The Project Gutenberg eBook of Pyhä viha: Romaani, by Ilmari Kianto

"Voi teitä, te Phariseukset! jotka rakastatte ylimmäisiä istuimia synagogissa ja tervehdyksiä turulla. Voi teitä, te kirjanoppineet ja Phariseukset, te ulkokullatut, sillä te olette niinkuin peitetyt haudat, joiden päällä ihmiset tietämättä käyvät!"

POHJAMUDAT.

Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soiden ja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissa nukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisa korvenkukka.

Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaan korvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, ei kiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä sen harvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edes kärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaa ja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsän nelijalkainen kuningas — karhu, jota vanha kansa ikäänkuin ihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee, rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot sen lukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuin kohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta, mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattoman pitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirous vastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden, orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vain raskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myöten alas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyn tarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kuni suuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaisten rämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen, sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihin kaahlailemaan uskaltaa.

Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä vain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja märkyyteen.

Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä, lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen veräjänpielten seipäisiin.

Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi "viimeyön viljaa."

Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset ja talot.

Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä, joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja karujen vaarojensa sylissä.

Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas, se Suomen kansan nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.

Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän päivään saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan, jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet vuosilukuineen — panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia, joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.

Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa — sitä eivät paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen, ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina, mailmalta syvästi kätketty.

Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä, niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa: se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos antaa — antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli ajanut — tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus, ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

"Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät herrat konsana osaja!"

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat, keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja polttelivat hulmahtelevia halmeitaan… Ja tuntui hyvälle olla, helpolle hengittää — kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen — metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti, mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat…

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset, joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet — hepä vastaanottivat herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja kumarsi — eikä tiennyt polo, että se oli raha, joka ensikerran korvessa vilahti nahan asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin: "Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan. Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas ja kristittyjen Jumala."

Ja ruhtinas meni matkoihinsa — piispa meni matkoihinsa — ja korven heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon ympärillensä kokosi ja näin pakisi: "Minä olen sielunpaimenenne, rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!"

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä kirkko oli, eivätkä useimmat älynneet, mikä oli synti, josta pappi porasi eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse pappi, joka ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään seisoi herra, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista, jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.

"Oma herra ja uusi Jumala!" Ja he suostuivat rakentamaan temppelin, jossa heidän sielunsa pelastuisi helvetistä, kuten pappi sen oli luvannut. Seitsemän vuotta ja seitsemän vuorokautta kesti sen kirkon rakentamista ja tehtiin se kumisevista korven hongista, Hornanniemen pisimmistä puista. Katso: siitä tuli sangen kammottava komeus, kuten tarkoitus olikin. Sen altaritaulussa näkyi mies, joka suinpäin syöksyi alas helvettiin ja verisiä sääriä vilahteli korkealla ilmassa ja irvistävä pääkallo ristinpuun alla tuntui ikäänkuin levittävän mädän löyhkää ympärilleen. Mutta itse ristinpuussa kiemurteli se uusi jumala, josta jo pappi oli ihmeitä kertonut…

Ja koska tämän uuden Jumalan temppelin malmikello ensikerran kalahti yli juhannuskirkkaiden vesien ja hornanhonkainen tapuli hirveästi ryskyi, huojui ja humisi, aivankuin olisi se ollut täynnänsä toinen-toisiaan vastaan tappelevia henkiä, niin peljästyneenä kuni Sinain pitkäisenjylinätä lankesi korven kansa polvillensa temppelin juurelle — ja antautui sieluinensa papille. Sillä ylen mahtavasti saarnasi pappi ja ylen väkevästi väriä käyttäen kuvaili hän taivaan ihmeellisiä iloja ja helvetin kammottavia tulijärviä, eikä yksikään suu taitanut niin puhua kuin tämä pappi.

Silloin moni sielu iäkseen luopui Väinämöisen luonnonuskosta ja rupesi kunnioittaen pelkäämään pappien ja piispain ja ruhtinasten Jumalaa, joka korven pakanajoukollekkin armojansa taritsi.

Ja surkea ulvonta kuni villipedon, jonka metsästäjä haavoitettuaan on kiinnisaamaisillaan, kuului sinä päivänä Kurjalan rannoilta, Kurjalan uuden kirkon juurelta.

Sinä päivänä vasta sai korpi Kurjalan seurakunnan virallisen nimen syystä siitä, että sieluntila siellä papin mielestä oli peräti kurja…

Mutta kun tuo kammottavanpyhä mielenliikutus kansassa hiukan oli asettunut ja herran temppeli virkaansa vihitty, silloin pakisi vielä pappi: "Rakkaat seurakuntalaiset! Kirkko on nyt valmis ja isä Jumala on sen huostaansa ottanut, mutta hänen paimenensa majaa ei vielä ole — pappilata ei vielä ole. Ruotsin, Göthan ja Wenden kuningas tahtoo myös että pappila rakennetaan."

Napisematta taipui ristitty kansa. Pappila päätettiin rakennettavaksi komeimmalle vaaralle, mikä Kurjajärven rannoilla kohoaa. Pappilan paikaksi valittiin Kontiovaara, jonka huipulla jo entuudestaan seisoi Tappara nimisen korvenraatajan savupirtti. Sanoivat silloin papin ystävät Tapparalle: "Anna sinä, Turso, pihasi pyhälle miehelle, niin me annamme sinulle toisen tanhuan ja muutamme kapistuksesi." Mutta eipä Kontiovaaran isäntä tahtonutkaan asuinpaikastansa hevillä luopua. Silloin pappi väkisten valtasi asuinsijansa ja kristillinen seurakunta rakensi hänelle pappilan. Mutta Tapparaan ei ollut herranhenki aivan syvälle iskenyt, vaan mies hautoi mielessänsä kostoa papille. Ja eräänä talviyönä hän raastoi papin ulos pihastansa, raahasi metsään tahtoen surmata. Sanotaanpa että kirkonkellot silloin itsestänsä alkoivat soimaan niin että papin ystävät ehättivät pelastamaan sielunpaimenensa ihmispedon kynsistä. Mutta Tapparan tuomitsi armollinen esivalta hopeataalari-sakkoihin sekä lisäksi istumaan linnaa Kristuksen palvelijan pahoinpitelemisestä.

Siitä lähtien sai pappi Kurjalan rannoilla rauhan ja alkoi elää ja siittää poikia ja tyttäriä sekä saarnata oikeauskoista oppia syntisille — kerran viikossa. Mutta katso: papin perässä oli korpeen kiiruhtanut myös kuninkaallinen järjestysmies, ja hänpä nyt yksissä papin kanssa ryhtyi hallitsemaan kansaa ja sille esivallan laatimia lakeja opettamaan. Ja aivankuin suuren taikurin voimasta ilmestyi kruunun-asetuksia mannuista ja metsistä, niityistä ja pelloista ynnä viinanpoltosta, jota Ruotsin kuningas lämpimästi suositteli, koskapa viina teki iloisiksi sekä ihmiset että jumalat, kuten sanassa sanottiin. Ja siihen aikaan joivat herrat ja talonpojat yhdessä viinaa, vaikka kirkossa istuivatkin eri penkeissä. Pappi parhain oli herroista! Pappi voiteli syntisten sisälmyksiä viinalla, mutta sieluja hän pyyhkieli vuoroin helvetin tulikivellä, vuoroin paratiisin palssamiöljyllä. Vuosi-vuodelta tämä kansa suli pappeuteen, siihen oikeaan autuuden uskoon, jota kuninkaan käskystä valtakunnan kaikissa kirkoissa saarnattiin.

Mutta kun keisarien aika koitti, ja mannut ja maat ja vehmaimmat metsät korkeain herrain käskystä ja kristittyjen Jumalan pyhässä nimessä olivat kansalta poisotetut sekä säilytetyt kruunulle ynnä virkamiehille, katso: silloin kävi raskas humaus korvenkansan ylitse ja heidän sieluissansa värähti kummallinen epäluulo ja katkeruus, joka vuosisatoja oli salassa kytenyt esi-isiltä periytyneenä veressä. Ja vihan villi hiilos alkoi viskellä kipunoita ilmaan, ja partasuu-uroot kynsiskelivät korvallisiaan sekä kysyivät toisiltaan: käyköhän kaikki oikein? — "Oikein!" vastasi korven kaiku. Mutta puhdasoppinen pappi oli vainunnut korvenkansan salaisen napinan ja hänpä nyt kiiruhti herrantemppelin korkealle huhmarelle petkelettänsä jyskyttämään: Kaikki esivallan määräykset tulevat isästä Jumalasta, niitä ei arvostella sovi. Nöyrryttäkää sydämmenne, tutkikaa munaskuunne, tunnustakaa syntinne. Minä vaivainen, viheliäinen syntinen, joka synnissä siinnyt ja siitetty olen, tunnustan j.n.e. Helposti saikin seurakunnan hyvä paimen laumansa asettumaan ennenkuin tämä oli oikein edes ajatella rohjennut…

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain, taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään, ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet vuosittain pakenemaan Suureen Länteen — ja sinne useimmat iäkseen jäivät — osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan, muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan, tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia. Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti — aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja verottamassa.

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys, joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta kansalta, otettiin taas käytäntöön — se putkahti kuni vihanta taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi, jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen vuotta piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni Niniven lapset, jotka eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta, joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden, mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes Amerikan tiketillä.

Kurjalan pitäjän seurakunnasta oli ajanpitkään sorvautunut valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä, joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen, esivallan suojelevissa turvissa.

Kahdeskymmenes vuosisata Kurjalan seurakunnassa oli alkanut. Seitsemän tuhatta sielua nukkui henkisen pimeyden yössä, jota eivät jääkylmän joulukirkon kynttiläkruunut parin papinsaarnan höystäminä voineet paremmin valaista kuin Ameriikan sanomalehdetkään, joita maastapaenneet nuorukaiset ja piikatyttöset lähettelivät omaisilleen salojen mökkilöihin. Joulukirkosta jäi mieliin vain kruunukynttiläin kirkas loiste — kaiken saavuttamattoman ihanteen vertauskuva —, Ameriikan sanomalehdet taas liistaroitiin lukemattomina vieraskamarien seinille, kenellä moinen ylellisyyskomero olemaan sattui.

Talonpojat elelivät omaa raskasta elämäänsä — virkamiehet omaansa. Yhä kunnioitettiin pappeja julkisesti, mutta poppamiehiä ja taikureita kunnioitettiin yhtä paljon. Taikausko rehoitti jokaisessa kylässä, vaikkeivät sielunpaimenet niistä asioista paljoakaan tietäneet. Vihittyjen hautojen kalmistoja kaivettiin salaa ja mätänevistä ruumiista leikeltiin milloin varvas, milloin sormi, milloin sydän, milloin kiskottiin selkäydin tai muu ruumiinjäsen, joista kaikista sitten kansan salaiset sielunlääkärit keittelivät taikaruokiansa erikoisia tarkoituksia varten: milloin oli saatava naapurin mies tai nainen vaarattomaksi perintöasiain takia, jota varten hänet "syöttämällä" tehtiin hulluksi, milloin oli "metsä" nostettava vihamiehen lehmikarjaa raatelemaan, milloin taas sotkeutuneet lemmenvehkeet vaativat kummallisia loitsukeinojansa. Nämät ehkä olivat pakanuuden pimeitä jätteitä, joista kristinusko pidettiin erillään, mutta sen ohessa kukoisti pitäjässä vielä kukkeampana itse kirkon vaikuttama uuspakanuus, joka ilmeni milloin missäkin surkeassa muodossa. Siunattua maata keräiltiin pusseihin, kirkon lattiasta ja kynnyksestä vuoleskeltiin pyhiä lastuja talteen, rippileipiä varasteltiin vanhain tauteihin ja siunattua kirkonviiniä kerjättiin kaadettavaksi kipeäin lapsiparkain korviin y.m., y.m.

Kouluja armottomasti vihattiin ja ensimmäinen kansakoulu otettiin väkisin vastaan sillä ehdolla ainoastaan, ettei seurakunnan tarvinnut siitä penniäkään maksaa.

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat. Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen, mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille — joiden sisälmyksissä ei enää muu ruoka pysynyt — sitä tiputettiin jo kapalolastenkin yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria, halveksimalla halveksittiin eikä sellaista "eläintenruokaa" koskaan iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit, joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen, löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat. Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky, jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita, paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia, satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin sietämään ankaraa heilumista — ikäänkuin olisi tarkoitus ollut karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen, sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin kun sattui olemaan "reväsin irti", harrastettiin kiitettävällä huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme, jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta. Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p— p—, jota saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa, mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa! Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä, jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan jumalaparan leima — sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko — se oli todella mainio suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua, kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää — millaisen laiskajaakon tahansa…

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla, lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja, mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan, jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" — se sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta "kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean maalaisyön hiljaisuudessa… Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin "Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville — sillä aikaa kun herrat suomentelivat virkojansa — jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja ruotsiksi sekä loput yötä — silloin kun rakkaat aviomiehet joivat totia — juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä — nuot mailman herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää? Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät. Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta — aivankuin olosuhteet sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu… Ne olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia välttämättömyyksiä — niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja vaatekomeroissaan — ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! — he kuuluivat eri mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille jolloinkin lennätettiin — piikoja myöten — joku hengenmuru herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain — hiukkasen sivistyäkseen"…

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut, kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu, kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa… se ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. —

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan kevättuulahdus läpi ilman?…

PYHÄ VIHA

Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen ympärillä.

Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan partaallakaan helpoita.

Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien, kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan, joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan. Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä, samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar, likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista, josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti, josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista, tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen, sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien, sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.

Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin — sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla, mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi. Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli. Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä, mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.

Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta, pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa, virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.

Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.

Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman…"

Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan lukemistaan:

"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa: maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia…"

Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"… kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he ole… Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka lapsen henkeä väjyivät'…"

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot, herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket — kaikki tämä yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!" niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa samanarvoiset — yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö, karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri — niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta, säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa, vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta, hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

    "Kaikkivoipa Jumalamme,
    Me jalkais juureen kumarramme,
    Sinulle lausuin kunniaa,
    Voimas kaikki vallat voittaa,
    Sua maa ja taivas kunnioittaa
    Ja viisauttas julistaa…
    Sua kiittää Kerubim,
    Sua veisaa Serafim!
    Hallelujaa!
    Suur voimassa,
    Suur armossa
    On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt. Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu, satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään, selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä — nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle, joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita: hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan, rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita, puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto…

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä, tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.

Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista hyvää.

Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta sen merkillisille vinkeille.

Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen ruotsalaista juomalaulua.

Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä, jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli purkajiansa.

— Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. — Eihän minulla ole nurinkäännettyä turkkiakaan.

— Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin — sovit siis mainiosti joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.

— Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, — mutta minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.

— Ei teistä kummastakaan näy olevan, — virkkoi kolmas veli Konrad ja pujahti pimeään huoneeseen.

— De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja ilmoitti juhlallisesti:

Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. — Tämä näkyy tulleen ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon käsiin.

— Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar, joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. — No, avaa nyt sukkelaan!

— Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, — sanoo Miili onnellisena aavistuksissaan.

Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.

— Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski leikkiä veli Heikki.

— Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun luetaan…

    "Aina kun rintaasi kiinnität soljen
    Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen,
    Johonka tartuit…"

Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain suuttuneena:

Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:

    Aamulla kun anivarhain
    Ajat kirkkoon kautta tarhain:
    Tässä sulle tuki parhain
    Jottet joudu tuiki harhaan.

Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin rupesi hiljakseen avaamaan.

— Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti paperin toisensa jälkeen.

— Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä, jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.

Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan vanhuksen otsalle.

— Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, — hätäili Seidi.

— Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta. — Tämä on kuin kaksipäinen patukka.

Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.

— Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla kummassakin kourassaan.

— Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan odottamattomasta lahjasta. — Se on varmaan Heikki, joka nämät on hankkinut?

— Milloinka pappa on nähnyt minun sepittelevän värssyjä? sanoi
Heikki viattomaksi tekeytyen.

— No sitten se on Konrad, — arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin häpeissään.

— Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään pimeästä huoneesta.

— Nämäthän ovat varsin mukavat, — puheli vanhus ihaillen, kuinka käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.

— Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla syksyllä, — ihasteli yhä vanhus.

— Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.

Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:

— Tämä on tietysti Seidille, — sanoi veli ja ojensi paketin nuorimmalle siskolle.

Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:

       Sisällys:
              Kirjava kuin tikan siipi,
              Sininen kuin taivas…
              Ei ole verkaa, ei ole sarkaa,
              Maksaa jämttiin — seitsemän markkaa,
              Omasta mielestä — humbuugia,
              Mutta syytä — dumbuumia,
              Hän se mun puijasi ostamaan,
              Joulupöydälle nostamaan.
              — Minä juoksen loukkoon.
              Häpeän tulla joukkoon…

Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.

— Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.

Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta, joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.

— Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja? ihmetteli joku.

— Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, — sanoi Reino.

— Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad pappi. — Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon olette puuhanneet meidän takia, — lisäsi hän hienokseen moittivasti.

— Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, — sanoi hän valittavasti. — Kun on sellainen puute… ja tuo pappa rukkakin…

— Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä, mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia, paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita…

Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin. Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa, kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono ja käytetty.

Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla — suurella tortulla, jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.

Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta.
Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.

Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa, osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.

Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä. Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. Bibemus in nomine Jesu — tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa. He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista konjakkia suuresta komeasta pullosta.

— Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, — virkkoi vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi lisää ruskeata nestettä.

— Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia, — sanoi leikillisesti Vihtori. — Ennenhän sinä sitä melkein inhosit, ellen väärin muista.

— Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. — Pappahan minut toki on opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.

— Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin ansainnut.

— Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.

— Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin vilustunut, sanoi Heikki.

— Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä leikinlaskusta. — Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?

— Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki maistoivat nauraen laseistaan.

Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin, että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis, mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.

Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.

— No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani, Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan hopealusikalla.

— Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, — vastasi Konrad. — Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?

— Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa joulupäiväsaarnan.

— Tietääpä sen, — puuttui puheeseen Vihtori. — Pastoria pelottaa se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on hiukan kunnianhimoinen mies.

— Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin. Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

— Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy että olet käynyt — Leo Tolstoin koulua.

— Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. — Tolstoi on suuri kristitty!

— Tolstoi? huudahti Konrad. — Tolstoiko kristitty? Minä sanon sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika kaurasäkkiä…

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

— Bordet serveradt — illallinen on valmis! sekä heti perään leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi nuorimpaan poikaansa kääntyen:

— Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista.
Nythän on jouluaatto.

— Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla…

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa… ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta…"

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin… Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani. Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun pikkupoika-päivinäni…"

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin! järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta on tullut kirkon — vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni — joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, — vieläpä kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät…"

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon, olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee jo minun veressäni — ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää, sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen, vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten, mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa. Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen. Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle pakottaa!…"

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa. Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä", mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan — pappila ei ollutkaan aivan autioksi heitetty.

— Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

— Ka en häntä tiiä, — vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. —
Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa…

— Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, — muisti velimies.

— Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut mitään.

— Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten tehdä kokeita.

— Ka mitäpä ne tämmöiset… semmoisista… sopersi karjakko hiljakseen nauraa hikertäen.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla tiukemmalle ja katsahti silmiin.

— Ka täytyy kai hänet uskoa, — vastasi sitten kolealla äänellä. —
Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan…

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli? Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli, mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, miksi joku uskoi niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli saatettu uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää, millaiset julkiset opettajat olivat saaneet vallan vaikuttaa kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi… kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa…"

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön… kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt…"

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

In dulci jubilo, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink' armas Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O.

    O Jesu parvule!
    Sinua rukoilemme,
    Anna armos aina,
    O puer optime!
    Ja sanas meille lainaa,
    O princeps gloriae!
    Trahe me post te,
    Trahe me post te!

    O patris caritas,
    O nati lenitas!
    Pirut rumat meitä kaasit,
    Per nostra crimina,
    Siis sinä meille saatit
    Coelorum gaudia,
    Auta sinne Herra,
    Auta sinne Herra!

Ubi sunt gaudia, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, Nova cantica Ja taivaat kaikki kajaavat In Regis curia. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin…"

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:

    Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
    Jost' ihastui Jerusalem,
    Halle Halleluja.

    Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
    Kuin hallitsee ilman lakkaamat',
    Halle Halleluja.

    Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
    Kussa piltti oli Herrainen,
    Halle Halleluja.

    Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,
    Kultaa, savua uhrasivat,
    Halle Halleluja.

    Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä,
    Kuin vapaa oli miehestä,
    Halle Halleluja.

    Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott',
    Käärmeen tyköönsä poijes potk',
    Halle Halleluja.

    Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill',
    Ei kuitenkaan käynyt synnin teill',
    Halle Halleluja.

    Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd',
    Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd',
    Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

    Puer natus in Bethlehem, Bethlehem!
    Unde gaudet Jerusalem.
    — — — — — — —

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka ylenluonnollisella tavalla:

    De matre natus virgine, virgine!
    Sine virili semine,
    Halle Halleluja!

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli siinnyt — ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään peräkaneettiin:

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat 'sine virili semine' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun, jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja…

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala, puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!" saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"…

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään. Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia. Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten hopeaisilla parroilla…

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"…

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat, rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta, polvet potkahtelivat — ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika hädintuskin kerkesi väistää.

— Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä, joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat huurteessa.

— Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.

— Gullevän! huudahti äitiruustinna. — Oletko ollut hiihtämässä? Ja me kun luulimme että sinä vielä nukut…

— Missä se nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami punaisen partansa sisää.

— Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään, — virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja hienotuoksuisesta sikaaristaan.

— Min älskade gosse, — huolehti ruustinna, — lienetkö oikein saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia juomaan. Minä kaadan kuppiin.

Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti kiinni höyryävään kuppiin.

— Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen tapaansa.

— Kuka se laittoi? Jumalako?… kysyi nuorin poika ikäänkuin kiusaantuneena.

— Vai on Reino käynyt hiihtelemässä… virkkoi isärovasti kävellä tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. — Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?

— Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia? epäili Heikki veli. — Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous…

Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:

— Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.

— Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. — Sinä, Konra, kai tahdot vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän terävästi.

— Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. — Rakas Reino! äänsi hän samalla kiihkeästi. — Enkö saa kaataa sinulle pienen lisätilkan?…

— Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, — lausui rovastivanhus kuulematta mitä puolisonsa toimitti. — Oli vahinko ettei Reino sitä kuullut.

— Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. — Mutta tässä oli kysymys siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.

— Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, — sanoi lumihapsinen vanhus painokkaasti.

— Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. — Mutta minä tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen joulupyhänä?

— Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. — Kristuksen aikaan
ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei
Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään.
Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.

Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja sai suunvuoron.

— Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää, mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä…

— Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä…!

— Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee! keskeytti Konrad ankarasti.

— Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. — En minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään… ne tähkäpäiden syönnit ja muut…

— Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin vanha… kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.

— Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, — vastasi poika.
— Hänen ainakin pitäisi ymmärtää…

— Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan punaisena. — Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!

— Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. — Minä päinvastoin tahtoisin Jumalan kunniaa…

— Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni väliin.

Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan, puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan — Reino oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.

Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja nyrkit puristuivat kokoon…

"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin aamuna oli itsekseen ajatellut?"

Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri numero…

— Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. —
Uunista tarttuu.

— Se nyt on sivuasia, — sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen uuninrinnasta.

— Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan veljeänsä, josta — kaikesta huolimatta — paljon piti.

— Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään? hämmästeli Vihtori veikko.

— Miksei, jos Konra lupaa… sanoi nuorin veli hammasta purren ja läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan takkiansa…

Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin — viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt 6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.

Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.

— Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin johtajatar. — Ei osannut edes hävetä…

— Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. — Senkötähden että syvästi rakasti miestään?

— Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, — sanoi vanhin sisar häveliäästi. — Et suinkaan sinä voi puolustaa… vihkimätöntä liittoa?

— Kyllä minäkin olen vapaamielinen, — virkkoi Seidi neiti, — mutta en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia…

— Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, — puuttui puheeseen Konrad tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.

— Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui
Reino veli.

— Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen kiivastumaisillaan.

— Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut, menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää…

Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.

— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!

Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella tämän lemmenasioita…

— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus. — Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!

Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi vinttikamariinsa.

Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat — ja koko erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli se ikuinen irtirepijä…

Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan — suureksi iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.

Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan. Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä, kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.

— Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia… virkahti poika, tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.

Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.

Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.

— Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.

— Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. — Ehkäpä minusta ei virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.

— Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, — arveli vanhus. —
Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

— En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi palvelijaksi, — vastasi poika.

— Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut hieman hämärä. — Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella jumalallista esivaltaa.

— Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on
Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.

— Voi pappa rukka, — huudahti poika nähden myrskyn nousevan: — en minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.

— Päätotuudet… sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa — päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan. Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä… Ettei kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja… ja…

— Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. — Enkä minä niihin usko…

— Jumalansanan mukaan… änkytti hän — se joka ei usko… joutuu… helvettiin.

Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:

Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin säälimättömästi."

Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä, silmät vesissä.

— Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna. — Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi, voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?

— Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti hetken kuluttua hellästi.

— Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä…

— Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.

— Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti yhtäkkiä.

— Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad — saneli ruustinna. — Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä, oma koti…

— Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika välähtävin silmin. — Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä se riita johtuukin…

— Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, — valitti ruustinna. — Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja poika…

— Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, — ei niin vaarallista. Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä sekä ukolle että minulle.

— Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä tuomitsi — helvettiin!

— Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. — Ei pappa mitään pahaa tarkoittanut…

Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle. Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti rovastilla olevan jonkun asiamiehen.

— Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana — kuului kimakka ääni vastaavan ulko-oven suulta. — Me olimme ikään palanneet kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä siellä… niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut…

— Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta
"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

— Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. — Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin, sanoivat akat.

— Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja akan-rääppänät vain kotimiehinä…

— Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa… jotta mänköön ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia…

— Oli… oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.

— Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee, helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa. Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin…

— Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, — ehkäpä se nyt ei niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi huutaneen…

— Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, — no sitä se minäkin päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?… Rovasti kai hänet parhaiten tietää…

— Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä
Jumalan asioita…

— Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä yksinkertaiset osaa ennustaa… Ka joo, no mitäpä hänestä enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla… ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen… ei se mikään paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi…

— Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut — parikymmentä markkaa vain ja lantin kantturoita, — selitti mies, nähtävästi sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.

— Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti… eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata… jo ne itsekkin iltakauven siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä… jutteli talonpoika. — Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.

Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan että:

— Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu vaarallisesti sairastumaan.

— Ka vietänee heitä, vietänee — myönteli vilkas talonpoika, — ei ne toki enää uskallakkaan… miten lienevät siellä keskuuessaan sotkeutuneet… kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä sielunpaimenen perään… Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa tauti tapaa… heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.

"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä. Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset, isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja…"

"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen, ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."

Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.

— Kansan valistukseen! sanoi ääni. — Heti huomispäivästä alkaen. Ei — jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis. Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon, ympäri pitäjää… Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!

Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.

Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta, vieläpä epäilystäkin.

Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan, korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.

"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti yllättäisi tuomio: papinpoika — 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea: minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."

"Kansan valistus? — Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun tekeminen itselleni täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen, ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta vastaan… vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on valtiokirkon vuosisatainen orja."

— Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan! päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen sisässänsä kuohui.

Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana
Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:

Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin, mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta kurjuudesta, voidaan sanoa Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen ajatus?

Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman ristikuolemallaan…

Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä harhatunnetta se ilmaiseekaan — uskoa että yksi olento, sen kautta että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset" hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.

Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.

Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan — siihen, käsitänkö minä Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on ahdettu?

Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?

Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin minä uskon!

Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin mukana.

Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.

Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen kuolemasta — joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö, joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa — päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen hengenmies eli ja mitenkä hän kehoitti muitakin elämään.

Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat sairaat…

Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?

Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää se, mitä hän saarnasi.

— Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan seljän takaa. — Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa? Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy lampussasi?

— Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä ja työntäen paperinsa imupahvin alle. — Ei mitään puutu! Tietäähän mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman mukavimpana paikkana…

— Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.

— Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda pulpetin äärestä. Kuule Reino, — lisäsi ruustinna hellästi ruotsiksi, — älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä ja muusta semmoisesta.

— Koetetaan, koetetaan… vastasi poika ja he läksivät perätysten vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle painautuneena kansliapapereidensa ylitse…

Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen… teki pikimältään tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä sekä, kuten näytti, sävyisänä.

— Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. — Muistatko sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan muuttaneet?

— Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille, kuolee autuaasti?

— Kyllä kai hän oli kuollut niinkuin ne tavallisesti kuolevat… vastasi rovasti harvakseen.

Pojan teki mieli jotakin huomauttaa, mutta hillitsi merkillisesti itsensä tällä kertaa. Puhe katkesi siihen. Syötiin ja juotiin hyvästi.

— Tarvitsetko sinä paljon? sanoi vanhus ikäänkuin ilahtuneena että mielialat kääntyivät käytännölliselle alalle. — Kyllä sinä minulta saat.

— Etkö sinä, rakas Reino, voisi auttaa pappaa kansliatöissä? ehdotti äiti.

— Kyllähän minä… niin, kyllähän minä ennenkin kirjoittelin pitkiä rämsyjä seurakunnan kirkonkirjoihin…

Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja vihelteli musiikin tahtiin.

Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän kiireen ja katoavaisuuden.

"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" — oli hänen tunnusajatuksiaan, jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.

"Jos Jeesus Kristus" — niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään — "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa. Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia, joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty. Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin väärinselittämistä.

"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:

"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten' elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole niin ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen saisitte iankakkisesti nauttia onnea ja iloa, mutta minä — iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?

"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä, arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas ollaan: minä siis joudun helvettiin? — te pääsette taivaaseen? Hyvät herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin sinne hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armonsa."

Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan alla — ja painautui taas paperinsa ylitse:

"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte. 'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta? Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään tapahtua?"

"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä' esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.

"Tietenkin hän, kuten kaikki muutkin ahdasmieliset, kauhistuu minun vapaamielisyyttäni ja tuomitsee… niin, muistakaa että hänen on pakko tuomita minut koska hän tahtoo näyttää olevansa uskollinen kirkolle, jota hän palvelee. Sillä jos hän jättäisi tuomitsematta, niin häntä hävettäisi minun edessäni, poikansa edessä, joka uskaltaa tunkeutua hänen alalleen… Ehkei hän tunnossaan tuomitse, mutta sanoissaan juhlallisesti ja ankarasti, sillä hän on sen kuvan orja, jonka hän itsestään on luonut kirkon palvelijana. Nukkukoon rauhassa kunnon isä-vanhukseni ja menköön sitten, kun lepokellon ääni soi, hartaasti hautaan siinä uskossa mikä hänellä on: minun sydämmeni ei ole niin itsekäs että haaveksisin ruveta muuttamaan seitsenkymmenvuotisen papin uskonnollista käsityskantaa. Minä ajattelen hänestä lämpimästi niinkuin ainakin isästä, joka tahtoo hyvää lapsilleen. Nukkukoon siis rauhassa harmaahapsinen isäni!…

"Ja nyt, kaikkein viimeisimmäksi — kirjoitti tämä papinpoika — teen minä mailman edessä sen merkillisen tunnustuksen että minusta itsestänikin, joka kiellän kaiken sen mitä ympärilläni pyhänä pidetään, tuntuu joskus kauhealta että olen niin jyrkkä ja että revin rikki isänmaamme kulttuurin kauniit pappila-traditsioonit. Ja väliin karkaa sydämmeeni kysymys: olenko itse varmasti vakuutettu siitä että olen oikeassa? Mutta silloin täytyy minun lujasti ottaa kiinni järjestäni ja muistaa että olen syntynyt Suomenmaan papillisesta heimosta, jonka suvun uroot isästä poikaan ovat noutaneet vaimonsa haaveellisten viikinkien rannoilta, ja että siis minun luonteessani voi piillä paljon perittyjä taipumuksia esi-isien epäjumalanpalvelukseen ja esiäitien tunteelliseen mystisismiin. Ja jos tämä askel henkisen sekasorron salaperäisestä yöstä kohti kirkkaampaa elämänkäsitystä olisi ollut lyhempi, niin ei se minuun niin olisi koskenut ja luonnollisesti olisi minun helpompi elää ja toimia. Mutta koska tämä on kokokäännös ympäri pois kaikesta siitä, mitä suvussani on ollut arvossapidetyintä, niin se minua itseänikin hämmästyttää ja mieltäni tärisyttää. Tämä täytyy minun aina muistaa silloin kun tunnossani kauhistun omaa jyrkkyyttäni!

"Ja minä siis pysyn lujasti kiinni siinä väitteessäni että uskominen siihen että Jeesus Kristus oli ainoastaan suuri ihminen, joka opetti nöyrään elämään ja veljesrakkauteen, on kirkonoppia paljon terveempi elämänkäsitys, jonka omistaminen voi tehdä ihmiset paremmiksi kuin tuo vanha, sokea ihmeusko."

Reino Frommerus pysähtyi vihdoin, laski kynän kädestään ja irtautui pöydästä. Ja ripeästi riisuttuaan vaatteensa, hän peittäytyi vähän väristen vuoteeseensa. Yö vallitsi hänen ympärillään, akkunaruutuja vastaan puski suhisten korven yli hyökyvä lumimyrsky…

Hän oli juuri nukahtamaisillaan sen kaameaan, joskohta omituisella tavalla viihdyttävään tohinaan, kun samalla säpsähti outoa ääntä, joka kuului ikäänkuin syvältä maan alta, aivankuin kellarista tai kuopasta, jonne joku on tukahtumaisillaan. Hän pidätti hengitystään ja jähmettyi tarkkaamaan kamalaa hätähuutoa yössä:

"Voi hyvät ihmiset, tul-tul-tulkaa auttamaan… tulkaa auttamaan… ui-ui-ui… se kaatuu päälle… voi hyvä Jumala!…"

— För Guds skull, vakna! kuuli hän samalla äidin äänen ja tajusi vasta silloin, mitä hätähuuto merkitsi ja mistä se tuli.

Rovastivanhus se näet unissaan oli huutanut vierashuoneessa. Reino muisti sen kuuluvan ukon ominaisuuksiin, minkä tämä itsekkin tiesi arvellen syyksi sitä että toisinaan illallispöydässä tuli syöneeksi enemmän kuin mitä vanha vatsansa jaksoi sulattaa. Unissaan oli rovasti peräti surkea, näki aina jotakin raskasta päällensä kaatumassa tai itsensä putoamaisillaan katonräystäältä aivankuin koulupoikain unissa. Rupesi silloin vimmatusti apua huutamaan, mutta ääni ei koskaan ottanut irtautuakseen luonnostaankin ahtaasta kurkkutorvesta. Josta sitten oli seurauksena tuo kammottavan omituinen uikutus, mikä tuntui pulpahtelevan aivankuin alta maan.

"Isä rukka!" ajatteli poika huokaisten ja painautui uudelleen vuoteeseensa. Mutta samalla hän myös tunsi omantunnon nuhteita, että niin kovasti oli väitellyt vanhuksen kanssa, ja nukahti surunraateleviin tunnelmiin.

Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin, repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.

Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin kaikilla niiden seutujen juhdilla — miksi ei yhtähyvin yli Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?

Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot nokkavat paulapieksut — sellaisena kiidätti hän peurallansa alas ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki siintävien järvenselkien.

Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen, paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä, mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa — siitä luonnollisesta syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.

Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin, mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili virstottain — matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa. Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas koetti kaikintavoin puskea… Rytisevässä sylipainissa temmelsivät siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa, karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro — läähättäen lyhyttä väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, — ilmiö, jonka viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee, mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se erinomaisesti tietää, — ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää…

Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!

Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista lahjaa kaikissa vaikeuksissa.

Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä — ja sieluansa joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä, mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa lopuksi viskaa.

Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta, risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta…

Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa… Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia, noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu kivisten kaupunkien…

Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman — mutta papinpoika se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.

Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille, joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.

"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja — silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän peuralla ajaessaan.

Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa, umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa — sitä likempänä helvettiä."

Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli ilma ikäänkuin puhtaampana.

Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.

Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä, taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:

"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta. Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?

"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi, samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka 'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua, kerran."

Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään varten.

Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista, kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin paperista — ikäänkuin vastoin tahtoaan — eräitä lauseita, jotka nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. "Ei ole kummeksittavaa" luki hän muunmuassa paperista — "että se, joka nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä — vanhassakin testamentissa. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena päivänä ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu — mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä."

Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:

"Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana, on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa, niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa." Enempää ei paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.

Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä kanslian sohvalle pitkäkseen…

Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.

— Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi, — virkkoi ruustinna.

— Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas ystävä! vastasi ruustinna.

Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.

Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia hänelle taas oli sattunut.

— Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän, mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka luottamista.

— Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", — vastasi poika kovasti ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.

— Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu ettei nukuta… vastasi rovasti.

— Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. — Kyllähän minä arvaan, mihin henkeen se käy…

Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi tarkoin valikoida kirjallisuutta.

Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.

Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan, jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.

Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä harrastuksia, — sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa, ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.

"Reino on pohjaltaan hyvä poika" ajatteli rovastivanhus. "Mutta hän on itsepäinen ja peräänantamaton — aivankuin minä. Jumala suokoon että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi julkisuutta häiritseviksi teoiksi."

Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka, mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna, kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon… Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin vakavasti:

— Kyllä, pappa, — sanoi poika. — Ruotsalaisesta sanasta from ja latinaisesta verus. Hurskas ja totinen!

— Aivan niin, — sanoi pappisvanhus. — Pitäisi sinun siis vähän tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi ajelemaan.

— Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan testamentin puolesta — naurahti poika ja lisäsi: — Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja ottaa puhtaan suomalaisen nimen.

— Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.

Joskus papinpoika sentään pysyi koko sunnuntaipäivän kotonaankin. Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa. Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi etusijaan.

Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan. Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut seuraavin piirtein:

Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä että herrasväkeä.

Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi. Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen säädyllisyyslain välttämätön määräys.

Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta — arastelipa se sinne lähteä, vaikka oli asiaakin — samoin pirttiväki ujosteli tulla "sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: — täytyi välttämättä keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta samalla heti pois — mars takaisin pirttiin.

Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta, venheestä j.n.e. Moista — mikä ei kuulunut pestikirjoihin — olisi pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään — hänen palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.

Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja — ikävöi.

Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen
kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru — langennut musta enkeli.
Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys — pappiskauhtanan kätkössä.
Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa.
Sulosuisin saarnoissa…

Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven tietämättömille lapsille?

Sai mar! Näkyi saavan… Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät…

Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin, jos jolloin, kelpasi olla turvassa!

Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja. Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti itkettämään.

Akat itkivät — akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.

Ja lisäksi niin alhainen — niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.

Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta. Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.

— Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen, repijäinen, rimputtajainen… mikähän lienee leini vai jihti kihti… semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen… kirottu… Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä… huh huh… saapi sitä koetella, kunhan ei paina… siinä on semmoinen pahkura, patukka, hermonystyrä… Ke ke, jo taas nykäsi… Se minua jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin…

— No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, — tottamar pappi on Jumalan sotamies… heh heh, top top… äläpäs kourista niin lujasti, likka, auttaa se vähempikin… puh puh… puhkailee sielunpaimen. — Tässä talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti… heh heh… kun on noin kauniit ja valkoiset käsivarret? — tokasee sitten yhtäkkiä.

— Ei meillä ole kuin kaksi lehmää — vastaa punehtivin poskin torpan tytär.

— Vai niin, vai niin, — panee pastori, — eikös ole yhtään härkää, häh häh?

— Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta —! selittää mökin luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet kitisee.

— Pitäisi… heh… hankkia… tuota heh… oikea sonni… heh… savolaista maatiaisrotua… heh heh… hymisee pastori.

— Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet on jakanut, — sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta, mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. — Vai ei pikku mullikka tep… tep… heh heh… Vaan jos minä puristan tuota Tiinan käsivartta, niin kyllä teps… heh.

Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin suolapatsas tuijottamaan pappiin.

— Hym hym, enhän minä kuin leikillä… ts ts… Tiina vain hieroo! puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.

Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan kipeää kohtaa, milloin — sopivassa tilaisuudessa — tarttumaan hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta…

Pulska mies hän on tämä herranvoideltu, alastomana ei hänen vatsansakaan näytä pilalle asti turpuneelta ja lihaksista uhoaa hempeän hyllyvää kauneutta, sitä supisuomalaista silava-estetiikkaa. Valtavan vaikutelman sellainen sieluruumiillinen autuuden apostoli tekee yksinkertaiseen kansaan, jonka keskessä mailman herrat harvoin kompuroivat ja vielä harvemmin itseään hierottavat noissa karstakiiluisissa kiuas-saunoissa. Valtavan vaikutelman sellainen mahtimies Kurjalan köyhälistöön tekee! Kaiken mitä ikinä pappi herra korven erakoille sanoo, sen tämä kiitollinen kansa sydämmensä rakoihin visusti tilkitsee, ja vielä vuosikymmenen perästä — vaikka uuden ajan mullerruksetkin tulkoot — se muististansa kerii kaiken mitä joku pastori Möhkönen kerran on suvainnut sanoa siellä tai täällä, silloin tai tällöin, sille tai tälle hampaistansa. Ja se muistaa sielunpaimenensa jokaisen henkäyksenkin, jokaisen kuorsauksenkin aivankuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä. Mutta hänelle itselleen, nykypäivän vaeltavalle sielunpaimenelle, kertoilee ristirahvas satavuotisia perimätietojaan edesmenneistä papeista, kansan opettajista, ja nepä vasta sen sieluista elävinä pursuavat, vaikka nuo pikkutapahtumat olkootkin kertojan isän-isän tai äidin-äidin näkemiä, kuulemia kummia.

"Niin kuuluu sanoneen se Rööntaali vainaa sille Reppu-Riikan isän äitille, kun tämä palveli piikana tuolla Karsinavaaran talossa."

— Ka niin vain jotta "pappi ja piru syövät samasta kupista kuin köyhän mökin kissa ja koira!"

— Heh, heh, — naurahtaa pastori, — sepä oli oikein leikikäs mies.
Missähän tilaisuudessa hän muuten noin lienee sanonut?

— Ka kun lukkarinsa kanssa olivat ryypystä riitauneet — selittää talonpoika — ja piika samalla oli sattunut kantamaan puurokupin pöytään.

— Heh, heh, hymm… hymisee nuori pappi ja naurahtelee niin että jäsenet tytkähtelevät.

Mutta hänen itsensä, pastori Möhkösen, tietävät Kurjalan ukot vielä tänäpäivänäkin erästä viinaryyppyä ottaessaan tuolla Raitisvaaran torpan ullakkokamarissa, sanoneen että: "enpä olekkaan kymmeneen vuoteen vettä väkevämpää maistanut, vaan tekisköön tuo yksi ryyppy hyvää näin yskässä!" Ja silloin oli miekkoinen hulauttanut jättiläiskulauksen sen Kinkeri-Kaapron isomahaisesta reissuputelista! Mutta maiskauksen oli selvästi kuullut se Kyttyrä-Alperttiina, kun pirtin pankolla makaamaan sattui ja parhaillaan hyräsi virttä siitä suuresta surkiasta kuivuudesta… Olipas Alperttiina lystinpäältä pirtissäolijoille vielä urahtanut että "nyt se Ristuksen veren siellä yksikseen nieklasi, pappi!"

Joka kaikki täsmälleen-tismalleen muistetaan ynnä kansan huulilla huolellisesti säilytetään hamasta Haukkulasta Juorulanmäkeen asti…

Mutta vanhat visapiippuiset kupparimuorit savupirttien karsinoissa — nepä tietävät ehkä enemmän. Ne tietävät ehkä kuiskutella noista pastori Möhkösen sulosanaisista ahtisaarnoista salosaunojen runollisessa hämyssä, vieläpä kukaties kertoa jännittäviä legendoja "navettaenkelistä", joka johonkin korven kartanoon oli ilmestynyt merkillisesti yksiin aikoihin, kun kirkon herrat pitäjää kiersivät. Mutta nämät ilmestyskirjalliset tarinat seikkaperäisyydessään eivät kuulu meille…

Pastori Möhkönen oli niinsanottu "hyvä pappi." Tämän harvoinansaitun korkonimen oli kansa itse hänelle antanut. Sillä oli syvä, sielutieteellinen merkitys. Sana "hyvä" näet ilmaisi Kurjalan seurakunnan koko sielua. Se kuvasti sitä ikäänkuin taikapeilistä. Sillä ei ollut mitään tavallista merkitystä, vaan oli se ikäänkuin vierasta kieltä, jota harva syrjäinen ymmärsikään. Jos se olisi tulkittu arki-suomenkieleen, niin olisi se tullut saamaan suunnilleen seuraavanlaisen sisällön: "Kurjalan rahvas on tyytyväinen pappiinsa — meidän on sellaisen papin kanssa hyvä olla."

Joku pilkkakirves kieliniekka mahdollisesti olisi lisännyt: "sentähden hyvä, kun ollaan niin alhaisella asteella että ei osata parempaa kaivata."

Pastori Möhkösessä näki Kurjalan väki oman kirkkopyhän sielunsa juhlallisimman heijastuksen, ylevimmän ilmestysmuodon siitä sanan ja sakramentin sadosta, jota sen hengen sarkoihin satoja vuosia oli kylvetty. Matti Möhkönen, vaikka olikin syntyisin toisesta maakunnasta, jossa leipä kasvoi kyntäjälle, oli ikäänkuin lihaa Kurjalan lihasta, verta sen omasta verestä, mikä mahdollisesti johtui siitä että Kurjalan esi-isät olivat saapuneet juuri sieltäpäin, mistä pappi Möhkönen nyt, satoja vuosia jälkeenpäin, ajaa körötti linjaalirattailla kansanvalistajan valtakirjat taskuissaan. Hyvä vaisto tällä papilla oli ollutkin omiensa luo, jollei itse Jehova häntä ollut johdattanut kuten muinoin muitakin suosikkejaan Kaanaan luvattuun maahan.

Luonnollista oli että samoinkuin Kurjalan ristirahvas Matti pastorin kiiltävässä naamassa saattoi itseään peilailla pyhäaamuina, samoin myös Matti pastori Kurjalan kansan kasvoista näki kuvansa, mikä varsinkin kävi laatuun kaikkein pyhimmässä paikassa, kirkossa, sekä tietenkin myös hierontatilaisuuksissa saunan lämpimillä lauteilla ynnä isäntäin kuusenjuurta lemuavissa vieraskammioissa. Näinpä siis sekä pappi että kansa kaksinpuolin kuvastelivat toinen-toisiaan täydentäen sitä pyhäin ihmisten yhteyttä, jossa seurakunta eli ja jossa se autuaallisesti torkkui. Pastorin jumala oli Kurjalankin jumala, ja Kurjalan piru oli herra pastorinkin paha henki. Eroitus tämän omaisuuden hallinnassa ilmeni vain siinä että pappi hallitsi paitsi jumalaa ja pirua, myös koko kansaa sekä siis saattoi sitä mielensä mukaan ohjata ja kurittaa, mutta ristirahvaan piru, silloin kun oli tarpeellista se pappia vastaan lähettää, ei tähän paljonkaan pystynyt, sillä kappalaisen valtaistuimen oikealla puolella seisoi yhteiskuntajärjestelmämme ankara komendantti — jumalallinen Esivalta.

Siitä oli vuosia kymmenkunta, kun pastori Möhkönen oli seurakuntaan saapunut. Kolme vuotta oli hän eleksinyt naimattomana miehenä tyytyen maallisissa pyyteissään ainoastaan ihailemaan ja puristelemaan jumalanluomia kauneuksia noissa salosaunojen hämärissä, jota lähimmäisrakkauden suhdetta ei suinkaan lain mukaan saattanut nimittää avioliitoksi eipä edes kihloissaolemiseksi, vaan joka luonnollisesti kuului jokaisen ihmisen, siis papinkin, yksityiselämään.

Ilkeät kielet tosin tiesivät juoruta nuorella pitäjänapulaisella jo ennen seurakuntaan saapumistaan olleen kihlattuja morsiamia — joiden varoilla muka oli papiksikin lukenut — vieläpä parikolme kappaletta morsiamia, jotka muka jossakin tienohessa odottelivat kutsumakirjettä Matti armahaiselta, joka oli varmasti luvannut tulla noutamaan "heti kun saisi mööpelit paikoilleen", mutta julkisuus ei mitenkään ollut juttuja vahvistanut. Eipä ollut luottaminen myöskään siihen leikinsekaiseen siveelliseen suuttumukseen, jolla pastori Möhkönen toisinaan tukki akkaväen suut, jos joku oli rohjennut epäillä ettei herra pastorin ehkä onnistunut saadakkaan itselleen vaimoa.

— Tällä miehellä on kymmenen tyttöä joka sormella! oli näet pastori tullut kehahtaneeksi uteleville.

— Heh heh… vai rouvaa, vai rouvaa… eihän apostoli Paavalikaan ollut naimisissa, heh heh! vastaili vain sielunpaimen eikä todellakaan näyttänyt pitävän kiirettä rouvanottamisella. Mikä hätäilemättömyys kaikitenkin oli melkoista valtioviisautta pastorin puolelta. Seurakunnan kaikki piikaihmiset, pitkähameiset rippikoulutytöt, tanakkatekoiset talontyttäret, vieläpä luitaan myöten kuivahtaneet leskivaimotkin näet olivat haltioissaan tästä uuden pastorinsa selibaatti-harrastuksesta, eikä koskaan ennen Kurjalan jylhän temppelin lehteri liene paistanut niin kukkuroillaan autuaallisia naisnaamoja kuin se nyt paistoi aina milloin kappalainen kiipesi saarnastuoliin. Ylen ystävällisiä olivat emännätkin ja huomaavaisia jurot isännät, varsinkin ne, joilla sattui löytymään aikuisia tyttäriä, tiesmiksi niin olivatkin höylejä ja suvaitsevaisia kaikki!

Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta iltatähtien tuikkeessa.

Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.

Totisesti, totisesti — ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä, mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin sen että tämä kaikki nyt oli sitä — rakkautta. Ah, rakkaus puhdas ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta. Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien… Herranpieksut sentään! hänen armaansa oli pappi — siis aivankuin oma pappa, joka kerran tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:

"Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva?
Det är att älska och älskas igen!…"

Mutta sitten — jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin täytyi vain nauraa, nauraa… mutta kohta alkoi salainen kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi, aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen ymmärsi!

Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava asema papintyttären puolelta vaati.

    "Och dottern spann
    Och tårana rann,
    Men aldrig kom
    den fästman fram…"

Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja metallilangat kiristyvät liian tiukalle.

Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut vieraskamarista urkkinut…

Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! — hän, Anna neiti, olisi pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan kohtalo sen olisi sallinut?…

Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!

Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman piikatyttönsä — ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli — ilmaisi sen näet erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi on vietellyt, pappi on vietellyt!"

Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa" ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta — sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman piti.

— En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene! karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.

— Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. — Ihan tuossa tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!

— Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori.
Tiijä sie, tiijä sie!

Ja jumalanmies nosti suuren nyrkkinsä aivankuin moukarin ilmaan ja mulkoili kamalasti silmillään.

— Pirhanan huorimus! sähisi piika vähääkään pelkäämättä pappia. — Hih! nyt sitä mennään! huusi hän kuin vimmattu ja luisti alas keittiön portaita lähtien juoksemaan maantielle päin.

Pastori Möhkönen juosta lönttäsi perässä, läähättäen kovasti, ja puhisten kuin höyrypannu, avopäin, tukka pörröllä, paidan rinnus repsallaan. Hän pääsi maantien aidalle ja alkoi siitä aidan takaa maanitella pillastunutta piikaa takaisin.

— Tulehhan, Taava, vähän tänne, — huuteli hän hiljakseen, jottei kylälle kuuluisi, — minulla on sinulle asiaa…

— Tulehhan, oma kulta, likemmäksi, jotta sanon! suhisi pastori erinomaisen muikeasti.

— Kuulehhan Taava… jos nyt muuten sovittaisiin nämät välit, — ehdotti pappi — minä annan sinulle sata markkaa? Heh, ts…

— Mene, lutikka, juokse hiivattiin! kiljasi hän. — Vai luulet sinä tässä olevasi ensimmäinen hameniekka, joka taksat määrää. On tässä nähty kummempiakin. Ihan Helsingissä minä ollut olen eikä siellä ole yhtään niin hävytöntä hörskyä kuin sinä!…

— Jassoo! ja nyt sitä vasta mennäänkin! sanoi piika ja läksi lippasemaan pitkin maantietä.

Mene! huusi pastori perään. — Ei ne sinua usko kumminkaan. Ei sinulla ole yhtään todistajaa eikä todistuskappaletta. Kyydin saat pappismiehen panettelemisesta. On se toki rovasti siksi poikaa. Sakkoja saat! Kuritushuonetta…

Hän palasi vihaisena huoneisiinsa, joissa vallitsi erikoisen paha siivo ja ummehtunut haju. Makuukammion sängyn reunalla virui joku alushame. Pastorin silmät osuivat siihen, hän muisti elävästi kaiken, tempasi alushameen kouriinsa ja repäsi sen yhdellä nykäyksellä halki sekä viskasi nurkkaan kalpean kristuskuvan alle…

Hänen silmänvalkuaisensa välähtelivät oudosti, sieraimet pärisivät kuin härsytetyllä harjalla.

"Jos se tässä nyt olisi, tuohon uunin kuvetta vasten sen nutistaisin mäsäksi kuin kärpäsen!" ikäänkuin huokui noista hänen laajenneista sieraimistaan.

Ja Matti Möhkönen astua jyristeli kuin musta ukkosenjumala edestakaisin kylmän kolakassa salissaan, jossa ei vielä ollut huonekaluja eikä akkunaverhoja. Sitten hän, tuntien vatsankouristusta, vääntäytyi ulkohuoneeseen.

Kun hän takapihalta taas tuli pihan poikki, näki hän piika Taavan juuri kiipeävän ylös keittiön portaita. Ihastui silloin ikihyväksi, koska näet arvasi ettei toinen mitenkään niin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt käydä mutkin pääpappilassa. "Ähäts hönkäle, eipäs uskaltanut!" ajatteli.

Pastori kolusi sisään paraatiportaita ja vihelteli porilaismarssia. Kansliakamariinsa tultuaan otti hän ryypyn kirjahyllyn taa kätketystä viinapullosta ja sytytti paperossin. Eikä ollut tietääkseenkään piikansa keskenpaluusta, ei vielä sittenkään kun tämä alkoi siivota makuuhuonetta.

Pappi ja piika olivat nyt molemmat merkillisesti vaiteliaita, ainoastaan edellinen hyräili partaansa ja keinahteli jyristellen kansliahuoneessaan. Mutta sitten yhtäkkiä ryöpsähti piika Taava papin kamarin kynnykselle aivankuin pahaaennustava ilmestys ja venytteli käsissään nurkasta korjaamaansa raitaista riekaletta.

Matti Möhkönen ei huolinut edes kääntää päätänsä, hän kiikkua naristeli vain vimmatusti ja väänsi suunsa suppuun. Leveän selkätaulunsa hän piialle käänsi.

Se oli se mahtavin mielenosotus. — Päivä kului sentään mitenkuten loppuun. Kävi pari akkaakin haastattelemassa sielunasioista, ja pastori puhui heille sangen kauniisti. Mahdollista tosin ettei hän niin kauniisti olisi puhunut, jos olisi akkojen käynnin todellisen tarkoituksen tietänyt…

Mutta yön tullen hiipi piikainen Taava taas pastorin sänkyyn. Pastori ei vastustanut. Kielletyn puun omena korven hämärässä vapaudessa oli alkanut maistua…

"Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he toinen toisensa lämmittävät" muisti pastori jonkun lauselman vanhasta testamentista. Se tuntui suloiselta sanomalta, jonka rinnalla haipuivat kaikki varoitusvärsyt porton myrkky huulista ja karvaasta koiruohosta…

Mutta aamun valjettua seurasi sama surkea juttu kuin edellisenä päivänä — karkeat uhkaukset… kujanjuoksu maantien laitaan ynnä muut sellaiset ikävät.

— Ja tässä on todistuskappale! kiljui nyt piika huiskauttaen halkinaista alushamettaan ilmassa.

— Itse olet repinyt, lunttu! tuomitsi pappi ja nauroi pelotonta, kamalaa naurua.

— Juokse! ilkkui pastori, ja piika karkasi taas metsään, josta ennenpitkää oli pakotettu palaamaan takaisin.

Mutta turhaan olisikin piika Taava juossut rovastin kansliaan. Täällä häpyjuttu jo varsin hyvin tiedettiin ja kunnon rovasti oli tulisilla hiilillä. Anna neiti itkeskeli ylhäällä vinttikamarissa, silmät punareunaisina aivankuin lampisärjellä…

— Han ä' ett svin ti' präst! [Hän on sika papiksi!] säesti myös ruustinna, joka yleensä ei voinut sietää talonpoikaispappeja. Ja lisäsi sitten:

— Kirkkolain mukaan pitää minun hänet kutsua kahdenkeskiseen puheluun saamaan kristilliset nuhteet, — selitti rovasti hieroen silmälasejaan.

Ruustinna oli oikeassa. Pappi Möhkönen ei suvainnut saapua saamaan ystävällistä kristillistä nuhdetta vanhemmalta virkatoveriltaan. Kutsumalipun tultua nousi vain sitä kovempi ryminä hänen ja piika Taavan välillä kappalaisen virkatalossa. Hameita ja kenkiä siellä nyt vain lenteli kuin yölepakkoja ilmassa…

"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.

Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.

Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:

— — — — — — — 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin tukahdutetuiksi…'

lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen, isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.

— — — — — — — 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään! Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan en virkaveljeltä.

— Vai vielä "terveisiä"! matki virkaveli, jota erinäisten sanojen röyhkeys tavattomasti hämmästytti.

Rovasti tuskin uskoi vanhoja silmiään ja kultakehyksisiä silmälasejaan, kun hän kappalaisensa vastauksen luki.

— Jumalattomasti hävytöntä! virkkoi hän värisevällä äänellä ja näytti sepustuksen myös ruustinnalle. Kaikki veri oli kohonnut hänen harmaan-kähärtävään päähänsä.

— Sa' ja' int' åt dei att han ä' ett stort svin! [Enkö sinulle sanonut että hän on suuri sika?] säesti ruustinna tapansa mukaan.

— Men hvad, i Herrans namn, ska' vi göra? [Mutta Herran nimessä, mitä meidän on tehtävä?] tokasi rovastikin ruotsiksi.

Niin kului seitsemän kuukautta. Rovastin kansliaan ilmestyi eräs vanha vaimonpuoli, ovelannäköinen olento:

— Minä oun sen pikkupappilan piika-Taavan äiti. Ka sen sen saman! Justiinsa. Minä oun ristitty immeinen enkä suvahe jotta minun tyttäreni tekee äpäriä jumalanmiehille. Parasta jotta rovasti vihkasee koko roskan!

— Onko teillä todisteita että se on siunatussa tilassa? kysyi rovasti surullisen velvollisuutensa pakoittamana.

— Hmm, hmm, mutisi vanha pappi. — Tietenkin minun virkavelvollisuuksieni kuuluu ilmoittaa asia tuomiokapitulille…

— Ei se ole sillä kuitti että se Kapitulille ilmoitetaan, — penäsi akka — tulkoon itse Kapituli vihkimään, jos ei rovasti raski! Myö oumma kunniallista väkeä. Ja joutaisi Kapituli elättämään koko meijän heimon, kun on kerran köyhältä kunnian häpäissyt…

Akka läksi purpatellen vielä mennessään, mutta kohta hänen jälkeensä ilmestyi itse piika-Taavakin kansliaan ja alkoi nyyhkyttää:

— Voi hyvä rovasti, kyllä nyt tulee julkijumalaton häpeä, kun tuo pastori minut… tämmöiseen tilaan.

— Se on hyvin ikävä asia, — virkkoi rovasti kiusautuneena, mutta minä en voi väkisten… jos ei pastori itse… Sano hänelle että hänen täytyy persoonallisesti tulla minun puheilleni.

'Koska nyt palvelijattaresi Taava itse pyhästi vakuuttaa sinun todellakin saattaneen hänet raskauden tilaan, niin saavu Jumalan nimessä hyvällä neuvottelemaan tästä ylen ikävästä asiasta.'

Piika meni, mutta pastori Möhköstä ei sittenkään kuulunut. Kamalia huhuja vain rupesi liikkumaan, päivä-päivältä yhä paksumpia. Kerrottiin rakastavaisten siellä kappalaisen kauniissa virkatalossa joka päivä riehuvan ilmitappelussa.

Pastori noitui ja vannoi lain voimalla häätävänsä häväisijättärensä — piika uhkasi milloin juoksevansa järveen, milloin rovastiin paljastamaan paitaa myöten, kuten hän sanoi, kaiken synnin…

'Jos et tahdo kunnialla mennä piikasi kanssa kristilliseen avioliittoon, niin on sinun, veli parka, sääntöjen mukaan luovuttava papin virasta pariksi vuodeksi, jona aikana et saane nauttia täysiä palkkaetujasi. Punnitse nyt asiaa siihen asti kunnes Tuomiokapituli jotakin määrää, jolle olen ollut pakoitettu asianmenon virkani puolesta ilmoittamaan, koska et lähimmän esimiehesi kanssa näy taipuvan minkäänlaisiin sovitteluihin. Minä olen parastasi koettanut, sen Jumala tietää.'

'Helvetistäkös herra rovasti tietää että Taava on raskaana nimenomaan minulle? On niitä maailmassa muitakin matteja. M.M.'

Asema kärjistyi kärjistymistään. Tuliset neulat pistelivät molempia pappiloita. Helvetin pihdit sihisivät pastorin pään päällä, kylän akat olivat ammoin jakautuneet kahteen puolueeseen: siunaaviin ja sadatteleviin. Hyvät isännät kynsivät korvantauksiaan, mutta kävivät yhä herranhuoneessa sylkemässä, veisaamassa ja osaksi nukkumassa. Itse Pirun sanottiin öiseen aikaan kiikuskelevan kirkontornin ristillä huitoen kappalaisen asuntoa kohti, toiset väittivät hänen viittoilevan rovastiin päin, kolmannet hokivat siellä rimpuilevan ainoastaan arki-enkelin, joka muka pyrki hätäkelloja soittelemaan…

Koko seurakunnan vakaviston oli vallannut vavistus ja vanhurskauden väristys, monikahdat alkoivat horjua uskossaan papilliseen pyhyyteen, joku pitäjän maallikkoherroista oli uskaltanut pistäytyä pikkupappilassa sanomassa Matti teoloogille veljellisimmät terveisensä että tämä oli hiidenhullu, jos antautuisi avioon palkollisensa kanssa ja että kaikkein paras konsti oli ajaa hunsvotti pellolle tai tunkiolle. Kirkonkylän eukottomat renkimiehet ne vain naureskelivat omia tupakkanaurujaan aivankuin jupakka ei heihin vähääkään olisi kuulunut, mikä saattoi ollakkin mahdollista, siksi tervejärkistä väkeä he olivat.

Matti pastori kiikutteli sydäntänsä kämmenellään: "Myönkö tämän moskan meikäläisille vai heitänkö maailman jalkoihin?"… Kirkko hänelle tarjosi iäksi pelastetun kunnian ja Kristuksen diploomin, mutta myös ehkä ikuisen avioliittohelvetin yhdyselämässä epäilyttävän olennon kanssa — mailma hänelle tarjosi ihmisvapauden ja uuden avio-oikeuden, mutta myös ikuisen häpeän menetetyn pappeuden suhteen sekä lisäksi rahallisen tappion.

Ei kumpikaan kauppa häntä miellyttänyt, ja hirsipuu tuntui jo välttämättömältä. Mutta piika-Taava uhkasi kiivetä samaan puuhun jo ennen pastoria, eikä sekään tietysti tuntunut tunnossa oikein mukavalta. Maanpäällisen helvetin tulisiin ketunrautoihin oli siis takertunut pappi parka, vaikka hän sen saarnoissaan huolellisesti salasikin, sitä innokkaammin maalaten kansalle ainoastaan kuolemanjälkeisiä värejä ja maisemia.

Taava Töhkäsenkö kanssa naimisiin? Pyhät apostolit armahtakoot! Kuinka sillä asteella seisovasta Eevantyttärestä voisi paisua oikea pastuska? Tosin sukunimet ihmeesti sopeutuivat yhteen, mutta se arvoeroitus —?

Hänhän, Matti herra, oli koulutettu maailman suurissa oppiverstaissa, niin suurissa ettei Taava unissaankaan sellaisia ollut nähnyt; hänhän, Matti, oli lukenut latinat ja kreikat, saksat ja venäjät, ja osasi solkata selvää ruotsiakin, kun suunsa oikein pani pyöreäksi… Mutta tuo Taava repale? Eihän se ollut käynyt muuta kuin rippikoulun, jossa ei edes ollut tullut tietämään — vai olisko rovasti mahdollisesti opettanut? — mitä merkitsee sana "teolooki"! Kuinka semmoisesta voisi olla pastuskaksi? Pas-tuska?… Tai, vaikkapa vielä opin puolesta kävisikin laatuun syntien anteeksiantamus, niin tokkohan vain kävisi hienon käytöstavan ja naissivistyksen puolesta? Eihän tuolla Taavalla ollut edes hattua eikä pitsilahkeisia alushousuja niinkuin oikeilla fröökkynöillä, mitkä sivistyksen välikappaleet Matti Möhkönen ylioppilaana oli tullut tuntemaan Helsinki-elämässään. Eikä tuo tiennyt ruotsinkielestä muuta sanaa kuin "vassakuu", jota hoki joka kohtaan — se tökerö! Voisikko piiasta saada pastuskan? Mitäs varten tässä sitten oli herraskouluja käyty? Zebaoth sentään! Hukkaanko olivat menemässä kaikki hyvät humalat?

Hänellä, Matti teolookilla oli toki kihlattuja henttuja Etelässä, sellaisia daameja, joilla oli sekä hatut että pitsireunaiset yöpaidat — oli jumaliste — ja nytkö tämä Taava riivattu, vihtoriini-hameinen kuotjake äkkiarvaamatta lyö kaikki kaunottaret laudalta? Sehän oli sentään hävytön kohtalo…

Ja pastori Möhkönen oli raivoissansa, nyreissänsä, eläen päivästä toiseen aivankuin tulisessa pätsissä.

Jos lähtisi käpälämäkeen —? Mutta siitä suut vasta suureneisivat! Ja rovasti, pahus, panisi peräänkuulutuksen — aivankuin karanneelle koiralle… Entä pappilan Anna ryökkynä? Ah! Hullu oli mies, kun oli senkin hienohelman heittänyt. Siinä luisti viimeinenkin sivistysmailman side kourista. Mihin lienee matkustanutkin — aivankuin häntä — ja Taavaa pakoon.

Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle Möhköselle pikaisesti — erottamisen uhalla — vihityttämään itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää — toinen oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä vertauksilla puhuen määrättiin että

'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'

Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen satamaan.

Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa. Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan kappalaisen taloon.

"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän aristua…

Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. — Taava Töhkänen sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.

— Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.

Pastori Möhkönen mörisi kuin teurastettava härkä eikä toimittanut rovastille edes kahvikuppia.

Rovasti, Pyhän Annan ritarikunnan 3:n luokan jäsen, palasi kartanoonsa sangen nolattuna… Mutta kun ruustinna kuuli ettei kappalainen ollut antanut rovastille edes kahvia — vaikka itse niin monta monituista kertaa ennen oli heillä syönyt ja juonut — niin sinkautti hän ruotsiksi:

Viikot vierivät. Taivas ja maa tuntuivat pyörivän yhtenä sekasortoisena kaaoksena, jossa vain vilahteli pari vihaista papinsilmää. Jumala itse oli ikäänkuin hajonnut sumuun…

Eräänä harmaana syysaamuna, monen kamalan kamppailun perästä sai näet Kurjalan rovasti Matti Möhköseltä salaisen kutsun saapua "yhdistämään sen mitä ei Jumala ollut eroittanut."

— Ska' han nu ändteligen gifta sei, det svinet? [Joko se sika viimeinkin menee naimisiin?] huudahti ruustinna kiiruhtaessaan sitomaan liperiä miehensä kaulaan.

Rovasti tuikkasi käsikirjan kaftaaninsa povitaskuun ja läksi nuorteasti liikkeelle. Varmuuden vuoksi komensi hän isäntärenki Riston peräänsä — siltä varalta näet jos pastori olisi laiminlyönyt todistajat.

Tarpeen se olikin, sillä ainoastaan Möhkösen renki Kalle seisoi toisena todistajana. Ulkona, porrasten edustalla tosin kurkkaili pari uteliasta akkaa…

"Rakkaat ystävät! Teidän pitää visusti tietämän että aviosääty on itse Jumalan asettama…" luki vanha rovasti juhlallisesti ja hartaalla nuotilla.

"Että mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää…" kaikuivat mahtavat vihkimäkaavan sanat.

Ja tekstin valtavista lauseista hengellistä ryhtiä saaneena alkoi rovasti Frommerus vannottaa paria, joka siinä hänen edessään seisoi:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta, Matti Möhkönen, tahdotkos ottaa tämän Taava Töhkäsen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?"

— Tahdon! vastasi silloin pastori melkeinpä ärjäsemällä. Mutta virkaveli ei sitä huomannut.

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen… minä kysyn sinulta Taava Töhkänen, tahdotkos…?"

Ja niin vihittiin Matti Möhkönen ja Taava Töhkänen kristilliseen avioliittoon.

Siitä ei ole sen enempää kertomista. — Mutta kuusi päivää myöhemmin synnytti nuori rouva lapsukaisen, elävän, terveen tyttölapsen.

"Ei ole minun!" kerrotaan Matti pastorin tosin jollekkin väittäneen, mutta hänpä sen kuitenkin risti ja vedessä kasti — kuinka erinomaisen mukavaa isänä itse omistaa pelastuksen armonvälikappaleet! — ja hänen lapsekseen se rovastin kastekirjaan merkittiin. Ja herra pastori hymyili viisaan hymyä aivankuin olisi hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt.

Ja herra pastori nimitti lapsensa, "Teeva", joka kai merkitsi niin paljon kuin: ihmiskunnan äidistä Eevasta Jumalan avulla Taavatse syntynyt.

Ja katso! Rauha taas palasi Kurjalan seurakuntaan ja ihmeellinen sielujen tasapaino. Nyt olivat asiat kuten niiden ollakkin piti, seurakunnan mielestä. Akat yhtyivät jälleen yhdeksi valtavaksi hengelliseksi puolueeksi ja veisasivat kuorossa:

Isännät lakkasivat kynsimästä paksukähäräisiä korvantauksiaan, jätkämiesten tupakkapakinat kävivät vienompi-höysteisiksi, ei kukaan enää nähnyt piruja eikä enkeleitä kirkontornissa.

Niin. Siitä oli kymmenen vuotta, kun tämä kaikki tapahtunut oli, tämä pastori Möhkösen kristilliseen avioliittoon meneminen. Sen nälkävuoden erikoisilmiöt olivat jo täydellisesti unhoitetut: moni niitä ei muistellutkaan, ja nouseva polvi siitä ei edes tietänyt.

Jos jotakin himmikettä lienee ollut pastori Möhkösen elämän taivaalla, niin se oli ollut vain ikäänkuin auringonpimennys, joka voi sattua niin varhain suviaamuna etteivät kaikki vielä ole liereilläkään sellaista luonnonoikkua nähdäkseen.

Ei! Miesten mies oli tuo Matti Möhkönen, oikea jumalanmies ja kansanmies, sillä vielä naimisiinmentyäkin söi hän viiliä puupytyistä, otti ryypyn kuin mies — tietenkin salaa epäilyttäviltä henkilöiltä — sekä hierotti itseään saunan leppeässä löylyssä, toisinaan vain sivellen hurskaassa leikissä saunatytärten paljaita käsivarsia, vieläpä pohkeitakin — eikä ainoastaan hierottanut reittään, vaan lisäksi kuppauttikin liikoja lihojaan häränsarvella, aivankuin joku muukin todellinen Kurjalan alkuasukas.

Mutta Taavasta, hänen piikaisestaan, oli tietysti tullut pastuska ja rouva, eikä kukaan epäillyt karahteerata Taavaa näillä arvonimillä, sillä olipa Matti pastori kaupungista hänelle tilannut hatun, vieläpä opettanut kulkemaan kaatioissakin, kuten ei ainoastaan sivistys, vaan myös terveys sen vaati, ynnä neuvonut vaimon hankkimaan itselleen pitsireunaiset yöpaidat…

Kerrottiinpa herra pastorin puolisolleen kaikessa hiljaisuudessa opettavan "teolokiiaakin", vieläpä porilaismarssia ja politikkaa…

Semmoiseen herraselämään tosin ei rouva rukalla olisi mitenkään aikaa riittänyt, sillä lapsia oli heillä odottamattoman paljon ja uusia sikisi ja syntyi joka herran vuosi, jollei niin onnettoman ovelasti sattunut että tuli keskoiset, hirmuiset itsessään ja vaaralliset pastuskalle, mutta pastorille jostakin syystä salamieluiset…

Eivätkä ainoastaan lapsukaiset riistäneet rouva rievulta herrastelu-aikaa, vaan lisäksi myös se erinomainen ruuanvalmistus, jota pastori Möhkönen ehdottomasti vaati siltä, joka kerran oli hänen kanssaan yhteen vihitty. Ruoka olla piti ja hyvä, muutoin ei hyvä ollutkaan! kuten entinen vänrikki laulaa. Itsestään on selvää ettei pastorin teolookinen arvo sentään voinut suvaita että rouva Taava olisi aterioinut samassa pöydässä. Eihän. Kyllä Taava sai syödä erikseen jälestäpäin. Jos joku harvinainen ruokavieras moisesta ilmiöstä tuli lausuneeksi ihmetyksensä ja kysyneeksi, miksei rouvakin tullut yhtaikaa syömään, vastasi pastori aina arvokkaasti ja aivankuin luonnollisinta asiaa mailmassa: "pöytämme on liian ahdas!"

Niin! Kristillinen seurakunta oli siis täydellisesti rauhoittunut ja kaikki oli niinkuin piti, mutta pastori Möhkösen sisäinen kotielämä oli ainoa, jossa ei sovun aurinko päässyt korkealta paistamaan, huolimatta kaikista noista iloisista perhetapauksista. Vaan ehkäpä elämä sentään, kun ympäri ajatteli, oli niinkuin olla piti, ja ehkä kaikkivaltias sen niin oli säätänyt että Matti Möhkönen oli syntynyt korven marttyyriksi, jolla aivan kuin Simsonilla nyrkit kutkuivat pyhää vihastusta, niin että niiden oli pakko jotakin vastaan paukahdella, ja ehkä se myös oli siten sallittu että rouva Taavan piti oleman orja ja juhta, joka monta monituista kertaa jo oli katunut pastuska-passejaan, josta asemasta peräytyminen enää oli mahdotonta?

Rovasti Frommerus yksin kummasteli, miksei hänen kappalaisensa ollut tyytyväinen.

Varsinkin jokaisen lapsen syntymisen jälkeen, kun nämät virkaveljet toisensa tapasivat kirkon sakaristossa, huomasi seurakunnan esimies että kappalainen häntä kohteli tylysti ja salavihaisesti — aivankuin toinen tälle olisi tehnyt vääryyttä.

— No onnea, sinullehhan kuuluu taas lapsi syntyneen! saattaa rovastivanhus sanoa aivan sävyisästi ja mitään pahaa tarkoittamatta.

— Prrr… murisee vain apulainen onnittelun johdosta ja kääntää rovastille pimittävän selkänsä.

Tämä joutuu siivosti hämilleen, mutta ei muista yhtään pykälää kirkkolaissa, jossa puhuttaisiin alemman papin selkäpuolesta. Rovasti saa luvan tottua kappalaisensa leveään selkään!

Mutta kaadellessaan kaappiryyppyjä pienten pirpanainsa ristiäisissä kotonaan — johon ei rovastilaisia pyydetä — saattaa kappalainen äkkiä tokaista jollekkin kummi-isännälle että "se oli rovasti, joka minut pakoitti naimisiin tuon Taavan kanssa — olisin minä toki saanut oikeita Helsingin ryökkynöitäkin…"

— Ka minkätähenpä se nyt ei herra pastori oisi saanunna vaikka ihteänsä arkkipiispan tytärtä! myöntelee silloin leveästi isäntä.

— Niin, niin, — tuhisee kappalainen viinin virvoittamana, — pappilan Annankin olisin saanut, vaan rovasti käski mennä naimisiin tuon tuppanan kanssa…

— Ka! öisin se minnäi saanna sen Kukkolan Eveliinan — muistaahan pastori? — vaan kun luikari otti tiketin ja Ameriikkaan luisti! nuljauttaa isäntä lohdutukseksi pastorille.

Ja ristiäismaljat — samaa viiniä, mikä kirkossa muutetaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi — tyhjennetään pohjaan, ja juhlatunnelmat pian haihtuvat arkielämän hyörintään.

Ne pikkupirpanat huutavat ja sotkevat niin riivatusti eikä kappalaisen virkatalossa oikein tahdo riittää huoneitakaan kylliksi…

Surkeata, surkeata on elämä kaukana korvessa, mutta pappinaolo sentään mitä mukavinta auringon alla.

Kurjalan kunnasta Karjalan kannaksille ei välimatka ole mahdoton. Hyvinsyötetyllä porolla sen autiot taipaleet ajelee mutkin kolmen talvisen vuorokauden vieriessä.

Reino Frommerus oli Karjalassa pistäytynyt ja retkeili parhaillaan kotikyläänsä kohti.

Helmikuun heleä pakkasaamu punersi hänen ympärillään huurteisessa korvessa. Sillointällöin paukahti partainen, korkeanhuiskelo kuusi metsän syvyydessä… ikäänkuin näkymättömän henkilön kirveen iskusta. Ilman kuultavia kieliä soitteli pohjanviima. Olipa kuin metsän sinipiikaset olisivat juosta vilistäneet alastomina runkojen takana, vienosti väristen pakkasessa ja lyödä läpsähytellen toisiaan reisille. Ja oli kuin ukko Tapio, lumitukka, kaukaa olisi naurahdellut heidän hippasillaololleen hangella…

Pulkka myös hauskasti helisi kimpelehtiessään tien kierällä. Tiuvut poronsarvissa ja lämppäkello juoksijan kaulassa sointuivat somasti tuohon puuhelinään. Mutta pienet kulkuset punavyössä tuskin äänsivät lainkaan, sillä hieno jääkuori oli niiden sirinän himmentänyt. Vuottoraippa oli kohvettunut kankeaksi, rasvattu ajohihnakin jäykäksi jäätynyt.

Liiteli peura kuin pääskynen ikään pitkin suikkelehtivaa korventietä, oli mainiolla tuulella tunturihärkä hienonpurevassa pakkassäässä! Kaviot vain naksahtelivat kaikuvasti…

Mutta varmana lumivenheessään istua kenotti mies, korkealla päässänsä kuningasmainen lappalaislakki, neljän tuulen tuttava. Hänen kulmakarvansa, silmäripsensä ja hienot viiksensä olivat hohtavassa kuurassa.

Talvenraikas myös oli hänen mielialansa. Viehättävä oli hänen matkansa ollut! Vanhan Väinämön tietäjä-haamun hän siellä oli ollut näkevinään jollakin pirtinpankolla, laulajan iänikuisen viimeisiä viestejä siellä sieluunsa siepponut hämärässä sopessa, Kalevan luonnontyttäriä hymyhuulin silmiin katsellut hilpeissä kisoissa. Ne häät olivat olleet hämmästyttävät — ei niissä ollut pappia tarvittu, ja juuri siksi kai ne olivat olleetkin niin siveelliset, niin luonnollisesti mieltäliikuttavaiset ja puhdastunteiset! Tosin sielläkin oli vilahdellut pakanallisia temppuja, raakuuden jätteitä ja uusien tapojen tarttumia, mutta taikausko ei ollut näyttänyt läheskään niin syvältä kuin Suomen puolella, se oli tuntunut niin kansanomaiselta, omasta sydämmestä versoneelta, ei vieraan ase-uhkaisen uskonvallan tyrkyttämättä ja turmelemalta.

Ja mikä ihmeellisintä kaikesta — koko kansanjoukko siellä oli ollut niin ennakkoluulotonta, vanhat satavuotiset akatkin! Ei yksikään karjalainen, ei nuori eikä vanha, siellä ollut katsellut luonnollisia iloja, huvittelua ja kisailua, sillä silmällä kuin Suomessa jokikinen luteerilainen ukko ja akka katselee. Ne eivät siellä olleet tietäneet kirkkosynnistä eivätkä kristillissynnillisestä menosta, eivät olleet osanneet tuomita ketään helvettiin. Hymyhuulin ja loistavin silmin olivat juuri ne vanhimmat seuranneet nuorten karkeloita keskellä talvista yötä.

Keskellä yötä ja keskellä synkintä salomaata, keskellä aineellista kurjuutta, iänikuista nälkää ja puutetta?… Se sellainen mielenvapaus sivistyksestä orvoksijääneessä kansanjoukossa oli kerrassaan uskomatonta suomalaisilla silmillä katsoen, suomalaisilla korvilla kuullen!

Mikä, mikä ihme ja kumma tuossa kaukoperukan kansanheimossa olikin säilyttänyt moisen luonnonraikkauden? Miksi ei se — kaikkien nurkkajumalien nimessä — ymmärtänyt pitää "suurena syntinä" kaikenmoista huvittelua, hyppelyä, näyttelyä, soittelua ja ilonkaihoavaa naurunremahtelua?

— Siksi ettei siihen ollut päässyt uppoamaan kirkon oikeaoppisuus, tuo pirullinen mallihurskaus, joka kaiken elämänilon ihmisraukoilta synkistää. Ja siksi että se oli osannut pitää saaliinhimoisat papit itsestään erillään.

Sille oli ollut onni onnettomuudessa että sen viralliseksi uskontunnustukseksi oli julistettu vieraskielisen yhteiskunnan siveysoppi. Se ei ollut sitä vastaanottanut, ei sitä järjessään eikä sydämmessään sulattanut, vaan kaikessa hiljaisuudessa paennut omaan pyhään puistoonsa — täyden uskonnottomuuden uhrilehtoonsa, jonka salaperäisessä siimeksessä häämötti ainoastaan Väinämöisen, laulajan iänikuisen sankarihaamu!

Turhaan olivat papit ja piispat ja muut valtion palkka-orjat sen nenien eteen naulauttaneet kiiltävät kummituskuvansa — se ei ollut tuota epäjumalanpalveluksen myrkkyä sieluunsa asti imenyt, se oli vain kuin nokkela näyttelijä ristinyt silmänsä mieliksi keisarinväelle, joka ei muuta vaatinutkaan kuin heiluvia käsiä. Sille joukolle oli väkisten rakennettu sipulikattoisia kirkkoja ja vinoristisiä rukouskarsinoita, ja sen sieraimiin oli suitsutettu pahanhajuista savua, jota nimitettiin pyhäksi, ja sen korviin huikeasti huudettu jumalanarmahdushuutoa, hospodipomiluita, — jo satoja vuosia — eikä se sittenkään ollut alkuperäistä luonnon katsantoansa tuossa humussa ja savussa hukannut, vaikka sen vaatteisiin pyhän savun lemu olikin tarttunut!

Se vihasi sydämmensä pohjasta noita "oikeauskoisia" isiä ja tsäässynöitä ja taipui niitä vain hirmupakosta höpisevin huulin, hapuilevin käsin tai hölmistyneesti mykkänä kumartamaan! Sillä sillä itsellään oli puhtaampi uskonto — uskonnottomuus, jonka siveysoppeja ei kukaan jumalviisas ollut tutkinut.

Ja kuitenkin! Kuka kykeni väittämään tai todistamaan ettei tämä kaikkeen sortoon ja kurjuuteen sysätty rajakansa ollut siveellisesti yhtä hyvää tai yhtä huonoa kuin kansat molemmin puolin sitä, nuot kristityt, puhdasoppisuudestaan kerskahtelevat kansallisuudet: suurslaavit ja suursuomalaiset?

Pappeihin ja kirkkoihin turvautumatta oli se henkensä säilyttänyt kautta vuosisatojen vainon; ei tuo juoppo, irstas pappi raukka sille toki ollut voinutkaan siveyttä opettaa — ja kuitenkin tämä kansa oli siveydellisempi kuin nuot molemmat kirkolliset kansat sen ympärillä: se eli sukupuolisesti puhtaammin sentähden että oli jäänyt likelle alkuperäisyyttä, luonnonuskontoa, sitä, jota kirkolliset juuri pilkkasivat pakanuudeksi.

Oi jospa näin harvinaisesti jälkeenjääneen orjajoukon henkisiin ohjaksiin kerran pääsisi uuden ajan järjenkuningas vapauden lippua liehuttavine, totuuden työkirvestä heiluttavine henkisotureineen, niin näistä pimennon lapsista vielä voisi varttua kansa, joka takoisi uuden Sammon uniseen Pohjolaan, kyntäisi kyiset pellot, avaten runoudenkin uusia uria poloisiin pohjoismaihin!?

Mutta sen kohtalo oli toistaiseksi jääpä sortajahallituksen synkkään varjoon, eikä sen elämän aurinko jaksanut näkyviin nousta ennenkuin tuo korkea, kolkko muuri oli raunioiksi sortunut…

Näin tunsi, arvosteli, riehahteli ja mielessään päätteli Reino Frommerus palatessaan porolla Karjalan kankailta. Ja kun hän ajatteli sitä nimikristillistä seurakuntaa, jonka rajojen sisällä hän parhaillaan ajeli, niin ei hän voinut olla tuntematta jotakin tukahduttavaa rinnassaan.

Kaikissa niissä taloissa, joissa hän menomatkallaan oli pistäytynyt, oli hän huomannut että ihmisten kotielämä oli huonoa, paikoin raakaakin, jopa alhaista, ja että hänet oli vastaanotettu ihmisellisesti ainoastaan sentähden että hänen isänsä sattui olemaan seurakunnan esimies, jonka kanssa rahvas oli välttämättömissä asioissa. Mutta jumalanrauhaa ja lämmintä kristillisyydentuntoa hän aniharvassa oli havainnut. Ihmisarvon mittarina korvenkin keskessä oli hän selvästi vainunnut pidettävän vain sitä, missä määrin joku talonpoika oli varakas tai köyhä, mutta ei kukaan siveellisyyden vaa'alla osannut punnita vaikuttimia, miksi yksi noin oli paisunut varakkaaksi, toinen noin sortunut auttamattomaan köyhyyteen. Viekkautta ja keinottelukykyä pidettiin taivaallisena lahjana. Rahamiestä ja pomoa kunnioitettiin Jumalan suosikkina, kurjaa köyhää avustettiin ainoastaan silloin kun oli pakko avustaa — oman maineensa vuoksi. Kurjimman köyhän kuolemaa pidettiin jonkunlaisena koiran kuolemana, josta ei kannattanut arvata edes tavallista arvuutusta, joutuiko rievun sielu autuuteen vai kadotukseen. Se oli vain keskiköyhä väestö, jolle pappi ja taivaansalaisuudet parhaiten kuuluivat. Se väestö, joka — vaikka velaksikaan — kykeni itselleen kustantamaan sielunpaimenen matkat ja passaukset. Tämä sielunpaimenen kuljettaminen hevosella tai venheellä talosta taloon oli ikäänkuin "ihmeitätekevän jumalanäidin" kuvan kyyditseminen Venäjänmaan sydänosissa: kansa uskoi siitä itseensä tarttuvan jotakin pyhyyttä, jos vilahdukseltakaan sai nähdä vaeltavaa pappia, jonka esivallan oikeiksi todistamat reseptit muka pystyivät pelastamaan lapset ikuisesta kadotuksesta, vaivaiset vanhat tulisesta helvetistä.

Mutta — aivankuin siellä oikeauskoisten turmeltuneimmissa maanosissa isäpappi ei hievahtanut paikaltaan ilman määrättyä lukua viinaryyppyjä, samoin Kurjalassakin oli elänyt pappeja, jotka eivät lähteneet liikkeelle kuolevan sairaan tai kaukana kastettavan heikon lapsen luo, jollei määrättyä takuuta oltu annettu edestakaisin-kyydistä tai tiedossa ollut asianmukainen holhous perillä ja taipalella. Sitä holhousta varten täytyi toisinaan juosta raahustaa yli vetisten soiden peninkulmien päähän lainaamaan naapuritaloista sokurinkokkareita, kahvinpapuja, tinalusikoita tai muita herrasvehkeitä, joilta pikkuasioilta usein vasta yöpimeässä pääsi palaamaan kotimökilleen.

Ehkäpä korven kansan siveellinen tunto joskus salaa kapinoi moisia ilmiöitä vastaan, mutta helvetinkauhu ja autuudenhimo lukitsi kaikki arvostelevat suut, ja yleinen mielipide myös sanoi että joka kerran pappia tarvitsi, sen oli pakko hänet myös kustantaa ja voiteessa pitää — aivankuin käytettäessä jotakin tärkeää, yleishyödyllistä yhteistä maanviljelyskonetta. Niin! Sillä kone hän todella oli, pappi, valtion suojelemien ammattikristittyjen keksimä sielujen-pelastuskone, jota tarvitsi Karjalan kunta, jota tarvitsi koko Suomen kansa. Ilman sitä osuustoiminta-konetta ei näkynyt toimeentulevan.

Metsätie, jota hän ajeli, painautui vihdoinkin alas suurelle järvelle, ja kuppelehtien vieri pulkka jäälle, jonka peitti tasainen lumikerros.

Reino Frommerus antoi poronsa laukata ja ihaili luonnon puhtautta tuntien lievää nautintoa talviauringosta, joka hänen selkäänsä paistoi. Ei ainutta ihmisolentoa sattunut hiihtämään järven hohtavalla seljällä. Ei ainutta ihmisasuntoa neljännesmääriin voinut keksiä niillä seutuvilla. Lumoava hiljaisuus vallitsi keskellä kirkasta päivää, aivankuin peninkulmien laajuudelta kaikki, mikä kuului ihmiselämään, olisi nukkunut.

Se oli korven rauha, missä lumet levisivät ympäri kuni äärettömät käärinliinat…

"Ja niin on kansani henkinen tilakin" ajatteli ajaja: "keskellä kirkasta päivää se makaa haudassansa jumalaisen luonnon helmoissa!"

Poro pysähtyi äkkiä kääntyen tapansa mukaan sarvineen päin ajajaa, läähättäen tervettä, lyhyttä läähätystään ja haukaten kiteytynyttä lunta kuin sokeria. Ajaja kaivoi kellon turkkinsa alta ja mittasi matkaa tuntien kulusta. Kolmisen peninkulmaa oli hän taas yhteenmenoon ajellut, ja aika oli poiketa johonkin syöttämään. Koiranhaukku parahiksi kuuluikin hänen korviinsa, mutta taloa ei vielä näkynyt rantametsien suojasta.

Hei kali! — ja taas sitä mentiin niin että tienviitan-tuppurat vilisivät. Peura oli arvannut isäntänsä ajatukset ja poikkesi hurjasti pienemmälle tielle, joka läksi kohoamaan järven rannasta. Koiranhaukku ylhäällä harmaassa pihassa kävi tiheämmäksi ja äkäisemmäksi. Pulkka nakkelehti saunan ja aitan nurkkiin ennekuin suikersi kartanoon. Koko piha helähti täyteen tiukujen ja kielikellon sointuja, kun poromies sinne karkuutti! Pärepaikkaiset pirtin akkunat olivat tuokiossa täyttyneet lasten naamoilla jäätyneitä ruutuja vasten litistettyine nenineen: "Mikä kummitus olikaan porhaltanut pihaan?"

Puolipimeästä etehisestä kurkisti pari vaimonpuolta, joista toinen näkyi laskevan alas hameensa. Pirtin ovi kuului pahasti narahtavan ja isäntä itse ilmestyi portaille ensimmäiseksi niistäen nenänsä kansalliseen tapaan etusormella ja peukalolla ennenkuin läksi astumaan tulokasta kohti, lakinreuhka takaraivolla. Mutta talon koira oli yltynyt haukkumaan vimmatusti, karvat pystyssä ärhennellen niin liki poromiestä kuin suinkin uskalsi.

— Hyvää päivää! toimitti Reino Frommerus päästellen poroansa valjaista.

— Syyti koira! komensi isäntä ja nakkasi haukkuvaa kalikalla. Koira päästi kamalan ulvauksen ja pakeni muristen pirtin porrasten alle.

— Vai jätkämiehiä! sanoi isäntä epäluuloisesti muljauttaen mustia silmiään ja meni oikein likeltä tirkistämään. Katseli tarkoin kaikki porovehkeet ja poromiehen puvun päähineestä pauloihin saakka. — Kun et vain liene oman pitäjän herroja? sanoi.

— Vai eivät ole, heh, heh… Jussi hoi! huusi isäntä. Nakkaappas sieltä navetasta vieraan porolle jäkälän moskaa. Rikeneen!

Reino Frommerus asteli isännän perässä lämpöisenlöyhkäävään pirttiin. Hän tervehti ensimmäiseksi emäntää, joka ennen kädenantoaan pyyhkäsi sen kuivaksi hameensa helmaan. Jollekkin lapsistakin antoi hän kättä, josta nämät olivat kovasti tolkussaan tuijottaen uteliaina vieraan koreita pauloja ja varsinkin hänen lappalaislakkiaan, sitten taas kiiveten akkunaan ihmettelemään "porroa" eli "toloa", kuten pienimmät hokivat. Tulija valitsi itselleen russakoista paljaimman lavitsan ja istuutui juttelemaan. Emäntä oli heti ruvennut puuhaamaan jotakin suuhun annettavaa.

— Mikäs tämän talon nimi onkaan? kysyi vieras senjälkeen kuin kuulumiset talonväen puolelta olivat kysytyt.

— Mistä tämä niin juhlallisen nimen on saanut? Mikä tässä on pyhää? uteli vieras katsahtaen mustankiiluviin orsiin päänsä päällä.

— Papit hänet lienevät pyhittäneet — selitti emäntä. — Eri nimellä tämä kuuluu olevankin vanhoissa kirjoissa. Tuo kai se ukkovaari paraiten tietäisi…

— Hoi vaari, mikäs talon vanha nimi on? huusi Reino Frommerus reippaasti vanhukselle, joka näkyi kyyköttävän ylhäällä muurin pankolla ähkyen hirveässä kuumuudessa.

— Vieras kyselee jotta mikä meidän talon vanha nimi on? kimahti emäntä vanhuksen korvaan kurkottaen.

— No, no, kuulen mie vähemmälläi! — murisi ukko. — Puitto-tuota, kekä se on se vieras siellä, ottiatuota?

— Mittee heän puitto-tuota teällä virkailoo, ottiatuota? yhä tinkasi vanhus.

— Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän rappeutunna, ottia-tuota.

— Hä — hä — hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova yskänkohtaus.

— Ei sen kanssa kannata puhella, — virkkoi isäntä. — Höperö sitä jo narrailee.

— Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, — tinki
Reino Frommerus itsepäisesti.

— Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, — eikö se Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa niin jotta Pyhä… uoh. Vaari huokasi raskaasti.

— Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, — sekaantui nyt puheeseen vanha muori karsinasta. — Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.

— Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, — kiiruhti muori korjamaan, — se on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa, siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari…

— Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, — kiiruhti muori selostamaan. — Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi, pappi…

— Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa… Jessus siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.

— Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki! jatkoi pappilan maisteri puheitaan.

— Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä, jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.

— Hä — hä — hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä papinherra, puitto-tuota raataa… Hä — hä — hä…

— Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.

— Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna, ottia-tuota.

— Hä — hä — hä — puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.

— Oletko siellä vähemmällä, — murahti isäntä vanhalle isälleen. —
Ihan rapninki karisee.

— Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. — Kohta se kumminkin kuolee. Täissä kuin eläin…

— Älä sinä Severi puhu, — sekaantui emäntä luoden vihaisen silmäyksen mieheensä — onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.

Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.

Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa, väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.

Isännän kanssa sitten kahden jäätyä kamariin, hän alkoi katsella ympärilleen.

— Ka se tuo Selema sen ilmanaikojaan… tässä keväällä reppuryssältä… jo minä sille sanoin että kannattaneeko tuo kahtakymmentä penniä, vaan se tinkasi jotta lasten lystiksi ottaa pitää… ka eikö siinä olekkaan sitä ilopaikkaa? säpsähti isäntä ja nousi katsomaan värikuvaa haparoiden mustilla sormillaan "taivasta."

— Ka sitähän minäi. En minä toki muuten hänestä kahtakymmentä penniä oisi raahtinutkaan antaa, vaan se tuo Selema pimpatti, niin panna rätkättiin kamarin seinään, jotta niinkuin viinimmälle näyttäisi… selitteli isäntä.

— Ei olisi kannattanut penninhyrrää noin huonosta tavarasta maksaa! sanoi papinpoika.

— Minä tarkoitan että kuvan ajatus on roskaa! opetti toinen. —
Eihän niitä tuommoisia taivaita eikä helvettejä missään…

— Ja mitävasten tuo sanansasyöjän naama suomalaisen talonpojan seinässä? jatkoi hän sitten.

— Jos lienee. Vaan eihän sitä oikeat ihmiset seinäänsä pakotta riipusta. Ettekö ole sattunut kuulemaan Bobrikoffista? kysäsi vieras.

— Vai sieltä ne nyt nyörit kulkee! sanoi isäntä jonkunverran huvitettuna politiikasta.

— Joutaapa ottaa… sanoi talonpoika ja alkoi verkalleen irroitella kuvia seinästä. — Mihinkä nämät nyt pantanee?

Ja vieras katseli hienokseen vihellellen, kuinka isäntä itse työnteli helvetit, taivaat ja esivallat oman kamarinsa uuniin ja sitten vähän kuin arastellen sytytti paperit tuleen.

— Me täällä kamaria lämmitämme! sanoi Reino Frommerus leikillisesti, kun emäntä samalla tuli sisään.

Isäntä oli polvillaan loimuavan pesävalkean edessä ja jurona tuijotti kuinka kaikki sarvipäät korventuivat ja käppyröivät liekeissä. Siivekkäät pallinaamaiset enkelitkin muuttuivat mustiksi, kunnes rapisten raukenivat hienoiksi haituviksi, lopuksi lennähtäen huimaa vauhtia ylös savutorvesta.

Emäntä loi oudostivälähtävän silmäyksen salaperäiseen toimitukseen, korjasi kahvivehkeet ja poistui kiireesti pirtin puolelle. Mutta isäntä juoksi hakemaan sylyllisen halkoja lämmityksen jatkoksi kamariin.

— Onko kirjallisuutta talossa? tutki Reino Frommerus kaivellen jotakin vasua. — Ohoh! Kylläpä haisevat pahalle…

— Vielä nämä meijän iän luottaisi, — arveli isäntä niskoja tutkien, — kun ei nuo sikiöt kävisi repelemässä.

'Ei helvetisä lopu coscan vaiva; Sill' syndi sydänd sangen surkiast caiva, Siell tuli poltta aina hirmuisest, Ja piru pijna ijankaikkisest.'

— Kyllä ne nuo akat niistä pyhinä veisata loilottavat, — vastasi isäntä.

— Onhan tuo uusikin — mihin lie Selema kätkennä — vaan auttaapa nuo vanhatkin. Ja hokee ne vaimoset näissä vanhoissa kirjoissa sen hengen meiningin olevan ikäänkuin höystöisämmän…

— Niin, kyllä näissä on väkevästi höysteitä ja ryytejä! naurahti vieras selaillen mustaa kirjaa ja alkaen lukea Ajan-Tietoa kansalle:

Isäntä sylkäistä tirskautti pitkän sylen paperossin lomasta, jonka vieras hänelle oli tarjonnut. Ei jokapäivä poltettukaan herrastupakoita Pyhämäessä!

Reino Frommerus lehteili edelleen ja naureskeli lukiessaan vanhanaikuiselle suomenkielelle:

'V. 1380 on yxi Fransiscan Muncki Bertil Swartz nimeldä
ylösajatellud Krutin, Pyssyt ja Fältstykit…'

— Ruutihistoriassa on hiukan enemmän järkeä — sanoi hän puoleksi itselleen — paha vaan ettei vanhoja kiinalaisia ole mainittu.

"Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta."

— Tämä nyt jotakin on, — arvosteli lukija — täällä löytyy
"Esimerkki Noitain, Welhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta."

— He, he, — naurahti isäntä, — ovatpahan räntänneet! Se minun äitivainajani näitä ahkerasti viljeli.

— Niin, on lampaan päässä parempiakin paikkoja, — sanoi maisteri ja otti kolmannen kirjan. Ei siinäkään ollut tallella alku- eikä loppulehtiä, joten hän ei tiennyt, mikä se oikein oli. Hän löysi siitä osaston:

'Totisen Christillisyyden Edesvastaus, Muutamita Lihan ja Weren esteitä ja Kaunistelemisia vastan, Jumalan puhtaasta sanasta ulosotettu, itzekullekin waroituxexi ja parannuxexi. — —

'Kysymys: Kerran olla vijnapääsä, ei se nijn paljo haitta? Wastaus: Se on Satanan oppi nijden kautta, joiden omatundo poldettu on.'

'Ei yxi kova sana henge ota? Wastaus: Hambat ovat usiasti keihäs ja nuolet. Ja kaikki ruta on lihan työ.'

    "Uni meit saatti nukkuman.
    Pirut pyyti synnis hukkuman;
    Mutt Herran pyhät Engelit,
    Meit ymbärins lendelit."

— Ettekö myö minulle tätä kirjaa? kysyi Reino Frommerus hieroen käsiään, jotka olivat likaantuneet mustista lehdistä.

Reino Frommerus palasi pirttiin ja pyysi saada ostaa talon vanhimmat kirjat. Lupasipa lähettää uusiakin sijaan.

— Semmoista unta jotta tuli turjalainen pirttiin, koirankuontolainen kuvatus, mikähän lie ollut… alkoi tiukua soittaa pyhän kirjan päällä. Sentähen ei myyä.

Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä näytti jotakin muistavan.

— Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen? tiedusteli hän. — Vallesmanni minulle mainitsi.

— Vai mainitsi vallesmanni, — sanoi isäntä. — Kyllä se tässä meillä viime talvena möykkäsi.

— Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. — Milloin lusikan tyngällä nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.

— Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän hetkinä rikeerasi, — selitti isäntä harvakseen.

— Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. — Ei nukuttu viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.

— Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika siivosti.

— Älkää viitsikö! huudahti nyt vieras. — Kyllä se perkele ainakin tässä talossa taisi olla teidän omissa hameissanne. Nimismies minulle jutteli —.

— Että oli tässä pirtissänne pahansisuinen nainen, huonemiehiä, jolla oli viekkaus mielessä. Rupesi pelaamaan paholaista, jotta saisi pelotetuksi toiset pois koko kartanosta saadakseen itse…

— Ka niine, niin on asia! myönsi nyt isäntä. — Mitäpä hänestä peittelemään.

— Uskoo minkä uskoo. Uskollaan kukin autuaaksi tulee. Uskoi se tuo Severikin mennä talvena. Kävi toki pappiakin pyytämässä, vaan ei pappikaan uskaltanut…

— Eikös! — Partaansa oli vaan öhkinyt ja tuhissut jotta on niitä rymyniekkoja tarpeeksi omassakin talossaan — muka —, jotta mänköön valtesmanni ensisti. Hään sitten — muka — perässä…

— Asettuihan tuo. Vaan ei se valtesmanni sitä jumalansanalla… Mitä lie tuolla kamarinpöksässä sitä Liisaa kovistellut… Kyllä se jonkun rymäyksen vielä senkin jälkeen… vaan Ristinpäivältä kokonaan hiljeni. Jos lienee hyvinkin niihen huonemiesten matkassa mennyt. Reissaahan se ilkimys ihmisten völjyyssä. Jessus siunatkoon… pakisi muori.

Muurin päältä kuului oihkauksia. Pienin lapsista rääkkyi täyttä-kurkkua rääsyisessä kätkyessä, jota pörröpäinen pojan-vekara oli jätetty vartioimaan. Lattialla, johon oli syljeskelty, ajelehti kaikenlaista rojua, nähtävästi lasten ratuuttamia. Keltasilmäinen musta kissa asteli häntä pystyssä poikki permannon kovasti moukuen maitoa ja huomiota puoleensa; kolmivuotias tyttönen tallusteli sen perässä tavotellen sitä hännästä. Mustien seinähirsien raot kihisivät täynnänsä nälkäisiä russakoita, joita myös juoksenteli juomatuopin ympärillä pitkällä leipomapöydällä. Emäntä tulla tömähti juoksujalkaa sisään navetasta ja lennätti lapsenvartijapojan nurkkaan:

— No nyt ollaan kirkossa! naurahti emäntä pienintä lasta rintoihinsa asetellen.

— Minkätähden sanotte lapsianne sikiöiksi? kysyi Reino Frommerus, mutta ei saanut vastausta. Vanha muori ryki ja siunaili karsinan sopessa lampaanvilloja kartaten. Isäntä hääräili jotakin, mutta ei näyttänyt paljoakaan aikaansaavan.

— Käykää nyt minunkin pakeillani kirkolla kulkeissanne… vaikka en olekkaan pappi, — pyysi hän ystävällisesti kätellessään kaikkia. Kättelemisestä tuntuivat mielet häntä kohtaan ihmeellisesti sulavan.

— Se on maisteri semmoisessa avarassa uskossa näkyy, — virkkoi emäntä ja pyyhkäsi taas kämmentään hameeseensa ennenkuin hyvästeli.

— Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. — Kyllä se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri…

— Vai sen te olette —! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen kätensä muorille.

Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.

— Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa ympärille.

— Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.

Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa, vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä Kurjalan maisemilla.

Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin. Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin kristillisyyden kilvellä?

Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?

Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta! Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan — asianhaarojen mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin kiersivät johtolangat samaan paikkaan — kirkkoon ja papistoon.

Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta — vaikka ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava. Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava avaruuteen — avaraan uskoon.

"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"

Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä ja ilmiantajansa joka kylässä, niin — joka mökissä, missä vain virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää. Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin myrsky-yönä uppoamatta asteelleen — silloin kun omat opetuslapsensa häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset, piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa tähden?…

Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat kourissaan, mutta se oli sittenkin — kaikista ketjuista vaarallisin! Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista ristikkoikkunoista — valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.

Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä. Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen, pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.

Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä, urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa karjuntaa edestään.

— Tpruu tamma, tpr… perkeleen porojätkä… tpruu saatana… no nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki… taluta tiepuoleen se koikkeli — kuka perrr-kele lienetkin… saatanan helevetti… saverikot tässä katkee ja aisat… tpruu, tpruu —!

— Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.

— Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä:
— Ketä siellä niin komeasti kyyditään?

Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:

— Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä… kuvernöörille minä valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee — taitaapa olla maisteri Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset herrat… Vai sillä tavalla… vai sillä tavalla sinä… pappia virkatoimissa… ähhää… pr…

Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.

— Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten syvässä lumessa.

— Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. — Malta sie, malta sie… sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu… kuvernööriin minä sinut… oikeuteen minä sinut… leivän minä sinulta… vien! huusi pappi.

— Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. — Jos sillä elät! lisäsi hän.

— Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse… Tiedä se! Sinulla ei ole… kunniaa…

— Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. — Ihanhan sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä — Kristuksen verta?

— Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui pastori kyytimiehelleen.

— Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele… älkää ajako siellä… maisteri… tai viekää syrjään… pr…

— Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja tuontuostakin hypäten pystyyn. — Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee — tästä se juttu nousee ihan keisariin asti… pyhää henkeä olet pilkannut… Ja vielä — rovastin poika? Mene hele…

Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina korvissaan…

Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni, huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä, nenästä tihkui verta. —

Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua…

— Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut…? minkä näköisenä sinä tulet, rakas…!

Hänet pantiin heti vuoteeseen ja pian hän nukahti väsyneenä Karjalan matkastaan ja mielenliikutuksistaan, mutta kun hän aamulla pyrki ylös, ei hän mitenkään kyennyt nousemaan istualleenkaan. Olipa kuin lantioluun kohdalta olisi miestä ammuttu tykin kuulalla… Silloin oli pakko kutsuttaa pappilaan kylän taitavin hieroja-akka. Yhdeksän vuorokautta täten maattuaan pystyi Reino herra vihdoin nousemaan jalkeilleen sekä uskalsi taas hiukan ajaa porollaankin, jolta siinä korvenrytäkässä oli katkennut toinen sarvi.

"Se liikkuu kuitenkin!" ikäänkuin kuiskasi galileimainen ääni hänen sisässään.

Pastori Möhkönen neuvotteli akkain kanssa kaikesta, mikä tapahtunut oli seurakunnassa, ja kokoili laumaansa. Hänen tekopyhät sanansa olivat langenneet hyvään maahan ja maa kasvoi monikertaisen hedelmän. Uskolliset sanankuulijat tiesivät lisän kanssa kuvailla, mitä hirveitä asioita olikaan tapahtunut Pyhämäen talossa silloin kun maisteri Frommerus siellä oli käynyt, ja kappalaisen ihrainen sydän oli visusti kätkenyt sen jumalattoman yhteentörmäyksen, mikä hänelle itselleen oli sattunut talvisella taipaleella rovastinpojan kanssa. Tomppelimaistapa olisi ollut sivuuttaa niin kiitolliset aiheet vaikenemisella tai kristillisellä anteeksi-annolla.

Isänmaallinen innostus ja korkeakirkollinen inspiratsiooni siis leimahtivat ilmi kurjalaisessa Kristuksen-palvelijassa.

Ensiksi: uskonnon häväistys, sillä maisteri Frommerus kuului revittäneen alas taivaat ja helvetit — siis kieltäneen autuuden- ja rangaistuksen opin, hyvät ja pahat enkelit… Toiseksi: majesteettirikos, jonka laadun herra Bobrikoff, nöyrien suomalaisten suurkansallinen suojelija parhaiten ymmärtää mahtoi… Kolmanneksi: kunnianloukkaus sielunpaimenta vastaan niin törkeä, ettei sille kirkkolaissa löytynyt sopivaa sanaa vastineeksi; rovastinpoika oli pilkannut siunattua rippiviiniä ja puhunut Vapahtajan verestä aivankuin alkohoolijuomista! Sekä neljänneksi: luvattomalla elukalla ajeleminen yleisellä valtatiellä, joka oli vasten voimassaolevaa lakia. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Matti Möhkösen kansliassa tehtiin työtä. Laiskasta kappalaisesta oli äkkipäätä tullut vireä mies. Tutkisteltiin syvällekäyvästi sekä maallisia että hengellisiä lakikirjoja ynnä lisäksi bobrikoffilaisia erikoisasetuksia. Siunatuksi lopuksi ryhdyttiin kirjoittamaan asiakirjoja ja dokumentteja. Herra sielunpaimen käsitti täydellisesti asemansa pyhyyden: hän oli kaikessa johtavana tähtenä, kirjoitti ovelat konseptit, puhtaaksikirjoitutti ne luotettavalla kirjanoppineella talonpojalla, mutta poltti heti kaikki käsialat, mitkä olivat uloskäyneet hänestä itsestään: Ei edes omaa allekirjoitustaan hän ainoaankaan paperiin pannut, vaan niinkuin näkymätön male spiritus hän ne kaikki ainoastaan leimasi hyväksyvällä katseellaan. Isä Jumala oli hänelle jo koulupoikana antanut varovaisuuden nahkaasäästävän lahjan.

Kaapro Kinttunen, Aapo Tinttanen ja eräs talonpoika Pekka Renttunen — nepä ne allekirjoittivat nuot valituspaperit. Ja tapahtui se eräänä myöhäisenä yönä, kun kauppias Naukkunen nassakoineen parahiksi oli saapunut kaupungista ja iloitsi pyhäin ihmisten yhteydessä. Sinä yönä sanotaan pappi Möhkösen suuta-antamisella suudelleen talollista Renttusta, eikä se suinkaan liene ollut mikään Juutas Iskariotin suudelma.

Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.

— Heh, heh, enhän minä… valehteli kirkon mies — minulla tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr…

— Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita! väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja perille täytyy — majesteettirikos.

— Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli
Renttunen — se piessä osaa venättä.

— Jaa, jaa, — jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa. Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi — astarooshnyi. Vaan ehkäpä opettaja Limaskainen —?

Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento, joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä sekä istutettiin kirjoituspöytään.

Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli — kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme, jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille herättämättä ansaittua huomiota!

— Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille, — lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta mitä hänen kansliassaan oli töhritty.

— Ei saa konttoorin kautta, — neuvoi pappi sormi pystyssä — voisi vihi haista.

Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan, Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.

— Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa. Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, — kuiskutteli pappi lähteville.

— Tuota… montakos litraa pastorille tuodaan sitä…? kuiskasi vuorostaan Kinttunen.

— Ssh, ssh, suhisi pastori. — Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni toimittaa.

Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen… Mutta pastorin mieli oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken vihdoinkin näyttivät korjaantuvan…

Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera pirtin puolella.

Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.

— Möhkönen oli oikein hyvällä tuulella, selitti isärovasti kävellen edestakaisin huopasaappaissaan ja sytytellen piippuaan. — Ajatteleppas: meille tarjottiin illallinen, jollaista kunniaa ei ole tapahtunut koskaan ennen siinä talossa. Siitä Taavasta on tullut niin kohtelias, kysyi se "miksi ei maisterikin saattanut tulla."

— Joo! vakuutti ihmisistä hyvää uskova rovasti puhaltaen vaakunasavuja, — kyllä ne nyt olivat niin erinomaisen ystävällisiä…

— Hm, — sanoi poika paulapieksujaan päästellen. — Kunhan ei olisi pahan edellä.

— Sitä minäkin, — sanoi ruustinna ruotsiksi ja alkoi kuvailla, miltä pastorin silmien ilmeet hänestä olivat näyttäneet.

— Sillä jesuitalla on pitkäsiima järvessä, siitä voitte olla varmat, — päätteli Reino. — Huomenna otan selon.

— Hyvää yötä nyt lapsikulta, nuku rauhallisesti. Mutta Reino Frommerus ei nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Hän näki ilkeitä unia mustista ja punaisista miehistä…

Seuraavana aamuna hän eineen jälkeen valjasti poronsa ja läksi ajamaan nimismiehen luo, joka asui peninkulman päässä pappilasta. Nimismies otti hänet rypistetyin kulmin vastaan. Hän oli urkkinut että harvinaisia ilmiantoja oli tekeillä pitäjässä ja oli vihoissaan.

— Mitä hittoa sinun oli pakko mennä niitä kuvia repimään? Nyt ne minutkin sotkevat juttuun.

— Olen lähettänyt konstaapelin ajamaan takaa Renttusta, jolla on ilmiantokirje sinua vastaan. Täytyy kai käyttää mahtiasemaansa.

— Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos sellainen raportti saapuu perille?

— Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.

Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen, toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies tietänyt.

— Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, — arveli hän. — Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.

— Niin, — sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja mörissyt kuin karhu. — Siitä asti se minua respekteeraa, — vakuutti hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.

Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin liian vakava.

Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut. Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka keskellä talvista taivalta…

— Ja saa nyt maisteri rauhassa ajella kotiinsa, — arveli konstaapeli omituisesti välähtelevin silmin ja nykäsi hevosensa menemään.

Reino Frommerus oli konstaapelin silmäin välähdyksestä lukevinaan että mies yhtähyvin olisi suonut hänelle rauhattomankin kotiinajelun. Jos nimismies olisi sattunut olemaan toista maata, niin konstaapeli empimättä olisi totellut päinvastaisiakin komennuksia. Oli jo kerran oireita sinnepäin näkynytkin, mutta nimismies oli erottamisen uhalla kieltänyt kaiken kalastelemisen bobrikoffilaisen virkavallan sameissa vesissä. Onni tosin että nimismies itse asennoi siksi kaukana kuvernööristään ettei tuon nousukasherran kotkankynnet tähän pitäjään asti ulottuneet. Konstaapelin ja maapoliisien siis täytyi totella perustuslaillisiakin käskyjä, jos halusivat elää nimismiehen suosiossa.

Reino Frommerus, erottuaan konstaapelista ajoi suoraan opettaja Limaskaisen luo. Tämä oli parhaillaan tunnilla, joka jostakin syystä oli lykkäytynyt tavallista myöhempään. Maisteri Frommerus hiipi voimistelusaliin ja, istuutuen rikkinäiselle höyläystelineelle, päätti odottaa oppitunnin loppumista. Ohuen lautaoven läpi saattoi hän selvästi erottaa, kuinka nuori opettaja siellä parhaillaan opetti raamatunhistoriaa lapsille.

— Mikä sen vuoren nimi oli, jolle Mooses kiipesi? kuuli hän opettajan kysyvän.

— Herrajumala, kuinka te sotkette, minähän kysyn kivisistä tauluista. Montako niitä oli?

— Oikein. Mutta kuka tietää miksi niitä käskyjä oli justiinsa kymmenen? Sitä ei seiso kirjassa, vaan ehkä joku arvaa?

Mutta ei kukaan oppilaista kuulunut vastaavan. Opettaja sai itse selittää viisautensa:

— Jumalalla nähkääs on kymmenen sormea kuten ihmisilläkin, niin hän joka sormella kirjoitti yhden käskyn. Sentähden sanotaankin jokaisesta lain käskystä että se on kirjoitettu Jumalan sormella.

— Mitä Mooses teki sillä aikaa, kun Jumala kirjoitti? kuului taas opettaja kysäsevän. — Ei sitäkään ole kirjassa, vaan ehkä joku sen paikan ymmärtää?

— Hän vuotteli valtaistuimen juuressa jotta milloin toinen saisi ne taulut valmiiksi, — vastasi joku kekseliäimmistä. Toiset pojat tuntuivat tirskahtelevan vastaukselle, mutta opettaja jatkoi:

— Niin tietysti, vaan milläskeinoin hän vuotteli? Istuiko Mooses? kehitti opettaja.

— Ehei! Kylläpä teillä on vähän najua päässä. Ei semmoisten suurten herrain edessä passaa istua. Tietysti hän seisoi.

— Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, vastasi harvakseen järeä ääni, jonka takana varmaankin seisoi koulun koljatti.

— Joo joo, niin olivat asiat siihen aikaan. — Siihenkö asti teillä oli läksyä? — Kertokaa nyt tämä tapaus niinkuin kirjassa seisoo. Reeta Lauronenpa alottaa.

— Yhymn. Ko — Kolmannen päivän aamuna Herra astui alas vuorelle ukkosen jyristessä, ukontulien salamoidessa ja kovan pasuunan äänen kuuluessa. Ja savu nousi vuorelta niinkuin pätsin savu. Koko Siinai vapisi ja kaikki kansa, joka oli leirissä, peljästyi sangen kovin. Ja Mooses vei kansan leiristä… ja Herra puhui kaikki nämät sanat…

— Piisaa, keskeytti opettaja, samalla kun seinäkello kuului lyövän neljää. Lukekaa seuraavaksi kertaa — — —

Reino Frommerus siirtyi opettajan vastaanottohuoneeseen, jonne Lalli Limaskainenkin pian ilmestyi omituisesti hieroen käsiään. Nähtyään vieraan huoneessaan, säpsähti hän kovasti ja punastui korviaan myöten. Reino Frommerus mainitsi nimensä. Opettajan käytös muuttui silmänräpäyksessä kohteliaaksi ja kiemurtelevaksi.

— Hauska tutustua, sopersi hän ja läksi toimittamaan kahvea piialtaan. Tuli taas takaisin ja soperteli kaikenlaista vaatimattomista asuinhuoneistaan, joita ei muka vielä oltu keretty laitella vieraskuntoon, ja pyyteli anteeksi.

— Minulla on opettajalle vain vähän asiaa, — virkkoi toinen ja loi lävistävän katseen levottomaan, sileänaamaiseen olentoon, joka pyrki helkyttämään kirjakieltä, mutta äänsi kaikki d-äänteet järjestään t:ksi.

— Onko totta että te, herra Limaskainen, olette kirjoittanut päällekirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka jotkut rentut tästä pitäjästä aikoivat lähettää Bobrikoffille?

Vieraan katse poltti nuorta opettajaa. Tämän tulen edestä ei näkynyt pääsevän pakoon.

— No hyvänen aika mistä te tiedätte! Ky—ky— kyllä minä… panivat pyytämään… minä en tuntenut herraa… ne sanoivat… ja täytyyhän ihmisiä auttaa…

Reino Frommeruksen silmät säkenöivät. Hän oli ponnahtanut pystyyn puristetuin nyrkein. Hänen äänensä värisi vihasta, kun hän sanoi:

— Hävetkää! Suomalainen kansakoulunopettaja alentuu santarmipalvelukseen? Joko te olette tyhmä raukka taikka kokonaan siveetön ihminen. — Hyvästi!

Hän asteli raskain mielin alas pihalle, luomatta ainoatakaan katsetta jälkeensä. Kuuli takaapäin imelän kohteliaisuuden "eikös maisteri vielä tulisi juomaan toista kuppia?" mutta ei kyennyt siihen sanallakaan vastaamaan. Poro kiidätti hänet hyvää vauhtia kylän läpi suoraan kotipappilaan.

Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen runoilijan sanat:

'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana, kätemme koiria vastaan, — se on kristillisyyttä!'

Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta. Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi, sattui — ikävä kyllä — olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin, arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta, josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! — älykkäintä oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia mullistuksia.

Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.

"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa kristillisen kapitulinkin herroille…

Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet. Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän ajaa peurallaan — ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään, ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä…

Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin, joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi — ja siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin näkyi nykyaikanakin — kaikkialla muualla paitsi Suomessa — nousevan todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista, jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa, missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?

Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua, jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen kehityksen perässä?

Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?

Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä. Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle silloin opetettu? — Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi seuraavat: Jumala (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa tirkisteli). Synti (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan, jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). Jeesus (joku sangen hämärä sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman synnit"). Perkele (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento, joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä, vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli kuin suurensuuri peura tai poro.) Enkeli (valkosiipinen tyttö, joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho). Pyhähenki (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle — niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi arvoitukseksi). Taivas (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden, jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). Helvetti (hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni, silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.

Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista: ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla, ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka kuunnellut jumalansanaa?

Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä? tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta, Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?

Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä "uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja, joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen sankaritöistä?

Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa valtatietänsä —? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan — sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo alustapitäen!

Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään, joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä, yliluonnollisia voimia?

Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen kehityksen tasalla.

Se oli — ennenkaikkea — turmellut mielikuvituksen Jumalasta tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." Ei kukaan — eikä koskaan? Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia." Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä — niin oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan — kaikki ne käsitykset saivat jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa, ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen elimistölleen.

Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten opettajan parempaa tietoa!

Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?

Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin, ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan, turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?

Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta, Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia, ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin pääkappaleisiin ja selityksiin?

Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti, jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala, kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli ihminen, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen yläpuolelle!

Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen, miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin keinoin tyrkytettiin?

Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin kouluihin?

Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino
Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.

Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus sangen alakuloiseksikin — tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.

Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas mailmanparantaja.

Milloin te, kurjat sanankuulijat, olette nähneet arvoa annettavan kaikelle sille, minkä omantunnon hienoin ääni sanoo hyväksi, kauniisti-tehdyksi, vapaaksi, jaloksi ja jumalalliseksi?

Eivätkö ihmiset kilvoittelemalla kilvoittele saadaksensa totuuden äänen peitetyksi niin syvälle kuin mahdollista tylyn arkipäiväisyyden hautaan?

Kaikkihan kantavat totuuden ja kristillisyyden kipunoita rinnoissaan, mutta ovat niin kurjasti kasvatetut tai itsensä kasvattaneet että häpeävät koettaakkaan toteuttaa sitä, minkä tunnustavat paraimmaksi, siveellisimmäksi, arvokkaimmaksi elämässä. He lykkäävät alituisesti hyvän ja jumalallisen toteuttamiset tuonnemmaksi sekä tottuvat siinämäärin tähän toistaiseksi-lykkäämiseen etteivät huomaa lykkäävänsä sitä ikuiseksi — ja kun kuoleman viikate vihdoin elämän korren katkaisee, silloin on jo myöhäistä sitä toteuttaa.

Kurja, kurja on siis ihmissuku, ja kauvan, kauvan sen täytyy mailmassa sukupolviansa uudistaa ennenkuin jumalalliset siemenet siinä itävät ja hedelmälliseksi puuksi kasvavat! Kurja, kurja on ihmisen pyhä henki, joka kuten hyödytön suuri kapitaali makaa maahankaivetun arkun pohjalla, ja kulua voi tuhansia vuosia ennenkuin siitä kenellenkään hyötyä koituu.

Kurja, kurja on ihmisen jumaluuden kaiho ja heikot, heikot hänen hyvän tahtonsa näytteet. — — —

Katkesi talvenselkä Kurjalan korvessa, alkoi ihmeellinen, vaihteleva aika — kevättalvi.

Ja pappilan vanhanaikuisen taitekaton räystäistä rupesi tipahtelemaan vesipisaroita, jotka huikaisevan kirkkaasti kimaltelivat päivänpaisteessa. Metsän syvyyksissä kuului salaperäisiä humahduksia, kun korkeimmat kinokset siellä laskeutuivat. Ja kelohongan harmaassa kyljessä takoa naksutti kirjosiipi tikka niin että metsänrinta iloisesti raikui…

Variskin jossakin raakahteli ikäänkuin olisi tahtonut pitää oppineen luennon talvipäivän seisauksesta.

Aamuisin hohtivat pitkät jääkynttilät pirtinräystäissä kuin mitkä satujättiläisten jäätyneet kyyneleet. Ja kaikki pehmoiset lumipinnat olivat muuttuneet koviksi hangiksi niin että kantoivat koiran ja hiihtäjän, jalkamiehen ja koko peurankin puikkineen. Oli se raikasta aikaa korvessa.

Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.

Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah! se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan huokui korvessa.

Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä. Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla. Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina oli alinomaista kolinkolia… Se oli hengenvaarallista helskytystä, jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän, soivan, soiluvan kuin elohopea…

Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan. Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin ystävänsä korvessa!

Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen kuulostelemaan… Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin, kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta. Kil-kal-kil-kal… Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali… huhuu! Sirppisarvi huhuu! kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan — porohärkä nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä. Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa — luultavasti härkä taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen —? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee… Ja katso: yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.

Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää.
Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa,
tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa.
Veripunainen kuu…

Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta. Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin porokyydin kaikkiin ongelmiin — nautti sielustansa moisesta menosta. Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen hermoilleen…

Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää, minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin — puisen kömpelön kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti pitkin kuutamoisia pintoja.

— Niinpä on kaunista ettei osaa edes puhuakkaan, — virkkoi Reino
Frommerus.

Hänen sielunsa pohjavesillä souteli hämäriä haaveita, joita ei itsekään ymmärtänyt…

Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä, olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia… Tällaisena yönä olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon suuruudesta olisi nauttinut, niin — eipä hän tässä maalaiselämässään enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut…

Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai se vain oli moisen haavelman välähdys?…

Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle, mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan. Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken sukuviettiviehätyksensä — niin hän itse uskoi — ja hän oli tuntenut itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi…

Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta alotteestaan ollut etsinyt.

Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen haavelma tytöstä?

Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta? Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?…

Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa, päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä vasten kasvoja läpi akkunan… silmää räväyttämättä kuin mikäkin suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi…

Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla lähteä. — Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi…

Reino Frommerus läksi illansuussa peurailemaan — viimeistä kertaa, kuten hän arveli. Hän ajeli pitkin järven sohjua niin että poron kaviot räiskyttivät hänen silmilleen vettä ja hyyhmää. Täytyi tuontuostakin pyyhkiä kasvojaan. Harmaa, limaskainen taivas riippui niin matalalla yli maisemain että kirkon ristikin oli sukeltanut vesisumuihin. Pian peittyi tökerö tornintötterökin vesipilveen ja Kurjalan puiseva herrantemppeli tökötti autiolla rantamalla kuin iso kana, jolta koirat ovat purston repineet. Sitten näyttivät taivaalliset koirat popsivan suuhunsa tuon kanan koko ruumiinkin, niin ettei lopuksi enää mitään näkynyt. Höyheniä vain — ikäänkuin — lenteli ilmassa. Satoi näet taivaantäydeltä lumiräntää. "Tämä on kirottua", päivitteli itsekseen papinpoika, jonka ei onnistunut enää saada poroansa vilkkaasti juoksemaan, kuten talvella; se nulkkasi vain ja luimisteli pehmeitä korviaan näyttäen sateessa surkealta kuin kaivosta nostettu kissa; permojakin sen karvan alla jo pullotti.

Joku kievarikyyti näkyi ajavan kaupungista päin yli järven. Siinä oli ajajana poikanen, joka antoi aisakellon ja kulkusen soida vähääkään huolimatta huonosta ilmasta. Reino Frommerus saattoi nähdä vilahduksen nuorista naiskasvoista muhkean susiturkin sisää sekä reen kannaksille köytetyn ison matkakoffertin.

"Mikähän lintu nyt lie lentämässä Kurjalan rannoille?" ajatteli poromies itsekseen. Häneenkin maalaisseuraelämän yksitoikkoisuus oli vaikuttanut jotakin uteliaisuutta. Olihan merkkitapaus, jos joku "parempain ihmisten lapsi" jolloinkin ajautui näin kauvaksi kaupunkipaikoista. Moinen sattuma leimattiin Kurjalan korpikunnassa melkein kuin valkoihoisen ilmestys saarivaltioon, jossa asuu mustia villejä.

Maisteri Frommerus ei liikkeistään päättäen kuitenkaan näyttänyt uteliaalta. Taakseen katselematta hän näet ajoi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin vieras kyyti ja nousi sitten maihin metsäherran vanhaan kartanoon, Metsolaan.

Siellä oli Kurjalan niin-nimitetty intelligenssi koolla yhteisvoimin tätä sunnuntain iltaikävää tappamassa. Ja sinne nyt jäi Reino Frommeruskin iltaansa viettämään. Siellä juotiin monenkertaiset kahvit ja teet monenkertaisten nisujen ja marjahillojen kanssa, siellä syötiin rasvaiset illalliset mitä herkullisimpien ruotsalaisten kohteliaisuuksien höystäminä, siellä soitettiin pianoa sekä nelikätisesti että kaksisormisesti ynnä lauleskeltiin niinhyvin kuoroa kuin sooloa. Ja siellä keskusteltiin — ei tuppisuina istuttu. Siellä keskusteltiin sekä isoista koirista että pienistä koiranpenikoista, sekä isoista viroista että pienistä sivutuloista, poronlihoista, politiikasta ja porvareista, vieläpä kerrottiin todellakin sattuvia "vitsejä" ja "skitsejä" sen tuomiokunnan kaikista tuutinkiherroista, johon Kurjalan kunta kuului. Mutta sekä alussa että lopussa ja myöskin keskellä kaikkia näitä pakinoita lasketeltiin maalaissukkelata leikkiä siitä "uudesta tähdestä, joka oli Karjalan horisontille ilmestynyt" ja jonka maisteri Frommerus, se onnensuosikki, kuului ensimmäiseksi huomanneen järven jäitä ajaessaan.

— Niin, — virkkoi rovastinpoika pilapuheita juhlallisesti säestäen, — minä tosiaankin olin näkevinäni oudon tähtösen vilahtavan taivaanrannalla, mutta kukaties se olikin meteoori, joka kiisi halki ilman ja särkyi sammuen törmätessään vasten Kurjalansalmen rantaa?

— Tai pyrstötähti, hyvä veli, komeetti? arveli pitäjän rillisilmäinen lukkari, joka oli melkoinen tähteintutkija ja joka jo kerran, teatterikiikarilla avaruutta tähystettyään, oli ennustanut pikaista mailmanloppua, jota kaikkien onneksi sentään ei ollut tapahtunut.

— Kyllähän meillä siitä flikasta, jos se vain lie nätti, sinun kanssasi, kuule bror Reino, taitaa tulla hiidenmoinen duelli! letkautti pitäjän lyhyentanakka nimismies, jolla oli tapana esiintyä erinomaisena Don Juanina.

— Maisteri hoi, maisteri! Ottakaa minut sekuntantiksi tuelliin! huudahti valkotukkainen, pystynokkainen maanmittarinoppilas, herra Sebastian Sälli, joka oli tunnettu sivistyneestä puhetaidostaan, vaikka hänen hioutunutta järkeään toisinaan epäiltiin suuruushulluuden myrkyttämäksi.

— Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen sekundantikseni, — lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. — Kaksi oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.

— Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. — Minulla on yhtä hyvä poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki…

— Bravo — skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita hän käytti ikuisen kilon takia.

— Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. — Veli Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä sisään minun rysästäni…

— Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.

— Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. — Akta dina ömmaste känslor!

Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi vähän yli 100 kiloa.

Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin "nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla…" Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina kourassa juosta toiseen huoneeseen.

Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat kadottaneensa.

Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli. Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin, jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia, vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa! Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken, oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? — naismailmalle kuoleutunut mies!

Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut horjahtamaisillaan radaltaan…

Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve, lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja turmiolliseksi.

Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin, Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista, syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista urheilukirjoistakin — sanalla sanoen: koko eurooppalaisen valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä, vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta Raamatustakin — niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä elämäkerrastakin…

Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän, sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista jollei muuten, niin unelmissa…

Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan…

Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen…

Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan. Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi heti kopperoonsa.

Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä, kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.

— No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, — läähätti Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta tulipunaisina, — kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut takaa kuin sutta…

— Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla, — sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.

— Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. — Etkö sinäkään,
Reino, vielä ole tavannut?

— Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli ylenkatseellisesti.

— Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. — Minä siihen tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. — Se on ihan nuori, tuskin yli 20!

— Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli ankarasti, miltei vihaisesti.

— Vähät kai minä, — naurahti rovasti synkästi. — Minä vain virkani puolesta…

— Kuukauden. Se on tänne lähetetty järjestämään jotakin kristillissiveellistä säästökassaa kansalle, — tiesi tytär.

— Jasso kristillissiveellistä säästökassaa, — sanoi rovasti, — sehän on hyvä asia.

— Erinomainen asia, ivasi Reino Frommerus. — No jo sitä josjotain keksitäänkin kansa paran istuttamiseksi kirkon jalkapuussa… kristillissiveellisiä säästökassoja — hyi!

— Niin, en minä niin tarkkaan muista, oliko se juuri sillä nimellä, vaan jotakin sentapaista se on, — sanoi Miili sisar vähän nolostuneena että veli isketteli hänen selityksiinsä.

Mutta seuraavan päivän iltana näki Reino Frommerus siskonsa Miilin pappilan Pollella tuovan sitä vierasta neitiä kartanoon.

— Reino! muuta, kultapoika, parempi takki päällesi! huusi ruustinna salin ovelta, kiiruhtaen vastaan etehiseen.

Mutta kultapoika ei muuttanut. Häntä hermostutti että tehtiin juttu joutavista. Parahiksi, jos olisi painautunut metsän peittoon poroansa kuulostamaan, sääkin kun jo näkyi seijastuvan. Vaan poistuminen olisi näyttänyt pakoonmenolta.

Seurasi kotvan äänettömyys. Reino ei pyrkinyt ensimmäisenä pakinoihin, istahtihan vain pieksunvarsiaan oikoen keinutuoliin ja alkoi keinahdella antaen toisten pitää seuraa nuorelle neidille sekä vastaanottaen äidiltään nuhtelevan katseen, koska ei ollut vaihtanut sarkaista, kulunutta porotakkiaan. Kun Miili sisko hetkenpäästä meni käyttämään vierasta neitiä omassa vinttikamarissaan, ja ruustinna sillä-aikaa nakkasi pojalleen kysymyksen mitä tämä nyt muka piti tuosta "uudesta tähdestä", niin sinkahutti nuori maisteri taaskin hyvin hylkäävästi:

Eikä hän vielä sittenkään kun illan kuluessa olivat jonkun sanan vaihtaneet, voinut tunnustaa että vieras neiti häneen olisi tehnyt erikoista vaikutusta. Jostakin syystä oli tuntunut epämieluisaltakin joka kerta kun tuo neiti häntä oli nimittänyt "herra Frommerukseksi." Tosin hän hänet nähtyään oli senverran aristunut ettei ollutkaan paiskannut kysymystä "onko neiti oikeauskoinen?" mikä hänellä jo oli ollut kielellä ennen saliin astumistaan.

Mutta paria päivää myöhemmin, kun Reino Frommerus ihanan iltaruskon hohteessa kiidätti peurallansa pitkin järven heläjäviä hankia, ei hän enää saattanut olla muistamatta että kylässä asui nuori neito, joka oli näyttänyt terveeltä ja elämänhaluiselta, vaikka kuuluikin noihin epäilyttäviin "kristillissiveellisiin." Sen neidon kirkkaat silmät ja lapsellisen puhdas katse olivat jollakin tavoin piirtäytyneet hänen mieleensä…

"On sentään sääli että niin sievä ja puhdas tyttö jääpi virkaherrain huvittelun esineeksi!" arvosteli hän itsekseen. Hän oli jo ehtinyt kuulla kaikenmoisista kohteliaisuuksista, joita neiti Winterbergiä kohtaan oli osoittanut vuoroin metsäherra, vuoroin vanha maanmittari, vuoroin juoppo kunnankirjuri, vieläpä pappi Möhkönenkin. Se sellainen erikoinen huomaavaisuus, vaikka kantoikin viattomuuden leimaa, sisälsi Reino Frommeruksen mielestä jotakin iljettävää, jotakin epäoikeutettua.

"Ja inhoittavaa se todella onkin, kun sitä rehellisesti tutkii; se on sitä seuraelämämme salaista masturbatsioonia!" varmisteli hän järjessään. "Nuo maalaisavioherrat, joilla ei ole riittävästi henkisiä, yliarkipäiväisiä harrastuksia, eivät saa tarpeekseen omista vaimoistaan, ja sentähden vain he pyrkivät kädenkosketuksiin ja silmäinpyyntiin ja avuntarjouksiin, kun eteen sattuu tuoreita naisia, jotka sivistysasteeltaan suinkin voidaan heidän ilmapiiriinsä lukea. Kaiken ilmenevän ystävällisyyden takana piilee jonkunlainen rikosromantillinen haave."

Mitä jos hän, naimaton Reino Frommerus, tällä kertaa astahtaisi väliin ja tekisi lopun tuosta maalaisavioherrain kaunistellusta itsesaastutuksesta, repisi heidän ennakolta-suunnitteleman huviohjelmansa säpäleiksi?

Hän sen voi, jos tahtoo! Hänessä piilee siveellinen suuttumus kaikkea väärinkäytöstä vastaan ihmisten kesken, koskekoon se sitten uskontoa, politiikkaa tai seuratapoja…

Näin hän uhmasi vapaassa nuorenmiehen mielessään, joka ei mitään pelkää. Ja siihen uhmaan hän ryhtyi.

Oli päätetty toimeenpanna varhainen hankiaisretki neiti Winterbergin kunniaksi.

Reino Frommerus nousi ylös kello 5, valjasti pikaisesti poronsa ja ajoi täysissä tamineissa kylää kohti. Hän helisti porokellolla hereille neiti Winterbergin ja sai tämän ensimmäisenä kelkkaansa ennenkuin kylän herrat ehtivät kokoontumispaikkaan toisine poroineen. Huimaa vauhtia lennätti papinpoika alas järven hangelle. Häntä huvitti hilpeästi että kylänherrat ajoivat ja hiihtivät hänen kintereillään väijyen pienintäkin tilaisuutta olemaan kohteliaita. Aamu oli huhtikuun ihanin. Koko taivas loisti sineä ja avaruutta, ilma läpikuulsi kuin kristalli ja valkoiset lakeudet välkkyilivät ihmeellisessä lumi raikkaudessa. Keväthangen ja havukorven tuoksu levisi kuin jumalainen henki yli Kurjalan järvimaisemain.

— Pidelkää minusta kiinni ettette putoa… Näin he keskustelivat. Ja sitten, seurasta eristyen, myös näin:

— Uskallan tietystikin. Luen hirveän mielelläni. Koulutyttönä himoitsin kaikkia kirjoja…

— Voi älkää puhuko. Mamma-vainajan mieliksi tulin vastaanottaneeksi tämän toimen.

— Anteeksi, — sanoi kavaljeeri ääntään hiljentäen. — En tiennyt että äitinne jo on kuollut.

He vaikenivat. Poro laukkasi hilpeästi, hanki huokui kevättä, kevättä, luonnon lumo tempasi nuoret mielet väkisinkin mukaansa. Kaukana järven seljällä juosta vilisti kettu…

Huviretkeilijät nousivat komealle harjulle, keittivät kahvinsa kuusenjuurella, juoksivat leskeä pitkin hankea, jolloin Reino Frommerus yhä esiintyi voitonsaajana, sekä läksivät paluuretkelle ennenkuin päivänpaiste kerkesi pehmittää lumen kohvettuneen pinnan.

Rovastinpoika palasi kotipappilaan, jonka räystäät taas alkoivat tippua vettä. Mutta kun ilta viileni ja liedot tähdet syttyivät, ajatteli hän: "Kevätkö vai mikä vaikuttanee, mutta outo raskaus ja levottomuus on asettunut sieluuni tästä aamusta alkaen."

Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin hyvin kuin suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä, ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.

— Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.

— No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.

Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen, heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:

— Saattaapa hyvinkin, — myönsi emäntä. — Voi hyvä-jumala kuinka minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!

Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä, ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta… Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi…

Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen:
"Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään…"

— Ei, ei, hyvä emäntä, — kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, — me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin tärkeä vastaanotto. — —

Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.

Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä naisen suhteen ja — sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva, kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä — me siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme — oi! onhan se suurenmoista… se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu toisiinsa!"

— Kas niin, äänsi nuori mies — tuossa häämöittää pitäjämme kirkko. Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille veisaavat…

— Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä, kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän — paholaista.

— On siinä vähän perää, — myönsi neiti Winterberg. — Miksi minuakin niin kammottanee tässä kirkon kohdalla…

— Mutta minun niin tekisi mieleni tämmöisenä huhtikuun synkkänä yönä istua teidän kanssanne Kurjalan kirkon kiviportailla ja keskustella vapaasti Jumalasta ja kaikesta…

— Juokse siis porosein. Neiti Talvivuori suvaitsee peljätä Kurjalan puustatehtyä epäjumalaa…

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla. Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi yöksikin pappilaan.

Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?…"

Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta — surua ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään "porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään, hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun hullutuksilta!"

Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt. Kaikki oli paksun auteren peitossa.

Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet tuntuivat raskailta… Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja alkoi kirjoittaa:

Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi rakkautta.

Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä rakastaa vai eikö.

"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri — naimisiin pääseminen.

"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta — tässä on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä, jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.

"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö — mitäpä hän ymmärtäisi haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.

"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes esittää?

"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä. Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan minä? Mitä huutaa vereni, mitä himoitsee tyytymätön henkeni?

"— Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta…

"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie…

Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti päiväkirjaansa:

Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan ja panen sen talon kynnykselle — — — Ja nyt odottelen vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun hän tulee kotiin niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän mukana, se on totta se, — mutta totuuden tähden pitää olla valmis vaikka kuolemaan…

En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää kymmentä minuuttia eteenpäin… Elämäni ratas on pyörähtänyt helvetin kuiluun.

Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä, joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.

Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä — pakottaaksensa itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen povellaan poltteli kirje — naisen kirje, jota ei uskaltanut toistamiseen läpilukea.

Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa, nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin, kastuen likomärjäksi… mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?

Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä keväänä — vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen — oli jälleen ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?…

Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun siskolleen pappilaan:

'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein. Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä — — —'

Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään, herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen heti neiti Winterbergille.

— Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, — nyt on hullusti! Ja minä kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta minä lennätän heti lohdutuskirjeen…

Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?

— — Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen, puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun. Viikon hän vaelsi — sitten oli pakko kääntyä takaisin.

Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt metsästämään…

Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle törmälle — juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille, joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.

Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi, porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan pihaan…

— Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt, hän on sinua tiedustellut joka päivä!

Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani, pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla revontulten hohteessa?"… "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin Kurjalaan koittaa?"

Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu…

Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle — Koskenhoville — tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.

— Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia — siinä asiassa. Se on sukuvika — sukuansio…

He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä, joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän veden voimasta.

— Kuulkaa herra Fro… anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.

— Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii?
Kuunnellaan…

— Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. —
Vielä! Vielä! Neiti Winterberg —! Neiti Winterberg —!

— Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, — virkahti maisteri Frommerus naistoverilleen. — Se on itse entinen ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn poikamiesten kirjoissa…

— Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he läksivät toiseen suuntaan…

Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.

— Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.

Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula. Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto…

Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.

Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä… Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa — kiikkuivat toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita…

Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän hänestä saisi, jos…?

Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen — senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea — edes lähinnäoikea?

Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi. elinkaudeksi-haudattu haave… Se — iäksi saastutettu pyhyys…

Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos sitten kadun?… Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin osa kärsivää ihmiskuntaa?…

Mutta hänhän — on nuori! Hänhän — on terve tyttö! Hänhän — on hyvännäköinen! Ja minä — pidän hänestä…

Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa — tässä asiassa vain?

Mutta? — eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos… Ei mitään ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin… Sehän on aina väärin! Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista — ennenkuin on myöhä?

Mutta — mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä? Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo —? Sehän on naurettavaa huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes aavista…

Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen suuressa tuskassa.

"Mutta? — minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa odottamattomana päivänä — tekee puhdasta jälkeä. Metsän se puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee — longottaa… Avovettä! Avovettä!… Niin. Minussa on kevätvirran ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista yhteen pusertunut. Ei — ei se odota! Se syöksee yli kaiken.

"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!…

"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja leimahtakoon elämän salaperäinen salama!… Minä päätän sen siis. Minä ratkaisen sen siis… Huomenna — tai ei koskaan!"

Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä, vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun — siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.

Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat olivat miltei sulat…

Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla. Isäntärenki Risto piteli hevosta.

Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.

Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.

— Joo! myönsi Risto. — Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit onkin voideltuina…

Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi valmistautunut saarnaan…

Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti kiireesti yli tien…

Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa aukeni tulijan edessä.

— Olen, olen! Käy nyt tänne perälle… Heidän molempien silmissä oli kevätveden viileätä välkettä.

Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä, ankaraa asiaa… Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan, ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan, värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei kukaan sitä ollut osannut aavistaa — ehkä siitäkin syystä että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta… Kärsi ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden — niinkuin voi tuntea vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä ikävuotta.

Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä syrjään nyt…

Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää. Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille… Haalea, puolivaloisa pohjolan kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta ei heille olemassa olekkaan — ei maassa, ei taivaassa, ei koko maailman avaruuksissa… He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten… He juovat sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä… ja he tietävät itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan ainoastaan yhden kerran, yhden kerran — ja he tuntevat riemullista kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta — avioliiton mahdollisuus.

Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus — ja se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä, kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä, joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.

Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi ja että lemmen nautinto myös oli tosi — eivätkä he sitä montakaan päivää saattaneet pitää salassa muilta.

He eivät tahtoneet pitää salassa kihlaustansa, sillä elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville, nuoruuden tovereille ja ystäville — vieläpä vihamiehillekkin että he nyt — Paula Winterberg ja Reino Frommerus — olivat laskeneet ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin. Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman tietää… Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!

Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille kummallenkin äärettömän tärkeä asia — sellainen puhtaus, jota ei mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.

— Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet sinä koskaan niinkuin monet muut…

— Vaikka et mitään ole kokenut, Paula… vaikka ei itselläsi ole ollut mitään sukuvietin vaivoja… eikä liene vieläkään?

— Vaikka! Mutta minusta tuntuu ja se on aivan varma että jos sinä et olisi puhtaana säilynyt, niin minulla täytyisi olla kummallisia kärsimyksiä näin sinun sylissäsi istuessani ja näin sinun kasvojasi suudellessani. Näin — kas näin. Nyt minä tunnen rajatonta vapautta ja jonkunlaista pyhää tunnetta että sinä olet sellainen…

— Vielä enemmän saat tuntea sitten kun naimisiin mennään. Sinulle minä olenkin itseäni säästänyt läpi myrskyjen ja hirveiden ponnistusten. Sinulle, Paula kulta, jonka kohtalo nyt minulle vaimoksi antaa!

— Voi voi kuinka minä voisin tulla sinulle oikein sopivaksi? Sinä olet niin kovin kehittynyt. Sinun pitää opettaa minut itsellesi mieluiseksi!

— Oma kulta, miten sinä puhut? Kyllä minä… sinut opetan. Mutta sepä se juuri onkin pelottavinta avioliittoon mentäessä että toinen tahtoo liiaksi opettaa toista.

— Tyttö, tyttö! Sinä luotat minuun niin kauniisti. Mutta ajatteleppas, jos käytän pakotusta —?

— Niin, niin, sinä ymmärrät sen paremmin… Mutta luetaan nyt taas sitä kirjaa…

Ja he rupesivat yhdessä lukemaan jotakin syvähenkistä teosta, jota Reino Frommerus oli vuosikausia matkassansa tallettanut, mutta eivät he nyt kyenneet kohdistamaan huomiotansa muuhun kuin sellaiseen, mikä jollakin tavoin valaisi heidän omia suhteitaan.

Joskus he painautuivat metsän viheriäiseen siimekseen istahtaen lampipuron solinaa kuuntelemaan sammalmättäälle. Ja jokainen paikka, jossa he kävivät, ikäänkuin jäi heille pyhäksi…

He eivät enää päivääkään viihtyneet yksikseen, vaan sielujen vetovoima pakotti heidät kiiruhtamaan toistensa luo heti kun arkitöiltään joutivat.

Joka kerta he erotessaan toisistaan päättyvät seuraavana iltana olla järkevämpiä valvomisen suhteen mennäksensä ajoissa nukkumaan, mutta kun seuraava ilta-armas koitti, kas: eivät sitä hennoneetkaan, vaan taas valvoivat sivu puolen yön. Ja heillä tuntui olevan loppumattomasti toinen toiselleen sanottavaa, selitettävää, uskottavaa, annettavaa, vaikka joku syrjäinen ei varmaankaan olisi huomannut heidän muuta tekevän kuin tuntikausia istuskelevan tyhjäntoimituksessa. Heille se ei ollut tyhjäntoimitusta, se oli samaa kuin luonnossa lintujen etsintäviserrys ennen pesimistä…

Niin syvälle oli elämän yhteiskaiho heihin syöpynyt että he erillään ollessaankin saattoivat toisensa nähdä, joskus sekoittaen mielikuvat ja todellisuuden yhteen.

— Kuinka ihmeellistä, Reino, viime yönä senjälkeen kun sinä olit sanonut hyvästit ja minä olin mennyt sänkyyn, minä sinut yhä näin — täällä luonani. Sinä seisoit tuossa oviverhojen välissä ja katselit minuun niin hellästi, kun minä makasin. Minua hiukan kiusasi se kun väsyksissäni olin heittäytynyt ilman yöpukua vuoteeseen: että sinä näet minun paljaat käsivarteni. Minä nousin naurussasuin ylös ja muutin rauhallisesti ylleni yöpaidan ettet sinä suinkaan näkisi niitä minun paljaita käsivarsiani. Ja sitten sinä tulit istumaan minun vuoteeni jalkopäähän ja minä näin sinut avoimin silmin. Ja minun oli niin hyvä olla, kun sinä siinä istuit, ja niin turvallista. Ja sinä katsoit, katsoit minuun siihen asti kunnes nukahdin… Mutta vasta tänä aamuna noustuani minä tajusin että sinä olitkin mennyt pois jo ennen kuin minä riisuuduin.

— On se ihmeellistä! sanoi sulhanen. — Niin minäkin sinun silmäsi näen ja äänesi kuulen siellä pappilan vanhallapuolella nukkuessani. Vaikka vasta viikkokausi on oltu kihloissa? Ja vaikka ei vielä olla naimisissakaan…

— Kuule Reino, miten sinä olet ajatellut että milloin me menemme naimisiin? Puolenko vuoden päästä vai vuodenko? Jotkut ovat kaksikin vuotta…

— Siksi, kultaseni, että kihloissa kauvan kituminen on luonnotonta.
Se on ihan inhoittavaa ja epäterveellistä. Annas kun selitän.

— Rakas Reino, kyllä minä suostun, — sanoi morsian. — Mutta — oma koti?

— Oma koti rakentuu juuri siitä että kaksi ihmistä menee naimisiin. Ja on minulla sen verran rahoja että yhteen päästään. Leipätoimi myös häkeissä… Ja vaikka ei olisikaan…

— Oi kuinka se sentään on mukava että saapi heittää tämän ilkeän ammatin ja pääsee naimisiin. Minä tyydyn vaikka kuinka pieneen kotiin, kunhan se vain on oma…

— Reino —! Eihän sinulla vain ole mielessä…? Kuule: sen minä sinulle sanon etten ikipäivinä suostu siihen… semmoiseen… ennenkuin olemme vihityt.

— Tyynny, tyynny, kyyhkyseni! Enhän minä mitään ole väittänyt… Mutta pitäisihän sinun tietää mielipiteeni. Vai etkö vielä ole käsittänyt, mistä päin tuuli käy?

— Minä tosiaankin tahtoisin sinun kanssasi mennä naimisiin ilman pappeja ja pippejä ja sen seitsemiä seremonioja, sillä minusta avioliitto on kahden ihmisen kahdenkeskinen asia, johon ei tarvitseisi pyytää pyhitystä syrjäisiltä ja varsinkaan sekoittaa siihen uskonvaloja.

— Niin, kyllä siinä onkin kaunista se että Jumalaa rukoillaan onnellistuttamaan kahden ihmisen yhteiselämää, mutta se ei suinkaan ole kaunista että siinäkin asiassa muka tarvitaan oikeauskoisuuden välittäjä ja että pappi, syrjäinen sielu, saapi lukea kaikenlaisia järjettömyyksiä "kolmiyhteisestä Jumalasta" ja muuta lorua rakastavaisten korvat täyteen, ennenkuin ihmiset uskovat että nämät ovat pätevästi naimisissa.

— Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö. Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti avioliittoon, ilman papin armokirjoja. Minä olen sillä kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi — ei ihmisten edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun kanssasi, että menettelylläni — minäkin osaltani — järkyttäisin tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä, tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia avioliitto-asioissakin…

— Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. — Kyllä minä niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla rauhassa ihmisten pistopuheilta… ettei kenelläkään olisi oikeutta meitä osotella sormella… ymmärräthän sinä, rakas —?

— Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa… Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi… tottatosiaan — minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!

— Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten vääriä tuomioita…

— Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin — noin — poikakulta — nyt jatketaan tyynesti.

— Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka toiselta hampaat suusta imisi… Onkohan se aivan äärimmäistä epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?

— Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille, jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne, jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon, voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme, mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna. Mutta minä en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin. Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua — siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä — se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie — mutta minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia. Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon "kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.

— Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. —
Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme
Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!

— Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan… tai minne tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, — lisäsi sulhanen. — Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa. Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat… antavat kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista leikattaviksi… — — — Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. — Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin… kun papat ja mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen vapaustaistelu on vallankumouksellista…

— Enkä minä ymmärrä — jatkoi hän yhä — kuinka ne saattavatkin vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi toisista…

— Niin, niin, poikakulta, — saneli neiti Winterberg kietoen käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan — me siis menemme vaikka läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla — se olkoon lujasti päätetty asia!

— Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."

— Onhan se mahdollista… Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino? ajatteles — rovastin poika?

— Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa… Puhutaan nyt eteenpäin. Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä… että sopii muka erota milloin tahansa… että se kaikki muka on vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden yhteenpyrkivän välillä.

— Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein onnellinen pari!

— Lapsi kulta… sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä hiuksia. — Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta, jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen uneksija — en enää olla saa — kysymys on vain toistensa osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa. Meidän on nyt jotenkin helppo olla… Mutta muista, Paula, että jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole — siviliavioliitossa.

— Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen… että minä niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi… Ehei, en minä sinuun olisi suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.

— Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla. Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut puhellut…

— Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt… en tiedä mistä syystä en käynyt.

— Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.

— Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä yhtaikaa kävelemästä!

— Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo. Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias ja kauheasti ikävöin.

— Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.

— Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?

— Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin. Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa, jota sietäisi vieläkin noudattaa.

Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien, metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä, hän ajatteli: "Hyvä Jumala — se on siis toteutumassa. Elämäni erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."

Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli ujosti toivottaessaan onnea nuorille.

— Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme! muisteli ruustinna kyynelet silmissä.

— Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he menivät kristilliseen avioliittoon — aivan sama ikä kuin nuorten välillä nyt.

— Täti oli nuorena varmaan hyvin kaunis, koska vieläkin on noin? kysyi tuleva miniä.

— Setä hoi, minkä näköinen tyttö tuo täti oli nuorena? kysyikin morsian.

— D-jaa… no… arveli rovastivanhus naurahtaen, — olihan se oikea kaupungin mamsseli.

— Niin, minulla ei ole koskaan ollut kunnia olla "fröökynä"! ehätti ruustinna. Siihen aikaan puhuttiin vain mamsseleista.

— Tämä meidän mamma se on ollutkin nuorena oikea mallimamsseli, — sekaantui sulhanen Reino puheeseen. — Hän, kuulehhan Paula, rakasti hurjasti tansseja ja baaleja ja elegantteja, rusettikaulaisia herroja, ja ratsasteli kuin kosakki kauniilla hevosilla, kunnes tuo pappa veijari — — —

— Minäkö veijari…? pani pappisvanhus punehtuen hopeahapsisia korvantauksiaan myöten.

— Mutta kuinka ihmeessä sinä, mamma rukka, saatoit tanssia ja ratsastella, kun siihen aikaan tietääkseni mamsseleilla oli vannehame, se kamala krinoliini?

— Ajoithan sinäkin kerran frakki-päällä porolla! — letkautti ruustinna pojalleen vastaukseksi.

Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään. Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.

— Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, — mutta mitäs minä… repale… jolla on… sellainen nahjus…

Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."

Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut postissa valkoisen morsiuspukunsa — hän näet oli kolmen vuoden uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan proviisori — oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti verhojen takaa:

— Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin, koska tämä leninkikin on näin hullu!

— Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu, kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski leikkiä velimies.

— En minä kadu — mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.

— Älä puhu mitään, pian sen tuon sinunkin Paulasi häähameissa rimssut rutisee!

Sulhanen ja morsian iskivät silmää ja painautuivat likitysten jotakin toisilleen kuiskuttelemaan:

— Paula! virkkoi Reino Frommerus tuskaisesti: — Kurjalan maa polttelee jalkaini alla. Täällä on kaikki liian tuttua… ja ilma tuntuu niin ahtaalta… Etkö jo pian joudu?

— Vaikka jo huomenna, poikakulta. Joko kapsäkkisi on valmis? vastasi ja kysyi Paula Winterberg.

— Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme… olen sitä piiloitellut sänkyni alla.

— Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä…

"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?" ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:

— Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!…

Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.

Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa. Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän kipeimmin tallensi:

— Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna nyt anteeksi…

— Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. — Älä häpäise itseäsi. Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä — ei minunkaan sydämmeni ole kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään surun syytä…

— Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää koskaan nähdä, — vaikeroi ruustinna, — me olemme molemmat jo niin vanhoja papan kanssa…

— Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla… kyllä me vielä tapaamme.

— Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä — muuta en osaa sanoa…

— No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.

Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.

— Anna nyt kuulua jotain hommistasi, — sai rovasti Frommerus sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.

Lämpöistä tunnetta tunsi hän lapsuudenkotia kohtaan, mutta vielä lämpöisempää sitä kohtaan, joka hänen rinnallaan istui.

Oli ollut osaksi hurjaniloista, osaksi vakavastiharkitsevaa, osaksi myös kärsivän-väräjävää kahden sielun vuoropuhelua koko se matka. Oli ikäänkuin vielä kerran säpsähdetty molemmilta puolilta kysymään, oliko suhde, tuo suuri aikomus, unta vai totta. Ja oli tultu uskoon että sen täytyi olla totta ja ratkaisevaa… Kolme vuorokautta kihloissaolijat täten olivat matkustaneet yhdessä pitkin autioita maanteitä, joilla kärrynrattaat syvälle uppoilivat talviroudastaan sulavaan maahan ja joiden varrella sijaitsevissa majataloissa matkustaja aina löysi toivomisen varaa, mikä kuitenkin, heti kun oli perille päästy, tyytyväisesti unhoitettiin.

Sitten he päiväkauden levähdettyään tuon surunsuloisen maamatkansa jälkeen olivat lähteneet jatkamaan kulkuansa junakyydillä. Ja nytpä he parhaillaan lähestyivät sitä merenranta-kaupunkia, josta morsian Paula Winterberg oli kotoisin.

— Vai nämät nyt ovat sinun lapsuutesi leikkitantereita, Paula? virkkoi sulhanen ikäänkuin arastellen katsahtaen ulos vaununikkunasta.

— Niin, niin, — sanoi morsian iloisesti, — näkisitpä vain kuinka niityt kesällä ovat kauniit! Kuuletkos Reino? Pium, paum. Ne ovat minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumahtelevat vastaamme…

— Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! — arvosteli sulhanen.

— Lupaan, lupaan, — sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.

— Päivää! No päivää! — Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä kihloihinjoutumisesta.

— Sulhaseni! — Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.

Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat. Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi ruokapöydässä laskea leikkiä.

— Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.

— Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, — vastasivat sisaret kuorossa. — Paula on kaiken kertonut…

— Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että…?

— Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena poskiltaan.

— Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut! huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.

— Hyvät ystävät, — vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: — minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.

— Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin? uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset silmät.

— Ahaa, te olette niin uudenaikaista väkeä että vihitätte itsenne kirkossa ja sitten — päätäpahkaa ulkomaille?

— Emme me vihitä itseämme… ei kirkossa eikä kotona! lausui sulhanen lujasti.

Sisarparvi kuuli oudon asian hämmästyneenä eikä aluksi tiennyt mitä ajatella tai mitä sanoa.

— Minäpä arvaan, — äännähti vihdoin lähinnänuorin sisarista Laura: — te menette vissiinkin semmoisiin naimisiin kuin oli kerran meidän kaupungin sanomalehdessä: ettei tarvitse muuta kuin kaksi kertaa peräkanaa sanoa "rakastan" — niin sitten saapi olla? Kaikki pöydässäolijat pyrskähtivät nauramaan, niin että Laura neiti lensi poskiltaan punaiseksi kuin mansikka.

— No jo se on tuo Laura-Maija koko…! Sehän oli vain kaikenlainen
Skottlannista, — tiesi 10 kuukautta häntä vanhempi Tyyra sisar.

— Eipähän ollut kuin Amerikan vitsi! intti Laila niminen sisar, seuraava järjestyksessä viisautta ja vanhuutta kohti…

— Austraalian villeistä se pätkä oli, te pirpanat! määräsi Gunilla, sisarsarjan vanhin.

Sisar Agnes yritti myös jotakin sanomaan, mutta toiset tukkivat häneltä suun.

Syntyi melkoinen hälinä siitä, kuka tyttäristä sen lehdessä olleen pätkän oikein muisti. Joku juoksi kesken syöntiä etsimään numeroa vanhojen sanomalehtien seasta, mutta kovaksi onneksi ei löytänyt.

— Kaikesta päättäen se ei ollut tuiki tuhma juttu, — julisti nyt sulhanen Frommerus. — Ja neiti Laura tässä osui jotenkin likelle totuutta, mitä meihin Paulan kanssa koskee…

— Reino hyvä! älä viitsi sanoa minun sisartani neidiksi! — keskeytti morsian.

— Niin, jatkoi sulhanen kahvin lomasta, — teistä sisarista se tietysti on outoa ja kauheaa, mutta ihan todella me Paulan kanssa olemme päättäneet mennä siviliavioliittoon.

Samana iltana auringon aletessa istuivat morsian ja sulhanen pikkukaupungin kalmistossa nojautuneina toisiinsa kevätviileässä värjöttelevän paljaan koivun alla.

— Reino! kuiskasi Paula Winterberg. — Sinä luulet että minun äitini sen kieltäisi, jos eläisi. Mutta minusta tuntuu nyt tässä haudan päällä aivankuin hän meidät ymmärtäisi, jos eläisi! Ainakin paremmin kuin nuo… Agnes ja Gunilla…

— Sitä ei voi tietää, — sanoi sulhanen. — Älkäämme palvelko vainajia kuten mitkä kiinalaiset — se vie vanhoillisuuteen. Sinä, Paula, näyt olevan sukurakasta sukua — kunhan vaan et antaisi siskojesi itseäsi horjauttaa!

He läksivät pois haudalta. Mitäpä kuolema heille kuului?… Kevät-yön hämärissä he sitten kauvan valvoivat hiljaisessa ullakkokamarissa, jonne sulhasmiehelle oli yösija valmistettu morsiamen kodissa.

— Huomenna menen papin pakeille, — sanoi sulhanen: — sinun paperisi täytyy heti saada reilaan.

— Ei siellä mitään myrskyä nouse. Minä kirjoitin vain sen yhden paperin lähettämisestä. Siitä voi vain hämärästi aavistaa että jotakin on tekeillä. Täytyy varustaa vanhukset siihen vähitellen. Sillätavoin he sen mainiosti kestävät. Miilin juhlalliset häät, joita koko kylä siellä nyt valmistelee, sattuivat myös onneksemme. Minkä veli ryöstää, sen sisar antaa. Ymmärrätkös yskän: pappilan ryökkynä naimisiin! Vaikutukset menevät tasan eikä minkäänlaista haavaa synny. Ole varma. — Muuten — jatkoi sulhanen — ei tämmöinen asia pitäisi olla mahdoton sulatettava isällekkään, vaikka onkin pappi, sillä juuri pappien keskenhän siviliavioliitosta kirkolliskokouksissakin on riidelty. Moni hurskas kirkkoherra ja joku ortodoksinen piispakin sitä on puolustellut, vaikka äänestyksessä ovat jääneet vähemmistöön. Siviliavioliitto meillä on siis ajan kysymys vain ja ellei olisi tätä lamauttavaa Bobrikoffin aikaa, niin… Jos tällaista taantumusta jatkuu, voipi kestää sata vuotta ennenkuin siviliavioliitolle suodaan jalansija Suomen laissa…

— Mutta kuule, mitä se sinun vanha ystäväsi rouva Balder sinulle kirjoitti? Sitä kirjettä et ole minulle näyttänyt, veitikka? tiedusti morsian.

— Mihin lienee joutunut, — vastasi sulhanen. — Minua niin suututti kun sen kirjeen sain. Ajatteles: olin siihen ihmiseen enin luottanut, sillä hän se aina oli leimunnut kaiken vapaan ja kauniin puolesta uskonnossa ja avioliittoonmenossa, mutta nyt kun hänelle kirjeen nakkasin — minä lennätin sen sinun tietämättäsi heti kihlauspäivämme jälkeen — ja kysyin minkä neuvon hän minulle antaa, niin hän jyrkästi kielsi minua menemästä siviliavioliittoon…

— Mene tiedä. Hän ruikutti sitä samaa nuottia, jota ne kaikki muutkin: "pappasi ja mammasi vuoksi! pappasi ja mammasi vuoksi!" Niin löyhäpäistä väkeä se on tämä Suomen vapaamielinen intelligenssi!

— Mutta minäpä luulen, — tarttui morsian puheeseen: — että rouva Balder kyllä salaa toivoi sinun menevän vapaata tietä, vaan ei tahtonut joutua kiihoittajaksi.

— Niin, sanoi sulhanen, — kyllä kai se onkin hyvä että vastuunalaisuus lankeaa meidän omille niskoillemme…

— Paula kulta! sanoi sulhanen vakavasti ja hellästi. — Sinun on tottuminen siihen ajatukseen että ikävyyksiä tulla voipi. Siviliavioliitto Suomessa on kapinaa "kristillistä yhteiskuntajärjestystä" vastaan, ja kaikki kapinallisuus on taistelua vihollista vastaan. Taistelu taas tuottaa kärsittäviäkin…

— Me panemme ne kahtia, Reino, me panemme kaiken kahtia, — puhui toinen. — Voi voi, nyt taitaa olla jo myöhä. Ei hennoisi erota… Tule minun polvelleni.

— Sinun lempesi on niin tuore — niin viileä — puhdas — niin nuori!… puheli sulhanen onnellisena ja melkein kuiskaavalla äänellä. — Ja sitä ihanammalta se tuntuu, kun minä… miten sen sanoisin… ikäänkuin merirosvo… sinut tästä merilinnasta… vieraille maille… Kuule: meidän suvussa on aina ollut romantiikkaa…

— Ssh! säpsähti morsian oikaisten vartalonsa. — Joku kiipesi ylös portaita…

— Tulkaa sisään vapaasti! pyysi sulhanen istuen hänelle valmistetun vuoteen jalkopäässä, käsi kiedottuna morsiamen kaulan ympäri.

— Gunilla käski sanoa että Paulan pitää jo tulla nukkumaan… ettei saa valvottaa…

— Minuako? Ohoo? sanoi sulhanen hiukan ivallisesti. — Kiitoksia hyvät ystävät huolenpidosta. Neiti Agnes, tulkaa istumaan tähän toiselle puolelle, niin jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta…

— Höpsänkenkä! sanoi morsian. — Semmoinen mamsseli se Gunilla aina on ollut, niin kauhean tähellinen ja olevinaan…

— Kas ihmettä kun Paulallakin olla piti oikeauskoinen sisar! letkautti sulhanen.

Agnes neiti katsoi suurin tutkivin silmin vuoroin sisareensa, vuoroin tämän sulhaseen.

— Onkos Agnes neiti koskaan rakastunut? kysyi viimeksimainittu hienonterävästi.

Mutta niin arkaluontoista kysymystä ei morsiamen sisar kestänyt, vaan pakeni punastuneena vinttikamarista.

Pian hänen jälkeensä kiiruhti myös Paula Winterberg — ja sulhanen riisuuduttuaan kuuli sisarusten vielä pitkän aikaa puhelevan alhaalla yhteisessä makuuhuoneessaan. Hän kuuli mainittavan sanoja "Jumala" — "pappa" ja "mamma vainaja." Vihdoin äänet hiljenivät, ja aamua jo kajasteleva kevät-yö peitti kaiken syliinsä.

… Seuraavan päivän iltana astui Reino Frommerus kaupungin kirkkoherrankansliaan esittäen itsensä ja asiansa. Hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hän ymmärsi että tämä tapahtui kahdesta syystä: ensiksi siitä että hänen isänsä oli vanha pappi, joka oli saarnannut monta parannussaarnaa jo ennenkuin tämä nuori kirkkoherra oli mailmaan syntynytkään, ja toiseksi siitä syystä että kirkkoherra Land oli morsian Paula Winterbergin sielunpaimen, rippi-isä ja uskonnonopettaja. Mutta vielä enemmän Reino Frommerus hämmästyi, kun hän ilmaistuaan että hänellä oli vakaa aikomus hyljätä kirkollinen vihkiminen ja pyrkiä siviliavioliittoon ulkomailla, sai kirkkoherran suusta kuulla myönnytyslauseen:

— Menkää vain, jos suinkin pääsette. Minä kunnioitan jokaisen vakaumusta.

— Vai niin, — ihastui Reino Frommerus: — onpa harvinaista tavata
Suomessa niin suvaitsevaisia pappeja kuin te, herra kirkkoherra!

— Oo! lausui kaupungin kirkkoherra komeasti räpytellen suuria, valonhohtavia silmiään kultakehäisten lasiensa takaa: — teillä vapaamielisillä on usein aivan väärät käsitykset meistä, papeista. Minä, kuten sanottu, kunnioitan jokaisen vakaumusta…

— Herra kirkkoherra on varmaan lukenut kreivi Tolstoitakin? kysyä tokasi sulhasmies todellisesti lämminneenä.

— Jaa, no… niin… enhän minä häntä nyt ole lukenut… mutta kyllä minä tiedän…

— Hjah, — pani kirkkoherra heittäen räpyttämästä silmiään ja katsoen kiinteästi maisteri Frommerusta silmiin. — Tietysti täytyy kunnioittaa jokaista vakaumusta, mikäli se on vilpitön ja lepää kristinuskon pohjalla.

— Maisteri tahtoo kai ottaa avioliittokuulutuksen? kysyi sitten kirkkoherra arvokkaasti.

— Vai niin, mutta kyllä se on välttämättömän tarpeellinen siinäkin tapauksessa että aiotte siviliavioliittoon, — ilmoitti pappi.

— Niin no, sanoi hän sitten: — minä suostun ottamaan kuulutuksen sillä ehdolla että kirkkoherra sen toimittaa aivankuin jonkun maallisen toimenpiteen sekoittamatta siihen mitään uskontunnustusta.

— Kyllä muuten, — selitti sulhanen, — vaan minä tahdon siitä pois nuo kolmiyhteisyyden nimeenlukemiset. Ei mitään sellaista saa olla. Omatuntoni ei sitä hyväksy.

— Jahah, jassoo, kaikista yksinkertaisimmin siis. No hyvä, kyllä minä suostun.

"Papit ovat hyvät", ajatteli hän, "kun vain heidät saa pidetyiksi erillään kaavoista."

Mutta tämän ajatuksen rinnalla poltti myös epäilys: "Ken paholaiselle antaa pikkusormensa, siltä vie se koko käden."

Tuli myös kolmas tunnelma: "Yleisen mielipiteen alle ei saa taipua, kaikista vähin rakkauden asioissa."

Paula Winterberg ei voinut kylliksi ihmetellä että kirkkoherra Land oli esiintynyt niin suvaitsevaisena hänen sulhasensa edessä. Hän oli siitä toiseltapuolen ylpeä, mutta toiseltapuolen hän jäi epäilemään, mitä tuo hyväntahtoisuus oikeastaan merkitsi…

Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti
Frommerukselta ja kuului se näin:

Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon. Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!

Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää, mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna. Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän kiireesti:

— Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan morsiamelleen. — Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta". Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa epäkristillisenä — hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän kuolee suvaitsevaisena miehenä…

— Mutta, rakas kulta, — sanoi Paula Winterberg: — onhan kirjeessä sentään surkeaakin. Ajatteles: isä rukoilee omaa poikaansa?…

— Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. — Se on vain mukavuuden vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa myttyyn menisikin… Kas niin! — jatkoi sulhanen: — Nyt minä sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko vallankumousohjelmani — ja se on helppo tehtävä. — — —

Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista, kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.

Kun sulhasmies oli palannut postinsa viennistä ja kiivennyt ullakkokamariin, kuuli hän morsiamensa naurunhelinällä juoksevan perässänsä ylös portaita.

— Nuo meidän tytöt nyt ovat ihan hassuja! huusi Paula Winterberg syösten sulhonsa syliin hiukset valtoiminaan molemminpuolin pitkänhentoa kaulaa. Eivät olisi minua päästäneet vaikka mikä olisi ollut sinun luoksesi!

— No siksi tietysti että minä olen näin. Agneskin, kaakkuri, kiljui kuin kummitus perään että: "Sehän on hirveätä kun tuo Paula menee sanomaan hyvää yötä Reinolle — aamuröijysillään!"

— Tosiaankin, onhan se vähän hirvittävä ilmiö, — sanoi sulhasmies, sillä nythän on keskiyön aika.

Ja hän painoi hurjanpolttavan suudelman neitsyensä huulille, mutta toimitti tämän pian palaamaan alas, jotta ei rakkaiden siskojen yörauha taas häiriintyisi.

Seuraavana sunnuntaipäivänä, juuri kun kultalasisilmäinen kirkkoherra Land ensimmäistä kertaa kuulutti avioliittoon: "filosofian maisteri Reinhold Frommerusta Kurjalan seurakunnasta sekä neitsyt Paula Katariina Winterbergiä tästä kaupungista", nähtiin kihloissaolijain nousevan rautatiejunaan ja lähtevän kukkarintaisina, nenäliinojen huiskuessa asemasillalla, vierimään etelää kohden. Heidän käsissään kiilsivät uudenuutukaiset kihlasormukset, joita he itse näyttivät ihmettelevän enemmän kuin muut. Ja he tunsivat vihdoinkin olevansa kahdenkesken mailman taipaleilla…

Pitkillä rautatiematkoilla, kun juna pitää yksitoikkoista jyrinäänsä, ehtii ihminen miettiä ja tuntea paljon.

Sulhasmies yöjunan laverilla yksin maatessaan ajatteli sukupuoliasioita, joissa hänen nyt, naimisiin aikoessaan, pian oli määrääminen kantansa, sitä enemmän koska hänen verensä, luonnollisen lemmen lietsomana poltteli häntä joka päivä ja yö, ja hän tunsi sanomattomasti kituvansa siitä että muodin ja vanhan säädyllisyyslain tähden täytyi viettiänsä alituisesti pidättää. Ettei pidätys täydelle miehelle ollut terveydeksi, sen hän hyvin ymmärsi eikä hän semmoisesta enää järjessään kiistellytkään. Luonto antoi oikeuden… Mutta missä määrin tämä siveellinen oikeus suhtautui hänen nuoreen morsiameensa, se oli ainoa asia, jota kannatti ajatella.

"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella. Nyt hän sen merkitystä punnitsi… Kuinka omituista! Hän, Reino Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi — johdonmukaisesti — myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta, vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme suutelemme — ainoastaan suutelemme!"

"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia — pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja herättää sukupuolihimon naisessa?"

"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve — lemmen keskinäinen voima — kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"

"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle, tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen, todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."

Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.

Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus aviosyleilyyn?

Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken, milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?

Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen — vapaan ihmisen toteltavaksi!

Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä, jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille on luettu? — Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön, vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät totisen avioliiton tarkoituksessa, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon kuin papin luvalla — näkymättömän Jumalan?

Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän morsiusvuoteen salaisuus?

Voipi! Se voipi olla yhtä puhdas ja puhtaampikin — sentähden että siihen liittyy luonnollisempi, uljaampi, muotitempuista riippumattomampi sulon ja nautinnon kaiho.

Ja ennenkaikkea: siihen liittyy lemmen syvä salaisuus, jonka ilmestyshetkeä ei syrjäisten tietää tarvitse!

Reino Frommerus ja Paula Winterberg saapuivat pääkaupunkiin. Oli kesäkuun ensimmäisen päivän aamu…

Tärkeiden paperien hankkiminen epäkirkollisia puuhiansa varten viivytti heitä heti nousemasta ulkomaille lähtevään laivaan. Oli pakko jäädä odottelemaan pariksi viikkoa.

— Ja nyt meidän on piiloutuminen jonnekkin, jossa ei kukaan meitä tunne ja jossa saamme elää täydessä vapaudessa?

Se oli yhteinen päätös, jonka toimeenpanoon he intomielin ryhtyivät… ihanissa, epämääräisissä aavistuksissa…

Motto: "Ensi kertaa tytön vieressä on kuin tuomiolla: Paha on kättä kaulalle panna, paha on ilman olla!"

Kesälämpöisenä lauvantaipäivänä soudattivat he itsensä kaukaiseen merenrantaseutuun, jonnekkin Suomenlahden tuhansista hymyilevistä saaristomaisemista. He matkustivat sinne umpimähkää, vähääkään aavistamatta, ihmistenkö kattojen suojassa vai luojanko hymyilevän taivaan alla saisivat viettää yönsä. Mutta kohtalo heille oli suopea. Heidän onnistui heti löytää itselleen ihanteellinen pieni mökki viheriäisellä kummulla, lehtituoksuunsa juuri puhkeavien suurten koivujen katveessa, valkoisinaan kukkivien tuomipuiden alla…

— Niin! sanoi sulhanen. — Nyt sen sadun on täytynyt toteutua. Se on meidän rehellisten nuoruusunelmaimme luonnollinen tulos. Luonto sen meille antaa — pyytämättämmekin.

— Katsos millainen sievä keinukin kahden lipajavan haapapuun välissä. Tule:

"Nyt kanssani keinuhun käy, mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto…"

— Niin, niin. Tässä on meidän hyvä olla. Katsoppas tuota mökkimme valkoista akkunalautaa, sekin siinä häämöittää kuin ikään suomalaisessa kansanlaulussa.

— Kuule, kuule, kuinka täällä käetkin kukkuvat — "kahden puolen kotilahden?" Kukkuu…

"Kukkuu on ilon ilmoitus, Kukkuu on onnen toivotus, Kukkuu on kuultuamme surunkin huojennus… Kukkuu! oi milloin minä saan kukkua ilolla? kuunnella kukkulaulun suloisuutta kultani rinnalla?… Kukkuu? — viel vuota yksi vuos! Kukkuu? — sen laulat leikin vuoks! Kukkuu? — oi minäkin pääsen tuon oman kullan luoks!"

— Paula, Paula, kirjoitetaan santaan? Kaikki kuin kansanlaulussa. Hei heilini kans yli aidan! Minä näes olen… aitomus — ei minua mikään pidätä…

— Eikä minua! Et näy vielä tuntevan tämän tytön oikeata luonnonlaatua. Uskotko: minä lennän sinun kanssasi yli tuon kallion, jos vain tahdon…

— Niin juuri. Ai, älä polje. Katsos! Noin paljon sinivuokkoja. Ja valkovuokkoja! En elämässäni ennen ole nähnyt. Totisesti on tämä Eeden…

— Ihmettä kuinka tuo ilta-aurinko lämpöisesti paistaa! Niin suloisesti herpaisee. Poika kulta — mennään tuonne… jonnekkin… puron suistamoon… kaahlimaan?

— Mennään! Paula? Mennään kylpemään! Yhdessä? Miksi hävetä sitä mikä on kaunista? Paula? Riisutaan itsemme — aivan alasti. Riisutaanko? Minä — kuule — en milloinkaan vielä ole nähnyt naista alasti. Muuten kuin — kuvissa, patsaissa… Nyt… tahtoisin nähdä sinut… oman morsiameni… juuri semmoisena kuin Jumala sinut on luonut… Paula? Suostuthan? Sinä vapiset… naurat? — Onhan meillä… ihana oikeus. Onhan…?

— Ei mitään muttaa enää. Ei kukaan meitä näe. Tule! Joudu! Anna minun… riisua sinut! Näin juuri sen pitää tapahtua… auringon paisteessa, luonnon puhtaassa helmassa, kevätvihreys ympärillä, linnunlaulu ilmoissa… Anna minun… Hellanletta… Sinä… sinä ihana tyttöseni, neitseeni… Paula! Katso… katso vapaasti. Tämmöinen on mies… Anna minun… Noin… Näin… Katso! Oi! Minä… Minä olen valmis. Me suuret tuhmat lapset… Paula? Jumalantähden, Paula? — "Tulkoon valkeus!"

— Jumalani, Jumalani, kuinka sinä olet kaunis! Tyttö! Minä hullaannun sinusta…

— Ota enemmän! Ota, ota, kun vihdoinkin saat! Poika kulta. Paljon kärsinyt. "Ellös kärsikö kauvempaa!" Juo, ystävä, juo kultaisesta maljasta. Juo janosi sammuksiin… "Hieta-aavikon kulkija!" — Rakas — oma — mieheni.

— Oi älä kysele. Tämän hetken tähden kannatti mailmaan syntyä ja kärsiä…

— Niin kai se oli. Minä tunsin… nousevani… nousevani sinun kanssasi… aivankuin vuorelle.

— Pyhälle, huimaavalle vuorelle? Niinhän? Tyttö, tyttö! Minä imen sinun valkoisia rintakumpujasi niinkuin pieni lapsi.

— Ime ihanaiseni. Sinua varten tämä kaikki nyt onkin… toistaiseksi… Sinua varten!

Muistatko, kuinka kauniisti Vanhassa Testamentissa ylistetään naisen suloja, morsiamen rintoja — lanteita — kaikkea? Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän.

— Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et! Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele — se sopii meihin — luonnonlapsiin:

'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat sedripuusta, vuolteet hongasta…

Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos välillä… Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.

Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä
menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.

Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki yrtit…

Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä, mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta…

Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat…

Minä olen riisunut minun pukuni, kuinka minun taas pitäis pukeman ylleni? Minä olen viruttanut minun jalkani, kuinka minun pitäisi ne sokaiseman jälleen?

… Sinun molemmat lantees ovat niinkuin kaksi käätyä, jotka taitavan kädet tehneet ovat.

'On niinkuin ymmyrkäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu; sinun vatsas on niinkuin nisukeko, istutettu ympäri ruusuilla.

Sinun vartes on niinkuin palmupuu, sinun rintas viinimarjarypälten kaltaiset…

Hänen vasen kätensä on minun pääni alla ja hänen oikia kätensä halajaa minua…

    Kuka on se, joka korvesta tulee ja nojaa ystävänsä päälle?
    Omenapuun alla minä sinua herättelen, jossa sinun äitis sinut
    synnyttänyt on, jossa hän sinut siitti, joka sinut synnytti…

    Pane minut niinkuin sinetin sinun sydämees ja sinun käsivartees,
    sillä rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva
    niinkuin helvetti…

Niin ettei vedenkään paljous taida rakkautta sammuttaa… Jos joku antais kaiken taloinsa tavaran rakkaudesta, niin ei se mitään maksaisi…'

— Että nyt vasta minä kokonaan olen sinun. Muut miehet eivät minulle tästä illasta alkaen ole mitään. Kuuletko: ei mitään. Sinä olet pyyhkäissyt kaikki laudalta. Ja nyt minä sinusta en ikinä eroo!

— Oi, en, en. Sanon päinvastoin: jumalankiitos. Tämä on minun silmäni avannut… Mitä tässä olisi katumista?

— Voi sinä rakas, rakas! En minä, tyttönen, aavistanut että alastomuus voisi olla näin ihana ja synnitön…

— Minä puolestani olen aina aavistanut että alastomuus luonnossa… luonnollisuudessa… on siveyttä — terveyttä — kauneutta — kaikkea…

Näin he kuiskaillen puhelivat. Ja taivas heidän päällänsä häälyi sinikorkeana hymyillen heidän nuorille nautinnoilleen, ja heidän sieraimiinsa uhoili keväisen maan tuores tuoksu viileän meriveden vaiheella. Ja lintuset lepikossa heille kuni häähymniä lauloivat…

Sitten he vihdoin nousivat, pukeutuivat ja palasivat sievään majaansa… ensikerran yhteiselle yövuoteelle nukkumaan. Aurinko tulenpalavana vaipui meren helmoihin, ennustaen huomeneksikin herttaista päivää. Ja käet yhä kilpaa kukahtelivat kalliolaaksoissa — kalliolaaksoissa, joissa hennot vuokkoset jo olivat silmänsä sulkeneet…

Lintuset livertelivät. Aurinko kuumasti paahtoi. Väkevät tuoksut nousivat maasta. Vuokot siristelivät silmiään. Uusia kukkasia sikisi ja syntyi. Meren lahdelma karehti terässinisenä…

Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan elämäni taivalta…"

Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa sieltä häntä vastaan hulvahti.

"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"… "Mutta tämähän kaikki on jo runoa semmoisenaan — hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän omaa mielitekoaan.

"Jos kuitenkin koettaisi!… Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin elämässä…"

Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen pikkukapineita ja alkoi sepittää:

Ihanaa on nukkua oman armaan kanssa, huumanansa hukkua kaunis kaulallansa… Ihanaa on tuntea: hän on mun, ei muiden, sielullaan ja ruumiillaan suloss' suuteluiden…

Oi tyttö, tyttö, valkorintainen! Oi ihmelapseni, samettipintainen! Kuin sinut luoja kauniiksi loi? En kyllin sanoja löytää voi sun sulojes soitantaan — ne mun ovat vaan — Paula, Paula, sa pelastat mun! Niin terveesti sinuun ma hurmaannun! En tuhkaksi palaa voi milloinkaan liekkeihin — lempesi sun!

Paula, Paula, oma morsiamein, oma armaani mun, oma vaimoni mun, mun ollos, ollos, vain yksin mun, niin minä myös olen yksin sun… Ah onhan se kauneinta alla taivaan, kun kaks näin luottavi lemmen laivaan, vaikk' alkamassa on myrsky — —

— Kullankukka! — säpsähti aviomies ja työnsi paperinsa kiireesti piiloon: — kas kun jo olet hereillä…

Aviomies poistui pihalle ja istahti keinulautaan… Mutta kun hän taas palasi tupakamariin, tapasi hän ystävänsä vuoteessa itkemässä ja hymyilemässä, paperiliuska puristettuna paljasta rintaa vasten.

— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.

— Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän… jumalille ja ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle aurinkopaisteeseen.

— Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli omaansa intohimoisesti — jaloista ylös aina otsaan saakka…

— Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, — virkkoi samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. — Jää sinä tänne.

— Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli minussa ennen sitä… Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin…

— Oma kulta, täytyykö sinun tosiaankin lähteä? Miten ihmeessä minä saan aikani kulumaan?

Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia, sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti silmänsä… ja — tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu korvissaan — tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta…

Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:

"Nyt hän on laivassa — nyt saapuu hän kaupunginrantaan — nyt seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä — nyt hän on kirjakaupassa — nyt leipurissa — nyt muotikaupassa — nyt konsulinvirastossa — hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta — hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi —!" —

Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan mytty kaikenlaisia ostoksia.

Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa, karkeli valkoinen sumu.

— Oi en, kultaseni! Minun on niin hyvä olla. En kaipaa tietoja mistäänpäin. Kun minulla vain on sinut…

— Mutta minä sain kortin äidiltäni. Et voi aavistaa, mitä hän kirjoittaa…

— Ei se ole pahaa. Päinvastoin. Minä milten itkenyt, kun sen luin… siellä esplanaadin penkillä… Näkyy olevan oikea runojen päivä. Aamulla minä sinulle — nyt äiti minulle… %

Aviomies otti povitaskustansa postikortin, joka oli kirjoitettu hyvin pienellä ja tiheällä käsialalla ruotsiksi.

    'Reinhold käre! Den 6:tte dennes
       är det om tisdan din födelsedag!
    Trettio år sen dess ha förflutit,
       älskade barn, hur minnes ej jag
    Den dag då du föddes! Skön som en engel
       var du min gosse med ögon så blå —
    O! låt mig minnas den ljufliga tiden,
       minnas att lycklig jag varit också…
    O! jag vill bedja af hela mitt hjärta
       himmelska fadren välsigna dig än,
    Hjälpa dig genom de törniga stigar,
       som kanske möta dig många igen;
    önska dig visdom och nåd utaf Herren,
       då du i mörker måst trafva dig fram,
    Ty då Hans hjälp vi af hjärtat anropa,
       låter Han icke oss komma på skam.
    Alla vi minnas och önska dig lycka,
       helsa dig hjärtligt, o Reinhold kär!
    Och uti andanom blommor vi skicka,
       men "in natura" så stanna de här:
    Kolumbian blommar och therosen sprider
       i rummet den ljufvaste, finaste doft,
    Och rosen den gula har svällande knoppar,
       o huru de växa af jord och af stoft;
    Fuxian blommar, Penséer der ute
       och Bellis man finner så enkel och söt,
    Rabarbern framsticker så bjert och så prålig
       (och snart kan man kola af tjelkarne gröt),
    Hur härligt och hastigt till sommar förvandlas
       nu allt i naturen, barmhertige Gud!
    Låt sommaren komma med frukter och gröda,
       välsigna och hör våra suckar och ljud!

    Poikani armas! Syntymäpäiväs
       tämän kuun kuudes taasenhan on,
    Kolmekymmentä silloin sä täytät…
       oi, se on muistossa sammumaton
    Päivyt se jolloin tänne sä synnyit
       sinisin silmin — kuin enkeli vaan…
    Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa,
       viipyä äidinkin onnessaan!
    Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon:
       taivahan taatto sua siunatkoon!
    Hän sinut poluilta pahoilta aina
       armahaisesti auttakoon!
    Suokoon Hän sinulle viisauttansa,
       pimeässä kun kuljeskelet!
    Sillä kun Häneltä apua huudat,
       häpeään sinä joudu et.
    Kaikki me sinua muistamme täällä,
       onnea sinulle toivottain,
    Hengessä sinulle kukkia kantain,
       vaikka ne tänne jäävätkin vain:
    Kolumbia kukkii — teeruusut tuoksuu —
       keltaruusuissa silmikot on —
    Fuxia loistaa — Bellis ja Pensé
       ryytimaassa on verraton.
    Kauniisti luonnossa, laupias luoja,
       kasvavi kaikki, kukka ja puu,
    Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä,
       voimasta kaikki min uudistuu!

— Niin, — sanoi aviomies hiljaa: — minun käy sääli… Ja hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen runohenkeensä paremmin soveltuisi…

Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä kukahteli sumussakin…

Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat — nekin, jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta taisteluun itse esivaltaa vastaan.

— Usko minua — virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: — vaikka ei juuri kukaan siellä nyt sitä ajattele, niin — minä rohkenen ennustaa — se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme Suomessa pyhä taistelu on alkava kaikkea orjavaltaa vastaan, tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä kuulat vinkuvat — minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua — siellä uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava näkyala yli humisevan suurkaupungin.

— Rakas ystävä, — huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan laitellen — tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?

— Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. — Sinun tähtesi se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme oikealla tavalla naimisissa?

— Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko olemuksessani… siitä ensi illasta alkaen… siitä sadunihanasta käenkukku-illasta alkaen … mutta ihmisten tähden — kyllä minä luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista keskitietä…

— Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat… varmasti saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin liittomme näillä mailla.

— Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa, ylpeästi.

— Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet… sen minä raastan itsensä Jumalan eteen…

Niin, niin, sitten se nähdään… Kunpa nyt vain heti… Aivan huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen… kiirehti toinen.

Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.

Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet, ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta, mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla, joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.

Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin. Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen, vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin, milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan, milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena", milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.

— Kaikki tapahtuu pro forma! huuteli advokaattiprofessori kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. — Nyt puuttuu herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus — ja sitten on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.

Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria idéer, mitt herrskap — det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte, on professorin titteli…

He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle, leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille ajaa.

— Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen kaupungin puistossa: — minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet…

— Niin, — sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: — meidän täytyy odottaa kärsivällisesti…

Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.

— Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. — Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii kapinoimaan…

— Ah ei puhuta. Tämä on ikävää… Mennään nukkumaan! Unohdetaan kaikki. Minua niin hirveästi haluttaa maata sinun kanssasi… käsikaulassa. Minulla on niin hirveän ikävä… ymmärrä… yksin.

— Lintuseni, sinä olet niin luonnollinen. Kummallista vain että sinä pidät tätä porvarillista avioliittopuuhaakin luonnollisena. Tietysti se voisi olla luonnollinen, mutta meille ulkomaalaisille se näissä pikkuvaltioissa ei ole luonnollinen. Täydellinen pettymys se minulle on. Ruotsi ja Tanska näkyvät olevan — kerrassaan pikkumaisia maita. "Kun for kvinder!" Punssi ja sikari täällä vain haisee — raittiimpia tuulahduksia ei tunnu…

— Sinä olet hermostunut tänään, — sanoi nuorikko, hellästi puristaen miestänsä käsivarresta. — Kuulehhan!

— Yhä hullumpaa! Kuinka voisi siellä olla suurempi vapaus, kun sen suurimmat runoilijatkin jo huokailevat etteivät näe tarpeeksi avaria näkyaloja "over de höje fjelde!"

He palasivat hotelliinsa, jossa heillä oli kaunis huone yläkerroksessa valtavine näkyaloineen yli sinertävän meren. Ja he todella unhoittivat nämät pienet huolensa pakenemalla lemmen ihmeellisiin ruusutarhoihin, joissa he kumpikin käyskentelivät vapaina, hymyilevinä, terveinä. Mutta jo seuraavana päivänä oli heidän pakko herätä räikeään todellisuuteen, joka näkyi tahtovan tehdä tyhjäksi kaikki heidän laskelmansa.

Paula Winterbergiä vaadittiin vaihtamaan uskontunnustuksensa "johonkin muuhun kristilliseen uskontunnustukseen." Ruotsin kuninkaallisessa laissa kuului olevan eräs pykälä, joka salli siviliavioliiton ainoastaan sellaisille yhteenpyrkiville, joista toinen oli eriuskolainen.

— Tämä paperi tarvitaan vain pro forma! huusi advokaattiprofessori taas huitoen vuoroin päin Tanskan puolelta häämöittäviä kirkontorneja, vuoroin Ruotsin rannalla kohoavaa uhkeaa Raatihuonetta kohden. Ja herra asianajaja ryhtyi kiihkeisiin toimenpiteisiin, jotta "neiti" Winterberg tuollaisen uskonvaihto-paperin saisi. Se ei suinkaan ollut mikään helppo temppu, siihen vaadittiin paljon kekseliäisyyttä ja ennenkaikkea suosiollista apua "morsiamen" puolelta.

— Nyt en enää kestä! sanoi Reino Frommerus suoraan, väännellen itseään kuin nääntynyt hotellihuoneen korkean sängyn päällä.

— Se on kyllä totta, — jatkoi mies seljällään loikoen, kullankirjailtuun lakeen tuijottaen, — että uskontunnustuksen vaihtaminen ei ole häpeällistä, mutta tässä tapauksessa se on tympäisevää, kun kuitenkaan ei pääse erilleen nimikristillisestä seurakunnasta ja kun muuttaminen ei tapahdu omasta sisällisestä vakaumuksesta. Täällä Ruotsissa näkyy vallitsevan juuri sama surkea uskonvapauden puute kuin meillä Suomessakin! Eikä asia vähääkään sillä kaunistu että vaihto toimitetaan vain muodon vuoksi parilla sanan muutoksella paperilla. Ja miksi juuri sinulta tätä uskonhuijausta vaaditaan, miksei sitä vaadita minulta, jolle olisi samantekevää, vaikka minut paperilla olisi merkitty miksi mustalaiskristityksi hyvänsä? — yhtä vihainen minä niille kaikille olen…

— Minäpä arvaan! huudahti nuori rouva. — Advokaatti vaatii sitä minulta vain sentähden että olen nainen.

— Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.

Reino Frommerus naurahti ivallisesti. — Luteerilaisuus on musta leninki ilman rimssuja — sanoi hän — ja babtismit, metodismit ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä… Kuule Paula, — jatkoi hän: — sinä olet minusta kaikista kaunein ja luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy, niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa. Vai mitä itse arvelet?

— En todella tiedä mitä tehdä, — vastasi Paula Winterberg. — Minä tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät temput loukkaavat…

— Loukkaavat! jatkoi toinen. — Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa niin paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.

— Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. —
Minä en tahdo!

— Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. — Nyt ollaan siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?

Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko avioliittoaan… vieläpä rakkauttaan!

Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat? Se siis oli luonnollinen ilmiö — avioliitto oli kai yhtäpaljon ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja, jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja vastaan… Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä ilon ihmesalamoita — taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto — ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän — siinä avioliiton suurin taito… Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä…

Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys — se kysymys heitä nyt pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" — Mitä oli tehtävä?

He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä yövuoteillakin.

Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää eikä hengittää ilman toinentoistaan!

Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti kuvitella vainoa?…

Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät. Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi, pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.

— Rakas raukkaseni! virkkoi mies. — Minun käy sinua todella sääli. Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan…

— Sehän oli unta vain, — hymyili vaimo. — Enhän minä niin ajattele valveillani.

— Kuule Reino! Minä olen varma siitä että olisimme saaneet paljon häälahjoja, jos olisi pidetty oikeat häät. Satojen markkojen arvosta! Nyt ne kaikki meni. Pakkaa harmittamaan… Eikös sinuakin kaduta?

— Paula hoi, herää, herää! huusi silloin aviomies niin että toista rupesi naurattamaan. Enempää ei mies asiaan kajonnut.

He läksivät aamukävelylle. Yllättivät postikonttoorista poste-restante kirjeen, joka näkyi olevan Miililtä, Reino Frommeruksen sisarelta. Istahtivat yhdessä lukemaan sitä kirjettä suurten pyökkipuiden siimekseen, vihreäksi-maalatulle nojalavitsalle.

No nyt on häähumu sivu ja piispanherrat myös huilanneet — siis on aikaa hiukan hengittämäänkin. En ole joutanut teille ennen mitään hiiskumaan, mutta seurannut kumminkin olen ajatuksissani matkojanne, pyrkimyksiänne ja onnenne suloutta, ja toivon että se iäti kestäisi, nimittäin onni ja rauha rinnoissanne.

Minun hääpäiväni valkeni lämpöisenä ja paisteisena kuten ainakin kesäpäivä, kirkastaen mielet ja herättäen toiveita. Kuitenkin meni taivas toisinaan pilveenkin ja illalla oli kylmää. Oliko se päivä vertauskuvana tulevasta elämästämme — sen näemme vuosien kuluttua. Juhlapäivä se meille kuitenkin oli, rinta täynnä rauhaa ja suloutta, ja turvallisina lujalla luottamuksella toisiimme antausimme kaikkiin ulkonaisiin seremonioihin. Itse vihkiminenkin, niin kiduttavalta kun se toiseltapuolen tuntuikin, vaikutti juhlallisesti — luultavasti siksi että oma harmaahapsi-isä sen toimitti — lopuksi lämpimiä sanoja meille puhuen. Uskotko Reino — ei se ollut niin pahaa kuin olin ajatellut ja sinäkin ajattelet. Olisin vain suonut sinunkin olevan täällä Pauloinesi. Veljien, siskojen ja kaikkien omaisten sekä muiden osanottavaisuus teki myös liikuttavan vaikutuksen. Syötyä luettiin kaikki onnittelut, joita oli postissa saapunut useita kymmeniä. Konrad piti puheen ja Seidi lausui juhlarunon, joka oli niin kaunis ja sisältörikas etten ikinä olisi uskonut sellaista Seidistä lähtevän. Vieraita oli paljon, sen arvannette. Hyvältä tuntui kun veljenikin olivat saapuneet juhlaamme. Osoittihan se osanottoa. Niin. Vihtori, Heikki ja Konrad morsiamineen olivat läsnä. Sitten tulivat myös täti Hultman ja Tyyne orpana sekä maisteri Torsti Appelqvist (Seidin suosikki). Nyt olen viimeistä päivää kotona ja silmät täynnä kyyneleitä piirtelen tätä, sillä arvaattehan kumpikin, mille se tuntuu kotinsa turvissa kasvaneelle äkkiä muuttaa aivan toisiin oloihin joka suhteessa, alottaa uutta elämää — — — täynnä on sydän kaihoa että näiltä leikkipaikoilta täytyy lähteä. Kuka tietää mitä kodissakin sillävälin ehtii tapahtua. Huomenaamulla me lähdemme — mieheni kanssa. Niin, se sinun uusi koirasi — se voi mainiosti ja lysti sitä on hoitaa. Kaikki minunkin koirarakkauteni on siihen kohdistunut sen jälkeen kun Sopuli lemmikki joutui pois tästä murheen laaksosta. Se on tosi että minä Sopulia rakastin enemmän kuin monta ihmistä ja suruni oli suuri, jotta itkeä täytyi, kun se raukka määrättiin manan majoille, mutta niinhän se parasta oli, sillä kovin olivat sen kärsimykset kovat. Nyt en ehdi enempää enkä jaksa. Toivotan vain kaikille aikeillenne onnea. Koettakaa kumpikin parastanne toisianne onnellisiksi saattaaksenne. Itsekkäisyys molemmin puolin pois. Muistakaa meitäkin Mansikkamäellä. Tervehdys lämmin teille molemmille

Reino Frommerus ja Paula Winterberg katsahtivat toisiinsa, syleilivät toisiaan kuumasti ja istuivat pitkän aikaa vaijeten pidellen toisiaan kädestä. Mutta sanaakaan kirjeen johdosta eivät he lausuneet.

— Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. — Vaan siihen että nyt heti suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että se meidän omiatuntojamme häiritsee.

— Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös — tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy, maksoi mitä maksoi!

Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.

— Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden edessä sentään ei mitään ansaitse!

Jo oli kesä loppumassa, kun Reino Frommerus ja Paula Winterberg tähystelivät alas Suomen rantaan seisten korkeakantisessa merilaivassa, joka vast'ikään oli saapunut Englannista. Nuorten toivomus oli kesän kuluessa toteutunut, kotimaiset sanomalehdet olivat lentouutisena tienneet mainita heidän epäkirkollisen avioliittonsa vahvistamisesta ulkomailla, ja he olivat vastaansa, erääseen kylpypaikkaan, ehtineet saada joukon onnitteluja tuttavilta vieläpä tuntemattomilta ystäviltä, jotka lausuivat tunnustuksensa heidän muka rohkeasta teostaan. Myös Kurjalan pappilan vanhukset olivat lähettäneet lämpöiset onnentoivotuksensa, joista oli huokunut enemmän vanhempain osanottoa kuin kirkollista varoitusta. Kaikki näytti kallistuneen parempaan päin kuin nuoret itse olivat tohtineet otaksua. Ilomielin he siis nyt loivat katseensa kotimaiseen satamaan, jossa heitä ei häirinnyt mikään muu kuin venäläinen tulli-santarmisto, joka tyystin penkoi heidän matkatavaransa huvittaen kaikkia läsnäolevia ottamalla takavarikkoon suomalaisen raamatun, joka Reino Frommeruksella oli ollut mukanaan, ynnä puoliskon kesän kuluessa lakkautetun suomalaisen sanomalehden numeroa, joka oli kääräisty kalossien ympärille ja jota santarmit kivenkovaan väittivät "kielletyksi ulkomaiseksi kirjallisuudeksi."

— Hyvä etteivät taskuja kopeloineet, — lausui naurahtaen aviomies puolisolleen auttaen tätä ajurin rattaisiin. — Mutta tekisi minun mieleni sentään lähettää pyhän synoodin yliprokuraattorille jälkilaskun ryöstetystä raamatusta. Oli lievimmin sanoen hävytöntä…

— Älä rakas ystävä puhu niin äänekkäästi! kielsi nuori rouva istuutuen miehensä viereen ja kokoillen syliinsä kaikenlaisia kauniita kapistuksia, joita ulkomailta oli ostettu oman kodin ensi tarpeiksi.

He olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun samalla eräs sylinteripäinen herrasmies heitä lähestyi ja tuli tervehtimään Reino Frommerusta.

Toveri tervehti virallisesti hymyillen kohauttaen sylinteriään rouva
Frommerukselle, joka ei liikahtanut ajoneuvoista.

— Kuule, minulla olisi sinulle vähän asiaa. Viitsitkö vaivautua hiukan syrjään.

— Ei minulla ole salaisuuksia vaimoltani, — sanoi Reino Frommerus, mutta suostui kuitenkin astumaan jonkun askelen sivullepäin ajoneuvoista. — Noh?

— Sinuthan valittiin kesäkuulla opettajaksi Moukkalan suomalaiseen yhteiskouluun? virkkoi silkkihattuinen toveri, jonka leuka oli huolellisesti ajeltu ja viikset taitehikkaasti kiverretyt.

— Minä olen virkamies kouluylihallituksessa, — ilmoitti toveri arvokkaasti.

— Sitä vain että ole hiukan varuillasi, kun nyt matkustat sinne ylös! ilmaisi virkamiestoveri.

— Katsos, — selitti Valtteri Vakava suosiollisesti, — heti kun uutinen sinun naimajutustasi oli julaistu sanomalehdissä, saapui meille Moukkalasta sähkösanoma: "Saapiko semmoinen mies tulla koulunopettajaksi, joka on siviliavioliitossa?"

— Hiidessä! huudahti ulkomailta palaava. — Sehän oli selvää suomenkieltä! Noh, mihin toimenpiteisiin ylihallituksenne ryhtyi?

— Tietysti me nauroimme sille, — ilmoitti Valtteri Vakava omituisesti hymyillen ja pälyillen kuperilla silmillään.

— Jaa, kyllä siihen vastattiin. Minä sain toimekseni laatia sopivan vastauksen…

— Vai sinä. No, tiettävästi lennätit lemmosti löylyä hyvän asian puolesta?

— Katsos, hyvä veli, minun ei sovi tässä asemassa ilmaista yksityisiä mielipiteitäni. Minä tietysti vastasin virallisesti…

— Noin vain: "Suomen laki ei asiasta mitään lausu — koulun johtokunta ratkaiskoon."

— Oo kuinka noobelisti! sanoi Reino Frommerus ikäänkuin kätkien jotakin sydämmensä pohjaan. — Ja kuka — jos vielä uskallan udella — oli tuon sisältörikkaan sähkösanoman lähettäjä?

— Saatanhan sen sinulle sanoa — virkkoi hän hiljaisella, armollisella äänellä. — Moukkalan pappi. Rynttänen. Tunnet kai?

— Jahah, — virkkoi Valtteri Vakava vilkaisten kultakelloonsa, — ei minulla sinulle muuta sanottavaa ollutkaan. Tahdoin vain varoittaa… Tervehdä rou… minä tarkoitan: tervehdä matkakumppaniasi!

— Kiitos veli! Ja kiitos jalosta ilmiannostasi! sanoi Reino
Frommerus puolittain toverillisesti, puolittain terävänivallisesti.

Kouluylihallituksen nuori virkamies poistui hopeapäistä keppiään parahultaisesti heiluttaen, kaukaa kohauttaen silkkihattuaan hyvästiksi toverinsa rouvalle. Reino Frommerus palasi sekavin tuntein odottavaan ajuriin.

— Rakkaani! huudahti nuori rouva säpsähtäen. — Meidänhän oli aikomus pistäytyä huonekalukaupassa?

Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin näet oli raunio. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys — se se oli kaupunkilaisten salainen ylpeys… Mutta oli siellä myös koski, pirullisesti ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä, mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi, arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.

Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme, joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne helposti voineet syttyä tuleen.

Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti paljastanut ihmisten sieluja.

Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan ystävilleen näet seuraavaa:

"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä, uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen, kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella, salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla, kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt. Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia, silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen sijaa eikä syytä."

Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.

Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään — aivankuin herätäkseen.

Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti kaupunginkamreeri — yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija — pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla, ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:

    Voi sitä Ruunun rakennusta,
    Voi sitä Ruunun voimaa:
    Että kun se on laittanut rautatiet
    Ja sähkökellot soimaan!

Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta. Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi, jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa kaiken, minkä omatunto — Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa — kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö, täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!

Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin vaistomaisesti tajuta.

Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä, pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui, kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt, mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin — ihme ja kumma — näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin piileksi sydämmissä — perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina seurauksina — mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään, esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain, kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.

Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti, lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.

"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet, niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.

Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan tulevaisuuteen…

Heillä oli toinentoisensa… ikävän repivinä hetkinä saattoivat he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta rakkaudentarpeesta… painautua kuin linnunpoikaset pehmeään untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla kammotti… Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.

Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään, ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin oli.

Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään, jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin — ellei ollut virallista asiaa — kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää, kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.

Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten parempaa tietoaan.

Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.

Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.

Senjälkeen kun lähetin Teille kuulutustodistuksen Tanskaan, on siviliavioliittoasianne tullut sangen sekavaksi ja minun on nyt mahdoton merkitä Paula Katariina Winterbergiä, joka tähän asti on kuulunut minun sielunhoitooni, kirkonkirjoihin siten, kuten alussa olin luvannut. Englannista on nimittäin minun kansliaani saapunut asiakirjoja, joista m.m. käy ilmi ettette kumpikaan halua palvelusta kansankirkon papeilta. Sitäpaitsi on Paula Katariina Winterberg merkitty asuvaksi Englannissa. En voi ymmärtää, kuinka kaikki tämä olisi voinut käydä päinsä lakia rikkomatta. Luonnollisesti ovat moiset todistukset joko kokonaisuudessaan merkittävät tahi tykkänään jätettävät merkitsemättä. Tarvinneeko sitä sanoa — sen Te luonnollisesti tiedätte yhtähyvin kuin minä — että Suomen lain mukaan avioliitto ei ole vielä sillä päätetty että ollaan kihlakumppanit ja kolmesti kirkossa kuulutetut. Lakimme mukaan on avioliitto kirkollisella vihkimisellä päätettävä. Yllämainituista syistä olen minä sentähden, velvollisuuteni vaatimana, lähettänyt Tuomiokapituliin ilmoituksen Teidän siviliavioliittonne sotkuista.

Reino Frommerus laski kirjeen kädestään, joka hiukan vapisi. Hänen nuori vaimonsa istui hänen rinnallaan…

— Enkö minä sinulle kultaseni sanonut ettei siihen pappiin ole paljon luottamista?

— Ja enkö minä sinulle sanonut että kaikista selvintä olisi ollut jättää sivilit sikseen ja olla — niinkuin olimme? Nyt alkaa ilmeinen vaino. Mutta — alkakoon!…

— Niin! Ja minä kirjoitan, sodin… jumaliste en voi olla purkamatta mitä mielessäni liikkuu! kiivasteli mies.

— Tulehhan kultaseni ensin syömään! pyyteli nuori rouva. — Koko päivän olet ollut työssä.

Kirjeenne, jossa koskettelette siviliavioliittoasiaamme, on vihdoinkin paljastanut suvaitsemattomuutenne niitä ihmisiä kohtaan, jotka uskaltavat nousta kirkollisia mielipiteitä vastaan. Minä olin Teitä luullut pieneksi poikkeukseksi ahdasmielisestä laumasta, koska mieskohtaisesti annoitte itsestänne vallan edullisen kuvan, vieläpä itse kehoititte minua tekemään vakaumukseni mukaan ja koettamaan päästä epäkirkolliseen avioliittoon. Mutta nyt kun toivoni on täytetty, huomautatte te että "Suomen lain mukaan ei avioliitto ole vielä sillä päätetty" ja että se on "kirkollisella vihkimisellä päätettävä." Aivan kuin Te täten tahtoisitte vaatia meitä palaamaan papin vihittäväksi? Kiitoksia isällisestä neuvostanne, mutta sallikaa meidän nyt jäädä epäpyhien joukkoon ja sieltä katsella muiden pyhyyttä.

Jos Te todella olisitte rehellisesti suosinut toisinajattelevaisia — jonka kuvan alussa tahdoitte itsestänne antaa — niin ette olisi takertunut muodollisuuksiin niissä papereissa, joiden perustuksella joku ulkomainen laki sallii siviliavioliiton. Jos Teillä on syytteitä lainrikkomisia vastaan, niin olkaa hyvä: huomauttakaa siitä Englannin Hallitusta, joka yksin on vastuunalainen tästä teosta.

Minä en suinkaan tahdo kiitellä niitä temppuja, joihin meidät alistettiin saadaksemme ulkonaisen oikeuden avioliittoon. Kaikki temput ja muodollisuudet ovat yhtä ala-arvoiset — sekä siviliavioliiton että kirkollisen vihkimisen — mutta kun kerran olemme yhteen näistä alistuneet, niin siinä pysymme eikä siinä enää ole katumista. Te ette millään tavalla kykene saamaan ulkomailla tapahtunutta epäkirkollista vihkimistämme kumotuksi. Teidän mielestänne on asia käynyt "sangen sekavaksi"? Se on käynyt sekavaksi ainoastaan sentähden että Teitä salaisesti harmittaa muka esi-isiensä pyhästä uskosta luopuminen. Älkää koettakokaan väittää vastaan — minä näen nyt selvästi, mihin Te tähtäätte. Olenko erehtynyt, arvoisa kirkkoherra? Suokoon Jumala että olisin.

Yhdestä asiasta olen varma. Te tiedätte omassatunnossanne — ja siis luonnollisimman uskonnon kannalta — että avioliitto, jota pappi ei siunaa, on siveellisesti aivan yhtä pyhä kuin se, jonka pappi vihkii. Ja se on pääasia, joka Teidän tulisi huomioonottaa ja jättää kaikki muu kaivelematta. Sentähden teette Te väärin, kun annatte viittauksia että meidän muka vieläkin pitäisi alistua papilliseen päällevoiteluun. Ihmisten ja valtiokirkon tähden Te tätä tahdotte — ette Jumalan. Ilkeitten juorujen välttämiseksi korkeintaan Te tätä neuvotte — ette Jeesuksen tähden, joka ei papillista vihkimätoimitusta asettanut paremmin kuin siviliavioliittoakaan. Mutta Jeesus Kristus asetti omantunnon vapauden, joka on irti kaikesta ulkokultaisuudesta. Kristuksen edessä ovat mies ja vaimo todella pyhitetyssä liitossa niin pian kun he ovat antautuneet toisilleen ja koettavat olla toinen-toiselleen avuksi. Se että pappi vihkii, ei näy tekevän avioliittoja pyhemmiksi. Sitä osoittaa jokapäiväinen kokemus, jota ette Tekään voi kieltää. Rahvas on sillä asteella että se tarvitsee kirkollista polituuria — teidän pappien syy! — mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samalla kehitysasteella. Monessa valtiossa ulkomailla on papiton vihkiminen yhtä päteväksi tunnustettu kuin papillinenkin, onpa maita, joissa kirkollista vihkimistä ei edes hyväksytä päteväksi.

Olen nyt puhunut mitä tällä hetkellä ajattelen. Olisi paljon lisättävää, mutta arvelen sen hyödyttömäksi.

Ennenkaikkea ymmärtäkää, herra kirkkoherra, etten minä eikä minun vaimonikaan Teiltä mitään kerjää. Te saatte siis kirkonkirjoihinne merkitä meidät "laittomaan avioliittoon", jos tämä teko Teitä viihdyttää. Me emme enää odota mitään arvonantoa teikäläisestä pastorinkansliasta. Ja Teidän aristuneen persoonallisuutenne suhteen tunnemme sitä pettymystä, joka mailmassa on niin tavallista.

Te ehkä hävitätte tämän kirjeen, jossa kai mielestänne on "jumalatonta puhetta", mutta Te ette ikinä saa hävitetyksi mielestänne sitä että minä satuin olemaan yksi niitä harvoja edessänne, joka uskalsin sanoa niinkuin luonnollinen ihminen tuntee ja ajattelee.

Tietysti tähän kirjeeseen vielä saapui katkera, jylisevä-ääninen vastine kirkkoherra Landilta, joka oli ilmiantanut rikolliset tuomiokapitulille, mutta nuori rouva Frommerus, joka kirjeen vastaanotti sillä-aikaa kun hänen miehensä oli koulussa, ei tästä toisesta epistolasta miehelleen mitään puhunut, vaan hävitti sen salaisuudessa.

He olivat kumpikin päättäneet ruveta säästämään toistensa hermoja kaikessa, mikä koski ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä heidän avioliittoaan vastaan. Sillä uhkasivathan ne hävittää heidän kotionnensa ja sielunrauhansa…

Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta, minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu — olihan ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä, siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? —

Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa. Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa… Ja siihen oli pakko huomionsa kääntää.

    "Se muistakaamme että esivalta
    On saanut valtikkansa Jumalalta,
    Niinkuin sen Jesus meille opettaa,
    Apostolitkin aina julistaa."

Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta ilmoituksen että asianomaiset — omituista kyllä — olivat merkityt kuten tavallisesti, mieheksi ja vaimoksi, lennätti kauhistuksissaan vielä toisenkin tiedustelman: kuka oli merkinnyt? ja millä perusteella?…

Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään —? Johon kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:

'Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa asuvat tässä kaupungissa ja viettävät ujostelematonta yhdyselämää.

Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin — erään Reino Frommeruksen entisistä koulutovereista — nuuskimaan niitä jälkiä, joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.

Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?

Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin 40 päivää ja 40 yötä.

Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!

Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: kuka on merkinnyt? ja millä perusteella? — ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle näytti — sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän omituisesti vavahti…

Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi, missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin…

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin… että ne useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut, tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia vedellä ja hengellä — niin, tämän ikäeroituksen hän muisti ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin, rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.

'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja aran ammattini puolesta. Mutta — hyvät herrat ja kristityt — Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, ja siihen suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset henkilöt mieheksi ja vaimoksi, joiksi Jumala heidätkin kai loi.

Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa ynnä meille, pojan vanhemmille.

Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille. Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa: "tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?"

Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet. Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?…

Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta selitystä…

Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa, joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa kohtaan. "Sinäpä sen sanoit" ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat, kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana rovastivanhukselle: "Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!"

"Hva sa'?" säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.

Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja jupisivat: "Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja ennustelemme uuden ajan asioita."

Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: "meillä on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä — pois jaloista, te vanhat hupsut virsikirjat!"

Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille: "minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin kaikki 'tyst och stilla' — sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik, näkyivät romahtaneen lattialle."

Jolloin rovasti virkahti: "Minun sietäisi niille teettää uudet telineet, jos vain seurakunta kustantaisi"…

Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen, hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.

Tuo lauselma "Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät ujostelematonta yhdyselämää" ei voinut olla häntä siveellisesti suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.

"Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?" arvosteli hän mielenkuohussaan.

Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen perheen aviovuoteiden ääressä?

Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta avioliitosta.

Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti kiertänyt vaimo sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään erinomaista "toveri" nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin sana!

Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa, jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa mahdollista parasta — sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.

— Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön muodossa. — Te sanotte että pastori Rynttänen muka kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä sanankuulijaan puolelta…

— Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte! väitti juoruaja.

— En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi silloin Reino Frommerus.

— Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain temppeleissä! huudahti koulunopettaja.

— Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.

Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa. —

Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: "kuinka esi-isien pyhiä menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät, uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin näinä vaikeina valtiollisina aikoina."

Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli lennättänyt hänelle vastauskortin: "Laita itsesi ajoissa pois mokomasta ämmäin karsinasta!"

Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.

Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.

Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni saada postissa seuraavanlainen kirje:

Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä
Hengeltä. Ammen.

Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani — Tuomiokapitulin asioissa — Helsingissä, johdatti Jumala minut ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa sinun sanottiin morsiaminesi viimme kesän alussa asustaneen — kolme vuorokautta. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät, ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna yhteinen huone. Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet. Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme vuotta oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta minussa heräsi hirveä epäluulo… Ja Jeesuksen, meidän Herramme nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa? Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta yhden kerran kuulutettu meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:

O taivaan hekkumaa, jonk' autuahat saa! Sua halaan sydämmestä, En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken unhottaisin.

Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen, ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:

Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun, Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit, kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä juuri se olit!

Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut. Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!

Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana. Se sana kuuluu — Jeesuksen nimeen: — häpeä!

Oli keskitalven aika. Päivän viimeinen oppitunti Moukkalan pienessä porvariskoulussa oli juuri loppunut, ja pojat ja tytöt ryntäsivät hälisten ja huutaen ulos rukoussalista, jossa koulun rehtori Rödman oli kuivalla äänellä lukea rompottanut tavanmukaisen lopettajaisrukouksen, jonka oppilaat joka päivä olivat tottuneet nielaisemaan aivankuin jonnijoutavan apteekkipillerin, minkä joku lääkäri on määrännyt siinä hyvässä tarkoituksessa että heikko veri vahvistuisi ja suolet muka paremmin sulattaisivat ravinnon.

"Rom pom pom!" matkia maiskuttivat oppilaat syöstessään suinpäin alas koulun portaita, suussaan vielä rukouspillerin maku, joka haihtui vasta sitten kun he olivat tuiskahtaneet nenälleen hankeen ja saaneet suunsa-korvansa täyteen raikasta lunta.

— Hyi kuinka nuo poijat on häjyjä! kirkuivat tytöt etsien suojaa yleisessä sekasorrossa, jossa kirjoja ja vanttuita sinkoili sekaisin.

— Jeekuli, kuinka nuo likat on lenkoja! vastailivat pojat, mikä hyppien suksillaan kuin harakka, mikä ajaen vimmatusti takaa toveriaan, joka oli kiskaissut lakin toisen päästä, ja nutistaen tämän vihdoin porttikujan nurkkaukseen.

— Pieksätä, pieksätä pieksusi pohjalla, vaan minä oon se suomalaisten kuningas Attila, jonka hevonen…

— Tyst gossar, ja flikkaihmiset myös. Maltshii durak! Rehtori tulee perässä!

— Maltshii! maltshii! maltshii!… vihelsivät pojat ja pakenivat hurjaa vauhtia alas koulumäeltä.

Koulun rehtori tuli tosiaan poikain kintereillä nokka pystyssä ja keppi suorana. Hänellä oli hiivatin nälkä niin että suolet kurisivat — olivat kurisseet jo isämeitää lukiessa.

Rehtori Rödman, lyhimmittäin sanoen, oli erinomaisen kunnollinen mies. Koko kaupunki tosin tiesi että hän yksityismielipiteiltään oli jumalankieltäjä ja hirmuinen anarkisti, joka alituisesti haaveksi puolen mailman ilmaanräjäyttämistä, mutta se nyt ei mitenkään johtokuntaa häirinnyt, koskapa rehtorin anarkismi ilmeni ainoastaan sanoissa eikä milloinkaan teoissa ja koska hän nöyrästi taipui rahan edestä toimittamaan vaikeata virkaansa, johon m.m. kuului jumalansanan viljeleminen joka aamu ja iltapäivä. Hän suoritti tehtävänsä klassillisesti ja kokoili kultaa kaksin kämmenin siitä tavattoman suuresta tuntimäärästä, minkä hän oli hartioilleen sälyttänyt. Tietysti hän inhosi virkaansa, mutta kärsi kuin mies sen mikä kärsittävä oli. Johtokunta hänestä erityisesti piti siitä syystä ettei hän koskaan sitä edestäpäin haukkunut, vaan panetteli aina takaapäin. Kaupunkilaiset häntä vuorostaan jumaloivat siitä syystä ettei hän koskaan antanut lapsille huonoja numeroita, vaan päästi pölkkypäisimmänkin luokalta. Yltäpäätä pätö mies hän oli! Nyt hänellä vain sattui olemaan nälkä sekä niin kiire kotiin etteivät jalankalikat tahtoneet pysyä matkassa. Mekin siis hänet jätämme.

Rehtori Rödmannin jäljessä — ikäänkuin mutaproomu sotalaivan vanavedessä — vyöryi koulun naisjohtajatar, ikivanha mamsselli Abramsson, huolestuneesti silmälasien läpi pälyillen ympärilleen etteihän vain hänen varjeluksensa-alaisilla tyttö-oppilailla ollut mitään sopimattomia kujeita toisen sukupuolen kanssa. Se nyt oli se alituinen kristillissiveellispedagooginen huoli. Mutta, kumma kyllä, suurimmat tytöistä nauraa tirskahtelivat hänen edessään vallan ylpeästi leiskautellen pitkiä neitsytpalmikkojaan olalta toiselle ja kuiskutellen uskomattoman pistäviä arvosteluita hänestä, jota pojat nimittelivät "tyttöin abbedissaksi." Jättäkäämme hänetkin menemään.

Ensin tuli kuin sukkula silkkikangasta myöten neiti Nunnanen, joka oli kristilliseroottisesti salaa rakastunut uskonnonopettajaan, pastori Rynttäseen, eikä voinut kärsiä tuon neiti Abramssonin rukouksenpitoa, vaan oli koulunjohtokunnalta pyytänyt erikoisvapautuksen aina siksi kerraksi kun neiti Abramssonilla sattui laillinen oikeus rukouksenpitoon; nämät kaksi kilpakristittyä naista huvittelivat alituisesti opettajakuntaa, vieläpä oppilaskuntaakin erinomaisilla, kipunoitaiskevillä yhteentörmäyksillään, joissa toisinaan rehtorin nyrkinpaukaus oli jotakuinkin paikallaan. Neiti Nunnanen liukui äänetönnä alas koulunmäeltä ja meni ruokapaikkaansa kuin tosikristitty.

Hänen jäljessään keikkui kuin vieterirattailla neiti Pomerans, pulleapovinen, hohtavaposkinen, kaikista elämänhaluisin uutten kielten opettajatar, jolla ei ollut mitään muuta inhimillistä heikkoutta kuin se, että hän joskus keskellä tuntia purskahti teatterimaiseen itkuun jonkun pojanvekaran paatuneen sydämmen takia, onnistuen siten saamaan koko tyttöparvenkin hypnotisoiduksi kuorossa ulvomaan juutaksen juonille. Nämät neiti Pomeransin itkunhyrskäykset olivat traagillisinta, mitä ikinä Moukkalan kouluelämässä saattoi ajatella. Kuten sanottu, tällä opettajattarella ei ollut muuta vikaa, sillä viaksi ei mitenkään saattanut lukea sitä että hänkin, samoinkuin neiti Nunnanen pappiin, vuorostaan oli salaa platoonisesti pikiintynyt rehtori Rödmanniin, jota piti koko kaupungin intelligenssin Eiffeltornina, josta tornista hän pamppailevin sydämmin katseli moukkalaisia näkyaloja itään ja länteen.

Viimeisenä opettaja-sarjassa astui ulos koulun pihasta tällä kertaa maisteri Reino Frommerus, tuo epäilyttävä pedagoogi, jonka erinomaiset viat ja arveluttavat ansiot rakas lukija jo entuudesta tietää sekä ne toivottavasti suosiollisesti muistissaan säilyttää.

Tänä raikkaana talvipäivänä oli tämä miesopettaja harvinaisen hyvällä tuulella. Hän tunsi tehneensä vaikeata työtänsä siinä vakaumuksessa ettei päivä ollut mennyt tykkänään hukkaan, kuten se niin usein menee parhaimmillakin koulunopettajilla. Yksi ainoa kultajyvänen yhteenkään ainoaan nuoreen sydämmeen, yksi ainoakin persoonallisen vaikutuksen sähkökipuna tulevaisen taisteluihmisen sytykkeeksi — siinä jo kylliksi yhden talvisen päivän kasvatusopilliseksi vaatimukseksi. Jalon kylvön orastumista ei luonnollisesti voinut varmasti tietää, mutta sen saattoi uskoa, ja enempää ei opettaja tarvinnut.

Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä — niin erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon vaikutusvallan.

Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin häntä nimeltä huutavan.

Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä kuin vaivaistukki viittoen luokseen.

Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia, joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen, syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.

Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.

— Olisi teille vähän asiaa, — jyrisi pappi, — mutta ettekö tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?

— Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa? virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä mennäkseen kaupungin papin kotiin.

Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan, tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden, silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä, karkealla äänellä lausui hän vihdoin…

— Se nyt on sillä tavalla, hyvä maisteri, että minä olen saanut ikäväksi tehtäväkseni tuomiokapitulin puolesta kysyä teiltä että… että aijotteko te todenteolla pysyä tuossa siviliavioliitossanne — ja kehoittaa teitä ystävällisesti vihityttämään itsenne ihmisten tavoin. Tehän tiedätte papinpoikana varsin hyvin että jumalansana…

— Olkaa hyvä, herra pastori, — keskeytti äkkiä Reino Frommerus myöskin värisevällä äänellä, — älkää vaivatko itseänne saarnalla. Minä sanon teille heti suoraan että minä pysyn siinä missä olen ja ettei voi tulla kysymykseenkään enää ottaa kirkollista vihkimistä. Sehän olisi kerrassaan naurettavaa!

— Mutta kaikkien rettelöiden välttämiseksi? kysyi pappi nähtävästi hilliten suuttumustaan.

— Kaikkien rettelöiden välttämiseksi pitäisi teidän, herra pastori, sielunpaimenena olla sekaantumatta toisen avioliittoasioihin!

— Enhän minä ole sekaantunutkaan… sehän on tuomiokapituli ja kirkkoherra Land päällekantajana… ja, minusta tosiaan on varsin ikävä sekaantua! puolustelihen pappi koettaen puhua harvakseen.

— Kuinka te, herra pastori, — huudahti toinen sisällisesti kärsien: — kuinka te ilkeätte väittää ettette muka halua sekaantua minun yksityisasioihini, vaikka juuri te ensimmäisenä tästä kaupungista, ennenkuin tänne olin saapunutkaan, sähkötitte kouluylihallitukselle ja koetitte estää minua tänne tulemasta?!

— En se minä ollut! vastasi pappi ontolla äänellä, muljauttaen silmiään.

— Vai ei se teistä ollut lähtöisin? ahdisti toinen siveellisesti pilkaten. — Mistä se sitten muka oli kotoisin?

— Hävetkää herra pastori puhumasta vasten omantuntonne ääntä! karjahti toinen. — Jumalalla ei tässä asiassa ole mitään tekemistä. Minä uskallan teille vakuuttaa että jos tuo sähkösanoma ei ollut lähtöisin teistä itsestänne, niin oli se sitten lähtöisin siitä olemuksesta, jota te nimitätte — perkeleeksi.

— Teillä on aivan nurinkuriset käsitykset Jumalasta! sanoi pappi salavihasta värisevällä äänellä.

— Ja teillä — perkeleestä! paiskasi toinen. — Herra pastori! Teidän kristillisessä ansioluettelossanne on eräs toinenkin raportti esivalloille, tuo teidän maanmainio ilmiantonne minun "ujostelemattomasta yhdyselämästäni" — "toverini" kanssa!

— Herra pastori! — sanoi toinen — on rumia asioita, jotka ikäänkuin jumalallisen välttämättömyyden pakosta itsestään ilmi tulevat!… Ajatelkaapa jos minä teistä menisin raporteeraamaan jollekkin kuinka te vietätte häikäilemätöntä yhdyselämää jo kolmannen naisen kanssa! —?

— Niin, kyllä te olette! jatkoi maisteri Frommerus. — Kauniisti te olettekin! Sillä verholla te kaiken peitätte. Enkä minä tahdo teidän aviovuoteidenne kristillissiveellisiä peittoja kohotellakkaan, en totisesti. Olkoon siellä alla mitä hyvänsä! Mutta minä sanon teille että jos te kristillisine avioliittoinenne siirtyisitte tästä — ei edemmäs kuin noin 15 peninkulman päähän — niin te olisitte siinä maassa, jossa teidän kolmatta vaimoanne ei nimitettäisi vaimoksi, vaan joksikin paljon pahemmaksi kuin "toveri", eikä teidän avioliittoanne "kristilliseksi." Siitä te näette, kuinka erilaiset ja hullunkuriset ovat käsitykset avioliittojen kristillisestä pätevyydestä, vaikka sama kristinusko täällä vallitsee molemmin puolin valtioiden rajoja. Kuinka te siis uskallatte sanoa ettei se, joka ensimmäisen ja ainoan vaimonsa kanssa elää, ole yhtä hyvin kristillisessä avioliitossa kuin te, pappi, jolla on jo kolmas vaimo?

— Te olette häpeemätön! karjasi pappi puristaen luisia nyrkkejään taskuissansa. — Te saatte… vastata puheistanne! —

— Niin, minä olen häpeemätön — se nyt on se ainoa voimasana, jonka te tässä keksitte ja joka teidän kannaltanne katsoen on oikeutettu. Mutta puheistani aion minä vastata jollekkin muulle kuin teille tai tuomiokapitulille.

— Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa tapauksissa tarkoin!

— Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat minulle lähetetyt?… ne ovat minun kotonani — tyrkytti pappi.

— En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton", "uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin oikeus vaatia ihmisyyttä…

— Teidän viimeinen sananne on siis —? jyrisi pappi, otsa synkkänä kuin uhkaava ukkospilvi.

Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin, silmäkulmat tuimasti rypyssä.

Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut heitä erisuunnilta. —

Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.

Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta, jottei syöksyisi alas pyörteisiin.

Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa, väsyneenä, mieli masennuksissa.

Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja suuteli kuumanrajusti.

Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta…

Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä miksikään ollut aavistanut…

Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi taas ulos kadulle.

Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla hetkellä — maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona, ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.

Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista asemaa.

— Minä olen seurakunnan pappi, — esittihen tulija pyrkimättä kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.

Pappi alkoi harvakseen puhua silminnähtävästi sanomattomasti nauttien toisen hämmentyneestä tilasta. — Minä — olen — hiippakunnan — tuomiokapitulilta — saanut — toimekseni — tutkia — onko — teillä — vakaa — aikomus jäädä — ilman kirkollista siunausta — liitossanne maisteri Frommeruksen kanssa — vai tahdotteko ehkä — korjata — erehdyksenne — ja…

Pitemmälle ei pappi ehtinyt. Silmänräpäyksessä oli nuori rouva Frommerus älynnyt, mitä tämä kummallinen luonakäynti tarkoitti, samalla kun hän oli muistanut kaikki kauniit päätökset taistelusta yhteistä vihollista vastaan ja samalla kun hänelle myös oli selvennyt, miksi pastori sovitti visiittinsä juuri tähän aikaan päivästä. Hänen kirkkaista silmistään leimahti tuskan ja uhkan kipunakimppu, ja hän huudahti heleällä äänellään, tähdäten suoraan papin silmiin:

Pastori Rynttänen liikutteli jalkojaan kestämättä tuota naisen tulenpalavaa, puhdasta silmäniskua niin rauhallisesti kuin oli sellaisiin varustautunut. Nuori rouva seisoi siinä hänen edessään solakkana ja ryhdikkäänä, rinnat täynnä voimaa ja elämin uhkua.

— Minä tarkoitan, — sanoi pappi mitä suurinta levollisuutta teeskennellen, — että kuten te itsekkin tiedätte: meidän evankeelisluteerilainen yhteiskunta tunnustaa ainoastaan sellaisen avioliittomuodon, jonka…

— Älkää selittäkö! katkasi taas nuori aviovaimo reippaasti. — Tuon kaiken minäkin hyvin tiedän, sitä ei kannata jauhaa. Me olemme mieheni kanssa menneet naimisiin omalla tavallamme, ja se ei kuulu teille, herra pastori!

— Mutta eiköhän se kuulu Jumalalle? sanoi kappalainen koetellen leikillistäkin sävyä ja ylimielisesti naurahtaen kuten uskovaisten on tapa.

— Niin, Jumalalle se kuuluukin! säesti rouva Frommerus muistellen mitä kaikkea miehensä kanssa tästäkin olivat puhelleet. — Jumalalle me toki teemmekin avioliitostamme tilin…

Pastori Rynttänen näki viisaimmaksi olla painautumatta syvemmälle väittelyssä jumala-käsitteestä, joka aina oli harmillisin kohta keskusteluissa sivistyneiden ihmisten kanssa.

— Kuinka? tokasi pappi, mutta samalla hän huomasi että toinen vain tarkoitti siviliviranomaisten edessä vihkimistä.

— Ja sitäpaitsi olemme kuulutetut — kolmessa eri valtakunnassa! Siinä pitäisi olla kyllin pyhitystä — kirkonkin puolelta? lisäsi rouva Frommerus voitonvarmasti hymyillen.

Hän oli täydellisesti tointunut hämmästyksestään eikä enää peljännyt tuota romoluista olentoa, jonka silmiä hän ei voinut kärsiä.

— Mutta jos teidän mie… minä tarkoitan jos maisteri Frommerus suostuu? paiskasi yhtäkkiä pappi koetellakseen kaikkia ruuveja.

— Hän ei ikinä suostu! huudahti nuori rouva, lisäten kiivaasti: miksi ei pastori sano minun miestäni "viettelijäksi" tai "salavuoteuden harjoittajaksi", koska te kerran olette niin raukkamainen ettette raski häntä nimittää minun miehekseni?

Pastori Rynttänen katsahti oudostuneesti nuoreen naiseen. Hän melkeinkuin oli hämmästynyt sitä siveellistä pontevuutta, jolla heikompi astia — se, jonka asia apostolien mukaan oli seurakunnassa vaikeneminen — ruoski häntä, valtiokirkon puhdasoppista vartijaa. Siinä pontevuudessa, kun se näin tuli sivistyneeltä taholta, oli hänelle jotakin vaikeasti-sulatettavaa.

— Oletteko valmis kantamaan kaikki seuraukset — naisena? kysyä tokasi sielunpaimen.

— Luuleeko herra pastori että nainen on halvempi kestääkseen kirkonkirousta kuin mies? Meitähän aina on alennettu ja epäilty, tokko meillä naisilla edes on sielua. Ja juuri teidän taholtanne se on tapahtunut!

— Niin, sitä hiotaankin vain herra pastorin kunniaksi! lennätti toinen ja katsahti vieraaseen aivankuin olisi odottanut tämän jo lähtevän.

Pappi vilkasi kelloonsa aivankuin ei olisi toisen sanoja kuullut ja sanoi hiukan hätäisesti:

Pastori Rynttänen yritti poistumaan ilman korkeita kalossejansa, mutta rouva Frommerus huomautti hänelle niiden olemassaolosta, ja vieras pakeni rymistellen alas jyrkkiä portaita.

Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin mennä koikkelehtii?"…

Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.

Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin kuluttavainen tuli.

— Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti istualleen. — Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta että täällä on pahahenki käynyt?

— Kerro nyt, oma kulta, — pyysi mies heltyen: — minä koetan olla niin järkevä kuin mahdollista.

— Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä katkeruudesta värisevällä äänellä. — Ei! tämä on pahempi kuin kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita, mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on alentavaista, liian nöyryyttäväistä — mutta kaikista alentavaisinta sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan Moukkalassa ja Kurjalassa — niitä maleksii ympäri Suomennientä. Kiittäköön tämän kaupungin pappi — jatkoi hän, kiihdyksissään — kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt, nyt… jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu…!

Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla naurahtaen tuskaisesti:

— Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä…

— Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva
Frommerus harkitsevasti.

— Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. — Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan loppumattomaan kidutuspenkkiin — siinä hurskaassa toivomuksessa tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus, katumus, armonanomus…

— Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein verisoluja… Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme… Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä erilleen ajetaan…

— Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva huumaantuneena miehensä kuvittelusta. — Revin silmät sen päästä, joka vain sinut…

— Tyynny kultaseni — tarttui toinen — ei vielä ole hätää, eletään päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee. Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin, niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa…

— Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin silmin.

— Niin, niin — säesti mies — niin se onkin naisluonteen kannalta. Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan. Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. Hengessään he meidät mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla polttavat!

— Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, — meidän on ajoissa paettava tästä kaupungista?

— Ei vielä, — vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren hiuksia: — Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta. Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden kannattaakin kärsiä… Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti — kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän päidemme menoksi… ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä leikki?

— En tiedä, huvittaako, — sanoi vaimo: — mutta olen minäkin utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi vielä elää, niin…

— Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. — Luulottelin minäkin näihin asti, vaan enää en usko… Ja on se hyväkin etten enää halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta mailman omalla peuralla ja pulkalla… ja esiinnyn vapaana miehenä, jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen, johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja omaantuntoon…

— Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: — porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!… sinun puolivilli peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti! Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?… Entäs se kirkas hanki-aamu, jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?… Jos ei sinulla olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt huomiotasi Paula Winterbergiin!?

— Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on ihmeellistä kohtalon arvanheittoa — sitä voisi sanoa Jumalan sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, — tuumi aviomies ja jatkoi sitten: — Sinä puhut siitä porosta, mutta minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni… mitenkä sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana anna itseänsä kiinni salolla… jota ei saa poropeltoonkaan muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja jolla se raa'asti raastetaan — merkittäväksi — monin mieskourin kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään kesyty eikä taivu raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin… Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin peuraväljällä… salaa ampumalla salohongan takaa…

— Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani — hirvaani — vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen: — Kyllä minä sinut kesytän… ampumattakin… suopungittakin… rinta-aidattakin… rysättäkin!

— Niin, sinä… mutta nuot uskonnon barbaarit eivät minua nujerra muuten kuin kavalalla väkivallalla…

Aviopuolisot tyyntyivät vähitellen ja palasivat oman kodin tunnelmiinsa varsinkin senjälkeen kun olivat käyneet yhdessä hiihtelemässä Moukkalan talviraikkaassa metsässä, joka humisi likellä kaupunkia.

Jumalaisella luonnolla on iäiset lievityskeinonsa ja lääkkeensä, jos vain ihminen niitä suruissaan tulee koetelleeksi.

— Nyt kuulumme me oikein virallisesti herra pastori Rynttäsen sielunhoitoon — virkkoi maisteri Frommerus eräänä kevätpäivänä vaimolleen. — Ikävä juttu että tuli laillinen pakko siirtää kirjat tänne…

— On se sinun isä vaarisi sentään kunnon pappi, — sanoi vaimo, — niin kiltisti hän meidät taas merkitsi muuttokirjaan naimisissa oleviksi.

— Oli pakko merkitä — kirkonkirjojen mukaan, — selitti rovastinpoika. — Ei kehdannut, ukki rukka, noita vaarallisia sanoja enää ruveta sorvailemaan. Kun kerran oli lähettänyt pääesikunnalleen pönkittelyn että Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, niin johdonmukaisesti täytyi pysyä kiinni alkutekstissä…

— Minua aina niin hykäyttää sieluni pohjaa myöten, kun muistelen sitä isäukon klassillista vastinetta kapitulille! Minusta se on sellainen tyhjentävä, itsensähävittävä "lapsus calami", eli mitenkä sanoisin: omantunnon vahingonlaukaus, jolle saa hakea vertaista Suomen kirkkohistoriasta. Tai toisin sanoakseni: se on sellainen salaperäinen rajapyykki meidän luteerilaislaillisessa aikakaudessamme, jonka herrat papit itse ovat löytäneet ja sen matkakarttoihinsa pienen pienellä ristinpilkulla merkinneet, vaan jonka olemassaolosta toistaiseksi ei olla tietävinäänkään… Se on se rajapyykki, jonka toista kylkeä hipaisee jo todellinen jumalanvaltakunta, vaan toisella kyljellä kyyköttää valanvannonut pappi, joka väittää ettei hänen selkänsä taakse sovi tunkeutua Jumalaa näkemään, vaan kaikkien on pysyttävä sillä puolella rajapyykkiä, jonka laidassa hänkin istuu.

— Miten luulet pastori Rynttäsen nyt meidät merkitsevän kaupungin kirkonkirjoihin? kysyi rouva Frommerus.

— Niin, vastasi toinen, — siinä joutuu pappiparka kahden tulen väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää, vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää — menettelyohjeita…

— Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin, joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.

— Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta… tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja — lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina — istuutuu puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin Naantalin aurinko, kuin saframi… Eikä kukaan oikein viitsisi ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko, heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti — — —" On maar siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan hiidenkirnuun työntää…

— Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla taidemaalari! — virkkoi Paula rouva.

— Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa. Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi paikallaan…

— On se sentään merkillepantavaa, — jatkoi nuori aviomies senjälkeen vakavasti: — ettei isäukko sen koommin minua ole ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos, Paula?

— Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi sanomalehdissä…

— Joutavia, Paula, — keskeytti mies. — Minä olen hyvin tyytyväinen että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt. Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen entisen papan — nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala minua on käyttänyt välikappaleena"… Niinpä niin, mutta eivät nuo sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla omaisille kova pähkinä!

— Sinulla on väärät käsitykset minun sisaristani, — väitti vaimo selitellen. — Tietysti ovatkin kummastelleet kun ei ollut häitä — kummastelinhan minäkin ensin — mutta ole varma siitä että ne kaikki ovat meitä rakkaudella seuranneet. Yksin Gunillakin, vaikka salaa itkee että "mitä muka mamma vainaja meinaisi, jos eläisi?"… Mutta ajatteles Agnesta, joka uskalsi käydä Landilta sen muuttokirjan vaatimassa senjälkeen kun sinä sille sen ripityksen lähetit.

— Etkö muista? Laila siskohan tuosta kirjoitti. Kirkkoherra ei ollut pyytänyt Agnesta istumaankaan ja vaikka rouva oli nähnyt salin ovelta, niin ei oltu pyydetty sisähuoneisiin, ja piika oli pantu tuomaan kahvia kirkkoherralle aivan toisen nokan edessä, vaan Agnekselle ei oltu tarjottu eikä sanaakaan puhuttu, vaikka Agnes rukka sitä ennen usein oli käynyt pappilassa kitaraa soittelemassa yhdessä papinrouvan kanssa. Nyt ei edes istumaan pyydetty!

— Sillä tavalla sitä kostetaan, sanoi Reino Frommerus. — Vallan kristillisesti — vipoviattomille ihmisille!

— Mutta arvaatkos, Reino, mikä oli oikea syy, miksi en joululomaksi suostunut lähtemään sinun kanssasi Kurjalan pappilaan? kysyi nuorikko.

— Siksi, — vastasi vaimo, — että sinun ruustinnaäitisi — vaikka niin ystävällisesti pyysi tulemaan — samalla kirjoitti että: emmekö antaisi sinun vanhan pappasi kaikessa hiljaisuudessa meidät siellä vihkiä —?

— Tyhjää säikähdit, — sanoi aviomies. — Et näy tuntevan äitiäni. Vapaamielisempää ihmistä kuin hän tuskin on koko maakunnassa. Nuot sanat hänen kirjeessään olivat vain runollista kaikua jonkun puolihupsun musterin kristillissiveellisistä hälytyksistä. Rakkaat tädit tarkoittavat aina parasta ja ihailevat kuitenkin salaa kaikkea mikä poikkeaa tavallisuudesta. Jos sinne olisimme menneet, ei minun äitini olisi sanaakaan hiiskunut vihkimisistä, vaan olisi kohdellut meitä vielä hellemmin kuin ennen.

— Mutta minulla — ilmoitti Paula rouva — on sellainen poistyöntämisen tunne koko sinun sukuasi kohtaan. Älä pahastu, Reino!

— Se on luonnollista, — sanoi aviomies tyynesti. — Se kai johtuu siitä ettei meidän suku vielä ole valmis… siihen johonkin mihin luonto sen on tarkoittanut. Ja yhtä paljon myös siitä ettet sinä itsekään, rakas ystävä, ole läheskään valmis — ihminen. Et edes vapaamielisyydessä —!

— Olihan vain sattuma että siihen jouduit, — vastasi mies. — Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma kulta, — jatkoi Reino Frommerus: — ei nyt siitä kiistellä. Hyvä niinkuin on. Minä olen tyytyväinen… Puhutaan nyt siitä, meidän elämämme luonnonsalaisuudesta… siitä kolmannesta, joka meidän kanssamme ja meidän välillämme jo on…

Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat tiiviisti lasketut ikkunan eteen.

— Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että sinulla… että sinussa…

— On se ihme ja kumma, sanon vieläkin. Se on luonnon suurin ihme.
Ihanin ihme. Jumalallisin salaisuus… — Eikö sinua pelota?

— Vaikka sitä sivistyneessä mailmassa pidetään rumana, melkeinpä häpeällisenä…

— Niin, eihän ole sanottu. Mutta jos sen elämä on siinnyt sellaisena jalon innostuksen hetkenä… pyhän vihan salaman silmänräpäyksenä… jolloin mies syvästi kärsien ja kaihoten… tahtoo ikäänkuin luoda uudestaan koko ihmiskunnan, niin silloin —?

— Niin! ja jos lisäksi vaimo sillä silmänräpäyksellä… koko sielustaan on antautunut miehelle… ja tuntenut suloa…?

— Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka… Että kun siitä tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän läpi jaksaisi… eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan mailmaan syntyisi…!

— Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään… Se on joku salainen kärsimys, joka näin purkautuu…

Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.

Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi. Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin, joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi, kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.

Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia, vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi papilla kastatettava vai ei?

Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat, nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät — siitä ei heidän tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä valhepyhyyttä vastaan.

Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?

Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja esteitä lapsen kehittämiselle?

Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi, jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä pilkkaisivat?

Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?

Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli ristiriitainen kysymys…

"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea — sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu. Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos hänet pienenä kastaisin."

"Kuinka hirveätä voitonhimoa se ilmaiseekaan tämä lastenkaste kirkkovaltiossa!" ajatteli hän sitten ylimalkaisesti arvostellen. "Kapalonsa — jos sitä kidutuskonetta täytyy käyttää — lapsi itse jonakin päivänä rikkoo ja luotansa pois potkii vapautta ja liikettä haluten, mutta kasteen henkeäkuristavasta kapalosta, johon hänet väkivallalla kiedotaan, siitä kapalosta ei hän ehkä ikinä irtipääse!

"'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan valtakunta?' Niin kyllä. Ne Jeesuksen sanat, jos ne hänen oikeinsäilyneitä sanojaan ovat, minä ymmärrän aivan päinvastoin kuin herrat papit. Minä ymmärrän ne juuri siten ettei lasta yhteiskunnan puolelta mitenkään saisi sitoa eikä vangita, jotta hän itsestään pääsisi lähestymään silloin kun Jumalan ääni häntä todella kutsuu."

Reino Frommerus jätti siis lapsensa kastamatta, ja hänen vaimonsa suostui terveesti, melkeinpä iloisesti siihen ettei hänen kullankukkaistansa mikään vieraan vallan karkea käsi saanut koskettaa.

Ei pienintäkään epäilystä he, sitten kun asia oli päätetty, tästä tunteneet. Ja aina kun heidän lapsensa riisuttiin alasti ja sen suloisia, pienoisia, kaunistumistaan kaunistuvia jäseniä pestiin kylpyvedessä ja lapsi itse siitä riemuitsi, silloin he aina ajattelivat: "tämä lapsi on yhtähyvin Jumalan lapsi kuin mikä muu lapsi tallansa, kun se on syntynyt rakkauden janosta… ja tämä lapsi on henkisesti ja ruumiillisesti niin puhdas kuin perinnöllisyys sen sallii — papin kaste sitä totisesti ei puhtaammaksi pesisi!" —.

— Mutta näkeehän Tilta että äitinsä sitä joka päivä niin kauniisti kastaa ja pesee! vastasi leikkiälaskien maisteri Frommerus.

Sitten hän sopivana hetkenä koetti taikauskoiselle piikatytölle selittää, miksi heidän lastaan ei ristitty.

Piikatyttö oli enemmän kuin ihmeissään kun eräänä päivänä kuuli isäntäväeltään että lapsi ilman pappia ja kummia ja vesikuppia oli nimitetty Salamaksi.

— Herrajes — Salama! huudahti hän arvostelevasta — Jos tuo edes olisi Ristiina, niin voisi sitä luulla oikein ristityksi, ja minäkin pitäisin suuni kiinni!

— Ei Tiltan tarvitse pitää suutansa kiinni, — sanoi maisteri, — antaa vain räikyä ympäri kujia että Tilta palvelee — pakanaperhettä!

Palvelustyttö katsoi isäntäväkeensä suu selällään, vaan heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhua supatti ja parpatti kauheasti naapurin palvelustyttöjen kanssa kaivolla…

Mutta pastori Elias Rynttänen raivosi hengessään. Voisippa melkein sanoa että hänellä, Domini Caniksella, oli rabies, hengellinen vesikauhu. Hän oli koko keväimen vahtinut Esivallan puolelta mitä ankarimpia määräyksiä ja kahden hengen kyytitaksoja noiden luvattomasti yhdessäelävien kihlakumppanien suhteen, lähetellyt epistoloita sekä kreekiläisille että juutalaisille, vaan herrantuomio oli jostakin syystä viivähtänyt, ja nyt oli asia mennyt niin pitkälle että noille kihlakumppaneille oli syntynyt lapsi. Pappi oli siitä enemmän häpeissään, hämmästyksissään kuin kiukuissaan — syystä siitä että hän kirkossa oli tullut saarnanneeksi sanankuulijoille että kaikki uudenaikaiset avioliitot olivat saastaiset ja luonnottomat, minkä näki siitäkin ettei siviliavioliitossa oleville muka voinut syntyä lapsia kuten jumalansanalla siunatuille pareille. Se oli itse isä Beelsebub, joka sekoitti uskottomain sukupuoliasiat, niin että kaikki raukesi tyhjiin — oli hän vakuuttanut kirkossa kansalle. Mutta nyt oli opettaja Frommerukselle ja hänen toverilleen yhtäkkiä syntynytkin lapsi, elävä lapsi — ja koko pikkukaupunki sen varsin hyvin tiesi.

Se oli siksi järkyttävä poikkeuspykälä Moukkalan dogmatiikan historiassa että se jo yritti horjuttaa monikahtain uskovaisten akkojen uskoa herra pastorin saarnojen pätevyyteen.

Jos tuo lapsi olisi syntynyt kuolleena tai ollut edes rujo ja rampa tai elukan muotoinen, niin olisi papilla ollut hyvin helppo kääntää asiat parhainpäin ja saarnata kaupunkiseurakunnalleen että Jumalan rangaistus ja vanhurskas kirous kohtasi aina jossain muodossa kaikkia vapaauskoisia…

Mutta lapsukainen kuului vain kasvavan ja vahvistuvan hengessä, ja lisäksi — tosin akkain ilmiantojen mukaan — olevan kaunis lapsi!

"Noh, ainakin sen vaivaisen sielun minä pelastan kirkon helmaan", lohduttelihen hän itsekseen: "ja siinä samassa tilaisuudessa minä manaan uppiniskaisia vanhempiakin oikeinkasvattamaan edes kakaransa, koska eivät, raukat, pysty itsiänsä kurissa ja herrannuhteessa pitämään!"

Ja pastori oli niin yksinkertainen että odotteli milloin häntä tultaisiin ristiäisiin kutsumaan.

Mutta pyyntöä ei kuulunut, vaikka lapsen saannista, papin salaisen muistiinpanon mukaan, oli kulunut täsmälleen kuusi viikkoa.

Pastori Rynttänen tarttui kirkkolakikirjaansa ja luki sieltä tärkeän parakraahvin: "Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkopaimen siitä lapsen vanhempia tai edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa päivässä lasta kasteta eikä laillisia esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tai edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa säädetty on." — Laki niinkuin luetaan! Siinä ei ollut tinkimisen varaa…

Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.

Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan tarjouksen.

Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.

Pappi ei vastannut, hän puhaltaa pärskäytti vain savupilven läpi molempien sieraintensa, jotka mahtavasti laajenivat.

— Ai jes! Teitä janottaa? Suokaa anteeksi. — Tilta! Tilta hoi! huusi isäntä.

Piikatyttö, nähtyään papin juhlatamineissaan, lennätti pöydälle raittiilla vedellä täytetyn kulhon, juuri samallaisen, jollaista pappiloissa lapsenkasteessa käytetään. Hän niiasi syvään papille.

— Täss' olisi… Me otamme juomaveden kaivosta, vaan kasvojenpesuun käytämme jokivettä, — tuumaili hän.

Pappi ei kajonnut kulhoon. Hän istui ja mietti… Maisteri Frommerus tarttui itse kulhoon ja ryyppäsi.

— Siinä on puhdas maku! sanoi hän tyynesti. Papin silmät kiiluivat kuin kekäleet yössä… Hetki oli jännittävä. Samalla kuului lapsenitku viereisestä huoneesta, missä nuori äiti pienokaista hyräillen syötteli.

Pappi höristi korviaan ikäänkuin vanha hevonen, joka kuulee varsan hirnuntaa laitumelta aidan takaa.

— Päivää pastori, kiitoksia viimeisestä! huusi rouva Frommerus lennähtäen sisään käärönsä kanssa.

— Kastakaa nyt, herra pastori, jos suinkin ilkeätte! ilkkui aviomies. — Tässä on lapsi, tuossa vesi. Me — kiellämme jyrkästi…

Pappi oli ponnahtanut seisaalleen ja hapuili kalpeana povitaskuaan aivankuin olisi ollut aikeessa vetäistä sieltä esiin pistoolin.

— Jumala ja piika Tilta — ovenraossa! vastasi Reino Frommerus hermostuneesti naurahtaen.

Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat — kuni rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan — alas omiin jalkoihin.

Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten, missä oli ja millä asioilla…

Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi vain kaukaa, etenemistään edeten.

Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka lapsen henkeä väijyivät."

Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin opettajatointansa jatkamaan.

Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut. Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli herttainen, iloista hälyä herättävä.

Rovasti itse oli ollut heitä vastassa parin peninkulman päässä vanhalla Polle ruunalla, joka hevonen vuosi-vuodelta näytti vain nuorentuvan, pyrkien hyppelemään kuin villi varsa aina milloin kunnianarvoisa isäntä itse sitä ohjasi punatupsuisilla suitsillaan.

Lapsenlapsi vienosti vierellään miniän sylissä, oli rovasti hymyhuulin ajaa keikutellut Kurjalan järven rantaan iänikuisilla pappilan kuomuvaunuilla, joissa pyhät perimätiedot kertoivat suuren Kalevala-tohtorinkin kerran viisi-kuusi virstaa vierineen. Reino oli tämän viime taipaleen saanut ajaa yksikseen noiden isänmaallisten vaunujen perässä. Juhlapäivä se ollut oli sekä tulijoille että vastaanottajille.

Ja niin siis oli papinpoika jälleen isänsä majoilla. Mutta eipä hän nyt, naineena miehenä, joutanut kuten ennen pappilan mukavuuksissa hempeilemään, sillä vakavammat asiat miehen mieltä nyt kiinnittivät. Ennenkaikkea hän tahtoi vaimonsa ja lapsensa vuoksi päästä irti pastori Rynttäsen sielunhoidosta. Jo lähtiessään oli hän vaatinut perheensä muuttokirjaa takaisin Kurjalaan. Pastori Rynttänen ei sitä ollut antanut heti, vaan oli luvannut lähettää postissa. Postissa se sitten tulikin. Mutta minkälaisena se saapuikaan takaisin? Näin kuului tuo muuttokirja siviliavioliitossa oleville meidän valistuneella vuosisadallamme:

Tämän omistaja Filosofian Maisteri Reino Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa Paula Katariina Winterberg, joiden syntymäaika ja paikka on … …

Herran Pyhällä Ehtoollisella käyneet? — ei täällä! avioliittoon vihittäväksi esteettömät … … … maineensa on hyvä, katso alas!

Kaupungin seurakunnan sielunhoitajana olen velvollinen ilmoittamaan että mikäli minä asianomaisia kihlakumppaleita tunnen, heidän maineensa on virallisesti epäilyttävää laatua, koskapa heidän yhdyselämänsä on katsottava sotivaksi meidän siveellistä mailmanjärjestystämme vastaan. En kuitenkaan tahdo muuttaa entisessä muuttokirjassa — ihmeellistä kyllä — esiintynyttä hyvä sanaa.

Muuttokirjassa ei näkynyt sanaakaan ulkomailla tapahtuneesta vihkimisestä siviliavioliittoon, ei sanaakaan lapsesta. Lankettiin valmiiksipainettu vaimo sana oli pyyhkäisty pois, kuten näytti, vihaisella kynänvedolla, niinikään painetut sanat avioliittoon vihityt olivat katkaistu ja sijaan piirretty "vihittäväksi esteettömät."

Arvaan että saamanne muuttokirjan muoto Teitä ei miellytä. Sille kumminkaan en minä muuta voi virallisesti. Mitä persoonallisen vakaumukseni mukaan avioliitosta ajattelen, on eri asia. Se on ohjelmakysymys, johon on päästävä, vaan perustuslaillisena pysyttelen lain pohjalla, kunnes sen saamme muuttumaan aatetta vastaavaksi. Omavaltainen poikkeaminen siitä on juuri sitä, jota olemme vastustaneet. Että lapsenne ei ole muuttokirjassa — huolimatta siitä että ilmoititte minulle sen syntymän ja nimen — aiheutuu siitä lain määräyksestä, joka käskee ja velvottaa minun pitämään kirjaa ainoastaan Pyhän Kasteen kautta ev. luteerilaiseen kirkkoon tulleista jäsenistä. En sille siis mitään voi. Pitäkää lapsen syntyminen omassa muistissanne, kunnes siviliregisterijärjestelmä on maahan saatu!

— Tämä taitaa nyt olla niitä Rynttäsen viimeisiä urotöitä! — huudahti Reino Frommerus huvitettuna papereista. — Mies on tehnyt laillisuudestaan keppihevosen, jolla hän ratsastaa sisään taivaan portista. Niin, Elias pappi ajaa karahuttaa sisään taivaan kaariportista ja esittää itsensä jalona taistelevana ritarina. "Teidän Majesteettinne nöyrin palvelija, kappalainen Rynttänen Moukkalasta." "Jahah! jassoo!" vastaa Isä Jumala — "rikosasiain komisarius Rynttänen?" Ja Isä Jumala surullisesti hymyilee. Sillä — todentotta — hänen edessään seisoo olento, joka ihmeesti muistuttaa sitä La Manchan manallemennyttä ritaria, jonka pää kohisi täynnä jättiläishaaveita. Pastori Rynttäsen kilvessä paistaa näet ainoastaan loistosana "perustuslaillisuus", ja me, hänen aseenkantajansa, tiedämme varsin hyvin että mies on "surullisen haahmon ritari."

— Mutta täytyyhän sinun, Reino, sentään tunnustaa että perustuslailliselta kannalta katsottuna pappi tässä on aivan oikeassa? virkkoi rouva Frommerus hellästi.

— Ei, sitäpä minä juuri en tunnustakkaan! väitti mies intoutuen. — Vapaamielinen perustuslaillisuus ei ikinä saa asettua kirjaimellisen perustuslaillisuuden sokeaksi soittajaksi. Sen täytyy aina kapinoida, opponeerata sellaisia lain kirjaimia vastaan, jotka eivät ole jaksaneet kohota ajan humaanisten sivistysvaatimusten tasolle. Tämä kapinoiminen kirjoitetun lain siveetöntä tulkitsemista vastaan — se juuri onkin sitä oikeinta perustuslaillisuutta. Perustuslaillisuuden ydin on tottelemattomuus väärää esivaltaa kohtaan, tulipa tämä väärä esivalta mistäpäin tahansa. Perustuslaillisuus on pakon ja orjuuden vihollinen. Mutta Rynttäsen "perustuslaillisuus" ei ole mitään muuta kuin rutivanhoillisuutta, jossa kaikki pahakin on pyhää. Perustuslaillisuus Suomessa, isänmaallisessa katsannossa, on aina ilmenevä etupäässä siinä että taistellaan Idästä päin tyrkytettyjä laittomuuksia vastaan, vaan ei suinkaan Lännestä tai muualta lentäviä vapausaatteita vastaan. Siviliavioliitto ja kasteenhylkäys eivät ole mitään bobrikoffilaisuuksia!…

— Vai perustuslaillinen? matki hän yhä terävästi. — Se on kohtalon katkerinta ivaa että juuri halvimmat luonteet Suomessa ratsastelevat perustuslaillisuuden jalopeuralla. Aivan samoin kuin toiset halvimmat luonteet taipuvat Bobrikoffin kätyreiksi. Totisesti en tiedä, kumpaa ilmiötä syvemmin surkutteleisin… Keksipäs pappikin kauniin fraasin: perustuslaillisuus! Mutta seitsemän vuotta takaisinpäin, jos joku huimapää olisi uskaltanut siviliavioliittoon, hän tottatosiaan ei olisi keksinyt mokomaa kilpisanaa. Ja miksi ei? Siksi tietysti että koko tämä perustuslaillisuuden käsite — joka itsessään on jalo käsite — on syntynyt vasta bobrikoffilaisuuden vastapainoksi, vastamyrkyksi. Ennen hän sitä ei olisi osannut kilpenään käyttää!

Reino Frommerus käveli kiivaasti edestakaisin pitkin lattiaa ja muisteli erästä puhetta, jonka pastori Rynttänen keväällä oli pitänyt jossakin kaupunkilaisten juhlassa: "Laki on pyhä ja sille vannotulle valalle on jokaisen oltava uskollinen, näyttäköön se sitten vievän syteen tai saveen!"

Niin oli pappi pauhannut. Siitä yhdestä ainoasta lauseesta saattoi päättää, kuinka halpa käsitys hänellä oli perustuslaillisen hengen pyhyydestä. Hänelle oli samantekevää, miltä milloinkin sydämmen pohjalla tuntui, kunhan vain sai jumalansanan varjossa riehahdella mainehikkaan valtiollisen lain turvissa. "Syteen tai saveen!" — Reino Frommerus ei vastannut sanaakaan pastori Rynttäsen muuttokirja-lähetykseen… Mutta hänen isäänsä, rovasti Frommerusta tämä virkaveljen menettely ei voinut olla ihmetyttämättä. Vanhus luki muuttokirjan tarkoin läpi, hänen kätensä hiukan vapisi niin että paperi kahisi ja yli sankalasiensa hiukan synkästi silmähtäen poikaansa, sanoi hän:

— Tämähän on väärennetty!… Mitään muuta ei vanhus sanonut. Hän pisti vaakunapiippunsa palamaan ja näytti olevan tyytyväinen että nuorin poika perheineen todella oli saapunut heitä, korven vanhoja, ilahduttamaan…

Lapsen kastamisesta ei hopeahapsinen rovasti sanaakaan hiiskunut. Muitta mutkitta hän merkisi lapsenkin kirkonkirjoihinsa "miehen ja vaimon" jälkeen, tosin lisäten huomautuksen ettei lasta oltu kastettu mihinkään erityiseen uskontunnustukseen.

Saattoipa siis poika olla täysin tyytyväinen isänsä humaanisuuteen. Kun sai nähdä, miten vanhus nämät arat asiat oli järjestänyt, niin tuli ihan hyvälle tuulelle.

— Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen kannattavaisuudesta. — Sinäkin muka?… No, lähdetään vaan…

Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa…

Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman hoitoonsa:

— Min lilla pia… Mormors gullöga… Mutta kyllä se on kummallista, kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!

Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät, koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin — kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta, vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä ihmislasta — elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä…

Ja pyhä kaste häipyi — ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla — auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!

Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen — kurja naisraukka — mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi. Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut saamaan — vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa alkanut olla kova tinka — täytyi hänen tyytyä ilmestykseen semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa, jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina tavataan.

Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi, hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös vanhaa rovastia kiusannut.

Tuodappa luvattomasta sekaannuksesta synnin sumussa siitetty ja syntynyt kakara keskelle pääpappilaa ja jättää se siunaamatta perkeleiden valtaan, vaikka kartanossa oli kaksi sielunpaimenta ja kylässä kolmas? Sehän oli häväistys pappilan perustuslakeja vastaan, uskonnollinen skandaali koko seurakunnan edessä! Voi taivasten talikynttilät sitä uudenajan röyhkeyttä…

Ja jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu, hengellisesti vaivautuneena asiasta, kiiruhti eräänä iltana — saarnasorvauksen lomassa — sepittämään virttä:

    Ah lapsi, synnin hedelmä,
    Miks Luoja sinut loi,
    Kun vanhempas ei kumminkaan
    Sua kasvatella voi…

Tämänkaltaiset runot — hän teki niitä inspiratsioonin sattuessa puolitusinaa vuorokaudessa — joita apupappi kaikessa hiljaisuudessa rustaili mailman parannusta huolehtien, häntä itseään suuresti lohduttivat.

Oli siis ymmärrettävissä, kuinka hän hermostuksensa kesti, vaikka kartanoon olikin ilmestynyt kastamaton lapsi.

Reino Frommerus, joka apupapin sielunvaivan oli vainunnut heti ensi päivästä, toivoi ilmiöstä paljasta hyvää. Hän toivoi ainakin sitä että pastori Kåhlroth jonakin kauniina aamuna juhtineen ja karjoineen oli poistuva korven pappilasta yhtä juhlallisesti kuin oli sinne saapunutkin.

Ja siitäpä melkein näytti että rovasti Frommerus perheineen sitä samaa salaa mielessään hautoi…

Mutta järjestettyään perheasiansa toistaiseksi täten, matkusti Reino Frommerus taas takaisin Moukkalaan. Velvollisuus ja isänmaa häntä kutsuivat, Luonnottomuutta tunsi hän ainoastaan siinä että pakotti itsensä riistäytymään irti nuoresta perheestään.

Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut — ei ikinä se sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on, miten siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan, minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen… minä näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät, jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa… Minulle kuultaa Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske siellä syvällä alla mäkien — ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua… Ah, en sitä niin osaa sanoa kuin sen tunnen!

Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo sitä sanoa?

Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin tallentanut. Minä juuri…

Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut…

Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin, kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä sielumessujansa Rauniolla.

Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.

Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi höyheniä: — hän siis oli höyhennettävä.

Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.

Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.

Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan — jessiunatkoon meitä kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? — jaa jaa! Anttikristus? — juu juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän — on eronnut siitä toisesta siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan… tahtonut pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo — olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on… Paatunut pakana, musta neekeri…!"

— Kah, — siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää — oo! Majisteri Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, — uu uu! Häpeä, häpeä — papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa? Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli — se monopooli? Ei olleet riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli, että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään. Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut: "Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä, vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä — juu juu! Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee… Eikös meidän sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä — hää? Oli sanonut sen isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa — vie ja varjele! Vaan kyllä kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo…

Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:

"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa… joka luokalla pauke kävi… luokat savua tuprunaan… ne oli ihan itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan — elä muuta kuin naura. Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, — en minä neljättä kuppia… Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä — asialla, asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan. Ajöö, ajöö — —

"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' — se näet näitä meidän katuja sikaneeraa — ja huoneihen alla selittää löytyvän 'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin — muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti — juu, ja on sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on, on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki… Oikein sanoi valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin… Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva ihan oli pökerryksissään — vähemmästäkin — kuuluvat sen Aapelin kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat muserru… — niillä on yksitoista poikivaa — tulevan viikon torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. — Voi hyvä Jumala, sillä viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan. Voi maalimaa pahennusten tähden… Niin on rauhassa elää juntattu tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi — hetipaikalla on hengellinen elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän… Morjensta vaan, Amanta."

Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule — ei hätää mitään" arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.

Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin. Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan makuukammioon, kehoittaen — kaikkien kirkkoisien nimessä — ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino Frommeruksen suhteen. Kehoitti — vieläpä käskikin.

Nämät unijumalan käskyt upposivat kaupunkilaisten veriin kuin parhain lehmänrokko ja puhkesivat pintaan kuin loistavimmat ajokset…

Ensin marssivat esiin pikkukaupungin rouvat, Moukkalan yhteiskunnan todelliset nyörinpunojat, jotka nyt olivat huomanneet elättäneensä povellaan käärmettä. Rouvat jättivät kaunopuheliaan adressin, jossa oli monen monta omakätistä allekirjoitusta. Siinä olivat Ellit, siinä Lillit, siinä puolivillaiset ja puolivillit. "Me allekirjoittaneet kaupungin sivistyneet äidit pyydämme — vaadimme" ja niin edespäin…

Mutta hienojen rouvien jälissä astua toppuroivat häntä vastaan kaupungin pätevät papat: valtuusmiehet, korkean raadin jäsenet, sekatavarakauppiaat, viina-anniskelutirehtöörit, venäläisvormuiset virkamiehet — toisin sanoen: kaikki Moukkalan virkaintoiset nuohoojamestarit ja kadunlakaisijat. Hepä antoivat maisteri Frommerukselle suullisen, varsin vakavan varoituksen ja poistuivat sitten arvonsamukaisessa järjestyksessä aivankuin olisivat käyneet pääsiäiskirkossa.

Hän läksi viheltäen kouluunkin, mutta kas: siinä kompuroivat kolistellen rappusissa häntä vastaan koululasten lailliset vanhemmat, kaikki kristillissiveelliset holhoojat, nuot, jotka olivat uskoneet lastensa kasvatuksen koululle, koskapa heillä itsellään ei siihen riittänyt aikaa eikä halua; nekin jättivät nuorelle opettajalle "atressin" ja poistuivat hartaissa toiveissa.

Reino Frommerus vain heilautti keppiään — läksi yhä kouluun ja opetti kahta innokkaammin…

Mutta voi! Pian tarttuivat pyykinpesukurikkaan myös kaupungin kaikki pedagoogit, nuot koulumestarien pyhät jäännökset edellisiltä vuosisadoilta, kurttuiset pyhäkoulumamsselit ja muut muumiot — ja vasta kaiken tämän märehtivän Jupiterin karjan jälkeen ajaa karahutti esiin renkuttavin valjain, nilkuttavin tammoin ja ruunin, koulun Johtokunta: oikeaoppisuuden, siveellisyyden ja poliittisen järjestyksen ylimmäinen valvoja lähinnä Jumalaa — joka viimemainittu oikeastaan myös kuului tai oli herra Bobrikoffin aikana jotenkin joutunut kuulumaan johtokunnan ylivalvonnan alle.

Tottatosiaan! Johtokunnan kanssa ei ollut leikkimistä, ja — Reino
Frommerus lakkasi viheltelemästä.

Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye — Juoruakan vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka — oli äkkiä ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä: viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan korkeakoulun opettajaksi?

Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä, sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän — ja moni muukin ilmiö — oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta —?

Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa, jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.

Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava. Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen niskaansa tulta ja ukonkiveä.

Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase — sanomalehti.

Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.

Tämä Tiitus Tolvanen — kuten heimonimensä jo viittailee — ei ollut Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja, eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään lahjoittanut jotakin hyvää — nimittäin suuret korvat, avarat kuin Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat "Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.

Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet" sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa. Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että "enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta…

Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei! — hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä suoraan Jumalalta — aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta — ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.

"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä keskessä.

Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja toimitteli — hän rakasti keritsimiä — ja olipa ikäänkuin pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.

Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:

'Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle. Sen johdosta mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on — mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) — pappansa hänet ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet tosisuomalaisetkin puollustavat — mikäli olemme kuulleet (toim. lis.), — vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo ihminen. (Lähetetty). — Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen, sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä parasta.'

Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi kansanomaista sävyä.

Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa, mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon, jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän — hullu mies — noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin, mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.

Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon" — kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti — sielun pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen — hän uskoi että suuri Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut — kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja, istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?

Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.

Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja
Kalkuttaja — tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain…

Se painatus ei mennytkään turhaan, sanat eivät kaikuneet kuuroille korville — itse Suomen kansa näet sattui lukemaan juuri sitä sanomalehteä. Ja kun Tiitus Tolvanen kerran oli pasuunaan puhaltanut, niin koko Suomen kansakin heräsi. Se hyökkäsi ikäänkuin seipäillä ärsytetty karhu syvältä korpiluolastaan, se nousi kahdelle jalalle ja kamalasti kiljahdellen tirkisteli eteensä siihen mieheen, joka sen korven pyhää rauhaa oli uskaltanut häiritä.

Näin nyt karjui Suomen kansa — kautta kansakoulun läpikäyneen maalaistalonpojan kirjeen, jonka koulumaisten eräänä syyspäivänä vastaanotti Moukkalan postimieheltä:

'Millä oikeutella sinä, joka olet kelvottomimpia Pobrikohvin kädyreitä s.t.s. Venäläistyttäjiä, niin häikäilemättömän törkimyksellisellä hävyttömällä konnuudella esiinnyt isänmaallisena ja päällisiksi suomenmielisenä? Paina sinä, joka uneksit suurmiehen kunniaa, silmät lieteen! Vain onhan toteutunut suhteesi sananlasku: ennen maa repiää kuin huora häpiää. Olet pappilassa kasvatettu ja ei opetettu etes 6:tta käskyä, joka oletkin, huoruuten perkele, kovin hävyttömään raivoon noussut. Julkisesti huoripenikkasi syntymisen vielä häpeet ilmaista. Ei totella sinulla, inhottava perkele, ole sielua. Mutta varo sinä ilkeä saatana Herralla Jumalalla on voimaa ja keinoja sellaiset maan turmeliat ja vaivat vielä hukuttaa — varmaankin helvetissä. Mitä te itserakkaasti ylvästelette runoistanne? Runoja! Halpamaisinta lallatusta, jolla ei neulanpistoa ole yhteyttä isänmaallisuuten ja suomalaisuuten kanssa. Kirottu, saastainen iljettävä hylkiöperkele olette!

Kostakoon Herra Jumala ajassa Teille ansionne jälkeen. Elköönkä suhteenne olko pitkämielinen. Mitä te parempia persooneja kohten kuin te itse olette, uhkailette. Varohan konna, kavala perkele, omaa kurjaa nahkaasi, joka todella ansaitsee uhkausta.

— Tässä on tosisuomalainen perkele ja kristittyjen perkele sulaneet yhdeksi valtavaksi käsitteeksi! sanoi Reino Frommerus naurahtaen ja pisti uhkauskirjeen taskuunsa.

Ja hän opetti voimallisesti, itsekkin ihmetellen, mistä kummasta sai kaiken sen siveellisen ryhdin, jolla tunsi liikkuvansa ja toimivansa näissä vaikeissa olosuhteissa.

Mutta yön yksinäisinä hetkinä tämä raaka piiritys häntä jo hirvitti, se iski kipeitä haavoja hänen sydämmeensä, turmeli hänen ihanteellisia käsityksiään Suomen kansasta ja synkensi synkentämistään hänen elämänsä toiveita.

Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin, yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.

Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta — omituista kyllä — hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu — ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes, Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"

Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety ennenaikaiseen hautaan…

Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta, jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen, riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa. "Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene, pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.

Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava…

Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka hänen oikein kävisi, — hän luuli jo totisesti häviönsä päivän tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä. "Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta, etkö minua auta?"

Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli pakko sortua ylivoiman alle — — —

Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui — unhoittui iäksi.

Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava, ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa, pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä. Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot, joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.

Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös pieniin…

Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin, nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle ilmaan — siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti…

Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina, korkeaveisuinen kostonuhka — suurlakko.

Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai ylimmäisten pappien??…

Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, — ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta, työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen, oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä totta!

Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi tunneissa — sekunneissa… Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat kavaltajat — ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.

Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia kulmakivien liikahtelemisesta… Mutta ei se ollut ainoastaan seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. Niihin ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!…

Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita — tuon pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut…

Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen rinnalla… käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa. Herrat —? niin — nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He kulkivat — ja häpesivät — ja ikäänkuin anteeksianoivat. —

Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita punainen usma kierteli…

Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat heidän rinnallaan tovereina marssivat — johon toveruuteen hekin suurten hetkien huumaamina uskoivat — vaan sitä he häpesivät että he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat — tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin perustuksiin nähden oli… ja oleva oli.

Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa isänmaan tulevaisuuteen — kas sellainen henki nyt vallannut oli Moukkalan kansalliskaartin…

Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa — mutta se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave, työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!…

Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset, syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä vastaan.

Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui — pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea vapaudelle, sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta — sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti, sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä siten vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle, mikä elämässä oli arvokkainta — pyhintä — ihailtavinta!

Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä, koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.

Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon yhteishenki — yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet oli aika.

Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja tulisoihtujen välkkeessä.

Ei se ollut juopuneen huutoa — kaikki kapakat oli kansa itse sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa — ei ainoatakaan murhaa tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa — jokainen palveli toistaan palkkoja kerjäämättä — — se oli vain puhdasta uskoa oikeuden mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, veljeysaatteen suloista huumausta!…

Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon — jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän enemmän tunsi kuin ymmärsi…

Mutta! — mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja kuitenkin totta ja uskottavaa —?

Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla — ei enää niinkuin pappi, ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla hätistelee ihmisiä taivaisiinsa — eipä suinkaan — vaan niinkuin ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan — niinkuin ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen… ja sitten voimakkaalla tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on — luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja…

Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion maallinen ruoska — ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan — niin, hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja — ymmärtänyt kaiken.

Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut pyhään vihaan — ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut — Reino Frommeruksen kanssa.

Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen sen jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli täytynyt mennä; outo, hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään — hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion — muuta ei hän nyt tunnustanutkaan — ja hän kaihosi todellista elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan, jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa, kasteenhylkäyksensä — ja tuskinpa mitään muuta.

Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä — ja Reino Frommerus otti sen vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia kärsimyksiä — joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille — ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa — sekä omasta vakaantuneesta käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen, lämmittävä, puoleensa kiehtova…

"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää, jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta papin puolelta, niin silloin? — Jumala varjelkoon silloin minua… ja häntä myös!"

Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää, liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa: — pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.

Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.

Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta… Mutta vielä enemmän kuin hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan sydänhermoihin — sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi, matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen valkenemisensa sitä vaativat.

Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi — pelkäämättä, häikäilemättä, punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta, joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta sellaisesta.

Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.

— Kansalaiset! — huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. — Minä sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista, vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin tahtoon — kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea, uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä, vainonhaluisia, vallanhimoisia — minä itse olen sellainen, en sitä häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla… Kaatakaa tuo kirkko — jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia kohden — ei se mitään merkitse — se on jo entuuttaan kallellaan ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin — mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät raadelko toinentoisianne kuin sudet — sillä se on pahempaa kuin kirkkojen kaataminen — päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta että uskonnollisesta taikauskosta — että sille uhraatte leiviskänne — yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista — tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä… että ainakin jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin — pappismailmalle yhtä hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle — että sensuuntaista hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili… Hyvät ihmiset, ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi eläköönhuudon sille työlle — ei Esivallalle, sillä se huutohan vain on virallinen, imelä valhe — ainoastaan sille työlle, sanon, jota nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.

Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys oli lauennut — ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien uskovaisten parvesta — juuri pastori Rynttäsen tähänastisten opetuslasten suista — kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai häneen on mennyt Tuomas!" — "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on villinnyt." — "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin — Venäjän lipunkin häpäsi!"

Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että "venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen pois valtakunnan trikolor-lipusta." — Kerrassaan käsittämätöntä oli, miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? — Reino Frommerus oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen kyyneleitä…

Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut… Niin… huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla rakentamaan… Hänenkin —!

Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti raskaasti heti kun sai vaatteet yltään…

Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!" Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli kokoonnuttava kello 12.

Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen. "Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla — niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa mennä kadulle… että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja kerrassaan luvatonta…

Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta koolla suljettujen ovien takana.

Reino Frommerus ei tiedustellut enempää. Hän opetti tuntinsa loppuun kolmella eri luokalla puhellen oppilastensa kanssa tuttavallisesti, innostuneesti. "Tämä päivä on siksi merkillinen Suomen vapaushistoriassa", alotti hän kullekkin luokalle tultuaan, "että tekisimme väärin ellemme koulussakin siitä hiukan puhuisi." Ja hän selitti, niin oppilasten käsityskannalle kuin suinkin asettuen, mihin kaikki nämät viimeisten päivien tapahtumat, joista oppilaatkin nyt olivat osan omin silmin nähneet, mihin hyvään ne tähtäsivät, mistä ne olivat alkuisin ja miten niitä oli arvosteltava vapaan järjen kannalta. Hän puhui Suomen kansan omituisesta asemasta Venäjän valtakuntaan nähden, valaisten suhdetta vertauksella isännästä ja rengistä, joilla molemmilla oli elämän oikeus, vaan ei oikeutta toinen-toistaan mitenkään sortamaan. Oppituntien lopussa hän pani oppilaat lausumaan runoja, jotka jollakin tavoin koskettelivat kansojen vapaustaistelulta.

Mutta kun hän oli päässyt viimeiseltä tunniltaan ja läksi menemään opettajahuoneeseen, sattui rehtori Rödman häntä ovessa vastaan.

Reino Frommeruksen veret kuohahtivat, hän katsahti rukouksiinmenevän jälkiin, kuvitteli silmänräpäyksessä rientävänsä rukoussaliin panemaan toimeen jotakin suursiivousta, mutta sai itsensä hillityksi ja läksi veisuun raikuessa ulos koulutalosta.

Asuntoonsa tultuaan hän tunsi sisällistä kipua aivankuin hänen henkiseen ytimeensä olisi isketty armoton haava. Haava, jollaisen saattoi lyödä ainoastaan — järjetön kostaja…

Hyvä Jumala! tällaisenako uuden Suomen ensimmäinen rakennuspäivä olikin valjennut? —

Tuskallisesti makasi nuori koulunopettaja seuraavan yönsä ymmärtäen sielussaan että yhteistyö hänen ja rehtorinlaisen toverin kanssa oli kai tästälähin oleva mahdoton…

Aamupostissa tuli kirje. Se oli puolivirallinen käskelmä koulunjohtokunnan esimieheltä, joka ilmoitti että johtokunta oli pakoitettu erottamaan maisteri Frommeruksen oppilaitoksesta epämääräiseksi ajaksi siitä raskauttavasta syystä että tämä "viimeaikaisissa poliittisissa temmellyksissä oli osoittanut liiallista isänmaallista innostusta, mikä oli katsottava sopimattomaksi koulunopettajalle. Ainostaan siinä tapauksessa että herra maisteri suvaitseisi julkisesti pyytää anteeksi loukkauksensa koulun arvokasta rehtoria kohtaan ynnä lupaisi tästälähtien vältellä kaikkea julkista toimintaa koulun ulkopuolella, saisi hän palata virkaansa" j.n.e.

Reino Frommerus ei suuresti hämmästynyt. Isku tosin tuli liian äkkiä ja koski aineellista asemaa; mutta ulkonaiset seikat olivat hänelle nyt toisarvoisia.

Hän tempasi paperiarkin ja lennätti lyhyen vastineen, jossa ilmoitti ilolla suostuvansa kunnialliseen eroon.

Koulunuorisoa hänen vain kävi sääli. Hänen oli onnistunut sen riveistä löytää muutamia pikkuystäviä, ja tämä äkkipikainen ero koski sydämmeen, kun tiesi että sen täytyi koskea myös noihin hentoihin mieliin…

Mutta mitäpä kaikki tämäkään murheen raatelu merkitsi sen ihmeellisen elämänuskon rinnalla, jota hän edellisinä päivinä ja öinä sielussaan oli tuntenut?

Katkenneita kanteleenkieliä tosin — nämät sammuneet opettajahaaveet… mutta tuon uhrauksen korvasi kokonainen soittokunta, jonka orkesteripauhun hän ympärillään kuuli. Siinä soi mukana sekä viulun vienoin kieli että sotarummun kutsuva pärinä. "Allons enfants de la patrie…!"

Tuulispään lailla riensi Reino Frommerus vaahtoavilla hevosilla läpi talvehtuvan yön, halki synkkien salojen, Kurjalan kaukaiseen pappilaan ja iloisin itkusilmin hän syleili nuorta vaimoansa ja suuteli pientä lasta…

— Nyt se vasta alkaakin — hän läähätti: — elämä ja pyhä taistelu tässä maassa!

Ja vaikk'ei hän mitään muuta mielenliikutuksissaan heti kyennyt sanomaan uudesta elämänohjelmastaan, ja vaikka köyhyyden kirot häntä nyt uhkasivat aivankuin jotakin työstään erotettua työmiestä, niin saattoipa hän vaimolleen sentään ilmoittaa ainakin sen ilosanoman että ne nyt olivat kukistuneet, "jotka lapsen henkeä väijyivät."

Vallankumouksellisen vapauden humahdus oli kuulunut yli Suomen kansan, sotarumpu pauhannut ympäri maan. Ja ne kuuluivat ja pauhasivat yhä… Ihmiset, jotka olivat uneksineet rauhan palaavan vanhojen perustuslakien turvissa, olivat katkerasti pettyneet. Laillisen itsenäisyyden esimaku oli sytyttänyt kansan henkisessä orjalistossa kiihkeän nälän avarammankin vapauden valloittamiseksi kuin mitä Laki, tuo hautaanmenneiden esi-isien laatima pyhä kirja, tarjota saattoi. Olisi ollut luonnotonta, jos terveet lapset olisivat tyytyneet kaikkeen ravintoaineeseen, mitä kuolleet rakkaat esi-isät olivat testamenttiarkkuihinsa haalineet — se olisi ollut kauheata, hengenvaarallista, sillä siellä oli seassa paljon pilaantunutta, hiirensyömää, rotanrouhimaa, homehtunutta, vieläpä mädännyttäkin ruuantörkyä, joka oli suorastaan myrkkyä edistysihmiselle. Uutta, tuoretta, puhdasta ruokaa himoitsi nyt Suomen kansa. Ne erehtyivät hirveästi, jotka tahtoivat pinttyneesti pitää kiinni vanhasta perustuslaillisesta hengestä — nyt! kun koko vaakalinnun valtakunnassa kumouksen kultakäki oli kukahtanut…

Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle, kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle kansallis-itserakkaudelle.

Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat, tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen, sellainen laki oli iljettävä — se oli juuri tuota rotanrouhimaa, pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä. Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä sakramentteja arvostelemaan — sellainen laki niinikään oli epäpyhää perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita, vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä — ei yksin uskonnon alalla. Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.

Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina — ja kaikki, joilla vielä oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta…

Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä — se myös oli kauhistuttava.

Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä — ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan — yleisessä kiireessä…

Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin oikeutta — rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta sellaista.

Yksi puhui: "Suomalaisuus voittoon! Pimeys valoon! Emme tunnusta erhettyneemme. Viikingit mereen! Ikuinen kosto liittoutuneille! Siinä isänmaan pelastus. Yhtykää kaikki. Jumala ompi linnamme. Amen!"

Toinen toitotti: "Älkää uskoko! Kavaltajia! Me olemme maan suola, sen sivistys — selkäranka. Kas tässä kättä, kansani… Ex oriente lux — meiltä tulee lex. Maa on lailla laitettava! Lupaamme huimaavia parannuksia — kaikilla aloilla, kaikin laillisin keinoin. Suursiivous! Uskokaa meitä! Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura! Se juuri on meidän puolueemme tyrtaios-laulu — ei muiden. Alas kaikki muu, ylös perustuslaki. Virat — jos mahdollista — meille. Eläkäämme!"

Kolmas kiihkoili: "Ruotsalaisuudelle ikuinen eläkekirja! Full pension! Piskuinen lauma Lützenin kentällä… Me olemme maan pelastaneet. Lefve Finland! Elekön Soomi! Hör oss Svea, moder för oss alla… Ett nio-faldigt hurrarop för den svenska kulturen i Finland! Hip-hurra!"

Neljäs karjui: "Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorsuomalaiset ja muut valtapuolueet. Tullut on koston päivä. Työväki — köyhälistö — me olemme maan hiiva, pippuri ja pikanelli. Alas virkamiehet — palkat — pamput. Luokkarajat selviksi. Veräjät umpeen! Saamari! Me olemme kärsineet! Tahtomme ammatinmuutosta! Pyrimme — herroiksi — sitä ei saa herroille sanoa. Eespäin sä joukko voimakas, äl' orjajoukko halpa… Lauletaan punasesta kirjasta internatsionaali: 'Rahat, kansan keräämät, on menneet kaikki konnain kukkaroon!' Tämä se on se meitän uusi virsikirjamme. Hih! Hiljaa siellä ovensuussa, akat. 'Alas pappeus ja raha!' Toverit, vannokaa vala: enää ei herroille hyvääpäivää. Emme ole ruoskannuolijoita. Tulkoon vaikka herrojen herrajumala. Eläköön vapaus! Tämä juuri se on sitä totellista vapautta, kun saa puhua suunsa puhtaaksi. Punakaarti, naiskaarti, kaikki roletaarit — järjestykää! kieltolaki tulla pitää! Pois totilasit herroilta! Uusi suurlakko — helvetti. Ja nyt, toverit ja aatesisaret, ulos joka sorkka temonsreeraamaan!…"

Tietysti se ei ollut mikään mallisosialisti, joka näin riehtoi pyhän vapauden himossaan, vaan nähtävästi joku arki-akutaattori, mokraatti, rakutaattori tai tukkilais-sisilisti, joka täten pyhitti puhevälikappaleensa. Ei hän puhunut hullummin kuin edellisetkään puhujat, varsinkin siihen nähden ettei ollut, kuten herrasagitaattorit, koskaan saanut tilaisuutta sivistyskoulujen käyntiin.

Viides puhuja rummutti: "Maalaiset kaupuntilaisia vastaan! Meitä on niin vietävästi vedetty nenästä. Perustetaan siis oma kopla. Kunnioitettavat ukot ja akat. Korven raatajat! Tunkiontonkijat! Maamykrät! Te, jotka tähänasti olette raahanneet rieskojanne kaupunkien markkinatoreille: lakatkaa lihottamasta kaupuntilaisia. Leipä kasvaa kyntäjälle ja arvo… Leivässä on kaikki voima… taivaassa ja maan päällä. Suomalainen reikäleipä? Sen reijän kautta käy talonpojan tie taivaaseen. Meitä on lekioona leivänsyöjiä, jos vain viitsimme kokoontua yhteen. Kerätkäämme koko vuori reikäleipiä, niin pääsemme kaikki sinne, missä ei enää puutetta tunnu…" — Hyvä, huusivat sangen monet, ja kaiku korvesta vastasi: "hyvä."

Kuudes, leikkotukka, rilliniekka naispuhuja kirkui: Suomen kansan tyttäret! Rakkaat emännät. Älkää uskoko miehiä. Irti vuosituhansien siteistä! Emme ole enää mitään kylkiluita! Pyhä historia todistaa että voimme tulla toimeen — ilman miehen avuttakin… Nouskaa siis, heittäkää hetkeksi sulhasenne, miehenne, lapsenne, jättäkää leivinuunit ja lehmänhännät ja — tulkaa perässäni Helsinkiin. Siellä on sentraali, siellä on Unioonin katu. Ylös itseämme vastaan — Suomen kansan eduskuntaan!

Seitsemäs saarnaaja, eräs herännyt kolportööri, jylisti vaikeroiden: "Ah aikaa jumalatointa… Ruomi röykkiä!… Appa rakas taivaallinen isäntämme. Miksis olet laskenut kaikki pelsepupisi irti niin että ne ulvovat kuin koirat kiimaöinä, antamatta jumalanlapsille rauhaa? Vai olemmeko tämän ansainneet syntiemme tähden? Voi herra Seepaot, emme me hyväksy yksityismurhia, joita nuo saatanan sokaisemat roovningeillansa toimittelevat, sillä sinähän, kuninkaamme olet maaliman alusta alkaen johtanut vain joukkomurhia amaleekilaisia ja muita pakanoita vastaan, ja sinun pyhässä nimessäsi me edelleenkin tahdomme toimia. Sinä, joka siunailet valtakunnan sotajoukkoja mailla ja merillä, siunaa meidänkin Siionin sotureita, jotta me nuo kieltäjäin laumat nutistetuiksi saisimme. Rohvaise meitä, oo Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala. Amen, rukoilkaamme. Ristityt puoluetoverit, kokoontukaa ristilipun alle. Laskekaa lappunne uurnaan Natsarealaisen nimeen. Ja siunatuksi lopuksi veisatkaamme virsi:

Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit, klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät — parastaan tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä sydäntä että järkeä. Kolmastoista puhuja esimerkiksi — nuori mies, jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä välkkyi valkoinen samettiliivi — luennoitsi näin:

"Toverit! veljet!" — hän sanoi. — "Minä koetan olla puolueeton, sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä? Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen ammattiin. Niin oli muinoin — niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen mailmanjärjestykseen…"

Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas "herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."

Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille — ei lähestulkoonkaan — mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi: siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli vapauden etusoittoa rutivanhoillisessa isänmaassa.

Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri puhujien suista.

Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja…

Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä. Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen kansassa, mutta — se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä, juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi — tuo löyhä auktoriteettiuskonto!

Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan käytiin.

Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin, hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä, infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa…

Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli kansa itse, joka tahtoi rakentaa — itsellensä, ei enää herroille, jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!

Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat mailmanlopun enteeksi.

Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan hän tehdä? mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen hyödyksi jotakin tehdä…

— Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla itsellänikään niitä ole — valitti hän nuorelle vaimollensa, — ja kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten puutteiden kiroukset.

— Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, — sanoi rouva Frommerus; — mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin ahdistavat?

— Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin epäkiitollinen työala — täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Papit — tekisi mieli nimittää heitä samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja — niin, nuo riivatut Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina. "Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.

— Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat tässä asiassa minun puolellani — sanoi Reino Frommerus iloisesti. Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin alas…

— Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista? kysyi vaimo edelleen.

— Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa väärään uskoon.

— Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.

— Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. — Se on samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä pyhitysvälikappaleita.

— Niin, — sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, — ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta — minun täytyy sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat silmät…

— Sinä teet väärin, kun noin epäilet, — nuhteli toinen. — Minusta se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.

— Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa pian saada viimeisen voitelun… Sinä et usko, Paula, kuinka minä riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus lämmenneesti.

— Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme kaksi huutavan-ääntä korvessa… Niin sen pitää olemankin, kunnes huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia…

— Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina yhden kuukauden ikävän kestän. — Niin jalon asian vuoksi!…

— Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.

Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.

Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten, ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi:

"Kuulkaa kaukainen humina ilmassa, suurten sulkasiipien suhina — ettekö sitä kuule?… Se on Ihmisjärki, joka sieltä lentää, maiden ja merten ylitse liitää, Suomen rantoja lähestyy, Pohjolan paleltavia kallioita likenee — ettekö sitä kuule? ettekö kuule?…

"Se on jumalainen Järki, Jumalasta kotoisinoleva, kaiken elämän ehto, kaiken työn voima, kaiken rauhan tulkki, kaiken riidan loppu — ettekö sitä kuule? ettekö tosiaan kuule?…

"Te kuulette, jos tahdotte. Te kuulette, jos uskallatte kuulla. Te kuulette, jos tahdotte pelastusta. Kuulkaa siis! Uskaltakaa siis! Tahtokaa siis!…

"Avaruus on käsittämätön. Jumala selittämätön. Järki yksin se, jonka me hallitsemme. Miksi me sitä siis halveksisimme, miksi sen palveluksen hylkäisimme, miksi sitä vainoaisimme?

"Te taikauskon uhrikaritsat! Vieläkö te viitsitte vastustaa? Te autuuden palkkaorjat! Vieläkö te viitsitte kapinoida? Tietäkää: Se Jumalan luoma lintu, josta minä puhun, on ollut tuhannen vuotta kytkettynä, jaloistaan kahlehdittuna. Se on räpytellyt siipiään, kirkunut kipuaan, huutanut vapautustaan. Nyt se vihdoin on irti päässyt, verisin jaloin, nääntyneenä, hurjasti nälistyneenä… Järjen pyhä lintu. Jumalainen etsintävapaus!"

Puhuja katsahti alas kuulijainsa kasvoihin. Ei monikaan laakson kansasta näyttänyt hänen vertauksellista alkulausettaan tajuavan. Hän jätti sen kesken.

"Suomen kirkkouskolaiset! jatkoi hän. — Käykäämme suoraan asiain ytimiin. Kuka oli Jeesus Kristus, kuka hän oli — tuo jumalanpoika?

"Eikö Järki sitä sano? Eikö Sydän sitä myönnä? Eikö Omatunto sitä vakuuta?"

— Ihminen hän oli! Ihminen, ihminen! kuulkaa: tuhatkertainen kaiku teidän laaksojenne seinämistä vastaa: Ihminen! Ihminen! Ja Jumala meidän sieluissamme säestää hymyillen: "Niin kyllä, Ihminen hän oli, mutta millainen Ihminen?"

Ihminen siis kuitenkin. Ei neitseestä Maariasta syntynyt, tuhatkertaa ei: vaan vaimosta Maariasta syntynyt, miehen siittämänä: tuntemattoman miehen? tunnetun miehen? — samantekevää, mutta kaikissa tapauksissa miehen avulla siinnyt, naisen kohdusta mailmaan ulostullut…

Vai onko se loukkaavaa että mies hurmaantui naiseen tai nainen mieheen, ja että se pyhä, mikä yhtymästä syntyi, oli kahden ihanteellisen ihmisolennon ihanteellisin ennätys, kahden värisevän ihmissielun jumalaisin ponnistus?

Ihmisen suuruutta me Jeesuksessa ihailemme, sitä me tavoittelemme, jos jotakin tavoittelemme… Ihminen hän oli! Tutkikaa uudelleen raamatultanne, jos niitä täydellä järjellä luette, ja te löydätte ettei siellä ole mitään, joka sotisi hänen ihmisyyttään vastaan, ei mitään, joka vakuuttaisi että hän oli ylönluonnollisella tavalla tähän mailmaan syntynyt.

Kuinka naurettavaa siis! Kuinka Jumalan kunniata solvaisevaa tuo: uskoa että Jeesus — mies, jolla oli kaikki ruumiinjäsenet kuten meilläkin, että hän muka oli siinnyt äitinsä kohtuun näkymättömästä Pyhästä Hengestä sine virili semine — kuten teidän munkkinne laulavat — eikä muka miehen siemenestä. Vai onko tuo elämänneste, miehen siemen, jotakin häpeällisempää kuin naisen kohtu ja täytyykö asiain todellinen tila muka sentähden salata? — Miksi uskoa runollista tarinaa, joka miehen miehuuden ikuisesti häpäisee? Miksi ei Jumala, jos häntä huvittanut olisi rakentaa itsensä arvoinen edusmies päälle maan, miksi ei olisi hän keksinyt jumalaisempaa ilmestystä pojalleen kuin tuon naisesta syntyneen? Miksi ei hän olisi luonut täydellistä ihmeolentoa, käyttämättä ensinkään lihaankytkettyä naista välikappaleenaan? Ei miestä — eikä naista! Onhan hän teidän uskonne mukaan kaikkivaltias, kaikkitekeväinen. Miksi ei hän siis luonut olisi täysmuotoista Jumalaa, jolla ei olisi ollut samallaisia silmiä, samallaisia korvia, samallaisia käsiä ja jalkoja kuin meillä, syntisillä ihmisillä? Minä vain kysyn ja kummeksin.

Ihminen hän oli — ja se, että hän oli ihminen, ei loukkaa meitä millään tavoin, ei se loukkaa meidän järkiämme, ei meidän tuntojamme, ei meidän herkkiä sydämmiämme, ei mitään mitä meissä on parasta — vaan päinvastoin se meistä tuntuu hyvälle, rauhoittavalle, sovittavalle, kun me näin ajattelemme ja näin uskomme.

Jeesus Kristus, mailman vapahtaja, tulee meitä likemmäksi, kun me annamme hänen olla sen, mikä hän oli, emmekä hänestä tee sädekehäistä, taivaaseen kiivennyttä Jumalaa, sillä sellaista ei ole olemassa ollut eikä koskaan olla voi.

Kuinka kauvan sinua, orjapappien sokaisema lauma, tähän päätotuuteen vakuuttaa täytyy? Kuinka kauvan sinä halveksit omaa järkeäsi estäen sitä jumalallisia totuuksia tutkimasta? Kuinka kauvan sinun vielä kärsiä täytyy ennenkuin sinä uskallat karistaa tuon kissankullan Jeesuksen yksinkertaisen kuvan ympäriltä? Sinä hullu uskoja, joka olet sallinut itsellesi juottaa munkkien väkevintä myrkkyä, joka sinun elinvoimasi lopulta hävittää! Ja jo nyt turmellut on…

Voi veljet ja sisaret! Ihmistyötähän on Raamattu, tuo pyhänpeljätty kirja, täynnä on se erhetyksiä, täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia vääristelyitä! Tiede sen todistaa, se tutkimus, jota kansalta salata koetetaan… Mutta ei tässä tarvitse edes tiedettä kumotakseen Jeesuksen jumalsyntyä, jota kirkko tyrkyttää: — riittää jo tavallinen ihmisjärki, keskinkertainen ihmisjärki, joka ei halveksi tosipyhiä asioita, joka ei halveksi sydäntä eikä rakkaudenoppia. Ymmärtäkää siis! En minä kuivalla järjellä hänen jumalsyntyänsä hylkää: minun sydämmeni on mukana, minun mielikuvitukseni myös, minun tuskani ja elämänjanoni myös — mutta kuitenkin minä sen hylkään, tuon viheliäisesti vääristetyn opin Jeesuksen ihmesyntymisestä.

Mutta — jos me sitä ihmesyntymiseksi sittenkin sanomme, sanokaamme silloin ihmesyntymiseksi kaikkien ihmisten syntymistä, kaikkien ihmisten sikiämistä äidinkohdussa, sillä ihmeellinen, suurenmoinen tosiaan on jokaisen ihmisen syntymisensalaisuus.

Tästä Jeesuksen oikean syntymisen uskomisesta koko teidän uskontonne riippuu. Luopukaa siitä taikauskostanne, niin teidän järkenne teille kirkastaa kristilliset tiet, jos niitä teitä tahdotte kulkea — ei niinkuin unissakulkijat, vaan niinkuin valveillavaeltajat. Mutta tokko te tahdottekaan niitä kirkkaalla päivänpaisteella kulkea? Te kuutamohuokailijat?

Niitä on paljon, jotka eivät tahdo. Niitä on paljon, joille ei uskonto ole elämä ja ponnistus. Niitä on paljon, joille kirkko ei ole kirkko, vaikka he siihen turvautuvat. Te suuret lapset, jotka leikitte kirkolla kuin puukapulalla sitä jyristellen pitkin lattioita — ja kun teiltä joku sen lelun käsistänne sieppaa, niin te nostatte hirveän metelin aivankuin olisitte menettämäisillänne henkenne, jollette leluanne takaisin saa. Minä sanon teille: lapselle on kasvattavaa jättää huonelelunsa ja päästä ulos Jumalan puhtaaseen luontoon sen raikasta ilmaa hengittämään.

Te lelunne orjat! Tulkaa ulos ummehtuneista temppeleistänne ja tarkastakaa vapahtajaanne auringon valossa. Katsokaa — ja te näette että hän on Ihminen, toveri, aikansa lapsi, aikansa profeetta, joka tahtoo teille opettaa kärsimyksen jalon tien, joka ei ole ilon tie eikä surunkaan tie, vaan ainoastaan elämän raskas tie totuuteen ja iäiseen toivoon.

Mitä te lunastuksesta hätäilette? Hullu, joka uskoo olevansa autuas, ei kuitenkaan ole. Ihminen voi uskoa mihin tahansa eikä hän silti ole se, joka elävää Jumalaa palvelee. Mutta minä tahtoisin että ihmisen uskonto olisi sydämmellinen ja tervejärkinen.

— Voi sinuas, papinpoika, papinpoika, sinä syöksyt päistikkaa helvettiin! kuului yhtäkkiä kiukkuinen kiljahdus kirkkouskolaisten parvesta alhaalta laaksosta.

"Vai helvettiin?" kysyi hän. — "Onko se oikea kristitty, jolla on niin halpa käsitys toisesta ihmisestä että tuomitsee helvettiin? Jeesusko siihenkin muka valtakirjansa antoi? Kurjat nimikristityt! Ei ole se totta. Ei Jeesus helvettiin tuominnut, ei edes niitä, jotka hänen oppiansa eivät seuranneet. Jos hän lieneekin sanonut: 'joka ei usko, se kadotetaan', niin kadotuksella hän ei tarkoittanut helvettiä, vaan sitä, että jokainen ihminen, joka menettelee vastoin omantuntonsa ääntä, tuntee elämänsä onnettomaksi ja saa kärsiä kohtalonsa kirot jäämällä ulkopuolelle sitä sisällistä tyydytystä, mitä varmaan tuntee se, joka hyvänteon oppeja seuraa.

"Totisesti teidän kirkkonne on helvetin kirkko! Kuinka monta monituista kertaa nähnyt olenkaan sen seinillä helvetin värien paljon voimakkaammin maalattuina kuin ne taivaan ilot, joista te myös uneksitte. Mutta te tuomitsette myös haudantakaiseen helvettiin.

"Ihmisraukat! Eikö meillä jo kylliksi ole kylpyjä tulisissa järvissä tulisten käärmeiden puremina niissä kärsimyksissä, onnettomuuksissa, köyhyyden kurjuuksissa ja sairauksissa, joilla elämä meitä rankaisee?

"Kuinka voisi Jumala niin olla julma että hän vielä kuoleman jälkeen meitä kiduttaisi?

"Mutta kääntykäämme pois tältä mielikuvituksen epämääräiseltä alalta, ja siirtykäämme todellisuuteen.

"Missä se näkyy tuo teidän kirkkonne oikeauskoisuus? Missä se ilmenee tuo teidän puhdasoppisuutenne siunaus?

"Onko se kansa, joka kirkossa käy ja kotonansa sunnuntaisin veisaa, onko se vähääkään parempaa tai käytöksessään kristillisempää kuin ne, jotka kirkon ovat hyljänneet? Tai missähän toimivat ne papit, jotka elämällänsä todistaisivat olevansa Jeesuksen opetuslapsia? Ah, te kerskaavaiset! En näe montakaan sellaista pappia, lieneekö yksi tuhannesta sellainen? Onkohan siis se oikeaoppisuus, jota te kaikki, papit ja kansa, edustatte, niin suositeltava, niin kadehdittava kansojen hyväntekijä?" —

Puhuja vuorella ikäänkuin odotti vastausta kysymyksiinsä, mutta tälläkertaa ei kukaan vastannut. Vastauksen asemesta hän kuuli vain kirkonkellojen raskaasti kumahtelevan alhaalla laaksossa. Ja hän muisti että oli sunnuntai, josta taas sai aihetta puhumaan.

— Jumalanpalvelus? huudahti hän. — Mikä onkaan jumalanpalvelus? Sekö että sunnuntai-aamuna mustiinpuetun pappiherran perässä riennetään kirkkoon ja parhaimmassa tapauksessa kuunnellaan hänen sanansa mielenhartaudella ja sisäistä ravintoa himoitsevalla sydämmellä tosin, vaan tavallisimmin työnnytään sinne ainoastaan ulkonaisen muodon vuoksi — näytelläksensä kansalaista, fariseusta?

Ei, rakkaat ystävät, ei se ole jumalanpalvelusta, vaan tuo nimi on elävälle Jumalalle kauhistus. Jo Jeesukselle, pappien ja kirkon pyhimmälle viholliselle, oli se kauhistus…

"Ei Jumalaa palvella käsinraketuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa" on selvää järjen kieltä, jota valtiokirkon kannattajat kiertävät sentähden vain että se heidän mailmalliselle vaikutusvallalleen on sangen epäedullinen totuus.

"Jeesuksen sanat sisältävät ilmeisesti ajatuksen: ei Jumalaa saa opetella palvelemaan kirkossakäynneillä määrättyinä viikonpäivinä. Kirkkohartaudelle ja sunnuntain ulkonaiselle vietolle panevat arvoa ainoastaan ne, jotka kerskaillen nimittävät itseänsä kristityiksi. Tämä itsensäpyhittäminen yksipuolisilla kirkossakäynneillä on väkevää eksymystä pois todellisesta jumalanpalveluksesta. Tämä kirkossakäynti on aivankuin perinnöllinen pahe, joka vaatii tyydytyksensä. Erotus on vain siinä että pahettaan ihminen tavallisesti häpeää ja koettaa sitä vastaan taistella, mutta kirkkopahettaan ei hän häpeä, koska se on julkinen pahe, joka opetuksen kautta tehdään kunnialliseksi. Kaikissa tapauksissa on se perinnöllinen sielunkipu, vietti, virma, henkinen heikkous, joka on aivan luonnollinen seuraus siitä ettei vuosisatoihin, vuosituhansiin ihmiselle ole muuta sielunrauha-oppia opetettu kuin tätä kirkkopuujumalan imarrusta. Niin kyllä. Jos vuosisatojen kuluessa ihmiskunnalla olisi ollut jaloja, järkeviä, ennakkoluulottomia elämänopettajia, joita ei kirkollinen hallitus olisi vainonnut eikä valtio murhannut, niin varmaan sellaisesta kylvöstä olisi kasvannut kansoja, jotka olisivat luopuneet ulkonaisista uskontomenoistaan etsimällä Jumalaa pitkin sisäisiä teitä ja pyrkimällä häntä palvelemaan ei ainoastaan sunnuntaisin, vaan myös joka päivä, arkielämän töissä ja taisteloissa. Mutta rehellisimpiä, laveanäköisimpiä, totuuden tulisimpia tunnustajoita on pappien pimittämä mailma aina vainonnut, aina vainonnut — ja vainoaa yhä tänäpäivänä…

"Kansalaiset! Te huokaatte kirkoissanne ja riitelette sydämmissänne pyhyyksistä. Ette te jaksa ponnistaa itseänne laumoissa ylös siitä lunastuksen mäskistä, siitä autuudenopin juopumuksesta, jonka orjia olette. Minä ymmärrän teidät! On huokea olla, on vilpoinen levätä ikivanhan temppelin siimeksessä vanhojen koivujen juurella… kirkastuspäivänä, kun kesän helle kuumimmin maantiellä polttaa… Meidän Järkemme se muka on se tulikuuma aurinko, joka korventaa teidän ruohonne, kuivattaa teidän puronne ja saapi lintusennekin vaikenemaan. — Meidän Järkemme se muka on? Ja kuitenkin — ilman Järkeä ei synny Jumalaa…"

Hän katsahti alas ja näki ihmisten kauhealla kiireellä kastattavan lapsia syvällä laakson pohjalla. Ne, joita eivät papit ehtineet kastaa, pantiin hätäkasteeseen. Vanhat miehet sopottivat rukouksia virsikirjoista ja akat veisata piipittivät. Mutta nuori kansa kiipeili ympäri vuoren ja näytti kuuntelevan puhujaa. Puhuja seisoi hetken vaijeten, katsellen kansansa kaikkia menoja, koettaen niitä sielullisesti sulattaa. Ja taas hän puhui, surunvoittoisesti sanellen:

"Niin kauvan kun Suomen kansa on siinämäärin taikauskoinen että pelkää viattoman vastasyntyneen lapsen sielun joutuvan helvettiin, jos lapsi sattuu kuolemaan ennen papin kastamista, niin kauvan tämä kansa on kelpaamaton toimittamaan mailmassa mitään suurta hengen alalla.

"Niin kauvan kun koko kasteentoimitus tehdään kunniaportiksi kunnialliseen elämään, niin kauvan on törkeä taikausko itsevaltias tässä maassa.

"Niin kauvan kun Suomen sivistynyt kansaluokka ei ole syventynyt uskonnon tutkimuksiin sen vertaa että osaisi tehdä eron kirkonopin ja suurten totuudenjulistajain vakaumusten välillä, niin kauvan tämä kansaluokka ei ansaitse valistuneen nimeä.

"Niin kauvan kun yksinkertainen järjen valo ja omantunnon totuus eivät ole ihmiselle siveellisemmästä arvosta kuin tekopyhien pappien tekopyhät saarnat — niin kauvan on Suomi nukkuva sorron yössä. Sitä ei auta leipä, ei kohoava varallisuus, ei Euroopan kiitoslauseet eikä mikään ylistyslaulu.

"Teidän herranehtoollisenne, hyvät herrat, — jatkoi puhuja värisevällä äänellä. — Mitä paksua pakanallista valhetta se onkaan! Tuhansia Suomen nuorukaisia ja neitosia on se ateria turmellut, tuhansilta on se jumaluuden hiljaisen etsimisen ehkä iäksi häirinnyt. Sillä kuka täysjärkinen uskoo että viini voi muuttua vereksi tai liisterilaatta lihaksi, vaikka sitä kuinka hartain mielin kuvittelee? Vai tahdotteko olla kannibaaleja — ihmissyöjiä? Oh teitä, te vanhemmat ja holhoojat, jotka pakoitatte lapsenne teurastajain pöytään!…

"Kuinka inhoittavaa peliä usein onkaan vanhan kansan ripilläkäynti! Minä uskallan sen sanoa. Ukot ja akat tulevat kirkkoon kostuttaakseen kieltänsä tilkkasella ulkomaan viiniä sentähden että kotipoltto niin ankarasti on kielletty! Ja lisäksi! Heistä on äärettömän tärkeä asia että pappi heidän ripilläkäyntinsä kirkon kirjoihin merkitsee — he kuvittelevat lapsellisesti että se on pyhä tilikirja, jonka itse Isä Jumala kerran tarkastaa ja noiden pienten pilkkujen nojalla sitten ratkaisee, taivaaseenko vai helvettiin ansioluettelo aiheuttaa. Ulkonainen temppu — 'saatanan temppu' kuten uskonpuhdistaja Calvin on sanonut. Ei itse Luther, oppi-isänne, ripilläkäyntiä hyväksynyt, sillä hän sitä soimasi ilveilyksi, valhevehkeeksi… Miksi ette tätä huomaa, te luteerilaiset! Mutta te olette tehneet siitä sakramentin!

"Ihmissielu, vuosituhansia vangittu, holhottu, on täynnä typeriä harhaluuloja, taikauskon rikkaruohoja. Se nykyajan profeetta, joka ei tahdo kitkeä noita itsepäisesti juurtuneita rikkaruohoja istuttaakseen sydämmiin totuuden vapaita taimia, hän on suuri pelkuri, hän on hyödytön kansanvalistaja. Sellainen kansanvalistaja en minä olla tahdo. Minä sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen. En minä salaa tahallani mitään, en näyttele edessänne olevani jumalisempi kuin todella olen. Ei niin kuten teidän pappinne tekevät, jonka te itse hyvin tiedätte. Eikä niin kuten te itse teeskentelette, jonka te myös parhaiten tiedätte. Ajatelkaa omaa sananlaskuanne, isäin pyhää perintöä sekin: 'Parempi siivo syntinen kuin paha jumalinen.' Eikö siinä sananlaskussa ole jotakin totta?…"

Ja puhuja näki pappien, jotka olivat vapautuneet virkatehtävistään — sillä nyt oli sabatin ehtoo — laumassa piirittävän pyhää vuorta, ja heidän kintereillään tunkeili tuhansittain vanhaa rahvasta, jotka nyt olivat kastattaneet lapsensa, nauttineet ehtoollisensa, siunauttaneet ruumiinsa ja veisanneet valitusvirtensä loppuun — ja olivat siis valmiit riitelemään uskonsa puolesta villitsijää vastaan, joka oli vuorelle kiivennyt.

"Vuoren puhuja, vuoren puhuja, nyt sinun huonosti käy!" ikäänkuin sähisi ilmassa.

Reino Frommerus katsahti alas laaksoon ja näki kirkkorahvaan silmäin syytävän aivankuin kekäleitä kohden häntä, joka ylhäällä seisoi. Hän kuuli vihaista murinata, joka kovenemistaan koveni. Ja hän kalpeni tämän uhkan edessä, kelmeni kuni huutavanääni korvessa, joka turhaan on noussut taistelemaan pyhän aatteensa puolesta. Mutta ei hän tahtonut antautua. Hän korotti äänensä ja pyysi hiljaisuutta. Ja kun hiljaisuus vihdoin tuli, alkoi hän taas voimakkaasti puhua.

— Kuka teistä, — hän huusi: — kuka teistä, te patenttikristityt, julkeaa väittää, etten minä, vaikka teidän pyhyyksiänne armottomasti pilkkaan, etten — yhtähyvin kuin te — taistele kaiken hyvän, kaiken oikean, siveän ja pyhän puolesta tässä kurjassa mailmassa? Vai enkö sitä elämässäni ole osoittanut yhtä hyvin — yhtä huonosti kuin te? Jos siis ette pysty kumoamaan ihanteideni kauneutta, miksi kimppuuni käytte kuin sudet ja aina vain tuomitsette? Minä olen muotojen rikkoja — niin oli hänkin, jonka nimeä te väärinkäytätte — mutta sisälliset vaikuttimeni siihen että rikon, ovat rehelliset, ovat siveelliset. Minä ivaan — särjen — ruoskin — se on totta — mutta miksi en sitä tekisi — minä? epätäydellinen ihminen, koska kerran hänkin, joka täydellisenä pidetään, Jeesus Kristus, mailman malli-ihminen, niin teki? Pyhässä vihassa se mies punoi henkensä ruoskan ja sivalteli sillä niitä aikansa ja kansansa mahtavia, kirjanoppineita, pappeja ja kaikenlaista kätyrikansaa, jotka hänen pyhyyksiään loukkasivat. Vai eikö se mies Jumalan puolesta suuttunut, Jumalan tähden hetkessä heikontunut — vahvistunut ja hälinätä yhteiskunnassa nostanut?…

Puhuja keskeytyi pahasti puheessaan, sillä hän oli huomannut sorisevan ihmistungoksen kunnioittavasti väistyvän jonkun alhaaltapäin tulevan tieltä.

Ne olivat maan rikkaimmat uskovaiset, kirkkojen ja koulujen aineelliset kannattajat, jotka sieltä ajoivat hevosilla esiin. Poliisit raivasivat heille kohteliaasti väylää, vaikka tulijain seassa näkyi olevan sarkatakkistakin väkeä.

— Te rikkaat kaupungeissa ja maalla — alkoi puhuja — teitä minä enin halveksinkin, koska tekin hyvällä omallatunnolla tahdotte käydä mallikristityistä. Jeesus Natsarealainen on sen niin selvästi sanonut, kuinka rikkauksien kokoominen on mahdoton asia hänen seuraajilleen — ja kuitenkin te liikutte jumalansanat huulillanne, vieläpä teette lahjoituksia kirkoille ja kirkkokouluille voittaaksenne Jumalan suosion. Ette edes häpeä? Te itsenne palvelijat, kurjat, läpikuultavat maanvaltiaat!

"Kristillisyyden nimelle te viskelette paloja luonnottoman suurista omaisuuksistanne saavuttaaksenne mainetta kadehtivien seurassa, mutta kristillisyyttä itseään ette te rahoillanne ruoki. Ette te koskaan auttele niitä, joiden te tiedätte olevan kipeimmässä tarpeessa — vaan joilla jo entuudesta valta on, niitä te avustatte, jotta teitä äänitorvilla ylistettäisiin jalomielisiksi lahjoittajiksi. Oo te jalomieliset lahjoittelijat. Te kristinuskon afäärimiehet. Teidän palkkanne pitää kai oleman yhtä suuri Suomessa kuin Amerikan Yhdysvalloissa tai hurskaassa Englannissa. Vai onkohan koskaan kuultu että yksi ainoa Suomen miljoonanomistajista olisi lahjoittanut yhtä ainoata tuhattansa semmoiselle hengenliikkeelle, jonka tarkoitus on kaikista jaloin, kaikista pyhin ja isänmaallisin: valhekristillisyyden poistaminen?…

"Te porhot, te tahdotte ajaa kultaisissa vaunuissa laveinta tietä ylös taivaaseen. Minä uskallan teille vakuuttaa: ette te edes pääse tälle vuorelle, jolla minä, köyhä mies, seison. Te ylpeät, jotka ette usko ettei Jumalan valtakunnan muurien sisällä ole ainoatakaan rikasta.

"Mutta en minä tällä tahdo sanoa että köyhyyskään sinne sisälle vie… Ei Jeesus Kristus sitä saarnannut että ihmisen tarvitseisi olla liian köyhä elääksensä. Mutta sitä hän tarkoitti että niiden, joilla liikaa on, pyytämättä pitäisi antaa heille, joilla on liian vähän. Mutta ei hän laiskuutta edistää tahtonut, vaan työtä ja huolenpitoa henkisen elämän leivästä. Te rikkaat! Siis tietäkää että teidän rikkautenne on kansojen kirous, sillä siitä johtuu köyhyydenkin kirous. Eikö elämä ole ihanin silloin kun se yksinkertainen on? Sitä, mikä sielulle terveellisintä on, sitä te hyljeksitte!"

"Ja te muut vallassaolijat: vanhoillisista aina vapaamielisiin saakka! Kansanjohtajat, puoluepukarit, sanomalehtipäälliköt, koulujen opettajat, kirjojen kirjoittelijat, kirjojen kustantajat ja muut vaikutusvaltaiset… Kuinka minä teitäkin halveksin, teitä, jotka kukin laillanne kuljette valhekristityn valtiokirkon ja sen myrkyttämän lainhengen turvissa, yleisen mielipiteen talutusnuorassa! — Ja te sydämmettömät talonpoikaiskuninkaat, köyhien mökkiläisten sortajat, korpeenkarkoittajat! Kuinka tekin kehtaatte kirkossa käydä ja kerskata Jumalaa palvelevanne, te Jeesuksen veren imijät, te lähimmäistenne ristiinnaulitsijat…

"Te kaikki, kaikki uskovaiset, jotka sorratte lähimmäisiänne. Turha teidän on potkia tutkainta vastaan! Turha…

"Ja te nuorten ihmisten nimikristilliset yhdistykset, nauhaseurat ja siveysrenkaat — kenenkä keksimiä mailmanparannuskoneita tekin olevanne luulette? Ette suinkaan ole sen, jonka nimeen te syötte ja juotte ja lakanoilla makaatte ja laulatte tai teette halleluja-retkiä vieraisiin kaupungeihin. Ei sen. Vaan omien holhoojienne keksimiä te olette, jotka ovat peloittaneet teitä kadotuksen kauhuilla… Kuinka minä teitä säälinkään, te nuoret, jotka niin varhain jo opitte ulkoakullattujen kujeet. Kuinka minä teitä säälinkään te surkeannäköiset naiset, joita turhaan Kristuksen morsius kaunistaa. Sydämmestäni minä teitä säälin, kaikki te, joilla on salaisia sukupuolipaheita ja sukupuolisairauksia, joita te turhaan koetatte parantaa Jeesuksen nimeen veisailemalla. Oh, te itkettävästi harhaanjohdetut! Kuinka moni teistä onkaan vaivoistansa vapautunut rukouksilla, paastoilla tai lauluilla? Oh teitä, jotka olette opetetut syntinä pitämään sitä, mikä ehkä teidät pelastaisi sekä sielun että ruumiin puolesta…

"Minä sanon teille kuten ystävä, joka ei halua häväistä, vaan tahtoo auttaa: Tehkäät portit avariksi kunnian kuninkaan käydä sisälle. Kuka on se kunnian kuningas? Herännyt järki — syttynyt sydän — totuuden vapaa harrastus. Se se yksin teidätkin jumalanlapsiksi tekee, se se teidän sielunnekin pelastaa taitaa helvetinpelosta, joka nyt on teidän salaisin vaivanne."

— Voi hirveätä vääristelijää! Voi autuasten raiskaajaa! kajahti samalla huuto alhaalta laaksosta. — Ei saa turmella Suomen lujaa uskoa!

— Suomenko uskoa? huusi puhuja vastaan. — Suomenko uskoa? Minä sanon teille: tässä maassa ei ole uskoa — oikeata uskoa vain: taikauskoa!

— Irstas olet, — kuului laaksosta toisen vastustajan ääni. — Koko maan kristillisyyden häpäiset. Tieteitä olet lukenut. Luvattomassa avioliitossakin elelet. Saastainen olet. Alas saat tulla. Alas!

— En tule! vastasi vuorelta puhuja. — Täällä seison, minne kiivennytkin olen. Oliko se pappi, joka sieltä huusi? Tietysti se oli pappi, vaikka ei ehkä papin kauhtanassa. Papit, papit, vihanveljet, ainako minun on pakko teihin palata. Te vainootte siveätä "laitonta" avioliittoa, mutta epäsiveitä vihityitä te harvoin ahdistelette. Te tahdotte käydä siveyden esikuvina kansan edessä ja tuomitsette toisia epäsiveiksi. Katsokaa kerrankin itseenne. Lukekaa omaa historiaanne. Mitä todistaakaan muinaistutkimus luostarien raunioilla? Mitä todistavat tuhannet pikkulasten luurangot, joita teidän esi-isienne kammioiden alta vielä tänä päivänä päivänvaloon kaivetaan? Epäsiveyttä ne todistavat, laittomuutta ne juoruavat, salaisia murhia ne jälkimailmalle paljastavat!… Vai eikö kirkolliskokouksissa; joissa pyhät dogmit vormuihinsa valettiin, ollut tuhansittain porttoja nimenomaan herrojen pappien lihallisten himojen tyydyttämiseksi? Eivätkö vielä tänä päivänä papit ja papiksi-aikovat yhtä hyvin kuin tuhannet muut Suomen suuret herrat kulje kiimaisina enkeleinä köyhälistön tyttäriä raiskaten, josta kaikesta muka on kovin sopimatonta hiiskahtaa? Miksi siis minua yksin häpäisette? Miksi tähtäätte siveysnuhtelunne sinne, missä sitä ei tarvita? En sano olevani ihmistä parempi, sanon vaan: olen taisteluni kunnialla taistellut… Mutta teidän siveytenne, teidän siveyskäsitteenne? Arvoisat herrat kirkolliset ja te kunnianarat säädyllisesti-uskovaiset naiset. Astukaa kerrankin alastomina Jumalan kirkkaaseen päivänpaisteeseen, että koko mailma nähdä saisi, kuinka puhtaat te olette? Älkäät piiloutuko pimeihin pyhäkköihinne, kuten Adam ja Eeva lymysivät omenapuiden varjoon, kun totuuden ääni heitä tilille kutsui!

Mutta te häpeette rehellisintä, vainootte valoisinta… Te vainootte tieteitä vaikenemisella ja uusimpia raamatuntutkimuksia te hyljeksitte, vaikka ne olisivat kuinka vilpittömät. Vaan vanhoja helvetti-perkele-virsikirjoja — niitä ette te vainoa, vaikka te hiljaisuudessa tunnustatte että ne ovat tehneet Suomen kansalle pahaa. Minä sanon teille: paljon enemmän pahaa kuin uusimmat uskonhävittäjäkirjat. Te rahasielunpaimenet. Tuhansia te tosin uhraatte pakanalähetyksiin Kiinaan, Indiaan ja muualle, vaan ette uhraa ropoa omien pakanallisten käsitteidenne kirkastamiseksi.

Ette te köyhiäkään liioin auta, te pakanain pelastajat, jotka lähdette merta edemmäksi kalaan… Nälkäistä kärsivää te simasuin saarnaten lohduttelette: "Sinutkin, rakas, köyhä ystäväni, on Jeesus Kristus pyhällä verellään lunastanut! Sinäkin, rakas, kurja, köyhä ystäväiseni pääset tästä murheenlaaksosta taivaan iloon, jos oikein tahdot!" Hyi kuinka sitä nuottia inhoan! Leivän asemesta te hänelle tyrkytätte veripunaista jalokiveä, jolla ei tuo toinen ikinä saa vatsaansa ravituksi. Te sielujen paimenet, te kummastelette ettei köyhä tuosta veripunaisesta jalokivestä osaa kylliksi nauttia? Te kummastelette ja alatte puhua perkeleestä silloin, kun teidän puhua pitäisi omasta kurjasta sydämmestä, joka on niin avuton ketään auttaakseen.

Eläytykää kovaosaisten asemaan, astahtakaa alas kultareunaisista saarnastuoleistanne, tunkeutukaa kaupunkien komeroihin tai salojen pettuleipä-mökkeihin. Totisesti niitä on — ei ole se satua. Kokekaa itse, niin te näette että se Kristus, jota te veripunaisena jalokivenä heille tyrkytätte, on heille sulamatonta ruokaa. Miksi siis tyrkytätte? miksi ette keksi parempaa?…

Köyhät ihmisraukat, niin… Te luulette ettei minulla, "uuspakanalla", ole säälivää sydäntä köyhälistöä kohtaan. Ja kuitenkin: Minä en tunne järjestetyssä yhteiskunnassamme mitään kauheampaa, en mitään huutavampaa ilmiötä kuin on köyhän perheen kohtalo. Sellaisen köyhän perheen kohtalo, joka aina on köyhä ja aina puutteessa — vaikka tekee raskasta työtä — ja jonka täytyy joka päivä nähdä ympärillään parempiosaisia, ylellisesti eläviä, huonommin-työtätekeviä saman kansan ihmisiä, eikä kuitenkaan ole toivonkipunaakaan koskaan heidän tasalleen rehellisin keinoin kohota. Oi! se on kauheata, kauheata — minä tahtoisin sen huutaa kaikkien korviin ja sydänjuuriin että se on hirveätä leikkiä, hirveätä luonnotonta nöyrryytystä "kristillisyyteen" ja että siveellinen laki — jos sitä yhteiskunnassamme on — huutaa parannusta, korjausta kaikkien köyhien ihmisten auttamiseksi hädästä, hädästä, joka usein on niin toivoton, niin häpeällinen, niin häväisty ettei se itse edes voi puolestaan kylliksi apua huutaa!…

Milloin siis heräätte te sielunpaimenet, jotka asemaltanne olette likinnä kansan elämää ja joihin kansa vielä eksytettynäkin katsoo — ah, katsoo kuten katsoo uskollinen koira isäntäänsä vielä sittenkin kun isäntä siltä toisen silmän on puhkaissut. Milloinka te siis heräätte hyljäten nuo kylmää-uhoavat kirkkonne, milloinka lähdette Jeesuksina vaeltamaan kärsivän kansan keskeen?… Milloinka —?…

— Mitä te oikeastaan tahdotte, herra vuorenpuhuja? kuului taas kiljahdus kirkollisten parvesta, joka kuni nälistynyt petolauma juoksenteli vuoren ympärillä turhaan ryntäillen ylös sen rinteitä. — Ja mitä tahtovat nuot, jotka ympärillenne yhä korkeammalle kiipeävät, aivankuin helvetilliset henkivartijat! Mitä te meistä tahdotte, kaikki te luopiot?

Puhuja iski innostuneena silmää nuorelle kansalle, joka todella näkyi kohonneen hyvin likelle häntä. Ja otaksuen nuoret ihmiset hengenheimolaisikseen, jotka vain kaipasivat voimakasta silmäinavausta, hän jälleen heittihen puhumaan:

— Mitäkö me tahdomme? huusi hän. — Me tahdomme repiä alas Jeesuksen Kristuksen vääristetyt kultakuvat, joita teidän kirkkonne ja pappilanne ovat täpösen täynnä ja joita eksytetty kansaparka pitää pyhinä.

Sitä me tahdomme! Me tahdomme todella kaataa kumoon kaikki ne kirkot, joiden kellojen helinällä kansalaisia lumotaan uskomaan lastensatuja ja pelkäämään näkymättömiä pahoja henkiä enemmän kuin näkyväisiä pahoja ihmisiä, kunnioittamaan enemmän kuolleita ristiselkäisiä messukasukoita kuin aikansa todellisesti jaloja henkiä tai parhaita sydämmiä.

Sillä jokaista pappia ja jokaista uskonnonopettajaa, joka ainoastaan kirkon voimalla ja ristin tenholla tahtoo tehdä Suomen kansasta jumalanpelkurin ja matelevaisen kumartajan, pidämme me, vapaat totuudenetsijät, pakanallisina jumalanselittäjinä.

Sellaista isänmaan pimitystä vastaan meidän on pyhä velvollisuus taistella. Kaikkien meidän, jotka kaipaamme uskonpuhdistusta, kaikkien meidän, jotka emme ole välinpitämättömät uskonnosta, kaikkien meidän, jotka ymmärrämme mitä oikea uskonto voi merkitä kansojen kehityksessä.

Te soimaatte meitä jumalanpilkkaajiksi ja Antikristuksen etuvartijoiksi. Me vastaamme teille: se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me pilkkaamme niitä, jotka Jumalaa väärin selittävät; se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me koetamme murtaa väkevää vastarintaa, jota meitä vastaan viekkaasti harjoitetaan; se ei ole Jumalan pilkkausta, jos me kaiken riidan ja miekanpistojen takaa todellakin etsimme Jumalaa, jota me kunnioitamme.

Meidän Jumalamme on järjellisen rauhan Jumala, mutta hän istuu hengellisen vallankumouksen sotatanteren takana — emme me pääse hänen luokseen miekanlyömättä, sotakirvesten heilumatta. Tässä maassa on ankarasti taisteltava ennenkuin me sen pyhän kummun valloitamme, jolla Totuuden herra istuu, jossa hän meitä odottaa. Sillä valkeus on tulemassa mailmaan, mutta te tahdotte että ihmiset rakastaisivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta.

Ymmärtäkää ajan vaatimus! Emme me tahdo musertaa pyhää, ainoastaan taikauskon.

Totisesti on nyt alasrepimisen aika ja rakentajat odottavat vuoroansa. Suomen kansa on itsepäinen ja väkevä ja sitkeä; ei sitä kelpaa pajuvitsoin lyödä: sen kimppuun on käytävä karhunpainilla ennenkuin se älyää, mistä kysymys on. Kaiken tuon typerän uskon, minkä te, sielujen holhoojat, vuosisatojen kuluessa olette ahtaneet tämän kansan aivoihin, kaiken sen me tahtoisimme noista aivoista kirvoittaa. Korkeammalle, korkeammalle on päästävä! Samoinkuin katoolisuudesta kiivettiin luterilaisuuteen, samoin on luteerilaisuudesta astuttava vapaauskoisuuteen. Kehityksen liikkuva laki sitä vaatii, ja se on kai itse Jumala, joka tätä lakia johtaa, sitä alinomaa korjaa.

Katsokaa Suomenkansan vakaumusten eri vaiheita. Muinainen pakanuus oli sille pyhää jumalauskoa. Se vakaumus ruhjottiin väkivalloin ja sijaan pantiin katoolilaisuus. Ja kansan pyhäksi vakaumukseksi tuli siis katoolilaisuus, se oli nyt sen jumala-usko. Mutta sitten työnsi Lutherin oppi taas syrjään tämän pyhänäpidetyn vakaumuksen tullen itse uudeksi vakaumukseksi. Siihenkö nyt pysähtyä pitäisi? Historian hengetär sen jyrkästi kieltää. Jo on aika järkyttää luteerilaisuudenkin vakaumus, jo on aika luoda tälle kansalle uusi uskonto. Kunnes vuoro tulee sillekkin väistyä syrjään antamalla tietä uusille, yhä uusille uskonnonvakaumuksille. Ja niin aina yhä eteenpäin — kunnes koko ihmiskunta on ajatellut järkensä sellaiseen kirkkauteen ettei valkeus enää voi kirkkaammaksi tulla. Silloin vasta on Jumala lopullisesti löydetty. Silloin vasta on Jumala-käsitteen arvo ratkaistu…

Aika on totisesti tuleva ja jo nyt on ettei Jumalaa saa ristiinnaulita kirkoissa ja kansankokouksissa, vaan jokainen häntä hyväilköön sydämmessänsä ja tervehtiköön järjessänsä.

Te valtiokirkon pääruhtinaat. Tietäkää siis mitä meidänkin rauhaamme sopii!

Pyhä on meidän vihamme niitä tunnottomia taluttajia vastaan, jotka salaavat sokaistuilta orjilta luonnon järjelliset totuudet ja himmentävät omantunnon oikean valon kertoilemalla satuja saatanasta ja enkeleistä, helvetistä ja taivaasta, ihmesyntymisestä ja ihmekuolemasta, verilunastuksesta ja kaikesta kauhistavasta.

Pyhä on tämä meidän vihamme kaikkea valhetta ja kaikkea ulkokultaista jumalisuutta vastaan.

Pyhä ja sammumaton on meidän vainomme kerskailevaa nimikristillisyyttä vastaan.

Pyhä on tämä viha ja pyhäksi on se ikuisesti jäävä — nyt ja aina — mailman loppuun saakka — — —

Näin hän saarnasi, papinpoika, ja astui alas vuorelta, ja vaelsi läpi vihaisten laumojen pois toisiin vuorilaaksoihin, joissa eleli samallaista kirkkokansaa. Ja hän nousi yhä uudelleen, yhä uudelleen pyhän vihansa korkealle vuorenhuipulle ja kiihoitti heitä, jotka matelivat kuin maan matoset järjettömän uskonsa syvissä alhoissa. Sillä nyt oli todella henkisen vallankumouksen aika ja sananvapaus Suomessa. Mutta ei kukaan tietänyt, kuinka kauvan sitä sananvapautta kestäisi, ennenkuin taas kapulat pantaisiin ihmisten suihin. Sentähden oli kevätkylvöllä kiire. Toukopeltoja oli paljon — kylvömiehiä vähän. Se sanankylvö oli kapinankylvöä, kultaisen kapinan, sen, joka tuleva oli, jonka tulla täytyi ja joka oli se kaunein kapina, josta koko ihmiskunnan elämä riippuu. Taikauskon vallankumous! Omantunnon ja ajatuksen vapaus!

Ja katso: tuo kevätkylvö jo vihersi Suomenkin kansan sieluissa. Jo korpien pimennoissakin kumouksen kultakäköset kukkuivat ja kansa karisteli valehelmiä vapahtajansa pään ympäriltä ja poltteli taivastensa ja helvettiensä halpoja kuvia, joita ajelehti kaikkialla sekä näkyväisinä että näkymättöminä sydämmissä ja seinillä.

Reino Frommerus ei enää ollut ainoa vuorenpuhuja. Niitä nousi jo paljon muitakin, paljon viisaampia, paljon taitavampia takojia kuin hän, vuorelta puhujia, henkisen touvon kylvömiehiä…

Tuon suuren, lentävän linnun siipien suhina yleisesti jo kuultiin. Nuoret sielunpaimenetkin sen jo kirkkomatkoillaan kuulivat ja kuiskuttelivat toinen-toisilleen: "Totta se on: siipien suihke kuuluu! Totta se on, oi hyvä Jumala… Ja kaiketi meidän on se ilmoitettava kansalle? Silloin vasta kansakin vakavammin uskoo että terve Järki on pyhä ohjaaja, jumalien tuli… että sitä tarvitaan uskossakin — uskonnossakin. Meidän siis on se sanottava Suomen kansalle. Meidän…!"

Hän, pyhän vihan lietsoja, oli viipynyt jo kuukauden päivät matkoillaan. Hänen päässänsä kohisi valoisia valloitustuumia, ja hänellä oli aikomus uhrata vielä toisenkin kuukauden päivät ja yöt raivaustyöhön, jonka terveellisen vaikutuksen saattoi laskea siitä hälinästä mikä oli syntynyt niiden seutujen uskovaisten kesken, joissa hän kulki ja kapinaan kiihoitti. Joka puolella ikäänkuin kohoilivat hengelliset polttoroviot ja papilliset pyövelit tahkoilivat teilauskirveitänsä, kirkonkiroukset ja ristiinnaulitsemishuudot kaikuivat kautta syvien rotkojen, mutta hän vaelsi yhä koskematonna, pää pystyssä, ylpeänä, voitonvarmana ja ainoastaan surullisesti hymyili kaikille uhkauksille, sielussansa syvästi vakuutettuna siitä ettei noiden uhkausten takana asunut totuuden jalo henki, vaan vuosituhantinen valheen ruhtinas, joka tosin oli väkevä ja mahtava herra, mutta ei suinkaan mikään voittamaton, kukistamaton itsevaltias. Monet ilmiöt häntä jo vahvistivat vakaumuksessa että oli oikealla tiellä. Milloin tuolla, milloin täällä oli tapahtunut sellaista, mikä osoitti että Suomen kansa oli ruvennut järkevästi arvostelemaan sitä vanhoillista uskontoa, jonka vallassaolijat olivat väittäneet tyydyttävän kansalaisten kaikki tarpeet, sekä sisälliset että ulkonaiset. Ja hämmästyttävintä oli että juuri kansan syvimmistä riveistä nämät järjen kirkkaat kipunat useinkin sinkoilivat, silloin kun kouluoppinut luokka istuskeli ristissäkäsin, uskaltamatta rohkeasti ajatella elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Kurjalan kaukokorpeen saakka tämä uuden ajan aamurusko näytti luovan ensimmäisiä säteitään läpi veisaavan salohongiston…

Niin, pieni kirje, jonka Reino Frommerus kesken matkojansa sai, sekin näytti osaltaan tuota päivännousua jo ennustavan. Se oli hänen kotikorpeen jääneeltä vaimoltaan ja kertoi seuraavaa:

'Rakas mieheni! Et voi aavistaa mitä täällä on tapahtunut. Pidän sen oikeana Jumalan tuomiona. Pastori Möhkönen on kuollut. Mies, joka niin hartaasti vuodesta-vuoteen on vahtinut sinun vanhan isäsi loppua, noustaksensa tämän seurakunnan yksinvaltiaaksi, meni itse mananmajoille eilisiltana k:lo 1/2 7. Hän oli vilustunut kinkerimatkalla (joka herraties oli ollut millaista remuamista kirkon viininassakkaan kanssa) ja sairastunut kovaan influentsaan, jonka saunassakäynti muutti ankaraksi keuhkokuumeeksi niin ettei enää noussutkaan. Ihmiset sanovat papilla taas viimeaikoina olleen ilkeitä juonia sinua vastaan, ja oli uhannut haastaa käräjiin kunnianloukkauksesta — minut myös. Se oli meitä haukkunut "samanlaisiksi ruman hengen lapsiksi" kuin on muka T.W.Y. Vielä kuolinpäivän aamuna kuuluu heristelleen nyrkkejään vuoteestaan, kun olivat kuntalaiset käyneet kysymässä, miten siinä kirjastonhoidossa nyt olisi meneteltävä ja kun oli mainittu sinun uusista ehdotuksistasi. Muistat kai sen torpan nuoren emännän, jonka luona kerran kävimme porolla. Hän se noista asioista pistäysi kertomassa ja pyysi samalla saada lainata jotakin uudenaikaista hengellistä kirjaa, niin minä hänelle annoin pari sinun lentokirjoistasi. Se sanoi ettei täällä läheskään kaikki "akat" enää usko varsin niin kuin Möhkös-vainaja oli saarnannut, ja vakuutti että kyllä valistuksen halua on kansassa, kun vaan lie silmäinavaajia. Ukkonsa, sen Jussin, sanoi kovasti pauhaavan kirkon ja valtion eroa. Sinua se emäntä kovin kehasi eikä ollenkaan tuominnut. Mutta sitä minä enin ihmettelen että Möhkösen täytyi kuolla ennen sinun isääsi, joka yhä on terve ja hiihtelee joka päivä. Kåhlroth kuuluu toimittavan ruumiinsiunauksen. Muuten sekin täydellisyys on poislähdössä pitäjästä. Tänne kuuluu tulevan uusi apupappi, kuten huhutaan, uudenaikainen (?!) Niin kaikki muuttavat, mutta sinun isäukkosi se vain pysyy paikoillaan. Hänen rakkautensa meidän lapseemme käy päivä-päivältä kauniimmaksi. Näkisitpä vain miten ukki tyttiä hypittelee! Siitä syystä en täältä raskisi poiskaan lähteä, mutta tietysti me syksyllä muutamme. Ymmärräthän, oma kulta, että se on välttämätöntä? Minä kaipaan omaa kotia, joskohta pientä. Hyväjumala kun olisi senverran rahaa että saisi mökin… Reino! Etkö jo ala joutua kiertomatkaltasi? — minulla ja Salamalla on kovin ikävä. "Salalla" on niin ihmeen kaunis tukka ja niin viisaat suuret silmät ja osaa lapsukainen jo sanoa "issä" — "ätti" — "mömmö" ja monta muuta lystiä sanaa.

'P.S. — Nuorin sisaresi Seidi, jota minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata, kuuluu viettävän häänsä Aavasaksalla, jonne pestataan pappi heidät juhlallisesti vihkimään — juhannusyön auringon loisteessa. Eikös ole feinia? Miili siitä kirjoitti… Kuuluvat menevän sen Torstin kanssa naimisiin "ainoastaan yhteisistä hengellisistä intresseistä." Muista lähettää onnentoivotuksesi. — Olet kai lehdistä huomannut, kuinka pappisveljeäsi Konradia sosialistit ahdistelevat? Kuuluu olevan helisemässä. Jos tapaat matkalla, varo nyt rakkaani ikäviä yhteentörmäyksiä. Minä niin pidin Konradista. Mutta sen sanon vieläkin että sinun isäsi on papeista paras. Ei hän riitele sosialisteinkaan kanssa, vaan tuumailee, ukki, rauhallisesti että "kyllä kai Jumala senkin sekasotkun vielä jotenkin järjestää."

    Niin, niin, Möhkönen siis meni menojaan. Tuntuu se omituiselta…
    Äitisi purskahti itkuun, kun tuli tieto kuolemasta. Täti niin
    suree lesken kohtaloa (10 lasta). Mutta nyt posti lähtee.
    Terveisiä

— "Nyt sinä herra lasket palvelijasi rauhaan menemään!" huudahti kirjeen luettuaan ja sen kädestään majatalon pöydälle laskien Reino Frommerus matkatoverille, nuorelle hengenheimolaiselleen, joka oli lyöttäytynyt hänen seuraansa. Sitten hän vakavasti lisäsi: — Olisi se mies sentään joutanut elääkkin, jotta olisi saanut nähdä sen päivän koittavan, jolloin korven rahvas, jarrutuksen uhallakin, havahtuu itsetietoisuuteen ja kääntää selkänsä sakramenteille. Kuules, jahka kerron, millainen työmies herran viinamäessä sekin pappi-parka oli…

— Rauha pappien tomulle. Emmehän taistele yksilöitä, vaan koko järjestelmää vastaan.

— Kyllä, kyllä — väitti toinen: — mutta järjestelmä on kokoonpantu yksilöistä…

Siellä Kurjalan vanhassa pappilassa eräänä kevätyönä räystäät taas niin iloisesti tippuivat vettä. Reino Frommerus, joka juuri edellisenä päivänä oli palannut pitkiltä puhujamatkoiltaan, nukkui nuoren vaimonsa rinnalla, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa lapsensängyn vierestä. Lauhkea, puolivaloisa kevätyö oli täynnä suloista surumielisyyttä… ikäänkuin kaihoa rakkauteen ja Jumalaan. Kenties oli ilmassa jotakin painostavaa.

Yhtäkkiä aviomies säpsähtäen heräsi ja hieroi silmiään. Vaimo myös havahtui ja kysyi säikähdyksissään:

— En ymmärrä, — sopersi toinen: — näinkö unta vai mitä, mutta jotakin ihmeellistä oli tapahtuvinaan…

— Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän suloista että taas olet minun kanssani…

Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat vesipisaroita.

— Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa… Ja nuoret nukahtivat uudelleen.

Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino
Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat
matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: —
Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!

Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla. Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti tekemään selkoa tapahtumasta — tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät kertoa, ulkomaille — uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden raunioilla…

Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.

Ja kaikki uskovaiset kuuluivat olevan hengellisesti pyörryksissään hirmutapahtuman johdosta: "Kuinka olikaan mahdollista että laupias Jumala oli sallinut oman rukoushuoneensa maahan romahtaa?" "Eikö hän, joka hallitsi pilviä ja tuulia, ja jonka tahdotta ei hiuskarvaakaan ihmisen päästä voinut pudota, eikö hän olisi voinut hillitä sitäkin tuuliaispäätä, joka tuona salaperäisenä kevätyönä kirkon kimppuun oli karannut?" —

Näin he ajattelivat, vanhat. Mutta nuoret ymmärsivät että kirkon oli ollut pakko luhistua itsestään. Sillä se oli ollut laho.

Ja sade lankesi ja virrat tulivat ja tuulet puhalsivat ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄ VIHA: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.