikä ansa. Teidän epäilyksenne loukkaa rehellisiä sotamiehiä. Päällekarkaajanne olivat tatareiksi puettuja rosvoja. Jos haluatte heidät nähdä, niin tuolla he makaavat kuin teurastetut lampaat. Hän osoitti kädellään muutamia tummia ruumiita, jotka makasivat maassa töyrään alapuolella. Mutta tuntematon lausui: -- Sallikaa minun levätä. Huovalla peitetty satula, jolla hän oli istunut, asetettiin hänen päänsä alle ja hän painui ääneti nukkumaan. Hän oli mies parhaimmassa iässään, keskimittaa, mutta erittäin harteva ja muutenkin jättiläismäisesti roteva. Kasvot olivat kummallisen näköiset. Pää oli äärettömän suuri, iho lakastunut ja päivän polttama, mustat silmät hiukan viistossa kuin tatarilla, ohuita huulia kiersivät kapeat viikset, jotka kuitenkin päättyivät tuuheihin tupsuihin. Voimakkaat piirteet todistivat rohkeutta ja ylpeyttä. Hänessä oli samalla kertaa jotakin puoleensavetävää ja poistyöntävää -- hetmanin ylpeyteen oli yhtynyt tatarilainen viekkaus, hyväntahtoisuus ja viileys. Kun hän hetkisen oli levännyt satulaa vastaan, nousi hän ja läksi kaikkien hämmästykseksi, sensijaan että olisi kiittänyt, katsomaan kaatuneita. -- Moukka! murahti luutnantti. Tuntematon katseli nyt tarkkaan jokaisen kasvoja ja ravisti päätään, kuten ihminen tekee joka on arvannut kaikki. Sitte hän hiljalleen palasi luutnantin luo, vaistomaisesti hapuroiden kylkiään, pistääkseen sormet vyöhönsä. Varmuus miehessä, joka hetki sitte oli päästetty irti ansasta, ei miellyttänyt nuorta luutnanttia ja hän virkkoi pisteliäästi: -- Luulisi teidän etsivän tuttuja noiden rosvojen joukosta tai lukevan isämeitää heidän sielujensa pelastukseksi. Tuntematon lausui ylpeästi: -- Te sekä erehdytte että olette oikeassa: olette oikeassa, koska minä todella etsin tuttuja, mutta erehdytte, koska nuo miehet eivät olleet rosvoja, vaan erään aatelismiehen, naapurini, palvelijoita. -- Sitte nähtävästi ette juo tuon naapurin kanssa samasta kaivosta. Omituinen hymy värähti tuntemattoman ohuilla huulilla. -- Erehdys, naurahti hän hampaiden välitse. Hetken kuluttua jatkoi hän ääneen: -- Anteeksi, hyvä herra, minun olisi ensin pitänyt kiittää avustanne ja pelastuksesta, joka tempasi minut äkkikuolemasta. Teidän miehenne korjasivat varomattoman tekoni, kun erosin väestäni, mutta minun kiitollisuuteni onkin yhtä suuri kuin teidän hyväntahtoisuutenne. Näin lausuttuaan ojensi hän luutnantille kätensä. Ylpeä nuori mies ei kuitenkaan liikahtanut paikalta. Ei hän myöskään rientänyt ojentamaan kättään. -- Haluaisin, virkkoi hän -- ensin mielelläni kuulla, olenko tekemisissä aatelismiehen kanssa, sillä vaikka en sitä epäilekään, niin ei minun sovi ottaa vastaan kiitosta nimettömältä. -- Näen että teissä asuu todellisen jalosukuisen henki -- oikein te sanoitte. Minun olisi pitänyt alkaa sekä puheenpitoni että kiitokseni ilmoittamalla nimeni. Olen Zenobi Abdank, sitä Abdank haaraa, joka kilvessään kantaa pientä ristiä, aatelismies Kiovan vojevodakunnasta ja eversti ruhtinas Dominik Zaslawskin kasakkalippukunnassa. -- Ja minä olen Jan Skrzetuski, luutnantti ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kyrassierilippukunnassa. -- Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää ja ojentaa käteni. Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä. Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän tottumusta. Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin. Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään vilkas keskustelu. -- Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra. -- Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. -- Mistä, jos saan kysyä? -- Kaukaa. Krimistä asti. -- Mitä te siellä? Veittekö lunnaita? -- En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi uteliaana korviaan. -- Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona? -- Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä. -- Vai lähettiläänä siis. Mistäs ruhtinas sitte kirjoitti khanille? Luutnantti katsahti kireästi vieraaseensa. -- Herra eversti, virkkoi hän, -- te katsoitte äsken silmiin rosvoja, jotka olivat heittäneet ansan kaulaanne -- se oli teidän asianne. Mutta mitä ruhtinas kirjoittaa khanille, se ei kuulu teihin enempää kuin minuunkaan, vaan ainoastaan heihin. -- Ihmettelin tässä vasta, lausui viekkaasti Abdank, -- kuinka hänen korkeutensa ruhtinas lähettää khanin luo noin nuoren miehen, mutta kuultuani vastauksenne, en sitä enään ihmettele, sillä näen, että teissä on vanhan viisaus ja kokemus, vaikka olettekin nuori. Luutnantti antoi mairittelevien sanojen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kierteli nuoria haiveniaan ja kysyi: -- Mutta sanokaappas te, herra eversti, minulle, mitä te haitte Omelniczekjoelta ja kuinka te yksinänne läksitte liikkeelle. -- En minä lähtenyt yksin, olin vain jättänyt mieheni matkalle. Olen menossa Kudakiin herra Grodzickin luo, joka on pantu sinne päälliköksi. Hetmani on lähettänyt minut viemään hänelle kirjeitä. -- Kuinka te ette kulje aluksella, jokea? -- Sain käskyn, jota ei minun sovi rikkoa. -- Kumma, että hetmani antaa sellaisia käskyjä. Arolla te jouduitte kun jouduittekin vaaraan, jonka varmaan olisitte välttänyt joella. -- Herra luutnantti, onhan aro tällä hetkellä rauhallinen. Me emme ole eilispäivän tuttuja, minä ja aro. Siihen mikä minulle tapahtui, on syynä ihmisten pahuus ja viekkaus. -- Kuka teitä sitte niin ahdistaa? -- Siitä tulisi pitkä juttu. Minulla on paha naapuri, herra luutnantti. Hän on hävittänyt minulta kodit ja konnut, tappanut poikani ja hyökkäsi nyt, kuten näkyy, minun kimppuuni. -- Minkätähden ei herra eversti käytä sapelia? Viha leimahti Abdankin voimakkaille kasvoille, silmät kipunoivat synkkinä ja hän lausui hitaasti ja läpitunkevasti: -- Kyllä minä käytän sapelia enkä, jumal'avita, turvaudukaan muihin aseihin, kun käyn vihamiehiäni vastaan. Luutnantin piti juuri ruveta puhumaan, kun arolta kuului kavioiden kapsetta tai oikeastaan hevosten jalkain töminää pehmeää maanpintaa vastaan. Luutnantin palvelija, joka toimi vartiana, juoksi samassa ilmoittamaan, että joitakin miehiä lähenee. -- Varmaan minun väkeäni, sanoi Abdank, -- jotka jäivät Tasminin taakse. Lupasin odottaa heitä täällä, kun en aavistanut väijytyksestä mitään. Hetken perästä oli joukko ratsastajia ympäröinyt kummun. Tulen valossa erottautui hevosen päitä, sieraimet levällään ja väsymyksestä päristellen. Hevosten selästä katseli ihmiskasvoja. Varjostaen käsillä silmiään liekkiä vastaan tuijottivat miehet kiukkuisesti eteensä. -- Hoi, keitä te olette? kysyi Abdank. -- Oikean Jumalan palvelijoita! kuului vastaan pimeydestä. -- Minun väkeäni, sanoi Abdank kääntyen luutnantin puoleen. -- Tulkaa, tulkaa! Toiset astuivat hevosen selästä ja tulivat valkean ääreen. -- Kyllä me koetimme kiirehtiä, minkä ennätimme, isä kulta. Mikäs sinulle on tullut? -- Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan heittivät kaulaani. -- Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen sinun rinnallasi on? Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen seuralaisiinsa. -- Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. -- Olen kun olenkin jo terve ja reipas. Pian jatkamme matkaa. -- Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika. Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi kasakoiksi -- seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki, jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia. Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista -- hänestä hehkui salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä. Herra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että vieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa täytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen -- sitte hän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko ukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan tuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat toista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti ainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa. -- Herra luutnantti, virkkoi hän, -- jolla on tie edessä, sen täytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä pelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella palveluksella. -- Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut kiitosta. -- Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän miehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus. Luutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten Abdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei isällinen arvokkaisuus: -- Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon vuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun minä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä toivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty multaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan, vaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies ja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä voi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän vaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä sormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä sanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien kenttien. Syntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja hevosten päristeleminen. Kaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä puheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen: -- Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se saapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut. Luutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat saattaneet hänet aivan ymmälle. Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen. Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat jo kummun juurella. -- Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi hän luutnantille. -- Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä minä en ole sanonut sinulle nimeäni. -- Ettekö siis olekaan Abdank? -- Abdank on minun vaakunanimeni. -- Entä nimenne? -- Bohdan Zenobi Chmielnicki. Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat: "Vapahda, Herra, meidät onnettomat, ikeestä raskaasta, Mahmetin uskosta! -- Vie aamun koittohon, tyynehen valkamaan iloiseen voittohon kristittyjen maailmaan. -- Sa kuule, Herra, meidän huutomme, onnettomien rukoukset, sua rukoilevat orjapoloiset." Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa soittavan kuloheinän kahinan kanssa. TOINEN LUKU Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa, jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta, joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten, Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo. Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita, jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään, joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa. Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia, osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä. Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat. -- Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. -- Hän on zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja -- viime sanat lausui vanhus kuiskaten -- minun toverini. Olemme vanhat tutut. Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut. Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä. Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän saattaa olla kauhea. -- Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä? -- Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta... sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen, että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne. Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: -- Sitä kettua! hän petti minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja vapautin hänet heittonuorasta. Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä. -- Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista. -- On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan hiiviskeli arolla. -- Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi? -- Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla. Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin. -- Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän. Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä? -- Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään. Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat olisivat kuristaneet hänet. -- Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako, starostan palvelijatko? -- Itse hän niin sanoi. -- Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen selville, mihin hän on hävinnyt? -- Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä. -- Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja pidättämään hänet maatilalleen. Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi tuimasti ympärilleen ja virkkoi: -- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen. Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra. -- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu. -- Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet. Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana. Suoment. muistutus.] Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta. Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen. -- Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski -- jotakin Chmielnickistä? -- Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini! Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi pöydälle. -- Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra Skrzetuski. Zacwilichowski lausui: -- Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä hän on. -- Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän -- niin totta kuin nimeni on Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun poika! Taasen hän läjähytti pöytään kätensä. -- Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti. Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä lähtien ollut hänelle vastenmielinen. Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille tulevaa kunnioitusta. Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan. -- Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan. -- Chwedko -- on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski. -- Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä, voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte. Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin, ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan aivan terve. -- Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski tulemaan ja repi tukkaansa. -- Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, -- niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi olkoonkin. Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista. Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja: -- Mitä... Huolimatta hetmanin kirjeestä... kyllä minä teidät... kyllä minä teidät... Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta. -- Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään, sanoi hän. -- Minä haastan teidät oikeuteen... Te menette... huolimatta kirjeestä... Minä vielä kasakat... Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi, Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä. -- Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. -- Tämä ritari on, niinkuin näette, minun seurassani. -- Minä vien teidät linnaan... jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski, välittämättä mistään ja kenestäkään. Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen. -- Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi. -- Jumalan tähden... Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan. Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään, nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan häntä penkkien lomitse: -- Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se puskee. Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja paiskasi ali-starostan kadulle. Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin viereen. Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että seinät tärisivät. -- Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin. -- Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään! huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. -- Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois. Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla luutnanttiin. -- Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, -- se koira on aina saaliinsa kantapäillä. -- Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: -- Rakki se on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla sovittamassa nuoruuteni syntejä. -- Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, -- tehän kerran sanoitte, että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne. -- Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen seikkailu. -- Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle... mutta perille te ette ikinä päässyt. -- En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra. -- Onpa se aika läpi. -- Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti. Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset. Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa. Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo. -- Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme vaikkapa maailman loppuun! -- Turkkilaisia ja tatareja vastaan! -- Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV! Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä. -- Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, -- minä olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta. Silloin kun minä olin Galatassa... -- Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne. -- Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa: raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri _vis armata_, aseellinen väkivalta. -- Eihän kuurokaan huuda niinkun te. -- Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen... -- Lakatkaa nyt kerrankin... -- Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin. -- Terveydeksenne, hyvät herrat! Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä: -- Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin. -- Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga, Täijalka. -- Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra. -- Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa. -- Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin. -- Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta. -- Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra. -- Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan, hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille liettualaista: -- viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä on juovuttanut. -- Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin. Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti hyväntahtoisesti ja toisti: -- Antaisitte olla -- rumia juttuja! Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa, kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti. Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä. -- Herra luutnantti, sanoi hän, -- te olette siis ruhtinas Wisniowieckin väkeä. -- Niin olen. Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät taivasta kohti. -- Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö. -- Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan. -- Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa? -- Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt keskusteluun. -- Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen peitsen pituisena. -- Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti. -- Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. -- Kyllähän te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla. -- Podbipienta. -- Powsinoga. -- Zerwikaptureja Myszykiszekistä. -- Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään, mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi. -- Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti. -- Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan. Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle. -- Mutta sanokaa, tehkää hyvin -- minä olen hyvin utelias sitä kuulemaan --, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on. -- Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, -- vaan ase, jota on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään liettualaisessa kädessä -- ja nyt käytän minä sitä. -- Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas -- Molemmilla käsilläkö sitä käytetään? -- Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä. -- Näyttäkääpä! Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille, mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi toisten! puoleen. -- No, hyvät herrat, sanoi hän, -- kuka lyö tällä ristin? -- Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. -- Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee ristiä. -- Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen puoleen. Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi. -- Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. -- Varmasti ruhtinas ottaa teidät palvelukseensa. -- Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu tupessani. -- Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. -- Sitä ette voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne. Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään Zacwilichowskin lausui tämä: -- Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten tapaamaan teitä. Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz. -- Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. -- Täällä on jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä. He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy kynnyksen poikki, kysyi Barabasz: -- Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja? -- On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen arolla. -- Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide käy siis nyt turhaksi. Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan: -- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon! -- Mikä teitä huolettaa? -- Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä... -- Kapinaako te ennustatte? -- En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin Nalewajkot ja Lobodat. -- Mutta kuka menisi hänen puolelleen? -- Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat -- ja sen semmoiset! Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja, villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli, millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä, mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa; sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista ja Jumala ties keitä kaikkia -- karkulaisia ja tihutyöntekijöitä maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita. Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa: Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäältä lennät, kauvaksi katsot. Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! -- huu! haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin ajatuksiin. Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa. Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat antaa heille tukea aatelia vastaan. -- Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, -- teidän pitäisi lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä kaikin puolin rauhoittaa. -- Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, -- sanon teille vain sen, että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä sotatappara. Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään ollut vaikutusvaltaa. He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan. -- Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle, niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan. Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla, on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan. -- Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä, sanoi luutnantti. -- Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte herra Barabasz, vai kuinka? Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha eversti syönyt tai juonut -- mikä oli hänen suurin nautintonsa --, niin hän nukkui. -- Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, -- ja tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa. Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin. Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen. Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä äänekkäämmin ja mutisi unissaan: -- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon! -- Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus. -- Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä häntä kohtasi. -- Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille. -- Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja pieni joukkoni. Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi. Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään" ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu, johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!" Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa. Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän jo pani asunnossaan nukkumaan. KOLMAS LUKU. Muutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle Lubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka Zukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen. Toinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan. Varhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican luona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta arojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin tullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella oleva seutu -- vanha polowcien maa -- autiona, vasta Villeistä kentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin tällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään. Sula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti "koskemattomat" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan, Sleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien että pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille muodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä metsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet. Syvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä, karhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita susia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa jokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin Zaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia, vanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia. Korkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten laumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla kaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui, mutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla näki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse Lubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla oli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat jo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin, nousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat kasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä juttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä. Siellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan kuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta kuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen ja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä taas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja vaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien hyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien takaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa. Rauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä Siczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien varsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet saivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain harvojen tiedossa. Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa kuitenkin uudestaan taas kiinni. Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia, sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla, kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä, asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi, rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä. Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän, sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin voittajan päässä. Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti -- Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira, hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä. Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä, lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja, rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut ihmisten asuma-alaksi. Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi matkamiehen selässä kuin kesällä. Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita. Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin otetaan vastaan. Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä. Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää, suloista kuin mesi. Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa ja lauloi: "Sinä olet hunajaa ja mettä." Tai: "Kuten tatarilaishordi otat vangiksi ihmisraukan!" Mutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt sotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia hymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille valakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille, rakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin, husaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut ja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen suulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian tähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan viipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi olo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti mielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta. Mutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut asiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa, siinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison liiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina. Lähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti heistä jäljelle. -- Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu lakkaamatta, sanoi luutnantti. -- Paljon ihmeitä hän minulle kertoi Valakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella. Täytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa, viiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että meidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että ruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin valtaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia olekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa he siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille, valakialaisille ja siebenbürgiläisille. -- Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra Zaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, -- ja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen rukouskirjoista. -- Kuinka niin rukouskirjoista? -- Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä voitta saada nähdä. Sen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun, veti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli sitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi: -- Olkaa hyvä ja lukekaa. Herra Skrzetuski alkoi: -- "Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti..." Mitenkäs tässä on puhe valakialaisista? Tämähän on messua. -- Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin. -- "... Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!" -- No ja nyt kysymys... Skrzetuski luki: -- "Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi? Vastaus: sillä se pakenee kevyesti." Hm, totta puhutte. Tosiaankin, tässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus. -- Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä liitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia tuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä huonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi, että pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita. -- Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo ruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen itsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään erinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen lippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on alipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes kahtakymmentä varsinaista valakialaista. -- Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, -- onko ruhtinaalla paljonkin väkeä aseissa? -- Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka majailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi minulle, että uutta väkeä värvätään. -- Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan johdolla? -- Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan ja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman kanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja että nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen kuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti vastaan, oikein _honeste_, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että silloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan tulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se selvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille. Herra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin. -- Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan ja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää siinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin kunniallisen kuoleman. -- Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen? -- Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet, kaikki _arcana_. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te kallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te tiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä, että, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko Podbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli munkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme miestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat kronikat esi-isääni... -- Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja täydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen. -- Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä hopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin kilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän miekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja kehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja _splendor'ia_. -- Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi: -- Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka, heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja taistellut, mutta onnea ei ole ollut. Luutnantti hymähti partaansa. -- Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä? -- Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki. Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla on... mutta nuoruus, _adolescentia_ häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu -- noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu... Ja niin katoaa Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja uhraan Herralle Jeesukselle. Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi hyppimään ja korskui kaihoisasti. -- Sen sanon teille, lausui luutnantti, -- että jollette ruhtinas Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan. -- Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. -- Siksipä lähdenkin pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen. Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja. Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla, että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan. -- Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra Skrzetuski. -- Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista lintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen kurkiparvea kohden. -- Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti. -- Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan. Samassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä laukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään muutamia sotilaspalvelijoita. -- Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa. -- Onko tämä teidän haukkanne? -- On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa... Heidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen haukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän täyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun. Ahkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse salamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella. Kurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä kuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat kaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja odottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella. Välistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin epäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan, jotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon valaisemina taivaan poutaisessa sinessä. Yhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas etäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa. Ensimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä takaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen esimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä. Uusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä tietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi kasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän oli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi naista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen ketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset. Toinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat ylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui haukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään. Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla. Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan: "Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden..." kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä, siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan. Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua. -- Ritari, sanoi hän, -- kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle. Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa. Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti: -- Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään samaan suuntaan -- ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen, ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski -- haukkamestarin nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas. Kasakannäköinen nainen virkkoi: -- Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa, jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta, minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän täytynyt jäädä yöksi tielle. Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä. -- Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi luutnantti. -- En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. -- Minä olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi hän, osoittaen neitoa. -- Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu. -- Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, -- enkä tiedä mitään Wasilin sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan: -- Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä suurempi vääryys oli. Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä, terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi ruhtinatar Helenan puoleen: -- Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa herrojen suostumuksella tulemme ajamaan. -- Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas, lämmin auringonpaiste. -- Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. -- Kuinka olen kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat. -- Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen sydämensä suli kuin keväinen lumi, -- päästäkseni osalliseksi tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa! -- Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa kiitollisuuttani. -- En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, -- mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta. Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella äänellä: -- Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä herra. Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi: -- Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä palvelusta. -- Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne, olisitte niin halukas tuohon palvelukseen. -- Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin, että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut. -- Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa tänäpänä? -- Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä sanoistani että myöskin kasvoistani. Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa. Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä. Ihastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni, joka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset sotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista ja hetken perästä oli kaikki valmista. Herra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat vaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Oli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä laskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös taivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä hiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä lentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin kaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren ruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen kanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon kanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa. Hänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini. Koko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät vain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat valakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää alakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja silloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka vuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet vilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä, jotka näyttivät äärettömiltä meriltä. Saavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel, kun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi karavaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet tiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä vastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä hevosta. -- Keitä te olette -- poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar. Ratsastajat lähenivät vaunuja. -- Me, äiti. -- Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse apua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon, Juri, Andrej ja Mikolai. Entä viides -- kuka se on? sanoi hän, katsoen tarkemmin. -- No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä, niin se on Bohun. Nuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin. -- Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori ruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista. -- Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, -- oletko, haukkani, saapunut rykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen jo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt vuorostanne tekin heitä. "Vieras taloon, Jumala taloon." Olkaa tervetulleet kattomme alle. Bulyhat nostivat lakkiaan. -- Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme. -- Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet tyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan arvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee maistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin. -- Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla. Ja herra Rozwan Ursu lisäsi: -- Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja tiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja. Vaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen: -- Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa ja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja viettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä sukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi, melkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa vastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on hallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on holhottavanamme tämä neiti. Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun. -- Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan Ursu. -- Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi ruhtinatar, -- mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa, josta on enemmän surua kuin huvia. Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä hänen silmissään. -- Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa. Nuori ruhtinatar vaikeni. -- Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen: -- Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä. Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan, että hevosten kyljet hieroivat toisiaan. Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen. Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten. Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä. -- Mitä perhanaa? mietti luutnantti, -- onko tuo itse paholainen vai mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: -- mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun? Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä itsepintaisesti ja röyhkeästi. -- Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä. -- Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin näet aron, vastasi ratsastaja. Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan, että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen. Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni: -- Bohun, mitä sinä teet? Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui: -- Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä, vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä. Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys? Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet. Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille: -- Hän on huimapäinen kasakka. -- Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra Skrzetuski ylenkatseellisesti. -- Onko tuo kasakka armollisen rouvan poikien palveluksessa? Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa. -- Mitä te sanottekaan, hyvä herra, -- hän on Bohun, kasakkajoukon alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan sen tuntevat. Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan. Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen, kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa. Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä, yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket Dnieperin aroille -- sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja --, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin. Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan, kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja. Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin, Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä. Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki, ketä palveli, -- sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja, myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun, kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt. Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä mainetta yli koko Ukrainan. Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi, mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa. Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja, huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi. Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki. Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät valot Rozlogista. NELJÄS LUKU. Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka. Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa, mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen. Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan, joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia, joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon. Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti. Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen, täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen, ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi. Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei voinut kärsiä häväistystä. Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat. Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna, ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar, taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä, joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin. Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen. Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin, nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta, sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri, mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä tullut jumaliseksi. Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita. Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan. Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle, mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla. Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia, kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä, joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja, nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita käytettiin susien takaa-ajoon. Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä. Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen, karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus. Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla, ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä. Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla, nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o. voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla, kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään. Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää nauruaan. Vanhin, Simeon, sanoi: -- Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa. Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä, hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet, arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme otsamme maahan". Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen saliin. -- Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, -- minulla ei ole aikaa puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa. -- Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, -- maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä sapelilla silmiin. -- Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on, kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan, karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen -- mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu, kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta. Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että ruhtinatar oli oikeassa. -- He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, -- ja minä hillitsen itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa. -- Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa. -- Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne. -- Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä vieraiden luo. He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden. Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus, joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi. Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä pitempi punainen kontush -- samaa punaista väriä käyttivät kaikki Perejaslawin kasakat --, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat. Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti: -- Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra. -- Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti. -- Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi. -- Mitä tietoja tarkoitatte? -- Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei koskaan. -- Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen Kurcewiczit. Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä: -- Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät kunnialla. -- Pikkusota -- pikkukunnia, suursota -- suurkunnia. Konaszewicz Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä, vaan suuressa Chotinin taistelussa. Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili, vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset, muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet, valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa, käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja kaikkia läsnäolevia. -- Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, -- jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet kristittyjen kynnysten yli. Amen. -- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, -- hänen järkensä on sekaisin. Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui: -- Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen." Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja? Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi hetken perästä: -- Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja valmiit kaatumaan uskon takia. -- Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. -- Mutta meille ei ole vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua. Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä. Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua: Öin päivin huudan, Herra, Sua, Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni, oi Isä, armahda sa mua ja kaitse teitäin. Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena. -- Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan, sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. -- Hänen mielenvikansa on nähkääs sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja. Helena lauloi yhä: Ties näytä mulle, Herra herrojen, oon eksynehen matkamiehen lainen, kuin laiva ulapalla harhaavainen, ma tietä löydä en. Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana, ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä, upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta vanhan ruhtinattaren sanat: -- Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän herroja tulemaan illalliselle. -- Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat yhdessä äitinsä kanssa. Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät. -- Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen neiti, sanoi Skrzetuski. -- Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien lauluun, vastasi Helena. -- En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se vasta olisi sietämätön tuska. -- Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut. -- Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä koskaan. Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen: -- Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla. -- En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. -- Mutta olkaa hänen suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen. -- Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun vain tietäisin, että tekin pidätte minusta. Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni, niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen suuntaan. Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä, että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä. Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa, maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan, hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin: -- Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat järkeä, saisi aikaan sekaannusta. -- Se onkin sangen herkkä _instrumentum_, huomautti siihen herra Longinus. Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut. -- Mikä sinun on, haukkaseni? -- Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. -- Mutta kasakan sana ei ole savua. Minä pidän siis sen. -- Kestä, poikani, niin saat palkkasi. Illalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin. Sitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan. Balalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden poikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin alkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli vetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen nähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän kiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa kappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät Helenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö olisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori aatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei kukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia huulia. Myöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa tuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti sensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui: -- Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen. Podbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät selälleen ja kysyi: -- Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne? -- En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, _dulcis recordatio_ lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa mielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan hengitettyä. -- Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen? -- Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee silmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan höyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja rakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani. Herra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän ymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella äänellä: -- Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi? -- Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät samanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, _genus humanum'in_, täytyisi hävitä loppuun. Palvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari, jolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin kuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen herra Skrzetuskiin ja kysyi: -- Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn viereen? -- Emme tarvitse. Tatari likeni Skrzetuskia ja mutisi: -- Minulla on herralle sana neidiltä. -- Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. -- Voit sen kyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut hänelle salaisuuteni. Tatari veti hihankäänteestään esiin nauhan. -- Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän rakastaa teitä kaikesta sielustaan. Luutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja painella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi: -- Mitä neiti käski sanoa? -- Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan. -- Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua? -- Sanoi. -- Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä neiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle... tai odotappa, kirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia. -- Mitä? kysyi tatari. -- Mustetta, kynää ja paperia. -- Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin kun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo kauvan. Herra Skrzetuski näpäytti sormiaan. -- Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää? Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin. -- Mitä hittoa, sanoi hän, -- kylläpä tässä nyt on puuhaa! Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen. -- Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen hiiliä. -- Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi, voi hän huomenna itse sanoa. -- Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä? -- Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah! -- Ja niin sinä teetkin. -- Niin teen ja vartioin. -- Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla. -- Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet Bohunille, joka on kadotettu koira. -- Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen. -- Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, -- ne tahtoisivat antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin, ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi. Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla, katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille, koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta. Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä maannut vaiko ratsastanut tiehensä. Syötyään sanoi Skrzetuski: -- Armollinen rouva, _tempus fugit_, aika kuluu ja kohta täytyy minun astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa, lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla äänellä: -- Olen valmis palvelemaan teitä. Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi: -- Mistä asiasta sitte tahdotte puhua? Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi: -- Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi. Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar: -- Kuinka...? tekö...? Helenaako? -- Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton. Tuli hetken äänettömyys. -- Odotan vastaustanne. -- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja hänen äänensä oli kuiva ja terävä, -- sellaisen kavaljeerin pyyntö ei ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä minä olen luvannut Helenan jo toiselle. -- Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut. -- Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi. Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä emme tunne. Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi. -- Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. -- Te tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa. -- Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. -- Niinkö sinä palkitset vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut? Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä aseita, mutta luutnantti huudahti: -- Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo saava siitä tiedon. Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas, ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa susilauma. -- Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. -- Tiedätkö edes, palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi. Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää. -- Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän, -- ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia, joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää teitä! -- Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin. -- Lyö siis, tässä on rintani. Nuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita suunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut näkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen ja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta kukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti heidän voimansa. Luutnantti hallitsi asemaa. Ruhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan. -- Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista verta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi sinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä. Skrzetuski vastasi: -- Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta luulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani ja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä ainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin voi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte, ettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte rauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne. -- Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi. -- En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen ritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle tehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle tytön ja saatte pitää tilan. Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä se kolahtaen putosi permannolle. -- Valitkaa, toisti Skrzetuski. -- Joko rauha tai sota. -- Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, -- että Bohun lähti haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman verenvuodatusta. -- Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni. -- Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin turkkilaisesta vankeudesta. -- Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa myytämän alhaissukuiselle miehelle. -- Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme. Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa. -- Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että kerran vielä toistan: valitkaa! Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen: -- Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön? Bulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat. Vihdoin mutisi Simeon: -- Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin annamme. -- Paha lyödä ja paha antaa. Sitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi: -- Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme litistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka suojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa armolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä meidän on tehtävä? -- Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken. -- Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa. Bohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen ja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon Rozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä kasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä silloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää. Lähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä. -- Mutta jos te petätte minut? -- Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin. Luvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti. -- Lupaan. Annatteko siis tytön? -- Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli. -- Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen nuorten ruhtinasten puoleen. -- Teitä on tässä neljä miestä kuin tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin: sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille. -- Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. -- Se ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan vain tuomme sinulle Helenan. -- Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi silloin teitä! -- Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä epätoivon tekoihin! -- Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä, miellyttääkö minun persoonani häntä. -- Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar, tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan, koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa. Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan eteiseen. Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina, kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko tulee esiin myrskyn jälkeen. -- Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, -- jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva miehesi. Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden. -- Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena. * * * * * Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä mielialasta laulun katkonaiset sanat: "Tuuti tuuli sydäntä kipeää". Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa. Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden. Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan Bohunin jälkeen ja sanoa: -- Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä esille, kasakka, sapelisi! VIIDES LUKU. Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona, sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin, että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski, joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären puoleen. Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota, herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme, vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä. Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi, tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia, kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia, jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu "tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset. Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki, sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana. Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä. Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille, joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli. Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä, jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan vaakunan _Pro aeterna rei memoria_, ikuistuttaakseen retkensä. Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt jälkeäkään ihmisistä. -- Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, -- että meidän lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin. Siihen lisäsi herra Wolodyjowski: -- Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo nähneensä ne rajat, joihin _orbis terrarum_, maan piiri päättyy. Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan sotavoimat ottaisivat osaa. Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista. Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan, joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan, toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä -- toisin sanoen ruhtinatar Annaa --, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo kolme luvattua päätä. Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin, mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli, tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona, liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä, lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken. Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille: -- _Misereri mei_, hyvä luutnantti. -- Minä lähden jo hakemaan soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja, että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka, vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. _Misereri mei_. Ja jos pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa. Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti auringon leppeätä laskua. Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut. Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit, kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat, niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella, alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti, että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan. Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli, rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia. Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja, siellä eleli -- käyttääksemme Liviuksen sanoja: _pastorum convenarumque plebs transfuga ex suis populis_, "kansojensa luota karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa, muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen alaisiksi -- siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan, oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha, mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä, ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista. Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet valmiit epäröimättä sen tekemään. Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin, jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset, mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi, ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet, silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa, jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto esitti taivaan lakea tähtineen -- se oli danzigilaisen maalarin Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä. Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki, marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen. Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi: -- Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä, jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä vain sinua kohtaan. -- Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en minä estä, _non prohibeo_, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa, sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks linnun sen pesässä! -- Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon. -- Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs toinen vojevodanpoika. -- Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan... -- Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. -- Näen että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt), keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön, niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut: Ja orjaks' joutuu jokainen, Ken sattuu tielles, neitonen! Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja, polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen, ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan valmis heittämään mielestään mokoman miehen. Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle, tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi: -- Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski. -- Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin pelästytin neiti Annan. Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin hämillään hän vastasi, suu hymyssä: -- No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti luutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden. -- Oletteko te minuun suuttunut? -- Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun suuttumuksestani! -- Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti itkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi... -- Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa kiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan näkyvistä. -- Pidätänkös minä? Sen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle. -- Te palaatte Krimistä? kysyi hän. -- Krimistä. -- Mitäs te toitte Krimistä? -- Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet -- miellyttävä ja komea kavaljeeri. -- Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut tänne? -- Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta minä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista erään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes neiti Anna saa hänestä mitään irti. -- Miksikä hän on niin voittamaton? -- Sillä hän ei voi mennä naimisiin. -- Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin? Skrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja merkitsevästi: -- Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen. -- Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin pelästynyt lintu. Vielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta. Vieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa jäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli huolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan ja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen komealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli vyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli kullattu. Anusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan tehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä huomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen ja sanonut: "hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu liettualaiseen humalaseipääseen". -- Sano se hänelle itselleen. -- Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari. -- Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat heidän mittasuhteensa. -- Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista. -- Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika keikari. -- Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette? -- No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään. -- Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, -- mitä ihmeellisiä asioita te puhuttekaan? -- Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme rakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne, ettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää nenää meille muille. Tämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti pois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti edes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin epähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti. Ruhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi kiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. "Apage satanas", ajatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin toiseen nurkkaan. Kiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli ruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät välkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä, vaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti lupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä Stowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi hänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut Anusiaan. Aamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen. -- Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole kuullut sodasta? -- Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette omaan joukkoonne. Herra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski vainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi umpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta. Mutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen: -- Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta? -- Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa, mutta valtiopäivät eivät tahdo sitä. -- Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina. -- Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea, niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle, niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan. -- Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin. -- Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia. -- Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa. -- Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies. Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. _Bellum civile_, kansalaissota on veljessota. Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi. -- Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: odottakaa ja olkaa kärsivällinen. Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa. Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään. Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti. Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin. Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen. Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta, ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä, sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa -- eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa --, mutta kuka saattoi arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät olleet harvinaisia -- niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin -- niin ajatteli herra Skrzetuski -- ilmoitetaan minulle ivallisesti, että olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi! Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta, hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä minkä kohtalo hänelle tuo -- hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä. Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian, köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla. Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle. Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia, kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää, sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville, missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi vihellyksen ja asettui ratsun selkään. Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset. Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset. Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni, ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan. Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus, jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta kuin mikäkin heikko astia. Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti: -- Onko sinulla kirjettä? -- On, herra, tuossa on. Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa. Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä seuraavasti: "Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi..." Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta: -- Mitä sinä, hölmö, olet kertonut? -- Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki eteenpäin. "... sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän kanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo katsellakaan ketään heistä..." -- Se oli oikein, sanoi luutnantti. Rzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti luki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja rykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin. "... Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän pitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan ja siunaisi meitä molempia -- amen. Niin minun on ollut ikävä teitä kuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä maailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne... Jumala näkee, että minun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka teidän täytyy antaa minulle anteeksi." Edelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen tätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha ruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu tietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin nuorten ruhtinasten kotiintuloa -- he olivat lähteneet Boguslawiin hevosmarkkinoille. "Olette oikea poppamies", kirjoitti Helena edelleen, "kun osasitte suostuttaa tädin itseenne". Luutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli täytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja horjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen. Koko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin tuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa, toistaen itsekseen: "suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos sinut joskus jätän". Sitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta. Sukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt luutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja ruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut tyytyväinen. -- Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, -- pidättekö aina mitä olette luvannut, ja minä sanoin siihen: "armollinen rouva, jos se ratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin tietäisin, että se pysyy käsissäni." -- Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, -- mutta koska olet minun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis teeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt. -- Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua vieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti, joka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja saatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt, minne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika, niin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan kirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä. Luutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas kysyi: -- No, saitko tietää mitään Bohunista? -- Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta, mutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari Czechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen palvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille kovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi, että jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua. -- Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi? -- Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa ja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat Bohunille: "lainaappa meille!" ja hän vastaa: "turkkilaista tavaraa on minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!" Kun he sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa teidän puoleenne. -- Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta. -- Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten toista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte minulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen ilman satulaa? -- No, no, ota sitte satulakin. -- Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja otin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni: miksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette minuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin. -- Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa... -- Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö Loboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee päälliköksi... Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista. Sotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat, niin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja se on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt jotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta senverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin länsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin meidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle. -- Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään seikkailua matkalla? -- Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti. Rzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi uudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan kirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka oli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli itsekseen: "kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin ilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää, että Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä omastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden..." Ja laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja rinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen Jumalaa hyvästä toivosta. KUUDES LUKU. Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina. Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja, seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista. Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan, kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti. Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska levottomuus oli tullut näin yleiseksi. Tuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut osoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta näytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha todellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja kaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän joukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja joista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia. Nämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä, että tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat Suistomaan asukkaat hurjasti juopotella. Tämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka rajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään, sotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet viljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi rauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli heitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät aina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten varsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia kylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän kauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli mökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen ja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä sille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä, nahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton tavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi talon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet tällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista elämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön tuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen ulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin hänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä miehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset että korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun ei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät paikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa hiessä jokapäiväisen leipänsä. Ja niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin suuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee tatareja tai puolalaisia, "ljaheja" vastaan. Tiedettiinpä kertoa nuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo pyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset ammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa. Juotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen pantiksi "ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee". Vastaisella ryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu. Tuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli tapana sanoa: "ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta -- Ukrainassa on jotakin tekeillä". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä, pitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja taloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin. Ja juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin koskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä tämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko Vähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti. Jotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan tarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen hyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta, Boguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet hänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista. Jo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta sodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä sotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista, mutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut sekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta ja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta. Levottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan mahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti ruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus tosin päässyt kehittymään kiehunnaksi -- rangaistuksen pelko piti kaikkia siellä aisoissa --, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo Ukrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet aatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat väkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita vastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy. Ruhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra Kalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa aroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä viestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä, ollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään suurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu keväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen eloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän rukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa huomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta päin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt Siczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. "Ja kuten minulle ystävät Siczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta niityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä toimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee käymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon Jumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen perikato". Ruhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska hän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja heidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren joukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon. Eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen lippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle: -- Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa hänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta jotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille: tämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja paino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella ympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on kutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti panen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia henkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko totta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua -- ymmärrättekö? -- Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu. -- Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin yhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan Zacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä ystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät kertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin, sanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen käsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin koskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän pidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette pysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo. -- Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka monta miestä saan ottaa mukaani? -- Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään illalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille tärkeän toimen. Herra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin muutamien tykistöupseerien seurassa. -- Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä. -- Lähden tänään matkaan. -- Minne, minne? -- Czehryniin ja sieltä eteenpäin. -- Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski. Ja saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää, että Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä. -- Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, -- pyydä mitä tahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä säästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni palaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun vain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä sitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä matkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin muillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta. Tämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin päätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta, eikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle paljon. Sen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski paashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan. Paashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan sisään. Luutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että ruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti "ei" ja silloin ei auta muu kuin jättää kaikki. -- Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin. Skrzetuski teki syvän kumarruksen. -- Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että Siczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi toimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on niin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec pelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle. -- Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, -- enhän minä ketään lähettäisi niin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi lähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla. -- Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä päivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle. Ruhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken perästä: -- Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi hämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta. -- Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään salaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En vain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua. Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen ja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä tervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen hänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain vanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen lupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että Bychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi: -- Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle ja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin viisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun itsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä ja toimittaa minun asiani. Sen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan paashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen. Luutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen päätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla huoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli oiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi sitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta oli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista luottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka oman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin kotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi, että Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä suuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä. Ilolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti Wasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien vanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis senvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen. -- En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan, pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman tyttäreni. Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa tuli herra Bychowiec paikalle. -- Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, -- nyt on sovittu niin, että te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille. Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta. -- Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, -- teidän armonne osottaa minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan mitä kiitollisimmalla mielellä. -- Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, -- ja lähde valmistautumaan matkaan. Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen. Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea. Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon, mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä ruhtinaan kasakkalippukunnasta. SEITSEMÄS LUKU. Oltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki kukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen joukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti. Kaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot, viserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten iloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee. Korkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina taivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja kurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat. Tuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää heinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina puoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet levällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen kutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat juoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee niiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu vain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo kaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja avaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua, sen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja autiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen hautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen. Oli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla, raikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli syntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät auringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin, sillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia myöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden paljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin, jossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi yhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin päivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään pienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja kukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä ei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet? Kas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen keskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon vinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan ja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki. He kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli talonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan kysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka pärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi, mutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin avonaisen portin eteen. -- Hei, kuka siellä? -- Tulkaa avaamaan! Puhe, töminä ja koirien tuima haukunta kutsuivat ihmisiä paikalle. He tulivat pelästyneinä portille, arvellen, että ehkä on hyökätty kartanoon. -- Kuka siellä? -- Avaa! -- Ruhtinaat eivät ole kotona. -- Avaa, senkin pakananpoika, me tulemme Lubnien ruhtinaan luota. Palvelusväki tunsi vihdoin Skrzetuskin äänen. -- Ai, teidän armonneko siellä on. Heti, heti. Portti avattiin ja samassa ilmestyi jo paikalle itse vanha ruhtinatar, suojellen kädellä silmiään auringolta ja katsellen saapuneita. Skrzetuski hyppäsi hevosen selästä ja lähestyen ruhtinatarta, sanoi: -- Tunnetteko vielä minua, arvoisa rouva? -- Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat hyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen. -- Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, -- nähdessänne minut Rozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas lähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun pysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte. -- Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin karkoittaa meidät Rozlogista? -- Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että teitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin, minulla on riittävästi leipää itsellänikin. Sen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi: -- Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne. -- Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on? -- Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä kavaljeeri -- tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin rakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän kuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa. Ruhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt turkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta vasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei hän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta tatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi sisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden henkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski riensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar hienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän oli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus valtasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa. -- Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania silmiään. -- Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi. -- Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, -- kun ei hunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että riutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut tänne. -- Tietääkö ruhtinas? -- Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin, muistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä hyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut. -- Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi. -- Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme yhteen? Eikö sekin ollut enne? -- Muistan... -- Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin näin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin sinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään enään ole tielläni. -- Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani! -- Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua. Helena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja päättäväisesti: -- Enemmän kuin ketään maailmassa. -- Jos minut verhottaisiin kultaan ja korkeihin arvoihin, niin kalliimmat niitä olisivat minulle nuo sinun sanasi, sillä tunnen, että puhut totta, vaikka en itse tiedä ansainneeni sinulta sellaista lahjaa. -- Sinähän säälit minua, suojelit ja puolustit minua ja puhuttelit minua sanoilla, jollaisia en koskaan ollut kuullut. Helena vaikeni liikutuksesta ja luutnantti alkoi taas uudestaan suudella hänen käsiänsä. -- Herrattarekseni sinä tulet etkä vaimokseni. Ja hetkiseksi he vaikenivat, Skrzetuski vaan ei voinut kääntää katsettaan tytöstä, pitihän hänen saada korvata pitkä ero. Tyttö tuntui hänestä vieläkin kauniimmalta kuin ennen. Hämärässä huoneessa, kun auringon säteet leikkien kimmeltelivät sateenkaaren väreissä ikkunalasien kuperissa pinnoissa, hän jollakin lailla muistutti noita pyhiä neitsytten kuvia, jotka katsovat meitä vastaan himmeästi valaistuista kappeleista. Ja samalla hänestä säteili sellainen lämpö ja elämä, ja naisellinen sulo ja viehätys kuvastui koko hänen olennossaan, että pää saattoi mennä sekaisin, että oli tulla hulluksi rakkaudesta. Ikuisesti täytyi häntä rakastaa. -- Sinun kauneutesi tekee minut varmaan sokeaksi, sanoi luutnantti. Nuoren ruhtinattaren valkeat hampaat välähtelivät iloisen hymyn alta. -- Varmaan neiti Anna Borzobohata on minua sata kertaa kauniimpi. -- Hän on sinuun verrattuna kuin lyijyvati verrattuna kuuhun. -- Minulle on Rzendzian kertonut aivan toista. -- Rzendzian tarvitsisi korvilleen. Mitä minä koko tytöstä. Ottakoot muut mehiläiset hunajaa siitä kukasta, ja sellaisia onkin siellä paljon. Keskustelu katkesi, kun vanha Czechly astui huoneeseen. Hän tuli toivottamaan luutnanttia tervetulleeksi. Katsoen tätä jo tulevaksi herrakseen hän kumarsi hänelle kynnykseltä, lausuen tavanmukaisen itämaalaisen tervehdyksen. -- No, vanha Czechly, minä otan sinut neidin mukana. Palvele sinä vaan häntä kuolemaasi asti. -- Neidin ei tarvitse sitä kauvan odottaa; ja niin kauvan kun minä olen elossa, olen hänen palveluksessaan. Jumala on yksi! -- Parin kuukauden perästä, kun palaan Siczistä, lähdemme Lubnieen, sanoi luutnantti, kääntyen Helenan puoleen, -- ja siellä meitä odottaa kirkkoherra Muchowieckin siunaus. Helena pelästyi. -- Oletko sinä matkalla Sicziin? -- Ruhtinas lähettää minut viemään sinne kirjettä. Mutta älä sinä pelkää. Lähettilään persoonaa pidetään pakanoidenkin kesken pyhänä. Toimittaisin sinut ja vanhan ruhtinattaren vaikkapa heti Lubnieen, mutta tiet ovat nyt kauheassa tilassa! Näin sen itse -- eikä pääse edes ratsastamallakaan. -- Entä viivytkö kauvan Rozlogissa? -- Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä lähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan palvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun. -- Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi vanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. -- Hohoh! tytön posket ovat punaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri! Mutta enhän minä teitä ihmettele... Sen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle ja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli erinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut suremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin jalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia "maineen, metsineen, rajoineen ja rakennuksineen" itsensä ja poikiensa eittämättömäksi omaisuudeksi. Eikä se ollutkaan vähäinen omaisuus. Luutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat. -- Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille suutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne, mieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että on vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä kavaljeeria kuin te. Aterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka ulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen vallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan takana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki. -- Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, -- mutta pitääpä kysyä. Ja kääntyen tammistoon päin, hän kysyi: -- Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa? Käki rupesi kukkumaan ja kukkui kukkumistaan. He laskivat viisikymmentä kertaa ja enemmänkin. -- Suo niin, hyvä Jumala! -- Käet puhuvat aina totta, huomautti Helena. -- Jos niin on, niin kysyn vielä, sanoi luutnantti innostuneena. Ja hän kysyi: -- Käki kulta, paljonko minulla tulee olemaan poikia? Käki alkoi heti kuin tilauksesta vastata ja kukkui tasan kaksitoista kertaa. Herra Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. -- Kas, minusta tulee starosta, niin totta kuin tässä sekon. Kuulitko, armas neito, mitä käki sanoi? -- En kuullut mitään, vastasi Helena punaisena kuin kirsikka, -- en edes tiedä, mitä kysyit. -- Kysynkö uudestaan? -- Älä huoli! Näitä puhuessa ja näin huvitellessa kului päivä kuin uni. Illalla tuli hellän, pitkän hyvästijätön hetki ja luutnantti läksi liikkeelle Czehryniä kohti. KAHDEKSAS LUKU. Czehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin kiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä odottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia viestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki valmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin entiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon, että Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua tatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta päin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä sotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan tuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt hämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä teurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut paljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn. Puolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä pidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja irtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui kaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa on julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes liikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen suojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui kahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen leiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen, toinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen työn hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat ennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset vastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat, tulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita yhteiskunnalliseksi sodaksi. Mutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle ja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden sisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä toiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä, kuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse Chmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra Krakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle lipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen ohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan valtakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko hän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon -- siitä oltiin eri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään saanut petetyksi. Nämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz. Vanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli täynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. "Pyydämme hartaasti ja anomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa" -- näin kirjoitti Chmielnicki -- "että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat lupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta koska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin näyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi katsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten johtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi, jollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä talossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta lähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne". -- Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja Skrzetuskille, -- kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen opettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä! -- Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa muistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. -- Tästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista. Siihen sanoi Skrzetuski: -- Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin. -- Onko teillä jo kirje leiriatamanille? -- On itse ruhtinaalta. -- Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt todella kuuluu -- vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä -- neuvo on lyhyt: koota niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin. -- Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. -- Minun täytyy jatkaa matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä. -- Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi Zacwilichowski. -- Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te menette suoraan lohikäärmeen kitaan. -- Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos. -- Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä. Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti. Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella, ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia. Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita, joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa. Jokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi Suistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra Skrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä. Hän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina lähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia. Niin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti toisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun miehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen Dopulan puoti oli. Hän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun. He kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta, jonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja viinikauppaa. Luutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban seurakumppanina ja ystävänä. -- Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen tuvan ovelle. -- Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon risukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi otsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia, tahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano. Rzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen palaavan herra Zagloban seurassa. -- Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi ovella, -- muistattekos vielä minua? -- Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi ja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan teidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven Czaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni juuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa. Entä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen viattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä päälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi? -- Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä. -- Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän halkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee vasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä. Hyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli kurkussa kuivaa. -- Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista? -- Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt minua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni. Aatelille lähestyy raskaat ajat: _dies irae et calamitatis_, vihan ja onnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei enään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä yksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat rykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella aivan erinomaista. Mistäs tämä on? -- Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä? -- Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon Dziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan Bohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin ja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä haisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he eivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja jolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni. -- Kuinka niin? -- Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle ystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas siitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa, ettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja parempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi _pro publico bono_, yhteisen hyvän takia. -- Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan, sillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä kestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän puolellemme. -- Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä ole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa, pitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä suosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani! -- Entä mitä se Bohun täällä tekee? -- Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä, niinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He mielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että Perejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja kuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki pitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on kysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on kahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että hän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja siksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa. Sitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan ja antaisin hänelle aateliskilpeni... Mutta tämäpä on aivan mainiota tämä teidän simanne! -- Juokaa vaan lisää. -- Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa. -- Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo naida? -- Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me sitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät sarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura. Luutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville, mutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä: -- Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille, minkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani? Sanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa. -- Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula. -- Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen turkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon. Zacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi. -- No, herra luutnantti, sanoi hän, -- proomut ovat valmiina ja kuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti paikalla. Tässä kirjeet. -- Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan. -- Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba. -- Kudakiin. -- Siellä teidän tulee kuuma. Mutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta pihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä, valmiina lähtöön. -- Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski. -- Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha Zacwilichowski Zagloballe: -- Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte kasakkapäällikköjen kanssa. -- _Pro publico bono_, isänmaan tähden, armollinen herra. -- Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi kuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa kasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat meidät. -- Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten kidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä kaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas tulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani -- itse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani huonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään kohota pinnalle. Samassa palasi Skrzetuski. -- Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti pikarin. -- Onnellista matkaa! -- Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba. -- Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla. -- Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni lekkerillinen. He istuutuivat juomaan. -- Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. -- Terveisiä herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee, että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt... Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin miehistä kun ajoivat rantaan. -- Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, -- oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi, Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle, hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä... -- Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. -- Kylläpä se on simaa! -- Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. -- Yhteiset rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa? Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa? keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet soutamaan turkkilaisia kaleereja! -- Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, -- olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään vielä paistaa leppeä aurinko. Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille. Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta". He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon, herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa. Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa. Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin tuntemattomaan pimeyteen. -- No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen sydämellisesti nuorukaisen kättä. -- Pitäkää nyt varanne! -- En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas näemme toisemme. -- Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä. -- Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti olkapäitään. -- Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota! -- Jääkää terveeksi, armollinen herra. -- Jumala teitä varjelkoon! -- _Vive valeque!_ huusi herra Zagloba. -- Ja jos virta vie teidät aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr! Kuinka täällä on kylmä! -- Hyvästi! -- Näkemiin asti! Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen. He tulivat Tasminin suulta Dnieperille. Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti, soutajat alkoivat laulaa: Sumut vaan ei nouse ei, hei, hei tuulantei! Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa -- Bohun oli jäänyt tänne ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin -- ja hän nukkui. YHDEKSÄS LUKU. Aamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen. Ilma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin tuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa. Rannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen äärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli aivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen, kun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi: -- Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä. -- Ei tämä merta ole, joki on vaan nyt niin mahtava, vastasi Skrzetuski, -- ja rannat tulevat näkyviin heti kun sumu laskee. -- Ei taida meillä enään olla pitkältä Turkin maallekaan? -- Lähdemme vaikka sinnekin, jos käsketään; näethän, ettemme täällä ole yksin. Samassa silmänräpäyksessä saattoi nähdä toistakymmentä erilaista lotjaa, bajdakkeja ja tumbasseja, kasakkain kapeita, mustia, kaislalla sidottuja veneitä eli niinsanottuja tshajkoja. Toiset näistä aluksista kulkivat nopeasti virran mukana jokea alaspäin, toiset ponnistelivat vaivaloisesti airojen ja purjeiden avulla virran suuntaa vastaan. Niissä kuljetettiin kaloja, vahaa, suolaa ja kuivattuja luumuja joen rannalla oleviin kaupunkeihin. Toiset taas palasivat vanhoilta asutusseuduilta, kuljettaen ruokavaroja Kudakiin ja kaikkinaista muuta tavaraa, joka hyvin teki kauppansa Siczin torilla. Dnieperin rannat olivat jo Psjolan suusta alkaen täydellistä aavikkoa, vain siellä täällä häämöitti kasakkain talvimajoja. Joki muodosti Siczin ja muun maailman välille yhdistävän tien ja liike siinä oli melkoinen, varsinkin silloin, kun vesi oli korkealla ja saattoi laivoilla kulkea koskistakin, Nenasytetsia kuitenkin lukuunottamatta, alas jokea. Luutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa etenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen ääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli miljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia, lokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen melu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt mieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa. Krementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja avonaisemmiksi. -- Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, -- vaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä. Skrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti jotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla. -- Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän luotsilta. -- Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi. Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää. Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt missään. -- Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. -- Ja miksei täällä asu ihmisiä? Eläimiä täällä on runsaasti. Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta, että näiden liha on myrkkyä. Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni. Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan. Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja, sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen, oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta koskematon ja salaperäinen. Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla. Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa, kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle. Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja myrkyttivät ilman. Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät, että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski, että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa keskelle zaporogilaisleiriä. Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi; viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi Kudakin torni taivaanrannalle -- matkan ensi osa oli suoritettu. Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan. Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa. Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki, jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa olivat siirtyneet aroille. -- Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan. -- Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti? -- Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä, jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta. -- Entä Chmielnicki? Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin, sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää puolianne? Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä äänellä: -- Minä en voi pitää puoliani. -- Kuinka niin? -- Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä sitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän -- mutta ei lähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut vai eikö ole ruutia saatavissa -- tiedän vain, että tähän asti ei ole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei enemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä räjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi tänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty vartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä näytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt, niin osaan kuollakin. -- Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia? -- Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne salpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä -- ykskaikki, täytyy kuolla. -- Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos itse lähtisitte noutamaan salpietaria? -- Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä olen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä täällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla valmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään suojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin, siitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi kuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin. Skrzetuski vaikeni. -- Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde. -- Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, -- keksikää jotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt sanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua keskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani lähtisi -- miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin rohkeutta Kudakin puolustukseen! Grodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin. -- Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. -- Suokaa minulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa ruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä proomuillanne ette pääse alas koskista. -- Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne. -- Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten, sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea. Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen lisää, sillä yksi ei riitä koskissa. Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä. -- Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi, sanoi herra Grodzicki, -- se onkin jo niin korkea, että jos minulla olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos tulee ylivoimainen vihollinen. Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä, mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua. Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa. -- Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, -- ilman hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä hevoslaumoja tatareiksi. -- Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi herra Skrzetuski. -- Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa, niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin kuningas akkunastaan Varsovassa. Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet, metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti. Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski, joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan, oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori, tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä? Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin! Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta, herättääkseen herransa huomion. Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut. -- Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. -- Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän. -- Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan? -- Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä. -- Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne? -- Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä Czehryniin ja sieltä Lubnieen. Rzendzian raappi päätään. -- Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä ei pelkäisi -- silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi --, mutta jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole ilman kunniantuntoa. -- Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo lähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin nyt niin. -- Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde! Luuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka jättäisi teidän armonne kuolemaan? Tätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä itkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse tarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä hänen kävi poikaa sääli. -- Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, -- sinä et kuitenkaan voi olla minulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni miekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää kuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti, vähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten kapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä kaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on ystävän eikä palvelijan arvoinen. -- Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka hyvänsä. -- Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut hulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi kertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta, nyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä hiki vuotaa pitkin ihoani. -- Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy armollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle tuon pistevyön, niin en ilostuisi. -- Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin. -- Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua mukaansa. -- Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki lähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet suoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille, mikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa ratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa rahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla. Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen. -- Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä? -- Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet seisaalleen. -- Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt nukkumaan. Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa. Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen. -- Herra luutnantti, veneet ovat valmiit. -- Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti. KYMMENES LUKU. Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy, ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä. Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös, ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi, hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke, kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin mitkäkin pahat henget. Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy. Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken kohdalta. Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu. Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä. Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille. Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin, päätti hän jäädä yöksi Chortycaan. Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan sääskiä. Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume. Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät. Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin tumma hahmo. Se oli vartioston vääpeli. -- Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti. -- Ketkä? -- Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä. -- Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa! Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja, leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille. Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti: -- Kuka siellä rannalla on? -- Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli. -- Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni! -- Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä vääpeli. Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu. -- Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, -- älä pelkää. Lähettiläille ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään! Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin. Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä. Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi: -- Kuka täällä on lähettiläs? Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi juovuksissa. -- Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän. -- Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski. -- Sinä? -- Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet? -- Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli. -- Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs. -- Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille? -- Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä, toimitatko minut heti atamanin luo. Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta. -- Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, -- ja valvomme, ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme. -- Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti. -- Vangitsen, sillä sellainen on käsky. -- Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja tiedätkö, ketä minä täällä edustan? Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen: -- Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen -- kas noin! Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä. -- Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot "lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat korvata sapelin. Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille tuli apua. Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin reippaat sotamiehet olivat voiton puolella. -- Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt rannalle. -- Ampukaa! komensi herra Skrzetuski. Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä, jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä nostetut ja rannalle viskatut kalat. Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet vesille. Turhaan. Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan. Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa: -- Ampukaa! Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla. Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa, ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen päästään. Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi: -- Herra, me emme voi pitää puoliamme -- niitä on liian suuri joukko! Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen. -- Hyvä, sanoi hän, -- kaatukaamme viime mieheen asti. -- Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet. -- Ampukaa! Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi, toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta. Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä ilmassa, verhoten taistelutantereen. Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi. Sitä he näkyivät odottaneenkin. Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia. -- Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät meidän kimppuumme. Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä. Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa oli haavoittunut. Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat ryntäyksensä. Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta. Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin. -- Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. -- Antautukaa! Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän kalpeni ja horjahti veneen pohjalle. -- Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä. Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti veneen kokonaan. YHDESTOISTA LUKU. Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn" mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista. Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies, toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme, silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi. -- Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies. -- Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. -- Odotetaan vielä leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä. -- Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar. -- Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle. -- Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo. -- Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen? -- Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä. -- Varjele, laupias Jumala! -- Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä, niin ei ole hätää. -- Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk. -- Nähtävästi pelkäät. -- Hyi olkoon, en minä mitään pelkää. -- Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää kaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä kirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin. -- Ehkä. -- Mutta jos sinä pelkäät jotakin... Tässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän. -- Lähde pakoon! -- Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. -- Leiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan pääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään. Bazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse luiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois. -- Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit. -- Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien sekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni! -- En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo itsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään. -- Ehkei kirjeessä ole mitään. -- Mutta jos... -- Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. -- Minä en pelkää mitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei kirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo neuvoston edessä. Hän voi minut tuhota. -- Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään. -- Olitko tänään hänen luonansa? -- Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja tuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi. Kerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat hänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta. Synkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla lyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja hypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja liikkeissään. -- Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. -- Varjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet puhunut. Varjele, laupias Jumala! Sen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin käsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä kuoliaaksi. -- Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä kuuluvammin. He menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti asepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia ja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat tykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja kauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot, joissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä rakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita runsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla. Itse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat metsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat yläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet, sillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan räppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei edessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin tervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä alituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä oli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että muukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan aikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia kankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä viiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska kauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta ei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja. Latojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille kuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen, tammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa zaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto huulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa. Muutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät, tappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät kasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja. Vasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan tai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle lähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa. Mutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein kaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat. Viinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen katkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka puotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi turkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin kaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista tai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia kankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia, drelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita, nahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia makeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli ryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty kreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä ja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien keskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista otettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä, savuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja jättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain Czertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti juovuksissa. [Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä mitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa. Ensimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki; siellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan suistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.] Tällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin tavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät asepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton Tatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli jäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi kävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan yli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota ympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne olivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat asuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja toistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta, jotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan nimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi neuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa esimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli taivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja välistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen pakkovaikutusta neuvotteleviin. Asepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut Sicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot. "Toverikunta" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa lännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä tervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita jokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät melkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain välillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla, voidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen omaa henkeään, joka usein oli vaarassa. Filip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska toinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli oikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain yksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja leiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla. Mutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli pitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä kuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes hänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi lähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa kuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori Barabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he tarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla hän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko Siczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin "hölmöatamaniksi" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun hohotuksen vanhain neuvostossa. -- Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen, kuiskasi hänelle Tatarczuk. -- Miksikä niin? kysyi Barabasz. -- No etkö ole kuullut kirjeistä? -- Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä? -- Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta? -- Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä. Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut hirveän vihan esineenä Siczissä -- nyt heitteli toverikunta taasen lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja zaporogilaisten hyvänä ystävänä. Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki, kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki. Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä, saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki, vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse karsimansa vääryyden miljoonille. Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua, kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta" heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat. Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan" edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina, joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota, keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.] -- Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta, hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta, starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta. Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita, jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä. Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi, sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien, Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas, joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan, komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään, mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa. Tatarczuk veti syvältä henkeään. -- Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki. Kasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina lämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut ensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina ja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa tyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi tai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen. Niin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta taipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko joutua pilkanalaiseksi. Kasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan: -- Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon atamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se hautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas. Sen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania. -- Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, -- minä kokoan joukot, mutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on minun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin minä lahjoitan hänet teille. -- Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi Chmielnicki, -- sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa kertomaan "toverikunnalle", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän ainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän on käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien luo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan että hän on paras meistä kaikista. Herrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja hän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä auringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä leiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi iloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet tehtävänsä. -- Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin niin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan myöten. Samassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat ja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan. -- Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli hiukkasen vaiennut, -- te olette jo viisaasti tuominneet, että leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi, niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi? Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä. Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!" Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi vähävenäjän kielellä: -- Ei koira tule syömään lihaa! Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi. Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki mahtavammaksi. Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi puhua: -- Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen -- entä sitte? Onhan ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään, niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat -- ja näki nälkää teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet, armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti! -- Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies! huusivat muutamat äänet. -- Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, -- enkä minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi, vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi, että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu, että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä, Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on raskas ja petos ilmeinen. Silloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin myrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa tehdään ja lähetti uudestaan edustajia. Tatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän viikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista Chmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat valuivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään voi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää, että Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle, joka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut kuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes paaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti häntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi Chmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä: -- Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät, älkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä puhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi olisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon Kristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai Ihmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte viattoman sielun! -- Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies. -- Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit. Syntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki oli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät uhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani Hladki huusi ensinnä: "kuolema heille"! Edustajat toistivat huudon, mutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille joukoille: -- Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi -- kuolema heille! Joukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska. Kaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat: "ljahi, ljahi!" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa meni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla neuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset, raivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden nyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja huutaen juopunein äänin: "Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz! Antakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!" "Lyö, lyö kuoliaaksi!" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan onnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain läpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään pelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet tahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui eläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti murhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat hänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa. Hän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan, verissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä, puhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää vastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat kävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä Tatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden ja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä ryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja taistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä tallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi lauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa, suonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet ilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne uudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä kurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat palavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään, hurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka valaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä valollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana, leppeänä. Niin rankaisi "toverikunta" pettureitaan. Mutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat laahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt ja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä viereisestä huoneesta tuotiin vanki. Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut, ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin kasvoille. Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti. Vanki oli -- herra Skrzetuski. Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi vähävenäjän kielellä: -- Minä tunnen tuon puolalaisen -- hän on ollut Krimissä. -- Kuolema hänelle! huusi Hladki. -- Kuolema! toisti Czarnota. Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen: -- Minäkin tunnen hänet. -- Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta. -- Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi herra, leiriatamani. -- Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä, vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen rangaistuksen. -- Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. -- Jos minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje, en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa? Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut ja miekka riippuu teidän päittenne päällä. -- Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi leiriatamani, -- mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat sanasi. Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle ja sanoi: -- Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden, vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus, mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki vapisette. Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs. Tuhaj-bej mutisi: -- Kiukkuinen ljahi! -- Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki. Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden lähetystön. Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä verestä höyryäviä käsiänsä, puhua: -- Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä -- he kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden -- ja pyytää, että heille jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin. -- Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota. -- Ei saa jättää! huusi joku toinen. -- Hän on lähettiläs. -- Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä. Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki sanoisivat. -- Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat edustajat. Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan. -- Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, -- tatarit ovat hänet vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa. -- Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin. Tuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui yhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat välähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka vaativat häneltä vankia. -- Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät! karjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti vimmatusti. -- Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset käärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta kyllä minä teille -- kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi yhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja alkoi tallata häntä jaloillaan. -- Kasvoillenne maahan, orjat, sillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni alle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän raadoillanne! Edustajat perääntyivät pelästyneinä -- kauhea ystävä oli näyttänyt voimaansa. Ja kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan tataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja koko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä tuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo lähettänyt Tomakowkaan -- eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan Tuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt vankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti vakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä oli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen joukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on Tuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. "Hän repi meitä parrasta!" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan: "Tuhaj-bej suuttui!" -- "Suuttui!" huusivat joukot alakuloisina. "Suuttui, suuttui!" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion ääressä laulaa: Hei, hei, Tuhaj-bej suuttui kovin meihin! Hei, hei, Tuhaj-bej älä suutu meihin! Nyt toistivat tuhannet äänet: "hei, hei, Tuhaj-bej" ja niin syntyi yksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi yli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien kieliä. Mutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista juoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi, huusivat: "pois tieltä, pois tieltä!" ja kiiruhtivat minkä pääsivät neuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet vieraat tulivat huoneeseen. -- Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka. -- Mistä te olette? -- Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän kirjeen. Kas tässä! Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla äänellä: -- Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon etunenässä meitä vastaan. Sota! Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja käski. -- Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä! Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään marssimaan! Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut, atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten, ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu, muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin, huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi, diktaattoriksi. Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut. Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta, joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen. Siitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa, mutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse zaporogilaisten hetmani. KAHDESTOISTA LUKU. Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi: -- Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista? Tuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui: -- Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän on kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä. Bismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa... Tuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi: -- Kaksi tuhatta taaleria. Chmielnicki sanoi siihen: -- Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti hetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi. -- Anna kolme, sanoi hän. -- Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi? -- Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se on sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme. -- Hän on pelastanut minun henkeni. -- Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui nyt kaupantekoon. -- Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, -- ruhtinaan rahastosta en voi luvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki omat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein sen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen pitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden velassa vapaudesta ja hengestäni. -- Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja sitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi: -- Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin lähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon vettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin. -- Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej kärsimättömästi. -- Minä annan neljä, luottaen sanaasi. -- Herra hetmani, sanoi leiriatamani, -- tahdotteko, niin lasken heti rahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin. -- Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi Chmielnicki. Tuhaj-bej taipui ja haukotteli. -- Minua nukuttaa, sanoi hän. -- Ja huomenna täytyy ennen päivän koittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni? Leiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä. Tatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin hevonen. Chmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja sanoi: -- Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain juotavaa. -- Paloviinaa vai viiniä? -- Viinaa. En nuku... -- Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani. -- Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene. -- Kunniaksi ja onneksi! -- Onneksi! Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta. Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena. Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi: -- Herra luutnantti, olette vapaa. -- Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen vapaudestani. -- Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit. Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti, ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään, mitä olet nähnyt Siczissä. -- Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle. -- Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen, ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia, että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni, niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni. Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi uljaasti: -- Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn, sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi -- sinä vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia? Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla sinun apunasi! Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai vakuuttakseen itse itselleen hän puhui: -- Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä, mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni? Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta, keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet, maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini, kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat! Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä, heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta, myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi -- pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla -- Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä -- Jumalan viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan hartioilleni! Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa taakan painamana. Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti sirkka. Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella äänellä: -- Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani, asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta? Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa, oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä, heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin? Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan temppelejä... Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä taistelua. -- Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, -- ovatko he tulleet Saksasta vaiko Turkista -- eivätkö he ole verta teidän verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata, hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin pahoja, vaikkapa he kaikki -- mikä ei kuitenkaan ole totta -- tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa, että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan? Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot, niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne, teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies, kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa _membra putrida_, mädänneet jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.] Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa, mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas, vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle jalustinta! Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin. -- Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona, vastasi hän synkästi, -- ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä ja sortoa, niin sanoi kuningas meille: "eikö teillä ole pyssyä ja sapelia vyöllänne?" -- Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi: "oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut vihollisilleni?" -- Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan. -- Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan! -- Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne! -- Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin! -- Uskoa tahdon puolustaa! -- Yhdessä pakanain kanssa! -- Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon sinulle! -- Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua, kuolema odottaa sinua, tuomio odottaa! -- Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa luutnantin rinnan edessä. -- Lyö! sanoi herra Skrzetuski. Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja sirkan surullinen siritys. Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä. Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan asti ja istuutui raskaasti penkille. -- Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, -- en voi. On jo myöhäistä... joko tuo on aamunkoittoa?... Mutta myöhäistä on kääntyä takaisinkin... Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä? Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti kadottamistaan tajuntaansa. -- Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja. Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos... jos... jos... Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano... tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin... on myöhäistä... tuomio... Nalewajko... Pawluk... Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja hän huudahti: -- Kuka siellä? -- Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen. -- Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui. Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla. KOLMASTOISTA LUKU. Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin. Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija. Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja tervehtivät juhlallisesti. Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana "tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja. [Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan, että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä. Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000 zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.] Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa, keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi esiin kaikista rinnoista. Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät, litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa. Oi te arot armahaiset, kukkasilla kirjaellut, aavat kuin meren ulappa! Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat, kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa; dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen kanssa. Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon edessä kuin toinen, ilmojen armeija. Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa. Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä, kädessään kullattu nuija. Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti, peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen humulla ja hälinällä arojen autiuden. Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit, iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan. Heitä eroitti vielä arojen avaruus. Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä. Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin. Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien. Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään. Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti Chmielnickin eteen. Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona, että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti pystyyn. -- Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö? -- Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat. Chmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen. -- Eteenpäin -- mars! komensi hän kaikuvalla äänellä. Noin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo teki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle nousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat lohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin ryhtyäksensä taisteluun. Sotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi nyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja nopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin oli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat näkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin aroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle, jotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti jäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri punainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet, mutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama lamppu. Puoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä alkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi piirtyivät tummalle taivaalle. Kudakin muurit olivat heidän edessään. Etuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa kuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan linnoituksen kimppuun! Mutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta paukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi taivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon. Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa. -- Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, -- hän näkee yölläkin. Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana. Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon. Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla, avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta. Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota! ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana, voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa -- saako hän halki kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!" Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen, rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät: taistelua, hälinää! Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana, hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!" Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä kertaa jo todellinen, lausuu hänelle: -- Makaa, lapsi, minä sidon haavasi. Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy: -- Kuinka sinä jaksat? Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät, vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat aamupuhelunsa. -- Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra Skrzetuski. -- Jo, vastasi zaporogilainen. -- Ja minne te marssitte? -- En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä. Kun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti sykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään Kudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla kasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että valtakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti linnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen tykkien ulottuvilla. "Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!" ajatteli luutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti. NELJÄSTOISTA LUKU. Kudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka kulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla. Niitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista saksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick. Herra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti kasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli heihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti luotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa uskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen. Krzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut sotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli kiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan, jonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi hän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja Ladawan varsilla. Niin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin, ettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan. Lisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen vanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat näkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli aloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut Kiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi kulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja tarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen nälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin starostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra Krzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli vähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo jälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin tärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua, että hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä asia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen vahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat: "Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me, muistaen hänen palveluksensa, annamme" j.n.e. Tätä tietä saatiin Vähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät alat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle ja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli köyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen jälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä. Krzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä tehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako oli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn päällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja raihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan päälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja uupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät todellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt ja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha sotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää -- hänhän aikoinaan oli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua olivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä liukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän unohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi, Barabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti kysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja lopuksi hän huokasi ja sanoi: "mielelläni olisin mennyt hautaan toisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!" Yhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi yhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat liikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei nuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän puolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin. Lotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä enemmän valtakunnan sotajoukoista. Vihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa. Barabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja lähti Krzeczowskin luo. -- Herra eversti, sanoi hän, -- Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun on tehtävä? -- Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon. -- Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi kiiruhtaa avuksi. -- Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento on minun käsissäni. -- Herra eversti! -- Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään, että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä: -- Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä. -- Mutta jollei tule? -- Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu hänestä. Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz, ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki, mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä tapahtuu huomenna?" Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö Chmielnicki todella Kudakia? -- Jos niin on, mietti Krzeczowski, -- niin hän on mennyttä miestä. Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas, ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän, että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan, aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat hänet kuin Nalewajkon Solonican luona? -- Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran. Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri! -- Siis -- ajatteli herra Krzeczowski, -- siis annan huomenna jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä toisinkin! Ja herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä korkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi tänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään? Krzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi sytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän pahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa, mutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon säteet valaisevat voittajan otsaa. Ei! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin kanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte yhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä päivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin jäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan; jää siis yksin Krzeczowski. Kunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon! Tähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti kaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu olisi lepattanut. Kudakin tykit yhä jyrisivät. -- Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen, -- mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti lähtenyt Ukrainaan... olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu ja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää. Valtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja kuningas on vanha ja kivuloinen. Yksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan arvaamattomia asioita... Krzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet laskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa lepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu koittava. Vihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna hän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen ruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista tulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja vastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on voittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään. Ja kuitenkin -- hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa! Sitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei annettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien mahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan, vain sentähden, että hän oli _homo novus_ ja hänen kilpailijansa johti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä se, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus peittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta. Vain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen, jota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka tahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan! Krzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan arvo -- entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka hän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan, ehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei kielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja! Väsynyt pää laskeutui rinnalle -- hän nukkui, nähden unta starostan- ja kastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista maatiloista. Kun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä kaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne kylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Juuri tuo hiljaisuus herätti hänet. Kudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä. Mitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu, vai onko ehkä Kudak valloitettu? Mutta sehän on mahdotonta. Ei! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta ja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin ampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan. Huomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa. Päivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti venheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti. -- Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, -- jollei kastellaani joukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me marssimme linnan avuksi. -- Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick. -- Antakaa heille ruutia ja luoteja. -- On annettu. -- Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme odottamatta heidän kimppuunsa. -- Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin. Linnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka jalkaväelle. -- Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään. -- Sehr gut! -- Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä pitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He eivät saa tietää meistä mitään. -- On sellainen sumu, ettei savukaan näy. Kaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli todella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin kauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin saattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden. Flick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen. Sille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa. Sotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista iloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan keskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan oli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin syöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat olivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta lotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen toisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli koko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi, huusivat: -- Pugu! pugu!... Hiljaisuus. -- Pugu! pugu!... Ja taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat odottaneet vastausta. Mutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran, nopeampina ja kärsimättömämpinä: -- Pugu! pugu! Silloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni: -- Kuka siellä? -- Niittykasakka! Lotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät levottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu. Tällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset talvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana kutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden joukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia. Krzeczowskin ääni kajahti taasen: -- Mitä te tahdotte? -- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit ovat käännetyt lahtea kohden. -- Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat suunnatut rantoja kohden. -- Pugu! pugu! -- Mitä te vielä tahdotte? -- Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa. -- Antakaa ensin panttivankeja. -- Kymmenen huonekunta-atamania. -- Sovittu! Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta. Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti heti paikalla Chmielnickin luo. Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti sydämellisesti. -- Herra eversti, sanoi hän, -- vanha ystävä ja kuoma! Kun herra valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa! Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää. -- Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, -- olet sinä, herra hetmani, nyt noussut kapinaan. -- Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä lähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot kädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei siitä pahastu minulle. Krzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti: -- Oletko piirittänyt Kudakia? -- Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan, vaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli tärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi, vanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä. -- Mitä sinä sitte minusta tahdot? -- Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua. He kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät poissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja kauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka huusi hänen peräänsä: -- Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme tulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu. Krzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit odottivat häntä kärsimättömästi. -- Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta. -- Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä. Barabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti hänen silmissään. -- Mitä? sanoi hän. -- Mennään rannalle. Antaudumme! Veriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille. Hän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi ja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut voimakkaaksi jättiläiseksi. -- Petosta! huusi hän. -- Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli välähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle. Sitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä zaporogilaista, airot käsissä, ja huusi: -- Lotjien välitse! Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä: -- Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani! -- Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet. -- Kuolema ljaheille! -- Kuolema heille! Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan, kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt. Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen. Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä kohden. -- Antautukaa! huusi hän. -- Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti sapelinsa lyöntiin. Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon. -- Lyökää! huusi hän kasakoille. Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen, luiskahti ja kaatui. Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa. Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!" Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se vihdoin vahingossa putosi veteen. Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta sotilasta. Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä, mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti, sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta. Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden keskusteluihin heidän kanssaan. Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin. Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin. Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä ja musketti oikealla jalalla. Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja mietti kauvan. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn. -- Herr Hauptmann, sanoi hän, -- me suostumme. -- Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan Krzeczowski. -- Mutta sillä ehdolla... -- Suostun niihin jo edeltäpäin. -- Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne. Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa. -- Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän. -- En, vastasi Werner tyynesti. -- Meidän sotilaskunniamme käskee pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien puolelle. -- Mitä sitte tahdotte? -- Että antaisitte meidän mennä. -- Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan. -- Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne? -- Ei yksikään teistä pääse menemään! -- Teistä ei jää puoliakaan. Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun. -- Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, -- annan teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa. Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin kanssa. Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä. Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle, korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä. Silloin toitotettiin torveen. Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni: -- Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun? -- Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti paljastettua miekkaansa. -- Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä. Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa, tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä puolustavat itseään. Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin se olisi ollut hyvää tietävä enne. Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät voitonhuudot kohosivat ilmoille. -- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, -- tämä on ensimäisen voiton päivä. -- Ei ole sotavankeja, ärähti murza, -- en minä pidä sellaisista voitoista. -- Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen vankejasi. -- Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita! Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken perästä: -- Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit". Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä. -- No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki. VIIDESTOISTA LUKU. Kuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin sydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut kaikki hetmanien sotavoimat. Illansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta. Tieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä saksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten, sillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti tiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja. Hänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu zaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti pahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi tekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko voimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista linnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa, heikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti tilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä oli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu, että osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty erikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän luuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista, jotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin. Chmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia miehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt ilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet helposti saartaa ja kokonaan tuhota. Haavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli Skrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy vielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka tietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin voimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin onnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse Krimin "tsaari" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin Skrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi kestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan ja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto särkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki kasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun ovat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän asti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja toiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on ratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan, se menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra Skrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen hartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään ollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin se voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia vahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä menettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan vankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä tärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä kärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään puolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa? Mutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet unissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja ruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana -- vain husaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla. Mutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse Chmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu yhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee vaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu. Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi luoda vallit leirinsä ympärille. Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan, mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki, husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin vetäytymään Keltaisen Veden taakse. Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli, seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan. Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä. Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla. Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki hieroi iloissaan käsiään. -- Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, -- niin en epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat raskaissa varustuksissaan lokaan. Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää avuksi Zaporozelle. Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina. Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä. Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä. Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin sihvilän läpi. Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen, kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka oli hänen suojelusenkelinään: -- Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä tapahtuu! Zachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat korkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan kuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot. Mutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun hän tarttui päähänsä ja huusi: -- Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää! Kasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman pituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti vain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että kasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään. Tuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki, jolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki tuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti. Kahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi nähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä. Nyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat puetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni toisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen toistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla, tai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä temmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka siellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat, että taistellaan elämästä ja kuolemasta. Tatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan heidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta leiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat taisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että herra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput ja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka seisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita Zacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista, hän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan huusi: -- Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa! -- Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa! -- Kas, ratsuväki astuu valleilta! Ja sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä ilmaan huusi: -- Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella esiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä keihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä viheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi miestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski näki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön. Vaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia lippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja tatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille, ja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että niiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo voittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen tantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei pysynyt. -- Hei, poika, murisi vanha Zachar, -- tahtoisiko sielu paratiisiin! Silloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen ja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla. Mutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes puolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille puolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon. Sitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi koko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla liikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä tuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta mitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät tyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää suojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain edestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan taistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen puoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat torventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli törröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle. -- Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski. Ja he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän jäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja. Husaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat he kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin, ja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra Skrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan rautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion vilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että Skrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä siemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat kuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina alkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin, Kalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät täydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina epäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat yhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta pakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä kauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen keskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna epäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut tilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä. -- Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar. Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut hillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä komentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa. Zachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita avukseen. Taistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa melkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat, jotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa. Husaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti ja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto läpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja kaatui. Mutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä etunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen selässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään päällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään paikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin, uudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla uudelleen. Kummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä. Tatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet kaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun taisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui ehdottomasti nuoren Potockin puolelle. Taistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän aikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi, ettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan päälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan avatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei ihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa eivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat. Itse taivas teki lopun teurastuksesta. Chmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei puhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista teltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan. Hänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen hän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin, melkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä todella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri valtakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen lukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin. Siltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi ajettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä vastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja koko valtakunnan kanssa? Tuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa. Tatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa. -- Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä voitto? kysyi hän käheästi. Chmielnicki hyppäsi pystyyn. -- Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin päin. -- Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. -- Ja jollet lähde, niin minä lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin. -- Lähden, sanoi Chmielnicki, -- lähden vielä tänään. Otan saalista ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista ja vältät taistelua. -- Koira! ulvoi Tuhaj-bej, -- sinä tuhoat khanin sotajoukon. Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen. Ensinnä tyyntyi Chmielnicki. -- Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. -- Sadetulva keskeytti taistelun, kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät, huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee, joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme. -- Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej. -- Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt sinut avukseni eikä turmiokseni. -- Sinä lupasit voiton etkä tappiota. -- Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle. -- Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun. -- Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia Balabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja meidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin. Tuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän mörähti: -- Käärme... -- Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan houkutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon puolalaisten leiristä -- ymmärrätkö? -- Potockin otan minä. -- Minä annan hänet sinulle -- ja Czarnieckin myöskin. -- Anna vähän viinaa, on kylmä. -- Kyllä. Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin. Mutta se oli kun olikin mahdotonta. He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti. Rankkasateen kohina herkesi vähitellen. Hämärtyi. Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät. Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas -- _primus inter pares_. Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko tuon mahdin itsessään. Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan: he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan perikatoon, nostaa itsensä kapinaan. Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo varmaan Lubniessa. Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat. Chmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan rynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi hetmanin. Huominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman ampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin liittolaisarmeijojen leirit. Skrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen. Mutta oi! -- hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, "katsellen eteensä järkensä monilla silmillä", pani kaikkensa liikkeelle saadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen. Maanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli sitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat kruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön tekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten ensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle. Raskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan -- siitä tuli heti etua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy katosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan edessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien kapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä hyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi, ettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka lippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin itsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet hajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään puhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki raivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan ratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä ratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan. Chmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun. Itse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa persoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien edestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että he, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat kilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja keihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin uudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat horjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija, jonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin heikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia. Puolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat tulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että molempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli hevosten ja ihmisten ruumiista. Joka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin haavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä horjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla, heidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus. Tainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: "surma puolalaisille!" Leiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun. Herra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat suistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja niiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä. Yli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän näkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset ahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa peräytymistä. Tykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin. Hetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti parlamentaaritorven toitotus. Chmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun. Kaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen yhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille. Krzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän avukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet kaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien yhteislaukaukset. Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle, jo he ovat lähellä juoksuhautaa -- tykit eivät enään voi heitä vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä. Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän, kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä -- mikä siellä on? Mitä on tapahtunut? Kaikkivaltias Jumala!... Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva. Leiri oli valloitettu. Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun. Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin. Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani viime hetkellä, -- "sanokaa isälleni, että minä... ritarina..." Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja lensi taivasta kohden. Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset, kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen, on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei! Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta. Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa, sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki -- ja vaikka etujoukko onkin tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän kapinan -- tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan patukoilla!" Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään. -- Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, -- hänelle minun on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle. Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla. "Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi, sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi kuinka vaikea!" Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli, vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen. Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella. Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella, sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan, vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä enemmän. Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia, jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot, kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään. Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli, tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin. Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin. Chmielnicki hengitti helpommin. Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja. Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä. Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman, että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa, sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä takaa. Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat puolalaisen leirin. Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia, jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot. Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin, joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin, mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi". Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan. Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan. Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi yhä tulisemmaksi. -- Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. -- Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas. Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta. -- No, sanoi hän, -- nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään, niin hurjistelevat toiset. Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat taistelusta. -- Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua. Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki. Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta. Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa, vaikka vihollinen vielä oli kaukana. Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden käsillään rintaansa ja huutaen: -- Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa! Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on? Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden. -- He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar. Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen. -- Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen. Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta -- kaikki tämä valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti katseli akkunastaan. -- Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän Zacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Silloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia. Korsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten. Yhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi: -- Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu! Tuhaj-bej surmattu! Torilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina tuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös. -- Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon sinulle korkeudessa! Zachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen. -- Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. -- Mene nyt rappusille ja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä, ja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne! Skrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina talon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta Czerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa. Kerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä osastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset, linnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin vallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät vastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä jyrisivät kaksinkertaisella voimalla. Skrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen. -- Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän ylhäiseen tapaan, -- ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla; minä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä teille armoa. Mirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti pani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria, joka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä nyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina kasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra alustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin kyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän, vanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään ja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja alistumista ilmaisevalla sävelellä: -- Armahtakaa, herra! -- Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma puoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle hän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti hänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan, joita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi. -- Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan, ajatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan voima, järkkymätön sen mahti. Ja kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei alhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai vihollisen nöyryytyksestä -- ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken perästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään seisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan, mahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki ilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin voimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä siitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen uskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut. -- Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa anteeksi kuin äiti. Samassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi. Taasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti taas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin, yllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten. Hän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti henkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi: -- Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit ja everstit, ritarit ja kavaljeerit! Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset juoksivat hänen avukseen. Tulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille. -- Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. -- Mitä on tapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla mahdollista! Kaikki on hiljaa... Vain liekit ritisevät toisella puolen toria, heitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat rytisten palavat huoneet. Mutta taasen saapuu uusia sanansaattajia. -- Ljahit ovat lyödyt, lyödyt! Heidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he ympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja. Herra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien vaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja toistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti: -- Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu vielä. Taistelu ei ole lopussa. Kaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia ja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat huohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja laulavat lauluja. Sillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton. Luutnantti kävi kalman kalpeaksi. -- Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, -- ei voi olla... Puola... Hänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn. Tuolla tulevat Krzeczowskin ratsumiehet kantaen kokonaisia lippukimppuja. He ratsastavat keskelle toria ja heittävät ne maahan. Voi -- Puolan lippuja! Tykkien jyrinä heikkenee, kaukaa kuuluu likenevien vankkurien narina. Torille saapuu korkeat kasakkarattaat ja niiden jäljessä jono toisia, kaikki Paszkowskin huonekunnan keltalakkisten kasakkain ympäröiminä. Ne saapuvat sen talon viereen, missä mirhorodilaiset ovat vartioina. Herra Skrzetuski vei käden otsalleen, sillä tulipalon loimu häikäisi häntä ja hän katsoi tarkoin ensimäisillä rattailla olevia vankeja. Yhtäkkiä hän hätkähti ja alkoi käsillään haroa ilmaa niinkuin ihminen, jonka rintaan on osunut kuula. Hänen huuliltaan pääsi hirveä huuto: -- Jeesus Maaria, ne ovat hetmanit! Ja hän kaatui Zacharin syliin. Hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa jähmettyivät ja kangistuivat kuin kuolleella. Muutamia hetkiä myöhemmin saapui Korsunin torille kolme ratsumiestä äärettömien rykmenttijoukkojen etunenässä. Keskimäinen heistä istui punaisiin puettuna valkean ratsun selässä ja, nojaten kullattua nuijaa kylkeänsä vastaan, katseli ympärilleen ylpeänä kuin kuningas. Se oli Chmielnicki. Molemmin puolin häntä ratsastivat Tuhaj-bej ja Krzeczowski. Puolan valtakunta makasi maahan tallattuna ja verissään kasakan jalkain juuressa. KUUDESTOISTA LUKU. Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi, Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta asti kuulumattomat murhat ja teurastukset -- kaikki tuo oli tullut niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle. Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta, toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen, petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat. Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi varjonsa merestä mereen. Se mies oli Bohdan Chmielnicki. Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt, että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa -- se rikollinen, joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin hänelle tehdyistä palveluksista. Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri, sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa. Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton, lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva? Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen -- mutta hän näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki, jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin sulttaani häntä auttaisivat. Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat siihen? Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä, kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan. Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta! Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky. Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan. Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja. Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan, pelästyksen ja tappion hetki vaati. Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies. Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki. Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä eivätkä muutkaan. Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät, kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-, jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä. Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto: "Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan. Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan sisämaihin. Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän, huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla. Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille. Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun, vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja kiirehtisi ruhtinaan avuksi. Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa, omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille, vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia rykmenttejä. Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat. Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin. Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä, jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä herra Skrzetuskin. Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi. Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi: -- Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta. Voitte palata ruhtinaanne luo. Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan. -- Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas. Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta, jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä, hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu, oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä, jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni! Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut." Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi, vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi: -- Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä. Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan. Siihen vastasi herra Skrzetuski: -- Jos Jumala antaa voimia. Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa: -- Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi. Skrzetuski vaikeni. -- Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, -- etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa omaansakin! Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa. -- Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, -- jalkoihini minä hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli. Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi tyynesti: -- Voita hänet ensin! -- Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, -- parasta on, että tuo röyhkeä aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan solvauksiaan. Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen, sanoi sitte: -- Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän hyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja pantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin asti. Sitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi: -- Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi huolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin silloin et pujahda pois. Skrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa. -- Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski, -- ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan tuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta älä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää henkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin liittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua. Nousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme! -- Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski. -- Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit, Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta voittoa. Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta, mutta Krzeczowski jatkoi: -- Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle: "Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne -- luvatkaa minulle vain, ettette juo itseänne humalaan -- niin minä teen teidät alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo valmiina. Minne siis tahdot lähteä? -- Czehryniin. -- Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja. Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä. Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi! Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta. Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita. Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin. Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia, ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa. Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa, ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle, se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita, jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan. Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja, virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät, koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja, sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin, mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut. Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat -- parempia, nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan, murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa. Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa. Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit, juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita, mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut -- vallattomuudessaan olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien messupukuja, vieläpä naisten hameitakin --, alkoivat jo meluten riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat surkeasti. Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti. Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella. Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia seurasi tyytyväinen nauru ja huudot. -- Jakshe jegit -- oikein pojat! -- Uk jakshe koi -- jousi on hyvissä käsissä! Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia, törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita, tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita, silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa kurjuuden taakan alla. Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa, Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin, pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja oli hävitetty -- niiden joukossa Czaplinskin -- maan tasalle. Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt, varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi, että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan käsi välittömästi hallitsi. Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa, mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan. Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä. He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä, asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista, metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei löydetty. Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla. Tatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra Skrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä. Toinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias poika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään aikaan saaneet sanaa suustaan. -- Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski. -- Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. -- Me käymme kerjäämässä ja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani. -- Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään. -- Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen meidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet -- ne otti, meillä oli hyvät lakit -- ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet -- ne otti, eikä jättänyt edes guslaa. -- Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet. -- En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia, meitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he verhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme! -- Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut. -- Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin vieköön minut paholainen. Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli, oli päättänyt olla antamatta vastausta. -- Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit asuvat? -- En tiedä, herra. -- Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski. -- Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi tosi. -- Mitäs siellä näit? -- Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä. -- Mitä ratsumiehiä? -- En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita. -- Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin, kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni sanoi: "mutta onhan ruhtinas -- Helena on pelastettu!" Nämä äänet törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä. He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti. He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu siinä laakso! Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta. Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha -- kaikki oli hävinnyt! Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään. Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä, laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut. Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta, mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin, kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu sadan naulan kuulat. Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he panivat maahan nukkumaan. Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä. Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan ratsujoukon ääntä. Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi. Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti tatarilaiset. Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa miestä -- jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen lankesi kuun valo -- ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt. Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti: -- Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski! Luutnantti ei liikahtanut. -- Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä teidän on? Luutnantti vaikeni. -- Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve! Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä. Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski, kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene, herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä, löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn -- herra Skrzetuski katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät hänen rakastavan Helenaa -- ja melkein kaikki sen jo tiesivät --, muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki. -- Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku. -- Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön. -- Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan. Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Se oli kirkkoherra Muchowiecki. Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen, mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä: -- _Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum, adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua_... Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä ja juhlallisemmin: -- ... _Fiat voluntas Tua!_... Syvä hiljaisuus vallitsi. -- _Fiat voluntas Tua!_ toisti kirkkoherra kolmannen kerran. Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta alistuvainen ääni: -- _Sicut in coelo et in terra!_ Ja ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan. End of Project Gutenberg's Tulella ja miekalla I, by Henryk Sienkiewicz *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULELLA JA MIEKALLA: KUVAUS MENNEILTÄ AJOILTA. 1 *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.