The Project Gutenberg eBook of Arsène Lupin Mauretanian keisari, by Maurice Leblanc

    I. Isku
   II. "Auttakaa"
  III. Räjähdys
   IV. "Vihollinen"
    V. Sadanmiljoonan perillinen
   VI. Weber saa korvauksen
  VII. Aukene, Sesam!
VIII. Arsène I, Mauretanian keisari
   IX. "Ansa on viritetty, varokaa itseänne, Lupin"
    X. Florencen salaisuus
   XI. Lupinin "lupiinit"

I LUKU

Don Luis oli odottanut tätä pelottavaa iskua, mutta kuitenkin se näytti yllättävän hänet ja hän toisti monta kertaa:

Koko hänen rohkeutensa katosi ja hän tunsi olevansa ikään kuin pakeneva armeija, jonka paluumatka on jo melkein turvattu, mutta joka äkkiä huomaakin edessään jyrkänteen. Weber oli täällä, toisin sanoen, vihollisen etevin johtaja, mies, joka varmasti suunnittelisi hyökkäyksen ja vastustuksen sellaisella tavalla, että kaikki Perennan toiveet murskaantuisivat. Weberin seisoessa salapoliisien etunenässä kävisivät kaikki pakenemisyritykset mahdottomiksi.

"Hän pyysi saada mennä ensimmäiseen kerrokseen. Hän luuli teidän olevan työhuoneessa."

"Tietääkö hän minun olevan yhdessä komisario Mazeroux'n ja neiti
Levasseur'n kanssa?"

"Sanokaa hänelle, ettette tavannut minua ja että menette etsimään minua neiti Levasseur'n huoneesta. Hän seuraa ehkä teitä. Se olisi parasta."

Taistelu, jonka hän oli juuri taistellut, ei ollut jättänyt mitään jälkiä hänen kasvoihinsa, ja nyt, kun kaikki oli menetetty ja hänen oli toimittava, hän sai jälleen sen ihmeellisen tyyneyden, joka ei koskaan häntä jättänyt ratkaisevissa silmänräpäyksissä. Hän meni Florencen luo. Tämä oli hyvin kalpea ja itki hiljaa. Don Luis sanoi:

"Älkää pelätkö. Jos te tottelette minua täsmälleen, niin ei ole mitään pelättävää."

Florence ei vastannut ja don Luis näki, että tyttö vielä epäili häntä. Hän melkein nautti ajatuksesta, että pakottaisi tämän luottamaan itseensä.

"Kuulkaa minua", sanoi hän Sauveraudille. "Siinä tapauksessa että minä epäonnistun, on vielä muutamia asioita, jotka teidän on minulle selvitettävä."

Don Luis kokosi kaikki epäselvät ajatuksensa lujasti päättäen ettei unohtaisi mitään, mutta sanoisi kuitenkin vain sen, joka oli välttämätöntä. Hän kysyi rauhallisesti:

"Missä olitte aamulla ennen murhaa, kun eräs mies ebenholtsikeppeineen ja teidän tuntomerkkeinenne tuli Café du Pont-Neufille päällikkö Vérot'n jälkeen?"

"Aivan varma. Olen myöskin varma siitä, etten ikinä ole ollut Café du
Pont-Neufissa, josta en koskaan ole kuullut puhuttavan."

"Hyvä. Seuraava kysymys. Kun saitte tietää koko asian, miksi ette mennyt poliisiprefektin tai tutkintotuomarin luo? Olisi ollut paljon yksinkertaisempaa ilmoittautua itse ja sanoa koko totuus kuin antautua tähän epävarmaan taisteluun."

"Ajattelin niin tehdä. Mutta ymmärsin heti, että salajuoni, joka oli punottu minua vastaan, oli niin viekas, että en olisi voinut vakuuttaa viranomaisia ainoastaan kertomalla totuuden. He eivät olisi ikinä uskoneet minua. Mitä todistuksia saatoin esittää? En mitään… mutta todisteet minua vastaan olivat vakuuttavat ja kiistämättömät. Eivätkö hampaiden jäljet olleet vastaansanomaton todistus Marien syyllisyydestä? Ja eivätkö minun vaiteliaisuuteni, pakoni ja Ancenisen ampuminen olleet yhtä monta rikosta? Ei, pelastaakseni Marien minun täytyi olla vapaa."

"Ja tunnustaa rakkautemme? Huolimatta siitä, että naisellinen ujous esti häntä, niin… mitä se olisi hyödyttänyt? Se olisi antanut syytökselle vain suuremman painon. Sehän juuri tapahtui, kun Hippolyte Fauvillen kirjeet tulivat, yksi kerrallaan, ja paljastivat poliisille vielä tuntemattomat syyt rikokseen, josta meitä syytettiin. Me rakastimme toisiamme."

"En voi käsittää niitä. Meillä ei ollut aavistustakaan Fauvillen mustasukkaisuudesta. Sen hän säilytti omana tietonaan. Ja minkävuoksi hän epäili meitä? Kuinka hän saattoi saada päähänsä, että me haluaisimme tappaa hänet? Mistä aiheutuivat hänen epäilyksensä, hänen mielettömät ajatuksensa? Siinä on salaisuus. Hän kirjoitti, että hänellä oli meidän kirjeemme silmiensä edessä; mitkä kirjeet?"

"Ja hampaiden jäljet? Jäljet, jotka epäämättömästi ovat rouva
Fauvillen tekemät?"

"Ettekö tiedä mitä hän on saattanut tehdä yöllä kahdentoista ja kolmen välillä lähdettyään oopperasta?"

"En. Hänet on nähtävästi houkuteltu ansaan. Mutta kuka ja miten? Ja miksi ei hän puhu, missä hän on ollut? Uusia arvoituksia."

"Teidät nähtiin illalla, samana iltana kun murha tapahtui, Auteuilin asemalla. Mitä teitte siellä?"

"Olin matkalla bulevardi Suchetille ja kuljin ohi Marien ikkunoiden. Muistakaa, että oli keskiviikko. Tulin takaisin seuraavana keskiviikkona ja tietämättä mitään Marien vangitsemisesta tulin vielä sitäkin seuraavana, joka oli sama ilta, jolloin te saitte tietää missä asuin ja annoitte komisario Mazerouxille siitä tiedon."

"En, eikä Florencekaan, ja meillä on täysi syy uskoa, että Marie ja hänen miehensä tiesivät siitä yhtä vähän kuin me."

"Kävin, ja me hämmästyimme yhtä paljon kuin tekin nähdessämme siellä riippuvat luurangot."

Don Luis vaikeni. Hän tuumi hetken muistutellakseen olisiko vielä jotain kysyttävää. Sitten hän sanoi:

"Siinä kaikki mitä halusin tietää. Oletteko omasta puolestanne vakuuttunut siitä, että kaikki välttämätön on nyt sanottu?"

"Tämä on vakava hetki. On mahdollista, ettemme enää näe toisiamme. Te ette ole antanut minulle ainoatakaan todistusta sanojenne tueksi."

"Olen sanonut totuuden. Sellaiselle miehelle kuin te on totuus kylliksi. Omasta puolestani olen masentunut. Minä luovun taistelusta, tahi oikeammin sanoen, asettaudun teidän johdettavaksenne. Pelastakaa Marie!"

"Pelastan teidät kaikki kolme", sanoi Perenna. "Neljäs noista salaperäisistä kirjeistä tulee huomenna, meillä on siis hyvää aikaa tuumia asiaa perusteellisesti. Huomeniltana menen sinne, ja sen avulla mitä olette kertonut, todistan teidän kaikkien viattomuuden. Tärkeintä on olla paikoillaan kahdentenakymmenentenä viidentenä toukokuuta."

"Ajatelkaa vain Marieta. Uhratkaa minut, jos niin vaaditaan. Uhratkaa myöskin Florence. Minä puhun sekä hänen että omasta puolestani sanoessani teille, että on parempi uhrata meidät kuin vaarantaa pienintäkään menestymisen mahdollisuutta."

"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."

Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä pahemmalta kuin kuolema.

Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja pitäen yhteyttä väkensä kanssa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää sarviin…"

Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi, kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.

Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän nähtävästi tuumi:

"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin palvelijanne väitti."

"Palvelijani sanoi sen minun käskystäni. Olin tuolla ylhäällä makuuhuoneessani. Mutta halusin lopettaa ennenkuin tulin tänne."

"On. Florence Levasseur ja Gaston Sauveraud ovat minun huoneessani käsistä ja jaloista sidottuina sekä suukapuloilla varustettuna."

"Gaston Sauveraud!" huudahti Weber. "Se oli siis hän, jonka näimme menevän sisään."

"Niin. Hän oli täällä yhdessä Florence Levasseurin kanssa, jonka rakastaja hän on."

"Niin, ja kun komisario Mazeroux vei Florence Levasseurin minun huoneeseeni voidakseen kuulustella häntä palvelijain kuulematta, oli Sauveraudilla, joka arvasi rakastajattarensa tulevan vangituksi, kylliksi röyhkeyttä tullakseen jäljestä. Hän koetti ryöstää meiltä tytön."

Oli selvää ettei Weber uskonut sanaakaan jutusta. Hän tiesi herra Desmalionsin ja Mazerouxin kautta, että don Luis oli rakastunut Florence Levausseuriin, eikä don Luis ollut mies, joka edes mustasukkaisuudesta luovuttaisi rakastamansa naisen. Weber terästi huomiokykyään.

"Mainio juttu", hän sanoi. "Seuratkaa minua huoneeseenne. Oliko se kova taistelu?"

"Ei erittäin. Minun onnistui tehdä roisto aseettomaksi. Mutta
Mazeroux sai iskun peukaloonsa."

"Sepä oli hauskaa", sanoi Weber mittaillen terävästi don Luisia, "väkeni on siinä luulossa, että hän on täällä. He eivät ole nähneet hänen menevän ulos."

"Eivät ole nähneet hänen menevän ulos?" huudahti don Luis ja näytti tulevan levottomaksi. "Missä hän saattaa siis olla? Minulle hän sanoi haluavansa saada peukalonsa sidotuksi."

Weber tuli yhä enemmän ja enemmän epäluuloiseksi. Perenna koetteli selvästi päästä hänestä lähettämällä hänet etsimään komisariota.

Hän oli aivan hölmistynyt ja näytti siltä kuin ei hänellä olisi aavistustakaan siitä, mitä saattaisi tapahtua lähimpinä minuutteina. Hän astui hitaasti muutamia askeleita eteenpäin sulkien tien don Luisilta ikäänkuin olisi tahtonut estää tätä pakenemasta. Don Luis vetäytyi sen vuoksi puhelinkomeroon kuin olisi ollut siihen pakotettu, otti puhelintorven käteensä ja huusi: "Halloo! Halloo! Olkaa hyvä 2409", ja leikkasi samalla toisella kädellään poikki puhelinlangat pöydältä ottamillaan pihdeillä.

"Halloo! Onko 2409? Onko välskäri? Halloo! Komisario Mazeroux on kai luonanne? — Mitä? Mitä sanotte? Sehän on hirveätä! — Oletteko varma siitä? Sanotteko todellakin, että haava on myrkytetty?"

Ajattelematta mitä teki työnsi Weber syrjään don Luisin ja otti puhelintorven. Myrkytetty haava oli tällä hetkellä hänelle kaikkein tärkein.

"Halloo!" huusi hän pitäen silmänsä suunnattuina don Luisiin ja antaen merkin ettei tämä poistuisi. "Halloo! Tämä on salapoliisipäällikkö Weber, joka puhuu. — Halloo! Peijakas, miksi ette vastaa?"

Hän päästi äkkiä torven, huomasi langat, ymmärsi että ne oli leikattu poikki, kääntyi ympäri paljastaen kasvot, jotka selvästi kuvastivat hänen ajatuksensa ja huudahti:

Perenna seisoi pari metriä hänen takanaan nojaten huolettomasti seinään vasen käsi selän takana. Hän hymyili reippaasti ja hyväntahtoisesti.

Weber säikähtyi enemmän hymyilystä kuin olisi säikähtänyt uhkauksista ja varoi tarkasti liikahtamasta.

"Älkää liikkuko!" toisti don Luis omituisella äänellä. "Ja mitä teettekin, niin älkää olko levoton. Teille ei tapahdu mitään pahaa, sen lupaan. Vain viisi minuuttia pimeässä komerossa kuten rangaistu pikkupoika. Oletteko valmis? Yksi, kaksi, kolme… pang!"

Hän vetäytyi syrjään ja painoi vieteriä, joka asetti rautaesiripun liikkeeseen. Raskas seinä putosi jymähtäen alas. Weber oli vankina.

"Siinä meni sata miljoonaa helkkariin!" irvisteli don Luis.
"Kunnon temppu, mutta vähän kallis. Hyvästi, Morningtonin perintö!
Hyvästi, don Luis Perenna! Ja nyt, rakas Lupinini, jos et halua
Weberin ottavan korvausta, niin nopeasti paluumatkalle ja hyvässä
järjestyksessä. Yksi, kaksi, vasen, oikea… vasen, oikea!"

Tätä sanoessaan hän sulki oven salongin ja eteisen välillä, sitten palasi hän työhuoneeseensa ja sulki tämän ja salongin välisen oven.

Weber takoi rautaesirippua minkä jaksoi ja huusi niin kovasti, että miesten ehdottomasti täytyi kuulla se avatun ikkunan kautta.

"Te ette melua puoleksikaan niin kovasti kuin tarvitsisi!" huusi don
Luis. "Katsotaan mitä voimme tehdä."

Hän otti revolverinsa ja ampui kolme laukausta, joista yksi särki ruudun. Sitten hän lähti kiireesti huoneesta pienen raskaan oven kautta, jonka huolellisesti sulki jälkeensä. Hän oli nyt salakäytävässä, joka kulki molempien huoneiden ympäri ja päättyi eteiseen johtavalle ovelle. Hän avasi tämän oven selkosen selälleen ja saattoi siten piiloutua sen taakse.

Laukausten ja hälinän houkuttelemana ryntäsivät salapoliisit ylös portaita. Tultuaan ensimmäiseen kerrokseen ja käytyään läpi eteisen, jossa salongin ovi oli suljettu, ei heillä ollut mitään muuta tietä sinne, jossa kuulivat Weberin meluavan, kuin salakäytävän kautta. Kaikki kuusi syöksyivät sinne.

Kun viimeinen oli kadonnut käytävän mutkaan, sulki don Luis varovaisesti oven ja telkesi sen samoin kuin toisetkin. Kuusi salapoliisia oli yhtä varmasti vankina kuin Weberkin.

"Satimessa"! mutisi don Luis. "He tarvitsevat vähintäin viisi minuuttia käsittääkseen tilanteen, takoakseen ovia ja särkeäkseen niistä jonkun. Viiden minuutin kuluttua olemme me jo kaukana."

Hän kohtasi kaksi palvelijoistaan, jotka tulivat juosten kauhistunein ilmein, autonkuljettajan ja tarjoilijan. Hän heitti kumpaisellekin tuhannen frangin setelin ja sanoi ohjaajalle:

"Laittakaa auto kuntoon älkääkä antako kenenkään tulla sitä lähelle ja lähteä matkalle ennen minua. Kaksi tuhatta frangia kumpaisellekin lisää, jos pääsen pakoon autolla. Älkää seisoko siinä töllistelemässä, minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoinkin. Kaksi tuhatta mieheen, sen voitte ansaita. Toimikaa nopeasti!"

Itse hän lähti liikaa kiirehtimättä toiseen kerrokseen; hän oli aivan tyyni. Mutta viimeisellä porrasaskelmalla tarttui häneen sellainen riemun tunne että hän huudahti:

Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuikin, oli hän tähän saakka otaksunut, että Sauveraudilla oli väärä avain. Mutta kuinka olivat he molemmat päässeet pakoon ohi kaikkien salapoliisien? Hän katsoi ympärilleen ja nyt hän ymmärsi.

Ikkunannurkassa oli se alaosa seinää, joka muodosti ikäänkuin leveän laatikon ikkunan alla, vedetty auki kuin kirstun kansi. Ja avatussa kirstussa näki hän kapeiden, alaspäin johtavien portaiden ylimmät askelmat.

Silmänräpäyksessä oli don Luis käsittänyt koko vanhan jutun: kreivi Malonyin isoisänäiti, joka oli piiloutunut vanhaan perhepalatsiin, oli sitä tietä päässyt pakoon vainoojiltaan ja asunut siellä koko vallankumouksen myrskyjen ajan. Kaikki oli selvää. Paksuun muuriin sijoitettu käytävä johti jollekin kaukaisemmalle uloskäytävälle. Sen vuoksi oli Florence voinut tulla ja mennä talossa, sen vuoksi liikkui Gaston esteettömästi ja sen vuoksi olivat molemmat saattaneet tulla hänen huoneeseensa vakoillakseen hänen salaisuuksiaan.

"Miksikä he eivät puhuneet minulle tästä?" ihmetteli hän. "Heillä on kai vielä joitain epäluuloja jäljellä…"

Mutta nyt näki hän pöydällä paperilapun. Nopeasti oli Gaston
Sauveraud kirjoittanut siihen muutamia sanoja lyijykynällä.

"Koetamme päästä pakoon ettemme saattaisi teitä huonoon valoon. Jos me joudumme kiinni, niin se ei tee mitään. Pääasia on, että te olette vapaa. Kaikki meidän toiveemme kohdistuvat nyt teihin."

"Oh —!" mutisi hän hölmistyneenä asiain saamasta käänteestä ja epätietoisena mihin ryhtyisi. "Miksikä he eivät totelleet ohjeitani? Nyt me olemme erotetut…"

Alhaalla takoivat salapoliisit käytävän ovea. Hän ehtisi kenties vielä autoonsa ennenkuin he särkisivät oven. Hän katsoi kumminkin parhaaksi mennä samaa tietä kuin Florence ja Sauveraud; hän toivoi voivansa pelastaa heidät, jos he joutuisivat vaaraan.

Hän astui sen vuoksi kirstuun, asetti jalkansa ylimmälle askelmalle ja alkoi laskeutua. Kahdenkymmenen askelman jälkeen oli hän ensi kerroksen tasalla. Taskulamppunsa valossa tuli hän matalaan, seinään laitettuun holvimaiseen tunneliin, niin kapeaan, että hän ainoastaan sivuttain saattoi kulkea siinä eteenpäin.

Kolmekymmentä metriä kauempana muodosti käytävä suoran kulman ja yhtä pitkän matkan päässä kulmasta oli avoin laskuluukku paljastaen toiset portaat. Hän ei epäillyt, että pakolaiset olivat menneet juuri tätä tietä.

Alhaalla oli aivan valoisaa. Hän huomasi kaapin, jonka esirippu oli vedetty syrjään. Kaapin edessä oli vuode, joka täytti melkein koko komeron. Hän kulki vuodekomeron läpi ja tuli erääseen huoneeseen, jonka ainoastaan ohut lautaseinä erotti vuodekomeroista ja huomasi nyt suureksi kummastuksekseen tulleensa Florencen salonkiin.

Nyt hän tiesi missä oli. Uloskäytävä, joka ei ollut salainen, koska se johti Place du Palais Bourbonille, oli se sama, jota Sauveraud tavallisesti käytti kun Florence otti hänet vastaan. Don Luis meni eteisen kautta ja pitkin käytävää; kappaleen matkan päässä tarjoiluhuoneesta hän tuli kellarinportaille. Hän juoksi niitä pitkin ja erotti pian sen pienen oven, josta viiniastiat otettiin sisään. Päivä tunkeutui rautaristikolla varustetun luukun raoista. Hän hapuili kunnes löysi lukon. Iloisena, että tämä vaarallinen matka oli suoritettu, hän avasi oven.

"Oh, peijakas!" mutisi hän hypähtäen takaisinpäin, paiskasi lukon lujasti kiinni ja kiersi sen paikoilleen.

Kaksi virkapukuista poliisimiestä vartioi uloskäytävää ja yritti tarttua häneen, kun hän näyttäytyi.

Mistä he tulivat? Olivatko he estäneet Sauveraudin ja Florencen paon? Mutta siinä tapauksessa olisi don Luis kohdannut molemmat pakolaiset, sillä hän oli kulkenut aivan samaa tietä kuin hekin.

"Ei", ajatteli hän, "he pakenivat ennenkuin uloskäytävää vartioitiin. Mutta nyt on minun vuoroni päästä ulos ja se ei ole helppoa. Pitääkö minun antaa ottaa itseni luolasta kuin jänis?"

Hän palasi pitkin kellarinportaita ja aikoi tehdä rohkean vedon hiipimällä ulkorakennusten taitse pihamaalle, hypätä autoon ja huristaa pois. Mutta tullessaan pihalle lähelle vaunuvajaa hän huomasi neljä salapoliisia, neljä niistä, jotka hän oli sulkenut käytävään, tulemassa juosten ja kovasti huutaen. Hän huomasi myöskin portinvahdin tuvalla ja portin luona olevan väentungoksen. Joukko miehiä puhui yhtaikaa, äänekkäästi kinastellen.

Hän saattaisi ehkä käyttää tätä tilaisuutta ja hiipiä ulos. Piittaamatta vaarassa tulla nähdyksi hän pisti päänsä esiin. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä.

Gaston Sauveraud seisoi selkä porttia vasten poliisien ja salapoliisien ympäröimänä, jotka tyrkkivät ja solvasivat häntä. Hänellä oli käsiraudat.

Gaston Sauveraud vankina! Mitä oli tapahtunut poliisin ja molempien pakolaisten välillä?

Hänen sydämensä puristui tuskasta, hän kumartui vielä kauemmaksi eteenpäin. Mutta Florencea hän ei nähnyt. Tytön oli epäilemättä onnistunut päästä karkuun.

Kun Weber tuli alas portista, vahvistivat hänen ensimmäiset sanansa don Luisin toiveet. Salapoliisipäällikkö oli raivosta suunniltaan. Hänen vankeutensa ja nöyryyttävä tappionsa tekivät hänet mielettömäksi.

"Ah", huudahti hän nähdessään vangin. "Siinä on ainakin yksi! Gaston
Sauveraud! Hyvä saalis! Mistä saitte hänet?"

"Place du Palais-Bourbonilta", sanoi yksi poliiseista. "Me näimme hänen hiipivän ulos kellarinovesta."

"Ja don Luis? Toivon ettette ole antaneet hänen lähteä talosta?
Minähän olin antanut ankarat ohjeet."

"Me saamme hänet! Tästä ei koidu hänelle hyvää. Poliisin vastustaminen! Osallisuus rikokseen! Vihdoinkin meidän onnistuu paljastaa hänet. Käykää kiinni, hyvät ystävät! Kaksi teistä vartioi Sauveraudia, neljä miestä revolverit kädessä Place du Palais Bourbonille, kaksi miestä katolle. Muut seuraavat minua. Aloitamme Levasseurin huoneesta ja lopetamme Perennan huoneeseen. Eteenpäin, pojat."

Don Luis ei odottanut vihollisen hyökkäystä. Kun hän nyt tunsi heidän aikomuksensa, vetäytyi hän takaisin Florencen huoneeseen. Kun Weber ei vielä tuntenut oikotietä ulkorakennusten välillä, oli don Luisilla kylliksi aikaa vakuuttautuakseen siitä, että laskuluukku oli hyvässä kunnossa ja ettei ollut mitään syytä, joka panisi heidät epäilemään salaisen kaapin olemassaoloa esiripun takana. Kahdeskymmenesneljäs päivä toukokuuta kello viisi illalla oli tilanne siis tällainen: Florence Levasseuria uhkasi vangitseminen, Gaston Sauveraud oli vankilassa, samoin Marie Fauville, joka kieltäytyi nauttimasta ruokaa. Ja don Luis, joka uskoi heidän viattomuuteensa ja oli ainoa, joka olisi saattanut pelastaa heidät, oli piiritettynä omaan taloonsa, jossa liuta salapoliiseja etsiskeli häntä.

Mitä tulee Morningtonin perintöön, ei siitä enää voinut olla puhettakaan, koska perijä nyt vuorostaan oli ryhtynyt avoimeen taisteluun yhteiskuntaa vastaan.

"Mainiota", sanoi don Luis naurahtaen. "Tätä voi kutsua minun mieleni mukaiseksi elämäksi. Kysymys on hyvin yksinkertainen ja voidaan tehdä useammalla tavalla. Kuinka voi mies ilman sou'takaan taskussaan koota itselleen omaisuuden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa panematta jalkaa luolansa ulkopuolelle? Kuinka voi kenraali ilman sotilaita ja sotatarpeita voittaa taistelun, jonka hän on hävinnyt? Lyhyesti ja selvästi, kuinka on minun, Arsène Lupinin, käyttäydyttävä, voidakseni huomenillalla olla läsnä kokouksessa bulevardi Suchetilla ja pelastaakseni Marie Fauvillen, Florence Levasseurin, Gaston Sauveraudin ja päällepäätteeksi erinomaisen ystäväni Perennan?"

Hän kuuli kumeita jysähdyksiä kaukaa. Salapoliisit olivat joko katolla tahi tutkivat talon seiniä.

Don Luis ojentautui pitkin pituuttaan lattialle, peitti kasvot käsiinsä, sulki silmänsä ja mutisi:

II LUKU.

Don Luis Perenna loikoi siten hyvin kauan. Näiden tuntien pakollisen toimettomuuden aikana oli hänen "toimenaan" lakkaamatta toistaa Gaston Sauveraudin selostusta tapahtumista. Hän koetti eritellä kaikki kertomuksen yksityiskohdat, muistutteli merkityksettömimmätkin ilmeet, näennäisesti mitättömimmätkin lauseet. Hän tarkasti näitä lauseita yhden kerrallaan saadakseen ilmi pienimmänkin totuuden atomin, jonka ne mahdollisesti saattoivat sisältää!

Sillä totuus oli niissä. Niin oli Sauveraud sanonut ja Perenna ei sitä epäillyt. Koko tämä kauhea historia, kaikki, mikä muodosti Mornington-jutun ja bulevardi Suchetin murhenäytelmän, kaikki, mikä saattoi levittää valoa salajuoneen Marie Fauvillea vastaan ja selittää Sauveraudin ja Florencen kovaa kohtaloa: kaikki tämä sisältyi Sauveraudin kertomukseen. Don Luisin tarvitsi vain ymmärtää, ja totuus astuisi esiin ikäänkuin siveysoppi hämärässä tarinassa.

Don Luis ei poikennut silmänräpäykseksikään järjestelmästään. Jos joku este ilmaantui vastasi hän heti:

"On mahdollista, että minä olen väärässä ja että Sauveraudin kertomus ei anna minulle mitään kiinnekohtaa, josta saisin johtolangan. Ehkä totuus on tämän kaiken ulkopuolella. Mutta onko minulla keinoja päästä totuuden perille jotain muuta tietä? Kaikki mitä minulla on apuna tutkimuksissani, ilman että kiinnitän aivan liian suurta huomiota määrättyihin valonvälähdyksiin, jotka salaperäisten kirjeiden säännöllinen ilmestyminen on heittänyt tähän näytelmään, kaikki mitä minulla on, on Gaston Sauveraudin kertomus. Eikö minun ole siis käytettävä sitä?"

Ja samoinkuin käymme polkua myöten toisen henkilön jälkiä, alkoi hän vielä kerran läpikäydä sitä juttua, jonka Sauveraud oli kertonut. Hän vertasi sitä siihen kuvaan tapahtumien kulusta, jonka hän tähän saakka oli muodostanut itselleen. Nämä molemmat kuvat olivat aivan vastakkaisia, mutta eikö juuri niiden vastakkaisuus voisi johtaa totuuteen.

"Tässä on se, mitä hän sanoi", ajatteli don Luis, "ja tässä on se, mitä minä uskoin. Mitä merkitsee ero? Tässä on se, mitä oli ja tässä on se, mitä näytti olevan. Minkä vuoksi rikollinen halusi, että sen mitä tapahtui pitäisi näyttää juuri tällaiselta? Kääntääkseen itsestään epäilykset? Mutta oliko siinä tapauksessa välttämätöntä, että epäilykset kohdistuisivat juuri niihin, joihin ne kohdistuivat?"

Kysymyksiä syntyi joukoittain. Välistä vastasi hän niihin umpimähkään, mainitsi nimiä ja lausui sanoja ikäänkuin nimi olisi ollut rikollisen ja lausutut sanat juuri ne, jotka sisälsivät totuuden.

Sitten ryhtyi hän jälleen juttuun niinkuin koulupojat tekevät opetellessaan ja tutkiessaan ajatusta, kun sen jokainen piirre tarkastetaan tyystin, jokainen lause arvioidaan oikeaan arvoonsa, jokainen jakso punnitaan.

Äkkiä keskellä yötä hän vavahti. Hän otti esille kellonsa. Sähkölampun valossa näki hän, että kello oli seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista.

"Seitsemäntoista minuuttia vailla kaksitoista", sanoi hän, "minä ratkaisin arvoituksen."

Hän koetteli hallita mielenliikutustaan, mutta se oli niin voimakas ja hänen hermonsa olivat kestäneet sellaisen kuulumattoman jännityksen, että hän purskahti itkuun. Hän oli äkkiä keksinyt hirveän totuuden, samoinkuin yöllä puoleksi erotetaan maisema salaman välähtäessä.

Ei ole mitään niin hermojakuluttavaa kuin tuollainen äkillinen keksintö, kun on ensin hapuillut ja kamppaillut pimeydessä. Väsyneenä ponnistuksista ja ruuan puutteesta hän tunsi tämän vaikutuksen niin voimakkaasti, että hän, huolimatta jatkaa mietteitään, antautui vastustamattomasti unen helmaan vaipuen ikäänkuin hyväätekevään kylpyyn.

Herätessään aamutunneilla reippaana ja pirteänä kovasta vuoteestaan huolimatta, säpsähti hän muistaessaan otaksuman, jonka oli hyväksynyt, ja hänen ensimmäinen tehtävänsä oli epäillä sitä. Mutta siihen ei hänellä, niin sanoaksemme, ollut aikaa. Todisteet tulivat itsestään virtana ja muuttivat otaksuman heti lujaksi varmuudeksi, jota oli turha kieltää. Asia oli niin, juuri niin. Niinkuin hän oli arvannutkin oli totuus kätketty Sauveraudin kertomukseen. Ja hän ei ollut erehtynyt sanoessaan Mazerouxille, että tapa, jolla salaperäiset kirjeet ilmestyivät, oli vienyt hänet jäljille.

Totuus oli hirveä. Ajatellessaan sitä koki hän samaa kauhua, jota päällikkö Vérot'kin sanoessaan jo melkein myrkyn lannistamana:

"En pidä tästä. Tämä näyttää pahalta. Koko asia on suunniteltu pirullisella tavalla!"

Pirullinen oli juuri oikea sana. Ja don Luis hämmästyi tätä rikosta, joka oli sellainen ettei mitkään ihmisaivot näyttäneet voivan sitä keksiä.

Kahden tunnin ajan käytti hän koko älynvoimansa tarkastellakseen tilannetta joka puolelta. Hän ei ollut erittäin levoton tuloksesta, sillä nyt, tuntiessaan hirveän salaisuuden, ei hänellä ollut mitään muuta tehtävää kuin vapautua ja mennä illalla bulevardi Suchetille, jossa hän näyttäisi kaikille kuinka murha oli tapahtunut. Mutta yrittäessään hiipiä pois ja kiivetessään ylös salaisen käytävän kautta ja ollessaan toisten portaiden ylimmällä askelmalla, siis salongin tasalla, kuuli hän miesten ääniä huoneesta.

"Peijakas", ajatteli hän, "asia ei ole niin helppo kuin luulin.
Päästäkseni pakoon lainvartijoita on minun ensiksi päästävä
vankilastani, ja ainakin yksi uloskäytävistäni on vartioitu.
Koettakaamme toista."

Hän meni Florencen huoneeseen päin ja pani koneiston käyntiin. Kaapin seinä liukui syrjään.

Nälän pakottamana ja toivoen löytävänsä jotain ruokatavaroita, jotka auttaisivat häntä kestämään piiritystä nälänhätää kärsimättä, aikoi hän mennä ulos vuodekomerosta, kun hän äkkiä pysähtyi. Joku oli tullut huoneeseen.

Don Luis tunsi poliisiprefektin äänen ja tämän kysymys ilmaisi hänelle ensiksikin, että Mazeroux oli päässyt ulos pimeästä komerosta ja toiseksi, että komisario oli viereisessä huoneessa. Onneksi oli seinä liukunut aivan äänettömästi syrjään ja don Luis saattoi nyt kuulla molempien miesten keskustelun.

"Se on merkillistä. Täytyyhän miehen jossain olla. Tahi onko hän voinut päästä pakoon yli katon?"

"Mahdotonta, herra prefekti", sanoi kolmas ääni, jonka don Luis tunsi olevan Weberin. "Mahdotonta. Me varmistauduimme siitä eilen ja mikäli hänellä ei ole siipiä…"

"Luulen, herra prefekti, hänen olevan piiloutuneena taloon. Tämä on vanha talo, jossa nähtävästi on varmoja piilopaikkoja…"

"Luonnollisesti," sanoi herra Desmalions, joka, sikäli kuin don Luis näki katsoessaan eräästä raosta, kulki edestakaisin vuodekomeron edessä. "Olette oikeassa ja me vangitsemme hänet luolassaan. Mutta onko se todella välttämätöntä?"

"Niin, te tunnette minun käsitykseni asiasta ja pääministeri on samaa mieltä. Lupinin esiinvetäminen olisi virhe, jota me lopultakin saisimme katua Hän on tullut kunnialliseksi mieheksi; hän on meille hyödyllinen eikä tee mitään vahinkoa."

"Niin, luonnollisesti, eilinen kuje, puhelinkuje! Teidän täytyy myöntää, että se oli sukkela. Pääministeri oli naurusta pakahtua kun kerroin siitä."

"Ei, mutta se lurjus ei todellakaan ole milloinkaan neuvoton. Naurettavaa tahi ei, oli kuje kuitenkin tavattoman rohkea. Leikata puhelinlangat teidän nenänne edessä ja sulkea sitten teidät rautaesiripun taa! Asiasta toiseen, Mazeroux, teidän on annettava korjata puhelin nyt aamulla, niin että se tulee yhteyteen poliisiprefektuurin kanssa. Oletteko alkaneet tutkimuksenne näissä molemmissa huoneissa?"

"Käskynne mukaan, herra prefekti. Herra Weber ja minä olemme nuuskineet kaikkialla koko tunnin."

"Niin", sanoi herra Desmalions, "tämä Florence Levasseur näyttää minusta epäilyttävältä. Hän on aivan varmasti kanssarikollinen. Mutta minkälainen oli hänen suhteensa Sauveraudiin ja don Luis Perennaan? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Oletteko keksineet mitään hänen papereistaan?"

"En, herra prefekti," sanoi Mazeroux. "Ei mitään muuta kun laskuja ja liikekirjeitä."

Weber puhui riemuitsevasti ja jatkoi vastaukseksi herra Desmalionsin kysymykseen:

"Tässä on eräs Shakespearen osa, kahdeksas osa. Kuten näette, on se erilainen kuin muut osat, kirja on ontto ja muodostaa salaisen piilopaikan papereille."

"Tässä ne ovat: melkein kirjoittamattomia paperilehtiä. Yhdessä on merkitty ne päivämäärät, jolloin salaperäiset kirjeet jätetään perille."

"Ahaa!" sanoi herra Desmalions, "se on musertava todistus Florence Levasseuria vastaan. Ja se selvittää meille myöskin mistä don Luis sai tietonsa."

Perenna kuunteli kummastuneena. Hän oli tämän kohdan unohtanut kokonaan ja Gaston Sauveraud ei ollut maininnut siitä kertomuksessaan. Ja kuitenkin oli se hyvin kummallinen ja tärkeä seikka. Mistä oli Florence saanut nämä aikamäärät?

Don Luis heristi korviaan. Toiset paperit olivat välttäneet hänen huomionsa sinä päivänä, jolloin hän oli keskustellut Florencen kanssa tässä huoneessa.

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", sanoi prefekti, "tuo merkillinen räjähdys, jonka don Luis ennusti ja joka seuraa viidettä kirjettä, ainakin sen mukaan mitä paperille on kirjoitettu. Siihen on meillä vielä hyvää aikaa, koska kirjeitä on ollut vasta kolme ja neljäs tulee tänä yönä. Sitäpaitsi bulevardi Suchetilla olevan talon räjähdyttäminen ei ole mikään helppo asia. Onko siinä kaikki?"

"Herra prefekti", sanoi Weber ottaen esille viimeisen, "tahdotteko olla niin hyvä ja katsoa tätä pienistä neliöistä kokoonpantua suurempaa neliötä Eikö se näytä talon pohjapiirrokselta?"

"Tämä on tämän talon pohjapiirros", selitti Weber juhlallisesti. "Tässä näette pihamaan, päärakennuksen, porttivahdintuvan ja neiti Levasseurin huoneen. Tästä pisteestä lähtee punaisella merkitty pilkutettu viiva kierrellen päärakennusta kohti. Tämän viivan alku on merkitty punaisella ristillä, joka merkitsee tätä huonetta, jossa nyt olemme… tahi tarkemmin sanoen vuodekomeroa. Tässä näette jotain, joka merkitsee kai takkaa… tahi pikemmin kaappia, vuoteen takana olevaa kaappia, joka on arvatenkin esiripun peittämä."

"Mutta siinä tapauksessa", sanoi herra Desmalions, "täytyy tuon pilkutetun viivan merkitä käytävää, joka johtaa tästä sivurakennuksesta päärakennukseen. Katsokaa, viivan toisessa päässä on myöskin pieni punainen risti."

"Niin, herra prefekti, siinä on vielä yksi risti. Meidän on varmistauduttava siitä, mitä huonetta se tarkoittaa. Mutta sillä aikaa olen arviokaupalla sijoittanut muutamia miehiä pieneen huoneeseen toisessa kerroksessa, sinne, niissä viimeinen salainen kohtaus eilen don Luisin, Florence Levasseurin ja Gaston Sauveraudin välillä tapahtui. Koska me olemme varmoja viivan toisesta päätepisteestä, niin tunnemme siis don Luis Perennan piilopaikan."

"Herra prefekti, eilen tuo mies loukkasi minua karkeasti. Sen todistavat alaisenne. Palvelijat tietävät sen myöskin. Yleisö on pian siitä selvillä. Tuo mies on auttanut Florence Levasseurin pakenemaan. Hän oli myöskin apuna Gaston Sauveraudin pakoyrityksessä. Hän on roisto vaarallisinta lajia. Herra prefekti, minä olen vakuutettu, ettette te kiellä minulta lupaa kaivaa häntä esille luolastaan. Muuten… muuten, herra prefekti, katson itseni pakotetuksi pyytämään eroni."

"Ja hyvällä syyllä", sanoi prefekti nauraen. "Onhan aivan luonnollista, että te ette voi sulattaa rautaesirippujuttua. No niin, käykää päälle sitten! Se on don Luisin yksityisasia, hän on itse tahtonut näin. Mazeroux, soittakaa virastooni niin pian kuin puhelin on kunnossa. Ja teidän molempien on kohdattava minut tänä iltana Fauvillen talossa. Älkää unohtako, että nyt on neljännen kirjeen yö."

Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. — Hän meni hiljaa kaapille ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.

"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa pinteessä."

Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.

"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme hiukan, katsokaamme…"

Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään koneistoa, oli vaara aivan lähellä.

"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi jäljellä koko voimani…"

Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.

Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.

Alhaalta päin kuului romahdus, sen kaiku kiiri läpi tunnelin äänten sorinan seuraamana.

"Kas niin", ajatteli hän. "Käsiraudat, vangitseminen, vankikoppi!
Mikä huono onni… ja niin naurettava kokonaisuudessaan. Ja Marie
Fauville, joka varmasti tulee lopettamaan itsensä… ja Florence…"

Ennenkuin hän sammutti lampun, antoi hän sen valon viimeisen kerran valaista ympärilleen.

Parin metrin päässä portaista, noin niiden puolivälin korkeudella, puuttui sisimmästä seinästä suuri ovi, joten muodostui tarpeeksi suuri tyhjä aukko, niin että saattoi ryömiä sinne.

Vaikka tämä reikä ei muodostanutkaan mitään tarkoituksenmukaista piilopaikkaa, oli joka tapauksessa mahdollista, että etsijät laiminlöisivät sen tutkimisen. Sitäpaitsi ei don Luisilla ollut valitsemisen varaa. Sammutettuaan lampun kumartui hän eteenpäin seinäaukkoa kohden, ulottuen siihen käsillään ja onnistui ryömimään tasapainoaan kadottamatta sinne.

Weber, Mazeroux ja heidän joukkonsa lähenivät. Don Luis painautui mahdollisimman lähelle piilopaikkansa takaseinää välttääkseen lyhdyn valon, jonka kajastus alkoi jo näkyä. Ja nyt tapahtui jotain kummallista: kivi, jota vastaan hän painautui, kääntyi hitaasti ympäri ikäänkuin olisi liikkunut akselin ympäri ja hän putosi toiseen, takana olevaan tyhjään komeroon. Kivi kääntyi paikoilleen yhtä hitaasti kuin ennenkin samalla kuin joukko pieniä kiviä rapisi alas seiniä peittäen puoleksi hänen jalkansa.

"Ei sieluakaan! Ja tähän päättyy käytävä. Mikäli hän ei livahtanut tullessamme… katsokaa portaiden yllä olevasta luukusta."

"Päättäen kulkemamme tien suunnan mukaan on varmaa, että luukku on toisen kerroksen tasalla. Toisen pienen punaisen ristin piti juuri merkitä huonetta don Luisin makuuhuoneen vieressä toisessa kerroksessa. Sinne olen sijoittanut kolme salapoliisia. Jos hän on koettanut päästä ulos sitä tietä, on hän kiinni."

"Meidän tarvitsee vain koputtaa", sanoi Mazeroux. "Silloin löytää väkemme luukun ja päästää meidät pois. Muuten meidän on murrettava se."

Jälleen kaikuivat kovat iskut kautta käytävän. Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen antoi luukku perään ja Weberin sekä Mazerouxin ääniin sekaantui muita ääniä.

Sillä aikaa tutki don Luis olinpaikkaansa ja huomasi kuinka tavattoman pieni se oli. Hän saattoi olla korkeintaan istuvassa asennossa. Tässä oli tunneli, eli tarkemmin sanoen ahdas sola, puolitoista metriä pitkä päättyen vielä pienempään tiileillä kiinnimuurattuun aukkoon. Tiilikivet, joista puuttui muutamia, muodostivat sivuseinät ja kivet, joiden olisi pitänyt pysyä koossa, putoilivat pienimmästäkin kosketuksesta alas, niin että luolan lattia oli niiden peittämä.

"Hitto vie", ajatteli don Luis, "en saa käännellä täällä itseäni liiaksi, muuten joudun vaaraan tulla elävänä haudatuksi. Hauskoja näkymiä!"

Ei ainoastaan tämä, mutta myöskin pelko aiheuttaa melua pakotti hänet olemaan liikkumattomana. Ajatus seurasi ajatusta. Hän muisti kummastelleensa kuinka kreivi Malonyin isoisänäiti oli käyttäytynyt pysyäkseen hengissä niinä päivinä, jolloin hänen täytyi olla piilossa rautaesiripun takana ja ymmärsi nyt, että salakäytävän ja puhelinkomeron välillä oli ollut yhteys, putkijohto, joka oli liian kapea että ihminen olisi voinut ryömiä siitä läpi, mutta ilmavaihdon vuoksi välttämätön. Varovaisuustoimenpiteenä siltä varalta, että salainen käytävä keksittäisiin, peitti suuri kivi tämän putkijohdon pään. Kreivi Malonyi oli kai antanut täyttää tämän johdon korjatessaan työhuonettaan.

Siinä istui hän paksun seinän sisään suljettuna ilman muuta määrättyä tarkoitusta kuin poliisin kynsien välttäminen. Kului useita tunteja.

Nälän ja janon kiusaamana vaipui hän vähitellen syvään uneen ja nukkui niin raskaasti ettei herännyt ennenkuin kello kahdeksan illalla. Herättyään tunsi hän itsensä hyvin väsyneeksi ja näki nyt olotilansa kauheassa valossa. Hän muutti äkkiä mielensä ja päätti antautua vihollistensa käsiin. Mikä tahansa oli parempaa kuin tämä kärsimys ja ne vaarat, joihin hän joutuisi viipymällä kauemmin.

Mutta kääntyessään löytääkseen sisäänkäytävän luolaansa huomasi hän ensiksikin, että kivi ei kääntynyt painamalla ja sitäpaitsi, että hänen ei monista yrityksistään huolimatta onnistunut löytää koneistoa joka pani kiven liikkeeseen. Hän etsi itsepintaisesti, mutta kaikki hänen kokeensa olivat turhia. Kivi ei liikkunut paikaltaan. Mutta joka kerran hänen ponnistaessaan putoili seinän yläosasta kiviä supistaen hänen ennestäänkin pientä liikkumisalaansa.

Huomattavalla ponnistuksella tukahdutti hän levottomuutensa ja sanoi leikillisesti itselleen:

"Mainiota! Nyt olen pakotettu huutamaan apua… minä, Arsène Lupin! Niin, huutamaan noita herroja poliiseja apuun. Muuten lisääntyvät toiveeni tulla elävänä haudatuksi joka minuutti. Se mahdollisuus on olemassa kymmenen yhtä vastaan!"

"Ei, piru vie, haluan selviytyä tästä pulasta omin neuvoin. Huutaa apua? Ei tule koskaan kysymykseenkään!"

Hän kokosi kaiken tarmonsa ajatellakseen, mutta hänen tylsistyneet aivonsa antoivat hänelle ainoastaan hämmentyneitä ja irrallisia mielijohteita. Hän näki lakkaamatta edessään Florencen ja myöskin Marie Fauvillen kasvot.

"Tänä yönä minun on heidät pelastettava", sanoi hän itsekseen. "Ja minä teen sen ehdottomasti, koska he ovat syyttömät ja minä tiedän kuka on todellinen rikollinen. Mutta kuinka minun on käyttäydyttävä onnistuakseni?"

Hän ajatteli poliisiprefektiä ja kokousta, joka tapahtuisi bulevardi Suchetilla Fauvillen talossa. Kokoontujat olivat jo saapuneet. Poliisi vartioi taloa. Ja tämä muistutti häntä paperipalasesta, jonka Weber oli Shakespearen kahdeksannesta osasta löytänyt ja josta prefekti oli lukenut:

"Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa ja että se tapahtuu kello kolme aamulla."

"Niin", ajatteli don Luis seuraten herra Desmalionsin ajatusjuoksua, "niin, kymmenen päivän kuluttua. Koska on tullut vasta kolme kirjettä, tulee neljäs tänä yönä ja räjähdys ei tapahdu ennenkuin viides kirje on ilmestynyt, siis kymmenen päivän kuluttua."

"Kymmenen päivän kuluttua… samanaikuisesti viidennen kirjeen kanssa… kymmenen päivän kuluttua…"

Äkkiä vavahti hän kauhusta. Hirveä näky välähti hänen mielessään, näky, joka oli liiankin totta. Räjähdys tapahtuisi tänä yönä! Ja täydellisesti vakuutettuna, että tämä oli oikea otaksuma, hyväksyi hän uudelleen valveutuneella terävänäköisyydellään sen heti aivan varmana. Varmasti oli vain kolme kirjettä tullut perille, mutta ne piti laskea niinkuin neljä olisi tullut, koska yksi ei ollut tullut perille oikeaan aikaan, vaan kymmenen päivää myöhemmin, syystä, jonka don Luis tunsi. Sitäpaitsi ei asia koskenut nyt sitä. Ei ollut kysymyksessä totuuden etsiminen tässä kirjeiden ja päivämäärien sekasorrossa, tässä tiheässä pensaikossa, jossa kukaan ei tuntenut itseään varmaksi mistään. Ei, yksi asia oli muuta tärkeämpi ja se oli tämä lause: "Huomatkaa, että räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa." Ja kun räjähdys oli asetettu toukokuun kahdenkymmenenviidennen päivän yöksi, tapahtuisi se juuri sinä yönä kello kolme!

Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Tähän saakka oli hänellä ollut rohkeutta istua vankilassaan ja odottaa ihmetyötä, joka vapauttaisi hänet, mutta hänestä oli parempi kohdata jokainen vaara ja antautua mihin rangaistukseen tahansa mieluimmin kuin jättää poliisiprefekti, Weber, Mazeroux ja heidän seuralaisensa alttiiksi kuolemalle, joka heitä odotti.

Fauvillen talo räjäytettäisiin ilmaan kolmen, neljän tunnin kuluttua. Sen hän tiesi aivan varmaan. Yhtä täsmällisesti kuin nuo salaperäiset kirjeet olivat saapuneet määräpaikkaansa huolimatta kaikista esteistä, tulisi räjähdyskin tapahtumaan sanottuun aikaan. Näiden kaikkien rikosten helvetillinen toimeenpanija oli niin tahtonut. Kello kolme aamulla ei Fauvillen talosta olisi jäljellä mitään.

Hänelle oli palautunut niin paljon voimia, että hän saattoi päästää epätoivoisen huudon ja antaa äänensä tunkeutua läpi rappauksen ja kiviseinien.

Kun hän ei näyttänyt saavan mitään vastausta huutoonsa, keskeytti hän ja kuunteli kauan. Hiljaisuus oli täydellinen.

Silloin ajoi tuska kaikista hänen huokosistaan kylmän hien. Ajatella, jos salapoliisit olivat lakanneet vahtimasta ylintä kerrosta ja tyytyneet viettämään yönsä alakerrassa.

Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka kuoli jo hänen kurkkuunsa.

Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua, johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.

Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean kummitusmaisen olennon uhriksi.

Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.

Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen sammaltaen katkonaisia sanoja:

III LUKU

Tuo neljäs salaperäinen kirje! Neljäs näistä kirjeistä, jotka olivat itse paholaisen postittamia ja pirun tuomia, kuten eräs lehdistä asian ilmaisi!

Muistamme kaikki sen ennenkuulumattoman jännityksen, joka vallitsi yleisön keskuudessa, kun kahdeskymmenesviides päivä toukokuuta lähestyi. Ja viimeiset uutiset kohottivat yleisön mielenkiinnon huippuunsa. Yleisö sai kuulla puhuttavan Sauveraudin vangitsemisesta, hänen rikostoverinsa Florence Levasseurin — don Luis Perennan sihteerin — paosta ja Perennan omasta salaperäisestä katoamisesta.

Tästä hetkestä alkaen voitonvarmana ja melkein kaikki murhenäytelmän esittäjät käsissään, tuli poliisi puheliaammaksi ja sen ilmoitusten johdosta tunsi yleisö don Luisin muuttuneen aseman, aavisti hänen intohimonsa Florence Levasseuriin sekä todellisen syyn hänen mielenmuutokseensa ja vapisi jännityksestä nähdessään tämän ihmeellisen miehen antautuvan uuteen taisteluun.

Mitä hän aikoi tehdä. Tiedot Marie Fauvillesta eivät olleet hyviä. Taipumattomalla itsepäisyydellä pysyi hän itsemurha-aikeissaan. Häntä täytyi ruokkia keinotekoisella tavalla ja Saint-Lazaren sairasosaston lääkärit eivät salanneet epäilyksiään. Tulisiko don Luis ajoissa?

Sinä iltana virtasi tavaton väenpaljous La Muetten ja Auteuilin kautta bulevardi Suchetille, ihmisvirta, joka ei tullut ainoastaan Pariisista, vaan myöskin esikaupungeista ja maaseudulta. Näytelmä oli jännittävä ja yleisö tahtoi olla mukana.

He katselivat vain matkan päästä, sillä poliisi oli sulkenut tien sata metriä talon kummallekin puolen ja kaikki, joiden onnistui kiivetä vastapäiselle muurille, ajettiin alas linnoituksen kaivantoihin.

Taivas oli onnettomuutta ennustavien raskaiden pilvien peitossa, joita tuon tuostakin valaisi hopeainen kuu. Miehet lauloivat. Katupojat matkivat eläinten ääniä. Ihmiset asettuivat ryhmiin penkeille ja käytäville, syöden ja juoden sekä pohtien asiaa.

Osa yötä vietettiin tällä tavoin, eikä mitään tapahtunut, joka olisi vaimentanut väkijoukon uteliaisuutta. Se rupesi tuumimaan eikö olisi viisainta mennä kotiin, koska Sauveraud oli vankilassa ja oli hyvin vähän luultavaa, että neljäs kirje loihdittaisiin näkyviin samalla salaperäisellä tavalla kuin toisetkin.

Jo kello kymmenestä illalla olivat prefekti, hänen ensimmäinen sihteerinsä, salapoliisipäällikkö ja hänen lähin miehensä Weber, komissario Mazeroux ja kaksi tarkastajaa kokoontuneet siihen suureen huoneeseen, jossa Fauville murhattiin. Viisitoista salapoliisia oli sijoitettu muihin huoneisiin yli kahdenkymmenen vahtiessa kattoa, talon ulkosivua ja puutarhaa.

Iltapäivän kuluessa oli toimitettu uusi perusteellinen tutkimus, mutta paremmatta tuloksetta kuin ennenkään. Kaikkia oli käsketty valvomaan. Jos kirje ilmestyisi jossain paikassa suurta huonetta, haluttiin päästä selville kuka sen toi. Poliisi ei uskonut ihmetöihin.

Kello kaksitoista antoi herra Desmalions tarjota alaisilleen kahvia. Itse hän tyhjensi kaksi kuppia ja oli alituisesti liikkeessä, milloin hän meni huoneen päästä toiseen, milloin portaita ylös ylähuoneen, milloin etuhuoneen ja eteisen väliä. Hän halusi vahdinpidon tapahtuvan mitä suotuisimpien olosuhteiden vallitessa ja antoi sen vuoksi kaikkien ovien olla avoinna ja kaikkien sähköjen palaa.

"Pitää olla pimeä, että kirje tulisi. Te muistatte, herra prefekti, tehneenne tämän kokeen ennenkin, mutta silloin ei kirje tullut."

"Koetamme uudelleen", vastasi herra Desmalions, joka kaikesta huolimatta oli peloissaan don Luisin sekaantumisesta ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sen mahdottomaksi.

Mutta kun yö yhä kului, tulivat kaikki läsnäolijat kärsimättömiksi. Varustautuneena taisteluun halusivat he näyttää voimiaan. He ponnistivat näkö- ja kuulohermojaan äärimmäisiin asti. Kello yksi tapahtui hälytys, joka osoitti minkä korkeuden jännitys oli saavuttanut. Ensimmäisessä kerroksessa kajahti laukaus ja sitä seurasi huuto. Tarkastettaessa huomattiin, että kaksi salapoliisia, jotka kohtasivat toisensa kierroksella, eivät olleet tunteneet toisiaan ja toinen heistä oli ampunut revolverilla ilmaan ilmoittaakseen tovereilleen.

Ohjeet olivat nyt lievemmät ja uteliaat saivat tulla lähemmäksi, mutta vielä oli katu suljettu.

"Mutta onko varma, että räjähdys on kymmenen päivän kuluttua eikä tänä yönä, herra prefekti, muuten olisivat kaikki nuo ihmiset, samoin kuin mekin, vaarassa."

"Yhtä vähän tapahtuu räjähdystä kuin tulee kiirettäkään tänä yönä", sanoi herra Desmalions olkapäitään kohottaen. Ja hän lisäsi: "sinä päivänä annetaan sitäpaitsi ankarat ohjeet."

Kun prefekti viisitoista minuuttia tämän jälkeen sytytti savukkeen, sanoi eräs salapoliisi leikillisesti:

"Tuota meidän on ensi kerralla välttäminen, herra prefekti. Se voisi olla vaarallista."

"Seuraavalla kerralla", sanoi herra Desmalions, "en kuluta aikaa pitämällä vahtia. Sillä alan uskoa, että tämä kirjejuttu nyt on loppuunsuoritettu."

Kului muutamia minuutteja. Herra Desmalions oli istuutunut. Myöskin toiset istuivat. Kukaan ei puhunut mitään.

Eräs ääni vastasi, mutta niin kaukaa ja niin heikosti, että hän erotti ainoastaan epäselvää muminaa ja huudahti:

"Halloo!" sanoi hän. "En kuule. Olkaa hyvä ja toistakaa mitä sanoitte. Kuka puhuu?"

Prefekti teki vihaisen liikkeen, ei niin paljon suuttumuksesta naurettavaan kysymykseen kuin siitä, että oli todellakin tuntenut don Luisin äänen.

"Mitä?" sanoi hän ja hillitsi itsensä. "Mikä kysymys se on? Missä te olette?"

"Me lähetämme väkeä auttamaan teitä", sanoi herra Desmalions, joka alkoi tulla hyvälle tuulelle.

"Myöhemmin, herra prefekti. Vastatkaa minulle ensiksi… ja pian.
Muuten en tiedä onko minulla voimia… mitä kello on?"

Tuntui kuin äkillinen kauhu olisi antanut don Luisille uusia voimia. Hänen heikko äänensä sai voimaa ja vuoroin pyytäen, käskien ja vedoten, täynnä rehellistä vakaumusta hän teki kaikkensa saadakseen herra Desmalionsin uskomaan sanojaan:

"Menkää tiehenne, herra prefekti. Menkää, jokikinen, jättäkää talo. Se lentää ilmaan kello kolme. Niin, niin, sen vannon. Kymmenen päivää neljännen kirjeen jälkeen, se on nyt, sillä on ollut kymmenen päivän väliaika kirjeiden tulolla. Se tapahtuu nyt, kello kolme aamulla. Huomatkaa mitä oli kirjoitettu paperille, jonka herra Weber antoi teille aamulla: 'Räjähdys ei ole yhteydessä kirjeiden kanssa. Se tapahtuu kello kolme aamulla.' Kello kolme aamulla tänään, herra prefekti! Menkää, minä pyydän teitä. Ei kukaan saa jäädä taloon. Teidän on uskottava minua. Minä tiedän nyt kaikki. Eikä mikään voi estää uhkausta menemästä täytäntöön. Menkää, menkää, menkää! Tämä on hirveätä… tunnen, että te ette usko minua… eikä minulla ole yhtään voimia jäljellä… menkää pois, kaikki!"

Hän sanoi lisäksi joitakin sanoja, joita herra Desmalions ei käsittänyt. Sitten vaikeni ääni ja vaikka prefekti vielä kuuli huudon, tuntui hänestä, että se oli hyvin kaukainen ja että puhelintorvi ei enää ulottunut puhujan suun luo.

"Hyvät herrat", sanoi hän hymyillen, "kello on seitsemäätoista minuuttia vailla kolme. Seitsemäntoista minuutin kuluttua lennämme ilmaan. Niin ainakin hyvä ystävämme don Luis Perenna väittää."

Huolimatta leikillisestä tavasta, jolla uhkaus sanottiin, syntyi kuitenkin yleinen levottomuus. Weber kysyi.

"Hän itse. Hän on ryöminyt johonkin piilopaikkaan talossaan työhuoneensa yläpuolella ja tuntuu olevan ponnistuksista ja kärsimyksistä aivan loppunut. Menkää ja päästäkää hänet ulos, Mazeroux… jos ei tämä vain ole hänen keksintönsä uusi koukku. Teillä on kai vangitsemismääräys?"

"Sanoi. Hän luottaa merkintöön, jonka herra Weber löysi eräästä
Shakespearen osasta. Räjähdys tapahtuu tänä yönä."

Mazeroux hätkähti, epäröi, mutta huolimatta kunnioituksestaan herra prefektiä kohtaan huudahti hän kykenemättä itseään hillitsemään:

"Se ei ole päähänpisto! Minä olen työskennellyt yhdessä don Luisin kanssa. Minä tunnen miehen. Jos hän sanoo, että jotain tapahtuu, niin hänellä on syynsä."

"Ei, ei, herra prefekti," väitti Mazeroux kiihottuen yhä enemmän, "minä vakuutan, että teidän on kuultava häntä. Talo räjähtää ilmaan — kuten hän sanoi — kello kolme. Meillä on jäljellä vain muutamia minuutteja. Poistukaamme… pyydän teitä, herra prefekti."

"Se ei ole livistämistä, herra prefekti. Se on luonnollinen varovaisuustoimenpide. Mehän voimme koettaa… ja te itse, herra prefekti…"

"Riittää, minä sanon!" toisti prefekti korskeasti. "Jos olette peloissanne, voitte käyttää antamaani määräystä ja lähteä hakemaan don Luisia."

Tuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana edestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja ensimmäiseen sihteeriinsä:

"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään sellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi olemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy olla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?"

Sihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin kuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin minuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.

Kello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi kertaa katsoi hän kelloaan.

Se oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö talo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja kaikkivoipa olento niin halusi?

"Se on mieletöntä, aivan mieletöntä!" huudahti prefekti jalkaa polkien. Seitsemän minuuttia, kuusi minuuttia…

Mazeroux laskeutui aivan hiljaa polvilleen, teki ristimerkin ja luki matalalla äänellä rukouksiaan. Hänen käytöksensä teki sellaisen vaikutuksen, että ensimmäinen sihteeri ja salapoliisipäällikkö tekivät liikkeen mennäkseen prefektin luo.

Herra Desmalions käänsi päänsä pois ja jatkoi kulkuaan lattialla. Mutta hänen tuskansa lisääntyi ja sanat, jotka hän oli kuullut puhelimessa kaikuivat hänen korvissaan. Perennan vakavuus, hänen palavat pyyntönsä, hänen innokkaat vakuutuksensa, kaikki tämä teki prefektin hermostuneeksi. Hän oli nähnyt Perennan toimessa. Hän päätti, että asian nykyisessä tilassa hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä tämän miehen varoitusta.

Sanat lausuttiin mitä rauhallisimmalla sävyllä ja näytti kuin ne, jotka sen kuulivat, olisivat pitäneet niitä hyvin ymmärrettävänä johtopäätöksenä aivan jokapäiväisistä edellytyksistä lähteneenä. He poistuivat kiirehtimättä, ilman pakoa tahi epäjärjestystä, kuten miehet, jotka tyynesti tottelevat järjen vaatimuksia.

Eteisessä pyysi hän salapoliisipäällikköä puhaltamaan pilliinsä. Kun kaikki siviilipukuiset salapoliisit olivat kokoontuneet, määräsi hän heidät lähtemään talosta yhdessä porttivahdin kanssa ja sulkemaan portin.

"Pitäkää yleisö niin kaukana kuin voitte ja kiiruhtakaa. Me menemme jälleen taloon puolen tunnin kuluttua."

"Ja te, herra prefekti", kuiskasi Mazeroux. "Te ette kai jää tänne, toivon minä."

"En, sitä en tee", sanoi hän nauraen. "Jos kerran tottelen ystävämme
Perennan neuvoa, niin voin yhtä hyvin tehdä sen perusteellisesti."

"Ystävämme Perenna puhui kello kolmesta eikä kahdesta minuutista vailla kolme. Niin että…"

Hän meni bulevardin poikki mukanaan ensimmäinen sihteeri, salapoliisipäällikkö ja Mazeroux sekä kiipesi vastapäiselle vallille.

"Niin, laskeutukaamme maahan", sanoi prefekti yhä leikillisellä sävyllä. "Mutta sen sanon rehellisesti, jos ei mitään räjähdystä tapahdu, ammun kuulan otsaani. En voi elää kauemmin tehtyäni itseni naurettavaksi."

He vaikenivat odottaen hermostuneina ja taistellen levottomuutta vastaan, joka valtasi heidät. He laskivat sydämensä lyöntien mukaan sekunteja. Tästä ei tuntunut tulevan loppua.

"Nähkääs", murisi herra Desmalions muuttuneella sävyllä, "nähkääs! Ei tapahdu mitään, jumalan kiitos!"

"Tämä on hupsuutta, suorastaan hulluutta! Kuinka voi antautua tällaisiin hullutuksiin."

Ennenkuin kolmas lyönti oli kaikunut, kuulivat he räiskettä, ja heti sen jälkeen hirveän räjähdyksen, täydellisen, mutta niin lyhytaikaisen, että he näkivät ikäänkuin näyssä tavattoman tuli- ja savupatsaan, joka heitti ympärilleen suuren joukon kiviä ja muurinkappaleita. Ja kaikki oli loppu. Purkaus oli tehnyt tehtävänsä.

"Pian!" huudahti poliisiprefekti ja syöksyi eteenpäin. "Ilmoittakaa puhelimella palokunnalle tulenvaaran varalta."

"Juoskaa autolleni, te tapaatte sen sadan metrin päässä tuolla bulevardilla. Sanokaa ohjaajalle, että ajaa teidät don Luisin luo, ja kun löydätte hänet, niin vapauttakaa ja tuokaa hänet tänne."

"Salapoliisipäällikkö saa pitää suunsa. Siitä vastaan minä. Lähtekää matkaan!"

Mazeroux ei toimittanut tehtäväänsä suuremmalla kiireellä kuin jos hänet olisi lähetetty vangitsemaan don Luisia, sillä Mazeroux oli omantunnontarkka mies, mutta tämä tuotti hänelle suurempaa iloa. Taistelu, jota hän oli ollut pakotettu taistelemaan sitä miestä vastaan, jota hän vielä kutsui isännäkseen, oli usein liikuttanut häntä melkein kyyneliin. Tällä kertaa tuli hän auttajana, ehkäpä saattoi pelastaa isäntänsä hengen.

Samana iltapäivänä oli salapoliisipäällikkö herra Desmalionsin määräyksen mukaan lopettanut talon tutkimisen, koska näytti siltä, että don Luis oli päässyt pakoon, ja jättänyt ainoastaan kolme miestä vartioimaan. Mazeroux tapasi heidät eräässä alakerran huoneessa, jossa he vuorotellen valvoivat. Vastaukseksi hänen kysymykseensä selittivät he, etteivät olleet kuulleet ääntäkään.

Hän meni yksin ylös portaita päästäkseen kuulijoista keskustellessaan isäntänsä kanssa. Hän meni salongin kautta ja tuli työhuoneeseen.

Täällä tuli hän levottomaksi sytytettyään sähkön ja nähtyään huoneen tyhjäksi.

Seisomapaikaltaan näki hän kuulotorven riippuvan nyörissä ja mennessään puhelinkomerolle kompastui hän tiilikiviin ja muurisaveen, jotka peittivät lattian. Hän sytytti komeroon valon ja näki yläpuolellaan riippuvan käden ja käsivarren. Käsivarren ympäriltä oli katto rikottu. Mutta olkapää ei ollut voinut tunkeutua läpi ja Mazeroux ei voinut nähdä vangin päätä.

Hän hypähti tuolille, niin että ulottui käteen. Hän tunnusteli sitä ja tuli tyynemmäksi, sillä se oli lämmin.

"Tekö se olette, Mazeroux?" kysyi ääni, joka tuntui komisariosta tulevan hyvin kaukaa.

"Kyllä, minä se olen. Te olette haavoittunut, eikö niin? Ei suinkaan vaarallisesti?"

"En, ainoastaan huumaantunut… ja vähän väsynyt… nälästä… kuulkaa…"

"Vetäkää toinen kirjoituspöytäni vasemman puoleisista laatikoista auki. Sieltä löydätte…"

"Tehkää niinkuin sanoin, Alexandre, minä olen aivan nälän näännyttämä."

"Nyt on parempi. Nyt saatan odottaa. Menkää keittiöön ja hankkikaa minulle hiukan leipää ja vettä."

"Ei sitä tietä. Menkää Florence Levasseurin huoneen kautta ja salakäytävää myöten portaille, jotka johtavat laskuluukulle."

Ja hän neuvoi kuinka kivi oli käännettävä ja ryömittävä aukkoon, josta hän oli niin viheliäisessä tilassa paennut.

Kaikki oli tehty kymmenessä minuutissa. Mazeroux puhdisti aukon, sai kiinni don Luisin jaloista ja veti hänet ulos luolasta.

"Oh, hyvä jumala!" valitti hän myötätuntoisena. "Sellaisessa kunnossa, isäntä! Mitä te olette tehnyt? Minä ymmärrän nyt: teidän on täytynyt kaivautua sieltä missä olitte, kaivautua lakkaamatta… enemmän kuin metrin!"

Kun don Luis oli asettunut makuuhuoneeseensa, syönyt hiukan leipää ja sammuttanut janonsa, kertoi hän:

"Niin, poikaseni, se oli todellakin vaikeaa. Kun kaikki ajatukset surisivat päässä eikä voi käyttää aivojaan, niin haluaa todellakin saada vain kuolla. Ja sitäpaitsi ei siellä ollut ilmaa, ymmärrättekö? Minä en voinut hengittää, mutta minä menin eteenpäin ja kaivoin niinkuin näitte, kaivoin käsilläni, puolinukuksissa. Katsokaa vain, sormeni ovat kuin hyytelöä. Mutta ajattelin vain sitä kirottua räjähdystä ja halusin varoittaa teitä mihin hintaan hyvänsä ja jatkoin kaivamistani."

Hän katsoi Mazerouxiin ja kysyi sellaisella äänensävyllä ikäänkuin olisi ollut vastauksesta varma:

"Minä tiesin, että hän vetäytyisi pois aikanaan eikä antaisi perään ennenkuin viimeisellä hetkellä. Teillä on täytynyt olla epämiellyttävä hetki, Mazeroux, sillä luonnollisesti te uskoitte minua heti alun pitäen."

Hän söi puhuessaan ja jokainen suuntäysi näytti palauttavan hiukan hänen tavallista eloisuuttaan.

"Mainio ruokahalu!" sanoi hän. "Tunnen pääni niin kevyeksi. Mutta minun on harjoitettava, että totun tällaiseen."

"Ei kukaan saattaisi luulla teidän paastonneen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia".

"Niin, sellaista se on kun on vahva ruumis ja voimia kestää. Puolen tunnin kuluttua olen minä kuin uusi mies. Kunhan saan vain ajaa partani ja ottaa kylvyn."

Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, söi hän Mazerouxin valmistaman aamiaisen, munia ja kylmää lihaa. Sitten hän nousi ja sanoi:

"Ei ole mitään kiirettä. Paneutukaa levolle muutamiksi tunneiksi.
Prefekti voi odottaa."

"Niin, tietysti. Luuletteko te minun antavan hänen istua vankilassa?
Enkä Sauveraudin liioin. Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa."

Mazeroux tuumi itsekseen, että isännän pää ei ollut vielä selvä. Vapauttaa Marie Fauville ja Gaston Sauveraud käden käänteessä! Ei, se meni jo liian pitkälle.

Perenna, jonka hän saattoi prefektin autoon, oli jälleen kuin uusi, reipas, pirteä ja toimintahaluinen ikäänkuin juuri vuoteesta noussut.

"Hyvin hivelevää itserakkaudelleni", sanoi don Luis Mazerouxille, "hyvin imartelevaa, että prefekti ensin epäröi kun olin häntä puhelimella varoittanut, mutta antoi sitten viime hetkellä myöden. Sellainen vaikutus minulla on noihin veikkoihin, että saan heidät tuolla tavoin tanssimaan pillini mukaan. 'Varokaa itseänne, hyvät herrat' ilmoitan luolastani! 'Varokaa itseänne pommilta kello kolme'. — 'Tyhmyyksiä', sanovat he. — 'Ei varmastikaan', vastaan minä — 'Mistä sen tiedätte?' — 'Tiedän vain'. — 'Mutta mitä todistuksia teillä on?' — 'Todistuksia? Se, että minä sanon sen.' — 'No niin, koska te sen sanotte, niin…' Ja kun kello on viittä vailla kolme, marssivat he ulos. Oh, ellen olisi niin vaatimaton kuin olen —!"

He tulivat bulevardi Suchetille, jossa väkijoukko seisoi niin tiheään pakkautuneena, että heidän täytyi nousta autosta.

Bulevardin toisella puolen himmeän aamutaivaan alla näki don Luis räjähdyksen aiheuttaman hävityksen. Se ei ollut niin suuri kuin hän oli odottanut. Joku osa kattoa oli pudonnut alas ja sirpaleet näkyivät ammottavista ikkunoista, mutta talo oli jäljellä. Fauvillen uutisrakennus ei ollut kärsinyt suuriakaan vaurioita ja, kummallista kyllä, sähkövalo, jonka prefekti oli jättänyt palamaan,ei ollut sammunut. Puutarhaan ja tielle oli asetettu huonekaluröykkiöitä, joita muutamat sotilaat ja poliisit vartioivat.

"Seuratkaa minua", sanoi Mazeroux tullessaan hakemaan don Luisia ja viedäkseen hänet insinöörin työhuoneeseen.

Osa lattiaa oli revitty. Etuhuoneesta vasemmalle olevat ulkoseinät olivat halkeilleet ja kaksi työmiestä oli tukemassa niitä pylväillä, joita he olivat hakeneet lähimmästä lautatarhasta. Mutta yleensä ei räjähdyksellä ollut ollut niitä seurauksia, joita sen järjestäjä oli ajatellut.

Herra Desmalions oli siellä yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka olivat viettäneet yönsä huoneessa. Vain Weber oli mennyt matkoihinsa; hän ei tahtonut tavata vihollistaan.

Don Luisin sisääntulo herätti huomiota. Prefekti meni heti häntä vastaan ja sanoi:

"Minä pyydän esittää kaikkien meidän yhteisen kiitoksen. Teidän terävänäköisyytenne on yläpuolella kaiken ylistyksen. Te olette pelastanut henkemme ja sen haluamme, nämä herrat ja minä, ehdottomasti tunnustaa. Mitä minuun tulee, niin on tämä jo toinen kerta kun minulla on syy kiittää teitä."

"Voitte hyvin yksinkertaisella tavalla osoittaa minulle kiitollisuuttanne, herra prefekti", sanoi don Luis, "antamalla minun suorittaa tehtäväni loppuun."

"Niin, herra prefekti. Se, mitä tänä yönä on tapahtunut, on vain alkua. Lopuksi tulee Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin vapauttaminen."

"Pyytää voi aina, mutta täytyy pysytellä mahdollisuuksien rajoissa.
Ja noiden ihmisten syyttömyys ei riipu minusta."

"Ei, herra prefekti, mutta teistä riippuu ilmoittaminen heille, jos minä todistan heidän syyttömyytensä."

"Siihen suostun, jos te todistatte sen niin, ettei sitä kauemmin voida epäillä."

Kaikesta huolimatta vaikutti don Luisin rauhallinen varmuus herra
Desmalionsiin, ja hän sanoi:

"Sen nopean tutkimuksemme tulokset, jotka olemme saaneet, saattavat kenties auttaa teitä. Olemme esimerkiksi varmat siitä, että pommi oli asetettu lattiapalkkien alle sisäänkäytävän luo."

"Olkaa hyvä ja älkää vaivautuko, herra prefekti. Ne ovat ainoastaan toisarvoisia seikkoja. Pääasia on nyt, että te saatte tietää koko totuuden, ettekä yksinomaan sanojen kautta."

Prefekti oli tullut lähemmäksi. Hän ja salapoliisit seisoivat don Luisin ympärillä ja seurasivat kuumeentapaisella kärsimättömyydellä hänen huultensa liikkeitä. Oliko mahdollista, että totuus, joka vielä oli niin kaukainen ja hämärä, huolimatta kaikesta siitä merkityksestä, jonka he antoivat tehdyille vangitsemisille, nyt vihdoinkin olisi tunnettu?

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "te odotitte tänä yönä turhaan neljännen kirjeen tuloa. Nyt saamme me, kiitos erään ihmeellisen sattuman, olla läsnä sen saapuessa. Te saatte silloin tietää, että se oli sama käsi, joka suoritti rikokset… ja senkin, kenen käsi se oli."

"Herra komissario, tahdotteko olla hyvä ja tehdä huoneen niin pimeäksi kuin mahdollista? Ikkunanluukut ovat poissa, mutta te voitte vetää verhot ikkunoihin ja sulkea ovet. Herra prefekti, onko se vain sattuma, että sähkö palaa?"

"Hetki vielä. Onko jollakin herroista mukanaan taskulamppu? No niin, sitä ei tarvita. Tämä on riittävä."

Tuli puolipimeä. Kynttilänliekki lepatti ikkunoista käyvässä vedossa.
Don Luis suojeli sitä kädellään ja meni pöydän luo.

"En luule että tarvitsee odottaa kauan", sanoi hän. "Arvaan, että vie vain muutamia minuutteja ennenkuin tosiasiat puhuvat puolestaan paremmin kuin minä voin sen tehdä."

Nämä hetket, joiden aikana ei kukaan rikkonut hiljaisuutta, olivat unohtumattomia. Herra Desmalions selitti myöhemmin eräässä haastattelussa, jossa hän teki hyvin huvittavalla tavalla itsestään pilaa, että hänen aivonsa yön seikkailuista kiihtyneinä kuvittelivat mitä uskomattomimpia tapahtumia, kuten esimerkiksi, että joukko aseistettuja miehiä hyökkäisi taloon tahi että kummitukset ja henget näyttäytyisivät.

Hänen uteliaisuutensa kiihotti häntä pitämään silmänsä suunnattuina don Luisiin. Tämä istui pöydänkulmalla pää hiukan taaksepäin taivutettuna ja silmät kattoon suunnattuina. Hän söi leipäpalasta ja nakerteli suklaakakkua näyttäen hyvin nälkäiseltä, mutta aivan tyyneltä.

Kesti useampia sekunteja kuten don Luis oli sanonut, ehkä kolme-, neljäkymmentä; ne tuntuivat iankaikkisuudelta. Sitten kohotti Perenna kynttilää ja sanoi:

Sen, mitä he nyt näkivät, olivat kaikki huomanneet melkein samalla hetkellä kun hän sen sanoi. Katosta laskeutui kirje. Se leijaili hitaasti alas kuin tuulen ajelema lehti. Se kosketti hiukan don Luisia ja putosi lattialle pöydän jalkojen väliin.

"Kas tässä, herra prefekti. Tässä on neljäs kirje, jonka piti tulla yöllä."

IV LUKU

Herra Desmalions silmäili häneen ja hänestä kattoon mitään käsittämättä. Perenna sanoi:

"Oh, tässä ei ole mitään noituutta, ja vaikka kukaan ei ole heittänyt kirjettä ylhäältä eikä katossa löydy pienintäkään reikää, on selitys kuitenkin hyvin yksinkertainen."

"Niin, herra prefekti. Se näyttää melkein pilanpäiten suoritetulta monimutkaiselta noitatempulta. Mutta minä väitän sen olevan hyvin yksinkertaisen… ja samalla hyvin hirveän. Herra Mazeroux, tahdotteko olla hyvä ja vetää verhot syrjään sekä antaa meille niin paljon valoa kuin mahdollista?"

Mazerouxin täyttäessä määräyksen ja herra Desmalionsin läpikäydessä neljännen kirjeen, jonka sisällys oli merkityksetön ja vahvisti vain edelliset, otti don Luis tikapuut, jotka työmiehet olivat jättäneet nurkkaan, sijoitti ne keskelle huonetta, kiipesi ylös ja asettui niille hajareisin niin, että saattoi ulottua kattokruunuun.

Sen muodosti leveä, ympyränmuotoinen messinkilevy, josta riippui kristalliliuskoja. Sisälle, lankoja peittävän messinkikolmion väliin, oli sijoitettu kolme lamppua.

Hän paljasti langat ja leikkasi ne poikki. Sitten ryhtyi hän ottamaan alas koko laitetta. Saadakseen sen nopeammin pyysi hän vasaran ja löi rikki kruunua pitelevän sinkilän ympäryksen.

Mazeroux meni ylös portaita ja auttoi häntä ottamaan kruunun alas. Salapoliisit ottivat sen vastaan ja sijoittivat pöydälle huomattavan vaikeasti, sillä se oli raskaampi kuin näytti.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin sen olevan varustetun kuutiomaisella metallisäiliöllä, joka oli ollut kiinnitetty katon yläpuolelle rautakoukkujen väliin, joten don Luis oli pakotettu hakkaamaan pois rappauksen, joka sitä peitti.

Hena Desmalions kohotti kantta. Astia oli täynnä vietereitä ja rattaita, kokonainen monimutkainen koneisto, joka muistutti kellon koneistoa.

Hän otti yhden koneosan ja huomasi sen alla toisen, joka oli yhdistetty ensimmäiseen kahdella toistensa kanssa kosketuksissa olevalla hammasrattaalla; jälkimäinen laite muistutti suuresti niitä itsetoimivia koneita, jotka päästivät painettuja kiertokirjeitä.

Aivan astian pohjalla, juuri siinä, missä se kosketti kattoon, oli puoliympyräinen syvennys, jossa riippui kirje valmiina lähetettäväksi.

"Viimeinen niistä viidestä kirjeestä", sanoi don Luis, "joka luultavasti jatkaa syytösten sarjaa. Pankaa merkille, herra prefekti, että alkuaan oli kruunussa neljäs lamppu keskellä. Se otettiin nähtävästi pois kun kruunu muutettiin kirjekoneistoksi."

"Koko kirjevarasto sijoitettiin siis tähän pohjalle. Nerokas koneisto, jota kellolaite käytti, otti ne määrättyyn aikaan ja työnsi ulos lamppujen välitse ilmaan kristalliliuskojen peittäessä syvennyksen."

Ei kukaan don Luisin ympärilläolijoista sanonut mitään ja he näyttivät kaikki kenties hieman pettyneiltä. Juttu oli kylläkin sangen ovela, mutta he olivat odottaneet jotain enempää kuin tällaista vieteri- ja ratastemppua.

"Olkaa kärsivällisiä, hyvät herrat", sanoi don Luis. "Olen luvannut teille jotain kauheaa ja sitä te saatte."

"No niin", sanoi prefekti, "minä myönnän, että täältä kirjeet tulivat. Mutta monet asiat ovat vielä epäselviä ja sitäpaitsi on eräs erikoinen asianhaara jota näyttää olevan mahdoton selittää. Kuinka saattoivat rikolliset laittaa kattokruunun tuolla tavoin? Kuinka saattoivat he poliisin vartioimassa talossa huoneessa, jota pidettiin öin päivin silmällä, suorittaa sellaisen työn kenenkään heitä näkemättä tahi kuulematta?"

"Vastaus on sangen helppo, herra prefekti: työ suoritettiin ennenkuin poliisi vartioi taloa."

"Mutta selittäkää!" huudahti herra Desmalions tehden kärsimättömän eleen. "Jos teillä on tärkeitä asioita meille ilmoitettavana, niin minkä vuoksi viivyttelette?"

"On parasta, herra prefekti, että te saatte totuuden selville samalla tavoin kuin minäkin. Kun te tiedätte kirjeiden salaisuuden, on totuus paljon lähempänä kuin luulettekaan ja te olisitte jo nimittäneet rikollisen, jos ei hänen rikoksensa olisi niin hirveä, että se on kääntänyt kaikki epäilykset hänestä."

Herra Desmalions katsoi häneen tarkkaavasti Hän tunsi Perennan jokaisen sanan painon ja oli todellakin liikutettu.

"Teidän käsityksenne mukaan," sanoi hän, "asetettiin nämä rouva Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syyttävät kirjeet tähän tarkoituksella syöstä molemmat turmioon?"

"Ja kun ne sijoitettiin tähän ennen rikoksen tekoa on salaliitto siis suunniteltu ennen murhaa."

"Niin, herra prefekti, ennen murhaa. Kun tunnemme rouva Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuuden, on meidän tultava siihen johtopäätökseen, että koska kaikki syyttää heitä, niin on se tarkoituksellisten tekojen tulos. Rouva Fauville oli murhayönä ulkona: salajuoni! Hän ei kyennyt tekemään selkoa siitä missä oli ollut: salajuoni! Hänen selittämätön automatkansa La Muettelle ja hänen serkkunsa Sauveraudin kuljeskeleminen lähitienoilla: salajuoni! Hampaiden merkit omenassa, rouva Fauvillen omien hampaiden: salajuoni, pirullisin kaikista! Kaikki oli laskettu etukäteen, kaikki oli niin sanoakseni valmistettu, mitattu, otsakkeella varustettu ja numeroitu. Kaikki tapahtuu määrättyyn aikaan. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Se oli nerokkaasti kokoonpantu koneisto, mainioimman mestarin arvoinen, niin erinomaisesti rakennettu, että ulkonaiset tapahtumat eivät voineet saattaa sitä epäkuntoon ja että koneisto työskenteli oikein, täsmällisesti, horjumattomasti… ikäänkuin kellolaite tässä säiliössä, joka on tunnusmerkillinen koko jutulle ja antaa samalla kertaa tarkimman selityksen siitä, koska kirjeet, jotka ilmiantavat murhaajat, asianmukaisesti postitettiin ennen rikosta ja heitettiin alas rikoksen jälkeen määrättyinä aikoina ja päivinä."

"Meidän on siis otaksuttava, että hän oli joko oikeassa syytteissään tahi että kirjeet ovat väärennettyjä?"

"Ne eivät ole väärennettyjä. Kaikki asiantuntijat ovat todenneet herra Fauvillen käsialan."

Don Luis ei puhunut loppuun ja herra Desmalions tunsi totuuden tuulahduksen vielä lähempänä itseään.

"Kyllä, herra prefekti, te ymmärrätte. Te käsitätte, että jos näiden kirjeiden lähetys on yhteydessä rouva Fauvilleen ja Gaston Sauveraudiin suunnatun salaliiton kanssa, niin on se sen takia, että niiden sisällys on järjestetty sellaiseksi, että sen täytyy olla uhreille langettava."

"Sanon, mitä olen ennenkin sanonut. Koska he ovat syyttömiä, ovat kaikki heitä vastaan olevat asianhaarat salajuonien tuloksia."

Syntyi uudelleen pitkä hiljaisuus. Prefekti ei koettanutkaan salata liikutustaan. Hän puhui hyvin hitaasti ja silmät don Luisiin kiinnitettyinä sanoessaan:

"Kuka lieneekään rikollinen, niin en ole koskaan kuullut puhuttavankaan niin kauheista vihan ilmauksista."

"Se on vielä hirveämpää kuin te luulettekaan, herra prefekti", sanoi Perenna enenevällä suuttumuksella, "se on vihaa, jonka voimakkuutta te ette voi aavistaakaan, koska ette tunne Sauveraudin kertomusta. Minä ymmärsin sen täydelleen kuullessani häntä ja sen jälkeen olen, ennen kaikkea muuta, ajatellut vain tätä vihaa. Kuka saattaisi vihata sillä tavoin? Kenen vihalle oli Marie Fauville ja Sauveraud uhrattava? Kuka oli se tuntematon, jonka pahaan suunnattu nerokkuus oli takonut molemmat uhrit niin vahvoihin ketjuihin? Ja sitten tuli mieleen toinen mielijohde, aikaisempi mielijohde, joka oli jo useita kertoja pistänyt silmiini, ja josta olin maininnut komisario Mazerouxille: tarkoitan kirjeiden tulon tieteellistä säännöllisyyttä. Tein sen johtopäätöksen, että niin tärkeät paperit eivät voineet ilmaantua määrättyinä päivinä mikäli ei ollut pakottavia syitä siihen. Mitä syitä? Jos joka kerran olisi välikappaleena ollut ihminen, olisi varmasti sattunut säännöttömyyksiä, etenkin poliisin saatua asiasta tiedon ja ollessa läsnä kirjeiden saapuessa. Mutta kaikesta huolimatta saapuivat kirjeet ikäänkuin ne eivät olisi voineet olla tulematta. Ja niin selvisi minulle syy vähitellen: ne tulivat koneellisesti jonkun näkymättömän toiminnan kautta, joka oli kerta kaikkiaan pantu käyntiin ja vaikutti luonnonlain sokealla täsmällisyydellä. Tässä ei ollut kyseessä tietoinen äly ja tahto, vaan puhtaasti aineellinen välttämättömyys. Näiden kahden mielijohteen — vihollisen ja koneiston — yhteensattuminen synnytti valopilkahduksen. Niiden sattuessa vastakkain aivoissani muistuttivat ne minulle muun muassa, että herra Fauville oli ollut ammatiltaan insinööri."

Toiset kuuntelivat häntä tuskaisella ahdistuksella. Tämä asteittainen paljastus ei vähentänyt heidän levottomuuttaan, vaan lisäsi sitä, kunnes se tuli suorastaan kiduttavaksi.

"Minä myönnän, että kirjeet tulivat määrättynä päivänä, mutta te ette ole kiinnittäneet huomiota siihen, että tunnit vaihtelivat joka kerta?"

"Toisin sanoen, että ne vaihtelivat aina sen mukaan odotettiinko pimeydessä vai ei ja juuri tämä asianhaara antoi minulle avaimen arvoitukseen. Jos kirjeet — ja se oli välttämätön varovaisuustoimenpide, sen ymmärrämme nyt — tulivat vain pimeyden suojelemina, täytyi sen johtua siitä, että joku kone esti niitä tulemasta sähkön palaessa ja että tämän koneen täytyi olla yhteydessä huoneessa olevan sähköjohdon kanssa. Muuta selitystä ei voinut olla. Olimme tekemisissä itsetoimivan koneen kanssa, joka kellolaitteen kautta antoi ulos syytöskirjelmiään sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä tunnilla ja ainoastaan sähkön ollessa sammuksissa. Teillä on kone edessänne. Asiantuntijat voivat ilman epäilyä vahvistaa tämän väitteeni. Mutta kun on tosiasia, että se oli tässä huoneessa ja että se sisälsi herra Fauvillen kirjoittamia kirjeitä, niin enkö ole oikeassa väittäessäni, että sen oli rakentanut herra Fauville, sähköinsinööri?"

Jälleen tuli nimi Fauville esille kuin piintynyt päähänpisto, ja joka kerran sai se määrätymmän muodon. Ensiksi oli se "herra Fauville", sitten "herra Fauville, insinööri" ja vihdoin "herra Fauville, sähköinsinööri." Ja niin sai kuva "vihollisesta" kuten don Luis sanoi, määrätyt piirteet ja ajoi kauhun väristyksen näihin miehiin, jotka kuitenkin olivat tottuneet mitä luonnottomimpiin ja ihmeellisimpiin rikoksiin. Totuus ei enää hiipinyt heidän ympärillään, he taistelivat sitä vastaan, kuten taistellaan vihollista vastaan, jota ei nähdä, mutta joka pakottaa polvilleen ja tarttuu kurkkuun.

"Siis herra Fauville kirjoitti nämä kirjeet syöstäkseen vaimonsa ja miehen, joka rakasti tätä, turmioon?"

"Kun hän tiesi, että häntä uhkasi kuolema, tahtoi hän, jos tämä uhkaus joskus toteutuisi, että hänen kuolemansa katsottaisiin hänen vaimonsa ja tämän ystävän aiheuttamaksi?"

"Ja kostaakseen heidän rakkautensa sekä tyydyttääkseen molempia kohtaan tuntemansa vihan, tahtoi hän, että koko tämä todistussarja osoittaisi heidät syyllisiksi murhaan, jonka uhriksi hän oli joutunut?"

"Niin että herra Fauville… kuinka sanoisinkaan… oli oman murhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä vastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä tyydytyksen. Onko asia niin?"

"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä kuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä, totuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se ylittää kaikki inhimilliset mitat."

Prefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti äkillisellä vastenmielisyydellä.

"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra Fauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä pirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies, jonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi kuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella hetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin kun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta. Voitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan koneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän on vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta sitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi rikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla rauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että sellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi jos hän on niin tehnyt… niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän varma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu murhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa mieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja selvästi, se merkitsee…"

Hän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet hänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät tiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet käsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti välttämätöntä sanaa.

"Minä en väitä mitään, herra prefekti", sanoi don Luis. "Tähän saakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja luonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen."

"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman mahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie Fauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin mahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän on naurettavaa!"

"Sillä loppujen lopuksi", jatkoi hän, "te ette voi kieltää, että juuri siinä me olemme nyt."

Nämä sanat sanottiin aivan tyynesti, mutta niin vakuuttavin ilmein ettei kukaan vastustanut. Niiden johtopäätösten jälkeen, jotka don Luis oli pakottanut kuulijansa tekemään, olivat he joutuneet umpikujaan, josta oli mahdotonta tulla pois turvautumatta verukkeisiin, joihin ei löytynyt mitään vastausta. Ei ollut enää mahdollista olla näkemättä herra Fauvillen osallisuutta omaan kuolemaansa. Mutta minkälainen oli tämä osallisuus? Mitä osaa hän oli näytellyt tässä viha- ja murhanäytelmässä? Oliko hän näytellyt osaa, joka johti hänen kuolemaansa, vapaaehtoisesti tahi pakotettuna? Ja kuka oli ollut hänen rikostoverinsa?

Kaikki nämä kysymykset tunkeutuivat herra Desmalionsin ja muiden mieleen. He eivät ajatelleet muuta kuin niiden ratkaisemista ja don Luis saattoi olla varma, että hänen ratkaisunsa hyväksyttäisiin. Tästä hetkestä tarvitsi hänen vain kertoa mitä oli tapahtunut tarvitsematta pelätä vastaväitteitä. Hän teki sen hyvin lyhytsanaisesti, raportin muodossa, joka rajoittui kaikkein tärkeimpään:

"Kolme kuukautta ennen rikosta kirjoitti herra Fauville joukon kirjeitä ystävälleen, herra Langernaultille, joka, sen mukaan kuin komisario Mazeroux varmastikin on teille puhunut, herra prefekti, oli ollut kuolleena useita vuosia, asianhaara, josta herra Fauville ei voinut olla tietämättä. Nämä kirjeet pantiin postiin, mutta siepattiin pois jollain tavalla jota ei tässä tilaisuudessa tarvitse pohtia. Herra Fauville raaputti pois leimat ja osoitteen sekä asetti kirjeet erikoisesti sitä varten laitettuun koneeseen jonka toiminnan hän asetti niin, että ensimmäinen kirje tulisi esille neljätoista päivää hänen kuolemansa jälkeen ja seuraavat aina kymmenen päivän väliajoilla. Nykyhetkellä on aivan selvää, että hänen toimintansa oli etukäteen suunniteltu pienimpiin yksityisseikkoihin asti. Kun hän tiesi Sauveraudin olevan rakastuneen vaimoonsa ja oli selvillä kaikesta mihin Sauveraud ryhtyi, oli hän tietysti huomannut että hänen vihattu kilpailijansa kulki joka keskiviikko talon ohi, ja että Marie Fauville seisoi silloin ikkunassaan. Tämä on mitä merkittävin asianhaara ja on ollut minulle tavattoman tärkeä; teidän on katsottava se täydelleen samanveroiseksi todistuskappaleen kanssa. Joka keskiviikkoilta, minä toistan sen, oli Sauveraudilla tapana käydä talon ympäri. Pankaa nyt merkille tämä: ensiksikin, herra Fauvillen suunnittelema rikos tapahtui keskiviikkoiltana; toiseksi, että rouva Fauville meni miehensä nimenomaisesta pyynnöstä sinä iltana oopperaan ja rouva d'Ersingerin luo."

"Tänä keskiviikkoaamuna oli kaikki kunnossa, onnettomuuskello oli vedetty, syytöskone työskenteli erinomaisesti ja tulevat tapahtumat vahvistaisivat välittömästi herra Fauvillen valmistamia todisteita. Herra prefekti, te saitte häneltä kirjeen, jossa hän kertoi itseään vastaan suunnitellusta salaliitosta ja pyysi teidän apuanne seuraavana aamuna t.s. kuolemansa jälkeen! Hänellä oli pätevät syyt uskoa, että kaikki kävisi aivan täsmälleen 'vihollisen' tahdon mukaan, mutta silloin tapahtui jotain, joka oli vähällä kumota hänen suunnitelmansa: tarkastaja Vérot esiintyi teidän lähettämänänne, herra prefekti, kootakseen tietoja Morningtonin perillisistä. Mitä tapahtui näiden miesten välillä? Sitä ei arvatenkaan saada koskaan tietää. Molemmat ovat kuolleet, eikä heidän salaisuutensa enää palaa. Mutta sen voimme kuitenkin pitää varmana, että Vérot on ollut täällä ja ottanut mukaansa suklaapalan, jossa ensi kerran nähtiin tiikerihampaiden jäljet, ja että Vérot, kiitos meille tuntemattomien asianhaarojen, onnistui keksimään herra Fauvillen suunnitelmat. Sen me tiedämme, sillä Vérot'n viimeiset tässä maailmassa lausutut sanat koskivat sitä. Hänen kauttaan saimme tietää, että rikos tapahtuisi seuraavana yönä ja hän oli kirjoittanut tietonsa kirjeeseen, joka häneltä varastettiin. Ja Fauville tiesi sen myöskin, sillä päästäkseen pelottavasta vihollisesta, joka ehkäisi hänen suunnitelmiaan, myrkytti hän tämän, ja kun myrkky vaikutti hitaasti, oli hän kylliksi röyhkeä seuratakseen päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufiin valepuvussa, joka teki hänet Sauveraudiksi ja suuntasi epäilykset tähän. Täällä varasti hän Vérot'n kirjoittaman kirjeen, pani tilalle kirjoittamattoman paperiarkin ja kysyi sen jälkeen eräältä ohikulkijalta, josta piti tulla todistaja Sauveraudia vastaan, tietä lähimmälle Metropolitaine asemalle Neuilly'n, jossa Sauveraud asui! Siinä on teille mies, herra prefekti."

Don Luis puhui vakuuttavasti ja lämmöllä, jonka luja vakaumus synnyttää. Hänen järjestelmällinen ja lujasti yhtenäinen selostuksensa näytti pakottavan esille totuuden.

"Siinä on teille mies, herra prefekti, siinä on teille roisto. Kauhu Vérot'n paljastuksesta oli niin suuri, että hän, pantuaan toimeen suunnittelemansa kauhean teon, meni prefektin virastoon varmistuakseen uhrinsa kuolemasta ja siitä, ettei tämä ollut antanut häntä ilmi. Te muistatte tapahtuman, herra prefekti, miehen liikutetun ja pelästyneen käytöksen: 'Huomenillalla', sanoi hän. Niin, hän pyysi apua seuraavaksi päiväksi, vaikka tiesi, että kaikki olisi ohi samana iltana ja että poliisilla seuraavana päivänä olisi edessään murha ja kaksi syytettyä, joita vastaan hän itse oli koonnut todistukset… Marie Fauville, jonka hän niin sanoaksemme oli antanut ilmi etukäteen. Ja sen vuoksi teki minun ja komisario Mazerouxin tulo samana iltana hänet niin hämmästyneeksi. Keitä olivat nämä tunkeilijat? Onnistuisiko heidän estää hänen suunnitelmansa? Lähemmin ajateltuaan hän rauhoittui, vaikkapa me itsepäisyytemme kautta pakotimme hänet antamaan perään. Mitä hän meistä välitti? Hänen valmistuksensa olivat niin hyvin suoritetut, ettei mikään vartiointi voinut tehdä niitä tyhjiksi, eivätkä vahdit saisi edes vihiä siitä. Se mitä tapahtuisi, tapahtuisi joka tapauksessa ja tietämättämme. Kuolema tekisi työnsä hänen viittauksestaan. Ja huvinäytelmä, tahi oikeammin sanoen, murhenäytelmä, kulkisi kulkuaan. Rouva Fauville, jonka hän oli lähettänyt teatteriin, tuli sanomaan hyvää yötä. Sitten tuli hänen palvelijansa mukanaan jotain syötävää, niiden joukossa maljakko omenoita. Sitten sai hän raivokohtauksen, sellaisen miehen tuskankohtauksen, jonka täytyy kuolla ja joka pelkää kuolemaa; kokonainen näytelmä, jonka aikana hän näytti meille kaapin ja sidotun muistikirjan, jonka piti sisältää selonteko salaliitosta. Sitten loppui kaikki. Mazeroux ja minä vetäydyimme etuhuoneeseen ja suljimme välioven, herra Fauville jäi yksin ja saattoi tehdä mitä halusi. Mikään ei voinut häntä estää toteuttamasta aikeitaan. Kello yksitoista illalla rouva Fauville — jolle hän epäilemättä oli lähettänyt Sauveraudin käsialalla kirjoitetun kirjeen — lähtisi oopperasta ja ennen rouva d'Ersingerin luo menoaan viettäisi tunnin kotinsa lähistöllä. Toiselta puolen tekisi Sauveraud tavallisen pyhiinvaellusretkensä keskiviikkoiltana vähän matkan päässä rouva Fauvillesta, mutta vastakkaisella puolella. Molemmat joutuisivat poliisin epäluulojen alaisiksi, joko herra Fauvillen viittausten tahi Café du Pont-Neufin tapahtumien vuoksi, ei kumpainenkaan voisi todistaa alibiaan eikä selittää minkä vuoksi oleskeli niin lähellä taloa. Eivätkö näin ollen molemmat tulisi syytetyiksi ja tuomituiksi rikoksesta? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että joku sattuma puhuisi heidän puolestaan, oli olemassa kiistämätön todistus omenan muodossa, jossa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet! Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin, viimeinen ja ratkaiseva temppu, salaperäiset kirjeet, jotka tulivat joka kymmenes päivä ja syyttivät molempia. Pieninkin yksityisseikka oli pirullisella terävänäköisyydellä suunniteltu. Te muistatte, herra prefekti, tuon turkoosin, joka putosi sormestani ja löytyi kaapista? Oli neljä henkilöä, jotka olivat voineet ottaa sen ylös. Herra Fauville oli niistä yksi. Hänet me jätimme huomioonottamatta ja kuitenkin se oli juuri hän, joka pani turkoosin kaappiin estääkseen minun väliintuloani, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi. Nyt oli teko täydellinen. Kohtalo täyttyisi. 'Vihollisen' ja hänen uhrinsa välissä oli vain yksi tapahtuma. Tämä tapahtui. Herra Fauville kuoli."

Don Luis vaikeni. Hänen sanojansa seurasi pitkä hiljaisuus ja hän tunsi itsensä vakuutetuksi, että hänen äsken kertomansa pitkä historia oli saavuttanut kuulijoiden täydellisen hyväksymisen. He eivät arvostelleet, he uskoivat.

"Te olitte etuhuoneessa yhdessä komisario Mazerouxin kanssa. Ulkopuolella oli poliiseja. Jos nyt otaksutaan, että herra Fauville tiesi tulevansa murhatuksi tänä yönä ja juuri siihen aikaan, niin kuka on voinut tappaa hänet ja hänen poikansa? Talossahan ei ollut ketään?"

Vastustuksen sorina purkautui ilmoille. Verho oli äkkiä vedetty syrjään ja don Luisin esittämä näky aiheutti paitsi kauhua, odottamattoman epäilyn purkauksen ja jonkunlaista katumusta siitä aivan liian hyväntahtoisesta huomaavaisuudesta, jolla hänen selityksensä oli otettu vastaan. Prefekti ilmaisi kaikkien tunteet huudahtaessaan:

"Kylliksi sanoja! Kylliksi otaksumia! Niin järjelliseltä kuin ne näyttävätkin, johtavat ne kuitenkin mahdottomiin lopputuloksiin."

"Näennäisesti mahdottomiin, herra prefekti; mutta mistä me voimme tietää ettei herra Fauvillen kuulumatonta käytöstä voida selittää aivan luonnollisilla syillä. Tietysti ei ole ketään, joka kuolee kevein sydämin saadakseen kostaa. Mutta mistä me tiedämme ettei herra Fauville, jonka äärimmäisen kalpeuden ja tavattoman sairaalloisen näön te panitte epäilemättä merkille niinkuin minäkin, potenut jotain kuolettavaa tautia, ja että hän, tietäessään itsensä tuomituksi…"

"Kylliksi sanoja, sanon vielä kerran," huudahti prefekti. "Te liikutte vain otaksumissa. Mutta minä haluan todistuksen, yhden todistuksen, vain yhden. Ja odotamme sitä…"

"Herra prefekti, ottaessani alas kattokruunun löysin sinetöidyn kirjekuoren metallisäiliön päältä. Kun kruunu oli asetettu sen ullakkokamarin alle, jossa herra Fauvillen poika asui, on siis selvää, että herra Fauville kohottamalla poikansa huoneen lattiapalkkeja saattoi päästä valmistamansa koneen yläosaan käsiksi. Viimeisenä yönä asetti hän sinne tämän sinetöidyn kuoren varustettuaan sen murhapäivän ajalla; '13 päivä maaliskuuta kello 11 i.p.' ja allekirjoituksella 'Hippolyte Fauville'."

Herra Desmalions aukaisi innokkaana kuoren. Hän säpsähti heitettyään silmäyksen paperiarkkiin, joka oli kuoressa.

"Oh, se roisto, se roisto," sanoi hän. "Miten on mahdollista, että on olemassa sellainen lurjus? Sellainen halveksittava eläin!"

Värähtelevällä äänellä, joka liikutuksen vuoksi oli usein melkein kuulumaton, hän luki:

"Loppu lähenee. Hetki on käsissä. Nukuttamani Edmond on nyt kuollut ilman että myrkyn tuli herätti hänet horroksistaan. Oma kuolonkamppailuni alkaa. Kärsin kaikkia helvetin tuskia. Käteni saattaa tuskin kirjoittaa näitä viimeisiä rivejä. Minä kärsin, oh, kuinka minä kärsin! Ja kuitenkin on onneni sanoin kuvaamaton.

"Tämä onni johtuu käynnistäni Lontoossa Edmondin kanssa neljä kuukautta sitten. Siihen asti vietin mitä kauheinta elämää peittäen vihani naiseen, joka halveksi minua ja rakasti toista. Terveyteni oli murtunut, tunsin säälimättömän sairauden jäytävän itseäni samalla kuin näin poikani tulevan päivä päivältä heikommaksi ja kalpeammaksi. Iltapäivällä neuvottelin kuuluisan lääkärin kanssa ja nyt ei jäänyt enää pienintäkään epäilyä: sairaus, joka kulutti minua, oli syöpä, ja minä tiesin myöskin, että poikani Edmond samoin kuin minäkin, seisoi haudan partaalla parantumatonta keuhkotautia sairastaen.

"Samana iltana keksin suurenmoisen kostotuumani. Ja minkälaisen koston! Pelottavan syytöksen toisiaan rakastavaa miestä ja naista kohtaan. Vankila! Tuomioistuin! Pakkotyö! Mestaus! Eikä mitään avun mahdollisuutta, ei vastarintaa, ei toivoa. Kootut todistukset, todistukset niin pelottavat, että syyttömänkin täytyy epäillä omaa viattomuuttaan. Mikä kosto! Ja mikä rangaistus! Olla viaton ja taistella turhaan syyttäviä asianhaaroja ja tosiasioita vastaan, jotka selittävät syylliseksi!

"Olen onnellinen. Kuolema, jonka olen itselleni tuottanut, on alku heidän tuskiinsa. Miksikä siis elää ja odottaa luonnollista kuolemaa, joka merkitsisi heidän onnensa alkamista? Ja kun Edmondin täytyy kuolla, miksikä en pelastaisi häntä pitkäaikaisesta sairaudesta antamalla hänelle kuoleman, joka kaksinkertaistuttaa Marien ja Sauveraudin rikoksen.

"Loppu lähestyy. Minun täytyy keskeyttää, tuskat käyvät ylivoimaisiksi. Mutta nyt hallitsen jälleen itseäni. Kuinka hiljaista onkaan! Ulkopuolella ja sisällä ovat poliisin lähetit, jotka vartioivat rikostani. Ja aivan läheisyydessä hiiviskelee Marie minun kirjeeni määräämälle kohtauspaikalle, johon hänen rakastettunsa ei tule. Ja rakastaja kuljeskelee ikkunan alla, jossa hänen rakastettunsa ei näyttäydy. Oh, te pienet, kauniit nuket, joiden rihmoista minä pitelen! Tanssikaa! Hyppikää! Herra jumala, kuinka he ovat naurettavia! Nuora teidän kaulanne ympärille, herrani, ja toinen nuora teille, rouvani! Ettekö se olleet te, joka myrkytitte Vérot'n tänä aamuna ja seurasitte häntä ebenholtsikeppeinenne Café du Pont-Neufille? Tietysti, luonnollisesti se olitte te. Ja yöllä myrkyttää kaunis nainen minut ja poikapuolensa. Todistuksia? Niin, miten onkaan omenan laita, rouvani, omenan, jota te ette purreet ja jossa kuitenkin on teidän hampaidenne jäljet? Kuinka naurettavaa! Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja kirjeet! Kuolleelle Langernaultille kirjoitetut kirjeet! Ne kruunaavat riemuni. Oh, mikä ilo, kun keksin ja rakensin pienen koneellisen leikkikaluni! Eikö se ollut sievästi tuumittu? Eikö se ole korea ja tarkka? Määrättynä aikana, pang, ensimmäinen kirje! Kymmenen päivää myöhemmin, pang, toinen kirje. Ei ole enää mitään toivoa, ystävä raukat, te olette tuomitut. Tanssikaa! Hyppikää!

"Ja mikä minua huvittaa enin — sillä nyt nauran — on ajatus, ettei kukaan tiedä sitä eikä tätä. Marie ja Sauveraud ovat syyllisiä… siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Mutta sen jälkeen… täydellinen pimeys. Kukaan ei saa milloinkaan tietää mitään. Ja muutamien viikkojen kuluttua, kun molemmat rikolliset ovat peruuttamattomasti tuomitut, kun kirjeet ovat poliisin hallussa, niin 25. päivä, tahi tarkemmin sanoen, kello kolme aamulla 26. päivänä toukokuuta, pyyhkäisee räjähdys pois jokaisen tekoni jäljenkin. Pommi on asetettu paikoilleen, olen sen viereen asettanut muistikirjani, myrkkypullon, käyttämäni oopiumiruiskun ja kaksi Vérot'n kirjettä, jotka voisivat pelastaa rikolliset. Ei, kukaan ei saa milloinkaan mitään tietää.

"Mikäli ei… mikäli ei tapahdu ihmettä… jos pommi jättää seinät pystyyn ja katon ehyeksi. Tahi mikäli ei joku ihmeellisellä neroudella varustettu, tavattoman älykäs olento selvitä sekoittamiani lankoja ja kuukauden tutkimusten perästä keksi tätä kirjettä.

"Kas niin, nyt se on loppu. On jäljellä vain allekirjoittaminen. Käteni vapisee yhä enemmän. Hiki tippuu otsaltani suurina pisaroina. Minä kärsin helvetin tuskia ja olen taivaallisen onnellinen. Ahaa, ystäväni, te odotitte kuolemaani! Sinä, Marie, annoit minun, varomattomasti kyllä, lukea silmistäsi ihastuksen nähdessäni minut sairaana. Ja te olette molemmat niin varmoja tulevaisuudesta, että teillä oli rohkeutta kärsivällisesti odottaa kuolemaani. Tässä se nyt on, minun kuolemani! Se on tässä ja tässä olette te yhdistettyinä käsiraudoilla minun hautani yläpuolella. Marie tulee ystäväni Sauveraudin vaimoksi. Sauveraud, lahjoitan teille vaimoni. Olkaa yhdistettyjä pyhässä avioliitossa. Jumala siunatkoon teitä, lapseni! Tutkintotuomari laatii aviosopimuksen ja pyöveli lukee vihkimäkaavan. Oh, ihanaa! Kärsin helvetin tuskia… mutta riemuitsen! Kuinka ihana onkaan viha, kun se tekee kuoleman näin suloiseksi! Minä olen onnellinen kuollessani. Marie on vankilassa! Sauveraud itkee kuolemaantuomittujen kopissa. Ovi avautuu. Oh, kauhua… mustiinpuetut miehet. Ne menevät vuoteen luo: 'Gaston Sauveraud, armon anomuksenne on hylätty. Rohkeutta! Olkaa mies!' Kylmä, kostea aamu… mestauslava! Nyt on sinun vuorosi, Marie, sinun vuorosi! Haluatko elää rakastajasi jälkeen. Sauveraud on kuollut, nyt on vuoro sinulla. Katso, tässä on sinulle nuora. Tahi haluatko mieluummin myrkkyä… kas niin, kuole nyt, lutka! Kuole, suonissasi tulta, niinkuin minäkin, joka vihaan sinua, vihaan sinua, vihaan sinua!"

Herra Desmalions lopetti ja kaikki läsnäolijat vaikenivat hämmästyksen lamaannuttamina. Viimeisiä rivejä oli prefektin ollut sangen vaikea lukea, sillä käsiala oli melkein muodotonta ja epäselvää.

"Hippolyte Fauville. Niin kuuluu allekirjoitus, se roisto sai viimeisellä minuutilla voimia kirjoittaakseen selvästi nimensä. Hän pelkäsi, että hänen alhaisuuttaan voitaisiin epäillä. Kuinka olisi kukaan saattanut luulla tällaista?"

"Tämän salaisuuden paljastamiseen vaaditaan todellakin verratonta terävänäköisyyttä ja lahjoja, joiden edessä meidän on kumarruttava… minä ainakin sen teen. Kaikki tämän hullun antamat selitykset ovat edeltäpäin selostetut hämmästyttävän tarkasti."

"Olette oikeassa, herra prefekti, hän oli mielipuoli vaarallisinta lajia, terävästi ajatteleva hullu, joka ei antanut minkään estää itseään suorittamasta tehtäväänsä. Hän toteutti sen yli-inhimillisellä kiihkolla, turhan tarkan älynsä kaikella voimalla. Joku toinen olisi tappanut uhrinsa avoimesti ja raa'asti."

Herra Desmalions teki loppueleen. Lisäkysymyksiin antaisi poliisitutkinto valaistusta. Nyt oli tärkeintä pelastaa Marie Fauvillen henki.

"Meillä ei ole hetkeäkään kadotettavissa", sanoi hän. "Rouva Fauvillelle on tästä ilmoitettava heti. Samalla aikaa tiedotetaan tutkintotuomarille, että juttu häntä vastaan on heti lakkautettava."

Hän antoi kiireesti muutamia ohjeita poliisitutkinnasta. Sitten kääntyi hän Perennaan.

"Tulkaa, herraseni," sanoi hän, "on vain oikein, että rouva Fauville saa kiittää vapauttajaansa. Tulkaa te myöskin, Mazeroux."

Kokous oli loppu, tämä kokous, jonka aikana Perenna oli antanut loistavimman todistuksen neroudestaan. Herra Desmalionsin kasvojen ilmeet kuvastivat koko hänen ihailunsa. Ja Perenna nautti suunnattomasti siitä omituisesta tilanteesta, että hän, joka muutamia tunteja sitten oli poliisin takaa-ajama, nyt istui autossa poliisiprefektin vieressä. Weberin kantamalla kaunalla ei ollut nyt mitään merkitystä.

Herra Desmalions alkoi sillävälin pintapuolisesti tutkia uutta arvoitusta ja osoitti, että muutamat kohdat olivat vielä selvittämättä.

"Niin, aivan oikein… tässä ei ole epäilyksen varjoakaan… me toivomme… asia on niin, eikä toisin. Mutta pari seikkaa on vielä pimeyden peitossa. Ensiksikin hampaiden jäljet. Huolimatta hänen miehensä myönnytyksestä se on asia, jota ei voida jättää syrjään."

"Luulen selityksen olevan hyvin yksinkertaisen, herra prefekti. Annan sen teille niin pian kuin saan vaadittavat todistukset."

"Hyvä on. Mutta toinen kysymys: mistä johtuu että Weber tänä aamuna löysi räjähdystä koskevan paperin neiti Levasseurin huoneesta?"

"Ja mistä johtuu", lisäsi don Luis nauraen, "että minä löysin sieltä niiden viiden päivän aikamäärät, jolloin kirjeet saapuivat?"

"Te yhdytte siis minun käsitykseeni?" sanoi herra Desmalions. "Osa, jota neiti Levasseur on näytellyt, on lievimmin sanoen epäilyttävä."

"Uskon kaiken selviävän, herra prefekti, ja teidän tarvitsee vain kysyä rouva Fauvillelta sekä Gaston Sauveraudilta hajottaaksenne viimeisen epäilyksen ja puhdistaaksenne neiti Levasseurin kaikista epäluuloista."

"Ja sitten", jatkoi herra Desmalions, "on vielä asianhaara, joka näyttää minusta kummalliselta. Tunnustuksessaan ei Hippolyte Fauville maininnut sanallakaan Morningtonin perinnöstä. Minkä vuoksi? Eikö hän tiennyt siitä? Onko meidän otaksuttava, että tämä rikossarja on vain puhdas sattuma?"

"Yhdyn täydellisesti teihin, herra prefekti. Hippolyte Fauvillen
vaiteliaisuus testamentin suhteen kummastuttaa minua, myönnän sen.
Mutta pidän sitä suhteellisesti verrattain vähäpätöisenä seikkana.
Pääasia on Fauvillen syyllisyys ja hänen vaimonsa viattomuus."

Auto pysähtyi Sant-Lazaren ulkopuolelle, kurjan, kolkon vankilan, joka vielä odottaa maan tasalle hajottamistaan.

"Onko vankilanjohtaja täällä?" kysyi hän. "Lähettäkää heti häntä hakemaan, on kiire."

Tahtomatta odottaa kiisi hän heti pitkin sitä käytävää, joka vei sairasosastolle; tullessaan toiseen kerrokseen kohtasi hän johtajan.

Mutta hän pysähtyi huomatessaan hämmästyneen ilmeen vankilanjohtajan kasvoilla.

"Ettekö ole kuullut sitä, herra prefekti?" sammalsi johtaja. "Minähän ilmoitin virastoonne puhelimella."

Herra Desmalions tarttui johtajan käsivarteen ja kiiruhti Perennan ja
Mazerouxin seuraamana sairasosastolle.

Eräässä huoneessa näki hän Marie Fauvillen makaavan vuoteessa. Hänen kalpeilla kasvoillaan ja olkapäillään oli ruskeita pilkkuja, samanlaisia kuin päällikkö Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa Edmondin ruumiissa.

"Pieluksen alta? Mutta kuinka se sinne tuli? Mistä hän sen sai? Kuka antoi sen hänelle?"

Herra Desmalions katsoi don Luisiin. Hippolyte Fauvillen itsemurha ei siis ollut lopettanut tätä rikosten sarjaa! Ei siinä kyllin, että hänen tekojensa tarkoituksena oli antaa Marien kuolla pyövelin käsien kautta, nyt oli hän pakottanut tämän ottamaan vielä myrkkyä. Oliko se mahdollista? Oliko ajateltavissa, että tuon kuolleen miehen kosto vielä jatkuisi samalla koneellisella ja selittämättömällä tavalla? Tahi pikemminkin… eikö pikemminkin ollut olemassa joku toinen salainen tahto, joka salaperäisesti ja rohkeasti jatkoi Hippolyte Fauvillen saatanallista työtä?

Kaksi päivää sen jälkeen tuli toinen huomiotaherättävä uutinen: Gaston Sauveraud oli löydetty kopistaan kuolleena. Hänellä oli ollut rohkeutta kuristaa itsensä lakanalla. Kaikki kokeet palauttaa hänet henkiin olivat turhat.

Hänen vieressään pöydällä oli puolitusinaa sanomalehtileikkeleitä, jotka joku tuntematon käsi oli hänelle toimittanut. Kaikki kertoivat Marie Fauvillen kuolemasta.

V LUKU

Neljäntenä iltana äsken kerrottujen tapahtumien jälkeen soitti melkein kokonaan pitkään viittaan kääriytynyt vanha vuokra-ajuri Perennan ovikelloa ja lähetti don Luisille kirjeen. Hänet osoitettiin heti työhuoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Hän ehti tuskin heittää viittansa ennenkuin ryntäsi don Luisin luo.

"Tällä kertaa on tosi kysymyksessä, isäntä!" huudahti hän. "Nyt ei sovi kuhnailla: laittakaa kuntoon matkalaukkunne ja lähtekää niin pian kuin voitte!"

"Siinä tapauksessa olette tilanteesta yhtä selvillä kuin minä ja kaikki muutkin. Viimeisenä kolmena päivänä kaksoisitsemurhan tahi tarkemmin sanottuna Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin murhan jälkeen ei ole yhtään lehteä, joka ei ole sanonut suunnilleen näin: 'Nyt, kun herra Fauville, hänen poikansa, hänen vaimonsa ja hänen sukulaisensa Gaston Sauveraud ovat kuolleet, ei ole ketään, joka seisoisi don Luis Perennan ja Mornington-perinnön välissä?' Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Yleisö puhuu bulevardi Suchetin räjähdyksestä, Fauvillen paljastamisesta hänen kuolemansa jälkeen, kauhustaan sitä petoa, Fauvillea, kohtaan, eikä tiedä kuinka saattaisi kylliksi ylistää teidän terävänäköisyyttänne. Mutta on eräs asia, joka on kaikkien keskustelujen ja pohtimisien pääaiheena. Kun nuo kolme Roussel-perheen jälkeläistä ovat kuolleet, kuka on jäljellä? Don Luis Perenna. Kuka perii omaisuuden kun ei ketään luonnollisia perillisiä ole? Don Luis Perenna."

"Niin sanoo yleisö, isäntä? Se sanoo, että tämä joukko murhia ja kauheuksia ei voi olla sattuman työtä, vaan merkitsee se jonkun kaikkivoivan tahdon läsnäoloa, joka alkoi Cosmo Morningtonin murhalla ja loppui sadanmiljoonan anastuksella. Ja kun tälle tahdolle on annettava nimi, osoittavat he lähimpään, erinomaiseen, kuuluisaan, huonomaineiseen, salaperäiseen, kaikkivoipaan ja kaikkialla läsnäolevaan henkilöön, joka oli Cosmo Morningtonin ystävä ja joka alusta alkaen on johtanut tapahtumia, liittänyt ne yhteen, syyttänyt ja vapauttanut ihmisiä, vanginnut ja auttanut heitä pakoon. He sanovat, että hän hallitsee koko juttua, hoitaa sitä omien etujensa mukaisesti ja pistää vihdoin taskuunsa satamiljoonaa. Ja tämä henkilö on don Luis Perenna, toisin sanoen Arsène Lupin, epäilyttävä henkilö, ja olisi mieletöntä jollei asettaisi häntä tällaisen suurenmoisen jutun yhteyteen."

"Niin puhuu yleisö; minä toistan vain sen. Niin kauan kuin rouva Fauville ja Gaston Sauveraud olivat hengissä, ei yleisö paljoa ajatellut teidän vaatimuksianne perintöön. Mutta molemmat ovat kuolleet. Sen vuoksi ei voida olla huomaamatta sitä suorastaan ihmetyttävää tapaa, jolla kohtalo työskentelee don Luis Perennan eduksi. Te tunnette lainopillisen peruslauseen: fecit cui prodest. Kenellä on etua Roussel-perillisten katoamisesta? Don Luis Perennalla."

"Sillä roistolla! Juuri sitä sanaa märehtii Weber lakkaamatta poliisiprefektin ja tutkintotuomarin käytävissä. Te olette roisto ja Florence Levasseur on teidän rikostoverinne. Ja tuskin kukaan uskaltaa vastustaa. Poliisiprefekti? Mitä se hyödyttää, että hän puolustaa teitä, muistuttaa, että te olette kaksi kertaa pelastanut hänen henkensä ja tehnyt poliisille palveluksia, joista hänen oli ennen muita oltava teille kiitollinen? Mitä se hyödyttää, että hän käy pääministerin luona, ja me kaikki tiedämme Valenglayn teitä suojelevan? On muita paitsi poliisiprefekti. Meillä on koko salapoliisiosasto, yleinen syyttäjä esikuntineen, tutkintotuomari, sanomalehdet ja ennen kaikkia yleinen mielipide, joka on tyydytettävä, joka odottaa ja pyytää rikollista. Tämä rikollinen olette joko te itse tahi Florence Levasseur. Tahi oikeammin sanoen, se olette te ja Florence Levasseur."

Ei lihaskaan don Luisin kasvoilla värähtänyt. Mazeroux odotti hetken.
Kun hän ei saanut mitään vastausta, teki hän epätoivoisen eleen.

"Tiedättekö mitä te pakotatte minut tekemään? Pettämään velvollisuuteni. Minä sanon teille, että huomenna te saatte kutsun tutkintotuomarin luo. Kuulustelun jälkeen, huolimatta siitä mitä kysymyksiä teille tehdään ja mitä te vastaatte, teidät vangitaan. Vangitsemismääräys on valmis. Sen ovat teidän vihollisenne saaneet aikaan."

"Eikä siinä kaikki. Weber, joka palaa halusta saada kostaa, on pyytänyt lomaa saadakseen vartioida tästä päivästä alkaen taloanne, niin ettette pääse pakoon kuten Florence Levasseur. Hän on täällä väkineen tunnin kuluttua. Mitä siitä sanotte?"

Vastaamatta ja luopumatta huolettomasta asennostaan antoi don Luis
Mazerouxille merkin.

Don Luis näytti vakavalta. Mazeroux totteli vaistomaisesti. Sohvan alla oli matkalaukku.

"Kymmenen minuutin kuluttua, sanottuani palvelijoilleni meneväni vuoteeseen, kannatte te matkalaukkuni rue de Rivoli 143 B:hen, jossa olen herra Lecocqin nimellä vuokrannut itselleni asunnon."

"Sitä, että kun ei minulla ollut ketään luotettavaa henkilöä kantamaan matkalaukkuani, niin olen kolme päivää odottanut käyntiänne."

"Luonnollisesti. Mutta miksikä kiirehtiä? Syy minkä vuoksi hankin teille salapoliisin paikan oli se, että minä halusin tietää heidän suunnitelmistaan minua vastaan. Kun te nyt sanotte, että minä olen vaarassa, niin livistän."

Mazerouxin katsoessa häneen kasvavalla kummastuksella, löi hän tätä olkapäähän ja sanoi ankarasti:

"Nähkääs, herra komisario, oli turhaa pukeutua ajuriksi ja pettää velvollisuutensa. Te ette voi koskaan pettää velvollisuuttanne. Kysykää omaltatunnoltanne; olen varma siitä, että se tuomitsee teidät ansionne mukaan."

Don Luis oli puhunut totta. Huomattuaan kuinka suuressa määrin Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin kuolema oli muuttanut tilannetta, katsoi hän parhaaksi muuttaa varmaan paikkaan. Syynä siihen ettei hän ollut tehnyt sitä ennen, oli se, että hän toivoi saavansa tietoja Florence Levasseurilta joko kirjeen kautta tahi puhelimitse. Kun tyttö itsepäisesti vaikeni, ei don Luisilla ollut mitään syytä antautua vangittavaksi, jonka seikan tapausten kulku oli tehnyt hyvin todennäköiseksi.

Ja hänen aavistuksensa olivat oikeat. Seuraavana aamuna tuli Mazeroux rue de Rivolille ja näytti hyvin virkeältä.

"Te pääsitte pakoon viimeisellä hetkellä. Weber sai tänä aamuna kuulla, että lintu oli lentänyt pois. Hän on aivan raivoissaan. Ja teidän täytyy tunnustaa, että sekasotku käy aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Päämajassa ollaan aivan nolostuneita. He eivät edes tiedä, mitä Florence Levasseurin kanssa olisi tehtävä. Te olette siitä tietysti lukeneet lehdistä. Tutkintotuomari väittää, että koska Fauville teki itsemurhan ja tappoi poikansa Edmondin, ei Florence Levasseurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Hänen katsantokantansa mukaan on juttu lopullisesti selvä. Siinä on meillä ihana tutkintotuomari! Eikö esim. Gaston Sauveraudin murha ole päivänselvä; Florence Levasseurilla on ollut sormensa siinä niinkuin kaikessa muussakin. Eikö juuri hänen huoneestaan, Shakespearen teosten välistä, löydetty ilmoitusta, että Fauville oli järjestänyt kirjejutun ja räjähdyksen? Ja niin…"

Mazeroux vaikeni don Luisin silmien ilmeestä pelästyneenä. Hän ymmärsi, että isäntä oli rakastunut tyttöön enemmän kuin koskaan.

"No niin", sanoi Mazeroux, "emme puhu asiasta. Tulevaisuus on näyttävä minun olleen oikeassa, sen saatte kyllä nähdä."

Päivät kuluivat. Mazeroux kävi niin usein kuin mahdollista, tahi ilmoitti puhelimitse don Luisille niistä molempien tutkimusten yksityiskohdista, joihin Sant-Lazaressa ja Sante-vankilassa oli ryhdytty.

Vielä ei oltu saatu pienintäkään selvyyttä tuohon käsittämättömään salaisuuteen: hampaiden jälkiin omenassa. Fauvillen suora tunnustus vapautti Marien. Ja kuitenkin olivat omenassa epäilemättä Marien hampaiden jäljet. Nuo niin kutsutut tiikerinhampaat olivat ehdottomasti hänen. Ja sitten…

Lyhyesti ja selvästi, kuten Mazeroux sanoi, kaikki hapuilivat pimeydessä, ja vielä siihen määrin, että prefekti, testamentin säädöksen mukaan, äkkiä päätti, että perillisten kokous pidettäisiin seuraavalla viikolla ja määräsi sen yhdeksänneksi päiväksi kesäkuuta. Hän toivoi tällä tavoin saavansa kiusallisen jutun loppumaan, jutun, jossa poliisi osoittautui saamattomaksi ja hölmistyneeksi. He päättäisivät perinnöstä asianhaarojen mukaan ja sitten lopettaisivat jutun. Yleisö lakkaisi vähitellen puhumasta Mornington-perillisten joukkomurhasta ja tiikerihampaiden arvoitus vaipuisi unholaan.

Oli kummallista, mutta nämä viimeiset päivät, jotka olivat kuumeisia ja levottomia kuten kaikki päivät ennen suurta taistelua — ja kaikki tunsivat, että tässä viimeisessä kokouksessa tulisi suuri taistelu — vietti don Luis lepotuolissa rue de Rivolin parvekkeella istuen rauhallisesti sikareita polttaen ja puhallellen savurenkaita, joita tuuli vei Tuileriesin puutarhaan.

"Mutta mitä te tarkoitatte? Eikö asia kiinnitä mieltänne? Ettekö aio kostaa rouva Fauvillea ja Sauveraudia? Teitä syytetään julkisesti ja te istutte puhaltelemassa savurenkaita!"

Mutta samana päivänä kun kokouksen piti olla, tuli Mazeroux sisään kauhistunein ilmein kädessään kirje.

"Tämä on teille, isäntä. Se oli osoitettu minulle mutta sisäkuoressa oli teidän nimenne. Kuinka selitätte sen?"

"Sehän on helppoa. Vihollinen tuntee meidän läheisen tuttavuutemme, ja kun hän ei tiedä missä minä olen…"

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta. Muuten kuolette tekin. Uskoessanne että päämäärä on saavutettu, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja avautuu maa juuri silloin allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa itseänne, Lupin!"

"Tällä kertaa oli meillä onni. Poliisi, jolle se jätettiin, sattui asumaan Les Ternes'ssä, sen talon vieressä, josta kirje tuli. Hän tuntee miehen hyvin. Se oli onnellinen sattuma, eikö niin?"

"Luonnollista. Niin kauan kun ei ollut mitään tekemistä, odotin ja lepäsin, sillä ymmärrän hyvin, että taistelu tulee pelottavaksi. Mutta koska vihollinen nyt vihdoinkin on tehnyt erehdyksen ja antanut minulle jäljen seurattavaksi, ei minun tarvitse odottaa enää; nyt käyn suoraan asiaan. Tiikerin jäljille, Mazeroux!"

Kello oli yksi päivällä, kun don Luis ja Mazeroux saapuivat avenue Les Ternesin sairaalaan. Eräs palvelija avasi oven. Mazeroux antoi don Luisille merkin. Mies oli juuri sama, joka oli tuonut kirjeen. Komisarion kysymyksiin vastasi hän kiertelemättä olleensa poliisikonttorissa tänä aamuna. "Kenen käskystä?" kysyi Mazeroux.

"Niin, talossa on myöskin yksityissairaala, jossa hoidetaan nunnia."
"Voimmeko puhua priorittaren kanssa?"

Palvelija vei heidät odotushuoneeseen, jossa he viettivät enemmän kuin tunnin.

"Paperilappu, joka tulee vaaralliseksi, jos annatte poliisille tilaisuuden käyttää sitä. Teidän läsnäoloanne tullaan katsomaan haasteeksi."

"Ja poissaoloani tunnustukseksi. Herran, joka saa sata miljoonaa, ei sovi sinä päivänä vetäytyä syrjään. Minun täytyy olla läsnä tuossa kokouksessa, enkä halua laiminlyödä oikeuttani. Ja sinne minä menen."

"Heidän edestään kuului tukahdutettu huudahdus. Ja eräs nainen, sairaanhoitajatar, joka kulki läpi huoneen, alkoi äkkiä juosta, kohotti verhoa ja katosi."

Don Luis nousi epäröiden eikä tiennyt mitä olisi tehtävä. Neljän, viiden sekunnin epäröinnin jälkeen syöksyi hän verhon kautta käytävään ja pysähtyi sen päässä erään nahkoitetun oven eteen, joka oli äsken suljettu. Hän hukkasi vielä enemmän aikaa hapuilemalla vapisevin käsin lukkoa.

Avattuaan sen huomasi hän takaportaat. Menisikö hän niitä pitkin? Oikealla jatkuivat samat portaat pohjakerrokseen. Hän meni niitä myöten, saapui keittiöön, sai käsiinsä keittäjättären ja sanoi hänelle käskevällä äänellä:

Don Luis syöksyi eteenpäin pienen eteisen kautta ja tuli avenue des
Ternesille.

"Tämähän on hauskaa kilpajuoksua!" huudahti Mazeroux, joka oli saavuttanut hänet.

Don Luis katseli pitkin katua. Eräs linja-auto ajoi juuri pieneltä,
Place Saint Ferdinandin viereiseltä torilta.

"Siellä hän menee", selitti don Luis. "Tällä kertaa en päästä häntä pakoon."

"Mainiota!" mutisi komisario. Sitten ei hän voinut olla huudahtamatta: "No, näettekös nyt. Niin sokea ette kai saata olla, että luulisitte häntä syyttömäksi."

Don Luis ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Jännittynyt ilme kasvoissaan tarkasteli hän autoa, joka tällä hetkellä seisoi bulevardi Haussmannin kulmassa.

Tyttö nousi pois. Oli helppo tuntea Florence Levasseur hoitajatarpuvussa. Hän katsoi ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä seurattu, otti sitten ajurin ja ajoi pitkin bulevardia ja rue de la Pépinièrea Saint-Lazaren rautatieasemalle.

Don Luis katsoi etäämpää kuinka hän meni Cour de Romen portaita ja seurattuaan jäljestä näki tytön odotussalin toisessa päässä olevalla lippuluukulla.

"Pian, Mazeroux", sanoi hän. "Ottakaa esille salapoliisikorttinne ja kysykää mihin hän osti lipun. Juoskaa, ennenkuin muita matkustajia tulee."

Mazeroux teki niin. He kuulivat, että muutaman minuutin kuluttua lähtisi pikajuna. Heidän tullessaan asemasillalle nousi Florence juuri erääseen vaunuosastoon.

"Nouskaa junaan", sanoi don Luis vetäytyen syrjään niin hyvin kuin taisi. "Sähköttäkää minulle Rouenista, tulen sinne teidän jälkeenne illalla. Pitäkää häntä koko ajan silmällä. Älkää päästäkö häntä liukumaan sormienne välitse. Hän on hyvin viekas, sen saatte uskoa."

"Ei saata tulla kysymykseenkään. Juna ei pysähdy ennenkuin Rouenissa ja minä en ehtisi illaksi takaisin. Kokous prefektin luona on kello viisi."

Hän sysäsi Mazerouxin erääseen viimeisistä vaunuista. Juna alkoi liikkua ja katosi pian erääseen tunneliin.

Kello oli täsmälleen viisi, kun majuri, kreivi d'Astrignac, maître
Lepertuis ja amerikkalainen lähetystösihteeri saatettiin herra
Desmalionsin työhuoneeseen. Samassa astui joku vahtimestarin
huoneeseen ja jätti korttinsa.

Päivystävä vahtimestari katsoi korttiin, käänsi nopeasti päänsä eräässä nurkassa seisovaan ja puhelevaan miesjoukkoon ja kysyi sitten äsken saapuneelta: "Onko teitä pyydetty tänne?"

Sähköisku värähdytti pientä nurkassa puhelevaa joukkoa ja eräs heistä astui esiin. Se oli Weber, salapoliisipäällikkö.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Don Luis hymyili rakastettavasti. Weber oli kuolonkalpea, hänen joka jäsenensä vapisi ja hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

Vahtimestari tuli takaisin ja osoitti, sanaakaan sanomatta, don Luisille tietä. Perenna teki Weberin ohi mennessään mitä kohteliaimman kumarruksen, nyökkäsi ystävällisesti salapoliiseille ja astui sisään.

Kreivi d'Astrignac tuli heti ojennetuin käsin häntä vastaan osoittaen sen kautta, etteivät mitkään lorut olleet vähentäneet sitä kunnioitusta, jota hän yhä tunsi sotilas Perennaan muukalaislegioonasta. Mutta prefektin käytös oli hyvin pidättyvää ja paljon merkitsevää. Hän jatkoi niiden paperien selailemista, joita oli tutkinut, puhellen hiljaa Amerikan lähetystösihteerin Ja asianajajan kanssa.

"Rakas Lupin, joku lähtee tästä huoneesta käsiraudoilla varustettuna. Jollei se ole todellinen rikollinen, niin olet se sinä, poika raukkani Muista minun sanojani."

Hän hieroi käsiään niin tyytyväisenä, että herra Desmalions ei voinut olla katsomatta häneen. Don Luis näytti säteilevältä kuin mies, joka nauttii sekoittamatonta onnea ja varustautuu kokemaan vielä suurempia riemuja.

Poliisiprefekti vaikeni hetken ikäänkuin olisi kummastellut mitä peijakasta mies iloitsi; sitten selaili hän jälleen papereitaan ja sanoi vihdoinkin:

"Olemme kokoontuneet jälleen, hyvät herrat, niinkuin kaksi kuukautta takaperin, tullaksemme määrättyyn tulokseen Morningtonin perinnöstä. Senor Carcèrés, perulainen attashea, ei tule. Olen saanut Italiasta sähköteitse tiedon, että hän on hyvin sairas. Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön. Ei puutu siis ketään… paitsi tietysti niitä, joiden vaatimukset tämä kokous olisi mielellään vahvistanut, tarkoitan Cosmo Morningtonin perillisiä."

Herra Desmalions silmäsi don Luisiin, joka oli puhunut. Prefekti epäröi hiukan ja päätti pyytää häntä selittämään.

Tällä kertaa veti don Luis jälleen puoleensa huomion ja pakotti toiset, kohtaamastaan vastarinnasta huolimatta, ottamaan huomioon hänen läsnäolonsa ja antautumaan hänen vaikutuksensa alaiseksi.

"Herra prefekti", kysyi hän, "sallitteko minun esittää asianhaarat sellaisina kuin ne nyt ovat? Siitä tulee luonnollinen jatko ja loppu sille keskustelulle, joka meillä oli bulevardi Suchetin räjähdyksen jälkeen."

Herra Desmalionsin vaikeneminen antoi don Luisille luvan puhua. Hän jatkoi heti:

"Se ei vie pitkää aikaa, herra prefekti, ja siihen on kaksi syytä: ensiksikin, koska meillä on käytettävänä herra Fauvillen tunnustus ja me tiedämme täydellisesti mitä eriskummallista osaa hän näytteli, ja toiseksi, koska totuus, niin monimutkaiselta kuin se näyttääkin, on itse asiassa sangen yksinkertainen. Kaikki perustuu siihen huomautukseen, jonka te, herra prefekti, teitte lähtiessänne Fauvillen talosta: 'Mistä johtuu', kysyitte te, 'että Mornington-perintöä ei kertaakaan mainita Hippolyte Fauvillen tunnustuksessa?' Kaikki perustuu siihen, Hippolyte Fauville ei sanonut sanaakaan perinnöstä ja syy on selvästi se, ettei hän siitä tiennyt mitään. Ja syy minkävuoksi Gaston Sauveraud saattoi kertoa minulle koko hämmästyttävän juttunsa tekemättä pienintäkään viittausta perintöön, oli se, ettei perintö näytellyt Sauveraudin jutussa mitään osaa. Hän ei tiennyt siitä enempää kuin Marie Fauville ja Florence Levasseurkaan. On mahdotonta kieltää sitä tosiasiaa, että Hippolyte Fauvillea ohjasi kostonhalu ja yksinomaan vain se. Minkä vuoksi olisi hän muuten käyttäytynyt niinkuin teki, kun Cosmo Morningtonin miljoonat olisivat tulleet hänelle täydellä oikeudella? Sitäpaitsi, jos hän olisi halunnut nauttia näistä miljoonista, ei hän olisi aloittanut ottamalla itseltään henkeä. Se asia on siis varma: perintö ei vaikuttanut millään tavoin Hippolyte Fauvillen päätökseen ja toimiin. Ja siitä huolimatta katosivat he kaikki, yksi kerrallaan, taipumattomalla säännöllisyydellä juuri siinä järjestyksessä kuin Mornington-testamentin perintö olisi heille langennut: Cosmo Mornington, Hippolyte Fauville, Edmond Fauville, Marie Fauville ja vihdoin Gaston Sauveraud. Eikö se ole omituista? Ja eikö meidän ole otaksuttava, että kaiken tämän takana oli johtava tahto? Eikö meidän ole myönnettävä, että tähän pelottavaan taisteluun vaikutti perintö, ja että viheliäisen Fauvillen vihan ja mustasukkaisuuden takana seisoi vielä hirvittävämmällä tarmolla varustettu olento, mies, joka seurasi määrättyä tarkoitusta, ajaen heitä kuolemaan yhden kerrallaan kuten numeroituja uhreja. Herra prefekti, yleinen mielipide antaa minulle täydellisen oikeuden sanoa, ja osa poliiseista, herra Weber etunenässä, on aivan samaa mieltä kuin minäkin, että tällaisen olennon olemassaolo on jokaiselle selvä. Täytyy olla joku, joka muodosti määräävän tahdon ja ajoi asiaa koko tarmollaan. Tämä joku — olin minä. No niin, miksikä ei? Enkö minä ollut siinä asemassa, että minulla oli syy murhiin? Enkö minä ollut Cosmo Morningtonin perillinen? — En aio puolustautua. On mahdollista, että ulkonainen vaikutus tahi asianhaarat voivat pakottaa teidät, herra prefekti, ryhtymään epäoikeutettuihin toimenpiteisiin minua kohtaan, mutta en tahdo loukata teitä silmänräpäystäkään uskomalla, että te voitte katsoa miehen, jonka toimintaa olette kaksi kertaa tarkastellut, kykenevän sellaiseen rikokseen. Ja kuitenkin on vain luonnollista, että yleisö vaistomaisesti syyttää minua. Paitsi Hippolyte Fauvillea täytyy olla vielä toinen rikollinen ja hän on varmasti Cosmo Morningtonin perillinen. Koska minä en ole se mies, niin on olemassa joku toinen Cosmo Morningtonin perillinen. Häntä minä syytän, herra prefekti. Tässä häpeällisessä jutussa, jota on silmiemme edessä näytelty, on jotain enemmän kuin kuolleen miehen tahto. Yhteen aikaan luulimme asian olevan niin, mutta siinä on jotain muutakin. Minä en ole taistellut koko ajan kuollutta miestä vastaan, useamman kerran olen tuntenut elämän hengityksen kasvoillani. Kuollut mies teki paljon, mutta hän ei tehnyt kaikkea. Ja jos niinkin olisi ollut, oliko hän yksin tätä tehdessään? Oliko Fauville yksin suorittamassa toisen käskyjä? Tahi oliko hänellä rikostoveri, joka auttoi häntä suunnitelman suorittamisessa? Sitä emme tiedä. Mutta tuo tuntematon jatkoi työtä, johon hän alussa ehkä oli antanut vain aiheen, ja jota hän kaikessa tapauksessa käytti edukseen päättäen suorittaa sen loppuun asti. Ja sen hän teki, koska tunsi Cosmo Morningtonin testamentin. Häntä minä syytän. Minä syytän häntä kaikista niistä petoksista ja rikollisista teoista, joita ei voida lukea Hippolyte Fauvillen työksi. Minä syytän hänen murtaneen auki sen kirjoituspöydän laatikon, johon maître Lepertuis oli pannut päämiehensä testamentin. Minä syytän hänen menneen Cosmo Morningtonin huoneeseen ja asettaneen sinne myrkkypullon sen glycero-fosfaattipullon tilalle, jota Cosmo Morningtonin oli tapana käyttää ruiskutuksissaan. Minä syytän hänen näytelleen sen lääkärin osaa, joka tuli ja antoi Cosmo Morningtonista väärän lääkärintodistuksen. Minä syytän hänen hankkineen Hippolyte Fauvillelle sen myrkyn, joka tappoi päällikkö Vérot'n, Edmond Fauvillen ja Hippolyte Fauvillen itsensä. Minä syytän hänen suunnanneen Gaston Sauveraudin käden minua vastaan, kun tämä kolme kertaa hänen neuvostaan ja osoituksestaan koetti riistää henkeni ja onnistui vihdoin ottamaan hengen autonkuljettajaltani. Minä syytän hänen käyttäneen sitä yhteyttä, jonka Gaston Sauveraud oli solminut sairasosastolla, lähettääkseen rouva Fauvillelle myrkyn ja morfiiniruiskun, joilla tuo naisraukka saattoi toteuttaa itsemurha-aikeensa. Minä syytän hänen tuntemattomalla tavalla toimittaneen Gaston Sauveraudille sanomalehtileikkeleitä Marie Fauvillen kuolemasta, ja että hän oli etukäteen laskenut tekonsa seuraukset. — Yhdellä sanalla — mainitsematta hänen osuuttaan päällikkö Vérot'n, autonohjaajani ja ensimmäisen tarkastaja Ancenisen murhiin — syytän häntä, että hän on tappanut Cosmo Morningtonin, Hippolyte Fauvillen, Edmond Fauvillen, Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin, siis kaikki, jotka seisovat hänen ja miljoonien välillä. Nämä viimeiset sanat, herra prefekti, sanovat teille selvästi, mitä minä ajattelen. Kun mies tekee lopun viidestä kanssaihmisestään saadakseen haltuunsa muutamia kymmeniä miljoonia, merkitsee se, että nämä toimenpiteet asettavat hänet aivan varmasti noiden miljoonain hallitsijaksi. Lyhyesti ja selvästi, kun mies tappaa miljonäärin ja hänen neljä perillistään, merkitsee se, että hän itse on viides perillinen. Miehen täytyy olla täällä heti."

"Herra prefekti, hänen tänne tulonsa on minun syytösteni järjellinen johtopäätös. Muistakaa, että Cosmo Morningtonin testamentissa on pykälä, joka säätää, ettei kenenkään perillisen vaatimuksia hyväksytä, jollei hän ole tänään täällä läsnä."

"Ja ellei hän tule?" sanoi prefekti näyttäen täten että don Luisin vakaumus oli vähitellen voittanut hänen epäilynsä.

"Hän tulee, herra prefekti. Muuten ei koko tällä jutulla olisi ollut mitään merkitystä."

"Mutta entä jos hän ei tule?" huudahti Desmalions entistä kiihkeämmällä äänensävyllä.

"Silloin, herra prefekti, on teidän otaksuttava, että rikollinen olen minä, eikä teillä ole muuta tehtävää kuin vangita minut. Kello viiden ja kuuden välillä saatte te tässä huoneessa nähdä edessänne henkilön, joka on murhannut Morningtonin perilliset. Vastakkaisessa tapauksessa tulee oikeudentunto joka tapauksessa tyydytetyksi. Hän tai minä… tilanne on hyvin yksinkertainen."

Herra Desmalions vaikeni. Hän kierteli ajatuksissaan viiksiään ja kulki ympäri pöydän monta kertaa siinä pienessä piirissä, jonka läsnäolijat muodostivat. Oli selvää, että hänen aivoissaan oli muodostumassa vastaväitteitä. Vihdoinkin mutisi hän:

"Ei, ei. Sillä kuinka voimme selittää, että mies olisi odottanut tähän saakka tehdäkseen vaatimuksensa?"

"Ehkä onnettomuus, herra prefekti, joku este. Tahi myöskin — eihän voi tietää — ehkä epänormaali halu herättää tavatonta huomiota. Huomatkaa, herra prefekti, kuinka huolellisesti ja taitavasti koko juttu on hoidettu. Jokainen tapahtuma sattuu täsmälleen Hippolyte Fauvillen määräämällä hetkellä. Emmekö voi otaksua, että hänen rikostoverinsa noudattaa samaa järjestelmää eikä astu esiin ennenkuin viimeisellä hetkellä?"

"Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Se ei ole mahdollista. Jos on olemassa olento, tarpeeksi hirveä suorittaakseen sellaisen sarjan rikoksia, ei hän ole niin tyhmä, että jättäytyisi käsiimme."

"Hän ei tiedä mikä vaara häntä tänne tullessaan uhkaa, koska ei kukaan ole ajatellut hänen olemassaolonsa mahdollisuutta. Sitäpaitsi, mitä hän panee vaaraan?"

"Hän ei ole niitä tehnyt, herra prefekti. Hän on järjestänyt niin, että ne ovat tulleet tehdyiksi, ja se on kokonaan toinen asia. Ja nyt te ymmärrätte missä miehen käsittämätön voima piilee. Hän ei toimi henkilökohtaisesti. Siitä päivästä kun totuus selveni minulle, olen onnistunut vähitellen keksimään hänen toimintatapansa ja paljastamaan koneiston, jota hän johtaa. Hän ei toimi henkilökohtaisesti. Siinä hänen järjestelmänsä. Te huomaatte niin olevan koko ajan. Cosmo Mornington kuoli näennäisesti huolimattomasti tehdyn ruiskeen vuoksi. Itse asiassa oli se tämä mies, joka laittoi niin, että ruiske tuli kohtalokkaaksi. Päällikkö Vérot'n tappoi näennäisesti Hippolyte Fauville. Itse asiassa on se ollut tämä mies, joka on osoittanut Fauvillelle murhan välttämättömyyden ja niin sanoakseni ohjannut hänen kättään. Samalla tavoin tappoi Fauville poikansa ja teki itsemurhan kuten Marie Fauville ja Gaston Sauveraudkin. Todellisuudessa se oli tämä mies, joka halusi, että he kuolisivat, aiheutti heidän itsemurhansa ja antoi siihen välineet. Siinä on järjestelmä ja sellainen on mies." Hän lisäsi hillityllä äänellä, jossa tuntui levottomuutta: "Tunnustan etten koskaan elämässäni, jonka kuluessa olen tuntenut monta kummallista henkilöä, ole tavannut kauhistuttavampaa olentoa, joka toimisi niin pirullisella neroudella ja niin suurella psykologisella vaistolla."

Hänen sanansa tekivät kuulijoihin yhä voimakkaamman vaikutuksen. He näkivät edessään tuon näkymättömän olennon. Se sai heidän mielikuvituksissaan muodon. He odottivat hänen tuloaan. Kahdesti oli don Luis kääntynyt ovelle ja kuunnellut.

"Toimiiko hän itse tahi antaako toisten toimia, on sama, sillä kun hän kerran on kiinni, tulee laki…"

"Laki ei saa mitään helppoa tehtävää, herra prefekti. Hänen kykynsä omaava mies on tietysti etukäteen nähnyt kaikki, vangitsemisen ja syytteenkin, jonka kohteeksi hän voi joutua, eikä häntä vastaan ole mitään muuta kuin teoria ilman todisteita."

"Minä, herra prefekti, katsoisin parhaaksi hyväksyä hänen selityksensä luonnollisena asiana enkä osoittaisi mitään epäluuloa. Tärkeintä on saada selville kuka hän on. Sitten voitte te ennemmin tahi myöhemmin paljastaa hänet."

Prefekti jatkoi kulkuaan ympäri pöydän. Majuri d'Astrignacin silmät olivat suunnattuina don Luisiin, jonka rauhallisuus hämmästytti häntä. Asianajaja ja lähetystösihteeri näyttivät olevan kovin jännittyneitä. Astuisiko tuo kauhea murhaaja heidän eteensä?

Vahtimestari astui sisään mukanaan käyntikorttitarjotin. Tarjottimella oli kirje ja yksi niitä painettuja kaavakkeita, joille kävijät kirjoittivat nimensä ja asiansa.

Herra Desmalions meni kiireesti vahtimestaria vastaan. Hän epäröi hetken ennenkuin otti ilmoituslehden. Hän oli hyvin kalpea. Sitten katsoi hän siihen nopeasti.

Hän heitti silmäyksen don Luisiin, tuumi, otti kirjeen ja kysyi vahtimestarilta:

Herra Desmalions seisoi paikaltaan liikahtamatta kirjoituspöytänsä edessä. Toisen kerran kohtasi don Luis hänen silmänsä. Mitä oli tapahtunut?

Äkillisellä liikkeellä avasi prefekti kuoren, jota piteli, veti esille kirjeen ja alkoi lukea.

Toiset seurasivat hänen jokaista liikettään, hänen jokaista ilmettään. Täyttyisikö Perennan ennustus? Esittäisikö viides perillinen vaatimuksensa perintöön?

Niin pian kuin herra Desmalions oli lukenut ensimmäiset rivit, katsoi hän ylös ja sanoi puoliääneen don Luisille:

Herra Desmalions ei vastannut. Hän luki kirjeen loppuun. Luettuaan sen luki hän sen vielä uudelleen tarkkaavaisesti kuin olisi punninnut joka sanaa. Lopuksi luki hän sen ääneen:

Sattuma on paljastanut minulle erään Rousselin perheen tuntemattoman perillisen. Vasta tänään onnistui minun hankkia perillisen laillistuttamistodistukset ja ennen aavistamattomien esteiden vuoksi olen tilaisuudessa lähettämään teille ne viimeisessä silmänräpäyksessä asianomaisen henkilön mukana. Kunnioittaen salaisuutta, joka ei ole minun, ja naisena haluten pysyä asian ulkopuolella, johon olen vain sattumalta sekaantunut, pyydän teitä, herra prefekti, suomaan minulle anteeksi, etten pane tämän kirjeen alle nimeäni.'

Perenna oli siis ollut oikeassa ja tapaukset vahvistivat hänen ennustuksensa. Uusi henkilö ilmoittautui määrättyyn aikaan. Ja itse tapa, jolla tämä jutun uusi vaihe esiintyi, oli luonteenomainen sille koneelliselle täsmällisyydelle, jolla koko asiaa oli hoidettu.

Jäljellä oli vain kysymys: kuka oli tämä tuntematon henkilö, tämä perillinen ja viisi — kuusinkertainen murhaaja? Hän odotti etuhuoneessa. Hänen ja toisten välillä oli vain seinä. Hän oli tulossa. He näkisivät hänet.

Muutamia jännittäviä sekunteja kului. Omituista kyllä ei herra Desmalions irrottanut silmiään Perennasta. Don Luis hallitsi itsensä täydellisesti, mutta tunsi epävarmuutta ja levottomuutta.

VI LUKU

Don Luis seisoi hetken kivettyneenä. Florence Levasseur täällä! Florence, jonka hän oli Mazerouxin silmälläpidon alaisena jättänyt junaan, ja jonka oli mahdotonta olla takaisin ennen kahdeksaa illalla.

Hämmästyksestään huolimatta ymmärsi hän kuitenkin heti. Florence oli tietänyt, että häntä seurattiin, houkutellut heidät Saint-Lazaren rautatieasemalle ja kulkenut aivan yksinkertaisesti rautatievaunun läpi astuen toiselle asemasillalle rehellisen Mazerouxin istuessa junassa pitämässä silmällä matkustajaa, jota ei ollut.

Florence tuli vaatimaan perintöä ja tämä toimenpide oli, Perennan omien sanojen mukaan, mitä hirvittävin todistus.

Vastustamattoman voiman ajamana hypähti don Luis tytön luo, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi melkein käskevästi:

"Mitä te täällä teette? Miksikä tulette tänne? Miksi ette ilmoittanut minulle —?"

Herra Desmalions asettui heidän väliinsä. Mutta don Luis huudahti, tytön käsivartta päästämättä:

"Oh, herra prefekti, ettekö näe, että tässä on erehdys? Henkilö, jota odotimme, ja josta minä puhuin, ei ole hän. Se toinen pysyttäytyy taka-alalla kuten aina. Onhan mahdotonta, että Florence Levasseur…"

"Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja tästä nuoresta naisesta", sanoi prefekti virallisella äänellä. "Mutta velvollisuuteni on kysyä, mikä on tuonut hänet tänne, ja sen aionkin tehdä."

Florence katsoi yhdestä toiseen ikäänkuin koko juttu olisi ollut hänelle ratkaisematon arvoitus. Hänen kauniit, tummat silmänsä olivat rauhalliset kuten tavallisesti. Hän ei kantanut enää sairaanhoitajatarpukua; hänen harmaa, yksinkertainen, koristelematon pukunsa esiintoi hänen solakan vartalonsa.

"Minulla ei ole mitään selitettävää, herra prefekti. Olen tullut luoksenne asialle, jonka nyt olen toimittanut tietämättä mitä se koskee."

"Niin on asian laita. Eräs, johon luotan ja jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta, on pyytänyt minua tuomaan teille eräitä papereita. Ne koskevat kai sitä asiaa, joka on tämän kokouksen aiheena."

"Tehän tiedätte, että jos ei perinnön vaatimuksia olisi tehty tämän kokouksen aikana, ei niitä olisi hyväksytty?"

"Minä en ollut saapuvilla. Minun täytyi poistua kiireesti talosta, jossa asuin."

Perenna ei epäillyt, että hänen väliintulonsa oli hidastuttanut vihollisen aikeita pakottaen Florencen pakenemaan.

"Ja te olette nähtävästi yhtä tietämätön siitä, että nämä paperit koskevat teitä?"

"Niitä seuraavan kirjeen mukaan ne ovat hyvin läheisessä yhteydessä kanssanne. Ne näyttävät ehdottomasti todistavan, että te polveudutte Rousselin perheestä, ja että teillä näin ollen on oikeus Morningtonin perintöön."

Florence otti käsilaukustaan sinisen kuoren, joka ei ollut sinetöity ja joka sisälsi joukon kuluneita, haalistuneita asiapapereita.

Prefekti tutki niitä vaieten, luki ne läpi, tarkasti perusteellisesti, tutki sinetit ja allekirjoitukset suurennuslasilla ja sanoi:

"Ne ovat, sikäli kuin näyttää, oikeita. Sinetit ovat julkisten viranomaisten."

"Kuulkaa, mitä nämä paperit sisältävät ja todistavat. Gaston Sauveraudilla, Cosmo Morningtonin perillisellä neljännessä polvessa oli, kuten tiedätte, vanhempi Raoul-niminen veli, joka asui Argentiinassa. Tämä veli lähetti ennen kuolemaansa, erään vanhan hoitajattaren mukana Eurooppaan lapsen, joka ei ollut mikään muu kuin hänen tyttärensä, avioton, mutta lailliseksi tunnustettu tytär, joka hänellä oli Buenos Airesissa olevan ranskalaisen opettajattaren, neiti Levasseurin kanssa. Tässä on kastetodistus. Tässä on isän itsensä kirjoittama selitys. Tässä on vanhan lapsenhoitajan todistus. Tässä on kolmen ystävän, Buenos-Airesin kauppiaiden, todistus. Ja tässä ovat isän ja äidin kuolintodistukset. Kaikki nämä todistukset ovat laillisia ja ovat varustetut Ranskan konsulin sinetillä. Nykyoloissa ei minulla ole mitään aihetta niitä epäillä ja minun täytyy pitää neiti Levasseuria Raoul Sauveraudin tyttärenä ja Gaston Sauveraudin veljentyttärenä."

"Gaston Sauveraudin veljentytär? Hänen veljentyttärensä?" sammalsi
Florence.

Don Luis huomasi herra Desmalionsin tarkastelevan tyttöä vielä tarkemmin kuin hän itse ja hän koetti lukea sen miehen salaiset ajatukset, josta ratkaisu riippui. Ja hän tuli äkkiä vakuutetuksi, että Florencen vangitseminen oli yhtä päätetty kuin jos hän olisi ollut pahin rikollinen. Hän meni tytön luo ja sanoi:

"Voidakseni puolustaa teitä, Florence — sillä sitä te tarvitsette, vaikk'ette, siitä olen varma, tiedä siitä mitään — täytyy teidän ymmärtää se kauhea tilanne, johon olosuhteet ovat teidät johtaneet. Poliisiprefekti on erinäisten tapahtumien perusteella tullut siihen järjestelmälliseen tulokseen, että henkilö, joka astuu tähän huoneeseen mukanaan selvät todistukset oikeudestaan perintöön, on murhannut Morningtonin perilliset. Te tulitte huoneeseen, Florence, ja te olette epäilemättömästi Cosmo Morningtonin perillinen."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Koko juttu on arvoitus. Mitä minä voisin vastata? En ymmärrä?"

"Olkaa hyvä ja selittäkää. Mitä tarkoitatte sanoessanne, että jos en vastaa, niin taivun syytökseen?"

Weber astui salapoliisien seuraamana sisään. Herra Desmalions puhui hänen kanssaan ja osoitti Florencea. Weber meni tämän luo.

Tyttö katsoi häneen, näki Weberin ja hänen väkensä sekä ymmärsi äkkiä mitä tapahtuisi. Hän otti askeleen takaisin, horjui hetken ja heittäytyi sitten don Luisin käsivarsille:

Hän teki tämän niin luonnollisesti ja vaistomaisesti, hänen tuskanhuutonsa ilmaisi sellaista levottomuutta, jota vain syytön saattaa tuntea, että don Luis tuli heti vakuutetuksi ja huudahti:

"Ei, ei, se ei saa tapahtua! Herra prefekti, on asioita, joita ei voida sallia…"

Hän kumartui Florencen puoleen, jota piti puristettuna rintaansa vasten niin kovasti ettei kukaan voinut ottaa tätä häneltä. Heidän silmänsä kohtasivat. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Perenna vapisi mielenliikutuksesta nähdessään kuinka väsynyt ja avuton tyttö oli ja sanoi hänelle intohimoisesti niin ettei kukaan muu voinut kuulla:

"Minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… oi, Florence, jos vain tietäisitte mitä tunnen, kuinka kärsin ja kuinka onnellinen olen!… Florence, rakastan teitä, rakastan teitä!"

Weber oli vetäytynyt prefektin merkistä syrjään. Tämä halusi nähdä tuon odottamattoman kohtauksen molempien salaperäisten olentojen, don Luis Perennan ja Florence Levasseurin välillä.

Don Luis vapautti käsivartensa ja asetti tytön tuolille. Sitten pani hän molemmat kätensä tämän olkapäälle ja sanoi:

"Vaikka te ette ymmärrä, Florence, alan minä ymmärtää sangen paljon ja voin melkein nähdä tien siinä pimeydessä, joka pelottaa teitä. Kuulkaa minua, Florence. Ettehän se ole te, joka teette tämän kaiken, eikö niin? Teidän takananne, teidän yläpuolellanne on joku toinen… joku, joka antaa teille ohjeita, vaikka te itse ette tiedä mihin hän teitä…"

"Niin, te ette ole yksin. On paljon sellaista, jota te teette koska teidän käsketään niin tekemään, ettekä te tiedä sen seurauksia. Vastatkaa minun kysymykseeni, oletteko te aivan vapaa? Ettekö ole kenenkään vaikutuksen alainen?"

"En", sanoi Florence, "en ole kenenkään vaikutuksen alainen, en… olen siitä varma."

"Ei, te ette ole siitä varma… älkää sanoko niin. Joku hallitsee teitä tietämättänne. Ajatelkaa silmänräpäys. Te olette Cosmo Morningtonin perillinen, omaisuuden, jota te ette halua, siitä olen varma. No, jos te ette halua tätä omaisuutta, kenelle joutuu se silloin? Vastatkaa. Onko joku, jolle on tärkeätä, että te tulette rikkaaksi. Siitä riippuu kaikki. Onko teidän elämänne sidottu jonkun toisen elämään? Onko hän ystävänne? Oletteko kihloissa hänen kanssaan?"

"Vai niin", huudahti don Luis mustasukkaisuuden valtaamana, "te tunnustatte! Vai niin, mies, josta puhun, on siis todellakin olemassa! Vannon, että sen roiston…"

Hän kääntyi kasvot vihan vääntäminä herra Desmalionsiin. Hän ei enää koettanut hillitä itseään.

"Herra prefekti, nyt näemme päämaalin. Minä tunnen tien, joka johtaa sinne. Peto vangitaan tänä iltana tahi viimeistään aamulla. Herra prefekti, näitä papereita seuraava kirje, allekirjoittamaton kirje, jonka tämä nuori nainen jätti teille, on erään priorittaren kirjoittama, joka johtaa avenue les Ternesin varrella olevaa sairaalaa. Toimittamalla sairashuoneella heti tarkastus, kuulustelemalla prioritarta vastakkain neiti Levasseurin kanssa, keksimme me kuka on rikollinen. Mutta emme saa kuluttaa minuuttiakaan hukkaan, muuten tulemme liian myöhään ja peto on paennut."

Hänen purkauksensa oli vastustamaton. Oli mahdotonta vastustaa hänen vakaumustaan. Herra Desmalions huomautti kuitenkin:

"Hän ei sano mitään, ei ainakaan ennen kuin mies on hänen läsnäollessaan paljastettu. Herra prefekti pyydän teiltä samaa luottamusta kuin ennenkin. Eivätkö kaikki lupaukseni ole täyttyneet? Luottakaa minuun, herra prefekti, heittäkää pois epäilyksenne. Muistakaa kuinka Marie Fauvillea ja Gaston Sauveraudia syytettiin mitä vakavimmilla syytöksillä ja kuinka he sortuivat viattomuudestaan huolimatta. Tahtooko laki, että Florence Levasseur uhrataan samoin kuin molemmat toisetkin? Sitäpaitsi enhän pyydä, että hänet päästettäisiin vapaaksi, vaan että minä saisin puolustaa häntä… Siis toisin sanoen, vain parin tunnin lykkäystä. Pyytäkää herra Weberiä huolehtimaan siitä, että häntä vartioidaan tarkasti. Antakaa salapoliisienne tulla mukanamme… niin vieläpä useiden, sillä meitä ei tule liian monta vangitaksemme tuon inhottavan pedon luolassaan."

Herra Desmalions ei vastannut. Hetken kuluttua hän vei Weberin syrjään ja puhui muutaman minuutin hänen kanssaan. Herra Desmalions ei näyttänyt olevan erikoisen suostuvainen don Luisin esitykseen. Mutta Weber sanoi:

"Älkää olko huolissanne, herra prefekti. Me emme antaudu mihinkään vaaraan."

Hetki tämän jälkeen nousivat don Luis ja Florence Levasseur Weberin ja kahden salapoliisin seuraamana autoon. Toinen salapoliisien täyttämä auto seurasi heitä.

Sairashuone kirjaimellisesti täyttyi poliiseilla eikä Weber laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä.

Eräs palvelija osoitti poliisiprefektin, joka oli tullut omalla autollaan, odotushuoneeseen ja sitten saliin, jossa prioritar otti hänet vastaan. Ilman mitään johdantoa teki prefekti don Luisin, Weberin ja Florencen läsnäollessa kysymyksiä priorittarelle.

"Minulla on tässä kirje", sanoi hän, "joka tuotiin virastooni ja joka koskee eräitä perintöä koskevia papereita. Se ei ole allekirjoitettu ja on laadittu väärennetyllä käsialalla, mutta minulle on sanottu, että se on teidän kirjoittamanne. Onko niin?"

Prioritar, tarmokaskasvoinen ja päättäväisen näköinen nainen, vastasi rauhallisesti:

"Aivan niin, herra prefekti. Kuten minulla oli kunnia kirjeessäni sanoa, katsoin minä parhaaksi olla panematta nimeäni. Tärkeää oli vain paperin jättäminen. Mutta koska te tiedätte, että se olin minä, joka kirjoitin, niin olen valmis vastaamaan kysymyksiinne."

"Kyllä, herra prefekti. Muutamia vuosia sitten oli Florence meillä puoli vuotta sairaanhoitajattarena. Hän käyttäytyi niin hyvin, että ilomielin otin hänet takaisin neljätoista päivää sitten. Kun olin sanomalehdistä lukenut hänen jutustaan, niin pyysin häntä käyttämään toista nimeä. Meillä oli sairashuoneessa uusi henkilökunta, joten hän saattoi oleskella täällä turvallisesti."

"Mutta koska olette lukeneet sanomalehtiä, niin te kai tunnette syytökset häntä kohtaan?"

"Niillä syytöksillä ei ole mitään merkitystä henkilöille, jotka tuntevat Florencen. Hänellä on jaloin luonne ja herkin omatunto kuin kellään muulla tapaamallani henkilöllä."

"Eilen, herra prefekti, löysin huoneestani kirjeen, jossa lähettäjä pyysi minua toimittamaan muutamia Florence Levasseuria koskevia papereita."

"Kuinka saattoi kukaan tietää, että hän oli täällä?" keskeytti herra
Desmalions.

"Siitä en tiedä mitään. Kirje ilmoitti vain, että paperit lähetettäisiin Versaillesiin poste restante, minulle osoitettuna, määrättynä päivänä, s.o. tänä aamuna. Minua pyydettiin myöskin olemaan mainitsematta asiasta kenellekään sekä antamaan ne kello kolme tänään Florence Levasseurille käskyllä viedä ne heti poliisiprefektille. Minua pyydettiin myöskin lähettämään eräs kirje komisario Mazerouxille."

"Se kirje koski kai samaa asiaa. Minä pidän paljon Florencesta. Sen vuoksi kirjoitin kirjeeni ja ajoin tänä aamuna Versaillesiin ja sain sieltä paperit kuten oli ilmoitettu. Tullessani kotiin oli Florence ulkona. En voinut antaa hänelle papereita ennenkuin hänen palattuaan, noin neljän aikaan."

"Pariisissa. Kuori oli leimattu avenue Nielissa, lähimmässä postitoimistossamme."

"Kyllä, herra prefekti, mutta ei kummallisemmalta kuin moni muu tätä asiaa koskeva seikka."

"Meidän on ehdottomasti tiedettävä syy miksikä neiti Levasseur noudattaa niin täydellistä vaiteliaisuutta."

"En tiedä", sanoi don Luis, joka ei todellakaan olisi voinut selittää minkä tähden Florencen käyttäytyminen teki hänet levottomaksi. "En tiedä. Mutta minä varoitan teitä."

Weber kohautti olkapäitään ja lähti priorittaren seuraamana. Eteisessä otti hän mukaansa kaksi salapoliisia. Florence kulki edellä. Hän meni pitkin portaita ja pitkän käytävän läpi ja kääntyi eräässä kulmassa kapeaan käytävään, jonka päässä oli ovi.

Se oli hänen huoneensa. Ovi avautui ulospäin. Florencen vetäessä sitä otti hän askeleen takaisinpäin, jolloin Weber oli pakotettu tekemään samoin. Tyttö käytti tilaisuutta, syöksyi sisään ja sulki oven aivan salapoliisipäällikön nenän edessä.

Hän koetteli avata ovea, mutta se oli suljettu ja pantu salpaan. Hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa eräälle jättiläismäiselle salapoliisille, joka yhdellä nyrkin iskulla murskasi oven.

Weber pisti kätensä aukosta sisään, veti pois salvan, väänsi lukkoa ja astui sisään.

Florence ei ollut huoneessa. Pieni avonainen ikkuna osoitti tien, jota hän oli paennut.

Herra Desmalions tuli juosten. Kohdattuaan Weberin ja kuultuaan hänen selostuksensa hän meni Florencen huoneeseen. Avoin ikkuna johti takapihalle. Vesiränni kulki pitkin seinää. Sitä myöten oli Florence liukunut alas. Mutta mitä kylmäverisyyttä ja kuvaamatonta tahdonvoimaa oli häneltä vaadittukaan paetessaan tällä tavoin!

Salapoliisit olivat levittäytyneet kaikille suunnille sulkeakseen pakolaiselta tien.

Poliisiprefekti ei koettanutkaan peittää tyytymättömyyttään. Myöskin don Luis oli sangen suuttunut tästä paosta, joka rikkoi hänen suunnitelmansa ja moitti avoimesti salapoliisipäällikön älyn puutetta.

Herra Desmalions teki priorittarelle uusia kysymyksiä ja sai tietää, että Florence ennen sairashuoneelle tuloaan oli viettänyt kaksi vuorokautta eräässä yksityishotellissa Saint-Louisin saarella. Prefekti käski Weberin heti seurata tätä jälkeä.

Tapahtumat osoittivat prefektin olleen oikeassa. Florence oli paennut tähän yksityishotelliin ja ottanut sieltä huoneen väärällä nimellä. Mutta tuskin oli hän saapunut, kun eräs pieni poika oli tullut häntä kysymään ja he olivat lähteneet yhdessä.

Myöhemmin illalla onnistui Weberin löytää poika. Hän oli erään naapuritalon portinvahdin poika. Mihin hän oli saattanut Florencen? Hän kieltäytyi jyrkästi ilmiantamasta naista, joka oli häneen luottanut ja itkenyt häntä suudellessaan. Hänen äitinsä pyysi, isä antoi korvapuustin, mutta poika oli taipumaton.

Kello puoli yksitoista asettui eräs prefektin lähettämä salapoliisijoukko Weberin käytettäväksi. Mazeroux, joka oli palannut Rouenista raivoissaan Florencelle, oli heidän joukossaan.

Haeskelu jatkui. Don Luis oli vähitellen ottanut johdon. Heti jälkeen puolenyön kutsui kimakka vihellys kaikki saaren itäosaan quai d'Anjoun päähän. Kaksi salapoliisia pienen uteliaan väkijoukon ympäröimänä seisoi heitä odottamassa. He olivat juuri saaneet kuulla, että vähän matkaa täältä, quai Henri IV:llä, joka ei enää kuulunut saareen, oli nähty vuokra-auto, kuultu kiistaa ja sitten oli auto ajanut Vincennesiin päin.

Kiiruhdettiin quai Henri-IV:lle ja talo löydettiin heti. Eräs alakerroksen ovista johti katukäytävälle. Auto oli seissyt muutamia minuutteja tämän oven edessä. Kaksi henkilöä, mies ja nainen, olivat tulleet läheisyydestä. Kun auton ovi oli suljettu, oli mies huutanut ohjaajalle:

"Ajakaa bulevardi Saint Germainille ja pitkin kanavia. Sitten
Versaillesin tietä."

Mutta portinvahdin vaimo saattoi antaa tarkempia tietoja. Uteliaana alakerran vuokralaisen suhteen, jota hän oli nähnyt vain kerran ja joka maksoi vuokransa Charlesin nimellä allekirjoitetuilla maksuosoituksilla eikä oleskellut paljon asunnossaan, oli hän käyttänyt hyväkseen sitä, että porttivahdinasunto oli seinän takana ja kuunnellut. Mies ja nainen kiistelivät. Kerran huusi mies kovalla äänellä:

"Tulkaa mukaani, Florence, vaadin sitä ja annan teille kaikki todistukset siitä, että olen syytön. Jos te kumminkin kieltäydytte tulemasta vaimokseni, poistun maasta. Olen jo ryhtynyt valmistuksiin."

"Peloissanne, mistä, Florence? Ehkä siitä, että minä tapan teidät?
Ei, ei, älkää pelätkö…"

Muuta ei portinvartijatar ollut kuullut. Mutta eikö tämä ollut kylliksi aiheuttamaan levottomuutta?

"Tulkaa mukaan! Minä tiesin sen: mies pystyy mihin hyvänsä. Hän on tiikeri! Hän aikoo tappaa tytön!"

Hän riensi ulos, veti Weberin mukanansa niiden poliisiautojen luo, jotka odottivat vähän matkan päässä. Sillä aikaa vastusti Mazeroux:

"Oh", huudahti don Luis lisäten vauhtia, "talo johtolankoineen seisoo kyllä paikoillaan! Mutta hän saa etumatkan, se roisto… ja hänellä on mukanaan Florence… hän aikoo tappaa tämän! Siinä on ansa, olen varma siitä!"

He lähestyivät autoja. Niin pian kuin hän sai ne näkyviinsä, huudahti hän:

Hän tahtoi ottaa ohjaajan paikan. Mutta Weber teki vastaväitteitä, työnsi hänet autoon ja sanoi:

"Älkäähän hätäilkö… ohjaaja ymmärtää asiansa. Hän ajaa paremmin kuin te."

Don Luis, Weber ja kaksi salapoliisia istuivat autoon, Mazeroux otti paikan ohjaajan vieressä.

"Ei, kuulkaa, mitä se tyhmyri tekee? Tämä ei ole oikea tie. Mitä tämä tarkoittaa?"

Ainoa vastaus oli nauru. Weber nauroi niin että hyppi. Don Luis nieli kirouksen, teki pelottavan ponnistuksen ja yritti hypätä autosta. Kuusi kättä kietoutui hänen ympärilleen ja piti häntä liikkumattomana. Weber tarttui hänen kurkkuunsa. Salapoliisit pitivät hänen käsivarsistaan. Hänellä ei ollut tilaisuutta painia ahtaassa autossa ja hän tunsi revolverinsuun ohimoillaan.

"Ei mitään tyhmyyksiä", mutisi Weber, "muuten laukaisen päähänne. Vai niin, te ette odottaneet tätä? Tässä on hyvitys Weberille!"

"Mutta peijakas, sillä aikaa ehtii tiikeri pakoon. Tyhmyyttä! Kuinka voikaan olla niin aasimainen? Sellaisia elukoita! Piru vieköön!"

Kymmenen poliisia tunkeutui ovelle. Vastustus ei hyödyttänyt mitään.
Hän ymmärsi sen ja hänen katkeruutensa kasvoi.

"Tyhmyrit!" huusi hän heidän ympäröidessään ja saattaessaan hänet vankilan konttoriin. "Sellaisia nahjuksia! Sellaisia tolvanoita! Pilata koko juttu! He aikoivat ottaa kiinni roiston, jos se heitä miellyttää ja sulkevat vankilaan kunniallisen miehen sillä aikaa kuin roisto tekee itsensä näkymättömäksi! Ja hän on vielä murhaava useita… Florence… Florence…"

Hän laahasi heitä mukanaan. Tavattomalla voimalla hän ojentautui, pudisti irti poliisit, jotka riippuivat hänessä kuin metsästyskoirat, sysäsi Weberin syrjään ja kääntyi Mazerouxiin:

"Mazeroux, juoskaa prefektin luo. Pyytäkää häntä soittamaan Valenglaylle… niin, pääministerille. Haluan puhella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle kaikki. Pyytäkää prefektiä kertomaan, että se olen minä: mies, joka antoi saksalaisen keisarin tanssia pillinsä mukaan. Nimeni? Sen hän tietää. Tahi jos hän on sen unohtanut, niin prefekti voi sen hänelle sanoa."

"Arsène Lupin! Ilmoittakaa nämä molemmat sanat hänelle ja sanokaa: Arsène Lupin haluaa puhutella pääministeriä erittäin tärkeän asian vuoksi! Järjestäkää, että hän saa tietää sen heti. Menkää, Mazeroux, ja ajakaa sen jälkeen roistoa uudelleen takaa."

"Voitte merkitä nimeni, herra johtaja," sanoi don Luis. "Kirjoittakaa
Arsène Lupin."

"Vaikea olisikin muuta kirjoittaa. Vangitsemismääräyksessä on:
'Arsène Lupin, alias Luis Perenna'."

Don Luis säpsähti hiukan näistä sanoista. Hänen vangitsemisensa
Arsène Lupinin nimellä teki hänen asemansa vielä vaarallisemmaksi.

"Niinpä luulisin", sanoi Weber riemuiten. "Olemme päättäneet tarttua härkää sarviin ja iskeä suoraan Lupiniin. Rohkeasti tehty, eikö niin? Mutta älkää huolehtiko, meillä on teille suurempikin yllätys."

Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän kääntyi jälleen Mazerouxiin ja sanoi:

Mutta nyt häntä kohtasi isku. Komissario ei vastannut. Don Luis tarkasteli häntä ja vavahti. Hän huomasi nyt Mazerouxin myöskin olevan poliisien ympäröimän. Komissarioraukka itki hiljaa.

"Teidän täytyy suoda hänelle anteeksi, Lupin. Komisario Mazeroux seuraa teitä vankilaan, vaikkakaan ei samaan koppiin."

"Mazeroux minun rikostoverini? Tyhmyyksiä! Mazeroux? Kunniallisin mies maailmassa."

"Niin, kuten sanotte, maailman kunniallisin mies. Se ei estä ihmisiä menemästä hänen luokseen halutessaan kirjoittaa teille kirjeitä, eikä estä häntä itseään viemästä niitä perille, joka todistaa, että hän tunsi teidän olinpaikkanne. Ja on vähän muutakin, jonka aikanaan teille selitämme, Lupin. Teille tulee sangen hauskaa, sen lupaan."

"Älkää itkekö, poikaseni. Tämä ei kestä kauempaa kuin yön yli. Älkää itkekö. Minulla on varattuna teitä varten paljon parempi ja kunniallisempi toimi ja ennenkaikkea tuottavampi. Ette kai luule etten ollut tähän varustautunut? Tehän tunnette minut! Niin paljon voin teille sanoa, että huomenna olen vapaa ja hallitus tulee antamaan teille paikan everstin arvolla ja marsalkan palkalla. Älkää sen vuoksi itkekö, Mazeroux."

Sitten kääntyi hän Weberiin ja sanoi äänellä, jolla isäntä antaa määräyksiä palvelijoilleen:

"Hyvä herra, olkaa hyvä ja suorittakaa Mazerouxille uskomani tehtävä. Ilmoittakaa viipymättä prefektille, että minulla on tärkeitä ilmoituksia tehtävänä pääministerille. Etsikää sen jälkeen käsiinne tiikeri Versaillesista ennen yön loppua. Minä tunnen teidän kykynne ja luotan täydellisesti ahkeruuteenne ja huolellisuuteenne. Tulkaa tapaamaan minua kello kaksitoista."

"Jos otaksutaankin, että prefekti soittaa Valenglaylle, ei hän tee sitä ennenkuin huomenna. Sillä tavoin on roisto saanut kahdeksan tunnin etumatkan ennenkuin minä vapaudun. Kahdeksan tuntia! Piru vieköön!"

Hän tuumi hetken, kohautti olkapäitään sellaisin ilmein kuin olisi nähnyt, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut muuta tekemistä kuin odottaa, ryömi vuoteeseen ja mutisi:

VII LUKU

Huolimatta tavallisesti niin hyvästä unestaan nukkui don Luis korkeintaan kolme tuntia. Häntä vaivasi kiduttava levottomuus ja vaikka hänen sotasuunnitelmansa oli huolellisesti laadittu, ei hän saattanut olla näkemättä niitä monia esteitä, jotka todennäköisesti saattaisivat sen raukeamaan tyhjiin. Weber luonnollisesti puhuisi herra Desmalionsille. Mutta soittaisiko Desmalions Valenglaylle?

Sitten hän tuumaili mitä Valenglay tekisi saatuaan ilmoituksen. Sillä eikö ollut liiaksi vaadittu, että hallituksen päämies, pääministeri, tottelisi Arsène Lupinin määräyksiä ja noudattaisi hänen suunnitelmiaan?

"Hän tulee!" huudahti hän horjumattomasti luottaen kohtaloonsa. "Valenglay ei välitä hituistakaan muotoseikoista, tavoista ja sellaisista narrimaisuuksista. Hän tulee, vaikkapa vain uteliaisuudesta saadakseen tietää, mitä keisarin ystävällä on hänelle sanottavaa. Sitäpaitsi hän tuntee minut! Minä en ole sellainen kerjäläinen, joka vaivaa ihmisiä turhanpäiten. Minun tapaamisestani voi aina hyötyä jotain: Hän tulee!"

Häntä ahdistivat ajatukset Florencen kohtalosta, hukkaan kuluvasta ajasta ja roiston saavuttamasta etumatkasta. Tunnit kuluivat. Jälleen palasivat hänen ajatuksensa Valenglayhin. Äkkiä purskahti hän nauruun:

"Kas niin, Arsène, sinä veitikka, muistatko, että houkuttelit herra Hohenzollerin hänen Mark Brandenburgistaan. Valenglay ei asu niin kaukana, hitto vie. Jos niin vaaditaan, niin voin minä itse vaivautua… niin, niin se on, minä otan ensi askeleen. Minä teen vieraskäynnin herra de Beauveun luo. Hauska tavata teitä, herra Valenglay."

Hän meni ovelle ja oli olevinaan ikäänkuin se olisi ollut auki ja että hänen tarvitsi vain odottaa vuoroaan tullakseen vastaanotetuksi.

Hän toisti tätä lapsellista leikkiä kolme kertaa, kumarsi syvään ja kauan ikäänkuin olisi pitänyt kädessään sulkahattua ja mutisi:

"Toivon, etten ole antanut pääministerin odottaa." Neljä salapoliisia seisoi käytävässä.

"Ovatko herrat saattueenani?" kysyi hän. "Se on oikein. Ilmoittakaa
Arsène Lupin, Espanjan grandi, hänen katolisen majesteettinsa serkku.
Hyvät herrat, seuraan teitä. Ystäväni ovenavaaja, tässä on teille
kaksikymmentä frangia vaivoistanne."

Salapoliisit olivat ympäröineet hänet ja töyttäsivät häntä hieman kovakouraisesti. Hän nipisti kahta käsivarresta.

"Olen nukkunut yöni mainiosti, rakas johtajani", sanoi don Luis. "Teidän vierashuoneenne ovat erinomaisen upeita. Toimitan, että hotelli Vankila saa Baedeckerissä tähden. Haluatteko, että kirjoitan nimikirjaanne suosituksen? Ettekö? Te ehkä toivotte minun palaavan? Olen pahoillani, herra johtaja, mutta se on mahdotonta, minulla on muuta tehtävää."

"Vai niin", sanoi don Luis, "hänen ylhäisyytensä yksityisasuntoon. Hänen ylhäisyytensä haluaa pitää vierailuni salassa. Se on hyvä merkki. Muuten, hyvät ystävät, mitä on kello?"

Hänen kysymykseensä ei vastattu. Ja kun poliisit olivat laskeneet verhot, ei hän saattanut nähdä kadulla olevia kelloja.

"Viisitoista minuuttia yli kuuden!" huudahti hän. "Hyvä! Silloin ei ole paljon aikaa kadotettu."

He soittivat ja salapoliisit menivät ulos vanhan palvelijattaren seuraamana, joka oli päästänyt heidät sisälle.

Huoneeseen tuli joku henkilö toisen seuraamana. Don Luis tunsi
Valenglayn ja poliisiprefektin.

Hän näki hyväntahtoisen ilmeen vanhan pääministerin kapeilla, ryppyisillä kasvoilla. Niissä ei ollut ankaruutta, ei mitään, joka olisi asettanut sulkuja ministerin ja sen epäilyttävän olennon välille, jonka hän otti vastaan. Niissä näkyi vain leikillistä uteliaisuutta ja hyvänsuopaisuutta, jota ei Valenglay ollut milloinkaan salannut ja jonka hän oli avoimesti tuonut ilmi puhuessaan Arsène Lupinin oletetun kuoleman jälkeen seikkailijasta ja niistä omituisista suhteista, jotka olivat heidän välillään vallinneet.

"Te ette ole muuttunut", sanoi hän katsottuaan hetken Lupinia. "Iho hiukan tummempi… hiukan harmaata ohimoilla, siinä kaikki."

"Ensiksikin erään vastauksen, herra pääministeri. Onko salapoliisipäällikkö Weber, joka vei minut eilen illalla vankilaan, seurannut vuokra-autoa, jossa Florence Levasseur vietiin pois?"

"Kyllä, auto pysähtyi Versaillesissa. Siinä istuvat henkilöt ottivat toisen, jonka piti ajaa heidät Nantesiin. Mitä muuta haluatte paitsi tämän vastauksen?"

"Vangitakseni henkilön, joka on murhannut Cosmo Morningtonin, päällikkö Vérot'n ja Roussel-perheen jäsenet."

"Mutta onhan poliisi liikkeellä. Sähkösanomalaitos työskentelee.
Murhaaja ei voi lähteä Ranskasta. Hän ei voi meitä paeta."

"Siinä tapauksessa hän tappaa Florence Levasseurin. Florencesta tulee hänen seitsemäs uhrinsa. Ja se on teidän syynne."

"Teidän käsityksenne mukaan, vastoin kaikkea todennäköisyyttä ja poliisiprefektin hyvin perusteltuja epäluuloja, on Florence Levasseur siis syytön?"

Valenglay näytti ihastuneelta. Lupin rakastunut! Lupin rakkauden ohjaamana ja tunnustaa sen! Kuinka jännittävää!

"En ole milloinkaan nähnyt kummempaa! Don Luis Perenna, olen pahoillani, etten ole mikään rajaton itsevaltias. Silloin tekisin teistä salaisen poliisimme päällikön."

Valenglay nauroi sydämellisesti, mutta nyt löi kello seitsemän. Don Luis alkoi tulla levottomaksi. Valenglay istuutui, kävi suoraan asiaan ja sanoi vakavasti:

"Don Luis Perenna, ensimmäisenä päivänä, kun te jälleen sukelsitte esiin, siis yht'aikaa Suchet bulevardin murhan kanssa, tiesimme me prefektin kanssa kuka te olitte. Perenna oli Lupin. Te ymmärsitte luultavasti syyn, minkä vuoksi me emme halunneet tuon kuolleen nousevan uudelleen ylös ja minkä vuoksi annoimme teille eräänlaista suojaa. Poliisiprefekti oli kanssani aivan samaa mieltä. Koska don Luis Perenna taisteli oikeiden asiain puolesta jätimme Arsène Lupinin rauhaan. Onnettomuudeksi…"

"Onnettomuudeksi sai poliisiprefekti yksityiskohtaisiin todistuksiin perustuvan ilmiannon eilen illalla, jossa mainitaan teidän olevan Arsène Lupin."

"Mahdotonta!" huudahti don Luis. "Se on väite, jota ei kukaan voi todistaa. Arsène Lupin on kuollut."

"Kuka? On vain yksi mies, jolla olisi siihen oikeus ja jos hän syyttää minua, niin tulee se hänen turmiokseen. En saata uskoa hänen olevan kylliksi tyhmän…"

"Enemmänkin, hän karkasi poliisilta kavallettuaan lähetystön kassan. Mutta ennen maasta lähtemistään allekirjoitti hän selityksen, joka saapui eilen illalla meille, ja jossa hän sanoo hankkineensa teille, don Luis Perennan nimellä, täydelliset henkilöllisyystodistukset. Tässä on teidän kirjeenvaihtonne hänen kanssaan ja kaikki paperit, jotka todistavat hänen väitteensä totuuden. Jokainen, joka niitä tutkii, voi vakuuttautua siitä, että te ette ole don Luis Perenna, vaan Arsène Lupin."

"Tuo Cacérès roisto on vain välikappale", sähähti hän. "Hänen takanaan seisoo toinen, joka on hänelle maksanut ja ohjaa hänen toimiaan. Se on lurjus itse, tunnen hänen otteensa. Hän on vielä kerran koettanut päästä minusta ratkaisevassa silmänräpäyksessä."

"Niin minäkin luulen", sanoi pääministeri. "Mutta kun kaikki nämä paperit, niitä seuraavan kirjeen mukaan, ovat ainoastaan valokuvajäljennöksiä ja alkuperäiset, jos teitä ei tänä aamuna vangita, luovutetaan johtavalle Pariisin sanomalehdelle tänä iltana, olemme pakotetut ottamaan syytteen huomioon."

"Mutta, herra presidentti," huudahti don Luis, "kun Cacérès on ulkomailla ja roisto, joka osti häneltä paperit, on paennut ehtimättä toteuttaa uhkaustaan, ei meidän tarvitse pelätä asiakirjojen sanomalehdille luovuttamista."

"Mistä me sen tiedämme? Vihollinen on kai ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Hänellä saattaa olla rikostovereita."

"Kerron sen. Vaikka Cacérès uhkasi meitä, halusi poliisiprefekti, joka tahtoi saada niin paljon selvyyttä kuin suinkin Florence Levasseurin osasta tässä pelissä, olla estämättä teitä toimissanne eilen illalla. Kun nämä eivät johtaneet mihinkään, päätti hän ainakin käyttää sitä tilaisuutta, että don Luis oli asettunut käytettäväksemme ja vangita Arsène Lupinin. Jos me nyt antaisimme hänen mennä, julkaistaisiin asiapaperit varmasti ja te ymmärrätte kuinka naurettavaan asemaan me joutuisimme yleisön edessä. Tällä hetkellä pyydätte te Arsène Lupinin vapauttamista, vapautusta, joka olisi laiton, perusteeton, anteeksiantamaton. Minun täytyy senvuoksi vastata kieltävästi ja minä vastaan kieltävästi."

"Mikäli ette — ja sen juuri halusin sanoa — mikäli ette vastapalvelukseksi tarjoa minulle jotain niin erinomaista, että minä voin antautua siihen epämiellyttävään vaaraan, jonka Arsène Lupinin ennenkuulumaton vapauttaminen aiheuttaisi."

"Mutta, herra presidentti, jos minä tuon teille todellisen rikollisen, murhaajan."

"Ja jos annan teille kunniasanani palata takaisin heti suoritettuani tehtäväni ja jättäytyä käsiinne?"

Valenglay löi kätensä pöytään, korotti äänensä ja huudahti hyväntahtoisen tuttavallisella äänellä:

"Kas niin, Arsène Lupin, lyökää korttinne esiin! Jos te todellakin haluatte saada tahtonne perille, niin maksakaa siitä! Peijakas, muistakaa, että tämän jutun ja erikoisesti viime yön tapahtumien jälkeen tulette te Florence Levasseurin kanssa yleisön silmissä olemaan mitä te jo olette: näytelmän toimivat henkilöt, todelliset ja ainoat rikolliset! Ja nyt, kun Florence Levasseur on livistänyt, tulette te minun luokseni pyytämään vapauttanne! Olkoon niin, mutta tarjotkaa meille maksu älkääkä kitsastelko!"

Don Luis istuutui Valenglayn eteen ikäänkuin he olisivat olleet kaksi tasa-arvoista neuvottelijaa.

"Minä en ole monisanainen. Yksi lause ilmaisee saaliin, jonka aion tarjota maani pääministerille."

"Vaihdoksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta kunniasanaani vastaan palata tänne huomenaamulla joko Florencen kanssa, mukanani kaikki todisteet hänen viattomuudestaan, tahi ilman häntä jättäytyäkseni käsiinne, tarjoan teille…"

Tarjous kuului satumaiselta, naurettavalta ja riittävän yksinkertaiselta aiheuttaakseen olkapäiden kohautuksen, se kuului hullun kerskailulta. Mutta Valenglay istui liikkumattomana. Hän tiesi, että nykyisten olosuhteiden vallitessa ei hänen edessään oleva mies laskenut leikkiä.

Hän tiesi sen niin varmasti, että tottuneena pohtimaan tärkeitä poliittisia kysymyksiä, joissa salaisuus oli äärimmäisen tärkeä, hän heitti katseen poliisiprefektiin ikäänkuin herra Desmalionsin läsnäolo olisi häntä haitannut.

"Vaadin ehdottomasti", sanoi don Luis, "että herra poliisiprefekti jää tänne ja kuulee sanottavani. Hän on tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu arvioimaan sen arvon ja hän voi todistaa muutamien yksityisseikkojen todenperäisyyden."

Hän nousi, meni ja otti seinältä pienen luoteis-Afrikan kartan. Hän levitti sen pöydälle, asetti erilaisia esineitä sen kaikille neljälle kulmalle pitääkseen sen auki ja sanoi:

"Tämä on asia, joka on tuottanut herra poliisiprefektille paljon huolta ja jonka johdosta hän on antanut suorittaa tutkimuksia. Tarkoitan sitä, kuinka minä käytin aikani, tahi oikeammin, kuinka Arsène Lupin käytti aikansa niinä viimeisenä kolmena vuotena, jolloin hän palveli muukalaislegioonassa."

"Tuolla minut otettiin vangiksi kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta. Minun vangiksi joutumiseni näytti herra poliisiprefektistä ja kaikista muistakin, jotka saivat kuulla siitä puhuttavan, hyvin kummalliselta. He kummastelivat sitä, että minä olin kylliksi tyhmä joutuakseni väijytykseen ja antaakseni nelikymmenmiehisen berberijoukon vangita itseni. Heidän kummastuksensa oli oikeutettu. Vangiksi joutumiseni oli tarkoituksellinen shakkiveto. Te ehkä muistatte, herra presidentti, että minä kirjoittauduin muukalaislegioonaan tehtyäni turhan yrityksen, eräiden onnettomien yksityisasioiden vuoksi, riistää itseltäni hengen. Minä halusin kuolla ja luulin maurilaisen kuulan antavan minulle kaipaamani rauhan. Kohtalo ei sitä sallinut. Eräänä päivänä, sitä erikoisesti ajattelematta, koko olentoni kaivatessa suurempaa seikkailua, jota en oikein selvästi nähnyt edessäni, mutta joka houkutteli minua salaperäisellä tavalla — eräänä päivänä, kun minut ympäröi joukko vihollisia, mutta olisin vielä voinut rynnätä läpi, annoin ottaa itseni vangiksi. Siinä koko asia, herra presidentti. Vankina olin vapaa. Minulle avautui uusi elämä. Se oli kuitenkin vähällä päättyä pahoin. Kolme tusinaa berbereita, erään merkittävän nomadiheimon lähettämä tiedustelujoukko, nelisti ensin pienelle telttaryhmälle, johon heidän päällikkönsä vaimot olivat kymmenen miehen vartioimina leiriytyneet. He purkivat teltat ja viikon marssin jälkeen, joka minusta tuntui sangen rasittavalta seuratessani jalan ratsastavaa joukkoa, pysähdyimme kapealle, luurankojen peittämälle vuoriylängölle. Täällä asettivat he maahan paalun ja sitoivat minut siihen. He aikoivat leikata minulta korvat, nenän, kielen ja viimeksi pään. He alkoivat kumminkin ensin ruokailla. Lähellä olevalla lähteellä he söivät ja joivat eivätkä välittäneet minusta muuta kuin että nauroivat ja kuvailivat minulle odotettavissa olevia tuskia. Kului yö. Päivän valjetessa kokoontuivat he ympärilleni ja päästivät kovia huutoja, joihin sekaantui naisten kimakka ulvonta. Kun varjoni tapasi erään viivan, jonka he olivat edellisenä iltana vetäneet, lakkasivat he meluamasta, ja eräs heistä, jonka piti toimittaa leikkaukset, astui esiin ja käski minun ojentamaan kieleni. Sen tein. Hän tarttui siihen vetäen toisella kädellään tupesta veitsen. En saata koskaan unohtaa miehen hämmästystä kun hän näki, ettei hänen veitsestään ollut jäljellä muuta kuin varsi ja vaaraton, pieni, naurettava kappale terää. Hän purki raivonsa kiroustulvaan, syöksyi erään toverinsa luo ja tempasi tältä veitsen. Sama hämmästys: tämäkin veitsi oli katkaistu. Syntyi yleinen sekaannus ja kaikki vetivät esiin veitsensä. Alkoi tavaton melu. Heitä oli neljäkymmentäviisi miestä ja heidän neljäkymmentäviisi veistään oli katkaistu. Päällikkö heittäytyi minun päälleni ikäänkuin olisi katsonut minut syylliseksi tähän käsittämättömään ilmiöön. Hän tähtäsi suurella pistoolilla otsaani ja näytti minusta niin rumalta, että nauroin hänelle vasten kasvoja. Hän painoi liipasinta. Pistooli ei lauennut. Hän koetti uudelleen. Se ei lauennut nytkään. Kaikki alkoivat nyt tanssia sen paalun ympärillä, johon minä olin sidottu. Hanat naksahtelivat. Mutta musketit, pistoolit, karbiinit ja kiväärit eivät lauenneet. Se oli oikea ihme! Teidän olisi pitänyt nähdä niiden naamat. En ikinä ole nauranut niin. Muutamat juoksivat telttaan hakemaan lisää ruutia. Toiset latasivat aseensa uudestaan kokeakseen uuden pettymyksen minun yhä nauraessani ja nauraessani. Tämä ei voinut jatkua ikuisesti. Vanha päällikkö otti mahtavan kiven ja tuli minua vastaan kasvot vihan vääristäminä. Hän ojentautui koko pituuteensa, kohotti kahden miehen auttamana kiven pääni päälle ja päästi sen alas… minun eteeni, paalun päälle. Ukkoraukasta se oli hämmästyttävä näky. Minä olin yhdessä sekunnissa irrottautunut kahleistani ja hypähtänyt takaisin sekä seisoin kolmen askeleen päässä hänestä, kädet ojennettuina, molemmissa käsissä revolverit, jotka minulta oli otettu pois kun jouduin vangiksi. Päällikkö alkoi nyt nauraa kuten minä olin nauranut, ivallisesti. Häneen ei näillä kahdella revolverilla ollut suurempaa vaikutusta kuin niillä kelvottomilla aseilla, jotka olivat säästäneet minun elämäni. Hän ja hänen molemmat seuralaisensa ottivat suuret kivet. 'Kädet alas,' huusin minä, 'tahi minä ammun'. Päällikkö heitti kivensä. Samalla hetkellä kajahti kolme laukausta. Päällikkö ja hänen molemmat miehensä kaatuivat kuolleina maahan. 'Kenen on vuoro', kysyin ja katsoin ympäröivään joukkoon. Jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Minulla oli yksitoista luotia. Kun ei kukaan miehistä liikkunut, pistin revolverit kainalooni ja otin taskustani kaksi pientä patruunalaatikkoa, joissa oli viisikymmentä patruunaa. Vyöstäni vedin kolme suurta teräväksi hiottua veistä. Puolet joukosta teki alistumisen merkkejä ja asettautui taakseni. Toinen puoli antautui hetkeä myöhemmin. Taistelu oli loppu. Se oli kestänyt vain neljä minuuttia."

VII LUKU

Don Luis vaikeni. Hän hymyili tyytyväisenä; näiden neljän minuutin muisto näytti huvittavan häntä tavattomasti.

Valenglay ja poliisiprefekti, jotka eivät vähällä kummastelleet kylmäverisyyttä ja rohkeutta, tuijottivat häneen hämmästynein ilmein. Oliko mahdollista, että ihmisen sankarillisuus saattoi kohota sellaiseen kuulumattomaan korkeuteen?

Perenna meni silläaikaa kaminan toiselle puolelle ja osoitti suurta
Ranskan karttaa:

"Te, herra presidentti, sanoitte roiston auton lähteneen
Versaillesista ja olevan matkalla Nantesiin?"

"Niin, ja olemme ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin hänen vangitsemisekseen joko matkalla, Nantesissa tahi Saint-Mozaressa, jossa hän ehkä aikoo astua laivaan."

"Taistelu oli ohi, eikä kellään ollut halua sitä uudistaa. Neljäkymmentäkaksi veitikkaani seisoivat kasvoista kasvoihin ei voittajan, mutta yliluonnollisia keinoja käyttävän vastustajan kanssa. Niille käsittämättömille tosiasioille, joiden todistajina he olivat olleet, ei löytynyt mitään muuta selitystä. Minä olin noita, jonkunlainen marabu, profeetan lähetti."

"Heidän käsityksensä ei ollut niinkään tyhmä. Sillä teidän oli täytynyt suorittaa taikatemppu, jota minun käsittääkseni tuskin voidaan kutsua muuksi kuin ihmetyöksi."

"Herra presidentti, tunnetteko te erään Balzacin omituisen novellin, jonka nimi on 'Erämaan intohimo?'"

"Niinkö? Sitä en ymmärrä. Ettehän te olleet naarastiikerin kynsissä.
Eihän siellä ollut tiikeritärtä kesytettävänä."

"En tahdo kehua", sanoi don Luis reippaasti, "mutta joukossa oli naisia, jotka auttoivat minua ja naiset ovat yhtä hyvin Balzacin tiikerittäriä, olentoja, joita ei ole mahdoton hurmata, kesyttää ja opettaa kunnes tulee niiden kanssa hyviksi ystäviksi."

"Ei, herra presidentti. Silmillä alkaminen riitti. Silmät herättävät mielenkiintoa, osanottoa, uteliaisuutta, hellyyttä, halua oppia tuntemaan lähemmin. Sitten puuttui vain tilaisuus…"

"Niin, eräänä yönä. Minä olin sidottu tahi ainakin he luulivat minun olevan. Tiesin päällikön lempivaimon olevan yksinään teltassaan aivan lähellä minua. Menin sinne. Lähdin hänen luotaan tunnin kuluttua."

"Aivan niin, herra presidentti, ja siinä oli vaikeus. Minä pelkäsin kilpailua. Mutta kaikki meni hyvin. Lempivaimo ei ollut mustasukkainen, kaukana siitä. Ja, kuten sanottu, hänen alamaisuutensa oli rajaton. Lyhyesti, minulla oli viisi erinomaista ystävätärtä aivan vapaina kaikista epäluuloista ja lujasti päättäneinä tehdä kaikki mitä halusin. Suunnitelmani oli valmis ennenkuin tulimme viimeiselle levähdyspaikalle. Viisi salaista auttajatartani kokosi yöllä kaikki aseet. He taittoivat veitsien terät. He ottivat luodit pistooleista. He kaatoivat vettä ruutiin. Kaikki oli valmista. Esirippu saattoi kohota." Valenglay kumarsi.

"Onnittelen. Te olette kykenevä mies. Teidän suunnitelmaltanne ei puuttunut viehätystä. Sillä minä otaksun, että nuo viisi naista olivat kauniita?"

Don Luis sai lystikkään ilmeen. Hän sulki silmänsä puoleksi ikäänkuin muistellen onneaan ja lausui yhden ainoan sanan:

Se aiheutti ilon purkauksen. Mutta don Luis jatkoi heti kuin olisi kiirehtinyt lopettamaan kertomuksensa:

"He pelastivat joka tapauksessa henkeni, nuo viisi kummitusta, eikä heidän apunsa pettänyt milloinkaan. Minun neljäkymmentäkaksi vartijaani oli riisuttu aseista ja he vapisivat pelosta tässä erämaassa, jossa kuolema vaanii kaikkialla, sekä kokoontuivat minun, ainoan suojelijansa, ympärille. Kun tulimme heimon luo, johon he kuuluivat, olin minä heidän todellinen päällikkönsä. Ja kolmen kuukauden kuluttua, koettuamme yhteisiä vaaroja ja väijytyksiä, joista pelastuttiin minun neuvokkuuteni kautta, sekä minun johdollani tehtyjen onnistuneiden ryöstöretkien jälkeen, olin koko heimon päällikkö. Minä puhuin heidän kieltään, tunnustin heidän uskontoaan, kannoin heidän pukuaan, noudatin heidän tapojaan… valitettavasti, olihan minulla viisi vaimoa! Minä lähetin erään uskollisimmista puoluelaisistani Ranskaan mukanaan kuusikymmentä kirjettä kuudellekymmenelle miehelle, joiden nimet ja osoitteet hän opetteli ulkoa. Nämä kuusikymmentä olivat tovereita, jotka Arsène Lupin oli hajoittanut ennenkuin heittäytyi Caprin luodolta mereen. Kaikki olivat vetäytyneet syrjään mukanaan satatuhatta frangia käteistä ja pieni kauppa tahi muu julkinen askare toimenaan. Eräälle olin hankkinut tupakkakaupan, toiselle puistonvartijan toimen jne. Yhdellä sanalla sanoen, he olivat kunniallisia kansalaisia. Kaikille — olivatko he sitten talonpoikia, kaupunginpalvelijoita, neuvosmiehiä, maustekauppiaita tahi muita — kirjoitin samanlaisen kirjeen, tein samanlaisen tarjouksen ja annoin samat ohjeet sitä varalta, että he suostuisivat. Herra presidentti, minä luulin, että näistä kuudestakymmenestä tulisi korkeintaan kymmenen tahi viisitoista minun luokseni, mutta heitä tuli kuusikymmentä, herra presidentti, kuusikymmentä miestä, ei yhtään vähempää. Määrätylle paikalle saapui kuusikymmentä miestä. Määrättynä hetkenä ankkuroi minun vanha risteilijäni Ascendum, Wady Draan suuhun Kap Nun ja Kap Jubyn välille. Kaksi parkassia kiisi edestakaisin ja toi maihin ystäviäni sekä sotatarpeita, joita he olivat tuoneet mukanaan: leirivarusteita, pikakiväärejä, ampumatarpeita, moottoriveneitä, tutkimuskoneita ja ruokatavaroita; kauppatavaroita, lasihelmiä ja arkun kultaa, sillä minun kuusikymmentä uskollista puoluelaistani olivat päättäneet muuttaa vanhan voitto-osuutensa käteiseksi ja asettaa tähän uuteen yritykseen sen kuusi miljoonaa frangia, jonka he olivat saaneet isännältään. Tarvitseeko minun sanoa enempää, herra presidentti. Täytyykö minun puhua siitä, mitä sellainen johtaja kuin Arsène Lupin saattoi suorittaa kuudenkymmenen sellaisen miehen kanssa ja kymmentuhantisen hyvin aseistetun ja harjoitetun uskonkiihkoisen armeijan etunenässä? En luule, että koskaan on ollut niin ihanaa aikaa kuin näiden viidentoista kuukauden kuluessa, ensiksi Atlaksen vuorenrinteillä ja sitten Saharan helvetillisillä tasangoilla. Kuusikymmentä luotettavaa toveriani heittäytyi koko sielullaan seikkailuihin. Oh, minkälaisia miehiä! Te tunnette heidät, herra presidentti. Siinä oli Charolais poikineen, jotka kunnostautuivat prinsessa Lamballen kaulanauhajutussa. Siinä oli Marco, joka sai kiittää kuuluisuuttaan Kesselbach-jutusta, ja Auguste, joka oli teillä ensimmäisenä vahtimestarina, herra presidentti. Siinä oli Grognard ja Le Ballu, jotka saavuttivat sellaisen kunnian kristallipisarajutussa. Siinä olivat veljekset Beuzeville, joita minulla oli tapana kutsua molemmiksi Ajaxeiksi. Siinä oli Philippe d'Antrac, joka oli jalompaa verta kuin joku Bourbon ja…"

"Ja Arsène Lupin", sanoi Valenglay, johon tarttui innostus näitä homerolaisia sankareita lueteltaessa.

"En halua puhua hänestä, herra presidentti. Minun tarvitsee vain sanoa, että viidessätoista kuukaudessa Arsène Lupin valloitti kaksi kertaa suuremman valtakunnan kuin Ranska. Marokon berbereiltä, taipumattomilla tuaregeilta, etelä-Algerian arabialaisilta, Senegalin neekereiltä ja Atlantin rannan maureilta valloitti hän puolen Saharaa ja sen maan, jota kutsumme vanhaksi Mauretaniaksi. Kuningaskunnan aroja ja kankaita? Osaksi kyllä, mutta joka tapauksessa kuningaskunnan ylänköineen, jokineen, lähteineen, metsineen ja äärettömine rikkauksineen, kuningaskunnan, jossa oli kymmenen miljoonaa asukasta ja satatuhatta sotilasta. Tämän valtakunnan, herra presidentti, minä tarjoan Ranskalle."

Valenglay ei peitellyt hämmästystään. Suuresti kiihottuneena ja kummastuksissaan kuulemastaan kumartui hän tuon ihmeellisen miehen puoleen, piteli suonenvedontapaisesti kiinni Afrikan karttaa molempine käsineen ja kuiskasi:

"Herra presidentti, en halua muistuttaa teille viime vuosien tapauksia. Ranskan, joka on päättänyt toteuttaa ylpeän unelmansa Pohjois-Afrikan herruudesta, on täytynyt luopua osasta Kongoa. Minä tarjoudun lääkitsemään tuon kirvelevän haavan antamalla sille kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin se on kadottanut. Tänä päivänä on Pohjois-Afrikassa olemassa Suur-Ranska. Minun ansiostani on se lujasti perustettu mahti. Miljoona neliöpeninkulmaa, rantalinja, joka ulottuu useita tuhansia peninkulmia Tunisista Kongoon, ja lukemattomia muita huomattavia etuja."

"Se käy viidessä minuutissa!" huudahti don Luis vastustamattoman innokkaasti. "Minähän en tarjoa teille valtakuntaa valloitettavaksi, vaan valtakunnan, joka on valloitettu, asianmukaisesti rauhoitettu ja hallittu, täydessä työjärjestyksessä ja täynnä elämää. Minun lahjani on lahja, joka on otettava haltuun nyt, eikä joskus tulevaisuudessa. Minäkin, herra presidentti, myöskin minä, Arsène Lupin, olen uneksinut suurta unta. Aherrettuani ja työskenneltyäni koko elämäni, koettuani myötä- ja vastoinkäymisiä, rikkaampana kuin Kroisos, koska kaikki maailman rikkaudet olivat minun, köyhempänä kuin Job, koska olin jakanut kaikki aarteeni, kaiken puutteessa, väsyneenä onnettomuuteen ja vielä enemmän onneen, nautinnon ja intohimon kyllästyttämänä halusin tehdä jotain meidän päivinämme uskomatonta: hallita! Ja jotain vielä suurempaa kuin tämä päämaali oli saavutettu; kun kuollut Arsène Lupin oli noussut ylös kuin sulttaani tuhannen ja yhden yön saduista, hallitsevana, ohjaavana, lakia laativana Arsène Lupinina, valtion ja kirkon päänä, päätin minä yhdellä iskulla kumota rajamuurin kapinoivien heimojen välillä, joita vastaan te pohjois-Marokossa soditte tuloksettomasti silläaikaa kuin minä rakensin kuningaskuntaani. Kasvoista kasvoihin Ranskan kanssa ja yhtä mahtavana kuin se, olisin minä samanarvoisena naapurina huutanut teille: 'Täällä olen minä, Arsène Lupin! Täällä näette entisen huijarin ja herrasmiesvarkaan! Adrarin, Iguidin, El Djoufin sulttaanin, Aubatan, Brahnan ja Frerzonin sulttaanin; minä se olen, sulttaanien sulttaani, Muhamedin pojanpoika, Allahin poika, minä, minä, minä, Arsène Lupin.' Ja ennenkuin otan sen pienen myrkkypulverin, joka teidät vapauttaa sillä Arsène Lupinin kaltaisella miehellä ei ole oikeutta elää vanhaksi — olisin allekirjoittanut kaikkien ylimysteni, kadien, pashojen ja marabutien kanssa lahjoituskirjan, jolla olisin lahjoittanut kuningaskuntani Ranskalle. Lahjoituskirjan olisin allekirjoittanut laillisella nimelläni ja arvolla, johon olin täysin oikeutettu sen miekalla valloitettuani: Arsène I, Mauretanian keisari!"

Pääministeri ja poliisiprefekti eivät sanoneet mitään, mutta heidän ilmeensä kuvasivat heidän ajatuksiaan. Ja sisimmässään he tunsivat seisovansa aivan poikkeuksellisen olennon edessä, joka oli luotu suorittamaan suurtöitä ja omin käsin muodostelemaan kohtaloa.

"Se olisi ollut kaunis loppulause, eikö niin, herra presidentti? Ja loppu olisi ollut teon arvoinen. Olisin ollut onnellinen saadessani sen sellaiseksi. Arsène Lupin olisi kuollut valtaistuimella, valtikka kädessään! Arsène Lupin olisi kuollut kantaen arvonimeä Arsène I, Mauretanian keisari, Ranskan hyväntekijä… Mutta jumalat tahtoivat toisin. Tapahtukoon heidän tahtonsa. Herra presidentti, minä toistan tarjoukseni. Florence Levasseur on vaarassa. Maksuksi kahdenkymmenenneljän tunnin vapaudesta annan teille Mauretanian keisarikunnan. Suostutteko siihen, herra presidentti?"

"Tietysti suostun", vastasi Valenglay nauraen. "Mitä te sanotte, rakas Desmalionsini? Juttu ei ehkä ole aivan selvä, mutta, peijakas vie, Pariisi on ylistyksen arvoinen ja Mauretanian keisarikunta on houkutteleva saalis. Me uskallamme kokeen."

Don Luisin kasvot ilmaisivat niin vilpitöntä iloa kuin olisi hän voittanut suurimman voiton sen sijaan että oli uhrannut kruunun ja heittänyt luotaan loistavimman unelman, minkä kuolevainen koskaan on uneksinut. Hän kysyi:

"Älkää vaivautuko. Kaikesta siitä voimme puhua huomenna. Lähtekää nyt. Olette vapaa."

"Vielä sana, herra presidentti", sanoi hän pysähtyen puolitiehen. "Entisten tovereitteni joukossa oli eräs, jolle minä hankin hänen lahjoilleen ja taipumuksilleen sopivan toimen. Sitä miestä en kutsunut Afrikkaan, koska arvelin hänen jonain päivänä olevan hyödyksi minulle siinä asemassa, jossa hän oli. Minä puhun Mazerouxista, etsivänpoliisin komisariosta."

"Komissario Mazeroux, jonka Cacérès ilmiantoi Arsène Lupinin kanssarikollisena, on vankilassa."

"Mazeroux on omalla tavallaan kunnian mies, herra presidentti. Hän on ainoastaan silloin antanut minulle apuaan, kun minä olen auttanut poliisia. Hän työskenteli minua vastaan koettaessani ryhtyä johonkin pienimmälläkään tavalla laittomaan tekoon. Pyydän, että hänet vapautetaan."

"Herra presidentti, teidän suostumuksenne on oikeudenmukainen teko. Mazerouxin on lähdettävä Ranskasta. Hallitushan voi uskoa hänelle jonkun salaisen tehtävän siirtomaapäällikön arvolla Etelä-Marokossa."

"Myönnetään", sanoi Valenglay nauraen sydämellisesti. Hän lisäsi: "Rakas prefektini, kun kerran olemme poikenneet lailliselta tieltä, ei kukaan pysty sanomaan, mihin pysähdymme. Mutta tarkoitus pyhittää keinot ja tarkoituksemme on päästä tuosta sietämättömästä Mornington-jutusta."

"He ovat jäljillä, mutta heidän on viivyttävä joka kaupungissa, joka kylässä, kysyttävä jokaiselta kohtaamaltaan talonpojalta; heidän on tiedusteltava, onko auto poikennut jonnekin ja se vie aikaa. Minä menen suoraan."

"Herra prefekti voi käskeä salapoliisiensa antamaan teille yhden parin. Siinäkö kaikki? Eikö rahoja?"

"Ei, kiitos, herra presidentti. Minulla on aina mukanani viisikymmentätuhatta frangia siltä varalta, että sattuisin niitä tarvitsemaan."

"Siinä tapauksessa", sanoi poliisiprefekti, "lähetän jonkun mukananne vankilaan. Otaksun lompakkonne olleen teiltä poisotettujen tavaroiden mukana."

"Herra prefekti, niillä esineillä, jotka otetaan minulta pois, ei ole milloinkaan pienintäkään arvoa. Lompakkoni on vankilassa, kuten sanotte, mutta rahat…"

Hän kohotti vasemman jalkansa, tarttui käsillään kenkään ja painoi korkoa. Kuului pieni rasaus ja jonkinlainen pieni laatikko työntyi esiin anturasta varpaiden alta. Se sisälsi kaksi setelitukkoa ja muutamia pikkuesineitä kuten kellonvietereitä, rautasahan ja pillereitä. "Välikappaleita karkaamiseen", sanoi hän, "elämiseen ja… kuolemiseen. Hyvästi, herra presidentti."

Eteisessä sanoi herra Desmalions salapoliiseille, että vanki oli vapaa. Don Luis kysyi:

"Kyllä, hän soitti Versaillesista. Se on Komet yhtiölle kuuluva tummankeltainen vuokra-auto. Ohjaajan paikka vasemmalla. Hän on puettu harmaaseen vaatehattuun mustine nahkalippaineen."

Jotain käsittämätöntä oli tapahtunut. Don Luis oli vapaa. Puolentunnin keskustelu oli antanut hänelle tilaisuuden toimia ja taistella ratkaiseva taistelu.

Ajoneuvot kiisivät Passyn kautta yli Seinen ja olivat perillä
Issy-les-Moulineauxin lentoasemalla kymmenen minuutin kuluttua.

Ei yhtään lentokonetta ollut ulkona, sillä kävi kova tuuli. Don Luis juoksi lentokonevajaan. Ohjaajien nimet oli kirjoitettu oville.

Ovi vajaan oli avoinna. Lyhytkasvuinen, hartiakas mies seisoi tarkastellen muutamia työmiehiä, jotka työskentelivät yksitason korjaamisessa. Pieni mies oli Davanne itse, tuo kuuluisa lentäjä.

Don Luis vei hänet syrjään ja tietäen sanomalehtien kautta minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä, alkoi keskustelun tavalla, joka yllätti kuulijan heti alussa.

"Hyvä herra", sanoi hän käärien auki Ranskan kartan, "minä haluan saada kiinni miehen, joka on vienyt rakastamani naisen ja on nyt autolla matkalla Nantesiin. Ryöstö tapahtui keskiyöllä. Nyt on kello kahdeksan. Auto on vuokrattu eikä ohjaajalla ole mitään halua taittaa niskojaan. Otaksutaan, että se kulkee, levähdysajat mukaanluettuna, kaksikymmentä lieuta tunnissa, silloin on mies kahdessatoista tunnissa, siis kello kaksitoista tänään, ehtinyt kaksisataaneljäkymmentä lieuta ja saapunut Angersin ja Nantesin tienoille… tässä on kartta…"

"Niin. Toiselta puolen otaksutaan, että lentokone lähtee Issy-Les-Moulineauxista kello kahdeksan aamulla ja kulkee pysähtymättä kuudenkymmenen lieun vauhdilla tunnissa… se tulisi neljän tunnin kuluttua, siis kello kaksitoista Les Ponts-de Driveen, aivan yht'aikaa auton kanssa. Enkö ole oikeassa?"

"Siinä tapauksessa on kaikki selvää, jos sovimme asiasta. Ottaako koneenne matkustajia?"

"Minä olen Arsène Lupin. Te tiedätte enimmän osan siitä mitä on tapahtunut, sehän on ollut sanomalehdissä. No niin, Florence Levasseur on ryöstetty tänä yönä. Haluan pelastaa hänet. Mikä on hintanne?"

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli don Luis puettu lentäjän päähineeseen silmälaseineen ja lentokone nousi kahdentuhannenviidensadan jalan korkeuteen välttääkseen ilmavirtoja, lensi yli Seinen ja suuntautui länteen.

Don Luis kysyi Davannelta paljonko kello oli. Se oli kymmentä vailla kaksitoista. Kedot olivat eriväristen peltojen kirjailemat. Kaikkialla näkyi teitä.

Don Luisin iloon ei ollut sekaantunut yllätyksen tunne. Hän tiesi niin varmaan, että välttämättömän täytyi tapahtua.

Lentokone sukelsi alas avaruuden kautta ja saavutti auton melkein heti. Davanne hiljensi vauhtia ja pysyttäytyi kuusisataa jalkaa auton yläpuolella, hiukan sen takana.

Täältä saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Ohjaaja istui vasemmalla. Hän oli puettu harmaaseen lakkiin mustine nahkalippoineen. Auto oli Komet-yhtiön tummankeltaisia. Tätä autoa he juuri ajoivat. Ja siinä istui Florence yhdessä sen miehen kanssa, joka oli hänet ryöstänyt.

Davanne odotti merkkiä, jota don Luis ei kiiruhtanut antamaan. Hän nautti voimansa tunteesta, tunteesta, jossa oli ylpeyttä, vihaa ja julmuutta.

"Varokaa", sanoi hän, "ettette joudu liian lähelle. He voisivat lähettää meille kuulan."

Äkkiä näkivät he, että puolen lieun päässä heidän edessään haarautui tie kolmeen suuntaan ja välille muodostui leveä avoin kenttä.

Lentokone näytti iskevän alas kuin vastustamattoman voiman ajamana. He sivuuttivat auton kolmensadan jalan korkeudelta, hiljensivät sen jälkeen vauhtia valiten tyynesti ja rauhallisesti laskeutumispaikan sekä painuivat pehmeästi ruohoon tienristeyksessä.

Don Luis hyppäsi ylös ja syöksyi autoa vastaan. Hän seisoi keskellä tietä, kohotti molemmat revolverinsa ja huusi:

"Piru vie!" karjui hän laukaisten tarkoituksettomasti toisen revolverinsa ja särkien ikkunaruudun.

IX LUKU

Voima, joka oli kiihottanut don Luisia taistelemaan ja voittamaan oli niin valtava, ettei se kärsinyt mitään esteitä. Pettymys, raivo, nöyryytys, tuska tukahtui polttavaan haluun toimia, hankkia tietoja ja jatkaa ajoa. Kaikki muu oli toisarvoista ja selkenisi pian itsestään yksinkertaisella tavalla.

Kivettynyt ohjaaja heitti katseen talonpoikiin, jotka lentokoneen äänen houkuttelemina tulivat taloistaan. Don Luis tarttui hänen kurkkuunsa ja asetti revolverin suun hänen ohimolleen.

"Ei hyödytä mitään voihkia ja toivoa apua. Ihmiset eivät kerkeä ajoissa perille. On vain yksi keino pelastua: puhuminen! Eilen illalla tuli eräs herra Pariisista Versaillesiin autolla, lähetti sen pois ja otti teidät tilalle, eikö niin?"

"Ennen Mansiin tuloamme, pienellä oikealle johtavalla tiellä, jonka vieressä, hiukan syrjässä, oli vaunuvaja. Siinä nousivat molemmat pois."

"Viisisataa frangia. Ja Nantesissa piti olla toinen matkustaja, joka tilaisi minut Pariisiin takaisin tuhannesta frangista."

"En. Luulen hänen tahtoneen pettää takaa-ajajiaan lähettämällä heidät minun perään Nantesiin."

"Ja kun te erositte heistä, niin ettekö olleet utelias näkemään mihin he ryhtyivät?"

"No niin. Minä palasin takaisin ja asettauduin muutamien puiden taa. Mies oli avannut vaunuvajan oven ja veti sieltä ulos pienen limousine-auton. Nainen ei tahtonut nousta siihen. He näyttivät kiistelevän sangen kiivaasti. Mies vuorotellen sekä uhkasi että rukoili. Nainen näytti sangen väsyneeltä. Mies antoi hänelle lasin vettä, jonka oli hakenut. Sitten nainen myöntyi."

"Lasin vettä?" huudahti don Luis. "Oletteko varma ettei hän sekoittanut mitään veteen?"

Don Luis hillitsi pelkonsa. Olihan mahdotonta, että roisto olisi noin tuostaan, ilman mitään kiirehtimisen syytä, myrkyttänyt Florencen.

"En. Versaillesissa oli pimeä. Ja tänä aamuna en nähnyt häntä niin läheltä. Sitäpaitsi, se on kummallista, mutta ensiksi näytti hän minusta sangen pitkältä mutta tänä aamuna näytti hän hyvin pieneltä. En voi käsittää sitä ollenkaan."

"Näen naamastanne, että te aiotte kannella. Älkää tehkö sitä, se olisi tyhmyyttä. Tässä on teille tuhat frangia."

Hän kääntyi Davanneen, jonka kone alkoi koota ympärilleen väkijoukkoa ja sanoi:

Pitämättä lukua kokoontuneesta väkijoukosta otti don Luis esille Ranskan kartan ja levitti sen eteensä. Silmät karttaan kiinnitettyinä asetti hän yhden sormen Pariisin ja toisen Le Mansin päälle ja ennenkuin hän oli itseltään kysynytkään minkä vuoksi roisto oli valinnut Le Mans-Angersin tien, tiesi hän vastauksen. Erään kaupungin nimi sukelsi esille hänen muistostaan ja totuus välähti esiin kuin salama: Alençon! Hän toisti:

"Hyvä on", sanoi Davanne. "Kuulkaa, miehet, antakaa minulle vähän apua. Tältä kentältä on helppo lähteä."

Don Luis ja jotkut toiset auttoivat häntä ja valmistukset olivat pian suoritetut. Davanne koetteli konettaan. Kaikki oli parhaimmassa kunnossa.

Tällä hetkellä tuli suuri auto mylvien kuin kiukustunut härkä ja pysähtyi äkkiä. Siitä nousi kolme miestä, jotka ryntäsivät keltaisen vuokra-auton ohjaajan luo. Don Luis tunsi heidät. Siinä olivat Weber ja ne miehet, jotka olivat vieneet hänet vankilaan.

Don Luis meni heidän luokseen. Päässään lentäjähattu ja silmälasit hän oli aivan tuntematon. Hän sanoi muutetulla äänellä:

"Niin, lentäneet pois. Ystävämme Saint-Louisin saarelta on hiottu konna. Hän istuu nyt kolmannessa autossa."

Weber tuijotti häneen. Kuka oli tämä mies, joka puhui asioista, jotka oli puhelimitse ilmoitettu poliisin päämajaan kello kolme tänä aamuna?

"Mitä? Ettekö te tunne minua? Mitä sitten hyödyttää sopia kohtauksista ihmisten kanssa? Käyttää koko kykynsä ollakseen täsmällinen ja sitten kysytään: kuka te olette! Kas niin, Weber, tunnustakaa nyt, että tämän te teette vain kiusataksenne minua. Täytyykö teidän välttämättä nähdä minun kasvoni? No niin, katsokaa!"

"Koilliseen", käski don Luis. "Yhdeksänkymmentä lieua tunnissa.
Kymmenentuhatta frangia."

Se tosiasia, että roisto oli antanut Florencelle unipulveria, poisti kaikki epäilykset. Florencen täytyi nukkua ettei hän tuntisi Damignia ja Vanhaa Linnaa. Sinne lurjus varmasti aikoi.

Kello oli tuskin enempää kuin neljännestä vailla kolme kun he laskeutuivat kaupungin ja Damignin välille. Don Luis teki tiedusteluja. Useita autoja oli kulkenut Damigniin päin, niiden joukossa erään herran ohjaama pieni limousine-auto, joka oli kääntynyt kylätielle. Ja tämä kylätie johti Langernaultin maatilan takana olevaan metsään.

Don Luisin vakaumus oli niin luja, että hän sanoi Davannelle jäähyväiset ja auttoi tätä alkamaan lentoretkensä takaisin Pariisin. Viimeinen ottelu oli käsissä.

Hän kulki edelleen, pölyssä näkyvien kummirenkaiden jälkien ohjaamana. Kuljettuaan metsän läpi tuli don Luis suurelle kyntämättömälle kentälle, josta tie kääntyi maatilalle ja päättyi vanhalle, raudoitetulle, puomilla varustetulle kaksoisportille. Tästä oli limousine-auto ajanut sisään.

"Ja minun on mentävä myöskin samaa tietä", ajatteli don Luis. Muuri oli tästä kohdasta kolmetoista jalkaa korkea. Miten hän pääsi ylös ja millä yli-inhimillisillä ponnistuksilla hän suoriutui, sitä ei hän itsekään olisi voinut sanoa jälkeenpäin.

Tultuaan toiselle puolelle löysi hän jälleen pyöränjäljet, jotka suuntautuivat vasemmalle, hänelle tuntemattomille paikoille.

Äkkiä, kääntyessään eräässä vanhan marjakuusiaidan kulmassa, näki don Luis limousine-auton, joka oli jätetty, tahi oikeammin sanoen, piilotettu erääseen laaksoon. Epäjärjestys, joka vallitsi autossa, rikotut ikkunalasit ja astuimella riippuva jalkapeite todistivat rikoksesta. Roisto oli tietysti käyttänyt hyväkseen Florencen unta sitoen hänet; heidän tullessaan perille ja hänen koettaessaan nostaa Florencea oli tämä tarrautunut kiinni kaikkeen minkä tapasi.

Don Luis vakuuttautui heti siitä, että hänen otaksumisensa oli oikea. Mennessään kapeaa, ruohoa kasvavaa, jyrkänteelle johtavaa polkua pitkin, huomasi hän, että ruoho oli yhtä tasaisesti alaspainunut kaikkialla.

"Se roisto!" ajatteli hän. "Se roisto! Hän ei kanna uhriaan, vaan laahaa häntä."

Polku johti kiviröykkiöiden ja luhistuneiden rakennusten ohi. Tällä paikalla oli nähtävästi ollut vanha linna, josta maatila oli saanut nimensä. Eräässä heinäruo'ossa maassa huomasi don Luis jotain välähtelevän. Se oli sormus, kapea ja sangen yksinkertainen, kahdella helmellä varustettu kultasormus, jonka hän usein oli nähnyt Florencen sormessa. Ja hänen huomiotaan herätti erikoisesti se, että sormuksen ympärille oli tarkoituksella kierretty ruohonkorsi kolminkerroin.

Tyttö siis toivoi vielä. Hän odotti apua. Ja don Luis ajatteli liikutettuna, että tämä viimeinen epätoivoinen vetoaminen oli tarkoitettu hänelle.

Viidenkymmenen askeleen päässä — tämä seikka ilmaisi omituista huolimattomuutta roistossa — oli uusi merkki, uusi johtolanka: kukkanen, keltainen päivänkakkara, jonka pieni käsiraukka oli taittanut ja noukkinut siitä pois terälehdet. Sitten oli maassa viiden sormen jäljet ja sen jälkeen kiveen piirretty risti. Tällä tavoin saattoi hän hetki hetkeltä seurata tämän kauhean vaelluksen yksityiskohtia.

Hän kuunteli. Hän ei ollut erehtynyt. Ääni toistui ja se oli naurua; mutta minkälaista hirveätä naurua! Pahansuopaista, pirullista naurua ja niin kimeätä! Se muistutti naisen naurua, mielipuolen naisen…

Jälleen hiljaisuus. Sitten toinen ääni ikäänkuin olisi joku työkappale heitetty maahan. Sen jälkeen taas hiljaisuus.

Polku loppui kolmeen maahan kaivettuun porrasaskelmaan. Ylempänä oli rojujen ja sirpaleiden täyttämä, hyvin tilava tasanko. Keskellä, don Luisin edessä, oli puoliympyrän muotoinen, suurista laakereista kasvatettu aita. Ruohopolku jatkui sinne.

Don Luis joutui hieman hämilleen, sillä aita näytti muodostavan läpitunkemattoman esteen. Hän meni eteenpäin ja huomasi, että siinä ennen oli ollut aukko, mutta se oli kasvanut jälleen umpeen. Oksat oli helppo työntää syrjään ja tämän kautta oli roiston täytynyt kulkea.

Nyt kuului nauru niin läheltä, että don Luis säpsähti ja hänestä tuntui, että roisto etukäteen nauroi hänen yritykselleen. Hän muisti punaisella kirjoitetun kirjeen:

"Vielä on aikaa, Lupin. Vetäytykää taistelusta, muuten kuolette tekin. Luullessanne päämääränne olevan saavutetun, kohottaessanne kätenne minua vastaan ja lausuessanne riemuitsevia sanoja, juuri samalla hetkellä avautuu maa allanne. Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty. Varokaa, Lupin!"

Hän pysähtyi. Viimeinen oksa esti häntä näkemästä. Hän painoi sen silmiensä tasalle.

Hän näki Florencen, joka — tällä hetkellä aivan yksin — makasi sidottuna maassa kolmenkymmenen metrin päässä hänestä ja suureksi ilokseen näki hän eräistä liikkeistä, että tämä vielä eli. Hän oli tullut ajoissa. Florence ei kuolisi. Sitten tutki hän ympäristöä. Oikealla ja vasemmalla hänestä oli laakeriaita, niin että muodostui jonkunlainen areena. Keskellä oli pieni pyöreä paikka, josta haarautui kaksi tietä, toisella oli ruoho alaspainunutta ja se oli jatkoa sille tielle, jota don Luis oli kulkenut, mutta toinen leikkasi sen suorassa kulmassa kulkien laakeriaidan päästä toiseen.

Keskellä oli sekasorrossa irtaantuneita kiviä ja luonnollisia paasia, savella yhteen liitettyinä ja pahkaisten puunjuurien koossa piteleminä; kokonaisuudessaan muodosti taulun taka-osa halkeamia täynnä olevan kapean luolan, johon pääsi valoa. Lattia, jonka don Luis selvästi näki, oli tehty kolmesta, neljästä kivipaadesta.

Tässä luolassa makasi käsistään ja jaloistaan sidottuna Florence Levasseur, näytti kuin olisi hänet varattu jotain salaperäistä, tässä luolassa tapahtuvaa uhritoimitusta varten.

Välimatkasta huolimatta erotti don Luis jokaisen piirteen hänen kalpeilla kasvoillaan.

Äkkiä tarttui don Luis revolveriinsa ja kohotti käsivartensa valmiina tähtäämään. Uhripappi, pyöveli, oli juuri näyttäytynyt alttarilla, jossa uhri makasi. Roisto astui luolaan ja nauroi kauheata nauruaan.

"Näen, että olette vielä täällä", sanoi hän. "Ei varjoakaan pelastajasta? Olisi parasta jos hän kiiruhtaisi."

Hänen äänensä oli niin kimeä, että don Luis kuuli joka sanan. Hän tarttui lujemmin revolveriinsa varustautuen ensimmäisen epäilyttävän liikkeen sattuessa ampumaan. "Olisi parasta, jos hän kiiruhtaisi", toisti roisto nauraen. "Muuten on kaikki viiden minuutin kuluttua ohi. Kuten näette, minä olen järjestyksen mies, eikö niin, Florence, rakkaani?"

Mies oli raajarikko, jonkun sairauden runtelema, joka vaikutti hänen liikkumiskykyynsä. Hänen veltot ja epävarmat jalkansa notkahtelivat sinne tänne. Hän oli tavattoman laiha. Don Luis näki hänen kalpeat, kuoppaiset poskensa, pergamentinvärisen ihonsa ja verettömät kasvonsa.

"Vaikka te olette olleet hyvin kiltti tyttö, ettekä ole huutaneet tähän saakka, on kenties parasta olla varovainen ja estää kaikki yllätyksen mahdollisuudet, ettekö te ole itsekin samaa mieltä?"

Hän kumartui tytön puoleen ja sitoi suuren nenäliinan tytön kasvojen alaosan yli.

Aavistaen uhkaavan vaaran, peloissaan, että roisto yhtäkkiä saa raivokkaan murhahalun, oli don Luis kohottanut jälleen revolverinsa ja seurasi tapahtumia varmana ampumataidostaan.

Roisto puhui kuiskaten Florencelle. Mitä hän sanoi? Mitä häpeällisiä esityksiä teki hän Florencelle?

Katkeroituneena otti raajarikko yhtäkkiä askeleen takaisin ja huusi raivokkaasti:

"Mutta ettekö ymmärrä, että te olette hukassa? Nyt kun ei minulla ole enää mitään pelättävää, kun te olette ollut kylliksi yksinkertainen seurataksenne minua ja jättäytyäksenne minun valtaani, mitä toivoa voi teillä enää olla? Saada minut taipumaan ehkä? Koska minä palan intohimosta, luulette te…? Milloinkaan ette ole niin perinpohjaisesti erehtynyt, pieni nukkeni! Minä en välitä hituistakaan kuolemastanne. Kun olette kuollut, ei teitä oteta lukuun. Te luulette ehkä, että koska olen raajarikko, ei minulla ole voimia tappaa teitä? Tässä ei ole kysymyskään teidän tappamisestanne, Florence. Oletteko milloinkaan nähneet minun tappavan ihmisiä? Ette milloinkaan! Ei, ei, Florence, minä en koske teihin ja kuitenkin… Kuulkaa, mitä tapahtuu, katsokaa itse. Juttu on järjestetty minun omaan tapaani… ja mitä ikinä teettekään, ette te pelastu. Tämä on vain valmistava varoitus."

Hän kulki muutamia askeleita ja pitäen käsillään kiinni oksasta kiipesi alimmalle niistä kallionlohkareista, jotka muodostivat luolan. Täällä vaipui hän polvilleen. Hänen vieressään oli pieni rautakanki. Hän tarttui siihen ja löi lähimpään kiveen kolme kertaa. Kivet vyöryivät luolan eteen.

Don Luis syöksyi kauhusta huudahtaen esiin piilopaikastaan. Hän oli silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen. Luola, kivipaadet, graniittipatsaat, kaikki olivat niin sijoitetut, että niiden tasapaino saattoi horjahtaa koska tahansa ja Florence hautautuisi kallioiden alle.

Kahdessa sekunnissa oli hän puolitiessä. Mutta tässä hän huomasi salamannopealla vaistollaan, että alaspainunut ruohonjälki ei mennyt suoraan arenan keskitse vaan kiersi sen. Minkä vuoksi? Se oli kysymys, jonka aina epäilevä vaisto asettaa, mutta johon ymmärrys ei ehdi vastata. Don Luis lensi suoraan. Ja tuskin oli hän asettanut jalkansa tähän piiriin, kun onnettomuus tapahtui.

Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti ikäänkuin hän olisi koettanut astua tyhjään avaruuteen, joka nieli hänet heti. Maa hänen allaan avautui. Ruohoturpeet erkanivat toisistaan ja hän putosi.

Hän putosi aukkoon, joka ei ollut mikään muu kuin lähteen suu, laajuudeltaan neljä jalkaa. Mutta juostessaan vimmatulla vauhdilla iskeytyi hän vastakkaiseen seinään, niin että hänen käsivartensa olivat yläpuolella penkereellä ja hän saattoi tarttua muutamiin juuriin.

Hän oli niin vahva, että hän olisi voinut kohottautua ylös käsivoimillaan. Mutta roisto oli heti syöksynyt kohtaamaan hyökkääjää ja seisoi nyt kymmenen askeleen päässä don Luisista uhaten, häntä revolverillaan.

Don Luis oli niin voimaton, ettei hän halunnut antautua vaaraan saada kuulaa ruumiiseensa.

Heidän silmänsä kohtasivat muutamaksi sekunniksi. Raajarikko vapisi kuin kuumeessa. Nyt kuului taas hänen pirullinen naurunsa:

"Lupin! Lupin! Nyt olet valmis. Lupin on kiikissä!… Millainen pässinpää olettekaan! Minähän varoitin teitä, varoitin veripunaisella kirjoituksella. Muistatteko sanojani: 'Kuolinpaikkanne on valittu. Ansa on viritetty! Varokaa, Lupin!' Ja nyt olette te tässä! Te ette olekaan vankilassa? Te väistitte sen iskun, te lurjus! Onneksi näin tapahtumat etukäteen ja ryhdyin varovaisuustoimenpiteisiin. Mitä siitä sanotte? Mitä pidätte pienestä viekkaudestani? 'Koko poliisilaitos tulee kantapäilleni', ajattelin minä. 'Mutta on vain yksi, joka saattaa vangita minut, ja se on Lupin. Sen vuoksi on hänelle näytettävä tietä, hänet on johdettava jäljille, hänen polkunsa on tasoitettava uhrin ruumiilla. Ja sitten siroteltava muutamia merkkejä sinne tänne. Ensiksi kauniin tytön sormus, johon oli kiedottu ruoho, hiukan kauempana kukka ilman terälehtiä, sitten sormien jäljet maassa ja risti kivessä! Olihan mahdotonta olla niitä huomaamatta. Muistakaa: 'Ansa on viritetty'. Ja ansa minun makuuni, Lupin, eräs parhaimmista! Oh, minä suoriuduin ihmisistä mielelläni mutta heidän omalla suosiollisella avullaan. Me työskentelemme yhdessä niinkuin ystävät ja toverukset. Minä en suorita itse töitäni. Toiset tekevät sen minun puolestani…"

Don Luisin sormet, jotka olivat ensiksi tarttuneet ruohojuuriin, tarrautuivat nyt turhaan kiinni lähteen seinäkiviin. Ja hänen olkapäänsä painuivat syvemmälle ja syvemmälle lähteeseen.

"Se onnistui!" sähähti roisto kesken suonenvedontapaista nauruaan. "Hyvä Jumala, kuinka ihanaa on nauraa! Erittäinkin kun sitä niin harvoin tekee. Te ette ole milloinkaan nähneet minun nauravan, vai kuinka, Florence?"

Hän vaikeni. Hän odotti kauheaa ratkaisua, jonka hän oli niin viekkaasti suunnitellut ja jossa kaikki tapahtumat seuraisivat niin nopeasti toisiaan hänen taipumattoman tahtonsa mukaisesti.

Ratkaisu ei viipynyt. Olkapäät olivat jo liukuneet alas, sitten leuka, sitten epätoivoiseen kuolontuskaan vääristynyt suu, sitten kauhun täyttämät silmät ja vihdoin otsa sekä hiukset: pää oli kadonnut.

Aukon reunalla ei ollut jäljellä muuta kuin kädet ja nekin päästivät otteensa. Silmänräpäyksen hapuilivat sormet otetta. Ja sitten… sitten ei ollut enää mitään nähtävää eikä kuultavaa.

Raajarikko syöksyi esiin kuin irtipäästetyn teräsvieterin ponnahduttamana ja ulvoi ihastuksesta:

"Nyt se on tehty! Lupin on pohjattomassa lähteessä. Vielä yksi seikkailu lopetettu!… Uh!"

Hän meni lähteen ammottavalle aukolle ja seisoen siitä vähän matkan päässä kuin olisi hän pelännyt tulla lähemmäksi sylkäsi hän kolme kertaa aukkoon.

Hän hoippui raivon huumaamana ja oli pakotettu kumartamaan. Mutta hänellä oli vielä voimia suonenvedontapaisessa raivossaan pudota polvilleen lähteen reunalle ja huutaa läähättäen pimeyteen:

"Hei! Kuuletko sinä, ruumis! Älä mene heti koputtamaan helvetin portille! Pikku tyttö tulee luoksesi kahdenkymmenen minuutin kuluttua… niin, täsmälleen kello neljä. Te tiedätte, että olen täsmällinen ja pidän aina sanani kirjaimellisesti. — Niin, olin unohtaa: perintö — tiedättehän, Morningtonin miljoonat — niin, ne ovat minun. Florence selittää teille kaiken hetken kuluttua. Se on mainiosti suunniteltu, saatte nähdä… saatte nähdä…"

X LUKU

Nyt alkaisi murhenäytelmän toinen osa. Don Luis Perennan kuolemaa seuraisi Florencen kuolema.

Vielä kaikista jäsenistään vapisten tuli roisto tytön luo, otti savukkeen ja julmuuden välähdys silmissään sanoi:

"Kun tämä savuke on poltettu, Florence, silloin on teidän vuoronne. Pitäkää sitä silmällä. Se kuvaa elämänne viimeisiä minuutteja. Pitäkää sitä silmällä ja kootkaa ajatuksenne. Haluan että ymmärtäisitte: kaikki tämän paikan omistajat, ja erikoisesti herra Langernault, ovat uskoneet, että se kivi- ja kallioröykkiö, joka on päänne päällä, luhistuu ennemmin tahi myöhemmin. Itse olen vuosikausia työskennellyt siihen suuntaan antamalla sadeveden sitä syövyttää, enkä todellakaan voi sanoa, kuinka se enää pysyy koossa. Tahi oikeammin sanoen, minä käsitän sen kyllä. Minun tarvitsee vain iskeä yhden kerran oikeaan paikkaan, lyödä pois pieni tiilikivi, joka on asetettu kiilaksi kahden kallionlohkareen väliin, saadakseni kaiken romahtamaan kokoon kuin korttitalon."

"Minä esitän vaatimukseni sataan miljoonaan ja saan ne. Minä aion ne vaatia, koska minulla on siihen oikeus ja minähän selitin teille äsken, ennenkuin herra Lupin sekaantui asiaan, että minulla teidän kuolemanne jälkeen on niihin kiistämätön oikeus. Minua voidaan halveksia, vihata ja kirota, mutta minä olen sadanmiljoonan omistaja ja sen vuoksi on minulla oleva kaikkien parempien ihmisten ystävyys. Teidän ja Lupinin poistuttua ei ole jäljellä mitään, ei mitään muuta kuin muutamia papereita ja pikkuesineitä, joita olen ollut kylliksi heikko säilyttääkseni lompakossani ja jotka maksaisivat pääni, mutta aion ne polttaa muutaman minuutin kuluttua ja hajoittaa tuhkan tuuleen. Tällaisissa olosuhteissa on teidän tehtävä vaalinne, Florence. Ratkaisu on teidän käsissänne: joko te kuolette ehdottomasti ja peruuttamattomasti tahi otatte vastaan rakkauteni. Vastatkaa minulle myöntävästi tahi kieltävästi. Jos kiellätte, niin kuolette. Jos myönnätte, saatte vapautenne ja me molemmat lähdemme täältä; ja sitten kun teidän viattomuutenne on näytetty toteen — siitä minä huolehdin — tulette te vaimokseni. Vastaatteko myöntävästi, Florence?"

Hän teki tämän kysymyksen todellisella levottomuudella pidättäen intohimoaan, joka sai hänen äänensä värisemään. Hän kerjäsi ja pyysi haluten, että häntä rukoiltaisiin ja samalla kuitenkin melkein kaivaten kieltoa, niin voimakas oli hänen synnynnäinen murhanhalunsa.

"Hän itkee! Hän itkee! Hän rohkenee itkeä! Mutta, kurja tyttö, luuletteko etten tiedä mitä te teette? Tunnen salaisuutenne, kaunottareni, ja tiedän, että te ette itke kuolemanpelosta. Te? Te ette pelkää mitään! Sanonko teille, mikä on salaisuutenne? Ei, en voi… en voi, vaikka sanat polttavat huuliani. Ah, kirottu nainen, te olette itse näin tahtoneet! Te haluatte kuolla, Florence, koska itkette… te haluatte kuolla…"

Näin sanoessaan kiiruhti hän panemaan toimeen hirveän tekonsa. Lompakko, josta hän oli puhunut ja joka sisälsi papereita, oli maassa. Hän pisti sen taskuunsa. Sitten hän riisui, yhä vapisten, takkinsa ja heitti sen lähimpään pensaaseen. Sen jälkeen otti hän rautatangon, kiipesi kiviröykkiölle, polki raivoissaan jalkaa ja huusi:

"Te olette tahtonut kuolla, Florence! Mikään ei voi sitä enää estää. Minä en edes näe päätänne, vaikka te tekisittekin merkin. Nyt on myöhäistä. Vai niin, te itkette! Te rohkenette itkeä! Sellaista mielettömyyttä!"

Sitten vetäytyi hän hiukan syrjään ja löi kahdesti kiveen.
Kolmannella kerralla irtautui kivi.

Se mitä tapahtui, tuli niin äkkiä, kiviröykkiö luhistui luolaan ja luolan eteen sellaisella voimalla, että raajarikko varovaisuustoimenpiteistään huolimatta lennähti nurmikolle. Mutta putous ei ollut hengenvaarallinen, hän nousi heti ja huusi:

Vaikka hän oli valmistanut tapahtuman niin täsmälleen ja pannut sen niin tarmokkaasti toimeen, näytti tulos häntä kuitenkin hämmästyttävän. Hän paneutui maahan ja ryömi tämän pölyn ja tomun peittämän sekasorron ympäri. Hän katsoi pirstaleiden väliin, mutta ei nähnyt mitään.

"Kuollut!" sanoi hän tuijottavin silmin, kasvoillaan jäykkä ilme.
"Kuollut! Florence on kuollut!"

Vielä kerran toisti hän Florencen nimen ja kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan.

Pieni tapaus näytti herättävän hänet. Eräs vahingoittunut pääskynen putosi maahan hänen viereensä. Hän kumartui, otti sen käteensä ja puristi kouraansa kuten rypistyneen paperin. Ja hänen silmistään loisti raaka ihastus hänen nähdessään veren tippuvan sormiensa välitse ja värjäävän hänen kätensä punaisiksi.

Hänen kellonsa osoitti puolta viittä. Hän otti pensaasta takkinsa, jossa se oli riippunut, puki sen päälleen ja työnsi kätensä oikeanpuoleiseen ulkotaskuun, johon hän oli pannut lompakon.

Hän tunnusteli vasenta ulkotaskuaan, sitten nenäliinataskuaan ja vihdoin kuumeisella innolla sisätaskujaan. Lompakkoa ei ollut. Ja hänen suureksi kauhukseen olivat kaikki muutkin hänen taskuissaan olleet pikkuesineet poissa: savukesäiliö, tulitikkukotelo, muistikirja.

Raajarikko ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Hän seisoi siinä tasaisella maalla, alttiina hyökkäykselle, joka saattoi tapahtua ennenkuin hän edes tiesi missä vihollinen oli.

Näkemättä mitään erikoista otti hän keppinsä ja alkoi hitaasti askel askeleelta kulkea, tarkasti ympärilleen silmäillen, siihen suuntaan, josta arveli vihollisen tulleen takkinsa luo. Kädessään piti hän revolveria.

Äkkiä hätkähti hän melkein kadottaen tasapainonsa ja revolveri putosi hänen kädestään.

Hän näki hirveimmän näyn, mitä hänen silmänsä saattoivat nähdä. Hänen edessään kymmenen askeleen päässä, kädet taskuissa, toisella olkapäällään kevyesti muuriin nojaten, seisoi mies. Mutta se ei ollut mies, eikä voinut olla mies, sillä tämä mies, sen tiesi raajarikko, oli kuollut. Se oli siis kummitus; ja tämä kummitus, tämä haamu kuoleman valtakunnasta saattoi raajarikon mielettömän kauhun valtaan. Kykenemättä pakenemaan, kykenemättä puolustautumaan putosi hän polvilleen. Hän ei voinut irrottaa silmiään tästä kuolleesta miehestä jonka hän tuskin tunti sitten oli haudannut lähteeseen rauta- ja graniittipeitteen alle.

Mieheen voi tähdätä, hänet voi ampua, tappaa. Mutta haamuun! Mitä hyödytti vastustaa olemattoman olennon helvetillisiä vehkeitä.

Ja nyt näki hän tapahtuvan käsittämättömän asian: haamu otti kädet taskuistaan. Toisessa kädessään piti hän savukelaatikkoa, jonka raajarikko tunsi omakseen. Ei ollut epäilystäkään, että olento, joka oli tutkinut hänen takkinsa, oli sama, joka nyt aukasi savukelaatikon, otti savukkeen ja sytytti sen tulitikulla, jonka otti myöskin raajarikolle kuuluvasta laatikosta.

Ihmeellistä! Tulitikusta lähti oikea liekki. Savukkeesta kohosi oikeita savurenkaita, jonka erikoisen tuoksun hän heti tunsi.

Hän piilotti kasvonsa käsiin eikä tahtonut nähdä enempää. Mutta hän kuuli lähestyväin askelten äänen, jotka tulivat sitä selvemmiksi mitä enemmän ne lähenivät. Hän tunsi jonkun liikkuvan läheisyydessään ja kuuli äänen, joka kiistämättömästi kuului elävälle Arsène Lupinille, lausuvan:

"Varjelkoon, kuinka pahaksi te tämän otatte! Luonnollisesti ymmärrän, että minun odottamaton ylösnousemiseni näyttää teistä käsittämättömältä ja sopimattomalta. Mutta onhan nähty kummempiakin asioita, esim. Josua, joka seisautti auringon, tahi maanjäristys Lissabonissa 1755. Muistatte kai mitä Marcus Aurelius sanoo kahdeksannellakymmenennelläneljännellä sivulla…"

Raajarikko oli saanut siksi paljon rohkeutta, että hän ymmärsi nyt ettei Lupin ollut kuollut. Hän ei yrittänytkään selittää tätä hämmästyttävää salaisuutta Arsène Lupin eli! Hän hengitti, hän puhui, hän liikkui!

Ja niin vastaansanomaton oli elämä, jonka roisto näki, että hän totellen äkillistä luontonsa vaistoa ja vihaansa elämää kohtaan, heittäytyi pitkin pituuttaan maahan, tempasi revolverinsa ja laukaisi.

Ase laukesi; mutta liian myöhään. Don Luis antoi sille potkun, niin että sen suunta muuttui. Toisella potkulla lennätti hän sen raajarikon käsistä.

"Tätäkö haette?" kysyi don Luis näyttäen hänelle jonkun keltaisen nesteen täyttämää lasiputkea. "Suokaa anteeksi, mutta pelkäsin teidän erehdyksessä pistävän itseänne. Se olisi ollut vaarallista, eikö niin? Enkä minä olisi milloinkaan antanut itselleni sitä anteeksi."

Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet purskahtamaan kovaan nauruun:

"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin. Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"

"Se olisi suuri vahinko…" Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:

"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman kohtalon."

Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän sanoi hölmistyneenä:

"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?
Hän on kuollut."

"Kieltäydyn uskomasta sitä," sanoi don Luis rauhallisesti. "Siinä tapauksessa näyttäisi kaikki toisenlaiselta. Mutta linnut laulavat, taivas on sininen, kaikki on niin kuin pitääkin: kunniallinen mies elää, ja roisto makaa hänen jaloissaan. Kuinka saattaa Florence silloin olla kuollut?"

Raajarikko laahautui polvillaan takaisinpäin, ohi sen paikan, jossa luola oli ollut, kääntämättä silmiään sille paikalle ikäänkuin olisi ollut täysin vakuutettu, että Florence oli päässyt pakoon kauheasta haudastaan.

Don Luis ei enää pitänyt häntä silmällä, vaan askaroitsi maasta ottamansa köysivyyhdin kanssa.

Äkkiä, heittäen silmäyksen viholliseensa, nousi raajarikko horjuville jaloilleen ja alkoi juosta lähteelle.

Hän oli siitä kahdenkymmenen askeleen päässä. Hän pääsi matkasta puolet, kolmeneljännestä. Aukko ammotti jo häntä vastaan. Hän kohotti käsivartensa sukeltajan tapaan ja hypähti eteenpäin.

Mutta hänet pidätettiin. Hän kaatui maahan ja hänet laahattiin takaisinpäin käsivarret kovasti ruumista vasten puristettuina, niin ettei hän voinut liikuttaa itseään.

Don Luis, joka ei ollutkaan kadottanut häntä näkyvistään, oli laittanut köydestä silmukan ja vanginnut hänet lassolla, juuri kun hän oli aikeissa heittäytyä syvyyteen. Raajarikko vastusteli hetken, mutta köysi syöpyi hänen ihoonsa. Hän lakkasi ponnistelemasta. Kaikki oli ohi.

"Nähkääs, herra, ihmisten käy aina pahoin liiallisen itseluottamuksen kautta. He eivät pysty koskaan ajattelemaan, että heidän vastustajallaan on keinoja, joita ei heillä itsellään ole. Esim. kun te houkuttelitte minut ansaan, kuinka te saatoitte kuvitella, että minunlaiseni mies, Arsène Lupin, joka riippui lähteen reunalla kädet reunan yläpuolella ja jalat sisäreunaa vasten, putoaisi alas kuin pässinpää? Te olitte viidentoista, kahdenkymmenen metrin päässä minusta ja luuletteko ettei minulla olisi ollut voimia heilauttaa itseäni ylös ja uhmata revolverianne, kun asia koski Florence Levasseurin ja omaa elämääni? Ah, ystäväni, siihen olisi tarvittu vain pieni ponnistus. Syynä siihen, etten sitä tehnyt, olivat paljon tärkeämmät seikat. Kerron ne teille… jos ne kiinnittävät mieltänne? Siis… heti alussa olivat jalkani ja polveni, jotka nojautuivat sisäseinään, tavanneet paksun kerroksen muurisavea joka täytti vanhan halkeaman lähteessä; sen käsitin heti. Se oli onni, vai mitä? Ja se muutti koko tilanteen. Suunnitelmani oli heti tehty. Näytellessäni kuiluun putoavan uhrin osaa pyöritellen silmiäni ja irvistellen hirveästi, laajensin jaloillani halkeamaa ja päästin saven putoamaan siten, ettei se aiheuttanut pienintäkään ääntä. Kun hetki oli käsillä ja minun puolikuolleet kasvoni katosivat näkyvistänne, painauduin vain yksinkertaisesti valmistamaani piilopaikkaan.

"Oletteko olleet Tancarvillessä, vanhassa keskiaikaisessa linnassa Normandiassa, Seinen varrella? Ettekö? No, sitten kerron teille, että linnan raunioiden luona on vanha lähde, jolla on se useille samanaikuisille lähteille yhteinen ominaisuus, että siellä on kaksi aukkoa, toinen avonainen ja toinen, joka johtaa erääseen linnan huoneeseen. Tancarvillessä on tämä jälkimmäinen nykyään suljettu rautatangolla. Täällä se oli tukittu muurisavella ja pienillä kivillä. Ja juuri ajatus Tancarvillestä sai minut jäämään, semminkin kun ei ollut mitään kiirettä, koska te olitte hyväntahtoisesti ilmoittanut minulle, että Florence kohtaisi minut toisessa maailmassa vasta kello neljä. Tutkin sen vuoksi pakopaikkani ja tulin vakuutetuksi, että se sijaitsi vanhan rakennuksen alla, jonka raunioilla nykyinen puutarha sijaitsi. Minä jatkoin ja kaivauduin siihen suuntaan, joka maanpinnalla olisi vienyt minut luolalle. Aavistukseni eivät pettäneet. Valonsäde tunkeutui sisään portaiden yläpäästä, joiden alimmalle askeleelle olin saapunut. Menin niitä pitkin ylös ja kuulin teidän äänenne."

Don Luis käänsi raajarikkoa vielä kerran ympäri ja tällä kertaa hyvin kovakouraisesti. Sitten hän jatkoi:

"Haluan osoittaa teille, että tulos olisi joka tapauksessa ollut sama, vaikka olisin hyökännyt päällenne suoraankin. Mutta minun on kuitenkin tunnustettava, että sattuma suosi minua. Se on usein pettänyt minut meidän taistellessamme, mutta tällä kertaa en voi valittaa. Minun tarvitsi vain irrottaa muutamia tiiliskiviä seisoakseni päivänvalossa raunioiden keskellä. Äänenne johtamana hiivin eteenpäin ja tulin luolalle, jossa Florence makasi. Hauskaa, vai mitä? Ette voi kuvitellakaan kuinka naurettavalta kuului teidän pikku puheenne: 'Vastatkaa myöntävästi tahi kieltävästi, Florence. Yksi päänne liike ratkaisee kohtalonne. Jos myönnytte, olette te vapaa. Jos kieltäydytte, niin kuolette; vastatkaa, Florence.' Ja erikoisen ihastuttava oli loppu, kun te kiipesitte kalliopaadelle ja huusitte sieltä: 'Te olette itse tahtonut kuolla, Florence! Te olette niin tahtonut ja nyt se tapahtuu!' Ajatelkaa vain, kuinka naurettavaa! Luolassa ei sillä hetkellä ollut ketään! Ei sieluakaan. Olin ottanut Florencen ja vienyt hänet suojattuun paikkaan. Näytelmä lähestyi loppuaan. Ensimmäinen osa: Arsène Lupinin pelastus. Toinen osa: Florence Levasseurin pelastus. Kolmas ja viimeinen osa: hirviö voitettu… kosto suoritettu!"

Hän otti yhden raajarikon lähteelle tuomista kivääreistä ja sitoi sen keskipaikalle viisitoista metriä pitkän nuoran ja kiinnitti nuoran toisen pään raajarikon selän taa köysiin, joilla tämä oli sidottu: Sitten kohotti hän vangin ja piti häntä lähteen yläpuolella.

"Sulkekaa silmänne, jos teitä huimaa. Älkää olko peloissanne. Minä olen hyvin varovainen. Oletteko valmis?" Hän laski raajarikon ammottavaan kuiluun ja tarttui lujasti nuoraan. Vähitellen, tuuma tuumalta, varovaisesti, ettei sattuisi lähteen seinämiin, laskettiin käärö alas. Kun se oli tullut noin kahdentoista metrin syvyyteen, esti kivääri sen alasmenon ja siellä se riippui nyt pimeydessä aivan keskellä aukkoa.

Don Luis sytytti muutamia paperikaistaleita, jotka leijailivat alas heittäen kaamean valon seinämiin. Hän sanoi ivallisesti hymyillen:

"Olen valinnut tämän paikan ettette te vilustuttaisi itseänne. Se oli hyvä päähänpisto. Huomatkaa, kiväärin molemmat päät ovat aivan lähteen reunalla, tuskin tuumaakaan sen päällä. Niin että jos te koetatte heilua, liikkua tahi hengittää kiivaasti, luiskahtaa joko perä tahi piippu ja silloin alkaa matkanne alas. Minulla ei ole sen asian kanssa mitään jakamista. Jos te kuolette, niin se on selvä itsemurha. Hyvästi toistaiseksi."

"Näin on hyvä. En ole mennyt niin pitkälle kuin Eugene Sue, joka sanoo, että suurilta rikollisilta olisi puhkaistava silmät. Mutta pieni ruumiillinen rangaistus, miellyttävästi kauhulla sekoitettu, on joka tapauksessa paikallaan ja terveellinen sekä ruumiille että sielulle."

Don Luis meni pieneen petäjikköön, jossa Florence häntä odotti vielä masentuneena niistä hirveistä kärsimyksistä, joita oli saanut kestää, mutta jo täysissä sielunvoimissaan.

"Se on ohi", sanoi don Luis tyynesti. "Huomenaamulla jätän hänet poliisille."

Florence säpsähti, mutta ei sanonut mitään ja don Luis huomasi hänen vaiteliaisuutensa.

Tämä oli ensi kerta kun he olivat kahdenkesken koettuaan niin monta surullista tapausta ja katsottuaan toisiaan verivihollisiksi. Don Luis oli niin liikutettu, että hän saattoi puhua vain ajatuksettomia, katkonaisia sanoja ilman mitään yhteyttä hänen sisässään liikkuvien ajatusten kanssa:

"Me tulemme auton luo, jos kuljemme tätä muurin vierustaa. Luuletteko jaksavanne sinne? Autolle päästyämme ajamme Alençoniin. Siellä, suuren torin laidassa, on rauhallinen hotelli. Te voitte siellä odottaa kunnes asia on saanut teille suotuisan käänteen… eikä se viivy kauan, kun rikollinen on nyt kiinni."

Matka ei kestänyt kauan. Alençonissa merkitsi don Luis Florencen matkustajakirjaan ensimmäisellä nimellä, joka mieleen johtui ja jätti hänet yksikseen. Tunnin kuluttua hän palasi ja koputti ovelle.

Hänellä ei ollut rohkeutta heti ryhtyä asiaan, jota hän oli päättänyt
Florencelta kysyä. Sitäpaitsi oli muita selvitettäviä asioita.

"Florence", sanoi hän, "ennenkuin luovutan tuon miehen, tahtoisin tietää mitä hän on teille ollut?"

"Ystävä, onneton ystävä, jota olen säälinyt. Nyt minusta tuntuu vaikealta muistella myötätuntoa, jota olen sellaiselle pedolle osoittanut. Mutta muutamia vuosia sitten, tullessani tutuksi hänen kanssaan, kiinnyin häneen hänen kurjuutensa, hänen ruumiillisen heikkoutensa ja kaikkien niiden kuolemanmerkkien vuoksi, jotka hänellä olivat jo silloin. Hän joutui tekemään minulle muutamia palveluksia ja vaikka hän vietti salaperäistä elämää, joka minussa herätti muutamissa suhteissa levottomuutta, sai hän vähitellen, huomaamattani, minuun suuren vaikutusvallan. Uskoin hänen selvään ymmärrykseensä, tahdonvoimaansa ja rajattomaan uskollisuuteensa, ja kun Morningtonin juttu alkoi, niin hän — sen huomaan nyt — johti minun sekä Gaston Sauveraudin tekoja. Hän se oli, joka pakotti minut valehtelemaan ja pettämään uskotellen toimivansa Marie Fauvillen eduksi. Hän se herätti sellaisia epäilyksiä teitä kohtaan ja neuvoi meitä vaikenemaan hänen olemassaolostaan, niin ettei Gaston Sauveraud keskustelussa teidän kanssanne rohjennut edes mainita häntä. En tiedä kuinka saatoin olla niin sokea. Mutta niin se oli. Ei mikään avannut silmiäni. Ei mikään saanut minua hetkeksikään epäilemään tätä vaaratonta, sairasta olentoa, joka vietti puolet elämäänsä sairashuoneissa ja jos hän joskus puhuikin minulle rakkaudestaan, niin ei hän voinut toivoa…"

Florence ei lopettanut. Hänen ja Perennan silmät olivat kohdanneet ja hänestä tuntui ettei toinen kuunnellut ollenkaan. Don Luisille eivät selitykset murhenäytelmästä merkinneet mitään niin kauan kuin hän ei ollut selvillä siitä asiasta, joka kiinnitti hänen mieltään. Hän meni Florencen luo ja sanoi matalalla äänellä: "Florence, te tiedätte tunteeni teitä kohtaan, eikö niin?"

Tyttö punastui yllätettynä kuin olisi tämä kysymys ollut viimeinen, jota hän oli odottanut. Hän ei kuitenkaan luonut silmiään alas, vaan vastasi avomielisesti:

"Mutta", jatkoi don Luis innokkaammin, "te ette ehkä tiedä kuinka syvästi tunnen? Te ette ehkä tiedä ettei elämälläni ole mitään muuta tarkoitusta kuin te?"

"Silloin, jos tiedätte sen, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että se juuri on aiheuttanut vihamielisyytenne minua kohtaan. Alussa koetin olla ystävänne, koetin vain suojella teitä. Ja kuitenkin tunsin heti alussa, että olin vastenmielisyytenne esine, vastenmielisyyden, joka oli sekä vaistomainen että tarkoitettu. Milloinkaan en nähnyt teidän silmissänne muuta kuin vihaa, halveksumista, vieläpä ylenkatsettakin. Vaaran hetkenä, kun elämäänne ja vapauttanne uhattiin, ryhdyitte te mieluummin kuinka epävarmaan keinoon hyvänsä ennenkuin turvauduitte minun apuuni. Eikö tämä ollut vihaa? Voiko mikään muu kuin viha selittää sellaisen käytöksen?"

Don Luis hämmästyi. Hän ei oikein käsittänyt tämän vastauksen tarkoitusta, mutta Florencen sävy hämmensi hänet ja hän näki myöskin ettei tytön silmissä ollut tavallista halveksivaa ilmettä, vaan että ne loistivat sisäisestä hymystä.

"Tarkoitan, että on toinenkin tunne, joka selvittää kylmyyden, epäluulon, pelon ja vihamielisyyden. Emme me aina halveksi sitä, jota vältämme suurimmalla kauhulla, ja kun vältämme häntä, on se senvuoksi, että pelkäämme itseämme, koska olemme ujoja, haluamme uhmata, tehdä vastarintaa, unohtaa, emmekä kuitenkaan voi…"

Hän vaikeni ja kun don Luis intohimoisesti ojensi kätensä kerjätäkseen ja pyytääkseen häntä sanomaan enemmän, taivutti hän päänsä ilmaisten siten, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta ja että don Luis saisi hänen sielunsa syvyydestä lukea ja löytää sen rakkauden, joka oli sinne piiloutunut.

Don Luis hypähti ylös. Hän oli autuuden huumaama, hän tunsi melkein ruumiillista kipua tästä odottamattomasta onnesta. Hän näki edessään koko Florencen elämän, siitä hetkestä kun he olivat tavanneet, aina siihen saakka kun raajarikko kumartui hänen ylitseen ja nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, huusi:

"Hän itkee! Hän itkee! Mikä mielettömyys! Mutta minä tunnen salaisuutenne, Florence! Ja te itkette! Florence, Florence, te haluatte kuolla!"

Rakkaus, intohimoinen rakkaus oli ensimmäisestä päivästä vetänyt häntä don Luisiin. Se oli saattanut hänet suunniltaan, täyttänyt hänet kauhulla, näyttänyt hänestä petokselta Marieta ja Sauveraudia kohtaan ja vuoroin vetänyt häntä ihailemansa ja rakastamansa miehen luo, vuoroin työntänyt pois.

Don Luis ei tiennyt mitä tekisi, ei tiennyt millä sanoin osoittaisi ihastustaan. Hänen huulensa vapisivat. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen kaipauksensa ajoi hänet kiertämään käsivartensa tytön ympärille, suutelemaan häntä. Mutta syvä kunnioituksen tunne hillitsi kaipausta. Ja liikutuksen valtaamana lankesi hän Florencen jalkoihin ja sammalsi rakkauden ja jumaloimisen sanoja.

XI LUKU

Seuraavana päivänä, vähän ennen kahdeksaa, jutteli Valenglay kotonaan poliisiprefektin kanssa ja kysyi:

"Sitä en ollenkaan epäile, herra presidentti. Ja hän tulee yhtä täsmällisesti kuin joka kerran tämän jutun aikana. Hän katsoo kunniakseen tulla viimeisellä kahdeksanlyönnillä."

"Niin, herra presidentti. Väkeni oli nähnyt don Luis Perennan. Hän oli matkustanut lentokoneella. Sitten ilmoitettiin minulle jälleen le Mansista, jossa oli tutkittu eräs hyljätty vaunuvaja."

"Voitte olla varma siitä, että sen oli jo aikaisemmin tutkinut Lupin ja että me saamme tietää tuloksen. Kuulkaa, kello lyö kahdeksan!"

Samalla hetkellä kuului auton surinaa. Se pysähtyi ulkopuolelle ja melkein heti soitettiin ovelle. Ohjeet oli annettu etukäteen. Ovi avautui ja don Luis Perenna saatettiin sisään.

"Peijakas", sanoi Valenglay, "te olette kelpo mies!" Ja hän jatkoi:
"Peto, luonnollisesti? Raaka, karkea lurjus?"

"Ei, herra presidentti, raajarikko, heikko olento, luonnollisesti teoistaan vastuunalainen, mutta mies, jossa lääkärit huomaavat kaikenlaisia tauteja: keuhkotautia, selkäydintautia j.n.e."

"Oh, herra presidentti," vastasi don Luis nopeasti. "Florence ei ole milloinkaan rakastanut sitä lurjusta. Hän sääli tätä ja antoi tämän myötätuntoisuudesta luulla joskus hämärässä tulevaisuudessa saavansa hänet vaimokseen."

"Olen, herra presidentti, siitä ja paljosta muustakin, sillä minulla on todistukset käsissäni." Ja hän jatkoi ilman muuta: "Herra presidentti, nyt kun mies on kiinni, on poliisien helppo saada selville hänen elämänsä. Mutta minä voin jo nyt lyhyesti kuvata tämän eriskummallisen elämän. Jean Vernocq syntyi Alençonissa ja hänet kasvatti vanha herra Langernault. Hän oppi tuntemaan Dedessuslamare-puolisot, varasti heidän rahansa ja ennenkuin he ehtivät tehdä ilmoitusta tuntemattomasta varkaasta, vei hän heidät erääseen vajaan Damignin kylässä, jossa he epätoivoissaan hirttäytyivät tultuaan ensin huumatuiksi väkevillä juomilla. Tämä vaja kuului Vanhaksi Linnaksi kutsuttuun maatilaan, jonka omisti herra Langernault, Jean Vernocqin suojelija, joka oli siihen aikaan sairas. Parannuttuaan ja aikoessaan puhdistaa pyssyä, sattui panos hänen vatsaansa. Pyssy oli hänen tietämättään ladattu. Kuka oli sen tehnyt?"

"Jean Vernocq, joka edellisenä iltana oli tyhjentänyt suojelijansa kassakaapin. Pariisissa, jonne hän nyt lähti, nauttiakseen pienestä omaisuudestaan, jonka oli tällä tavoin koonnut, osti hän joltain tuttavalta lurjukselta papereita, jotka todistivat Florence Levasseurin sukuperän ja hänen oikeutensa perintöön Roussel- ja Sauveraud-sukujen jälkeen. Nämä paperit oli varastettu vanhalta hoitajattarelta, joka oli tuonut Florencen Amerikasta. Suurin ponnistuksin onnistui Jean Vernocq saamaan käsiinsä Florencen valokuvan ja vihdoin Florencen itsensä. Hän teki tytölle palveluksia ja teeskenteli olevansa luotettava ystävä. Siihen aikaan hän ei vielä tiennyt mitä hyötyä hänellä saattaisi olla varastetuista papereista tahi tytön tuttavuudesta. Mutta äkkiä muuttuivat olosuhteet kokonaan. Eräs varomaton sana, jonka asianajajan apulainen oli lausunut, ilmaisi hänelle, että maître Lepertuisin kirjoituspöydän laatikossa oli testamentti, joka saattoi olla hyvin mielenkiintoinen. Hän sai nähdä sen maksamalla tuhat frangia apulaiselle, joka sitten katosi. Se oli Cosmo Morningtonin testamentti, jossa hänen tavaton omaisuutensa määrättiin Rousselien ja Victor Sauveraudin perillisille. Jean Vernocq tiesi nyt mitä oli tehtävä. Jean Vernocq alkoi toimia. Hippolyte Fauvillen vanhan ystävän Langernaultin paperien joukosta oli hän löytänyt tietoja Roussel-perheestä ja epäsovusta, joka Fauvillen kotona vallitsi. Cosmo Morningtonista suoriuduttiin helposti. Jean Vernocq esittäytyi amerikkalaiselle lääkärinä ja pani yhteen Morningtonin käyttämistä ruiskuista myrkkyä. Mutta enemmän vaikeuksia oli hänellä Hippolyte Fauvillen kanssa, jonka mielisuosion hän oli saavuttanut tuttavuudellaan Langernaultin kanssa ja johon hänellä oli tavaton vaikutus. Tietäen, että insinööri vihasi vaimoaan ja että häntä kalvoi hengenvaarallinen tauti, onnistui Vernocqin, erään lääkärineuvottelun jälkeen Lontoossa, juurruttaa Fauvillen hämärtyneisiin aivoihin ihmeellinen ajatus itsemurhasta, jonka pirullista suoritusta te olette olleet tilaisuudessa tutkimaan. Sillä tavoin, itse näkemättä ja ilman että edes Fauville aavisti minkä vaikutuksen alaisena hän toimi, sai Jean Vernocq aikaan Fauvillen ja hänen poikansa kuoleman ja pääsi Marie Fauvillesta ja Sauveraudista antamalla heidän joutua syytteeseen murhasta. Suunnitelma onnistui. Oli ainoastaan yksi este, päällikkö Vérot'n sekaantuminen. Vérot kuoli. Tulevaisuudessa oli vain yksi vaara: minun, don Luis Perennan, asiaan puuttuminen, jonka Vernocq saattoi aavistaa, koska minä olin Morningtonin testamentissa määrätty perijäksi. Tätä vaaraa koetti Jean Vernocq välttää saattamalla minut asumaan Place du Palais-Baurbonille, jossa Florence oli sihteerinäni ja tekemällä Gaston Sauveraudin kautta neljä murhayritystä minua vastaan. Hän siis piti näytelmän kaikkia lankoja käsissään. Kun minun onnistui todistaa Marie Fauvillen ja Gaston Sauveraudin viattomuus, ei hän epäröinyt: Marie Fauville kuoli ja Gaston Sauveraud kuoli. Poliisi seurasi minua. Poliisi seurasi Florencea. Häntä ei epäillyt kukaan. Ja perinnön maksamiseen määrätty päivä oli käsillä. Se oli kaksi päivää sitten. Sillä aikaa oli Jean Vernocq keskellä taistelua. Hän oli sairas ja hänet oli otettu avenue des Ternesin varrella olevaan sairaalaan. Täältä johti hän kaikkea Florence Levasseuriin kautta ja priorittarelle lähettämällään kirjeellä. Lopun te tiedätte, herra presidentti", lopetti don Luis kertomuksensa. "Samana iltana vei roisto Florencen autolla mukanaan sillä verukkeella, että aikoi muka antaa todistuksen syyttömyydestään."

"Kello kolme iltapäivällä, herra presidentti. Ja oikeaan aikaan. Voisinpa melkein sanoa liian myöhään, sillä Jean Vernocq alkoi heittämällä minut pohjattomaan lähteeseen ja musertamalla Florence kallionlohkareiden alle."

"Mutta minkä vuoksi tahtoi roisto tappaa Florence Levasseurin. Tämän kuolemahan teki turhaksi naimistuuman."

"Naimisiin menossa täytyy olla kaksi, herra presidentti. Ja Florence kieltäytyi."

"Ja joku aika sitten kirjoitti Jean Vernocq paperin, jossa hän testamenttasi kaiken mitä omisti Florence Levasseurille. Tämän myötätunnon liikuttamana ja aavistamatta tekemäänsä merkitystä, kirjoitti Florence samanlaisen paperin, jossa teki Jean Vernocqin perillisekseen. Jean Vernocq olisi saanut rahat haltuunsa kenenkään voimatta tehdä pienintäkään vastaväitettä."

"Tässä ne ovat", sanoi Perenna ottaen esiin raajarikon lompakon. "Tässä on kirjeitä ja asiapapereita, joita roisto säilytti… kaikki suuret rikolliset tekevät itsensä tähän tyhmyyteen syypäiksi".

"Olen, herra prefekti. Sitäpaitsi mies on kunnollisesti sidottu. Hän ei pääse pakoon."

"Te olette nähnyt kaiken etukäteen," sanoi Valenglay, "ja juttu näyttää olevan lopussa. Mutta on vielä arvoitus, joka vielä on selittämätön ja se ehkä kiinnittää yleisön mieltä enimmän. Tarkoitan jälkiä omenassa, tiikerinhampaita, kuten niitä kutsutaan ja jotka olivat ehdottomasti rouva Fauvillen, niin viaton kuin hän olikin. Herra prefekti sanoo, että te olette ratkaisseet ongelman."

"Kyllä, herra presidentti, ja Jean Vernocqin paperit vahvistavat, että olin oikeassa. Sitäpaitsi oli ongelma hyvin helppo: omenassa oli rouva Fauvillen hampaiden jäljet, mutta rouva Fauville ei ollut milloinkaan purrut omenaa."

"Niin, mutta selvänäköinen hullu ja kykeni tuumimaan pelottavalla järjestelmällisyydellä. Muutamia vuosia sitten sattui rouva Fauville Palermossa kaatumaan ja satutti hyvin pahoin suunsa pöydän marmorilevyyn, niin että muutamia hänen sekä ylä- että alaleuan hampaistaan lohkesi. Korjatakseen vahingon ja tehdäkseen kultalevyt tukemaan hampaita otti hammaslääkäri, kuten tavallisesti, kipsimallin hänen suustaan. Herra Fauville oli piilottanut mallin ja käytti sitä painaakseen vaimonsa hampaiden merkit suklaapalaan vähän ennen kuolemaansa ja omenaan samana yönä kun kuoli. Kun tämä oli tehty, asetti hän mallin niiden esineiden joukkoon, jotka oli aiottu räjähdyksen hävitettäväksi."

"Kaikki on kuin Kolumbuksen muna", sanoi Valenglay nauraen.
"Tarvitsee vain keksiä se."

"Olette oikeassa, herra presidentti. Ihmiset eivät ajattele sellaisia. Tässä toinen esimerkki: tahdon huomauttaa teille, että siihen aikaan kuin Arsène Lupin tunnettiin herra Lenormandin ja ruhtinas Paul Serninen nimellä, ei kukaan pannut merkille sitä, että nimi Paul Sernine oli muodosteltu nimen Arsène Lupin kirjaimista. Juttu on tänäänkin sama: Luis Perenna on myöskin muodostettu samoista kirjaimista kuin Arsène Lupin. Molemmat nimet ovat koottu samoista yhdestätoista kirjaimesta, ei yhtäkään enemmästä eikä vähemmästä. Ja kuitenkaan, vaikka tämä on jo toinen kerta, ei kukaan tehnyt tätä pientä huomiota. Jälleen Kolumbuksen muna. On vain keksittävä se."

Valenglay hämmästyi hiukan tästä paljastuksesta. Näytti siltä kuin tämä peijakkaan mies olisi vannonut kiusaavansa hänen uteliaisuuttaan viimeiseen minuuttiin asti ja hämmästyttävänsä häntä mitä odottamattomimmilla paljastuksilla.

"Te olette tehnyt tässä jutussa ihmeitä ja lopuksi pitänyt sananne ja luovuttanut rikollisen oikeudelle. Minä pidän myöskin sanani. Te olette vapaa."

"Hänet vapautetaan tänä aamuna. Herra prefekti on järjestänyt niin, ettei yleisö tiedä hänen vangitsemistaan. Te olette don Luis Perenna. Ei ole mitään syytä, joka estäisi teidät sitä edelleen olemasta."

"Antakaa hänen vapaaehtoisesti ilmoittautua tutkintotuomarille. Tämä on vapauttava hänet. Vapaana ja yläpuolella kaikkien syytöksien vieläpä epäluulojenkin, tunnustetaan hänet varmasti Cosmo Morningtonin lailliseksi perilliseksi ja hän saa sata miljoonaa."

"Florence Levasseur ei tahdo rahoja. Ne ovat olleet aiheena niin moniin kauhistuttaviin rikoksiin."

"Cosmo Morningtonin sata miljoonaa käytetään kokonaan teiden ja koulujen laittamiseen Etelä-Marokossa ja Kongossa."

"Mauretanian keisarikunnassa, jonka meille lahjoitatte?" sanoi Valenglay nauraen. "Peijakas, se on kaunis juttu, jonka hyväksyn täydellisesti. Valtakunta ja keisarilliset tulot sen hoitamiseksi! Kunniani kautta, don Luis on käyttäytynyt maataan kohtaan hyvin ja kauniilla tavalla maksanut… Arsène Lupinin velat!"

Kuukausi tämän jälkeen nousivat don Luis Perenna ja Mazeroux sen laivan kannelle, joka oli tuonut don Luisin Ranskaan. Florence oli heidän mukanaan. Ennen matkalle lähtöään he saivat kuulla Jean Vernocqin kuolemasta; hänen oli onnistunut kaikista varokeinoista huolimatta ottaa myrkkyä.

Tultuaan Afrikkaan tapasi don Luis Perenna, Mauretanian sulttaani, vanhat avustajansa ja esitteli heille ja ylimystölleen Mazerouxin. Hän järjesti hallinnon, jota olisi hoidettava hänen määräystensä mukaan ja jonka olisi välitettävä uuden valtakunnan yhtyminen Ranskaan. Hänellä oli useita salaisia keskusteluja maurilaisella rajalla ranskalaisten joukkojen komentajan, kenraali Leautyn, kanssa, jolloin he suunnittelivat koko sarjan tekoja ja toimia, joihin olisi ryhdyttävä, että Marokon valloitukselle annettaisiin se helppouden leima, jota muuten olisi ollut vaikea selittää. Nyt oli tulevaisuus turvattu.

Kaksi vuotta oli kulunut hänen paluustaan Ranskaan. Kaikki muistavat minkälaista huomiota hänen avioliittonsa Florence Levasseurin kanssa herätti. Epäilykset leimahtivat jälleen ja useat lehdet puhuivat Arsène Lupinin vangitsemisesta. Mutta mitä saattoivat viranomaiset tehdä? Vaikk'ei kukaan epäillytkään hänen oikeata nimeään, vaikka nimet Arsène Lupin ja Luis Perenna olivat muodostetut samoista yhdestätoista kirjaimesta, oli Arsène Lupin juridisesti katsoen kuollut ja don Luis Perenna eli, eikä ollut mitään mahdollisuutta herättää kuolleista Arsène Lupinia tahi tappaa don Luis Perennaa.

Hän asuu nyt Saint-Macloun kylässä, ihastuttavassa laaksossa, Oisen suulla. Kukapa ei tunne hänen vaatimatonta, pientä, vaaleanpunaista taloansa viheriäisine ikkunaluukkuineen ja kukkia täynnä olevine puutarhoineen. Ihmiset Pariisista tekevät sunnuntaisin sinne ulkoilmamatkoja toivossa nähdä aidan rakojen kautta vilahduksen miehestä, joka on ollut Arsène Lupin.

Hän on siellä hiukan harmaalle vivahtavine hiuksineen, nuorekkaine piirteineen ja nuorenmiehen käytöksineen, ja Florence on myöskin siellä kauniine vartaloineen, ihastuttavine hiuksineen, kasvoillaan iloinen ilme, jossa ei näy jälkeäkään menneisyyden epämiellyttävistä muistoista.

Usein tulevat vieraat koputtamaan pienelle puuportille. Ne ovat onnettomia ihmisiä, jotka pyytävät mestarin apua, olosuhteiden uhreja, olentoja, jotka ovat jääneet taistelussa alakynteen, hillittömiä henkilöitä, jotka ovat intohimojensa murtamia. Näitä kohtaan tuntee don Luis suurta myötätuntoa.

Joskus tulee myöskin lähetti poliisiprefektin virastosta vedotakseen hänen arvioonsa jossain mutkikkaassa tapauksessa.

Paitsi näitä, paitsi hänen vanhoja kirjojaan etiikasta ja filosofiasta, hoitaa hän puutarhaansa. Hänen intohimonsa ovat kukat. Hän on niistä ylpeä. Hän saa niistä palkintoja ja muistamme vielä minkälaista huomiota herätti hänen puna-keltainen neilikkansa, jolla oli nimenä "Arsène".

Mutta kaikista enin askaroitsee hän eräiden suurten kukkien kanssa, jotka kasvavat kesällä. Hänellä on kaikenlaisia lupiineja: Cruikshankin lupiineja, kaksivärisiä lupiineja, tuoksulupiineja ja kaikkein uusin tuote: Lupinin lupiini.

Illoin, kun muutamat erittäin suositut ystävät istuvat hänen kotonaan — rauhantuomari, notaari, majuri kreivi d Astrignac — ei don Luis pelkää puhua Arsène Lupinista.

"Olen ollut hänen kanssaan yhdessä paljon", sanoo hän. "Hän ei ole mikään huono mies. En tahdo mennä niin pitkälle, että vertaisin häntä seitsemään viisaaseen tahi edes asettaisin hänet esikuvaksi tulevalle polvelle. Hän teki tavattoman paljon hyvää ja vain vähän pahaa. Ne, jotka joutuivat hänen kauttaan kärsimään, ansaitsivat sen mitä saivat ja kohtalo olisi heitä rangaissut ennemmin tahi myöhemmin. Epäilisittekö te hetkeäkään Arsène Lupinin, joka valitsi uhrinsa pahansuopaisten rikkaiden miesten joukosta, tahi yhtiöhuijarin välillä, joka riistää köyhiä ja kurjia kanssaihmisiään? Eikö Lupin ole parempi? Ja toiselta puolen, mikä määrää hyviä tekoja! Ennenkuulumaton anteliaisuus! Taskuvaras? Sen myönnän. Huijari? En kiellä sitä. Hän oli kaikkea tätä. Mutta hän oli enemmänkin. Yleisö nauroi hänen toimilleen, mutta rakasti hänen luotettavuuttaan, rohkeuttaan, seikkailuhaluaan, terävänäköisyyttään, pettämätöntä, iloista luonnettaan ja ääretöntä tarmoaan. Kerran hän sanoi leikillä: Haluaisin hautakirjoitukseeni seuraavan kirjoituksen: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija.' Ja se oli aivan oikein. Hän oli seikkailun mestari."

"Ja näettekö, sitten hänellä oli eräs hyve, joka ei ole halveksittava. Siitä hyveestä meidän olisi oltava näinä ikävinä aikoina hänelle kiitollisia: hän kuului niihin, jotka osasivat nauraa!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARSÈNE LUPIN MAURETANIAN KEISARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.