The Project Gutenberg eBook of Onnellisten saari: Kaksi kertomusta kokoelmasta 'Svenska öden och äfventyr', by August Strindberg

August Strindberg (synt. Tukholmassa tammik. 22 p:nä 1849) on nykyajan omituisimpia henkiä. Rajumyrskyn lailla hän ilmestyi aikana, jolloin Ruotsissa kaikki oli unteloa poroporvarillisuutta, esiintyen pelottomana kapinoitsijana, taisteluun vaativana yhteiskunnan-uudistajana. Hän on kulttuurinvihollinen ja rousseaulainen kuten Ruotsissa häntä ennen Thorild, mutta paljon intohimoisempi ja väkivaltaisempi kuin tämä, ja hänen syvät, persoonalliset, kammottavat itsebiografiansa "Tjänsteqvinnans son" y.m. menevät totuudenrakkaudessa ja alastomuudessa kauas Rousseaun "Tunnustuksien" edelle. Mutta juuri tätä suorasukaisuutta, mikä on ominaista näille samoin kuin Strindbergin muullekin tuotannolle, ruotsalainen yleisö vihasi ja piti kaikkea hyvää tapaa loukkaavana. Ja viha teki yleisön sokeaksi, niin että se kokonaan jätti näkemättä Strindbergin syvän alkuperäisyyden, hänen loistavan todellisuudenkuvauksensa, ja pysähtyi ainoastaan yksipuolisuuksiin ja liioitteluihin, joita kylläkin voi huomata hänessä samoin kuin jokaisessa reformaattorissa. Eikä tämä viha ole vieläkään sammunut, vaikka Strindberg on saavuttanut maailmanmaineen ja taajat ihailijajoukot tunnustavat hänen suuruutensa. Tuontuostakin on se leimahtanut ilmiliekkiin, viimeksi aivan äskettäin, ja myönnettävä on, ettei Strindbergkään puolestaan ole sovintoa etsinyt.

Strindberg on luonut mahtavan sarjan teoksia, joista monet tulevat elämään kauan hänen jälkeensä ja herättämään yhä uusien sukupolvien ihastusta. Hänen nuoruuden-näytelmänsä "Mestari Olavi" on täydellinen mestariteos, maailmankirjallisuuden merkillisimpiä näytelmiä. Strindberg onkin Ruotsin ainoa suuri näytelmänkirjoittaja. Loistava on myöskin hänen toinen nuoruudenteoksensa, satiirinen kuvaus "Punainen huone". Se nostatti ilmestyessään suuttumuksen myrskyn, ja koko sanomalehdistön arvostelu muodostui murhaavaksi parjaustulvaksi, joka kohdistui sekä kirjaan että sen tekijään. Mutta silloin nousi suomalainen auktoriteetti, professori Estlander, ja selitti, että "Punainen huone" oli mestariteos, josta ruotsalaisten oli syytä ylpeillä. Arvostelu herätti suurta huomiota Ruotsissa, ja kaikki riensivät tutustumaan kirjaan, joka oli antanut aihetta niin vastakkaisiin lausuntoihin. "Röda rummet" onkin Strindbergin tunnetuimpia ja enin luettuja kirjoja.

Mullistavien suurteostensa lomassa on Strindberg kirjoittanut m.m. sarjan eteviä historiallisia kertomuksia, joista seuraavassa pari näytettä yhteiskuntasatiirin alalta.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli vetänyt keulapurjeet etumastoonsa Älfsborgin linnoituksen edustalla ja oli juuri nostamaisillaan ankkurin, kun muuan tullilaitoksen soutuveneistä erkani rannasta ja antoi merkin, ettei laiva saanut vielä lähteä; mutta tuuli oli jo pullistanut purjeet ja laiva riuhtoi ankkuriköyttä. Tullimiehet soutivat minkä jaksoivat; köysi heitettiin laivasta, ja pian hinattiin tullivene ison aluksen viereen. Veneestä kapusi ylös kaksi nuorta miestä, jotka vedettiin tykkiaukosta laivaan; heidän jäljestään viskattiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoa matkatavaransa, ja sitten läksi tullivene takaisin. Mutta "Ruotsin Leijona", joka nyt oli saanut ankkurinsa ranapalkille, lasketti pienin keulapurjein ulapalle oikeanpuolisen laitatykistön jyskyessä ja linnoituksen kanuunain vastatessa ammuntaan.

"Ruotsin Leijonan" lastina oli taekaluja, kankaita ja kappaletavaraa; sitäpaitsi oli 500 matkustajaa, enimmäkseen pahantekijöitä, jotka oli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja matkan määränä oli Uuden Ruotsin siirtomaa Pohjois-Amerikassa.

Kun molemmat nuoret herrat olivat päässeet välikerroksen läpi kannelle, kääntyivät he ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina taaksepäin ja pistivät kielen ulos suustaan, linnoitukselleko vai koko maalle, joka siinti kaukaisuudessa, sitä oli vaikea sanoa. Tällä tavoin päästettyään ilmoille isänmaalliset tunteensa he etsivät peränpuolelta kapteenin kajuutan näyttääkseen paperinsa ja tehdäkseen selkoa itsestään.

Siitä selityksestä, jonka he tällöin antoivat, kävi ilmi, että he olivat Upsalan akatemian ylioppilaat Dominus Lassi Hulling ja Petter Snagg, jotka kumpikin oli todistettu syypäiksi siihen, että olivat sekä kaupungin kapakoissa että myös eräissä osakuntakekkereissä puhuneet solvaavasti kuninkaan professorista Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin ilmestyneestä, "Atland eli Manhem" nimisestä vuosisataisteoksesta, joka oli tähän asti aavistamattomalla tavalla korottanut isänmaan kunniaa, kun näet sanottu Serenissimus siinä oli sekä deduktsionin että induktsionin avulla päivänselvästi näyttänyt toteen, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmissuvun kehto. Tyhmän ja säädyttömän epäilyksensä tähden oli ennenmainitut Hulling ja Snagg pantu arestiin, mutta koska he tässä ahtaassa eikä niinkään terveellisessä paikassa olivat käyttäytyneet sopimattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majesteetin erinomaisesta armosta he olivat saaneet luvan lähteä maanpakoon ja matkustaa "Ruotsin Leijonassa" Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni kuunteli selitystä sävyisästi virnistellen. Ei hän ollut kuullut tuosta Atlantica-kirjasta, mutta saatuaan tietää sen sisältävän jotakin sellaista, että muka Svean valtakunta oli tuo syvyyteen vajonnut Atlantis eli Onnellisten saari, asettui hän oitis ylioppilaiden puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Valtameressä, joka juuri samaisesta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitten hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka eteni hyvillä tuulilla Pohjanmeren poikki, Kanavan läpi ja Espanjan merelle. Koska mahdollisen haaksirikon vuoksi ei uskallettu pitää vankeja sidottuina eikä karkaamisesta tai kapinasta ollut pelkoa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä saadessaan matkustaa, kulkivat nämä vapaina ja käyttäytyivät siivosti ja soveliaasti. Naineet olivat saanee takaisin vaimonsa ja lapsensa, joita eivät olleet vuosikausiin nähneet, ja he olivat ylen onnellisia, ja onni teki heidät hyviksi. Mutta eivät he vallan vaarallisia olleetkaan. Jotkut olivat humalapäissään lyöneet puukolla, toiset karanneet sotapalveluksesta, toiset poimineet hedelmiä muiden puista, syystä ettei heillä ollut omia. Pimeistä, epäterveellisistä vankiloista päästyään he nauttivat täysin siemauksin mahtavan meren näystä ja kirkkaasta valosta. Kaikki oli uutta heille, ja he ilakoivat kannella kuin lapset. Milloin he juoksivat katsomaan delfiiniä, joka karkeloi aalloilla, milloin piti heidän nähdä, kuinka merimiehet pyydystivät hain tai lentokalan.

Kun he olivat vapautetut työnteosta, oli koko matka heille yhtä ainoata pyhäpäivää, ja leipähuolten painamatta he astuivat katettuun pöytään, yksinkertaiselle mutta riittävälle aterialle.

Molemmat ylioppilaat, jotka oltuaan nuora kaulassa olivat päässeet pakoon, tunsivat olevansa tavallaan rikoksentekijöitä hekin ja tekivät tuttavuuksia irtipäästettyjen kanssa, joiden oli määrä samoin kuin heidänkin alkaa alusta elämän taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lassi oli luonteensa ja kasvatuksensa mukaisesti tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu on parasta; Petter sitävastoin piti kaikkea auttamattoman viheliäisenä. Ja monesti joutuivat toverukset riitaan näistä maailmankatsomuksistaan, jolloin aina kävi niin, että he kumpikin saivat puolet kuuntelijoista kannattajikseen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkaista kiistakysymyksen myöntämällä kummankin riitapuolen olevan oikeassa. Elämässä on sekä mustaa että valkoista, hän sanoi. Ken sattuu näkemään vain mustan puolen, luulee kaiken olevan mustaa; ken taas sattuu näkemään ainoastaan valkoisen, luulee kaikkea valkoiseksi. Sen pituinen se.

Niin he saapuivat Azorien saarille, joita on yhdeksän. Siellä he saivat nousta maalle jaloittelemaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä siellä kasvoi viinirypäleitä, maissia, oransseja, ananaksia ja meloneja paljaan taivaan alla. Eräs puukottaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, riemastui niin, että hänet täytyi panna köysiin, ja sidottuna hän istui puron reunalla syöden appelsiinia, jotta naama oli keltaisena, ja kirkui olevansa Aatami. Hän tahtoi sen vuoksi riisua itsensä alasti ja verhota ruumiinsa vain tupakanlehdellä, mutta laivapappi otti hänet huostaansa ja selitti, että oli synti käydä vaatteitta, mutta mies todisti jumalansanan ja raamatunhistorian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi puettuna ainoastaan viikunanlehteen, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehteen puettuna. Mutta silloin pappi osoitti kirkkoisien ja Flora Exotica Sacran nojalla, ettei viikunanlehti ollut mikään tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; purjeet nostettiin ja matka suunnattiin Antiguaan. Tähän asti oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli Pohjanmerellä oltu pienessä myrskyssä. Mutta nyt, kun he olivat tulossa pasadivyöhykkeeseen, tuli tyven. Meri lepäsi heidän ympärillään kuin elohopeapinta, missä laiva liikkui kuin magneettineula. Kuumuus kävi sietämättömäksi, terva tihkui kaikista seisovista kappaleista ja laivanrungon saumoista. Aamusta iltaan huuhdeltiin laivaa vedellä, ikäänkuin olisi pelätty sen syttyvän tuleen. Siinä kului viikko.

Silloin, eräänä aamuna aikaisin, huomautti etumastossa oleva tähystäjä, että pohjoisessa näkyi pilviä. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, käski heti köyttää tykit ja kaiken irtaimen, tilkitä luukut ja väen olla valmiina vastaanottamaan pahinta.

Jonkun tunnin kuluttua, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannassa; muutamia tunteja myöhemmin kuului pauhina semmoinen kuin aaltojen vyöryessä rantaa vasten tahi kuin rattaiden jyrinä kaupungista, ja vetten yli ryntäsi myrsky. Ennenkuin purjeet olivat ehtineet antamaan laivalle vauhtia, olivat raakapuut, tangot ja latvapurjeet meressä, ja pelkin alapurjein kiiti "Ruotsin Leijona" myötätuulessa etelää kohti, eteenpäin, eteenpäin, ilman tietoa minne.

Myrsky raivosi kolme päivää, ja joka tuokio varrottiin kölin karahtavan pohjaan. Pappi luki ja saarnasi ja selitti, ettei muuta sopinut odottaakaan, kun oli pahantekijöitä laivassa. Hän muistutti Joonaasta ja esitti kapteenille, että profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja seuraavien värssyjen nojalla olisi heitettävä mereen kaikki rikolliset, jotta pelastettaisiin vanhurskaat, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lassi Hulling papin luo ja ehdotti yleisen rippi- ja rukouspäivän pitämistä nyt heti, sillä — sanoi hän — ainoastaan katumattomat rikokset painavat vaakakupissa. Ehdotus hyväksyttiin, ja rippi, josta pahantekijät vapautettiin, koska heillä ei ollut tunnustamattomia rikoksia, alkoi.

Toimeenpannussa kuulustelussa ei tavattu ainoatakaan vanhurskasta. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin alkoi keulan puolelta kuulua hiljaista mutinaa. Väki oli tuuminut puoleen ja toiseen, ja viimein oli joku älyniekka keksinyt, että papinkin pitäisi ripittäytyä, sillä hän oli enää ainoa, joka ei ollut tunnustanut syntejään. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä, mutta rippi-isä oli vielä saatava.

Vihdoin ilmoittautui Petter Snagg, joka oli tenttinyt hepreankielen papintutkintoa varten. Pappi pani vastalauseensa, mutta turhaan. Hänet köytettiin suurmastoon, ja saatuaan sekä ankaria nuhteita että ystävällisiä kehotuksia hän tunnusti viljalti kyyneliä vuodattaen, että oli nuoruudessaan vietellyt erään rippikoulutytön.

Sitten syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja koska pappi oli vaatinut, että heidät kaikki viisisataa oli viskattava mereen, langetettiin pian tuomio, että pappi itse jouti mereen, profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja kun hän oli rukoillut viimeisen rukouksensa, heitettiin hänet mereen.

Mutta myrsky vain yltyi. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiranvahdin aikana laiva törmäsi kivelle. Kirkaisu kajahti vastaukseksi rungon ryskinälle, kun keula syöksyi vedenalaiselle karille ja nousi aivan pystyyn. Tykit irtautuivat köytöksistä ja romahtivat välikansien läpi alas. Päivänkoitteessa laiva alkoi vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Enimmät olivat päässeet veneisiin, mutta ehtimättä ottaa mukaansa nimeksikään ruokavaroja, vaatteita tai työkaluja. Auringon noustessa näkivät kaikki kuusisataa henkeä olevansa pelastetut ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kuin kivi, kun he laskivat jalkansa maalle.

TOINEN LUKU.

Seitsenpäiväisen rasituksen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin uuvuksissa, että heti paneutuivat maahan nukkumaan rantapuiden varjoon. Mutta Lassi Hulling ja kapteeni läksivät tiedusteluretkelle.

Eivät he olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen ihanaa maata; se oli ensi huomio, jonka he tekivät, sittenkuin olivat lämpimän vuoksi vähentäneet vaatteita yltään. Eniten ihmetytti heitä se, että siksi pohjoisella leveysasteella — sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjoispuolella — tapasivat näin lämpimän troopillisen ilmanalan; mutta selityksen he pian löysivät, kun näkivät tulivuoren, joka hiljalleen kohosi kuin suojamuurina pohjatuulta vastaan ja maanalaisella lämmöllään samalla muutti saaren ansariksi. Kaikkialla he näkivät palmuja taateleineen ja kokospähkinöineen, leipäpuita, banaaneja eli pisankeja, eräänlaisia oransseja, ananashedelmiä ja viikunapuita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko paraillaan kantoivat hedelmiä tahi kohta tulivat kantamaan. Maa oli saari, siitä ei ollut epäilystäkään. Puroja luikerteli tamarindien varjoisain holvikatosten alla, ja punaisesta graniitista he löysivät lähteitä, joiden vesi oli jääkylmää, mikä ihmetytti heitä, kun he tiesivät, että pohja oli tuliperäistä.

Papukaijat, mesilinnut ja tukaanit, joilla oli punaiset, vihreät, siniset, keltaiset ja kullanväriset höyhenet, lentelivät puissa ja lauloivat ihanasti, eivät niinkuin ne kirkujat, joita he olivat nähneet häkeissä, mutta ne olivatkin ainoat eläimet mitä tavattiin. He vaelsivat puiden siimeksessä ja halki kukkaniittyjen, jotka ulottuivat aina merenrantaan asti. Helle kävi yhä rasittavammaksi, niin että heidän täytyi heittää vaatekappale toisensa jälkeen tielle. Puolipäivän korvissa he nousivat tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa he saattoivat laskeutua levolle sen juurelle kumpikin palmunlehtensä alle, pelkäämättä ihmisten tai petojen hyökkäyksiä, sillä he olivat nyt saaneet vahvistuksen arveluilleen, että olivat saarella, joka oli vailla kaikkia vaarallisia eläimiä ja ihmisiä.

Palatessaan seuraavana päivänä maihinnousupaikalle he tapasivat matkakumppaninsa loikomassa puiden alla kylläisinä, puolialasti ja valveillaan uneksien. Lassi, joka oli sekä taitavin että tarmokkain heistä kaikista, valittiin puheenjohtajaksi neuvotteluun, joka nyt pidettiin. Tosin nähtiin saari sanomattoman ihanaksi, mutta täytyi ajatella tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä varrottiin talvea. Lassi vastasi tähän oitis huomauttamalla, että kaikesta päättäen oli nyt paraillaan sydäntalvi. Ne, joita miellytti asua ummehtuneissa majoissa, saivat huvitella kaatamalla ja kuorimalla puita kynsillään, sillä mitään työkaluja ei ollut. Ne, jotka mieluummin halusivat lepoa ja rauhaa, saattoivat tyytyä kyhäämään katoksia puiden alle. Toinen epäilys koski ravintoa. Lassi vakuutti, että sikäli kuin hän oli huomannut puista ja yrteistä, ei täällä tule ruuasta puutetta koko vuonna, sillä kun toinen puu herkesi kantamasta hedelmiä, niin toinen alkoi. Kolmas vastaväite tuli naisten taholta, jotka kauhulla ajattelivat sitä päivää, jolloin heidän täytyy olla ilman vaatteita. Lassi kiinnitti heidän huomiotansa siihen, että he ensinnäkin jo nyt keskellä talvea kävivät puolialasti, niin että heidän siis kevään tullen oli pakko kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko sitten tahtoivat tai eivät.

Kun siis näin oltiin turvatut ruuan, vaatteiden, asumusten, polttopuiden ja veden puutteelta, niin ei muuta kuin ala asettua. Ja niin he tekivätkin. Mutta sen neuvon Lassi heille antoi, ettei heidän pitänyt jäädä yhteen kohti, vaan että heidän tuli hajaantua ympäri saarta. Jos sattuisi yhteistä asiaa, lupasi hän kuuluttaa heidät kokoon torvella, jonka sanoi kyllä osaavansa hankkia. Ja niin he sillä kertaa erosivat, kun Lassi ensin oli huudettu päämieheksi ja pitänyt puheen, jossa hän kehotti heitä syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä nyt he olivat saapuneet erääseen noista niinsanotuista Onnellisten saarista, sitä ei ollut epäilemistäkään, ja hän vain toivoi, että saisi täällä käsiinsä professori Rudbeckin, niin panisi hänet syömään Atlanticansa nahkakansineen päivineen.

Yöksi majoittui jokainen muutamien lehtien alle, jotka ripustettiin puiden oksiin.

Mutta seuraavana aamuna Lassi kutsui koolle lähimmät ystävänsä, kapteenin, Petter Snaggin ja lääkärin. Kun he olivat hankkineet itsellensä aamiaisen ravistelemalla muuatta taatelipalmua, esitti Lassi eräitä tärkeitä kysymyksiä, joihin tulevaisuus oli antava varmimman vastauksen. Ensimäisen kysymyksen hän teki lääkärille: käykö eläminen päinsä ilman liharuokaa ja suolaa? Lääkäri arveli, kaiken sen mukaan, mitä oli lukenut matkakertomuksista, etteivät he näin lämpimässä ilmanalassa voisi edes sietää liharuokaa, ja mitä suolaan tuli, sisälsivät hedelmät niin paljon suoloja, ettei muuta tarvittu.

Juuri tästä keskusteltaessa kuului lähimmästä pensaikosta kirkaisu. Sieltä tuotiin esiin mies, joka oli kalmankalpea ja jossa näkyi ilmeisiä myrkytyksen oireita. Toimitetussa kuulustelussa kävi selville, että hän oli liharuuan-himossaan tappanut kivellä jonkin linnun ja koettanut syödä sen, mutta oli kohta alkanut tuntea inhoa ja saanut vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänen olemaan vasta syömättä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä kysymys ratkaistu.

Toisen kysymyksen esitti Petter Snagg, ja se koski yhteisen jumalanpalveluksen, henkikirjoituksen ja laillisen hallinnon järjestämistä. Hän tunsi ihmisten pahuuden, ja kun nämä monet heittiöt olivat jonkun aikaa vetelehtineet joutilaina, saatiin aivan varmaan nähdä, että rauhattomuudet tulivat häiritsemään heidän yhteiskuntaansa. Hän ehdotti senvuoksi kirkkokäsikirjan ja lakikirjan tarkastamista; kumpaakin oli hän saanut kappaleen pelastetuksi.

Lassi väitti vastaan, että nyt, kun ei ollut olemassa mitään riidanaiheita, nimittäin ruuan, vaatteiden ja asumusten puutetta, tulivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun oli joka päivä kaikkea yltäkyllin eikä tarvinnut koota? Kuka tahtoisi murhata, kun ei mitään kateuden syytä ollut olemassa, kaikki kun olivat yhtä rikkaita ja yhtä mahtavia? Kuka tahtoi murtautua toisen huoneeseen, kun ei mitään huoneita ollut, mihin murtautua? Kuka tahtoi tehdä lapsenmurhan, kun lapsilla oli ruokaa yltäkyllin eikä kenenkään tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan rasitukseksi? Koetteeksi hän tahtoi ottaa lakikirjan ja tarkastaa joitakin kohtia, mitä eteen sattui.

— Ensimäiseksi: Maakaari! Sen voimme huoleti sivuuttaa, koska ei meillä ole mitään maanomistajia. Hyväksytäänkö?

— Toiseksi: Perintökaari! Mitä perimistä meillä muka on? Viikunanlehti tai kokospähkinän kuori? Poisko? Häh?

— Kolmanneksi: Rakennuskaari! "1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettavat. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakennettava." Kun nyt ei ensinkään rakenneta eikä jaeta maita, niin heitämme kai tämänkin kaaren, vai kuinka?

— Neljänneksi: Kirkkokaari! Koska meillä ei ole kirkkoa, saamme kai antaa tämänkin mennä?

— Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään sen nojalla, mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun syyt ovat poissa?

— Kuudenneksi: Naimiskaari! Tahtooko kokous lykätä kysymyksen tuonnemmaksi, kunnes tulevaisuus on antanut jonkinlaisia kokemuksia? Sillä naiminen kuuluu maahan, ja kun ei omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan.

— Nyt, keskeytti Lassi, olemme siis hylänneet koko lakikirjan ja jäljellä on vain kannet! Ne saa Petter Snagg muistoksi, vai miten?

— Veto! kirkui hän. — Miten saattaa yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja?

— Kuulehan, Petter, vastasi Lassi. — Lait on laadittu yhteiskunnan puutteiden korjaamiseksi; yhteiskunta, jossa ei mitään puutteita ole, ei kaipaa lakeja! Onko oikein?

— Mutta Petter Snagg, jatkoi Lassi, — hän tahtoo mieluummin saada puutteellisen yhteiskunnan, jolla on lait, kuin täydellisen ilman lakeja.

— Minä jätän sikseen kysymyksen siviililaista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta uskonnotta ei yhteiskunta voi pysyä pystyssä!

— Hyvä! sanoi Lassi. — Siinä olet oikeassa! Uskonto meillä pitää olla! Mutta katsokaamme, kelpaako vanha uskonto meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?

— Alan alusta, sanoi Lassi, eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alasti paratiisissa eivätkä tehneet mitään työtä. Hyvä! Sitten he olivat tottelemattomia ja söivät tiedon puusta ja heidät ajettiin ulos maailmaan työtä tekemään! No niin! Me olemme jälleen löytäneet paratiisin, mutta paratiisin, jossa ei ole mitään tiedon puuta. Me siis emme voi tehdä syntiä, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja vaikka me sitä tekisimmekin, ei meitä voida ajaa pois, sillä emme täältä mihinkään pääse, eikä meitä myöskään voida työntekoon pakottaa, kun ei ole mitään millä tehdä työtä. Siis jää syntiinlankeemus sikseen eikä sitä mitenkään käy sovittaminen nykyisiin oloihin. Myönnetäänkö tämä?

— Myönnetään, vastasi kokous, ja miehet raapivat korvallistaan, mutta kapteeni heitti paidan yltään ja läksi rantaan uimaan.

— Niin ollen, jatkoi Lassi, koska tiedon puuta ei ole, ei myöskään ole syntiä, ja koska ei ole syntiä, ei tarvita sovitusta, ja siihen raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö?

— Todistelu hyväksytään, sanoi Petter, mutta ihmisen synnynnäistä uskonnontarvetta ei käy tekeminen olemattomaksi.

— Myönnetään, vastasi Lassi, mutta jos se merkitsisi synnynnäistä tarvetta käydä kirkossa ja soittaa urkuja, niin tämä tarve tavattaisiin kaikilla kansoilla. Mutta eihän sitä ollut villikansoilla, ja siksi ei kirkossa nukkumisen, urkujen soittamisen, virrennumerojen taulullepanon ja kolehdinkokoomisen tarve ole synnynnäinen, vaan hankittu tarve. Hyvä! Mikä on hankittua, se voidaan kadottaakin. Saapa nähdä emmekö kadota tarvetta saada haukkumisia juopolta papilta, tarvetta antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on paasattava ruumista haudattaessa, ja niin edespäin, saapa nähdä, sanon.

— Mutta, vastusti Petter Snagg, armonvälikappaleet, pyhäpäivät, nuo autuaan levon ihanat hetket!

— Ei, sanoi Lassi, siihenhän tarvitaan piispaa, ja semmoista meillä ei ole. Eikä meillä muuten ole viiniäkään, sillä en ole täällä nähnyt viiniköynnöstä.

— Mitä viimemainittuun tulee, huomautti Petter, joka jo kylpi hiessä, sopisi viinin asemesta käyttää kokosmaitoa, ananas- tai viikunamehua.

— Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisanki —

— Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen uimaan; tuletko mukaan?

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Kaikesta, mitä oli pelätty, ei mitään ollut tapahtunut. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vain erilaisten tuotteittensa kautta, ja niiden tuleentumisajan mukaan oli Lassi laatinut almanakan. Ruokajärjestyksen yksitoikkoisuus tuli täten vältetyksi, ja ihmiset pysyivät erinomaisen terveinä. Niinpä oli siis neljä vuodenaikaa, kolme kuukautta kussakin: Pisanki, Leipäpuunhedelmä, Taateli ja Kokospähkinä. Pisankiin (tammi—maaliskuu) kuului vielä ananas ja oranssi; Leipäpuunhedelmään (huhti—kesäkuu) kuului jättiläismansikka ja viikuna; Taateliin (heinä—syyskuu) kuuluivat lisäksi persikat ja kirsikat; Kokospähkinään (loka—joulukuu) aprikoosit ja mulperinmarjat. Sitäpaitsi tuottivat alituista vaihtelua melonit, granaattiomenat, maissi, herneet ja pavut, niin että ruokalista oli myötäänsä uusi. Kun ei kukaan tehnyt työtä ja lämpö oli korkea, jaksettiin syödä vain hiukan. Ja koska laivaruoka oli ollut pääasiallisesti suolaista, oli hedelmäravinto perinpohjaisena keripukin parannuskeinona, ja tämän johdosta tuli kasviaineiden syönti vähitellen tavaksi. Jotkut yksityiset lihansyöntiyritykset tuottivat rangaistukseksi vatsatauteja. Eräs vanha juoppo oli keksinyt keinon valmistaa kokosmehusta päihdytysjuomaa panemalla sen käymään, mutta tuli siitä niin sairaaksi, ettei tehnyt sitä toistamiseen eikä kukaan muukaan. Tällaisia yksinkertaisia ravintoaineita käytettäessä lievenivät intohimot, ja vain ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateus ei päässyt syntymään, kun kaikilla oli hyvät olot, eikä mitään epäjärjestyksiä sattunut. Viha ja kiukku hävisivät, ja "oli vallan liika lämmin", jotta olisi viitsinyt riidellä, sanoi kapteeni. Kun oli totuttu olemaan vaatteitta, jotka sitäpaitsi olivat kuluneet rikki, tuli tavaksi käydä puolialastomina, ja lopulta oli miesten ja naisten ainoana pukimena taidokkaasti punottu lehtiverho. Lapset kävivät apposen alasti.

Ajan kuluksi keksittiin leikkejä, pallokisoja, huvikävelyjä, uinti- ja souturetkiä, ja erittäinkin harrastivat lapset puissa-kiipeilemistä, jossa urheilussa he pian saavuttivat suuren taitavuuden. Lisäksi oli Lassi järjestänyt neljä suurta juhlaa: yhden kunkin vuodenajan alkajaisiksi. Ja vilpittömällä riemulla ihmiset kävivät tervehtimään jokaista uutta sadonkorjuu-aikaa, sillä ruuan vaihdoksen ilo oli todellakin varsin luonnollinen. Silloin kokoonnuttiin ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset karkeloivat suuren, vastapoimitun hedelmäkasan ympärillä, ja esikoishedelmät uhrattiin ikihyvälle Antajalle, niinkuin jo Aabel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien, yksinpä Petter Snagginkin mielestä sekä kaunis että raamatullinen.

Petter Snagg oli tehnyt yrityksen vapaakirkon muodostamiseksi ja tahtoi lukea saarnan, mutta koko homma tuntui perin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan ja sotavoiman puolesta, ei se soveltunut ensinkään. Ja synnintunnustuksessa ei yksikään saattanut olla vilpitön, sillä kellään ei ollut mitään syntejä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kovia sanoja ei enää käytetty, ja lopulta ihmiset puhuttelivat toisiaan lempinimillä. Kun lapsi syntyi, iloittiin suuresti, ja se otettiin yhteiskunnan jäseneksi leikein ja lauluin, luonnon suomana lahjana, joka ei saanut mitään vanhempain käsissä olevan pääoman raakaa sivuarvoa ja jota ei myöskään pidetty taakkana eikä rangaistuksena. Kun nuorukainen ja neito tahtoivat saada lapsia keskenään ja tulla ystäviksi, ilmoittivat he sen Lassille, joka oitis pani toimeen juhlan tämän iloisen tapauksen kunniaksi, eikä nuorten nimiä kirjoitettu mihinkään kirjaan eikä heitä pakotettu lupaamaan toisilleen tottelevaisuutta, niin että jos toinen heistä tahtoi syödä viikunoita ja toinen banaaneja, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa ruokaa. Kun ei myöskään ollut huoneita siivottavana eikä astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehellensä alamainen, ja vuode- ja asumus-ero oli pakollinen, syystä ettei vuodetta eikä asuntoa ensinkään ollut, vaan ainoastaan lehtikasa puun juurella.

Kaikki oli siis niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin suinkin, eikä äitien tarvinnut valvoa tyttäriään, koska heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt naisivat tyttäriä rahojen vuoksi, eikä sitä, että tyttäret laittaisivat lapsia, sillä lapsensaamista pidettiin suurena siunauksena ja sitä tilaa, jossa tyttö oli lasta kantaessaan, nimitettiinkin sentähden "siunatuksi". Yksi ainoa seikka häiritsi tämän Onnellisten saaren rauhaa; se oli entisyyden muisto, joka etenkin unessa heräsi eloon. Niinpä kuultiin nukkuvien usein kiljahtelevan unissaan. Eräs vanha seppä uneksi usein ankkuripajasta ja heräsi siihen, että vanginvartija potkaisi häntä kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, koska hänellä oli liian monta lasta, uneksi öisin, että lapset parkuivat leipää, ja kun hän havahtui ja näki auringon paistavan noihin alati-hedelmällisiin puihin, niin hän ilosta itki ja lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitten hän johtui ajattelemaan tulevaisuutta, ja silloin eivät mitkään lohtuperusteet auttaneet. Tämä se oli tuon muuten niin onnellisen yhteiskunnan paha henki: tulevaisuuden ajatteleminen. Nähdessään kuinka hyvin kaikki nyt oli eivät he voineet vavistuksetta ajatella, millaisiksi olot muuttuisivat, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävään ei kellään heistä ollut aihetta, sillä kaikilla oli takanaan joko kuritushuone tai sotapalvelus, eikä niitä kukaan ikävöinyt. Entisyyden muisto ja tulevaisuuden ajatteleminen siis olivat ne aaveet, jotka häiritsivät heidän autuaallista rauhaansa, ja sekä lääkäri että Lassi aprikoivat sinne-tänne keksiäkseen apukeinon, mutta turhaan. Mutta mitä he eivät pystyneet keksimään, sen keksi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään virkistyäkseen unettoman yön jälkeen. Muutamasta kivirauniosta hän löysi pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jommoista hän ei ollut ennen nähnyt. Hän poimi muutamia marjoja ja söi ne. Erityisen hyviltä ne eivät maistuneet, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitten hän meni kotiinsa, s.o. sen pensaan luo, missä hänellä oli lehtikasansa. Siellä hän tapasi vaimonsa. Seppä oli repäisevän hauskalla tuulella ja puhui hullutuksia.

— Olet tainnut ottaa naukun, sanoi vaimo, jolla vielä oli entisyyden muisto tallella.

— Viinaa? Siitä en ole ikinä kuullut puhuttavan. Mitä se on? sanoi seppä kummissaan.

— Jollet muista mitä se oli, niin muistat kai, että istuit Karlskronan tyrmässä!

Ja sen juuri olikin seppä tehnyt, ja nyt oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi kohta marjoja ja antoi koko joukolle syödä, unilääkkeeksi muka, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lassi pudotti marjansa mäkeen, sillä, ajatteli hän, ei tiedä mitä voi menneisyydestä oppia, ja tulevaisuutta ei tunne kukaan.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lassi eräänä päivänä läksi pitemmälle matkalle saaren sisäosiin vielä kerran tutkiakseen sen tulevaisuusmahdollisuuksia ja ottaakseen selkoa, tokko se voi sietää sitä runsasta väenlisääntymistä, mikä oli ilmennyt kahtena viime vuotena. Hän oli ottanut pienen kanootin, jossa oli melonut puroa ylöspäin tiheän banaaninlehtikatoksen alla ja edennyt jokusia peninkulmia sisämaahan. Soudusta väsyneenä hän nousi veneestään ja söi kirsikkapuun juurella aamiaisen, jonka jälkeen pani maata.

Monta minuuttia ei hän ollut nukkunut, ennenkuin havahtui kuullessaan rapinaa ylhäältä banaanipuusta, jonka oksien alla hän makasi. Hän tirkisti ylöspäin lehvien välitse ja näki latvassa apinan, kuten arveli, joka oksalla istuen kuori pitkillä kynsillään banaanin hedelmiä ja pisti niitä suuhunsa, joka oli pitkän parran peitossa. Lassi kävi levottomaksi, sillä tässä oli odottamaton kilpailija, joka, jos sillä oli seuraa, kuten luultavaa oli, saattoi tehdä heille paljon hallaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa sen kivellä. Hän meni ja haki suurimman ja kellanpunaisimman melonin minkä saattoi löytää, ja tämä toisessa ja kivi toisessa kädessä hän läheni puuta, jonka latvassa apina istui.

Ensin hän rupesi maiskuttamaan kieltään: apina kuuli sen ja nakkasi
Lassia banaanilla päähän.

Mutta apina ei vastannut, vaan puikahti vielä ylemmäksi latvaan, joka sen painosta taipui kaareksi.

Mutta Ko-ko ei tullut, vaan käännähti äkkiä ja tekaisi hävyttömän tempun, niin ettei Lassi ehtinyt alta pois, vaan kiljahti raivosta kiehuen:

Tämän kuultuaan Ko-ko istahti oksalle ja näytti tulevan syvästi liikutetuksi. Hän hieroi nenäänsä puunkuorta vasten, ja kyyneleet tippuivat hänen partaansa. Lassi kuuli hänen huokaavan, mutta pysytteli vielä kohtalaisen loitolla.

— Kuuletko, saakelin halvattu, etkö laittau alas maistamaan meloniani, saakelin halvattu!

Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:

— Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!

— No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia rintoja kylpien papin kyynelissä.

— Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen kysymys. — Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?

Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten hän alkoi kertomuksensa:

— Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä — sanon sinä, koska tapaamme toisemme näin — kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin mereen, syytä en muista.

— Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! — Kerro päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.

— Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan — sillä aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä, sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi. Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs! Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä. Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa, mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. — Kuka täällä asuu? minä kysyin. — Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. — Oi jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa rottelossa! — Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!

— Tahdon niinkin, minä sanoin. — Sitten he veivät minut jumalan huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin. Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia, joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten viskasivat heidät tuleen. — Se on ilkeätä, sanoin minä, ja minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset epäjumalanpalveluksestaan. — Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia, sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla nikealainen! — Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä… Mutta pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin ulos.

Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta — aatteles niitä herjaajia! — vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli käsissä.

Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. — Näettekös, näettekös, huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen asuvan siinä! — Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan uskoon. —

Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta, mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen savupilven.

— Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän, ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.

He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja pidetty kunnossa.

Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.

Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.

Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen uunin pohjalla.

Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä pahempaa kohden.

VIIDES LUKU.

Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.

Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.

Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana. Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.

— Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.

Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne, jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena, jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi, että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista, toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi työllään maksaa toisen ilot.

Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.

Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.

Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä. Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa, lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius, joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin koskaan.

Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita. Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että saivat tulikiviä.

Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio syttyi palamaan.

— Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut. Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!

Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan ja piiloutui sinne.

Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta tarvitessaan he saivat tulla takaisin.

Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se hänen tahdostaan oleva Ufka — syvämerkityksellinen sana, jonka varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.

Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa ja neulomaan vaatteitansa.

— Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. — Saa nähdä miten tämä päättyy.

KUUDES LUKU.

Aika laahusti eteenpäin, ja Lassi istui kaikessa rauhassa ja otti vastaan veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen hän odotti turhaan, ja nälänhätä uhkasi. Silloin hän lähetti liikkeelle Ufkan, pitkä, korpinhöyhenistä tehty takki yllä, tiedustelemaan ja pelottamaan vastahakoisia, jotta he toisivat veronsa. Kun Ufka palasi, oli hän revitty ja pahoinpidelty. Kansa ei enää uskonut häneen eikä tarvinnut Lassin tulikiviä, kun Petter Snagg oli keksinyt mistä niitä saatiin. Mutta Lassilla oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies, jolla oli muisti tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei enää hyödyttänyt mitään, mutta hän lähti hakemaan Petter Snaggia ja hänen heimoaan, sillä hän tahtoi lyödä hänet hänen omalla alueellaan ja todistajain läsnäollessa. Saavuttuaan vihdoin raskaan päivämatkan perästä Snaggin telttakylään hän astui esiin ja tervehti Petteriä kunnioittavasti, ja keskusteltuaan kahdenkesken he tekivät liiton uuden keksinnön perusteella. Heimo kutsuttiin kokoon, ja Snagg piti seuraavansisältöisen puheen.

Metsästäjäelämä ei ollut vailla vaivoja ja hankaluuksia. Välistä oli lihaa yltäkyllin, niin että sitä jäi mätänemään, välistä taas oli puute. Jonkun kerran oli tosin yritetty kuivaamalla säilyttää yltäkylläisyydestä jotakin, mutta menettelytapojen puutteellisuus oli tehnyt heidän toiveensa tyhjiksi. Nyt olivat Petter Snagg ja Lassi Hulling löytäneet salaperäisen kiven, jolla oli kyky estää lihaa, kalaa ja nahkoja mätänemästä. Tällä aikakauden suurimmalla keksinnöllä oli arvaamattoman laajakantoiset seuraukset. Nyt kävi laatuun metsästää määräaikoina ja sitten istua rauhassa, ja rauhassaistuminenhan oli elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Jos heimo nyt tahtoi maksaa Lassille ja Petterille veroa, niin se sai heidän keksintönsä.

Petter jakoi sitten valkoista, rouhittua kiveä, jota nimitettiin suolaksi, ja kehotti kansaa tulemaan kerta viikossa noutamaan tarpeensa, jonka vastineeksi piti tuoda vero. Ja sitten Lassi palasi kotiansa.

Mutta verotuloja ei karttunut kovinkaan paljoa, sillä kapteeni Parta oli jo opettanut heimolleen savustamismenettelyn, joka oli tehnyt hänestä verottajan, ja partalaiset eivät huolineet suolasta.

Suolan tultua käytäntöön saivat ihmiset parempaa aikaa ja alkoivat pysyä aloillaan. Mutta nyt oli jo niin totuttu kovaan työhön, että saatiin tilaisuutta uusien keksintöjen tekemiseen. Niinpä esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon verottaja, oli löytänyt punaisen metallin, jota kävi helposti takominen ja josta oli sangen edullista tehdä nuolia. Metalli ei ollut muuta kuin vaskea, ja sen tultua käytäntöön kävi metsästys entistä helpommaksi, jotapaitsi siitä valmistettiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta sitten alkoi ankara vasken etsintä kaikkialla. Sitä ei löydetty. Toiset heimot lähettivät sananviejiä tohtori Gaddin luo ja pyysivät tietoa vasken löytöpaikasta. Hän kieltäytyi ilmaisemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä suolasta ja tulikivistä, joista hänellä oli puute, pitäen kuitenkin hinnan niin korkeana, että muut heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä hyökkäsi Pihtis-seppä, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja vangitsi lääkärin ja ja hänen heimonsa. Lääkäri ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin pitää sen sillä ehdolla, että tekivät työtä sepälle ja hänen kansalleen eli rupesivat heidän orjikseen.

Mutta uhkaavan vaaran säikyttämänä oli Lassi, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, lähtenyt liikkeelle ja etsinyt uuden metallin, joka oli terävämpää kuin vaski eikä taipunut iskuista, ja rautaisilla piikeillään ja kirveillään hän varusti väkensä, joka nyt otti sepän ja kapteenin joukot vangiksi. Mutta silloin Lassille tuli ajattelemista enemmän kuin hän oli koskaan uneksinutkaan, sillä oli vaikeata elättää ja hallita niin suurta ihmisjoukkoa yhdessä kohden, ja metsänriista oli vähentynyt. Täytyi miettiä uusia ravintoaineita, jotka saattoi pitää näkyvissään, ettei tarvinnut juosta metsästä hakemaan. Hän pyydystytti senvuoksi alkuhärkiä, lampaita ja vuohia, jotka kytkettiin puihin niityille ja joiden maitoa ja lihaa voitiin mielen mukaan käyttää, ja niin oli hänellä paimentolaiskansa hallittavanaan. Mutta talvella piti elukoita ruokkia, ja sitä varten oli rakennettava navetoita ja latoja sekä koottava heinää.

Mutta pian kyllästyttiin ruuan yksitoikkoisuuteen, ja vanhat muistot iloisesta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua mahassa. Lassi, joka oli käyttänyt aikansa hyvin, oli löytänyt pari ruoholajia, joiden siemenet survottuina ja maitoon sotkettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän tavannut paksujuurisia kasveja, joiden juuret olivat karvaita kasvaessaan laihassa maassa, mutta makeita kasvaessaan lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa eikä kesytettyä vetojuhtaa, niin hän kaadatti ja poltatti metsää. Tuhkaan hän kylvi ruohon- ja nauriinsiemenensä, ja niin oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat tekivät sen. Mutta kaskenpoltto karkoitti metsänriistan. Naapurit valittelivat savun haitallisuutta; hekin alkoivat päästä viljelyskasvien makuun, mutta eivät tahtoneet heittää metsästystä eivätkä hävittää metsiä. He tekivät senvuoksi silloin-tällöin pieniä hyökkäyksiä Lassin alueelle eivätkä tahtoneet tunnustaa hänen omistusoikeuttaan sikäli, että olisivat myöntäneet hänelle oikeuden kaskeamisella hävittää maata ja metsänriistaa. Lassin täytyi karkoittaa heidät asevoimin. Mutta väki, joka oli sodassa, ei voinut tehdä työtä. Siksi täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa niitä, jotka olivat ulkona suojelemassa peltoja. Niin määräsi Lassi yleisen suojelusveron.

Tällöin alettiin rakentaa taloja ja luovuttiin kokonaan kiertolaiselämän ajatuksesta. Mutta paikallaanpysymisen sulous täytyi ostaa kalliisti, eikä Lassilla nyttemmin enää koskaan ollut iloista päivää, sillä hän sai ehtimiseen istua riitoja ratkaisemassa ja laatimassa lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Kulkurielämä metsissä oli vaikuttanut jotenkuten virkistävästi mieliin, ja riistan pitempiaikaisen säästämisen mahdottomuus teki ihmiset anteliaiksi. Nyt, kun kävi kätkeminen, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Metsästäjäheimot, jotka vielä liikuskelivat lähiseudun salomailla, katsoivat häpeälliseksi riistää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja jotkut jalomielisemmät päättivät kerran väkisin estää tämän eläinrääkkäyksen. Metsästäjät halveksivat kauan noita "vasikoita", kuten he sanoivat, mutta vielä enemmän he halveksivat heitä, kun saivat nähdä teurastuksen, jossa sidotut elukat ilman vastarinnan merkkiäkään mitä raaimmalla tavalla pistettiin kuoliaaksi ja veri vuodatettiin kuiviin. Se oli kerrassaan inhottava näky metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolinkamppausta eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Petter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei keksinyt kyllin kuvaavia sanoja ilmaistakseen suruaan ja ylenkatsettaan raakuuden yltymisen johdosta. Vielä pahempaa tuli, kun ruvettiin polttamaan metsiä ja ihmiset alkoivat syödä "ruohoa kuin elukat". Petterin mielestä tuli ensiksikin metsien hävitys turmelemaan maan; toiseksi oli hänestä typerää viljellä ruohonsiemeniä ja pitää suunnattomia maa-aloja kuivien korsien hallussa.

— Mokomaakin siivotonta, viheliäistä, raaistunutta joukkoa! puhkesi hän puhumaan nähdessään heidän kumarassa kuokkineen ja lapioineen tonkivan maata, jota täytyi höystää lannalla, kun se oli antanut sadon. — Niin pitkälle on raakuus mennyt, että he syövät sontaa! Eivätkö he vedä sitä navetasta pellolle, ja eivätkö he sitten vedä latoihinsa viljaa, joka on siitä kasvanut. Hyi, saakeli, semmoista väkeä! Ja sitten he rakentavat hirsistä umpinaisia tupia, joihin ei ilma pääse sisään, ja siellä rötköttävät ja haisevat ja polttavat tulta, niin että voivat pahoin, jos tulevat ulos raittiiseen ilmaan. Ja muuta he eivät saa maailmasta nähdäkseen kuin nokiset halmeensa ja armaat sontatunkionsa navetan nurkalla. Aatelkaas, kuinka älykkäiksi ja miellyttäviksi semmoinen toimi heidät tekeekään!

Lassilla, joka vielä toisinaan sovinnossa kohtasi Petterin, oli tapana väitellä hänen kanssaan ja aina huomauttaa, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla oli laihonsa taivasalla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka saattoivat hänen nukkuessaan viedä hänen satonsa.

Mutta Petter väitti vastaan, että ihminen, jolla oli omaisuutta, ei voinut koskaan nukkua rauhassa, vaan tuli aina elämään kadottamisen pelossa. Ja — jatkoi hän — kuinka maahan kytketyksi hän tunteekaan itsensä ja kuinka vaikea hänen on erota tästä viheliäisestä elämästä tietäessään jättävänsä tavaransa hunningolle. Saattaahan rankkasade, raekuuro, aidan sortuminen milloin tahansa hävittää työn hedelmät. Pelonalainen sukukunta siitä kaikesta syntyy; orjamaisen, tyhmistyneen kansan hän tulee saamaan näistä maantonkijoista, jotka lopuksi piintyvät siihen käsitykseen, ettei maailmassa muuta olekaan kuin heidän maatilkkunsa.

Lassi sai pian nähdä seuraukset. Orjat, joiden elatus kävi kalliiksi ja vartioiminen hankalaksi, täytyi päästää vapaaksi. He läksivät oitis metsiin ja rupesivat kaatamaan kaskea. Ja pian oli koko Lassin alue maanviljelijäin hallussa. Riitoja syntyi metsäpalstoista ja laidunmaista. Toisen elukat menivät toisen peltoihin tallaamaan. Silloin kaikki alkoivat vaatia yhteisiä sopimuksia, eikä Lassilla ollut muuta neuvoa kuin vetää taas esille lain ensimäinen kaari eli Maakaari, jonka nojalla itsekukin sai omistusoikeuden siihen maahan, jonka oli ottanut haltuunsa. Mutta pian tultiin huomaamaan, ettei lakia toteltu. Täytyi siis keksiä rangaistuksia. Koska väenkarttuminen uhkasi jo käydä liialliseksi ja vankiloista olisi tullut kohtuuton rasitus syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruuan ja asunnon tarvitsematta tehdä työtä, niin katsottiin parhaaksi tappaa lainrikkojat. Henki ei vielä ollut kellekään ylen kallis, sillä verrattaessa nykyisiä oloja entiseen ihanaan Onnellisten saaren aikaan pidettiin elämää yleensä taakkana. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemuiten, ja Rikoskaari tuli taas voimaan.

Mutta uusia selkkauksia uhkasi syntyä. Lassi näki, että asiat alkoivat sotkeutua, mutta niiden selvittäminen ei ollut mahdollinen; täytyi vain antaa kaiken mennä niinkuin meni.

Parin vuoden kuluttua, kun oli lakkaamatta riidelty ja säädetty lakeja aitausvelvollisuuksista, vesistöistä, joita jotkut olivat sulkeneet myllyillä, niin että toisten kalastus oli mennyt pilalle, tienteosta toisen maalle, kun toinen ei voinut päästä omalle alueelleen ajamatta naapurin maan kautta, ja muusta sellaisesta, sattui eräänä päivänä, että muuan talokas eli talonpoika, kuten nyttemmin nimitettiin niitä, jotka olivat asettuneet asumaan peltojen ja laidunmaiden laiteille, aivan äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kukin näistä tahtoi talon, mutta se ei voinut jaettuna elättää kaikkia, ja Lassi tahtoi ennemmin yhden talollisen kuin kuusi mökkiläistä ja siksi hänen täytyi vetää esiin vanha Perintökaari, jonka mukaan vanhin poika tuomittiin pitämään taloa ja elättämään äitiä. Muut siskokset saivat lähteä maailmalle palvelusta hakemaan. Tämä seikka sai toiset talonpojat varovaisemmiksi lasten hankkimiseen nähden, ja sittemmin oli harvinaista, että talonpojalla oli enemmän kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palkollisia. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei riittänyt maata, muodostua tyytymättömien luokka. He olivat sangen vaarallisia, sillä kun heillä ei ollut mitään menetettävää, niin he eivät pelänneet mitään. He läksivät metsiin, koska eivät käsittäneet miksi heidän pitäisi raataa toisten hyväksi, jotka anastivat heidän työnsä hedelmät. Lassi sulkeutui papin kanssa moneksi päiväksi huoneeseensa ja koetti keksiä syytä, jonka nojalla toisten pitäisi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta eivät he semmoista löytäneet.

Mutta kun nyt maata ei saanut lohkoa, sattui joskus hyvinä vuosina tulemaan niin runsas sato, että syntyi ylijäämä ja talonpojalla oli jotakin lajia enemmän kuin hän saattoi syödä. Silloin hän keksi vaihtaa toisilta sitä, mitä heillä oli yli tarpeen, ja pian tiedettiin tarkalleen, mihin aikoihin ja missä sai tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavaa. Markkinapaikoilla kohdattiin, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suoloineen, kaloineen ja riistoineen ja vaihtoivat niitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi älyttiin ruveta käyttämään sinkkilevyjä, jotka leimattiin numeroilla ja kävivät vaihtovälineenä. Mutta kun tällä tavoin alkoi kertyä rikkauksia, tuli osatonten ja perinnötönten kateus niin suureksi, että he ryhtyivät rosvoamaan ja ryöstämään.

Näin oli yhteiskunta joutunut suureen vaaraan, ja Lassin täytyi pestata seisova sotajoukko noista tyytymättömistä, joten entinen sotaväki yhä lisääntyi ja uusia veroja täytyi määrätä. Talonpojat maksoivat mielellään veroa, kunhan olivat turvassa. Mutta nuo heittiöt, jotka asuivat vasta-rakennetussa tornissa, söivät, joivat, soittivat ja tanssivat. Tehtävää ei heillä ollut mitään, ja niin he saivat sen käsityksen, että olivat parempia kuin maantonkijat. He olivat tavoiltaan raakoja eivätkä piitanneet Lassista mitään. He kuljeksivat teillä ja poluilla ja rosvoilivat vaihtajia, kun nämä palasivat markkinoilta.

Kauan kuului hiljaista nurinaa talonpoikain taholta, joilla ei ollut halua ylläpitää sortajia. Kuolemanrangaistus ei pelottanut ketään, sillä kaikki uskoivat kuoltuaan pääsevänsä takaisin Onnellisten saareen ja menivät kuolemaan kuin pitoihin ikään. Lassin oli siis pakko keksiä jotakin, mikä tekisi kuoleman kammottavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan etsiä.

Ufka, eli entinen pastori Axonius, joka oli vaipunut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin taas ja lähetettiin maailmaan saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: Kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat heittiöitä. Jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia, ja tottelemattomuus esivaltaa kohtaan on synneistä suurin; senvuoksi kaikki, joilla ei ollut maata ja jotka eivät mielineet tehdä työtä toisille, tulivatkin kuoltuansa joutumaan helvettiin, missä heitä elävältä paistetaan iankaikkisesta iankaikkiseen. Tämä järjettömyys ei aluksi tehnyt mitään vaikutusta ihmisten eksyttämättömiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri, ja vähitellen Ufkan onnistui maalatuilla tauluilla saada naiset kuolemanpelon valtaan. Tämä oli ensi askel. Mutta soturit tekivät papista pilaa ja olivat parantumattomia. Lopuksi täytyi Lassin käyttää heitä kohtaan toista keinoa. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joihin kuhunkin pantiin soturi päämieheksi. Nyt kävi jotakuinkin pitäminen talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninherralla oli torni ja linnaväki. Mutta nämä päämiehet sortivat suunnattomasti talonpoikia ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppiaalta, joka kulki heidän alueensa kautta. Tätä veroa nimitettiin tulliksi ja sen tarkoitukseksi ilmoitettiin kaupan suojeleminen (nimittäin "suojelijoiden" rosvousta vastaan).

Lassi oli nainut ja saanut lapsia. Hänen menonsa kasvoivat ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin talonpojat valittivat. Heillä oli itsellään niin monta lasta elätettävänä, sanoivat he, etteivät tahtoneet elättää muiden omia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia minkä ennättivät. Lassi katsoi olevansa pakotettu antamaan uuden säännöksen, jossa ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin jokaista, jolla ei ollut maata eikä omaisuutta, tekemästä lapsia. Ja jotta kävisi tyystin valvominen niitä, jotka synnyttivät lapsia, velvoitettiin naimisiin aikovat ilmoittautumaan Ufkalle, ja hänen tuli ensin muokata heitä helvettiopilla, jonka kautta jokaisen mieskuntoisen nuorukaisen ja naimaikäisen tytön täytyi vannoa vala. Vanhemmat valittivat ja vaikeroivat, mutta siitä ei ollut apua, sillä sotavoima ratkaisi nyttemmin kaikki omantunnonkysymykset ensi ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat lastensa vuoksi asettuneet miesten suojelukseen, olivat siten joutuneet sellaiseen riippuvaisuuteen, joka läheni palvelijan asemaa. Vaimo teki kotona kaikki pikku askareet, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiä. Mutta kun jokainen talollisenpoika, joka tahtoi naida, pelkäsi menojen lisääntymisen tähden joutuvansa huonoihin oloihin, niin tytöt olivat jäädä naimattomiksi. Vanhemmat keksivät silloin antaa heille huomenlahjan ja lopuksi puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, pääsivät senvuoksi helpommin naimisiin kuin ne, joilla oli pieni. Näin pysyivät maanomistajat koossa maattomia vastaan, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varasaatelin rinnalle, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat levottomia herroja, joissa metsästäjäkauden iloiset muistot vielä elivät, ja saadakseen jotain millä huvitella he anastivat itselleen ne harvat metsästysmaat, mitä vielä oli jäljellä, ja talonpojat kiellettiin pitämästä aseita. Toinen keksintö, jonka nämä varkaat tekivät ja joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutetun suuttumuksen, oli se, että he kesyttivät susia, jotka eivät kuitenkaan tulleet kesymmiksi kuin että tottelivat herrojaan, mutta purivat kaikkia muita. Niitä pidettiin muka metsästyksen vuoksi, mutta itse asiassa niitä käytettiin suojelemaan varastettua tavaraa varkaiden nukkuessa humalassa. Tämä varkaiden ja villipetojen yhteenliittyminen suututti talonpoikia tavattomasti, mutta nyttemmin ei heillä enää ollut toivoa saada ääntänsä kuuluviin.

Lopulta herrojen saaliinhimo alkoi kohdistua toisiin herroihin, ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat siinä aina joutuivat kärsimään, heidän peltonsa kun tallattiin herrojen hevosten jalkoihin, sillä herrat olivat ruvenneet liittoon näidenkin, heitä vahvempien eläinten kanssa. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät voineet mitään tehdä aseellisia miehiä ja villejä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lassille. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeutuvan, ei keksinyt muuta keinoa kuin varustaa talonpojat aseilla ja heidän avullaan sekä omalla sotajoukollaan kurittaa herroja. Ja sen hän teki.

Sitten oli enää vain toinen puoli askelta jäljellä: hän huudatti itsensä kaikkien päämiesten päämieheksi eli kuninkaaksi. Antaakseen hankkeelle enemmän loistoa hän pani toimeen suuren kruunauksen. Puettuna punaiseen, siilinnahalla reunustettuun susiturkkiin ja närhin sulilla koristettu majavannahkalakki päässä hän esiintyi suurella niityllä, missä Ufka voiteli tervalla hänen suunsa ympäryksen, jonka jälkeen koko kansan täytyi tehdä uusi vala helvettiopin nimessä ja vannoa, että Lassi oli Jumalan lähettämä ja että Hulling-suku polveutui Jaafetista, Noakin pojasta, jonka vuoksi kaikkien torninpäämiesten piti olla hänelle alamaiset ja maksaa hänelle veroa. Viimemainittu asia ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he vain panivat talonpojillensa uuden veron. Ja niinmuodoin oli Lassi I Hulling-suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen kuningasnimelle suurempaa arvokkuutta hän kirjoitutti nimekseen: Lassi I Hugo, sukua Hulling von Japhetson.

Sitten tuli verrattain rauhallinen aika. Helvettioppi oli näet levinnyt, ja kuolemanpelko oli niin suuri, että rikoksia harvoin tehtiin.

Mutta uusi maattomien luokka oli syntynyt. Nämä eivät nyttemmin enää saaneet kuljeksia vapaasti, sillä kuljeskelu oli rangaistuksen uhalla kielletty, ja jotkut heistä olivat asettuneet asumaan lääninherrojen tornien ympärille ja valmistivat vaatteita ja saappaita laiskalle linnaväelle. Maksun he saivat kehnonlaisen, mutta nauttivat päämiehen suojelusta, s.o. saivat maksaa veroa siitä hyvästä, että tekivät työtä laiskureille. Mutta ihmisten järki oli jo niin pimitetty, etteivät poloiset räätälit ja suutarit älynneet tätä petosta, ja helvettiopin päästyä voimaan oli kuolemanpelko yltynyt niin suureksi, että ihmiset ennemmin elivät mihin hintaan tahansa, minkä sorron ja nöyryytysten alaisina hyvänsä, kuin tahtoivat uskaltaa kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myöskin syödä ja juoda, ja tornin ympärillä ei kasvanut mitään.

Talonpoikien täytyi siis tuoda heille ruokaa saaden vastineeksi vaatteita, kenkiä ja rahaa. Mutta herrat aitasivat muurilla tornin ympäristön ja muuriin he panivat portin, portille kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka kantoivat talonpojalta maksun siitä, että hän sai viedä tavaraa myytäväksi. Talonpojat eivät saattaneet käsittää, miksi heidän piti maksaa siitä, että vaivautuivat kuljettamaan ruokaa kaupunkiin, eikä sitä kukaan muukaan käsittänyt, mutta "niin oli kirjoitettu".

Vihdoin menivät eräänä päivänä jotkut ovelat kauppamiehet Lassin puheille ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys joutuu rappiolle, jos talonpojat matkustelevat kaupunkeihin kaupoille; senvuoksi he lupasivat ottaa toimekseen käydä ostelemassa tavaroita talonpojilta ja maksaa siitä määrätyn veron "majavalakille" — niin Lassia nyt nimitettiin. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin talonpojat kieltäytyivät myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat velvoitettiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin talonpojat ilkeyttään panivat tavaroilleen niin korkean hinnan, että Lassi oitis kirjoitutti taksat, jotka määräsivät talonpoikain karjan ja viljan hinnan. Ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus taattu, ja rauha ja onni vallitsi viisi pitkää kuukautta, josta Lassi sai sotureiltaan nimen Lassi Läävänlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain, millä saattoi avata ja sulkea talonpoikain läävät mielensä mukaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Rauha oli kuitenkin vain näennäinen eikä ensinkään luotettava. Vanhat talonpojat, jotka olivat olleet mukana tätä kaikkea luomassa, eivät tietenkään osoittaneet mitään kunnioitusta Lassille, jota olivat ennen sinutelleet kuin veljeä ikään. Mutta nyt oli hänellä valta suojella heitä sotavoimalla, he olivat väsyneitä rettelöihin ja mukautuivat. Mitä tehdä? he tuumivat, ja kun ei mitään ollut tehtävissä, totuttiin olemaan vaiti ja kärsimään.

Mutta yhtä helppo ei ollut kesyttää nuorta polvea, joka ei ottanut totellakseen isää ei äitiä, saati sitten vieraita. Turhaan koki Ufka heitä pelottaa helvetillä. Heidän ajatuskykynsä oli vielä terve, niin että he oivalsivat koko valejutun mielettömyyden ja nauroivat Ufkalle. He tulivat hurjiksi ja huimapäiksi, eivät viihtyneet epäterveellisissä, löyhkäävissä pirteissä, vaan samoilivat maita metsiä ja etsivät seikkailuja. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta pojat löivät tuleen pirtit ja heinäsuovat ja karkasivat metsiin. Yhteiskunta oli tällöin uhkaavassa vaarassa, ja joku ehdotti todenteolla, että joka toinen poika olisi kuohittava, jotta saataisiin vastaisen varalle työväkeä. Mutta Lassi ei hyväksynyt tätä luonnotonta toimenpidettä. Hänellä oli toinen keino, jota oli säästänyt viimeiseen asti, koska hän itse paheksi sitä sen luonnonvastaisuuden ja julmuuden takia, hän kun oli nuoruudessaan läpikäynyt saman menettelyn, jonka muistot vieläkin kummittelivat hänen mielessään hirvittävimpänä kaikesta, mitä hän oli elänyt. Joka kylän tuli ylläpitää kuritushuonetta, missä lapset oli pidettävä kuusi vuotta telkien takana ja joka päivä puolinälällä ja selkäsaunalla totutettava orjuuteen, ja missä heidän tuli vuodesta vuoteen kuulemalla helvettioppia ja erästä Lassin ja Ufkan keksimää uutta moraalia vähitellen saada mieliinsä juurtumaan se kunnioitus ja kuuliaisuus herrojansa kohtaan, johon he luonnon mukaan eivät olleet velvollisia. Menettelytapa oli mitä suurimmassa määrin tunnoton, mutta sillä oli sama vaikutus kuin kuohitsemisella.

Joku aika tosin kului oppikirjojen tekoon, mutta voitettavissa oli niin paljon, ettei laiminlyöty uhrata aikaa ja huolenpitoa uuden laitoksen hyväksi.

Kun työ oli valmis, niin tarkoitusperä havaittiinkin saavutetuksi. Lapset teljettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia, minkä he saivat oppia, oli vaikeneminen. Tämä oli tärkein kaikista, sillä nyt ei yläluokan — kuten se itseään nimitti, koska "Jumala" oli sen asettanut alaluokan yläpuolelle — tarvinnut pelätä alaluokan arvostelua. Toinen oli kuuliaisuus: se merkitsee, että tekee toisen tahdon ja on vailla omaa. Suuren lapsilauman sulkeminen samaan huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä huono ilma pilasi terveyden, ja terveyden mukana katosi voima ja tahto. Mutta vaikenemisen eli totuuden-salaamisen tapa aiheutti haitan, jota ei oltu arvattu ottaa lukuun. Lapset näet älysivät, että vastaamalla myöntävästi silloin kun olisi pitänyt kieltää saattoi hankkia itselleen etuja, kuten palkintoja tai vapautusta rangaistuksesta, ja sentähden alkoi valhe kukoistaa. Kuuliaisuus puolestaan synnytti viekkautta. Lasten mielestä oli väärin pidellä toveria opettajan piiskatessa häntä, mutta he toimivat vastoin sitä, mitä oikeana pitivät, ja vähitellen tottuivat tekemään vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka paraiten valehtelivat ja viekastelivat, nimitettiin kilteiksi lapsiksi, ja he saivat piparkakkuja ja hunajaa; ne, joka puhuivat totta ja olivat rehellisiä, saivat piiskaa ja jäivät ruuatta. Niin oli kasvatuksen perustus laskettu. Lassia tulos välistä hämmästytti, mutta mikäpä neuvoksi, kun kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle!

Lastenpieksäjien kävi kuitenkin vaikeaksi täyttää koko pitkä oppiaika pelkällä patukalla, ja niinpä täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa opetettiin nyttemmin, paitsi valhetta ja kavaluutta, koko joukko perättömyyksiä, jotka yhteisellä "moraali"-nimellä ajettiin ruoskan voimalla kalpeihin ja kivulloisiin lapsiin. Ensimäinen moraali kuului: Jumala on luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä. Toinen moraali: Sinun pitää tyytymän osaasi! (Tämän käskyn täyttäminen ei ollut vaikeata niille, joiden kadehdittavana osana oli vapautus työnteosta, mutta niille, joilla oli työntekijän kova osa, se oli mahdoton.) Kolmas moraali: Sinä et saa naida, ellei sinulla ole kahtatoista tynnyrinalaa maata tai Ufkan lupaa. (Eräs iso poika, joka huomautti, että moraalin pitäisi kuulua näin: Jotta saisit naida, täytyy sinun olla ollut mukana anastamassa itsellesi kaksitoista tynnyrinalaa maata! pantiin pimeään kuoppaan.) Neljäs moraali: Sinä et saa ottaa toisen omaisuutta. (Eräs tyttö, joka sanoi muistavansa, milloin isänsä otti omaisuutensa yhteismaasta, ja arveli, että isää senvuoksi pitäisi rangaista, saatiin kuudella raippaparilla vakuutetuksi siitä, että oli väärässä.) Viides moraali: Sinä et saa tappaa ketään. (Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkoittiko "sinä" myöskin Lassia ja pyöveliä, jotka surmasivat jokaisen, joka ei tahtonut tappaa metsissä asuvaa metsästäjäkansaa, pantiin jalkapuuhun.) Kuudes moraali: Sinä et saa edes ajatella, että se, mikä nyt on olemassa, voi olla huonoa. (Tämä oli etevin kaikista moraaleista, sillä se kuolettaa kaiken ajattelun ja samalla vastustuksen siemenenkin!)

Mutta ei auttanut sekään. Nuoriso teeskenteli ja valehteli, mutta toisinaan totuus pääsi ilmoille ja silloin yhteiskuntaa jälleen uhkasi vaara. Ihmiset kyllästyivät elämiseen niin, että jättivät hunningolle työt ja kaikki: he näkivät nälkää, mutta silloin yläluokkakin alkoi nähdä nälkää ja voida huonosti, eikä sellainen käynyt laatuun. Helvetinpelko lakkasi, sillä ihmiset arvelivat, että heillä oli jo maan päällä helvetti, jota pahempaa ei voinut tulla. Lassi ja Ufka huomasivat pian välttämättömäksi tehdä ajan vaatimia muutoksia helvettioppiin, ja siksi alkoivat papit puhua enemmän taivaan ilosta, joka oli tuleva kaikille kärsiville ja raskautetuille. Jotkut kapinoitsijat tähän kyllä huomauttivat, että niinmuodoin Lassin ja yläluokan, joilla on ollut hyvät olot, pitäisi joutua helvettiin, mutta se ei vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja heidän kysymyksensä jätettiin vastaamatta. Mutta taivaaseen-pääsemisen toivo herpaisi kurin, ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja siksi Lassi houkutteli muutamia laiskoja heittiöitä tekemään lauluja alaluokan valistukseksi. Niin saatiin joukko runoilijoita. Nämä kävivät huonosti puettuina, vaikkei tarvinnutkaan, sillä heillä oli vakinainen palkka, mutta heidän tuli ulkoasullaan uskotella alaluokalle, että muka olivat lähteneet "syvistä riveistä". He kulkivat ympäri maata ja lauloivat, että elämä oli niin ihanaa; että pitäisi uskoa kaikista ihmisistä hyvää; että kaikki Lassit, Ufkat, lääninherrat, vanhemmat, holhoojat ja kasvattajat olivat niin hyviä ja alaluokan parasta katsovia; että kaikki tyytymättömyys sen johdosta, että toiset tekivät työtä, toiset söivät, oli sulaa kateutta ja halpamaisuutta; että kun kukin oman toimensa hoitaa, niin hyvin käy jos mikä koittaa; että maatyö ja käsityö eivät olleet mitään työtä, vaan että todellisen työn, raskaimman työn, sen oli Jumala pannut hallituksen, sotajoukon ja Ufkain tehtäväksi; että tulee ottaa maailma semmoisena kuin se on (myöskin semmoisena, miksi Lassien ja Ufkain konnuudet ovat sen tehneet). Tämä se veteli. Laulut opittiin ensin ulkoa, sitten ne jäivät korvaan ja siitä siirtyivät ajatuksiin.

Mutta pianpa näyttäytyi, että alaluokkakin alkoi käyttää lauluja pauhatakseen yläluokkaa vastaan. Lassi näki kauhukseen uhkaavan pilven, mutta ei hän suotta ollut ottanut menneisyydestä oppia. Aluksi hän koetti sitä keinoa, että maksoi runoniekoille vuosipalkan. Se auttoi jonkun aikaa, mutta laulajia ilmestyi tuhkatiheään palkkaa vaatimaan, ja verot lisääntyivät. Silloin, kun muu ei auttanut, hän katsoi välttämättömäksi perustaa nurkkakunnan. Seitsemäntoista kehnointa runoniekkaa valittiin ja julistettiin erehtymättömiksi. Kaikki muut, jotka tahtoivat tehdä lauluja, julistettiin kelvottomiksi. Sillä oli asia autettu. Kansa, joka maksoi noille seitsemälletoista siitä hyvästä, että sai heiltä haukkumisia, tottui kouluissa pian pitämään heitä erehtymättöminä ja kaikkia muita kelvottomina. Ja niin saatiin kaikki tyytymättömät laulajat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietenkään tahtonut olla saamatta kiitosta ainakin noilta seitsemältätoista, ja se teki, että kaikki laulut sittemmin tulivat laulettavaksi samalla nuotilla.

Kun sitten koulut avattiin ja kävi vaikeaksi saada moraalikirjoja kaikille, täytyi Lassin vihdoin viimein, vaikka kovasti pelkäsikin päästää ilmoille niin vaarallista keksintöä, perustaa kirjapaino. Mutta jottei tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä itseään ja hänen työtänsä vastaan, panetti hän sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.

Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen tuote oli Painovapausasetus. "Tyytymättömät" niminen salainen seura piti kokoustaan muutamalla heinäparvella eräänä iltana, juuri uuden Painovapausasetuksen ilmestyttyä. Paavali metsänkävijä oli saanut käsiinsä kappaleen sitä, ja hänen piti arvostelun alustukseksi lukea se julki. Kuulijat asettuivat järjestykseen.

— Painovapausasetus. 1 §. Jokaisella kansalaisella on täysi vapaus esittää ajatuksensa painetussa muodossa.

— 2 §, luki Paavali. — Puhdasta evankeelista helvettioppia, koska se Jumalasta on, älköön saatettako tarpeettoman arvostelun alaiseksi.

— Hoo! vastasivat Tyytymättömät. — Sitäpä juuri ennen kaikkea piti arvosteltaman.

— 3 §, luki Paavali. — Jokainen kirjailija olkoon velvollinen puhumaan kiittävästi Lasseista, Ufkoista, lääninherroista, sotilaista, kirjureista ja lastenpieksäjistä ynnä heidän ystävistään ja tuttavistaan.

4 §. Keskinäisen Kehumisen Seuran eli 17 erehtymättömän tehtävänä on tukahuttaa jokainen moraalia vastaan kohdistettu kirjallinen yritys.

— Moraali, se on 1:ksi että kaikki talonpojat ja käsityöläiset ovat syntyneet tekemään työtä Lassille, Ufkalle j.n.e.; 2:ksi ettei kukaan saa naida ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata tai Ufkan lupaa…

— Riittää, riittää! huusivat Tyytymättömät. — Muistetaan se liiankin hyvin. Jatka!

— 5 §. Ei kukaan, lukuunottamatta Keskinäisen Kehumisen Seuraa, saa lausua mielipidettään kenestäkään kuolleesta Lassista.

6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus esittää ajatuksensa painetussa muodossa!

Tyytymättömät hajaantuivat lujasti päättäen ensi tilassa käyttää hyväkseen uutta painovapautta.

Lastenpieksäjät ne ensinnä saivat painovapauden tuotteita, ja Moraalikirjaa painettiin tuhansia kappaleita, naulattiin pirttien seiniin ja levitettiin alaluokan keskuuteen, sillä yläluokka, joka oli kirjan keksinyt, osasi sen ulkoa jo ennestään.

Mutta Lassi väsyi ja vanheni ja tunsi loppunsa lähenevän. Kutsuttuaan koolle kaksituhatta sotilasta hän käski heidän valita vallanperijän. Ja katso, valituksi tuli hänen poikansa, jolle oitis vannottiin uskollisuudenvala ja annettiin nimi Lassi II Aksel. Lassi itki liikutuksesta nähdessään näin suurenmoisen todistuksen kansan rakkaudesta hänen huonettansa kohtaan ja sai etsimättömän aiheen ehdottaa, että majavannahkalakki ja valtaistuin jäisi hänen suvulleen perinnölliseksi. Kun tämän johdosta kuului tyytymättömyyttä lääninherrojen taholta, niin Ufka esiintyi ja vetosi kansaan, joka seisoi etäämpänä metsässä sotilaiden takana. Kansa, joka vihasi sotureita eikä ollut muuta kuullut kuin että nämä olivat vastanneet ei, huusi tietysti jaa, ja niin täytyi sotilaiden myöntyä. Lassi kiitti tästä uudesta kansan rakkauden osoituksesta ja sanoi käsittävänsä tämän "syvien rivien" huudon ikäänkuin Jumala itse olisi puhunut, sillä Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lassi II riensi omaksumaan tuon yhtä kauniin kuin valheellisen mielilauseen: Kansan rakkaus palkkani!

Lassi, jota niin monet vaihtelevat liikutukset olivat järkyttäneet, laskeutui vuosista ja kunniasta kyllänsä saaneena kuolinvuoteelle. Annettuaan kaikille vihamiehilleen anteeksi heidän rikoksensa ja saatuaan Ufkalta vakuutuksen taivaaseenpääsystä hän nukkui. Kaikki 17 erehtymätöntä kirjoittivat ylistyslauluja hänen monitoimisesta elämästään, ja Ufka piti ruumispuheen, jonka tekstinä oli: Autuaat ovat ne, jotka Herrassa kuolleet ovat. Lassi II kuivasi kyyneleensä ja nousi valtaistuimelle.

YHDEKSÄS LUKU.

Lassi II Aksel oli lempeä herra, joka ei rakastanut sotia, vaan harrasti sivistystä ja tiedettä. Hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä oli Lassi I:n historian kirjoituttaminen. Erehtymättömien seura kävi työhön käsiksi ja onnistui aikaansaamaan mestariteoksen, jolla oli pysyvä arvo. Lassia nimitettiin siinä Suureksi, ja syystä kyllä, sillä hänhän oli luonut tämän uuden Yhteiskuntajärjestyksen ja aina pitänyt kansan parasta korkeimpana päämääränään. Mutta Tyytymättömien seura kirjoitti toisen historian, jossa Lassille muitta mutkitta annettiin nimi "Tyhmä Hulling". He selittivät, että hän se oli hommannut tämän nykyisen orjuuden, missä toiset olivat elättäjiä, toiset elättejä ja missä raataja maksoi verot ja laiskuri oli niistä vapaa; että hän oli tärvellyt nuorison toimittamalla vankiloita ja lastenpieksäjiä; että hän oli aasi ja hänen yhteiskuntansa typerä. Kirja otettiin takavarikkoon ja poltettiin tekijöineen, jonka jälkeen Keskinäisen Kehumisen Seura määräsi kuuden sinkkinaulan palkinnon sille, joka kirjoitti kauneimman muistokirjoituksen Suuren Lassi I Hugon kunniaksi.

Kun Lassi II Aksel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyys yhteiskuntaan ollut kädenkäänteessä tukahutettavissa, niin hän kirjoitutti valtakunnanhistorian, jossa isä-Lassin jälkeenjättämän Rudbeckin Atlanticakirjan nojalla täysin sitovasti todistettiin, että nykyinen valtakunta todella oli täydellisin kaikista valtakunnista ja että se se juuri oli Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta, missä heidän esi-isänsä muka olivat asuneet ja kuvitelleet olleensa onnellisia, sitä ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Se oli vain sekin Tyytymättömien keksintöjä, joiden piti tehdä ihmiset tyytymättömiksi. Ja sitten lastenpieksäjät ottivat käytäntöön uuden oppikirjan, jonka nimi oli Nykyisyyden Ylistys eli Täydellisin Yhteiskunnista.

Mutta kirjurien ja sotilaiden lapsia oli kasvanut aika liuta. Riidan ja hajaannuksen välttämiseksi, samoin kuin kuninkaan vaaliin nähden, oli otettu tavaksi, että virat menivät perintönä, mutta kun kirjurit ja sotilaat naivat esteettömästi ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata, sillä he tietysti olivat säätämänsä lain yläpuolella, niin maa oli piankin täynnä virattomia yläluokan lapsia. Valtio elätti heitä stipendeillä eli palkinnoilla, jottei heidän tarvinut varastaa eikä murhata, ja niin monille kuin suinkin perustettiin virkoja. Mutta kun joutilasten oli vaikea olla tekemättä mitään, keksivät he jos jonkinlaisia puuhia, enemmän tai vähemmän idioottimaisia. Eräs ryhtyi keräämään nappeja, eräs toinen kokosi kuusen ja männyn käpyjä, kolmas hankki apurahan ulkomaanmatkaa varten. Viimemainittu palasi kotia keksittyään erään kuolleen kielen joissakin puutauluissa. Kun niiden mukana seurasi merkkien selitys, oli tulkinta helppo, ja keksijä, joka nimitti kieltä Shosho-kieleksi, oli hyvin ylpeä siitä, että osasi kieltä, jota kukaan muu ei osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja, oli saanut hirmuisen kokoelman. Kun hän lopulta ei tiennyt missä sitä säilyttää, sai hän valtionrahastosta varoja rakentaakseen talon, mihin kokoelma oli sijoitettava. Siellä hän sitten ryhtyi järjestämään nappeja. Monella tavalla niitä saattoi ryhmittää: ne saattoi jakaa alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta miekkosemme keksi konstikkaamman ja niinmuodoin vaikeamman järjestelmän. Mutta tähän hän tarvitsi apua. Hän kirjoitti ensiksi teoksen Nappitutkimuksen Tärkeydestä Tieteen kannalta. Sitten hän hommasi valtionrahastoon anomuksen, jossa pyysi Nappiologian professorin virkaa ja kahta apulaisen paikkaa. Anomukseen suostuttiin, etupäässä siksi, että saataisiin toimettomille jotakin askartelua, sillä itse asian tärkeyttä ei silloin vielä oivallettu. Koska miehellä, jonka nimi oli Hylling (hänen arveltiin syntyneen jostakin Hullingista ilman Ufkan lupaa), sattui olemaan kaksi äpäräpoikaa, joiden pieksämiskustannuksiin hänellä ei ollut varoja, ei apulaisenpaikkoja tarvittu julistaa haettaviksi. Hylling oli pian hämmästyttävä maailmaa ensimäisellä täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa vuodessa hän sen valmisti, ja se oli kerrassaan ihmeellinen jättiläisteos, sillä sen luokkiin voitiin sovittaa kaikki maailman napit. Järjestelmä oli seuraavan näköinen:

      Reiälliset: — — — — —
      I luokka: 1-reikäiset j.n.e.
     II " 2- "
    III " 3- "
     IV " 4- "
      liman reikiä:
      I luokka: Ilman 1 reikää j.n.e.
     II " " 2 "
    III " " 3 "
     IV " " 4 "
      Silmukalla varustetut:
      A) pyöreät silmukat j.n.e.
         a) uurretut
         b) uurteettomat
      B) soikeat silmukat
         a) uurretut
            1) lyhyt-uurteiset
            2) pitkä-uurteiset
         b) uurteettomat
            1) puuttuu
            2) puuttuu

Se herätti suunnatonta huomiota. Mutta se, joka oli käpyjä keräillyt, ei tahtonut olla toista huonompi, vaan hämmästytti hänkin pian maailmaa suurella tieteellisellä järjestelmällä, jossa kaikki kävyt olivat jaetut 23 luokkaan, 67 lahkoon ja 1,500 heimoon.

Tähän aikaan oli jo kauan tuumailtu oppimäärien laajentamista, ja koska oli katsottu vääräksi, että alaluokan lapset saivat oppia yhtä paljon kuin yläluokan, päätettiin perustaa yliopisto. Kolme tiedettä oli jo olemassa: Shosho-kieli, Nappiologia ja Käpyologia, jotka tieteet tästedes tulivat pakollisiksi. Mutta koska myös varakkaat talonpoikien ja käsityöläisten lapset lähettivät lapsiansa yliopistoon, järjestettiin kollokvioita eli yksityisiä keskusteluja, joihin ainoastaan yläluokan lapset pääsivät ja joita ilman ei tutkintoja käynyt suorittaminen. Jos sittenkin joku alaluokan lapsista joskus onnistui läpäisemään tutkinnoissa, ei hän silti saanut virkaa, sillä virat olivat perittäviä.

Lassi II Aksel kuoli — sitä ei voitu estää — mutta sai kuoltuansa nimen Lassi Viisas.

KYMMENES LUKU.

Hänen poikansa, joka nousi valtaistuimelle, nimitti itseään muitta mutkitta Antti VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta arvattavasti joidenkin historiallisten seikkojen takia. Hänen hallitusaikanaan syntyivät kuvaamataiteet. Sattui näet eräänä päivänä leipuripoika vanuttelemaan taikinaa; hänen piti leipoa kakku, mutta senpä sijaan hän tekaisikin vuohen. Shosho-kielen professori, joka sattumalta käveli ikkunan ohi, jonka ääressä poika työskenteli, äkkäsi hänen suuret taipumuksensa ja pani hänet taikinan sijasta tekemään vuohen savesta ja poltti sen sitten uunissa.

Maalaustaiteen synty oli toisenlainen. Muutamalla saaren syrjäseudulla oli kauan huomattu, että joutilaat sysimiesten pojat piirtelivät hiilellä tukkeihin. Ensin he piirustivat ruokottomia, mutta sitten he tekivät kuvia kaikesta mitä näkivät. Sitä luultiin ensin joksikin raivoksi tai tylsämielisyydeksi, joka oli puhjennut ilmi, sillä oli tosiaankin hullua nähdä koko lauman nuorukaisia huippivan kuin harakat ympäri ja piirtävän kuvia kaikesta mitä näkivät. He kuvasivat pöytiä, tuolinjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärryjä, koiria, kissoja, kaikkea mitä ikinä käsiinsä saivat. Turhaan vanhemmat kokivat saada heitä jättämään nuo hullutukset ja tekemään hyötyä, se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat tahtovansa mieluummin nähdä nälkää ja kuolla kuin luopua kuvien piirustamisesta. Se oli todella oikea raivo.

Kun Antti sai kuulla asiasta, tuli hän ensin hyvin pahoilleen, sillä hän rakasti kansaansa niinkuin vain ruhtinas voi tehdä. Sitten hän käski teljetä heidät taloon, missä he saivat hillittömästi antautua raivonsa valtaan kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän pani toimeen kokeiluja ja antoi eräänä päivänä viidenkymmenen raivopäisen piirtää saman tuolinjalan kuvan. Mutta katso, ei ollut kahta piirustusta samannäköistä. Filosofit, joita kutsuttiin paikalle, selittivät sen johtuvan persoonallisesta käsityksestä. Antti, joka ei ollut luullut, että persoonallinen käsitys tuolinjalasta saattoi olla mitään filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi kuvanpiirtämisellä olevan syvällisen merkityksen hengenelämän osana, ja hän nimitti taitavimman kuvanpiirtäjän professoriksi. Tämä kirjoitti oitis teoksen piirustuksen sisällyksestä ja muodosta. Lähtien hyvinvalitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpatehtävänä, hän johtamalla selitti: Tuolinjalan sisällys, se on persoonallinen käsitys, tuolinjalan muoto, se on piirustettu kuva. Kun sisällys ja muoto peittävät toisensa, eli täydelleen sulautuvat toisiinsa, silloin piirustus on täydellinen kuva eli kaunis j.n.e.

Eräänä päivänä nähtiin ruma Antti VII:n kuva piirustustalon päätyseinässä. Ohikulkijat nauroivat. Tekijä kutsuttiin esiin ja velvoitettiin piirtämään Antti kuninkaan kuva, mutta kauniilla tavalla. Tekijä väitti, että kuva oli kaunis, sillä sen edellytyksenä oli hänen persoonallinen käsityksensä Antti VII:stä. Tekijä velvoitettiin kuolemanrangaistuksen uhalla heti paikalla muuttamaan persoonallisen käsityksensä Antti VII:stä. Kun tekijälle luvattiin professorin arvo ja palkka, niin hän oitis muutti persoonallisen käsityksensä Antti VII:stä ja nimitettiin siitä hyvästä hovimaalariksi.

Antti vaipui kuolon uneen kahdeksantena hallitusvuotenaan, ja Erehtymättömät antoivat hänelle Piirustuksen suojelijan nimen. Hänen jälkeensä tuli hallitsijaksi Pietari Eerikki I. Tämä oli hurjapäinen herra, joka ei voinut pysyä alallaan. Hän kävi sotaa metsämiehiä vastaan ja itse löi heitä kuoliaaksi minkä ennätti. Mutta kansa valitti sotaverojen raskautta eikä kyennyt älyämään näiden teurastusten hyötyä. Heidän pimeän järkensä valistamiseksi Pietari teetti uuden oppikirjan kouluissa käytettäväksi. Sen nimi oli Kuningasten kirja, ja se ylisti kaikkia kuninkaita Lassi I:stä Pietari Eerikkiin saakka; erittäinkin ylistettiin kaikkia vieraisiin maihin tehtyjä hyökkäys- ja ryöstöretkiä.

Sotaretket jatkuivat edelleenkin Pietari Eerikin aikana, sillä sotilaat rakastivat kunniaa ja erittäinkin toisten omaisuuden, niinkuin pöytäkellojen, ruoka-astioiden ja rahojen valloittamista. Eräs Tyytymättömien seuran jäsenistä kirjoitti tämän johdosta lentokirjasen nimeltä "Vertaileva esitys varkauden eri lajeista, Yksityisestä ja Julkisesta, eli Varastaminen Valtio-oikeuden kannalta katsottuna, ynnä taulu, osoittava Kansainväliset Varkaudet viimeisten Hulling-sukuisten Kuningasten aikana". Lentokirjanen poltettiin tekijöineen, kuten tavallista. Pietari Eerikin kuoleman aiheutti juoppous, ja (historioitsijana on meidän pidettävä kiinni tuskallisesta totuudesta) kenties jonkun verran myöskin haureus. Häntä surivat kaikki sotilaat, ja hän sai nimen Sankarikuningas eli Verraton.

Häneen sammui Hulling-suku, jonka alkuna olivat Suuret Lassit. Koska oli jo saatu piiskalla ajetuksi kasvavan polven mieliin, että kuninkaat olivat Jumalasta, kävi nyt hieman pulmalliseksi valita uusi kuningas omista miehistä, sillä sitähän ei sentään käynyt kansalle uskottaminen, että mies, joka eilen oli sotapäällikkö, tänään saatettiin valita Jumalan lähettämäksi. Senvuoksi lähetettiin retkikunta vierasten heimojen luo, ja se toi kuin toikin muassaan otuksen, joka oitis kastettiin ja kruunattiin. Suosion saavuttamiseksi annettiin hänelle nimeksi Lassi III ja hänen selitettiin olevan etäistä sukua Hullingeille. Kun hän ei osannut kieltä eikä tietänyt mitään maasta, jota hänen piti hallita, luisui valta Ufkan käsiin (joka oli upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisiä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin mieleenterottamiseksi ja käski piirustusprofessorien kuvata helvetin, joka ripustettiin joka kirkon seinälle. Lassi kuoli ja nimitettiin kuolemansa jälkeen Lassi Pyhäksi.

Hänen seuraajansa Pietari II Eerikin aikana syttyi hirveä uskonsota maakuntien välillä. Oli näet esiintynyt eräs hurmahenki ja selittänyt, ettei kadotettuja helvetissä nipistelty pihdeillä, vaan pisteltiin haarukoilla. Suuri kirkolliskokous kutsuttiin koolle ja siinä väiteltiin kuusikymmentä päivää ja kuusikymmentä yötä pihdeistä ja haarukoista, jonka johdosta syntyivät puoluenimet Pihdit ja Haarukat. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Haarukat pysyivät lujina uskossaan eivätkä väistyneet sittenkään, vaikka polttoroviolla uhattiin. He pääsivät eräässä maakunnassa voitolle ja alkoivat pitää puoliaan Pihtien ylivoimaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät avunhakijan Pietari II Eerikin luo. Pietari Eerikki kutsutti kansan koolle ja vannoi kyynelsilmin puoltavansa puhdasta helvettioppia henkeen ja vereen asti. Ja sitten hän lähti sotaan. Tätä kesti viisitoista vuotta, ja arkullinen pöytäkelloja toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; sotaväenottoja ja veroja määrättiin tuontuostakin. Mutta Haarukat pitivät urheasti puoliaan. Vihdoin saapui kamala viesti, että Pietari Eerikki oli kaatunut. Mutta suru helpotti hieman, kun saatiin kuulla, että Pihdit olivat vallanneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa pöytäkelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Pietari Eerikin ruumis tuotiin kotia ja hänen tomulleen rakennettiin kirkko, jonka seinässä luettiin sanat: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin Puoltajalle. Kuoli pihtiensä puolesta. Henki luultavasti Jumalan luona!

Mutta Haarukat pysyivät edelleenkin uskossaan ja saivat viimein uskonnonharjoitusvapauden. Niin, olipa niitäkin (tyytymättömiä), jotka väittivät, että oli tapeltu joutavista, sillä viis siitä, pistelläänkö helvetissä haarukoilla vai pihdeilläkö nipistellään, kun tiettiin, ettei helvettiä ollut olemassakaan.

Pietari Eerikin jälkeen tuli kuninkaaksi Jöns I Fiilip. Pani toimeen näytelmiä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, niin heidän näytelmänsä julistettiin syntisiksi ja perustettiin kansallinen näyttämö, jolla esitettiin kohtauksia ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Siten kansa totutettiin katsomaan kunnioituksella ylös "suuriin muistoihinsa".

Hänen seuraajansa Jöns II Petterin aikana perustettiin Valtionsanomat. Sen aiheutti osittain kuohuva tyytymättömyys, osittain tarve saada yläluokan mielipiteet leviämään niin nopeasti kuin suinkin. Valtionsanomain tehtävänä oli: alinomaa selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjoitti oli valetta, ja että kaikki alaluokan teot johtuivat alhaisista vaikuttimista, itsekkyydestä, kateudesta ja ilkeydestä; selittää että nykyinen yhteiskunta oli täydellisin ja kaikkien onneen johtava; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja älykkäin kaikista opeista sekä ettei sitä ikinä voitu millään muulla opilla korvata; että kaikki muut opit olivat typeriä ja siveettömiä, j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla, ja Valtionsanomat omaksuivat senvuoksi nimen Yleinen Mielipide eli Siunattu Seisahdus.

YHDESTOISTA LUKU.

Yhteiskunta oli nyt saavuttanut takaperoisuuden huippukohdan eli ihanteen. Hyödyllistä halveksittiin ja hyödytöntä pidettiin kunniassa. Niinpä oli kunniakkaampaa piirtää omenan kuva, mistä pääsi professoriksi tai ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, mistä sai vain maksaa veroa. Näytelmän esittämistä pidettiin paljon suuremmassa arvossa ja kunniassa kuin näytelmän kirjoittamista, ja välistä nähtiin yleisön valjastavan itsensä jonkun näyttelijättären vaunujen eteen ja vetävän hänet teatterilta, kun oli saatu nähdä joku oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat ehkäistä oikeutta, vastustaa viheliäisen tilan parantamista, suurentaa hätää, rangaista viatonta, palkittiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi muodostui elämä kuitenkin kaupungeissa. Kuninkaankaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä paikalla, joka ei ollut kuin jonkun tynnyrinalan laajuinen. Nähdessään tämän kivihaudan, joka oli asukkaiden ylpeys, saattoi heti laskea, montako kuormallista törkyä sen alla oli, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Siitä nousi löyhkä, jota kaupunkilaiset eivät huomanneet, mutta joka synnytti tauteja. Näitä edisti suuresti myös ihanteellinen rakennustapa. Sen sijaan että talot olisi asetettu penkereittäin päivää vasten, rakennettiin ne pitkiin riveihin, joiden välissä kulki kujat niin kapeat, että aniharvat asukkaista saivat valoa huoneisiinsa. Samoin kuin eräissä kansoissa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorten välissä, syntyi täälläkin tauti nimeltä kretinismi, joka muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tylsämielisyyden periytyväksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tylsiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt heidän puhettaan. He olivat myös saaneet kaikki käsitteensä niin hämmennyksiin, että ne, joilla oli varoja, nukkuivat päivällä ja söivät ja joivat yöllä, mikä tietenkin synnytti vielä enemmän tauteja.

Pienelle alalle sulloutuneina he olivat alituisesti tukkanuottasilla, mikä ei ihme, sillä olihan heidän pakko häiritä toisiaan, töykkiä toisiaan, tallata toisiaan. Yltyvän tylsyyden keralla tuli saamattomuus, joka läheni lapsen avuttomuutta. Monta tuhatta markkaa kultaa oli senvuoksi maksettava vartijoille, jotka poliisin nimisinä kulkivat kaduilla, taluttivat juopuneita kotiin, kantoivat yliajettuja kotiin, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selvää talonnumeroista, antoivat tietoja parturien osoitteista, ilotyttöjen tyyssijoista, ilmoittivat missä oli tulipalo ja sen semmoista.

Näihin tylsämielisten koteihin virtasivat maaseudulta kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut perintömaata. Pojat otettiin orjiksi, tytöt hakivat orjattarenpaikkoja tai vartoivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungissa näet oli nuorten miesten vaikea mennä naimisiin, ja sentähden raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapsilla ei ollut oikeutta vaatia toimia tai virkoja.

Onnettomia kun olivat kaupungissa, etsivät he yhtämittaa huojennusta väkijuomista, joita nautittiin yleisillä paikoilla. Suuremmissa ryyppytilaisuuksissa, jotka olivat vain miesten keskeisiä, oli tapana juoda erityinen lasi alkoholia kotona olevan naisen kunniaksi, joka ei voinut poistua lasten luota, sekä myöskin malja kodille, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suuret humalajuhlat alotettiin juomalla suuri lasillinen alkoholia kuninkaan ja isänmaan, välistä myös puhtaan helvettiopin kunniaksi.

Koko tämä kolmensadantuhannen hengen ihanneyhteiskunta väitti työskentelevänsä kansan hyväksi. Mutta jos kävi tulleissa tai torilla aamusella, kun talonpojat toivat heille ruokaa, sai nähdä, kuka se heidät elätti. Korvaukseksi talonpojat saivat hiukan rahaa, joka meni verojen maksuun; edelleen saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja ja näytelmiä, joita heillä ei koskaan ollut aikaa kuunnella, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä olihan heillä tilaisuus kuulla niitä milloin tahtoivat, eri maksusta tietysti; sitäpaitsi he saivat opettajia, jotka heille opettivat helvettioppia ja ylistyskirjaa, eri maksusta tietysti, ja sunnuntaisin kauhallisen haukkumisia papilta, joka pauhasi että he olivat suuria konnia ja että he tulivat kuohituiksi, elleivät maksaneet veroja. Kaiken tämän, jota sanottiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, he saivat (eri maksusta) siitä, että veivät ruokaa kaupunkiin niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat jääneet tulematta torille. Ja se meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja näistä täytyi lopulta ruveta pitämään huolta, sillä he kävivät vaarallisiksi. Sentähden perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita nimitettiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin, kuinka vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, tehtiin huomio, että työväki eli ylellisesti. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työ oli vapaata, muutettiin työ pakolliseksi ja heidät ajettiin asevoimalla työhön.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja mieltenkuohu kävivät ylen suuriksi, verot sietämättömiksi, ja kaikesta syytettiin hallitsijaa, niin tämä keksi uuden hallitusmuodon, joka monien rettelöiden perästä hyväksyttiin eduskunnallisen eli vastuujärjestelmän nimisenä. Samoin kuin monet sanomalehdentoimittajat painovapauslain pakottamina olivat sitä kiertääkseen panneet sijalleen niinsanottuja vastaavia, samoin valitsi kuningas nyttemmin ministereitä, jotka ottivat vastuulleen hänen tyhmyytensä siten turvaten kuninkaan kaikilta syytöksiltä. Mutta vastuu ei ollut sen vaarallisempi kuin että ministeri, joka oli seissyt syntipukkina kuninkaallisen tyhmyyden tähden, sai ottaa eron maaherrana tai kerubiimi-ritarina. Nämä vastuunalaiset paikat olivatkin senvuoksi hyvin miellyttäviä ja haluttuja.

Tähän liittyi läheisesti suunpieksämisjärjestelmä eli parlamentaarinen hallintomuoto. Joukko pohatoita kokoontui kerran vuodessa koettamaan ovelilla puheilla saada taas määrätyksi uhrin, jonka niskoille uusi vero oli mätettävä. Milloin olivat toisilleen liian ovelia, päättivät he sovussa olla sälyttämättä veroa toistensa niskoille tai myöskin vaihtoivat ja tekivät kauppaa verokuormilla.

Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan. Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa, laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin. Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin, jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.

Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään intelligenssiryhmäksi (sanasta intelligere, älytä, huomata), syystä etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. non lucet, josta lucus), olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica (se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia, saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia. Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle, joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan, palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt, sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet, vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.

Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia, mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.

Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.

Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.

Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä, jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.

Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta, pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.

SUOJELIJOITA.

— Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja koputti pöytään.

Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:

— Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan, mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.

— Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia; täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään kuudeksitoista. Olen puhunut.

— Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui hän. — Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet iloksi ja turvaksi.

Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni, muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.

— Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen kyttyräselkään päin.

— Maailmassa kaikki kaipaa suojelusta. Lasta suojellaan kapalovöillä, jottei se tulisi vinoksi, naista suojaa mies, porvaria soturi ja soturia kuningas. Kuinka ei siis kannunvalajan ammattiakin suojeltaisi? Lähinnä syömistä on juominen kieltämättä tärkein niistä toiminnoista, jotka ihmisen elämää ylläpitävät. Jo Aatami ymmärsi juoda vettä, Noak astui askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki me olemme juoneet, nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon kysyä: kuinka me pääsisimme nauttimaan juomisen lahjaa, jollei meillä olisi mistä juoda? Voisimmehan tosin laskeutua mahallemme kuten järjettömät eläimet, mutta sitten emme olisi ihmisiä enää. (Tämä on tärkeimpiä erotuksia ihmisen ja eläimen välillä.) Ne, jotka valmistavat juoma-astioita, eritoten kannuja, jotka ovat täydellisimmät kaikista juoma-astioista, ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä, he kun ovat ihmisen kohottaneet eläinten yläpuolelle. Kannunvalajan ammatti on suuri, ehkäpä suurin kaikista ammateista, ja nyt se tahdotaan vetää lokaan, tahdotaan maahan jaottaa mitä esi-isät ovat rakentaneet, tahdotaan yhdellä kynänpyörähdyksellä tuhota mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä on vastattava moiseen julkeaan hyökkäykseen?

Vaappera penkki vastasi ritinällä ja ratinalla, kuin olisi taitettu kimppu kuivia päreitä, ja koko sällirivi huojui ja nyökytteli päitään kuin varikset lahonneella aidalla.

— Mitä helvetin melua se on? kirkui ammatinvanhin. — Ajakaa pellolle sällit viimeisen edelliseltä penkiltä!

Kyttyräselkä pyyhkäisi hiukset otsaltaan molemmilla viattomilla käsillään ja hyssitti hänkin noille häiriötä tuottaville kumppaneilleen.

Paavali mestari käytti tilaisuutta puuttuakseen jälleen puheeseen, mikä ei ollutkaan vaikeata, kun ammatinvanhin oli tyhjentänyt koko vanhojen puheenparsien varastonsa. Hän vastasi ensiksi ammatinvanhimman syytökseen hyökkäyksestä esi-isiä vastaan, kehotti sitten ammattikuntaa häveliäisyyteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ensimäisiä ihmiskunnan hyväntekijöitä, koska Aatami joi pivostaan, Noak savimaljasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhäisempi keksintö, joka aikanaan oli työntänyt syrjään ja hävittänyt esi-isäin haarikat, jotka vuorostaan olivat syrjäyttäneet sarven. Kaikki edistys kulki ainoastaan hyökkäyksen ja hävityksen kautta, ja se, joka koki ehkäistä hyökkäystä, asettui niinmuodoin edistyksen esteeksi. Mitä tuohon hyväätekevään suojelukseen tuli, ei hän saattanut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, että sotaväki muka suojeli porvaria. Hän oli pikemmin ollut havaitsevinaan, että soturi varsin tuntuvasti sorti porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttää Paavali mestarin ja pyysi häntä olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Sitten ammatinvanhin esitti maalailevan kuvauksen siitä onnellisesta tilasta, missä elinkeinot ja ammatit nykyään olivat, eritoten kannunvalajan ammatti, ja hän vannotti ammattikuntaa olemaan kiinnittämättä huomiota kirkujiin, joita oli kaikkina aikoina ollut ja joiden ainoana tehtävänä oli olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, nyt kun sen perustuksia järkytettiin ja saastaiset kädet uhkasivat koskea siihen, minkä esi-isät olivat luoneet…

Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous päättyi.

Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi pikareissa ja kannuissa.

— No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen vastustajaansa, — ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua rökitin?

— Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. — Löylyttäähän sitä pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.

— Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän muuten voi herättää kunnioitusta.

— Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta, ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.

— Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. — Näes, kun joutuu noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa, mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me annamme myöten.

— Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari, olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.

— No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä rumaa on.

— Sinä olet kunnon mies, mestari, sanoi ammatinvanhin ja kehotti vastustajaansa tyhjentämään kannun.

Juominkeja jatkettiin pontevasti, pakina vilkastui, kynttiläin tuike kävi unisemmaksi ja ilma sakeni. Sitten kannettiin illallinen sisään. Mestarit tarjosivat. Liikkiöt ja suolakalat hupenivat vadeilta yhtä nopeaan kuin olivat tulleetkin. Sitten juotiin neitsyt Maarian malja, suojeluspyhimysten malja, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat läksivät kotia, mutta sällit saivat jäädä siistimään tupaa ja pesemään astioita.

Silloin ilo remahti ilmoille, ja kaikki pohjatilkat koottiin isoon maljaan, joka pantiin keskelle pöytää.

Bosse eli Boo — se oli kyttyräselkä — nousi ja istuutui ammatinvanhimman tuoliin, missä hänen päänsä tuli käsinojain tasalle. Hän oli aika hutikassa; kasvot paistoivat yhtä ainoata suurta hymyä; hikiset hiussuortuvat olivat liimautuneet otsaan kiinni; suuret hampaat loistivat valkoisina, ja pienet silmät viiruilivat veitikkamaisesti.

— Vaiti, sällipojat! hän alkoi ja kolahutti kainalosauvallansa maljan laitaan, jonka jälkeen hän samalla kädenjatkolla hilasi luokseen suurimman kannun minkä näki.

— Kaikista inhimillisistä tarpeista, lähinnä erästä, jonka nimeä en tohdi mainita näin hienossa seurassa, on epäilemättä puheiden pitäminen omiansa todellisimmin ja parhaiten päästämään ilmoille sisäisen tunteen. Kaikki me olemme puhuneet jonkun kerran elämässämme. Eeva piti puheen, ennenkuin narrasi Aatamin syömään omenan. Saara puhui pitkään ja hyvästi, ennenkuin synnytti Abrahamille pojan, ja pyhä Hieronymus ei olisi ikinä lopettanut, elleivät jalopeurat olisi tulleet ja syöneet häntä suuhunsa. Niin on laita tässä maailmassa! Kaikki me olemme puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat…

— Ja kuurot ja mykät… sutkautti Nigels veli, joka kilpaili Bossen kanssa sukkelimman kunniasta.

Bosse irvisti pahasti ja hämmenteli kainalosauvallaan maljan sisällystä. Sitten hän lausui:

— Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja mykät puhuvat, niin sanotaan sanassa, ja jos se ei ole totta, niin onko se minun syyni!

— En tiedä mitään niin ihanaa kuin kuulla itseni puhuvan; ovatko muut samaa mieltä, siitä en ole ehtinyt ottamaan selkoa. Vai mitä arvelet, Kort?

Kainalosauva, joka näytti olevan tarkoituksenmukaisin vaivaisen kaikista ulottimista, pistäysi tällöin haukottelevan Kortin suuhun, mikä lystikäs temppu saavutti koko seuran äänekkään hyväksymisen.

— Kuulkaa nyt, junkkarit, mitä sanon teille! Te tiedätte, että pormestari ja korkeat herrat eivät anna sällien kokoontua puhumaan mitään järkevätä asioistaan, mutta jos he tahtovat kokoontua juomaan ja pelaamaan, niin sitä ei kielletä. Käpälät pöydälle siis, ottakaa likaisiin näppeihinne nämä kortit ja antakaa niiden läiskyä, sillaikaa kuin minä haastan järkevän sanan. Vainuan näet jonkun mestarin äkkiarvaamatonta tuloa, sillä ne eivät liiaksi luota meihin. Peli käymään, niin minä juttelen.

— Vanhan testamentin äijillä oli kaunis tapa viskata joku miehistä mereen, kun milloin joutuivat laivoineen myrskyyn. En tahdo suosittaa tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. — Meidän sällipurtemme on merihädässä, ja yksi on heitettävä mereen. Olette valinneet minut. Se on hyvä valinta. Ei ole minulla isää, joka jäisi itkeä tillittämään, eikä mainetta pilattavana, sillä kahdesti olen istunut tyrmässä juopumuksesta. Ei ole tyttöjä kintereilläni juoksemassa eikä lapsimukuloita liioin, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien lisätä sukuaan, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten saisi pian hakata kaikki metsät noiden suloisten sikiöiden kainalosauvoiksi ja puujaloiksi; ja sitten voin sanoa teille, että se, jolla on keuhkot selässä ja sydän alhaalla suolien seassa, ei elä niin hemmetin kauan. Ei siis sääli miestä! Bosse menee mereen! Mutta yhtä asiaa hän pyytää, yhtä ainoata! Teidän tulee osoittaa uskovanne, että hän tekee oikein, ja ettei hän tee sitä ainoastaan itsensä tähden, sillä hänellähän ei ole paljoa kadotettavana. — Huomenna hän alottaa mestarinäytteensä suorittamisen, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sitten tapahtuu, saatte nähdä, ja sitä hän ei vielä tiedä itsekään, se riippuu onnesta. — Ja nyt, vannokaa tämän pitkän käsivarteni kautta, ettette petä minua ettekä ryömi nurkkien taa piiloon, kun alkaa paukkua! Vannokaa!

— Kautta kaikkien pyhien ja perkeleitten, jupisivat sällit pannen sormensa sauvalle.

— Amen! sanoi Boo. — Ja nyt antakaa läiskyä taas, sillä kuulen mestarin kompuroivan portaita ylös, ja meidän on näytettävä hänelle, että olemme luvallisissa ja kunnioitettavissa puuhissa.

Kohta sen jälkeen mestari astui tupaan askelin, joiden piti esittää hiipimistä, mutta jotka runsaan oluenjuonnin johdosta pikemmin muistuttivat pilttuussaan meiskaavan äksyn hevosen kaviontöminää. Sällit tervehtivät häntä riemuhuudoin, ja Boo piti hänelle puheen, joka päättyi niin, että mestaria pyydettiin mukaan pelaamaan viatonta keihäsmiestä, ja seuraus oli, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtiä. Mutta kun tuli Boon lyöntivuoro, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi mitä huomispäivä hänelle merkitsi.

Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.

Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta, ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana. Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa sanottavasti.

Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.

Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.

Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava. Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla, ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä, sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka kainalosauvojensa varassa.

Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.

Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa salissa. Pormestari alotti:

— Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta saatana vieköön! Vedä pois rääsy!

Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen mestarinäyte.

— Mitä Jeesuksen nimessä tämä on? Pilkkanaanko mies meitä pitää? räjähti pormestari ja päästi ivallisen naurun.

— Minusta tuntuu, sanoi ammatinvanhin, kuin tämä astia olisi tehty vallan muihin tarkoituksiin kuin juomakannuksi; siihenhän sopii pistää koko päänsä.

— Minä, joka olen niin pikkuinen, sanoi pormestari, voisin varmastikin ottaa istumakylpyjä tässä ruukussa.

— Mene tiedä, vastasi Bosse; on niitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä.

— Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, sanoi pormestari, niin voisi ehkä sinustakin tulla tinanvalaja. — Miksikä tahdot nimittää tätä astiaa?

— Nimestä viisi, mutta kyllä minä siksi vähän join olutta viime yönä, että saatan nähdä sen kannuksi, vastasi Bosse.

— On sitä sinulla suuta, mutt'en toki luullut, että sulle oli istumapottua tarvis saadaksesi jumalanviljan nahkaasi.

— Pojalla on kyllä ollut tarkoituksensa laittaessaan kannun suun noin laajaksi, sanoi hän.

— Mikä tarkoitus se semmoinen? Anna kuulua! sanoi pormestari pannen kätensä korvan taa.

— Ei, hän tarkoittaa, että voisi pistää kätensä kannun sisään silloin kun tahtoo puhdistaa sitä, avusti Paavali mestari.

— Mitä joutavia! keskeytti pormestari. — Käyhän päinsä huuhtoa kannut vastedes niinkuin tähänkin asti. Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinan sekaan, koska se on noin kovaa ja kiiltävää.

— Lyijyä? Se on vale, puuttui ammatinvanhin puheeseen. — Tina käy harmaaksi lyijystä ja pehmeäksi kuin vaha.

— Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä, sanoi Paavali mestari.

— Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! — Pidelkää minusta kiinni! kirkui ammatinvanhin. — Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin viime kesänä Saksassa oppimassa?

— Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan kylmiin muotteihin.

— Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa, että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin. Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti ammatinvanhin kokouksen.

Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli asia päätetty.

Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.

Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin, selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan, pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.

— Oi herra jumala ja pyhä Nikolaus, tehkää sitten kaikin mokomin tuollaisia!

— Sitä juuri tahtoisin, näes, mutta kaikkea ei saa mitä tahtoo, ja meidän korkeat suojelijamme eivät salli elinkeinon menevän alaspäin, mikä merkitsee samaa kuin että kannut menevät ylöspäin.

— Siinäpä helkkarin sievä kannu; mistä noita tuollaisia saa ostaa? kysyi hän.

— Jollei se matka olisi niin pitkä, kävisin pian hakemassa mokoman, kun ei vaan olisi pahan kallis.

— On tuiki käsittämätöntä, että mitä oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän käy. Uskooko kukaan, että neljästä mestarista vain yksi ainoa ymmärsi, kuinka oivallinen tämä kannu on? ärjyi Boo.

— Hoo, kyllä ne ymmärsivät, arveli viljankantaja, vaan juuri siksi eivät tahtoneet tunnustaa sitä. Mutta sen minä sanon, että joka tuommoisia kannuja pitäisi kaupan, olisi ihan paikalla pohatta.

Boo istui siellä iltaan asti ja ihailutti kannuaan. Kun kapakka suljettiin kello yhdeksältä, meni hän kotia puolihumalassa ja pani tyytyväisenä maata, rakas kannunsa päänaluksen vieressä.

Seuraavana päivänä tapahtui pitkänlainen keskustelu Boon ja Paavali mestarin välillä, ja sen vaikutus oli, että Boo, joka oli säntillisyydellä ja säästäväisyydellä koonnut jonkun leiviskän tinaa, sai luvan tehdä työtä omaan laskuunsa vanhassa keittiössä, sillä Paavali mestari oli semmoinen harvinainen mies, joka tahtoi, että muutkin saisivat elää, kun kohtalo oli hänelle itselleenkin suonut niin hyvät päivät.

Bossea ei näkynyt kaupungilla kahteen viikkoon, ja hänen kannu-asiansa unohtui, sillä ihmisillä oli niin paljon muuta puheen ainetta.

Mutta eräänä aamuna päivänkoitteessa saivat kaupungin piiat nähdä jotakin. Keskellä Suurtoria, aivan raastuvan edustalla, oli Bosse kyhäämässä pöytää muutamista laudoista, jotka hän asetti parin pakkalaatikon varaan. Kun pöytä oli valmis, veti hän esille kannun toisensa perästä ja pani ne laudoille riviin; ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin se, jonka hän oli esittänyt raastuvassa ja jonka korkea ammattikunta oli hylännyt.

Kello yhdeksältä oli Boo myynyt puolet varastostaan. Hyvillään ja tyytyväisenä hän istui pöydällä jalat ristissä allaan ja huuteli: "Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja!" Toistettuaan tätä muutamia satoja kertoja hän alkoi sovittaa noita sanoja nuottiin, jonka itse tekaisi.

Yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaanlaella ja kaikilla sälleillä oli lomahetkensä, nähtiin kannunvalajansällien keräytyvän ryhmiin Bossen pöydän ympärille. Jotkut varovaisemmista lausuivat huolestuttavia arveluja ammattikuntajärjestyksen ja erioikeuksien loukkaamisen vaarallisuudesta; toiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja virkkoivat puoliääneen: pidä puolesi, Bosse.

Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta joka varmaan oli olevinaan laulua.

— Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja hoi!

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa säestäessä: ss! ss! ss!

— Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita — tuolla ylhäällä!

— Vielä mitä, ruokottomia sinä lauloit, variksenpelätti. Tännepäin, pormestari ja soturit! Tännepäin!

Pormestari ilmestyi ikkunaan ja älysi tuokiossa ystävänsä tukalan aseman. Hän antoi viittauksen sisällepäin huoneeseen, ja pian näkyi kaupungin rumpali toisessa ikkunassa. Rumpu antoi lyhyen merkin.

Mutta rumpu alkoi päristä, ja silloin joukko ikäänkuin vavahti kauhusta. Se vaikeni ja hajosi kuin pilvi.

Mutta he eivät pysyneet. Väistyivät, väistyivät häpeällisesti. Mutta silloin Bosse suuttui. Hän karkasi pystyyn, nousi pöydälle ja karjui:

— Valapatot, kyttyräselät! Juoksetteko vasikannahan tautta! Muistatteko miten vannoitte kautta pyhien ja perkeleitten, että pysytte lujina, yöllä kun olitte korttia pelaavinanne? Näyttäkää, hirtehiset, naamannekin minulle älkääkä vain selkäpuolta, tai muuten keppini lankee kiusaukseen ja tulee tehneeksi syntiä!

Mutta kaikki he juoksivat pakoon nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehet, jotka tulivat ja piirittivät Boon ja hänen myymälänsä.

Silloin Bossen ääni vaikeni; vastustamatta hän antoi ottaa kiinni itsensä ja viedä kaupungin vankilaan, jonka jälkeen hänen myymätön varastonsa pantiin takavarikkoon.

Portista vietäessä hän katsoi taakseen hyvän tuulen puuskassa ja virkkoi ammatinvanhimmalle:

— Toivottavasti kannunvalaja-ammattikunta, joka suojelee elinkeinoa, myöskin suojelee sen harjoittajia. Siksi tahdon sivumennen mainita, että mieluummin nukun naudankarvoilla kuin muurikivillä ja että pidän tuoreesta lihasta enemmän kuin homeisesta leivästä; hyvä olut on aina ollut heikkouteni, ja toivon, että korkeat suojelijani muistavat pitää huolta huoneeni lämmityksestä ja siivoamisesta.

Kuusi päivää Boo istui tyrmässä. Ei kukaan saanut tavata häntä vankilassa, mutta oven läpi sai puhua hänen kanssaan. Nämä puhelut ne harmittivat häntä enemmän kuin kylmyys ja kosteus. Tuli hyviä neuvoja jälkeenpäin, tiedonantoja, kehotuksia, ehdotuksia.

— Mitä se kannattaa? — Miksi rettelöidä? — Mitä sinä siitä hyödyt?
— Onko se oikein?

Mutta pahinta oli, kun äitimuori tuli Etelävuorilta, missä hänellä oli lehmä ja tölli. Eukko oli vanhuuttaan raihnas ja kuuro ja oli vain hämärästi tajunnut syyn poikansa vangitsemiseen. Hänkään ei päässyt tyrmään sisälle, vaan sai keskustella oven takaa, mikä sai aikaan vallan hirveitä sekaannuksia.

— Olet saanut pamppua? Sen kyllä uskon. Mutta minä kysyn mitä sinä olet tehnyt?

— Jaa, jaa, tiesin minä sen, että niin tuli lopulta käymään. Aina sitä sanoin, kun olit kotona tottelematon. Mutta on ne tytötkin hulluja. Semmoinen rumilas kuin sinä! Hyi!

— Vai niin, vai Annu sen nimi on, jatkoi ämmä omin päin. — Saman niminen oli sekin, joka narrasi kelkkaansa Puluniemen mustan Antin.

— Niinkö sinä poika sanot vanhalle äidillesi? Ettes yhtään häpeä! Oi oi oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!

Bossen ymmärrys pimeni, ja hän tunki päänsä vuodepahnoihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.

Vankilasta päästyään ei hän palannut Paavali mestarin luo, vaan retkeili kaupungin kapakoissa, missä istuskeli aamusta iltaan kuluttaen myynnin tuottamia rahoja, joita ei oltu muistettu ottaa häneltä pois tyrmään pantaessa. Hänet oli erotettu kannunvalajien ammattikunnasta; häneltä oli riistetty oikeus työskennellä omaan laskuunsa, ja mitään muuta ammattia hän ei osannut. Hän oli lakannut olemasta yhteiskunnan suuressa koneistossa sinä rattaana, miksi kasvatus oli hänet tehnyt, ja hän olisi piankin liittynyt irtolaisten ja tyytymättömien laumaan, ellei olisi sattunut asioita, jotka tekivät hänet jälleen hyödylliseksi, vaikka toisella tapaa.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suurisuuntainen yritys raivata uutta uraa kannunvalannan ohdakkeisella alueella oli mennyt myttyyn, tuli lyypekkiläinen kauppias Algut kotia, Itäisen Yhteismaakadun varrella merisatamassa sijaitsevaan konttoriin, ja laski Bossen tekemän kannun liikekumppaninsa kirjoituspöydälle.

Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin. Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa, pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa. Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan; kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.

No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet heristämään korviaan.

Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika vauhtia.

Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään, kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille yhden hauskuuden lisää.

Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun kannujeni näköisiä!"

Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu, oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä. Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin, sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen, saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan, missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput, ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi; mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti, kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle kannunvalaja-ammattikunnalle.

Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti, aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt, seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.

— Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna lyöntiin.

Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.

Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.

— Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on kai teiden eitti, na, hen saa kuula.

— Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine ole ottanut Lübekiste!

— Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis!
Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?

— Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja? sanoi Bosse.

— Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.

— Meillä oli lehmä, joka meni siitä alas. Sinne on vain viisi syltä.
Uskokaa minua, pääsee siitä härkäkin alas.

— Sen teenkin! Tahdon, että hänellä on kunniallinen poika, vaikka tämä muuten olisikin raukka.

— Kunniallinen! Hm! Jahka tulet rikkaaksi, on sinulla varaa olla kunniallinen!

— Kuulkaahan, kauppias, sanoi Bosse. — Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, mutta ette saa tässä maassa valmistaa niitä!

— Na, niin; mine ei meina tehde mite kannuja, ja jos mine antta tehde niitte, niin ei ne tule rootsalaissia kannuja.

— No jopa on ovela. Hän panee minut tekemään ulkomaalaisia kannuja Ruotsissa. Mutta sanokaas yksi asia: miksi käännytte juuri minun puoleeni?

— Na, ei minulakan ole, mutta minula on iksi oikken hive isteve, joka laina meile hoone kaupunginmuurista.

— Na, tehden niin! Hoomena mine odotta teitte. Kauppamees Algut ja
Josef ranttakatu varrela! Te hake kauppamees Algut, ei Josef! Hivesti!

Keskustelu oli päättynyt, mutta Bossen rauhaisa oleskelu Etelävuorilla oli sekin päättynyt. Ämmä ahdisti häntä vedoten hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Mutta kun tuli kunniasta puhe, oli Bosse voiton puolella, sillä hänhän juuri taisteli sen säilyttämiseksi. Mutta eukko väitti edelleenkin, että kunnia oli rikkaita varten ja että köyhien oli täytettävä ensimäinen velvollisuutensa ja pysyttävä hengissä. Jos rikastui, niin sai kunniaa ja arvonantoa.

Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo, vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.

Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti kaupaksi.

Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.

Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.

— Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. — Tesse mine neke se Klaus pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?

Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa, verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä tekin.

Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan? Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän, eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet viskattiin kokoushuoneesta ulos.)

Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.

Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta "lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi "Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".

Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.

Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.

Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Ei ollut ensi kerta — hän lausui — kun ihmiskunta, oli joutunut surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut, mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa, joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset, puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on vanhin.

Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.

Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati nähdä ikivanhan — mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen muuttumaan mädännykseksi — väistyvän paremman tieltä, joka tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto. Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin — niin olkoon menneeksi, se tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa. Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin "lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä. Eikö totta?

Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"

Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!"
Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."

Paavali mestari jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta sanoi antavansa tyttärensä hänelle vaimoksi, joten Bosse saa periä liikkeen. Saa kuin saakin! Ja jos ammattikunta vanhimpineen halusi ottaa oppia siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli summa se, että jos ihmiset malttaisivat olla suojelematta toisiaan niin perhanasti, niin meillä kaikilla olisi paremmat päivät, sillä nähty on, että mikä joillekuille on erinomainen suojelus, saattaa enimmille olla vihoviimeistä sortoa, ja jos tahdomme elämisen oikeutta itsellemme, on meidän pakko täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa toistenkin elää.

Ja tähän päättyi suuri kannunvalajataistelu Tukholmassa, taistelu, joka oli maksanut niin monta ikkunaruutua, niin monta vangitsemista, niin paljon ylpeyttä, puhumattakaan toiminimen Algut & Josefin lakkaamisesta, ainoan lehmän suistumisesta Etelävuorten jyrkänteeltä alas ja Klaus sällin ilmaantumisesta Visbyhyn, mihin hän toi "uuden keksintönsä" ja missä kuljeksi panetellen muuatta Bossea, joka oli hänen työllään rikastunut Tukholmassa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNELLISTEN SAARI: KAKSI KERTOMUSTA KOKOELMASTA 'SVENSKA ÖDEN OCH ÄFVENTYR' ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.