Produced by Tapio Riikonen

HIILIPIIRROKSIA

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Puolankielestä [engl. "Charcoal Sketches"] suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1901.

SISÄLLYS:

    I. Kertomuksen sankarit.
   II. Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
  III. Sankari keksii keinon.
   IV. Peto pauloissa.
    V. Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.
   VI. Alhaison lapsi.
  VII. Alhaison lapsi (jatk.)
 VIII. Alhaison lapsi (jatk.)
   IX. Alhaison lapsi (jatk.)
    X. Neron voitto.
   XI. Tarun loppu.
       Jälkikirjoitus.

I.

Kertomuksen sankarit.

Herrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan hiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui pöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella. Hänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi ikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.

Kansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät niin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään jälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2] paperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat — kaikki oli paksunaan kärpäsenjälkiä.

Kärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin jos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin voideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen pään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella istui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra Zolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä läjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra Zolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja ja heittämään niitä lattialle.

Oli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan. Kansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan, vähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta valui kinaa.

Välistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään kärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra Zolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:

— Kyllä minä sinut siitä opetan!

Sitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti hiuksiaan.

Vihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.

— Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, — kirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa ja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.

Mutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän oli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta kaikesta.

— No ja entä jos olenkin kirjuri? — vastasi hän ylenkatseellisesti. — Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta herrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.

Majesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:

— Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä mitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.

Sitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.

Herrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:

— No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä komsarjuksen kanssa.

— Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen tapaansa. — Ehkäpä vielä ilman aarakkia?

— Aarakin kanssa! niinpä niinkin.

— Vaikkapa vaan aarakin kanssa — mutta minä en siltä kirjoita raporttia.

Herrastuomari tulistui.

— Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään kirjuriksi?

— Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja…

— Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla hiiskahtaakaan…

— Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo muutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka on saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka minä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko kirjurinviran hiiteen.

— Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?

— Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman tätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen. Älkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta eilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] "aijai sinua Zolzikiewicz, sinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon kasvavan." Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan palttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies…

— No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.

— Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne tervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän tulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.

Herrastuomari alkoi raappia päätään.

— Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!

— Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä…

— Jätetään se nyt sikseen.

Taas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli hitaasti paperia.

Vihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:

— No, nyt se on valmis, jumalankiitos.

— Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.

— Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.

— Lukekaa nyt vaan, kun sanon.

Herrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:

"Herrastuomarille Ovisalvan seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää lähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan siellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo leikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet kanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet kahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin turpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen."

Kelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan saarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä välttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta Zolzikiewicz purskahti nauruun.

— Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.

— Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.

— Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään puolesta.

Näin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi sillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte nopeasti kirjoittamaan.

Pian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte ääneen:

"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille!"

"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee olla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot pässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä kirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään seurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka Ovisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena päivänä olla täällä saapuvilla."

Herrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli altis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus kuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo alku: "koska korkeitten viranomaisten käskystä" j.n.e. Herrastuomari ihaili suuresti tuota "koska korkeitten viranomaisten käskystä", mutta ei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi, mutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä sitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen paremmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä tärisee!

— No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.

Zolzikiewicz oli jo leppynyt.

— Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.

— Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?

— Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat kirjoittaa?

— Tosiaan! huudahti herrastuomari.

Hetkisen perästä hän lisäsi:

— Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.

— Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.

— Millä hitolla niistä pääsee?

— Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut Pässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak ei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.

— Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, — että kaikesta syytetään minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy lankesi minun niskoilleni.

Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko kansliahuone tärisi.

— Piru sinut vieköön, senkin…! huusi herrastuomari suuttuneena.

Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa peiliin.

— Oikein se on teille, puhui hän, — miksette pidä heitä kurissa. Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.

— Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.

— Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois täältä, niin palaa rauha maahan.

— Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?

— Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan jotta helähtää.

— Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.

— Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.

— Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.

— Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.

— Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi…

— Jos kerran olette niin rikas mies…

— Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt riittävät…

— Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.

— Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa vuodessa hankin ne takaisin.

— Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika säästö… ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.

Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.

— Niin, virkkoi hän vihdoin, — mutta se on aika vaarallinen juttu.

— No ei teidän päänne siltä mene.

— Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja minun pääni niistä vastaa.

— Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa…

— Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.

— Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin! Mutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki eivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää…

— Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.

— En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista…

— Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.

— No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.

Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta. Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja häiritsemään hänen öittensä unta.

Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa. Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi, kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.

Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla. Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä, samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan, jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni, minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon" vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä. Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta "Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään, että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.

Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut "iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?" Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen. "Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä. Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:

— Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.

— Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. — Jollei hän auta, niin ei mikään auta.

— Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja vetämään esiin ruplaa!

— Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, — että minä teidän munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!

Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.

Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti kättään tervehdykseksi ja huudahti:

— Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?

— Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: — kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!

Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle kostaa… mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.

Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä. Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä. Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata. Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen herkkupalaa.

Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen haavoittuneelle korvalle.

Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis. Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan, mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, — sanalla sanoen aivan kuin vuorikauris.

Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret, mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.

Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan, tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.

— Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä — oletko siivolla, mitä sinä nyt siinä…!

— Hyvää iltaa, Rzepowa![7] — alkoi kirjuri.

— Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.

— Onko miehenne kotona?

— Työssä metsällä.

— Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.

Yksinkertaisen kansan silmissä tietävät "asiat kunnan puolesta" aina pahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi levottomasti:

— No, mikä nyt on?

Herra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.

— Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.

— No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.

Mutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja painoi häntä vastaansa.

— Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.

— Oma herttainen Rzepowani… Marysiani!

— He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra…

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä eikä päästänyt irti.

Silloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun, mutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti tarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja raastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien saaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja tempoa.

— Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti kuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.

Mutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli saanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko sattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.

Hetkisen perästä se taas alkoi tappelun.

— Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen halkoa ilmassa.

Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.

Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä silmään, vaieten.

— Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta? huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.

— Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. — Kostan kun kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli teitä suojella… mutta nyt… Kyllä te vielä pakenette turviini… Kyllä minä teille kostan!

Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.

II.

Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.

Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota, sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle monasti:

— Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota ryyppy niillä… äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!

Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.
Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:

— Hohoi! hohoi!

Hänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.

Eikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä puhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa läpi.

Välistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä kuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille opettanut:

    Ja mikäs siellä metsässä humisee?
       Huhuu! huhuu!
    Ja rytisee ja kumisee!
       Huhuu! huhuu!
    Putos' oksalta hyttynen tammipuun
       Huhuu! huhuu!
    Ja taittoi siinä niskaluun.
       Huhuu! huhuu!
    Ja kärpänen säälistä itkein
       Huhuu! huhuu!
    Paikalle lensi ja kysyi:
       Huhuu! huhuu!
    Eikö olis tohtori tarpeen?
       Huhuu! huhuu!
    Ei ole tohtori tarpeen
       Huhuu! huhuu!
    Eikä apteekin rohdot.
       Huhuu! huhuu!
    Lapio vaan on tarpeen
       Huhuu! huhuu!

Kapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja oli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon rengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen läpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun irtolaisten kanssa — hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden vanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä, kutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle — vaikka vaan näön vuoksi — ja kysyi leppeästi:

— Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän kanssaan, heitähän oli seitsemän?

— Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, — heidän jalkansa olivat marssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin kaatuivat siihen paikkaan.

Herra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa tavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on hänen poikansa: "näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on aatelisvertä."

Mutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä kukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia maata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä omaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen kutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei parempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen asiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän liiaksi olisi pitänyt viinasta.

Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin hän paikalla vastasi:

— Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?

Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun. Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt. Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja sentähden hän pelkäsi kirjuria.

Tällainen henkilö oli Rzepa.

Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella itkulla häntä vastaan ja alkoi:

— Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet, onneton, kaiken maailman tietä.

Rzepa hämmästyi.

— Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, — oletko syönyt piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.

— En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta sotaväestä… Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!

Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.
Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että
Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen
niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!

— Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin — mitä sinä itket? ei ne minua sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen pikku rapu tuossa…

Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan korvat olivat mennä lukkoon.

Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:

— Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta metsästä toiseen.

Rzepa raapasi korvallistaan.

— Taitaa vaan tietää.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

— Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.

— Mene, mene, kehoitti vaimo. — Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene hänen luokseen ilman ruplaa.

Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.

Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty, tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.

Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä Aasinkorvan piirikaupungissa.

Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.

Hän — nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri — oli surkeassa tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti. Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta, jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee kiihkeästi hänen rinnoillaan.

— Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä vapisee.

Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.

— Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. — Suo anteeksi, kuningatar! Varjelkoon sinua korkein…

— Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.

— Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa epätoivoissaan Serrano… Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti… tarkoitan: Don José… Voi, voi, voi!

Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.

Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä Escorialiin.

— Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa kuningatar.

Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen otsalleen, kun äkkiä…

Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu
Serranon leppymätön vihollinen, Don José.

— Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.

— Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.

Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa ja hänen takaansa… voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.

Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.

Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti…

— Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.

Mutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:

— Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.

— Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin rohkeutensa.

Vimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista haavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua takaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:

— Voi, voi, voi!

III.

Sankari keksii keinon.

Haava ärtyi.

Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria. Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei kuollut, niin minä jatkan.

Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin, että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan! Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä, sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin, sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa. Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun loppu.

Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia. Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies lausuu itselleen: "minä olen aasi!" — tämä hetki oli nyt koittanut Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"), olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut jalassa?

Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri, jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän, muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä — ja tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella tehnyt keksinnön.

IV.

Peto pauloissa.

Muutamia päiviä myöhemmin — en oikein muista, olisiko ollut viidentenä vaiko kuudentena päivänä — istuivat herrastuomari Burak, lautamies Gomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari tarttui lasiinsa.

— Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, — kun ei ole mitään syytä riitaan.

— Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään preussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.

— Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.

— Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja turkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.

— Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.

— Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?

— Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet, kuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä. Mutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa parempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.

— Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.

— Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.

— Mikä hän sitte on?

— Mikäkö on? Keisari hän on!

— Voi sitä kauheata viisautta!

— Te ette ole ensinkään viisaampi!

— No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä oli ensimmäisen ihmisen nimi?

— Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.

— Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?

— Mistä minä sen tiedän.

— Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli:
"Nieleväinen."

— Jo te nyt puhutte hulluja!

— Jollette usko, niin kuulkaa:

    "Meren tähti, emo Herran,
    Armollas jok' autoit kerran
    Ihmisistä ensimmäisen
    Nieleväise
    Synnin suosta, surman vuosta."

— No, eikö se nyt ollut?

— Taisi vaan olla!

— Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti herrastuomari.

— Maljanne, kuomaseni!

— Maljanne!

— Haim!

— Siulim![9]

— Onneks' olkoon!

He joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota Ranskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi politiikkaan.

— No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.

— Onneks' olkoon!

— Kost' jumala!

— No, teidän terveydeksenne!

Taasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti tyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:

— Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!

— Otetaankos vielä? huusi Burak.

— Antaa tulla!

Rzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään hänen lasiansa.

— Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, — vaikka te nyt yhdellä kädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi sentään peloittaa lähteä sotaan.

— Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!

— Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, — mutta rohkea sisältä; moni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.

— Valehtelette! huusi Rzepa, — minä en pelkää!

— Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.

— Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli kuin paksu leivänkimpale, — että jos minä tällä karkaisin kimppuunne, niin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.

— Ei ole sanottu.

— Tahdotteko koettaa?

— Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. — Oikeinko te aiotte tapella? Juodaan pois vielä.

Ja he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan, kun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään alkoi säkenöidä.

— Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.

Syleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun. Hän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa; nyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka häneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.

— Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän surullisesti.

— No, älä sinä sure! virkkoi Burak. — Kirjurille on jo paperi saapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.

— Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. — Kartanon herra ei ole kylvänyt sitä metsää.

Hetkisen perästä hän taasen alkoi:

— Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.

— Kirjuri sanoi…

— Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. — Se on minulle ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!

— Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!

Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi — vihriä lakki, pysty nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.

Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:

— Ylistetty…

— Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.

— On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.

Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä ja istuutui pöydän ääreen.

Hetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:

— Herra kirjuri…

— Mitä?

— Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?

— On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.

— Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten muutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.

— Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan kirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.

Rzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi herrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:

— Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei syntyisi riitoja.

— Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa sanomaan.

Kirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.

— Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja lautamiehelle, — on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä vielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.

Rzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.

— Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?

— Minulla ovat, sanoi kirjuri. — Ja tässä on paperi.

Tämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu nelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan ymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut selvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää lautamiehelle.

Voi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.

— No, virkkoi hän, — kuka ensiksi kirjoittaa?

Miehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin
Zolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:

— Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.

— Miksen minä tahtoisi?

— Szmul! huusi kirjuri.

Szmul tuli ovelle.

— Mitä herra kirjuri tahtoo?

— Ole sinäkin nyt tässä vieraanamiehenä, että tämä kaikki tapahtui vapaasta tahdosta.

— Ehket sinä sentään tahdo? kysyi hän vielä uudestaan Rzepalta.

Mutta Rzepa oli jo kirjoittanut, vieläpä pudottanut paperille aika mustepilkun. Hän otti kirjurilta rahat, kokonaista viisikymmentä ruplaa ja pistettyään ne povelleen, huusi:

— Tuo nyt tänne aarakkiasi!

Szmul toi ja miehet joivat. Sitte Rzepa päästi kyynärpäänsä nojaamaan polvia vastaan ja torkkui siihen.

Pari kertaa hän nyökäytti sinne tänne, keikahti sitte alas penkiltä, sopersi mennessään: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" ja nukkui.

Rzepowa ei tullut häntä noutamaan. Hän tiesi, että Rzepa juovuspäissään pian antoi korville. Seuraavana päivänä Rzepa sensijaan pyysi vaimoltaan anteeksi ja suuteli hänen käsiään. Selvänä ollessaan ei hän koskaan sanonut vaimolleen pahaa sanaa, mutta juovuspäissään oli aika pahankurinen.

Rzepa makasi kapakassa koko yön. Aamulla, auringon noustessa hän heräsi. Hän katselee ympärilleen, levittää silmänsä ja huomaa, ettei hän olekaan omassa mökissään vaan kapakassa, eikä edes kulmakamarissa missä eilen istuttiin, vaan suuressa kapakkatuvassa, missä viinatynnörikin on.

— Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Hän katselee vielä tarkemmin. Aurinko on jo noussut ja paistaa maalattujen ruutujen läpi viinatynnöriin. Ikkunan ääressä seisoo Szmul, rukouspaita yllään ja hetaleita päässä; siinä hän huojuttaa ruumistaan edestakaisin ja rukoilee ääneensä.

— Szmul, sinä koiranuskolainen! huusi Rzepa.

Mutta Szmul ei ollut kuulevinaankaan. Hänen ruumiinsa huojahti milloin eteenpäin, milloin sivullepäin ja rukousta yhä jatkui.

Rzepa rupesi nyt koettelemaan paikkojaan, kuten talonpoika aina tekee, nukuttuaan yön kapakassa. Hän tapasi povestaan rahaa.

— Jeesus Maria! mitä tämä merkitsee?

Sillaikaa oli Szmul lopettanut rukouksensa, riisunut rukouspaidan ja hetaleet ja vienyt ne kulmakamariin. Hän palasi tupaan hitain askelin, tyynenä ja arvokkaana.

— Szmul!

— No, mitä tahdot?

— Mitä rahoja nämät ovat?

— Etkö, tyhmyri, sitä tiedä? Sinähän eilen sovit herrastuomarin kanssa, että nostat arpaa hänen poikansa sijasta ja otit jo rahat ja allekirjoitit kontrahdin.

Nuori talonpoika kävi valkeaksi kuin vaate, viskasi lakkinsa maahan, kaatui pitkäkseen sen päälle ja itkeä jollotti niin että ikkunaruudut tärisivät.

— No, korjaa siitä nyt luusi, sotamies! sanoi Szmul tyynesti.

Puoli tuntia myöhemmin likeni Rzepa mökkiään. Hänen vaimonsa oli paraikaa valmistamassa ruokaa ja kun hän kuuli portin narahtavan, karkasi hän suoraan lieden äärestä miestään vastaan, vihan vimmassa.

— Sinä juopporenttu! alkoi hän.

Mutta nähtyään miehensä, kavahti hän, sillä Rzepa oli muuttunut melkein tuntemattomaksi.

— Mikä sinun on?

Rzepa astui tupaan mutta ei aluksi saanut sanaa suustaan. Hän vaan istui penkillä ja tuijotti maahan. Mutta vaimo rupesi urkkimaan ja sai vihdoin viimein urkituksi koko asian.

— He ovat pettäneet minut! huusi Rzepa.

Vaimo vaikeroi ääneensä ja mies hänen kanssaan; lapsikin rupesi kätkyessään parkumaan ja Musti ulvoi ovella niin surkeasti, että naapurinakat karkasivat ulos, kauhat kädessä, kuuntelemaan ja kyselemään toisiltaan:

— Mitä siellä Rzepan mökissä on tapahtunut?

— Eiköhän mies mahtane kurittaa vaimoaan.

Rzepowa älmensi vielä pahemmin kuin hänen miehensä, sillä rakastihan hän, vaimo raukka, miestään enemmän kuin mitään maan päällä.

V.

Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.

Seuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat saapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat lautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta yleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden politiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli ylistänyt. N.s. "sivistynyt" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan kohtaloihin. Jos jollakin "sivistyneistä" sattui olemaan asiaa käräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra Zolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja sikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin herra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. "Istukaa toki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!" sanottiin hänelle.

Ja herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän ikäänkuin sivumennen herrastuomarille: "olin eilen päivällisillä Miedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä ymmärrän yskän: talossa on tytär…!" Päivällispöydässä herra Zolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti syödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki muiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään huomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle hyvin mieluinen.

Hän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan joutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan sekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko "tuota kelpo komisariusta" tai "tuota erinomaista tirehtööriä", jonka kanssa hän "eilen tai tässä tuonnoin" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla sanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja Aasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä keskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän oudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli että tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se, ettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen hyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan: "no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!" mutta hän arveli taaskin että tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan painoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää. Paikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran kämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän koskaan unohtanut lisätä: "voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään tarvittu!… Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään tarvitse huolehtia."

Näin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin synnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet erinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi esiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on käsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville vaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei edeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän tuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä, levollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka silloin tunsivat olevansa aivan päättömät.

Aatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra Floss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan asioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto huomautti, että hän tietysti on "punainen", kuten saksalainen nimi Floss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen talonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi istua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa sekin, etteivät "toiset herrat sitä tee." Yleensä talonpojat moittivat herra Flossia siitä, ettei hän ollut "oikea herra" ja ettei herra Zolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan kilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän lautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan. Tyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai hän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla seuraavan huomautuksen: "onko herra mikään oikea herra? Herra Oscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te, hyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!" Tämän kuultuaan herra Floss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan asioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä kaupungillekin. "Hän on pelannut itsensä pussiin", sanoivat aateliset ja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he sananlaskun, jonka — kuten kaikkien sananlaskujen — tuli sisältää kansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika on talonpoika — häntä ei mikään paranna.

Rauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan, keskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan pässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle riittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää Parisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen ymmärrys eli niinkutsuttu "terve talonpoikainen järki" merkitsee enemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. "Terveen järjen" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan — sitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..

Kaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys, jossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan korjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan. Esitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs paikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään ole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn poikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän ehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää tarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi sekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi saavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz edellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona. Hän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen kenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut herra Breslauerin kustantamasta "Isabella Espanjalaisesta." Päivällisen jälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä sattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna vastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki paikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.

— Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.

— Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra kirjuri tyynesti.

Tämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin muodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä lautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää hallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt levottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa jäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat painuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen muuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:

— Mutta minkätähden?

— Siksi että olette tyhmyrejä!

— Ehkä! virkkoi muuan ääni.

— Niitty on aina niitty, huomautti toinen.

— Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.

Tämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys, hallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion mukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset olisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen määrään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan, ettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän pälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan ottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että asiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.

Huomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs uhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen ihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa lautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:

— Miksette te sitte maksaisi?

— Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te maksatte, vastasi siihen Gomula.

Tätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut mitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla. Vastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:

— Onhan se niinkin!

Asia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden asiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi porsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman pienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta, suikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti istunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa rauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat harvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: "siku, siku, siku! Sikan', sikan', sikan'" — tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra Zolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka nyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä tahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan glyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.

Tavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan edustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä vastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja viskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas siirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen riita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi selville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin apilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat heittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan härkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa tuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.

Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta, niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on vuokrannut herra Flossin maitotalouden.

Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla, Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.

Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi — tila jota kunnan laitoksissa aina on toivottu —. Sitäpaitsi se saattoi vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra Zolzikiewicz — me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään sitä emmekä tätä — merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty "odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille, herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.

Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi, siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.

Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti, syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään, toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.

Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:

— Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan, karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta silloin hän korvilleni kauhalla…

Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.

— Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.
— Sinä haukut kuin koira!

Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja virkkoi kääntyen tuomarien puoleen:

— Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa, Jumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla minä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen sikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin rakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen paikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla minä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä on vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä hotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan sitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta sufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Periköön hänet per…

Herrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa kysymyksen muodossa.

— Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?

Seurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään langetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät tuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman arvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko Pässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä kaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan kutakin henkeä kohden.

"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä kopeekkaa hopeassa", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.

Siihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin hiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään, lautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa. Silloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä avautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja hänen perässään Rzepowa ja Musti.

Rzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot piirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri kyyneleitä poskille.

Rzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla koko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään, virkkoi hän:

— Ylistetty olkoon!

— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — vastasivat lautamiehet kuorossa.

— Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. — Mitä asiaa teillä on? Oletteko tapelleet, vai mitä?

Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:

— Antaa heidän puhua, lausui hän.

Rzepa alkoi:

— Korkea laki ja oikeus… jos kaikkein armollisin…

— Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. — Anna kun minä puhun ja ole sinä hiljaa.

Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän, onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria — saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo, "lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa, jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"

Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä käsittäneet, mitä tehdä.

— Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän, minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala, ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa puolestamme!

Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset, vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:

— Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.

— Rumaa on! myönsivät muut.

— Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä sanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.

Herrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan; he katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes Rzepowa oli lakannut puhumasta.

— Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.

Sanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:

— Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu vapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi, mutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin tyhmiä ettette tiedä, että merilaki…

Kirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän kylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:

— Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan lusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun luita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut itsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta siihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten läsnäollessa — se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä, jollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että kaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja alituisesti!

Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.

— Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen, mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan. Sellainenhan se on tapa.

— Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.

Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.

— Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!

— Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?

— Ei sinulta siellä päätä viedä.

— Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka tekee työt ja on vaimon kanssa.

Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.

Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:

— Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, — koska teidän pitää sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes saa heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.

— Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. — En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee maailman loppu!

Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli, ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin. Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.

Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin. Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa, sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi: "ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta talutti Rzepaa sikolättiin.

Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop. hop. kansliakuluja."

Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja kantoihin.

— Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.

Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan päin Gomulan kanssa.

— Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. —
Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?

VI.

Alhaison lapsi.

Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa", suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta. Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin viime muodin mukaan."

Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi. Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan "maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen, hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:

    "Ah, päivät ikävässä
    Ma kuljen itkevässä;
    Öin tuskiin sydän turtuvi,
    Murheesen toivo murtuvi."

Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.
Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:

    "Oi sukulaiset ankarat,
    Miks' nuorukaisen surmaatte?"

Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan, vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.

Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet, mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee varpaitasi pöydän alatse…?"

— Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.

Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin — niin, kuka käsittää naisen mielen? — hän katseli häntä samalla katseella, jolla hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä. Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen, puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!

— Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra
Zolzikiewicz epätoivoissaan.

Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon. Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii hankkia ajopelit ja hevoset… ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin kätensä pöydän alatse…" Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.

Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu "maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa — ja kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä. Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään, sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.

Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai, piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa. Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.

Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset, puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä, loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk — en muuten käsitä mistä syystä — puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore. Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa, etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in, Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti, koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti tuntumaan helpommalta.

Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan, monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme…!"

Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:

    "Pyhää sakramenttiamme
    Polvistuin me kumarramme."

Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu, pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus, joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan. "Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi onneton nainen, — "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan, taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine siipineen…

Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan puhumaan apulaisen kanssa.

Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea, korkea, ja huulilla lempeä hymy.

— Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla äänellä.

Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat silmänsä pappiin ja lausui:

— Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.

— Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi, — mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.

Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois hiljaa, sanaakaan sanomatta.

Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta kuristettu.

Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.

VII.

Alhaison lapsi.

Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan asteli serkku Wiktor.

Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän. Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin nyörikenkiin puetut jalat.

Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva, vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja vaikka parta olikin vasta alulla.

Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja säteilevien ja suloisten unelmien mereen.

Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta. Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois vaan, hyvät herrasväet!

Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista, nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod laulaa:

    "Sen masto on elfenluusta,
    Jossa silkkinen lippu liehuu,
    Ja ruori on puhdasta kultaa."

Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa on aina paras puhella runoudesta.

— Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.

— Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, — minä jumaloin Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:

    "Päällä pilven leijaan
    Aamun kultakyliin,
    Kyyneleenä syliin
    Haihdun siinnon seijaan;
    Tyyntyy tuulten juoksu,
    Orvokkien tuoksu
    Täyttää avaruuden;
    Liitän käden käteen,
    Liidän lailla säteen
    Ääriin kaukaisuuden…"

— Oi! keskeytti hän äkkiä, — tiedän varmaan että rakastuisin häneen, jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.

— Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.

Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra Wiktoriin ja kysyi:

— Miksi te sanotte "onneksi"?

— Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi mitään viehätystä.

Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.

— Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!

Herra Wiktor palasi lyriikkaan.

— Te olette enkeli, neiti…

— No… vai niin… puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?

— Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.

— Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne on.

— Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.

— Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta… rajuja purkauksia!

— Ne eivät minua laisinkaan peloita.

Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni kotimökkiinsä.

He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle päin.

— Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.

— Mikä talo se on?

— Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten rakentaa talon siihen tarkoitukseen.

— Mitä siellä nyt on?

— Viinatynnöreitä…

Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita, "jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.

Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.

Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla ja huudahti:

— Hyvää iltaa, Rzepowa.

Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.

— Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.

— Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!

Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:

— Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo… ehkä isä… Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa…

Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.

— Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän jälkeensä.

Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo "ikävä tapaus" unohtui.

— Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. — Sinnehän minun kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka, olenkin ollut tyhmä!

VIII.

Alhaison lapsi.

Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki. Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta lääninrovastista.

— No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta tappelusta, virkkoi kontrolööri.

Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:

— Häh?

— Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.

— Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin: kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin aina houkuttelivat ukkoruhjan.

— No niin, alkoi lääninrovasti, — minä olin vielä silloin apulaisena ja rovastina oli pappi Gladysz… se sama pappi Gladysz, joka rakennutti sakariston uudelleen… Rauha hänen tomuilleen!… Heti messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen. Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin. Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain, marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan: mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua! savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen: nyt se loppuu… mutta mitä vielä! niin… sanon, juuri sillä lailla!

Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät loksahtelivat kovasti.

Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.

— Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, — kutka sitte oikeastaan tappelivat ja missä ja koska?

Rovasti nosti käden korvan taakse.

— Häh?

— Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.

— Tahdotteko sikarin?

— Tai ehkä kahvia?

— En voi… minä nauran…

Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan, vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu. Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului arka, hiljainen ääni:

— Ylistetty olkoon!

Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:

— Kuka siellä?

— Minä, Rzepowa.

— Mitä nyt?

Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.

— Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!

— Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa, keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. — Näettehän sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän tähtenne voi jättää heitä.

— Kyllä minä odotan.

— No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni kahtia…

Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille. Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan. Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään. Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan. Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan. Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä." Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään, hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt juoda vain hiukan maitoa.

— Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin, mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä, varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.

Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.

Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona", huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta, nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.

— Kuka siellä?

— Rzepowa.

— Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.

Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen ja virkkoi vihdoin:

— Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.

— Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla äänellä, — mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra armahtaa minua!

Hänen äänensä katkesi äkkiä.

— Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani… Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!

— Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän kumarsi syvään kartanon herran edessä.

IX.

Alhaison lapsi.

Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin, herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.

Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.

Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:

— Olin kartanossa.

— Etkä saanut aikaan mitään.

Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.

— Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!

— Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?

— Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet…

— Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.

— Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, — ja näytän heille, että tulen toimeen ilman heitä.

— Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.

Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan "tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä. Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi sylissä.

Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään. Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä ottamaan rattailleen.

— Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, — tässä on jo sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta otan kuitenkin, jos annatte guldenin.

Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:

— Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa, mikäs raha se on! Ehei!

Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo tunnin kuluttua Aasinkorvan.

Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:

    "Oi, tahraton sa taivahainen,
    Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"

Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut nylkijöiden käsissä:

— Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen
Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!

Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni hänen luokseen ja kysyi:

— Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?

Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."

— Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi matkaansa.

Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa! "Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle, mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille. Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.

Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia, vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen, että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään. "Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu ristikolla niinkuin kirkossa.

Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen. Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia menee, kello naksuttaa ristikon takana — hän yhä vaan seisoo odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut. Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa rohkaisi nyt mieltään:

— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!…

— Kuka siellä?

— Armollinen päällikkö!…

— Tämä on kassa.

— Armollinen päällikkö!

— Tämä on kassa, sanon minä.

— Ja entä päällikkö?

Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.

— Tuolla.

Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?
Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan
ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.
Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.

— Vaari kulta…

— Mitä tahdotte?

— Mistäs olette?

— Sikomäestä.

— Missäs täällä on päällikkö?

— En minä vaan tiedä.

Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa sinnepäinkään, vastasi vaan:

— Ei minulla ole aikaa.

Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään ollut nähnyt kirjoitusta.

Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.

Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa olivat rikki.

Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.

Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:

— Ei tänne saa tulla!

Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.

Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti hän. — Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä hänen silmissään.

Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi luullut olevansa markkinoilla.

Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi silloin:

— Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?

— Päällikköä…

— Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.

Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.

— Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.

Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.

Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki, musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet ristissä, sulki hän tien päälliköltä.

Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan ympärille.

— Mikä on? kysyi päällikkö.

— Kaikkein ylhäisin päällik…

Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun: kieli kankeni puupulikaksi.

— Mitä?

— Oi, oih, tahtovat… sotamieheksi.

— Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:

— Hiljaa, hiljaa, pyydän!

Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:

— Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.

Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.

— Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi…! sammalsi hän samana sekamelskana.

— Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.

— Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.

— Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. —
Oletteko juonut?

— Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. — Kaikkein armollisin päällikkö…

Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua. Päällikkö kohautti olkapäitään.

— Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. — Ja nainen on nuori ja kaunis.

Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.

— Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle, esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!

Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"

Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen vieraalta.

— Aa! aa! aa!

Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla salamoi.

Ilma oli tukahduttavan raskas.

En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta. Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi; hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan päältä — tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa? Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!" ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.

Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana, maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli häntä vastaan.

Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja lauloi:

    Mari juoksi
    Tarhan luoksi,
    Minä takaa
    Naurishakaan.
    Keppi kävi jalkaan,
    Mari huutaa alkaa:
               uu, uu!

Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:

— Tule tänne, henttu!

Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen. Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki hoippuen kaupunkiin päin.

Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.

Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.

Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja kartanon kotiopettajatar.

Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.

Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen ristin juurella:

— Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, — istukaa!

— Jumala teitä…

— Maahan, maahan tietysti!

Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.

Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!

— Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.

Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin juopunut.

— Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi sotaan.

Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui. Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!" huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista… "Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!" ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat; oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.

Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.

— Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen. Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.

Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.

— Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.

Ja sulki silmänsä.

Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä; repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.

— Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.

Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.

Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa kaupungissa ja palasi nyt kotiin.

Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.

X.

Neron voitto.

Herszek oli nostanut Rzepowan raidan alta ja kuljettanut hänet Pässinpäähän. Tiellä olivat he kohdanneet Rzepan, joka nähdessään rajuilman likenevän, oli valjastanut hevosensa ja lähtenyt vaimoaan vastaan. Sen yön ja seuraavan päivän oli vaimo vuoteen omana, mutta toisena päivänä hän jo nousi hoitamaan sairasta lastaan. Kummitkin tulivat nyt taloon, polttivat vihityitä seppeleitä ja Cisowa, sepän vanha vaimo luki sairaalle, toisessa kädessään seula, toisessa musta kana. Lapsi rupesikin pian paranemaan, mutta Rzepa itse oli kaikkein tukalimmassa tilassa: hän kaasi tätä nykyä viinaa sisäänsä aivan määrättömästi, eikä kukaan tahtonut saada tulluksi aikaan hänen kanssaan. Kun Rzepowa rupesi tointumaan tainnoksistaan, kysyi hän paikalla lasta. Kumma kyllä ei Rzepa silloin antanut hänelle ystävällistä vastausta, vaan ärähti: "sinä vaan juoksentelet pitkin kaupunkia ja piru vie lapsen! Mutta kyllä sinut olisi hukka perinyt, jos sille jotakin olisi tapahtunut!" Nainen tunsi näiden kiittämättömien sanojen valavan kovaa katkeruutta mieleensä ja hän oli jo päästämäisillään särkevän sydämensä äänen puhumaan, mutta hän ei saanut suustaan muuta kuin: "Wawrzon!…" Ja siinä hän loi mieheensä katseen kyyneltensä läpi. Mutta mies hypähti äkkiä pystyyn kirstulta, jonka päällä oli istumassa. Hetkisen ajan pysyi hän ihan hiljaa, mutta sitte alkoi hän aivan muuttuneella äänellä:

— Oma Marysko, kultaseni, anna anteeksi sanani, olen loukannut sinua!

Rzepa itki ääneen ja heittäytyi suutelemaan vaimonsa jalkoja. Rzepowa säesti häntä itkullaan. Rzepa tunsi, ettei hän ansaitse tällaista vaimoa. Mutta tätä sopua ei kestänyt kauvan. Ärtyvänä haavana ärsytti suru heitä toisiaan vastaan. Kotiin palatessa ei Rzepa puhunut vaimolleen sanaakaan; hän vaikeni itsepintaisesti sekä juovuspäissään että selvänä, istuutui vaan kirstulle ja tuijotti siinä maahan kuin susi. Ja siinä hän istui tuntikausia ihan kuin kivettyneenä. Vaimo askaroitsi pirtissä kuten ennenkin, mutta vaieten. Vihdoin kun jompikumpi olisi tahtonutkin sanoa jotakin toiselle, niin ei puhe luistanut. He elivät yhdessä, mutta ikäänkuin olisivat kantaneet vihaa toisiaan kohtaan ja mökissä vallitsi haudan hiljaisuus. Mistä he olisivatkaan osanneet puhua, kun molemmat tiesivät, ettei apua voi tulla mistään ja että heidän kohtalonsa jo on ratkaistu. Muutamia päiviä sitte oli miehen päässä alkanut liikkua pahoja tuumia. Hän oli mennyt korvaripille pappi Czyzykin luo, mutta pappi ei antanut hänelle synninpäästöä, vaan käski palaamaan seuraavana päivänä. Määrättynä päivänä läksi Rzepa kapakkaan eikä kirkkoon. Ihmiset kuulivat hänen juovuspäissään sanovan, että jollei Jumala häntä auta, niin hän myy sielunsa pirulle. Siitä alkoivat ihmiset häntä väistellä. Hänen mökkiään painoi heidän silmissään kirous. He rupesivat jo huutamaan, että herrastuomari ja kirjuri ovat tehneet hyvän työn, sillä johan tuollainen roisto tuottaisi Jumalan vihan koko Pässinpään kylälle. Rzepowastakin tiesivät kylän ämmät kertoa kummallisia asioita.

Rzepalla sattui näihin aikoihin kaivo kuivumaan. Rzepowan piti siis noutaa vettä kylältä ja hänen täytyi aina kulkea kapakan ohi. Tiellä kuuli hän poikien puhuvan keskenään: "kas, kas sotamiehen akkaa!" Ja toinen poika virkkoi: "ei se ole sotamiehen akka vaan pirun akka!" Sanaa lausumatta jatkoi vaimo matkaansa, näki vaan että pojat tekivät ristinmerkin. Hän otti astiansa vettä täyteen ja kääntyi kotiinpäin. Kapakan edessä seisoi Szmul. Rzepowan nähdessään päästi hän paikalla hampaistaan porsliinisen piipun, joka oli riippunut partaa vasten.

— Rzepowa! sanoi hän.

— Mitä te tahdotte? sanoi Rzepowa vastaan ja pysähtyi.

Kapakoitsija jatkoi:

— Oletteko käynyt kunnan käräjissä?

— Olen!

— Entä papin puheilla?

— Olen!

— Entä kartanossa?

— Olen!

— Entä piiripäällikön puheilla?

— Olen!

— No ettekö ole saanut aikaan mitään?

Rzepowa huokasi syvään ja Szmul jatkoi:

— No olettepa te niin tyhmä, ettei koko Pässinpäässä enään toista sen tyhmempää! Mitä te sellaisiin menitte?

— Mihin minun sitte olisi pitänyt mennä?

— Mihin? matki juutalainen. — Missä sopimus seisoo? Paperilla tietysti. Jollei paperia ole, niin ei ole sopimustakaan: paperi on siis revittävä.

— Se on totta! äänteli Rzepowa. — Kun vaan olisin saanut sen käsiini, niin jo aikoja sitte olisin repinyt sen!

— Ettekö te sitte tiedä, että paperi on kirjurilla? No niin… minä tiedän, että te, Rzepowa, saatte aikaan paljon, jos menette hänen luokseen; itse hän sanoi minulle: tulkoon vaan, sanoi, Rzepowa pyytämään, niin minä revin koko paperin, sanoi!

Rzepowa ei puhunut mitään, nosti vaan kannun olkapäälleen ja rupesi astelemaan rapattua taloa kohti.

Oli jo hämärä — — — — —

XI.

Lorun loppu.

Tähdet jo tuikkivat taivaalla, kun ovi narahti ja Rzepowa hiljaa astui miehensä majaan, Hän seisahtui samassa, ikäänkuin olisi siihen paikkaan kivettynyt, sillä hän oli toivonut, että Rzepa viettäisi yön kapakassa, kuten tavallisesti; mutta Rzepa istuikin penkillä, selkä seinää vastaan, kädet polvilla, ja tuijotti maahan. Hiilos hehkui.

— Missä sinä olit? kysyi Rzepa synkästi.

Vastauksen asemasta heittäysi vaimo maahan hänen jalkainsa juureen ja huusi itkien ja nyyhkyttäen:

— Wawrzon! Wawrzon! sinun tähtesi, sinun tähtesi minä häpeään alistuin. Hän petti, hän petti minut ja ajoi sitte menemään. Wawrzon, armahda edes sinä minua, oma rakkaani! — Wawrzon! Wawrzon!

Rzepa otti kirstun takaa kirveen.

— En, virkkoi hän tyynesti, — sinun loppusi on nyt tullut, vaimo raukka! Ota sinä vaan jäähyväiset tältä maailmalta, sillä et sinä enään sitä näe. Et sinä, onneton, enään saa istua tässä pirtissä, sinä saat nukkua hautausmaassa… et sinä…

Vasta nyt Rzepowa loi häneen kauhistuneen katseensa.

— Aiotko sinä surmata minut?

Mies vastasi:

— No, Marysko! älä tuhlaa aikaa turhaan; siunaa itsesi, niin lopetan sinut, se käy niin helposti, että tuskin tunnetkaan…

— Wawrzon, aiotko todella…?

— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan…

— Wawrzon!

— Laske pääsi kirstun laitaa vastaan! huusi hän ja hänen huulensa olivat jo vaahdossa.

— Jumalan tähden! tulkaa auttamaan! ihmiset! autta…

Kuului kumea isku, ähkinää, voivotusta…. Pää kolahteli permantoon. Jo kumahti toinen isku, vaikka heikompana, sitte kolmas, neljäs, viides, kuudes isku. Permannolla kulki verivirta. Hiilet takassa olivat sammuneet. Rzepowan ruumis vavahti kiireestä kantapäähän asti, oikaisihe äkisti suoraksi ja jäi sitte liikkumattomana paikoilleen.

Vähän ajan perästä leimahti suuri, verenkarvainen liekki yön pimeyteen: kartanon rakennukset olivat ilmi tulessa.

Jälkikirjoitus.

Nyt minä, näin meidän kesken, uskon teille, arvoisat lukijattaret, ettei Rzepaa laisinkaan olisi viety sotaväkeen. Se sopimus joka kirjoitettiin kapakassa, ei olisi merkinnyt mitään. Mutta kas talonpojat eivät tiedä sellaisia asioita, ja sivistyneet eivät myöskään tiedä paljon, koska he tahtovat noudattaa sekaantumattomuuden periaatetta. Herra Zolzikikiewicz joka tiesi kaiken tämän, toivoi että asian selvitys kestäisi ainakin jonkun aikaa ja että vaimo pelästyksissään heittäytyisi hänen syliinsä.

Tämä nerokas mies oli tehnyt laskunsa aivan oikein.

Tahdotteko tietää miten hänen kävi?

Pistettyään kartanon rakennukset tuleen läksi Rzepa kirjurin asunnolle, kostaakseen hänellekin. Mutta koko kylä heräsi, kun se kuuli huudon: "tuli on irti!" ja siinä mellakassa pelastui Zolzikiewiczkin.

Hän on vielä kirjurina Pässinpäässä, mutta hänellä on syytä aivan varmasti toivoa, että hänet pian valitaan tuomariksi. Hän on juuri saanut luetuksi loppuun Barbara Ubrykin ja elää siinä varmassa toivossa, että neiti Jadwiga jonakin kauniina päivänä painaa hänen kättään pöydän alatse.

Toteutuvatko hänen toiveensa: pääseekö hän tuomariksi ja painetaanko hänen kättään pöydän alatse? Sen voi vasta tulevaisuus osoittaa.

Viiteselitykset:

[1] Lue: Solsikiewitsh.

[2] Virastohuoneissa Venäjällä ja Puolassa pitää aina olla hallitsijan muotokuva.

[3] Krusifiksia eli ristiinnaulitun kuvaa käytetään katolisissa maissa m.m. valanteossa. Suoment. muist.

[4] Lue: Stolbitski.

[5] Lue: Sheepa.

[6] Tervehdys kansan kesken Puolassa kuuluu: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus" ja siihen vastataan: "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen." Juhlallisemmissa tilaisuuksissa tervehdys vastauksineen lausutaan lyhentämättä, mutta arkipuheessa se tavallisesti lyhennetään. Suoment. muist.

[7] Rzepowa = Rzepan vaimo.

[8] Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen saivat talonpojat Puolassa ja Liettuassa — päinvastoin kuin Venäjällä — omakseen kappaleen maata, mutta metsä oli yhteinen. Suoment. muist.

[9] Haim ja Stulim ovat heprealaisia tervehdyssanoja, merkitsevät: elämää, rauhaa. Paikkakuntalaiset ovat tietysti juutalaiselta kapakoitsijalta oppineet ne. Suoment. muist.

[10] Lue: Shmul.

[11] Sufragaani on katolisessa kirkossa piispan apulainen, mutta Baska kun ei ymmärtänyt tätä ylhäistä latinankielistä arvonimeä, luuli sitä haukkumasanaksi. Suoment. muist.

[12] Czenstochowa (lue Tshenstohoova) on Puolan kuuluisin pyhiinvaelluspaikka ihmeitätekevine Neitsyt-Mariankuvineen. Suoment. muist.

[13] Lue: Tshiishik.

[14] Ochorowicz eräs vielä nykyään elävä vapaamielinen puolalainen kirjailija. Suoment. muist.

[15] Ely, puolalaisen runoilijan Adam Asnykin salanimi.

[16] Ujejski, puolalainen runoilija s. 1823 k. 1897.

[17] Sowinski, puolalainen runoilija, s. 1831 k. 1887.