The Project Gutenberg eBook of Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa I: Ruotsin vapauttaja

Author: Louise Stjernström

Translator: Maila Talvio

Release date: September 22, 2017 [eBook #55600]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA ***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
      Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/55641





KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

    Lukijalle.
 1. Kallön linnassa.
 2. Uni.
 3. Käynti luostarissa.
 4. Uusi tuttavuus.
 5. Tulessa kulta kirkastuu.
 6. Pako.
 7. Kotiintulo.
 8. Lehti kääntyy.
 9. Päivä koittaa.
10. Kuningas Kristian.
11. Takaisin Ruotsiin.
12. Kuningas Kustaa.
13. Mitä voimakas tahto saa aikaan.
14. Kauppasaksain käsissä.
15. Piispa Braskista.
16. Vaikeaa työtä.
17. Taalain junkkari.
18. Taalainjunkkarin onni.
19. Vasara lankeaa.
20. Kuolema on synnin palkka.
21. Kustaan aikalaiset.




LUKIJALLE.


Jos romantiikalla yleensä tarkoitetaan sitä auringonvaloa, joka
joskus heijastuu ihmisten elämään, niin oli Kustaa Vaasa henkilö,
jonka elämään romantiikka valoi hohdetta oikein täydeltä terältään.

Mutta hän olikin sekä ajatuksissaan että töissään puhtaampi kuin ehkä
kukaan kuningas ennen tai jälkeen häntä.

Romantiikkaa on hänen nuoruudessaan, kun hän retkeilee Taalaissa, kun
nuori sankari ryhtyy täyttämään Engelbrektin ja Sturein työtä ja kun
hän kansalleen sytyttää uskonpuhdistuksen soihdun, tuolle kansalle,
jota hän rakasti väkevällä tahdolla ja uhkarohkealla teolla, eikä
tyhjillä loruilla niinkuin nykyaikana rakastetaan.

Pilvissä oli aurinko hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana, mutta
sitä kirkkaammin loisti se hänen ollessaan naimisissa toista kertaa.

Mutta kerran laskee jokainen aurinko ja Kustaalta se laski, kun omat
lapset hänelle tuottivat surua.

Hänen traagillista loppuaan ympäröi miltei antiikin suuruus ja hänen
jäähyväisissään maailmalle ilmenee kristityn voittoisa riemu.

Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas ja hänen
profeetallinen ennustuksensa kuului:

    "Mä tiedän: kerran koittaa aika,
    kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain
    mun, jos vaan voisivat."




1.

KALLÖN LINNASSA.


Kaksi viikkoa kesti loistavaa juhlaa, kun lääniherra, jalo herra
Eerik Eerikinpoika Banér vietti vanhimman tyttärensä ja junkkari
Gregori Ulftandin häitä.

Vastanaineet olivat yhä vielä Kallössä, mutta häävieraat olivat
suurimmaksi osaksi jo lähteneet ja jalellejääneitä vaivasi väsymys
ylenpalttisesta juhlimisesta.

Kertomuksemme alkaa huhtikuussa v. 1519. Kallöta ei vielä koskaan
ollut rasittanut sellainen vierasten tulva kuin edellisenä talvena.
Ja paljon oli huhuttu nuoresta Kustaa Eerikinpoika Vaasasta, jonka
kuningas hänen sukulaisensa Eerik Banérin takuuta vastaan oli uskonut
hänen haltuunsa.

Nuorta herraa pidettiin melkein perheen jäsenenä. Hän sai vapaasti
liikkua ympäristössä; häntä seurasi ainoastaan palvelijapoika,
jolle oli annettu ankara käsky että hänen, heidän ollessaan noilla
retkillä, lakkaamatta tuli pitää häntä silmällä.

Mutta poika oli ensimmäisenä näkyvänä todisteena siitä, ettei Ruotsi
ollut kuin Tanskan käskyläinen; tämä maa oli edellisten sotien
aikana saanut tehdä äärettömiä uhrauksia; nyt oli vihdoin koittanut
koston aika. Sitäpaitsi nuori, miehekäs ritari kauniine, suruisine
kasvoineen oli kaikkien naisten ihailun ja salaisen rakkauden
esineenä; oliko siis ihme, että miehet riensivät Kallöhön omin silmin
näkemään ja arvostelemaan. Kateus ja kansallinen viha ovat yhtä
teräviä aseita kuin jousi ja miekka.

Oltiin huhtikuun keskivaiheilla. Sadetta tuli kaatamalla, joten
huviretkiä ei ollut ajatteleminenkaan. Päivän viimeinen ateria oli
syöty kello neljä ja sen jälkeen oli seura kokoontunut suureen saliin
kuluttamaan aikaansa joko arpapelillä tai iloisesti juttelemalla
suuren takkavalkean ääressä, jonne talon naiset pääasiallisesti
olivat asettuneet.

Huoneen sisustus oli komea niinkuin yleensä sen ajan rikkaissa
aatelistaloissa. Keskimmäisessä kattohirressä riippui suuri
messinkinen kruunu satoine vahakynttilöineen, mutta ne sytytettiin
yksin juhlatilaisuuksissa. Seinäverhot olivat ommeltua korutyötä
ja niiden poimuista pisti tuontuostakin esiin hopeasta taottuja
lampetteja. Koko huonetta reunusti korkea, ruskea, tamminen laudoitus
ja seinillä seisoi penkkejä kallisarvoisine patjoineen ja kauniisti
veisteltyjä tuoleja pehmeine tyynyineen.

Keskellä lattiaa oli suuri, pyöreä pöytä, jota käytettiin
arpapelissä. Sen ääressä istui joukko nuoria herroja, muitten muassa
nuori aviomies, herra Gregori Ulftand. Mutta peli mahtoi olla heillä
ainoastaan näennäisenä ajanviettona, sillä toinen toisensa perästä
nousivat herrat, liketäkseen pientä pöytää takkavalkean luona, jonka
ympärillä Eerik Banérin nuoret tyttäret ja heidän ystävättärensä,
rouva Mette Rosenkrantz, sekä pakollinen vieras Kustaa Eerikinpoika
juttelivat.

Huoneen toisessa päässä oli kolmas pöytä, täynnä juomamaljoja
ja kannuja, jotka kaikki olivat hopeasta ja suurimmaksi osaksi
jalokivillä koristetut.

Täällä istui herra Eerik Banér muutamien vanhempien herrojen kanssa.
He puhelivat miltei kuiskaten ja vilkaisivat tuontuostakin naisten
pöytään päin. Yleinen huomio oli nähtävästi kiinnitetty sinne.

Kustaa Eerikinpoika oli kahdenkymmenenkahden vanha roteva mies, jonka
ruumiinmuoto oli mitä sopusuhtaisin. Hänestä oli sanottu, ettei
hänen vartalostaan voinut tavata ainoaakaan vikaa; hänen hiuksensa
ja partansa olivat vaaleat, silmät syvät, siniset, nenä kaunis ja
suu lujasti koossa. Se antoi hänen kasvoillensa miehekkyyden leiman.
Tällä hetkellä olivat kulmakarvat rypistetyt hiukan likemmä toisiaan,
haaveksivana tuijotti hän tuleen, kokonaan unohtaen nykyisyyden.

Kahdet silmäparit seurasivat häntä: herra Gregorin nuori rouva,
kaunis Sofia ja tämän vieläkin kauniimpi sisar Dorotea katselivat
häntä lakkaamatta.

Kauniimpaa neitosta kuin Dorotea ei ollut koko Tanskassa.
Pohjoismaalaiselta ei hän näyttänyt laisinkaan. Hän oli
etelämaalainen sekä ulkomuodoltaan että mieleltään; tumma tukka,
suuret, säteilevät silmät, mehevät, punaiset huulet ja ennen kaikkea
upea vartalo -- kaikki hänessä todisti toista maaperää kuin pohjolan.
Ja samallainen oli hän luonteeltaan: kiivas ja intohimoinen. Äiti oli
kuollut hänen syntyessään, mutta jota suuremmaksi hän kasvoi, sitä
itsevaltiaammin kohteli hän isää ja sisarta. Hän oli niin käskevä
ja vaatelias, että koko talon täytyi taipua hänen tahtonsa alle. Ja
itsekäs hän oli siihen määrään, että kun isä kerran kielsi häneltä
rahat, joilla hän tahtoi ostaa koiran, niin hänen käskystään otettiin
kiinni nuori tyttö, joka kuljetettiin Kööpenhaminaan ja myytiin
torilla samasta hinnasta kuin koira; vanhempien suru ei häneen
laisinkaan koskenut.

Mutta viime kuukausina oli hänen luonteensa muuttunut.
Seurusteleminen Kustaan kanssa oli synnyttänyt liikuttavaa suloa koko
hänen olentoonsa; rukkasiakin hän nyt jakeli monille kosijoilleen
säälivämmin kuin ennen. Hänen sielunsa näkyi vallanneen yksi ainoa
toive, tai oikeammin sanoen luja päätös: voittaa Kustaan rakkaus.

Nuori mies oli vanhempaankin sisareen tehnyt syvän vaikutuksen.
Sofian lempeämpi luonne soveltui paremmin Kustaan luonteelle, mutta
Dorotean mustasukkaisuus sai sisaren taipumaan avioliittoon, jonka
tarkoitus oli eroittaa hänet salaisen rakkautensa esineestä ja
jouduttaa sisaren onnea; varmaankaan ei herra Eerik Banér voisi
vastustaa tyttärensä rukouksia ja niin pian kuin hän olisi antanut
suostumuksensa, tulisi Doroteasta Kustaan puoliso. Sofia tukahdutti
sävyisästi kaikki kateuden tunteet ja päätti kaikin voimin rakentaa
rakastetun sisaren onnea.

Mutta tänään oli Kustaa ollut tavallista vaiteliaampi ja suljetumpi.
Dorotea oli pyytänyt häntä soittamaan luuttua, mutta hän oli
kieltäytynyt. Hänen kasvoillaan oli tuskan piirre, jota niissä ennen
ei ollut näkynyt, ja se pani molempien sisarten sydämet sykkimään:
toinen tunsi hellää myötätuntoisuutta, toinen pelkoa.

-- Mikä häntä vaivaa? kuiskasi Dorotea tuskallisesti.

-- En ymmärrä, vastasi Sofia.

-- Niin, koskahan sinä jotakin keksisit! tuli ärtyisäksi vastaukseksi.

-- Jollei...

-- Mitä, mitä

-- ... hän ole kuullut että Otto Krabbea odotetaan.

-- Oletko sinä ehkä...? Ja Dorotean säihkyvät silmät kääntyivät
sisareen.

-- Voi, miten sellaista saatat epäillä. Onhan muita.

-- Kyllä minä heille näytän, miten paljon välitän Otto Krabbesta.

-- Ole varovainen, rakkaani.

-- Olisinpa vain kahdenkesken hänen kanssaan, niin pakoittaisin hänet
ajattelemaan ääneen.

-- Niin, sinulla on suuri vaikutusvalta häneen, lausui Sofia,
tukahduttaen huokauksensa.

-- Oletko huomannut, että hän viime päivinä miltei on vältellyt minua.

-- Silloin hänellä varmaan on syytä siihen.

-- Mitä syytä?

-- Hän pelkää ilmaisevansa...

-- Mitä? Dorotea tarttui Sofian käteen ja pusersi sitä kiihkeästi.

-- Rakkautensa tietysti.

-- Luuletko että hän rakastaa minua?

-- Kuka ei sitä tekisi! kuiskasi sisar ja suuteli tytön ilosta
loistavia kasvoja.

-- Mutta miksei hän kosi?

-- Muista isää!

-- Äh! Minä tahdon että hän kosii ja minä pakoitan hänet siihen.

-- Miten?

-- En vielä tiedä, mutta kyllä tästä vielä keinon keksin.

Samassa kuului pitkä torventoitotus ja keskustelu salissa lakkasi.

-- Vieraita! huudahtivat useat äänet.

Eerik Banér nousi paikalla.

Samassa kuului linnanvouti sisäpuolelta kysyvän matkustajan nimeä ja
säätyä, ennenkuin päästi alas nostosillan.

-- Tie auki! huusi käskevästi terävä ääni, -- aatelisherralle ja
hänen seurueelleen!

Lääniherra kiiruhti ulos ja pian kuuluivat nostosillan vitjat
vikisevän.

-- Nyt saamme kuulla uutisia Kööpenhaminasta, huudahti muuan nuori
junkkari pelipöydän äärestä.

-- Suuri sotaretki Ruotsiin lienee likellä, huomautti toinen.

-- Hei, siitä tulee lysti retki, virkkoi kolmas, -- ja tällä
kertaa meidän paremmin tulee valvoa etuamme. Jollei muu auta, niin
leikkikäämme vaikka pyhän Pietarin leikkiä ruotsalaisten kanssa.

-- Köyhät tanskalaiset junkkarit saattavat ottaa rikkaita
ruotsalaisia rouvia ja tyttäriä aviovaimoikseen, huusi neljäs. --
Kas, kas, paras heitto on minun; se merkitsee että kaunein ja rikkain
lankeaa minun osakseni.

-- Mieshukka taitaa tulla siksi suureksi, että meille kaikille
riittää ruotsalaisia naisia, puuttui puheeseen muuan herrasmies.
-- Pahimmassa tapauksessa tyydytään rälssiemäntiin tai
porvarisvaimoihin, joilla on talo ja maata ja muuta tavaraa.

Herra Gregori Ulftand oli siihen saakka istunut vaiti, mutta nyt loi
hänen vaimonsa häneen katseen, joka pani hänet pahasti yskimään.
Sitte hän virkkoi:

-- Minusta Tanskan täytyy hävetä, ettei se koskaan ole ruvennut
vakinaiseksi isännäksi Ruotsiin. Ja siinä pääsyy, joka saa meidät nyt
uhraamaan veremme ja henkemme; jos ruotsalaiset aatelisneitoset sitte
antavat tanskalaisille miehille etusijan, niin se vain osoittaa,
että tanskanmiesten käytös on jalompi ja ritarillisempi kuin
ruotsalaisten. Ja siitä kai ei kenkään voi moittia heitä!

Puhujaa tervehdittiin meluavalla ihastuksella, mutta sopimatonta
pilaa jatkui ja ilkeitä katseita suuntautui Kustaa herraan päin;
silminnähtävästi tuo kaikki oli aiottu häntä suututtamaan, mutta
hän istui yhä liikkumattomana paikallaan, tuijottaen mahtavaan
takkavalkeaan, ikäänkuin hän siitä olisi koettanut saada selitystä
elämänsä pimeälle arvoitukselle.

Sisarukset yksin näkivät, että hänen kasvonsa jänteet värähtelivät
ja että poskien väri vaihteli; he ymmärsivät että hän kuuli raa'at
pilapuheet ja kärsi niistä.

Ja rouva Mette Rosenkrantz, jonka nuoruus aikoja sitte oli kadonnut,
käsitti kyyneltyneiden silmien kielen ja ymmärsi mitä nuorten
naisten sydämissä liikkui. "Kiitetty olkoon pyhä neitsyt", mietti
hän itsekseen, "että Sofia on naimisissa. Jos Dorotea vapaasti saa
toimia, niin hän pian kietoo hänet pauloihinsa, ja koska hän on
Ruotsin rikkaimpia aatelismiehiä, niin minä puolestani mielelläni
lähden heidän mukaansa ottamaan osaa kaikkeen komeuteen ja loistoon,
joka siellä heitä odottaa."

Sillaikaa oli lääniherra lähtenyt vierastaan vastaan.

Tämä oli juuri astunut hevosen selästä ja jättänyt sen palvelijan
haltuun, mennäkseen isäntää vastaan.

Ratsastusvaippa oli heitetty olkapäille ja sen alta näkyi
kaksinkertaisista renkaista tehty rintavarus, jommoisia käyttivät
ne, jotka paljon olivat matkoilla; samettihatun sininen, punainen
ja valkea höyhentöyhtö osoitti että hän kuului hoviin. Hatun alta
näkyi paksu, kihara tukka ja tuuheat kulmakarvat; kasvot olivat vielä
nuorteat, ilme niissä oli ankara ja kova.

-- Tervetuloa, herra Otto Krabbe, huudahti Eerik Banér, ojentaen
vieraalle kätensä.

He paiskasivat voimakkaasti kättä ja Otto herra asteli ylös portaita
lääniherran edellä.

Aatelistalojen tapoihin kuului, että kaukaisempi vieras aina ensin
vietiin saunaan, jossa hän kylpi ja pukeutui ennenkuin esiintyi
perheen piirissä.

Eerik Banér avasi saunan oven, sytytti seinälampun ja jätti vieraan
yksin.

Hetken kuluttua tuli Otto Krabbe saliin ja tervehti kohteliaasti
läsnäolevia, mutta puhumiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa. Lääniherra
vei vieraan pöydän ääreen, joka kiireesti oli katettu häntä varten.
Äänetönnä hän söi ateriansa; hänen lopetettuaan teki paistinleikkaaja
syvän kumarruksen ja lähti huoneesta. Sitte luki kappalainen
rukouksen ja poistui hänkin.

Lääniherra nakutti tikarinsa päällä pöytään ja sisään astui kaksi
palvelijaa, jotka kantoivat pöytään juomakannun ja kaksi hopeapikaria.

Sitte kehoitettiin kaikkia läsnäolevia yhtymään tervetuliaismaljaan.

Vieraan astuessa sisään oli salissa syntynyt hiljaisuus. Ainoastaan
lääniherra ja Otto Krabbe keskustelivat ja toiset kuuntelivat
tarkkaavaisesti, toivoen saavansa tietää uutisia. Äkkiä nousi
lääniherra.

-- Olen unohtanut, virkkoi hän, viitaten Kustaalle, -- esitellä
teille rakkaan vieraani ja sukulaiseni Kustaa Eerikinpojan.

Kustaa nousi ja astui pöydän ääreen.

-- Vieraana, toisti Otto herra ivallisella hymyllä, -- hän kyllä lie
vastoin tahtoaan. Mutta niin totta kuin Herra kuoli, huudahti hän
sitte ja hypähti istualtaan, -- me olemme ennenkin tavanneet toisemme.

-- Olemme kyllä, vaikken tahtonut siitä teille muistuttaa, vastasi
Kustaa.

-- Ohhoh! no miksette?

-- Siitä on puolitoista vuotta. Se oli Bränkyrkan tappelussa.

Otto herra rypisti kulmakarvojaan.

-- Niin, nyt muistan, sanoi hän, -- te olitte johtamassa ruotsalaista
ratsuväkeä, joka oli nostanut kapinallisen lipun laillista herraansa
ja kuningastansa vastaan. Siitä syystä te nyt istutte täällä
Kallössa, punnitsemassa mihin puolueeseen teidän tulee liittyä, kun
jälleen pääsette vapaaksi.

-- Se asia on aikoja sitte päätetty.

-- Esi-isänne ja likeisimmät sukulaisenne pitivät tanskalaisten
puolta, ja vakuutan teille, että enimmät ruotsalaiset aatelismiehet
ovat olleet tanskalaismielisiä; he vihasivat Kaarle Knuutinpoikaa
ja noita muita kyykäärmeen sikiöitä, jotka olivat meitä vastaan.
Ja pitihän hänen itsensä, vaikka olikin valtion ylin herra, lähteä
kaukaiseen maanpakolaisuuteen. Ja olivathan Ruotsin etevimmät
aatelismiehet miltei alituisessa riidassa Sten Sture vanhemman
kanssa, ja ruotsalaisen käden kauttahan nuorempi Sture sai surmansa.
Ettekö te itsekin viimeistään Brunkebergin tappelussa taistellut
tanskalaisten riveissä, vaikka sitte Bränkyrkan luona menitte
ruotsalaisten puolelle! -- Niin, niin, en ensinkään tahdo loukata
herra Eerik Eerikinpoikaa; olettehan hänen sukulaisensa ja vieraansa,
mutta tahtoisinpa sentään, hitto vieköön, tietää, mihin puolueeseen
aiotte liittyä, aiotteko pettää meidät vaiko maanmiehenne.

-- Siihen kysymykseen vastaan kunhan vyölläni tunnen hyvän miekkani;
en ennen.

-- Siihen saakka on kyllä nurmi itänyt niin monta kertaa, että minä
olen ehtinyt unohtaa kysymykseni, vastasi Otto herra nauraen.

-- Jättäkäämme tämä kysymys, virkkoi isäntä. -- Olemme istuneet
pöytään juodaksemme, ja arvelen, että sinä, Otto Krabbe, olet siksi
jalomielinen, ettet ivalla ja pilkalla hyökkää aseetonta vastaan.
Maljat pohjaan, hyvät ystävät, ja mies se, joka maljan tyhjentää
henkeä vetämättä.

Otto Krabbe katsahteli tuontuostakin Doroteaan, joka sanatonna,
mutta säihkyvin silmin oli kuunnellut keskustelua; hän otti pöydältä
pikarin, tyhjensi sen ainoassa hengenvedossa ja läksi sitte naisten
pöydän luo. Mutta juomapöydän ääressä nousi ilo pian ylimmilleen;
kerrottiin metsästysjuttuja ja muita hullunkurisia seikkailuja;
milloin oli sytytetty tuleen talonpoikaispirtti, jotta se valaisisi
yön pimeää tietä; milloin oli piiskoilla heristelty naisia juoksemaan
kilpaa hevosten kanssa, ja junkkarit nauroivat kurkkunsa täydeltä
muistellessaan kuinka hulluilta he näyttivät ennenkuin sortuivat
tielle. Riemu oli käynyt vallan rajattomaksi.

-- Eikö teillä ole yhtään ystävällistä sanaa minulle, ihana neiti?
kysyi Otto Krabbe painuen Dorotean puoleen. Hän sanoi sen niin
hellällä äänellä, ettei olisi luullut hänen sellaiseen pystyvän.

Neito vetäytyi syrjään, loi häneen terävän katseen ja virkkoi
ylpeästi:

-- Ettekö tiedä, että joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa?

Veri nousi ritarin kasvoihin, mutta samassa huudahti Sofia rouva:

-- Herra Otto Krabbe unohtaa vallan, ettemme kuukausiin ole kuulleet
uutisia hovista ja kaupungista. Ja juuri kun tässä iloitsemme hänen
tulostaan, niin ei hän, kuten tavallisesti, tyydytäkään toiveitamme,
vaan kohtelee niitä mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.

-- Senkötähden siis? ja hänen epäilevä katseensa suuntautui
Doroteaan, joka istui alaspainetuin silmin, kiihkeästi hypistellen
silkkistä nauhanpätkää.

-- Tietysti, puuttui puheeseen rouva Mette. -- Miehet saavat ottaa
osaa maailman tapahtumiin ja meidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän
teoistaan vain kuulemme. Ei siis pitäisi kieltää meiltä tuota pientä
iloa.

-- No siinä tapauksessa kerron mielelläni mitä tiedän, vastasi
ritari ja istuutui tuolille, jolta Kustaa vasta oli noussut; -- koko
kaupunkimme on täynnä rummunlyöjiä ja torventoitottajia; sitäpaitsi
suuri joukko vierasta sotaväkeä, jonka avulla tulemme kurittamaan
uppiniskaista Ruotsin aatelia. Heti kun laskemme kirveen puun
juurelle, ryömivät he ristin juureen luvaten katumusta ja parannusta,
mutta rikkovat lupauksensa ja valansa paikalla, kun olemme kääntäneet
heille selkämme. Mutta nyt on koittanut tilinteon päivä ja nyt...

-- Joko te taas puhutte sodista ja tappeluista, keskeytti hänet Sofia
rouva. -- Minkätähden ylvästellä voitosta ennenkuin se on saatu?
Sitäpaitsi ei uteliaisuutemme koskenut sitä.

-- Täällä on kulkenut kamalia huhuja herra Torben Oxesta, huomautti
rouva Mette.

-- Luultavasti ne eivät ole olleet todellisuutta kamalammat, vastasi
Otto herra. -- Hänet teloitettiin Pyhän Kertun kirkkomaalla muutama
viikko sitte.

-- Kaikkien pyhien nimessä! Minkä rikoksen hän sitte oli tehnyt?
huudahti Dorotea kauhistuneena.

-- Rakastunut kauniiseen Dyvekaan.

-- Mutta jollei tyttö...

-- Siitä huolimatta oli hänen rikoksensa yhtä suuri. Sen saattoi
rangaista yksin kuolemalla.

Ritari loi neitiin niin uhkaavan katseen, että veri hänen suonissaan
tuntui jähmettyvän, mutta hän voitti samassa takaisin mielenmalttinsa
ja virkkoi huolimattomasti:

-- Tyttö ei varmaankaan välittänyt hänestä, muuten hän olisi hänet
pelastanut.

-- Sitä hän ei olisi voinut!

-- Nainen voi mitä hän ikinä tahtoo!

-- Älkää luottako siihen!

Sillä kertaa ei Dorotea luonut silmiänsä maahan, vaikka ritari häntä
tutkivasti katsoi. Miltei uhkaava oli hänen silmäyksensä, kun hän
virkkoi:

-- Koetelkaa ensin ja arvostelkaa sitte.

-- Kerrotaan rouva Sigbritin saaneen hanhen, joka joka päivä munii
hollantilaisen kultarahan, mutta siinä jutussa varmaankaan ei ole
perää? puuttui puheeseen Mette rouva, joka tahtoi johtaa keskustelun
toisaalle.

-- Miksei? Rouva Sigbrit on saanut aikaan suurempiakin kummia; kun
kuninkaan raatiherrat tahtovat päästä hänen puheilleen, niin he
tuntikausia saavat odottaa portilla ennenkuin hän suvaitsee ottaa
vastaan heidät.

-- Kerrotaan hänen pitäneen kapakkaa Bergenissä, huomautti Sofia
rouva.

-- Niin, se on yhtä totta kuin että hän nyt on mahtavin rouva
Kööpenhaminassa. Ylhäisö kumartaa hänelle syvempään kuin nuorelle
kuningattarelle.

-- Nuori kuningatar raukka! huudahti Sofia. -- Kertokaa meille
jotakin hänestä.

-- Ja hovista! lisäsi Mette rouva.

-- Olen kuullut, kertoi ritari, -- että hänen armollaan on helmiä,
joitten kauneuden vertaa ei vielä ole nähty tässä maassa; samaten
ovat hovipuvutkin mitä loistavimmat, mutta niin laajat, ettei itse
ihmistä juuri ollenkaan näe; pelkkää silkkiä, kultakangasta ja
samettia.

-- Voi maailman lopun aikaa, huokasi Mette rouva, -- rutto varmaankin
pian tulee maahan.

-- Se on jo kauvan raivonnut; rutto on Ruotsissa ja Kööpenhaminassa.
Tänään eletään, huomenna kuollaan. Varsinkin se kuuluu tarttuvan
vanhanpuoleisiin naisiin.

-- Taitaapa se tarttua nuorempiin ritareihinkin, jotka eivät saata
pitää suutaan kurissa, kuului terävä vastaus; mutta samassa laski
lääniherra kätensä Otto herran olkapäälle.

-- On jo myöhäistä. Varmaankin arvoisa vieraani jo halajaa mennä
levolle.

-- Väsymystä en tunne, vastasi ritari ja nousi, -- mutta minun
täytyy koota ajatukseni. Aion nimittäin pyytää huomenna saada puhua
kanssanne, ja sentähden lienee parasta lähteä levolle.

-- Missä ruotsalainen on? kysäisi hän samassa vilkkaasti ja katseli
tutkien ympärilleen.

-- Hän meni aikoja sitte huoneeseensa!

-- Onko hänen huoneensa likellä minun suojaani?

-- Suoraan pihan toisella puolella.

-- Vai niin. Olisi muuten ollut hauskaa hetkisen jutella hänen
kanssaan... Kai te pidätte häntä ankaran valvonnan alaisena?

-- Se ei ole tarpeellista.

-- Eikö? No, siitä saamme huomenna puhua. En tahdo kauvemmin häiritä
naisia! ja ritari kumarsi ensin Mette rouvalle, joka, ojentaen
hänelle kätensä, reippaasti virkkoi:

-- En enää ole teille suutuksissani pahoista toivomuksistanne;
Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.

-- Anteeksi, mutta te ärsytitte minua, vastasi ritari hiljaa.

Sofia toivotti hänelle hyvää yötä ja kehoitti häntä laskemaan
huoneensa ikkunaruudut, jotta hänen unensa kävisi toteen.

Kun hän sitte ojensi kätensä Dorotealle, näytti tyttö ensin aikovan
vetää pois kätensä, mutta sitte pisti hän pienet jääkylmät sormensa
hänen kouraansa, jopa salli ritarin moneen kertaan painaa niitä.

Lääniherra saattoi itse vieraansa makuuhuoneeseen ja sytytti
kynttilät. Kumpikaan ei puhunut mitään ja isäntä lausui jo
jäähyväiset lähteäkseen pois, kun herra Otto äkkiä kiivaasti virkkoi:

-- Minusta nuorin tyttärenne on paljon muuttunut.

-- Nuorten mieli on kuin huhtikuun ilma: siinä vaihtelee sade ja
päiväpaiste, vastasi isä.

-- Olette ehkä oikeassa... Mutta mitä tuo on? Luutun säveliä tunki
huoneeseen ja hetkisen perästä kuului kaunis, miehekäs ääni.

-- Se on ruotsalainen! huudahti Otto.

-- Niin. Hänen on tapana soittaa luuttua aikansa kuluksi.

-- Kas. Eivätkö nuo ole teidän tyttärenne tuolla ikkunassa
kuuntelemassa?

-- Ehkä. En sitä heiltä kiellä.

-- Mutta jos hän soittaa itsensä heidän sydämiinsä?

-- Sofia on vapaasta tahdosta ruvennut Gregori Ulftandin vaimoksi
ja ylpeä Doroteani ei mene ruotsalaiselle aatelismiehelle. Nukkukaa
rauhassa, junkkari Kustaa Eerikinpoika ei tule olemaan toivomustenne
tiellä. Hyvää yötä, poikani! ja lääniherra taputti häntä olkapäälle
ja läksi.

-- Olkoon hän oikeassa! mietti Otto ja sulki ikkunan, jottei laulu
kuuluisi. Pian nukkui hän syvää, häiritsemätöntä unta.




2.

UNI.


Kustaa Eerikinpoika lakkasi laulamasta, laski luutun käsistään ja
peitti niillä kasvonsa. Menneitten aikojen kuvat väikkyivät hänen
silmissään; hän näki vanhemmat, siskot ja Torpan kartanon, jossa hän
oli viettänyt onnellisimmat päivänsä. Sten Sture taisteli yhä maansa
ja valtakuntansa puolesta, sen hän tiesi. Mutta oliko Hemming Gadd
yhä vankeudessa? Hän ei koskaan ollut kysellyt mitään; ja ne uutiset,
jotka hänen läsnäollessaan kerrottiin Ruotsin asemasta, olivat yhtä
vähän uskottavat kuin luotettavat. Mutta aina kun isänmaan asiat vaan
johtuivat hänen mieleensä, karmivat vilunväreet hänen selkäpiitään
ja yksin luutun sävelet saattoivat silloin tyynnyttää hänen mielensä
myrskyä; tai asteli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessaan.

-- Minä olen häkkiin teljetty leijonanpoika, virkkoi hän itsekseen;
-- ken minulle ojentaa auttavan käden? Sillä yksinäni en mitään mahda.

Hemming Gadd ja hän olivat yhdessä lähetetyt Kööpenhaminaan ja
muisto siitä keskustelusta, joka heillä matkalla oli ollut, oli
hänen ainoa lohdutuksensa ja yllykkeensä. "Ruotsi voi puolustautua,
jos se tahtoo", oli vanha piispa sanonut, "mutta kolme neljäsosaa
aatelistosta on kurjia raukkoja, jotka kumartelevat kuningasmahtia;
niistä täytyy tanskalaisen ensin imeä pois veret; vasta sitte voi
Ruotsin kansasta ja jälellejääneestä aatelistosta tulla vapaita
miehiä, jos he vaan saavat kelpo johtajan".

Nuorukaisen usko pelastukseen oli tietysti vielä suurempi kuin
vanhuksen. Että kelpo johtaja saattoi pelastaa Ruotsin, niissä
sanoissa oli kummallinen taika.

Sekä Sten Sture että vanha Hemming olivat antaneet hänestä hyvän
arvostelun. Ja millä ilolla hän oli valmis uhraamaan henkensä rakkaan
isänmaan edestä!

Kansa oli nykyään valistuneempi kuin Engelbrektin aikana ja koska
kerran tämä oli onnistunut aikeessaan, niin miksei Kustaa onnistaisi!

Mutta vapaus oli onnistumisen ensi ehto ja miten hän sen saisi? Monia
monituisia kertoja hän epätoivoissaan oli korottanut kätensä taivasta
kohti, mutta enkeliä ei kuulunut, joka olisi avannut vankilan portit:
hän oli ja pysyi vankina.

Tavattomia voimainponnistuksia hänen tuli kestää voidakseen tekeytyä
kuuroksi ja sokeaksi, kun tanskalaiset hänen ympärillään laskettivat
pilaa hänestä ja hänen maanmiehistään.

Monasti heiteltiin ruotsalaisista ritaritiloista arpaa ja joskus
riideltiin siitä, kuka saisi naida hänen oman sisarensa.

Sellaisten tapausten jälkeen Kustaa tuskin saattoi hillitä mieltään,
ja kiireen kautta palasi hän hiljaiseen huoneeseensa, varmana siitä,
että kiusaajat seuraavana päivänä taas alkaisivat entisen pelin.

Tänään niinkuin edellisinäkin iltoina oli luuttu tuudittanut hänet
rauhaan. Hän oli ajatuksissaan katsellut elämänsä lyhyttä tarua
ja sitte laskeutunut levolle; mutta unta häiritsivät levottomat
mielikuvat ja tuontuostakin hän säpsähti, sillä hän luuli jonkun
maininneen nimeään.

Vasta aamupuoleen yötä hän nukkui raskaaseen uneen. Ja äkkiä tuntui
siltä kuin hän olisi ollut ulkona ja hänen vieressään olisi seisonut
kynttilä, joka valaisi tavattoman kirkkaasti. Hän tahtoi ottaa sen
käteensä, mutta se väistyi yhtämittaa. Hänet valtasi yhä suurempi
halu saavuttaa se. Hänen edessään oli raivaamaton tie ja metsä,
jonka tiheys oli miltei läpitunkematon; kasvoja, käsivarsia ja
jalkoja haavoittivat risukot ja riippuvat oksat, jalat sattuivat
verille teräviä kiviä vastaan, joita oli hänen tiellään, mutta hänen
halunsa omistaa kynttilä oli yltynyt miltei tuskaksi: hänen täytyi se
saavuttaa tai sortua. Milloin oli hän sakeassa metsässä, milloin oli
hänen edessään iso, pimeä rakennus, milloin suuri ihmisjoukko, joka
miekkojen asemasta korotti häntä kohti eläviä, pihiseviä käärmeitä
pistimineen.

Mutta puiden latvojen takaa valaisi kynttilä; se loisti esiin vanhan,
rappeutuneen rakennuksen ikkunoista ja raoista, sen hohde ylettyi
vihollislaumojen päällitse, ja hänen kykynsä kasvoi tavattomalla
voimalla; hän raivautui tiheän metsän halki, vanhat muurit kaatuivat
hänen kätensä iskusta; aseetonna hän ryntäsi ihmislaumaa kohti ja
se väistyi kauhistuneena valon tieltä. Kynttilä kulki yhä hänen
edellään, monasti hän jo luuli olevansa niin lähellä sitä, että aikoi
käydä siihen käsiksi, mutta yhä se vaan väistyi.

Hengästyneenä hän seisahtui katselemaan haavoittuneita jäseniään.
"Jospa minulla vaan olisi vahvat vaatteet!" ajatteli hän; samassa
tunsi hän komean ritaripuvun sujuvan pitkin ruumistaan; se sopi
hänelle mainiosti ja kynttilä oli aivan likellä; se näkyi miltei
seisahtuneen häntä odottamaan. Häneltä pääsi ilon huokaus ja hän
kiirehti sitä tavoittelemaan, mutta yhä vieläkin se väistyi. Puku
esti hänen askeleitaan, mutta hän ei sittenkään tahtonut siitä
luopua, ja väkevällä voimanponnistuksella päätti hän saavuttaa
päämääränsä. Hän rupesi kiireesti juoksemaan, ympäristö miltei tanssi
hänen silmissään; esteet katosivat, kynttilä tuli yhä likemmä, ei
tarvinnut muuta kuin ojentaa käsi sitä ottamaan ja -- samassa hän
heräsi.

Heräsi läpimärkänä hiestä. Vasta pitkän ajan päästä hän pääsi täyteen
tajuntaan, unikuvat leijailivat niin elävinä hänen edessään, että
kului hyvä hetki ennenkuin todellisuus sai voiton.

Kirkas aurinko paistoi huoneeseen ja Kustaa nousi kiireesti.
Palvelija, joka hetken kuluttua tuli sisään, kertoi jo kahdesti
käyneensä huoneessa, mutta armollinen herra oli nukkunut niin makeaa
unta, ettei hän ollut uskaltanut häntä häiritä.

-- Satuloi hevoseni, Torkel, tahdon lähteä metsään, nyt heti paikalla.

-- Ennenkuin armollinen herra on mitään nauttinut?

-- Niin, kuulethan sen!

Kustaa tahtoi olla yksin mietteineen. Hänen ajatusmaailmaansa oli
syntynyt jotakin uutta, hän tunsi olevansa niin merkillisen voimakas
ja täynnä toivoa.

Parin hetken kuluttua ratsasti hän metsään. Häntä seurasi
palvelijapoika, joka ei milloinkaan saanut heittää häntä silmältä.

Tämä oli roteva, viekas ja sukkela nuorukainen, yhtä ikää kuin
Kustaa. Lääniherra oli sanonut, että hänen henkensä joutuisi vaaraan,
jos hän päästäisi ritarin näkyvistään, jotavastoin hän löytäisi
onnensa, jos tarkasti hoitaisi vartijatointaan.

Tosin Torkelin käsitykset onnesta olivat mitä alkuperäisintä laatua.
Hänen toiveensa rajoittuivat siihen että hän sai tarpeeksi ruokaa
eikä liiaksi selkäänsä, ja tämän onnensa saavuttamiseksi oli hän
valmis ryöstämään ja surmaamaan, jos hänen herransa käski.

Tuuhea tammi- ja pyökkimetsä oli punonut oksansa niin tiheäksi
verkoksi, ettei sen läpi päässyt ainoakaan auringonsäde; maa oli niin
liejuista ja raivaamatonta, että hevoset vaivoin pääsivät kulkemaan,
mutta ritari ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa olivat kaukana,
muilla mailla. Mitä merkitsi kynttilä, jota hän unissaan oli ajanut
takaa, mitä merkitsivät kaikki hänen omituiset näkynsä?

He olivat ratsastaneet noin puoli penikulmaa, kun he näkivät valon
loistavan puitten takaa; hetkisen perästä he huomasivat pienen
raivatun alan, jolle oli levitetty lampaannahkoja, ja niillä
istumassa oli kaksi miestä. Toinen paikkasi vanhaa nahkatakkia,
toinen loikoi vatsallaan, kepillä kohennellen tulta. Ensinmainitun
yläruumis oli alaston, hänen kaareva rintansa oli karvainen ja hänen
käsivartensa tavattoman paksut.

Toinen miehistä oli miltei kauhean näköinen; hän polki jaloillaan
maata, jotta lika pärskyi suoraan hänen päälleen, mustat hiukset
riippuivat pitkinä suortuvina matalalla otsalla, parta oli karkea ja
pörröinen; silmät katosivat syviin onteloihin, nenä oli litteä ja
suun kohtaa merkitsi pitkä halkeama.

Kustaa ratsasti likemmä.

-- Mistä te olette kotoisin? kysyi hän ystävällisesti. Pitkällään
oleva mies kääntyi toiselle kyljelleen, oikein nähdäkseen vieraan.

-- Susilla ja ketuilla ei ole ystäviä, vastasi hän sitte. -- Ne ovat
kotoisin kaikkialta eivätkä mistään, ja samassa teki hän tutunomaisen
liikkeen Torkelille ja kääntyi takaisin vatsalleen.

-- Mutta te ette ole eläimiä, vaan ihmisiä, vastasi Kustaa. -- Kysyn
siis vieläkin: mistä olette kotoisin?

-- Tuolta, armollinen herra, vastasi mies joka neuloi, ja viittasi
oksista ja risuista tehtyä rotkoa, jonka katto oli turpeilla
peitetty. -- Tuolla me asustelemme.

-- Sekä kesät että talvet?

-- Niinkuin metsän pedot, jatkoi pitkällään oleva mies, kääntyen
ympäri niin että tuli selälleen, -- me otamme ravintomme mistä saamme
ja nauramme sekä laille että evankeliumille.

-- Olette varmaankin sissejä?

-- Kyllä, miksemme myöntäisi sitä? Hirttoköysi heiluu yhtämittaa
silmiemme edessä, mutta me ymmärrämmekin pysyä siitä niin kaukana
kuin suinkin.

-- Eiköhän olisi parempi viettää järjestettyä elämää ja tehdä työtä?

-- Ja raataa loppuun voimansa herrojen palveluksessa. Ei kiitoksia!
ja mies nauroi rajusti.

Neuloja nosti päätään; hänen kasvonsa olivat ystävälliset, miltei
tyhmän näköiset.

-- Esra raukalla on vaimo ja lapset, virkkoi hän. -- Poika vietiin
sotapalvelukseen, lienee jo kuollut, vouti otti häneltä ainoan lehmän
ja vaimo ja kuolemaisillaan oleva tyttö istuvat tuvassa, jolleivät
jo ole kuolleet nälkään. Esra ei saanut katselleeksi kurjuutta ja
sentähden tuli hän tänne metsään minun luokseni. Minulla on vielä
muutamia kuivaneita kalapalasia ja kun ne loppuvat niin saamme keksiä
uusia keinoja.

Ja mies vahasi lankansa, pujotti sen neulansilmään ja rupesi
neulomaan.

Samassa kuului Torkel katkerasti nyyhkyttävän ja kun Kustaa
kääntyi häneen katsomaan, näki hän hänen kasvonsa aivan turvonneen
pidätetyistä kyynelistä.

-- Onko tuo isäsi? kysyi Kustaa. Omituinen aavistus oli lentänyt
hänen päähänsä.

-- On, herra. Ja sisar ja äiti ovat kuolemaisillaan nälkään, vaikeroi
nuorukainen.

-- Etkö ole puhunut asiasta lääniherralle?

-- Isä on metsävaras ja melkein henkipatto. Tuvan olisi jo aikoja
sitte pitänyt olla kylmillään, mutta armosta se vielä on saanut pysyä
sillään.

-- Asuvatko he kaukanakin täältä?

-- Kappaleen matkan päässä länteen päin.

-- Ajetaan sinne! ja Kustaa otti rahan taskustaan. -- Rahavarani
ovat niin pienet, etten saata antaa enempää, virkkoi hän punastuen
ja ojensi Esralle rahan. Tämä otti sen kiireesti ja pisti poveensa,
lausumatta edes kiitosta.

Kustaa toivotti "Jumalan rauhaa" ja ajoi sitä suuntaa kohti, minne
Torkel oli neuvonut. Hetkisen kuluttua he seisahtuivat pienen mökin
eli oikeammin sanoen maakuopan eteen, josta nousi paksu savu. Torkel
hypähti kiireesti hevosensa selästä ja riisti auki rappeutuneen oven.
Huone oli täynnä savua; kesti hyvän aikaa ennenkuin Kustaa saattoi
nähdä naisen, joka liikkui lieden ääressä, ja surkean olennon, joka
lepäsi nurkassa olkisäkillä. Torkel kiiruhti äitinsä luo, heidän
välillään syntyi kiivas kina, kunnes äiti vihdoin antoi perään, astui
Kustaata kohti ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

-- Ankara herra, huusi hän, -- älkää syöskö minua onnettomuuteen!

-- Miksi sinä ajattelet niin pahaa minusta? kysyi Kustaa
hämmästyneenä.

-- Katsokaa tytärtäni, huudahti nainen, osoittaen nuorta tyttöä, joka
laihana kuin luuranko ja suljetuin silmin lepäsi kurjalla vuoteella.
-- Nälkä ja kova työ ovat tehneet hänet tuollaiseksi; hän ei ole
kahteen päivään syönyt mitään; itse voin nähdä nälkää ja vaikka
kuolla nälkään, mutta kun minun pitää nähdä hänen silmiensä seuraavan
itseäni ja tietää että ne minulta anovat leipäpalaa, jota minä en
saata antaa, niin se on pahempaa kuin helvetin kaikki tuskat. Varhain
aamulla läksin lahden rannalle, seisoin kauvan kivellä vedessä;
vihdoin nykäisi ja onkeeni tarttui suuri harjuslohi. Miltei huudahdin
ilosta, mutta sitte lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, sillä
eihän tyttöraukan tänään tarvitse kuolla nälkään. Oli niin varhainen
aamu, ettei onneksi kukaan tullut minua vastaan, ja nyt on kala
keitetty. Tiedän kyllä että se on varastettua tavaraa, mutta tuleeko
minun antaa lapseni kuolla nälkään?

Epätoivoisena nainen väänteli käsiään.

-- Älkää kuluttako aikaa hukkaan, vaan antakaa hänelle ruokaa,
virkkoi Kustaa liikutetuin mielin.

Sydäntä särkevää oli nähdä kuinka sairaan silmät ruokaa nähdessä
miltei pullistuivat ulos kuopistaan. Ahmimalla hän sitä nieli ja kun
se loppui, loi hän äitiin niin rukoilevan, tuskallisen katseen, että
Kustaakin pyysi että hänelle annettaisiin enemmän.

Se vaikutti häneen sentään niin pahaa, että hän miltei oli
heittämäisillään henkensä, mutta vihdoin hän tointui ja vaipui uneen.

Silloin kysyi Kustaa, minkätähden ei mies tehnyt työtä heitä
elättääkseen. Nainen katsahti Torkeliin ja virkkoi sitte hiljaa:

-- Hän varasti kerran lampaan, suuri hätä hänet siihen pakoitti;
silloin leikattiin häneltä varastamisen merkiksi korva ja siitä asti
hän on ollut henkipatto, eikä kukaan ota häntä leipiinsä. Nyt hän on
tullut kuin villiksi eläimeksi.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka Torkel vihdoin katkaisi sanoilla:

-- Herra kulta, pelkään että linnassa tulevat rauhattomiksi, kun
olemme viipyneet näin kauvan.

Kustaa nousi.

-- Jollen itse saata tulla luoksenne, niin minä Torkelin kautta
lähetän teille niin paljon ettei teidän tästälähin tarvitse nähdä
nälkää, sanoi hän liikutetuin mielin. Mutta nainen heittäytyi hänen
jalkainsa juureen ja peitti hänen kätensä suudelmilla ja kyynelillä.

Retkeilijät palasivat kotiin toista tietä, jonka Torkel arveli
lyhemmäksi. Se olikin oikotie ja pian näkyi jo Kallön linna mäeltään:
suuri, mahtava rakennus torneineen, aukkoineen, pimeä metsä komeana
taustana. Etupuolella lepäsi kirkas järvi, huuhtoen rantoja; pitkä
kivisilta johti maalta veden poikki.

Aamuaurinko valoi säteitään linnan pieniin, vihreähtäviin
lasiruutuihin ja niityille ja vainioille, joilla hento oras nousi,
satoa lupaellen.

       *       *       *       *       *

Tahdomme ennen retkeilijäin tuloa palata linnaan. Vieras, joka sinne
viimeksi saapui, on siksi korkea herra, että hänelle täytyy osoittaa
kohteliaisuutta. Yö oli herra Otto Krabbelle ollut levoton, hän oli
tottunut tekemään aivan niinkuin tahtoi ja nyt asettui este hänen
tielleen, juuri hänen tavoitellessaan sitä onnea, jota hän eninten
halasi.

Hän oli monta kertaa Kööpenhaminassa tavannut Dorotean ja silloin
aina pitänyt hänestä, mutta kun tyttö viimein kävi siellä isänsä
kanssa kuninkaan häissä ja hän näki hänen kauniin muotonsa ja
punaiset poskensa, niin hän rakastui häneen. Ja tyttö osoitti
hänelle selvästi enemmän suosiota kuin muille ihailijoilleen.
Siitä hullaantui Otto herra uskomaan, ettei hänet ollut Dorotealle
yhdentekevä.

Mutta kun hän nyt saapui saamaan vahvistusta toiveilleen, niin neito
miltei käänsi hänelle selkänsä. Kuka lieneekään ollut hänen salaisen
rakkautensa esine; Otto Krabbe se ei ainakaan ollut.

Hän nousi varhain aamulla ja ajoi luotaan yön synkät mielikuvat.
Jos tuo Kustaa Eerikinpoika todellakin uskalsi ajatella tytön
omistamista, niin kyllä Otto Krabbe tiesi keinoja, joilla hänet
tehtäisiin vaarattomaksi.

Hän pukeutui sinä aamuna tavallista suuremmalla huolella, leveä,
ommeltu kaulus oli hartioilla ja pitkä tukka kiertyi kauniina
kiharoina korvien ja niskan kohdalla; pienessä peilissä ei
hän saattanut nähdä kuvaansa kuin puoleksi, jonkatähden hän
välinpitämättömästi viskasi sen luotaan ja ajatteli, että tyttö sai
tyytyä häneen sellaisena kuin hän oli.

Saliin astuessaan tapasi hän siellä heti Dorotean. Tyttö oli
yksinkertaisessa valkeassa aamupuvussa, joka hänelle erinomaisesti
sopi, järjestämässä keväisiä kukkia; osa niistä oli pudonnut
lattialle ja toisia hän kuumeentapaisella kiireellä asetteli kahteen
hopeamaljaan.

Hän ei ollut kuullut Oton askeleita, joten tämä rauhassa saattoi
jäädä häntä katselemaan; kiire oli enentänyt hänen poskiensa punaa,
Otto ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina.

-- Dorotea! kuiskasi hän hellästi.

-- Kuka siellä? kysyi Dorotea kääntymättä.

-- Se, joka rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Säihkyvin silmin käänsi tyttö päätään ja näki silloin ikkunassa
riippuvasta peilistä Otto Krabben synkät piirteet aivan takanaan.

-- Etkö vastaa? kysyi ääni taaskin.

-- En luota sinuun!

-- Luotat jos rakastat.

-- En tahdo rakastaa.

-- Mikset?

-- Jottei minua petettäisi.

-- Mutta jos pyhästi vannon...

-- Älkää vannoko, herra Otto Krabbe, en siltä paremmin luota teihin,
vastasi tyttö nauraen ja kääntyi häneen päin. Mutta hänen poskensa ei
enää punoittanut, se oli käynyt vallan kalpeaksi. Äkkiä hän istuutui.

-- Myöntäkää että erehdyitte äänestä, huudahti ritari kiivaasti ja
tuli häntä likemmä.

-- Entä jos olen päättänyt antaa kaikille kosijoilleni saman
vastauksen?

-- Kaikille, poikkeuksettako?

-- Te ette ole rippi-isäni.

-- En, mutta minun täytyy tietää, oletteko antanut rakkautenne
arvottomalle, vankiraukalle, jonka vapaus on minun vallassani ja joka
kalliisti saa maksaa, jos hän on ryöstänyt rakkautenne.

-- Oletteko mieletön, herra Otto Krabbe! huudahti Dorotea, koettaen
säilyttää mielenmalttinsa. -- Herra Kustaa Eerikinpoika ei ole
aikonut rakastua minuun enempää kuin minäkään häneen; mutta me
sisarukset olemme osoittaneet hänelle ja hänen onnettomuudelleen
myötätuntoisuutta; te ja teidän vertaisenne ivaatte ja pilkkaatte
häntä; sentähden hän mieluummin seurustelee meidän kanssamme ja
laulelee meille silloin tällöin. Pyhä neitsyt, pitääkö minun
vieraalle vastata teoistani? Kukaan ei vielä milloinkaan ole
uskaltanut langettaa varjoa minun tai sisareni kunnialle ja nyt sen
tekee mies, joka sanoo rakastavansa minua. Oi!

Tyttö kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Herra
Otto hämmästyi niin ettei tietänyt mitä uskoa. Tytön suru liikutti
häntä, hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja rukoili häneltä
anteeksi.

-- Jos minulla olisi veli, huudahti Dorotea, korottaen kauniit
silmänsä taivasta kohti, -- niin hän kostaisi häväistyksen, jonka
olen saanut kärsiä.

-- Mitä te vaaditte vikani sovittamiseksi? kysyi nuori ritari
epätoivoissaan; -- te ette aavista mitä toivoton rakkaus on ja mihin
mustasukkaisuus saattaa johtaa.

-- Olette mustasukkainen... minulle?... Ah, sillä kasaatte syntiä
synnin päälle; menkää, en koskaan tahdo nähdä teitä silmieni edessä!

-- Dorotea, sinä teet minut hulluksi!

-- Ja te pelästytätte minut kuoliaaksi; olemme siis kuitit.

Häneen katsomatta asteli neiti ikkunan luo, nojasi kuuman otsansa
ruutuun ja nyyhkytti tuontuostakin. Hetkisen tuntui ritari epäilevän,
sitte hän seurasi häntä.

-- Merkitseekö tämä että kaikki on lopussa? kysyi hän käheällä
äänellä.

-- Merkitsee! Dorotea ojensi hänelle kätensä. -- Hyvästi!

Tuntiessaan tytön sormet kädessään heittäysi hän uudestaan maahan ja
kietoi väkevät käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Miksi sinä kidutat minua? kuiskasi hän. -- Sinä tiedät että olet
minulle rakkain maailmassa.

-- En tahdo ruveta kenenkään orjattareksi.

-- Hallitsijattarekseni, kuningattarekseni sinut teen, tottelen sinua
kaikessa, jos vain tulet omakseni. Miksemme saata mennä naimisiin
heti paikalla ja sinä lähteä mukaani nyt jo?

-- Niinkuin mikäkin halpa porvaritytär! Sinä et tiedä mitä sanot.

Tyttö riistäytyi irti.

-- Dorotea, sano mitä vaadit, mutta älä ärsytä minua yli voimieni.

-- Tahdon että herra Otto Krabbe saapuu tänne kosimaan suuren
saattojoukon seuraamana, niinkuin tapa vaatii. Sitte tahdon että
Kallön linnan herra kysyy tyttärensä mielipidettä ennenkuin hän hänet
naittaa ja että hän saa valita puolisokseen kenen tahtoo.

-- Mutta jos hän silloin kieltäytyy.

-- Saattaapa olla, herra Otto, ettette milloinkaan saavu.

-- Ei, ei. Rakastan teitä niin että asettukoon tielle mitä esteitä
tahansa, teidän pitää tulla vaimokseni, sen vannon miekkani kautta,
ja pantiksi otan tämän suudelman.

Hän sulki neidon syliinsä ja suuteli häntä niin kiireesti, ettei hän
ehtinyt sitä estää. Hehkuvin poskin ja säteilevin silmin hän jäi
hänen eteensä seisomaan.

-- Tahtoisin lyödä teitä! virkkoi hän.

-- Olkaa varoillanne taikka otan toisen suutelon! Samassa astui
lääniherra sisään.

-- Olen hakenut teitä, herra Otto, alkoi hän, -- te tahdoitte puhua
kanssani ennen aamiaista.

-- Niin tahdon vieläkin!

-- Menkäämme minun huoneeseeni, siellä saamme parhaiten olla
rauhassa. Mikä nyt on? kysyi lääniherra kääntyen Dorotean puoleen,
joka seisoi miltei liikkumattomana.

-- Ehkä minä saan selittää, kun olemme kahdenkesken, puuttui Otto
herra puheeseen, ja molemmat miehet läksivät huoneesta; tulemme pian
heitä seuraamaan.

Jäätyään yksin viskasi Dorotea maahan kaikki kukkaset toisesta
maljasta ja upotti siihen kauniin pienen suunsa; hän ravisti päätään
ikäänkuin päästäkseen jostakin pahasta, sitte hän nenäliinallaan
rupesi hankaamaan huuliaan ja poskiaan jotta ihoa kirveli.

-- Se inhoittava, hävytön ihminen, tulee suutelemaan tyttöä vastoin
hänen tahtoaan. Teloittaa hänet pitäisi ja panna piikkipyörälle
sellaisesta rikoksesta.

-- Ja nyt he hierovat minusta kauppaa... ha ha ha kuinka minä heidät
petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. -- En aavistanut että
tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja
lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. -- Kas, tuolla hän
tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa
silmänsä... ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii
ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä... oi miten tulen
olemaan varovainen tästälähin... mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa
yhtä rohkeaksi kuin herra Otto... niin silloin sallin ehkä hänen
ottaa suudelman!

Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran
työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.

-- Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. -- Rakastan häntä
enemmän kuin sanoin saatan lausua.

-- Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, -- tuskin seitsemäntoista
vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.

-- Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?

-- Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.

-- Luuletteko jonkun olevan tielläni?

-- Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo
myötänsä?

Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.

-- Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui
hän. -- Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte
nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.

-- Toivon saavani teistä rakkaan pojan.

He pusersivat toistensa kättä ja Otto herra puuttui puheeseen:

-- Tuon viestejä ja terveisiä kuninkaalta, sanoi hän, ottaen
povitaskustaan kirjeen, jonka jätti Eerik Banérille.

Tämä otti kirjeen ja luki. Siinä oli käsky kuninkaalta hänen
hyvälle ystävälleen ja lääniherralleen herra Eerik Banérille, että
tämä Kustaa Eerikinpoikaa kohtelisi herra Otto Krabben käskyjen
mukaan, pääasiallisesti siinä suhteessa, ettei vangille annettaisi
tilaisuutta paeta Kallösta.

-- Se ei ole mahdollista; sitäpaitsi Kustaa on haaveilija, joka minun
luullakseni viihtyy kaikkialla; mutta kuninkaan käskyä pitää totella.
Mitä sinä aiot tehdä hänelle?

-- Hankkia varman vanginvartijan.

-- Sellainen hänellä jo on. Mutta voithan hankkia paremman.

-- Minä koetan. Mutta täytyykö hänen välttämättömästi viettää
aikaansa tyttärienne seurassa?

-- Tarkoitat Doroteaa. Mutta jos hän mielellään viettäisikin
aikaansa hänen seurassaan, niin etkö luule että se on paras keino
karkausyrityksiä vastaan?

-- Minun kihlattuni! huudahti Otto nousten istualtaan, -- hänetkö
uhrattaisiin tuollaisen karkulaisen tähden?

Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille
kasvoille.

-- Unohdat, Otto Krabbe, -- ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä
on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin
kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa
siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä
olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on
lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.

-- Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut
vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.

-- Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin
antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean
käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän
eduksenne.

-- Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto
intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.

-- Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!

Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja
meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen,
joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko
palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi
maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän
ja viskasi yltään kaavun.

-- Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, -- mikähän nyt on?

Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.

Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä
lujemmin, kun näki edessään tulijat.

-- Mitä nyt on tapahtunut, kun lähdette ratsastamaan ilman satulaa,
isä Sigurd? kysyi lääniherra.

-- Saatana kujeilee ja vehkeilee, ähki munkki. -- Armollinen
lääniherra, teidän täytyy heti tulla luostariin, muuten me kaikki
voimme joutua vangiksi.

-- Mikä sitte on?

-- Siitä on jo monta viikkoa kun tuo jumalaton ihramaha Iivar Gryn
tuli tänne Århusista ja vaati yösijaa luostarista.

-- Laki ja hyvä tapa velvoittavat teitä antamaan sitä.

-- Me annoimmekin hänelle, parhaan minkä me raukat saatoimme antaa,
mutta hän ei koskaan ole tyytyväinen, vaan huutaa ja kiroilee ja juo
itsensä juovuksiin jokikinen päivä... Emme tiedä, mitä tehdä.

-- Miksette käänny piispanne puoleen? Hänen velvollisuutensa on
ratkaista riitanne.

-- Me kyllä kutsuimme hänet ja hän tuli ja uhkasi ritari Gryniä
kirkon pannalla, jollei hän lähtisi tiehensä ja jättäisi meitä
rauhaan, mutta arvatkaas mitä hän silloin teki?

Munkki väänteli suutaan ja siunaili. Hän tahtoi herättää sääliä,
mutta hänen pulleat, punaiset kasvonsa ja kaksinkertainen leuka
vastustivat räikeästi säälin tunnetta.

-- Saatanallisilla vehkeillään houkutteli hän piispan kirkon ovien
väliin, puhui munkki melkein huutamalla, -- ja sitte hän piteli ovia
kiinni ja vannoi ettei hän avaa niitä ennenkuin piispa on siunannut
suuren syntisen Iivar Grynin.

-- Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa
Eerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.

-- Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.

-- Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.

-- Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti
minut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä
juoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi
vinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.

-- Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme
likemmin puhua asiasta.

Lääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto
Krabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan
tervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli
muhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.

Salissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon
muut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen.
Munkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet
puolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon
penkille.

-- Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän
naapurilleen. -- Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan
palasen suuhuni.

Lääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu,
mutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet
silmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.

-- Eikö maistu? kysäisi lääniherra.

-- Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän
käskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.

Keskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin
tavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä,
kummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.

-- Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa,
huomautti hän, -- minä niitä tunnen tavattoman huonosti.

Herra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa
iski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän
tekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään
miten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille,
jolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia
hymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.

Aterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:

-- No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?

-- Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka
viettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat
palkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi
ovat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon
enkä -- sydämeni vuotaa verta kun sen sanon -- saanut juuri mitään.

-- Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?

-- On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin;
kerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä
toimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. "Se joka helvetin
tuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon
paistamaan muutamaksi tunniksi", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi
tuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja
ruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti
vihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi
yhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa
mielin määrin.

-- Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.

-- Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.

-- Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.

-- Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti
nyökäyttäen päätään.

Jos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen
tyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa
ilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin
pettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra
jäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.

Useat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta
lääniherra pani vastaan.

-- Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, -- niin hurskaat
veljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko
luostarin.




3.

KÄYNTI LUOSTARISSA.


Hevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti
lääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi
kummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä
seurasi joukko palvelijoita.

Luostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen
ajotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä.
Tosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan
tietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla
ja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat
yhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan,
jos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.

-- Kirotut talonpojat! sanoi lääniherra. -- Huomispäivänä pitää
voudin ajaa heidät korjaamaan tietä.

-- Antakaa ensin hyvästi piiskata heidät; se on varmin keino,
huomautti Otto herra.

-- Miten työn silloin käy?

-- He pelkäävät suurempaa selkäsaunaa.

-- Pitää hiukan ottaa lukuun heidän huono ravintonsa.

-- Kyllä sitä roskaa vielä riittää, jos joku nääntyisikin; meille
siitä oikeastaan tulisi olla hyötyä, mutta luostarit ne vaan imevät
voiman itselleen.

-- Sen kyllä huomaa, kun katselee arvoisia isiä, huomautti lääniherra
puoliääneen.

-- No eikö se osoita että varoja kyllä on, vaikka niitä pidetään
salassa; talonpojat ovat väkipaiseita herrastiloilla; minä puolestani
olen huomannut parhaaksi yhtämittaa vaihtaa väkeä.

-- Kuinka se tapahtuu?

-- Nuoret tytöt ja pojat myydään enimmän tarjoovalle ja siten
pakoitetaan jälelle jäävät vanhat kovempaan työhön, joten he piankin
nääntyvät; sitte otetaan uutta väkeä ja kauppa sujuu jotta helisee.

-- Se ei taida olla tapana teidän maassanne? kysyi lääniherra ja
kääntyi Kustaan puoleen, joka tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.

-- Ei. Meidän talonpoikamme ovat vapaita miehiä.

-- Varjelkoon taivas, kyllä uudet herrat tulevat opettamaan heidät
uusille tavoille, huudahti Otto herra.

Kustaa puri, niinkuin tavallisesti, kokoon huulensa ja vaikeni.

Erik Banér vaihtoi äkkiä keskusteluainetta.

-- Arvelen, virkkoi hän, -- että meidän luostarimme ovat melkein
samalla kannalla.

-- Minä tunnen niin vähän Ruotsin luostarioloja, sentähden tahtoisin
nähdä kummoiset ne täällä ovat.

-- Lihavia ja laiskoja munkkeja löytynee kaikkialla, puuttui junkkari
Otto puheeseen, -- hauska olisi tietää, miten nekin syöpäläiset
olisivat hävitettävät.

-- Käytättepä voimakkaita sanoja, huomautti lääniherra.

-- Näin vertaisteni kesken; mutta susien joukossa kyllä osaan ulvoa.

-- Oletteko lukeneet tuosta Luther nimisestä miehestä? kysyi Eerik
Banér.

-- Minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen, vastasi Kustaa. -- Mutta
jota enemmän olen kuullut, sitä enemmän on mieleni tehnyt saada lisää
tietoja hänestä.

-- Eikö hän ollut munkki ja paavin palvelija? Ja eikö hän nyt ole
luopio ja valapatto? Hirsipuun hän ansaitsisi ja se kai onkin oleva
hänen osansa.

-- Olette liian ankara, herra ritari, keskeytti hänet lääniherra
synkän näköisenä. -- Kerrotaan anekaupan ensin herättäneen
hänen paheksumisensa ja saaneen hänet tarkemmin tutkimaan pyhiä
kirjoituksia; jos hän niistä on tavannut toisen opin kuin se, jota
tavallisesti tyrkytetään ihmisille, niin on vallan oikein että hän
antaa löytämänsä valon loistaa ihmisille.

-- Ei, hitto vieköön, munkin pitää vuorotellen lihottaa,
vuorotellen ruoskia ruumistaan, lukea rämpyttää rukouksia sielujen
pelastukseksi sekä koota rahaa niin paljon kuin suinkin luostarinsa
rikastuttamiseksi. Mutta ajatustyöhön hänen ei pidä sekaantua; se ei
kuulu hänen alaansa.

Nähtävästi onnistumaton kosimayritys harmitti Otto Krabbea; hänen
harras halunsa oli saada aikaan sanasota Kustaa herran kanssa ja
siinä hän toivoi oikein perinpohjin voivansa nöyryyttää hänet.

Mutta likempänä luostaria kävi oikotie, jota kuljettiin, niin
kapeaksi, että ratsastajat ainoastaan yksitellen saattoivat päästä
eteenpäin; keskustelu katkesi siis, eikä sitä enää matkan kestäessä
jatkettu.

Isä Sigurd oli edellä rientänyt luostariin ja johtaja seisoi portilla
ottamassa vastaan vieraita, siunatakseen heitä.

-- Jumalan rauhaa, lausui lääniherra, -- luostariin on taitanut tulla
rauhanhäiritsijöitä.

-- On, jalo herra, vastasi iso, suurivatsainen herra, varovaisesti
silmäellen ympärilleen. -- Mutta nyt on tapahtunut suuri ihme, josta
koituu siunausta kirkollemme.

-- Onko herra Iivar Grynistä tullut pyhimys? kysyi Otto Krabbe.

-- Hän on siksi tulemaisillaan, vastasi johtaja, tehden ristinmerkin.
-- Aamulla kun menimme pitämään rukousta, tapasimme hänet kirkossa
jumalanäidin kuvan edessä, ja hän lauloi, sillä hänellä on komea
ääni!... Kiitos olkoon pyhille marttyyreille, tämä on suuri, suuri
ihme!

-- Missä hän nyt on? kysyi lääniherra epäillen.

-- Kirkossa, yhä vaan kirkossa.

-- Sallitteko molempien toverieni seurata? kysyi Eerik Banér.

Se soti oikeastaan sääntöjä vastaan, mutta johtaja ei mielestään
voinut kieltää ja kaikki neljä läksivät luostarikirkkoon.

Iivar oli jo ovessa heitä vastassa. Hän oli keski-ikäinen, lihava
mies; hänen kasvonsa olivat pyöreähköt, hyväntahtoiset, hiukset
ja parta punaiset; silmät kurkistivat veitikkamaisesti tuuheitten
kulmakarvojen alta.

Nähdessään vieraat rupesi hän veisaamaan pyhän neitsyen kunniaksi.
Sitte hän teki ristinmerkkejä, kumarsi ritareille ja astui kirkkoon
heidän edellänsä, yhä veisaten ja tehden ristinmerkkejä.

-- Tuossa kuulette nyt itse, kuiskasi johtaja. -- Tämä on ihme, suuri
ihme!

-- Mikä teidän on, Iivar Gryn? kysyi Eerik Banér, laskien kätensä
hänen olkapäälleen.

-- Aion mennä luostariin, vaikeroi Iivar, -- annan kaikki tavarani,
kotini, kontuni, kiinteimistöni, irtaimistoni luostarille; sukulaisia
minulla ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta perintööni, miksen
rehellisesti maksaisi niille, jotka melkein kokonaisen kuukauden ovat
minua elättäneet ja vaatettaneet?

Johtajan rasvaiset kasvot loistivat tyytyväisyydestä.

-- Kärsimyksemme ovat tarkoittaneet kirkon vaurastumista ja pyhien
kunniaa! huokasi hän.

-- Ette aavista mitä he ovat kärsineet tähteni, vaikeroi Iivar, --
mutta kuitenkaan en tahdo sitoutua, vaan elän niinkuin tähänkin asti,
kunnes mieleni muuttuu. Paholaisen täytyy vapaaehtoisesti lähteä
minusta, en suostu karkoittamaan häntä väkivaltaisesti.

-- Poikani, me tahdomme olla kärsivälliset kanssasi, huokasi hurskas
isä.

-- No, pane sitte pöytään parasta espanjalaista viiniäsi, kymmenen
kannua ruokasaliin, toimita sitte esille paperia ja kynä;
tahdon paikalla tehdä testamenttini ja olkoot nämä jalot herrat
todistajinani. Mutta joutuin, munkki, en tiedä kuinka kauvan tämä
halu minussa pysyy.

-- Paikalla, paikalla, poikani! ja johtaja läksi kiirein askelin.

Mutta voi! Samassa näytti Iivar Gryn pitkää nenää hänen jälkeensä.

-- Nyt saatte maistaa sitä suloista viiniä, joka päivästä toiseen on
juovuttanut minua juovuksiin, virkkoi hän hiljaa. -- Kyllä ne kirotut
munkit ymmärtävät pitää huolta ruumiillisista tarpeistaan.

-- Mitä te tällä oikeastaan tarkoitatte? kysyi lääniherra
äärimmilleen hämmästyneenä.

-- Tahdotte varmaankin tehdä pilkkaa hurskaista isistä, arveli Otto
Krabbe.

-- Odottakaa, sanoi Iivar Gryn. -- Ette vielä ole nähneet loppua;
juokaa ja jutelkaa munkkien kanssa sillaikaa kun minä kirjoitan
testamenttia.

Samassa tuli eräs palvelevista veljistä ilmoittamaan, että ritareja
odotettiin ruokasaliin.

Lähdettiin siis sinne, mutta matkalla kutsutti lääniherra luokseen
palvelijan ja käski hänen pitää hevosia satuloituina portin edustalla
sekä toimittaa herra Iivar Grynille ratsun.

Koko munkkijoukko oli koolla suuressa ruokasalissa ja kaikkien
kasvoista loisti tyytyväisyys.

Pöydillä seisoivat nuo määrätyt viinikannut, joista viisi oli
puhdasta hopeaa ja loput eri metallia, enimmäkseen jalokivien
koristamia. Viini kimalteli kannuissa ja vesi suussa, ahmivin katsein
nauttivat munkit jo edeltäkäsin jalon rypäleen mehusta.

Ritarien astuessa saliin teki Iivar Gryn syvän kumarruksen ja virkkoi:

-- Toivon että arvoisa isä ja hurskaat veljet tänäpänä sallivat minun
toimittaa isännänvirkaa? Kyllä, poikani, vastasi johtaja. Kyllä,
kyllä! kuului kaikuna pitkin salia.

-- Juon siis terveydeksenne, jalot ritarit, ja kiitän teitä
sydämellisesti siitä että olette saapuneet tänne!

Hän vei kannun huulilleen ja joi ja joi; näytti siltä kuin ei hän
olisi aikonutkaan lakata. Kun kannu oli tullut puolilleen, laski hän
sen käsistään ja veti syvältä henkeään.

Muut ritarit pitivät myöskin puoliaan; he eivät mielestään koskaan
olleet juoneet niin hyvää viiniä; munkkienkin käsissä kulkivat
kannut miehestä mieheen ja jokainen joi niin paljon kuin jaksoi.
Viinin vaikutus oli mitä elähyttävin ja pian kaikui nauru ja puhelu
äänekkäämpänä kuin oikeastaan olisi sopinut niin pyhässä paikassa.

Sillaikaa oli Iivar Gryn istuutunut pöydän päähän, missä kaunis kynä
ja suuri pergamentti häntä odotti. Vieressä oli kappale vahaa ja
pieni, palava lamppu.

Hän tarttui kynään, katseli miettien ympärilleen ja kirjoitti
suurilla, säännöllisillä kirjaimilla:

"Minä ritari Iivar Gryn testamenttaan jo elinaikanani Kallön
luostarille ja koko sen veljeskunnalle syvimmän halveksimiseni. Sinä
aikana, jonka olen viettänyt heidän joukossaan, olen huomannut, että
juoppous, omanvoitonpyyntö, epäsiveellisyys ja petollisuus ovat
heidän pääasiallisina uskonkappaleinaan. Minä olin kuristamaisillani
kuoliaaksi heidän piispansa ja hän osti elämänsä siunaamalla minut;
minä ruoskin kerran heidän johtajaansa ja hän mateli polvillaan
edessäni ja suuteli käsiäni. Olen eri tavoin vietellyt luostarin
kolmeakymmentä veljeä syntiin ja he ovat kaikki paikalla langenneet;
he ovat varastaneet, valehdelleet, vieläpä tehneet pahempiakin
syntejä; kukaan ei ole moittinut minua hävyttömyydestäni; selkäsaunan
pelko on kahlehtinut heidän kätensä ja kielensä; rahasta ja tavarasta
he myyvät sielunsa saatanalle, mutta vaikken tosin usko että hän
heitä huoliikaan, niin lorun lopuksi ja kiiruhtaakseni heidän
joutumistaan hänen haltuunsa tahdon harmittaa heitä sillä tiedolla,
että minä tämän testamentin kautta voitan viisitoistasataa markkaa,
josta olen lyönyt vetoa, ja munkit saavat -- pitkän nenän."

Lopetettuaan päästi hän rinnastaan helpoituksen huokauksen, hieroi
tyytyväisenä käsiään ja piirsi vihdoin nimensä alle.

-- Eihän kukaan kieltäne, että olen täysissä järjissäni? kysyi Iivar
herra.

Kaikki todistivat hänen olevan selvällä järjellä, munkit ja johtaja
käsi sydämellään.

-- Puuttuu siis vain, jalot herrat, että todistatte nimikirjoitukseni
oikeaksi, jatkoi Iivar.

Lääniherra ja Otto Krabbe suostuivat hänen pyyntöönsä, vaikka
epäillen.

-- Entä te, jalo herra? kysyi Iivar Kustaalta.

-- Minä olen muukalainen.

-- Ei kaksi kolmannetta; pyydän että teette minulle tuon palveluksen,
lausui veitikka.

Kustaa suostui hänen pyyntöönsä.

-- Ja te myös herra johtaja!

Johtaja astui esiin, piirsi nimensä ja syleili tekopyhästi uutta
veljeä.

-- Tahtoisin että kaikki veljetkin kirjoittaisivat nimensä, puhui
Iivar taas, liikutuksen väre äänessä, -- mutta pelkään että tuotan
heille liiaksi vaivaa.

-- Eikä se ole tarpeellista, huomautti johtaja, joka toivoi niin pian
kuin suinkin saavansa kallisarvoisen paperin huostaansa.

Iivar Gryn otti esiin suuren nimileimansa, lämmitti vahan lampun
liekillä ja piirsi puumerkkinsä paperin alle.

Sitte hän käänsi sen kokoon, painoi sinetin vielä päällepäin ja
kirjoitti kylkeen:

"Testamenttini Kallön luostarin johtajalle ja veljeskunnalle;
avattava vuoden päästä laskien tästä päivästä. Kirjoitettu toukokuun
29 p. 1619. Iivar Gryn, Björkan ynnä muiden kartanoiden omistaja."

Kallisarvoinen paperi jätettiin johtajalle, joka vielä kerran syleili
antajaa. Sitte se kulki kädestä käteen, miehestä mieheen läpi koko
veljeskunnan.

-- Minä lähden sinun kanssasi, sanoi Iivar Gryn huomaamatta
lääniherralle.

-- Hevosesi on jo satuloituna.

-- Juokaamme jäähyväismalja! huudahti ritari Iivar ja tarttui kannuun.

-- Poikani, ethän jätä meitä?

-- Seuraan herra Eerik Banéria, mutta vannon tämän jalon viinin
kautta, että palaan niin pian kuin minua kutsutte, ja niin sanoen hän
tyhjensi kannun ja heitti sen ulos ikkunasta.

Pelästyneinä katselivat munkit toisiinsa.

-- Ei tee mitään, rauhoitti johtaja, -- hän maksaa sen
tuhatkertaisesti.

Ritarit läksivät matkaan ja munkkijoukko saattoi heidät portille,
mutta Iivar Gryn huomasi ettei johtaja ollut heidän joukossaan.

-- Mitä pikemmin täältä pääsemme, sitä parempi, kuiskasi hän
lääniherralle.

Pieni seurue läksi liikkeelle ja Eerik Banér viittasi Iivar Gryniä
rinnalleen.

-- Ei kiitoksia, vastasi tämä, -- minä tahdon pysyä viimeisenä.

Ja sinä hän pysyi alkuosan matkaa, mutta yhtämittaa hän kehoitti
kumppanejaan kiirehtimään.

Puolitiehen päästyä tahtoi lääniherra antaa hevosten levätä muutamia
hetkiä; oikeastaan hän toivoi saavansa Iivarilta selitystä, sillä hän
pelkäsi vastoin tahtoaan joutuneensa osalliseksi pahaan kepposeen,
mikä ei suinkaan miellyttänyt häntä.

Herrat astuivat satuloistaan ja palvelijat saivat hitaasti seurata
heitä.

-- Minun ei täällä pitäisi ryhtyä selityksiin, vastasi Iivar, --
mutta olkoon menneeksi sinun vastuullasi.

Hän lausui testamentin sanasta sanaan, mutta ei vielä ollut
lopettanut, kun äkkiä ilmassa suhahti nuoli, käyden suoraan hänen
takkiinsa.

-- Mitä tämä merkitsee? huudahtivat toiset.

-- Että hurskaat isät jo ovat lukeneet testamentin, vastasi Iivar
herra ja irroitti varovaisesti nuolen. -- Se ei onneksi sattunut.
Enkä luule erehtyväni jos sanon, että se arvattavasti on myrkytetty,
lisäsi hän, heittäen sen luotaan.

-- Mitä muuta siltä saatanan joukolta voisi odottaa, myönsi herra
Otto Krabbe.

Lääniherra ja Kustaa herra kiertelivät ympäristöä etsien
pahantekijää, mutta eivät saattaneet nähdä ainoaakaan elävää olentoa,
paitsi leivoja ja pääskysiä, jotka livertelivät kevätlaulujaan,
tietämättä mitään ihmisten taisteluista ja intohimoista.

Pieni retkikunta läksi taasen liikkeelle, mutta tällä kertaa aika
kyytiä.

Ilomielin ottivat naiset vastaan herra Iivar Grynin, hänen
pilapuheensa huvittivat heitä suuresti ja kun hän kertoi elämästään
luostarissa ja tavasta jolla hän vihdoin kosti kaikki kärsimänsä
vaivat, niin naurettiin salissa täyttä kurkkua ja Iivarista tuli
päivän sankari.

Kustaa Eerikinpoika läksi paikalla huoneeseensa, hänen täytyi miettiä
mitä hän tänäänkin oli nähnyt. Mutta vähäväliin teki hän itselleen
kysymyksen: "missä on kynttilä jota minun tulee seurata?"

Otto Krabbe yhtyi voimiensa takaa Iivarin soimauksiin, sillä hän oli
suuri pappisvihaaja. Hän piti Iivarin pilaa oikein nerokkaana.

-- Mutta se voi maksaa minulle henkeni, huomautti Iivar, -- yritys on
jo tehty.

-- Hyvä etten ollut mukana sillä retkellä, sanoi herra Gregori
Ulftand, -- ja hyvä että pian lähdemme kotipuoleen.

-- Uhkaako tässä joku vaara? kysyi Dorotea ja katsahti pelästyneenä
ympärilleen.

-- On aina vaarallista hankkia itselleen vihamiehiä, vastasi
lääniherra, -- mutta toivon ettei kukaan sentään usko minun tai
perheeni olevan osallisena näin lapsellisessa pilanteossa.

-- Suututko minuun? keskeytti hänet Iivar.

-- Parasta olisi ollut etten olisi lähtenyt sinne.

-- Jos minä jo tänä iltana lähden täältä, niin ei kukaan voi epäillä
sinua.

-- Sinun täytyy jäädä tänne pitemmäksi aikaa, kunnes veresi on
jäähtynyt ja kostajasi tyyntyneet.

Iivar nauroi.

-- Kas, asian laita oli tämä: minä läksin luostariin siitä syystä
että olin joutunut miltei kodittomaksi. Taloa korjataan, sentähden
päätin kerran panna täytäntöön uhkaukseni, tekemällä munkeille
sellaisen kepposen etteivät he ikinä unohda Iivar Gryniä.

-- Jäät nyt tänne kunnes rakennus on valmis.

-- Elokuun alussa matkustan Hollantiin ostamaan lehmiä. Niiden avulla
toivon saavani maksoon rakennuskulungit. Toivottavasti työt päättyvät
siksi.

-- Sitte kai menet naimisiin.

-- Jos saan tytön jonka tahdon, vastasi Iivar, luoden rakastuneen
katseen Doroteaan.

-- Se ei lie mitään mahdotonta, vastasi Dorotea keikaillen.

-- Ehkä saan nyt heti...! huudahti Iivar.

-- Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.

Otto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen
kidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin
ilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi
leveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni
henkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä,
jatkaisiko matkaansa.

Ritari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta
miltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo
henkilökin aikovan.

Porttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen
oli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt
portista juuri ennen häntä.

Nähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.

-- Seis! huusi ritari, -- taikka olet kuoleman oma!

-- Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut
kukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän
tyyntyi samassa ja lisäsi: -- eihän se ole kuin ritari.

-- Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.

Otto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.

-- Katsotaanpa mitä asiaa teillä on, sanoi hän.

Samassa tuli pari palvelijaa tuoden tulta, ja nainen heitettiin
vahtikoppiin.

Torkel seurasi huomaamatta.

Ritari otti kynttilän; sen valossa näkyi laiha, kurja, ryysyinen
olento, joka oli ryöminyt aivan seinään kiinni ja joka vapisi pelosta.

Ritari astui ovelle ja käski palvelijan mennä lääniherran luo
sanomaan, että tämä paikalla tulisi tutkimaan erästä epäilyttävää
henkilöä.

Tätä hetkeä käytti nainen hyväkseen ja viskasi permannolle kirjeen.

Torkel peitti sen jalallaan. Mutta ritari oli huomannut rapinaa ja
kääntyi.

-- Mitä se oli?

-- Hän pudotti jotakin, sanoi Torkel ja oli etsivinään lattialta.

-- Mitä sinä täällä teet?

-- Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin... kas tässä on kirje.

Hän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.

-- Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!... Kuka sinulle sen
antoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi
niin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.

Nainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän
ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Samassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain
kulun.

-- Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.

Ei vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.

-- Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän
oli melkein yhtä kalpea kuin nainen.

-- Tunnetko tuon naisen?

-- Se on äitini!

-- Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto
Krabbe. -- Kahleisiin hänet on pantava.

-- Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.

-- Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.

-- Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; -- eduksesi se kyllä
lankeaa että annoit pois kirjeen.

Vähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen
tyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt
terveisiä, terveisiä -- nainen epäili hetkisen, jatkaisiko --
Torkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt
nälkää... Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli
lähtenyt tuomaan pojalleen sanaa... Rannalla hän oli kohdannut
kulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä
seuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja
pyytänyt häntä viemään sen perille.

-- Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.

-- Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti
nainen.

-- Sait kai hyvän makson vaivastasi?

-- Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit
puhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:

-- Saat mennä!

Nainen lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

-- Tässä raha.

-- Pidä se, mutta älä enää toimita tuntemattomien asioita. Nyt tiedät
miten käy.

Nainen sopersi muutamia sanoja ja horjui ovea kohti. Torkel seisoi
liikkumattomana.

-- Mene äitisi mukaan, käski lääniherra, -- ja toimita hänelle vähän
syömistä.

Molemmat läksivät.

-- Minä en luota häneen! huudahti ritari.

-- Minun mielestäni hän on antanut mainion todisteen
uskollisuudestaan.

-- Jollei hän ole viisaampi kuin miltä hän näyttää, väitti toinen.

-- Hankkikaa luotettavampi, jos voitte.

-- Tulenpa pitämään silmällä heitä molempia. Torkel pisti päänsä
ovesta sisään.

-- Armollinen herra! sanoi hän.

-- Mitä sinä tahdot? ärjäisi Otto Krabbe.

-- Kirjeen tuoja on lähtenyt Bandersiin päin; lähdenkö ajamaan häntä
takaa?

Ritarit katsahtivat toisiinsa, sitä ei kumpikaan ollut tullut
ajatelleeksi.

-- Tee se! käski lääniherra.

-- Ota kaksi miestä mukaasi! huusi junkkari hänen jälkeensä.

Lääniherra piti kirjettä kädessään; se oli aivan pieni ja ommeltu
kiinni neulalla ja langalla.

-- Annammeko hänen avata ja lukea sen läsnäollessamme? kysyi
lääniherra.

-- Kuninkaan antaman vallan nojalla vaadin että ensin luemme kirjeen
ja sitte päätämme, onko se annettava vangille vai eikö.

Eerik Banér laski kirjeen käsistään ja Otto herra rupesi sitä
ratkomaan; mutta se oli niin hyvin ommeltu, että junkkarin
kärsivällisyys joutui kovan koetuksen alaiseksi. Huomattiin
kirjeen olevan hienointa pergamettia; neulanlävet eivät olleet
vahingoittaneet kirjoitusta; avatessa tavattiin kirjoituksen
ympärillä hienoja, pisteltyjä lehtiä.

-- Naisten työtä! sanoi Otto herra ylenkatseellisesti. Sisältö oli
seuraava:

    Rakkahin veljeni!

    Ikävöimme sinua enemmän kuin sanat saattavat lausua. Tyynyni on
    joka aamu itkusta märkänä, enkä minä näe ilonpäivää ennenkuin
    sinä taas olet luonamme. Äitimme suru on suurempi kuin saatan
    kuvaella. Kuule nyt, mitä olen ajatellut. Toukokuun lopulla tulee
    nopeakulkuinen laiva viipymään Helgenäsin edustalla; hanki vene,
    joka vie sinut sinne, niin olet pelastettu, rakas veli. Paperi
    loppuu. Me odotamme sinua ja jätämme kertomatta asiain nykyisestä
    tilasta kunnes saamme tehdä sen suullisesti. Tuhat syleilyä
    meiltä kaikilta. Uskollinen, sureva sisaresi, äitisi, sukulaisesi
    ja tuttavasi, me kaikki ikävöimme ja odotamme sinua.

                                                     _Margareta_.


-- Joakim Brahen puoliso, huomautti lääniherra.

-- Jollei hän ole täällä kunniasanansa nojalla, niin ei se ole
kuninkaalle tehdyn valan rikkomista, mutta mitä ruotsalaiset
sellaisista välittävät! puhui junkkari.

-- Säilyttäkää kirje!

-- Vien sen mukaani, kun palaan Kööpenhaminaan. Hovineitsyet saavat
ihailla hienoa ompelusta.

Hetken perästä astui Torkel sisään, tuoden mukanaan kääpiön. Hän oli
luultavasti pienin laatuaan, sillä hän oli tuskin viiden korttelin
pituinen. Pää oli suuri kuin keskenkasvuisella lapsella, mutta muuten
sopusuhtaiseksi muodostunut; kädet olivat suurehkot, jalat pienet.

Ritarit hämmästyivät hänet nähdessään siihen määrään, etteivät
lausuneet sanaakaan.

Kääpiön vilkkaat silmät kiertelivät pitkin huonetta, vihdoin
pysähtyäkseen molempiin ritareihin. Hän laski käden sydämelleen
ja teki syvän kumarruksen. Junkkari purskahti suureen nauruun.
Lääniherra kysyi:

-- Kuka sinä olet?

-- En kukaan, vastasi heikko ääni.

-- Mistä tulet?

-- Ulkoa.

-- Hän se toi kirjeen, vastasi Torkel.

-- Mutta nainen ei sanonut, että se oli kääpiö joka antoi hänelle
kirjeen.

-- Seisoin kannon nenässä, kun hän minut näki.

-- Mistä sait kirjeen? kysyi junkkari.

-- Löysin!

-- Älä valehtele!

-- Se riippui kuun säteissä. Junkkari näytti hänelle nyrkkiään.

-- Tiedätkö että saatan sinut kuristaa?

-- Ankara herra, sitte ette saa tietää mitään.

-- Annetaan hänen olla, sanoi lääniherra ja lisäsi samassa: -- onko
sinulla herraa?

-- Olen vapaa kuin ilman lintu.

-- Tahdotko ruveta palvelukseeni?

Miettivän näköisenä pani kääpiö sormen nenälleen ja katsahti
junkkariin eikä lääniherraan.

-- Ehkä mieluummin tahdot ruveta minun palvelukseeni? kysyi junkkari
nauraen.

-- Lieneepä yhdentekevä.

-- Ei sentään. Mikä nimesi on?

-- Aatami!

-- Tuon näköinen ei ensimäinen isämme varmaankaan ollut, lisäsi
junkkari.

-- Kasvan kunhan ehdin, virkkoi kääpiö.

Järkähtämätön vakavuus teki hänet tavattoman hullunkurisen näköiseksi
ja ritarit nauroivat sydämen pohjasta, mutta pikku mies ei siitä
laisinkaan pahastunut. Hänen kasvonsa pysyivät aivan muuttumattomina.

-- Antakaa minun ottaa hänet luokseni, lausui junkkari, -- ehkä
hänestä voi olla hyötyä meille.

-- Mielelläni, vastasi Banér ja lisäsi, osoittaen junkkaria: -- tämä
ritari...

-- Herra Otto Krabbe, jatkoi kääpiö.

-- Tunnetko hänet?

-- Tunnen kaikki!

-- Tiedätkö kuka minä sitte olen?

-- Kallön herra.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Näenhän sen; ja kääpiö laski käden sydämelleen syvästi kumartaen.

-- No niin, Aatami, jätän sinut nyt herra Otto Krabben haltuun ja
toivon, että palvelet häntä uskollisesti ja nöyrästi.

-- Sinä pahanpäiväinen elukka, tunnet minut nimeltä mutta et enempää,
sopersi junkkari ja otti käteensä ratsastuspiiskan, joka oli pöydällä.

Herrat erosivat. Aatami seurasi junkkaria. Hän sai nukkua huoneessa,
joka oli hänen isäntänsä huoneen ulkopuolella.

Päivä oli ollut rikasvaiheinen. Torkel saattoi äitinsä mökille.
Äänetönnä katseli hän sisarta ja mutisi:

-- Kiitetty olkoon pyhä neitsyt. Nyt tyttö on syönyt tarpeeksi.

-- En saanut _yhtä_ markkaa, kuiskasi äiti tyytyväisenä, -- vaan
_viisi_.




4.

UUSI TUTTAVUUS.


Äsken kuvattuna päivänä olivat useitten Kallölaisten ajatukset
saaneet ikäänkuin uuden suunnan.

Kustaa Eerikinpoika ei unohtanut untaan, hän eli sen uudestaan
ja uudestaan; oli kuin näkymätön käsi olisi herättänyt hänet
horrostilasta ja osoittanut hänelle maalin, joka vaati koko
hänen tarmonsa ja taitonsa. Mutta välillä viivähtivät ajatukset
luostarissa; kasvatus oli kehittänyt hänen synnynnäisiä uskonnollisia
taipumuksiaan, mutta häntä inhoitti, kun hän vaan ajatteli, mitä
siellä oli nähnyt ja kuullut.

Hän ei suinkaan hyväksynyt Iivar Grynin menettelyä, mutta
hänen täytyi myöntää, etteivät munkit parempaa ansainneet. Kun
ajatteli noita paksuja, kiiltäviä, kyynillisen näköisiä naamoja,
likaisia käsiä ja muuta epäsiisteyttä, joka nähtävästi vallitsi
luostariveljien parissa, ja vertasi sitä heidän ammattiinsa, niin
saattoivatko nuo miehet olla Jumalan palvelijoita? Saattoivatko
he johtaa sieluja pelastukseen, nuo miehet, jotka vian lihottivat
jäseniään eivätkä säälineet seurakuntaa, vaan rikastuttivat
luostariaan sen kustannuksella? Kustaa halusi lukea Lutherin
kirjoituksia; ne varmaankin tulevat selvittämään hänelle paljon
asioita.

Lääniherra mietiskeli, kenen kosintaa hänen piti suosia,
"ruotsalaisen" vaiko Oton. Hän oli siitä varma että Kustaa rakasti
hänen tytärtään ja vaikka Kustaa olikin haaveilija, niin oli hän
suurta, rikasta sukua ja pääsisi ehkä tulevaisuudessa ties kuinka
ylhäiseen asemaan.

Lisäksi kuningas tuosta avioliitosta varmaankin tulisi hyvin
kiitolliseksi, sillä sen kautta Kustaa joutuisi Tanskaan ja häntä
saattaisi seurata joukko muita.

Otto Krabbe oli tulinen, raju herra. Eerik herra oli suoraan sanonut
hänelle mielipiteensä: hän ei tahtonut sekaantua asiaan, tapaukset
saivat kehittyä itsestään, hänen rakkaalla tyttärellään oli valta
valita, kenen hän tahtoi.

Ja tyttö oli jo valinnut; oikullinen, hemmoteltu tyttö rakasti
ensi kertaa eläessään. Mutta hänen tunteensa ei ollut voitonvarmaa
rakkautta; se oli epäilystä, pelkoa. Kustaa oli ensimäinen joka ei
heti ollut ruvennut hänen orjakseen; hän ei, niinkuin hänen muut
ihailijansa ja tuo Otto Krabbe, ollut madellut hänen jalkainsa
juuressa kerjäämässä häneltä rakkautta.

Mutta tyttö luuli, että hän salaa häntä rakasti; hän soitti luuttua
ja lauloi niin kauniisti, kun Dorotea häntä pyysi; istuihan hän
tuntikausia naisten huoneessa ja vaikkei hän lausunut montakaan
sanaa ja vaikkei hänen haaveksiva katseensa kuin harvoin pysähtynyt
Doroteaan, niin ehkä hän sittenkin itsekseen ajatteli, että hän oli
kaunein tyttö maailmassa ja ainoa, jonka rakkaus saattoi tuottaa
hänelle lohdutusta.

Mitä hän muuta olisi tarkoittanut silläkään kertaa, kun Dorotea oli
toistanut lukemansa sanat: "voimakas rakkaus tuottaa sekä iloa että
surua"; hän oli pusertanut hänen kättään, silmissä oli ollut kyyneliä
ja hän oli paikalla lähtenyt huoneesta.

Niin, Dorotean täytyi pakoittaa hänet tunnustamaan rakkautensa, jopa
pian.

Viedessään kääpiötä huoneeseensa oli Otto Krabbe jo miettinyt, kuinka
tätä parhaiten sopisi käyttää hänen tarkoitustensa palvelukseen. Hän
tiesi ettei tuota pikku miestä saata taivuttaa kuin hyvyydellä ja
että piiska oli jätettävä viime keinoksi. Aatami kertoi tulleensa
kaupunkiin hollantilaisella laivalla, jonka nimeä hän ei tietänyt.
Vähää ennen maallenousua oli kapteeni, pienen erehdyksen takia,
armottomasti lyönyt häntä; sentähden hän heti maalle päästyä oli
karannut. Mahdotonta oli saada häntä kertomaan, miten kirje oli
joutunut hänelle, tai oliko joku toinen antanut sen naiselle; Otto
herra heitti koko asian sikseen.

-- Menneisyyteen en enää kajoa, sanoi hän, -- mutta katso että
tästälähtien parannat muistamiskykyäsi.

Aatami sai vapaasti liikkua linnassa; kaikki juttelivat hänen
kanssaan ja nauroivat hänen sukkelia vastauksiaan. Lääniherra
antoi ommella hänelle kauniin puvun ja Dorotea lahjoitti hänelle
pitsikauluksen ja tahtoi tehdä hänet paasikseen.

-- Hän on minun, kaunis neiti, sanoi junkkari.

-- Onko se totta, Aatami? kysyi neiti nauraen.

-- Takki on lääniherran, sydän kuuluu teille, vastasi kääpiö
kumartaen.

-- Mutta järki, tahto ja toimi kuuluvat minulle, puhui Otto herra.

-- Millä perustuksella?

-- Valtani nojalla, ihana immyt; mutta voisin sentään muutamilla
ehdoilla...

-- Ei mitään ehtoja; minun suosiotani ei osteta.

-- Katsokaa ettette lahjoita sitä arvottomalle. Dorotean silmät
säihkyivät, mutta seuraavassa hetkessä hän, suloisesti hymyillen,
virkkoi:

-- Kuinka voitte sanoa niin?

-- Dorotea! ja ritari tahtoi tarttua hänen käteensä.

-- Kuinka talonne rakennustyö edistyy? kysäisi Dorotea, vetäen pois
kätensä.

-- Minun pitäisi lähteä sinne, mutta ero teistä moneksi päiväksi...

-- Mutta ajatelkaa jälleennäkemistä!

-- Tänne saapuessani ette ollut minulle suosiollinen; ehkä sekin
pieni jalansija, jonka olen onnistunut teissä voittamaan, on häviävä
poissaollessani.

-- Pieni jalansija! Mistä te tiedätte että se on pieni? Dorotea kätki
kasvot käsiinsä. Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen.

-- Suostu siis tekemään minut onnelliseksi! huudahti hän
intohimoisesti.

-- Lähtekää, lähtekää, sitte saamme puhua likemmin, kun palaatte.

-- Lähden varhain huomen-aamuna, mutta älkää leikitelkö kanssani,
saatte sen kalliisti maksaa. Niillä sanoilla jätti ritari huoneen.

Pelästyneenä jäi Dorotea katsomaan hänen jälkeensä.

-- Mitä hän voi tehdä? äänsi hän itsekseen; -- enhän sitäpaitsi ole
luvannut mitään! ja alaspainunein katsein, posket kalpeina hän,
ajatuksiin vaipuneena, palasi naisten luhtiin.

Kumpikaan ei ollut huomannut että kääpiö oli istunut huoneessa,
ikkunaloukon kätkössä. Ilkeä hymy vetäysi hänen pikkuvanhoille
kasvoilleen; hän huomasi lattialla pienen, punaisen nauharuusun,
jonka Dorotea oli pudottanut; hän otti sen kiireesti ja livahti ulos.
Käytävässä seisoi vielä ritari, ajatuksiin vaipuneena. Nähdessä
kääpiön, nousi hänen poskilleen suuttumuksen puna.

-- Sinä olit tuolla sisällä, jymisi hän.

-- Kas tässä! sanoi kääpiö ja ojensi hänelle nauharuusun.

-- Onko se häneltä?

-- On.

Ritari painoi nauhan huulilleen ja kätki sen rintaansa vastaan.

-- Tule, tahdon puhua kanssasi, sanoi hän, ja he astuivat ritarin
huoneeseen.

-- Huomaa nyt tarkkaan mitä sinulle sanon. Lääniherra lahjoitti
sinulle vaatteet ja neiti kauluksen, mutta minä, Otto Krabbe, annan
sinulle vitjat, jotka ovat kymmenen kertaa kallisarvoisemmat, jos
sinä säntillisesti täytät käskyni.

-- Puhukaa, ankara herra!

-- Tunnethan vangin, Kustaa Eerikinpojan?

-- Kyllä tunnen vangin!

-- Sinun pitää poissaollessani lakkaamatta pitää häntä silmällä,
jotta palatessani voit tehdä tarkan tilin; ymmärrätkö?

-- Voinhan käydä asialla hänen luonaan ja etsiä hänen suosiotansa,
taikka istuutua katolle vastapäätä hänen ikkunaansa ja nähdä kaikki
mitä hän tekee.

-- Hyvä; mutta siinä ei ole tarpeeksi, lisäsi junkkari epäillen.

Kääpiö katseli häneen tarkkaavaisesti, mutta ei ollut häntä
ymmärtävinään.

-- Dorotea neiti...

-- Pitää minusta.

-- Hän on jo kerran tehnyt sinut uskotukseen, hymähti Otto herra.

-- Ehkä hän tekee sen useamminkin.

-- Jos hän sen tekee ja sinä saatat edistää aikeitani, niin lisään
monin kerroin vitjojen arvoa.

Kääpiö suuteli nöyrästi ritarin kättä ja lupasi tehdä mitä suinkin
taisi.

-- Hän tulee teitä tapaamaan huomenna lähtöaikaan, kertoi hän hiukan
myöhemmin.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Siksi että hän kysyi, mihin aikaan lähtö tapahtuu. Jo likeni sekin
aika jolloin junkkari Gregori Ulftand ja hänen puolisonsa aikoivat
jättää Kallön; siksi seisoi naisten pöytä illalla tyhjänä; kaikkien
piti olla läsnä, kun kallisarvoisia myötäjäisiä järjestettiin
matkalle.

Otto Krabbe oli tosin toivonut vielä kerran tapaavansa Dorotean,
mutta hän ei sen enempää surrut pettymystään, vaan kun hän
lääniherran kanssa viimeistä kertaa istui juomapöydän ääressä, kertoi
hän hänelle, että työ hänen kartanollaan tästälähin nopeasti tulisi
sujumaan eteenpäin; sillä nyt hän varmaan tiesi pian saavansa saattaa
kotiin Dorotean morsiamenaan; hän toivoi että Eerik Banér tästälähin
pitäisikin häntä likeisenä sukulaisena.

Eerik Banér hämmästyi siihen määrään ettei hän tietänyt mitä vastata,
mutta junkkari vain nauroi ja toisti, että hän ja Dorotea jo ovat
sopineet keskenään.

Varhaisena aamuna hän läksi; joku siellä tosin liehutti liinastaan,
mutta se ei tullut neidin ikkunasta; tai ehkä neiti todellakin oli
istunut salissa, jottei myöhästyisi; siinä tapauksessa se totisesti
oli suuri todiste hänen rakkaudestaan!

Ritari iski kannukset hevosen kylkiin ja ratsasti sellaista kyytiä,
että palvelijat tuskin pysyivät hänen perässään. Hänen piti kiiruhtaa
pois, voidakseen sitä pikemmin kiiruhtaa takaisin.

       *       *       *       *       *

Melkeinpä Iivar Gryn katui paksua pilaansa, vaikkei hän tahtonut sitä
myöntää. Nuoli ei ollut edes ihoa raapaissut, mutta se oli pannut
hänet pelkäämään jotakin tuntematonta, joka saattoi tapahtua silloin
kun sitä vähinten odotti.

Sentähden hän enimmäkseen pysytteli kotona ja selitti Mette rouvalle
niin kauvan roikkuneensa hevosen selässä, että nyt tahtoo koettaa,
miltä tuntuu astua omilla jaloillaan.

Nuoren parin lähtövalmistukset olivat loppuneet. Sofia rouva kylpi
kyynelissä ja otti hellät jäähyväiset omaisiltaan.

Kustaa herra kiitti kaikesta hänen ystävällisyydestään ja toivotti
hänelle onnea; mutta kun hän sitte lahjoitti hänelle muutamia
ruotsalaisia lauluja, jotka hän häntä varten oli kirjoittanut, niin
ei Sofia enää voinut pidättyä, vaan lankesi hänen kaulaansa ja
suuteli häntä.

Veri karkasi Dorotean kasvoille; töintuskin hän sai pysytyksi tyynen
näköisenä. Junkkari Gregori ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä,
mutta lääniherra nauroi ja sanoi, että veli ja sisar kyllä saivat
syleillä toisiaan, vaikkapa kaksikin kertaa.

Kun jäähyväismalja oli tyhjennetty, esitti Iivar Gryn, että
lähdettäisiin saattamaan morsiusparia. Sofia rouva katseli rukoillen
Kustaaseen, joka paikalla suostuikin ehdotukseen. Lääniherra sanoi
myöskin tahtovansa lähteä kappaleen matkan päähän, siitä sitte
jatkaakseen Randersiin, jonne häntä kauvan oli odotettu.

Alussa oli Doroteakin aikonut lähteä saattamaan, mutta kukaan ei
käskenyt häntä; hän edellytti ettei Kustaa ajattelisi kuin Sofiaa
ja hän kärsi mustasukkaisuuden kamalimpia tuskia. Kun sisar viime
hetkessä kuiskasi hänelle: "suo anteeksi, mutta saathan sinä
tästälähtien yksin pitää hänet", käsitti hän, mitä tähän saakka
ainoastaan oli aavistanut. Mutta entä jos Kustaa rakasti Sofiaa eikä
häntä?... Silloin ei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä... hän
tahtoi mennä luostariin ja kätkeytyä koko maailmalta.

He olivat kaikki lähteneet ja Dorotea lepäsi pehmeällä penkillä
itkien ja nyyhkyttäen.

Mette rouva luuli hänen itkevän sisartaan ja arveli surun pikemmin
haihtuvan, jos hän saisi olla yksin; pitihän rouvan sitäpaitsi pitää
huolta siitä, että paljot sokerileivokset ja viinit joutuivat lukon
taa; sillä nyt olivat kai makeanleivän päivät menneet, ja Mette
rouvalta pääsi huokaus.

Dorotea kuuli jonkun liikkuvan ja kääntyessään huomasi hän kääpiön
olevan huoneessa.

-- Mitä sinä tahdot? huusi hän hänelle.

-- Palvella teitä, jos sallitte.

-- Sitä et voi.

-- No, huvittaa teitä ehkä.

-- Mene tiehesi, minä tahdon olla rauhassa.

Kääpiö katosi, mutta muutaman minuutin perästä hän palasi, kädessään
kukkakimppu.

-- Kas, nämät otin vangin huoneesta.

Dorotea nousi kiireesti. Ne olivat tuoreita kevätkukkia, varmaankin
ne olivat poimitut ruukusta neitojen luhdin ikkunalla.

-- Kuka ne on antanut hänelle? kysyi Dorotea mielenliikutuksissaan.

-- Sitä hän ei ole kertonut.

-- Vai tietääkö hän siis sen?

-- Ei mutta hän luulee.

-- Mitä hän sitte luulee? kirkaisi tyttö kiivaasti.

-- Sitä en uskalla sanoa.

-- Mutta minä käsken, ja neiti polki ärtyneesti jalkansa maahan. --
Kenen hän luulee ne antaneen?

-- Teidän, jalo neiti.

Kukkaset putosivat hänen kädestään, rinta aaltoili raivoisasti ja hän
kätki kasvonsa tyynyihin, peittääkseen mielenliikutustaan.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän kääpiön polvillaan edessään.

-- Tappakaa minut, puhui hän, -- olen sen ansainnut.

-- Sinäkö sen siis teit?

-- Niin, jalo neiti, minä.

-- Miksi sen teit?

-- Hän on niin onneton ja hän jumaloi teitä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Luen sen hänen silmistään.

-- Osaatko lukea minunkin silmistäni?

-- En uskalla koettaa. Dorotea hymyili vaistomaisesti.

-- Mitä hän sanoo noista kukkasista?

-- Ne ovat hänen ainoana ilonaan.

-- Mistä sinä niitä saat?

-- Milloin mistäkin; nuo puolikuolleet löysin pihasta, ne ovat
pudonneet neitien luhdista.

-- Huomenna saat tuoreempia... mutta että hän todellakin luulee että
minä...

-- Jos tahdotte, niin...

-- Ei, antaa hänen olla siinä luulossa, onnetonta pitää lohduttaa,
jos voi...

-- Hän on niin onneton ja tämä viimeinen...

-- Mitä tarkoitat?

-- Ruotsalaista kirjettä.

-- Onko Ruotsista tullut kirje?

-- On. Minä löysin sen.

-- Ja annoit sen hänelle?

-- Ei, lääniherra ja herra Otto...

-- Vai niin. Jos he saivat sen käsiinsä, niin ei hän sitä koskaan
näe. Tiedätkö mitä se sisälsi?

-- En, mutta se oli niin kauniisti kirjaeltu, että se varmaankin oli
joltakin aateliselta rouvalta tai neidiltä.

Hetkeksi Dorotea laski kädet silmilleen ja virkkoi sitte:

-- Tiedätkö kenen hallussa kirje on?

-- Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.

-- Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen... ja jos se
hänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta...
Jos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.

Kääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.

-- Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.

Dorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.

-- Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin
huulilta, virkkoi hän miltei halveksien.

Suru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien
aikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa;
hän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.

Kustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei
hän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin
oli poissa, nyt hän varmaankin puhuu... mutta kirje, ruotsalainen
kirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa
tietää... isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna
hänelle rauhaa.

Ilta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa
saattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan
rajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään
ei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen
pimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin
voimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus
huojui kuin hirveän painon alla.

Nyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet
auki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan
saakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.

Sade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja
eläimet vapisemaan pelosta.

Dorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei
tullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää
erään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen
yli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle
murskaantuneita oksia.

Nuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä
lattialle.

Tointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri
hänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin
väsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.

Vasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva
istui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui
sellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:

-- Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?

-- Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.

-- Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.

-- Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta
hävitys on kauhea.

-- Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.

-- Ettekö kuule mitä kysyn?

-- He eivät vieläkään ole kotona.

-- Eivät vieläkään kotona! Dorotea hypähti kiireesti ylös. -- Mitä
sitte nyt olette tehneet?

-- Lähettäneet väkeä kaikkiin suuntiin,

-- Ovatko he palanneet?

-- Kaikki, paitsi kääpiö.

-- Silloin ei vielä olla hukassa, sillä hän on järkevämpi kuin he
kaikki yhteensä.

Hän pukeutui kuumeentapaisella kiireellä.

-- Lähden itse etsimään.

-- Se ei sovi jalosukuiselle neidille...

-- Minä sanon että tahdon ja lähden, huudahti Dorotea. -- Älköön
kukaan koettakokaan minua estää.

Samassa koputettiin oveen ja Aatami astui sisään; hän näytti
väsyneeltä ja rasittuneelta.

-- Oletko löytänyt heidät? huudahti Dorotea häntä rastaan.

-- Olen. He tulevat.

Tyttö juoksi ikkunaan; hetken perästä hän kirkaisi läpitunkevasti.

-- He ovat haavoittuneet, ehkä kuolleet! huusi hän epätoivoisasti.

Mette rouva kiiruhti myöskin paikalle ja näki ihmisjoukon hiljaa
liikkuvan eteenpäin. He kantoivat välissään kahta paaria.

-- Pyhä neitsyt! huudahti hän.

-- Elääkö hän? kysyi Dorotea kauhistuneena.

-- Elää, jalo neiti, hän elää. Katsokaa, ihmelääkäri joka tuossa
astuu jälkimäisenä, antoi hänelle juomaa, joka vaivutti hänet uneen.

-- Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti
Dorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.

Niinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna
laajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta
ruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui
hyvän matkaa alas rinnalle.

Hän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja
ryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja
laskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin
hiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.

Dorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen
rauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin
sairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa
ja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.

-- Torkel! huusi hän.

Torkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.

-- Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin
valveella. Tässä avain.

Lääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin
huolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt
jotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän
avasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.

-- Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta
onnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.

-- Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan
teitä, vastasi Ingiald; -- luulen kuitenkin että teidän siitä on
kiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää
tarvita täällä.

Hän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.

-- Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon
kysyttävää, kuiskasi hän.

-- Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.

-- Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen
vuoteen omana, virkkoi Iivar herra, -- mutta ruumiini on niin
kolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.

-- Sen saatte heti, vastasi neiti. -- Sitte odotan teitä saliin,
jossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.

Hetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat
saliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta
aterian loputtua virkkoi Iivar herra:

-- Nyt olen valmis kertomaan.

-- Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.

-- Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.

-- Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.

-- Ei rehellisessä taistelussa!

-- Voiko aseeton mies antautua taisteluun? Mutta kertomus ei tule
täydelliseksi ilman Torkelia.

Torkel kutsuttiin paikalla sisään.

-- Pyydän että jätätte minulle sananvallan, jatkoi Iivar herra,
nostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle.

-- Saatoimme matkustajamme noin neljän penikulman päähän ja
käännyimme sitte molemmat Torkelin kanssa kotiinpäin. Olisimme
varmaankin ehtineet tänne rajuilman tieltä, jollei noin puolen
penikulman matkan päässä... Olihan se niin?

Hän katsahti Torkeliin, joka myöntäen nyökäytti päätään.

-- Silloin tuo ratsastaa rinnalleni ja sanoo: "meitä ajetaan takaa".

-- Sanoin sen Kustaa herralle.

-- No se on sama; "kuinka monta heitä on"? kysyin minä.

Hän katsahti Torkeliin.

-- "Kahdeksan tai kymmenen", vastasin minä.

-- Sattumalta loin katseeni syrjään ja huomasin vihollisten joukossa
yhden luostariveljistä; vaikka hän oli pukeutunut sotisopaan,
tunsin villoista lampaani. Kahdeksan tai kymmenen kolmea vastaan,
joista yksi aseeton! Jos siinä olisi tullut kysymykseen oikea
painiskeleminen, niin olisimme saattaneet koettaa, mutta heillä oli
kaikilla jouset, joten siitä olisi tullut täydellinen taistelu, ja
meidän mahdoton puolustautua.

"Kiireesti tälle metsätielle"! sanoi Kustaa herra, ja me seurasimme
häntä.

-- Silloin alkoi nuolia lennellä ympärillämme, en käsitä etteivät
ne sattuneet meihin, mutta kaikki hevosemme haavoittuivat ja minä
putosin satulasta. Kun elämä on kysymyksessä, niin jalka on nopsa;
toverini hyppäsivät hevosen selästä ja me pakenimme kaikki pieneen
luolaan tai rotkoon, joka pistihe vuoren sisään; Kustaa herra työnsi
minut kaukaisimpaan soppeen ja Torkel seisoi likinnä ovea.

-- Tiheän pensaikon takana, huomautti Kustaa.

-- Silloin astui esiin muuan, jota en tuntenut, ja sanoi, etteivät
he Kustaa herralle tahtoneet tehdä mitään pahaa, mutta ritari Iivar
Gryn oli polttanut heidän talonsa ja vienyt heiltä elukat; häntä he
tahtoivat puhutella, pahaa tekemättä, jos hän vain vapaaehtoisesti
lupaisi heitä seurata.

-- Tiesin kyllä edeltäkäsin, että munkit tahtovat kostaa, jota
pikemmin sitä parempi. "Hyvä", lausuin siis, "seuraan teitä".

-- "Älä päästä häntä, Torkel", huusi Kustaa herra ja puhui sitte
ulkopuolella seisovalle pirulle: "te ette saa häntä, ilman että
raivaatte tien minun ruumiini yli, mutta muistakaa että herra Eerik
Banér vaatii teitä tilinteolle..."

-- Nyt he alkoivat keskustella, mutta saalis oli satimessa eivätkä
he tahtoneet päästää sitä käsistään. Mutta samassa puhkesi rajuilma
valloilleen, ympärillä ryski ja vonkui niinkuin maailman lopun
edellä. Salama halkoili suuria kiviä, heitellen sirpaleet kauvas,
puut nousivat juurineen maasta, ja koko ryövärijoukko läksi
käpälämäkeen.

-- Minä puolestani luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta iloitsin
siitä että saisin lopettaa päiväni hyvässä, rehellisessä seurassa! --
Iivar otti viinikannusta aika kulauksen ja kääntyi Torkelin puoleen:
-- jatka nyt, mutta pian.

-- Tiesin, alkoi tämä, -- isä Ingialdin oleskelevan näillä seuduin,
mutta en koskaan ennen ollut käynyt hänen luonaan. Silloin huomasin
vuoren rotkossa valon, joka liikkui. Sisällinen ääni sanoi minulle,
että isä Ingiald on siellä, ja minä kiirehdin valoa kohti. Hän tuli
vastaani ja kun minun piti ruveta kertomaan, niin hän jo sanoi
tietävänsä kaikki ja astui edelläni. Hänen viittauksestaan vetäysivät
ritarit syvemmälle vuoren sisään, kunnes... niin, en saata kertoa,
mutta ihmeellistä se oli.

-- Siinä oli korkea, holvattu luola, jota äärettömät,
kristallintapaiset pilarit kannattivat, ja ne säteilivät tuhansissa
väreissä, kun tulisoihdut niitä valaisivat, puhui Kustaa herra; --
siellä kummallinen isäntämme otti meidät vastaan ja tarjosi meille
väkevää, maustettua viiniä.

-- Niin, sitte en enään tiedäkkään mitään, lisäsi Iivar herra huoaten.

Torkel jatkoi:

-- Ingiald vei Kustaa herran ja minä ritari Iivarin pehmeälle
sammalvuoteelle ja siihen he nukkuivat niin raskaasti, etten luullut
heidän enää milloinkaan heräävän. Kysyin isä Ingialdilta, oliko hän
tappanut heidät, mutta hän sanoi: "kun viholliset tunkeutuvat tänne,
niin he tapaavat heidät kuolleina; mutta sinun täytyy kiirehtiä
linnaan hankkimaan paareja ja väkeä kantamaan heitä pois." Kysyin,
eikö olisi parempi lähettää aseilla varustettuja miehiä, mutta
hän vastasi, että vihollinen varmaankin saapuisi lisätyin voimin;
linnanväellä ei sitäpaitsi olisi johtajaa, ja verenvuodatusta tuli
välttää.

-- Kiipesin puuhun ja hyppäsin siitä toiseen, kunnes pääsin ulos
tiheimmästä metsästä. Tuontuostakin näin hiipiviä olentoja, jotka
olivat ikäänkuin pitämässä vahtia. Välistä astuin alas puusta ja
juoksin pitkät matkat. Vihdoin tapasin Aatamin ja kerroin hänelle
kaikki. Aloin sitte rientää takaisin, viime matkaa yksinäni, pitkin
puita, sillä silloin niitä heittiöitä kymmenittäin luikki rotkon
ympärillä.

-- Eikö kukaan sinua huomannut? kysyi Mette rouva.

-- Minä osaan matkia kaikkien lintujen ääniä, vastasi Torkel,
levittäen suunsa kummalliseen irvistykseen.

-- No entä sitte, kun ruumissaatto tuli? kysyi Iivar herra
innokkaasti.

-- Isä Ingiald otti Kustaa herraa päästä ja minä jaloista, linnasta
tulleet miehet nostivat Iivar herran paareille ja niin sitä
lähdettiin; mutta minä itkin jo täyttä kurkkua, sillä luulin Kustaa
herran kuolleeksi.

-- Ja niin sitä mentiin! virkkoi ritari Iivar.

-- Ja isä Ingiald alkoi veisata ruumisvirttä ja me yhdyimme kaikki
siihen.

-- Entä munkit, mihin ne joutuivat?

-- Ensin kulki jälessämme koko joukko, mutta sitte he hajoamistaan
hajosivat.

Dorotea täytti pikarin viinillä ja ojensi sen Torkelille.

-- Juo, lausui hän, -- olet käyttäytynyt kelpo palvelijan lailla.

Poika kumartui maahan saakka ennenkuin hän neidon kädestä otti
pikarin.

-- Niin siis ystäväni munkit nyt toiseen kertaan ovat saaneet pitkän
nenän! huudahti Iivar herra ja nauroi niin että vatsa hytki.

-- Mutta kunhan ei vanhus nyt saisi kärsiä? kysyi Kustaa herra
levottomasti.

-- Ei, vastasi Iivar, -- hän sanoo munkkeja Baalin papeiksi ja he
luulevat hänen olevan yliluonnollisten voimien palveluksessa.

Kustaa läksi pian huoneesta, mutta Iivar viipyi siellä kauvan aikaa,
hän ei tarpeeksi voinut ylistää Kustaan rohkeutta.

-- Jos hänellä edes olisi ollut veitsi tai tikari aseenaan, mutta
ajatelkaa, hän oli aseeton! Varmaankin hänen uljas miehekkyytensä ja
pelottomuutensa laimensi heidät.

Neiti kuunteli väsymättä tuota ylistyslaulua, mutta tuontuostakin
täytyi hänen ajatella kirjettä: tekisikö se hänen toiveensa tyhjiksi?

Lääniherraa ei voinut odottaa kotiin ennenkuin kolmen päivän perästä
ja miltei koko sen ajan istui Kustaa huoneessaan. Hän soitteli siellä
luuttua, suruisia, valittavia säveliä, ja tyttö kärsi epätoivoisan
tuskia, kun ei hän saanut antaa hänelle lohdutusta -- sitä lohdutusta
jota hän tahtoi. Mutta jos hän taas huokaili ajatellessaan tuota
ruotsalaista tyttöä, silloin Dorotea tiesi vihaavansa häntä.

Kolmantena päivänä kutsui hän Aatamin luokseen.

-- Mikä ruotsalaista vaivaa? kysyi hän niin välinpitämättömästi kuin
suinkin.

-- Kirje, sanoi kääpiö ja räpytti silmiään.

-- Tietääkö hän sitte?

-- Varmaankin.

-- Kuka on...?

-- Ehkä isä Ingiald.

Dorotea painoi alas päänsä. Hän uskoi niinkuin kaikki muutkin, että
isä Ingiald tiesi sekä olleet että tulevat tapahtumat.

-- Mitä ritari tekee? kysyi hän hetken kuluttua.

-- Ritari Iivar Gryn on vähä väliä hänen luonaan kertomassa
luostareista.

-- Mutta onhan hän välistä yksin.

-- Silloin hän soittaa ja laulaa tai astuu edestakaisin huoneessaan.

-- Entä kukkaset? kysyi neiti hiljaa.

-- Kun tänään istuin katolla vastapäätä, näin että hän suuteli niitä.

Neidin pää painui syvästi alas.

-- Odota, virkkoi hän, kiirehti pois ja palasi hetkisen perästä,
kädessään ruusu.

-- Vie tämä hänelle, käski hän.

-- Teiltäkö, jalo neiti?

-- Niin, minulta.

Kääpiö läksi ja Dorotea jäi seisomaan, kummastellen omaa rohkeuttaan.
"Mitä hän tuleekaan minusta ajattelemaan"? kuiskasi hän itsekseen.
"No niin, saan ainakin sitte tietää hänen ajatuksensa."

Päivälliselle tullessa kantoi Kustaa ruusua napinlävessään. Hän
suuntasi paikalla askeleensa Dorotean luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Kiitos, sanoi hän ja loi tyttöön syvät, siniset silmänsä, --
teidän osanottonne ja myötätuntoisuutenne ovat ainoat valonsäteet
elämäni synkällä tiellä; ja hän suuteli pientä kättä.

Mutta oikullinen, suulas tyttö jäi sanatonna seisomaan hänen eteensä;
ja herra Iivar ja rouva Mette ylläpitivät keskustelua pöydässä.
Aterian jälkeen kiiruhti hän huoneeseensa kokoamaan ajatuksiaan.

Rakastaako hän häntä todellakin, vai onko hän vasta
rakastumaisillaan? Täytyykö hänet todellakin voittaa tuuma
tuumalta...? No niin, Dorotea päätti tehdä sen... hän rakasti häntä
sydämensä koko voimalla; hän ei saattanut jäädä tunnottomaksi, kun
Dorotea, jota niin monet rakastivat, oli hänelle suosiollinen.

Mutta kirje! Siitä riippui kaikki, ettei hän vielä ollut lahjoittanut
sydäntään toiselle. Kuinka Dorotea ikävöi isänsä kotiintuloa!

Lääniherra tuli vasta neljäntenä päivänä ja silloin hän paikalla
tahtoi kuulla ritarien seikkailusta; Iivar herra kertoi siitä niin
laveasti että Dorotea jo pelkäsi, ettei hän enää saisikaan puhutella
isäänsä kahdenkesken.

Lääniherra epäili, pitikö hänen ryhtyä laillisiin toimenpiteisiin;
hän tahtoi puhutella Ingialdia, mutta tämä oli jo poissa eikä kukaan
saattanut sanoa, mihin hän oli joutunut.

Eräänä päivänä aikoi hän lähteä luostariin käymään, kun Dorotea äkkiä
astui hänen eteensä.

-- Etkö näe, rakas isä, kuinka Kustaa herra on surullinen?

-- Eikö sinun läsnäolosi voi lohduttaa häntä?

-- Hän toivoo kirjettä.

-- Sitä hän ei tule saamaan.

-- Raaskisitko sinä kieltää häneltä sen?

-- Olen sen jo tehnyt, vastasi lääniherra varomattomasti.

-- Hänen kodistaanko se oli?

-- Jopa hänen sisareltaan.

-- Se on julmaa. Mikset anna sitä hänelle?

-- Siksi että häntä siinä kehoitetaan karkaamaan.

-- Mutta jos me edeltäkäsin tiedämme tuumat, niin voimmehan tehdä ne
turhiksi.

-- Parempi on hänen luulla, että ovat hänet unohtaneet.

-- Kustaa Eerikinpoikaa ei kukaan unohda! huudahti Dorotea kiihkeästi
ja punastui.

-- No, pidä sinä kiinni hänet, vastasi Eerik herra.

-- Näytä minulle ensin kirje.

-- Mahdotonta!

-- Mutta minä sanon että minun täytyy tietää, onko kirje todellakin
hänen sisareltaan.

-- Otto Krabbe sanoi niin.

-- Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan.

-- Oletko jo mustasukkainen?

-- Ehkä; anna minulle kirje.

Lääniherra läksi huoneeseensa ja Dorotea seurasi häntä.

-- Sinun täytyy jo tänään antaa se minulle takaisin, huomautti hän.

Tyttö otti kirjeen ja riensi pois.

Hetken perästä, kun Kustaa herra Iivar Grynin kanssa palasi metsältä,
tuli kääpiö häntä vastaan.

-- Jalo herra, teitä odotetaan tuonne mökkiin järven rannalle.

-- Ahdin tytärkö odottaa? kysyi Iivar.

-- Lääniherra kai, vastasi Kustaa ja riensi mökkiä kohti. Mutta
suuresti hän hämmästyi nähdessään siellä Dorotean, joka ujona ja
hämillään hymyili häntä vastaan.

-- Tekö, kaunis neiti! huudahti hän.

-- Anteeksi, herra Kustaa, mutta minulla on teille tärkeää asiaa.

Hänen äänensä vapisi, hän uskalsi tuskin nostaa silmiänsä.

-- Tulkaa istumaan, neiti, olette kiihtynyt, sanoi Kustaa, vei hänet
penkille ja istuutui hänen viereensä.

-- Älkää ajatelko pahaa minusta.

Hänen luonteensa oli ikäänkuin muuttunut; rakastettunsa seurassa
oli hän ujo tyttö, joka pelkäsi niin että hän tuskin uskalsi nostaa
katsettaan.

-- Kuinka voitte sellaista sanoakaan? Kuka minulle on ollut niin hyvä
kuin te? En koskaan voi teitä kiittää enkä palkita siitä mitä olette
minulle tehnyt.

-- Olette ollut niin surullinen viime päivinä; se on minuun koskenut.

-- Hyvä, rakastettava lapsi! Kustaa veti häntä likemmä niin että
hänen päänsä lepäsi hänen olkapäällään.

-- Sain tietää että teille tänne on tullut kirje, jota ette ole
saanut.

-- Olen kuullut sen, vastasi Kustaa synkkänä ja nousi kiireesti ylös.

-- Tässä se on! Tyttö ojensi hänelle kirjeen.

-- Dorotea!

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja otti vastaan rakkaan,
kallisarvoisen kirjoituksen. Mutta vastoin Dorotean odotusta meni hän
ulos saadakseen häiritsemättä lukea sen; hän oli itkenyt, sen tyttö
huomasi, mutta nyt hän taas oli tyyni.

-- Otin sen isältäni, sanoi Dorotea hiljaa.

-- Hyvä Jumala teitä siitä palkitkoon, sanoi hän, laskien kirjeen
hänen käteensä. -- Te olette nostanut raskaan taakan vankiraukan
sydämeltä, kun vielä kerran annoitte hänelle tilaisuuden nähdä
rakkaan sisaren käsialan.

-- Hyvästi, herra Kustaa, sanoi tyttö hiljaa.

-- Olkaa niin hyvä ja kutsukaa minua Kustaaksi, kun olemme
kahdenkesken, puhui Kustaa lämpöisesti. -- Pitäkää te minua veljenä
ja olkaa te minulle rakkaana ja rakastavaisena sisarena.

Väri tytön poskilla vaihteli; sellaiseksi ei hän ollut ajatellut
heidän suhdettaan; mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja ujosti hän
lausui:

-- Kustaa!

Kustaa sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.

-- Tämä on ihanin hetkeni pitkistä ajoista, ja sinua, Dorotea, minun
on siitä kiittäminen! sanoi hän tulisesti.

He seisoivat käsitysten, tuntien tuota suloa, jota kahden sydämen
keskinäinen rakkaus henkii. Samassa kuului ulkoa ääniä.

-- Mene! huudahti Dorotea.

Kustaa totteli ja heti luolan ulkopuolella tapasi hän herra Otto
Krabben, joka synkkänä, kylmästi tervehtien astui hänen ohitsensa
luolaan.

Hän jäi pelästyneenä kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulunut; samassa
tuli Otto herra takaisin ja asteli hänen ohitsensa, sanaakaan
lausumatta.

Kustaa kiirehti heti takaisin luolaan; se oli todellakin tyhjä,
Dorotea oli kadonnut, melkein kuin taikasauvan kosketuksesta.

Kun Kustaa palasi huoneeseensa, tuli Torkel nöyränä häntä vastaan.

-- Herra, sanoi hän, -- te olette ollut niin hyvä meitä kohtaan ja
äiti kyllä mielellään olisi toimittanut tuon kirjeen, vaikka sitte
kävi niin hullusti. Nyt Otto herra epäilee, että minä tahdon palvella
teitä, ja sentähden täytyy minun heittää virkani.

-- Onko jotakin erityistä syytä?

-- Ritari kysyi teitä ja minä vastasin, etten tiedä missä olette.

-- Etkö nähnyt minun menevän luolaan?

-- Näin, mutta en luullut... poika punastui korviin saakka.

-- Ei sinua toki sentähden eroiteta palveluksestasi.

-- Minä en saa päästää teitä näkyvistäni.

-- Sitähän et olekkaan tehnyt, mutta nyt saat kärsiä sentähden että
minusta pidät.

-- Minä muutan kotiin äidin luo; jos johonkin voitte minua käyttää,
niin tiedätte missä olen.

Kustaa otti sileän sormuksen sormestaan.

-- Tämä on pieni lahja, sanoi hän, -- mutta jos Jumala minua auttaa,
niin vaihdan sen parempaan.

Torkel suuteli itkien hänen kättään ja läksi.

Dorotea tunsi linnaan vievän salatien. Hän oli juuri käyttänyt sitä.
Tultuaan huoneeseensa kutsui hän palvelijattarensa.

-- Missä herra Otto Krabbe on?

-- Lääniherran luona.

-- Mene paikalla sinne ja sano, että Mette rouva ja minä odotamme
häntä.

Vanha rouva oli tottunut hänen oikkuihinsa ja nyt niinkuin aina hän
mukautui. Kun Otto herra hetkisen perästä astui sisään, tapasi hän
molemmat naiset käsityön ääressä Mette rouvan huoneessa.

-- Oletteko kauvan ollut täällä? kysyi Dorotea tervehdittyään. Hän
oli kyllä nähnyt, että ritaria vaivasi epäluulo, jota ei hän edes
koettanut peittää.

-- Pelkään tulleeni teidän mielestänne liian aikaiseen ja itseni
mielestä liian myöhään.

-- Sitte tulitte varmaankin varhain aamulla, sillä me olemme jo
tuntikausia istuneet täällä.

-- Mutta palvelijattarenne sanoi sentään...

-- Minä en koskaan kysy palvelijattareltani lupaa, vaan menen minne
tahdon, tuli ylpeästi vastaukseksi.

Ritari katsoi häneen epäillen... Oi, pyhien nimessä, kuinka hän oli
kaunis!

-- Neulotteko vielä kauvan tuota? kysyi hän nöyremmin.

-- Kunnes on aika pukeutua päivälliseksi. Istukaa tuohon ja kertokaa
kiltisti, mitä olette toimittanut niinä kymmenenä, ei, yhtenätoista
päivänä, jotka olitte poissa.

-- Oletteko laskenut päivät?

-- Niinkuin kuulette! No, kertokaa nyt!

Ja hän kertoi hankkineensa käsityöläisiä ja tilanneensa
kallisarvoisia kankaita. Raha ja ahkerat kädet valmistivat paraikaa
mitä komeinta kotia. Hän kertoi vuorotellen hevosistaan, vuorotellen
vaakunoistaan ja kuvaili mitä kauniita kapineita hän jo oli hankkinut
tai aikoi hankkia. Mette rouva oli vallan ihastuksissaan, mutta ainoa
katse Doroteaan langetti hänet taivaastaan. Tyttö istui ajatuksiin
vaipuneena, haaveillen, eikä näyttänyt kuulevan mistä oli puhe.

-- No, ihana neiti, miten linnani teitä miellyttää? kysyi ritari
kovalla äänellä.

-- Ei vähääkään.

-- Mitä sanotte? ja ritari hypähti istualtaan.

-- Puutarhoja ja suihkulähteitä puuttuu.

-- Ja luolia, lisäsi Otto.

-- Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven
rannalla?

-- Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.

-- Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi
Mette rouvan puoleen: -- leikkimme onnistui!

-- Kertokaappa!

-- Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette
rouvaan, -- käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden
käskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä
luolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme
hänen huonettaan.

-- No oliko se mieleisenne?

-- Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä
Kallössa.

-- Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.

Dorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan
ja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi
rakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa
onnea kuin omistaa hänet.

Päästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: "miten tämä loppuu"?
Jos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan
kanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän
tiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa
että hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä
nähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa
karkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.

Torkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja
Aatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti
kääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla
hänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen
että Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja
mustasukkaisuus.

Kustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt
häntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi
hänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka
suuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön
Otto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi,
että tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista,
jonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän
tahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.

Näin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli
tytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen
tunnustamaan rakkauttaan.

Lääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään
ja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.

Mutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa,
vaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja
metsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin
osaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan.
Välistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti
hänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen
että hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen.
Samalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki
jo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.

Silloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta
hänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.

Oh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa
joka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä
tapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.

Kustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten
karkaaminen tulisi mahdottomaksi.

Dorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää
hänen pakoaan.

Dorotea tahtoi tehdä lopun nykyisestä kiusallisesta suhteesta; sillä
että hän auttaisi Kustaata karkaamaan antaisi hän hänelle vain uuden
todistuksen rakkaudestaan ja luottamuksestaan ja Kustaa jäisi hänelle
iäisesti kiitolliseksi.

Otto Krabbe vihasi kilpakosijaansa; samana hetkenä jolloin Kustaa
Eerikinpoika yritti karata, oli hän kuolemaan tuomittu; siinä Otto
Krabben tuuma.

Vihdoin ilmestyi odotettu laiva näkyviin. Milloin se heitti ankkurin
kannaksen pohjaan, milloin risteili edestakaisin lahdella.

Kaikki sen näkivät, mutta kukaan ei puhunut mitään.

Silloin tuli muuan Otto Krabben palvelijoista tuomaan sanaa talosta
jota rakennettiin.

Hänen herransa ilmoitti kyllä aikovansa lähteä sinne, mutta palvelija
saisi odottaa häntä muutamia päiviä.

Sattumalta näki Iivar Gryn kerran palvelijan kaaripyssyllä ampuvan
maaliin ja osaavan lentävään lintuun monta kertaa perätysten.

-- Tuopa on paras kaaripyssyn-käyttäjä minkä eläessäni olen nähnyt,
sanoi hän Otto herralle.

-- Niin. Hän osaa melkein mihin tahtoo ja kuinka pitkän matkan päästä
tahansa, vastasi ritari.

-- Sepä on melkein liian röyhkeää ylistystä, mutisi Iivar Gryn.

Pari tuntia myöhemmin ilmoitti Otto Krabbe aikovansa lähteä
iltapäivällä, palatakseen seuraavana päivänä hyvään aikaan.

Heti senjälkeen hän läksikin.

Samana päivänä oli Torkel huomaamatta tullut linnaan. Hän hiipi
Kustaan huoneeseen ja sanoi, että isä Ingiald oli hänet lähettänyt.

-- Mitä tarkoitusta varten?

-- Hän sanoi teidän tarvitsevanne minua.

Samassa avautui hiljaa ovi ja Dorotea astui sisään Kustaan suureksi
hämmästykseksi. Torkel aikoi kiirehtiä pois, mutta neiti lausui:

-- Ole täällä ja vartioi ettei kukaan pääse sisään. Sitte hän likeni
Kustaata ja puhui: -- laiva odottaa. Sinun pitää karata.

-- Minun! Ja sinäkö...

-- Niin, minä kehoitan sinua siihen. Voinko antaa sinulle suurempaa
todistusta rakk... ystävyydestäni?

-- Oi Dorotea, huudahti Kustaa, -- jos tietäisit mikä ilo, mikä
hurmaus minut valtaa! On kuin kaikki unelmat haihtuisivat ja taivaan
valo ja ihanimmat toiveet taas hymyilisivät vastaani loistavin värin!

Häntä hän ei ajatellut. Dorotean sydäntä pusersi ikäänkuin kylmä
koura.

-- Teen tämän vastoin isäni tahtoa, äänteli hän hiljaa, -- sinun
tähtesi.

-- Oi Dorotea, miten voin sinua kiittää!

-- Lääniherra tulee tännepäin! kuiskasi Torkel.

-- Hyvästi! ja Dorotea riensi ulos toista tietä.

Mutta lääniherra ei tullut ja Torkel selitti tahtovansa seurata
rakasta herraa vaikka iäisyyteen asti.

Sykkivin sydämin keräsi Kustaa ne vähäiset tavarat, jotka hän
tarvitsi mukaansa; sitte hän läksi rannalle niinkuin tavallisesti ja
tapasi tiellä Iivar Grynin. Tämä kertoi kaislikossa nähneensä veneen,
jota ei ennen ollut siellä.

-- Sanon sen vain siksi ettet luulisi olevasi ensimäinen joka sen
huomaat, lisäsi hän, painaen Kustaan kättä ja läksi pois.

-- Rehellinen ystävä! ajatteli ritari ja kiirehti rantaan. Siellä
hän heti huomasi veneen, mutta hämmästyksekseen näki hän Aatamin sen
pohjalla.

-- Mitä sinä täällä teet?

-- Pidän perää, rakas herra.

-- Kuka sinut lähetti?

-- Ei kukaan, sillä hän on kaikkialla.

-- Mene nyt tiehesi täältä.

-- Älkää ajako pois minua. Kadutte sitä vielä.

-- Ystävä vaiko vihollinen, Aatami?

-- Ystävä! vastasi kääpiö ja loi häneen kirkkaat, ystävälliset
silmänsä. -- Teidän ja Ingialdin ystävä.

-- Silloin olen levollinen.

Samassa tuli Torkelkin paikalle ja Aatamin kanssa vetivät he veneen
kaislikosta.

Tarkalla silmällä saattoi nähdä, että kaukaa likeni pieni vene,
purjeet lerpallaan.

-- Pian on keskiyö, kiirehtikäämme, sanoi Kustaa herra.

-- Ei, herra, ei ennenkuin tuo vene on kadonnut näkyvistä, vastasi
Aatami.

-- Mitä me siitä; Torkel, souda vene tänne, käski ritari.

Omituinen kamppaus alkoi. Torkel tahtoi laskea maalle ja Aatami
järvelle. Torkel tahtoi tarttua peräsimeen, mutta kääpiö pani
jalkansa vastaan, niin että Torkel miltei olisi pudonnut suinpäin
veteen jollei Aatami olisi saanut hänestä kiinni.

Jo alkoi purje pullistua ja vene kiiti eteenpäin.

-- Petturiko sinä olet vai mitä tämä tietää? kysyi Torkel.

-- Jos sinä olet uskollinen palvelija, niin pian saat sen tietää,
vastasi kääpiö. Tullakseen Helgenäsiin täytyi heidän purjehtia sen
veneen ohi, jota kääpiö äsken oli osoittanut. -- Heitä hartioillesi
herrasi takki, niin ei tuuli pääse läpi, lisäsi Aatami.

-- Ei se sovi, vastasi Torkel.

-- No, voithan sinä nyt kerran olla herrana; kiedo se hyvin
ympärillesi, jottei vihuri pääse läpi.

-- Niin, nuolia minun ei tarvinne peljätä.

-- Ehkä, jos hatussasi olisi höyhentöyhtö.

-- Jos siten voin pelastaa herrani hengen, niin mielelläni otan
päähäni höyhentöyhdön, vastasi poika ja otti veneen pohjalta hatun.
Pian liehuivat sinikeltaiset höyhenet hiljaa tuulessa ikäänkuin
sanoakseen: mitä pelkäämistä meillä on?

-- Nyt sinä näytät oikein herrasmieheltä, Torkel. Ihan minä ylpeilen
siitä että saan olla perämiehenä venheessäsi.

-- Mutta sitte voit myöskin sanoa...

-- Niin, Torkel, sitte vasta. Koetetaan pysyä niin kaukana kuin
suinkin tuosta veitikasta. Se näyttää kuljettavan merirosvoja.

Aatami oli nostanut molemmat purjeensa ja vene melkein lensi
aalloilla.

-- Ristikö tuonne purjeeseen on neulottu? kysyi Torkel, nousten
seisomaan.

Samassa sihahti ilmassa nuoli ja nuorukainen vaipui ääneti veneeseen,
joka jatkoi nopeaa juoksuaan.

-- Miksei hän nyt osannut pysyä hiljaa? vaikeroi Aatami. -- Ja minä
niin luulin että kaikki kävisi hyvin.

-- Nyt ymmärrän, lausui Torkel hiljaa.

-- Hänen käskystään, kuiskasi kääpiö.

-- Ingiald minut lähetti...

-- Ingiald tietää kaikki ja hän tahtoo pelastaa ruotsalaisen ritarin
hengen.

-- Hän on niin hyvä... rakasta häntä...

-- Sen lupaan tehdä, vastasi kääpiö ja purskahti itkuun. -- Mutta
siitä soimaan itseäni, että annoin tappaa sinut, ainoan ystäväni
maailmassa.

-- Sinä... teit... oikein...

-- Jos voisin ottaa pois nuolen...

-- Ei... käsivarren alla... käännä vene...

Aatami laski alas purjeet ja alkoi soutaa kotiinpäin. Hän itki, hän
valitti ja vaikeroi. On se sentään väärin, että köyhän pitää kuolla
rikkaan puolesta.

-- Ei, ei... minä tein sen... rakkaudesta.

-- Niin, sinä; ymmärrän sen kyllä, mutta tahtoisin tietää uhraako
rikas koskaan rakkaudesta elämänsä köyhän edestä?

-- Äiti... Kustaa herra...

Hän vaikeni. Kääpiö souti voimiensa takaa kotia kohti.




5.

TULESSA KULTA KIRKASTUU.


Vene ei vielä ollut ehtinyt kauvas ja Kustaa luuli sen palaavan
itseänsä noutamaan, kun hän äkkiä kuuli vieressään lääniherran äänen
tavattoman kovana ja ankarana:

-- Mikset sinä häntä seurannut niinkuin velvollisuutesi käskee?

-- Ankara herra, ritari Otto Krabbe lähetti minut tärkeälle asialle.

Kustaa oli vetäytynyt luolan suojaan, jossa hän toivoi saavansa olla
huomaamatta.

-- Venekö tuolla on? kysyi taaskin lääniherran ääni.

-- Kalastaja varmaankin... en oikein näe, mutta luulen melkein, että
se on kääpiö.

-- No hän ei ole vankia saattamassa. Tule tänne toiselle puolelle.

He menivät. Vene oli nyt niin kaukana, että se näytti vain pieneltä
pilkulta, ja kaikki Kustaan kauniit unelmat haihtuivat kuin tuhka
tuuleen.

Palatessaan linnaan näki hän tulta naisten luhdin ikkunasta, eikä,
hän enää surrut onnistumatonta karkausyritystään niin suuresti kuin
hänen olisi pitänyt. Ero oli ollut niin kiireellinen, hän ei ollut
ehtinyt lausua ratkaisevaa sanaa. Miten alttiiksiantavan uhrin tyttö
oli hänelle kantanut! Nyt hän siellä yksin itki häntä... Mutta hänpä
suutelee kyyneleet noista kauniista silmistä ja kertoo, että hän
tästälähin kuuluu yksin hänelle.

-- Dorotea, oma Doroteani, kuiskasi hän itsekseen, -- nämä laulan,
minä soitan, niin sinä tiedät, että olen likeisyydessäsi.

-- Karta sinä Delilaa, kuului samassa ääni hänen korvansa juuressa.

Hän kääntyi kiireesti ja huomasi Ingialdin suurena, korkeana
astelevan rinnallaan.

-- Ingiald, sinäkö täällä?

-- Teidän tähtenne, nuori herra.

-- Niin, se on totta, Torkel sanoi...

-- Torkel on lakannut palvelemasta.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Että jokaisella on tehtävänsä! Täyttäkää te omanne yhtä hyvin kuin
hän.

-- Hän oli uskollinen palvelija. Olen häntä paljon kaivannut.

-- Olkaa tekin uskollinen palvelija, niin teitäkin kaivataan, kun
lakkaatte palvelemasta.

-- Minä en ole palveluksessa!

-- Onko sitte tapana, että isäntä aina edeltäkäsin ilmoittaa
palvelijalle, minkä työn hän hänelle aikoo uskoa?

-- Enkö minä ole vanki?

-- Katsokaa ettette ole omien himojenne vanki.

-- Mitä tarkoitatte, isä Ingiald?

-- Ettei palvelija saa katsella oikeaan eikä vasempaan, vaan
rehellisesti seisoa vartioimassa, kunnes kutsu kajahtaa.

-- Minua ei kohtaa mikään kutsu.

-- Olen tähdistä lukenut, että te olette määrätty suuriin tehtäviin.

-- Joskus olen itsekin niin luullut, huudahti Kustaa kiihkeästi, --
mutta nyt...

-- Ovat silmänne olleet pimitetyt; jättiläinen Naurve teki teidät
sokeaksi, jotta hänen mustasilmäinen tyttärensä saisi teidät
pauloihinsa.

-- Niin, olen ollut kuin taikavoiman vallassa, nyt sen tunnen.

-- Juuri sentähden olen tullut tänne; olkaa varoillanne ettei teitä
taas vietellä.

-- Osaatko lukea sieluni salaisuuksia?

-- Paremmin kuin luulet.

-- Me rakastamme toisiamme ja kuitenkin hän auttoi minua karkaamaan.

-- Älkää uskoko häntä, se on Ahdin tytär joka houkuttelee.

-- Minä rakastan ensi kerran.

-- Etkö ole kuullut kuinka Delila leikkasi Simsonin hiukset ja
sitte heitti hänet filistealaisten käsiin; naissuosio teki hänet
kavaltajaksi; kansalaisiaan ei hän enää voinut auttaa, vaan hän
syöksyi surmaan siksi että elämä oli tullut hänelle rangaistukseksi.

Nuori ritari seisoi kalpeana ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Kiitos, sanoi hän, ojentaen vanhukselle kätensä; -- tänä hetkenä
lupaan, etten enää koskaan rakasta muuta kuin synnyinmaatani; olkoon
se morsian, jolle pyhitän henkeni.

-- Amen, vastasi ukko. -- Jää hyvästi!

-- Minä tulen sinun luoksesi, isä Ingiald.

-- Et löydä minua.

-- Menetkö sitte pois mökistäsi?

-- Pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi.

-- Emmekö enää tapaa?

-- Näyttää siltä kuin tähtemme joskus kohtaisivat toisensa.

-- Ehkä Ruotsissa? Vanhus hymyili.

-- Suojelkoon sinua hyvä henki! lausui hän ja läksi pois hiljaa,
äänetönnä niinkuin oli tullutkin.

       *       *       *       *       *

Kustaa oli arvannut oikein. Sanoma siitä että hän oli palannut
linnaan pani Dorotean riemun raivoon. Se oli tietysti tapahtunut
rakkaudesta häneen. Nyt varmaan seuraisi se selitys, joka ikipäiviksi
vapauttaisi hänet Otto Krabbesta.

Hänen palatessaan oli kääpiö paikalla ottamassa häntä vastaan. Hän
kertoi, ettei Kustaa herra laisinkaan tahtonut lähteä linnasta, vaan
oli lähettänyt Torkelin viemään suullisia sanomia laivaan.

-- Mutta hän oli ritarin hatussa ja takissa.

-- Sentähden ettei häntä muuten olisi päästetty laivaan, vastasi
Aatami.

Sekä Otto herra että Dorotea olivat tuolle velikullalle uskoneet
salaiset tuumansa; he luottivat häneen järkähtämättä ja molemmat hän
petti hyvällä omallatunnolla.

Kenen palvelija hän oikeastaan oli? Olemme nähneet että hän
vilpittömästi rakasti Torkelia. Isä Ingiald oli myöskin saanut hänet
vaikutusvaltansa alaiseksi; hän oli kuin pehmeä vaha, jota saattoi
muovata eri muotoihin, kunnes se vihdoin kovettui viimeiseen.

Torkel oli siksi vähäpätöinen henkilö, ettei hänen kuolemansa
herättänyt myötätuntoisuutta eikä hämmästystä. Ainoa joka häntä suri
oli Kustaa. Hän tiesi, että nuorukainen hänen tähtensä oli heittänyt
henkensä ja hän piti velvollisuutenaan koettaa lohduttaa ja auttaa
vanhaa, yksinäistä äitiä.

Hän oli monta kertaa lähtenyt häntä tervehtimään, mutta hänen surunsa
oli niin lohduton ja auttamaton, niin suljettu ja vaitelias, tai niin
tylsä ja välinpitämätön, ettei inhimillinen myötätuntoisuus ollenkaan
voinut siihen vaikuttaa. Hänessä ei enää näkynyt muuta elonmerkkiä
kuin eläimellisyys, sillä hänen silmänsä välkkyivät, kun hänelle
antoi ruokaa tai rahaa. Aatami näytti parhaiten ymmärtävän hoitaa
häntä, jonkatähden Kustaa jätti hänen tehtäväkseen toimittaa hänelle
niin paljon ruokaa kuin hän tarvitsi.

-- Se on ainoa minkä voin tehdä hänen hyväkseen, sanoi nuori ritari.

Otto Krabbe oli raivoissaan siitä ettei hän ollut päässyt vapaaksi
kilpakosijastaan; mutta hän ei uskaltanut uudistaa yritystään, sillä
varovaisuudestaan huolimatta oli häneen jo langennut varjo, joka teki
kaikki vastaiset kokeet vaarallisiksi.

Varsinkin lausui Iivar Gryn kaikellaisia viittauksia siihen suuntaan.
Lääniherra ei tahtonut kallistaa korvaansa sinnepäinkään, mutta hän
ei voinut olla pelkäämättä. Jos hänen talossaan Kustaalle jotakin
tapahtui, niin Banérien nimeen oli tullut tahra, jota ei millään
voinut puhdistaa. Sitäpaitsi oli lääniherra levoton Doroteasta. Hän
toivoi melkein, ettei ritari milloinkaan olisi tullut hänen taloonsa.

Kustaan muuttunut käytös hämmästytti neitoa suuresti. Hän ei enää
jäänyt hänen kanssaan kahdenkesken ja antoi lyhyitä vastauksia, kun
tyttö häntä puhutteli. Silminnähtävää oli, että hän mieluinten vietti
aikansa yksin tai Iivar Grynin seurassa. Yhdessä he tekivät retkiä ja
viipyivät niillä välistä kokonaisia päiviä.

Mitä oli tapahtunut, mikä oli riistänyt hänet Dorotealta? Pahat
hengetkö siinä pitivät peliään ja eikö hän enää palaisikaan sen
luokse, joka häntä niin sanomattomasti rakasti?

Kääpiö kertoi hänelle, että Kustaa noitakeinojen voimasta äkkiä
veneessä oli muuttunut Torkeliksi. Eikä Doroteakaan toisin voinut
selittää hänen kummallista pelastustaan. Hän kiitti siitä kaikkia
pyhiä ja rukoili heitä antamaan takaisin hänen rakkautensa.

Eräänä päivänä oli hän hyvin huonolla tuulella ja löi
palvelijattariaan pienimmästäkin erehdyksestä. Vihdoin hän kutsutti
luokseen Aatamin ja kysyi kiivaasti, vieläkö hän vangin kamariin oli
vienyt kukkia.

-- Joka päivä, vastasi kääpiö. Dorotea puristi kätensä nyrkiksi:

-- Kuinka sinä uskallat?

-- Olen sanonut, että ne tulevat Otto herralta.

-- Minkätähden?

-- Hän saa joka päivä tuoreita kukkia, mutta kuihtuneet vien Kustaa
herralle.

-- Mitä hän siitä välittää?

-- Näkyypä paljonkin välittävän. Hän on vihoissaan.

-- Onko hän siitä vihoissaan?

-- Mustasukkainen tietysti.

-- Tyhmyyksiä! Mene tiehesi!

Kääpiö läksi, mutta tarkoitus oli saavutettu.

Kustaa oli mustasukkainen; nyt piti vain pakoittaa hänet näyttämään
se.

Otto Krabbe vietti aikansa enimmäkseen metsästämässä. Hän ei saanut
lähdetyksi Kallösta. Tekosyynä käytti hän kuninkaan käskyä vangin
vartioimisesta; varsinainen syy oli tietysti se, ettei hän tahtonut
jättää Doroteaa yksin Kustaan kanssa; kääpiö oli tosin sanonut, ettei
hän pitänyt seurustelusta ja että hän ani harvoin puhutteli neitiä,
mutta Otto oli varma, että tämän kaiken alla piili joku petos. Häntä
kohtaan oli Dorotea kylmempi kuin koskaan ennen; siihen ei voinut
olla muuta syytä kuin että hän rakasti toista. Sentähden täytyi hänen
vakoilla; pahimmassa tapauksessa täytyi turvautua siihen keinoon joka
ei ensi kerralla onnistunut; jokainen on oman onnensa seppä.

Näitä puheita hän kyllä lasketteli Aataminkin läsnäollessa ja
Aatami, joka Kustaan käytyä Torkelin äidin luona oli ruvennut häntä
rakastamaan, keksi hänen pelastuksekseen keinon, josta jo on kerrottu.

Seuraavana päivänä tuli Kallöhön vieraita. Kiireesti pantiin toimeen
lintujahti ja Kustaakin otti siihen osaa vastoin tavallisuutta.

Kotiin palatessa odotti komea illallispöytä ja avoimesta ikkunasta
tunki vasta niitetyn heinän ja kukkien tuoksu.

Dorotea tervehti vieraita kauneimmalla hymyllään ja lääniherra
oli mainiolla tuulella. Naurettiin, laskettiin leikkiä, olut- ja
viinikannut kiertelivät pitkin pöytää ja kaikki söivät nälkäisten
innolla.

Dorotea oli niinkuin tavallisesti kaikkien ylistysten esineenä ja
arvossapidetyin vieras lausui:

-- Ihana neiti, pyydämme kaikki saada juoda maljanne, mutta ensin
täytyy teidän itsenne esittää sen onnellisen malja, jota te eniten
suositte.

Dorotea olisi voinut kieltää tai mainita isänsä nimen, mutta hän
kohotti ylpeästi päätään ja lausui selvällä äänellä:

-- Herra Otto Krabben.

Sekä tämä että lääniherra hämmästyivät suuresti; lääniherra sai
tuskin nostetuksi lasiaan, jotavastoin onnitteluja sinkoili ritarin
ympärillä.

-- Rakastan ja olen kauvan rakastanut häntä, virkkoi Otto herra
intohimoisesti, -- mutta hän ei koskaan ole tahtonut antaa minulle
vastausta; olen saanut tyytyä puolinaisiin lupauksiin ja suudelmaan,
jonka ryöstin.

-- Ette tiedä, mitä sanotte, huudahti Dorotea vihasta punoittavin
poskin.

-- Julmaa leikkiä sinä olet laskenut minusta, jatkoi rakastaja
kiihkeästi, -- mutta minä suon sinulle kaikki anteeksi, sillä sinä
olet kaunein naisten joukossa ja sen minkä huulesi nyt lausuivat olen
jo monasti lukenut ilmehikkäistä silmistäsi.

Dorotea katsahti Kustaaseen ja näki hänen huulillaan kylmän,
melkein ylenkatseellisen hymyn. Oi, jospa hän olisi saanut vaipua
maan alle!... tai edes tukkia tuon kehuvan suun, jonka kielen hän
mielellään olisi purrut poikki, jos olisi voinut.

Kun nauru ja melu hiukan hiljenivät, nousi muuan vieraista ja huusi:

-- Kihlattujen malja!

-- Ei, ei, kirkaisi Dorotea rajusti, -- en tahdo!

-- Siinä näette, huusi Otto herra, -- hän on huikentelevainen
niinkuin taivaan tuulet; mutta saatte nähdä kuinka hän taipuu tahtoni
alaiseksi!

Hiljaa hän laski kätensä uppiniskaisen tytön olkapäälle ja kuiskasi
hänen korvaansa:

-- Hän on kuoleman oma, jos kiellät!

Tyttö kalpeni lumen karvaiseksi, mutta tahtonsa koko voimalla voitti
hän mielenliikutuksensa ja sanoi päättäväisesti:

-- Isäni herra Eerik Banér se on, joka ratkaisee kohtaloni.

-- Hän on jo aikoja sitte ratkaissut sen minun edukseni, huudahti
Otto herra.

-- Niin, sillä ehdolla että voittaisit hänen rakkautensa, vastasi
lääniherra. -- Koska hän nyt itse sanoo sen tapahtuneen, niin
vahvistan täten liittonne.

-- Hyvä, hyvä, huudettiin joka taholta. Ja juominen alkoi uudelleen.

Heti aterian loputtua läksi Kustaa, Dorotealle suureksi
helpoitukseksi, huoneesta.

Mutta ensi hurmauksen tyynnyttyä kaivattiin "ruotsalaista". Hänen
maassaan oli tapahtunut paljon uutta, jota tahdottiin hänelle kertoa.

-- Minkätähden raskauttaa kuormaa kivellä? sanoi lääniherra.

-- Hän on siis mielestänne jo tarpeeksi kärsinyt onnestani, puuttui
Otto herra puheeseen. -- Älköön enää koettakokaan vilkaista tännepäin.

-- Mitä!... Todellako? kysyttiin suin, silmin.

-- Se ei ole totta, sanoi Dorotea.

-- Se _on_ totta, mustasukkaisuudella on terävä katse ja minulla on
tuhat todistusta siitä että hän rakastaa sinua hulluuteen asti.

Kuinka nuo sanat samalla olivat sekä suloiset että katkerat ja kuinka
ne vihloivat hänen sydäntään.

-- Sinä olet pitänyt häntä leikkikalunasi niinkuin minuakin, jatkoi
Otto herra kietoen kätensä hänen ympärilleen. -- Mutta minä annan sen
anteeksi siksi että sittenkin rakastit minua.

-- Päästä minut, en ole orjattaresi, sanoi tyttö vihan vimmassa.

-- En, ennenkuin olet suudellut minua kaikkien läsnäollessa.

-- Ennen saatte minut tappaa!

Toiset tahtoivat vapauttaa hänet, toiset väittivät sitä Otto herran
oikeudeksi.

-- Ritarien tapoihin ei kuulu väkivallalla ottaa sitä mitä ei
vapaaehtoisesti anneta, sanoi lääniherra, irroittaen tyttärensä Otto
Krabben käsistä, -- mutta ritarin morsiamena on velvollisuutesi
täyttää hänen pyyntönsä.

Tyttö oli käynyt kalman kalpeaksi. Hetkisen hän seisoi äänetönnä,
mutta vähitellen palasi väri poskille ja tyynesti katsellen
ympärilleen sanoi hän selvällä äänellä:

-- Tottelen isäni tahtoa, mutta sitte menen naisten luhtiin enkä ota
vastaan vieraita kolmeenkymmeneen päivään. Sitäpaitsi tahdon aivan
yksin päättää häitten vieton.

-- Olkoon niin! vastasi lääniherra.

-- Ei, ei, se on väärin. Eikö sulhasella ole yhtä paljon päätösvaltaa?

-- Tiedäthän että hän rakastaa sinua. Koeta nyt sovittaa mitä olet
rikkonut.

Ritari lankesi hänen jalkainsa juureen ja aikoi kietoa kätensä hänen
ympärilleen.

-- Ei, sanoi tyttö, -- minunhan piti antaa suudelma; ja samassa
tunsi ritari hänen kylmien huultensa kevyen kosketuksen. Seuraavassa
hetkessä hän oli kadonnut.

Mutta iloinen mieliala ei tahtonut palata. Lääniherra oli kohtelias
isäntä niinkuin ainakin, mutta saattoi nähdä ettei hän ollut oikein
tyytyväinen ja hänen mielentilansa tartutti muut.

Hevoset satuloitiin, jäähyväiset lausuttiin ja vieraat läksivät,
kukin miettien mitä oli nähnyt ja kuullut.

Kun Iivar Gryn seuraavana päivänä tapasi Kustaan, ei hän ensinkään
ollut huomaavinaan hänen kalpeita, surullisia kasvojaan, vaan virkkoi
paikalla:

-- Etkö sinä ole hämmästellyt, että näin kauvan olen viipynyt
Kallössa?

-- Sanoithan tahtovasi pitää munkkeja silmällä.

-- Olen väsynyt heihin ja muuttanut mieltä.

-- Aiotko siis lähteä täältä?

Hän ähki hetkisen ja virkkoi sitte, katsomatta Kustaaseen:

-- Minussa ei ole kuin yksi ainoa kunnollinen tunne; vikoja on
legionittain, mutta yksi ainoa hyve, ja se on kiitollisuus.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sitä etten koskaan ole unohtanut ketä minun on kiittäminen henkeni
pelastuksesta; minä olen viipynyt täällä linnassa tutustuakseni
sinuun ja nyt sanon sinulle suoraan, että aion auttaa sinua
karkaamaan.

-- Se ei viime kerralla onnistunut.

-- Mitä kaksi tai kolme tietää sen tietää koko maailma, mutta tämä
asia jää meidän kesken.

-- Mimmoinen suunnitelma sinulla on?

-- Et taida tietää että olen lehmänostaja; tarkoitukseni on nyt
lähteä ostoksille ja paluumatkalla pysähdyn laumoineni Kallön
laitumille. Se on jo vanha sopimus minun ja lääniherran välillä.
Minulla on ainakin parikymmentä paimenta tai vartijaa ja Kallösta
aion hankkia yhden lisää. Siksi otan sinut, ymmärrätkö? Minä en lähde
mukaanne, mutta niin pian kuin te tulette meren rantaan, luikit sinä
tiehesi ja otat hyyryn laivaan.

Kustaa painoi hänen kättään.

-- Vapaus on elämää kalliimpi, sanoi hän loistavin silmin, -- ja
minä, minä tulen jäämään sinun velkamieheksesi.

-- Minä olen aina ollut sitä mieltä, että sinut kavaluudella tänne
houkuttelivat, ja vähäpätöisenä tanskalaisena minä koettaisin
sovittaa sen, mitä valtakunnan kuningas ja ylhäisö on rikkonut.

-- Jospa Torkel nyt eläisi, sanoi Kustaa miettiväisenä.

-- Onhan hänellä veli, kääpiö.

-- Onko Aatami Torkelin veli?

-- On, vaikka ani harvat sen tietävät. Kurja, surkastunut nainen,
joka miehensä rinnalla veti auraa, synnytti maailmaan surkean
olennon, jonka kaikki luulivat kuolevan. Sentähden he eivät huolineet
antaa häntä kastaakkaan, eikä kukaan ymmärtänyt että hän saattaisi
elää sillä vuohenmaidolla, jonka hän sai ravinnokseen. Äiti sanoi
synnyttäneensä keskoiset ja läksi paikalla takaisin työhön. Lapsi
makasi kilien joukossa, jakoi niiden kanssa maidon ja sai niiden
ruumiista lämpöä. Äiti ei viikkokausiin käynyt häntä katsomassa,
kuttu häntä hoiti ja hän kasvoi ja varttui. Karsinassa hän eli aina
kolmanteen vuoteensa asti, silloin hän eräänä päivänä vedettiin
päivän valoon, mutta hän oli vanhempien mielestä niin pieni ja
muodoton, että he luulivat hänen olevan noidutun; sentähden eivät he
tahtoneet tunnustaa häntä omakseen, mahtoi se, joka heidän lapsensa
oli noitunut, myöskin pitää siitä huolta, ja lapsi kierteli maailmaa,
ottaen ravintonsa enimmäkseen metsästä. Torkel oli ainoa joka hänestä
välitti, hän se oli tuonut hänet linnaankin.

-- Kuinka hän heti saattoi tulla toimeen ihmisten parissa?

-- Sitä minäkin monasti olen ihmetellyt. Moista sukkeluutta en ole
nähnyt, mutta hän on viettänyt viime vuotensa Ingialdin luona ja hän
on mahtanut kasvattaa hänet oman päänsä mukaan.

-- Luuletko että hän tahtoo seurata minua?

-- Epäilen tosin; vaikkei äiti ole välittänyt hänestä, niin hän
suuresti rakastaa äitiään. Hän olisi valmis kuolemaan hänen edestään,
jos niin vaadittaisiin. Mutta hän rakastaa sinua sentähden että olet
auttanut äitiä.

-- Uskallanko minä luottaa häneen?

-- Olen uskonut hänelle salaisuuden ja tiedän, että häneen voi
luottaa; vaikeinta on saada pidetyksi asia salassa niin kauvan että
karja on ehtinyt lähteä. Herra Otto Krabben päähän voisi pistää
tarkastuttaa paimenet ja silloin sinä olisit hukassa.

-- Minun täytyy koettaa; elämä ja kuolema ovat Herran kädessä, enkä
minä enää kestä tätä.

-- Onni on sentään potkaissut sinua. Kustaa punastui ja kääntyi
poispäin.

-- Niin, tarkoitan sitä että niin eheänä pääsit leikistä; näytti jo
aika pahalta.

-- En enää koskaan kiinnitä sydäntäni naiseen, puhkesi Kustaa
puhumaan.

-- Älä lupaa sellaista, jota et saata pitää! Kaikki eivät ole
Dorotean kaltaisia; hänen sisarensakin oli toista maata, lempeä ja
hyvä. (Siinä hän purskahti nauruun.) -- Otto Krabbe ei tule kehumaan
kauppojaan.

-- Koska sinä aiot palata? kysyi Kustaa, joka tahtoi vaihtaa
puheainetta.

-- Elokuun lopulla tai syyskuun alussa; toimitan sanan Aatamille ja
hän tuo tiedon sinulle... Me kai emme enää tapaa.

-- Jos kaikki nyt käy hyvin, niin etkö tahdo tulla Ruotsiin minua
tervehtimään?

-- En, he sanoisivat minua isänmaan kavaltajaksi, ja sitä nimeä en
huoli.

-- Etkö sitte mielestäsi tee väärin?

-- En suinkaan. Maksan velkani, vaikkei sitä kukaan minusta uskoisi.

-- Koska lähdet?

-- Muutaman tunnin päästä; niin pian kun olen sanonut hyvästi
lääniherralle.

He syleilivät toisiaan lämpimästi, pusersivat toistensa käsiä ja
erosivat -- ainiaaksi.

       *       *       *       *       *

Kesä oli päässyt kauneimpaan kukoistukseensa ja viljaa jo
korjailtiin, mutta Kustaa hämmästeli, ettei leikkuuväessä saattanut
huomata minkäänlaista iloisuutta tai reippautta. Äänettöminä he
menivät työhönsä, väsyneinä, käyräselkäisinä he sieltä palasivat;
enimmäkseen olivat he laihoja, kalpeita ihmisiä, joitten kasvoilla
kuvastui välinpitämättömyys ja uupumus; työ kävi hitaasti,
vaivaloisesti, vaikka työnjohtajan piiska tuontuostakin pani kädet ja
jalat liikkeelle.

Sitä oli yhtä vaikea katsella kuin ajatellakin.

Viime viikkoina oli Kallössa vallinnut hiljaisuus; lääniherra viipyi
usein poissa päiväkausia. Otto herra tuli ja läksi takaisin muutaman
tunnin päästä.

Dorotea istui naisten luhdissa ja Mette rouva oli ainoa joka otti
vastaan satunnaisia vieraita ja näytteli emännän osaa linnassa.

Kustaa herraa vartioitiin entistä ankarammin; palvelija, joka häntä
seurasi, kantoi ladattua kivääriä eikä koskaan puuttunut puheisiin.

Joskus tuli Aatami linnaan Otto herran mukana, mutta palasi aina
takaisin hänen kanssaan.

Mutta Kustaa eleli unelmissaan, hän ajatteli olevansa Ruotsissa
ja teki luutun uskotukseen; yksinkertaisissa lauluissa lausui
hän ilmoille ikävänsä ja toiveensa ja sai siitä lohtua ja rauhaa
levottomalle sydämelleen. Pian hän huomasi, että aina hänen
alkaessaan laulaa, ikkuna avautui naisten luhdissa ja hänen
lopettaessaan heitettiin sieltä ruusu. Alussa hän päätti lakata
soittamasta, mutta olihan soitto hänelle suuri virkistys ja
rauhoittivathan laulut hänen levotonta mieltään; ja sen tähden hän
jatkoi ja kuuli ikkunan säännöllisesti avautuvan ja sulkeutuvan.

Aika riensi. Oltiin elokuun keskivaiheilla. Siitä oli jo kulunut
kuukausi, kun Dorotea antautui vapaaehtoiseen vankilaansa. Eräänä
päivänä kohtasi Kustaa hämmästyksekseen hänet päivällispöydässä.

Hän oli entistä kalpeampi, mutta yhtä kaunis; he eivät vaihtaneet
ainoaa sanaa ja aterian loputtua läksi Dorotea paikalla huoneesta.

-- Lapsi raukka, sanoi Mette rouva, -- sääli häntä! Pitkistä ajoista
mainitsi hän ensi kerran Dorotean nimen.

Kustaa vain kumarsi vastaukseksi.

-- Voitte käsittää, että tämä hänelle on ollut kamala aika, jatkoi
hyvä rouva; -- varmaankaan hän ei olisi kestänyt, jollei teidän
soittonne olisi lieventänyt hänen sydämensä tuskaa.

-- Niin on minunkin ollut, vastasi Kustaa.

-- Sitä hänkin sanoo. Kallön molemmilla vangeilla on sama lohdutus.

Samana päivänä palasi lääniherra ja seuraavana Otto Krabbe; puhuttiin
metsästysretkien toimeenpanemisesta ja Eerik Banér sanoi odottavansa
paljon vieraita.

Dorotea jatkoi yhä elämäänsä entiseen tapaan. Hän söi päivällistä
muiden kanssa, mutta ei muuten näyttäytynyt koko päivänä.

Otto Krabbe oli synkällä mielellä, mutta lääniherra kehoitti häntä
pysymään kärsivällisenä; koska kerran hän tahtoi mennä naimisiin,
niin sai hän myöskin kärsiä naisensa oikut. Kääpiö oli kuin kotonaan
kaikkialla linnassa. Hän oli ainoa joka pääsi naisten luhtiin, ja
kaikkien hämmästykseksi suvaitsi neiti jo seuraavana päivänä hymyillä
ja lausua muutamia sanoja.

-- Mitä sinä olet tehnyt hänelle? kysyi ritari innostuneena.

-- Kertonut että te kadutte ja olette onneton; mutta sitä hän ei
tahtonut uskoa.

-- Tahtooko hän sitte että minun pitää itkeä ja surra; siihen minulla
taas ei ole halua.

-- Luulen että hän vaatii teiltä todistusta rakkaudestanne.

-- No minkälaista? Tahtoisin paikalla toimittaa sen pois tieltä.

-- Hän taitaa tahtoa että vieraat saavat sen nähdä, koska te muka
vieraiden läsnäollessa loukkasitte häntä, sanoi kääpiö.

-- Mutta saakeli soikoon, mikä nyt sitte on?

-- Sitä hän ei sano vielä.

-- Kärsin vielä, mutta kyllä hän tulevaisuudessa saa maksaa.

Aatami nauroi tyytyväisenä.

-- Oletko käynyt vangin luona?

-- Hän näyttää surkealta kun hän on yksin, mutta reipastuu tullessaan
seuraan. "Taidanpa vaan täällä elää ja kuolla", sanoi hän eräänäkin
päivänä ja näytti niin onnettomalta.

-- Jos minulla on sananvaltaa, niin kyllä hän saa kovempaakin kokea.
Muista se, Aatami, että vaanit ja vakoilet kaikkialla; kyllä minä
palkitsen sen, joka minulle on uskollinen.

-- Jalon herran puolesta tahdon tehdä mitä ikinä voin, vastasi kääpiö
ja laski käden sydämelleen.

Päivä, jolloin tuo suuri metsästys pidettäisiin, oli jo määrätty eikä
moneen päivään puhuttu muusta kuin siitä.

Vähää ennen tuli lääniherralle sana Iivar Gryniltä, että hän oli
ostanut suuren joukon karjaa ympäristöstä; hän pyysi että elukat
pahimman keskipäivän kuumuuden aikana saisivat levähtää Kallön
maalla; myöhemmin tulisi toinen karjalauma pohjoisesta ja yhdessä ne
sitte illempana lähetettäisiin Holsteiniin päin.

-- Koska ne tulevat? kysyi lääniherra.

-- Torstaina, arvelee ritari.

-- Metsästyksen aikana siis?

-- Sitä hän ei tiedä.

-- Sano hänelle, että lähettäköön hän vaan elukat; soisin muuten että
hän itse ottaisi osaa metsästykseemme.

Aseina käytettiin melkein yksinomaan jousta ja nuolta, jonkatähden
otus harvoin kaadettiin laukauksella; enimmäkseen usutettiin koirat
ajamaan sitä takaa kunnes se kaatui. Kuljettiin metsien halki
edeltäkäsin määrättyyn suuntaan, jokainen metsästäjä päästi irti
kahlekoiransa ja seurasi sitte itse niitä soiden ja raivaamattomien
viidakkojen poikki. Tätä ajoa varten oli varsinkin opetettu doggeja
ja vainukoiria, ja kiiluvin silmin, vaahto suussa ne kiitivät
eteenpäin, tuontuostakin lyhyesti haukahtaen. Metsästäjät seurasivat
niin nopeasti kuin hevoset suinkin pääsivät, huusivat koiria
nimeltä, läiskäyttivät piiskojaan ilmassa ja puhalsivat torviinsa
kiihoittaakseen koiria.

Kun otus näki, että sitä joka taholta saarrettiin, koetti se päästä
pois piiristä; veristävin silmin katseli se rukoellen ympärilleen
ja syöksyi vihdoin eteenpäin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa.
Samassa ryntäsi koiralauma uhrinsa kimppuun, koirat iskivät hampaansa
sen korviin, jalkoihin, nahkaan, ja pitelivät sitä kiinni kunnes
isäntä astui alas hevosen selästä ja pisti veitsensä vapisevan
eläimen rintaan.

Oli kaunis, kirkas päivä; likeisistä kartanoista tuli metsästäjiä
joukottain, jokainen koirineen.

Koirat haukkuivat, metsästäjät puhalsivat torviinsa, naurettiin,
puheltiin; ja aurinko punaili kirkkaita metsästysaseita ja kirjavia
pukuja.

Lääniherra pysähtyi keskelle pihaa komeine hevosineen ja Kustaa oli
hänen vieressään kauniin nuoren ratsun selässä.

-- Miksei Dorotea ole mukana? kysyi Otto Krabbe synkästi.

-- Hän ei tahdo.

Kääpiö likeni samassa ankaraa herraansa.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Neiti pyytää, että hänen tähtensä luopuisitte tästä
metsästysretkestä.

-- Miten sinä uskallat...

-- Tämä olisi tuo todiste, sanoi hän.

-- Mutta minkätähden...?

-- Sen hän sitte sanoo teille itsellenne.

Otto Krabben katse kirkastui ja samassa hän vilahti Kustaaseen.

-- Sano että minä tulen.

Kääpiö kiirehti pois ja Otto herra jutteli nauraen ritarien kanssa
ja kertoi luopuvansa metsästysretkestä sentähden että hänen kaunis
morsiamensa pyysi.

Iloisessa humussa, torvien soidessa läksi metsästysseurue liikkeelle;
pian se peittyi tomupilven taa ja Otto herra kiiruhti takaisin
linnaan. Palvelijatar vei hänet naisten luhtiin, jossa neiti ja Mette
rouva istuivat käsitöidensä ääressä.

Ritarin kasvot pimenivät.

Silloin nousi neiti ja teki syvän niiauksen:

-- Olen kovasti rikkonut teitä vastaan, herra ritari, sanoi hän, --
ja tahdon nyt tunnustaa ja sovittaa.

Ritarin kasvot kirkastuivat.

-- Joko te nyt suostutte? kysyi hän.

-- Tulkaa tänne ja istukaa, olen antanut täyttää kannun isäni
parhaimmalla viinillä. Juokaa siitä unohdusta ja anteeksiantoa.

-- En ymmärrä mitä tarkoitatte, lausui Otto herra epäillen ja
istuutui hänen osoittamalleen paikalle.

-- Oletteko hyvin vihoissanne minulle?

-- Rakkauteni tekee sen mahdottomaksi. Tyttö ojensi hänelle täyden
pikarin.

-- En ennenkuin te olette maistanut.

Dorotea vei pikarin huulilleen ja loi Otto herraan viehättävimmän
katseensa.

-- Unohduksen malja! sanoi hän.

-- Rakkauden! huudahti ritari tulisesti ja tyhjensi pikarin.

Mette rouva ompeli kuin rahan edestä; hänen näytti olevan hyvin
kuuma, mutta hän ei kohottanut katsettaan; siitä huolimatta hänen
läsnäolonsa silminnähtävästi vaivasi ritaria, mutta Dorotea ei
näyttänyt huomaavan mitään. Hän taisteli kovaa kamppausta itseänsä
vastaan ja kuiskasi vihdoin:

-- Olen tunnustanut syntini Randersin arvoisalle piispalle.

-- Teillähän on kappalainen.

-- Hän on liian lempeä. Tunsin tarvitsevani rangaistusta.

-- Mistä?

-- Enkö ole rikkonut teitä vastaan?

-- Jätä rangaistus minun haltuuni, puhui ritari tahtoen tarttua tytön
käteen.

-- Hän tuomitsi minut kuudeksi kuukaudeksi luostariin katumaan,
virkkoi hän hiljaa.

-- Sitä en salli.

-- Te ette voi estää sitä.

-- Neiti, lasketteko leikkiä kanssani? huusi ritari, nousten
istualtaan. -- Te ette koskaan ole rakastanut.

Mustat silmät iskivät tulta.

-- Jos voisitte katsoa sieluuni, niin ette enää epäilisi.

-- Minä lähden itse piispan luo. Dorotean silmät loistivat.

-- Teettekö sen? kysyi hän hiljaa.

-- Teen kaikki teidän tähtenne, mutta teidän täytyy antaa minulle
todistus siitä että se tapahtuu vapaasta tahdostanne.

-- Kappalainen saa antaa sen.

-- Lähettäkää sitte paikalla noutamaan häntä. Kappalainen
kirjoitti Dorotean käskystä, ettei isä, lääniherra, tahtonut erota
tyttärestään, vaan lupasi antaa hänen suorittaa katumuksensa Kallössa.

-- Eiköhän minuakin pitäisi mainita? huomautti ritari.

-- Kun te itse viette paperin, niin se seikka jo puhuu puolestaan,
vastasi kappalainen nöyrästi.

-- No, kyllä minä tulen puhumaan puolestani, sanoi ritari, avasi
ikkunan ja kutsui luokseen palvelijan.

-- Satuloi paikalla paras ratsuni!

Kääntyessään näki hän Dorotean istuvan kädet ristissä ja katse
tähdättynä taivasta kohti; ilo loisti hänen silmistään ja hänen
poskensa hehkuivat. Niin kaunis ei hän ollut vielä milloinkaan ollut
hänen mielestään.

-- Dorotea! huudahti hän. Hämillään ojensi tyttö hänelle kätensä.

-- Kuinka voin teitä kiittää?

-- Sen kyllä tiedät! ja ritari sulki hänet syliinsä. Dorotea sieti
hänen suudelmansa, mutta ei vastannut niihin. -- Dorotea, sano että
rakastat minua, huudahti hän.

-- Sitte kun tulet takaisin.

-- No sitte se ei kestä kauvan.

Hän riensi alas portaita, heittäysi satulaan ja kiirehti pois myrskyn
nopeudella.

Metsästys kävi aivan päinvastaisella taholla. Dorotea katsoi ulos
ikkunasta hänen jälkeensä.

-- Lapsi raukka, mitä olet tehnyt? sanoi Mette rouva.

-- Pelastanut _hänet!_ vastasi tyttö voitonriemulla.

-- Mutta miten sinun itsesi käy?

-- Siitä en välitä.




6.

PAKO.


Metsästystä jatkettiin suurimmalla innolla; saalis oli tänään
tavallista runsaampi ja metsästäjät jakautuivat ryhmiin aina sen
mukaan, miten koirat ajoivat.

Pitkän aikaa pysytteli Kustaa aivan Eerik herran likeisyydessä.
Aatami oli sanonut, että hänen, kuullessaan huuhkajan huutavan, niin
varovaisesti kuin suinkin piti kääntyä vasemmalle metsän sisään. Hän
kuunteli levottomana, sykkivin sydämin. Odottihan hän elämänsä ja
tulevaisuutensa ratkaisevaa hetkeä.

Äkkiä rupesivat koirat ajamaan tavallista nopeammin, eri tahoilta
kuului piiskan läiskettä, torvien toitotusta, haukuntaa, huutoja;
metsästäjät kannustivat hevosiaan ja nämä läksivät sieramiaan
päristäen kiitämään eteenpäin vinhaa vauhtia, soiden ja rämeiden
halki. Kustaa oli viimeisten joukossa; äkkiä kuului huuhkajan pitkä
huuto.

-- Huuhkaja tähän aikaan vuotta tietää onnettomuutta, huomautti muuan
metsästäjistä ja riensi eteenpäin.

Kustaa kääntyi syrjään, tiheä pyökkimetsä eroitti hänet pian toisista
metsästäjistä, mutta he saattoivat minä hetkenä tahansa kääntyä
samalle tielle.

-- Nouskaa alas! Tänne! kuiskasi kääpiö.

Seuraavana hetkenä oli ritari muuttunut yksinkertaiseksi paimeneksi,
jonka päässä oli suuri, leveäröytäinen hattu. Kääpiö kääri hänen
vaatteensa suureen myttyyn ja kiipesi viemään sitä puuhun.

-- Olkoot siellä kunnes mätänevät, sanoi hän.

Jalkaisin he jatkoivat matkaansa. Aatami talutti hevosta suitsista.
Kun he olivat päässeet kappaleen eteenpäin, siihen missä tiet
yhtyivät, näkyi Kallön linna korkeine ympärysmuureineen ja monine
torneineen. Kustaan valtasi tunne ikäänkuin häntä olisi kurkusta
kuristettu, mutta samassa näki hän suuren karjalauman liikkuvan
niityllä ja sen ympärillä paimenet ja koirat.

-- Nyt sinä löydät hyvin kotiin, sanoi Aatami ja päästi valloilleen
hevosen, joka paikalla läksi menemään.

-- Rakas herra, älkää viivytelkö, vaan kiirehtikää heti sinne missä
teitä odotetaan, lähtöön valmiina.

-- Ingialdko...?

-- Älkää kysykö, kiirehtikää.

-- Kyllä, kyllä. Terveisiä...! ja Kustaa riensi pois. Pian hän oli
saavuttanut paimenet.

-- Sinuako meidän piti odottaa?

-- Niin. Lähdetään nyt.

-- Ritari Iivar Gryn sanoi sinun olevan meidän vertaisiamme, mutta
sinä näytät olevan korkea herra, sanoi toinen paimenista.

-- Ei ole koiran karvoihin katsomista.

-- No sitte kai lähdetään.

Joukko lähti liikkeelle ennenkuin metsästysseurue oli tullut
takaisin. Vanha linna katosi jo Kustaan näkyvistä, mutta hänen
pelkonsa ei siltä vähentynyt. Muuan paimenista huomautti aivan
ääneen, että hän ehkä oli karkuri ja että he varmaankin voittaisivat
hyvät rahat jos ottaisivat hänet vangiksi ja veisivät takaisin
linnaan. Toiset sanoivat, että koska hänen puheensa oli niin
erilaista kuin heidän, niin hän varmaankaan ei ollut se jonka Iivar
herra oli aikonut lähettää heidän mukaansa.

Viimein kuiskasi hänelle eräs nuoremmista paimenista, että lienee
parasta koettaa paeta, sillä tässä oli henki ja turvallisuus
kysymyksessä. Kustaa oli jo sitä ajatellut. Hän kääntyi syrjätielle,
minne se vei sitä hän ei tietänyt, mutta olihan hän nyt vapaa, ja
eihän se ole vaarassa joka on Herran suojeluksessa.

Illempana saapui hän kurjalle mökille, jonka edustalla lapsia oli
leikkimässä.

Kustaa pyysi saada hiukan juomista.

-- Ota tuolta itse, vastattiin tuvasta ja keski-ikäinen nainen
ilmestyi ovelle, viitaten pientä lähdettä vähän matkan päässä mökistä.

-- Muori kulta, voisitteko antaa minulle hiukan leipää?

-- Leipää? nauroi nainen katkerasti. -- Sitä en ole nähnyt
vuosikausiin, eivätkä nuo lapset koskaan; kuivakala on sekin lopussa,
mutta eihän tähän vuodenaikaan tarvitse kuolla nälkään, kun on
marjoja. Juokse sinä Esra hakemaan.

Noin yhdeksän vuotias poika juoksi metsään. Mutta nainen seisahtui
katselemaan Kustaaseen.

-- Oletteko pyhiinvaeltaja? sanoi hän.

-- Kyllä olen.

-- Menette ehkä Meklenburgiin näkemään pyhää verta? kysyi nainen.

-- Onko ennen minua jo mennyt useita?

-- Useampia kuin voin laskeakaan. Mutta on se aika ihme, että vihityt
leivät tulivat verisiksi sentähden että uskottomat juutalaiset niihin
koskivat.

-- Oletteko tekin käynyt siellä?

-- Minäkö? ja nainen päästi syvän huokauksen. -- Jos autuus lasketaan
anekirjeiden ja kirkonkäyntien mukaan, niin me ihmiskurjat kyllä
iäisyydessä saamme olla yhtä köyhät kuin täälläkin.

-- Ehkä Jumala tuomitsee toisten lakien mukaan.

-- "Ei", sanovat munkit, jotka ymmärtävät sellaiset asiat; me köyhät
annamme liian vähän luostareiden keittiöihin. Olin suurella vaivalla
elättänyt porsaan ja sen vein tietysti heille, mutta en saanut siitä
kuin kymmenen esirukousta pienelle kuolleelle lapselleni.

-- Ettekö olisi voinut pitää porsastanne ja itse rukoilla
esirukouksianne?

-- Voi, kaikki taivaan pyhät! Te mahdatte olla katuja ja tarvita
kymmeniä tuhansia rukouksia syntisen sielunne puhdistukseksi.

Nainen teki ristinmerkin. Sellaisen kadotuksen lapsen kanssa ei hän
enää tahtonut vaihtaa sanaakaan.

Esra palasi takaisin, vasu täynnä mansikoita, mustikoita ja vattuja.

Kustaa söi hyvällä ruokahalulla ja joi vettä päälle, sitte lankesi
hän polvilleen pienen alttarin eteen, joka Maariankuvineen seisoi
tuvan edustalla; hän kiitti Jumalaa pelastuksestaan ja rukoili
palavasti, anoen apua ja turvaa. Sitte hän asettui levolle suuren
koivun suojaan ja nukkui melkein heti.

Päivä ei vielä ollut valjennut, kun hän heräsi. Kiireesti hän nousi,
laski alttarille hopearahan ja läksi.

Sinä päivänä asteli hän noin kymmenen penikulmaa, pysytteli
niin asumattomilla seuduilla kuin suinkin ja kun hänen piti
mennä ihmisasuntoihin pyytämään ruokaa, niin hän sanoi olevansa
pyhiinvaeltaja ja aikovansa Meklenburgiin.

Päivällisaikaan saapui hän Flensburgiin ja koska ihmiset juuri
silloin sattuivat olemaan aterialla, niin hän huomaamatta pääsi
kaupungin läpi.

Hän ei koko päivänä ollut syönyt ja väsymys oli hänet
voittamaisillaan, mutta hän oli päättänyt kävellä kunnes kaatuisi. Se
ajatus että hänet ehkä saataisiin kiinni ja vietäisiin takaisin oli
hänestä niin kamala, että kuolema sen rinnalla tuntui leikinteolta.

Kaupungin ulkopuolella tapasi hän muutamia saksilaisia kauppiaita
levähtämässä. He tulivat Juutinmaalta ja toivat suurta härkälaumaa,
jota he kuljettivat Saksaan myytäväksi.

Muuan heistä huomasi sattumalta Kustaan horjuvan käynnin; ensin
hän luuli häntä sairaaksi, mutta nähdessään väsyneen ilmeen hänen
kasvoissaan pyysi hän häntä heidän joukkoonsa lepäämään ja jakamaan
heidän ateriansa. Kiitollisuudella Kustaa noudatti kutsua ja pian
huomasivat kauppiaat, että heidän tilapäinen vieraansa oli sivistynyt
herra, josta varmaankin saattoi olla paljon hauskuutta matkalla.

Sentähden he kysyivät eikö hän tahtonut kulkea heidän mukanaan ja
Kustaa suostui paikalla.

Varovaisuudella koetti hän heiltä urkkia uutisia asemasta Ruotsissa,
mutta he eivät tietäneet muuta kuin että Tanskan kuningas oli
kukistanut maan valtansa alle. He neuvoivat häntä menemään vapaaseen
valtiokaupunkiin Lyypekkiin, siellä hän varmaan saisi tietoja. Sama
aikomus oli Kustaalla itsellään. Ja saavuttua kaupungin likeisyyteen
lausui hän matkatovereilleen lämpimät, sydämelliset jäähyväiset.
He taas puolestaan puristivat hänen kättään ja toivottivat usein
tapaavansa hänet tällaisilla retkillä.

Syyskuun viime päivänä v. 1519 hän tuli Lyypekkiin. Toivon ja pelon
tunteilla hän astui sisään kaupungin portista. Hän tunsi vanhastaan
rikkaan kauppiaan Kord Königin ja hänen luokseen hän paikalla
suuntasi kulkunsa.

Kauppias oli juuri syömässä illallista suuressa seurassa, kun
palvelija tuli ilmoittamaan että mies, jonka puku oli kuin
yksinkertaisen talonpojan mutta jonka tavat olivat kuin hienon
herran, pyysi saada häntä puhutella.

-- Olen nähnyt monta herraa, joilla on ollut sivistymättömän miehen
tavat, mutta en päinvastoin, sanoi kauppias nauraen. -- Mutta jos
sinä puhut totta, niin kannattaa miestä tarkastella.

-- Ettekö minua tunne? kysyi Kustaa, kun kauppias jäi häneen
tuijottamaan.

-- Näkevätkö silmäni oikein! huudahti kauppias. -- Ettekö ole jalo
herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa?

-- Joka on karannut laittomasta tanskalaisesta vankeudestaan ja nyt
antautuu teidän suojeluksenne alaiseksi.

-- Minä vastaan teidän turvallisuudestanne; täältä ei tanskalaisia
koiria usuteta päällenne. Mutta käykää nyt sisään, niin saan näyttää
vierailleni, mikä jalo herra majailee vaatimattomassa talossani.

-- Pukuni ei ole...

-- Herrasmies on takin takana, vastasi kauppias ja vei Kustaan sisään.

Ilo ja tyytyväisyys nousi ylimmilleen vieraiden kesken. Ruotsi
oli siihen aikaan jonkinlainen Hansakaupunkien aarreaitta; sen
rantakaupungit ottivat miltei yksinomaan niiltä tarpeensa. Eivätkä
ruotsalaiset ostaneet heiltä yksin elintarpeita, vaan myös rihkamaa
ja korutavaroita. Lisäksi oli ruotsalainen vieraanvaraisuus tullut
yleiseksi sananparreksi. Se joka ei vielä ollut sitä kokenut, tunsi
veden kihoilevan suuhunsa, kun hän vaan ajatteli mahdollisuutta
päästä Tukholmaan syömään, juomaan ja ansaitsemaan paljon rahaa.

Vieraiden lähdettyä kertoi kauppias seuraavana päivänä aikovansa
hankkia turvakirjan ja sopivan puvun ritarille. Hän toivoi, että
ritari sen ajan, jonka hän viipyisi Lyypekissä, asuisi hänen luonaan.

Kustaa vastasi, ettei hän vielä saata korvata niin suurta
ystävällisyyttä, mutta jos hän kerran joutuu siihen asemaan että voi,
niin hän näyttää ettei hän ole kiittämätön.

Ja niin hänet otettiin jäseneksi perheeseen.

Kord Königin vaimo oli vanhanpuoleinen nainen, joka ei milloinkaan
unohtanut, että hänen miehensä oli kaupungin rikkaimpia porvareita,
jonkatähden hän varsin hyvin saattoi pitää itseään yhdenvertaisena
ruotsalaisen aatelismiehen kanssa.

Hän kertoi Kustaalle, että Svante Niilonpoika Sture hänen
nuoruudessaan oli ollut vieraana hänen vanhempiensa talossa; hän oli
silloin ollut aivan nuori ja Sture oli osoittanut hänelle suurta
kohteliaisuutta. Jopa hän oli kysynyt, eikö hän tahtoisi käydä
Ruotsissa, mutta siihen ei hän ollut antanut vastausta.

-- Pian senjälkeen tutustuin Kord Königiin ja sain muita huolia,
jatkoi nainen.

Niin, oliko hänellä lapsia?

-- Ei omia, mutta minulla on seitsemänkymmentäkolme veljen- ja
sisarenlasta; jos he polvi polvelta lisääntyvät samassa suhteessa,
niin...

-- Niin he jo voivat kansoittaa kokonaisen kaupungin.

-- Ehkä kyllä, mutta missä me silloin olemme?

-- Ei täällä, eikä se olisikaan toivottavaa.

-- Kyllä niinkin; mutta minäpä sanon teille, nuori herra, että kun
pitkien vaivojen perästä on päässyt siihen, että saattaa asettaa
elämänsä juuri niinkuin tahtoo ja kun on varaa ostaa mitä tahtoo ja
kun sitäpaitsi ehkä on rikkain kaupungissa, niin ei ollenkaan tee
mieli luopua kaikista noista eduista.

-- Mutta olettehan te terve ja voitte monta vuotta elää ja nauttia
hyvästänne.

-- Kyllä, mutta minä en tyydy siihen.

-- Vai niin.

-- Tahtoisin jotakin, jonka te voitte hankkia minulle.

-- Mitä se sitte on?

-- Sanotaan, virkkoi eukko ja kumartui tutunomaisesti Kustaan
puoleen, -- että nyt kun Ruotsi on saanut kuninkaan jolla on valta
tehdä mitä hän tahtoo, niin kaikista Ruotsin aatelismiehistä tehdään
ritareja ja he saavat nauhoja ja tähtiä niin paljon kuin tahtovat.
Minusta me -- koska kaikin puolin olemme heidän vertaisiaan ja
sitäpaitsi olemme tehneet ruotsalaisille niin monta palvelusta, --
myöskin voisimme saada muutamia kunniamerkkejä.

-- En tietänyt että Kord König...

-- Enkö minä sitte pue hänen ylleen kaikkea muuta mitä hän tarvitsee?
Enkö samalla voisi ripustaa hänen kaulaansa niitäkin helyjä? Minäpä
sanon teille, nuori herra, että se mitä minä vielä elämältä toivon
on, että minua kutsuttaisiin rouvaksi.

-- Sallitte ehkä minun kutsua itseänne siksi? Nainen loi häneen
tyytyväisen katseen.

-- Tavoista ihminen tunnetaan ja teissä aatelisveri oikein kuultaa
läpi, niin että sitä ilokseen katselee... Eukko taputti häntä
voimakkaasti olkapäälle ja lisäsi: -- noin korean pojan perässä se
naisväki saisi hypätä.

Kustaa punastui.

-- Olen tähän saakka ollut niin vähän seurassa, sanoi hän.

-- Mutta nyt pääsette seuraan. Minä laitan kalaasit jokikiseksi
päiväksi. Ja voittepa vaikka iskeä silmänne johonkin
sisarentyttäristäni, tietysti kaikessa kunniallisuudessa.

-- En nyt ajattele sellaisia. Haluan vain päästä takaisin
synnyinmaahani voittamaan tai kaatumaan taistelussa sen
vapauttamiseksi.

-- Kauniisti ajateltu, mutta noin nuorena...

-- Ei saa ajatella yksin itseään, kun kaikkialla vallitsee mitä
julmin sorto.

-- Ehkä niinkin, sanoi eukko hämmästyneenä, -- mutta ei niitä ole
monta jotka ajattelevat sillä tavalla.

-- Toiset eivät ehkä ole kokeneet sitä mitä minä.

-- Voi olla, mutta erinomaista se vaan on, sanoi kauppiaan vaimo ja
pyyhki silmiään. -- On melkein kuin kuulisin itseni puhuvan.

-- Ymmärrätte siis nyt, että minun tulee elää piilossa.

-- Kaikilta muilta, jos niin tahdotte, mutta ette minulta.

Kord König keskeytti heidät, sillä hän tahtoi viedä ritarin kanssaan
kaupungin pormestarin ja neuvoston eteen. Kaikkialla hänet otettiin
vastaan mitä ystävällisimmin ja turvakirja annettiin, mutta häntä
kehoitettiin viipymään Lyypekissä kunnes ilmaantuisi varma tilaisuus
päästä Ruotsiin.

Sieltä tuli yhä surullisempia tietoja. Tanskalaisia palkkasotureja
vilisi kaikkialla ja he köyhdyttivät maata; Sten Sture taisteli kovaa
taistelua ja Ruotsin ystävät odottivat vavisten ratkaisua.

Muiden muassa tutustui Kustaa Lyypekissä vanhaan juutalaiseen Herman
Israeliin ja hän oli oikein kelpo miehen perikuva; vaikka hän oli
äärettömän rikas, harjoitti hän suurta armeliaisuutta, varsinkin
uskonheimolaistensa keskuudessa. Oman uskonsa ankarana noudattajana
kunnioitti hän toisten mielipiteitä ja seurasi innokkaasti
poliittisia selkkauksia, varsinkin pohjoismaissa.

Niinkuin monet muut oli hän ansainnut osan omaisuuttaan Ruotsissa ja
itse monasti käynyt siellä. Hän oli siellä tehnyt paljon hauskoja
tuttavuuksia, mutta eniten oli häntä miellyttänyt kansan terve
reippaus.

Kustaa Eerikinpojan vaatimaton käytös ja jalot kasvot vaikuttivat
häneen ja Herman Israelin ja Kord Königin kanssa seurusteli hän
jokseenkin paljon.

Heille hän puhui epäilyksistään ja toiveistaan; oli niin paljon
tekemistä, ensin maan vapautus tanskalaisten ikeestä ja sitte
sisäisten asiain järjestäminen.

-- Sten Sture ei siinä suhteessa tule onnistumaan paremmin kuin hänen
edeltäjänsäkään, sanoi Herman.

-- Eikö hän teistä kykene siihen?

-- Kyllä, mutta valtakunnassa on monta valtionhoitajaa.

-- Jotka tahtovat jakaa hänen valtaansa, tarkoitatte?

-- Jotka itse asiassa sen tekevät; eikö jokaisella valtion suurella
miehellä omasta mielestään ole yhtä paljon sanomista?

-- Miksei hän ota kruunua? kysyi Kord.

-- Sturet eivät ole turhamaisia; he eivät tahdo iskeä ketään päähän.

-- Saadaanpa nähdä, eikö Kristian vielä katkoilekin päitä, kunhan hän
nyt saa valtakunnan haltuunsa, huomautti Israel. -- Korkeat herrat
eivät taivu ennenkuin he tuntevat miehen kantapään polkevan niskojaan.

-- Olisipa surullista, jos olisitte oikeassa.

       *       *       *       *       *

Marraskuun alussa tuli neuvoskunnalle kirje kuningas Kristianilta,
jossa tämä vaati Kustaan luovuttamista, mutta asia lykättiin
toistaiseksi.

Eräänä päivänä tuli Herman Israel Kord Königin luo ja pyysi puhutella
häntä kahdenkesken.

-- Anna ruotsalainen ritari minun haltuuni, sanoi hän. -- Sinun
luonasi ei hän enää ole turvissa.

-- Mikä sitte on?

-- Lääniherra Eerik Banér saapuu huomenna ja vaikkei hän ilman raadin
lupaa uskalla viedä häntä pois kaupungista, niin hän ehkä edeltäkäsin
voi käydä käsiksi hänen persoonaansa.

-- En neuvo häntä tulemaan tänne, vastasi Kord, poskillaan vihan puna.

-- Ajattele nyt. Kaikki tietävät että hän on täällä; sinun taloasi
tullaan öin päivin vartioimaan.

-- Olisihan se ikävää... mutta kuullaanpa mitä emäntäni Barbara sanoo.

-- Ei ikinä! huudahti tämä. -- Minä vastaan ritarin persoonasta,
ja, lisäsi hän ylpeästi, -- jos herrani Isossa Beltissä osasi ottaa
40 tanskalaista laivaa, niin totta minä nyt omassa talossani täällä
Lyypekissä osaan puolustaa yhtä ruotsalaista ritaria kuningas
Kristiania ja hänen joukkoaan vastaan.

-- Punnitaan tarkkaan!

-- En punnitse mitään, sillä tiedän mitä voin ja mitä tahdon.

-- Syyttäkää sitte itseänne.

-- Sen teenkin, mutta kuulkaas, Herman Israel, tahdotteko joksikin
aikaa antaa asunnon ja ruuan pojalleni? Hänen silmänsä ovat, niinkuin
tiedätte, olleet kipeät ja hänen täytyy sentähden olla pimeässä
huoneessa.

-- Onhan meillä pihan puolella vapaa huone.

-- Hyvä on. Mutta hänen luonaan ei saa käydä vieraita.

-- Vaimonihan on hänen kumminsa.

-- Niin, hän saa käydä hänen luonaan, mutta ei kukaan muu.

Herman Israel nauroi.

-- Naisviekkautta! sanoi hän. -- Minä suostun, mutta tulen sensijaan
tuontuostakin tervehtimään Kustaa herraa.

-- Hän muuttaa tänä päivänä Danielin huoneeseen ja minä järjestän
itse hänen huoneensa; ethän käy mustasukkaiseksi? kysyi hän
mieheltään.

-- En, vastasi tämä hymyillen, -- mutta toivon että hän kerran saa
yhtä hyvän emännän kuin minä.

-- Rouvan, korjasi Barbara. -- Sitä hän saanee odottaa!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, marraskuun kahdentenakymmenentenä, saapui Eerik
Banér Lyypekkiin suurine saattueineen; hän kävi heti pormestarin
luona ja pyysi saada panna toimeen tarkastuksen kaupungissa.

-- Mitä te ajattelette, jalo herra? vastasi pormestari. -- Täällä
meidän vapaassa kaupungissamme!

-- Mutta kuningas on käskenyt!

-- Olemme vapaita porvareita. Meillä ei ole kuningasta.

-- Saatte sen kalliisti maksaa.

-- Olemme ennenkin olleet sodassa Tanskaa vastaan.

-- Mutta tällä kertaa tulisi Ruotsi lisää.

-- Se asia ei vielä ole ratkaistu.

Vihoissaan läksi lääniherra; vakoilijoidensa kautta hän sai tietää,
että Kustaa oli asunut Kord Königin luona, mutta että nyt luultiin
hänen muuttaneen rikkaan juutalaisen Herman Israelin tykö.

Eräänä päivänä, kun Herman oli poissa kotoa, piiritettiin äkkiä koko
talo ja joukko vieraita ihmisiä tunki sisään vaatimaan tarkastusta.
Onneksi oli Barbara König juuri siellä tervehtimässä poikaansa. Hän
astui uhkaavana, kädet vyötäisillä heitä vastaan ja sanoi:

-- Tulkaa vaan sisään, te tanskalaiset palkkasoturit, tulkaa vaan.
Jokaisessa huoneessa seisoo neljä palvelijaa, käsissä oivalliset
pähkinäpuiset patukat, ja kyllä he teidät kurittavat niin että
tulette punaisiksi, jos nyt olette kalpeat. Tanskalaiset katselivat
epäillen toisiinsa; heitä ei ollut kuin kymmenen ja melkein kaikki
olivat aseettomat. He vetäytyivät yhä kauvemmaksi.

-- Kuinka te vieraat ihmiset uskallatte tunkeutua tänne? huusi eukko
ärtyisästi. -- Pian tänne, palvelijani, ajamaan pois heidät!

Samassa hetkessä syöksyivät tanskalaiset alas portaita.

-- Luulenpa etteivät he enää koeta tulla, sanoi Barbara tyytyväisenä
Herman Israelin pienelle, kalpealle, pelästyneelle vaimolle.

-- Olisipa minulla sinun rohkeutesi! sanoi hän.

Mutta Herman Israel nosti ensi tilaisuudessa kanteen herra Eerik
Banéria vastaan sentähden että hänen palvelijansa olivat tunkeutuneet
Lyypekin vapaan porvarin taloon.

Eerik Banér vastasi sen tapahtuneen vastoin hänen tahtoaan ja
tietoaan, mutta Herman Israelin pyynnöstä karkoitettiin palvelijat
paikalla kaupungista.

Silloin pyysi lääniherra pormestaria ja raatia ratkaisemaan hänen ja
herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan välisen asian.

Sellaiseen pyyntöön täytyi suostua ja suuri kokous pidettiin
raatihuoneella.

Sitä ennen oli Eerik Banér yksityisesti puhutellut useimpia
raatimiehistä ja koettanut saada heitä puolustamaan asiaansa. Kord
Königille ja rikkaalle juutalaiselle ei kannattanut puhua, sen hän
tiesi, mutta muihin luuli hän vaikuttaneensa.

Nyt hän tuomarien pöydän edessä esiintyi täydessä juhlapuvussa
kaikkine nauhoineen, tähtineen; komeaan samettikaapuun oli
runsaasti kirjaeltu kultakoristeita, hatussa kimalteli jalokiviä ja
höyhentöyhdössä loistivat tanskalaiset värit.

Hän alkoi lausumalla kiitoksensa siitä että hänen suotiin niin
luotettaville miehille esiintuoda kohtuulliset ja täysin oikeutetut
kanteensa herra Kustaa Eerikinpoika Vaasaa vastaan.

Sitte hän raadille kertoi, että Kustaa oli uskottu hänen haltuunsa;
hän oli sitoutunut kuninkaalle maksamaan suuren sakon, jos vanki
pääsisi karkuun. Sukulaisena hän oli suonut hänelle enemmän vapautta
kuin olisi pitänyt. Nyt oli ehkä hänen oma henkensä vaarassa.

-- Pidättekö kohtuullisena ja oikeana, hyvät herrat, huudahti hän,
-- että minun hyvyyteni palkitaan sellaisella petollisuudella ja
kavaluudella?

Raatimiehet katselivat epäillen toisiaan, tietämättä mitä vastaisivat.

Lääniherra käytti sanojensa tekemää edullista vaikutusta hyväkseen ja
lisäsi, että, jos vastaus tulisi kieltävä, kuninkaan viha kohtaisi
Lyypekkiä; sen kauppa ja merenkulku tulisivat kärsimään paljon,
jos kaupunki ilmeisesti loukkaisi Tanskan ja Lyypekin välisiä
sitoumuksia, sillä niihin kuului muunmuassa, ettei kumpikaan saisi
suojella toisen vihollisia tai karkulaisia.

Salissa nousi yleinen puheen sorina.

-- Hän on oikeassa, sanoi muuan.

-- Kaupungin täytyy pitää sanansa, arveli toinen.

-- Mitä herra Kustaa Eerikinpoika Vaasa meihin kuuluu? huomautti
kolmas; -- emme me tahdo hankkia niskaamme vihollisia hänen tähtensä.

Mutta suuresti arvossa pidetty pormestari Niilo Brömse ei vielä ollut
lausunut mielipidettään; hän kuunteli tarkasti toisten sanoja ja
säästi omat ajatuksensa viimeiseksi.

Silloin nousi Kord König ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Hänen
totiset kasvonsa kirkastuivat hetkeksi ja ääneen hän lausui:

-- Minusta olisi paras, että nuori herra itse puhuisi puolestaan.

Tätä pitivät kaikki oikeana ja päätettiin, että Kustaa Eerikinpoika
varman turvan takeella kutsuttaisiin Lyypekin pormestarin ja raadin
eteen.

Kord König lupasi viedä hänelle sanan.

Suurella ilolla Kustaa otti vastaan kutsumuksen. Nyt hän julkisesti
saisi pestä pois tahran, jota tahdottiin syytää hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä hän saapui raatihuoneelle tyynenä ja pelottomana.

Eerik Banér ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli
synkkänä, äänetönnä eteensä.

Kustaa teki koko raatiin mitä parhaimman vaikutuksen. Jalot, kauniit,
vakavat kasvot, vaatimaton käytös, äänen kirkas, miellyttävä sointu,
kaikki vaikutti suuresti hänen edukseen.

Pormestari selitti hänelle, mistä häntä syytettiin, ja kysyi oliko
hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Siihen hän vastasi:

-- Kukaan rehellinen ihminen ei voi todistaa, että minä olisin vanki,
vaan pantti. Tanskan kuningas teki meille, minulle ja tovereilleni,
valan ja antoi vakuutukset ja lupakirjat siitä, että me esteettömästi
pääsisimme herramme, herra Stenin luo. Ja niillä ehdoilla me astuimme
kuninkaan laivaan, mutta siellä meidät vangittiin ja vietiin pois.
Jos ilmestyisi joku, joka oikeudenmukaisesti voisi todistaa missä
kahakassa eli missä paikassa meidät, minut ja nuo muut ruotsalaiset
herrat, jotka kavaluudella kuljetettiin pois, otettiin kiinni, tahi
kutka ne olivat jotka meidät vangitsivat. Mutta koska ei kukaan voi
sitä vahvistaa tai näyttää toteen, niin älköön kukaan sanoko meitä
vangeiksi, vaan ryöstetyiksi, kavalletuiksi, petetyiksi miehiksi! Te
rehelliset miehet, voiko se olla vanki, joka ei koskaan ole ansainnut
vankeutta tai jota ei laki eikä oikeus ole tuominnut vankeuteen?

-- Ei, ei! huudettiin monelta taholta.

-- Häntä on kohdeltu hävyttömästi!

-- Hän on kuninkaani vanki ja minä olen kovan sakon uhalla
velvollinen pitämään häntä lukon takana, huusi Eerik Banér
vimmoissaan.

-- Palatessani Ruotsiin sitoudun täyteen arvoon korvaamaan
sukulaiselleni tuon kysymyksessä olevan sakon, virkkoi Kustaa, --
varmasti luottaen siihen, ettei vapaa valtiokaupunki riko sitä turvan
ja vakuuden lupausta, jonka se minulle on antanut.

Yleinen mielipide oli nyt niin kokonaan Kustaan puolella, että
pormestari nousi ylös ja julisti herra Kustaa Eerikinpoika Vaasan
olevan vapaan valtiokaupunki Lyypekin suojeluksen alaisena.

Banér oli kalpeana vihasta ja selitti kiivaasti, että tätä tekoa
vielä kaduttaisiin. Sitte hän läksi salista.

Kustaa palasi Herman Israelin luo, joka pani toimeen juhlat hänen
kunniakseen.

       *       *       *       *       *

Jokainen Ruotsista tuleva laiva toi uutisia, jotka olivat omiaan
Kustaassa herättämään levottomuutta ja raadissa epäilystä siitä, eikö
vankia sittenkin täytyisi jättää vaatijain käsiin. Kristianin yhäti
nouseva valta saattoi käydä vaaralliseksi Lyypekille, jota vastoin
hänen lupauksensa sille joka totteli hänen tahtoaan olivat kerrassaan
loistavat.

Mutta pormestari oli koko raatia vastaan; Kord König ja Herman Israel
tahtoivat päästää nuoren herran matkustamaan Ruotsiin, mutta siihen
ei pormestari uskaltanut suostua. Hän ehkäisi Kustaan luovuttamisen
Kristianin käsiin muistuttamalla raadille, ettei kuningas koskaan
ollut pitänyt antamiaan lupauksia.

-- Vielä ei hän ole vaarallinen, sanoi hän, -- mutta onnetonta olisi,
jos hän tulisi kaikkivaltiaaksi pohjoisessa. Silloin hollantilaiset
saisivat käsiinsä kaupan ja Hansakaupunkien vaikutus olisi mennyttä.

Pormestarin viisaus ja valta vaikuttivat sen, että asia lykättiin
tuonnemmaksi.

Kustaa sai osakseen paljon ystävällisyyttä ja myötätuntoa; hän
keskusteli usein molempien isäntiensä kanssa opettavaisista asioista,
jotka hänelle selittivät monta tähän asti tuntematonta seikkaa. Mutta
siitä huolimatta häntä vaivasi levottomuus ja miltei sietämätön ikävä
rakkaaseen isänmaahan. Kotiin hänen täytyi päästä, maksoi mitä maksoi.

Viisi pitkää kuukautta hän oli viettänyt Lyypekissä, kun tieto tuli,
että Ruotsin valtionhoitaja oli kuollut ja että koko maa, paitsi
Tukholma ja Kalmar, oli joutunut tanskalaisten käsiin.

Lyypekissä syntyi suuri hämmästys, luvattu turva tahdottiin
peruuttaa; mutta Kustaa puhutteli raatia ja pormestaria ja hänen
sanansa olivat niin kauniit ja hänen tietonsa niin hyvät, että sääli
voitti ja vähitellen yhtyi jokainen Niilo Brömsen sanoihin: "kuka
tietää, mitä hän vielä saa aikaan maailmassa!"

Kustaa oli jo edeltäkäsin sopinut erään rohkean laivurin, Henrik
Möllerin kanssa, että tämä laivallaan veisi hänet Ruotsiin.

Hän lausui lämpimät, sydämelliset jäähyväiset uusille, rakkaille
ystävilleen, Barbara König syleili häntä ja suuteli molemmille
poskille, ja Herman Israelin vaimo itki sanoessaan hänelle hyvästi.
Mutta kevein mielin kiirehti Kustaa laivaan, joka oli vievä hänet
uusia, tuntemattomia vaiheita kohti.

Huomiota välttääkseen läksi laiva myöhään yöllä; Kustaan molemmat
uskolliset ystävät, jotka olivat maksaneet matkan, saattoivat hänet
rantaan. Hyvästi jättäessä toivottivat he hänelle onnea ja hän
vastasi heille:

-- Jos Jumala on aikonut onnea minulle, niin antakoon hän sen
Ruotsille!




7.

KOTIINTULO.


Tukholma ja Kalmar olivat ainoat linnat koko valtakunnassa, jotka
eivät olleet avanneet porttejaan Kristianille. Kustaan hartain toivo
oli päästä Tukholmaan auttamaan Kristina Gyllenstjernaa, mutta
meren puolella oli vastassa tanskalainen laivasto ja maan puolella
Kristianin sotajoukko. Eikä Kalmariinkaan ollut helpompi päästä;
siellä oli Norrby laivastoineen ja Itämeressä risteili tanskalaisia
kaappareita, jotka tekivät purjehtimisen vaaralliseksi hansalaisille
laivoille.

Henrik Möller oli sekä rohkea että onnellinen purjehtija; hänen
varnemündeläinen laivansa vältti kaikki vaarat ja toukokuun 31 p:nä
1520 laskettiin Kustaa Eerikinpoika maalle Stensön niemelle Kalmarin
edustalla.

Mitä tunteita sinä hetkenä liikkui hänen mielessään? Nöyrin,
vapisevin sydämin hän varmaankin astui isäinsä maalle. Hänellä on
ollut niin paljon rohkeita toiveita, toiveita joita ei hän ole
lausunut julki... Uskaltaako hän uskoa että ne toteutuvat, että
Jumala hänet on määrännyt isänmaan pelastajaksi?

Kiirein askelin riensi Kustaa kaupunkiin ja linnaan. Tiedämme
että Anna Bjelke miehensä Juhana Maununpojan kuoltua oli siellä
linnanpäällikkönä. Hän otti Kustaan vastaan ystävänä ja sukulaisena
ja sanoi koettavansa tehdä mitä ikinä taitaa hänen hyväkseen; mutta
kuultuaan hänen tuumansa osoitti hän vihollisten lukuisia laivoja
ulkopuolella ja kertoi miehistön epäluotettavaisuudesta ja kaupungin
väestössä vallitsevasta alakuloisuudesta.

-- Ruotsi on kadotettu, lausui hän syvällä surulla, -- emmekä me
taida tehdä mitään sen pelastukseksi.

Kustaa koetti rohkaista hänen mieltään ja lupasi lähteä kaupunkiin
puhuttelemaan porvareita. Hän ei kieltänyt eikä käskenyt, sanoi vain,
ettei hän luule sen vaikuttavan mitään.

Kaupanteko ja työ olivat kokonaan seisahtuneet; eihän, kannattanut
mitään tehdä, kun kaupunki minä päivänä tahansa saattoi joutua
ryöstettäväksi tai poltettavaksi. Jokainen eli vain kuin viimeistä
päivää.

Kustaa tapasi porvarit koolla torilla. Oli kerrottu että Norrby
samana päivänä tekisi hyökkäyksen ja varmana pidettiin että linnoitus
antautuisi.

Hän koetti rohkaista heidän mieliään ja kysyi, eivätkö he itse
tahtoneet ottaa osaa taisteluun.

Synkin, epäluuloisin silmin he katselivat Kustaata eivätkä huolineet
antaa hänelle edes vastausta. Hän kiirehti takaisin linnoitukseen,
toivoen että ehkä miehistö ottaisi korviinsa hänen sanansa; mutta
miehistönä oli pääasiallisesti saksalaisia sotamiehiä, joiden hartain
halu oli antautua. Kun hän selitti, että heidän velvollisuutensa
on uhrata veri ja henki sen asian eteen, jota he ovat sitoutuneet
puolustamaan, niin häntä katseltiin uhkaavin silmin ja Anna Bjelke,
joka murtunein voimin näki kapinan nousevan, kehoitti häntä vihdoin
jättämään linnoituksen ja lähtemään takaisin kaupunkiin.

Sielläkin Kustaa tapasi samanmielisiä saksalaisia, jotka tahtoivat
ottaa hänet vangiksi.

Mutta muuan ruotsalainen smålantilaistyttö otti käteensä palavan
kekäleen, heitti sillä erästä reuhaavaa saksalaista päähän ja sanoi:

-- Sinä et ole mikään komentaja tässä kaupungissa. Saksalaiset
tahtoivat silloin käydä häneen käsiksi, mutta tyttö sai käsiinsä
kirveen ja huitoi sillä sekä oikeaan että vasempaan. Tuo oli jo
porvarien mielestä liikaa, joten he tulivat väliin.

Sillaikaa oli Kustaa urhoollisesti puolustautunut päällekarkaajiansa
vastaan, mutta heidän lukunsa kasvoi lakkaamatta ja ratkaisu oli jo
melkein varma, kun muutamat ruotsalaiset sotamiehet sekaantuivat
asiaan ja vapauttivat Kustaan.

Porvarit, jotka olivat yllyttäneet kapinaan, kävivät nyt
kohteliaammiksi, mutta kehoittivat häntä heti lähtemään kaupungista,
sillä he eivät voi vastata hänen turvallisuudestaan.

Niin onnistui hänen ensimäinen kokeensa!

Raskaalla mielellä läksi hän nyt kuljeksimaan Smålannin metsiin;
siellä oli hänen isänsä alustalaisia, jotka hän toivoi voittavansa
hyvän asiansa puolelle, mutta he olivat kaikki "niin hullut ja
sokaistut, että he monessa suhteessa vain auttoivat vihollisiaan
ja sortajiaan panettelemalla, viettelemällä ja vahingoittamalla
toisiaan". Hämmästyneenä Kustaa kuunteli heidän puheitaan.

-- Kuningas Kristian on meidän armollinen kuninkaamme, sanoivat he;
-- hän on luvannut ettei silliä ja leipää pidä meiltä puuttuman niin
kauvan kuin pysymme hänelle kuuliaisina.

-- Oletteko unohtaneet, kuinka Engelbrektin aikana kävi? kysyi Kustaa.

-- Emme tahdo kärsiä sitä mitä esi-isämme, parempi on ajoissa
antautua.

Ja sitte he panettelivat toisiaan ja arvelivat että kuningas yksin
saattaa järjestää heidän asiansa.

-- Tavallisesti ei ole lampaille hyväksi, että sudet tulevat
sovittamaan heidän suhdettaan, vastasi Kustaa. -- Jos te tietäisitte,
Ruotsin miehet, mitä minä tiedän, niin menettelisitte toisin.

Kustaa läksi pois. Kuningas Kristianin lähetit levittelivät herransa
vakuutuskirjeitä pitkin maata ja varsinkin eteläisissä maakunnissa
olivat ne saavuttaneet suurta luottamusta. Kustaa huomasi sen yhä
selvemmin, jota syvemmä Smålantiin hän pääsi.

Ei, Taalainmaalle hänen täytyy lähteä, sinne on tanskalaisten
vaikutus ulottunut vähinten, siellä oli Engelbrekt alkanut suuren
elämäntyönsä, Taalainmaan hänkin ottaa lähtökohdaksi.

Mutta tieto Kustaan tulosta Ruotsiin oli jo ennättänyt Tanskaan.
Palkinto määrättiin sille joka elävänä tai kuolleena saattaa hänet
hallituksen käsiin ja tanskalaisia sotamiehiä ja vouteja kierteli
pitkin maata häntä etsimässä.

Yhtenä yönä oli hän pannut maata lukottomaan latoon. Äkkiä heräsi
hän siitä, että joku töytäisi häntä kylkeen. Se oli nuori mies, joka
uteliaana jäi häneen töllöttämään:

-- Mistä hitosta te olettekaan? huusi hän vihdoin.

-- Sieltä mistä et sinä tahtoisi olla, vastasi ritari ja hypähti
kiireesti ylös.

-- Olettepa te hienon näköinen.

-- Ehkä tahtoisit vaihtaa vaatteita kanssani?

-- Mutta siihen ei teillä lie halua.

-- On kyllä, jos annat muutaman leivän väliä.

-- Niitä tosin ei ole liikaa, mutta olkoon menneeksi, jos oikein
todella tahdotte.

-- Tietysti. Anna vaan tänne! Ja Kustaa riisui takkinsa ja hattunsa
sillaikaa kun mies haki leivät. Sitte mies vuorostaan kiireesti
riisui vaatimattoman takkinsa, jonka Kustaa paikalla puki ylleen.
Pian kiirehti hän tiehensä, jättäen miehen ihmettelemään ja hämillään
kääntelemään hienoja vaatteitaan.

Varovaisesti hän kierteli metsäpolkuja ja raivaamattomia teitä;
välistä hän sentään uskalsi kirkkovalleille ja otti aina silloin
puheeksi mieliasiansa, mutta kaikkialla hän kohtasi epäluuloa ja
ynseyttä; muutamien raivo meni niin pitkälle, että he ampuivat nuolia
hänen jälkeensä. Eräänä päivänä, kun hän astui muutamaan pirttiin,
istui siellä sotamiehiä; onneksi he eivät sentään häntä nähneet ja
hän kiirehti tiehensä, vaikka nälkä ja jano kalvoivat.

Monet vaarat vältettyään pääsi hän vihdoin Kolmordenin yli
Södermanlantiin ja läksi Tärnan taloon Sten-salmen rannalla.

Täällä asui herra Joakim Pietarinpoika (Brahe), joka oli naimisissa
hänen sisarensa Margareetan kanssa.

Kustaan päästä oli luvattu palkinto, sentähden ei hän uskaltanut
suoraa päätä mennä sisään, vaan uskoutui vanhalle palvelijalle, joka
taas vuorostaan kiireesti riensi kertomaan asian hänen langolleen ja
sisarelleen.

Nuori ritari seisoi yksinkertaisessa puvussaan renkien huoneessa
odottamassa vastausta.

-- Missä, missä hän on? kuuli hän rakkaan äänen.

-- Margareeta!

Hetkeksi sisar väistyi taaksepäin, sitte hän tunsi hänet ja heittäysi
hänen syliinsä.

-- Kustaa, oma Kustaani! huudahti hän ilon valtaamana.

Kaikista sisaristaan rakasti Kustaa eninten Margareetaa. Hän oli aina
parhaiten ymmärtänyt hänet ja hän oli ainoa, jonka kanssa hän oli
ollut kirjevaihdossa.

-- Rakas Kustaa, tule paikalla ja vaihda vaatteet; nämät eivät sovi
sinulle.

Hetkisen perästä he kaikki istuivat salakammiossa juttelemassa siitä,
mitä oli tapahtunut, urhoollisesta Kristina Gyllenstjernasta ja
Hemming Gaddista, joka oli tullut Ruotsille uskottomaksi.

-- Minä en sitä usko, vaikka hän itse sen minulle sanoisi, huomautti
Kustaa kiihkeästi.

-- Hän mukautui olosuhteisiin, vastasi herra Joakim. -- Ja se se
meillekin on viisainta.

-- Mitä te tarkoitatte, lankoni?

-- Voi olla eri mieliä siitä että sinä pakenit Tanskasta; minä
puolestani luulen, että kuningas pian olisi antanut takaisin
vapautesi, ottanut sinut hoviinsa ja kehoittanut sinua valitsemaan
morsiamen hovin kaunotarten joukosta.

Tumma puna painui Kustaan kasvoille ja Margareeta, joka luuli hänen
loukkaantuneen, kiirehti paikalla sanomaan:

-- Kustaa valitsee varmaan mieluummin jonkun jalosukuisen
ruotsalaisen immen.

-- En ajattele sellaisia. Synnyinmaa on morsiameni ja sen
pelastamiseen palaa haluni.

-- Mutta kuningas on luvannut.

-- En luota hänen lupauksiinsa.

-- Rakas veli, jos hän nyt onkin sinulle vihoissaan, niin ajattele
että olet ollut hänen vankinsa -- vaikkapa se olikin väärin. Minä
uskon että hän tuhansin kerroin tulee korvaamaan sen sinulle.

-- Kunhan hän nyt ensin on ottanut minulta hengen.

-- Älä puhu niin julmia!

-- Mitä sinä oikeastaan nyt aiot?

-- Mennä Taalainmaahan ja koettaa nostaa kansan aseisiin, niinkuin
Engelbrekt.

-- Tahdot siis tehdä meidät kaikki onnettomiksi! huudahti Margareeta.

-- Tahdon pelastaa maan.

-- Ollenkaan ajattelematta meitä.

-- Onko se teille yhdentekevää, että maa on täynnä vihollisia, että
Sturein suuri elämäntyö tehdään turhaksi ja että tuo inhoittava
unioni taas pannaan toimeen, jollei kuningas Kristian mieluummin tee
Ruotsia Tanskan alavaltioksi?

-- Hm! sanoi herra Joakim, -- sinun iälläsi veri helposti kuohuu
laitainsa yli. Jokainen luulee voivansa murtaa vuoria... Kuulehan
nyt, mikä ehdotus minulla on; siitä ei nouse suurta melua, mutta
sillä on se etu, että sen käytännössä voi toteuttaa. Kuningas on
lähettänyt minulle kutsumuskortin kruunausjuhlaansa. Olisi ehkä
varomatonta jos sinä tulisit mukaan sinne, mutta minä hankin sinulle
kuninkaalta turvakirjan, niin voit tulla perässä.

-- Tekisitte paremmin, herra Joakim, jos liittyisitte minuun,
kokoisitte väkenne ja innostuttaisitte heitä puolustamaan valtakuntaa.

-- Minä en tahdo synnyttää riitaa.

-- No, älkää ainakaan lähtekö Tukholmaan.

-- Lähden; muuten ehkä vaimoni ja vanhempasi saisivat tähteni kärsiä.

-- Enkä minä saisi näyttää kauniita pukujani, sanoi Margareeta
nauraen.

-- Surisitko sitä?

-- Suren kuitenkin nyt ajatellessani sinua ja kaikkea pahaa, mikä
tulee meitä kohtaamaan.

-- Niin, vastasi Kustaa, -- jokainen menee sinne minne halu vie.

Pian sanoivat he toisilleen jäähyväiset, Margareeta katkerasti
itkien, Kustaa surumielin aavistaen, että jotakin tapahtuisi.

Brahelaiset läksivät Tukholmaan olemaan läsnä kruunausjuhlassa ja
Kustaa meni sukutilalleen Räfsnäsiin.

Siellä hän viipyi koko lokakuun ja osan marraskuuta.

Aivan likellä oli Sten Sture vanhemman perustama Mariefredin
luostari, jossa vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika oli asunut siitä
saakka kuin piispantalo Arnö poltettiin.

Ani harvoin hän otti vastaan vieraita, mutta kun hänelle kerrottiin,
että nuori ritari, joka täällä pysytteli piilossa, pyysi saada tulla
häntä tervehtimään, niin hän suostui pyyntöön -- uteliaisuudesta.

Kustaa ilmoitti itsensä hänelle ja pyysi häneltä isällisiä neuvoja.

Miellyttävällä tavallaan kuvaili hän maan hätää ja kertoi varmasti ja
horjumattomasti päättäneensä taistella sen puolustukseksi, voittaa
tai kaatua.

Omituista oli nähdä nuo molemmat yhdessä. Toisen niskaa oli aika
taivutellut, antaen hänelle runsasta elämän kokemusta, epäluuloa
ja varovaisuutta; toinen oli nuori ja voimakas, täynnä toiveita,
vaikkei hän voinut turvautua mihinkään muuhun kuin järkähtämättömään
tahtoonsa ja nöyrään, lapselliseen uskoonsa.

Jaakko Ulfinpojan silmät seurasivat mielihyvällä komeaa nuorta
miestä. Kauneus vaikutti häneen yleensä tavattoman voimakkaasti ja
hän lupasi sekä auttaa että neuvoa häntä mikäli mahdollista. Hän
kaiveli vanhojen paperiensa joukossa ja kertoi sitte tyytyväisenä,
että nyt hän oli asiasta varma: herra Kustaa Eerikinpoika oli
lueteltuna Kristina Gyllenstjernan pakkosopimus- ja vakuutuskirjeessä.

Hän lisäsi, että kaikki jotka olivat hakeneet kuningas Kristianin
armoa ja ystävyyttä, olivat saaneet häneltä turvakirjan, miten paljon
he ikinä lienevätkin vastustaneet häntä. Kustaa herra saattaa siis
aivan pelotta liketä uutta herraansa, hän kohtelee häntä kuin lempeä,
anteeksiantava isä.

Mutta Kustaa pysyi yhä äänettömänä ajatuksiin vaipuneena. Silloin
vanhus sanoi mielellään kirjoittavansa valtakunnan neuvostolle ja
kuninkaalle, välittääkseen asiaa.

-- Ei, huudahti Kustaa innokkaasti, -- minä en koskaan tule
alistumaan Kristianin vallan alle. Henkeni annan mielelläni Ruotsin
vapauden ja itsenäisyyden edestä, jos vaaditaan, mutta kunniastani ja
vakaumuksestani en luovu.

Vanha piispa tuli onnettomaksi, muuta hän ei voinut tehdä, sillä
itse puolestaan hän rakasti rauhaa ja tahtoi elää sovussa kaikkien
ihmisten kanssa.

Kustaa kumarsi ja läksi, mutta ei epäillyt asiaansa.

Eräänä päivänä, hänen oleskellessaan Gripsholmassa, tuli muuan Joakim
Brahen vanha palvelija, joka oli seurannut herraansa Tukholmaan,
juosten hänen luokseen, itku kurkussa.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Kustaa pahaa aavistaen.

-- Voi rakas herra, vastasi palvelija itkien, -- nyt ovat asiat
oikein kurjalla ja surkealla kannalla tässä valtakunnassa! ja
kauhistuneena ryhtyi hän, niin hyvin kuin taisi, kertomaan Tukholman
kamalasta verilöylystä.

Kustaa oli muutamia päiviä sitä ennen lähettänyt erään
rälssitilallisen hankkimaan tietoja asiain nykyisestä tilasta; tämä
palasi samalla kertaa retkeltään ja todisti edellisen kertomuksen
todeksi.

Silloin Kustaa palasi arkkipiispan luo ja kertoi mitä hän oli saanut
kuulla; veri hänen suonissaan jähmettyi kauhusta, mutta mitä hän
saattoi tehdä?

Totta oli, että Kustaa Eerikinpoika oli kadottanut ystävänsä ja
sukulaisensa ja että hän itse oli melkein henkipatto; valtion linnat
ja linnoitukset olivat kamalan hirmuvaltiaan käsissä ja hänen
sotamiehiään ja käskyläisiään vilisi pitkin koko maata, mutta mitä
Jaakko Ulfinpoika sille mahtoi?

Onnettomuudet lannistavat heikkoja sieluja, mutta antavat
voimakkaille lisää voimaa ja sitkeyttä.

Tähän saakka Kustaa ehkä oli epäillyt. Se ajatus että vanhemmat
ja sukulaiset mahdollisesti saisivat kärsiä hänen tähtensä, oli
laimentanut hänen tahtoaan, mutta tämä viime tapaus oli kuin kehoitus
rohkeaan toimintaan, käyköön sitte kuinka tahansa, seuratkoon voitto
tai kuolema.

Joulukuun 25 päivänä jätti hän Räfsnäsin yhden ainoan miehen
seuraamana.

Tämä oli vanha, kokenut palvelija ja ratsunsa selässä kuljetti
hän sitä laukkua, johon Kustaa tulevaisuuden varalta oli koonnut
kalleutensa, kullan, hopean tai rahan muodossa. He ratsastivat hyvää
vauhtia Räfsnäsistä Toresundin kirkkoa kohti, sitte kääntyäkseen
sille tielle Söder- ja Vestmanlannin välillä, jonka yli Kolsundin
lautta vei. Kustaa oli jo astunut lautalle, kun hän sai uuden
todisteen alakuloisuudesta, jota hän tähän asti oli kaikkialla
tavannut, todisteen itsekkyydestä, joka pitää huolta yksin omista
asioistaan, välittämättä mistään muusta.

Renki joka oli ollut hänen kanssaan, oli tietysti matkalla tullut
ajatelleeksi kaikkia niitä vaaroja jotka vaanivat hänen herraansa.
Kuninkaan lähetit ottavat varmaan kiinni myöskin kaikki ritarin
seuralaiset ja miehellä oli vaimo ja lapset, eikä hän tahtonut
kuolla, ja niin hän päätti ensi tilassa karata. Paras tilaisuus
siihen ilmaantui tietysti lautalla. Se ei voinut kannattaa kuin yhden
hevosen ja yhden miehen ja juuri kun Kustaa oli keskellä salmea,
kääntyi renki äkkiä ja läksi täyttä laukkaa ajamaan tiehensä.

Kustaa käski paikalla lautankuljettajaa kääntämään takaisin rantaan,
hypähti hevosensa selkään ja alkoi ajaa takaa karkulaista.

Mutta tämä heitti tavarat tielle ja pakeni vinhassa vauhdissa metsään.

Kustaa jatkoi sitte yksin matkaansa. Hän oli juuri päässyt
Bergslageniin, kun hän eräänä iltana pyysi yösijaa siistissä
talonpoikaistalossa.

Isäntä osoitti hänelle tallin, jonne sai panna hevosen; hän irroitti
selästään laukun ja otti sen mukaansa isoon huoneeseen, jossa suuri
takkavalkea hulmusi, heitellen säkeniä pitkin huonetta.

He olivat nuorta väkeä; vaimo oli tukevaa tekoa: suuret kädet ja
jalat, sekä kasvoissa ankara, miltei tyly ilme, kun hän oli vaiti.

Mies oli pyöreänaamainen ja hyväluontoisen näköinen.

Nainen istui rukkinsa ääressä, mutta silmäili yhtämittaa vierasta.

Mies veisti kerinpuita.

Kustaa istuutui kappaleen matkan päähän, hän oli tänään niin
harvinaisen alakuloisella mielellä.

Silloin mies antoi viittauksen vaimolleen, joka paikalla läksi ulos.

-- Oletteko kaukaakin?

-- Södermanlannista, tuli vastaukseksi.

Syntyi taaskin hiljaisuus. Nainen palasi huoneeseen, tuoden mukanaan
mustaa leipää sekä juomaa, jonka kaiken hän laski penkille Kustaan
viereen, sanoen:

-- Pitäkää hyvänänne!

-- Kiitos! vastasi Kustaa ja rupesi syömään.

-- Mitä tämä on? kysäisi nainen samassa ja nosti permannolta
kultarahan. Olli, kuulehan... hyvänen aika, se on kultaraha,
jolleivät silmäni petä.

Ollille tuli kiire.

-- Siltä se vaan näyttää, sanoi hän. -- Herra sen kai tietänee, sillä
herran se kai on.

-- En ymmärrä... lausui Kustaa hämmästyneenä.

-- Laukku näkyy olevan rikki, huomautti nainen osoittaen laukkua,
jonka sauma oli ratkennut hyvän matkaa.

-- En ymmärrä, kuinka se on tapahtunut, sanoi Kustaa.

-- Se on mahtanut hankautua satulavyötä vastaan.

-- Tahdotteko neulaa ja lankaa?

-- Kyllä kai te sen paremmin korjaisitte.

-- Tyhjentäkää se, niin saanpahan koettaa.

Kustaa noudatti kehoitusta, mutta naisen neuloessa laukkua ihmetteli
hän ettei kumpikaan isäntäväestä himomielin katsellut rahoja, joita
he tiesivät hänellä olevan. Hän päätti koetella heitä.

-- Taidatte tulla hyvin toimeen.

-- Ei ole valittamista.

-- Mutta kuinka te olette niin yksin; tämä näyttää sentään olevan iso
talo.

-- Me saamme apua, kevään tullessa.

-- Keneltä?

-- Tuon isältä; kas, hän oli rikas ja minä olin vain köyhä renki.

-- Olli sinä!

-- Eihän meidän naimiskaupoistamme olisi voinut olla puhettakaan,
mutta sitte hän sai periä tämän saman talon, jossa me nyt olemme. Ja
silloin tämä Maija kosi ja kun me isälle olimme luvanneet ettemme
milloinkaan lainaisi äyriäkään, niin hän vihdoin suostui ja sitte me
saimme toisemme. Tietysti tuon eukon joskus on ikävä, mutta enhän
minä kauvan viivy poissa kotoa.

-- Eikö teillä ole lapsia?

-- Oli yksi, mutta kuoli, vastasi nainen. -- Tuossa se nyt on,
paremmin en minä osaa sitä laittaa.

Kustaa pani takaisin tavaransa ja nainen meni isolle sängylle,
tyhjensi siitä vanhat oljet ja pani uusia sijaan. Vanhat hän sitte
levitti uuninnurkkaan.

Sillaikaa oli Olli saanut kerinpuunsa valmiiksi ja katseli
tyytyväisenä työtään.

-- Näillä voisi jotakin ansaitakin, virkkoi hän.

-- Tahdotteko nyt mennä levolle? kysyi nainen Kustaalta, osoittaen
sänkyä.

Kustaa noudatti paikalla kehoitusta. Hän ripusti laukun
vuoteenpäähän, sillä tiesihän hän olevansa heidän vallassaan; oli
siis parasta osoittaa heille luottamusta.

Hän nukkui sikeään uneen, mutta heräsi siitä että hänen ympärillään
kuiskailtiin.

-- Mikähän herrasmies tuo lie? sanoi Olli.

-- Mahtaa se olla parempia ihmisiä, vastasi vaimo, -- mutta hänelle
täytyy sanoa, että hän pitää huolta tavaroistaan, muutoin ne kyllä
katoavat.

-- Pyytäisinköhän minä häntä panemaan ne tuonne vanhaan kirstuun?
kysäisi Olli.

-- Älä huoli; pitäköön jokainen huolta omastaan.

Enempää Kustaa ei kuullut, mutta hänen ajatuksensa pysyivät virkeinä
aamuun asti. Maija muori oli keittänyt vesivelliä, jota hän tarjosi
sekä vieraalleen että miehelleen. Lisäksi saivat he kappaleen mustaa
leipää, Kustaa suurimman osan ja vaimo itse vain suupalallisen.

Turhaan tarjosi Kustaa maksoa; siitä he eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan.

-- Tahdotteko säilyttää rahani, kunnes tulen takaisin? kysyi hän.

Miksei, se kyllä käy laatuun.

-- Etkö voisi myydä minulle taalalaispukua? kysyi Kustaa Ollilta.

-- Kyllä hyvinkin.

-- Entä pyöreää lakkia ja kirvestä? Sekin kävi päinsä.

-- Leikkaa sitte minun tukkani juuri sellaiseksi kuin sinun on.

Olli nauroi ja arveli, että se käy vallan helposti.

Kaupat tehtiin, Kustaa muutti muotoa ja talonpoika lupasi säilyttää
hänen vaatteensa ja rahansa. Hän ei kertonut heille, kuka hän oli
tai mitä hän aikoi; mutta hän luotti heihin ja he korvasivat hänen
luottamuksensa monin kerroin.

Hän pani lakin päähänsä, heitti kirveen olalle ja läksi hakemaan
kylästä työtä niinkuin muutkin taalalaismiehet.

Antinpäivän aikaan tuli hän Rankhyttaniin, rikkaan vuoritilallisen
Antero Pietarinpojan luo, pari penikulmaa Falunista. He olivat
Upsalassa olleet ylioppilastoverit, mutta Kustaa luotti valepukuunsa,
pyysi työtä ja sai.

Hänet pantiin riiheen puimaan renkien kanssa; nämä huomasivat
paikalla, ettei hän sitä työtä osannut, ja juttelivat ja nauroivat
keskenään, mutta eivät hänelle sanoneet mitään.

Kun piiat saivat vihiä asiasta, tulivat he uteliaiksi ja muuan heistä
meni häntä niin likelle, että hän näki silkkikauluksen pistävän esiin
talonpoikaistakin alta.

-- Sen hullumpaa en iässäni ole kuullut, sanoi tyttö; -- pitääkö
renkien nyt ruveta pukeutumaan herrojen lailla?

-- Se pitää kertoa isännälle.

Pian kutsuttiin Kustaa Antero Pietarinpojan eteen. Tämä tarkasteli
häntä kauvan ja huudahti sitte:

-- Kustaa Eerikinpoika!

Kustaa ojensi hänelle sanatonna kätensä ja kyyneleet valuivat alas
hänen poskiaan.

-- Sinä iloinen, reipas upsalanaikuinen toveri tulet surullisena
luokseni ja tällaisessa puvussa; mitä tämä tietää?

Kustaa kertoi isänsä ja lankonsa kuolemasta Tukholman verilöylyssä.

-- Olen kuullut siitä, sanoi Pietarinpoika.

-- Ojenna siis minulle kätesi ja auta minua; olen matkalla
Taalainmaalle nostamaan kansaa aseisiin. Valtakunnan itsenäisyys ja
yksityisen onni ovat tässä kysymyksessä.

Vuoritilallinen joutui hämilleen.

-- Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta hirveästä tapauksesta
Tukholmassa ja se on kyllä minuun kovasti koskenut, mutta antaa
apua niin uhkarohkeaan yritykseen kuin se jota sinä ajattelet,
sitä en katso meille vuoritilallisille hyödylliseksi, ja jos sinä
tahdot seurata minun neuvoani, niin lähde pian täältä tiehesi, sillä
palvelijat ovat kiinnittäneet sinuun huomionsa ja enempää ei tarvita
ennenkuin kuninkaan vakoojat löytävät tien tänne.

-- Etkö sitte tahdo tehdä mitään isänmaan alennuksen ja sorron
poistamiseksi?

-- En voi, en uskalla sillä tavalla saattaa itseäni ja omaisiani
perikatoon. Mene Aarent Pietarinpojan luo Ornäsiin, hän ja Vesteråsin
piispa sekä monet muut ylhäiset herrat ovat sukua; jos he ryhtyvät
asiaan, niin se ehkä voi menestyä. Mutta kuule minun neuvoani: älä
viivy kauvan samassa paikassa.

-- Aarent Pietarinpoika on hänkin upsalanaikuinen ylioppilastoverini,
sanoi Kustaa miettiväisenä.

-- Hän on Svinhufvud-veljesten lanko, lisäsi Antero Pietarinpoika,
itsekseen ihmetellen, eikö Kustaa tietänyt, että koko tämä suku oli
tanskalaismielinen.

-- Kiitos neuvostasi! Lähden paikalla Ornäsiin. Myöhään illalla läksi
hän Rankhyttanista ja aikoi Vikin ja Thorsångerin pitäjien välillä
olevan Lillelfvenin lauttauspaikan yli. Hän meni jäälle, se murtui
hänen allaan; mutta hän oli voimakas ja notkea, joten hän pääsi
ylös. Sitte hän palasi takaisin lauttamökille ja viipyi siellä yötä,
kuivatakseen vaatteitansa.

Seuraavana päivänä hän terveenä, reippaana ja hyvillä toiveilla meni
Ornäsiin.

Aarent Pietarinpoika hämmästyi suuresti hänet nähdessään, mutta sanoi
iloitsevansa hänen tulostaan ja toimitti pöytään ruokaa ja olutta.
Sillaikaa hän yhtämittaa jutteli entisistä ajoista, kuinka he yhdessä
Kustaan kanssa taistelivat Sten Sturen johdolla, ja heidän olostaan
Upsalassa.

Tämä mies näytti todellakin tahtovan toimia isänmaan hyväksi ja
Kustaa avasi hänelle sydämensä, kertoi tuumistaan valtakunnan
vapauttamiseksi ja pyysi häneltä apua ja neuvoja.

Aarent kuunteli tarkkaavaisesti ja vakuutti että hän toimittaa
hänelle lujaa apua, hän tahtoo vain ensin kuulla mitä naapurit
tuumivat asiasta.

Aterian aikana palveli Barbro, Aarent Pietarinpojan vaimo, heitä ja
Kustaa huomasi, että kalpea nainen usein häntä katseli, mutta hän ei
ajatellut sitä sen enempää.

Myöhään illalla vei Aarent vieraansa luhtikamariin ja kehoitti häntä
perinpohjaisesti lepäämään sillaikaa kun hän puuhaa hänen asiansa
hyväksi.

Kustaa kiitti Jumalaa, että hän kerrankin oli tavannut miehen jolla
oli sydän, ja pani ilomielin levolle.

Isäntä hieroskeli tyytyväisenä käsiään, hymyili itsekseen ja käski
rengin valjastaa hevosen. Silloin huomasi hän vaimonsa, joka
äänetönnä seisoi häneen katselemassa.

-- Mitä sinä siinä töllötät? kirkaisi hän hänelle; -- lähde paikalla
maata.

Hän jätti huoneen ja näki hetkisen perästä miehensä ajavan heidän
likimmän naapurinsa Maunu Niilonpojan luo Aspebodaan.

-- Nyt et onnistu, mutisi hän itsekseen. -- Maunu Niilonpoika on
rehellinen mies, joka ei koskaan tule suostumaan petokseen.

Pian Aarent palasikin takaisin ajaen hurjaa vauhtia, mutta ei
pysähtynyt kotiin, vaan jatkoi matkaansa pihan poikki ja siitä
Sätraan, jossa kuninkaan käskynhaltija Brun Pentinpoika asui.

Tämä, yhtä kova ja tunnoton ihminen kuin Aarent, oli naimisissa
Barbron sisaren kanssa, ja Barbro tiesi että molempien suvut olivat
tanskalaismieliset.

Äkkiä hän käsitti kaikki: vieras otetaan vangiksi, kuljetetaan pois
hänen talostaan ja surmataan sitte.

Mikä loukkaus vieraanvaraisuutta kohtaan!... Mitä tuo nuori, reipas
pakolainen on tehnyt?... Ei, Barbro ei saattanut kestää sitä, hänen
täytyy hänet pelastaa, maksoi mitä maksoi.

Hän herätti luotettavan rengin, käski häntä valjastamaan hevosen
ja pysähtymään talon taakse. Sitte hän kiireesti riensi luhtiin
herättämään Kustaata. Mielenliikutuksesta ja pelosta läähättäen
kertoi hän hänelle katkonaisin sanoin mikä vaara häntä uhkasi ja
kehoitti häntä kiiruhtamaan.

Jottei talonväki saisi vihiä hänen aikeistaan, täytyi vieraan
kadota niin ettei kukaan tietäisi minne hän oli joutunut; sentähden
laski hän hänet alas pitkällä käsiliinalla, jommoisia siihen aikaan
käytettiin, talon taakse ja kuuli sitte suurella ilolla reen etenevän
Runniin päin.

Aamulla saapui Aarent Pietarinpoika, seurassaan Brun Pentinpoika ja
kaksikymmentä sotamiestä.

Hän kerrassaan raivostui huomatessaan, että lintu oli lentänyt
pesästä.

Barbro pysyi tyynenä ja myönsi mitä oli tehnyt; kun mies sitte
vihansa vimmassa kysyi, mitä se häneen oli kuulunut, niin hän vastasi:

-- En saattanut antaa sellaisen teon kirouksen langeta itseni ja
lasteni päälle.

Sanotaan ettei Aarent Pietarinpoika sitte enää koskaan kärsinyt
vaimoaan; ja onhan se luonnollista, sillä hän muistutti hänelle
alituisesti tuota rikosta.

Mutta Kustaa jatkoi matkaansa, renki, jonka nimi oli Jaakko, ajoi
niin paljon kuin hevonen pääsi jotta he pian tulisivat perille.
Barbro rouva oli kehoittanut heitä ajamaan Svärdsjöhön herra Jonin
luo, joka oli rehellinen pappismies.

Aamun sarastaessa olivat he päässeet Runnjärven toiselle puolelle,
niinsanotuille Korsnäsin mökeille.

Täältä lähetti Kustaa pois ystävällisen kyyditsijänsä, käski häntä
salaa sanomaan Barbro rouvalle, ettei hän koskaan tule unohtamaan
mitä hän hänen hyväkseen on tehnyt, ja jatkoi yksin matkaansa.

Hän aikoi juuri astua erääseen mökkiin kysymään tietä, mutta ovea
avatessa näki hän vuoritilallisen Niilo Hannunpojan Prämsbackasta,
jonka hän tiesi suureksi tanskalaisystäväksi.

Suuri vaara oli siis tarjolla, mutta samassa kirkaisi tyttö joka
seisoi lieden ääressä:

-- Auttakaa, pata kaatuu!

Kaikki riensivät auttamaan ja Kustaa livahti tiehensä. Hän läksi
sitte toiselle asumukselle, jota sanottiin Sandvikin mökiksi, ja
siellä hän tapasi erään sulattajan.

-- Voitko näyttää minulle tien Svärdsjöhön?

-- Voin kai.

He läksivät; se oli reipas nuori mies, varmaankin samanikäinen kuin
Kustaa, joka suuresti rakasti vaivaloista ammattiaan. Hän kertoi
tanskalaisten sorrosta ja lisäsi:

-- Ja kuitenkin sanovat, että se vielä käy pahemmaksi.

-- Tietysti, jos kärsitte sitä.

Jos tappaakin yhden voudin, niin toinen tulee sijaan eikä siitä
kukaan hyödy.

-- Oletko kuullut puhuttavan Engelbrektistä?

-- Totta kai.

-- Muistatko kuinka silloin kävi?

Mies vaikeni hetkiseksi.

-- Olisipa hän vaan täällä, niin voisimmepa koettaa uudelleen, sanoi
hän.

-- Ei tiedä mitä vielä voi tapahtua.

Sulattajalla ei ollut aikaa saattaa kauvemmaksi. Kustaa antoi hänelle
hopearahan ja sanoi:

-- Jos Jumala auttaa minua, niin tule luokseni ja minä maksan sinulle
paremmin.

He erosivat ja Kustaa jatkoi yksin osoitettuun suuntaan.

Illalla hän tuli Bengtshedeniin; se oli suuri kylä likellä Svärdsjön
pitäjän eteläistä rajaa.

Hän meni Åkersgården-nimiseen taloon pyytämään yösijaa.

Emäntä osoitti hänelle sijan lieden ääressä, mutta kun hän istui
siinä tuijottamassa tuleen eikä virkkanut sanaakaan, niin emännän
päähän pälkähti, että hän samalla saattoi tehdä vähän työtä
ruuastaan. Emäntä valmisti nimittäin juuri makkaroita ja aikoi
hänellekin antaa makkaran.

-- Voitpa, kulkijapoika, tehdä minulle pari makkaratikkua, koskei
sinulla ole muutakaan tekemistä, sanoi hän.

-- En minä osaa tehdä pylsypölkkyjänne, vastasi Kustaa hymyillen;
hänen ajatuksensa liikkuivat kaukana täältä.

-- Ole sitte tekemättä, tuumi emäntä; -- makkaran voit siltä saada ja
olutta päälle.

Sitte hän valmisti vuoteen ja väitti Kustaan olevan unen tarpeessa.

Mutta uni ei paikalla tullut. Muistot ja mietteet pyörivät hänen
mielessään ja ylinnä näki hän tuon suojelevan käden joka oli torjunut
kaikki vaarat. Varmaankin korotti hän käsivartensa taivasta kohti ja
huudahti ilon valtaamana: se on hyvässä turvassa, joka on Jumalan
suojeluksessa.

Seuraavana päivänä tuli hän Svärdsjön kirkolle, mutta nyt oli hän
käynyt niin varovaiseksi, että hän tahtoi saada selville, saattoiko
Jon herraan luottaa, ennenkuin hän uskoi hänelle salaisuutensa.
Sentähden hän ensin meni latoon, jossa rengit olivat puimassa, ja
tarjoutui auttamaan heitä.

Heidän puheistaan saattoi päättää että Jon herra oli rehellinen mies
ja silloin hän paikalla läksi hänen puheilleen.

He tunsivat toisensa, sillä pappi oli hänkin ollut Upsalassa samaan
aikaan kuin Kustaa, vaikka hän oli monta vuotta vanhempi.

Tämä hurskas pappismies oli mitä rehellisin ja uskollisin herra.
Liikuttavaa oli katsoa hänen hyväntahtoisuuttaan ja osanottoaan.
Hänen mielestään Kustaa oli ottanut täyttääkseen suuren työn, jonka
onnistumiseen hän rukoili Jumalan siunausta. Ja se että Kustaa oli
tullut hänen taloonsa, oli hänestä sellainen kunnia, ettei hän
tietänyt kuinka hän osaisi kohdella vierastaan.

Kun Kustaan esimerkiksi piti peseytyä, tahtoi hän välttämättömästi
pidellä pyyhinliinaa, itse hän palveli ruokapöydässä eikä koskaan
mennyt ovesta ennen Kustaata.

Jonin taloudenhoitajatar ei käsittänyt, miksi "renkiä" sillä tavalla
kunnioitettiin, ja kun isäntä hengen uhalla kielsi häntä kyselemästä,
niin hän läksi piioille ja rengeille vuodattamaan sydäntään, josta
seuraus oli että kaikki rupesivat vakoilemaan kulkijaa.

Sentähden hänen pian täytyi lähteä matkaan, pappi huomasi sen
välttämättömäksi ja souti itse hänet Isalan kylään, puoli penikulmaa
Svärdsjön kirkolta.

Siellä asui kruununmetsästäjä Sven Elfinpoika vanhan vaimonsa kanssa.
Pappi puhui hänelle muutamia sanoja kahdenkesken ja ukko vastasi:

-- Voitte luottaa minuun, rakas isä.

Mutta pian näytti vaara taas olevan tarjolla, sillä Brun Pentinpojan
lähetit tulivat pappilaan kysymään vankia.

Ja sieltä he läksivät Isalaan.

Sven Elfinpojan vaimo oli juuri paistamassa leipiä, kun joukko
vieraita miehiä astui sisään kysymään, oliko näillä mailla nähty
erästä tuntematonta miestä.

Kustaa seisoi lieden ääressä lämmittelemässä.

Vastauksen asemasta otti vaimo varsiluudan, survasi häntä sillä
selkään ja sanoi:

-- Mitä sinä siinä töllistelet niinkuin et koskaan olisi nähnyt
ihmisiä. Laita itsesi siitä pian riihelle!

Hän totteli paikalla ja meni latoon puimaan renkien avuksi.

Voudin palvelijat nauroivat rengin saamia nuhteita, aavistamatta että
vaimo niin pahoin kohteli juuri samaa korkeaa herraa, jota he etsivät.

Hän pääsi heistä siis sillä kertaa onnellisesti.

Mutta hänen turvallisuutensa oli jo täälläkin vaarassa ja sentähden
Sven Elfinpoika lupasi viedä hänet pohjoisempaan, Marnäsissä asuvien
kruununmetsästäjien Pietari ja Matti Olavinpoikien luo. Mutta matka
sinne oli aika vaarallinen, sillä voudin palvelijoita vakoili
kaikkialla.

Sven Elfinpojan vaimo oli neuvossa niinkuin tavallisesti.

Kustaa pantiin maata olkikuormaan ja Sven asteli vieressä ajamassa.

Hän ei ollut päässyt kauvaskaan talosta, kun joukko sotamiehiä
kerääntyi hänen ympärilleen.

He kysyivät, mihin matka ja pistivät terävät keihäänsä kuorman sisään.

Suulas talonpoika vastasi terävästi kaikkiin heidän kysymyksiinsä ja
sotamiehet käskivät häntä menemään hiiteen, jopa heti paikalla.

-- Se juuri on hartain haluni, vastasi ukko ja löi hevosta selkään.

Mutta samassa huomasi hän verta tiellä. Silloin hän kiireesti veti
esiin veitsensä ja leikkasi huomaamatta haavan hevosen jalkaan.
Tanskalaisten epäluulo, joka jo olikin herännyt, saatiin siten
poistetuksi.

Niin sai kelpo talonpoika vainotun vieraansa onnellisesti Marnäsiin.

Kansanlaulussa sanotaan:

    Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa
    Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,
    Ja juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Mutta Marnäsissä uhkasi sama vaara: kuninkaan vakoilijoita odotettiin
joka hetki eikä vaatimattomissa tölleissä ollut ainoaakaan
piilopaikkaa, johon hänet olisi voinut kätkeä.

Tanskalaisten keihäs oli sattunut hänen jalkaansa hänen maatessaan
olkikuormassa ja siitä haavasta oli veri tullut. Nyt sitä särki ja
liikkuminen tuotti Kustaalle suurta vaivaa.

Marnäsiläiset, sekä miehet että naiset, säälivät häntä; eivät he
tietäneet kuka hän oli tai mitä hän tahtoi, mutta koska tanskalaisen
voudin väet ajoivat häntä takaa, niin he päättivät auttaa häntä niin
kauvas kuin suinkin.

Perinpohjin tuumittuaan veivät he hänet Leksandin pitäjään. Siellä
hänen, Lungsjöån luona, syvällä metsässä, kaatuneen, suuren hongan
alla täytyi maata piilossa. Lepo oli nimittäin aivan välttämätön
haavan parantumiseksi.

Siellä hän makasi kolme päivää ja marnäsiläiset veivät hänelle ruokaa
ja kertoivat kaikki mitä olivat saaneet kuulla vakoilijoista.

Siitä saakka sanottiin paikkaa Närboksi [Närbo merkitsee sanasta
sanaan "elatuspesä".].

Mutta muutamien päivien perästä ei hän täälläkään enää ollut varma
vapaudestaan, jonkatähden hänet Lungsjöån rantoja pitkin vietiin
syvemmälle metsään, kunnes vastaan tuli suuri suo, joka ympäröi
korkeaa kukkulaa.

Täällä hän taasen piilotteli hongan alla, kunnes marnäsiläiset
tiesivät kertoa, että vakoileminen oli käynyt vähemmäksi.

Tanskalaiset olivat luvanneet helisevät palkinnot sille, joka
saattaa vangin heidän käsiinsä, mutta heidän houkutuksensa eivät
olleet vaikuttaneet näihin rehellisiin ihmisiin enempää kuin Sven
Elfinpoikaankaan.

Kustaan persoonallisuus oli tehnyt syvän vaikutuksen noihin
luonnonlapsiin, hän oli niin avuton, hän tarvitsi heitä; jokainen
heistä olisi pitänyt suurena syntinä olla häntä auttamatta.

Muutamien päivien perästä lähdettiin matkaan, metsien läpi, Onsjönin
ja Ingarnin yli Rättvikin pitäjään. Useita marnäsiläisiä talonpoikia
oli mukana.

Kustaa ei ollut vielä saanut tilaisuutta puhua suuremmalle
kansanjoukolle, mutta nyt, tultuaan Siljansdaleihin, huomasi hän
heti, että mieliala oli aivan toinen kuin eteläisissä maakunnissa,
ja seuraavana sunnuntaina läksi hän Rättvikin kirkolle ja siellä hän
kirkonvalleilta ensi kerran julkisesti puhui talonpojille.

Kauniilla, sointuvalla äänellään kuvasi hän valtakunnan hätää ja
vaaraa, puhui Kristianin petollisesta menettelystä ja verilöylystä,
jonka hän oli pannut toimeen Tukholmassa, surmatakseen valtakunnan
etevimmät miehet, sekä kuinka hän oli kohdellut Sten Sturen leskeä ja
äitiä.

Naiset itkivät ja nyyhkyttivät, miehiltä pääsi vihamielisiä
huudahduksia.

Hän kehoitti heitä yhtä urhoollisesti ja uskaliaasti kuin heidän
esi-isänsä tarttumaan aseisiin ja pelastamaan valtakunnan perikadosta.

Talonpojat kuuntelivat häntä suurimmalla myötätuntoisuudella, sitte
he hiljaa neuvottelivat keskenään ja vihdoin astuivat vanhimmat esiin
ja sanoivat, että kyllä he vanhastaan tuntevat tanskalaisen ja kyllä
he ovat taipuvaiset rankaisemaan hänen petollisuuttaan, mutta yksin
eivät he saata päättää niin tärkeää asiaa: heidän täytyy ensin kuulla
naapuripitäjien mielipide.

Tähän vastaukseen oli Kustaa hyvin tyytyväinen. Jospa hän vaan olisi
kantanut rakasta Sture-nimeä, niin he varmaankin paikalla olisivat
olleet valmiit, mutta hän oli heille melkein ventovieras, eikä hänen
sukunsa viime aikoina ollut erittäin kunnostanut itseään.

Paras ja ainoa suositus oli hänelle se, että hän oli taistellut
Sten herran rinnalla ja Brännkyrkan luona voitollisesti kantanut
valtakunnan lippua. Mutta eihän siinä ollut tarpeeksi.

Täältä läksi Kustaa Taalain suurimpaan ja tiheimmin asuttuun
pitäjään, Moraan.

Pappilassa hänet suurella ystävällisyydellä otti vastaan kirkkoherra
Jaakko Pietarinpoika. Taru kertoo, että kirkkoherra täällä niinkuin
Svärdsjössäkin olisi pidellyt hänelle pesuvatia, hänen peseytyessään.
Nainen, joka oli samassa sattunut tulemaan huoneeseen, oli
nähnyt tämän ja paikalla mennyt kertomaan, että ylhäinen herra,
taalalaispukuun puettuna, vieraili Jaakko herran luona; uutinen
levisi kuin kulovalkea, ja Kustaan piti paikalla lähteä tiehensä.

Kirkkoherra vei vieraansa Utmelandin kylään, joka sijaitsee
Siljan-järveen pistäytyvällä niemellä, heti eteläpuolella kirkkoa.
Hänet kätkettiin Tomtgårdenin kellariin, kunnes hän joulupyhinä saisi
tilaisuutta puhua talonpoikien kanssa.

Matti Laurinpoika, joka vaimoineen asui Tomtgårdenia, arveli, ettei
heillä pelätä tanskalaisia kulkureita; tulkoot vaan, niin kyllä Matti
heille antaa.

Vaimon mielestä oli paras olla suutaan soittelematta. Sitte läksi
Jaakko herra pois ja Matti saattoi hänet tielle, mutta vaimo palasi
tupaan panemaan jouluolutta.

Samassa tuli sinne joukko tanskalaisia vakoilijoita, mutta vaimo
ei ollut millään, kieritti vaan olutkuurnan lattiassa olevan
kellariluukun päälle. Kun häneltä kysyttiin, oliko vierasta näkynyt
näillä mailla, niin hän vastasi ettei hänellä ole tapana hyppiä kylän
raitteja, saavat vaan vieraat tulla tupaan ennenkuin hän heidät
näkee, ja tällä kertaa heitä todellakin on aika lauma, mutta ovatko
he voroja vaiko muita rosvoja, sitä hän ei voi tietää.

-- Saat pian nähdä, vastasi muuan miehistä, mutta toinen arveli
parhaaksi olla nostamatta riitaa mokoman vanhan peikon kanssa;
saattoihan nähdä ettei se, jota he etsivät, kuitenkaan ollut siellä.

Ja he läksivät matkoihinsa.

Mutta he saattoivat myöskin tulla takaisin ja sentähden täytyi
Kustaan yhä pysyä kellarissa. Pappilasta lähetettiin hänelle ruokaa,
joka pienen aukon läpi laskettiin alas kellariin.

Tanskalaiset voudit olivat nyt ruvenneet etsimään yhä kiihkeämmin,
sillä kuka saattoi tietää mitä tuo karannut ritari vielä tekisi
ja sentähden täytyi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hänen
kiinniottamisekseen.

Mutta tanskalaisten lähettien tehtäviin kuului myöskin kuvata
kansalle kuningasta mitä parhaimmassa valossa: hän oli oikea
talonpoikien ystävä, joka tarkoitti yksinomaan heidän parastaan; ja
Tukholman verilöyly oli vain valhetta ja panettelua, tahdottiin vain
ärsyttää kansaa kuningasta vastaan.

Alivouti Niilo Vestgöte, raju, uskalias velikulta, läksi
Taalainmaalle siinä varmassa luulossa, että hän kyllä saa talonpojat
ilmoittamaan Kustaan olinpaikan. Hän tuli sentähden Moraan ja meni
nimismiehen taloon.

Mutta Morassa oli myöskin muuan Rasmus Jute, alkuaan tanskalainen,
joka oli asunut siellä monta vuotta ja ennen palvellut Sten Sturella.

Hän muisti vielä vallan hyvin nuoren, ritarillisen Kustaa
Eerikinpojan ja hänen mielestään olisi ollut alhaista ottaa kiinni ja
heittää vihollisten käsiin niin komea nuori herra.

Äkkiarvaamatta läksi hän palvelijoilleen nimismiehen talolle ja
siellä syntyi kiivas ottelu, sillä seurauksella, että Niilo Vestgöte
kaatui.

Sitte tulivat joulunpyhät, jolloin tavallista enemmän kansaa
kokoontui kirkolle; Kustaa oli päättänyt, vaaroista huolimatta, puhua
moralaisille niinkuin hän oli puhunut rättvikiläisillekin.

Hän asettui kummulle kirkon viereen. Hänen puheensa ei ollut opittu
läksy, se tuli suoraan hänen nuoresta, lämpöisestä sydämestään.
Hän käski vanhoja muistelemaan ja nuoria tiedustelemaan mimmoista
komentoa tanskalaiset kuninkaat sekä heidän voutinsa ja käskyläisensä
olivat pitäneet; kuinka kurjassa tilassa valtakunta oli ollut ja
kuinka ruotsalaisia oli kohdeltu aina ulkomaalaisten herrojen
hallitessa maata. Hän käski heitä muistelemaan Taalainmaan
voudin Kössi Eerikinpojan hirmutöitä ja kuinka heidän esi-isänsä
urhoollisuudellaan olivat vapauttaneet itsensä ja valtakunnan.
Samallainen tulisi julman, petollisen kuningas Kristianin ies
olemaan. Mutta jos he miesten lailla päättäisivät vapauttaa isänmaan
orjuudesta, niin hän rupeaisi heidän johtajakseen ja pelastaisi
Jumalan avulla valtakunnan vaarasta, joka varmaan uhkasi, jollei sitä
ajoissa poistettaisi.

Yksinkertaiset, luontevat sanat kaikuivat selvinä kansanjoukkoon ja
ihmiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta he eivät tulleet siitä
vakuutetuiksi, että varsinainen vaara uhkasi. Kristian oli kohdellut
kansaa hyvyydellä, ei ollut vielä vaatinut uusia veroja, eikä hänen
valtansa vielä ollut millään lailla tuntunut sorrolta.

Talonpojat olivat vakuutetut siitä, että kuninkaan kovuus kohtasi
yksin korkeita, mahtavia herroja, jotka itse keskinäisillä
riidoillaan olivat saattaneet maan siihen onnettomaan levottomuuden
tilaan, joka niin kauvan oli vallinnut.

Jos vaara uhkasikin, niin se vielä oli kaukana; he olivat väsyneet
ainaiseen taistelemiseen; ja eiväthän he tarkoin tunteneet tuota
nuorukaista, joka tuossa tahtoi yllyttää heitä uusiin kahakoihin.

Sanalla sanoen: talonpojat olivat kahden vaiheilla; he kuulivat
niin paljon ristiriitaisia puheita, yksi sanoi yhtä, toinen toista.
Viisainta oli pysyä varoillaan.

Sentähden he kiittivät Kustaata ja ilmoittivat pysyvänsä kuningas
Kristianille uskollisina, niinkuin olivat luvanneet; Kustaata
pyysivät he lähtemään pois, mitä pikemmin sitä parempi.

Katkerin suru valtasi Kustaan mielen hänen kuullessaan tämän
vastauksen ja epätoivo sydämessä jätti hän kansanjoukon. Olivatko
hänen tarkoituksensa siis vallan turhat ja hänen toiveensa
sairaaloisen mielikuvituksen tuotteita? Juuri sellaisina hetkinä
ihminen painiskelee Jumalan kanssa.

Muutamia päiviä hän vielä viipyi näillä mailla, tietämättä minne
mennä; parhaasta päästä hän pysytteli kätkössä erään sillan
alla Morkarlebyn luona, mutta sitte hän päätti jättää isänmaan,
päästäkseen pakoon kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkasivat.

Vuoden 1521 alkupäivinä hän suuntasi askeleensa Vesterdaleihin,
Norjan rajaa kohti. Eräänä lauvantai-iltana poikkesi hän
Storhols-holn nimiseen taloon, kappaleen matkan päässä Liman
kirkolta. Siellä hän oli yötä, mutta sunnuntaina hän meni kirkkoon.
Hän luuli silloin kuulevansa viimeisen messun ruotsalaisessa kirkossa
ja hänen rukouksensa oli hartaampi kuin koskaan ennen.

Lähtiessään kirkosta oli hänen päätöksensä valmis: hän menee Norjaan,
pakoon väsymättömiä vihollisiaan.

Hän asteli pohjoista kohti pitkin Vesterdaljoen vartta. Korkeina
ylenivät tunturit, ei kuulunut hiiskahdustakaan syvissä, lumen
peittämissä metsissä. Ainoina ihmisjälkinä oli siellä täällä
sysimiilu. Kauvas siinsi tunturien jono ja tunturia pitkin kulki
hänen tiensä. Niiden korkeudesta hän vielä kerran tahtoi katsella
rakasta isänmaata, jonka kohtalon hän nyt tiesi ratkaistuksi, jollei
Jumala ollut päättänyt määrätä toista, arvokkaampaa asetta alkamaan
ja päättämään pelastustyötä.

       *       *       *       *       *

Moran miehet olivat tosin antaneet Kustaan mennä menojaan, mutta
useihin heistä oli hänen puheensa tehnyt niin syvän vaikutuksen,
etteivät he sittemmin koskaan voineet unohtaa tuota nuorta herraa,
jolla oli niin voimakas ääni ja joka niin lujasti luotti heidän
miehekkyyteensä ja isänmaanrakkauteensa. Jos hänen nimensä olisi
ollut Sten Sture, niin he paikalla olisivat seuranneet häntä, mutta
Kustaa Eerikinpoika ei saanut heidän korvistaan vaikenemaan kaikkia
noita ylistyslauluja, joita heille oli laulettu kuningas Kristianista
ja hänen suuresta hyväntahtoisuudestaan Ruotsin kansaa kohtaan.

Sillä kannalla olivat asiat Morassa ja kaikkialla Siljanin pitäjissä.

Mutta samaan aikaan saivat rättvikiläiset aika lailla otella
kuninkaan väen kanssa.

Joukko tanskalaista ratsuväkeä tuli taas noin sadalla hevosella
Taalainmaalle ottamaan kiinni Kustaata.

Heidän ratsastaessaan Siljanin jäätä näkivät muutamat talonpojat
heidät. Silloin he paikalla riensivät kirkolle ja rupesivat
soittamaan kelloja, niinkuin tapana oli levottomina aikoina, kun
vaara uhkasi.

Tuuli puhalsi pitäjiin päin ja kaikkialta, vuorilta ja metsistä tuli
aseilla varustettuja talonpoikia, jotka miehissä kiirehtivät kirkolle
ja pappilaan.

Tanskalaiset olivat jo ehtineet sinne, mutta talonpojat ryntäsivät
perässä, murskasivat suurilla tukeilla portit ja kun tanskalaiset
pakenivat kirkontorniin, niin he ajoivat heitä takaa sinnekin.
Vaivoin he saivat henkensä pelastetuksi, talonpojat päästivät heidät
ainoastaan sillä ehdolla että he pyhästi lupasivat olla tekemättä
Kustaa herralle pahaa. Sentään eivät he saaneet sanojansa niin hyvin
sovitetuiksi, kertoo kronika, ettei useita heistä olisi kohdannut
suurten kirveitten isku.

Olemme nähneet, etteivät Taalain miehet olleet kuinkaan valmiit
tarttumaan aseisiin, mutta eivät he silti sallineet kuninkaan
soturien kuljeksia kylillä ahdistamassa sitä joka oli paennut heidän
turviinsa.

Samaan aikaan ilmaantui useita muitakin pakolaisia Taalainmaalle
pakoon kuninkaan vainoa. Muitten muassa Lauri Olavinpoika (Björnram),
joka oli taistellut Sten Sturen joukossa ja jonka taalalaiset hyvin
tunsivat. Heti kun he kuulivat hänen tulleen, kiirehti kansaa
laumoittain hänen luokseen ja hän todisti todeksi kaikki mitä Kustaa
Eerikinpoika oli kertonut ja kuvaili taalalaisille mikä kohtalo heitä
odotti.

-- Kuningas, kertoi hän, -- lähtee pian kiertomatkalle valtakuntaan
ja sitä ennen pystytetään jokaisen nimismiehen kartanolle hirsipuu;
miehekkäimmät ja eniten arvossa pidetyt talonpojat mestataan ja
toisilta hakataan toinen käsi ja toinen jalka. Aseitaan he eivät
enää tarvitse, jonkatähden ne otetaan pois ja heidän lakikirjansa
poltetaan.

Vihan ja harmin purkauksia kuului koko kansanjoukossa; toiset
valtasi ääretön kauhu. Missä oli nyt tuo reipas, urhoollinen Kustaa
Eerikinpoika? Niin pianko heidän jo piti katua sitä että olivat
päästäneet hänet luotaan?

Lauri Olavinpoika, kuullessaan tuon nimen kulkevan suusta suuhun,
muisti hyvin tuntevansa nuoren herran entisiltä ajoilta ja kysyi
silloin, mitä he tiesivät Kustaa Eerikinpojasta.

He kertoivat että hän oli käynyt heidän luonaan ja voimallisin sanoin
kehoittanut heitä tarttumaan aseihin; mutta he olivat antaneet hänen
mennä tiehensä, sillä eiväthän he tunteneet häntä eivätkä tietäneet
että kuningas oli sellainen hirmuvaltias kuin hän väitti hänen olevan.

Silloin rupesi Lauri Olavinpoika puhumaan ja moitti pontevin sanoin
talonpoikia heidän ymmärtämättömyydestään.

-- Nyt te vasta oikein tarvitsette sitä hyvää herraa, sanoi hän.
--. Kustaa Eerikinpoika tietää ja ymmärtää tarttua työhön ja johtaa
teitä! Ilman häntä sortuvat varmaankin koko valtakunnan asukkaat.

Yleinen pelko ja kauhu vallitsi nyt kaikkialla. Samana päivänä saapui
vielä toinenkin ruotsalainen aatelismies Taalainmaalle.

Se oli Jonas Mikaelinpoika, Nederbyn ja Tröjdin herra, joka tuli
Tukholmasta ja vahvisti todeksi kaikki mitä Lauri Olavinpoika oli
kertonut.

Hän kuvaeli Tukholman verilöylyä, kuinka raatiherrojen ja piispojen
veri virtoina oli vuotanut kaduilla ja kuinka ruumiit olivat poltetut
Södermalmilla; sinne oli herra Sten Sturenkin puoleksi lahonnut
ruumis viety poltettavaksi.

Tämän kuullessaan yltyivät Taalain miehet vihan vimmoihin.
Monet puivat nyrkkejään ja kiroilivat vierasta, armotonta
tanskalaiskuningasta.

Toiset itkivät ja vääntelivät käsiään.

-- Monet hyvät, rehelliset miehet, lisäsi Jonas herra, -- ovat
vetäytyneet metsiin, turvatakseen elämänsä niin hyvin kuin suinkin.
Mutta jos hyvä Jumala tahtoo lähettää heille ja maalle uskollisen
ruotsalaisen herran, niin he kyllä ovat valmiit uhraamaan henkensä ja
verensä kuningas Kristiania ja koko hänen joukkoaan vastaan.

Talonpojat olivat käyneet avuttomiksi ja alakuloisiksi.

-- Se on suuri onnettomuus, että herra Kustaa Eerikinpoika nyt on
poissa, huomautti Jonas Mikaelinpoika vielä toistamiseen. -- Hän on
käynyt Sten herran koulua eikä kukaan paremmin sopisi johtajaksi kuin
hän.

Hyvät neuvot tulivat tässä kalliiksi. Taalain miehet olivat nyt
varmasti päättäneet ryhtyä aseihin; herra Kustaa Eerikinpoika piti
vaan saada takaisin.

Molempien herrojen kehoituksesta valittiin kaksi parasta hiihtäjää,
jotka lähetettiin hakemaan Kustaa Eerikinpoikaa; heidän piti hiihtää
yöt päivät, lepäämättä, kunnes löytäisivät hänet.

Tähän toimeen valittiin Kettelbon Lauri ja moralainen Engelbrekt. He
olivat nuoria, voimakkaita miehiä ja läksivät paikalla matkaan.

Ei ollut suinkaan helppoa seurata pakolaista, mutta he kyselivät
pitkin tietä ja pääsivät siten Limaan saakka. Siellä tiesi kansa
kertoa, että hän oli käynyt kirkossa ja jumalanpalveluksen loputtua
pitkän aikaa seisonut ovella, ajatuksiin vaipuneena. Sitte he olivat
nähneet hänen kulkevan joen poikki, pohjoista kohti.

Hiihtäjät läksivät samaa tietä, mutta vielä oli heillä pitkä matka
kuljettavana ennenkuin heidän vaivansa oli saava palkkansa.

Vasta kun he olivat päässeet Sälensbyhyn, Transtrandin kappelin
pohjoispuolella, näkivät he hänet pitkän matkan päässä.




8.

LEHTI KÄÄNTYY.


Hän asteli tietään raskain mielin, ainoana seuranaan särkyneet
toiveet. Oliko hän mielipuolena alkanut työn, jota ei hän voinut
täyttää; oliko iäinen Jumala päättänyt, että vieraat vallat saisivat
silpoa rikki Ruotsin ja jakaa sen keskenään; oliko Engelbrektin ja
Sturein työ ollut turha, tai johtiko maailmaa yksin sattuma, olivatko
ihmiset vain leikkikaluja oikullisen kohtalon käsissä?

Pimeät, synkät ajatukset iskivät kyntensä hänen sieluunsa, mutta
kun hän nosti silmänsä saadakseen vastausta kysymykseensä, näki hän
auringon luovan taivaankaaren värihohdetta tunturien huipuille; sen
sädekimput kimmeltelivät ja kiilsivät valkealla lumella; tuossa
korkeassa, sinisessä taivaassa ja tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa
ilmassa oli jotakin niin suurta ja voimakasta; koko luonto tuntui
Luojaansa ylistävän ja kunnioituksen tunteen valtaamana lankesi
Kustaa polvilleen ja rukoili, kuumia kyyneleitä vuodattaen:

-- Jumala, sinä yksin olet suuri ja voimallinen, tapahtukoon sinun
tahtosi kaikessa.

Kummallista! Kun hän nousi ylös olivat huolet kuin poispuhalletut
ja mieli oli niin joustava. Miksi hän suri? Eihän hän itse mitään
voinut, mutta voimakkaampi taisi toimia hänen puolestaan.

Ja reippaasti asteli hän eteenpäin.

Silloin kuuli hän takanaan huutoja.

Hämmästyneenä hän kääntyi.

Kaksi hiihtäjää sieltä tuli kovaa vauhtia. He huitoivat käsiään ja
huusivat hänen nimeään.

Kummastuneena hän seisahtui.

Jo tunsi hän miehet vanhoiksi tutuiksi. Mutta mitä he tahtoivat?
Heidän retkensä tarkoitusta ei hän saattanut aavistaa.

Kun he kertoivat, että häntä heidän kotikylässään ikävöimällä
ikävöitiin, silloin valtasi hänet ääretön ilo ja hän kiitti Jumalaa,
joka näin oli sekä vahvistanut että nöyryyttänyt häntä. Mitä hän
itsestään olisi taitanut, jollei väkevämpi tahto olisi lausunut
sanaansa.

Paikalla hän suostui talonpoikien pyyntöön ja hyvää kyytiä läksivät
he paluumatkalle.

Väki Öster- ja Vesterdaleista oli kokoontunut Moraan häntä odottamaan.

Vihdoin tuli sitte sanoma, että kolme hiihtäjää likenee, ja silloin
syntyi suuri ilo ja riemu. Kaikki läksivät heitä vastaan ja jokainen
tahtoi pusertaa Kustaan kättä toivottaakseen häntä tervetulleeksi.

He valitsivat hänet "Taalainmaan ja koko Ruotsin valtakunnan herraksi
ja johtajaksi" ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kustaan keskusteluista Taalain miesten kanssa ja hänen valinnastaan
johtajaksi lauletaan:

    Ja kuningas Kustaa se ratsastaa
    Taas Taalain miesten luo.
    Mut kuningas Kristian Södermalmissa
    Viiniä, mettä juo.

    Ja kuulkaa te Taalain miehet,
    Mitä mulla on mielessäin,
    Mun kanssani tulkaa Tukholmaan
    Ja juutit me lyömme näin.

    Ja vastasi Taalain miehet,
    Ne vastasi yksi kerrallaan:
    Oli taistelu pitkänä perjantaina,
    Sen muistamme ainiaan.

    Ja vastasi kuningas Kustaa
    Ja katsovi kansaa silmihin:
    Me tahdomme taivasta rukoilla
    Että nyt kävis paremmin.

    Niin vastasi Taalain miehet,
    Ne vastasi kaikki kerrallaan:
    Ja tahdotko sinä meitä johtaa
    Aina suurehen Tukholmaan?

    Ja johdan teitä mä mielelläin,
    Näin vastasi Kustaa vain,
    Jos tahdotte seurata kuolemahan
    Sinikeltaista lippuain.

    Niin vastasi Taalain miehet,
    Ne vastasi kaikki kuin yksi mies:
    Me tahdomme henkemme uskaltaa
    Ja on murtuva kansan ies!

Kustaa piti nyt useita kokouksia, joissa hän ja talonpojat
keskustelivat siitä, mitä ensi kädessä olisi tehtävä. Nämä kokoukset
vahvistivat rahvaan luottamusta, jonka lisäksi silloin aina sattui
olemaan pohjatuuli, jota ukot pitivät vanhana hyvänä merkkinä siitä
että Jumala oli heidän kanssaan ja antaisi heille onnea.

Muutamia ruotsalaisia hoviherroja, jotka olivat oleskelleet metsissä,
saapui samaan aikaan Taalaihin liittyäkseen Kustaan joukkoon.

Hän valitsi itselleen kuusitoistamiehisen henkivartijaston nuoria,
reippaita miehiä, ja muutaman sadan suuruisen joukon, jota hän
nimitti "jalkaväekseen" ja jolla hän heti aikoi alkaa taistelun.

Näiden samojen miesten isiä oli Engelbrekt johtanut, heidän avullaan
oli hän riistänyt Ruotsin linnat ja linnoitukset mahtavan kuninkaan
käsistä ja karkoittanut hänen voutinsa ja käskynhaltijansa.

Kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua nousi Kustaa Eerikinpoika
samaan uhkarohkeaan työhön.

Historian lehdille ei voi kirjoittaa mitään kauniimpaa ja
opettavaisempaa kuin sorretun ja rääkätyn kansan taistelu loukatun
ihmisyyden puolesta, taistelu, jossa maailman valtiaille ja
ruhtinaille näytetään, mitä yksimielinen tahto ja isänmaanrakkaus
saavat aikaan. Kaikkien järkevien silmissä tuntui Kustaa Eerikinpojan
ja hänen ystäviensä yritys toivottomalta, mutta siitä he eivät
välittäneet.

Kristianin hallussa oli koko valtakunta, pääkaupunki, kaikki linnat
ja linnoitukset; sitäpaitsi hän hallitsi kahta muuta kuningaskuntaa,
joiden voimat ja apulähteet olivat hänelle avoimina. Hänen
sotajoukossaan oli harjaantuneita miehiä kaikista Europan maista,
hänen laivastonsa kiertelivät pitkin Itämerta; roomalainen keisari
Kaarle V ja tämän veli Ferdinand, joka sittemmin tuli Unkarin ja
Böömin kuninkaaksi, olivat hänen lankojaan; Saksin vaaliruhtinas
Fredrik ja hänen veljensä Johannes olivat hänen enojaan;
Brandenburgin vaaliruhtinas Joakim oli naimisissa hänen sisarensa
Elisabetin kanssa: useimmat Europan hallitsijoista ja ruhtinaista
olivat siis hänen sukulaisiaan, ystäviään tai liittolaisiaan.

Itse hän oli roteva ja viekas mies, joka erinomaisesti osasi käyttää
aseita; hän ei karttanut keinoja, vaikka ne olisivat olleet kuinka
veriset ja julmat, kunhan ne vaan johtivat toivottuun päämaaliin. Hän
käytti vuorotellen viekkautta, vuorotellen hyvyyttä, aivan sen mukaan
mikä hänen tarkoituksilleen milloinkin oli edullista. Ja samallaiset
olivat hänen miehensä ja neuvonantajansa.

Tätä miestä vastaan Kustaa aikoi ryhtyä sotaan; hänellä ei ollut
laivastoa eikä kenttätykkejä, ei liittolaisia eikä asehuonetta,
ei linnoituksia eikä palkatuita sotajoukkoja; ei muuta kuin urhea
talonpoikaisjoukko, jonka aseina oli jousia, nuolia, piikkinuijia,
tapparakeihäitä ja peitsiä.

Mutta Kustaan mieli paloi urhoollisuutta ja toivoa. Häneen liittyivät
Lauri Olavinpoika ja Jonas Mikaelinpoika sekä useat muut, jotka
olivat piiloitelleet metsissä. He eivät olleet tunnetuita miehiä
eivätkä suurta sukua, varsinkaan niihin miehiin verraten jotka olivat
taistelleet Sturein joukoissa. Heidän sotureinaan olivat taalalaiset
talonpojat, joiden rinnoissa paloi sama lämmin rakkaus vapauteen ja
riippumattomuuteen kuin entisinä aikoina.

He kyllä tiesivät että maan muut talonpojat istuisivat pirteissään
aina viimeiseen hetkeen asti ja antaisivat asiain mennä menojaan.
Mutta Kustaan miehet olivat toista mieltä, he eivät ainoastaan olleet
voitostaan varmat, vaan he elivät jonkinlaisessa huumauksen tilassa,
jota yhtämittaa kiihoittivat kertomukset kuninkaan veritöistä.

Vihdoin oli Kustaa saanut kokoon neljänsadan miehen suuruisen voiman
ja sen kanssa hän ryntäsi Kopparbergille, otti vangiksi vuorivouti
Kristofer Olavinpojan, poisti kuninkaalle määrätyn veron ja ryösti
tanskalaisten kauppiaiden puodit. Vaatetavarat, mitkä siellä olivat,
jakoi hän henkivartijajoukolleen ja jalkaväelleen, silkkikankaasta
tehtiin lippuja, taalalaiset saivat ruokavarat, ja kulta ja hopea
käytettiin miehistölle palkaksi, mikäli sitä riitti.

Kopparbergistä ja sen ympäristöstä tulevat kruununverot olivat
tästälähin maksettavat herra Kustaa Eerinkinpojalle.

Sitte hän vetäytyi takaisin Siljaniin.

Tämän ensi yrityksen onnistuminen rohkaisi suuresti kansaa. Yhä
kasvavalla rakkaudella ja ihailulla katselivat he herraansa ja hän
paloi halusta jatkaa voittoisaa retkeään.

Hän ei kotona viipynyt montakaan päivää, mutta sotureja tulvi joka
haaralta hänen luokseen niin että hänellä pian oli viidentoistasadan
suuruinen joukko.

Hän läksi nyt taasen Kopparbergille päin; eräänä sunnuntaina hän
saapui Faluniin ja kaikki kaupungin väet olivat paraikaa kirkossa.

Hänen aikomuksensa oli täällä, niinkuin ennen Rättvikissä ja Morassa,
kirkonvalleilta puhua vuoriston kansalle voittaaksensa heidät
aikomustensa puolelle.

Jumalanpalveluksen loputtua kokoontui kansa, sekä miehet että naiset,
hänen ympärilleen.

Hän puhui, niinkuin tavallisesti, maan sorretusta tilasta ja miehet
katselivat toisiaan, nyökäyttivät päitään ja arvelivat että puhe oli
hyvä.

Naiset taas myhähtelivät, että piti kai tuota kaunopuheista, koreaa
herraa totella.

Puheen loputtua ilmaisivat kaikki miehet mielihyvänsä nostamalla
kätensä ilmaan, ja vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Siten oli suuri voitto voitettu, kun sekä siljansdalilaiset että
vuoristokansa nyt veti yhtä köyttä. Kustaan luonteva, vaatimaton
käytös veti kaikki sydämet hänen puoleensa ja hänen viisaat
lausuntonsa ja se kokemus, jonka hän jo oli ehtinyt voittaa, herätti
kaikissa suurta luottamusta.

Vuoriston etevimmät miehet olivat Pietari Laurinpoika Vibberbodasta
ja Olavi Pietarinpoika Tammelbergistä; nämä molemmat tulivat
sittemmin, kukin paikkakunnallaan, Kustaan vahvaksi tueksi ja hänen
uskotuiksi miehikseen.

Hänen kehoituksestaan lähettivät vuoristolaiset vanhan tavan mukaan
helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin näitä yhdessä heidän ja
taalalaisten kanssa vapauttamaan valtakuntaa.

Samalla kirjoitti Kustaakin vakavan kehoituskirjeen helsingeläisille.

Mutta sattui niin hullusti, että Tukholman arkkipiispa Trolle samaan
aikaan oli lähettänyt helsingeläisille kirjeen, jossa kehoitettiin
pysymään uskollisena kuninkaalle. Ja kun yhdessä pitäjässä
kutsuttiin talonpoikia kokoon kuuntelemaan Kustaa Eerikinpojan ja
vuoristolaisten kirjettä, niin naapuripitäjissä kulki kutsu kuulemaan
hänen armonsa piispan kehoituksia.

Kansa ei ymmärtänyt mitä tässä piti uskoa ja ajatella. He olivat
entisinä aikoina taistelleet rinnan taalalaisten kanssa ja niistä
ajoista heillä oli yhteisiä, unohtumattomia muistoja. Mutta sitä
miestä, joka nyt oli heitä johtamassa, eivät he tunteneet; oliko
varma että hän ymmärsi asiansa ja ettei viimeinen villitys tulisi
ensimäistä hullummaksi?

Heti saatuaan tästä tiedon päätti Kustaa itse lähteä Helsinglantiin
puhuttelemaan talonpoikia. Hän jakoi väkensä kolmeen joukkoon: yhtä
johti Lauri Olavinpoika, toista Pietari Sveninpoika Vibberbodasta
ja kolmannen otti hän itse mukaansa Helsinglantiin, annettuaan
johtajille tarkat ohjeet, miten heidän piti menetellä hänen
poissaollessaan.

Itse ratsasti hän Helsinglantiin 150 miehen kanssa; kaikki olivat
puetut kiiltäviin haarniskoihin.

Vanhalla hautakummulla Norralan kuninkaankartanon luona piti
hän puheen kokoontuneille helsingeläisille, johdatti heidän
mieliinsä miten heidän isänsä vaaran aikana aina olivat toimineet
yhdessä taalalaisten kanssa ja kehoitti heidän poikiaan samaan
miehuullisuuteen.

Vanhimmat neuvottelivat keskenään, heistä tuntui Kustaa Eerikinpojan
yritys liian arveluttavalta; he tahtoivat ensin nähdä, miten Taalain
miesten kävi.

Mahtavin heistä kääntyi sitte Kustaan puoleen ja ilmoitti muiden
nimessä, että he tahtovat ajatella asiaa; eihän vielä ole mitään
kiirettä. Hän saattaa ensin mennä puhuttelemaan Gestriklannin miehiä.
Helsinglantilaiset kyllä sitte ajallaan päättävät.

Hän läksikin heidän luotaan ja valitsi tien Gestriklannin läpi.

Siellä asukkaat heti tulivat häntä vastaan, etunenässä Geflen
kaupungin väestö, ja kaikki tekivät hänelle uskollisuusvalan.

Useita kansalaisia ja hoviherroja, jotka olivat paenneet Kristianin
hirmuvaltaa, riensi nyt vahvistamaan hänen sotajoukkoaan. Muiden
muassa oli pari urheaa soturia, Pietari Fredag ja Jöns Varg, molemmat
porvareita Tukholmasta.

Kustaan tarkoitus oli valloittaa Vesterås ja hänen rynnätessään
Helsinglantiin retkeili reipas Pietari Sveninpoika pitkin Tunan ja
Hedemoran pitäjiä voittaen ne Kustaan puolelle. Rälssimies Olavi
Bonde taas kierteli Noran ja Lindesin vuoristokyliä, kehoittaen ja
yllyttäen niiden väestöä aseihin.

Liike levisi pitäjästä pitäjään; tuntui siltä kuin ilmassa olisi
liikkunut säkeniä, jotka minä hetkenä tahansa saattoivat puhjeta
liekeiksi. Ilma oli ikäänkuin täynnä paloainetta, ja ne jotka olivat
aiotut siihen sortumaan, huomasivat vaaran ja tunsivat kauhulla sen
likenevän.

Tukholmassa olivat uutiset Taalainmaalta herättäneet suurta huolta;
pelättiin että liike saattaisi levitä pitkin koko maata. Johtavat
miehet lähettivät sentähden varoittavia kirjoituksia Taalaihin
ja lupasivat Kustaa Eerikinpojalle varman turvan, jopa kuninkaan
armon ja suosion, jos hän lupaisi luopua aikeestaan. Kirjeen olivat
allekirjoittaneet Kustaa Trolle, hänen isänsä Eerik Trolle ja Knut
Pentinpoika (Sparre).

Nuo kolme herraa kutsuivat itseään valtakunnanneuvoksiksi ja se
antoi Taalaissa aihetta kaikellaiseen pilaan. "Valtakunnan neuvot
Ruotsissa", sanottiin, -- "ovat sangen heikot, koskei niiden valta
ulotu kuin kolmeen mieheen, jotka sitäpaitsi lienevät sangen
kelvottomat". Mutta ei siinä kyllä.

Tukholman porvaristolta, maistraatilta, raadilta ja kansalta tuli
Taalainmaalle kirjeitä, joissa ystävällisin sanoin kehoitettiin
taalalaisia heittämään Kustaa Eerikinpojan ja muiden velikultien
ymmärtämättömät puuhat sikseen; maan eteläosissa oli kaikki hyvin,
Tukholmassa oli yllinkyllin suolaa, humaloita, kankaita ja kalaa
sekä kaikellaista ruokaa, jotapaitsi vielä odotettiin useita laivoja
tuomaan maahan tarpeita.

Mutta luottamus Kustaaseen oli ehtinyt kasvaa ja nuo kirjoitukset
eivät itse asiassa vaikuttaneet mitään. Joku tosin saattoi ruveta
epäilemään, mutta se joka jo oli vetänyt miekkansa ei enää pistänyt
sitä tuppeen.

Vielä tuli Tukholman maistraatilta nuhdekirje "rälssimiehille,
vapaasukuisille ja kruununveroa maksaville talonpojille koko
valtakunnassa sen säädyttömyyden ja sodan johdosta, johon Kustaa.
Eerikinpoika on ryhtynyt; nuhdeltiin siitä että hän petoksella,
murhalla ja tulella tuottaa yhteiselle kansalle, syyllisille ja
syyttömille ikuisen häpeän kaikkien kristittyjen ihmisten joukossa ja
saattaa maan ikuiseen häviöön".

Tanskassa pidätettiin joukko laivoja, jotka runsaine lastineen
olivat aikoneet Ruotsiin, ja kuningas oli itse tulossa suurella
voimalla rankaisemaan kapinoitsijoita. Sentähden heidän nyt
tulee ajatella, mikä rangaistus ja häviö kohtaakaan niitä jotka
luopuivat kuninkaasta, tuosta voimakkaasta Itämeren valtiaasta,
joka on liitossa keisarien, kuninkaiden, ruhtinaiden ja koko
kristikunnan kanssa. Paras on ajoissa katua ja lähettää hyviä
miehiä arkkipiispojen, piispojen ja ritariston luo pyytämään että
he rauhoittaisivat aloitetun kapinan. Tukholma puolestaan on valmis
uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

Tähän aikaan elää Tukholmassa toinen henki kuin Sture veljesten
aikana.

Mutta Kustaa Eerikinpoikaan ja hänen taalalaisiinsa eivät kirjeet ja
sinetit vaikuttaneet; tarvittiin voimakkaampia keinoja. Sentähden
varustettiin kuudentuhannen miehen suuruinen joukko, joka viipymättä
lähetettiin Taalaihin.

Tämän joukon miehet olivat suurimmaksi osaksi tanskalaisia ja
saksalaisia. Johtajina olivat Henrik Slagheek, Kustaa Trolle, Knut
Pentinpoika ja Henrik von Melen. He marssivat Vesteråsista Daljoelle
ja pystyttivät leirinsä Brunbäckin lautan luo.

Kustaa oli silloin matkalla Helsinglantiin, mutta niinkuin tiedämme,
oli hän asettanut kykeneviä miehiä johtamaan osaa sotajoukostaan.

Kuullessaan tanskalaisten puuhista marssi Pietari Sveninpoika heti
viidentuhannen miehen suuruisella voimalla Daljoelle ja pystytti
leirinsä vastapäätä vihollisten leiriä.

Taalain miehet hehkuivat intoa päästä käsikähmään tanskalaisten
kanssa; he ampuivat teräviä nuoliansa joen yli, jättämättä
vihollistansa hetkeksikään rauhaan.

Vieläkin liikkuu näillä seuduin taruja, siitä miten taalalaisten
nuolisade oli niin tiheä, että se pimitti auringon.

Tanskalaiset katsoivat nyt parhaaksi vetäytyä ampumamatkan
ulkopuolelle ja asettuivat Björkebohon ja Karlsbohon.

Piispa Jöns Antinpoika Bellenacke, joka oli seurannut tanskalaisten
joukkoa ja nyt ensi kertaa näki nuo taalalaiset, joista hän oli
kuullut niin paljon puhuttavan, kysyi eräältä ruotsalaiselta herralta:

-- Miten paljon väkeä voi seutu täällä Länghedenin yläpuolella
korkeintaan saada kokoon?

-- Noin 20,000 miestä, tuli vastaukseksi.

-- Mutta mistä sellainen joukko saa ruokaa?

-- Se ei ole tottunut herkkuihin; vaaran aikana tyytyy se veteen ja
pettuleipään.

Piispa hämmästyi ja virkkoi:

-- Sellaista kansaa joka syö kuoret puista ja juo vettä, ei pirukaan
voi kukistaa, saatikka sitte muut; hyvät ystävät, lähtekäämme
kiireesti täältä.

Mutta Pietari Sveninpoika ei tahtonut päästää tanskalaisia niin
vähällä; hänen väkensä taisteluhalu oli lisäksi niin suuri että sitä
piti käyttää hyväkseen ja sentähden hän äkkiä vetäytyi väkineen
takaisin, hyökätäkseen syrjätietä tanskalaisten selkään.

He marssivat Ön'in, Folkärnan kirkon, Vidderbon ja Kungsgårdenin ohi
Utsundan lautalle. Se teki kokonaisen penikulman mutkan, mutta tuo
matka kuljettiin siivekkäin askelin ja Pietari Sveninpoika pääsi
perille oikeaan aikaan. Joukko soudettiin veneillä virran poikki ja
tanskalaisten päälle rynnättiin juuri kun heidän piti lähteä matkaan.
Samassa tuli paikalle toinenkin taalalaisjoukko, joten tanskalaisia
ahdistettiin kahdelta taholta.

Utsundan lautan länsipuolella on nummi, jota sanotaan Sonnbohediksi,
ja siellä törmäsivät ruotsalaiset ja tanskalaiset yhteen.
Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta suurin osa
heidän joukkoaan hävitettiin, monet heittäytyivät suinpäin jokeen,
toiset pakenivat Vesteråsiin ja taalalaiset seurasivat heitä aina
Hemmingsbohon saakka Vestmanlannin Fläckebossa. Vanha sankarilaulu
kuuluu:

    Brunbäckin joessa paljon on vettä, hei sutarallaa,
    Sinne juutteja hukkui, hei sutarallallaa,
    Muut juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa.

Ja löytyy vielä henkilöitä jotka tietävät näyttää paikankin, missä
tappelu oli. Vanhassa taalalaislaulussa sanotaan:

    Ja Taalain miehet ne riensivät pois
    luo virtaisen Tunan maan,
    sen vertaista joukkoa Kustaa ei
    ollut johtanut milloinkaan.

    He tulivat tuulena rynnistäin,
    joka mies oman voimansa ties,
    ja maa oli vaarassa valveillaan,
    kun uhkasi Juutin mies.

    He Brunnebäck virralle ehtivät,
    siellä seisoi juutit nuo,
    läpi viidakon taalaisnuolet soi
    ja ne nuolet ne surman tuo.

    Tuli tuijotti silmissä jokaisen,
    pelon kyyneltä niissä ei näy,
    lens jousista ilmaan nuolten päät
    kuni syksyssä rakeet käy.

    Ja juutti se virtahan viskattiin,
    vesi loiskahti kulmillaan,
    sitä vaan suri uljas Taalain mies
    kun ei Kristian kuollutkaan,

    Pois karkasi juutti nyt kauhuissaan
    ja kaikersi häpeissään:
    "Kotiolttaan juokohon enää hiis,
    sehän huumaavi juutin pään!"

Tämä oli Kustaan ja hänen taalalaistensa ensimäinen voitto. He
astuivat nyt Sturein ja isien jälkiä ja tulevaisuuden maali väikkyi
yhä kirkkaampana heidän silmissään.

Tyynesti ja maltillisesti ryhtyi nuori sankari työhön. Hän keräsi
koko voimansa Hedemoraan, jakoi sen fennikoihin ja ruotuihin,
harjoitti taalalaisia käyttämään aseita ja tekemään liikkeitä, opetti
heitä paremmin takomaan nuolia ja otti entisten pistinten sijasta
käytäntöön pitkät keihäät eli piikit, joilla torjuttiin vihollisen
ratsuväen ryntäyksiä.

Kustaa oli nykyään yksinomaan soturi, hänen yksityisihmisensä oli
siirretty syrjään, koko hänen sielunsa, kaikki hänen ajatuksensa
tähtäsivät yhteen ainoaan päämäärään: isänmaan vapauttamiseen ja
pelastamiseen tanskalaisten ikeestä.

Ja sen saavuttamiseksi tuntuivat hänestä kaikki taakat kevyiltä
kantaa, hän antautui suureen tehtäväänsä kokonaan, mutta vaati
myöskin kuuliaisuutta ja säntillisyyttä muilta. Hän piti ankaraa
järjestystä, tutki ja tuomitsi aina itse kaikki asiat; itse hän
jakoi käskynsä ja itse hän valvoi että ne tulivat täytetyiksi.
Väkivaltaa, ryöstöä ja muuta epäjärjestystä ei hän kärsinyt ja itse
hän piti huolta siitä että väki sai kaikki mitä se tarvitsi. Hän
toimitti Hedemoraan rahapajan ja antoi lyödä samanarvoista rahaa kuin
Kristian. Hänen rahoissaan oli toisella puolella aseellisen miehen
kuva, toisella kaksi taalalaista jousta ja niiden välissä K.

Hänellä ei vielä ollut käsissään ainoaakaan linnaa tai linnoitusta.
Vesterås oli hänen liikkeilleen sangen tärkeä, se saattaisi olla
turvapaikkana, josta hän ahdistaisi vihollista ja vaikeuttaisi
sen hankkeita. Sentähden antoi hän päällikölleen Olavi Bondelle
käskyn huhtikuun 29 p:nä länsipuolelta liketä kaupunkia ja ruveta
ahdistamaan vihollista, samalla kun hän itse sotureineen ryntäisi sen
päälle toiselta puolelta.

Mutta kun tieto Tanskan joukon saapumisesta pääleiriin Dannemorassa
tuli, Olavi Bonde katsoi velvollisuudekseen jäädä sinne ja uskoi
Pietari Ugglalle sen käskyn täytäntöönpanon, jonka hän itse oli
saanut Kustaa Eerikinpojalta.

Pietari Uggla oli rohkea, uljas mies, mutta nuori ja kokematon.
Kuullessaan Örebron linnanhaltijan, Strön herran, Antti Pietarinpojan
kuljeskelevan Vestmanlannissa liukkaalla kielellään kehoittamassa
kansaa pysymään kuninkaalle uskollisena, ei hän saanut rauhaa, vaan
läksi ajamaan takaa Anttia ja hänen miehiään ja ajoi heitä läpi koko
Köpingin. Siellä hän pysähtyi.

Voitostaan iloisena ja ylpeänä tahtoi Pietari herra nyt valmistaa
itselleen ja miehilleen hauskan päivän, mutta voitonriemu oli tehnyt
hänet huolettomaksi ja hän unohti asettaa vahteja kaupungin ympärille.

Tätä käytti Antti Pietarinpoika hyväkseen; hän ratsasti kiireen
kautta Vesteråsiin ja sai Henrik von Meleniltä 300 miestä, joiden
kanssa hän kiireesti palasi takaisin. Sillaikaa riemuitsi ja joi
Pietari herra talonpoikineen sydämensä pohjasta; toiset laskeutuivat
vuoteisiin selviytymään pohmelostaan, toiset läksivät harjulle ja
tekivät tulet, joiden ympärille asettuivat nukkumaan. Monet heistä
eivät koskaan heränneet. Antti Pietarinpoika ryntäsi äkkiarvaamatta
esiin ja löi maahan johtajan ja suurimman osan hänen joukostaan.

Täten oli Kustaa kadottanut tärkeän lisän toivomastaan avusta.

Kolme päivää myöhemmin läksi hän liikkeelle koko sotajoukkoineen.
Romfartunan kirkon luona Vestmanlannissa hän pyhän Yrjön päivänä (23
p. huhtikuuta) tarkasti väkensä ja jakoi sen uljaiden, rohkeiden
kenttäeverstiensä Lauri Olavinpojan ja Lauri Eerikinpojan johdon
alle. Huhtikuun 29 p:nä marssitti hän joukkonsa Badelundsåsenin yli;
edellimmäisenä kulki Lauri Olavinpoika osastoineen, jotka muodostivat
etujoukon.

Kustaan tarkoitus oli kulkea Vesteråsin ulkopuolella olevaan P.
Olavin kappeliin ja majoittua sinne muutamaksi päiväksi.

Vesteråsin linna oli Didrik Slagheckin hallussa. Hän oli väkivallalla
ottanut sen ja mestauttanut edellisen haltijan Hans Fynbon.
Talonpoikaisjoukkoa vastaan hän oli varustautunut siten, että oli
revittänyt pois kaikki kaupungin ympärillä olevat aidat, jotteivät ne
häiritsisi ratsuväen liikkeitä.

Tanskalaiset olivat niin ylimieliset ja voitostaan varmat, että
heidän kerrotaan pilkaten lausuneen, että "vaikka taalalaisia kolme
päivää sataisi alas taivaasta, niin he tappaisivat heidät kaikki".

Kun he sitte linnan ikkunoista näkivät talonpoikaisjoukon hiljaa
likenevän, niin he päättivät tehdä rynnäkön.

Ratsuväki komennettiin satuloihin ja rynnätettiin ulos kaupungista
sellaisella kiihkolla että -- niinkuin vanhoissa lauluissa kerrotaan
-- sotamiehet olivat kuin nälkäiset sudet.

Pian sen jälkeen marssi jalkaväki perässä.

Kustaa itse ei ollut päässyt kauvemmaksi kuin keskelle harjua,
kun hän kuuli taistelun jo alkaneen. Hän riensi silloin paikalla
taistelevien riveihin, sillä hän pelkäsi, että he mahdollisesti eivät
menettelisi viisaasti.

Pian hän oli ensimäisten joukossa; miehiä kaatui hänen rinnallaan,
mutta hän oli jo saanut asemasta sen yleisvaikutuksen, että hänen
päällikkönsä käyttäytyivät kuin urheat miehet.

Tanskalainen ratsuväki oli tähdännyt ensi hyökkäyksensä Lauri
Olavinpoikaa vastaan.

Tämä antoi paikalla käskyn, että pitkät piikit laskettaisiin, ja
siten syntyi hyökkääjiä vastaan kokonainen piikkimetsä. Samalla
sinkoili heitä kohti kuin satamalla nuolia, joiden päät olivat niin
terävät, että ne tunkivat haarniskankin läpi. Terävien nuolien
muuri se vasta saikin aikaan suurimman hävityksen, sillä se torjui
pahimmankin hyökkäyksen. Neljäsataa tanskalaista ratsumiestä kaatui
hevosineen päivineen. Silloin koko tanskalainen ratsuväki teki
käännöksen ja syöksyi kamalaa vauhtia omaa jalkaväkeään vastaan,
joten se joutui epäjärjestykseen ja pakeni suinpäin kaupunkiin. Monet
ihmiset tallattiin kuoliaaksi.

Lauri Eerikinpoika seurasi pakenevia ja ajoi heitä takaa koko
Smedjekadun mitan.

Lauri Olavinpoika kulki toista tietä Lang-kadulle, karkasi takaapäin
vihollisen pyssymiesten kimppuun, otti heiltä kaikki aseet ja vei
heidät voittokulussa Kustaan eteen.

Tanskalaisten täytyi jättää kaupunki; suuri osa heistä luopui
aseistaan ja pakeni luostariin, jossa he munkeilta pyysivät
synninpäästöä ja lohdutusta sieluilleen.

Pelästynyt linnaväki sytytti kaupungin tuleen ja monia taloja paloi
poroksi; osan pelastivat ruotsalaiset.

Mutta kun työ oli tehty, tahtoivat taalalaiset myöskin niittää
hedelmät. He murtivat auki kauppapuodit ja jakoivat tavarat
keskenään, tai riensivät kellareihin ja kierittivät sieltä sima- ja
viinitynnörit raatihuoneelle tai kaduille. Sitte he asettuivat niiden
ympärille, joivat ja lauloivat sankarilauluja ilolla ja riemulla,
isien tavan mukaan.

Tanskalaiset tunsivat ruotsalaisten tavat ja käyttivät niitä
hyväkseen. Kaikessa kiireessä he tekivät vallituksen pienen joen
varrelle, kokosivat hajaantuneet joukkonsa ja marssivat hiljaa
kaupunkiin, toivoen täällä saavansa yhtä helpon voiton kuin
Köpingissä.

Mutta Kustaa tunsi talonpoikansa; sitäpaitsi Pietari Ugglan tapa oli
häntä varoittamassa.

Sentähden hän piti kansansa valveilla; odottamattoman
päällekarkauksen varalta lähetettiin Lauri Olavinpoika kaupunkiin,
mukanaan niin paljon miehiä kuin Kustaa suinkin saattoi luovuttaa.
Mutta Lauri ei ehtinyt kauvemmaksi kuin torille, kun hän kohtasi
sotakuntoisen tanskalaisen joukon. Syntyi kiivas, verinen ottelu,
mutta ruotsalaiset voittivat toistamiseen ja tanskalaisten täytyi
paeta varustustensa taa.

Kustaa itse tuli nyt kaupunkiin, tiedusteli tyytymättömänä
sotamiestensä huoletonta, ajattelematonta käytöstä, astui alas
kellareihin, joissa rikkoi vanteet viinitynnöreistä ja käski
seuralaisiaan tekemään samoin.

-- Mieluummin valukoon sima maahan, sanoi hän, -- kuin ruotsalaisten
miesten veri.

Kulovalkeana lensi tieto Kustaan voitosta. Aatelisia, porvareita ja
talonpoikia riensi hänen leiriinsä.

Pelko oli pidättänyt useita piilossa, toiset taas olivat taistelleet
Kristianin johdolla, muiden muassa Arvid Kustaanpoika Vestgöte ja
Lauri Pietarinpoika Hård. Molemmat olivat reippaita, sotakuntoisia
miehiä, mutta nyt eivät he enää jaksaneet kestää tanskalaisten iestä;
heissä heräsi vanha into, olivathan he kerran ennenkin karkoittaneet
vihollisen maasta, ja likipitäjien talonpoikia liittyi yhä enemmän
taalalaisten riveihin.

Tanskalaiset huomasivat etteivät he enää voineet tehdä mitään
Kustaalle, jonkatähden he hajoittivat leirinsä. Miehitettyään linnan
läksivät he meritse Tukholmaan. Kustaa oli nyt herrana Vesteråsissa
ja Vestmanlannissa. Taalainmaa ja Gestriklanti kuuluivat jo hänen
valtansa alle ja kaikista voitoista päättäen Helsinglanti varmaan
piankin liittyisi yleiseen liikkeeseen.




9.

PÄIVÄ KOITTAA.


Nyt laajeni hänen vaikutuspiirinsä; siitä päivästä jolloin hän sai
Vesteråsin haltuunsa alkoi hänen seuralaistensa luku lisääntymistään
lisääntyä, joten hän saattoi ruveta ajattelemaan useiden linnojen ja
linnoitusten valloittamista yhtaikaa.

Lauri Pietarinpoika (Hård), reipas ja urhoollinen mies, lähetettiin
pienellä joukolla valloittamaan Nyköpingiä.

Samaten lähetettiin Olavi Bonde pienemmällä joukolla piirittämään
vanhaa, kuuluisaa Örebron linnaa.

Arvid Kustaanpoika Vestgöte taas läksi Itägötlantiin piirittämään
Stegeborgia.

Joukko Södermanlannin talonpoikia läksi Hörningsholmiin, joka
otettiin väkirynnäköllä.

Toinen joukko södermanlantilaisia ja vestmanlantilaisia lähetettiin
piirittämään Vesteråsin linnaa. Varustuksia tehtiin vastapäätä
vihollisten varustuspajaa ja P. Kertun luostarin läheisyyteen
majoitettiin piiritysjoukko, jonka komentajana oli Lambert Matinpoika.

Mutta samaan aikaan lähetti Kustaa vielä kaksi osastoa sotaväkeä
itäänpäin, Uplantiin.

Näiden etunenään asetti hän kenttäeverstinsä Lauri Eerikinpojan ja
Lauri Olavinpojan, heidän piti tunkeutua Upsalaan, pappisvallan
pääpesään. Ensinmainittu marssi Simtunan ja Torstunan kihlakuntien
kautta, viimemainittu etelämpää, Upsalaan vievää tietä, ja molemmat
kehoittivat pitkin matkaa kaikkia nuoria, asekuntoisia miehiä
yhtymään joukkoihinsa. Rymningenin metsässä yhtyivät molemmat
armeijat ja pystyttivät sinne leirinsä.

Uhkarohkea Pentti Bjugg toimi arkkipiispan voutina Upsalassa. Hän oli
kerran saunassa Torstunan kihlakunnassa äkkiarvaamatta tavannut erään
Kustaan johtajista, Jöns Olavinpojan, ja lyönyt hänet sekä satakunnan
miestä. Enköpingissä oli hän karannut Lauri Eerikinpojan kimppuun,
mutta tämä oli lyönyt hänet takaisin. Kuullessaan ruotsalaisten
everstien likenevän lähetti hän vakoilijoita tiedustelemaan heidän
voimiensa ja varustustensa suuruutta.

Mutta koe onnistui niin huonosti että vakoilijat saatiin kiinni ja
vietiin everstien eteen, jotka heiltä saivat tarkat tiedot Bjuggin
voimista ja kaikista puuhista. Näiden tietojen opastamina päättivät
ruotsalaiset paikalla rynnätä kaupungin kimppuun.

Eerikinjuhlan aikana 18 p. toukokuuta kokoontui Upsalaan paljon
kansaa tuota suurta juhlaa viettämään, ja pelästyneet kaniikit
kokosivat lähetystön, johon kuului kaksi kaniikkia ja neljä kaupungin
porvariston tai raadin jäsentä, menemään ruotsalaisten everstien
luo edeskantamaan tuomiokapitulin ja kaupungin pyyntöä, ettei nyt
harjoitettaisi vihamielisiä vallattomuuksia, jotka häiritsisivät
hartautta juhlan aikana, kun pyhän Eerik kuninkaan lipas ja muut
pyhät tavarat vanhan tavan mukaan juhlakulussa kannettaisiin Upsalaan.

Vastaus saapui paikalla ja sisälsi, ettei tanskalaisten ja
ulkomaalaisten asia ole kantaa pyhän Eerik kuninkaan kalleuksia: se
oikeus kuuluu ruotsalaisille ja he ovat päättäneet saapua juhlaan
niin hyvään aikaan kuin suinkin.

Tämän vastauksen sai lähetystö viedä kaniikeille.

Upsalassa syntyi tavaton pelästys, mutta Pentti Bjugg tahtoi näyttää
ettei hän pelkää vaaraa ja antoi sentähden valmistaa suuret pidot,
jotka vietettiin taivasalla molempien piispankartanoiden välillä.

Hän antoi hajoittaa yksin puutarhan ympärillä olevan aidankin, jotta
kansa näkisi kuinka vähän hän välittää vihollisen uhkauksista. Sitte
hän sotamiehineen vietti suuren osan yötä juomisella, tanssilla ja
laululla, ja vasta aamupuoleen läksi hän puolihumalaisine miehineen
levolle.

Pyhän Yrjön kappelia ympäröivän aidan luo oli asetettu vahti ja
piispankartanon portin eteen oli tehty varustuksia. Siinä kaikki.

Kustaan johtajat pysyivät sanassaan. He heittivät leirinsä ja
marssivat Upsalaa kohti, jonne saapuivat klo 2 aamulla.

Vahti tapettiin paikalla ja varustukset hävitettiin; rintavarustuksia
tehtiin kaikille piispankartanoon vieville kaduille ja leirit
pystytettiin vihdoin sen edustalle. Kun Bjugg aamulla heräsi ja
näki olevansa saarrettu joka taholta, koetti hän piispankartanon
ja kirkon välistä, katettua käytävää päästä ruotsalaisten selkään,
mutta käytävä oli pahaksi onneksi puusta; ruotsalaiset sytyttivät sen
tuleen ja ammuskelivat tulinuolilla piispankartanoa, joka oli katettu
niinsanotuilla moteilla ja tuohilla, joten sekin pian syttyi palamaan.

Bjugg oli vallan raivoissaan ja kun hän vihdoin näki että hän palaisi
asunnossaan, aukaisi hän piispankartanon portit ja pakeni täyttä
laukkaa Flötsundiin päin, Tukholmaan vievää tietä.

Mutta ruotsalainen ratsuväki ajoi häntä takaa sillä seurauksella
että suurin osa hänen väkeään sai surmansa ja hän itse töin tuskin
pelastui. Nuoli sattui hänen käteensä, meni kyynärvarresta sisään ja
pisti ulos kyynärpään kohdalta.

Hänen retkensä Tukholmaan kävi sitten aika vaivaloiseksi ja uutiset,
jotka hän toi muassaan, olivat sitä laatua, että arkkipiispa niistä
raivostui.

Kun nuoli muutaman päivän perästä piti otettaman pois haavasta, kuoli
Pentti Bjugg koviin tuskiin.

Sillaikaa näki Kustaa Eerikinpoika paljon vaivaa Vesteråsissa, mutta
vihdoin täytyi tanskalaisten voiman peräytyä; ja järjestettyään
tärkeimmät asiat läksi hän Upsalaan. Silloin oli kaupunki jo kolme
viikkoa ollut hänen everstiensä hallussa.

Ensi työkseen meni hän tuomiokapituliin, jossa kaniikit olivat
koolla. Terävin katsein ja sanoin kysyi hän heiltä oliko heitä
pidettävä ruotsalaisina vaiko tanskalaisina?

Hän osoitti heille miten sopimattomasti he ja heidän piispansa olivat
kohdelleet valtiota ja sen syntyperäisiä johtajia ja uhkasi, että jos
he vielä tästälähin jatkavat väärää menettelyään, niin heitä kohtaa
rangaistus. Lopuksi kysyi hän heiltä, tahtovatko he nyt heti vannoa
hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja tulevaisuudessa käyttäytyä
rehellisinä ruotsalaisina.

Kaniikit seisoivat kuin ukkosen lyöminä. Sten herrako oli noussut
kuolleista soimaamaan heitä heidän uskottomuudestaan? Eikö Kristian
sitte enää olekkaan Ruotsin kuningas, eikö hän ole valloittanut
maata, vai miten tuo Kustaa Eerikinpoika uskaltaa lausua noin
rohkeita uhkauksia? Millä keinoin hän on saanut kokoon todellisen
talonpoikaisarmeijan, joka häntä suojelee ja antaa hänen sanoilleen
sellaisen mahtavuuden leiman että niitä täytyy totella?

Hämmästyneet kaniikit pyysivät saada kirjoittaa piispalleen ja pyytää
lupaa vaaditun valan tekoon, vaikka he hänen suostumuksestaan ovatkin
miltei varmat.

Kustaa antoi suostumuksensa ja kirjoitti itse mahtavalle
kirkkoruhtinaalle kirjeen, jossa hän pyysi häntä ajattelemaan valtion
parasta ja liittymään häneen, jotta he yhdessä häätäisivät sorron,
hädän ja kurjuuden. Kaniikki lähetettiin viemään kirjeitä Tukholmaan,
jossa hän tapasi arkkipiispan Henrik Slagheckin ja useiden muiden
tanskalaisten johtajien seurassa. Armollinen herra hymähti luettuaan
Kustaan kirjeen ja virkkoi, luoden katseen ympärilleen:

-- Vien itse Kustaa Eerikinpojalle vastauksen hänen kirjeeseensä.

Kaniikilta kiellettiin paluu, mutta Kustaa Trolle riensi
äkkiarvaamatta Tukholmasta, seurassaan 500 ratsu- ja 3,000
jalkamiestä.

Kustaa oli juuri syömässä illallista, kun muuan karkulainen
vihollisten joukosta täyttä laukkaa saapui Upsalaan kertomaan, että
arkkipiispa suurine sotajoukkoineen on puolen penikulman päässä ja
että hän äkkiarvaamatta aikoo karata ruotsalaisten selkään.

Kustaan oli vaikea käsittää että hänen kysymykseensä annettaisiin
sellainen vastaus; hän ei tahtonut uskoa sanansaattajaa.

Pian senjälkeen saapui toinen sanansaattaja, joka oli varastanut
vihollisilta 16 hevosta, mutta Kustaa epäili yhä vielä. Vasta kun
tuntia myöhemmin kaniikki palasi Tukholmasta, todistaen edellisten
tuomat tiedot tosiksi, uskoi hän. Talonpoikaisarmeija oli päästetty
kotiin. Äkkiä hän käsitti, mikä vaara häntä uhkaa, jos arkkipiispa
nyt tulee Upsalaan. Myöhemmin hän kyllä tunnusti että se olisi ollut
hänen hukkansa.

Mutta arkkipiispa ei onneksi tietänyt, että Kustaalla oli ainoastaan
noin parisataa jalka- ja satakunta hevosmiestä. Sentähden ei hän
yöllä uskaltanut rynnätä kaupunkiin. Varhain seuraavana aamuna hän
läksi liikkeelle ja marssi Danmarkin kirkon ohitse.

Kustaa pysytteli pienen joukkonsa kanssa hiekkaharjulla, jolla
Upsalan linna nykyään seisoo. Hän näki vihollisten laumojen likenevän
Danmarkin ja kaupungin välistä tietä ja huomasi vastustuksen
mahdottomaksi.

Hänen ainoaksi pelastuksekseen jäi pako; jalkaväki sai käskyn lähteä
kaupungista Enköpingiin vievää tietä pitkin ja itse hän ratsuväkineen
seurasi.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Tultiin Nästenin metsään, noin puoli
penikulmaa länteenpäin.

Arkkipiispa oli paikalla tuntenut Kustaan, hänen seisoessaan
hiekkaharjulla väkensä kanssa. Silloin hän heti oli lähettänyt Tapani
Henrikinpojan, joka oli rohkea, reipas soturi, kahdensadan miehen
kanssa, jos mahdollista, ottamaan häntä kiinni.

Tapani läksi matkaan ja pääsi todellakin Hågaåhon, Läbyn pitäjässä.

Kustaan jalkaväki oli jo päässyt kahluupaikan poikki ja itse hän
juuri oli keskellä jokea, kun vihollisten sotahuutoja kuului
takaapäin.

Suomalainen aatelismies, joka ratsasti likinnä Kustaata, kääntyi
äkkiä katsomaan mitä tämä merkitsee, ja nähdessään tanskalaiset
ratsumiehet, jotka täyttä laukkaa syöksyivät rantaan, pelästyi hän
niin että hän tuli tuupanneeksi Kustaan hevosta, jotta se kompastui
pohjassa oleviin liukkaihin kiviin.

Mutta kun miehet, jotka eivät vielä olleet kahlanneet joen poikki,
näkivät päällikkönsä vaarassa, asettuivat he, vaikka heitä oli vain
harvoja, vastarintaan ja puolustivat asemaansa kuin leijonat.

Seitsemänkymmentä vihollista kaatui taistelussa ja Kustaa pääsi
onnellisesti Örsundsbrohon ja Rymningeniin.

Täällä hän taas keräsi miehensä ja kutsutti lentoläheteillä kokoon
talonpojat, jotka olivat lähteneet kotiin. Hän päätti antaa
arkkipiispalle verisen vastauksen, koska kerran tämä mieluummin oli
tarttunut miekkaan kuin kynään.

Lauri Olavinpoika, Lauri Eerikinpoika ja valiojoukko reippaita
miehiä sai käskyn vaikeuttaa arkkipiispan paluumatkaa Tukholmaan. He
keräsivät tiellä mukaansa voimakkaita miehiä useista kihlakunnista ja
pysyttelivät piilossa Lindesundin myllyjen luona. Mutta rohkea Tapani
Henrikinpoika, joka aina vaanien ja udellen ratsasti edellimmäisenä,
sai ilmi petoksen. Hän huomasi tiellä jätteitä teurastetusta lehmästä
ja rupesi paikalla epäilemään. Arkkipiispaa varoitettiin ja hän pääsi
pakoon toista tietä.

Ruotsalaiset päälliköt suuttuivat suuresti, kun saivat tietää, että
saalis oli päässyt heidän käsistään, mutta sensijaan läksivät he
ajamaan vihollisia takaa ja karkasivat heidän selkäänsä.

Syntyi kiivas, verinen tappelu, tanskalaiset tekivät urhoollisesti
vastarintaa, mutta Lauri Olavinpoika karkasi kuin jalopeura
vihollisten joukkoon, hänen esimerkkinsä kiihoitti muita ja kun
hän vihdoin tapasi arkkipiispan, hyökkäsi hän peitsineen arvoisaa
kirkkoruhtinasta vastaan sellaisella voimalla, että piispa ainoastaan
vaivoin pelastui, äkkinäisellä liikkeellä torjuen iskun, joten peitsi
sattui hänen vierellään olevaan mieheen.

Tanskalaisten tappio oli niin suuri, että piispa, seurassaan tuskin
joka kuudes mies, palasi takaisin Tukholmaan.

Yhtä vähän onnea saavutti Kustaa Trolle, kun hän kehoitti
helsinglantilaisia pysymään erossa taalalaisten kapinasta. Hän läksi
itse heitä puhuttelemaan ja otti mukaansa Tapani Henrikinpojan,
joka Sturein aikana oli ollut heidän voutinaan. He koettivat
todistaa kansalle, että Tukholman verilöyly oli ollut välttämätön,
he ylistelivät Kristianin hyviä ominaisuuksia, tekivät kaikellaisia
kauniita lupauksia ja vannoivat pysyvänsä kuninkaalle uskollisina
kuolemaan asti.

Helsinglantilaiset käskivät Tapani Henrikinpoikaa jo vaikenemaan;
saattaa tulla aika jolloin hänen täytyy tehdä toinen vala.

He olivat oikeassa!

Itse hänen armonsa arkkipiispan ottivat Geflen kaupungin asukkaat
vastaan nuolilla ja vasamoilla. Ajamattomin asioin ja vihan vimmoissa
palasi hän takaisin Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Kustaan sotavoima oli itse asiassa siksi pieni, ettei sillä voinut
ajatella Tukholman valloittamista. Mutta sanomattoman tärkeää hänen
asiansa onnistumiselle oli saada pääkaupunki voitetuksi, ja hän
toivoi onnellista sattumaa, tai oikeammin sanoen Jumalan apua, jota
ei hänen koskaan ollut tarvinnut odottaa turhaan. Kun hän katseli
mennyttä aikaa, niin kaikki tapahtumat hänestä tuntuivat melkein
ihmeiltä; kuinka hän olisi saattanut epäillä, ettei Herra nytkin
olisi hänen kanssaan? Hän päätti siis uskaltaa rohkean yrityksen ja
marssi voittoisille joukkoineen rakasta, mainehikasta Tukholmaa kohti.

Kuni aavetta katselivat niitä tanskalaiset ja Kustaa Trolle. Siinä,
missä kuningas Kristian vasta oli tehnyt veritöitään, Brunkebergjn
kummuilla, välkkyivät tutut peitset taasen auringon valossa; sama
kansa oli viisikymmentä vuotta sitte voittanut ihanan voiton
tanskalaisten ritarijoukoista. Eikä ollut kulunut montakaan kuukautta
siitä kun verikuningas oli valloittanut Tukholman linnan ja ylpeänä
kerskaillut nöyryyttäneensä Ruotsin, jota ei hänen isänsä eikä
isoisänsä ollut saanut lannistetuksi. Ja kas! siinä nyt seisoi
voittoisa talonpoikaisarmeija, yhtä urhoollisena ja vapaana kuin
esi-isät, Tukholman edustalla.

Juhannusaikaan v. 1521, viisi kuukautta siitä kun taalalaiset olivat
kutsuneet Kustaan johtajakseen, pystytti hän leirinsä Brunkebergin
juurelle.

Ylinnä mäen harjulla seisoi vielä neljä hirsipuuta, joissa riippui
ruotsalaisten ruumiita.

Tämä näky, joka muistutti edellisen syksyn veritöitä, herätti
hirveintä vihaa. Kustaa antoi heti ottaa alas ruumiit ja haudata ne.

Siihen aikaan tarkoitti piiritys pääasiallisesti ruokatavarain
tuonnin estämistä. Kustaa oli pystyttänyt leirinsä molemmin puolin
Brunkebergiä, mutta tuskin olivat leirit valmiit, kun tanskalaiset
kahdessa joukossa ryntäsivät ruotsalaisten kimppuun, ja sellaisella
voimalla, että ruotsalaisten, rohkeasti puolustauduttuaan täytyi
vetäytyä takaisin Rotebrohon; siellä Kustaa pystytti leirinsä samaan
paikkaan kuin Sten Sture vanhempi viisikymmentä vuotta sitte.

Mutta täälläkin hätyytti vihollinen lakkaamatta ruotsalaisia. Tapani
Henrikinpoika läksi liikkeelle suurine joukkoineen. Päästyään
Sollentunan kirkolle, asetti hän suurimman osan väkeään väijyksiin ja
jatkoi itse matkaansa Rotebrohon, ottaen mukaansa noin neljäkymmentä
hevosmiestä ja vähän jalkaväkeä. Siellä hän kääntyi muutamia
varustuksia vastaan, joiden takana Kustaa miehineen pysytteli, ja oli
aikovinaan tehdä hyökkäyksen.

Luonnollisesti löivät ruotsalaiset hänet takaisin ja alkoivat
kiivaasti ajaa häntä takaa; sitä hän juuri oli odottanutkin.
Päästyään väijyksissä olevan joukkonsa luo, ryhtyi hän taas
vastarintaan ja piiritti ruotsalaiset joka taholta. Mutta Lauri
Eerikinpoika ei siitä säikähtänyt; syntyi kiivas ottelu ja mieshukka
oli suuri, mutta urhoudellaan ja kekseliäisyydellään ruotsalaiset
pelastuivat ja pääsivät takaisin Rotebrohon, vaikka vähentynein
voimin.

Arkkipiispa riemuitsi. Hän piti jokaista tanskalaisten menestystä
suurena voittona ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään, lausuen:

-- Odottakaa te vaan! Kyllä te nyt olette tyhjentäneet hirsipuut,
mutta itse te ne vielä täytätte.

Rotebron tappelu oli vasta ollut. Syvinten tunsi Kustaa tappion,
mutta hän ei kadottanut tyyntä, tasaista mielenmalttiaan.

Eräänä päivänä tuli leiriin suuri joukko helsinglantilaisia;
he olivat vihdoinkin päättäneet ryhtyä auttamaan ruotsalaista
jalosukuista hänen suuressa sodassaan. Taalalaisten voitot olivat
heitä innostuttaneet ja heille osoittaneet, ettei liene mahdotonta
pelastaa valtakunta tanskalaisen kuninkaan käsistä. Yhtä tervetullut
oli Kustaalle myöskin se apu, jonka urhea holsteinilainen Tapani
Sasse toi.

Hän oli ollut auttamassa Kristina Gyllenstjernaa sodassa Kristiania
vastaan, sitte hän merirosvona oli retkeillyt Itämerellä, nyt oli hän
aikonut lähteä Venäjälle, mutta kun hän kuuli Kustaa Eerikinpojan
puuhista, viehättivät ne hänen seikkailuhaluista, ritarillista
mieltään ja hän heitti koko Venäjänmatkan sikseen ja kiirehti
Rotebron luona olevalle leirille 60 saksalaisen sotamiehensä kanssa.

Kustaa otti hänet ilolla vastaan; hän tarvitsi ennen kaikkea
harjaantunutta väkeä.

Saattoi arvata että Tukholman piiritys kestäisi kauvan, koska ei
muonavarojen tuontia meren puolelta saatettu estää. Myöskin oli
välttämätöntä pelastaa muu osa maata tanskalaisten ikeestä ja
valloittaa takaisin ne linnat, jotka vielä olivat heidän hallussaan.

Niitä oli todellakin vielä paljon ja valloitus kävi hitaasti, koska
piiritystaito siihen aikaan oli sangen huono.

Vikissä asusti tanskalainen Knut Niilonpoika ja hänen linnansa kesti
piiritystä kokonaisen vuoden. Samoin Engsö ja Tynnelsö; kaikkiin
näihin paikkoihin piti lähettää sotaväkeä ja puhdistaa Suomi
vihollisista.

Kustaan täytyi itse pitää huolta kaikesta; Klement Renzell
lähetettiin Itämerenkaupunkeihin noutamaan ruutia ja luotia.
Strängnäsin piispojen vahva linna ja monia muita linnoituksia täytyi
valloittaa, ja ne olivat kaikki syvien hautojen, muurien ja vallien
ympäröimät. Mutta niin paljon kuin voimia suinkin riitti, lähetettiin
miehiä aloittamaan valloitustyötä, usein päällikön johdolla, joka oli
nuori ja kokematon.

Kronikat kertovat tältä ajalta: "Kustaa ei saanut nauttia lepoa eikä
hyviä päiviä, sillä hänen miehensä olivat majoitetut niin moneen
paikkaan, että hänen aina täytyi olla suuressa pelossa ja huolessa
siitä, miten heidän saattoi käydä, ja etteivät he vaipuisi varmuuteen
ja huolimattomuuteen ja vihollinen äkkiarvaamatta karkaisi heidän
päällensä. Ei myöskään ollut hauska tietää että kirstunpohjalla
oli aivan vähän säästöä, kun kansa huusi palkkaa. Sentähden ei hän
viipynytkään kauvan samassa paikassa, vaan ratsasti yöt päivät
edestakaisin leirien väliä."

Voimakkaimpia, urhoollisimpia Kustaan sotapäälliköistä oli Arvid
Kustaanpoika Vestgöte. Hän rakasti Kustaata kaikesta sielustaan ja
mielestään, piti vaaraa morsiamena, jota hän yhtämittaa ajoi takaa,
ja nautti seikkailuista enemmän kuin mistään muusta. Jätimme hänet
viimeksi siihen, kun hän läksi Vesteråsista. Toukokuun keskivaiheilla
meni hän Neriken kautta Itägötlantiin; siellä yleensä vähemmin
suosittiin suurta pelastustyötä, sillä mielissä oli säilynyt muisto
siitä, kuinka edellisellä kerralla oli marssittu Linköpingin
piispankartanoon. Tällä kertaa ei uskallettu suututtaa kuningasta ja
mahtavaa piispaa.

Arvid retkeili rohkeasti läpi koko maan ja saapui Vadstenaan.

Siellä hän vielä samana päivänä kutsui porvarit raatihuoneelle.

He tulivatkin kaikki, toiset pöyhkeinä, ylimielisinä, toiset
epävarmoina, peloissaan.

-- Tiedättehän että Ruotsi nykyään tottelee Tanskan käskyjä? kysyi
hän.

Kyllä he sen tiesivät.

-- Tiedättekö sitte sen, että herrani, jalo Kustaa Eerikinpoika on
vapauttamaisillaan maan?

He katselivat epäillen toisiinsa ja mutisivat vihdoin jotakin
sinnepäin, että ovathan he kuulleet jotakin sellaista, mutta eivät he
varmaan tiedä mitään.

Arvid loi heihin ylenkatseellisen silmäyksen.

-- Tahdotteko auttaa häntä toteuttamaan aikeitaan? Alussa kuului
joukosta vain hiljainen kielto, mutta sitte se kasvoi ja vihdoin se
kaikui jokaisen suusta:

-- Ei, ei, me emme tahdo!

Silloin meni Arvid ikkunaan, avasi sen ja huusi jymisevällä äänellä:

-- Piirittäkää raatihuone!

Kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, näki hän ympärillään
kalpeita, pelästyneitä kasvoja.

-- Tahdotteko vannoa herralleni uskollisuutta ja kuuliaisuutta? kysyi
Arvid terävästi.

-- Pyydämme ajatusaikaa, vastattiin vapisevin äänin. Mutta Arvid löi
nyrkkinsä pöytään.

-- Joko te tänä hetkenä antaudutte Kustaa Eerikinpojalle, tai
menetätte henkenne ja omaisuutenne.

Se vaikutti, ja vala tehtiin.

Kaupunki pakoitettiin sitte antamaan väkeä sotajoukon jatkoksi, mutta
suuri määrä nuoria miehiä, kultasepän kisällejä ja käsityöläisiä
antautui vapaehtoisesti Arvidin johdon alle. Vadstenasta läksi hän
Hofgårdeniin ja sieltä Skeningeniin, Linköpingiin, Norrköpingiin ja
Söderköpingiin.

Reippaalla käytöksellään ja uljaalla ryhdillään sai hän kaikkialla
porvarit ja talonpojat tunnustamaan Kustaa Eerikinpojan herrakseen.

Kesäkuussa saapui urhea Arvid Stegeborgin linnalle ja pystytti
leirinsä likelle Skällvikin pappilaa, jossa hän sai osakseen paljon
hyväntahtoisuutta.

Hän olisi ehkä jäänyt sinne vapaehtoiseen vankeuteen, jollei kuuluisa
tanskalainen merisankari Severin Norrby viidellätoista laivalla ja
jahtialuksella äkkiä olisi purjehtinut lahteen. Seurassaan kolmesataa
miestä nousi hän maalle karkoittamaan ruotsalaisia ja ehkäisemään
valloitusta.

Arvid Vestgötellä ei ollut kuin kolmekymmentäkahdeksan ratsumiestä
ja kolme ruotua sotamiehiä, mutta nyt ei ollut aikaa ajattelemiseen
-- mikä oli tehtävä, oli tehtävä kiireesti. Hän karkasi siis
väkineen vihollista vastaan ennenkuin tämä vielä oli ehtinyt
asettua järjestykseen, ja kävi tanskalaisten kimppuun sellaisella
kiihkolla, että he pahanpäiväisesti pelästyivät ja yksin urhoollinen
Norrbykin heittäytyi veteen pelastuakseen. Mutta muuan ruotsalainen
ratsumies, Pentti Knuutinpoika, jota kutsuttiin "pieneksi", ajoi
häntä kiihkeästi takaa ja iski häntä tuontuostakin teräksisellä
kaarellaan, niin että hän miltei oli joutua vangiksi. Vaaran ollessa
suurimmillaan tuli sentään eräästä laivasta vene, johon Severin
herra pelastui; mutta päästyään oman laivansa kannelle, huusi hän
vastapäätä olevalle rannalle, että se urhea poika joka häntä oli
ajanut takaa, on kymmenen miehen arvoinen ja tarjosi hänelle kymmenen
miehen palkkaa palveluksessaan; mutta Pentti ei siihen suostunut
enempää kuin Stegeborgin linnankaan piiritys lakkasi. Pian purjehti
Severin herra pois.

Tämä tapahtui heinäkuussa ja elokuussa tuli Kustaa itse Söderköpingin
kautta Itägötlantiin Stegeborgin edustalla olevan piiritysjoukon luo.

Hän lausui sekä päällikölle että miehistölle ansaitun kiitoksen
uljaasta käytöksestä ja antoi maksaa heille runsaan palkan.

Siihen aikaan asui mahtava piispa Hans Brask hyvin varustetussa
linnassaan Munkebodassa (nykyään Norsholm); hän oli mahtavin mies
koko Itägötlannissa ja kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa.
Oltiin sitä mieltä että hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin papit
yleensä, mutta ennen kaikkea hän kiivaasti piti kiinni katolisesta
kirkosta ja papillisesta mahdistaan ja voimastaan.

Erittäin tärkeää oli Kustaan saada tämä mies puolustamaan Ruotsin
asiaa. Hän oli jo heinäkuussa kirjoittanut hänelle kirjeen, mutta
saamatta vastausta. Nyt hän päällikkönsä kanssa neuvotteli, mitä
olisi tehtävä.

Arvid Vestgöte ei epäillyt raivata pois esteitä, jos niitä vaan oli
tiellä.

-- Ei muuta, sanoi hän, -- kuin päivän matka Munkebodaan, ja asia on
selvä.

Mutta Kustaa tahtoi voittaa mahtavan miehen toisilla aseilla.

Hän kirjoitti hänelle uudestaan, kuvaili Kristianin menettelyä ja
valtakunnan tilaa, mutta lausui samalla, että jollei piispa pian
ilmoita, mille puolelle hän kallistuu, niin Munkebodaan ennen pitkää
saapuu vieraita.

Ja lähetettyään tämän kirjeen, läksi Kustaa itse matkaan, kanssaan
koko joukko sotamiehiä.

Hans Brask oli jo kauvan suurella uteliaisuudella seurannut Kustaan
puuhia. Hän vihasi sydämensä pohjasta Kristiania, joka verisellä
itsevaltiudella oli katkoellut Ruotsin kirkon etevimpien miesten
päät; hän oli itse ollut joutumaisillaan saman kohtalon alaiseksi,
sen hän selvästi muisti; mutta pelastustyön menestyminen ei vielä
ollut varma; varomatonta olisi ollut ryhtyä auttamaan vapauttajaa.

Turhaan odotti hän uutisia Tanskasta, silloin tuli Kustaan toinen
kirje. Tapaukset olivat jo kehittyneet liian pitkälle, nyt hänen
täytyi ryhtyä toimeen. Sentähden hän lukuisan seurueen saattamana
läksi Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Skärkindin pappilassa he kohtasivat toisensa.

Toinen oli 25 vuoden ikäinen mies nuoruutensa täydessä
kukoistuksessa; hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen ajatuksensa
syvät, hän oli jo joutunut kaikkien ihmettelyn ja huomion esineeksi
eikä kukaan kuolevainen saattanut tietää, kummoiseksi hänen
tulevaisuutensa muodostuisi. Toinen taas oli keski-ikää vanhempi;
hänen silmänsä, joiden salaisuuksia ei kukaan saattanut lukea, olivat
syvillä kuopilla; hänen ajatuksensa olivat viekkaat ja hän punnitsi
niitä, varovaisesti sovitellen sanansa niin, että jokainen saattoi
selittää ne mielensä mukaan.

Kustaa puheli maan tilasta ja huomautti, että oli välttämätöntä
kutsua kokoon herrainpäivät.

Piispa kuunteli tarkkaavaisesti; Kustaan sanat olivat niin järkevät,
että ne tekivät turhiksi kaikki epäilykset ja empimättä suostui
piispa tekemään vaaditun valan.

Sitte he yhdessä läksivät Linköpingiin, josta Kustaa kirjoitti kutsut
herrainpäiville Vadstenaan ja lähetti ne kaikille tahoille maata.

Koko maa oli kiihoituksen tilassa, kukaan ei tietänyt mitä Kristian
tästälähin aikoi tehdä, ja Kustaa ilmestyi useimpain mielestä
lähettiläänä taivaan mailta.

Itse hän tunsi kulkevansa ikäänkuin näkymättömien voimien johtamana,
ajatukset tulivat ulkoapäin, hän ei tietänyt mistä; hänen edessään
näytti aina olevan viitattu tie ja kun hänelle hiljaisina öinä
selveni, mitä nyt oli tehtävä, niin ei hän koskaan lykännyt työtä
toistaiseksi; mitä häneen itseensä tuli, niin ei mikään työ tai vaiva
tuntunut hänestä liian raskaalta.

Vadstenan kokous avattiin 21 p. elokuuta. Tärkeimmät valtakunnan
säädyt Itägötlannista, Vermlannista ja Dalista saapuivat, ja kun
Kustaa 24 p:nä astui saliin, kohtasi häntä siellä 30 ritaria, jotka
olivat pysytelleet pääasiallisesti Kalmarissa Norrbyn suojeluksen
alla. Nyt he, luottaen ruotsalaisen päällikön onneen ja kuultuaan,
että Kristian oli antanut uuden käskyn ruotsalaisen aateliston
hävittämisestä, olivat lähteneet Kalmarista Vadstenaan tarjoamaan
Kustaalle apuaan ja pyytämään suojelusta häneltä, ainoalta joka
saattoi sitä antaa.

Tälle kokoukselle, jossa oli sekä valtakunnan aatelistoa että miehiä
muista yhteiskuntaluokista, esitti Kustaa maan vaaran. Hän käski
kaikkia muistamaan, kuinka menneinä aikoina vieraat hallitsijat
olivat koettaneet vain vahingoittaa ja nylkeä valtakuntaa; hän pyysi
heitä ajattelemaan, näitä heillä oli odotettavana tanskalaiselta
kuninkaalta ja kehoitti jokaista olemaan avullisena siinä työssä,
johon hän rehellisten miesten uskollisella avulla oli ryhtynyt,
pelastaakseen valtakunnan perikadosta.

Kaikki kokoontuivat Kustaan ympärille kiittämään häntä siitä että hän
oli ottanut ensi askeleen maan pelastamiseksi. Tunteidensa valtaamina
tulivat monet pyytämään, että hän rupeisi heidän kuninkaakseen.
Toiset taas, jotka muistivat että Sturet, kantamatta kuninkaannimeä,
olivat voineet johtaa valtakuntaa, pysyivät vaiti.

Kustaa vastasi, ettei hän suinkaan ollut ryhtynyt sotaan
valloittaakseen itselleen valtaistuinta; hän on vain ajatellut
valtakunnan onnea ja itsenäisyyttä ja kansanmiesten kehoituksesta
ruvennut päälliköksi.

Jos he kaikki uskollisina ruotsalaisina, jokainen kohdastaan lupaavat
antaa hänelle uskollista, miehekästä apua, niin hän puolestaan
tekee mitä taitaa ja pysyy heidän päällikkönään. Kuningasta ei ole
ajatteleminenkaan ennenkuin Kristian joukkoineen on karkoitettu
maasta. Sitte ovat säädyt kutsuttavat kokoon yksimielisesti
päättämään kuninkaan vaalista. Sen jonka he katsoivat hyväksi valita,
sen hänkin tunnustaa ja sille hänkin osoittaa uskollisuutta ja
kuuliaisuutta.

Puhe otettiin vastaan suurella ihastuksella ja kokoontuneet säädyt
vahvistivat hänen vaalinsa valtakunnan johtajaksi ja päälliköksi;
sitte kaikki vannoivat hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja
lupasivat hänelle voimakasta apua. Kristianin julmasta menettelystä
kirjoitti neuvosto ja uusi valtionhoitaja, kertomuksen, joka
lähetettiin kaikille hengellisille ja maallisille herroille koko
kristikunnassa, heidän arvosteltavakseen.

Herrainpäivien päätyttyä lähetti Kustaa miehiä Länsigötlantiin ja
Smålantiin.

Edellisessä maakunnassa otettiin Leckö äkkirynnäköllä ja Elfsborg
piiritettiin.

Lödese avasi porttinsa ja Elfsborg teki lyhyttä, mutta turhaa
vastarintaa.

Stegeholm Smålannissa ja Jönköpingin sekä linna että kaupunki
miehitettiin ja uskottiin varmojen ruotsalaisten haltuun. Itse
johti Kustaa Tukholman piiritystä; hän pystytti kolme leiriä: yhden
Botkyrkan pitäjään, toisen Loföhön ja muutti kolmannen Rotebrosta
Jerfvaan, puolen penikulman päähän kaupungista.

Syyskuussa lähetettiin Niilo Arvinpoika ja Heikki Jönsinpoika
Suomeen. He voittivat kansan puolelleen ja tunkeutuivat Turkuun asti.

Linna oli hyvin varustettu; siinä oli torneja ja valleja ja haudat
eroittivat sen mannermaasta.

Kuningas Kristian oli asettanut junkkari Tuomaan sen päälliköksi; hän
oli sekä yhtä julma että yhtä urhoollinen kuin hänen herransa.

Piiritysjoukkoa vastaan piti hän hyvästi puoliaan. Hän teki useita
onnistuneita hyökkäyksiä, mutta vangit, jotka siten joutuivat hänen
käsiinsä, hirtätti hän seuraavana päivänä linnan muurin ulkopuolella.
Kerrottiin hänen mestanneen oman kirjurinsa vaan siksi, että tämä oli
ruotsalainen, vaikka hän muuten oli häneen tyytyväinen.

Turun linnassa asusteli siihen aikaan aatelismies Eerik Fleming;
tietäen että hänkin joutuisi saman kohtalon alaiseksi, teeskenteli
hän olevansa kuninkaan paras ystävä ja haukkui kapinoitsijoita niin
kiihkeästi, että hän voitti päällikön luottamuksen.

Junkkari Tuomas antoi hänelle joukon sotamiehiä ja käski häntä
tekemään hyökkäyksen ruotsalaisten leiriin. Ilolla Eerik herra
huomasi että suurin osa sotamiehistä oli ruotsalaisia. Tuskin oli
hän saavuttanut piiritysjoukon, kun hän jo käänsi hevosensa, muut
ruotsalaiset seurasivat esimerkkiä ja tanskalaiset saivat niin
selkäänsä, että ainoastaan pieni osa heistä pääsi takaisin junkkari
Tuomaan luo.

Niilo Arvinpoika ei suinkaan ollut mikään erinomainen johtaja; mutta
sensijaan teki nuori suomalainen aatelismies, Grafbackan herra
Niilo Matinpoika Krabbe kaunista jälkeä. Aikansa suurimpana sissinä
retkeili hän keveine, hyvin, varustettuine veneineen edestakaisin
saaristossa, vakoili tanskalaisten vehkeitä, nousi maihin yöllä,
karkasi nukkuvien vihollistensa kimppuun ja tappoi heidät armotta.
Sitte hän kiiruhti takaisin saaristolaisveneihinsä ja piilottautui
Tallinnan ja Liivinmaan saaristoon; kukaan ei tietänyt missä hän
oli; turhaan lähetettiin miehiä etsimään häntä, häntä ei ollut
missään; mutta siellä missä häntä vähinten odotettiin, siellä hän
astui maihin; milloin hän ilmestyi Turun läheisyyteen, milloin
Uudellemaalle, milloin minnekin; hän hyökkäsi äkkiarvaamatta
nimismiesten kartanoihin, missä vihollinen paraikaa majaili, salpasi
kivillä ja kannoilla ovet ja portit, sytytti talon tuleen ja poltti
sinne koko joukon.

Hänen seurueeseensa kuului tavallisesti noin kaksi- tai viisitoista
toveria, mutta heidän avullaan saattoi hän surmata sata vihollista,
jopa enemmänkin.

Raseporin seuduilla, Kokemäen ja Porvoon kuninkaankartanoissa
oli hänen urhoollisuutensa hyvin kuulu ja hänen nimensä tuotti
tanskalaisille sellaista kauhua, että he häntä yksin pelkäsivät
enemmän kuin koko Niilo Arvinpojan sotajoukkoa.

Jouluaatto v. 1521 oli tanskalaisille sangen surullinen. Kun Norrby
elokuussa oli lähtenyt Stegeborgista, oli hän pannut Berendt von
Melenin linnaan päälliköksi. Tämä oli joulukuun 18 päivänä jättänyt
sen Arvid Vestgötelle.

Mutta sitä ei Severin Norrby tietänyt, vaan saapui joulun edellisinä
päivinä tuomaan linnaan muonavaroja ja apujoukkoja.

Muuan karkulainen toi tästä tiedon Arvidille, joka silloin
pienemmällä joukolla asettui samaan asentoon jossa hän oli linnaa
piirittäessä.

Houkutellakseen tanskalaisia vielä varmempaan ansaan, teki hän
Ettersundin luona kovaa vastarintaa; Norrbyn oli vaikea pitää
puoliaan, mutta kun puolustautuminen vihdoin hänelle onnistui,
lähetti hän heti linnaan tiedon, että hän on saapumassa apujoukkojen
kanssa; merkiksi pisti lähettiläs peitsen nenään hatun, mutta muuan
ruotsalaisesta linnaväestä ampui ajattelemattomuudessaan pois sen,
siten tuoden ilmi koko juonen.

Norrby huomasi petoksen ja karkasi suinpäin takaisin.

Ettersundissa kohtasi häntä taas sama kova vastarinta ja mieshukka.

Mutta päästyään laivaansa kiitteli Norrby ruotsalaisia hyvistä
joulukemuista ja kutsui heidät Kalmariin juomaan pääsiäisolutta.
Berendt von Meleniä, joka oli heittänyt linnan ruotsalaisille,
nimitti hän kavaltajaksi.

Tämä tapahtui Stegeborgissa; mutta samana päivänä kärsivät
tanskalaiset yhtä suuren tappion Lofössa. Siellä oli Pietari Fredag
500 miehen suuruisen joukon etunenässä ja hän esti kaiken kuljetuksen
Tukholmaan Mälarin puolelta; sentähden oli tärkeää saada hänet
karkoitetuksi.

Se näyttikin käyvän varsin helposti ja 1,500 miestä lastattiin
Tukholmassa 40 laivaan ja saaristoveneeseen; tiellä laskivat
miehet leikkiä ja nauroivat, että he menevät Pietari Fredagin luo
vieraisiin, tyhjentämään hänen oluttynnöriänsä; vahinko vain, ettei
se ole tarpeeksi iso.

Mutta Pietari Fredag oli nuori, urhoollinen ja ennen kaikkea valpas
mies; kuullessaan vieraita laivoja ilmestyneen salmeen, arvasi hän
paikalla niiden aikeet ja ryhtyi varokeinoihin.

Hän asetti kuusitoista jahtitorvilla varustettua miestä seisomaan
hyvän matkan päähän toisistaan, sinne tänne vuorille ja metsiin,
ja antoi heille käskyn pitää silmät auki. Kun leirissä puhalletaan
tappelumerkki, pitää heidän kunkin haarallaan toitottaa torveensa.

Iloisilla mielin nousivat tanskalaiset maihin Glian luona ja alkoivat
marssia leiriä kohti; sen valloittaminen tuntui heistä leikinteolta
vain.

Mutta samassa alkoi sieltä soida sotasäveliä ja iltahämärässä saattoi
eroittaa pimeän ryhmän, joka liikkui. Tanskalaisten piti siis
paikalla ryhtyä tappeluun. No niin, sitä paremmalta maistuu, sitte
olut.

Mutta samassa rupesi kuulumaan sotatorvia oikealta ja vasemmalta,
metsästä, kaikkialta. Ruotsalaiset ovat varmaankin saaneet
lisäjoukkoja, ehkä koko metsä on miehiä täynnä; ottelua ei siis ole
ajatteleminenkaan; ja äkkiä teki tanskalaisten joukko kokokäännöksen
ja pakeni takaisin rantaan. Sillaikaa olivat nuo pimeät varjot
ehtineet liketä ja hirveällä vauhdilla ryntäsi Pietari Fredag
väkineen esiin, torvien yhä kaikuessa metsästä, tavalla joka
edellytti että koko sinne kätketty joukko oli tulossa.

Tanskalaiset kärsivät suuren tappion, 200 miestä kaatui kentälle
ja vielä useampia hukkui veteen, jonne he täysine aseineen suin
päin olivat heittäytyneet. Jälelle jääneet karkasivat hirveässä
sekamelskassa laivoihinsa ja veneihinsä, palatakseen Tukholmaan
verissä ja haavoittuneina. He eivät olleet saaneet aikaan mitään ja
nyt oli siis hävettävä sekä johtajia että miehistöä.

Tukholmassa oli jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotka osoittavat, että
Kustaan leiriä suuresti pelättiin.

Ne jalosukuiset naiset, jotka verilöylystä asti olivat olleet täällä
vankeudessa, toimitettiin pois Ruotsista. Pelättiin nimittäin
heidän vaikutustaan sekä porvaristoon että ruotsalaisiin herroihin.
Sentähden heidät lähetettiin Tanskaan. Huomattavimmat heistä olivat
Kristina rouva, Sturen leski nuorine tyttärineen, Cecilia rouva,
Kustaan äiti ja hänen tyttärensä Emerentia ja Märta. Kaikki nämä
vietiin Köpenhaminaan ja suljettiin torniin, jossa he myöskin
kuolivat, paitsi Kristina rouva.

Kustaan kolmas sisar, Margareeta rouva, Joakim Brahen leski, vietiin
vangittuna Nyköpingin linnaan.

Niin päättyi vuosi 1521 ja seuraavanakin vuonna suosi onni
ruotsalaisten aseita.

Tammikuussa v. 1522 joutui Vesteråsin linna Kustaan käsiin ja pian
senjälkeen Tynnelsö ja Engsö.

Smålannissa oli Pekka Hannunpoika koonnut väkeä ja rynnännyt Kalmaria
vastaan.

Koskei Arvid Vestgöteä enään tarvittu Stegeborgissa, niin hän Kustaan
käskystä liittyi Pekka Hannunpoikaan ja molemmat läksivät Kalmariin.
Näytti siis siltä kuin urhea Arvid todellakin olisi noudattanut
Severin Norrbyn kutsua ja lähtenyt juomaan pääsiäisolutta hänen
luokseen.

Sen väen, jota ei välttämättömästi tarvittu etelässä, vei Kustaa
Tukholmaan, lisätäkseen joukkojansa ja jouduttaakseen aikeitaan.

Tukholmassa vallitsi suuri hätä. Kristianin päälliköt olivat
ryhtyneet kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin: puolustusneuvoja oli
sekä korjattu että lisätty. Sekä gotlantilaisia että ahvenanmaalaisia
kehoitettiin tuomaan Tukholmaan voita, kalaa, savustettua ja
suolattua lihaa, lehmiä ja muuta, niinkuin heidän esi-isänsäkin
olivat tehneet. Köpenhaminaan lähetettiin yhtämittaa kirjeitä, joissa
kuninkaalle ilmoitettiin, että maistraatti, valtakunnan arvoisat
isät ja raati olivat tehneet mitä ikinä olivat taitaneet kapinan
rauhoittamiseksi, mutta kaikki oli ollut turhaa. Pyydettiin siis
kuningasta itseään tulemaan avuksi, varsinkin koska hätä oli suuri.

Mutta ei kuulunut vastausta eikä apua. Muonavaroja Tukholmaan karttui
aivan vähän, sillä talonpoikia ja kalastajia liikkui saaristossa
ja he ottivat haltuunsa kaikki veneet, jotka olivat viemässä
ruokatavaroita Tukholmaan. Talonpoikien viha ja ruotsalaisten leirit
taas estivät tuonnin mannermaan puolelta. Palkkasoturit valittivat
että palkat olivat jääneet maksamatta, että ruoka oli huonoa ja että
sitä oli liian vähän. Taudit ja ainaiset kahakat vihollista vastaan
olivat hävittäneet suuren osan miehistöä. Ruotsalaiset porvarit
olivat paenneet kaupungista ja ne muutamat jotka olivat jääneet
jälelle, istuivat melkein kaikki linnassa vankeina.

Sisällinen eripuraisuus teki sekasorron vieläkin suuremmaksi. Didrik
Slagheck, kovasydäminen, alhainen ihminen, jonka toimesta Tukholman
verilöyly oli pantu täytäntöön ja joka mainiosti ymmärsi sovittaa
neuvonsa ja aikeensa Kristianin mielen ja oikkujen mukaan, oli
määrätty ylimaaherraksi Ruotsiin. Mutta hän oli hirmuvallallaan
tehnyt itsensä niin vihatuksi, että tanskalaiset itse kesällä v. 1521
kirjoittivat Köpenhaminaan ja moittivat häntä.

Omasta puolestaankin oli hän jo väsynyt kaikkeen kamaluuteen, jota
hän joka päivä oli saanut nähdä. Sentähden hän kuninkaalta ja Tanskan
neuvostolta pyysi päästä virastaan niin pian kuin suinkin.

Sillaikaa oli Kristian Flanderissa, joten kirje jäi vaille vastausta.

Mutta Slagheckin leppymätön vihamies Jöns Bellenacke, joka pelkäsi,
että Slagheckin lähdettyä koko Ruotsin kapina pantaisiin hänen ja
hänen toveriensa syyksi, kirjoitti tanskalaiselle neuvostolle ja
selitti, että Didrikin välttämättömästi täytyy jäädä Ruotsiin,
kunnes kuningas itse tulee ja saa nähdä, kuinka kurjassa tilassa
valtionhoitoa on pidetty, joten ei Slagheckin epäkristillistä
menettelyä pantaisi toisten syyksi.

Kristian näytti vallan unohtaneen Ruotsin ja sen hädän. Silloin
kirjoitti arkkipiispa Kustaa Trolle ruotsalaiselle valtionhoitajalle
ja ehdotteli että yhdyttäisiin jollakin sopivalla paikalla
keskustelemaan molemminpuolisista asioista; hän toivoi voivansa
sovittaa kuninkaan ja Kustaan välin ja arveli että kaikki valtakunnan
kurjuudet ja onnettomuudet johtuivat heidän huonosta välistään.

Kustaa vastasi, ettei kukaan saata luottaa kuninkaaseen, jonka
elämä on ollut pelkkää julmuutta ja petosta. Valtakunta on
tarpeeksi kärsinyt vieraista hallitsijoista. Sentähden kehoitti hän
arkkipiispaa liittymään synnyinmaahansa ja varjelemaan sen asukkaita.

"Tiedän, arvoisa isä", kirjoitti Kustaa, "millainen kuningas
Kristianin ja Tanskan ja Norjan kaupunkien välinen suhde on.
Kristianilla on tärkeämpiäkin toimia kuin olla Ruotsissa auttamassa
ystäviään. Vai olisiko teidän armollenne parempi olla Ruotsissa
herrana, niinkuin olette, tai paeta Tanskaan, jossa on tapana
pilkata ja häväistä rehellisiä ruotsalaisia." Sitte Kustaa Jumalan
ja kaikkien pyhien nimessä vakuutti, että sekä hän, valtionhoitaja,
että koko Ruotsin rahvas antavat hänelle anteeksi kaikki mitä hän on
rikkonut.

Mutta Kustaa Trollen uhkamielinen luonne kielsi tuollaisen hänen
ylpeydelleen ja arvolleen sopimattoman sovinnon. Hänen varma
vakaumuksensa oli, että unioni oli hyvä, ja mieluummin olisi hän
seisonut isänmaansa raunioilla kuin nähnyt valtakunnan joutuvan
voitollisen vertaisensa käsiin.

Kun Didrik Slagheck vihdoin sai käskyn lähteä Köpenhaminaan,
katsoi Kustaa Trolle parhaaksi seurata häntä. Hän tahtoi kehoittaa
Kristiania lähettämään kiireistä ja voimakasta apua, mutta ivalla ja
nuhteilla hänet otettiin vastaan. Miehen, joka oli niin suurta sukua,
olisi pitänyt jäädä maahan rohkaisemaan omiensa mieliä. Nyt oli hän
syypää Ruotsin kapinaan ja kaikkeen onnettomuuteen.

Kristianin vahvin tuki tässä sodassa oli Severin Norrby; hän
oli myöskin ainoa mies, joka uskalsi soimata kuningasta hänen
julmuudestaan ja jonka nuhteet kuningas vaieten otti vastaan.

Hän oli ainoa joka kävi Ruotsin sotaa ja auttoi Kristiania, kun muut
kaikki hänet hylkäsivät. Nyt kehoitti kuningas häntä rientämään
Tukholman avuksi. Norrby kokosi väkeä ja muonavaroja, purjehti
Gotlantiin, sai sieltä vielä miehiä avuksi ja kiirehti sitte
Tukholmaan.

Saatuaan ruokaa ja uusia joukkoja tekivät tanskalaiset rohkean
rynnäkön ruotsalaisten leiriä vastaan Jerfvan luona.

Kustaa ei ollut läsnä ja Tapani Sasse, Pentti Knuutinpoika Pieni sekä
Pietari Fredag olivat johtajina; mutta he joutuivat riitaan keskenään
ja ruotsalaiset kärsivät suuren tappion. Itse palmusunnuntaina
tapahtui uusi rynnäkkö sellaisella kiihkolla, että leiri täytyi
jättää vihollisten käsiin.

Seuraavana päivänä tehtiin Sätran leiriin samallainen rynnäkkö
samalla seurauksella, joten Tukholma mannermaan puolelta nyt oli
vapaa.

Mutta ei siinä kyllä, vaan Suomestakin tuli huonoja tietoja. Severin
Norrby oli Tukholmasta purjehtinut meren poikki ja pakoittanut
Niilo Arvinpojan luopumaan leiristään. Niilo oli ensin sytyttänyt
ruutivarastonsa tuleen, jolloin suuri osa Turkua joutui liekkien
uhriksi.

Arvinpoika itse, Eerik Fleming ja useat muut suomalaiset
aatelismiehet pakenivat sisämaahan. Piispa, joka salaa oli auttanut
ruotsalaisia, pakeni Raumalle, mukanaan joukko aatelisia vaimoineen,
lapsineen, tavaroineen. Sieltä he läksivät Ruotsiin. Mutta Öregrundin
luona nousi kamala myrsky ja piispa seuralaisineen hukkui.

Kaikki nämä vastoinkäymiset osoittivat selvästi, että Ruotsi
välttämättömästi tarvitsi merivoimaa ja Kustaa sen kyllä huomasi.
Mutta ennenkuin menemme eteenpäin, koetamme kuvata Kristian
Tyrannia, joka tuli sekä Ruotsin että Tanskan kauhuksi; hänellä oli
selvänäköisyyden lahja ja paljon muita ominaisuuksia, jotka kirkkaina
säteinä tuontuostakin valaisivat sitä pimeyttä, jonka hillitön tahto
oli kietonut hänen ympärilleen.




10.

KUNINGAS KRISTIAN.


Hän oli luonteeltaan kiivas ja taipumaton. Isä pani hänet erään
porvarin luo Köpenhaminaan kasvatettavaksi ja opettajakseen sai hän
kaniikki Jörgen Hintzen. Tämä, nähdessään mahdottomaksi pitää kurissa
villiä poikaa, otti hänet mukaansa Fruekirkeen ja pakoitti hänet
laulamaan muiden kuoripoikien joukossa.

Tämä oli Hannu kuninkaan mielestä liikaa ja niin uskottiin prinssi
erään Markbrandenburgista olevan saksalaisen, mestari Konradin
haltuun.

Hän oli oppinut herra, joka ajan tavan mukaan pääasiallisesti koetti
mättää latinaa nuoren oppilaansa päähän.

Luultavasti prinssi, rangaistuksen välttämiseksi, johonkin määrin
alistui opettajansa tahdon alle, mutta yöt olivat hänen omassa
hallussaan ja silloin hän kierteli pitkin kaupunkia, ensin
lahjottuaan linnanvahdin, jotta hän vapaasti pääsi liikkumaan.

Hän kulki porvaristalosta toiseen ja viipyi mieluinten siellä missä
viini oli parasta ja kansa kauneinta.

Vihdoin kuningas sai tästä tiedon ja silloin seurasi sellainen
nuhdesaarna ja selkäsauna, että prinssi lankesi polvilleen
rukoilemaan armoa ja lupasi, ettei hän enään koskaan tee sillä
tavalla.

Mutta tämä aika oli ehtinyt syvästi vaikuttaa häneen. Hän oli nähnyt
kansan elävän kurjuudessa, aatelin ja pappien harjoittavan sortoa, ja
huomannut, että kuninkaan asema monessa suhteessa oli rajoitettu.

Ruotsia hän vihasi ja ruotsalaisia valtionhoitajia kutsui hän
kavaltajiksi.

Saksalaisuutta hän myöskin vihasi ja sen edustajana Gottorpin linnan
herraa, joka hänen isälleen oli tuottanut niin paljon harmia.

Ulkomuodoltaan ei hän ollut epämiellyttävä, mutta hänen kasvoillaan
oli aina heijastus siitä rajusta voimasta, joka asui hänen sisässään.
Hän saattoi olla ystävällinen kun hän tahtoi, mutta hänen vihansa
pani kaikki vapisemaan. Vuosikausia saattoi hän kantaa vihaa
ihmistä vastaan, mutta mestarillisesti salata sen, kunnes ilmaantui
tilaisuus, jolloin hän päästi vihansa mitä villeimpänä raivona
puhkeamaan esiin.

Hän epäili siihen määrään ympäristöään, että -- niinkuin hänen
itsensä oli tapana sanoa -- jos hänen lakkinsa olisi aavistanut, mitä
hänen päässään liikkui, niin hän paikalla olisi heittänyt sen tuleen.

Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena lähetti isä hänet Norjaan
tukahduttamaan ylhäisten herrojen kapinanhalua. Hän sen tekikin niin
perinpohjaisesti, ettei Norjan aateli siitä saakka enään koskaan ole
päässyt entiseen voimaansa tai mahtavuuteensa.

Kymmenvuotisen valtionhoitajatoimensa aikana kokosi hän muuten paljon
tietoja eri maiden oloista; ja siihen saattoi hänet pääasiallisesti
eräs nainen: kauniin Dyveken äiti, Sigbrit. Kerrottiin, että
tämä synnyltään oli hollantilainen, joka, vietettyään kirjavaa
seikkailuelämää, vihdoin oli asettunut Bergeniin ja avannut
ravintolaliikkeen.

Sigbritillä oli paljon tietoja ja erinomainen järki. Kristian rakasti
hänen tytärtään ja senkautta pääsi Sigbrit, joka sitäpaitsi vihasi
Ruotsia yhtä paljon kuin Kristian, häneen vaikuttamaan.

Sigbrit kertoi hänelle kuinka kukoistavalla kannalla Alankomaiden
kauppa oli ja kuinka talonpojat siellä tulivat hyvin toimeen, jopa
rikastuivatkin.

Tanskalle oli luonto, sanoi hän, suonut samat edut: laivakululle
ja kaupalle sopivan aseman, mutta aatelisto ja papisto oli imenyt
kansasta kaiken voiman ja lannistanut sen; sentähden Hansakaupungit
olivat saattaneet ottaa haltuunsa koko sen kaupan ja muut elinkeinot.

-- Tee siitä loppu! sanoi Sigbrit.

Kristian kuunteli hänen sanojaan mielihyvällä. Ne sisälsivät
vastauksen kysymyksiin, joita hän jo kauvan oli miettinyt. Näkihän
hän mitä sortoa norjalaiset kärsivät, kun koko heidän kauppansa oli
vieraiden käsissä, ja hän tunsi vihaavansa Hansakaupunkeja aivan
niinkuin unioonikuninkaat, joiden viha oli perinnöllinen.

Hänen mielessään liikkui suuria tuumia. Hän tahtoi uudistaa
valtakuntiensa koko sisällisen tilan, hän tahtoi murtaa Hansan
mahtavuuden, murtaa aatelin ja papiston ylivallan, vapauttaa sorretut
talonpojat maaorjuuden ikeestä, sekä, auttaakseen porvaristoa ja
kaupunkeja, tehdä kaupan vapaaksi ja itsenäiseksi.

Isänsä kuoltua oli hän pakoitettu tekemään kuninkaanvalan, jonka
mukaan hän oli kokonaan riippuvainen valtakunnan neuvostosta, mutta
sellaiset esteet raivasi hän tieltään, ja heti saatuaan käsiinsä
ohjakset ja tuntiessaan jalkojensa alla varman maaperän, ryhtyi hän
häikäilemättä parannustoimiin.

Hän kielsi herroja myymästä talonpoikia ja kristittyjä ihmisiä
järjettömien luontokappalten lailla, ja jos vallasväet kohtelivat
alustalaisiaan vääryydellä, niin olivat alustalaiset oikeutetut
jättämään maan, millä olivat asuneet ja muuttamaan muualle.
Talonpojat vapautettiin velvollisuudesta elonkorjuun aikana
lähteä meluajoon tai vetotöihin; samaten heidät vapautettiin
velvollisuudesta maksutta ruokkia herrojen härkiä.

Papeille ja luostariväelle annettiin ankara käsky, että heidän piti
olla hyvänä esimerkkinä muille ihmisille eikä viettää huonoa elämää
niinkuin tähän asti. Piispat ja ylhäiset papit saivat käskyn suurina
juhlapäivinä itse toimittaa jumalanpalveluksen, eikä, niinkuin
tähän asti matkustella pitkin maata pillien ja rumpujen soidessa;
seuruenaan saivat he käyttää kaksitoista tai korkeintaan neljätoista
miestä. Kirkkoherrojen velvollisuus oli asua seurakuntiensa
keskuudessa eikä kaupungeissa, niinkuin nyt, jolloin sielunhoito
laiminlyötiin ja pappilat joutuivat rappiolle.

Papit eivät saisi ostaa taloja ja tavaroita, jolleivät seuraisi
apostoli Paavalin kehoitusta ja menisi oikeaan avioliittoon.

Piispat ja papit eivät saisi sekaantua oikeusjuttujen ratkaisemiseen;
pappien keskinäisissä riidoissa ei ollut vedottava Roomaan, vaan
kuninkaaseen. Talonpoikien lasten tuli saada opetusta uskonopin
pääkappaleissa, sisäluvussa ja äidinkielen kirjoituksessa. Porvarien
lasten tuli sitäpaitsi oppia joku ammatti. Hyviä sääntöjä laadittiin
oppilaitoksissa tarvittavia parannuksia varten, mutta vanhemmat
joilla ei ollut varaa loppuun asti kustantaa lastensa tietopuolista
sivistystä, eivät alusta alkaen saaneet yllyttää heitä opin tielle,
jottei kaupungeissa ja kaduilla kiertelisi kerjäläisiä. Papiksi
ei saanut vihkiä ketään, joka ei osannut lukea evankeliumia ja
epistoloita j.n.e.

Kristian perusti kamari- eli hovioikeuden ja erittäin tärkeät olivat
hänen säädäntönsä kaupan ja kaupunkien kohottamiseksi.

Vieraiden kansallisuuksien laivat saivat vapaasti käydä Tanskan
satamissa ja turmiollinen kylä- ja pikkukauppa kiellettiin
hansalaisilta uhalla, että heidän tavaransa otetaan takavarikkoon;
muutamissa tapauksissa saattoivat he saada korkeat sakot. Kaikkien
talonpoikien, pappien ja aatelisten tuli viedä sekä omat että
talonpoikiensa karjat kaupaksi kaupunkien kauppiaille, joilla oli
oikeus harjoittaa kauppaa.

Öresundintulli muutettiin Helsingöristä Köpenhaminaan ja suuret
oikeudet luvattiin vieraiden maiden rikkaille kauppiaille, jos he
asettuisivat maahan. Amageriin perustettiin hollantilainen siirtola
ja Alankomaita kehoitettiin kaikin tavoin kaupantekoon Tanskassa.

Lyypekkiläiset vimmastuivat sekä vientikiellosta että Öresundintullin
muuttamisesta Köpenhaminaan; mutta varsinkin suututtivat heitä
hollantilaisille luvatut edut. He olivat puolen vuosisataa
työskennelleet saadakseen heidät suljetuiksi pois Itämereltä ja nyt
tehtiin heidän ponnistuksensa tyhjiksi.

Pelättiin julkista riitaa ja Kristian koetti tehdä ystävällisiä
sopimuksia, kunnes Ruotsi olisi hänen hallussaan.

Mutta niin suuri oli hansalaisten voitonhimo, että hän turhaan koetti
saada heitä luopumaan Ruotsin kaupasta.

Silloin antoi Kristian ottaa takavarikkoon heidän laivansa ja uhkasi
sulkea hansalaisilta kaikki Tanskan satamat.

Sopimus uudistettiin toukokuun 15 päivänä 1520.

Kun Kristian, saatuaan haltuunsa Tukholman ja Ruotsin valtaistuimen,
oli päässyt kunniansa kukkulalle, oli hänen tarkoituksensa laskea
koko ylpeä Lyypekki valtikkansa alle. Juhlallisesti tultuaan
Tukholmaan lausui hän eräälle saksalaiselle kauppiaalle: "sano
herroillesi, että jo olen voittanut toisen lyypekkiläisen portin ja
että pian voitan toisen".

Toisen kerran, kun Kristian raatiherroineen oli Tukholman pormestarin
Gorius Holstin luona, puhui hän:

-- En oikein saata iloita valtakunnistani ennenkuin taivutan Lyypekin
tahtoni alle; siinä on paljon työtä ja vaivaa, ennenkuin saan sen
irti vanhasta Ruotsista.

Hänen sanojaan seurasi teko; kaikki Tukholmassa oleskelevat
saksalaiset vangittiin, heidän tavaransa otettiin takavarikkoon
ja kaikki, joilla oli tavaroita takanaan määrättiin hengen uhalla
antamaan ne pois.

Sitäpaitsi kutsuttiin Köpenhaminan ja Malmön pormestarit Tukholmaan
keskustelemaan ja päättämään kauppaoikeuksista, joita kuningas
armossa, "omaksi ja kolmen valtakunnan iäiseksi hyväksi" oli näille
kaupungeille suonut.

Tarkoitus oli saada aikaan suuri kauppaliitto, joka kokonaan tekisi
tyhjäksi Lyypekin vaikutuksen Skandinavian valtakunnissa. Kristian
tahtoi valloittaa Hansan sen omilla aseilla ja Lyypekki heräsi ja
huomasi kauhulla, kuinka likeisesti sen menestys riippui Ruotsista.

Heti Ruotsiin tehdyn verisen retken jälkeen järjestettiin komea
seurue ja kolmen pohjoisen valtakunnan kuningas läksi suurella
loistolla tervehtimään lankoaan Kaarle V Alankomaissa, vaatiakseen
häneltä loput puolisonsa myötäjäisistä ja voittaakseen keisarin
puolelleen niissä riidoissa, joita hänellä oli setänsä Holsteinin
herttuan Fredrikin ja Hansakaupunkien kanssa.

Tällä retkellä hän lausui oppineelle Erasmukselle:

-- Miedoilla lääkkeillä ei saada aikaan mitään; ne keinot ovat
tehokkaimmat, jotka tärisyttävät koko ruumiin.

Hänen ystävänsä saivat nyt hoitaa Ruotsia mielin määrin. Hänellä
itsellään oli muuta tekemistä ja aikeitaan hän vuorotellen pani
toimeen tai hylkäsi, kielsi tai otti takaisin armoihinsa sellaisella
kiihkolla, että ne hänelle itselleen tuottivat sanomattoman paljon
vahinkoa. Hän tahtoi murtaa aateliston ja sen vallan, korottaa
porvarit ja talonpojat, lannistaa Hansakaupunkien kauppamahdin,
saada haltuunsa Holsteinin ja valloittaa Ruotsin; ennenkaikkia tulla
yksinvaltiaaksi.

Tämä kaikki piti saatanaan aikaan lakien, koulujen, murhien, petosten
ja aseiden kautta yhtaikaa. Vuonna 1522 antoi hän koko Tanskalle
uuden lakikirjan, jossa oli suuria muutoksia. Jokaisen piti olla oma
herransa ja vapaasti saada toimia niinkuin tahtoi. Tämä tietysti
nostatti ylhäisön vihan häntä vastaan. Hän vähensi papiston valtaa ja
rikkauksia ja koetti tuoda maahan Lutherin oppia, vaikka katoliset
papit tietysti olivat vimmoissaan. Hän tahtoi parantaa kauppaa ja
elinkeinoja ja sentähden hän suosi hollantilaisia; seurauksena oli,
että Lyypekki näki hänestä koituvan mitä vaarallisimman vihollisen.

Nämät muutokset olivat kaikki erittäin hyvät ja hyödylliset, mutta
hän tahtoi ne panna toimeen väkisin ja kaikki yhtaikaa.

Kevytmielisyydessään hyppäsi hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen.
Ruotsissa hän harjoitti julmuuksia muka erään paavin käskykirjeen
nojalla ja Tanskasta kirjoitti hän Lutherille ja keskusteli
uskonpuhdistuksen toimeenpanemisesta.

Kun Roomasta uhattiin tulla tutkimaan syytä Tukholman verilöylyyn,
niin hän paikalla kääntyi paavin puoleen pyynnöllä, että tämä
vahvistaisi kahden uuden pyhimyksen pyhäksi-julistamisen.

Suosikkinsa Didrik Slagheckin, jota yleisesti inhottiin, korotti
hän arkkipiispaksi Lundiin, mutta kutsui hänet sitte Köpenhaminaan,
jossa häntä syytettiin Tukholman verilöylyn alkuunpanemisesta ja
kiusallisesti tutkittiin. Hänet tuomittiin ensin hirtettäväksi
ja kuljetettiin jo hirsipuuhun, mutta vietiin sitte roviolle ja
poltettiin elävältä.

Mutta tälläkään uhrauksella ei Kristian voittanut takaisin kansan
rakkautta.

Lyypekkiläiset tekivät rynnäkön Själlandiin ja Skåneen. Kristian
tosin talonpoikien avulla löi heidät, mutta ei enään luottanut
väkeensä, vaan toimitti maahan vieraita palkkasotureita. Mutta
heidän palkkaamiseensa puuttui varoja. Silloin kutsui hän joulukuun
kymmenenneksi päiväksi kokoon herrainpäivät Kallundborgiin, mutta
ani harva saapui niihin. Vimmastuneena määräsi hän uuden kokouksen
pidettäväksi Århusissa kesäkuun 24 päivänä.

Meidän on muistettava, että hän juuri samana vuonna ja samassa
kuussa, Tukholmassa olevien päällikköjensä pyynnöstä antoi Severin
Norrbylle käskyn hankkia muonaa, ruokavaroja ja apua väelleen
Tukholman linnassa.

Hänellä itsellään oli muuta ajattelemista. Kulovalkeana kierteli
sellainen huhu, että kuningas Sigbritin kehoituksesta aikoi
verilöylyssä surmata Tanskan aatelisia ja että valepukuisia
pyöveleitä jo oli hänen henkivartijastossaan sekä että hän
talonpojille panisi suuret verot.

Silloin kokoontui Jyllannin aateli Viborgiin ja päätti sanoa irti
Kristianille tekemänsä uskollisuudenvalan ja tarjota kruunun hänen
sedälleen Holsteinin herttualle Fredrikille.

Herra Maunu Munk lupasi ottaa viedäkseen perille vaarallisen
irtisanomiskirjeen.

Hän läksi kuninkaan luo ja joi hänen seurassaan myöhään yöhön asti.

Lähtiessään jätti hän ikäänkuin vahingossa pöydälle hansikkaansa,
jonka sisällä suljettu irtisanomiskirje oli. Sitte hän riensi
veneeseen, joka häntä odotti ja purjehti suoraa tietä Holsteiniin,
jossa Fredrik ilolla suostui ottamaan vastaan Tanskan kruunun.

Seuraavana aamuna löysi muuan kuninkaan palvelijoista onnettoman
hansikkaan ja vei sen ynnä kirjeen Kristianille. Joukko
henkivartioita lähetettiin paikalla ottamaan kiinni Munkia, mutta hän
oli kadonnut.

Kuningas jäi mitä surullisimman neuvottomuuden tilaan; ylpeys ja
urhoollisuus olivat poissa, hän ei tietänyt, mitä hän tekisi.
Sensijaan että hän olisi koonnut talonpojat ja heidän avullaan
ryhtynyt kurittamaan herroja, kirjoitti hän heille kirjeen, tunnusti
vikansa, lupasi parannusta ja ehdotteli että sovittaisiin.

Mutta kukaan ei enään luottanut häneen ja sopimus hyljättiin
yksimielisesti.

Silloin kiirehti kuningas Köpenhaminaan, ratsasteli pitkin katuja,
itki katkeria kyyneliä, rukoili ja pyyteli kansaa auttamaan itseään,
luvaten parannusta ja tunnustaen vikansa.

Ihmetellen kansa häneen katseli, mutta itkevä ja rukoileva kuningas
oli jotakin niin uutta, että ihmisten kävi häntä sääli. Själlanti
ja Skåne tekivät uudestaan uskollisuusvalan, mutta Kristian kulutti
aikansa Köpenhaminassa toimettomana ja epäillen, mihin hän oikeastaan
ryhtyisi. Vihdoin otti hän epätoivoisan askelen. Köpenhaminan
satamassa oli kaksikymmentä suurta, hyvin varustettua laivaa, joilla
hän kauvan olisi voinut puolustaa itseään ja kaupunkia, mutta hän
päätti käyttää ne pakoon.

Kaikki kalleudet mitä hän ikinä saattoi saada kokoon, yksin
torninhuippujen kullatut pallotkin, vietiin laivoihin. Sigbrit,
joka ei uskaltanut näyttäytyä raivostuneelle kansalle, kannettiin
kirstussa alas rantaan. Puolisoineen, lapsineen sekä muutamine
uskollisine palvelijoineen astui Kristian laivaan ja nosti
huhtikuun 20 päivänä v. 1523 purjeensa. Nähdessään pääkaupunkinsa
katoavan silmistään, purskahti hän katkeraan itkuun. Silloin ryömi
Sigbrit esiin kirstusta ja lohdutti häntä sillä, että jollei hän
enään saakkaan olla Tanskan kuninkaana, niin hän saattaa tulla
pormestariksi Amsterdamiin.

Hänen tarkoituksensa oli lähteä Hollantiin pyytämään apua Kaarle
keisarilta.

Kristian kuninkaan loppu oli yhtä kurja ja raukkamainen kuin hänen
hallituksensa oli ollut julma ja ylimielinen. Ne parannukset,
joita hän väkivallalla oli tahtonut panna toimeen, raukesivat
heti. Aatelisto ja papisto pakoitti Fredrikin lakkauttamaan hänen
lakikirjansa. Talonpojat joutuivat takaisin maaorjuuteen; herrat
pääsivät entiseen valtaansa ja pysyivät siinä aina meidän päiviimme
asti. Tätä kuningasta ajatellessa ei tiedä, mitä enemmän tulisi
hämmästellä: kaikkea mitä hän on ehtinyt toimittaa vai kaikkea mitä
hän on laiminlyönyt, kaikkea mitä hän on verellä tahrinut, hänen
rohkeuttaan, hänen heikkouttaan vaiko sitä monivuotista kurjuutta,
jolla hän sai maksaa huonosti käytetyn voimansa. Herra lähettää
joskus rajuilman lakaisemaan maata, mutta panee sille rajan, josta
se kääntyy takaisin. Se menee menojaan ja yksin sen muisto säilyy
kamalana, hirvittävänä.




11.

TAKAISIN RUOTSIIN.


Koko Ruotsi oli nyt vapautettu, paitsi Tukholma ja Kalmar. Kustaa
varusti kaksi sotajoukkoa: toinen lähti Norjaan Siggenpoika Sparren
johdolla ja koko eteläosa tätä valtakuntaa lankesi Ruotsin käsiin,
vaikka se sittemmin yhdistettiin Tanskaan; toinen joukko Berendt von
Melenin johdolla, joka oli mennyt ruotsalaisten puolelle, karkasi
Skåneen, mutta pakoitettiin kuuden viikon päästä peräytymään,
suureksi osaksi huonojen teiden ja saksalaisten sotamiesten tähden.

Tähän aikaan sai Kustaa tiedon siitä että Kristian oli pantu viralta.
Viisas Hans Brask neuvoi häntä käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja
valloittamaan takaisin Skånen, Hallannin ja Blekingen.

Kustaa antoi paikalla käskyt Lauri Siggenpojalle, joka karkasi
Hallantiin ja valloitti sen. Berendt von Melen kutsuttiin takaisin ja
hän valloitti miltei miekan iskutta Lyckebyn läänin, Sölvesborgin ja
koko Blekingen. Skånen ritaristo, joka paraikaa oli koolla Lundissa,
lähetti Berendt von Melenille salaisia sanomia ja ilmoitti olevansa
valmis auttamaan häntä.

Pian sen jälkeen tuli tanskalaisen ritariston ja raadin puolesta
kaksi valtuutettua, valtioneuvokset Klaes Bilde ja Aksel Ugerup,
Berendt von Melenin luo ja he kehoittivat häntä luopumaan tuumastaan
asevoimalla voittaa sen, minkä saattoi saada aikaan ystävällisellä
sopimuksella, varsinkin nyt kun ajat sekä Ruotsille että Skånelle
olivat niin epävarmat.

Päätettiin siis seuraavan heinäkuun 24 päivänä pitää kokous, jossa
riita Hansakaupunkien välityksellä ratkaistaisiin kaikessa sovussa.
Berendt von Melen suostui ehdotukseen, mutta piispa Brask lausui
moittien, "etteivät ruotsalaiset koskaan olleet hyvällä saaneet
mitään tanskalaisilta".

Kustaan menestys oli Lyypekissä herättänyt suurta ihastusta;
takasihan se lyypekkiläisille Ruotsin tärkeän kaupan, ja kun
ruotsalainen valtionhoitaja sitte kirjoitti heille ja pyysi että
he hyväntahtoisesti auttaisivat Ruotsia antamalla ruutia, luotia,
ampuma- ja varsinkin sotalaivoja, rehellistä maksoa vastaan rahassa
tai tavarassa, niin siihen paikalla suostuttiin.

Harvoin lienee apua toimitettu sellaisella mielihyvällä ja
säntillisyydellä.

Jo toukokuussa purjehti kymmenen hyvin varustettua, ruudilla
ja kenttätykeillä lastattua laivaa Itägötan saariston läpi
Söderköpingiin.

Niissä oli 900 hyvin varustettua sotamiestä ja hiukan ratsuväkeä.

Sotamiesten everstinä ja johtajana oli Johan Stammel. Laivaston
amiraalina oli Fredrik Brun. Muuan Kustaan kenttäeversteistä
lähetettiin heti ottamaan vastaan vieraita sotamiehiä, mutta he
kieltäytyivät yksimielisesti vannomasta uskollisuusvalaa ennenkuin
olisivat nähneet uuden herransa.

Kustaa sai tästä tiedon Upsalaan ja silloin hän heti läksi
Söderköpingiin, ratsastaen yöt päivät yhtämittaa. Kun sotamiehet
saivat nähdä tuon komean miehen, jolla oli niin uljas, arvokas ryhti,
niin he kaikki huusivat kuin yhdestä suusta:

-- Niin, häntä me tahdomme palvella!

Kustaa lähetti heti 500 miestä Arvid Vestgöten avuksi ja loput saivat
marssia Tukholmaan, jonne hän uudestaan oli pystyttänyt leirinsä.
Siten ilmaantui tilaisuus päästää talonpojat kotiin viljelemään
maitansa ja ainoastaan nuoret, naimattomat miehet pidätettiin
piirityksessä. Helsinglannista, Taalaista ja Bergslagenista oli
myöskin tullut vereksiä joukkoja ja lokakuussa saapui vielä
Lyypekistä 8 laivaa, täynnä väkeä ja sotatarpeita. Mannermaan
puolelta oli Tukholma nyt kokonaan piiritetty ja kun lyypekkiläinen
laivasto purjehti Itämereen, niin tuli avunsaanti merenkin puolelta
kaupungille työlääksi.

Koe siihen suuntaan tehtiin sentään heinäkuussa.

Severin Norrby oli Suomessa saanut hankituksi jonkun verran muonaa ja
lähetti nyt junkkari Tuomaan muutamilla sotalaivoilla viemään Turusta
apua Tukholmaan.

Tuuli oli suotuisa ja laivat kiitivät hyvää vauhtia eteenpäin.

Iloisin mielin purjehti junkkari Furusundiin ja laski siellä
ankkuriin.

Junkkari Tuomas oli viekas mies. Hän päätti ensin tarkastaa, oliko
reitti Tukholmaan asti varma, ja lähetti sentähden jahtialuksen hyvää
kyytiä kiitämään kaupunkia kohti.

Mutta erään niemen takana oli Eerik Fleming ja muutamia ruotsalaisia
laivoja.

Nähdessään vihollisen purren likenevän, valmistautui hän paikalla
lähtöön ja otti sen ensi rynnäköllä. Miehistön jakoi hän omien
laivojensa kesken, mutta vieraan laivan miehitti hän omalla väellään
ja lähetti sen sitte purjehtimaan takaisin vihollisten laivojen luo.

Kun junkkari näki laivansa niin pian palaavan, otaksui hän paikalla
sen tuovan odottamattomia, hyviä uutisia.

Keveänä, notkeana hypähti hän veneeseen ja käski miesten kiireen
kautta soutaa laivalle.

Pian tultiinkin perille ja junkkari riensi sellaista kyytiä kannelle,
ettei hän laisinkaan ehtinyt huomata miehistöä.

Helposti saattoi siis riisua häneltä aseet ja sitoa hänet. Mutta
sitäpaitsi sai hän kiltisti katsella kuinka ruotsalaiset karkasivat
hänen laivoihinsa ja ottivat ne haltuunsa, paitsi yhden ainoan, jota
kutsuttiin "Suomen prytsiksi" ja joka kesti monet ottelut, kunnes se
vihdoin joutui tulen saaliiksi.

Junkkari Tuomas itse vietiin Tynnelsöhön ja joutui saman kohtalon
alaiseksi, jonka hän Suomessa oli valmistanut niin monelle
ruotsalaiselle.

Rangaistus olikin hänen mielestään vallan oikeutettu, hän ei muuta
ollut odottanutkaan; se vain suututti jalosukuista, että nuora oli
niinestä eikä hampusta.

Silloin päätti Severin Norrby koettaa onneaan.

Kun hän sota- ja lastilaivoineen saapui Tukholmaan, oli
ruotsalais-lyypekkiläinen laivasto jo siellä. Eerik Fleming ja Tapani
Sasse komensivat ruotsalaista, Brun lyypekkiläistä laivastoa.

Koska tuuli oli suotuisa ja Norrbyn voima paljon pienempi, päätettiin
heti tehdä hyökkäys.

Ensinnä lähetettiin eräs poltinlaiva, sitte amiraalilaiva "Joutsen"
(jonka Kustaa oli ostanut Lyypekiltä) sekä muut ruotsalaiset laivat;
niiden jälkeen tuli amiraali Brun laivoineen.

Nähdessään vihollisen laivaston, valmistautuivat ruotsalaiset
tappeluun.

Mutta äkkiä laski lyypekkiläinen amiraalilaiva ankkurinsa ja samaten
muut lyypekkiläiset laivat.

Norrby pelastui siten täydellisestä perikadosta, mutta lastilaivat
joutuivat ruotsalaisten käsiin.

Lyypekkiläiset väittivät jälkeenpäin että Norrby oli valinnut
niin karien ja kallioiden suojeleman aseman, ettei liittoutunut
laivasto ollut taistelukunnossa, vaan että ainoastaan yksi laiva
kerrallaan olisi voitu liketä vihollista, mikä taas olisi ollut liian
vaarallista.

Kronikoitsijat kertovat, että vihollisten häviö oli siksi ilmeinen,
etteivät lyypekkiläiset tahtoneet tarmolla ottaa osaa heidän
tuhoamiseensa. Kerrottiinpa vielä niinkin, että Lyypekin raati
olisi antanut Fredrik Brunille salaisen käskyn välttää ratkaisevaa
tappelua. Ja luonnollisesti siitä olikin lyypekkiläisille etua jota
kauvemmaksi asian joka tapauksessa varma ratkaisu siirtyi, sillä
sota-apu tuotti heille melkoista voittoa.

Severin Norrby lausui jälkeenpäin, että lyypekkiläiset kavaltajien
lailla olivat ajaneet Kustaan asiaa.

Severin Norrby vetäytyi laivoineen erään saaren satamaan, mutta
samana yönä tuli kova pakkanen ja aamulla oli koko meri niin kauvas
kuin silmä kantoi jäässä, jopa niin kovassa, että vaikkapa hevosella
olisi saattanut ratsastaa sinne missä laivat olivat.

Parempaa tilaisuutta pelätyn vihollisen hävittämiseksi ei saattanut
ajatella. Mutta lyypekkiläiset panivat taaskin vastaan.

Silloin riensivät ruotsalaiset korkealle vuorelle laivojen kohdalle
ja rupesivat sieltä pommittamaan niitä kivillä, toisen miesjoukon
karatessa niitä vastaan jään puolelta. Mutta heitä oli siksi vähän,
etteivät he voineet tuottaa viholliselle varsinaista vahinkoa.

Seuraavana yönä keskusteli muuan saksalainen eversti erään Severinin
päällikön kanssa ja senjälkeen Norrby vaan myhähteli niille
ruotsalaisille, jotka häntä yrittivät ahdistaa.

Mutta petos saatettiin Kustaa Eerikinpojan tietoon ja hän saapui jo
seuraavana päivänä paikalle. Hän ratsasti kalliolle niemen kärkeen,
josta saattoi nähdä Norrbyn laivat ja joutui vihan vimmoihin
ajatellessaan, mikä mainio tilaisuus tässä oli jätetty käyttämättä.

Ja vielä hänen vihansa yltyi, kun kova luoteistuuli rupesi
puhaltamaan ja jää särkyi, irroittaen viholliset laivat ja ajaen
ne kauvas merelle. Norrby käytti tilaisuutta hyväkseen ja koetti
laahautua saarelle, josta saattoi pommittaa lyypekkiläisiä laivoja.
Kustaa lähetti uudestaan ja uudestaan sanaa Brunille ja Stammelille,
että he toki valansa, kunniansa ja rehellisyytensä nimessä
miehuullisesti kävisivät vihollisen kimppuun. Mutta vastausta ei
tullut ja lyypekkiläiset laivat pysyivät liikkumattomina niinkuin
ennenkin.

Kustaa suuttui, kalliit hetket olivat menemäisillään hukkaan ja hänen
täytyi itse ryhtyä asiaan. Ottaen mukaansa ruotsalaiset päällikkönsä
sekä ne saksalaiset, jotka tahtoivat tulla, astui hän muutamiin
veneihin ja läksi vesille.

He pääsivät saarelle, saivat maihin muutamia pienempiä kanuunia,
puolia tuliletkuja, tykkejä ja koukkuja, mutta tuskin oli päästy
jonkinlaiseen järjestykseen, kun Norrby veneineen, väkineen saapui
valloittamaan saarta.

Syntyi kiivas kahakka, mutta Kustaan onnistui estää vihollisia
pääsemästä rannalle. Ottelun vielä jatkuessa heittäytyi hän itse
äkkiä maahan ja huusi torven läpi:

-- Voitte pian odottaa vieraita, herra Severin!

-- Hei, Kustaa herra, vai olette te siellä! vastasi Norrby ja
suuntasi omakätisesti aseensa ääntä kohti, mutta laukaukset eivät
tavanneet.

Jos ruotsalaisilla olisi ollut paremmat ampuma-aseet, niin olisivat
he voineet tehdä vihollisille paljon vahinkoa. Kustaa lähetti
lyypekkiläisiltä lainaamaan kahta puolta kartaunia (suurta tykkiä).
Hän tiesi niin varmasti niillä voivansa ampua puhki vihollisten
laivat tai ottaa vangiksi sekä Norrbyn että hänen väkensä, että
hän tarjosi kaksi linnaa pantiksi kanuunista. Mutta turhaan.
LyypekkiIäiset eivät lainanneet kanuuniaan, ja tanskalainen
merisankari, huomaten ettei hän tällä kertaa saisi aikaan sen
enempää, nosti purjeensa ja läksi Kalmariin.

Kustaa ei suinkaan unohtanut lyypekkiläisten käytöstä, mutta hänen
täytyi vaieta, kunnes Tukholma olisi valloitettu. Kaupunki ei
ollut saanut minkäänlaista apua ja sen hätä kasvoi päivä päivältä
suuremmaksi. Nälkä synnytti karkureita, jotka joko meritse pakenivat
ruotsalaisten leireihin tai jostakin kaupunginportista maalle.

Viimemainituista yritti moni paeta P. Klaaran luostariin, mutta
abbedissa, joka oli Gorius Holstin vaimon sisar, suosi salaa
tanskalaisia. Hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen, että aina kun joku
kaupungista pakeni luostariin, niin hän siitä ilmoitti ripustamalla
valkean huivin ylimpään ikkunaan kaupungin puolella, jos oli päivän
aika, ja jos oli yö, ripustamalla ikkunaan lyhdyn.

Heti merkin ilmestyttyä näkyviin, tuli kaupungista sotamiehiä, jotka
kuljettivat onnettomat sinne takaisin, sitte mitä kamalimmalla
tavalla kiduttaakseen heidät kuoliaaksi.

Kun ei julkinen väkivalta auttanut, päätettiin koettaa viekkautta.
Kaupungissa oli muuan ruotsalainen Jöns Vestgöte, joka oli
tanskalaisten puolella. Päätettiin lähettää hänet karkulaisena
ruotsalaisten leiriin; kun hän sitte olisi voittanut heidän
luottamuksensa, antaisi hän tanskalaisille tarkat tiedot
ruotsalaisten voimista, sytyttäisi vihollisen leirin tuleen ja
kiiruhtaisi itse takaisin kaupunkiin; jollei tämä suunnitelma
onnistuisi, niin tuli hänen kiireimmiten lähteä Köpenhaminaan
ilmoittamaan kuninkaalle, mikä hätä Tukholmassa vallitsi.

Henrik Slagheck ja Gorius Holst kirjoittivat nimensä
pergamenttipalaseen joka ommeltiin miehen sukkien sisään ja jonka hän
toimensa vahvistukseksi voisi näyttää kuninkaalle.

Jöns Vestgöte saapui onnellisesti leiriin Munklidernissä, kenkään
ei epäillyt hänen sanojensa totuutta ja hänen aikeensa näyttivät
jo olevan onnistumaisillaan. Mutta muutamien päivien perästä tuli
leiriin kaksi muuta karkulaista ja nämä jotka tunsivat mikä mies Jöns
Vestgöte oli, ilmoittivat päällikölle epäluulonsa.

Paikalla pantiin toimeen ankara tarkastus; pergamenttipala löytyi ja
pian lakkasi Jöns Vestgöte kuulumasta elävien joukkoon.

Tanskalaisten leirissä oli hätä sillaikaa tullut niin kovaksi, että
pelastus täytyi keksiä millä keinoin tahansa. Karkulaisilta sai
Pietari Fredag tietää, että viholliset olivat päättäneet rynnätä
eteläistä leiriä vastaan. Pian oli hänen tuumansa valmis.

Leirissä annettiin käsky, että miehistö pysyisi valppaana ja valmiina
taisteluun.

Pilkkosen pimeänä yönä marssi Pietari itse matkassaan 500 miestä,
ulos leiristä kaupunkia kohti, Maria Magdaleenan kirkkoon, jonka Sten
Sture vanhempi v. 1489 oli rakentanut.

Meidän päivinämme ei tästä kirkosta tiedetä muuta kuin että se oli
pieni ja pilareilla varustettu; sen ikkunat olivat pienet ja se
päättyi neliskulmaiseen, suippeaan torniin. Tänne Pietari Fredag ja
hänen miehensä kätkeytyivät.

Varhain aamulla kuuluivat tanskalaiset marssivan ulos eteläisestä
portista. Ylpeinä, meluten ja jyristen kulkivat he kirkon ohi, aivan
varmoina siitä että heidän vihamiehensä nukkuivat sikeintä untaan,
josta heitä tulee herättämään verinen ja julma aamutervehdys.

Mutta leirissä kohtasi heitä paha pettymys: koko Ruotsin joukko
seisoi aseissa, valmiina taisteluun.

Taistelun ollessa tulisimmallaan kuului takaapäin torvien toitotusta
ja sotahuutoja. Tanskalaiset pelästyivät ja pelästys muuttui
epätoivoksi, kun he sitte huomasivat pelastuksen mahdottomaksi.
Heidän tappionsa oli ääretön; ainoastaan harvat pääsivät takaisin
kaupunkiin.

Asema oli sangen tukala. Ainoastaan melkoisen suuri joukko olisi
saattanut tunkea piiritysarmeijan läpi, ja sellaista apua ei ollut
odotettavissa. Tanskalaiset olivat siis aivan oman onnensa nojassa ja
jotta heidän miehensä jälellä olevilla vähillä varoilla saattaisivat
elää kokonaisen talven Tukholmassa, täytyi kaikki tarpeeton väki ajaa
pois.

Se tehtiinkin. Kaikki joita ei voitu käyttää kaupungin puolustukseen,
tai jotka olivat vähemmän luotettavat, karkoitettiin. Teinien,
munkkien, palkkaväen, sanalla sanoen kaikkien, jotka olivat toisten
leivissä, täytyi jättää kaupunki.

Niin kului talvi ja päästiin merkilliseen vuoteen 1523.

Sillaikaa oli Ruotsiin saapunut muutamia lyypekkiläisiä raatiherroja
valvomaan Hansakaupunkien etuja; he oleskelivat koko talven Upsalassa
ja seurustelivat saksalaisen ratsuväen kanssa, jolla ei ollut mitään
muuta tekemistä kuin nostaa palkkansa.

Koko maassa tahdottiin, että kutsuttaisiin kokoon herrainpäivät,
jonkatähden valtionhoitaja vihdoin sen tekikin, määräten kokouksen
pidettäväksi Strängnäsissä toukokuun 24 päivänä. Tärkein kysymys oli
velka Lyypekille, jonka maksaminen tuotti huolta.

Molemmat lyypekkiläiset raatiherrat jättivät laskun avusta, joka
oli annettu Tukholman piiritykseen ja vaativat että se viipymättä
maksettaisiin; jos taas sattuisi viivytys, niin lyypekkiläiset
korvaukseksi yksistään siitä tahtoivat rajattoman vakuutuksen
valtakunnan kaupasta, oman tekemänsä ehdotuksen mukaan.

Tuo mahtava Lyypekki, joka sekä kruunasi kuninkaita että karkoitti
heitä valtaistuimilta, oli hiljan tehnyt liiton Tanskan kuninkaan
Fredrikin kanssa ja luvannut auttaa häntä hankkimaan itselleen
Ruotsin kruunua. Lähettiläät lausuivat uhkauksia siihen suuntaan.

Heidän vallassaan oli sitäpaitsi neuvottelu Tukholman
pakkosopimuksesta eikä ollut muuta neuvoa kuin suostua kaikkiin
heidän vaatimuksiinsa.

Mutta nämä neuvottelut eivät vielä olleet päättyneet, kun syttyi
kysymys synnynnäisen ruotsalaisen herran valitsemisesta maan
kuninkaaksi.

Tuomiorovasti Knut astui esiin osoittamaan, miten tärkeää Ruotsin
nyt oli ryhtyä kuninkaanvaaliin, koska vieraat kuninkaat jo kauvan
olivat sortaneet ja kamalasti hävittäneet valtakuntaa. "Ja koska
armollinen Jumala oli suonut Kustaa Eerikinpojan tuottaa isänmaalle
suurta onnea ja menestystä taistelussa sen ilkeää vihollista kuningas
Kristiania ja hänen joukkojaan vastaan, ja koska Jumala samalle
Kustaa Eerikinpojalle oli lahjoittanut hurskautta, viisautta ja
urhoollisuutta ja varmaankin itse kutsunut ja määrännyt hänet siihen
virkaan, niin ei sen parempaa ja kuninkaaksi sopivampaa miestä ollut;
sitäpaitsi oli hän ylhäisintä aatelissukua ja vanhojen kuninkaiden
verta, Ruotsissa syntynyt ja kasvanut."

Puhe oli latinankielinen, kansa ei sitä ymmärtänyt, mutta se
arvasi sisällön ja huusi riemuiten, että kaikki tahtoivat Kustaata
kuninkaaksi.

Itse piispa Braskin, joka joko todellisen tai teeskennellyn sairauden
vuoksi oli jäänyt tulematta kokoukseen, kerrotaan, saatuaan tietää
kokouksen tulokset, lausuneen ilonsa siitä että Ruotsi oli saanut
kotimaisen kuninkaan.

Kustaa epäili kauvan, ottaisiko vastaan kunniakkaan tarjouksen.
Vihdoin hän pyysi päästä siitä ja ehdotti että joku läsnäolevista
ritareista valittaisiin. Hän lausui kieltonsa niin jyrkästi, että
"läsnäolevien polvillaan ja kyyneliä vuodattaen täytyi rukoilla häntä
rupeamaan heidän herrakseen ja kuninkaakseen".

Vihdoin hän sitte suostui ottamaan vastaan tyrkyttämällä tarjotun
kuningaskruunun, joka, niinkuin hän sanoi, hänelle "tulisi tuomaan
enemmän sappea kuin hunajaa". Nostetuin käsin vannoi kansa hänelle
uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja hän puolestaan "teki vakavan valan,
niinkuin Ruotsin laki säätää kuninkaanvaalissa".

Tämä ei voinut olla Kustaalle odottamatonta, varsinkin kun siitä
jo Vadstenan kokouksessa oli ollut kysymys, vaikkei julkisesti.
Selvästi hän myöskin näki, että Kristian kyllä oli pitänyt huolta
siitä, ettei löytynyt liiaksi pyrkijöitä Sturein seuraajiksi. Sekä
ensimäiselle että viimeiselle Sturelle oli tarjottu kruunu, mutta
he olivat kieltäytyneet, sellaista oli siis jo ennenkin tapahtunut.
Kustaa oli viisas mies, hän laski edeltäkäsin kaikkien tekojensa
seuraukset; menneisyyden levottomuus ja raskaat huolet olivat niin
selvinä hänen muistossaan, että hän epäili, ottaisiko ne uudestaan
kannettavikseen. Hän oli kyllä kunnianhimoinen, mutta ei siihen
määrään että hän ajattelemattomasti olisi heittäytynyt mihin
yrityksiin tahansa. Se minkä hän tähän asti oli tehnyt, oli lähtenyt
palavasta isänmaanrakkaudesta.

Valtionhoitajan nimeen sisältyi aivan toiset oikeudet... hänen
täytyi myöntää, että kuninkaannimi tänä hetkenä oli takaus Ruotsin
itsenäisyydestä. Kuka oli arvokkain sitä kantamaan, kenelle maan
ritareista hän ojentaisi Ruotsin kruunun?

Ei kenellekään!... hänen täytyi se myöntää. Mutta jos hän sen laskee
omaan päähänsä, niin hän sitoutuu suuriin velvollisuuksiin!

Ruotsin olot olivat pelkkää sekamelskaa; kaikki oli järjestettävä,
vanhaa karsittava pois ja uutta asetettava sijaan... Kykeneekö hän
sellaiseen suurtyöhön? Jumalan avulla, jos hän siihen kokonaan
antautuu.

Kokonaan?... Pitääkö hänen sitte luopua kaikista elämän iloista...?
Hän on nuori ja terve, eikö hän saa nauttia niin kauvan kuin taitaa?
Ei, jos hän tahtoo ruveta Jumalan soturiksi ja selvin katsein
silmäillä asioita.

Silloin muistui hänen mieleensä muuan Martin Lutherin lause:

"Teidän pitää käyttää tätä maailmaa ikäänkuin ette käyttäisikään."
Niin, sen hän oli tekevä!

Ja äkkiä oli hänen päätöksensä valmis.

Vaali herätti yleistä iloa, yksin vanhankin koulun miehissä. Piispa
Brask lausui:

"Tanskan miehet ja muut ulkomaalaiset ovat kauvan kierrelleet
ympärillämme kuninkaanvaalineen ja muine puuhineen, he ovat sekä
viekkaudella että liukkain kielin koettaneet tunkeutua suosioomme ja
me olemme luottaneet heidän sanoihinsa, kirjeihinsä ja vakuutuksiinsa
valtakunnan ja kansan onnesta, mutta mitenkä he ovat pitäneet
lupauksensa, sen olemme nähneet."

Heinäkuun 6 päivänä 1523, kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta
Tukholman verilöylyn jälkeen, huudettiin Kustaa Eerikinpoika Vaasa
Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi. Hän ei ollut siksi halunnut, mutta
hän sai ansioidensa mukaisen palkan, ja todisteena siitä että hänen
ansionsa olivat yhtä suuret kuin hänen onnensa, mainitsee muuan
historioitsija ne kolmekymmentäseitsemän vuotta, joina hän tarmolla
hallitsi huimapäistä ja suurtöihin taipuvaa kansaa. (Niinkuin hän
itse lausui Ruotsin kansasta.)

Kuninkaanvaalitilaisuudessa tehtiin kaksi kirjoitusta, toisen
kirjoitti kuningas, toisen valtakunnan neuvosto. "Me Kustaa,
Jumalan armosta valittu Ruotsin ja Gööttien kuninkaaksi" --
alkaa ensimainittu, joka on osoitettu kaikille hengellisille ja
maallisille, vapaasukuisille rälssimiehille ja kaikille talonpojille,
jotka "Ruotsissa asuvat ja elävät".

Neuvoston kirjoitus on osoitettu "kaikille jotka etsivät ja
rakastavat totuutta", ja tarkoitti siis koko kristikuntaa. Se
sisälsi laajan kertomuksen tapahtumista Ruotsissa sekä siitä, miksi
petolliselta kuningas Kristianilta oli kielletty uskollisuus ja
kuuliaisuus ja miksi voittamaton ruhtinas ja herra, herra Kustaa,
oli valittu Ruotsin ainoaksi, oikeaksi, armolliseksi herraksi ja
kuninkaaksi.

Vihdoin sanottiin pitkässä kirjoituksessa vielä, että arkkipiispa
Kustaa Trolle palkaksi kaikista pahoista teoistaan ikipäiviksi oli
suljettu pois Ruotsin valtakunnasta.

Samaan aikaan kuin vaali tapahtui, tuli säädyille Tanskan
vastavalitulta kuninkaalta Fredrik I:ltä kirje, jossa hän pyytää,
että hän, unioonin sääntöjen mukaan, tunnustettaisiin myöskin
Ruotsissa.

Säädyt vastasivat valinneensa Kustaa Eerikinpojan Ruotsin kuninkaaksi.

Tämä tapahtui Strängnäsin valtiopäivillä 7 päivänä kesäkuuta v. 1523.
Uniooni oli silloin ollut voimassa 126 vuotta.

Se oli jättänyt jälkeensä hävitystä ja kauhistusta, ei siksi että se
olisi ollut niin suuren sorron aika, mitä se tosin usein myöskin oli,
vaan pääasiallisesti siksi, että se oli mitä suurimman vallattomuuden
aika.

Unioonin aikana oli neuvoston velvollisuus hallita valtakuntaa;
läänit jaettiin neuvoston jäsenten kesken ja jokainen haltia nautti
läänistään tulot, mutta kosk'eivät läänit olleet perinnölliset, niin
niistä oli alituinen riita. Kustaan ensi tehtäviä oli sentähden kysyä
neuvostolta, saisiko hän vapaasti päättää kruunun läänien asiat.

Valtakunnan mahtimiehet olivat joskus ehdotelleet, että valtakunta
jaettaisiin moneen osaan, eri hallitsijain kesken, ja tämä olikin jo
suureksi osaksi tapahtunut.

Mutta toiselta puolen oli kansakin jo noussut mahdiksi, Engelbrekt
oli kutsunut talonpojat aseihin ja aseissa he sitte olivat satoja
vuosia.

Valtakunnan hajoamiseen uhkasi kyllä vaikuttaa herrojen valta, mutta
talonpoikienkaan valta ei ollut vaaraton, vaikka aivan toisella
tavalla. Eri maakunnat toimivat näihin aikoihin aivan itsenäisesti,
ne tarttuivat aseisiin, solmivat keskinäisiä liittoja ja uudistivat
vanhoja sopimuksia; sanalla sanoen: tekivät aivan mitä tahtoivat.

Sitä todistaa varsinkin pohjois-Ruotsi, jotavastoin aatelisvalta
taas on suuri etelässä, paitsi Smålannissa. Tässä maakunnassa ja
Taalaissa leimahtelivatkin talonpoikaiskapinat pääasiallisesti
Kustaan hallituksen aikana. Aseelliset talonpojat eivät köyhyydessään
tahtoneet maksaa veroja, vaikka sekä heidän elämänsä että
omaisuutensa yhtämittaa oli vaarassa. Sen Kustaa itse sai kokea.

Maallisen esivallan puutteessa oli kirkko valvonut omia etujaan. Se
oli ylimysluokkaa mahtavampi siinä suhteessa että piispat kirkollisen
ammattinsa ohella olivat maallisia lääniherroja. He olivat aina
suosineet unioonia ja joutuivat sentähden jo aikaiseen isänmaallisen
puolueen vihan alaisiksi.

Jo Engelbrekt oli tehnyt kovia uhkauksia piispoja vastaan, Kaarle
Knuutinpojan ja Sturein hallitus oli ollut ainaista taistelua
pääasiallisesti heitä vastaan. Kostonhimoinen arkkipiispa se
Kristianille raivasi tietä, eikä Ruotsissa koskaan ole niin vihattu
ketään kuin Kustaa Trollea.

Sitäpaitsi lisäsi munkkien ja pappien huono elämä yleistä
katkeruutta, mutta heidän vaikutuksensa, varsinkin alemman papiston,
pysyi sentään vielä sangen suurena.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Kustaan siis perustaa Ruotsiin
mahti, nimittäin kruunun mahti, joka oli lakannut olemasta; ja
sentähden täytyi hänen alkaa hallituksensa pyytämällä kansalta mitä
suurimpia uhrauksia.

Kaikista ensinnä tarvittiin rahaa, ja kokouksessa määrättiin koko
maahan hopeavero.

Määrättyään Ture Jönsinpojan valtiohovimestariksi ja Lauri
Siggenpojan valtiomarskiksi, läksi Kustaa Strängnäsistä.

       *       *       *       *       *

Palatessaan Kalmariin toivoi Severin Norrby parempia aikoja.

Hän pani liikkeelle kaikki voimansa rynnätäkseen kaupungin
ulkopuolella olevaa leiriä vastaan; ja saatuaan seudun puhtaaksi
vihollisista oli hän päättänyt palata Tukholmaan. Silloin saapui
Tanskasta tieto että Kristian oli pantu viralta.

Nyt luopui Severin puolustuspuuhista ja valmisti lähtöön koko
voimansa, paitsi kuusikymmentä saksalaista sotamiestä, jotka saivat
käskyn kahden vahtivuoron aikana vartioida kaupunkia ja linnaa.

Jos he ruokavarojen puutteessa tai ruotsalaisten lukuisuuden tähden
huomaisivat mahdottomaksi puolustautua, niin tuli heidän käydä
porvarien kimppuun, viedä heidän omaisuutensa laivoihin, sytyttää
kaupunki ja linna tuleen ja sitte kiireen kautta purjehtia Visbyhyn.

Porvarit saivat kuitenkin vihiä asiasta ja lähettivät kaikessa
hiljaisuudessa miehiä ruotsalaiseen leiriin -- oli juuri
helluntaiaatto -- pyytämään apua; he lupasivat yöllä neljättä
helluntaipäivää vastaan pitää kaupungin portin auki, jos ruotsalaiset
silloin tahtoisivat tulla.

Arvid Vestgöte ja Pekka Hannunpoika, jotka johtivat ruotsalaisia,
kiirehtivät käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Ratsujoukon etunenässä ajoivat he itse määrättynä aikana kaupungin
portille, joka olikin auki. Sitte he täyttä laukkaa ratsastivat
kaupungin läpi Eteläportille, jonne kolmekymmentä saksalaista
vartiaa oli vetäytynyt. Jalkaväki saapui pian paikalle ja sotamiehet
vangittiin.

Kaupunki oli nyt ruotsalaisten käsissä ja kahdeksan päivän kuluttua
saivat he haltuunsa koko linnan, jonka jälkeen Arvid Vestgöte läksi
Ölantiin ja valloitti saaren.

Varsinaisessa Ruotsissa ei vihollisilla enään ollut muuta kuin
Tukholma ja sinne läksi Kustaa suoraan Strängnäsistä.

Talvi oli Tukholmassa ollut kamala, sekä nälkä että hätä raivosi
kaupungissa; ja ruotsalaiset olivat niin valppaat että kaikki
tanskalaisten karkausyritykset aina menivät myttyyn.

Vihdoin syntyi kaikellaista häiriötä ja väkivaltaa, varsinkin kun
sotamiehet olivat siksi voimakkaat, että jaksoivat pitää porvareita
komentonsa alaisina.

He pakoittivat heidät mitä raskaimpaan työhön, sillä heidän täytyi
pitää avoinna eräs leveä hauta, joka ulottui koko kaupungin ympäri
ja jonka tarkoitus oli estää vihollisia äkkiarvaamatta ryntäämästä
kaupunkiin.

Jää oli niin vahvaa että sitä myöten muuten aivan helposti saattoi
päästä kaupungin muurille asti.

Siinä varmassa toivossa että kuningas keväällä lähettäisi apua, kesti
miehistö aina siihen asti.

Mutta kun kevät tuli, saapui sensijaan tieto, että kuningas oli
paennut valtakunnasta.

Nyt ryhdyttiin keskusteluihin -- mihin Kristian muuten jo edeltäkäsin
näkyi antaneen luvan -- mutta tanskalaisten ehdot olivat sitä laatua,
että Kustaa paikalla hylkäsi ne.

Tahdottiin antaa linna lyypekkiläisille, jotka Danzigin kanssa
yhdessä suorittaisivat miehistölle maksamatta jääneet palkat.

Piiritystä jatkettiin sitte yhtä ankarasti kuin ennenkin, joten hätä
yhä yltyi ja tanskalaiset pian tulivat siihen johtopäätökseen, ettei
muuta saattanut tehdä kuin antautua.

Sellainen oli mielentila ennen kuninkaan vaalia. Kun Kustaa sitte
itse saapui leiriin, alkoivat keskustelut taas, eikä kestänyt
kauvankaan ennenkuin oli sovittu ehdoista.

Tehtiin kaksi sopimuskirjettä, toinen miehistöä, toinen kaupunkia
varten. Kaupungin pormestarille, raatimiehille ja väestölle lupasi
kuningas antaa anteeksi kaiken menneisyyden; heillä oli täysi vapaus
vaimoineen, lapsineen ja irtaimistoineen muuttaa Saksaan tai muualle;
heidän kiinteimistönsä sitävastoin jäisi käytettäväksi Tukholman,
kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi. Niille taas, jotka tahtoivat jäädä
maahan, luvattiin niinikään menneisyys anteeksi; kaikki mitä he sodan
aikana olivat rikkoneet sekä maallisia että hengellisiä herroja
vastaan, unohdettaisiin.

Sitävastoin kuului sopimukseen, että "Tukholman kaupunki ja linna
sekä pienine että suurine pyssyineen, miekkoineen, luotineen,
nuolineen, ruutineen ja kaikkineen lankeisi ruotsalaisille. Samaten
käytettäköön kaikki julmalle Kristian kuninkaalle tai Severin
Norrbylle kuuluvat laivat ja jahtialukset meidän ja Ruotsin hyödyksi.
Niinmuodoin jätettäköön myöskin arkkipiispa Kustaan, hänen isänsä
Eerik Trollen ja piispa Jöns Bellenacken rahat ja tavarat sekä
kaikkien valtakunnasta paenneiden, kuolleiden ja Suomessa asuvien
omaisuudet, hopeat ja kullat käytettäviksi meidän ja Ruotsin
valtakunnan hyödyksi."

Päälliköt saisivat ottaa mukaansa palvelijoita, palkkasotureita ja
pyssymiehiä, heidän kansallisuudestaan riippumatta, sekä kaikki
heidän hopeansa ja tavaransa. Itse saisivat he vapaasti lähteä maasta
joko meritse tai maitse; heille toimitettaisiin ruokavaroja ja laiva,
joka heidät saattaisi siihen osaan Saksaa, minne he halusivat mennä.

Mutta heidän täytyisi kunniansa nimessä luvata, etteivät kahteen
kuukauteen nousisi Ruotsin valtakuntaa ja Lyypekin kaupunkia vastaan,
ei salaisesti enempää kuin julkisestikaan.

Näillä ehdoin antautui Tukholman kaupunki ja linna 21 p:nä kesäkuuta
Ruotsin vastavalitulle kuninkaalle.

Miehistö läksi pois ja Kustaa asetti sijaan omia miehiään.

Sunnuntaina tuli Pietari Hård linnanvoudiksi ja seuraavana tiistaina,
joka oli juhannusaatto, marssi kuningas juhlallisesti eteläisestä
portista kaupunkiin.

Jälellejääneiden porvarien ilohuutojen kaikuessa ratsasti hän
Suurkirkolle, astui alttarille ja lankesi siihen polvilleen, nöyrästi
ja sydämensä pohjasta kiittääkseen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti
oli johtanut asiain kulun isänmaan onneksi ja pelastukseksi. Sitte
läksi hän kirkosta.

Siitä oli viisi vuotta kun hän viimeksi oli nähnyt Tukholman. Hän oli
jättänyt kaupungin vanhan ystävänsä Hemming Gaddin ja nuoren, rakkaan
valtionhoitajan Sten Sturen rinnalla, ja miten sydämellisesti hän
olikaan painanut heidän käsiään jäähyväisiksi!... Kukaan ei silloin
ajatellut, että se oli viimeinen kerta!

Kummallisia vaiheita, epäilyksen ja levottomuuden päiviä nähtyään,
kestettyään taistelua ja kieltäymystä, katseli hän taaskin tätä
kaupunkia; hän oli kuninkaana, Ruotsin kuninkaana, matkalla sen
linnaan...! Oliko se unta vaiko todellisuutta?

Mutta kuinka kaupunki oli muuttunut! Södermalmilla olevan Eteläportin
edustalla ei ollut kuin yksi ainoa talo, jossa asuttiin. Kun hän
ratsasti sisään kaupunginportista ja näki pienen porvarijoukon --
noin kolmesataa henkeä -- joka oli häntä vastassa, ja kun hän sitte
loi katseensa autioille kaduille, niin tuntui siltä kuin olisi hän
ollut matkalla kuolleiden kaupunkiin. V. 1518 oli Tukholmassa 1,177
veroa maksavaa porvaria ja nyt oli heidän lukunsa supistunut 308.

Kustaalle kerrottiin, että Normalmin ainoina asukkaina olivat P.
Klaara-luostarin nunnat ja heidän abbedissansa. Helgeandsholmilla oli
sairashuoneessa muutamia potilaita ja Ritariholmassa jokunen raihnas
luostariveli. Siinä Tukholman koko väestö!

Kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tänä hetkenä kaupungilla
katsomassa komeutta. Oli todellakin omituista nähdä kuningas, tuo
uljas, voimakas mies, jonka kasvot olivat niin jalot ja vakavat ja
jonka tyyni katse ilmaisi ajatusten syvyyttä, ja hänen ympärillään
päälliköt ja neuvoston herrat komeissa puvuissaan ratsastamassa
autioilla kaduilla kaupungissa, jota oli kohdannut verituomio.

-- Kun viimein seisoin tässä, puheli muuan raajarikkoraukka
naapurilleen, -- polvistuimme Kristianin, senkin pyövelin edessä.

-- Ja minusta siitä on niin vähän aikaa, nyyhkytti eräs vanha eukko,
-- kun tässä näin Kustaa herran astelevan äitinsä rinnalla. Nyt hän
melkein on Sten herran näköinen.

-- Taitaa vaan olla, minä näen niin huonosti, vastasi raajarikko;
-- mutta mielelläni annan tuon toisen jalkani, jos hän tekee lopun
tanskalaisten vallasta ja kaikista heidän julmuuksistaan.

-- Katsokaa, katsokaa, huusi nainen ja tarttui ukon käsivarteen
sellaisella kiihkolla, että hän oli menemäisillään nurin.

-- Tarttukaa koreasti, niin jää toiseksikin kerraksi jotakin, virkkoi
ukko, -- Mutta mikä siellä nyt sitte on?

Suu auki tuijotti nainen eteensä.

-- Mutta näkevätkö silmäni oikein? kysäsi hän sitte. -- Onko tuo
todellakin pormestari Gorius Holst, joka tuolla pokkuroi kuninkaan
edessä?

Mies varjosti kädellä kasvojaan, sillä aurinko häikäisi hänen
silmiään. Pitkän aikaa katseltuaan virkkoi hän:

-- Luulenpa tosiaan että se on sama vanha kettu...

-- Enhän minä tahdo ruveta neuvomaan kuninkaallista majesteettia,
puuttui nainen puheeseen, -- mutta jos hän antaa tuon pettää...

-- Ei hän anna, huomautti sotamies, joka oli sattunut kuulemaan
keskustelun. -- Pormestari on kerjäten rukoillut armoa ja luvannut
parannusta, ja hänelle on nyt annettu lupa jäädä kaupunkiin, mutta
kyllä häntä silti pidetään silmällä.

-- Oliko kuningas mukana sodassa?

-- Oli kyllä.

-- Miksei hän tyytynyt olemaan valtionhoitajana?

-- Lienee parempi olla kuninkaana, huomautti nainen.

-- Taisipa vaan akkaväen tähden ruveta siihen virkaan, nauroi
sotamies ja läksi tiehensä.

-- Mitä turhia! -- Kas, nyt hän menee linnaan. Suokoon Jumala vaan
hyvää ruokahalua hänelle ja hänen väilleen.

Mutta joukko taalalaismiehiä oli kerääntynyt yhteen ja muuan heistä
lauloi toisille:

    Ne Taalain miehet jo riensi
    luo muurien Tukholmin,
    ja taalaisnuolet ne lensi,
    kuni rae lyö aaltoihin.

    Ja Taalain miehet ne ampui,
    kuin yhdestä jousesta vaan,
    niin pilvenä pöllähti nuolet
    joka kerralla ampuissaan.

    Noin Taalain miehet ne nauroi,
    kun nuolet ilmassa soi,
    kaks juuttia kolmatta kiirein
    pois paarilla turvahan toi.

    Ulos astui myllärin vaimo,
    noin virkkoi viekas tuo:
    kun säkkinne jauhetut lienee,
    miks tänne siis kannatte nuo?

    Tää ei ole myllärin säkki,
    vaikka siltä se näyttää voi,
    se onkin uljahin juutti,
    jonka tappara kankaalla soi.

    Pois rientäen huoneista juostiin
    ulos kaduille Tukholmin,
    lens' ratsulta Juutin miesi
    ja kaatui kalpoihin.

    Ja ratsunsa seljästä huusi
    ritar Erkki se huimapää:
    voi poloja miehiä Juutin,
    emme konsaan maatamme nää.

    Ja korskalta ratsulta Kustaa
    nyt kiitteli innoissaan:
    mun taalainmieheni, kiitos,
    kas, teihinpä luottaa saan.

    Te kestitte taistot ja tuiskut
    lailla Ruotsin sankarien,
    elon päiviä Luoja jos sallii,
    sen palkitsen parhaiten!




12.

KUNINGAS KUSTAA.


Huoneet Tukholman linnassa olivat siihen aikaan pienet ja matalat,
mutta niiden seinien sisäpuolella ajateltiin suuria ajatuksia ja
tehtiin koko valtakunnalle tärkeitä ehdotuksia.

Rouva Margareeta Vaasa, herra Joakim Brahen leski, vieraili
nykyään miltei aina veljensä luona. Vankeus Nyköpingin linnassa
oli masentanut häntä ehkä enemmän kun äidin ja sisarten surullinen
kohtalo.

Hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin Kustaa. Häntä hän aina oli
rakastanut ja ihaillut, nyt hän häntä miltei jumaloi. Se oli pyhä
velvollisuus, selitti hän, koska hän nyt oli hänen kuninkaansa.

Mutta Kustaalta ei riittänyt paljonkaan aikaa hänelle; sanomaton
levottomuus ajoi häntä työstä työhön; maan kurjuus kuvastui koko
räikeydessään hänen silmiensä edessä: hän ei saanut levätä ennenkuin
hän voimiensa takaa oli koettanut poistaa sen.

Kerran kun hän sisarelleen jutteli vakavia tuumiaan, virkkoi
Margareeta huoaten:

-- Onhan tuo kaikki hyvä, mutta se ei lisää sinun omaa onneasi.

-- Kuinka ei? Miten saatat epäillä sitä?

-- Hm. Veljeni on pian kolmenkymmenen vanha.

-- Entä sitte?

-- Hänen pitää valita itselleen morsian.

-- Se on jo valittu.

-- Kuka, Kustaa, kuka?... Mikset ole siitä mitään sanonut minulle?

-- Se on Ruotsi!

-- Oi, sinä et tahdo sanoa minulle totuutta, sinä et pidä minusta...!

-- Rakkahin Margareeta, eihän minulla ole ketään muita. -- No, kiitos
pyhälle neitsyelle! Tietysti sinun pitää valita prinsessa.

-- Miksi?

-- Jos sinä täältä kotimaasta valitsisit puolison, niin kaikki häntä
kadehtisivat; ja sitäpaitsi, lisäsi sisar kiihkeästi, -- ei löydy
ketään joka ansaitsisi sellaisen onnen.

-- Ole huoleti, minä en mene naimisiin.

-- Mitä sinä ajattelet, Kustaa! Kuka sitte ottaisi kruunun sinun
jälkeesi?

-- Kuninkaanaluista ei koskaan ole puutetta.

Margareeta katseli häneen kummastuneena ja lausui äkkiä:

-- Kustaa, sinä olet varmaankin jo rakastunut? Hänen kasvoilleen
lensi ikäänkuin pilvi, kun hän vastasi:

-- Ehkä.

Sisar veti syvältä henkeään.

-- Onko hän jalosukuinen neiti ja korkeaa säätyä?

-- On.

-- Mutta sitte...

-- Entä jollei hän sitä ansaitse?

-- Mutta jos sinä rakastat häntä?

-- Ymmärtämättömällä rakkaudella, jota ei järki hyväksy ja joka
täytyy voittaa.

-- Etkö sanoisi minulle hänen nimeään? kysyi sisar, hyväellen hänen
kättään.

-- En, Margareeta; se on minun salaisuuteni.

-- Mutta jollet sinä voi unohtaa häntä?

-- Minä voin mitä tahdon ja ankara työni on minulle suurena apuna.

-- Mutta sinä kannat rinnassasi suurta surua!

-- En suinkaan; olen taistellut itseäni vastaan ja melkein kokonaan
voittanut.

-- Niinhän sinä aina teet.

-- Nyt ymmärrät, miksi työ on minulle siunaus, se saa minut
unohtamaan itseni. Minä olen monasti pannut henkeni alttiiksi
isänmaan edestä, mutta nyt minä tahdon tehdä vielä enemmän: uhrata
voimani sen palveluksessa.

-- Mutta minuun niin koskee...

-- Älkäämme enään puhuko siitä, sanoi Kustaa ja painoi suudelman
sisarensa otsalle. -- Onhan minulla sisko, jolle voin uskoa tunteeni
ja sitte, Margareeta, on minulla niin paljon muuta ajattelemista.

Hänen mentyään istui Margareeta kauvan ajatuksissaan.

-- Onhan hänellä sisko... ja onhan suurta olla kuninkaan sisar,
sillä hän on ensimäinen nainen koko Ruotsissa -- ja jos Kustaa pysyy
päätöksessään ja jää naimattomaksi, niin en minäkään... ja kukaties
ehkä poikani... kuninkaan sisarenpoika...

Kustaalla ei ollut aikaa pysähtyä menneisyyteen, nykyisyys vaati
hänet kokonaan omakseen. Hänen täytyi ajatella rauhan vahvistamista
naapurimaiden kanssa ja sentähden toimitti hän Venäjälle lähetystön
hankkimaan vahvistusta Sten Sturen ja venäläisen tsaarin v. 1510
tekemälle rauhalle, jonka tuli kestää 60 vuotta.

Mutta huolestuttavampi oli suhde Tanskaan, joka ei suinkaan ollut
luopunut unioonipuuhistaan.

Kuningas Fredrikiltä ei puuttunut tahtoa ajaa asiansa läpi, vaan
kykyä. Norjan säädyt, kokoontuneina Bergeniin, valitsivat hänet
elokuun 5 päivänä maan kuninkaaksi, mutta Ruotsin valtakunnan säädyt
olivat vastanneet että ruotsalaiset jo olivat ottaneet toisen
kuninkaan. Siihen hän kyllä aikoi panna jyrkän vastalauseen, mutta
silloin tapahtui asioita, joita hän ei ollut odottanut.

Tiedämme että se lakikirja, jonka Kristian oli antanut kansalleen,
julkisesti poltettiin ja että etuoikeuksia nauttivat luokat saivat
takaisin entiset oikeutensa.

Mutta säädyt ja kansa, jotka siten joutuivat herrojen kovan komennon
ja hurjan mielivallan alaisiksi, nurisivat ääneen.

Nyt oli saatu monta hirmuvaltiasta sen yhden sijaan, jonka hirmuvalta
oli koskenut vain korkeita herroja. Kansa alkoi huomata, että se oli
kärsinyt tappion ja yhä suuremmaksi yltyi tyytymättömyys. Verisiä
kahakoita syttyi sotamiesten ja talonpoikien välillä; näytti todella
uhkaavalta. Fredrikin pelkoa lisäsi vielä Kristianin sukulaisten
käytös.

Kaarle V kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin
herttua Fredrikiä puuttumasta pohjoisten valtakuntien asioihin.

Hansakaupungeille lähetti keisari uhkaavan kiellon, etteivät ne
millään lailla saisi auttaa herttuaa.

Kristianin enot ja langot nousivat hekin puolustamaan hänen asiaansa
ja kehoittivat Fredrikiä vapaehtoisesti luopumaan Tanskan kruunusta.

Sitäpaitsi sai Kristian luvan heidän maistaan pestata sotaväkeä,
kunhan hän itse maksaisi palkat. Joukko saksalaisia ruhtinaita oli
niinikään puuhaamassa hänelle miehiä ja hankkeet uhkasivat levitä
kamalan laajalle, kun äkkiä huomattiin, etteivät Kristianin Tanskasta
tuomat aarteet vastanneet kuin hitusta tarvittavasta määrästä; ja
niin raukesi koko tuuma aivan itsestään sikseen.

Mutta kaikki nämä uhkaavat liikkeet olivat jo ehtineet
pelästyttää Fredrikin. Hän huomasi vaaralliseksi liiallisilla
vaatimuksilla ärsyttää Ruotsin kuningasta ja lähetti sentähden
kaksi arvossapidettyä miestä Kustaa herran luo ehdottamaan, että
molemmat kuninkaat persoonallisesti tapaisivat toisensa, sopisivat
riita-asioista ja rakentaisivat rauhan ja ystävyyden pohjoisten
valtakuntien kesken. Sitäpaitsi pyysi Tanskan kuningas apua Malmön
valloittamiseen, sillä hänen voimansa olivat riittämättömät ja
talonpojat olivat Kristianin puolella. Sensijaan lupasi hän heti
lähettää ne ruotsalaiset naiset, jotka Köpenhaminassa olivat
vankeudessa, vapaina kotiin; tämä lupaus täytettiinkin jo seuraavan
vuoden alussa, kun Kristina Gyllenstjerna sekä kaikki muut hengissä
olevat ruotsikot saapuivat kotimaahan.

Munkebodassa asusti vanha piispa Hans Brask, tosin välittömästi
ottamatta osaa asiain kulkuun, mutta tarkasti pitäen silmällä kaikki
mitä tapahtui. Hän oli niinkuin kaikki muutkin piispat pitänyt
unioonista, siksi että se enensi pappien valtaa ja rikkautta ja antoi
heille valtiollisen merkityksen, mutta itse asiassa hän ei ollut
mikään tanskalaisystävä. "Kyllä minä ketun luonnon tunnen", oli
hänellä tapana sanoa ja heti kun hän kuuli kerrottavan lähetystöstä,
kirjoitti hän Kustaalle, että nuo herrat liukkain kielin olivat
tulleet tekemään sopimuksia vaan saadakseen takaisin Blekingen.

Kun nyt Gottlanti olisi saatu takaisin ja kuningas voisi toimia
vapaammin, saattaisi ruveta ajattelemaan Skånen valloittamista,
ja kaupanteolla ja kaikellaisilla verukkeilla oli tarkoitus saada
aikaa pitkitetyksi. Piispa kehoitti sentähden kuningasta käyttämään
tilaisuutta hyväkseen ja lisäämään kruununsa maita juuri nyt kun
mielet olivat kuohuksissa.

Mutta Kustaa ajatteli enemmän maansa voimistumista kuin uusien
valloitusten hankkimista. Sitäpaitsi oli hän levoton siitä, minkä
myrskyn Kristian saattaisi nostaa ja piti viisaimpana ystävällisen
veljesliiton kautta koettaa torjua uhkaavaa vaaraa.

Berendt von Melen sai sentähden käskyn lähteä väkevällä saksalaisella
palkkasoturijoukolla Malmöhön vahvistamaan tanskalaisten leiriä.

Lisäksi lähetti Kustaa kuningas Fredrikille kymmenen laivaa
Bornholmin valloittamista varten.

Tähän ystävälliseen kohteluun vastasi Tanska pyytämällä takaisin
Blekingeä ja Vikeniä, jotka Kustaa julkisessa sodassa ja miekka
kädessä oli valloittanut.

Samalla virkosi vanha, molemminpuolinen kysymys Gottlannin
omistamisesta eloon.

Tämä saari, joka vanhastaan kuului Ruotsille, oli nyt Kristianin
päällikön ja virkamiehen Norrbyn hallussa. Hän oli kaikkien
itämerenkulkijain, sekä tanskalaisten että ruotsalaisten kauhu, mutta
ryösti pääasiallisesti vendiläisten kaupunkien laivoja. Hänen suurin
ilonsa oli, niinkuin hän itse sanoi, kaivella heidän tavarakirstujaan
ja haistella heidän ryytipussejaan. Puolet saaliista piti hän itse,
toiset puolet antoi hän väelleen ja sitte saivat kauppiaat takaisin
laivansa toivotuksella, että he pian tulisivat takaisin.

Heti Strängnäsin kuninkaan vaalin jälkeen kirjoitti piispa
Brask Kustaalle ja pyysi häntä punnitsemaan, eikö, jos Kristian
nyt lähettäisi voimia Tanskaan, Gottlantikin tulisi niin hyvin
varustetuksi, että sitä sitte olisi vaikeampi valloittaa takaisin
kuin nyt.

Mutta Kustaa halusi rauhaa ja ehdotti sentähden, että hän ja Norrby
persoonallisesti tapaisivat ja keskustelisivat asioistaan. Tätä
tarkoitusta varten lähetti hän turvakirjeenkin, mutta Norrby joka
kyllä tiesi mistä oli kysymys, kieltäytyi kuulemasta ehdotusta.

Lyypekille oli asia erittäin tärkeä ja kun saatiin tietää, ettei
Kustaa tahtonut sotaa, lähetettiin Herman Israel Ruotsiin.

Hän huomautti, mikä onni Ruotsin kruunulle olisi saada takaisin
Gottlanti.

-- Ei, sanoi Kustaa, -- minä olen sotinut tarpeeksi, rahavarastoni
ovat tyhjentyneet ja velkani ovat kasvaneet; ajattelematonta olisi
ryhtyä uuteen sotaan ennenkuin vanhat velat ovat maksetut.

Mutta juutalainen arveli, että sellainen ulkosatama olisi äärettömän
tärkeä.

-- Saattaa olla, mutta minä en tahdo ruveta pitämään huolta
Gottlannista, kun Ruotsi sillaikaa voi liukua käsistäni; sitäpaitsi
siitä saattaisi syttyä uusi viha Tanskan ja Ruotsin välille.

-- Niin, mutta siitä tulisivat muut kärsimään enemmän kuin
ruotsalaiset, vastasi viekas Israel.

-- Kuka maksaa kustannukset, jos Tanska kuitenkin saa Gottlannin?

Tätä kysymystä juutalainen juuri oli toivonutkin. Hän selitti, että
jos Kustaa tahtoi ryhtyä gottlantilaiseen sotaan, niin Lyypekki monta
vuotta odottaisi saataviaan. Ja jollei puuha onnistuisikaan, niin
saattoi auttaa asiaa sillä tavalla, että Kustaa pyytäisi Fredrikin
tyttären puolisokseen, jolloin Gottlanti myötäjäisinä lankeisi
Ruotsille. Ja Herman Israel lisäsi tutunomaisesti, että Lyypekki jo
oli keskustellut asiasta kuningas Fredrikin kanssa.

-- Mutta jollen minä tahdo, huomautti Kustaa.

-- Niin Lyypekki saa maksaa puolet sotakulungeista ja Tanska toiset
puolet, jos se tahtoo pitää Gottlannin hallussaan.

Nämä lupaukset vahvistettiin pyhällä valalla. Herman Israel näytti
valtakirjan, jonka nojalla hän oli oikeutettu tähän neuvotteluun, ja
vakuutti, että hän esivaltansa ja herrojensa puolesta oli sanonut
kaikki sanottavansa.

Varmaa vastausta Kustaa ei tahtonut antaa; hänen täytyi kuulla
neuvoskunnan ja kansan mielipide.

Sitte hän matkusti Itägötlantiin ja joi jouluoluet Falköpingissä
hyvien ystävien seurassa.

Tammikuussa v. 1524 oli kokous kutsuttu Vadstenaan. Täällä puhui
Linköpingin piispa Hans pontevasti gottlantilaisen sodan puolesta
ja häntä kannatti kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika, sekä kaikki
neuvoston maalliset jäsenet. Mutta kuninkaan kasvot kävivät yhä
synkemmiksi, kertoo kronikka; hän arveli, että puuha vaan tuottaisi
suuria maksoja eikä mitään hyötyä valtakunnalle; mutta koska kerran
nyt kaikki sitä tahtoivat, niin hänkin, melkein pakosta, siihen
suostui.

Kun Lyypekin kanssa oli sovittu asiasta, ryhtyi Kustaa tavallisella
pontevuudellaan toimeen; hän oli ankara muille, mutta ei myöskään
säästänyt itseään.

Omat pöytähopeansa, vatinsa, lautasensa ja juomamaljansa lähetti hän
Tukholmaan ja Upsalaan, jotta ne lyötäisiin kiiltäväksi rahaksi.
Piispa Hans, jonka hiippaan Gottlanti kuului, sai maksaa suuria
kuluja. Kuningas vaati häneltä sata aseellista miestä ja kaksi- tai
kolmesataa markkaa puhdasta hopeaa. Lisäksi hän ankarasti vaati
näiden velvollisuuksien täyttämistä ja muistutti vielä, että sekin,
mikä puuttui edellisen vuoden hopeaverosta, oli maksettava.

Piispa teki mitä ikinä voi, mutta valitti ystävilleen -- varsinkin
Tuure Jönsinpojalle -- kuinka suuria huolia kaikki tämä hänelle
tuotti.

Itse ei Kustaa pitkiin aikoihin uskaltanut jättää valtakuntaa, mutta
hän uskoi sotavarustusten johdon Berendt von Melenille. Tämä, joka
synnyltään oli saksalainen ja aikoinaan kuningas Kristianin joukossa
palveli kenttäeverstinä, oli sotatoimissa sangen taitava. Stegeborgin
linnan antautuessa Arvid Vestgötelle oli hän sen päällikkönä;
sittemmin istui hän kaksi kuukautta vankeudessa Söderköpingin
linnassa, jonka jälkeen meni Ruotsin palvelukseen.

Kustaa rupesi pitämään hänestä, hänet otettiin neuvostoon ja hän
pääsi Kalmarin linnan ja läänin päälliköksi.

Lisäksi toimitti Kustaa hänet ylhäisiin naimisiin, antamalla hänelle
puolisoksi sukulaisensa Margareeta Vaasan, Tukholmassa mestatun Eerik
Knuutinpojan (Kolmen Ruusun) lesken.

Suomesta kutsuttiin paras sikäläinen miehistö, sotalaivat pantiin
kuntoon ja varustettiin kelpo merimiehillä, hyvillä tykeillä,
ruokavaroilla ja kaikellaisilla muilla tarpeilla.

Kuningas kirjoitti Lyypekkiin, Danzigiin ja Tallinnaan, pyytäen lisää
muonaa, rahalainaa ja muuta apua Norrbyta vastaan, ja Henrik von
Melen lähetettiin Saksaan palkkaamaan sotamiehiä.

Kun kaikki oli järjestyksessä, astui kuningas itse toukokuun 8
päivänä laivaan ja purjehti Kalmariin; siellä hän odotti Suomesta
tulevaa laivastoa ja niitä laivoja, joiden piti tulla Lyypekistä ja
Saksasta.

Nyt hän uudestaan kirjoitti piispa Braskille, vaatien raha-apua
-- "koska Linköpingin piispalla tästä sodasta, jos kaikki
hyvin onnistuu, on melkein yhtä paljon hyötyä kuin kruunulla.
Rahapajoissamme Tukholmassa ja Upsalassa lyödään rahaa joka päivä,
niin kauvan kuin hopeaa riittää. Erittäin tarpeellista olisi, että te
lähettäisitte sinne jonkun osan hiippanne hopeavaroista, niinkuin jo
ennen olemme vaatineet."

Piispa vastasi pitkällä kirjeellä, mutta kirjoitti samalla
ystävälleen Ture Jönsinpojalle:

"Arvelemme, että tähän kaikkeen varmaankin on syypää joku Lutherin
puoluelainen."

Berendt von Melen lähti koko laivastolla merille Kalmarista ja nousi
helluntain aikaan maihin Gottlannissa. Alussa kävi kaikki hyvin, koko
avoinna oleva maa valloitettiin ja pian suljettiin Norrby Visbyhyn
ja likellä olevaan Visborgin linnaan. Taitavalla sotasilmällä
saattoi paikalla nähdä, ettei kaupunki eikä linna kauvan kestäisi
ruotsalaisten ylivoimaa, varsinkin kun lyypekkiläinen laivasto
kokonaan esti ruokavarojen tuonnin meren puolelta.

Mutta onni suosi vanhaa merikarhua linnassa, niinkuin tavallisesti;
hänen jahtialuksensa karkasivat ruotsalaisten laivojen kimppuun,
jotka toivat ruutia, luoteja ja muita piiritykseen tarvittavia
aineita, ja ottivat pois suuren osan sotavarustuksista, muun muassa
kaikista tärkeimmän: ruudin. Uusia tarpeita täytyi hankkia Saksasta
ja siihen kului kaksi kuukautta.

Berendt von Melen aikoi sitte heti ryhtyä rynnäkköön, mutta
saksalaiset sotamiehet vaativat ensin palkkojaan. Kului kaksi viikkoa
ennenkuin ne saatettiin maksaa ja kun miehet olivat saaneet ne,
rupesivat he vaatimaan palkkaa kahdelta viime viikolta. Kun ei sitä
voitu antaa, muuttuivat heidän vaatimuksensa uhkauksiksi.

Severin Norrby puolestaan oli hyvissä ajoin antanut kuningas
Kristianille tiedon ruotsalaisten aiotusta hyökkäyksestä ja pyytänyt
apua tai vapautusta uskollisuusvalastaan. Juhannuksen aikaan
lähetti hän sanan kuningas Fredrikille Köpenhaminaan ja tarjosi
hänelle Gottlantia niillä ehdoin, että hän saisi pikaista apua ja
jäädä virkaansa. Kuningas Fredrik oli tosin Ruotsin avulla saanut
takaisin Malmön, mutta se ei estänyt häntä ilolla suostumasta Norrbyn
ehdotukseen; hän ei ainoastaan suostunut kaikkeen, mitä hän pyysi,
vaan lupasi vielä lisäksi suuria lahjoituksia, jos Norrby saattaisi
pitkittää aikaa, kunnes apu Tanskasta ehtisi perille.

Heti kun tämä oli päätetty, riensi Norrby ilmoittamaan
lyypekkiläisille, että vihollisuus häntä vastaan tästälähin olisi
sama kuin vihollisuus Tanskan kuningasta vastaan.

Lyypekkiläiset eivät kauvan miettineet asiaa. Heillä ei ollut muuta
tarkoitusta kuin kauppansa turvaaminen; nyt saattoi tarkoituksen
saavuttaa ilman miekan iskua, sitäpaitsi he paljon mieluummin soivat
Gottlannin heikolle Fredrikille kuin voimakkaalle Kustaalle ja
sentähden he nyt nostivat purjeensa ja läksivät takaisin kotimaahansa.

Norrby ei tyytynyt tähän. Hän kääntyi von Melenin puoleen, ilmoitti
että molemmat kuninkaat olivat ryhtyneet rauhankeskusteluihin ja
arveli, että parempi oli hiljaisuudessa odottaa asiain ratkaisua kuin
hyödyttömissä kahakoissa vuodattaa toistensa verta.

Hän johdatti von Melenin mieleen heidän muinaisia asetoveruutensa
aikoja Kristianin lipun alla, kävi usein Ruotsin leirissä ja
ehdotteli aselepoa.

Berendt von Melen ihastui hänen ystävällisyydestään, kävi hänkin
puolestaan tervehtimässä Norrbyta, viipyi hänen luonaan Visborgissa
useita päiviä, oli hänen lapsensa kummina ja kohteli häntä ystävänä
ja asetoverina.

Norrby naureskeli itsekseen; hän tiesi käyttäneensä keinoja, jotka
tepsivät.

Margareeta rouvaa imarteli vanha merisankari kohteliaisuuksillaan.
Hän sanoi voivansa näyttää toteen, että Kustaa jossakin
perintökysymyksessä oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja neuvoi
miten Margareetan piti menetellä päästäkseen oikeuksiinsa; tällä
tavalla voitti Norrby hänet puolelleen ja rouva vakuutti nyt
puolisolleen Berendt von Melenille, että Severin Norrby oli jaloin
ja paras ihminen maailmassa, että hän oli osoittanut olevansa
heidän todellinen ystävänsä ja että hänen toivomuksiaan piti ottaa
huomioon, mikäli mahdollista. Sillä tavalla viekoiteltiin päällikkö
toimettomuuteen ja laiminlyömään kaikki kuninkaansa edut.

Mutta leirissä olevat ruotsalaiset rupesivat aavistamaan pahaa, ja
kun Berendt von Melen kerran palasi Visborgista, kokoontui hänen
ympärilleen suuri joukko miehiä pyytämään, että he saisivat tehdä
hyökkäyksen linnaa vastaan.

Hän sai heidät hyvillä lupauksilla rauhoittumaan, mutta sen
pitemmälle hän ei päässyt.

Eräänä päivänä, kun hän istui yksin teltassaan, tunkeutui sinne
joukko sotamiehiä, jotka kysyivät, mitä tämä kaikki tarkoitti.

-- Me emme kuninkaalle voi vastata teoistamme, huusivat he.

-- Olkaa huoleti, vastasi Berendt von Melen ja hymyili ystävällistä
hymyä: -- Norrby on jo antautunut. Me järjestämme jo sopimuspykäliä,
jälellä on vain muutamia sivuseikkoja, joista emme vielä ole
yksimieliset.

Ja siihen saivat ruotsalaiset soturit tyytyä.

       *       *       *       *       *

Tällä kannalla olivat asiat, kun molemmat kuninkaat määräpäivänä
yhtyivät Malmössä. Kuningas Kustaan seurueessa oli hänen
valtiohovimestarinsa Ture Ros, hänen marskinsa Lauri Siggenpoika,
hänen kanslerinsa Lauri Antinpoika sekä useita valtion neuvostoon
kuuluvia herroja. Neljä piispaa ja pappia sekä kaksitoista
tanskalaista raatiherraa seurasi Tanskan kuningasta; vendiläisistä
kaupungeista saapui lukuisa lähetystö ja Lyypekki, Rostock, Stralsund
ja Danzig lähettivät kukin kaupunkinsa kirjurin. P. Pietarin
kirkossa kohtasivat kuninkaat toisensa, kukin seurueineen. Kun
molemminpuoliset tervehdykset ja kunnianosoitukset olivat vaihdetut,
ryhdyttiin keskustelemaan asioista, jotka olivat antaneet aihetta
kokoontumiseen.

Kuningas Fredrik avasi kokouksen valittamalla, että molempien
valtakuntien välistä suhdetta viime vuosina oli häirinnyt haitallinen
riitaisuus ja toivoi, että kaikki väärinkäsitykset nyt lakkaisivat;
sitte työnsi hän syrjään purppurankarvaista mantteliaan, jonka
samettipohjalle oli ommeltu kultaisia kruunuja ja jonka syrjiä
reunusti valkea kärpännahka; sen alta välkähti esiin loistava
rautapaita, ja vanha kuningas ojentautui suoraksi ja jatkoi hellällä
äänellä:

-- Toivon, että se ystävällinen side, joka Kalmarissa kuningatar
Margareetan aikana liitti yhteen kolme pohjoista valtakuntaa, nyt
solmitaan uudelleen ja lujasti... Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin
kuninkaan silmät liitivät pitkin seuruetta; sitte jatkoi hän miltei
vielä hellemmin:

-- En tosin tahdo vaatia mitään muuta Ruotsin hallitukselta kuin että
Tanskan kuningas on yhdysside molempien valtakuntien välillä.

Kansanjoukossa syntyi hiljainen hyminä, niinkuin rajuilman liketessä.

Puhe herätti suurta hämmästystä ruotsalaisissa, mutta Kustaa nousi
paikalla siihen vastaamaan.

Hänen voimakas, sointuva äänensä kaikui kauvas, kun hän pontevin
sanoin selitti olevansa valmis kaikkeen, joka vaan voi edistää
molempien valtakuntien välistä ystävyyttä ja sopua.

-- Mutta unioonin ehdotettuun uudistamiseen, jatkoi hän, -- emme
me ruotsalaiset mitenkään voi suostua. Hävitetty maa, poltetut
kaupungit ja kylät, viljelemättä jätetyt pellot, puoleen vähentynyt
väkiluku, kamalimmassa epäjärjestyksessä oleva hallitus, villiytyneet
tavat, lukemattomat raajarikot, kurjuus, köyhyys, ja vihdoin kauhea
kuninkaallinen käsky, arvokas kruunausjuhla, jossa maan jaloin
aatelisto, piispoja, porvareita ja talonpoikia sadottain kaatui
pyövelin kirveen iskusta, verellään huuhtelemaan Tukholman katuja --
siinä meidän muistomme, voittomme unioonin ajoilta.

Kaikki vaikenivat melkein peloissaan, ja Fredrik, joka tunsi
varmuutensa horjuvan, lakkasi tekemästä vaatimuksia, joita ei hän
voinut perustella ja ehdotti sensijaan iäistä rauhaa: valtakunnat
pysyisivät entisellään ja kansat eläisivät sovussa ja ystävyydessä.

Nyt seurasi kysymys Gottlannista. Tanskalaiset herrat toivat esiin
kaikellaisia syitä, joiden nojalla saaren tuli kuulua Tanskalle.
Valtiohovimestari Ture Jönsinpojan piti vastata heidän väitteisiinsä.

Matkalla Malmöhön oli kuningas kehoittanut häntä ritariston ja
aatelin vanhimpana jäsenenä vakavuudella ja voimalla puolustamaan
Ruotsin oikeuksia. Samaa tarkoitusta varten oli piispa Brask
Strängnäsin vanhoista kätköistä hakenut esiin kaikki asiaa valaisevat
kirjeet ja paperit ja ollut ahkerassa kirjevaihdossa Ture Jönsinpojan
kanssa.

Mutta tanskalaiset keksivät keinon, jolla tukkivat häneltä suun.
Hänellä oli sukutiloja Norjassa ja Hollannissa ja he tekivät
tiettäväksi, että niiden saattoi käydä hullusti, jos hän liiaksi
rupeaisi puolustamaan Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin.

Kun Jönsinpojan piti ruveta vastaamaan, ei hän saanut suustaan kuin
katkonaisia sanoja ja puolia lauseita.

Silloin nousi kansleri, mestari Lauri ja antoi vastauksen, jonka
jälkeen kuningas Kustaa itse puuttui puheeseen.

Hänen lopetettuaan nousi vanha tanskalainen raatiherra, herra Antero
Bille ja pyysi lausua muutamia totuuden sanoja tässä asiassa, ja
pyyntöön suostuttiinkin.

-- Te hyvät kuninkaat ja muut hyvät herrat, alkoi Antero Bille
sävyisästi, -- jos te tunnustatte totuuden, niin täytyy teidän
myöntää, ettette laisinkaan tunne niitä vanhoja, varsinkin Gottlantia
koskevia asioita, joista puhutte, sillä te olette kaikki nuoria
miehiä ettekä voi ajatella tai tietää, mitä niin kauvan aikaa sitte
tapahtui. Rakas ja armollinen herra kuninkaamme Fredrik ei ole pitkää
aikaa ollut tässä maassa, vaan asunut ruhtinaskunnassaan Holsteinissa
ja sentähden hänen armonsa tiedot siinä suhteessa eivät voi olla
kuin aivan vähäiset. Ruotsin kuningas Kustaa ei myöskään voi tietää
paljon, koska hän on nuori herra. Voinen siis väittää, ettei täällä
meidän joukossamme ole kuin Ture Jönsinpoika ja minä, jotka sen asian
todenperään tunnemme.

Edemmäksi ei vanhan herran pitkäpiimäinen puhe päässyt, kun kuningas
Kustaa jo keskeytti sen.

-- Ajatelkaa mitä sanotte, herra Antero Bille, huudahti hän
kiivaasti. -- Ettekö tiedä, että nuori saattaa kysyä yhtä kauvas kuin
vanha ajatella ja muistaa?

Nämä sanat hämmästyttivät vanhan herran siihen määrään, ettei hän
tullut niihin vastanneeksi.

Useat herroista käyttivät sitte puhevuoroa ja keskustelua jatkui,
usein ankarinkin sanoin.

Kuningas Fredrik työnsi asian luotaan, hän "ei tahtonut sekaantua
siihen, koska hän tiesi niin vähän".

Kustaa herra ja ruotsalaiset herrat sitävastoin näyttivät sekä
suullisesti että kirjallisesti toteen, että Gottlanti oli Ruotsin
kruunun omaisuutta.

Mutta siitä huolimatta ei saatu mitään aikaan.

Silloin Hansakaupunkien valtuutetut ryhtyivät välittämään asiaa.
Suurella vaikutusvoimallaan onnistui heidän saada aikaan sopimus,
joka historiassa on tunnettu Malmön resessin nimellä.

Tämän sopimuksen mukaan piti sovintotuomarien ratkaista, kenelle
riidanalaiset paikat lankeaisivat, ja niiksi valittiin valtuutetut
Lyypekin, Rostockin, Hampurin, Wismarin, Stralsundin, Liineburgin ja
Danzigin kaupungeista. Kokouspaikaksi määrättiin Lyypekki ja ajaksi
vuosi 1525, 14 päivää helluntain jälkeen. Molempien kuninkaiden
piti joko itse tai valtuutettujen kautta esiintuoda syynsä ja
vaatimuksensa.

Kaikissa tapauksissa tulisi kuningas Kustaan heti antaa Blekinge
takaisin Tanskalle, mutta Vikenin hän saisi pitää panttina siitä
vahingonkorvauksesta, joka ehkä määrättäisiin hänelle siinä
tapauksessa, ettei hän saisi pitää Gottlantia. Saaresta päätettiin,
että jos ruotsalaiset olisivat valloittaneet linnan ja kaupungin
ennen syyskuun ensimäistä päivää, -- sama päivä joksi kokous oli
määrätty, -- niin kaikki pysyisi ruotsalaisten hallussa, kunnes asia
lopullisesti tulisi ratkaistuksi. Vastaisessa tapauksessa olisi sen
omistusoikeus Fredrikin, mikä ei myöskään vaikuttaisi lopulliseen
päätökseen.

Severin Norrby lähetettäisiin jonnekin, jossa hän olisi vaaraton ja
100,000 guldenin sakko määrättäisiin sille, joka tätä toimenpidettä
vastaan rikkoisi.

Molempien kuninkaiden tulisi säilyttää rauha ja hyvä naapuruus ja ne
toisen valtakunnan herrat ja ritarit, jotka omistivat tiloja toisessa
valtakunnassa, saisivat vapaasti hoitaa ja viljellä niitä.

Sellainen oli pääsisältö Malmön resessissä. Sovintotuomarit olivat
toimineet kuningas Fredrikin hyväksi ja katsoneet omia etujaan. He
tiesivät että Visby vielä oli Norrbyn käsissä, ja Tanskan kuningas
palkitsi kyllä heidän palveluksensa.

Jo syyskuun 2 päivänä saivat lyypekkiläiset vakuutuskirjan,
siitä, että he neljän vuoden aikana kantaisivat 400 markkaa
Gottlannin vuotuisista tuloista ja syyskuun 11 päivänä vakuutettiin
vendiläisille kaupungeille vapaaoikeudet Skånessa ja Tanskassa.
Saksalaiset kauppiaat olivat jo aikaisemmin saaneet vakuutuksen
kauppaoikeuksilleen Norjassa, todistuksena kuningas Fredrikin
kiitollisuudesta "hyväntahtoisista palveluksista", niinkuin
nimenomaan sanotaan.

Jos Kustaa olisi ollut varma valtaistuimestaan, niin ei hän koskaan
olisi allekirjoittanut tätä sopimusta, mutta hän näki uhkaavien
myrskyjen enteet ja tarvitsi lepoa ja rauhaa maan sisäisten asiain
järjestämiseen. Jos hän tahtoi pitää Gottlannin, niin oli pitkällinen
sota oven edessä, ja se saattoi tulla sitä vaarallisemmaksi, kun ei
ensinkään voinut tietää, mitä karkoitettu Kristian aikoi tehdä. Jos
hän taas luopui sodasta, niin olivat onnetonta Gottlannin retkeä
varten tehdyt kalliit varustukset olleet turhat.

Hän taisteli monet pitkät taistelut, ennenkuin hän päätti valita
rauhan.

Mutta hänen mielessään kiehui katkeruus ja kun hän,
allekirjoitettuaan sopimuksen, raatihuoneesta tuli alas kadulle
ja siellä kohtasi Lyypekin lähettilään Herman Israelin, niin hän
kiivaasti likeni häntä ja lausui tuimalla äänellä:

-- Missä sinun hyvät lupauksesi, jotka lyypekkiläisten nimessä
minulle annoit, nyt ovat? Kärsi nyt niistä häpeää, senkin ilkeä
kavaltaja! Ja vimmastunut kuningas veti miekkansa.

Kansleri Lauri Antinpoika ja muut herrat hänen seurueessaan riensivät
häntä rauhoittamaan; sitte hän pisti miekan takaisin tuppeen.

Mutta lyypekkiläinen vapisi kuin haavan lehti ja itki kuin lapsi.

-- En voi sille mitään, sanoi hän. -- Se on kaikki lyypekkiläisten
herrojen syy.

Kun Kustaa kuningas läksi Malmöstä, niin hän päätti, ettei hän enään
jätä Ruotsia. Hän kutsui heti kokoon säädyt Vadstenaan, ilmoitti
heille Malmön päätökset ja neuvotteli heidän kanssaan, miten rauha
olisi ylläpidettävä molempien valtakuntien välillä.

Päätettiin, että Upsalan valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja
Hojan kreivi Juhana, joka hiljan oli tullut valtakuntaan ja säätyjen
suostumuksella otettu neuvostoon näiden valtiopäivien ajaksi,
lähetettäisiin Lyypekin kokoukseen. Sitä ennen etsittäisiin kirkoista
ja luostareista kaikki kirjeet ja todistukset, joilla voitaisiin
vahvistaa Ruotsin omistusoikeutta Gottlantiin, Blekingeen ja Vikeniin.

Hojan kreivi Juhana oli hiljan astunut kuninkaan palvelukseen.
Miellyttävällä käytöksellään oli hän niin vaikuttanut Joakim Brahen
leskeen, että tämä oli suostunut rupeamaan hänen puolisokseen.
Margareetan vaikutuksesta oli kuningas hankkinut Hojan kreiville
Stegeborgin läänitykseksi.

Vadstenasta läksi kuningas Keski-Ruotsiin ja kirjoitti sieltä
päälliköilleen Gottlannissa, että koska he olivat laiminlyöneet
oikean ajan eivätkä olleet saaneet aikaan mitään hyvää, niin tulkoot
nyt sieltä pois laivoineen ja miehineen ja lähtekööt Tukholmaan.

Berendt von Melen lakkautti heti piirityksen, mutta ei uskaltanut
lähteä Tukholmaan, vaan purjehti Kalmariin.

Saksalaiset sotamiehet uhkasivat ottaa takavarikkoon kuninkaan laivat
ja tykit maksamatta jääneistä palkoista, jonkatähden kuningas, kun he
vihdoin tulivat Tukholmaan, kutsutti eteensä saksalaiset päälliköt,
soimasi heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, pidätti osan
heille tulevasta palkasta, pani toisia viralta ja rankaisi toisia.

Berendt von Melenille kirjoitti kuningas ystävällisen kirjeen, jossa
käski häntä Tukholmaan, luvaten että häntä siellä kohdeltaisiin
hyvyydellä. Hänen oma vaimonsakin kehoitti häntä siihen, mutta
hänellä oli paha omatunto ja hän pelkäsi. Sentähden asettui hän
Kalmarin linnaan ja otti miehistöltä valan, että se tottelisi
ainoastaan hänen käskyjään.

Vuosi 1524 kului umpeen, Kustaa vietti joulun Upsalassa ja palasi
tammikuun ensi päivinä takaisin Tukholmaan.

Siellä piti Margareeta rouvan ja Hojan kreivin vihkiäiset vietettämän.

Hellästi laski sisar päänsä Kustaan rinnalle ja sanoi, että hänen
tulee veljeä niin ikävä, että hän melkein katuu tekemiään lupauksia.

-- Sinä takaat minulle, että kreivi uskollisesti täyttää ruotsalaiset
alamaisvelvollisuutensa, vastasi Kustaa. -- Siten työskentelemme
molemmat rakkaan Ruotsin hyväksi.

-- Mitä minun pitää tehdä?

-- Saattaa hänet rakastamaan uutta isänmaataan sinun tähtesi.

-- Sen hän varmaankin tulee tekemään.

-- Ja senkintähden, että säädyt vastoin Ruotsin lakia minun
pyynnöstäni suostuivat antamaan hänelle tuon kauniin lahjoitusmaan.

-- Sinä olet niin hyvä ja me olemme sinulle niin kiitolliset.

Kuningas piti sisarelleen komeat häät. Paljon herroja oli kutsuttu,
muiden muassa herra Berendt von Melen, mutta hän ei tullut; oli
myöskin suuri joukko ylhäisiä rouvia ja neitosia. Kustaa kulki
vieraidensa joukossa nauraen ja laskien leikkiä; hän ei ollut
pitkiin aikoihin ollut niin iloinen, mutta eipä hän ollutkaan
tottunut nuorison ja kaunotarten seuraan. Sekä viittauksilla että
suoraan huomautettiin hänelle, että kuninkaankin pian pitäisi mennä
naimisiin; hän antoi silmänsä liidellä kaunotarten piirissä ja kirosi
politiikkaa, joka kielsi häntä valitsemasta morsianta sydämensä halun
mukaan.

Mutta seuraavana päivänä hymyili hän katkerasti omille ajatuksilleen.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella kotoista onnea!

Häntä vaivasi ajatus, että Berendt von Melen saattaa tehdä
Kalmarin varustetuksi asemakseen, ja sentähden kirjoitti hän Olavi
Laurinpojalle, joka Berendt herran kanssa oli päällikkönä Kalmarin
linnassa, ja käski tätä pitämään Berendtiä silmällä sekä estämään
häntä ja Kalmarin porvareita ryhtymästä mihinkään levottomuuksiin.

Sitäpaitsi sekä kuningas että hänen neuvostonsa herrat vielä
kirjoittivat herra Berendtille ja vakuuttivat hänelle kuninkaan
puolelta hyvää kohtelua. Kaksi miestä, Knut Antinpoika ja Niilo
Eerikinpoika, sai käskyn ratsastaa Kalmariin viemään kirjeitä ja
jättämään ne herra Berendtin omiin käsiin. Mutta silloin hän jo
meritse oli lähtenyt Stegeborgin saariston tienoille ja jättänyt
linnan veljensä haltuun.

Tämän johdosta kirjoitettiin taas uusia kirjeitä ja vihdoin keväällä
tuli Berendt herra Tukholmaan.

Liukkaana kuin ankerias vakuutti hän suostuvansa vaikka mihin. Jos
häneltä vaadittiin tiliä Gottlanninretkestä, niin oli hän valmis sitä
tekemään.

Mutta kuninkaalle oli tärkeintä saada takaisin Kalmar, nyt heti
ja ilman mieshukkaa; hän epäili Berendtiä enemmän kuin koskaan ja
tarjosi hänelle Stegeborgia Kalmarin sijaan.

Berendt suostui paikalla kuninkaan ehdotukseen, mutta vakuutti olevan
välttämätöntä, että hän itse matkustaisi Kalmariin, muutoin ei hänen
väkensä luopuisi linnasta.

Kuningas, joka ei tahtonut päästää häntä käsistään, kehoitti häntä
kirjeellisesti ilmoittamaan veljelleen, minkä sopimuksen hän oli
tehnyt kuninkaan kanssa.

Sen hän paikalla tekikin, mutta Henrik von Melen ymmärsi kirjeen
oikean tarkoituksen ja vastasi, että hänen velvollisuutensa oli
pidättää linna sille, joka sen oli uskonut hänelle. Ei edes kuninkaan
omakätinen käsky saanut aikaan muutosta.

"Jos veljeni Berendt palaa, niin tehköön hän kuten tahtoo", kirjoitti
hän, "mutta minä en riko tekemiäni lupauksia".

Ei ollut muuta neuvoa kuin päästää Berendt herra lähtemään
Kalmariin. Hänen mukaansa lähetettiin sentään Niilo Eerikinpoika
ja Jon Olavinpoika, jotka molemmat saivat käskyn pitää Berendt
herraa silmällä eikä päästää häntä linnaan, ennenkuin se oli heidän
käsissään. Mutta linnan entinen päällikkö oli viisas mies; hän
ymmärsi puhua niin hyvin, että hän Kalmariin saavuttaessa, varmaa
takuuta vastaan sai luvan yksin mennä linnaan. Sillä kertaa hän kyllä
palasi takaisin, mutta ilmoitti, etteivät linnan palvelijat ikinä
antaisi linnaa hallustaan, jos heidän herraansa kohdeltaisiin vankina.

Sitävastoin he kyllä luopuisivat linnasta, jos heidän päällikkönsä
vapaana herrana ja ritarina keskustelisi heidän kanssaan asiasta.

Ruotsin miehet eivät ymmärtäneet, että saksalainen ritari oli täynnä
saatanan vehkeitä; heidän mielestään hän puhui kuin rehellinen mies
ja he eivät hetkeäkään epäilleet, antaisivatko he hänen ilman panttia
päästä käymään linnassa, jonka hän pyhästi vannoi seuraavana päivänä
jättävänsä kuninkaan lähettiläiden haltuun.

Mutta seuraavana yönä lähetti Berendt salmen poikki sanan Ölantiin,
jossa neljä ruotua sotamiehiä oli linnaleirissä, että he heti
paikalla saapuisivat linnaan. Sitte otti hän heiltä valan, että he
miehekkäästi taistelisivat eivätkä kenellekään jättäisi linnaa, ei
itse kuninkaallekaan.

Seuraavana aamuna asteli Berendt herra ulos linnasta, sillan poikki
kaupunkia kohti, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi ollut mennä
täyttämään lupaustaan, mutta hän ei vielä ollut päässyt sillan yli,
kun sotamiehet laumoittain karkasivat hänen perässään ja huutaen,
väkivallalla veivät hänet takaisin.

Tämä kaikki oli tietysti tilapäisesti järjestettyä, jotta edes
ulkonainen kunnia pelastuisi.

Heti senjälkeen tehtiin linnasta hyökkäys kaupunkia vastaan, jossa
kaikki vielä nukkuivat sikeintä untaan. Se talo, jossa Niilo
Eerikinpoika asui, piiritettiin, ja itse hän paitasillaan töintuskin
pääsi pakoon. Kaikki hänen vaatteensa ja kalleutensa ottivat
sotamiehet hyvänä makupalana.

Neljätoista porvaria tapettiin. Tämä tapahtui helluntaiaattona 1525.

Miehistön joukossa oli muuan Henrik Jute. Hän oli joskus palvellut
Kristina Gyllenstjernaa ja rakasti lämpimästi sekä häntä että koko
hänen sukuaan. Sattumalta oli hänen poikansa Niilo juuri linnassa
käymässä ja sitä ymmärsi Berendt von Melen käyttää hyväkseen. Tuolle
yksinkertaiselle, lämminsydämiselle Henrik Jutelle kertoi hän, että
tarkoitus oli saada aikaan kapina ja siten saattaa nuori Sturen poika
takaisin oikeuksiinsa valtionhoitajana. Sitä tarkoitusta varten
aikoi hän, Berendt herra itse, nyt lähteä Saksaan, mutta toivoi pian
tulevansa takaisin, varustettuna voimakkaalla apujoukolla. Siksi
aikaa jätti hän nuoren Niilo herran ja koko linnan Henrik Juten
taatun uskollisuuden turviin.

Tämä lupasi ja vannoi pysyvänsä uskollisena.

Berendt von Melen otti sitte kanssaan veljensä, vaimonsa ja
irtaimistonsa ja purjehti Saksaan, neuvottelemaan herttua Albrekt
Meklenburgilaisen, Kristianin ja muiden Kristianin vihollisten
kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.

Mutta Kalmar oli luistanut kuninkaan käsistä ja se piti saada
takaisin, vaikkapa väkivallalla.

Suurella sotavoimalla läksi kuningas Kustaa Kalmaria vastaan; hänen
parhaimmat kenttäeverstinsä, kuten Arvid Vestgöte, Pietari Fredag
y.m. olivat mukana.

He tapasivat kaupungin portit avoinna ja heitä vastaan kiirehti
porvareja, jotka ilohuudoilla osoittivat kiitollisuuttaan.

Mutta linnassa näytti sotaiselta, päät soturien peitsistä vain
pistivät esiin valleilta ja torneista.

Linnassa varustettiin taistelua elämästä ja kuolemasta, sillä
tuskin ainoakaan noista tuimista sotamiehistä ajatteli pelastumisen
mahdollisuutta; heitä johti sama villi vaisto kuin eläintä, kun se
näkee edessään mahtavan vihollisen; ja pitihän heidän sitäpaitsi
suojella Ruotsin tulevaa valtionhoitajaa, 12 vuotiasta Niilo
Sturea, joka tietämättä vaarasta mitään, iloisesti hymyillen kulki
sotamiesten keskellä, tuontuostakin hypistellen heidän pyssyjään,
tarttuen heidän partaansa tai leikkien niinkuin viisivuotias lapsi.

Kuningas antoi ratsumiestensä kerran kiertää kaupungin ympäri
saadakseen tietää, mitä linnassa aiottiin. Pian sieltä alettiinkin
ampua.

Muiden muassa oli siellä muuan vanha pyssyniekka, joka osasi niin
varmasti, että luultiin hänen myyneen sielunsa saatanalle. Hän näki
äkkiä ratsujoukossa uljaan miehen, jota hän luuli kuninkaaksi. Heti
hän tähtäsi ja laukaisi. Kuula sattui ritarin sääreen ja tappoi
sitäpaitsi neljä miestä. Mutta se ei ollut kuningas, vaan Arvid
Vestgöte.

Nyt lähetti kuningas kysymään, miten häneltä uskalletaan sulkea linna.

Sotamiehet vastasivat, etteivät he tunnusta muuta herraa kuin Berendt
von Melenin ja että he viimeiseen mieheen asti aikovat puolustaa
linnaa.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä sotaan.

Luostarin ja linnan välille tehtiin varustus, pommitus alkoi ja
hyökkäyskäsky annettiin.

Kuninkaan väki taisteli urheasti ja ikäänkuin kuolemaa halveksien,
mutta linnan miehistö puolustautui hurjasti ja päällekarkaajien
täytyi vetäytyä takaisin.

Silloin Kustaa suuresti suuttui. Katkerin sanoin moitti hän
sotureitaan pelkurimaisuudesta ja velttoudesta.

-- Tahdon itse ryhtyä taisteluun, sanoi hän, heitti yltään viittansa
ja pukeutui haarniskaan ja kypärään. -- Joko valloitan linnan tai
kaadun.

-- Herra kuningas, älä tuota meille sitä häpeää, pyysi Pietari
Fredag. -- Suo minun kuolla edestäsi.

Niin sanoivat he kaikki; he tahtoivat täyttää velvollisuutensa,
vaikkapa sitte jokikinen kaatuisi.

Vihdoin kuningas suostui. Hän antoi vielä pommittaa muuria ja ryhtyi
sitte toiseen rynnäkköön. Sotamiehet pitivät sanansa, he taistelivat
urheasti kuin jalopeurat.

Mutta linnanväki piti yhtä urheasti puoliaan, jokainen tahtoi
tietysti myydä elämänsä niin kalliista hinnasta kuin suinkin, eikä
toisesta rynnäköstä ollut muuta seurausta kuin että kuningas kadotti
paljon väkeä, muiden muassa urhoollisimmat miehensä, Pietari Fredagin
ja Jon Pietarinpojan (Ulfsaxin).

Pietari Fredagin ympärillä makasi koko hänen osastonsa väki ja pitkin
muuria oli kuolleita ja kuolevia.

Neljästäsadasta pyssymiehestä ei ollut jälellä kuin neljä miestä ja
neljästä fennikasta sotamiehiä vain muutamia.

Hirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja
käski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.

Ilta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut
tulla kysymykseen.

Linnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat
käyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään
saattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.

Nuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet
päästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän
laisinkaan sanonut pelkäävänsä.

Nyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin
kavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään
tahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle
vimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita
hänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.

Arvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin
että saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan
läänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin
kuntoon.

Nuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.

Tiellä sattui lyypekkiläinen "Joutsen", hänen paras laivansa, joka
kuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin
likellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.

Tämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa
syttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan
aikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.

Kuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.

Ankarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä.
Norrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin
kun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin
painajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta,
heittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä
pahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata
ja kansaa.




13.

MITÄ VOIMAKAS TAHTO SAA AIKAAN.


Severin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle
piti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja
vaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän
rakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa
heräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen,
niin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli
sillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi
avioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja
ruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.

Mutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään
voimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan
epärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.

Suurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan
käytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät
tarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa
vaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.

Hänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi
Kustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt,
halveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta
jos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän
vallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai
kauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän
tahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle
V huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja
talonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti
koko pelin nurin narin.

Siihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä
lähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät
tunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä
karkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen,
että hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen
oikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi
raha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli
hänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.

Samaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.

Lähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti
hän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin
Gottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan
miehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä
vastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat
toisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.

Mutta Kustaa oli samalla siksi varovainen, ettei hän ruvennut
luottamaan mieheen, joka oli ollut hänen vaarallisin vihollisensa.
Sentähden hän helmikuussa 1525 kirjoitti kuningas Fredrikille,
huomauttaen että tuo vaarallinen mies "yhä vielä istui Gottlannin
linnassa". Samalla selitti hän perättömiksi huhut, jotka Norrby
oli levittänyt ja joiden mukaan hän ja Ruotsin kuningas olisivat
salaliitossa.

Kaikki Norrbyn vehkeet tarkoittivat itse asiassa vain kuningas
Kristianin etuja. Tämä lähetti maaliskuussa 1525 hänelle
kirjeen, jossa Severin Norrby julistettiin kuningas Kristianin
linnanpäälliköksi ja valtionhoitajaksi Ruotsissa, mikäli hän
voittaisi alaa tässä maassa.

Mutta Norrby tiesi, millä keinoin Kristiania parhaiten palveltaisiin.
Sentähden lähetti hän yhden päälliköistään Skåneen ja saapui
pian itse mannermaalle reippaine joukkoineen. Sölvesborg, Åhus
ja Landskrona joutuivat hänen käsiinsä ja Malmö oli ainoa paikka
Skånessa, joka ei avannut porttejaan uhkarohkealle anastajalle.

Sinne oli koko Skånen aatelisto sulkeutunut, odottamaan apua kuningas
Fredrikiltä.

Norrby julisti kuuluvin sanoin tulevansa Kristian kuninkaan puolesta
pelastamaan kansaa orjuudesta. Räikein värin kuvasi hän maan tilaa
ja huomautti, että laillisesti vahvistettu aatelisvalta viime
vallankumouksessa oli syössyt kansan kurjuuteen. Sitte hän luki
kirjeen, jonka sanottiin tulleen Kristianilta ja jossa kehoitettiin
uskollisia Skånen miehiä voimiensa mukaan auttamaan kuninkaan rakasta
luottamusmiestä, herra Severiniä.

Kulovalkeana leveni tieto Norrbyn tulosta pitkin koko maata; hänen
puheensa sorron vastustamisesta herätti useissa eloon nukkuvan
aatelisvihan ja kipinästä syttyi pian raju, leimuava tuli.

Suuria talonpoikaisjoukkoja riensi Norrbyn johdon alle, hän valloitti
Landskronan, ryösti herrojen kartanot ja otti kuningas Kristianin
puolesta vastaan kansan uskollisuusvalan.

Koko Tanska antautui hänen valtansa alle ja kaupungit avasivat
vapaehtoisesti porttinsa.

Mutta ilo ei ollut pitkäaikainen. Huhtikuussa saapui vihdoin Tanskan
sotajoukko Juhana Rantzoun johdolla ja voitti talonpojat kahdessa
tappelussa, ensin Lundin ja sitte Landskronan luona, jossa Norrby
itse saarrettiin.

Mutta hän oli asemastaan varma, sillä olihan Visborg vielä hänen
hallussaan ja hänen väkensä oli luotettavaa. Eikä kestänytkään
kauvan ennenkuin kuningas Fredrik ryhtyi keskustelemaan Gottlannin
luovuttamisesta ja Norrby suostui siihen vihdoin sillä ehdolla, että
hän elinajakseen saisi Sölvesborgin läänin. Sinne hän nyt asettui
asumaan, matta käyttäytyi paremmin itsenäisen herran lailla kuin
Tanskan kuninkaan alamaisena. Hänen levoton, seikkailuhaluinen
luonteensa ei kauvan sietänyt hiljaista, toimetonta elämää,
jonkatähden hän taas rupesi rakentamaan laivoja. Eikä aikaakaan, kun
hänen varustuksensa ja nouseva valtansa herätti uutta pelkoa.

Pian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua
ja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että
Tanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin
hän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian
taas oli liikkeellä.

Silloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä
hopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen,
ja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi
tehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut
erään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää
kuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid
Vestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen,
ja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.

Tämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas
Fredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas
Kustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.

Itse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa,
tuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi
kaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.

Nyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia
kohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin
Kustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä
pelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan;
hän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä
merisankaria vastaan.

Norrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla
Sölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä
suurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun
merisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla
retkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja
pyysi voimakasta apua.

Hän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä,
huima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka
Itämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja
niinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat
hänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa
pelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko
Tanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.

Kolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin
puhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse
pakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään
Venäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut
vihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja
miehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa.
Lähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan
pantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti.
Senjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla
urhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.

Sellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä
miehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin
hän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi
vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat
häntä ja sentähden hän sortui.




14.

KAUPPASAKSAIN KÄSISSÄ.


Me tiedämme, että niillä herrainpäivillä, joilla Kustaa valittiin
kuninkaaksi, Lyypekin lähettiläät tekivät kaikellaisia vaatimuksia,
ja kun ei niihin voitu suostua, täytyi kuninkaan ja säätyjen
allekirjoittaa heidän vaatimansa kauppasopimus; yksi ainoa
neuvosherra, Pohjanmaan laamanni Knut Eerikinpoika kieltäytyi sitä
tekemästä, sillä hänen mielipiteensä oli, että yhteys hansalaisten
kanssa oli rikottava, jottei valtakunta menisi perikatoon. Myöskin
piispa Hans Linköpingistä, joka ei ollut läsnä kokouksessa, kirjoitti
kirjeen, jossa kehoitti miehiään tarkasti tutkimaan vanhempia
sopimuksia vieraiden valtojen kanssa, ennenkuin he suostuvat
lyypekkiläisten vaatimuksiin.

Hänkin pelkäsi tulevaisuutta: "Ensimäinen viha on pahempi kuin
viimeinen", kirjoitti hän. "Mutta pitäkööt nuoret huolta juoman
panosta, sillä he sen saavat juoda."

Tiedämme että hansalaiset keskiajalla olivat anastaneet sekä
pohjoismaiden että miltei koko Euroopan kaupan.

Sitte rupesivat Englanti ja Hollanti kilpailemaan heidän kanssaan,
useat unioonikuninkaat suosivat näitä jälkimäisiä ja Hansa
sai kynsin hampain suojella oikeuksiaan. Unioonimaiden riidat
olivat hansalaisille hyvin edulliset ja sentähden Lyypekki niin
suosiollisesti oli auttanut Ruotsia sen itsenäisyystaistelussa.

Ei ollut tämä valtakunta vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa
kuin viimeisen unioonikuninkaan aikana eikä Hansan apu koskaan
välttämättömämpi.

Lyypekki taas ei saattanut toivoa suotuisampia oloja kuin niinä
aikoina, jolloin Kustaa Eerikinpoika ryhtyi vapauttamaan Ruotsia ja
Fredrik nousi karkoitetun veljenpoikansa valtaistuimelle.

Kaikkia näitä tapauksia käyttivät Hansakaupungit hyväkseen ja
Strängnäsissä laskettiin koko Ruotsi sen kauppavallan alaiseksi.
Kustaa taisteli vastaan niin paljon kuin voi, mutta lähettiläät
vaativat ratkaisua asiassa, uhaten muuten lähteä tiehensä ja ryhtyä
keskustelemaan maan kanssa, jossa heillä oli tarjolla suurempia
oikeuksia.

Kustaan täytyi suostua. Hän oli silloin juuri valittu kuninkaaksi,
Tukholma oli Kristianin miesten käsissä, Suomi ei vielä ollut
valloitettu takaisin, suhde Tanskaan oli epävarma, rauha Venäjän
kanssa vielä vahvistamatta, ja sitäpaitsi saattoi Kristianin
mahtavilta sukulaisilta odottaa pahinta.

Ei siis ollut muuta neuvoa kuin pysyä ystävyydessä Hansakaupunkien
kanssa.

Kesäkuun 7 päivänä, viikon ajatusajan jälkeen, allekirjoitti kuningas
ja neuvosto seuraavan sopimuksen:

"Ruotsin kuningas ei saa tehdä rauhaa kuningas Kristianin eikä
kenenkään muun kanssa ilman lyypekkiläisten lupaa ja suostumusta,
hänen pitää kaikin voimin auttaa heitä samaista kuningas Kristiania
vastaan, sekä, valloitettuaan Tukholman ja Kalmarin, antaa heille
takaisin kaikki näissä kaupungeissa olevat tavarat, jotka Kristian on
heiltä ottanut."

Lyypekin ja Danzigin porvarien tuli Tukholmaan, Kalmariin,
Söderköpingiin ja Turkuun sekä yleensä koko valtakuntaan saada
tullitta ja muitta veroitta niinhyvin viedä tavaroitaan kuin tuoda
niitä sieltä.

Lyypekillä olisi oikeus tehdä kauppaa suorastaan pappien, ritarien
ja rälssimiesten kanssa. Ulkomaalaiset ja vieraat kansalaiset eivät
saisi asettua porvareiksi Ruotsiin tai siellä ryhtyä kaupantekoon,
vaan tulisi tämän oikeuden kuulua yksin Danzigin ja Lyypekin
porvareille sekä heidän sukulaisilleen, joille Lyypekki katsoisi
hyväksi sen suoda.

Ruotsalaiset porvarit eivät saisi tehdä kauppaa muiden kaupunkien
kuin Lyypekin ja Danzigin kanssa, tai harjoittaa kaupantekoa
ulkopuolella Juutinraumaa ja Beltiä.

Koko Ruotsin kauppa oli siis hansalaisten käsissä, mutta Lyypekin
antama suuri velka, jonka takia kaikki nämä oikeudet olivat
luovutetut, tuotti sitäpaitsi muutakin pahaa. Maahan tuli suuri
joukko saksalaista sotaväkeä, jolle piti maksaa palkkaa. "Niitä oli
ääretön määrä sekä hyviä että pahoja miehiä, enemmän kuin kuningas
oli pyytänyt tai tarvitsi, mutta kirstut, joista heille piti maksaa,
olivat köykäiset ja he eivät tahtoneet tyytyä vähään eivätkä ottaa
vastaan palkkojaan klippingeissä, joita oli lyöty hätävaraksi."

Tästä ahdingosta pääsi kuningas sillä, että läsnäolevat neuvoston
lähettiläät ottivat toimittaakseen sotamiehet Lyypekkiin ja siellä
maksaakseen heille heidän saatavansa, kuitenkin sillä ehdolla, että
tämä uusi meno suoritettaisiin määrättynä päivänä ja määrätyllä
tunnilla. Ei ollut helppoa ymmärtää miten se olisi mahdollista, kun
summa -- nykyisessä rahassa -- nousi 800,000 kruunuun. Päätettiin
ottaa hopeaisina. Kuningas lähetti kaikkiin seurakuntiin kehoituksen,
"että jokainen kohdastaan koettaisi auttaa kuningasta, tarkastaisi
kirkkonsa ja luostarinsa, ottaisi kalleudet, kalkit ja muut astiat,
jotka eivät olleet aivan välttämättömät, ja toimittaisi ne Tukholmaan
luotettavan lähetin kautta ja viipymättä".

Luvattiin kirjoittaa kaikki muistoon jotta voitaisiin ne rehellisesti
maksaa, kun Jumala suo valtakunnalle paremmat ajat.

Päätös oli tehty, rahaa tuli kyllä, mutta ei tarpeeksi. Ja me
lähdemme nyt puhumaan.




15.

PIISPA BRASKISTA.


Voidakseen oikein ymmärtää suurta miestä, täytyy tutkia aikaa, jossa
hän on elänyt parhaat vuotensa. Hans Brask oli kasvatettu ankarasti
katolisessa luostarissa ja jätti sen pyhän isän uskollisimpana
seuralaisena. Hän luki raamattua ja kirkonkirjoja syvimmällä
kunnioituksella; legendat ja kertomukset pyhimysten ihmetöistä olivat
alati hänen kirjoituspöydällään ja kaikki ne olivat hänelle yhtä
pyhät.

Jos hänessä hetkeksikään olisi syntynyt epäilys, niin hän siitä
ankarasti olisi ruoskinut ruumistaan. Paavi oli hänen mielestään
erehtymätön, jos hän lankesi syntiin ja rikoksiin, niin siihen oli
syynä saatanan viettely ja viekkaus; itse oli hän kaiken maailman
synnin yläpuolella.

Pyhä neitsyt oli taivaan kuningatar, jonka eteen kaikkien elävien
piti polvistua, ja pyhimykset, jotka usein kärsivät marttyrikuoleman
vain päästäkseen hänen kaltaisikseen ja hänen korkeuteensa, olivat
hänen seurueenaan.

Hänen poikansa oli lapsi, joka istui hänen sylissään. Siitä
Kristuksesta, joka syntisen maailman puolesta kärsi ja kuoli, on
katolinen kirkko aina puhunut niin vähän kuin suinkin; hän ei sovi
katoliseen oppiin, ja häntä ajatellen piispa Brask varmaankin lausui:

"Parempi Paavali poltettuna kuin joka miehen tunnettuna."

Merkillistä oli että Brask kaikissa katolisuutta koskevissa asioissa
mestarillisesti osasi käännellä ja väännellä, mutta silti kaikissa
inhimillisissä olosuhteissa osottautui rehelliseksi ja luotettavaksi
mieheksi.

Hän oli isänmaan uskollinen ystävä, valvoi sen etuja parhaan taitonsa
mukaan, huolimatta hallituksesta, jonka alle se milloinkin kuului.
Uniooniaika, tuotti kirkoille ja luostareille kultaiset sadot, se
antoi piispojen käsiin korkeimman vallan, täytyihän hänen siis sitä
rakastaa, mutta hän ei myöskään voinut olla pitämättä tuosta Kustaa
Eerikinpojasta, joka huimapäisen hullun lailla tahtoi kukistaa
mahtavan Kristianin.

Kun huimapään puuha sitte onnistui, niin hänen mieleensä muistui
David ja Goliat ja hänen myötätuntonsa kasvoi.

Nuori sankari suureni äkkiä hänen silmissään. Olihan Davidkin
kuningas. Yhtäläisyys tuli yhä huomattavammaksi ja vähitellen rupesi
hän rakastamaan uutta kuningasta ja auttamaan häntä hyvillä neuvoilla.

Mutta sattui vielä muitakin syitä.

Jos verenhimoinen Kristian Tyranni, jota Hans herra koko sydämestään
inhosi, olikin ruvennut suosimaan kerettiläisen Lutherin
kirjoituksia, niin se ei merkinnyt mitään. Vaan että Ruotsin nuori
kuningas oli eksynyt samaan villitykseen, se oli vaara, joka koski
sekä maan sisällistä hallitusta että koko katolista kirkkoa.

Piispa oli itse, tietysti salaa, lukenut enimmät petturin
kirjoituksista ja ne olivat hänessä synnyttäneet kaikellaisia uusia
ajatuksia, joita vastaan hänen kaikin voimin täytyi taistella, sillä
ne tulivat tietysti valheen isältä, saatanalta.

Hän kyllä näki, että maan tila oli huolestuttava ja että kuningas
tarvitsi paljon rahaa, mutta sen ryöstäminen kirkoista, luostareista
ja piispoilta olisi ollut suorastaan pyhyyden loukkaamista.

Hän oli antanut melkoiset summat onnettomaan Gottlannin sotaan ja
jos valtakunta, vastoin hänen neuvojaan, oli heittäytynyt Lyypekin
käsiin, niin mitä hän sille mahtoi; hankkikoot apua mistä saavat.

Paavillista yliherruutta tuli kunnioittaa ja piispojen valtaa ja
mahtia pitää arvossa. Kirkon uskollisena palvelijana päätti hän
taistella niiden puolesta viimeiseen asti.

Mutta nyt tuli kova isku.

Jokaisen kirkon ja luostarin täytyi varojensa mukaan antaa niin
paljon kuin suinkin.

Silloin nousi koko maassa haikea valitus, joka alkoi papistosta ja
herätti kansassa vastakaikua.

Melun ollessa pahimmillaan tuli eräänä päivänä vanha porvari
Vadstenasta pyytämään, että hänet armosta heti päästettäisiin piispan
puheille.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja mies kertoi, että hänellä oli ainoa
tytär, jonka hän vaimonsa kuolinvuoteella oli luvannut antaa vihkiä
nunnaksi. Mutta tyttö oli rakastunut nuorukaiseen nimeltä Olavi Tyste
ja tämä oli luvannut ryöstää hänet, vaikka hänet suljettaisiin mihin
luostariin tahansa.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

-- Mihin olette hänet kätkeneet?

-- Vadstenan luostariin, vastasi mies; -- hän on jo suorittanut
koevuotensa, mutta niskoittelee nyt eikä tahdo ruveta nunnaksi.

Piispan kasvot synkistyivät yhä enemmän.

-- Minä kirjoitan itse abbedissalle, sanoi hän, -- ja viikon päästä
tulen itse Vadstenaan ja toimitan vihkimisen.

Miten paljon lapsiraukkaa kidutettiin, sitä ei tiedetä, mutta
määräpäivänä saapui piispa täydessä virkapuvussa ja loistavan saaton
seuraamana luostariin, ja laululla ja messulla siellä vihittiin
nunnaksi nuori, kuolonkalpea tyttö. Kerrottiin että piispa itse
säälien oli katsellut häntä sekä ettei kukaan ollut kuullut hänen
huuliltaan vastauksia, mutta kirkon kunnia oli pelastettu ja rikkaan
porvarin koko omaisuus määrätty luostarille.

Juhlallisuuden loputtua kertoi abbedissa salaisessa keskustelussa
piispalle aikovansa lähettää uuden sisaren Lurön luostariin, josta ei
kukaan saattaisi löytää häntä.

Piispa suostui siihen, sillä ajat olivat vaaralliset ja varovaisuus
tarpeellinen.

Keskellä Veneriä, Leckön ja Vermlandsnäsin välillä oli lehtevällä
saarella pieni luostari.

Puurakennus -- sillä parempaa ei ollut -- oli miltei aivan kätkössä
lahden pohjukassa. Muureina olivat laajat selät ja rautaristikkona
kaikista asutuista seuduista eroittava etäisyys. Pari kertaa vuodessa
vietiin luostariin tarvittavat ruokavarat Leckösta, muuten elivät
köyhät nunnat erossa koko maailmasta, kuluttaen aikansa paastoissa ja
rukouksissa tai ommellen kallisarvoisia käsitöitä, alttariliinoja ja
muita pyhiä esineitä.

Mutta siirtykäämme hetkiseksi sinne.

Kova länsituuli liikutteli Dalbojärven laineita ja Lurön kallioita
huuhtelivat vaahtopäät aallot. Heikosti kuului nunnien juhlallinen
veisuu tuulen ulvonnan ja rautaisen tuuliviirin vikinän seasta.
Kirkuvat vesilinnut lentelivät milloin ylös ilmaan, milloin taas
alas aaltoihin, ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet ottaa osaa
luonnonvoimien rajuun leikkiin. Silloin näkyi lounaassa purjehtiva
laiva.

Kauniista rakenteesta ja korkeasta mastosta saattoi heti nähdä, että
se oli Skaran piispan laivoja. Nyt oli kuitenkin purje reivattu ja
pieni keulapurje nostettu. Vaikka myrsky raivosi, niin laiva hyvää
kyytiä laski pientä luostarilahtea kohti.

Abbedissa, vanha rouva Ingrid Puke huomasi ensinnä laivan. Hän
hämmästyi niin, että hän paikalla keskeytti hurskaiden sisarten
veisuun.

-- Pyhä Jumalan äiti, mikä nyt on, kun piispan laiva tällaisessa
ilmassa on lähtenyt liikkeelle! Tulkaa sisaret, lähtekäämme niemelle
katselemaan, mitä Herra tekee purjehtijaraukoille. Veisatkaamme sitte
_de profundis_ heidän kurjille sieluilleen.

Hurskaat sisaret keräytyivät paikalla vanhan abbedissansa ympärille.
He kietoivat vaatteet lujemmin ympärilleen, sitoivat huntujaan ja
riensivät ulos.

Mutta myrsky kävi heihin kiinni ikäänkuin oikein heitä pudistaakseen,
ja pelästyneiden pääskysten lailla pakenivat he kalliolohkareen
suojaan, sieltä tähyilläkseen aaltoilevalle järvelle.

Onneksi laiva samassa purjehti lahden suojaan ja kääntyi
vastatuuleen. Vauhti hiljeni ja ankkuri laskettiin.

Juosten riensivät nunnat takaisin, heidän poskilleen oli noussut
punaa ja toisten huulilla leikki hymyn vivahdus. Viidakon läpi he
takatietä astuivat luostariin ja rupesivat paikalla veisaamaan _ave
Mariaa_.

Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää
ja sen viereen nuoret naisen kasvot.

Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat
sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin
rukouskamariin.

-- Pax vobiscum! alkoi munkki; -- mitä teille kuuluu, rakkaat
sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?

-- Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa
suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, -- ja se joka on
kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan
tunne murhetta.

-- Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, -- että uusi
kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt
sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule
ulottumaan.

-- Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät
ristinmerkkejä.

-- Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota,
vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee,
ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen
ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!

Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.

-- Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, -- te tulette näiden
hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos
olette nöyrä ja tottelevainen.

Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön,
joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit,
vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä,
vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.

Hän loi läsnäoleviin lyhyen katseen, sitte hän silmät maassa tervehti
abbedissaa, nöyrästi suudellen hänen kättään.

-- Arvoisa äiti, alkoi hän selvällä äänellä, -- olen vastoin
tahtoani nunna ja väkisin minut on tänne tuotu, mutta koska nyt olen
teidän vallassanne, niin alistun käskyjenne alaiseksi ja sulkeudun
suosioonne ja hyväntahtoiseen huomaanne.

Abbedissa loi häneen terävän katseen.

-- Tulemme kohtelemaan sinua ansion mukaan, vastasi hän.

-- Pyhä neitsyt suojelkoon ja varjelkoon teitä, virkkoi munkki; --
minulla ei ole aikaa kuunnella rippiänne, mutta palaan pian takaisin.

Nunnat lankesivat polvilleen ja Cecilia seurasi heidän esimerkkiään.
Munkki siunasi heitä, lausui "Pax vobiscum" ja riensi pois.

Abbedissa käski nunnia uudestaan alkamaan _ave_'a, mutta veisatessa
kurkistivat he kaikki ulos ikkunasta ja näkivät laivan purjehtivan
lahdesta, onnellisesti kiertävän niemen ja sitte myrskyn siivillä
kiitävän itäänpäin.

Veisuu lakkasi samassa ja huokaus nousi nunnien rinnasta.

Alussa vartioitiin uutta sisarta hyvin ankarasti, mutta hän ei
koskaan antanut aihetta muistutuksiin; hän oli huomaavampi kuin
kaikki muut ja toimitti tehtävänsä erittäin huolellisesti, mutta hän
jatkoi itsepintaisesti vaitioloaan eikä koskaan vastannut kysymykseen
muuta kuin lyhyesti myöntäen tai kieltäen. Turhaan koettivat sisaret
voittaa hänen luottamustaan, mutta harvoin loi hän heihin katseensa,
vaikka hän aina oli niin valmis palvelemaan jokainoaa heistä, että
tuntui siltä kuin hän alaspainettujen silmäluomiensa alta olisi
osannut nähdä heidän toivomuksensa. Abbedissa kysyi, eikö hän
tahtonut käydä ripillä, mutta hän vastasi että hän oli tehnyt sen jo
ennenkuin hänet vihittiin nunnaksi.

-- Kyllä sen siltä voi tehdä luostarissakin, vastasi ankara rouva,
luoden häneen tutkivan katseen.

-- Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.

Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri
koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota
ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun
rukoiltiin tai veisattiin.

Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi.
["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]

Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät
kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja
lausui:

-- Niin, se on nimeni!

Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä
rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen
käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda
katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.

Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua.
Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa
harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista
maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.

Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin
aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.

Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas
luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli
hukkumaisillaan.

-- Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.

-- Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, -- se on
jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!

Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski
nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.

Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni
tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle
ympärilleen. Veisuu alkoi.

Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se
soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan
ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut
puhua.

Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he
huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski
kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo
ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene
ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.

Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos
kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.

Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois,
ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.

Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan
miestä.

Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.

-- Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa
uhkaavasti.

-- Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, --
armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.

-- Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.

-- Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi
kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.

-- Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?

-- Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen
äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen
partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja
hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa
sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.

Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he
puhelivat ja kuiskailivat keskenään.

Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat
ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.

Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.

Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.

-- Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, -- nyt
tulee sinun tehdä laupeudentyö.

Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään,
kostutti sen kyynelillä.

-- Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?

-- En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän,
alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin
tavallisesti.

Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan
hänen päänsä alle.

-- Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.

-- Täällä on huonompi.

-- Mutta onhan tämä laupeudentyö!

-- No, tee kuinka tahdot.

Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve;
hän oli niin kummallinen.

Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä
kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas,
vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin
eikä tulla huomenmessuun.

Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti,
mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi
abbedissalta siunausta.

Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian
mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat
sisar Cecilian kaltaiset.

Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.

Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat
keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä
pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut
pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.

Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa.
Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina,
muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.

Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan...
mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan
vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että
parran... Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste!
Cecilian rakastaja!

He olivat karanneet yhdessä!

Luostariryöstö oli tapahtunut.

Syntyi hirveä hälinä... Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän
sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia!
Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.

Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai
elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät
he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.

Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja,
jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta
tapahtumasta.

Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman
etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he
olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja
jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin
toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi,
ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka
epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet
hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.

Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut
että se tulisi kuninkaan korviin... parasta oli että syylliset olivat
poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti,
ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.

Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi
olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa
kaikkea uutta; _hänen_ voimansa kyllä riittivät, mutta hänen
vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli --
ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani
hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi
horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli,
niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen
väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä...
joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.

Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi
uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja
teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.

Mutta hänen lukuisa seurueensa -- piispa eli nimittäin kuin ruhtinas
-- oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän
saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan,
lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.

Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä
elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka
oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran
ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.

Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin
kiivas ja intomielinen.

Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään
inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista.
Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa
saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:

-- Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut
nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.

-- Olisinpa minä ollut rouva Ingrid Puken sijassa, niin olisin
antanut ruoskia kaikki nunnat, siksi etteivät he paremmin pitäneet
silmällä toisiaan.

Hän mietti yhtämittaa, mitä rangaistusta tässä olisi käytettävä. Mitä
kovempi rangaistus, sitä parempi.

Toisissa asioissa näki Hans herra ilolla sisarensa lujan,
horjumattoman uskon. Hän tiesi että siinä oli koko hänen voimansa,
hänen mielensä rauha.

Siksi ei hän uskaltanut sisarelle uskoa epäilyksiään, eihän hän olisi
voinut häntä auttaa; miksi hän siis olisi tehnyt hänet levottomaksi?

Kerran kun hän tuli piispaa tervehtimään, tapasi hän hänen pöydällään
erään Lutherin kirjan. Hän heitti sen paikalla tuleen ja virkkoi:

-- Anna saatanalle, mikä saatanalle kuuluu.

Vanhus oli siis yksin maailmassa; hänellä ei ollut ystävää eikä
uskottua. Jota enemmän epäilys yritti kasvaa, sitä kiihkeämmin koetti
hän pysytellä vanhoillaan. Hän kävi luostareissa, toimitti nunnan
vihkiäisiä, piti messuja pyhien kunniaksi ja osottautui kaikessa
uskolliseksi kirkon ystäväksi ja uuden opin kiivaaksi vastustajaksi.




16.

VAIKEAA TYÖTÄ.


Sillaikaa oli Kustaa jatkanut vaellustaan sillä tiellä, joka hänelle
oli avautunut.

Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten,
että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että
kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.

Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka
tavattoman suuri.

Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa
päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta
lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä,
mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä
parastaan.

Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti
huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja
kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana
tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen?
Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä
siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.

Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä
linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että
kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä
sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto
elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.

Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa
kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin
piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja
senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen
oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin
kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.

Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut
Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi
itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä,
herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.

Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka
oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he
vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen
kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.

Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että
heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.

Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion
neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia
suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.

Silloin luopuivat munkit vapaasta tahdosta koko siitä lahjasta, jonka
he Sten herralta olivat saaneet.

Kysymys otettiin Vadstenan kokouksessa keskustelun alaiseksi ja
kuninkaan vaatimukseen suostuttiin. Irtaimiston saisivat munkit
sopimuksen mukaan pitää, mutta luostarin hoitaja sai kuninkaalta
käskyn lähettää Tukholmaan sen hopeakirstun, jota luostarissa
säilytettiin, "kuitenkin salaa, jotteivät veljet saisi siitä mitään
vihiä".

Asia herätti tavatonta huomiota ja kuninkaan täytyi kirjoittaa eri
osiin maata ja selittää, että maan hätä pakoitti hänet ryhtymään
kaikkiin laillisiin keinoihin, varsinkin kun niin monet laiminlöivät
sovitun veron maksamisen.

Suuttumus oli suuri, mutta hätä ei ollut pienempi; piispat ottivat
ensin osansa ja julistivat sitte kansalle kuninkaan kirjeen sisällön,
salaa kehoittaen ihmisiä pyytämään, että he rahalla saisivat lunastaa
kymmenyksensä niiden puolesta arvosta, ja sanomaan, etteivät he
muutoin voisi kylvää peltojaan. Kronikka kertoo, että piispat ja
papit käyttivät viekkaita ja salaisia keinoja.

Vouteja oli käsketty tarkasti pitämään silmällä talonpoikia, etteivät
he saisi mitään salata, mutta siitä huolimatta löytyi useita,
jotka suorastaan kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiään, ja munkit
ja talonpojat liittyivät yksimielisesti ryöstämään kruunulta sen
laillisia saatavia.

Kuningas vihastui ja luostarit saivat sen maksaa. Vadstenan luostarin
täytyi luovuttaa P. Katarinan kallisarvoinen hopealipas ja Nydalan
luostarin täytyi antaa pois eräs kallis astiansa. Kaikki piilotettu
hopea kaivettiin esiin kätköstään niin pian kuin kuningas sai tietää
että sitä löytyi.

       *       *       *       *       *

Aina siitä asti kuin Kustaata oli pidetty vankina Kallön linnassa,
oli hän inholla ajatellut luostareja ja munkkielämää; hän oli jo
silloin saanut käsityksen, kuinka läpeensä mätää se oli, kuinka se
syöpänä tarttui kansaan ja maahan, imien itseensä kaikki elinvoimat.

Kotiin tultuaan oli hän huomannut, etteivät asiat Ruotsissakaan
olleet paremmalla kannalla ja voimakkaana nousi hänen rinnassaan
kysymys: "onko tämä Kristuksen oppia? Kuinka uskaltavat nuo papit ja
munkit pitää itseään hänen jälkeläisinään?"

Hän oli lukenut useita Lutherin teoksia ja hänen kanslerinsa Lauri
Antinpoika, joka suuresti ihaili saksalaista uskonpuhdistajaa,
selitti hänelle uuden opin periaatteet ja totuudet ja lausui suoraan,
että kirkon maallinen valta ja rikkaus olivat mitä räikeimmässä
ristiriidassa Kristuksen opin ja käskyjen kanssa.

Sydämessään tunnusti Kustaa hänen sanansa oikeiksi, mutta hän ei
koskaan antautunut tunteidensa johdettavaksi. Tutki ensin, arveli
hän, ja tuomitse sitte.

Pian hän saikin tilaisuutta tutkimiseen.

Heti kuninkaanvaalin tapahduttua oli Johannes Magnus palannut
Roomasta. Paavi oli lähettänyt hänet legaattinaan Ruotsiin
vastustamaan siellä ilmaantunutta kerettiläisyyttä ja yleensä
pitämään huolta kirkon asioista.

Sten Sture nuorempi oli valinnut Johannes Magnuksen Kustaa Trollen
seuraajaksi ja lähettänyt, hänet saamaan vahvistusta paavi
Hadrianukselta. Hän palasi nyt paavin legaattina ja vastaanotettiin
suurilla kunnianosoituksilla Strängnäsissä.

Odotettiin että uusi legaatti ryhtyisi tutkimaan Kustaa Trollen
ja Kristian II:sen menettelyä Ruotsissa, sekä että ensimainitun
kuolemantuomio julistettaisiin, mutta siihen ei Johannes Magnuksella
ollut valtaa. Hänen tuli ainoastaan pitää huolta siitä, että usko
vahvistuisi ja kerettiläisyys hävitettäisiin.

Säädyt ilmoittivat tyytymättömyytensä ja legaatti sai palata Roomaan
kertomaan paaville, millä kannalla asiat olivat, sekä hankkimaan
itselleen laajempaa toimintavaltaa.

Samalla lähettivät säädyt ja neuvosto paaville kirjoituksen, jossa
he pyysivät vahvistusta ja vihkimystä synnynnäisesti ruotsalaisille
piispoille, piispoille jotka edistivät maan asukkaiden rauhaa
ja hyvää sopua paremmin kuin arkkipiispa Kustaa Trolle, joka,
väärinkäyttäen papillista arvoansa, oli yllyttänyt valtakuntaa sotaan
ja eripuraisuuteen, josta syystä he yksimielisesti olivatkin ajaneet
hänet maanpakoon.

Paavia he sitävastoin tahtoivat palvella, antaa kirkolle
takaisin sen vapauden ja puhdistaa sen niistä harhaopeista,
jotka yleisen sekasorron aikana olivat syntyneet. Mutta tämän
kaiken aikaansaamiseksi toivoivat he, että paavillisen istuimen
valtuutetulle, Johannes Magnukselle annettaisiin täysi valta ryhtyä
tarpeellisiin keinoihin kirkon saattamiseksi järjestykseen.

Kustaa kirjoitti itsekin paaville, lausui julki omansa ja kansan
ilon legaatin tulosta, mutta valitti ettei tämä ollut voinut saada
mitään aikaan ja pyysi sentähden kristikunnan isää vahvistamaan
tuomiokapitulien valitsemat piispat. Myöskin pyysi hän paavia
antamaan anteeksi apostoliselle kamarille tulevat maksot, koska
kirkot olivat perin köyhtyneet, taistellessaan vihollisiansa vastaan
kirkon vapauden puolustamiseksi ja kruunun oikeuksien suojelemiseksi.

Kustaa ei siihen aikaan laisinkaan ajatellut kirkon vapauksien
ja oikeuksien supistamista. Sen osoittaa parhaiten hänen
vahvistuskirjansa piispa Braskille, jossa hänelle vakuutetaan "kaikki
tuomiokirkon ja sen kapitulien oikeudet, vapaudet ja tilukset
kiinteimistöineen ja irtaimistoineen, semmoisina kuin esi-isät
niitä ovat nauttineet ja pitäneet, kymmenyksineen, sakkorahoineen,
maaveroineen, palvelijoineen, lampuoteineen, semmoisina kuin
edelliset kuninkaat, herttuat ja muut ruhtinaat ne suoneet ja
antaneet ovat".

Mutta nyt tapahtui käänne, jolla oli suuret seuraukset.

Johannes Magnus ei vielä ollut ehtinyt takaisin Roomaan, kun paavilta
saapui kirje, jossa kirkkorangaistuksen uhalla käskettiin Ruotsin
kuningasta asettamaan arkkipiispa Kustaa Trolle takaisin hänen
entiseen arvoonsa.

Kustaassa leimahti suuttumus, mutta hän vastasi tyynesti ja
varmasti, että pyhän paavillisen istuimen käsky tarkoitti sen rauhan
hävittämistä, jonka voittamiseksi juuri oli uhrattu veri ja henki.
Oli odotettu, että jollakin lailla ryhdyttäisiin rankaisemaan
Kristiania siitä että hän oli teurastanut piispat, mutta sensijaan
rupeaa paavillinen istuin puolustamaan arkkipiispa Trollea, joka on
pääsyy pahaan, ja tahtoo asettaa hänet Ruotsin kirkon etunenään...
"Me kunnioitamme roomalaisen kirkon arvoa niin suuresti, että
sen eteen olisimme valmiit uhraamaan veremme ja elämämme, mutta
arkkipiispa Trollen asettamista takaisin virkaansa tulemme kaikin
voimin, tarvittaessa, vaikka verellämme, vastustamaan." Kustaa
lisäsi, että vastauksesta tähän kirjeeseen tulisi riippumaan, "josko
apostolisen istuimen huolimattomuuden takia, meidän kuninkaallinen
mahtimme ryhtyy panemaan toimeen uskonpuhdistusta Ruotsin kirkossa."

Kardinaaleille lähetettiin vielä, ankarampi kirje; sitte asetettiin
tuomioistuin, joka juhlallisesti julisti Kustaa Trollen virkaansa
arvottomaksi, ja senjälkeen valittiin Johannes Magnus yksimielisesti
arkkipiispaksi. Hänen veljensä Olavi Magnus lähetettiin Roomaan
saamaan paavin vahvistusta, mutta se retki ei onnistunut. Ei paavi
myöskään tahtonut vahvistaa noiden ennen valittujen piispojen virkoja
ilman rahalunastusta.

Omituista on, että suurten mullistusten tapahtuessa, kun uuden ajan
järjestys työntää tieltään vanhan, mädäntyneen mahdin, tämän vanhan
mahdin johtajat aina itse, Rehabeamin tavoin, seuraavat hullujen
neuvoja. Paavivalta ei milloinkaan olisi voinut valita varmempaa
keinoa Ruotsin kansan rakkauden jäähdyttämiseksi kuin tyrkyttämällä
sen kirkon johtajaksi vihattua Kustaa Trollea.

Niinikään lankesi pyhälle istuimelle varjo, kun ei paavi suostunut
ilman rahalunastusta vahvistamaan vasta valituita piispoja heidän
virkoihinsa. Kansan tyytymättömyys ainaisesta rahankiskonnasta kasvoi
senkautta suuresti.

Ne, joiden virkoja ei roomalainen istuin ollut vahvistanut tai
vihkinyt, eivät saaneet toimittaa pappisvihkimisiä eikä muita
kirkollisia menoja, heidän vaaliaan ei ollut pakko tunnustaa,
vaan saattoi sen peruuttaa, heidän asemansa oli epämääräinen, he
riippuivat kokonaan kuninkaasta.

Piispa Brask taas valitti: "jos me irtaudumme roomalaisesta
istuimesta ja kirkollisesta yhteydestä, niin en käsitä, mihin voimme
päämme kallistaa".

Kun Vadstenan valtiopäivillä kuninkaan kruunaus tuli keskustelun
alaiseksi, huomattiin ettei löytynyt tarpeeksi monta vihittyä piispaa
sitä toimittamaan, sillä paavi ei ollut suonut heille vahvistusta
ilman maksoa. Kuningas kehoitti heitä jättämään asian siksensä, mutta
itse he joutuivat epäilykseen.

V. 1523 valittiin sentään tuomiorovastin mestari, Knut,
arkkipiispaksi ja Pietari Sunnanväder piispaksi Vesteråsiin. Skaran
piispaksi valittiin arkkiteini Maunu Haraldinpoika ja Strängnäsiin
sikäläinen tuomiorovasti Maunu Sommar.

Molemmat ensimainitut herrat eivät olleet viroissaan pitkäikäiset.
Taalalaisten voutiensa kautta sai kuningas käsiinsä useita
kirjeitä, joissa he olivat yllyttäneet kansaa kapinaan. Sentähden
ratsasti kuningas muutamien neuvostonsa herrojen seuraamana
viipymättä Vesteråsiin, näytti kirjeet piispalle ja kanikeille ja
julisti edellisen virkansa menettäneeksi sekä käski hämmästyneitä
raatiherroja heti valitsemaan uuden piispan.

Nämä eivät kiireessä tietäneet, kuka siihen sopisi; silloin ehdotti
kuningas Pietari Magnia, joka oli P. Pirkitan talon hoitajana
Roomassa ja joka sittemmin valittiinkin.

Uusi arkkipiispa joutui pian saman kohtalon alaiseksi kuin
vesteråsilainen piispa, hän ryhtyi liian lujasti puolustamaan viralta
pantua piispa Pietaria ja siitä Kustaa ei pitänyt.

Tiedämme että häntä seurasi Johannes Magnus.

Sillaikaa oli kuninkaan kansleri tuontuostakin käyttänyt hyväkseen
maassa vallitsevaa murrosaikaa ja kuninkaalle muistuttanut mikä
suuri uskonnollinen liike paraikaa oli Saksassa. Hän kertoi, että
muuan nuori mies, sepän poika Örebrosta, oli käynyt Lutherin luona
valmistumassa suurta uskonpuhdistustyötä varten. Hän oli muutamia
vuosia ollut diakonina Strängnäsin tuomiokirkossa ja oli kelpo mies.

-- Onko hän vielä siellä? kysyi kuningas.

-- Minun välitykselläni tuli hän johtajaksi kouluun, vastasi Lauri
Antinpoika.

-- Nyt muistan, vastasi kuningas, -- kuulinhan kerran hänen
saarnaavan Strängnäsissä ja mietin, mitä oppia se mahtoi olla,
mutta sitte minulle tuli niin paljon muuta ajattelemista... Mitä
arvelet, Lauriseni, jos me antaisimme hänen tulla tänne Tukholmaan,
saarnaamaan kirkossa; sitte saisi kansa itse tilaisuutta kuulla ja
verrata.

-- Olen jo kauvan toivonut, että armollinen kuninkaani päättäisi sen
tehdä.

-- Kerro minulle vielä jotakin tuosta Olavista.

Lauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi
hänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:

-- Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä
Laurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa
saapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan
sielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi
vapahdusta kiirastulesta.

-- Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?

-- Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan
hyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä
todellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.

-- Kerroppa vielä.

-- Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä
ja karkoittivat koko joukon surutalosta.

-- Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.

-- Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset,
lahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat
munkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.

-- Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?

-- Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän
vastasi: "en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että
hän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun
rukoukseni tähden".

-- Sehän on yleinen mielipide; he ovat heittäneet autuutensa asian
munkkien käsiin; sentähden heidän käy niin hullusti.

-- Ja pappisvalta kasvaa minkä jaksaa.

-- Koettakaamme sittenkin murtaa se: tulkoon Olavi tänne, niin
nähdään mitä saatetaan tehdä.

Olavi tuli. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänen
saarnata Suurkirkossa.

Ja kansaa tulvi kirkkoon. Sellaista oppia ei kukaan vielä ollut
saarnannut. "Kukaan meistä ei saa luottaa ihmisiin", huusi mestari
Olavi, "ei pyhään neitsyeen eikä muihin pyhimyksiin, vaan ainoastaan
totiseen Jumalaan ja häneen, jonka hän lähetti, Jeesukseen
Kristukseen!"

Toisen kerran hän lausui, että ripin tulee tapahtua sydämessä, yksin
Jumalan edessä, eikä papille.

Ja tämä uusi oppi läksi elävästä uskosta, palavasta vakaumuksesta;
tosin eivät monet sitä ymmärtäneet, mutta sillä oli kuitenkin
kummallinen vaikutusvoima.

Kuningas oli antanut rakentaa Olaville eri saarnatuolin Suurkirkkoon.
Ja tämä oli varmaankin kopan muotoinen, koska saarnaajasta puhuessa
yleisesti ruvettiin sanomaan "mestari Olavi kopassa".

Monasti tapahtui hänen saarnatessaan, että kiviä lensi saarnatuolia
kohti, mutta niistä ei yksikään tavannut, eikä Olavi liioin näyttänyt
pelkäävän. Mutta hyökkäykset vaikuttivat sen, että kansaa yhä enemmän
tulvi häntä kuulemaan

Papisto kirosi uuden opin, joka oli antikristuksesta ja hänen
joukostaan, ja piispa Brask kirjoitti kuninkaalle, että koska
luterilainen kerettiläisyys yhä enemmän näkyy voittavan alaa ja
koska siihen pääasiallisesti oli syynä muuan mestari Olavi, niin hän
välttämättömästi oli karkoitettava valtakunnasta ja ankara kuulostelu
pantava toimeen asian todellisesta tilasta.

Sitte pyysi hän kuningasta kieltämään kaikkien Lutherin
kirjojen ostamisen ja myymisen Ruotsin valtakunnassa, niin kuin
myös kieltämään kuninkaallisen suojeluksensa kaikilta hänen
opetuslapsiltaan, sillä "saksalaiset eivät ole omistaneet mitään
uskoa meidän tähtemme, emmekä me heidän tähtensä tahdo luopua
uskostamme".

Hän naulautti kirkkojen oville pitkin koko hiippakuntaansa avonaisia
kirjeitä, joissa mitä ankarimmin kiellettiin täällä hänen läänissään
myymästä tai ostamasta tai turmiollisesti levittämästä kristityn
kansan sekaan mitään Lutherin virsiä tai kirjoja.

Epäilys ja pelko vyöryivät tähän aikaan maassa niinkuin aallot
merellä ennen myrskyn uhkaamista. Mutta tyynenä istui kansleri Lauri
Antinpoika kuninkaan rinnalla kirjoittamassa kuninkaan käskyjä
piispoille, tuomiokapituleille ja luostareille.

Häntä vihattiin yhtä paljon kuin häntä pelättiin, mutta se ei
häntä liikuttanut; tyynesti katseli hän ajan kulkua ja kun Kustaa
tuodessaan maahan uutta oppia, pelkäsi liian äkillisillä käänteillä,
herättävänsä levottomuutta, niin hän heti riensi osoittamaan, että
päästäisiin samaan päämäärään, jos vaan oikein ymmärrettäisiin
selittää vanhaa oppia.

Tässä muutamia hänen kirjeitään.

Vadstenan luostarin munkit pyysivät hänen puoltolausettaan, jotta
kuningas sallisi heidän pitää kirkkonsa hopeat.

Kansleri vastasi, että he suuresti erehtyivät, jos pitivät kuninkaan
vaatimusta ryöstönä; jos he rahoista, jotka olivat aiotut lähimmäisen
hyödyksi, käyttivät sellaista nimitystä, niin eivät he ymmärtäneet
omia sanojaan, sillä kun he kutsuivat niitä kirkon rahoiksi, niin se
juuri oli samaa kuin kansan omaisuus.

Oli tullut tavaksi käyttää nimitystä "kirkko" pääpapeista ja
papistosta, joskus myöskin puhuessa käsin tehdystä rakennuksesta.
Mutta raamatussa ei puhuta muusta kuin ihmisten, "varsinkin
uskovaisten yhteydestä".

    "Kun siis puhumme kirkon rahoista, tarkoitamme niillä kansan
    rahoja. Ne varat, joista puhutaan Apostolien teoissa ja Paavalin
    kirjeissä, joilla lesket ja köyhät elätettiin, uskottiin
    palvelijoille, jotteivät apostolit, joiden tuli kuunnella
    Jumalan sanaa, antautuisi sellaisiin maallisiin toimiin. Mutta
    me, apostolien seuraajat, olemme poikenneet Jumalan sanasta ja
    ruvenneet käyttämään kirkon s.o. kansan rahoja ikäänkuin ne
    olisivat omiamme. Ja käyttäisimmepä edes, niinkuin apostolien
    palvelijat, niitä köyhän lähimmäisemme avuksi, vaan me koristamme
    niillä temppelien seiniä tai teemme niistä pyhimys-arkkuja ja
    öylättirasioita tai muita esineitä, jotka Jumala ehkä kerrassaan
    on kieltänyt, tai joita hän ei ainakaan missään ole kehoittanut
    tekemään, vaan joita ihmiset ovat keksineet, en tiedä, missä
    hengessä. Kuitenkin me kehumme vanhurskauttamme, vaikkei meidän
    tukenamme ole kuin ruoko, nimittäin pelkät totutut paavilliset
    säännöt, jotka eivät suinkaan ole suuremman arvoiset kuin pyhä
    raamattu."

    "Me papit ryöstämme Jumalan nimessä kansalta nämä rahat ja
    anastamme haltuumme niiden käyttöoikeuden, emme näiden varojen
    hoitajina vaan niiden omistajina."

    "Me kutsumme uskovaisten kokouspaikkaa Jumalan huoneeksi, mutta
    ei sentähden että Jumala asuisi huoneissa, jotka käsillä tehdyt
    ovat, vaan sentähden että hänen palvelijansa sinne kokoontuvat
    kuulemaan hänen sanaansa. Me toimimme jumalattomasti, jos me,
    nähdessämme kansamme vaarassa, pidämme velvollisuutenamme säästää
    kirkon hopeita, jotka viholliset ja varkaat voivat viedä,
    sillaikaa kun me annamme lähimmäisemme, jota Kristus on käskenyt
    meidän rakastaa ja jonka edestä hän on uhrannut verensä, kärsiä
    väkivaltaa, nälkää ja janoa."

    "Pitääkö Jumala sitte enemmän huolta kivistä ja kannoista kuin
    ihmisistä? Suokoon Jumala, että me papit yhtä tarkasti pitäisimme
    huolta lähimmäisemme autuudesta kuin rahojen säästämisestä!
    Jumalatonta jumalisuutta on käyttää kirkon omaisuutta komeisiin,
    jopa ylellisiinkin rakennuksiin eikä avuksi uskovaisille!
    Toisin menettelivät vanhat Israelin kuninkaat Joas ja Hiskia:
    toinen lähetti Syyrian kuninkaalle Hasaelille kaikki temppelin
    aarteet, jotta Hasael jättäisi Jerusalemin rauhaan; toinen
    rikkoi Herran temppelistä kaikki astiat ja omat lahjoittamansa
    kultalevyt ja antoi ne Assyrian kuninkaalle. Kumpaakaan ei
    pyhissä kirjoituksissa soimata siitä, että he alamaisilleen
    ostivat maailman kalleimman aarteen, nimittäin rauhan. Mutta
    nyt leimataan kristitty ruhtinas, joka toimii niinkuin he,
    kirkonvarkaaksi."

Hän lausuu totuuden rohkeasti ja säälimättä. Uudesta opista
kirjoittaa kansleri kirjeensä lopulla, että kuningas, käydessään
Vadstenassa, ikäväkseen kuuli joko jossakin saarnassa tai
yksityisessä keskustelussa lausuttavan, että hänen valtakuntaansa
olisi levitetty huonoa oppia; mutta kuninkaan tahto on, ettei
tuollaisia kevytmielisiä sanoja lausuttaisi, jottei kansaa
eksytettäisi. Uusia kirjoja, olkoot ne Lutherin tai muiden, ei
pitänyt tuomita ennenkuin ne tarkasti oli luettu ja tutkittu. Jos
niistä löytyisi jotakin, joka soti totuutta vastaan, niin se raamatun
sanalla oli todistettava, "sillä", sanoo kuningas, "vaikken uudesta
opista, jota kutsutaan Martin Lutherin opiksi, tiedäkään paljon,
niin siitä vähästä, mitä olen kuullut, olen voinut päättää, että
Martin on siksi suuri, etteivät yksinkertaiset ja oppimattomat miehet
voi ruveta todistamaan häntä vastaan, sillä hänen tukenaan ovat
kirjoitukset, eivät brigittiriläiset eivätkä muut, vaan jumalallisten
kirjoitusten aseet".

"Karttakaamme esiintyä tylsillä aseilla tai melkein aseettomina
sitä vastaan jolla on hyvät aseet, sillä silloin talonpoikainen
yksinkertaisuutemme, joka tähän saakka on ollut kätkössä, äkkiä
paljastuu kaikille, ja me joudumme joka miehen hampaihin ja yleisen
naurun alaiseksi. Silloin tulee viimeinen villitys ensimäistä
pahemmaksi. Raamattu sanoo: tutkikaat sitä mikä hyvä on ja kätkekäät
se, tutkikaat henkiä, ovatko ne Jumalasta. Se joka opettaa toisin,
tekee minun mielestäni vastoin pyhää raamattua eikä tahdo päästää
totuutta päivän valoon."

Tässä kuninkaan kirjeessä lausutaan suoraan julki uskonpuhdistuksen
suuri periaate, ajatuksen ja tutkimuksen täydellinen vapaus.

Antaaksemme lukijalle käsityksen piispojen vallasta ja voimasta,
lainaamme Rhyzeliuksen kronikasta sen, mitä hän lausuu piispa
Braskista.

1:o) Hänen asemansa hallituksessa ja valtakunnan neuvostossa oli
korkea, hän oli likinnä arkkipiispaa ja ylempänä valtionhoitajaa,
joka kutsui häntä Teidän Armoksenne ja Teidän Herraudeksenne ja
talutti häntä hänen oikealla puolellaan.

2:o) Hän oli hyvin oppinut sekä valtiollisissa asioissa että
historiassa, jonka lisäksi kaunopuheinen ja varovainen, jonkatähden
tuskin kukaan uskalsi vastustaa hänen tahtoaan, mikä usein tuli esiin
tärkeissäkin asioissa.

3:o) Hän oli sangen rikas, varakas ja mahtava; itsellään hänellä
oli paljon taloja ja tiluksia, jotka hän oli joko perinyt tai
ostanut, mutta piispana hän, niinkuin Henricus Tidemann ja hänen
muut edeltäjänsä, hallitsi miltei lukemattomia taloja ja tiluksia
pitkin koko hiippakuntaa, ja niissä vallitsi erityinen piispallinen
hovikomento. (Sitte lueteltiin 12 hiippakuntaa, joihin kuului 60,
jopa 100 taloa tai tilusta myllyineen, torppineen, saarineen,
kalavesineen j.n.e.)

Ja kaikista näistä tiluksista, kaikilta niihin kuuluvilta
talonpojilta ja torppareilta kantoi piispa Brask veroa ja häntä
toteltiin kuin hallitsevaa ruhtinasta, koska paavit pannan uhalla
olivat kieltäneet maallista esivaltaa verottamasta tai käskemästä
piispan kartanoiden alustalaisia vaan olivat ne kaikki piispan
välittömiä alamaisia, velvollisia häntä kuulemaan ja tottelemaan.

Kaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja
ja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä,
leipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita,
humalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä
ja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa
piispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä
ammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ,
camerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja
rehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita,
kuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja,
palvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja
portinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja,
asestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita,
partureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt
toimensa.

Sitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka
lisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen
poikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi
kuin itse valtionhoitajan.

Hänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa
ja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus,
cantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat
varakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat
heille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä;
myöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui
piispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos
tahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka
ulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja
joiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita
sellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi
pitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.

"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli
60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri
määrä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia." Kuningas
Kustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut
kolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.

Tuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa
vastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan
sisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan
asettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan
viekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä
tarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle,
sekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille.
Onneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja
molemmat luottivat Jumalan apuun.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta.
Ennen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta
valittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään
tyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.

Tämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti
kotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti
hänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti
noudattaa kuninkaan tahtoa.

Alussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli
Tukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian
rikkoivat hyvän järjestyksen.

Uskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen
vapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia
asioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia.
Levottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.

Ajan lahkolaisia olivat varsinkin uudestakastajat, jotka, niinkuin
nykyajan baptistit, olivat sitä mieltä, ettei kastamisen tullut
tapahtua lapsuudessa, vaan vasta kypsyneemmässä iässä.

Sitäpaitsi hylkäsivät he raamatun siitä syystä, että kirjain
kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. He itse olivat välittömässä
yhteydessä ilmestysten kanssa ja julistivat, että nyt oli taivaan
valtakunta koko ihanuudessaan ja kirkkaudessaan lähestynyt, kun
paavillisuus epäjumalanpalveluksineen ja inhoittavine ulkonaisine
menoineen oli kukistettu.

Hollannissa ja Saksassa olivat nämä haaveilijat saaneet paljon
seuralaisia, varsinkin alemmista kansanluokista. Nyt muutamia heistä
turkkuri Melchior Rinkin ja kauppias Bernhard Knipperdollinckin
johdolla oli saapunut tänne. Molemmat johtajat olivat oppimattomia
miehiä.

Ei tiedetä, miten heidän onnistui päästä Johanneksen kirkkoon, mutta
siellä he esiintyivät, käyttäytyen kuin mielipuolet.

Kuningas oli uskonut Olaville kaupungin sinetin, hän olisi siis
voinut kieltää heidän esiintymisensä, mutta hänellä ei mielestään
ollut siihen oikeutta.

-- Kansan täytyy itsensä saada nähdä ja koetella, sanoi hän.

Mutta tietämätön joukko, joka oli täyttänyt kirkon ääriä myöten,
kuunteli, katseli ja ihmetteli ulkomaalaisten saarnaa ja heidän
hurjat purkauksensa viehättivät kuuntelijoita siihen määrään, että he
uskoivat saarnaajien jumalallisiin ilmestyksiin.

Pian syttyi kiihko muihinkin ja suutarit, räätälit, nahkurit
ja muut käsityöläiset rupesivat hengen voiman vaikutuksesta,
niinkuin he sitä nimittivät, saarnaamaan; toiset Mustien veljesten
luostarissa, toiset kaupungissa, toiset esikaupunkien kirkoissa ja
kappeleissa. Uudestakastajat tahtoivat kirkoista hävittää kaiken
maallisen koreuden ja heidän mielipiteensä voitti voittamistaan alaa
kiihoittuneessa kansassa.

Olavi ja Mikael katselivat levottomina kasvavaa liikettä. Kansa oli
jättänyt heidät ja antautunut uusien vaikutusten alaiseksi. Heidän
lempeihin varoituksiinsa ja nuhteihinsa tuli vastaukseksi vain
uhkauksia ja röyhkeitä haukkumasanoja.

-- Yksinkertainen kansa ei voi eroittaa oikeaa väärästä, sanoi
Mikael; -- tämä oppi voi viedä sen aivan harhaan.

-- Näyttää kyllä siltä, vastasi Olavi, -- mutta Jumala on
antanut ihmiselle järjen, jotta hän itse ajattelisi ja päättäisi
henkielämänsä asiat; me emme ole oikeutetut kieltämään häntä sitä
tekemästä.

-- Kuuleppa mikä melu kadulla! Tullaan varmaan syyttämään meitä.

-- Mutta mitä Kyösti kuningas sanoo?

-- Minäpä luulen että munkit ovat osallisina pelissä, jotta me
joutuisimme epäluulon alaisiksi.

-- Sitä minä en usko.

-- Heistä saattaa uskoa mitä tahansa!

-- Saattaa tosin, vastasi Olavi taistellen itseänsä vastaan, -- mutta
Mikael, miten me voimme vaatia vapautta omalle opillemme, jollemme
osoita kunnioitusta toisinajatteleville?

Eräänä päivänä, kun Olavi ja Mikael juuri olivat levottomasti
harkitsemassa, mitä olisi tehtävä, tuli heidän luokseen muutamia
kirkonpalvelijoita ilmoittamaan, että Suurkirkon eteen oli
kokoontunut raivoisa kansanjoukko, joka uhaten ja kirkuen vaati, että
ovet avattaisiin.

-- Onneksi ovat ne hyvin lukitut, sanoi Olavi, -- rientäkäämme sinne.

Hirveä melu tuli heitä vastaan, mutta takatietä pääsivät he kirkkoon.
Ulkopuolella vallitsi mitä villein rähinä, tuontuostakin kuului
valitus- ja hätähuutoja.

He astuivat likemmä ja saattoivat nyt kuulla, mitä puhuttiin.

-- Maailman loppu on tulossa, lausui naisääni.

-- Miksi tuollainen kerettiläinen tulee ruotsinkielellä saarnaamaan
Jumalan sanaa?

-- Jotta me ymmärtäisimme, kuului naurava miesääni.

-- Emme ole ennenkään ymmärtäneet, eikä meidän nytkään tarvitse
ymmärtää, intti siihen se, joka ensin oli puhunut.

-- Kuka olisi luullut, että Kyösti kuningas rupeisi suosimaan
pakanoita? kuului uusi ääni.

-- Hän taitaa itsekin olla pakana, koska kerran hän perjantainakin
syö lihaa ja antaa käyttää kirjavia ja avokaulaisia vaatteita
hovissaan, huusi taas toinen.

Samassa kuului jymisevä ääni:

-- Oletteko kuulleet, hyvät ystävät, että nuo evankeeliset papit ovat
juoksennelleet pitkin kaupunkia yllyttämässä kansaa. He uhkaavat
karkoittaa kaikki munkkimme ja pappimme.

-- Pyhä Jumalan äiti! huudettiin joka taholta.

-- Lienee meillä toki oikeus pitää munkkimme, koska kerran me heidät
maksamme! huusi käheä ääni.

-- Kerrotaan hänen antaneen sellaisen käskyn, että kaikki pyhät kuvat
ovat ryöstettävät kirkoista ja sulatettavat, jotta niistä sitte
tehtäisiin kerettiläisen Lutherin ja hänen joukkionsa kuvia.

-- Niin, kirkui kimakka ääni, -- kerrotaan myöskin, että hän tahtoo
pois piispat ja papit, jotka ovat kansan puolella, ja hankkii tänne
ulkomaalaisia, jotka sortavat sekä porvareita että talonpoikia.

-- Vai on se sillä tavalla, huudahti muuan, joka äänestä päättäen oli
taalalainen; -- no, kyllä me taalalaiset sitte näytämme, että meillä
vielä on tallella piikkejä ja talikoita, joilla voimme ajaa sekä
mestari Olavin että koko luterilaisen joukon valtakunnasta.

-- Mutta emmekö nyt todenteolla menisi kirkkoon? huusi ensimäinen
karkea ääri.

-- Ovi rikki, jollei muu auta!

Nyt pääsi mitä kamalin sekamelska valloilleen; kirveet, rautakanget
ja seipäät syöstiin ovea vastaan, joka vihdoin kamalalla jyrinällä
avautui.

Likinnä olevat menivät nurin, sillä ovet avautuivat sisäänpäin,
seuraavat kaatuivat heidän päälleen ja sotkeutuivat joukon alle.
Huudot, valitukset, kiroukset ja uhkaukset kaikuivat samana
sekamelskana.

Hirveällä melulla oli kansanjoukko vihdoin syössyt kirkkoon.

Mutta samassa se pysähtyi, ikäänkuin häveten tekoaan.

Kirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia
varjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan
leiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin
hän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta
olivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua
pyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:

-- Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!

-- Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.

Ja ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi
kansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne
tuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle;
taulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin
kappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut
hakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.

Vimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma
villejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät
nyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten
pelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan
haavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet
kasvot, päästivät.

Kamalalta näyttikin.

Olavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt
tunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin.
Pian kuului hänen voimakas äänensä:

-- Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te
tunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?

-- Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta
taholta.

-- Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.

-- Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. -- Te pidätte itseänne
kristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko
että Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?

-- Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.

-- Ei, ei, huusivat toiset, -- älkää kuulko häntä, hän on petturi!

-- Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti
Olavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista
pyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja
uhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli
kutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.

Mutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.

Äkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla
äänellä:

-- Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne
aina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan
suojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät
saattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!

Olavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt
hän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.

Mutta hänet nähdessään huusi munkki:

-- Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa,
paetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa
saastuttaa tämän pyhän huoneen!

Ja naiset ja lapset nousivat kauhistuneina ja huusivat:

-- Pois, pois täältä!

-- Oletteko mielettömät? huusi Olavi.

-- Hän pilkkaa Jumalaa, olkoon hän kirottu! huusi munkki ja syöksyi
ulos.

-- Olkoon hän kirottu! kaikui sadoista suista ja kaikki pakenivat
kuin myrkyllistä käärmettä. Muutaman minuutin kuluttua oli kirkko
tyhjä; mutta koko kaupungissa vallitsi mitä kamalin vimma.

       *       *       *       *       *

Sellaisessa tilassa tapasi kuningas pääkaupunkinsa, kun hän palasi
Malmön kokouksesta. Hänen viisas varovaisuutensa pelkäsi kaikkea
liioittelua ja varsinkin hurjaa haaveilua, joka vie terveen
järjen aivan harhaan; sentähden hän paikalla oivalsi, että kansa
näiden rajujen tapahtumien jälkeen vieläkin vastenmielisemmin
katselisi oppia, joka häiritsi maan rauhaa ja matkaansaattoi hurjia
levottomuuksia.

Kuningas kutsutti heti luokseen Olavi Pietarinpojan ja Mikael
Lagerbernin ja nuhteli heitä ankarasti heidän leväperäisyydestään
ja velttoudestaan. He koettivat kyllä puolustautua, mutta olivat
kadottamaisillaan kuninkaan suosion.

Heidän poistuessaan huomautti hän, etteivät he kelvanneet
järjestyksen valvojiksi.

Sitte kutsuttiin Melchior Rink ja Knipperdollinck kuninkaan eteen ja
kuningas kysyi heiltä, kehoittiko todellinen uskonto ja jumalanpelko
ihmisiä raivoamaan ja viettelemään kansaa sellaiseen haaveiluun, että
se raivosi kuin pahan hengen riivaamana.

He koettivat kyllä puolustautua, mutta kuningas uhkasi heitä
kuolemanrangaistuksella, jos he vielä kerran laskisivat jalkansa
Ruotsin maaperälle.

Ensin heidät suljettiin vankeuteen, mutta sitte he ja koko heidän
joukkonsa karkoitettiin valtakunnasta.

Pääkaupungissa vallitsi taaskin rauha, Lutherin oppia saarnattiin
esteettömästi, virsiä veisattiin ruotsiksi ja luostarien arvo aleni
alenemistaan. Näytti siltä kuin myrsky vain olisi puhdistanut ilman.
Raittiimmat tuulet pääsivät puhaltamaan maahan ja monet, jotka tähän
saakka olivat epäilleet, päättivät nyt ruveta palvelemaan sitä
Jumalaa, jota ei saattanut laahata loassa niinkuin pyhiä kuvia, joita
he tähän asti olivat palvelleet.

Mutta maaseudulla, varsinkin Uplannissa, jonne huhu Tukholman
uskonnollisista riennoista oli levinnyt, oli tyytymättömyys suuri
ja kansa sanoi mieluinten tahtovansa pitää munkkinsa ja pappinsa.
Nämä taas käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kuvailivat uutta oppia
mitä räikeimmillä väreillä, syyttäen kuningasta kaikista ajan
vallattomuuksista.

Rauhoittaakseen mieliä päätti Kustaa matkustaa likeisimpiin
maakuntiin; kaikkialla kokosi hän kansan ympärilleen ja kertoi,
ettei oppi jota saarnattiin, laisinkaan ollut mitään uutta; se oli
sama oppi, jonka Kristus ja hänen apostolinsa itse olivat meille
opettaneet ja jota esi-isämme olivat tunnustaneet. Hän kehoitti
evankeelisia pappeja varovaisuuteen: ei pitänyt herjata paavia ja
hänen piispojaan, sillä silloin kansa paikalla luuli saarnattavan
uutta oppia. Ei myöskään pitänyt esiintyä melulla. Suurin osa
pappeja ei oikein ymmärtänyt opettaa kansalle Jumalan sanan
todellista tarkoitusta ja sisältöä; muutamat puhuivat pyhimyksistä
ylenkatseellisesti, toiset kirosivat hyvät työt ja enimmät viettivät
pahentavaa, huonoa elämää, josta hän ankarasti kehoitti heitä
luopumaan.

Kronikassa sanotaan: "varma on, että jollei hän olisi pitänyt
käsissään evankeelisen opin ohjaksia, niin se kokonaan olisi
hävinnyt". Hän oli kansalleen sekä ylimmäinen pappi että kuningas.

Joulun aikaan läksi kuningas Upsalaan. Hänen seurassaan oli Olavi
Pietarinpoika ja useita valtion neuvoston jäseniä. Hän oli jo ennen
pyytänyt, että pidettäisiin keskustelu muutamien katolisen kirkon
puolustajien ja Olavi Pietarinpojan välillä.

Kristikunnassa vallitseva yleinen erimielisyys oli nimittäin syvästi
koskenut häneen ja hän tahtoi tietää, mikä siihen oikeastaan oli
syynä.

Saadakseen kuulla molemminpuoliset syyt ja perusteet oli hän pannut
toimeen tämän julkisen, oppineen ottelun. Upsalan tuomiokapituli oli
edustajakseen valinnut jumaluusopin professorin, tohtori Pietari
Gallen, joka oli erittäin taitava skolastisessa filosofiassa. Tämä
rohkea mies oli koko tarmollaan valmis puolustamaan kirkon oikeuksia.

Ottelu koski niitä katolisuuden tärkeimpiä kysymyksiä, joita
luterilaiset vastustivat.

Tohtori Galle vetosi kirkko-isiin, Olavi Pietarinpoika ei sanonut
tunnustavansa muita todistuksia kuin niitä, jotka perustuivat
raamattuun.

He ottelivat kiivaasti, kertoo kronikka, mutta perinpohjaisilla,
selvillä ja voimakkailla todistuksillaan voitti Olavi vastustajansa.

Tämä oli ensimäinen julkinen taistelu uuden ja vanhan opin välillä
ja sitä jatkui sitte sekä suullisesti että kirjallisesti. Varsinkin
oli kaksitoista pykälää, joista ei voitu sopia. Ne antoi kuningas
kirjoittaa ja lähettää useille miehille kummastakin puolueesta,
pyynnöllä, että jokainen antaisi vastauksensa, esittäen syynsä ja
perustuksensa.

Tohtori Gallelle kirjoitti kuningas erityisesti, kun hän sitte
hänelle lähetti kysymykset.

"Koska te olette jumaluusopin tohtori ja oppinut, niin teidän
velvollisuutenne on opettaa meitä maallikoita niissä asioissa, joita
meidän sielumme autuudeksi, täytyy tietää."

Olavi Pietarinpojan vastaukset olivat perinpohjaiset ja laveat ja
niissä hän kumosi Pietari Gallen väitteet.

Kuninkaan tarkoitus oli luultavasti tulevaisuudessa kutsua kokoon
koko maan oppineet ja papiston ja heille näyttää nuo vastaukset,
jotta he harkitsisivat ja päättäisivät, mikä olisi oikeinta; siten
tulisi riita ratkaistuksi ja jokainen tietäisi, mille puolelle
kallistuisi.

       *       *       *       *       *

Tässä täytyy meidän siirtyä hiukan taaksepäin, siihen päivään,
jolloin uudestakastajat ryntäsivät Suurkirkkoon.

Olavi oli juuri lähtemäisillään kirkosta; hänen mielensä oli
alakuloinen ja surullinen, ei sentähden että hän olisi epäillyt
oppiaan, vaan siksi että hän epäili taitoaan sen saarnaamiseen;
hän oli levoton, mutta ei siksi että hän olisi epäillyt oppinsa
lopullista voittoa, vaan hän oli huolissaan omasta heikkoudestaan
ja mitättömyydestään; hän ei pelännyt pilkkaa, jonka alaiseksi hän
pian oli joutuva, vaan sitä, että uskonpuhdistuksen suuri työ hänen
kauttaan keskeytyisi. Yhä tummempien varjojen peittoon painui kirkko
ja yhä raskaampina lankesivat varjot hänen sydämelleen. Silloin
kuului äkkiä sivukäytävältä nuortea ääni:

-- Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.

-- Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä
vastaan.

-- Suuri Jumala! neiti Kristina!

-- Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä
täältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen
palvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te... Olin
piilossa saarnatuolin takana...

Olavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän
muisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli
ollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui
porvarina.

Raju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi
saattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut
tapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä
avasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen
hänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän
luonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että
hänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin
ystävyys syntyi heidän välilleen.

Mutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin
muutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti
kuin Strängnäsissäkin.

Hän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka
hän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut
uskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen... hänellä saattoi vielä olla
paljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?

Tänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän
tytön kättä likemmä.

-- Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina
levottomasti.

-- Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt
paeta minua.

-- Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.

-- Miksi?

-- Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen
totuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.

-- Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti
on helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut
katseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän
silmäyksenne.

-- Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi,
mutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; --
viipyypä se isä kauvan!

-- Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, --
minusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni
tänä elämäni katkerimpana hetkenä... Kristina, minä rakastan sinua
koko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani
seurata minua elämän retkelle?

-- Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon
rukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi...

Olavi sulki hänet syliinsä.

-- Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa
pannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko
sinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?

-- Jos sinä pyydät minua vaimoksesi, mestari Olavi, niin olen varma
siitä että se on oikein, ja mielelläni suostun siihen jo huomenna,
vaikkapa tänään, jos tahdot. Sillä minä tulen sinua rakastamaan niin
kauvan kuin sydämeni sykkii ja silmäni näkee; yksin kuoleman unessa
tulen uneksimaan sinusta.

Yhä lämpimämmin sulki Olavi hänet syliinsä.

-- Kristina, jos sinä tietäisit, mikä ilo on vallannut sieluni.
Kaikki epäilykset ovat poissa... rohkeus ja luottamus ovat heränneet,
nyt tunnen että uskallan katsella tulevaa taistelua silmiin... Ja
sinulla, Kristina, on siinä osallisuutesi; se on tapahtunut Jumalan
ja rakkauden voimalla.

Martti Skinnare antoi ilolla tyttärensä nuorelle papille, mutta
päätettiin pitää asia salassa, kunnes Olavi saisi sen uskotuksi
kuninkaalle.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä Upsalassa, kun he olivat kahdenkesken, rohkaisi Olavi
mieltään ja kertoi.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi tyytymättömästi:

-- Luulin ettei sinulla olisi aikaa enempää kuin minullakaan ajatella
sellaisia.

-- Ei ole ketään joka ajattelisi minun puolestani, vastasi Olavi,
joka aina oli kuullut huhuttavan, että kuningas menisi naimisiin,
milloin minkin neitosen kanssa.

-- Se olisikin varmaan turhaa, koska kerran sinä itse olet ryhtynyt
pitämään asiasta huolta. Mutta oletko tarkkaan ajatellut?

-- Raamattu ei sitä kiellä.

-- Tiedän sen kyllä, mutta papit.

-- En kysy heidän neuvojaan. Kuningas vaipui hetkiseksi ajatuksiin.

-- Selibaatti on inhoittava laitos ja voithan sinä, yhtä hyvin kuin
joku toinenkin, murtaa jään.

-- Olen puhunut kanslerin kanssa ja hän on melkein jo luvannut
toimittaa vihkimisen.

-- Minun kelpo Laurini!... Mutta sinäpä et olisikaan helposti saanut
toista hänen sijaansa.

Sitte kyseli kuningas kuka morsian oli, mitä säätyä, j.n.e.

Päätettiin että vihkiäiset tapahtuisivat Suurkirkossa, mutta salaa,
jottei syntyisi melua ja häiriötä, niinkuin muuten saattaisi tapahtua.

-- Mutta vielä yksi asia! sanoi kuningas; -- sen pitää tapahtua
silloin, kun minä olen poissa Tukholmasta.

-- Kuinka kauvan viivytään Upsalassa?

-- Luultavasti muutamia viikkoja.

-- Ehkä minä heti saan lähteä.

-- Sinulla näkyy olevan kiire, sanoi Kustaa nauraen, -- no niin,
lähde vaikka huomenna ja tule onnelliseksi!

-- Kuninkaani! Olavi suuteli kuninkaan kättä, -- miten hartaasti
toivon teille yhtä suurta onnea!

-- Kuninkaat eivät saa seurata sydämen ääntä, heidän pitää naida
niin, että siitä koituu hyötyä valtakunnalle... Onneksi, lisäsi
hän, -- on sydämeni vapaa ja minut saa naittaa koska tahansa, jos
politiikka vaatii... Hän oli sillaikaa avannut kallisarvoisen rasian,
joka seisoi pöydällä, ja siitä ottanut jalokivillä koristetun
ristin: -- anna tämä morsiamellesi, puhui hän sitte, -- mutta sano
hänelle, että kuninkaan lahja vastaiseksi on pidettävä salassa.

Olavi kiitti vieläkin ja aikoi lähteä.

-- Muista, sanoi kuningas, -- että sinulla on paljon tekemistä ja
sinä saat yhtä tehdä, mutta et toista laiminlyödä... Ymmärrätkö?

-- Koska kuningas käskee minua palaamaan?

-- Sen saat tietää kansleriltani... teidän pitää työskennellä yhdessä.

-- Ja hyvää kyytiä.

Olavi läksi ja Kustaa alkoi miettien astella edestakaisin huoneessa.
"Hän tekee oikein", puheli kuningas itsekseen, "tyhjää on aina
olla yksin... mutta enhän minä ole yksin... onhan minulla Lauri ja
Olavi... mutta kokonaan luottaa toiseen, kokonaan uskoutua hänelle,
arvata ajatukset toistensa silmistä, sulautua samaksi sieluksi toisen
kanssa -- se on maallista onnea suurempaa, se on autuutta. Tulenkohan
minä milloinkaan kokemaan sitä?... Niin, Olavi tekee oikein, ja minä
toivotan hänelle onnea!"

Siinä kuninkaan ajatus keskeytyi, sillä tuli vieraita, mutta hän oli
koko päivän tavallista iloisempi ja hellämielisempi.

Jokainen joka tahtoi puhua hänen kanssaan uskonnollisista asioista,
oli aina tervetullut, ja nyt hänen vakava päätöksensä oli, että Uusi
Testamentti käännettäisiin ruotsinkielelle, jotta jokainen itse
alkulähteestä saisi ammentaa valistusta.

Usein tulivat oppimattomat papit kaikessa alamaisuudessa kertomaan
kuninkaalle, että kansa tietämättömyydessään oli paljon onnellisempi
kuin jos sen käsiin annettiin niin vaarallinen kirja kuin raamattu;
he eivät lukisi sitä kuin omaksi vahingokseen ja viimeinen häiriö
tulisi ensimäistä pahemmaksi.

-- Mutta pappien ammattihan on selittää tietämättömille, mitä eivät
he ymmärrä, vastasi kuningas, luoden kysyjään katseensa.

-- Kyllä, mutta hullu voi tehdä niin monta kysymystä, ettei kymmenen
viisasta saata vastata niihin.

-- Tarkoitatteko että papiston oppi sitte on niin suuri; minulle on
kerrottu että useat papit ovat niin tietämättömät, etteivät osaa
edes lukea, vielä vähemmin selittää pyhää raamattua; minä puolestani
luulen että käännös raamatusta äidinkielelle olisi erittäin hyvä; vai
miten te arvelette?

Vastaukseksi tuli tavallisesti epäselvä mutina ja kysyjä läksi
tiehensä, tehden tuhansia kumarruksia ja iloiten siitä että eheänä
pääsi pois.

Arkkipiispa oli iloinen, tyytyväinen herra, joka täysin siemauksin
nautti loistosta ympärillään.

Kuningas läksi kerran häntä tervehtimään ja hän vastaanotti hänet
niinkuin ruhtinas toisen ruhtinaan. Suuri joukko palvelijoita juoksi
edestakaisin loistavissa suojissa ja mitä jaloimpia viinejä ja
harvinaisimpia herkkuja tarjottiin.

Mutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua
kahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet
salakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin
komeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja
asettui itse mukavaan tuoliin.

Kuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti
arkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen
käännöksen Uudesta Testamentista.

Johannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.

-- Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko
raamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; -- en tahtoisi uskoa
ruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten
ravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.

Piispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja --
puolueellinen.

Mutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen,
kummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät
osanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka
huonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. "Siitä en
puhukkaan", jatkoi hän, "kuinka paljon tällaisten isien aviottomia
lapsia lankeaa seurakunnan niskoille".

Arkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut
ainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia;
vihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät,
jovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän
silmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi
sanaakaan puolustukseksi.

-- Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, --
ja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää
viivytelkö sen aikaansaamista.

-- Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra
Johannes.

Kuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet
arkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän
oli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet
helmasynnit... eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen
niin ankarasti... ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se
ollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat
siten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti...
sillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen
Brask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!

Muutamia päiviä sen jälkeen kierteli kautta koko Ruotsin huhu, joka
oli niin mahdoton, ettei kukaan viisas ihminen voinut sitä uskoa;
hurskaat tekivät sen kuullessaan ristinmerkin ja kysyivät toisiltaan,
oliko maailman loppu käsissä, ja kun sama huhu havaittiin todeksi ja
se saapui piispa Braskin luo, niin se hänessä herätti suurinta kauhua
ja pelästystä.

Mestari Olavi, diakoni Olavi, Tukholman Suurkirkon opettaja,
oli vastoin kaikkia pyhän kirkon käskyjä ja määräyksiä mennyt
avioliittoon!

Piispa Brask kirjoitti kuninkaalle ja huomautti, miten paljon
pahennusta se herättäisi kirkossa ja seurakunnassa. Hän koetti
kuninkaalle selittää, mikä häiriö tulevaisuudessa syntyisi, kun
tuomarin lain mukaan esimerkiksi perintökysymyksissä täytyi kohdella
pappislapsia samalla tavalla kuin aviottomia lapsia. Ja kun asiassa
sitte vedottaisiin kuninkaaseen, niin miten hän menettelisi?

"Sentähden", lopettaa piispa kirjoituksensa, "ei mestari Olavin
avioliitto ole oikea eikä laillinen, vaan on hän kirkkolain mukaan
julistettava pannaan. Pankaa nyt siis Jumalan tähden tämä asia
kuntoon, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii, ja minä toivon että
kaikkivaltias Jumala antaa Teille armonsa, että te voisitte toimia
valtakunnan kunniaksi ja omaksi ansioksenne Jumalan edessä ja
kaikkien valtakunnan hurskaiden suojeluspyhien edessä, jotka teitä
kaikesta pahasta varjelkoot."

Kuninkaan vastaus ei viipynyt.

"Te kirjoitatte mestari Olavin avioliitosta; me emme siitä tietäneet
mitään, ennenkuin se oli tapahtunut, sillä me olimme sillaikaa
Upsalassa. Mutta heti kun saimme kirjoituksenne, kutsuimme hänet
eteemme, näytimme kirjoituksenne ja pyysimme kysyä, kuinka hän
aikoi puolustaa tekoaan vanhojen tapojen edessä. Hän vastasi
silloin voivansa puolustautua Jumalan lain edessä ja vakuutti, että
oikeudenmukainen tuomari hänet löytäisi syyttömäksi, jos Jumalan
lakia pidettäisiin ihmisten lakeja pyhempänä."

"Koska kerran hän sanoo", lisää kuningas, "tahtovansa oikeuden edessä
vastata teostansa, niin emme voi kieltää häneltä sitä; jääköön hänen
huolekseen, miten hän voi puolustautua. Mutta koska te kirjoitatte
että hän tämän tekonsa vuoksi on julistettava kirkonkirouksen
alaiseksi, niin meidän täytyy sanoa, että se meidän vähäisen järkemme
mukaan on kummallista, että ihminen julistetaan pannaan avioliiton
tähden, jota Jumala ei ole kieltänyt; mutta haureus, naisenraiskaus
ja muut ilkityöt sallitaan paavin laissa, vaikka olemme kuulleet
että niitä jotka näihin lankeevat, ulkomailla suuresti halveksitaan.
Ja koska olemme kuulleet, että ulkomailla tapahtuu paljon sellaisia
avioliittoja, niin arvelemme että täällä meilläkin vähitellen
ruvetaan harkitsemaan, mikä on oikein ja mikä väärin, jotta me
tietäisimme, miten meidän tulee menetellä."

"Teidän kirjoituksenne ei voi tarkoittaa yksin mestari Olavia, sillä
eihän hänen avioliittonsa saata tuottaa paljonkaan vahinkoa, vaan
tarkoitatte te varmaankin meitä ja iloitsette siitä että voitte
leimata meidät siksi, jona meitä pidätte... Toivomme kuitenkin, että
kirjoituksestanne huolimatta muille ihmisille selitätte menettelymme
parhain päin. Heitän Teidät Jumalan haltuun. Kirjoitettu linnassamme
Tukholmassa vuonna 1525."

"Sinun kettusi ei tule puremaan minun hanheani", mietti Kustaa.
Ja varovaisena ja viisaana esiintyy hän aina molempien puolueiden
välittäjänä ja turvautuu kaikissa riitakysymyksissä raamattuun,
antaen sen sanojen ratkaista.

Arkkipiispa oli jakanut Uuden Testamentin käännöstyön
tuomiokapitulien ja muutamien luostarien kesken, mutta se kävi
hitaasti, osaksi luultavasti siitäkin syystä, että katolisen kirkon
miehet aina siinä suhteessa ovat olleet hiukan vastahakoiset. Mutta
muut kävivät asiaan käsiksi. Ansio käännöksestä kuuluu joko kuninkaan
kanslerille Lauri Antinpojalle tai Olavi Pietarinpojalle; luultavasti
he yhdessä tekivät työtä, mutta antaakseen suurelle teokselle
korkeamman merkityksen, panivat he sen ilmestymään ikäänkuin
itsestään, ilmoittamatta kääntäjien nimiä.

Työ oli sujunut sellaisella kiihkolla, että jo 14 p. elokuuta 1526
Tukholmassa painosta ilmestyi Uusi Testamentti puhdaskielisenä ja
arvokkaana.

Syvällä surulla katseli Brask, kuinka uutta oppia ahkeralla työllä
edistettiin. Johannes Magnus sai kuulla ankaria nuhteita siitä että
hän oli sallinut ihmisten julkisesti tarkastaa kirkon pyhää oppia;
siitä ei arkkipiispa voisi vastata pyhän isän edessä.

Ei Brask myöskään hyväksynyt Uuden Testamentin käännöstä; se oli
muissa maissa johtanut kerettiläisyyteen, ja niin saattoi käydä
Ruotsissakin.

Taaskin antoi hän kirkkojen ja luostarien porteille naulata
kiertokirjeitä, joissa ankarasti kiellettiin levittämästä
luterilaista oppia, koska sen seuraajat ylenkatsoivat sekä
hengellisen että maallisen oikeuden, selittivät katumustyöt,
kiirastulet, paastot, ripit, pyhien avuksihuutamisen, esirukoukset
kuolleiden puolesta, aneen ja kanoniset lait pelkiksi
ihmiskeksinnöiksi; yllyttivät maallista esivaltaa rikkomaan ja
muuttelemaan kirkon sääntöjä ja koettivat saavuttaa vapautta, jota
he kyllä nimittivät kristilliseksi, mutta jota pitäisi kutsua
luterilaiseksi tai pirulliseksi! Jokaisen tuli rukoilla Jumalaa
varjelemaan sellaisista!

Hän hankki maahan kaikki kirjat, joita ulkomailla oli kirjoitettu
Lutheria vastaan ja lähetti niitä tuomiokapituleihin ja luostareihin.

Hänen valppautensa ulottui kaikkialle, hän oli uuden opin voimakkain,
arvokkain ja vakaumukseltaan puhtain vastustaja.

Näiden taistelujen raivotessa, kun Kustaan toiselta puolen täytyi
lannistaa yhä kasvavaa ylimielisyyttä ja toiselta puolen oikaista
väärinkäytöksiä, tuli hänelle vielä lisäksi muitakin huolia.

Niitä tuli sieltä, mistä hän vähinten niitä odotti.

Taalalaismiehet kirjoittivat hänelle kirjeen Vapunpäivänä 1525.

"Kai Teidän armonne muistaa, miten paljon rahaa ja palvelijoita
Teillä oli, kun te karkurina kiertelitte metsissämme. Silloin ei
ollut saksalaisia eikä tanskalaisia Teitä auttamassa, vaan me köyhät
taalalaiset, helsinglantilaiset, gestrikiläiset ja muut talonpojat
koko Ruotsin valtakunnasta sen teimme. Silloin te lupasitte ja
vannoitte pysyvänne uskollisena P. Eerikin ja Ruotsin laille ja
vanhoille hyville tavoille, ja rakastavanne Ruotsin talonpoikia ja
suojelevanne kirkkoa."

Sitte ylistettiin talonpoikien, varsinkin taalalaisten tekoja ja
soimattiin kuningasta siitä, että hän "oli tuonut saksalaisia
ja tanskalaisia maahan ja antanut heille maan parhaimmat rahat.
Ruotsalaisia miehiään hän sitävastoin oli kohdellut kovin kourin
ja keihäillä ja raudoilla pakoittanut heitä vaikenemaan, kun he
vaativat palkkaansa. Näytti siltä kuin olisi täytynyt epäillä, oliko
hän pitänyt kuninkaanvalansa, jonka hän Ruotsin miehille vannoi
Strängnäsissä."

"Miten hän oli valansa pitänyt, sen he päättivät jättää Jumalan
haltuun. Mutta epäkristillisesti hän oli verottanut luostareja ja
kirkkoja, pappeja ja munkkeja ja ottanut kaikki Jumalan kunniaksi
vihityt kalleudet, kuten kalkit, pyhät astiat, pyhien naisten rasiat,
ja hyödyttömästi hajoittanut kaikki nämä tavarat pois valtakunnasta.
Sitte hän kirkolta oli ottanut kaikki ruotsalaiset rahat ja antanut
sijaan huonoja klippinkeja, jotka hän pian julisti kelpaamattomiksi.
Myöskin oli hän vaatinut kymmenyksiä, jota ei kukaan kristitty
ruhtinas ennen häntä ollut tehnyt. Pelättävää oli että näiden hänen
pahojen tekojensa tähden Jumalan viha kohtaisi valtakuntaa, jollei
parannusta tapahtuisi. Taalalaiset eivät sallineet että kirkoille tai
luostareille, papeille, munkeille, kauppakaupunkilaisille tai Ruotsin
talonpojille pantaisiin lisää hopeaveroa, sillä maa ei laisinkaan
ollut hyötynyt siitä, mitä viime kesänä oli uhrattu retkeen herra
Severin Norrbyta vastaan. Kuninkaan syy oli, että hän vielä pysytteli
merellä ja että Gottlanti oli joutunut vieraiden käsiin."

Rehellisen, hyvän Kristina rouvan on kuningas ottanut kiinni
ja pannut vankeuteen. Sten herran pojan, Niilo Sturen oli hän
karkoittanut pois maasta. Hyviä miehiä, jotka uskollisesti olivat
palvelleet Ruotsin herroja, oli hän vihannut ja vainonnut, mutta
valtakunnan kavaltajat, ruotsalaiset, saksalaiset ja tanskalaiset,
jotka maan pahimman vihollisen kanssa olivat olleet pettämässä
Sten herraa, oli hän korottanut piispoiksi, linnanpäälliköiksi ja
maavoudeiksi; toisille taas oli hän antanut maata ja lääniä ja tehnyt
talonpoikien herroiksi ja päämiehiksi miehiä, joiden kädestä heidän
ystävänsä ja sukulaisensa olivat saaneet surmansa.

"Jollette Te tahdo tehdä pikaista parannusta ja luopua kavaltajista
ja rakastaa ruotsalaisia miehiä ja päästää vapaaksi Kristina
rouvaa, Niilo Sturea ja muita ruotsalaisia miehiä, joita olette
vanginneet, ja hankkia maahan parempaa kauppaa, sellaista jommoinen
meillä oli muiden hyvien herrojen aikana, niin emme voi pitää sitä
uskollisuusvalaa, jonka Teille vannoimme; ja tietäköön Jumala
ja kaikki rehelliset miehet, että Te väärällä menettelyllänne
olette pakoittaneet meidät rikkomaan uskollisuuden, jonka Teille
lupasimme..."

"Me huomaamme, että Te tahdotte saattaa meidät, ruotsalaisraukat,
täydelliseen perikatoon ja sen vaaran me ja jokainen, jonka sydän
uskollisena sykkii isänmaalle, Jumalan avulla tahdomme torjua.
Tähän äärimmäiseen keinoomme suokoot pyhä Eerik kuningas ja kaikki
valtakunnan hurskaat suojeluspyhät armonsa!"

"Kirjoitettu Taalaissa ja vahvistettu maan sinetillä, pyhän Vapun
päivänä 1525."

Sillä tavalla kirjoittaa itsevaltias alamaiselleen ja ylpeämpää
kieltä ei Kustaa itse olisi voinut käyttää. Taalalaisten sanoissa
ilmeni vanha vapauden- ja itsenäisyydentunto; he tiesivät, nuo
taalalaiset, mitä he Engelbrektin ja Sturein aikana olivat
toimittaneet, ja nyt tuo karkulainen, jonka he olivat tehneet
kuninkaaksi, aikoi ruveta uskottomaksi velvollisuuksilleen maata ja
kansaa kohtaan.

Niin katkeraa ja säälimätöntä kirjettä ei kuningas ollut odottanut,
mutta sen hän kyllä tiesi, että maassa vallitsi tyytymättömyys, ja
syyt olivat myöskin hänelle tutut.

Tärkeimpänä syynä tyytymättömyyteen oli se, että tarpeellisimmat
tavarat, varsinkin silli, oli niin korkeassa hinnassa, että rahasta
oli niin suuri puute ja että verot olivat niin suuret. Jo palatessaan
Malmöstä kuuli kuningas valitettavan, että kansa, sitte kun klippinki
oli julistettu kelpaamattomaksi, oli aivan ilman rahaa, sekä että,
jos tätä jatkuisi, kukaan ei voisi maksaa veroa tai velkaa tai pysyä
tilallaan, vaan täytyisi jokaisen vääntää ovensa lukkoon ja "lähteä
sinne, minne Jumala neuvoi".

Todistuksena kalliista ajasta kertoivat talonpojat, että heidän
nyt suolaleiviskästä täytyi maksaa enemmän kuin ennen kokonaisesta
tynnöristä; silakkatynnöri oli nykyään samassa arvossa kuin ennen
kuusi, leiviskä haukea maksoi nyt saman kuin ennen neljä leiviskää ja
samassa suhteessa oli muukin ostotavara kallistunut.

Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa,
jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja
epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit
nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät
kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat
kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä.
"Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi,
"katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette
luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset
koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia,
joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja
vahingoittavat yhteistä kansaa".

Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari
Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari
Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten
kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje
saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja
heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.

Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön
kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen
Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden
opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista
oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle
perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin
ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian
taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on
Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän
tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.

Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet
kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan
kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi
herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat
kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten
saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.

Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä
kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen
vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan
kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin
haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin
äitinsä luo kasvatettavaksi.

Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen
Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua
kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat
miehet raatihuoneelle.

Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin
kuninkaan sanansaattajaa.

Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti
ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan
siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata.
"Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin
minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa
Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".

Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat
valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen
voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.

Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous
Vesteråsiin.

Samaan aikaan saapui yllämainittu uhkauskirje Taalaista.

Kokoukseen oli, paitsi valtioneuvostoa, jonka piti saapua 7 päivänä,
kutsuttu kauppakaupunkimiehiä ja talonpoikia, kaksi jokaisesta
kaupungista ja kaksi joka kihlakunnasta, ja näiden piti saapua
toukokuun 14 päiväksi.

Valtioneuvoston kanssa tulivat myöskin Strängnäsin, Skaran ja Turun
piispat sekä kuninkaan kansleri.

Mutta vasta kokoontuneiden säätyjen läsnäollessa nousi kuningas
puhumaan ja valitti, että hänestä kansan kesken kulki niin pahoja
valheita ja että häntä vastaan oli tekeillä mitä ilkeimpiä
salahankkeita. Tämän yhteydessä mainitsi hän julkisesti sekä Severin
Norrbyn, tuomiorovasti Knutin ja kansleri Pietarin, että muita, jotka
tahtoivat matkaansaattaa riitaisuuksia valtakunnassa ja eroittaa
kuninkaan. Hyvien syiden perustuksella näytti hän toteen, että kaikki
mistä häntä syytettiin oli valhetta ja satua.

"Jos hänen hallituksensa oli niin puutteellista, ettei se
miellyttänyt säätyjä, niin hän paikalla ilmoitti olevansa valmis
luopumaan siitä, jottei valtakunnassa hänen tähtensä syntyisi
häiriötä."

Säätyjen vastaus oli yksimielinen; he pyysivät ettei kuningas
heittäisi heitä ja maata, vaan pysyisi hallituksessa ja johtaisi
heitä niinkuin tähänkin asti; he tahtoivat hänen edestään uhrata
verensä ja henkensä ja vakuuttivat koko maan nimessä jokainen
puolestaan pitävänsä huolta siitä, ettei tuollaisia salahankkijoita
puolustettaisi missään, vaan päinvastoin rangaistaisiin niin, että
kaikki heidän rikostaan pelkäisivät.

Heidän pyyntöjensä ja lupaustensa tähden suostui Kustaa pysymään
hallituksessa ja lupasi hänkin puolestaan uhrata henkensä ja
kaikkensa Ruotsin hyväksi.

Antaakseen alamaisilleen tiedon asiain oikeasta tilasta, kirjoitti
kuningas avonaisen kirjeen, jossa hän osoitti, mitä salavehkeitä
oli tekeillä ja miten kaikki nämä puuhat olivat omiaan saamaan
aikaan eripuraisuutta kansassa, joten Kristianin olisi sitä helpompi
päästä takaisin valtakuntaan. Taalalaisille lähetti kuningas useita
kirjeitä, hän ei vihassa vastannut heidän kirjeisiinsä, vaan
antoi heille ystävällisiä varoituksia, neuvoen heitä luopumaan
erehdyksistään ja menettelemään varovaisesti, jotteivät he joutuisi
pahimman vihollisensa valtaan. Vihdoin neuvoi hän heitä kiireen
kautta luopumaan Pietari Sunnanväderistä ja pysymään kuninkaalle
uskollisina, niinkuin he olivat luvanneet; jolleivät he siihen
suostuisi, täytyisi kuninkaan yhdessä neuvoskunnan ja kansan kanssa
keksiä joku keino, jolla heidät saataisiin taipumaan.

Jos he sitävastoin tahtoivat osoittautua uskollisiksi kansalaisiksi,
niin hän kyllä katsoisi heidän parastaan, sen tiesi Jumala, jonka
haltuun hän heidät uskoi.

Palattuaan Kalmarista Tukholmaan, viipyi hän siellä ainoastaan lyhyen
ajan, jonka jälkeen hän läksi pohjoiseen päin, Vestmanlannin kautta
Taalainmaalle, ja piti maakäräjät Tunassa.

Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat
pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon
tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan.
Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä
ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet
huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi
työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.

Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja
rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt
suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti
olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja
säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi;
itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan,
ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin
helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki
asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää,
ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen
työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.

Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen
hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat
avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille
talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he
kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi
olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä
valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder
ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat
panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi
matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja
armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä
olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien
enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan,
sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.

Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.

       *       *       *       *       *

Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa
lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.

He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin
että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska
ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki
korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi
Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi
valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.

Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että
uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen
lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi
vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti
lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti
se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän
valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan
kuului arkkipiispalle.

Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä
aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut
toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä
Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin
piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat,
kirkkomuurit ja risti kirkot.

Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa
papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella
papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.

Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.

Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen
kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli
nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle
hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen
virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.

Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta
kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa
velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään
komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton
seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän
ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?

Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.

-- Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, -- että Kristus
käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.

-- Tietysti, sammalsi piispa, -- minä pidän irstaiset ankarassa
kurissa.

-- Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä
pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.

-- Minä tein minkä voin.

-- Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt
kouluissa.

-- En tällä kertaa.

-- Mutta sen teette tästälähin.

-- Sen lupaan.

He pusersivat toistensa käsiä ja erosivat näennäisesti hyvinä
ystävinä.

Jonkun aikaa myöhemmin läksi Kustaa 2,000 kiiltävään haarniskaan
puetun miehen seuraamana Upsalaan. Hän oli käskenyt Uplannin rahvasta
Eerikin päivänä 18 p. toukokuuta kokoontumaan Upsalan kumpujen
luo. Itse hän ratsunsa selässä oli pysähtynyt yhdelle kummuista.
Arkkipiispa, hänkin ratsun selässä, oli kuninkaan oikealla puolella
ja kansleri Lauri Antinpoika vasemmalla. Kokoontunut kansa seisoi
kentällä kummun alla.

Kuninkaan takana oli suuri joukko neuvoston herroja.

Silloin lausui Kustaa: "Te hyvät talonpojat, tahdon lausua teille
sanasen puhtaasta evankeelisesta opista. Te tiedätte, että se
opettaa meitä kiittämään ja palvelemaan Jumalaa, mutta minun
vähäisen ymmärrykseni mukaan ei sen tule tapahtua yksin ristinmerkin
tekemisellä ja polvien notkistamisella, vaan paljon enemmän Jumalalle
mieluisilla teoilla ja siten, että me likinnä Jumalaa rakastamme
isänmaatamme, tottelemme esivaltaa ja voimassa olevia lakeja ja
veljinä kohtelemme kaikkia kanssaihmisiämme."

-- Niin, se on totta! kuului kansanjoukosta.

-- Mutta siihen ei päästä ilman työtä ja sentähden täytyy jokaisen
koettaa saada aikaan niin paljon kuin suinkin.

-- Sitä tässä kyllä saa koettaa muutenkin.

-- Niin kyllä! tuli joka taholta vastaukseksi.

-- Tiedättekö, hyvät ystävät, jatkoi kuningas, -- olen tullut
ajatelleeksi, miten paljon meidän maassamme on laiskoja ja
oppimattomia pappeja; sitäpaitsi on joka luostari täynnä munkkeja,
jotka miltei syöpäläisten lailla kuluttavat maan parhaimmat voimat.

Talonpojat katselivat epäillen toisiinsa, mutta kukaan ei virkkanut
sanaakaan.

-- Mitä arvelette, jatkoi kuningas, -- panisinko toimeen tarkastuksen
heidän joukossaan? Ne jotka kelpaavat saarnaajiksi saavat
toimeentulon, mutta muut saavat hankkia elatuksensa otsansa hiessä,
niinkuin Jumala on käskenyt.

Vaitioloa yhä kesti.

-- Pitäisi hankkia koulumestareja ja teinejä opettamaan kansan
lapsille kristillisyyttä ja hyviä tapoja, jatkoi kuningas.

Yleinen mielenkiihko valtasi kentällä seisovan joukon. Kuiskaeltiin,
päätä nyökyteltiin. Vihdoin otti vanha ukko lakin päästään ja virkkoi:

-- Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestasi, mutta koska meidän
kuitenkin täytyy ruokkia munkkimme, niin voimmehan samalla pitää
heidät.

-- Niin puuttui puheeseen toinen, joka seisoi aivan vieressä, --
olemme kuulleet, että aiottaisiin poistaa latinalainen messu ja
muuttaa vanhaa uskontoamme.

-- Se kuuluu olevan kanslerin syy, huusi kolmas... hän yllyttää
Kyösti kuningasta kääntämään kirkkoa, hän on pakana, kerettiläinen!

-- Ajakaamme pois hänet, missä hän on? huusivat useat äänet vallan
sekaisin.

Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli
hänen rinnallaan.

-- Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.

-- Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin
saa oppia tuntemaan meidät.

Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa
latinaksi. Herra totteli.

-- Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.

-- Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista
messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.

Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri
herralle:

-- Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä
päivänvaloa.

-- Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi
kansleri.

Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella;
mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään
kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa
ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista
ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen
hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän
ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.

Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka
koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte
pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.

Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä
oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään,
aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.

Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin
eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.

Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse
vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat
hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas
hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin
joi kuninkaan maljan sanoilla:

"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!"
Niin kuningas vastasi:

"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"

Ja kuningas nousi ja läksi pois.

Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.

Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi
hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet
oikeutensa.

Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne
kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin
oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille
taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte
kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät
peruuttamattomina ikipäiviksi.

-- Mutta, kysyi kuningas, -- eivätkö toiset kuninkaat ja ruhtinaat
voi peruuttaa tällaisia oikeuksia, koskei niistä pyhässä raamatussa
mainita mitään ja koska ne ovat syntyneet vaan sentähden, että munkit
ja papit ovat saarnanneet kiirastulta ja muuta sellaista, jota ei
Jumalan sanassa suinkaan ole määrätty?

Tohtori Galle vaikeni.

-- Voitteko te, arkkipiispa, antaa jotakin neuvoa? kysyi kuningas ja
hänen vihansa alkoi nousta.

Arkkipiispa hypisteli rukousnauhaansa, mutta ei sanonut mitään.

Tuomiorovasti Göran Turenpoika, valtiohovimestari Ture Jönsinpojan
poika, itserakas ja pöyhkeilevä herra, astui silloin esiin ja virkkoi
kiivaasti:

-- Sitä minkä keisarit ja kuninkaat ovat vahvistaneet eivät hänen
jälkeläisensä voi rikkoa! Johan drikitaleissakin (säännöissä)
sanotaan, että Jumalan iankaikkinen kirous kohtaa sitä, joka niitä
vastustaa. Ja vielä sanotaan drikitaleissa, että se, joka rikkoo
käskyn, joutuu iäiseen kadotukseen. Drikitaleissa...

-- Niin, keskeytti kuningas hymyillen hänen puheensa, -- kyllähän te
juotte ja puhutte, mutta valtakunta ei siitä hyödy.

Tuomiorovasti väänteli ja käänteli; hänellä oli nähtävästi vielä
paljon sanottavaa. Kuningas kääntyi hänen puoleensa:

-- Jos Te pyhän Raamatun ja Jumalan sanan perustuksella voitte
näyttää toteen, että nuo suuret vapaudet ovat aiotut hengellisille
herroille, niin minä lupaan tyytyä. Rehellisille työmiehille suon
heidän hyvin ansaitun palkkansa, mutta ne, jotka eivät saarnalla
eivätkä kirjoituksilla palvele Jumalaa tai seurakuntaa, vaan
kuluttavat aikansa veisaamalla ja ulvomalla luostareissa ja
kirkoissa, ne olisivat ajettavat pois ja jätettävät palkkaa vaille.

Mutta kun tuomiorovastia kehoitettiin raamatun nojalla näyttämään
toteen kirkon oikeuksia, niin hänkin vaikeni.

Kaikki ymmärsivät kuninkaan kysymysten tarkoituksen ja helppo oli
huomata, mihin hän pyrki. Se kävi vielä selvemmäksi, kun Upsalan
tuomiokapitulin dekaani Kustaalle huomautti, että kansa suuresti
paheksui Vesteråsin piispaa sentähden ettei tämä hovissaan pitänyt
niin suurta seuruetta kuin tapa vaati.

-- Minusta kansalla olisi enemmän syytä paheksumiseen, jos hän
pitäisi paljon väkeä ja sentähden vaatisi heiltä enemmän veroa...
Arvelen että sanoillani kyllä loukkaan sekä teitä että muita
samoinajattelevia, sillä te pidätte piispanvirkaa suurena herrautena
ettekä muista raamatun sanoja, että piispan tulee olla yhteisen
kansan palvelijana Herrassa, ja tätä virkaa hoitaa hän paremmin, jos
hänellä on pienempi seurue. Mutta te ette tahdo tietää, kummoisen
todellisen piispan tulee olla.

Dekaani poistui pelästyneenä; suuri kokoontuneiden joukko katseli
hämmästyneenä tuota miestä, joka äkkiä heidän silmissään kasvoi
kokonaiseksi Goliatiksi. Heidän jumalanpalveluksensa ydin oli itse
asiassa koota aarteita aarteitten päälle.

Kirkko oli heidän käsityksensä mukaan aarreaitta, joka soi
palvelijoilleen nautintorikkaan elämän.

Yksi ainoa mies piti katolisuutta ja paavin valtaa kristinuskon
pääperustuksena.

Hans Brask oli rehellinen ja uskollinen kaikessa, sentähden ei hän
koskaan rikkonut velvollisuuksiaan, ei epäilyksenkään hetkenä. Hän
oli Kustaan ainoa arvokas vastustaja; hän oli päättänyt joko voittaa
tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota hän tunnusti.

Katolisuus vaatii tunnustajiltaan uskon vimmaa: Braskissakin sitä
olisi voinut olla; mutta hän oli tyyni ajattelija, jolla johtotähtenä
oli usko ja siitä ei hän hetkeksikään kääntänyt silmiään.

Mutta vastapuolueen miehet kulkivat silmät auki. Uusi aikakausi oli
alkanut ja hän oli sen voimakkain vastustaja.

Maan hätä oli kääntänyt Kustaan silmät luostareihin ja kirkkoihin.
Niissä säilytettiin äärettömiä aarteita ja hänen mielestään tuli
jokaisen, joka tahtoi suojella omaisuuttaan vihollisilta, siis
myöskin luostarien, kirkkojen, munkkien ja pappien, kantaa yhteistä
taakkaa.

Lutherin kirjoitukset joutuivat aseiksi hänen käsiinsä, mutta ne
houkuttelivat häntä myöskin tunkeutumaan yhä syvemmälle, kaiken
tiedon alkulähdettä likemmä.

Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein
merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.

Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa
tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä
saattaisi löytää siunauksen.

Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että
hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen
voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin,
hedelmän... kuka sen antaa?

Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu
ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä
muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi
tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän
toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta
voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan
sanaan.

Hänen mieleensä muistui Kristian... niin, kansa oli suuttunut häneen
pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan
Lutherin oppia.

Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset
papit paremmat?

-- Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, -- se on vanha oppi,
mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.

-- Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, --
se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se
meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja
antikristusta.

Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla
päättäväisyydellä ja varmuudella.

Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa
ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman
käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä
suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori
Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden
sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja
Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.

Heti kun tästä saatiin tieto, pantiin Robertus viralta ja kuningas
antoi ankaran käskyn, että hänen ja kaikkien samaan veljeskuntaan
kuuluvien ulkomaalaisten kolmen viikon kuluessa pitää jättää Ruotsin
valtakunta.

Omin päin toimitti Kustaa sinne toisen priorin ja kun saatiin tietää,
että Arbogan luostarissa oli harjoitettu kaikkinaista vääryyttä, niin
antoi kuningas panna johtajan pois viralta ja käski palvelijansa
Lauri Sommarin asettua sinne linnaleiriin, kirjoittaa luettelon
kaikista luostarin kalleuksista ja tavaroista ja yhdessä kaupungin
pormestarin ja neuvoston kanssa määrätä toisen luostarinjohtajan.

Tunnettu asia oli, että munkit suuresti vaikuttivat kansaan ja että
kaikkinaiset pahat huhut kuninkaasta levisivät pitkin maata juuri
heidän kauttaan. Sentähden rupesi Kustaa pitämään heitä ankaran
valvonnan alaisina ja sekaantumaan luostarien omaisuutta koskeviin
asioihin sekä laskemaan niiden tuloja.

Brask, joka aina pysyi valppaana ja joka suurella mielikarvaudella
kuuli tämän, oli ryhtynyt tekemään luetteloa Nydalan luostarin
omaisuudesta, voidakseen tulevaisuudessa ja suotuisampien olojen
vallitessa vaatia takaisin, mitä luostarin nyt täytyi antaa. Kustaa
kehoitti häntä vakavasti luopumaan aikeesta, sillä hän tahtoi yksin
hallita maataan ja itse hoitaa luostarien asiat. Samaan aikaan
sai kuningas tiedon Olavi Tystesta ja luostariryöstöstä. Yleinen
luulo oli, että hän ja hänen nuori morsiamensa sylitysten nukkuivat
Venerin pohjalla, mutta heidän surullinen kohtalonsa oli tehnyt
rikoksen syvän myötätunnon arvoiseksi: olivathan he niin onnettomat
ja miehestä mieheen kuiskaeltiin, että tyttö oli mahtanut olla kovan
pakon alaisena.

Kustaa tahtoi lähempiä tietoja asiasta ja hänelle vastattiin, että
luostareissa tapahtui paljon sellaista, jota ei maailma koskaan
saanut tietää.

Nyt puuttui kuningas kirkon tuomiovaltaankin. Piispa Brask
oli julistanut karanneet kirkon pannaan; kuningas peruutti
omalla vallallaan kirouksen ja julisti heidät vapaiksi kaikesta
rangaistuksesta, jos he vielä elivät. Mutta piispa sai nuhteet siitä
että hän vastoin hänen tahtoaan oli vihkinyt nunnaksi kihlatun tytön,
sillä tuo teko soti sekä Jumalan että mikäli hänelle oli sanottu
kirkonkin lakia vastaan. Piispaa varoitettiin heittämään kaikki
kiroukset, kunnes useampia pappia olisi koolla ja he silloin, muiden
asioiden mukana, olisivat harkinneet, mikä oli oikein, mikä väärin.

Kuninkaan toimenpiteet ja kirjoitukset olivat sentään vaikuttaneet
jotakin, sillä useat nuoremmat munkit tulivat pyytämään kuninkaan
suojelusta jotta he voisivat jättää luostarinsa ja lähteä Lapinmaalle
perustamaan kouluja lappalaisten ja muiden hyvien ihmisten
lapsille. Kuningas sekä hyväksyi heidän aikeensa että antoi heille
suojeluskirjeen, jottei kukaan koko Ruotsin valtakunnassa saisi
haastaa heitä oikeuteen.

Eikä siinä kyllä. Kuningas ulotti valtansa koko papilliseen
hallintoon; hän asetti pappeja virkaan ja pani heitä viralta, ja
pappien jättämästä perinnöstä vaati hän osan kruunulle.

Paavisuuden valta ja voima näytti olevan loppumaisillaan. Kustaa
hallitsi valtakunnassaan sekä kuninkaana että paavina.

Kun Johannes Magnus palasi tarkastusmatkaltaan, kertoi hän
kuninkaalle Norjassa rukoiltavan hänen puolestaan, että hän pysyisi
ainoalle autuaaksi tekevälle kirkolle uskollisena.

-- Hyvä, vastasi kuningas, -- mutta luultavaa on, ettei suurin osa
rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas
oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun
ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään,
pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut
katsoa vankeudeksi.

-- Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla
keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen,
-- minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet
valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan
välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin
tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene
hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn,
että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle
rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin
Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston
likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan
asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja
kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että
jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan
hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret
määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta,
monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa,
jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi
naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti
uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut
tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka
tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden
perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli
tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata
Ruotsiin.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan kuoli nuori Niilo Sture Upsalassa. Hänen äitinsä oli
jättänyt hänet taitavan opettajan käsiin ja tämä oli kiittävästi
arvostellut hänen edistystään kirjallisessa taidossa, kun kuolema
tuli ja katkaisi hänen elämänsä langan.

Ylevämielinen Kristina Gyllenstjerna oli saanut kokea kovia.
Köpenhaminassa ollessaan vankeudessa näki hän kuoleman riistävän
omaisistaan toisen toisensa perästä, ja joka kerta kiitti hän Jumalaa.

Kun hän vihdoin sai takaisin vapautensa ja palasi kotimaahan
sukulaisten ja ystävien luo, kerrottiin hänelle, että Kustaa
Eerikinpoika häntä sekä pelkäsi että vihasi; että kansa jumaloi hänen
poikiaan ja näki heissä isänmaan ainoan toivon.

Hekin olivat riistetyt häneltä, kun hän vankina vietiin
Köpenhaminaan. Vieraat ihmiset olivat ottaneet heidät huostaansa,
hän ei edes tietänyt, elivätkö he. Ensimäinen tieto minkä hän heistä
sai, oli, että he matkaansaattoivat levottomuutta ja eripuraisuutta
valtakunnassa.

Valtioneuvos Juhana Turenpoika, valtiohovimestarin poika ja
tuomiorovasti Göranin veli, sai vihdoin tiedon hänen nuoremman
poikansa, Svanten, olinpaikasta ja saattoi hänet äidin luo. Se oli
helläluontoinen lapsi, jonka ilo oli vallan rajaton, kun hän näki
äitinsä.

-- Kunhan ei julma kuningas riistäisi häntä käsistäni, sanoi Kristina
itkien.

Juhana Turenpoika vakuutti, ettei kuningas sitä tekisi. "Häntä on
viety harhaan yhtä paljon kuin teitä, jalo rouva."

Mutta Kristinaa oli niin paljon peloitettu, ettei hän uskonut sitä;
tuo ennen niin urhea nainen näki nyt vaaroja kaikkialla ja päätti
viettää päivänsä hiljaisuudessa, kaukana kaupungin elämästä, poikansa
ja muutamien harvojen ystäviensä kanssa.

Mutta ennenkuin hän erosi Juhana Turenpojasta, vannotti hän häntä
etsimään esikoistansa Niiloa. Milloin tiesi huhu kertoa että hän
oli Suomessa, milloin muualla, mutta kun äidin kirjeet ja sanomat
saapuivat perille, niin ei häntä joko enään ollut asianomaisessa
paikassa, tai ei hän milloinkaan ollut siellä käynytkään.

Valtioneuvos lupasi koettaa parastaan ja hyvästi jättäessä osotti
Kristina poikaansa ja lausui:

-- Teitä on minun kiittäminen suurimmasta maallisesta ilostani.

Niin he erosivat.

Mutta nämä jäähyväissanat kertoi Juhana herra pian isälleen,
valtiohovimestarille, ja tämä narrimainen herra tarttui paikalla
onkeen.

Jos Juhana Turenpoika menisi naimisiin Kristina Gyllenstjernan
kanssa, niin hän joutuisi sangen likelle valtaistuinta, jos
valtiohovimestari nimittäin hyvin hoitaisi korttinsa.

Hänhän polveutui suoraan kuninkaallisesta Agneksesta, joten ei
hänen mielestään kukaan ollut niin oikeutettu kantamaan Ruotsin
kruunua kuin hän ja hänen perheensä, Kustaa Eerikinpoika, senkin
kerettiläinen, oli syrjäytettävä luonnollisesti Sture avaisi tien
hänelle, Ture Jönsinpojalle. Tehköön tyhmä kansa Kristina rouvan
pojan Ruotsin kuninkaaksi. -- Pyhä neitsyt, miten mielellään hän,
valtiohovimestari, edistäisi asiaa, jos niiksi tuli! Hän se itse
asiassa hallitsisi -- ja kuka ties, mitä tulevaisuudessa saattaisi
tapahtua.

Pojalleen puhui hän asiasta suurella varovaisuudella. Kristina
rouva oli jalosukuinen nainen, jota sitäpaitsi pidettiin suuressa
kunniassa; juuri sellaisen puolison toivoi hän pojalleen.

Juhana Turenpoika oli ollut kihloissa Cecilia Roosin kanssa, mutta
vihollisuus perheiden välillä ja pappien vehkeet olivat heidät
eroittaneet, ja Juhanan suureksi suruksi oli tyttö mennyt luostariin.

-- Niin kauvan kuin kuningas pysyy naimattomana, tulee hänen
likeisimpien miestensäkin pysyä, vastasi ritari.

-- Siihen ei ole mitään syytä ja jos sinä otat varteen minun
toivomukseni...

Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle
vältellen.

Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo
Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää,
että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa
pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati
itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa
sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika
oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin
herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille
Kristina rouvan omiin käsiin.

Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat
olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru
verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa
henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei
liikuttavan vaikutuksen.

Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.

-- Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen
ja ojensi Juhanalle kätensä.

-- Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.

-- Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä
sinä pidät kuninkaasta.

-- Hän löi minua.

-- Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.

-- Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi
kunnioitusta.

-- Sinulle? Ansaitsetko sinä sitte kunnioitusta?

-- Olen Sten Sturen poika.

Kristina peitti kasvot käsillään ja itki katkerasti.

-- He ovat hänet pilanneet, sanoi hän, kääntyen Juhanan puoleen.

-- Kyllä hän teidän johdollanne tulee ymmärtäväisemmäksi, vastasi
Turenpoika.

-- Minäpä koetan koko voimallani. Tahtoisitteko te hankkia vakavan,
kirjanoppineen miehen, joka auttaisi minua kasvattamaan poikiani?

Ritari lupasi, mutta heidän jäätyään kahdenkesken, kertoi hän, että
Knut ja Sunnanväder olivat aikoneet panna toimeen kapinan Taalaissa.

-- Severin Norrby on osallisena samoissa vehkeissä, lausui hän,
luoden rouvaan tutkivan katseen.

-- Minä tiedän, virkkoi Kristina ja suuttumuksen puna nousi hänen
poskilleen, -- että he ovat käyttäneet hyväkseen minunkin nimeäni.

Hän avasi laatikon ja näytti kirjeen, jonka hän oli saanut Taalaista
ja joka oli kirjoitettu talonpoikien nimessä. Siinä sanottiin että
Severin Norrby oli kirjoittanut ottavansa Kristina rouvan vaimokseen
ja rupeavansa ruotsalaisten armolliseksi herraksi; itse puolestaan
he vaan tahtoivat sanoa, että he rakkaan Sten herran tähden olivat
valmiit uhraamaan verensä ja henkensä ja että hänen lastensa tuli
saada käsiinsä hallitus.

-- Oletteko vastannut?

-- Kyllä, että valehtelijat ovat heidät pettäneet; minä neuvoin heitä
pysymään herralleen ja kuninkaalleen uskollisina.

-- Miksette ilmoittanut kuninkaalle?

-- Hän olisi voinut luulla, että minulla oli ties mitä aikomuksia.

-- Saanko näyttää hänelle tämän kirjeen?

-- Ette. Se yllyttäisi vaan hänen vihaansa niitä vastaan, jotka
ymmärtämättömyydessä menivät ansaan.

-- He ovat jo saaneet anteeksi, mutta tästä oppii kuningas tuntemaan
teidät.

He vaikenivat molemmat; Kristina vaipui muistoihinsa; tuontuostakin
valui hänen kalpeille poskilleen kyynel, jota ei hän edes huomannut.

Juhana tavotteli sanoja... eihän tämä ollut sopiva hetki hänen
sanottavilleen, mutta hänen täytyi saada ne sanotuiksi, maksoi mitä
maksoi.

-- Tässä ei ole kuin yksi pelastuskeino. Kristina loi häneen kysyvän
katseen.

-- Se, että te menette naimisiin. Hän pudisti päätään.

-- Häijyys ja panettelu tulevat kyllä vielä kauvan käyttämään
hyväkseen teidän nimeänne; Norrby on sellainen, että hän tilaisuuden
sattuessa olisi valmis vaikka ryöstämällä ottamaan teidät tuumiensa
edistämiseksi. Poikanne tarvitsevat isän.

Kristina kuunteli tarkkaavasti. Vihdoin nosti hän silmänsä ja kysyi:

-- Kenen kanssa minun pitää mennä naimisiin? Juhana tuli niin
hämilleen, ettei hän voinut vastata.

Hän vaan punastui.

-- Teidänkö kanssanne? kysyi Kristina ikäänkuin itsekseen ja loi
silmänsä maahan.

-- Jalo rouva, en minä eikä kukaan muu ansaitse onnea tulla
puolisoksenne; ainoastaan olojen pakotuksesta...

Kristina ojensi hänelle kätensä.

-- Jos menen naimisiin, niin en kenenkään muun kanssa kuin teidän,
herra Juhana Turenpoika.

Juhana vei kunnioittavalla liikkeellä hänen kätensä huulilleen.

-- Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua.

-- Kuka minua kohtaan on ollut niin hyvä kuin te? sanoi Kristina; --
en kenellekään ole niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille.

Erotessa antoi Kristina hänelle lupauksen että hän voi palata kolmen
kuukauden perästä saamaan varmaa vastausta.

Kun Kustaa oli lukenut taalalaisten kirjeen ja kuullut vastauksen,
virkkoi hän:

-- Sitä en olisi odottanut.

-- Kristina rouva on jalo nainen.

-- Mutta hän ei koskaan tule unohtamaan menneisyyttä.

-- Hän rakastaa kuningasta.

-- Miksei hän sitte koskaan ole käynyt luonani?

-- Pahat kielet ulottuvat kaikkialle.

-- Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta
uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin
mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu
kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.

Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi
hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että
pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.

Välistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä;
silloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista
kuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis
kertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.

-- Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi
Kristina rouva.

-- Se oli heidän velvollisuutensa.

-- Sitä en käsitä.

-- Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.

-- Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.

-- Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut
kruununi?

-- Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina
epätoivoissaan, -- hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.

-- Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti.
-- Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut.
"Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture", sanoivat he, "te, joka
kerran tulette olemaan kuninkaamme!"

-- Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.

Kristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan
ulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti;
sentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat
luokseen.

Mutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan
puheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä
hänen mielestään olisi tehtävä.

-- Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?

-- Aiotteko lyödä häntä?

-- Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:

-- Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!

Kristina oli kuullut tarpeeksi.

-- Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, -- kohdelkaa
häntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!

Opettaja kumarsi ja läksi.

-- Niilo Sture, huusi hän, -- tulkaa tänne!

-- Herra Niilo Sture, jos suvaitsette, vastasi poika; -- sitte kyllä
tulen.

-- Heti paikalla, kun käsken!

-- Täällä ei käske kukaan muu kuin minä, puhui poika, istuutuen
likeiselle penkille.

-- Jollette paikalla tule, niin annan kahden palvelijan kantaa teidät
tänne.

-- Sitä he eivät uskalla tehdä.

-- Niilo! huudahti Kristina, syvän surun valtaamana.

-- Toista on jos sinä tahdot, äiti! ja poika karkasi äidin syliin.

-- Mene nyt maisterin luo.

-- En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, -- hänen pitää
tulla tänne minun luokseni.

-- Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen
poikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja
potki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään,
jonkatähden hän vaikeni kuin kala.

Maisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä
päivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä
tiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.

Viidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo
oli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi
harvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan,
ikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.

Svante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla
leikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.

-- Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi
opettaja.

Pojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:

-- Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?

-- Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.

-- Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?

-- Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta
vuosikausien kartuttamia vikoja.

-- Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.

-- Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. -- Pian muuttuu
pelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle
tielle.

-- Enkö minä voi tehdä mitään?

-- Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä
aivan erossa.

-- Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä,
virkkoi Kristina nöyrästi.

Päätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka
tuuma pian toteutettiinkin.

Niilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa
veljensä sanoneen, että "prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon
kasvatettaviksi".

-- Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, -- eikö minua vielä ole
tarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa
käsiin ja alkoi kiihkeästi: -- lupaa minulle Jumalan nimessä, että
aina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.

-- Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika
reippaasti.

-- Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin
olisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui
Kristina.

-- Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä
keskustelu.

Aika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana
Turenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään.
Rakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys
oli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos
hän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia
vastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista,
meni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut
hänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle
vastalahjaksi?

Tämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat
niin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin
suostui rupeamaan hänen vaimokseen.

Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa;
ainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi
äitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja
pyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.

Se kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika
sellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.

Vastanaineet läksivät Tukholmaan.

Valtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut
pahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa,
kun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen,
arvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle
niin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä
niihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu
yksin häntä varten.

Ensi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja
arvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut.
Hänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen
vaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.

Mutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei
hän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.

-- Jalo rouva, huudahti hän, -- meidän aikamme on vaarallinen aika;
kuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä
salahankkeista.

-- Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana
Turenpoika.

-- Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään... tiedättehän, jalo rouva,
että minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä...
niinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana
saa kuningas vihamiehiä... se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa
meille... saa nähdä, miten ajan pitkään käy... hyvä on, että
samoinajattelevat liittyvät yhteen... yksimielisyys antaa voimaa,
hehhehheh!

-- Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.

-- Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!

Valtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.

-- Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.

-- Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja
ojensi miehelleen kätensä; -- menemmehän täältä kuninkaan luo?

-- Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; -- tiedän että hän tulee
iloiseksi.

Samassa avautui ovi ja palvelija ilmoitti:

-- Hänen armonsa herra Kustaa Eerikinpoika tahtoo tervehtiä herra
Ture Jönsinpoikaa.

Juhana riensi häntä vastaan ja tapasi hänet jo ovessa,

-- Minä en oikeastaan tule tervehtimään valtiohovimestaria, virkkoi
kuningas reippaasti, -- vaan rakasta sukulaistani rouva Kristinaa;
tiesin hänen tänään tulevan ja minut valtasi halu saada toivottaa
hänet tervetulleeksi.

Sykkivin sydämin astui Kristina häntä vastaan ja tarttui hänen
ojennettuun käteensä viedäkseen sen huulilleen, mutta sensijaan
suuteli Kustaa hänen kättänsä sanoen:

-- Juhana on hyvä ja rakas ystäväni ja ansaitsee todellakin onnen
omistaa Ruotsin jaloimman naisen.

Sitte kääntyi kuningas Juhanan puoleen:

-- Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Tämä avioliitto on kuin
auringon säde taivaalla, ja minä toivotan teille molemmille onnea ja
iloa armollisen Jumalan nimeen.

-- Koetan aina pysyä teidän armonne ylhäisen ystävyyden arvoisena,
sanoi Juhana.

-- Ja minä tottelen herrani käskyjä, lausui Kristina.
Valtiohovimestari oli tullut sisään ja kumartanut maahan saakka,
tervehtiessään kuningasta.

-- Kaikkien pyhien nimessä, huudahti hän äkkiä, -- hänen pyhyydeltään
paavilta ei ole pyydetty suostumusta tähän avioliittoon!

-- Voittehan vielä pyytää, sanoi kuningas nauraen, -- jollei meidän
suostumuksemme riitä; mutta minä puolestani tahdon valmistaa teille
niin komeat häät kuin suinkin voin.

Kristina tarttui kuninkaan käteen ja virkkoi liikutetuin mielin:

-- Sallikaa minun lausua lämpimät kiitokseni kaikesta siitä suosiosta
ja ystävyydestä, jolla olette kohdelleet minua ja omaisiani.

Kuningas piteli kauvan hänen kättään.

-- Se on vain pieni kiitollisuuden-osoitus siitä suuresta
ystävällisyydestä, jota itse sain nauttia Sten herran hovissa,
vastasi hän. -- Menkäämme juttelemaan entisistä ajoista, ja kuningas
vei hänet pehmeälle penkille, istuutui itse hänen viereensä ja
johdatti hänen mieleensä iloisia muistoja. Muun muassa johtui puhe
Hemming Gaddiin. Juhana herran mielestä hänessä ja Hans Braskissa oli
paljon yhtäläisyyttä.

-- Niin, ehkä tahdonlujuudessa, vastasi Kustaa, -- mutta Hemming ei
rakastanut vanhaa siksi että se oli vanhaa; hänen selvä katseensa
eroitti hyvän pahasta ja paha sai väistyä hyvän tieltä.

Herttaisella, ystävällisellä käytöksellään voitti Kustaa kokonaan
Kristinan sydämen. Jälkeenpäin huomautti Juhana, ettei hän koskaan
ollut nähnyt kuningasta niin hyvällä tuulella.

Valtiohovimestari yksin nurisi; mitä hän tuosta nousukkaasta!

Mutta vastanaineet viettivät Tukholmassa mitä iloisimpia päiviä ja
Kustaa oli huolettomampi kuin koskaan ennen.

-- Teidän läsnäolonne, rouva Kristina, sanoi hän, -- on karkoittanut
kaikki huolemme, mutta olen varma, että ne teidän lähdettyänne
palaavat.

-- En ikinä aavistanut, että Kustaa Eerikinpoika kävisi minulle niin
rakkaaksi, sanoi Kristina Juhana herralle, kun he olivat lähteneet
Tukholmasta. Vähän myöhemmin kuoli Niilo Sture Upsalassa.

Ja nyt meidän täytyy siirtyä hiukan taaksepäin ajassa.




17.

TAALAIN JUNKKARI.


Talvi vuonna 1526 tuli tavattoman ankara. Taalaissa olivat tiet
miltei mahdottomat kulkea, sillä tuuli oli ajanut kokoon suuria
kinoksia. Mutta eräänä päivänä nähtiin kahden miehen kiipeilevän
harjanteiden poikki, sitä tietä, joka Norjan rajalta vie Isalan
kylään.

Molemmilla oli yllä lyhyet, valkeat nahkatakit; heidän saappaikseen
oli susi saanut antaa turkkinsa ja luultavasti karhu tehdä saman
palveluksen toimittaakseen heille verhon, joka peitti koko ruumiin,
pään ja osan kasvoista. Molemmilla oli leveä nahkavyö, josta pisti
esiin pitkä, leveä veitsi ja lyhyt, terävä kirves. Pitkä heittokeihäs
toimitti sekä sauvan että aseen virkaa; se oli tarpeen liukkaalla
maalla. He vetivät kuollutta karhua kelkalla välissään.

Vaieten jatkoivat he matkaansa, kunnes vanhempi vihdoin hengästyneenä
lakkasi vetämästä ja heittäytyi istumaan jättiläishongan kannolle.

-- Tässä levätään!

Nuorempi oli paikalla valmis ja molemmat piehtaroivat pariin kertaan
lumella.

-- Tulee ilta, huomautti vanhempi.

-- Niin näkyy. (Pitkä vaitiolo.)

-- Ei taida enään tänä päivänä tulla mitään menosta. Nuorempi ei
vastannut. Hän oli nostanut päätään ja vilkkaat silmät näyttivät
ikäänkuin vaanivan saalista.

Vanhus nousi; hän ei sanonut sanaakaan, tähysteli vain ympärilleen.

-- Matkustavaisia!

-- Montako?

-- Kolme.

-- Reki pois tieltä!

Vedettyään sen syrjään, asettui kumpikin miehistä puun taakse,
valmiina ottamaan vastaan vieraita.

Ahteen päälle ilmestyi ensin aseellinen mies ratsain, sitte kaksi
raihnaan näköistä miestä mukavissa satuloissa; vihdoin tuli mies,
joka ajoi raskasta kuormaa.

-- Minä otan ensimäisen! ja samassa heitti vanhempi keihäänsä, mutta
se sattui hevoseen eikä ratsastajaan. Hevonen kavahti takajaloilleen,
hypähti sitte pystyyn ja kaatui vihdoin maahan, haudaten ratsastajan
allensa.

Huomatessaan uhkaavan vaaran, heitti jälkimäinen palvelija ohjakset
herransa vapiseviin käsiin ja kiiruhti taistelevien luo.

Turhaan koetti ratsastaja päästä kuolevan hevosen alta ja nuorempi
ryöväri oli juuri antamaisillaan hänelle kuoliniskun tapparallaan,
kun toinen palvelija peitsellään pisti häntä olkapäähän.

Kirves putosi hänen kädestään, mutta toista käsivartta saattoi vielä
käyttää ja molemmat ryövärit karkasivat nyt viimeksi tulleen miehen
niskaan sellaisella raivolla, että tämä jo rupesi epäilemään tappelun
päätöstä, varsinkin koska hän tunsi hevosen horjahtelevan liukkaalla
tiellä ja veren vuotavan haavoistaan, jonka lisäksi toveri ei voinut
tulla hänen avukseen.

Tappelun kiihkossa ei kukaan ollut huomannut, että kevyihin
talonpoikaisvaatteisiin puettu nuori mies oli rientänyt paikalle.
Hetken epäiltyään mille puolelle asettuisi, otti hän paksun puun ja
iski sillä vanhempaa miestä selkään niin kovasti, että tämä tuskasta
ulvoen kaatui maahan. Helppo tehtävä on vapautua yksikätisestä
ryöväristä, ja kun nuorukainen vielä oli auttanut kaatuneen
ratsastajan jaloilleen, oli tie auki matkamiehille.

Ryövärit olivat kadonneet jälkiä jättämättä.

Koko kahakka oli tapahtunut sellaisessa hiljaisuudessa, että olisi
saattanut luulla sitä pahaksi uneksi, jollei haavoittunut mies ja
kuollut hevonen olisi jäänyt vakuuttamaan sitä todellisuudeksi.

Vieras nuorukainen seisoi hetkisen ajan epäillen, menisikö pois vai
odottaisiko palkintoa, jonka hän mielestään hyvin oli ansainnut.

Vaivoin tointuivat matkustajat pelästyksestään. He olivat piispa
Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut, pakoretkellä Norjaan. Palvelija,
joka nuorukaisen avulla oli saanut haavansa sidotuiksi, kysyi, eikö
vieraalle annettaisi palkintoa.

-- Tietysti, tietysti, huudahti piispa, -- ja paljon kiitoksia. Kutsu
tänne hänet.

Nuorukainen tuli paikalla; hän oli tuskin 18 vanha, kasvot olivat
hienot ja miellyttävät, silmät säihkyivät, kun hän, huomattuaan
pelastamansa matkustavaiset hengellisiksi herroiksi, heitti päätään
taappäin.

-- Pyhän Pietarin nimessä! huudahti piispa, luoden häneen
hämmästyneen katseen. -- En iässäni ole nähnyt tällaista
yhtäläisyyttä; katsoppas tänne, veli Knut.

-- Niilo Sture, mutisi tuomiorovasti, -- se on totisesti Jumalan ihme!

Piispa tuijotti nuorukaiseen vilkkumatta.

-- Poikani, sanoi hän lempeästi, -- olet pelastanut henkemme, mitä
tahdot palkaksesi?

-- Suojelustanne, jalot herrat.

-- Ketä vastaan?

-- Minut karkoitettiin vähäisen syyn tähden kotoa, aioin Norjaan,
mutta jos te, jalot herrat, otatte minut palvelukseenne, niin ei
kukaan uskalla ajaa minua takaa.

Nuorukaisen käytös oli tavaton hänen säätyiselleen miehelle.
Sitäpaitsi tuli tuo kummallinen yhtäläisyys yhä enemmän
silmiinpistäväksi ja piispan kekseliäissä aivoissa syntyi, hänen
puhutellessaan nuorukaista, täydellinen, uusi järjestelmä.

-- Annan sinulle synninpäästön, jos olet jotakin rikkonut ja
julistan sinut kirkon suojeluksen alaiseksi. Kun meidät pelastit,
teit Jumalalle otollisen työn, joka nyt saa palkkansa, sanoi piispa
juhlallisesti.

-- Jos minä saan teitä seurata, niin voin aluksi olla oppaananne,
virkkoi nuorukainen innokkaasti.

-- Niin, voit vielä olla opastajana monellekin, jatkoi piispa, -- me
aiomme Ornäsiin ja jalon Aarent Pietarinpojan luo.

-- Vai hänen luokseen.

Nuorukaisen ääni kuului ylenkatseelliselta.

-- Tunnetko ritarin? kysyi piispa.

-- Tiedän että hän hiljan kidutti kuoliaaksi vaimonsa.

-- Se on pahaa, panettelua, siitä olen varma... onko sinne pitkäkin
matka?

-- Ornäs on penikulman päässä Isalasta.

-- Ehkä voimme saada yösijaa kylässä, se olisi meille paras.

Siihen aikaan ei maaseudulla tavattu ravintoloita eikä
kestikievareja, vaan matkustajat majailivat talonpoikien luona.
Molemmat korkeat herrat eivät edes pyytäneet lupaa, saisivatko
pysähtyä arvossa pidetyn kruununmetsästäjän Sven Elfinpojan luo, joka
oli kylän etevin ja varakkain mies.

Talossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin
keittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär,
jotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja,
puuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja
pehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.

Nuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota,
he istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut
ruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan
hämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren
puuro vadin.

Aterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä
jäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis
ja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen
Sunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän
voisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen
Knut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan
nuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren
sielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut
sortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta
pelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja
nuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen
taipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella
osasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta
kuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois
palveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan,
varastettuaan muutamia leipiä -- eikö hän suurimmalla ihastuksella
olisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja
äkkiä teki hänestä suuren herran?

Kun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät
naiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. "Illalla hän oli
kuin mikäkin renki", sanoi tytär, "nyt näyttää itse paholainen
lentäneen häneen". Hän oli aivan oikeassa.

Sven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä
tarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.

-- Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani?
Tämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, -- soi kuusi talvea
sitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.

-- Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.

-- Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja
tulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa
vaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään
leipälapiolla niin että helähti ja sanoi: "korjaakkin siitä luusi
riiheen!" -- Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän
sillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.

Vaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa
kiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat
lakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.

-- Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto?
kysyi piispa.

-- Tiesimmepä niinkin.

-- Eikö se teitä houkutellut?

-- Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.

-- Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven
Elfinpoika.

Silloin nousi tuomiorovasti Knut.

-- Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen
teon, huusi hän, -- kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin
Kristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen
kerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan
kädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin
silmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee
hän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille
ja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää!
Jumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä
syytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja
näe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan
arkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja
kun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa
Sunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme
tunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee
tuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet
virittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti
on nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina
valaisevat Ruotsin kansaa!

Sven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä.
Olihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat
kärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika
ei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa
herra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa
pöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti;
mahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.

Ja kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet
tulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa
rakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että
he soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.

Knut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.

Sven meni täyttämään käskyjä.

Silloin tarttui Knut ystävänsä käsivarteen ja viittasi nuorukaisen
luokseen.

Heidän tultuaan kamariin, kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja alkoi
juhlallisesti:

-- Älä luule, että sinä sattuman kautta jouduit tiellemme. Pyhimykset
johtavat suureksi osaksi elämämme kulkua, he ovat sinut lähettäneet,
jotta me sinut vihkisimme ja valmistaisimme pyhän uskomme soturiksi.
Tule uskolliseksi, niin Jumala vahvistaa käsivartesi ja palkkasi on
oleva kuninkaallinen: rohkeus ja viisaus johtavat sinut suoraa tietä
valtaistuimelle.

-- Sinä olet ylösnoussut Niilo Sture -- se nimi tulee avaamaan
sinulle kaikki sydämet ja portit, sanoi herra Pietari juhlallisesti.

Hetken kuluttua läksivät kaikki kolme matkaan. Sven Elfinpoika oli
kuin pilvistä pudonnut; sellaista oli hänen rakkaasta kuninkaastaan
kerrottu! Silloin asettui vaimo hänen eteensä.

-- Kuulehan Sven Elfinpoika, vaikka oletkin kruununmetsästäjä, niin
olet nyt antanut puhaltaa kruutia silmiisi.

-- Etkö luota niin pyhiin herroihin?

-- En tiedä heidän pyhyyttään enkä siitä välitä, mutta niin totta
kuin olen rehellinen ruotsalainen nainen, niin Kyösti kuningas on
paras, jonka olemme voineet saada herraksemme! ja eukko löi kätensä
yhteen sanojensa vahvistukseksi.

-- Sinäkö sen sitte ymmärrät?

-- No kyllä minä sen takaan, että jos Kyösti kuningas vaikka
huomispäivänä tulisi tänne, tanskalaiset kintereillä, niin minä,
vaikka hän onkin kuningas, toistamiseen mäjäyttäisin häntä
leipälapiolla selkään, pelastaakseni hänen henkensä, ja taitaisitpa
sinä nyt, niinkuin silloinkin kätkeä hänet olkikuormaan ja ajaa
Marnäsiin.

-- Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi,
naurahti Sven Elfinpoika.

-- Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin,
vastasi Elsa muori, -- mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.

-- Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.

-- Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva
koskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain
tunnustaisi tehneensä väärin. "Olisinpa valmis tekemään tekoni
uudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi", sanoi hän ja sanansa
hän kuolemallaan vahvisti.

-- Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan
kerettiläisen.

-- Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään
on naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä,
jotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.

Sven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut
kiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.

Matkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä
heidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.

Aamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko
linnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.

Knut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän
pyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta
vaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.

Hän kumarteli maahan saakka, selitellen moneen kertaan mikä kunnia
hänelle ja hänen vaatimattomalle talolleen nyt tapahtui.

Pappismiehet ottivat armollisesti vastaan hänen kunnianosoituksensa
ja astuivat vierashuoneisiin.

Mutta Aarent Pietarinpojan vaanivat katseet seurasivat hämmästyksellä
karkeihin talonpoikaisvaatteisiin puettua nuorukaista, joka
yhtämittaa pysytteli noiden ylhäisten herrojen rinnalla ja jota he
kohtelivat miltei kunnioituksella.

Knut huomasi sen ja tarttui nuorukaisen käteen.

-- Katsokaa häntä tarkemmin, sanoi hän, -- niin tunnette hänet ja
näette hänessä uuden todisteen Kustaan julmuudesta. Hän on nuori
Niilo Sture! Te muistatte, että minä ja ystäväni Sunnanväder sekä
jotkut muut virkaveljet muutamia vuosia sitte aioimme syöstä Kustaan
valtaistuimelta ja asettaa hänet sijaan. Aikeemme valitettavasti ei
onnistunut, me menetimme virkamme ja pakenimme.

Pappi veti syvältä henkeään ja huokasi.

-- Joku aika sitte saimme kuulla, että Kristina rouva oli lähettänyt
poikansa Upsalan korkeakouluun; hän oli nähtävästi heittänyt toiveet
hänen ylenemisestään... Tässä, juuri ennen Ruotsin rajaa kohtaa meitä
se surullinen uutinen, että herra Niilo äkkiä on kuollut Upsalassa,
huhun mukaan kuninkaan toimesta, joka tahtoi päästä vaarallisesta
kilpailijasta. Tämä uutinen oli tehnyt meihin kamalan vaikutuksen.
Silläkö lailla jaloimmat nimemme hävitetään maan päältä!

Taaskin syntyi hetken vaitiolo.

-- No niin. Me pääsimme rajan yli ja kuljimme pitkin vuoria alas
Isalaa kohti, kun äkkiä päällemme karkasi ryöväreitä. Olisimme
varmaankin olleet surman omat, jollei Jumala olisi lähettänyt enkeliä
pelastukseksemme.

Hän osoitti nuorukaista.

-- Hänellä ei ollut suuria aseita, mutta jumalallinen voima johti
hänen käsivarttaan ja hän karkoitti rosvot.

Knut kääntyi Sunnanväderin puoleen, joka sairaana ja onnettomana oli
vaipunut istumaan.

-- En ikinä unohda millä hämmästyksellä sinä häntä katselit.

Sitte puhui hän Aarent Pietarinpojalle:

-- Piispa oli muinoin kanslerina Sturen talossa, joten hän useinkin
oli polvellaan kiikuttanut Sten herran poikia; hän tunsi paikalla
jalot piirteet ja vähitellen meille selveni, että se jonka olimme
luulleet kuolleeksi, ilmi elävänä seisoi edessämme.

-- Vaikea oli saada Niilo herraa uskomaan salaisuuttansa... hän
kertoi että toinen oli haudattu hänen asemastaan... uskolliset
ystävät olivat kehoittaneet häntä siten pelastamaan henkensä.
Halvassa valepuvussa läksi hän Taalaihin, aikoi Norjaan, josta hänen
piti kirjoittaa surevalle äidilleen. Me otimme hänet tänne mukaamme
ja nyt kysyn teiltä, ritari, tahdotteko ruveta hänen ystäväkseen ja
suojelijakseen ja ottaa käteenne miekan ja keihään, riistääksenne
kerettiläiskuninkaalta hänen verisen valtikkansa?

Hän vaikeni ja tutkiva katse tuijotti ritariin.

Aarent Pietarinpoika oli joutunut hämilleen, hetkisen ajaksi näkyi
epäilys hänet vallanneen, mutta äkkiä lensi hänen päähänsä uusi
tuuma, hän tarttui nuorukaisen käteen ja alkoi kunnioittavasti:

-- Tervetuloa talooni, jalo Sture, olkoon tämä linnani
turvapaikkananne, kunnes astutte arvokkaampaan! Tyytymättömien luku
lisääntyy päivä päivältä, he tarvitsevat ainoastaan johtajan, joka
nyt on löydetty! -- Jalo Sture, johtakaa te meitä taisteluun isänmaan
edestä!

Noin suurta myöntyväisyyttä Knut tuskin oli odottanut, mutta
olkoot hänen menettelynsä syyt mitkä tahansa, niin edisti hän joka
tapauksessa heidän tuumiaan, ja se oli pääasia.

"Niilo Sture" oli tavattoman helposti oppinut näyttelemään osaansa;
alussa käyttäytyi hän hiukan kankeasti, mutta pian kankeus katosi ja
hänen esiintymisensä oli arvokas, vapaa ja miellyttävä.

Syötyään vahvan päivällisaterian -- ajan tavan mukaan kuului siihen
kaikellaisia liharuokia, vihanneksia, olutta, simaa ja viiniä --
vetäytyivät herrat heille osotettuihin huoneisiin ja viipyivät koko
päivän salaisissa keskusteluissa.

Aarent Pietarinpoika oli siihen sangen tyytyväinen, sillä hän
tarvitsi aikaa ajatella, miten nyt olisi meneteltävä. Tuohon Niilo
Stureen hän ei uskonut, mutta vähät siitä: edistäessään heidän
asiaansa, edisti hän omaansa, ja se oli pääasia.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä, lienee hän sitte ollut kuka
tahansa, ja ritarin mielestä oli suuri onni että liike saisi alkunsa
hänen talostaan ja että molemmat piispat sitä johtivat.

Ensi työkseen hankki hän nyt korkealle vieraalleen ritarillisen puvun
ja oli kaikissa suhteissa osoittavinaan hänelle suurinta kunnioitusta.

Niin pian kuin suinkin päätti hän kutsua kokoon tyytymättömät,
ilmoittaakseen heille tuon suuren uutisen, joka oli saattava heidät
kaikki virkeään toimintaan.

Taitavasti tutustutti Knut nuoren oppilaansa niihin olosuhteisiin,
joita hänen täytyi tuntea, voidakseen näytellä osaansa. Ja
hämmästyksekseen huomasi piispa, että nuorukainen tavattoman helposti
käsitti asiain tilan; sitäpaitsi oli hän kirkon mitä lämpimin ystävä,
jonka johdosta Knut sittemmin eräälle ystävälle oli huomauttanut,
että jollei hän ollutkaan se joksi hän itseänsä sanoi, niin hän tämän
kautta ansaitsi Sture-nimen paremmin kuin se joka sitä oli kantanut.

Kun "Niilo herra" sitte oli lähtenyt hänelle määrättyihin huoneisiin,
niin piispat vielä kauvan istuivat kahdenkesken juttelemassa.

Knut teki mitä rohkeimpia suunnitelmia. Arkkipiispanistuin oli joku
kuukausi sitte ryöstetty häneltä, mutta sen hän ottaisi takaisin;
paavi itse hänet vihkisi ja sitte hän itsevaltiaasti hallitsisi
Ruotsin kirkkoa ja ehkä koko maata, sillä tuo Niilo Sture olisi
tietysti vain ase hänen mahtavissa käsissään.

Sunnanväder tarttui hänen käteensä ja virkkoi huolestuneesti:

-- Rakas ystävä, jääkäämme tänne Taalaihin, täällä olemme turvassa,
mutta jos menemme tiikerin pesään, niin hukka meidät perii.

-- Mitä raukkamaisuutta tämä on! huudahti Knut; -- pyysihän
Trondhjemin arkkipiispa Ruotsin neuvostolta meille täyden vakuuden,
että itse saisimme tulla Tukholmaan ajamaan asiaamme.

-- Mutta silloin tulee ilmi kaikellaisia asioita...

-- Todistuksia ei löydy, me luotamme Herraan ja ystäviimme
Tukholmassa. Paavillinen kirkko on oleva kilpi, jolla pyhimykset
peittävät päämme, joten ei kerettiläiskuningas eikä piru itse voi
meitä vahingoittaa.

-- Mutta mihin tämä viimeinen tuuma oikeastaan johtaa?

-- Rakentaa valtakunnan ja meidät kaikki kokonaan uudestaan; mutta
me olemme molemmat matkasta väsyksissä; jatkakaamme huomenna
keskusteluamme. Hyvää yötä!

Knut meni huoneeseensa. Hänen mielessään liikkui ylpeitä tuumia ja ne
häntä miellyttivät siihen määrään, ettei hän malttanut nukkua, vaikka
kyllä olisi tarvinnut lepoa.

Sairaan Sunnanväderin unta sensijaan häiritsivät levottomat unet,
eikä yöstä tahtonut tulla loppua.

Vihdoin lankesi heikko valo jäisille vuorenharjanteille ja pian
ne kiilsivät ja välkkyivät kuin kullatut kirkontornit, mutta
piispa käänsi niistä pois väsyneet silmänsä, häneen ei luonnon
kauneus vaikuttanut... hän toivoi päivää, jolloin ihmiset taas
liikkuisivat... Huone, joka hänelle oli annettu, oli synkkä, sitä
valaisi pieni kuparinen kattolamppu.

Himmeä valo lankesi yksinkertaisille, karkeille seinille, joilla
riippui muutamia tauluja.

Pappi tahtoi tietää, mitä se kuvasi, joka riippui vastapäätä hänen
sänkyään... hän nousi ylös voidakseen paremmin nähdä... se kuvasi
Johannes Kastajan mestausta.

Hän heittäysi vuoteelleen, hiki pisaroi hänen otsaltaan, mutta
vilkkumatta katseli hän kamalaa taulua.

-- Verta, verta, mihin silmäni vain sattuu! vaikeroi hän, peittäen
kalpeat kasvot käsillään. -- Sekä valveella että nukkuessani näen
vain liekkejä, verta ja teloittajien kirveitä...

Haudan hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, silloin tällöin vaan
kuului puumadon nakerteleminen suuresta tammikaapista... vähitellen
saavutti hänet horrostila, unen airut; samassa hän heräsi siihen,
että korkean, holvatun ikkunan edessä rupesi kuulumaan kumeaa suhinaa
ja läpitunkevaa rähinää. Hän hypähti ylös vuoteestaan.

Ikkunan ulkopuolella lenteli kaksi ääretöntä korppia ja toinen piteli
terävissä kynsissään loistavaa esinettä, jota se koetti puolustaa
terävällä nokallaan ja väkevillä siivillään.

Piispa astui ikkunan luo ajamaan pois rauhanhäiritsijöitä, mutta
huomasi samassa toisen nokassa tuon loistavan esineen, joka juuri
näytti olevan riidan esineenä... Näkikö hän oikein... eikö se ollut
hänen oma sormuksensa, sinettisormus, jonka suureen, vihriään kiveen
hänen perhevaakunansa oli kaiverrettu?

Vapisevin sormin rupesi hän etsimään sormusta... niin, se oli
todellakin poissa -- mutta kuinka, kuinka korpit sen olivat saaneet
kynsiinsä?

Vihdoin sai hän kiivailla liikkeillä linnut pelästytetyiksi. Ne
rikkoivat lentäessään ruudut ja liitelivät rääkkyen sinne tänne,
kunnes asettuivat likeiselle kalliolle.

Vavisten avasi Sunnanväder ikkunan: siellä, muurilla olikin
sormus. Hän tarttui siihen kiihkolla ja jäi vielä lampun valoon
tarkastamaan, oliko se todellakin hänen omansa; sitte hän pisti sen
sormeensa ja painoi sen niin syvälle kuin taisi... Mistä korppi
oli saanut sen?... Taaskin harhaili hänen katseensa tauluun...
ikkuna oli jäänyt auki; lampun liekki läähätti, henkilöt tuossa
mestaustilaisuudessa liikkuivat... samassa leimahti tuli, seuraavassa
hetkessä sammuakseen, joten vanhuksen mielestä tuli pilkkosen pimeä.
Ja tuskasta huutaen vaipui hän pyörtyneenä permannolle.

Sellaisena tapasi hänet hänen ystävänsä Knut, mutta kului pitkä aika
ennenkuin hän sai hänet tointumaan; hänen ensi silmäyksensä tarkoitti
sormusta, jota hän suonenvedontapaisesti pusersi kädessään, sitte
nojasi hän päänsä ystävän rinnalle ja purskahti pitkään, katkeraan
itkuun. Knut luuli väsymyksen olevan syynä tähän kaikkeen, mutta
sitte kertoi Sunnanväder sormuksesta... jota hän aina oli kantanut
sormessaan... miten se oli joutunut korpin kynsiin?... Saattoiko
Knut, saattoiko kukaan sen sanoa, vai oliko se saatanan vehkeilyä?

Knut huomautti että se ehkä oli ollut unta, mutta Sunnanväder suuttui
ja sanoi, että se tiesi suurta onnettomuutta; se oli ollut varoitus.

-- Sitä en ymmärrä, sanoi Knut. Sunnanväder pani kädet ristiin.

-- Ystäväni, minä pyydän sinua, jääkäämme tänne; jos me menemme
Tukholmaan, niin meidät pian sidotaan käsistä ja jaloista.

-- Mutta ajattele kunniaa, mainetta, arvoa!

-- Mieluummin vietän elämäni täällä autioitten kallioiden keskellä
köyhyydessä ja puutteessa, ilman kunniaa ja mainetta, kuin ajan
takaa häikäisevän kirkasta, mutta epävarmaa maalia! Ajattele
meidän rikoksiamme; me emme Jumalan edessä ole puhtaat, meidän
omallatunnollamme on asioita, joita emme voi peittää iäiseltä
tuomarilta, vaikka maailmalta ne voimmekin salata.

Hänen sanoissaan oli sellainen kuoleman tuska, että Knutkin hetkeksi
meni ymmälle. Mutta hän tointui pian ja koetti sekä leikillä
että vakavin sanoin rohkaista ystävänsä mieltä. Sunnanväder oli
luultavasti kadottanut sormuksen astuessaan hevosen selästä, korppi
oli aamun koittaessa, löytänyt sen linnan pihalta; se ei ollut kuin
hyvä enne että lintu oli jättänyt sen takaisin omistajalle.

Vihdoin hänen todellakin onnistui rauhoittaa levoton pappi. Yhä
taipuvaisempana kuunteli hän Knutin lohdutusta ja mukautui taasen
hänen suunnitelmiinsa, jopa lupasi Knutin seurassa jatkaa matkaa
Tukholmaan.

Kun Sunnanväder vihdoin oli kokonaan tointunut, kutsuttiin Niilo
herra sisään.

Knut ilmoitti hänelle minkätähden ensimäisen kapinan piti puhjeta
juuri täällä. Taalain maakunnat olivat niin kaukana muista
maakunnista, etteivät ne ottaneet vastaan vaikutuksia ulkoapäin,
mutta niissä vallitsi sellainen sisällinen voima, että ne saattoivat
hallita kaikkia muita ja innostuttaa ne seuraamaan itseään, kunhan ne
vaan yksimielisesti vaativat olevien olojen kumoamista.

Niin oli Engelbrektin käynyt, niin myöskin -- valitettavasti --
Kustaa Eerikinpojan, mutta helpointen voittaisi Niilo Sture, sillä
kansa rakasti häntä ja luotti häneen.

Niilo herra lupasi kaikessa totella piispoja, sillä tahtoivathan he
hänelle ja maalle onnea.

Papit kuuntelivat hymyillen hänen puhettaan ja nyökäyttivät
toisilleen päätä hyväksymisen merkiksi.

Tämän keskustelun aikana oli aurinko noussut; tulipallona seisoi se
jäävuorten yläpuolella, tarjoten komean, mieltä ylentävän näyn.

Mutta herrat punnitsivat verisen sodan alkamista isänmaassa, he eivät
voineet muuta ajatella kuin taistelua ja verenvuodatusta.

Äkkiä avautui ovi ja sisään astui tavattoman pitkä mies, paljain
päin, pitkät, valkeat kiharat riippumassa olkapäille.

Kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, syvä totisuus oli painanut niihin
leimansa, mutta pienissä, harmaissa silmissä paloi omituinen tuli,
joka miltei maneetin lailla vaikutti siihen, johon hän katsoi.

Keskustelevat herrat hämmästyivät hänet nähdessään, mutta heitä
huomaamatta astui hän ikkunan luo ja rupesi katselemaan kummallista
maisemaa.

Keskustelu lakkasi ja uteliaasti katselivat herrat omituista miestä,
jonka poimuileva puku eninten muistutti munkin kaapua.

Jalat olivat paljaat, ainoastaan pohjia peitti hirvennahka.
Käsivarsia verhosi irtohihat ja niiden tukevat jänteet ilmaisivat
tavatonta voimaa. Oikeassa kädessä piti hän riimusauvaa, joka oli
ihmeellisillä merkeillä kirjaeltu.

Heti hänen jälessään tuli ritari Pietarinpoika, joka silminnähtävällä
levottomuudella kiirehti pappien luo ja pyysi heitä menemään
juhlasaliin, jotta he välttäisivät miestä... jota ei ritari
uskaltanut ajaa pois... Hänen käytöksessään oli jotakin tavattoman
tuskallista, joka suuresti hämmästytti matkustavaisia, varsinkin
tarkkaavaista Knutia.

-- Kuka tuo mies sitte on? kysyi hän.

-- Muukalainen, joka muutamia vuosia sitte tuli tänne ja on voittanut
suurta kunnioitusta.

-- Minkätähden?

-- Hän parantaa tauteja, ennustaa tulevia asioita ja elää erakkona.

-- Teilläkö?

-- Ei, mutta kenkään ei häneltä sulje oviaan.

-- Ettekö tekään?

Ritari kävi kalman kalpeaksi ja kuiskasi hiljaa:

-- Vaimovainajani...

-- Entä sitte...?

-- Ilmestyy minulle...

Hämmästyneenä loi Knut katseensa ritarista ukkoon, nousi ja likeni
vanhusta:

-- Kuka olet, ukko? kysyi hän.

Vanhus oli päätä pitempi pappia, joten hän korkealta silmäili
kysyjään.

-- Ihminen, vastasi hän.

-- Jolla on suuret taidot, sanoo ritari, salaiset, kielletyt tiedot,
etkö sinä tiedä, että manaus ja noituus ovat kielletyt?

-- Kuinka te sitte harjoitatte niitä? Kevyt puna painui papin
kasvoille.

-- Minun pitäisi moittia sinua epäkohteliaasta vastauksestasi, mutta
minun tekee sensijaan mieli koetella, miten paljon kestävyyttä
tiedoissasi on. Tiedätkö kuka minä olen?

Nyt vasta tunkeutuivat pienet, harmaat silmät hänen kasvoihinsa;
Knutin piti luoda katseensa syrjään.

-- Levoton, etsivä, valheellinen henki.

-- Joka etsii mitä?

-- Jotakin, jota ei se koskaan tule löytämään. Pappi säpsähti.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän tavattoman kiihkeästi.

-- Levottomasta katseestasi. Loke asuu sinussa ja viekkaus ja
petollisuus ovat hänen palvelijoinaan.

-- Sinä olet pakana!

-- Oletko sinä sitte kristitty?

Lyhyellä naurulla koetti Knut tukahduttaa nousevaa vihaansa.

-- Pyhän Eerikin nimessä! huudahti hän, -- hän on muinaisten aikojen
tietäjä tai ehkä oikeammin sanoen mielipuoli meidän päiviltämme.

Mutta Sunnanväder oli noussut; kuumeentapaisella levottomuudella
tarttui lian Niilon käsivarteen ja meni ikkunan luo, jossa mies
seisoi.

-- Kerro minulle jotakin tulevaisuudesta, sanoi hän.

-- Katso minuun! kuului ankara ääni.

Sunnanväder totteli hetkeksi, mutta tunsi rinnassaan ikäänkuin puukon
iskun ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

-- Elämä on lyhyt, ajattele Helin valtakuntaa, siellä ei viheriöitse
ainoakaan puu, siellä ei virtaa ainoakaan lähde, vaan uskottoman
palvelijan kädet sidotaan kiinni kallioon, kunnes loppu tulee.

-- Loppu? kuiskasi piispa ja hänen silmänsä riippuivat tietäjän
huulilla.

-- Niin, siellä vallitsee kirkkaus, jota eivät ihmissilmät näe ja
jota ei ihmiskieli taida, lausua, se on niin kaukana... minä tunnen
sen tuhatvuotisten tuskien takaa, voi, voi, voi sitä, jonka täytyy
odottaa niin kauvan!

Tietäjän puheessa ja koko käytöksessä oli jotakin niin valtavaa ja
suurta, että Knut hämmästyneenä jäi häneen tuijottamaan.

Mutta niinkutsuttu Niilo Sture unohti kokonaan osansa ja heittäytyi
vanhuksen jalkain juureen.

-- Sinä joka tunnet ihmissydämet, puhui hän, -- sano minullekin, mikä
kohtaloni on oleva.

Myötätuntoisena silmäili vanhus kauvan aikaa polvistuvaa nuorukaista.

-- Huolettomat ja kevytmieliset ovat saavat palkkansa, sanoi hän, --
elämän korkein ilo on sinulle muuttuva suurimmaksi tuskaksi.

Vanhus kääntyi pois ja nuorukainen peitti kasvot käsillään ja itki;
hän ei itsekään tietänyt miksi.

-- Tämä on hullunkurista, sanoi Knut, joka ensin tointui
hämmästyksestään, -- tuon vanhuksen tähden unohdamme aterian, jolle
isäntä juuri meitä kutsui.

He jättivät kaikki kolme huoneen, mutta ritari pysähtyi ja sanoi
nöyrästi:

-- Anna anteeksi, viisas Ingiald, jos vieraani ovat sinua loukanneet,
äläkä minulle kosta sitä, mihin en ole syypää.

-- Minä tulin vainajan tähden.

-- Vaimoniko? kysyi ritari kalveten.

-- Hän näyttäytyi minulle yöllä ja vannotti minua ajoissa
varoittamaan sinua.

-- Mistä?

-- Salahankkeista, jotka tulevat tuottamaan perikadon sinulle ja
monelle muulle.

-- Mitä se häneen kuuluu?

-- Sinä hylkäsit hänet eikä hän sinua; hän valvoo lakkaamatta.

-- Minä toimin sen mukaan mitä pidän parhaimpana; niin hänkin teki;
meidän välillämme ei ole mitään yhteistä.

-- Onhan lapsi!

-- Lapsi... on kuollut!

-- Ei, se elää!

-- Missä, missä? Ukko ravisti päätään.

-- En tiedä, lausui hän, -- mutta hän sanoi minulle että se oli
likellä... että se likeni.

-- Tyttäreni! huokasi ritari; -- mustalaiset hänet ryöstivät!

-- Muista vainajan varoitusta!

-- En, en. Minä kuljen omaa tietäni niinkuin hänkin kulki omaansa. Me
emme koskaan kohtaa toisiamme! Kiitos, viisas Ingiald, neuvostasi ja
käy tuontuostakin tervehtimässä; se korottaa arvoani kansan silmissä,
sillä he pitävät sinua ystävänäni. Tiedätkö, yhtenäkin päivänä
narrasin muutamia metsävarkaita kuljettamaan koko saaliinsa minun
käsiini, kun peloitin heitä sillä, että sinä olit käynyt antamassa
heidät ilmi.

-- Minä tiedän sen. Minä annoin heille yhtä paljon takaisin.

-- Miksi?

-- Heidän vaimonsa ja lapsensa olivat paleltumaisillaan kuoliaaksi;
nyt he lämmittelevät lahjahalkojen eikä varastetun tavaran ääressä.

-- Sentähden he sinua pitävätkin sallimuksenaan.

-- He eivät ole oppineet tuntemaan toista.

Ukko nosti päätään ja läksi. Hetkisen viipyi ritari salissa,
tuijottaen hänen jälkeensä; sitte hän palasi vieraidensa luo.

Hyvä viini ja Knutin puhelahjat olivat saaneet profeetan onnettomat
ennustukset unohtumaan ja kun ritari tuli, ruvettiin keskustelemaan
siitä, mihin keinoihin nyt olisi ryhdyttävä. Ritari oli jo lähettänyt
sanaa useille tahoille ja nyt tehtiin yhä uusia suunnitelmia.

Kahdeksan päivää myöhemmin vallitsi Ornäsin yksinäisillä seutuvilla
liike ja kiire, joka yhä näytti kasvavan.

Kautta Taalain vuoristen maiden kiirehti yhtämittaa rekiä Ornäsia
kohti ja samaan maaliin pyrkivät ne Taalain miehet ja naiset, jotka
milloin pienemmissä, milloin suuremmissa joukoissa, milloin jalan,
milloin ratsain täyttivät tiet. Ihmistulva oli niin suuri, että sitä
saattoi pitää kokonaisena kansainvaelluksena.

Linnassa vallitsi elämä ja liike. Edellisenä yönä ja iltana oli
saapunut yhä uusia vieraita.

Siinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla
kuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.

Suurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien
joukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo
saapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina
seisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen,
ja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien
ja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka
rinnassa: nimi Niilo Sture.

Vihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen,
jonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan
komeammissa valjaissa.

Sillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt
miltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt
vihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat
olleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.

Niinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa
juhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli
puettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin
samettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen;
epäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan.
Häntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa
juhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.

Sitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset
veljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui
joukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.

Siellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat
nuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai
seisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille;
kaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!

Mutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön
riemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä
osansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen
sinetti.

Kansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan
heidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden
ja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.

Korkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi
ihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja,
ruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan
uhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin
eivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan
niin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa
toiminnastaan.

Vähitellen läksi saatto liikkeelle; hitaasti se vaelsi läpi aution
seudun, koko aaltoilevan ja yhä kasvavan ihmisjoukon seuraamana.

Matkan määränä oli Svärdsjön kirkko; se oli kyllä niin iso että koko
kansantulva siihen mahtui, mutta erinomaisen yksinkertainen, sillä
se oli rakennettu veistämättömistä hirsistä ja laudoista ja sen
kellotapuli oli puusta.

Heti kulkueen tullessa näkyviin, ruvettiin soittamaan kelloja.
Osa kansaa oli kokoontunut kirkolle, joten täällä tehtiin uusia
uskollisuuden-vakuutuksia ja kajahutettiin uusia riemuhuutoja.

Kulkue seisahtui ja astui kirkkoon koko hymisevän ihmisjoukon
seuraamana.

Ajan tavan mukaan jätettiin aseet, kepit ja muut tarpeettomat
kapineet asehuoneeseen ennenkuin mentiin temppeliin, mutta tänään
unohtuivat vanhat tavat, useimmat syöksyivät aseineen päivineen
kirkkoon ja koska miesten luku oli paljon suurempi kuin naisten, niin
ei siitäkään huolittu, istuttiinko erikseen vaiko sekaisin miehet ja
naiset.

Jumalanpalvelus alettiin virrellä ja Knut toimitti messun. Sitte
tarttui Sunnanväder, hänen viittauksestaan, nuoren Niilo Sturen
käteen ja talutti hänet alttarille, jossa häntä käskettiin
polvistumaan.

Nyt astui Knut muutamia askelia häntä likemmä, piti kiitosrukouksen
hänen ihmeellisen pelastuksensa johdosta ja selitti lyhyin, selvin
sanoin kokoontuneille, kuinka suuri vaara oli uhannut Ruotsin
jaloimman ja vanhimman suvun jälkeläistä, sekä kehoitti kansaa
puolustamaan häntä ja tarttumaan aseisiin Kustaa kuningasta,
kerettiläistä, salamurhaajaa ja kansansortajaa vastaan, jonka syyksi
piispa selitti mitä mahdottomimmat valheet.

Olisi saattanut odottaa, että Taalaissa, Kustaan oman kansan seassa,
edes joku olisi noussut vastustamaan syytöksiä, mutta ainoana jyrynä
kaikui kostonhuutoja, aseiden helinää ja kirouksia.

Papin voitonvarma katse osoitti suurta tyytyväisyyttä, mutta
vain hetkeksi; liikutetuin mielin katseli hän sitte polvistuvaa
nuorukaista ja virkkoi tekopyhästi:

-- Rohkaise mieltäsi, poikani! Taalain uskollinen, uhkarohkea
kansa on puolustava Sturein jälkeläistä, ja juhlallisesti minä
kolmiyhteisen Jumalan nimessä jätän sinut tämän kansan haltuun.
Kirkon arkkipiispallisen arvoni nojalla vihin sinut johtajaksi tälle
kansalle, joka suurine muistoineen aina on omistava loistavan sijan
isänmaan historiassa.

Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden
puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan
katseen, jymisevällä äänellä:

-- Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää
Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja
vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka
Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät
maaliin. -- Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja
sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.

Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan
innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen
varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven
Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.

Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt
kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut
huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse
harhaili epävarmana sinne tänne.

Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka
ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja
riensi paikalla avuksi.

-- Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat
Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka
pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat
niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä
mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin
talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.

Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja
jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä
siunauksensa.

Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan
hameen lievettä ja virkkoi:

-- Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei
puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään
liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän
armonne.

Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Voitte olla varma siitä, armollinen herra, että Rättvikissä kyllä
syntyy elämää ja puuhaa. Tosin velikullat nyt vetelevät talviuntaan,
mutta pian tulee toinen ääni kelloon: minäpä lähden heitä
herättämään, niinkuin sinun unilukkarisi, ja sitte he vielä tulevat
tuottamaan sinulle iloa, sen lupaa Pietari Grun.

Hänen armonsa lausui julki hyväksymisensä ja suuri meluava ja
riitelevä joukko hajosi.

Seurue palasi Ornäsista yhtä lukuisana kuin se oli sinne mennytkin,
ottamaan osaa juhla-ateriaan, jonka ritari Pietarinpoika oli
valmistanut korkeiden vieraittensa kunniaksi.

Mutta heti linnaan päästyä täytyi piispa Sunnanväderin panna vuoteen
omaksi ja kun Knut myöhemmin tuli hänen huoneeseensa, pyysi hän
hartaasti, että Tukholman matka jätettäisiin sikseen.

-- Me olemme suorastaan maankavaltajia, sanoi hän; -- meille ei ole
armoa. Yhtä hyvin voisimme mennä mestauslavalle kuin tahallamme
tiikerin luolaan.

-- Puolellamme on koko Ruotsin kansa, joka riemulla on tervehtivä
tuloamme, huudahti Knut, -- ja takanamme ja ympärillämme seisoo pyhä
kirkko ja koko kristikunta, joka ilolla tulee ottamaan meidät vastaan
oikean uskon marttyreina.

-- Entä kuningas?

-- Hänet valtaa kauhu.

-- Sinä et tunne häntä.

-- Ole varma että persoonallinen läsnäoloni ja rohkea puheeni
paikalla tulee tekemään hänet aivan aseettomaksi. Tiedät että
arkkipiispa Magnus on lähtenyt, arkkipiispanistuin on vapaa, minä
tulen vaatimaan sitä itselleni ja sitä ei minulta kukaan uskalla
kieltää. Olenhan minä saanut kirjeitä kaikilta ystäviltämme; he
tervehtivät tuloamme ilolla, ja Sture-juttu on tekevä voittomme
täydelliseksi.

-- Mutta jos saadaan ilmi...

-- Mahdotonta, hän näyttelee osaansa erinomaisesti. Äiti olisi ainoa,
mutta hän on Ture Jönsinpojan miniä ja siten hänkin on vallassamme.

Silläkin kertaa onnistui hänen rohkaista sairaan ystävänsä mieltä,
mutta seuraavana päivänä, ennen Knutin lähtöä, huudahti Sunnanväder:

-- Näemmekö koskaan toisemme?

-- Tietysti, naurahti Knut. -- Lupaan olla vastassasi Tukholman
portilla.

Hän ei aavistanut että lausui ennustuksen, jonka täyttyminen oli
sangen likellä.

Niilo Sture sai ankarat kehoitukset kaikessa totella Sunnanväderiä,
jotapaitsi Knut antoi hänelle suosituskirjeen Trondhjemin
arkkipiispalle sen varalta, ettei hänen asemansa Taalaissa olisi
aivan varma. Likempiä ohjeita saisi hän kirjeissä.

Kuninkaan turvakirjeen nojalla pyysi Knut voudilta kuuden miehen
kuljetusvartiastoa, jonka hän heti saikin. Sitte hän paikalla läksi
matkaan, ensin Upsalaan.

Siellä häntä tervehdittiin erittäin ystävällisesti, mutta hurskaat
isät olivat omituisen levottomat ja kun hän kertoi ylösnousseesta
Niilo Sturesta, niin asia otettiin vastaan suurella epäluulolla, jopa
selittivät useat sen mahdottomaksi.

Sitäpaitsi näki Knut että häntä vakoiltiin; sen tekivät kuninkaan
lähetit, jonkatähden hän huomasi parhaaksi olla varoillaan.

Hän kutsutti kirkonvartian salaa luokseen ja pakotti hänet, käsi
raamatun päällä, vannomaan, ettei hän hiiskahda sanaakaan. Sitte Knut
vielä kauvan keskusteli hänen kanssaan ja laski hyvästi jättäessä
täyden kukkaron hänen käteensä.

Ja nyt hän läksi Tukholmaan.

Vanha ystävä Ture Jönsinpoika ilostui suuresti hänet nähdessään,
mutta hänen käytöksensä ei ollut oikein vapaa, eikä Knut päässyt
samaan iloiseen, toivorikkaaseen tunnelmaan kuin Taalaissa. Hän
toivoi sentään, että olot paranisivat, sillä löytyihän useita, joille
saattoi uskoa asiansa.

Suuresti hän sentähden hämmästyi, kun eräänä päivänä upseeri neljän
henkivartian kanssa astui hänen huoneeseensa ja pyysi häntä heti
seuraamaan.

Närkästyneenä hypähti pappi istualtaan:

-- Minulla on kuninkaalta turvakirje! huusi hän.

-- Minä toimin ainoastaan käskyn mukaan, vastasi upseeri, -- ja
pyydän, ettei teidän armonne tekisi velvollisuuttani raskaammaksi
kuin se jo on.

Knut huomasi olevansa tekemisissä uskovaisen kanssa ja virkkoi
kuiskaten:

-- Mikä on syynä tähän?

-- On varmaan saatu uusia tietoja.

-- Tietoja Niilo Sturesta! Niin, se taisi olla tyhmää, mutta
todistuksia ei löytynyt; kirkon herroja vastaan ei voida käyttää
muita todistuksia kuin piispojen ja valtakunnanneuvoston antamia;
hänen ei pidä kadottaa uskallustaan.

Ja jos hänet taas tahdottiin tehdä marttyriksi, niin hän kyllä tiesi
tehtävänsä.

Hänet vietiin vankeuteen Harmaidenveljien luostariin, aivan samaan
huoneeseen, jossa Johannes Magnus oli istunut. Siellä oli kaikin
puolin mukavaa, paitsi ettei saanut ottaa vastaan vieraita, ja Knut
ei pitänyt yksinäisyydestä.

Matka Taalaista oli kulunut hitaasti; sitäpaitsi viivyttiin Upsalassa
kauvan ja Tukholmassa pitkitettiin asiaa niin että se vasta 9 p:nä
elokuuta joutui tutkinnon alaiseksi Tukholman raatihuoneella.

Tutkintokuntaan kuului useita neuvoston herroja, piispa Hans Brask
Linköpingistä, Strängnäsin ja Skaran piispat ja Tukholman kaupungin
pormestarit ja neuvosto.

Ääretön ihmistulva täytti kadut, raatihuoneen sali oli aivan liian
pieni kuulijoille: heistä mahtui sisään ainoastaan pieni osa.

Kuningas itse esiintyi syyttäjänä. Kuolonhiljaisuus vallitsi salissa,
kuningaskin näytti synkältä ja vakavalta.

Hänen viittauksestaan tuotiin syytetty sisään. Tuomiorovasti Knut
astui rivakasti huoneeseen, mutta nähdessään kuninkaan, kalpeni hän.

Kustaa näytti jäljennöksen turvakirjeestä ja kysyi, estikö se
käräjien pitämistä.

Läsnäolijat, varsinkin piispa Brask, tarkastivat sitä huolellisesti
ja kaikkien yhteinen päätös oli, ettei se estänyt. Tuomiorovasti
Knutinkin täytyi myöntää se. Silloin esiintoi kuningas kanteensa ja
vahvisti ne syytetyn omilla kirjeillä.

Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.

Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko
se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä
rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia
rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.

Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta
varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä.
Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi
tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät
ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se
rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.

Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta
ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin
kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.

Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään
armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita
ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.

Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin
korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin
johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta
kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi
siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.

Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti
että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi
kerralla päätti hän olla viisaampi.

Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta
kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen
menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta
ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin
suojeluksestaan.

Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa
vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.

Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian
sikseen.

Mutta Lauri Antinpoika oli toista mieltä.

-- Jos te annatte armoa ylhäiselle henkilölle, sanoi hän, -- niin
millä oikeudella te rikoksesta rankaisette halvempaa ihmistä, joka ei
kuitenkaan ole velvollinen tietämään oikeasta ja väärästä yhtä paljon
kuin oppinut herra ja Jumalan palvelija?

-- Mutta esimerkki, Lauriseni.

-- Juuri esimerkin vuoksi; jollei rikosta rangaista rikoksena, niin
se kadottaa peloittavan vaikutuksensa, olkoon syyllinen kuka tahansa;
ja sitte ei enään peljätä tekoa, vaan koetetaan päästä vapaaksi
rangaistuksesta.

-- Olet oikeassa, mutta jos olemme johdonmukaiset, niin meidän täytyy
tunnustaa, että rikos on suurempi, jos se tapahtuu yhteiskunnan
kukkuloilla kuin jos sen tekee talonpoika.

-- Se on oikein.

-- Nuo ylpeät papit, jotka eivät tahdo tunnustaa muuta herraa
kuin paavin, imevät maasta mehun, mutta kieltävät kuninkaalta
uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa. Koska kansa on antanut vallan
minun käsiini, niin en minä erityisesti saa suosia ketään, vaan tulee
saman lain koskea kaikkia.

Mutta kun kuninkaalta sitte kysyttiin, miten tuomiorovasti Knutin
kävisi, niin hän otsa rypyssä vastasi:

-- Saamme nähdä.

Vihdoin tuli Trondhjemin arkkipiispalta kirje, että Pietari
Sunnanväder oli ollut kadoksissa, mutta että hän nyt oli löydetty ja
luovutettu kuninkaan miehille, jotka jo olivat matkalla Ruotsiin.

Tämä tapahtui syyskuussa.

Kustaa oli neuvotellut itsensä kanssa; hän päätti näyttää ettei
papin kaapu suojele lain kouralta ja koska rikos oli tunkenut
moniin kansankerroksiin, niin piti rangaistuksenkin tulla yleisesti
tunnetuksi.

Kun Pietari Sunnanväder oli tullut Tukholman pohjoiselle portille,
lähetettiin Knut häntä vastaan; molempien pappismiesten piti yhtaikaa
marssia kaupunkiin. Tämä tapahtui sangen odottamattomalla tavalla,
mutta kuninkaan omasta määräyksestä.

Molemmat papit olivat puetut vanhoihin, risaisiin kuorikaapuihin ja
istuivat takaperin laihojen, nälkäisten hevoskonien selässä. Mestari
Knutin päässä oli tuohesta tehty hiippa, Sunnanväderillä olkikruunu
ja rikkinäinen puumiekka. Heitä seurasi suuri joukko naamioittuja,
jotka kirkuivat ja kysyivät, "oliko täällä nähty Kustaa herraa, tai
tiesikö kukaan, missä hän oli, sillä nyt oli tullut uusi kuningas,
herra Pietari Sunnanväder". Kun seurue oli saapunut Suurtorille
pantiin papit kaakinpuuhun ja saivat juoda pyövelin kanssa, sillaikaa
kuin naamioittu joukko esitti lauluja, joissa viitattiin siihen, että
nuo viisaat miehet mieluummin olivat ruvenneet pettureiksi, kuin
palvelleet oikeaa kuningastaan ja isänmaataan.

Mestari Knut vietiin sitte entiseen vankilaansa ja Pietari
Sunnanväder Upsalaan.

Tämä tapaus herätti ääretöntä huomiota; papisto joutui vihan
vimmoihin ja katolisuuden innokkaat puolustajat ryhtyivät kiivaaseen
vastustukseen. Joukottain läksi munkkeja Tukholman ja sen
likiseutujen luostareista muka kokoamaan varoja hyväntekeväisiin
tarkoituksiin, mutta itse asiassa he vaelsivat tiheästi asuttujen
seutujen halki hankkimassa ystäviä katoliselle opille, vahvistamassa
hurskaiden uskoa ja häpeällisillä valheilla ja uhkauksilla
yllyttämässä kaikkia kuningasta vastaan.

Sekä kaupungeissa että kylissä oltiin levottomalla mielellä ja
Kustaan ystävätkin katselivat pelolla nousevaa liikettä.

Sentähden piti kuningas miekkansa valmiina, mutta ei vielä iskenyt.
Veltosti väistymään tai katumaan että ehkä oli mennyt liian pitkälle,
ei hän koskaan, koskaan olisi ruvennut!

Tarkoin mietittyään oli kuningas osoittanut aikovansa rangaista
kavalluksen; alku oli jo tehty, jatkon ja lopun päätti hän panna
toimeen vasta sitte kun veren kiihko olisi jäähtynyt ja tahdon
vakaumus tullut sijaan.

Kun kuningas disa-markkinoiden aikaan v. 1527 tuli Upsalaan, käski
hän alkaa käräjänkäynnin herra Pietaria vastaan.

18 p. helmikuuta kokoontuivat arkkipiispankartanon suureen saliin
kaikki saapuvilla olevat herrat neuvostosta, Strängnäsin ja
Vesteråsin piispat, Upsalan tuomiokapituli sekä kolme Tukholman
pormestaria ja useita vouteja.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, tuotiin piispa sisään.

Sekä tuomarit että syylliset näyttivät yhtä levottomilta ja
pelästyneiltä; kaikki he muistelivat entisiä aikoja ja entisiä tapoja.

Nytkin esiintyi kuningas syyttäjänä; hän näytti yli 60 petollista
ja valheellista kirjettä, jotka herra Pietari oli kirjoittanut ja
levitellyt kansan sekaan Taalaissa. Ja kysyttäessä ei hän voinut
kieltää ainoatakaan.

Kuninkaan pyynnöstä ottivat maalliset herrat heti käsitelläkseen
asiaa.

Hengellistenkin herrojen mielipidettä kysyttiin. He olisivat
mieluinten lähteneet tiehensä; kokoontuessa ei kukaan ollut tietänyt,
mitä asioita käsiteltäisiin... he pelkäsivät kuningasta eivätkä
uskaltaneet lähteä, mutta liittäytyivät yhteen ja antoivat Upsalan
tuomiorovastille Jöran Turenpojalle toimeksi puhua puolestaan kaikkea
sitä vastaan, mitä siinä asiassa käsiteltäisiin, koska herra Pietari
oli joutunut tuomioistuimen eteen, johon hänen ei olisi pitänyt
joutua, koska sellainen tuomioistuin soti pyhän kirkon sääntöjä
vastaan.

Tämä vastalause ei kuitenkaan estänyt maallisia herroja tuomitsemasta
herra Pietaria maankavaltajana mestattavaksi, Ruotsin lain mukaan.

Samana päivänä, kello yhden ja kahden välillä mestattiin ja
teilattiin piispa Pietari Sunnanväder korkeimmalla mäellä kaupungin
ulkopuolella, suuren kansanjoukon läsnäollessa.

Papisto laati kirjallisen vastalauseen, mutta kuningas ei
kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja kaksi päivää senjälkeen 21
päivänä tammikuuta mestattiin mestari Knut Tukholmassa ja teilattiin
hänkin kaupungin ulkopuolella.

Liike oli nyt, niin suuri kuin se olikin ollut, miltei tukahutettu.
Oli huomattu, että kuningas saattoi ajaa perille mitä hän piti
oikeana ja varsinkin ettei hän katsonut henkilöön.

Piispa Brask kehoitti kansaa levollisuuteen, vaikka hänen omaa
sieluansa kalvoi levottomuus. "Kirkolle on omituista", kirjoitti hän
ystävilleen, "että se usein viettää voitonriemun juhlaa, vaikka se
näyttääkin olevan lamassa. Helvetin porttein ei pidä sitä voittaman."

       *       *       *       *       *

Nyt palaamme Taalaihin.

Olisi saattanut odottaa, että aiottu kapina Knutin lähdettyä
vähitellen olisi kitunut kuoliaaksi oman elinvoimansa puutteessa,
mutta niin ei käynyt. Sture-nimellä oli kumminkin kaiku taalalaisten
korvissa ja se, joka sitä nyt kantoi, ymmärsi voittaa kansan
rakkauden ja luottamuksen.

Hän kykeni ihmeellisen nopeasti käsittämään ja pani tarkasti
mieleensä kaikki herra Pietarin neuvot. Yöt päivät vietti hän hänen
huoneessaan muka sentähden, ettei hän tahtonut jättää vanhaa herraa
yksin, mutta silloin he keskustelivat opettavaisista asioista, jotka
nuorukainen sittemmin osasi käyttää hyväkseen.

Mutta heidän seurustelunsa ei tullut pitkäikäiseksi; piispa sai
kirjeen, jossa häntä kehoitettiin lähtemään Norjaan ja sen hän
tekikin, sanottuaan aivan kiireiset jäähyväiset.

Niilo Sture tiesi käyttää hyväkseen saatuja opetuksia; niinkuin
Kustaa Vaasakin, läksi hän Leksandiin, Moraan ja Orsaan.

"Hän tiesi", sanoi hän, "että taalalaiset aina ovat rakastaneet
Sture-nimeä ja nyt hän oli tullut kertomaan, miten hirveästi
Kustaa Eerikinpoika oli heidät pettänyt; hän oli kirkon kiukkuisin
vastustaja eikä pitänyt rikoksena sen aarteiden ryöstämistä". Hän
kertoi heille seikkailuistaan, kuinka kuningas oli uhannut ottaa
hänen henkensä ja kuinka hän oli pelastunut sillä tavalla että oli
tekeytynyt kuolleeksi.

Hän kertoi komeista hautajaisista ja äitinsä surusta. Valepuvussa oli
hän nähnyt kaikki tyyni, mutta ei ollut uskaltanut ilmoittaa itseään.
Nyt hän pyysi kansalta apua, ei saadakseen kruunua, sillä siitä ei
hän välittänyt, vaan pelastaakseen isänmaan, joka oli hänelle elämää
rakkaampi.

Tätä puhetta pitäessä vierivät kyyneleet alas hänen poskiaan ja
hän heittäysi polvilleen ja pyysi läsnäolevia rukoilemaan Ruotsin
vapauden ja hänen rakkaan isävainajansa iäisen autuuden puolesta.

Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja
myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja
rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.

Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella
mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.

Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui
teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä
matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto -- yhtä
suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja
heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja
varjelemaan häntä kaikkialla.

Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.

Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin
olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne
hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.

Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että
hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo
itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin
olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan
ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän
uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata
henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi
olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen
käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki
epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.

Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:

-- Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen
jalkainsa juureen!

Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.

Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies,
vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja
kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen
kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.

Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen
tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti,
heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli
sitä, kyyneleitä vuodattaen.

-- Rakkaan herrani poika! huudahti hän; -- pyhä neitsyt on siis
kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen
kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!

Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla,
veri katosi hänen kasvoiltaan... hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen
salaisuutensa... Mitä nyt tapahtuisikaan?

Mutta vieras nousi äkkiä.

-- Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; --
pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin,
isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni,
henkeni on teidän!

Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut
kohtausta.

-- Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, -- ja palvelin monta vuotta
korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte
kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla
palveluspaikkaa -- kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut
vielä pahempi; -- minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja
Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut
sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!

Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi
jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon;
ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä
sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.

Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha
petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä
maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.

Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että
Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.

-- Ymmärrätkö, että olet minun vallassani?

-- Kyllä! ja nuorukainen purskahti uudestaan itkuun.

-- Oletpa sinä aika raukka!

Mutta silloin hypähti junkkari istualtaan.

-- Kuka te olette ja mitä te minusta tahdotte? huusi hän kiivaasti.

-- Sen selittäminen veisi liian paljon aikaa, sinä senkin Björkestan
Jönssi!

Nuorukainen lankesi maahan.

-- Älkää syöskö minua perikatoon! rukoili hän, kädet ristissä.

-- Kas vaan, sopiiko noin korkean herran langeta polvilleen
palvelijan eteen... sillä katso, minä olen todellakin Sturein
palvelija enkä kulje valhematkoilla.

Nuorukainen oli noussut.

-- Mitä te tahdotte, että minun pitää tehdä? kysyi hän nöyrästi.

-- Jatkaa entiseen tapaasi; sinä näyt hyvin osaavan pettää
talonpoikia, mutta asianhaarat vaativat vielä muutakin, ja siihen
sinä tarvitset minua.

-- Siis niin, että kysyn teiltä, kun en itse tiedä?

-- Ei, sinä et saa astua askeltakaan ilman minun lupaani; sinä menet
sinne minne minä viittaan, ymmärrätkö?

-- Saan minä toki tehdä niinkuin itsekin tahdon?

-- Et suinkaan; sinä olet kilpi, jota minä kannan ja kääntelen; sitte
kun se ei enään ole mieleiseni, rikon sen.

Se oli liikaa. Taalain junkkari vaipui maahan aivan epätoivoissaan.

-- Mikä hätä sinun on, senkin pelkuri! Etkö tahtoisi jakaa
saalistasi? Eikö siitä mielestäsi riitä kahdelle? Kun sinusta tulee
kuningas, niin teet minut kansleriksesi... en pyydä muuta... Hahhah,
hah, niinkuin ei sitä olisi siinäkin lehtolapselle!

-- Minä menen ja ilmiannan itseni, huusi hän epätoivoissaan ja tahtoi
rientää ulos.

Mutta Grym tarttui hänen käsivarteensa.

-- Älä tee tekoa, jota tulet katumaan. Minä kyllä pääsen täältä,
mutta sinä heität henkesi, ja voithan nyt vielä odottaa, kunnes
leikki loppuu. Minä puolestani luulen, että me vielä joudumme
hyvillekin päiville.

-- Kunhan olisin kuollut!

-- Nuora kaulassako likeisimpään puuhun? Hän kääntyi kauhistuneena
pois.

-- Valitse itse! Eihän tätä kulkurielämää kauvan viitsi katsella,
täytyy ryhtyä työhön ja toimeen, mutta siihen et sinä kykene.

-- No entä sinä?

-- Minä olen liikkunut maailmalla, olen nähnyt ja kuullut. Miltei
kuusi kuukautta seurasin Kustaa Eerikinpoikaa, kun hän kulki täällä
vuoristossa, mutta hän ei antanut minulle ansaittua arvoa ja sitte me
riitauduimme.

-- Ja nyt tahdot hänelle näyttää mihin kelpaat?

-- Niin kyllä, vale-Sturen avulla! Hahhahhah, juuri kuin Taavetti
aasin leukaluulla! Mutta koska kerran piispat ovat tehneet
suunnitelmat, niin kai ne tepsivät; totta kai piru pitää huolta
omistaan.

Hän oli kokonaan Pietari Grymin vallassa ja olivathan ehdot tavallaan
hyvätkin.

Junkkarin piti tinkimättä totella; kysymyksiä hän sai tehdä ja
Pietari Grym lupasi ottaa huomioon hänen toivomuksensa mikäli ne
eivät sotineet hänen omia tuumiansa vastaan. Ainoastaan erityisen
tärkeissä asioissa vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.

Päätettiin että taalain junkkari vastedeskin retkeilisi yksin pitkin
pitäjiä. Pietari Grym lupasi pysyä paikoillaan, saadakseen rauhassa
hautoa tulevaisuuden suunnitelmia.

Tähän saakka oli Niilo matkustanut yksin Ylä-Taalaissa, joka jo
ennestään oli ollut tyytymättömien kokouspaikkana, mutta miten lienee
ollut: oliko eteläosa Taalainmaata likeisemmän yhteytensä takia muun
maan kanssa saanut enemmän tietoja kuninkaasta ja ruvennut häntä
rakastamaan, vai oliko junkkari kadottanut vaikutusvoimansa -- sitä
hän itse oli taipuvainen luulemaan --, hänen menestyksensä vaan ei
ollut niin suuri kuin ennen. Hän kyllä kertoi läksynsä, mutta siitä
oli kadonnut lämpö ja elämä ja kuulijat pysyivät välinpitämättöminä,
ilmoittaen vannoneensa uskollisuutta Kyösti kuninkaalle ja haluavansa
pysyä sanassaan.

Tänne saapui hänelle tieto Knutin kamalasta retkestä Tukholman
katujen halki, ja hänen rohkeutensa pakeni pakenemistaan. Grymiä hän
pelkäsi, mutta pelastuksen toivoa ei ollut.

Silloin sai hän kirjeen Pietari Grymiltä, joka kutsui häntä takaisin.

-- Norja on meille avoinna, sanoi hän. -- Fredrik Holsteinilainen on
tosin tunnustettu kuninkaaksi, mutta kruunaus ei vielä ole tapahtunut
ja koko kansa tahtoo liittyä Ruotsiin. Kun Sturen poika astuu esiin
vaatimaan kruunua, niin he ottavat hänet vastaan avosylin ja kapina
seuraa ihan itsestään.

-- Piispa Sunnanväder ja mestari Knut sanoivat myöskin...

-- Niin, he tunsivat kyllä aseman; olisi hauska tietää, kertoiko
Sunnanväder viimein oleskellessaan siellä, minkä aarteen hän täältä
oli löytänyt.

Taalainjunkkari punastui.

-- Minulla on suosituskirje mestari Knutilta Trondhjemin
arkkipiispalle, sanoi hän.

-- Pyhän Eerikin nimessä, miksi te nyt vasta sen sanotte! Me lähdemme
paikalla sinne!

-- Mutta... rahat ovat lopussa ja... ja...

-- Vai ette te vielä ole saanut asioita niin järjestykseen, että
voisitte lyödä uutta, huomautti Grym terävästi; -- onneksi osaan minä
ottaa sieltä, missä on otettavaa. Valtionhoitaja Sten Sture -- ei se,
jolla oli kunnia olla isänne -- lainasi suuria summia Norjasta ja
minä olen varma siitä, että säädyt maksavat ne hänen pojalleen, kun
hän nyt on näin ahtaissa oloissa.

-- Niinkö arvelette?

-- Arvelen että sanansaattaja paikalla on lähetettävä viemään
kirjettä ja että me heti senjälkeen lähdemme matkaan.

       *       *       *       *       *

Norjan sydänmailla, likellä Trondhjemia, oli suuri kartano, joka
muinoin kuului mainiolle Reen luostarille, mutta joka sitte
vaihtokaupan kautta oli joutunut mahtavan Henrik Henrikinpojan
käsiin. Tämän kertomuksen aikaan oli hän jo tosin kuollut ja tila
oli jäänyt hänen leskelleen, ylhäiselle rouva Ingierdille, joka
tyttärensä kanssa yhä vieläkin asui siellä.

Richissa oli 18 vuotias, iloinen ja vallaton tyttö, joka
tuontuostakin otti vapauden tehdä pilaa ankarasti kirkollisesta mutta
yksinkertaisesta äidistään.

Korkeassa, holvikattoisessa huoneessa leimusi komea takkavalkea,
tuontuostakin sirotellen ilmaan kimputtain säkeniä.

Kauniisti maalattu jumalanäidin kuva riippui pienen alttarin
yläpuolella, alttarilla seisovasta suitsutusastiasta levisi ikäänkuin
sumua, joka laskeutui peittämään taulua ja täyttämään ilmaa raskaalla
ryydinhajulla.

Rouva Ingierd oli pitkän aikaa ollut polvillaan, rukousnauha
käsissään, jotka olivat ristissä; hänen rukouksensa oli
lakkaamatonta vaikerrusta.

Ikkunan ääressä seisoi Richissa. Aurinko oli sulattanut lumen ja koko
maisema loisti vihreähtävässä valaistuksessa; jo näkyi kevään ensi
merkkikin: seljapuun nuput paisuivat. Nuori tyttö nautti näköalasta,
joka leveni hänen edessään, mutta uneksien, itsetiedottomasti;
kummallinen kaiho täytti hänen rintansa, hän olisi tahtonut painaa
syliinsä koko maailman.

Samassa rupesi rouva Ingierd voihkimaan ja tyttö heräsi
unelmistaan; hänen kauniille kasvoilleen nousi veitikkamainen hymy
ja malttamattomasti käänsi hän päätään, ikäänkuin lausuakseen
toivomuksen, että tuo komento nyt sillä kertaa loppuisi.

Vanha rouva nousi todellakin, teki moneen kertaan ristinmerkin ja
vaipui huoaten -- ehkä se oli helpoituksen huokaus -- mukavaan
nojatuoliin suuren lieden ääressä.

Tyttö viipyi yhä ikkunassa; nähtävästi hän odotti jotakin.

-- Richissa, virkkoi äiti vaikeroivalla äänellä. Tyttö kääntyi
paikalla.

-- Mene heti makuuhuoneeseeni ja ota rahalaatikosta, tiedäthän missä
se on, 10 viisitoistaluotisesta hopeasta tehtyä markkaa ja anna ne
linnanvoudille; hänen tulee lähettää ne Trondhjemiin hurskaalle
rippi-isälleni Eustachiukselle. Hurskaan miehen pitää rukoilla
puolestani ja sitte tulla tänne; niin pian kuin suinkin; raskas
taakka painaa mieltäni; minä halajan rippiä.

-- Rakas äiti, sanoi tyttö hymyillen, -- mitä hurskas isä tekee
maallisilla lahjoilla; hänen tehtävänsähän on paastota ja rukoilla.

-- Jumalaton lapsi! huudahti hyvä rouva, unohtaen kaikki vaivansa, --
sinä herjaat!

Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Richissa, huomaten hänen
mielenliikutuksensa, riensi kiireesti noutamaan pulloa, jossa oli
viinalikoa; sitte hän kultaiseen lusikkaan kaasi muutamia pisaroita
kallisarvoista lääkettä ja ojensi lusikan äidille, joka sen paikalla
otti, lausuen:

-- Sinä olet ymmärtämätön lapsi, joka annat häijyjen ja paatuneiden
ihmisten vaikuttaa itseesi.

-- Sellaiset ihmiset eivät uskalla tulla äitini likeisyyteen, vastasi
tyttö ja suuteli ojennettua kättä, joka jäi pitelemään hänen kättään.

-- Minulla on omantunnonvaivoja.

-- Teillä, joka olette niin hyvä.

-- Kiusaaja vietteli minut.

-- Te olette liian hurskas langetaksenne.

-- Kiusaaja ilmestyi tyttäreni hahmossa.

-- Tyttärenne! huudahti tyttö. -- Te totisesti pelästytätte minut;
koska se tapahtui?

-- Kun minä talooni otin...

-- Äiti, äiti! ja tyttö kietoi kädet hänen kaulaansa. -- Kuinka sinä
voit katua laupeuden työtä, joka varmaan miellyttää hyvää Jumalaa.

-- Se on hänelle kauhistus. Minun kristillinen, vaikkakin kova,
velvollisuuteni on...

-- Ethän toki ilmianna heitä?

-- Kirkko käskee.

-- Tahdotko nähdä, että heidät kuljetetaan täältä?

-- En voi auttaa sitä.

-- Heidät poltetaan roviolla!

-- Enhän minä heitä tuomitse.

-- Mistä rikoksesta heitä tuomitsisit? huudahti Richissa kiihkeästi;
-- siitäkö että he rakastivat toisiaan eivätkä voineet elää erossa.
Jumala on istuttanut rakkauden heidän sieluihinsa ja julmat ihmiset
tahtovat hirveimmällä tavalla tappaa heidät.

-- Vaikene, onneton lapsi, sinä tapat minut!

-- Niinkuin munkit tulevat tappamaan heidät! Jos he olisivat
meille vieraat, niin sentään käsittäisin että sinä kunnioituksesta
kirkkoa kohtaan tahtoisit pysyä vanhassa tavassasi ja kertoa isä
Eustachiukselle kaikki mitä tiedät... sitä minä en milloinkaan tee.

-- Juuri sentähden tahtoisin minä sovittaa hänen oikeutetun
tyytymättömyytensä.

-- Kertomalla hänelle kaikki mitä näet, kuulet ja ajattelet; no niin,
jos se häntä huvittaa, niin olkoon menneeksi, mutta minä luulen
että sinä keksimällä keksit kaikellaisia pikkusyntejä, saadaksesi
niin paljon puheainetta että sitä riittäisi niin kauvan kuin hän on
luonasi.

-- Mitä minä teen? Olen kantanut raskasta taakkaa ilman
synninpäästöä; sentähden olen ottanut niskoilleni sangen pahojakin
syntejä, toivossa että niistä annettu synninpäästö edes osaksi
sovittaisi sen suuren rikoksen, jota en tunnusta.

-- Sinä hyvä äiti! Miten kekseliäs se totinen rakkaus voikin olla.

-- Mutta nyt en minä enään kestä.

-- Jos sinä minulle tunnustaisit syntisi, niin minä sanoisin: jalo
rouva Ingierd, te olette tehnyt Jumalalle otollisen työn, kun otitte
turvattomat suojelukseenne; sentähden tulen teidät palkitsemaan
tekemällä tyttärenne hyvin, hyvin onnelliseksi.

Tyttö lankesi polvilleen ja kietoi käsivarret äitinsä kaulaan.
Äiti hymyili kyyneltensä lomitse ja tuumaili, että kyllä se hänen
Richissansa sentään oli somin neito, minkä hän ikinä oli nähnyt.

-- Niin, jos voisin nähdä tulevaisuutesi.

-- Samalla voisi katsella suoraan aurinkoon, huudahti tyttö ja hänen
kauniit silmänsä säihkyivät ilosta; -- näen joka yö unta että korkein
onni on tuleva osakseni ja joka aamu kysyn: "tänäänkö tulet, kaunis
onneni?"

-- Lapsi, lapsi, sinä kiusaat Jumalaa!

-- Sitä en usko, sillä odotanhan kärsivällisesti, ja kerran kai se
sittenkin tulee.

-- Mutta emmehän me puhuneet sinusta.

-- Emme, vaan hänestä, jonka isä otti taloonsa ja kasvatti omaksi
pojakseen, jota te, sekä hän että sinä rakastitte yhtä paljon kuin
minua.

-- Miksi hän teki pyhyyden ryöstön?

-- Siksi, että tyttö vastoin tahtoaan pakoitettiin nunnaksi.
Tiedätkö, jatkoi hän kuiskaten, -- että hänelle oli juotettu juomaa,
joka sokaisi hänen järkensä. Cecilia kertoi minulle itse, että hän
näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui, mutta hän oli kuin halvattuna
eikä voinut puhua eikä ajatella... kaikki oli kuin unta ja siinä
tilassa vihittiin hänet nunnaksi.

-- Onko se mahdollista?

-- Tiedätkö, minä olen varma että kaikki on mahdollista. Kului
päiväkausi ennenkuin hän tointui entiselleen, mutta silloin muuttui
hänen mielensä katkeraksi ja kostonhimoiseksi.

-- Se oli hyvin paha.

-- Miksi ja minkätähden tehdä sellainen vääryys? Hänen kasvatusisänsä
-- sillä kuolinvuoteellaan oli hän tunnustanut ostaneensa hänet
kiertävältä mustalaisjoukolta; niin, niin äiti, hän on ehkä hyvinkin
ylhäistä sukua; -- kasvatusisä oli antanut hänelle perinnöksi
kaiken omaisuutensa, sekä kiinteimistönsä että irtaimistonsa,
mutta kun luostarinjohtajan piti kirjoittaa testamentti, niin hän
yksinkertaiselle porvarille uskotteli, että hänen iäinen autuutensa
riippui siitä, antoiko hän luostarille maatiluksensa. Heidän
mielestään se oli kristillinen vaihtokauppa, sillä munkit antoivat
mikä heidän mielestään oli heidän omansa.

-- Lapsi, lapsi, sinä puhut niin kevytmielisesti!

-- Mitä sinä sitte sanot heistä?

-- He ovat pyhiä Jumalan miehiä.

-- Sitä ei saa sanoa.

-- Kas, kas, mitä pahoja ajatuksia lapseni sydämeen on syntynyt.
Kenen se on syy?

-- Ei ainakaan veljeni Tysten eikä Cecilian, sillä he ovat itse
hyvyys ja ystävällisyys.

Samassa koputettiin hiljaa salaoveen.

-- Se on Tyste, kuiskasi Richissa ja riensi ensin sulkemaan
tavallista ovea, sitte avatakseen odottavalle.

-- Hyvää huomenta! lausui hän, ojentaen hänelle kätensä.

-- Sinä loistat kuin aurinko, vastasi tulija.

Tämä oli kaunis, jalopiirteinen nuori mies, vaikka hän näytti
kalpealta ja rasittuneelta.

Hän astui Ingierd rouvan luo ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

-- Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on
kiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä
muuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet
häpeällisen kuoleman uhreiksi.

-- Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva
hämillään.

-- Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, -- niin
ette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää,
että olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki
Trondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan
muurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja
kolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.

-- Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.

-- Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän
ei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi
kaikki mitä se saa syliinsä.

-- Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. -- Lupaukseni
tulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko
uskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena... Kuinka Cecilia
jaksaa? lisäsi hän hetken perästä.

-- Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; -- kun hän vaan edes hetkisen
saisi hengittää raitista ilmaa.

-- Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; -- jos puetamme
hänet tytön pukuun...

-- Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, -- se saattaa herättää
epäluuloa, ja sitte...

-- Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka
hyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata
käsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas
lakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat
ovat... ystäväni lupasivat niin varmaan...

-- Ystäviin ei voi luottaa.

-- Mutta, sanoi Richissa, -- ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut
sen.

-- Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt
Tukholmaan, jollei...

-- Mutta jos sinut olisi tunnettu...

-- Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi
jatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.

Ingierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli
varma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita
noutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.

Hän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin
toivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva
Ingierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.

Ingierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren
naisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.

Vastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli
kyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento
hallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä
hiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella,
hän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö
hiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:

-- Nyt minun on niin hyvä ollakseni.

Richissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin
liikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli
niin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan
tahtonut heitä häiritä.

Samassa koputettiin oveen.

Kaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.

-- Hiljaa! kuka siellä?

-- Isä Eustachius.

Tyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:

-- Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.

-- Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?

-- Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen
perässä.

Tyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.

-- Nyt ei hän epäile mitään, virkkoi hän sitte.

Tyste ja Cecilia riensivät paikalla ylös salaportaita ja Richissa
suuteli äitiään, kysyen:

-- Sanonko että nukut, vai tahdotko...?

-- En tahdo tavata häntä nyt.

-- Siitä saat toisen suudelman.

Hän avasi hiljaa oven ja kiirehti odottavan isän luo.

Tämä oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli pyöreät kasvot,
vilkkaat silmät, upeat, punaiset huulet ja valkeat, hyvin hoidetut
kädet. Richissan tullessa sanoi hän hiukan tyytymättömästi:

-- Olen saanut odottaa.

-- Anteeksi, en ollut puettuna, vastasi tyttö, punastuen.

Isä katseli häntä hymyillen, sillä hän oli sangen kaunis, ja ojensi
hänelle kätensä suudeltavaksi.

Mutta tyttö ainoastaan painoi sitä ja loi häneen säihkyvät silmänsä.

Taivaan pyhimysten nimessä, miten hän olikin kaunis!

-- Tulkaa tänne istumaan, virkkoi munkki, viitaten penkkiä.

Tyttö istuutui paikalla. Munkki asettui hänen viereensä.

-- Me emme koskaan käy ripillä, virkkoi hän lempeästi.

-- En tiedä mitä sanoa.

-- Hm. Olette kahdeksantoistavuotias!

Munkki tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta hän liitti sen toisen
kätensä kanssa ristiin ja loi häneen viattoman katseen.

-- Minähän olen aina äitini kanssa.

-- Hän on jumalinen ihminen, hän käy usein ripillä, mutta nyt olen
minä levoton ja siksi tulin tänne.

-- Oletteko levoton Ingierd rouvasta, kysyi Richissa.

-- Kyllä. Hänen omallatunnollaan on asia, jota hän ei tahdo sanoa
minulle, mutta minäpä en häntä päästä ennenkuin...

-- Älkää huoliko, sanoi Richissa, jonka pintaa pelon kauhistus karmi.

-- Se on minun velvollisuuteni ja oikeuteni hänen rippi-isänään.

-- Mutta se kiusaisi häntä, hän on niin heikko.

-- Sielu on väkevämpi kuin ruumis.

-- Mutta entä jos minä...?

-- Tekö? Mitä...?

-- Olen siihen syynä. Munkin silmät kiilsivät.

-- Syynä mihin? kysyi hän kiivaasti.

-- Siihen ettei hän mitään sano.

Munkki ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta hän näki hänet siinä
istumassa, silmät maahan luotuina, hohtavin poskin ja pienet kädet
vapisten mielenliikutuksesta.

Isän täytyi käydä kiinni tuohon somaan kätöseen eikä tyttö tällä
kertaa sitä vetänytkään pois.

-- Puhu, lapseni, sanoi hän lempeästi.

-- Mitä minä sanon? kysyi tyttö nyyhkyttäen.

-- Syyn äitisi synkkämielisyyteen, sanoi munkki, tyynnyttävästi
silittäen pientä kättä.

-- Olen sen jo sanonut.

-- No, sano se vielä kerran.

-- Se on se, etten minä tahdo käydä ripillä.

-- Vai niin, virkkoi munkki nolona, -- no mutta tee se! Tyttö loi
häneen veitikkamaisen katseen.

-- Opettakaa minulle, miten minun tulee se tehdä.

-- Sinä kerrot ajatuksesi.

-- Ne ovat liian lapselliset.

-- Sano minulle mitä ajattelet.

-- Lehmiä, lampaita, pukkeja ja hevosia, varsinkin hevosia.

-- Eikö mitään muuta?

-- En ainakaan tällä kertaa muista, mutta ehkä sitte, jos te, arvoisa
isä, kysyisitte minulta.

Tyttö tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hiljaa; se oli kylmä ja
hikinen ja tyttö luuli tuntevansa, että se värisi.

-- Jos te vakavasti sitä tahdotte?

-- Se tuottaisi äidilleni niin suurta iloa.

-- Siis hänen tähtensä!

-- Kun tulette seuraavalla kertaa.

-- Ja olen ripittänyt hänet?

-- Ei, minut ensin! huudahti tyttö kiihkeästi.

-- Miksi? Richissa punastui.

-- Niin minulle riittää enemmän aikaa, vastasi hän sitte ujosti.

Isä loi häneen hämmästyneen katseen.

-- Olkoon niinkuin tahdotte.

-- Kiitos! huudahti Richissa vilkkaasti ja syleili häntä keveästi. --
Kiitos, kiitos!

-- Minä olen hengellinen mies, virkkoi munkki pelästyen.

Tyttö loi silmänsä maahan ja vetäysi hämillään syrjään. -- No, no, ei
se nyt ole niin vaarallista... Minä siis palaan.

-- Äitini on varmaan herännyt ja...

-- Ei, ei tänään. En enään ole hänestä levoton.

-- Saanko siis sanoa terveisiä?

-- Kyllä, ja kertokaa että olemme sopineet. Tyttö niiasi syvään.

-- Hyvästi nyt, neiti Richissa. Suojelkoon sinua pyhä äiti ja hänen
enkelinsä.

Richissa painoi pienen päänsä syvästi alas, mutta kun munkki ojensi
hänelle kätensä, niin hän tuskin kosketti sitä huulillaan; hän oli
itse pelästyttänyt hänet.

Palvelija, joka oli pidellyt hänen hevostaan, auttoi hänet selkään,
mutta kotimatkalla väikkyi Richissan kuva koko ajan hänen edessään,
niin että hän lopulta oikein harmitteli omaa tyhmyyttään.

Richissa riensi Ingierd rouvan luo, mutta tämä oli todellakin
nukkunut. Silloin hän kevyenä kuin lintu juoksi ylös salaportaita.

Tyste luki ääneen ja Cecilia lepäsi sohvalla; molempien silmissä
kiilsi kyyneliä. He kertoivat Richissalle, että kirja oli Lutherilta.

-- Minäkin tahdon lukea sen, vaikka toisen kerran, huudahti tyttö.
-- Kuulkaa nyt, mitä olen tehnyt! Ja sitte hän kertoi, että jos
munkki oli epäillyt itseltään salattavan jotakin, niin kyllä hänen
epäilyksensä nyt olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen. -- Hän sai
muuta ajattelemista! lisäsi hän nauraen.

-- No mitä, Richissa?

-- Hän rakastui minuun, kuiskasi tyttö.

-- Se hävytön mies!

-- Olkaa huoleti, voinhan minä leikitellä hänen kanssaan.

-- Ole varoillasi, siitä voi tulla vaarallinen leikki.

-- Hänellekö?

-- Sinulle myös, vastasi Tyste. -- Munkin viha on vaarallisempi kuin
mikään muu viha. Mutta nyt täytyy sinun kuulla muitakin uutisia.

Cecilia ojensi hänelle itkien kätensä.

-- Mikä on? kysyi Richissa. -- Te pelästytätte minut.

-- Me olemme juuri Cecilian kanssa päättäneet, että minun täytyy
lähteä, mitä pikemmin sitä parempi.

-- Mutta ethän sinä ole saanut kirjettä.

-- En enään odota sitä; minun täytyy koettaa tavata kuningasta.

-- Jäähän Cecilia meille?

-- Kiitos, aioin juuri pyytää sitä.

-- Jos sinä tahdot sietää minua, Richissa.

-- Rakas, rakas sisko, olkaamme paljon yhdessä! ja hän heittäysi
polvilleen ja syleili Ceciliaa.

-- Tiedän jättäväni hänet hyvään hoitoon, jatkoi Tyste. -- Sentähden
lähden jo varhain aamulla, sillä jokainen tunti on tässä kallis.

Cecilia ei puhunut mitään; hän vain kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Olen hankkinut kalastajan puvun ja samallaisen lakin jommoinen
minulla oli silloin, kun kävin noutamassa Ceciliaa; nuo vaatteet
panen oman pukuni päälle ja satuloin itse hevoseni, niin ei kukaan
minua tunne.

-- Kai me kerromme tästä äidille? kysyi Richissa.

-- Ei, ennenkuin hän aamulla herää, ja silloin olen minä kaukana
täältä; olen varma että hän ilostuu, kun kuulee minun olevan poissa.

-- Tee niinkuin tahdot, mutta kyllä se häneen koskee.

He viettivät koko päivän yhdessä kuin jäähyväisjuhlaa, ja yöllä ei
kukaan muu kuin Ingierd rouva voinut nukkua; toiset olivat valveella,
kuunnellen kavioiden kapsetta.




18.

TAALAINJUNKKARIN ONNI.


Oli jo edeltäkäsin päätetty, että Cecilia Tysten lähdettyä julkisesti
esiintyisi Olavinpojan vaimona. Hänen miehensä oli lähtenyt
ulkomaille ajamaan asioita ja jättänyt nuoren emäntänsä Ingierd
rouvan suojeluksen alaiseksi.

Selvästi saattoi huomata, kuinka Cecilia kourin kynsin taisteli
synnynnäistä ujouttaan vastaan ja koetti olla Ingierd rouvan
mieliksi. Tämä oli jo ennen pitänyt Ceciliasta; nyt kävi hän hänelle
aivan välttämättömäksi; he viettivät päiväkaudet yhdessä.

Richissa oli kuin raikas keväinen ilma; hän levitti ympärilleen
terveyttä ja elämäniloa. Cecilian piti välttämättömästi olla mukana
hänen ratsastusretkillään.

-- Minä tahdon että sinä voimistut ja tulet terveeksi, sanoi hän, --
jotta Tyste palatessaan saa nähdä olevansa Ruotsin kauneimman naisen
mies. Sinulle ei moni vedä vertoja, se on varma.

Cecilia punastui.

-- Luuletko todellakin hänen palaavan?

-- Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?

-- En uskalla toivoa.

-- Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas
eikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja
kuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.

-- Sinä ansaitset sen.

-- Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö
iloisesti.

Pian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa
ensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä
hämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.

Ripit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui
tytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli
häntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli
nähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä
tarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä
leikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta
vastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain
tyttöä.

Samaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma
hänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa
Eerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään
paljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain
vallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen
kilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan
etsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.

Hän oli nuori, häntä vainottiin ja kaikki jotka olivat hänet
nähneet, kertoivat, ettei koko maailmassa saattanut olla kauniimpaa
ruhtinasta; hänen äänensä sointu, hänen katseensa syvyys oli aivan
vastustamaton. Mutta hän olikin, yksin miestenkin joukossa, voittanut
paljon ystäviä; naiset taas ja neitoset -- he olivat ihastuksissaan
valmiit minä hetkenä tahansa rupeamaan hänen norjalaiseksi
henkivartioksensa.

Niilo Sturen nimi oli joka miehen huulilla; hänen sanansa ja
lauseensa kulkivat suusta suuhun, kunnes ei hän itsekään enään olisi
tuntenut niitä omikseen.

Joko oli Grym ollut neuvonantajana tai oli junkkarilla itsellään sen
verran älyä, että hän Norjaan tultuaan esiintyi niin vähäpuheisena
kuin suinkin. Tähän saakka oli hän liikkunut pääasiallisesti
talonpoikaisväestön joukossa ja siellä oli hänen taitonsa riittänyt
petkuttamiseen, mutta nyt, kun hän joutui piireihin, joissa jokainen
tavoiltaan ja puheiltaan oli häntä niin paljoa etevämpi, nyt hän
pelkäsi että hänen halpasyntyisyytensä tulisi ilmi.

Arkkipiispa Olavi oli mitä sydämellisimmin ottanut hänet vastaan;
suurella surulla ja katkeruudella oli hän suostunut jättämään piispa
Sunnanväderin hallituksen käsiin ja hänen surullinen loppunsa koski
häneen syvästi. Mutta kuningas Kustaa oli nuori, urhea herra ja
viisainta oli elää sovussa hänen kanssaan.

Nyt oli kuitenkin Sten Sturen poika tullut, hänellä oli paljon
suurempi oikeus Ruotsin kruunuun, ja asian näin ollen saivat kaikki
muut esteet väistyä. Norja oli kyllä taipuvainen auttamaan häntä
oikeuksiinsa ja mikäli mahdollista, suorittamaan takaisin sen
suuren rahasumman, jonka se oli Sten Sturelle velkaa. Mutta siihen
vaadittiin säätyjen suostumus ja se varmaankin veisi aikaa.

Ajan kuluksi kehoitti arkkipiispa nuorta herraa hankkimaan
tuttavuuksia ja ystäviä.

-- Mikä ei teille käyne vaikeaksi, lisäsi hän hymyillen.

Mutta jota korkeammalle onnen tikapuita ihminen kiipeää, sitä useampi
silmä hänet näkee ja sitä helpommin hän saattaa pudota alas ja
taittaa niskansa.

Sen huomasivat kyllä molemmat petturit, varsinkin pelkäsi Niilo
herra. Siitä syystä hän pysyi vaiti ja kuunteli tarkkaavaisesti
kaikkea mitä sanottiin. Hän oli kyllin viisas käsittämään, että
vanhemmat ihmiset saattavat tuottaa hänelle hyötyä, nuoret sensijaan
vahinkoa. Sen mukaan koetti hän käyttäytyä ja voitti sillä
luottamusta, jota hän ei ollut odottanut.

Vaan sitä ei saattanut kestää kauvan; hänen täytyi ruveta luottamaan
itseensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta; hänen täytyi
itsensä ajatella ja puhua puolestaan. Peder Grym mietti yöt päivät;
hän kyllä näki että tässä oli tarjolla suuri vaara.

Nykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin
ennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi
kaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja
sehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.

Pitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset
asianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa
tervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa
kootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.

Sen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa
täytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.

Samaa oli Grym ajatellut.

Arkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen
perheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla
toivottuun lepoon.

Grym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli
useita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä,
mutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym
luopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:

-- Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni,
Ingierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.

Grymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd
rouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa
soturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti
äärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen
oli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.

Grym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi
mielenliikutustaan.

-- Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.

-- Varmaan, mutta tahdon itse kirjoittaa hänelle... Kuulkaapa nyt,
kansleri (Grym nimitti itseään kansleriksi), entä jos siitä vielä
tulisi tuki lisää, jos...

Ajateltu mahdollisuus häikäisi petturin silmiä.

-- Heidän sydämensä löytäisivät toisensa, vastasi hän.

-- Niin juuri, jos ne löytäisivät toisensa!

       *       *       *       *       *

Me palaamme nyt linnaan, jossa sillaikaa oli puhuttu miltei
yksinomaan nuoresta Niilo Sturesta. Kävihän Reenissä usein sekä
naapuria että kaukaisia vieraita, mutta nyt ei puhuttu muusta kuin
Niilo Sturesta... pitosaleissa, makuusuojissa, kävelypaikoilla,
kaikkialla kaikui nimi Niilo Sture, ikäänkuin se olisi ollut ilmassa.

-- Jos hän saa vallan, niin olemme kadotuksen omat, sanoi Cecilia
Richissalle.

-- Kuinka niin?

-- Hän on pappien ystävä.

-- Mutta jos hänestä tulee minun ystäväni, niin hän lahjoittaa teille
vapautenne ja tekee teidät onnellisiksi, vastasi Richissa vilkkaasti.

-- Ajattele, Olaviltani ei ole tullut minkäänlaista tietoa?

-- Ei sinun pidä odottaakaan, sanoihan hän sen itse, etkö muista?

-- Näetkö tuon merkin käsivarressani?

-- Kyllä, olen monasti aikonut kysyä, mistä sinä sen olet saanut.

-- Se on synnynnäinen, mutta eikö ole kummallista että se aina vaaran
uhatessa alkaa punoittaa.

-- Tuolla laillako?

-- Niin, ja siksi minä pelkään.

-- Voi sinua, sinä kultainen Cecilia! Minä tiedän varmaan ettei
mitään ikävää tule tapahtumaan... Mutta kuule, minä näin hänet,
kuiskasi hän samassa kalveten.

-- Kenen näit?

-- Linnanrouvan!

-- Pyhä neitsyt!

-- Äiti sanoi, että se yhtä hyvin voi merkitä iloa kuin surua.

-- Koska sinä hänet näit?

-- Eilen illalla.

-- Etkö pelästynyt?

-- En, mutta suutuin.

-- Suutuit, Richissa?

-- Niin, ajattele, sanansaattaja oli juuri tuonut kirjeen -- minä
näin luhdista, kuinka palvelija otti sen vastaan ja viittasin
hänelle, että hän jättäisi sen minulle... Astelin häntä vastaan ja
silloin... juuri silloin...

-- Juuri silloin? kysyi Cecilia.

-- Ilmestyi linnanrouva taakseni ja teki ehkäisevän liikkeen...

-- No, ethän sinä kai ottanut kirjettä?

-- Se oli äidille hänen armoltaan arkkipiispalta, jota tietysti
täytyy totella.

-- Entä linnanrouva?

-- Hän taisi olla ensimäisenä abbedissana silloin kun täällä oli
luostari.

-- Ehkä hän oli tehnyt jonkun suuren synnin?

-- No ei se minusta mikään synti ollut; hän teki samoin kuin sinä,
sanoi Richissa ja suuteli Ceciliaa.

-- Onnetonta rakkauttako siis?

-- Sanotaan että rouva vielä etsii rakastettuaan! Minun mielestäni
eivät he enään niin monen vuoden perästä voisi tuntea toisiaan,
lisäsi Richissa nauraen.

-- Älä leikittele, keskeytti Cecilia hänet vavisten, -- kerro
mieluummin, miten sinun sitte kävi.

-- Hyvin minun kävi. Kun otin kirjeen, niin hän katosi, minä tunsin
vain että ympärilläni oli niin kylmä.

-- Mitä Ingierd rouva sanoi?

-- Hän ei vielä ole saanut sitä.

-- Kuinka ei?

-- Täytyihän minun ajatella asiaa.

-- Kaduitko?

-- En, mutta punnitsin. Onhan arkkipiispa paljon yläpuolella
abbedissaa, hän ei koskaan eläessään olisi uskaltanut vastustaa hänen
tahtoaan. Millä oikeudella hän sitte kuoleman jälkeen sitä tekee?
Tänään noustuaan saa äiti kirjeen.

-- Siitä ei siis pyydetty vastausta?

-- Minä käskin sanoa että äiti on mennyt levolle, mutta että hänen
armonsa käsky täytetään.

-- Mutta ethän sinä tiedä...

-- Tiedän että äiti kulta mieluummin uhraisi oman lapsensa kuin
asettuisi hänen armoansa vastaan.

Samassa kuului kimeä kellonsoitto.

-- Nyt hän on noussut! huudahti Richissa ja riensi ulos.

Ingierd rouva seisoi huoneessaan mielenliikutuksesta tulipunaisena,
kädessään tuo merkillinen kirje, kun Richissa kiireesti astui sisään.

-- Mikä on, äiti?

-- Minun talolleni on tapahtunut suuri kunnia! huudahti Ingierd
rouva; -- hänen armonsa osottaa olevansa todellinen ystäväni.

-- Sehän on tavattoman hauskaa, mutta...

-- Kutsu paikalla tänne hovimestarini, tallimestarini ja kamreerini!

-- Mutta selitä toki minulle!

-- Enkö ole selittänyt!... etkö minusta näe, että minä ennen maan
muita ylhäisiä rouvia saan kunnian ottaa vastaan ja pitemmän aikaa
pitää talossani Ruotsin ja ehkä Norjan tulevan kuninkaan.

-- Niilo Sturen! Tuleeko Niilo Sture tänne? kysyi Richissa ja
punastui korvia myöten.

-- Jo huomenna, eikä vielä ole tehty mitään valmistuksia hänen
vastaanottamisekseen!

Muutamien hetkien perästä oli Ingierd rouvan ympärille kokoontunut
lukuisa palvelijajoukko ja jokainen sai tehtävänsä. Piti
teurastettaman, keitettämän ja paistettaman; leipurin tuli toimittaa
joka lajia leipää ja oluenpanijan parasta olutta.

Kolmekymmentä palvelijaa ja piikaa pantiin siivoomaan, järjestämään
ja kiilloittamaan kaikkia mahdollisia paikkoja. Räätälin ja suutarin
tuli pitää huolta siitä että palvelusväki oli hyvin puettu.
Sanansaattaja oli lähetettävä kaupunkiin noutamaan tarpeeksi
sokerileivoksia.

Viinejä ja siirtomaantavaroita löytyi kotona sellainen määrä, että
niitä olisi riittänyt sadalle hengelle moneksi kuukaudeksi, ja nuoren
kruunun vaatijan henkivartijasto oli ainoastaan 20 tai 18 miehen
suuruinen.

Puutarhurit saivat käskyn ottaa työhön niin paljon väkeä kuin ikinä
tarvittiin puutarhojen kuntoonpanemiseen ja metsästäjien tuli joka
päivä hankkia keittiöön tarvittava määrä riistaa. Kalastajien piti
pyytää kaloja niin paljon kuin suinkin ja lopuksi selitti Ingierd
rouva, että jokainen, joka ei täsmälleen täyttäisi hänen käskyjään,
paikalla menettäisi virkansa.

Kaikki läksivät puuhaamaan ja Ingierd rouva jäi yksin, suorana ja
ylpeänä seisomaan keskelle huonetta. Kumma kyllä, kaikki hänen
vammansa olivat kadonneet kuin taikasauvan kosketuksesta; hän
oli ne kokonaan unohtanut, sillä paljon oli vielä tehtävää ja
järjestettävää... hopea-astiat kiilloitettavat... liinavaatteiden
hoitajatar... Rouva tahtoi itse pitää huolta kaikesta... Silloin
avautui ovi ja isä Eustachius astui sisään.

Ensi kerran tuli hän sopimattomaan aikaan.

-- Arvoisa isä, virkkoi Ingierd rouva hämillään.

-- Tyttäreni, mitä on tapahtunut?

Rouva kertoi nyt mitä vieraita hän odotti ja mitä arkkipiispa oli
kirjoittanut j.n.e.

-- No, me jätämme sen toiseen kertaan; missä minun hurskas
Richissa-neitini on?

-- Niin, missä hän mahtanee olla?

Isä sanoi itse tahtovansa lähteä häntä etsimään, mutta hän ei
löytänyt häntä mistään. Liian suuri kidutus olisi ollut lähteä
tiehensä häntä näkemättä, sillä tyttö oli hänen silmiensä ilo, ehkä
silloin viehättävin, kun hän häntä eninten rääkkäsi.

Tyytymättömänä ja yhä kasvavan kaihon ajamana riensi hän huoneesta
huoneeseen. Kaikkialla kohtasi hän ahkeraa väkeä, mutta neitiä ei
kukaan ollut nähnyt sitte kuin varhain aamulla.

Vihdoin tuli hän siipirakennukseen; siellä näkyi kukkia ja naisten
käsitöitä; ovi seuraavaan huoneeseen oli suljettu, varmaankin oli
tyttö siellä... mutta hän tahtoi tulla aivan odottamatta, oveen
kolkuttamatta, mutta jos... jos...

Hän ei välittänyt mistään; hän tahtoo tietää mitä tyttö juuri nyt
tekee; suuttukoon vaikka; kyllä rippi-isä pian saa leppymään.

Hänen sydämensä sykki valtavasti, hänen täytyi rauhoittua ennenkuin
hän äkkiä, hiljaa mutta kiireesti avasi oven.

Cecilia istui siellä, lukien kirjaa.

Isä hämmästyi niin sanomattomasti että hän pitkäksi aikaa jäi
tuijottamaan eteensä.

Cecilia nousi paikalla.

-- Minä luulin... minä aioin, sopersi munkki, -- ovi oli auki ja
minä...

-- Te etsitte ehkä jotakin?

-- Kyllä... enhän minä... kyllä; teitä, lisäsi hän äkkiä.

-- Minuako? kysyi Cecilia ja loi häneen hämmästyneen katseen.

-- Sallitteko minun istuutua?

-- Olkaa hyvä, vastasi Cecilia, piilottaen kirjansa. -- Vietätte
täällä yksinäistä elämää.

-- Pidän siitä eninten.

-- Viivyttekö täällä kauvankin?

-- Se riippuu herrastani.

-- Noin epämääräiseen vastaukseen en saata tyytyä. Cecilia loi häneen
hämmästyneen katseen.

-- Te olette nuori nainen, jonka pitäisi vahvistua uskossaan ja te
ette ole käynyt ripillä koko aikana, kun olette ollut täällä.

Nainen kalpeni ja loi katseensa maahan.

-- Tahdotteko ehkä nyt tehdä sen?

-- En!

-- Miksette?

-- En voi.

-- Siksi että te olette langennut suuriin synteihin, ehkä rikoksiin!
huudahti isä.

Nainen peitti kasvot käsillään.

Täällä mahtaa olla suuria salaisuuksia kätkössä, tuumi Eustachius,
mitenkähän syvälle tässä uskaltaa urkkia?

-- Pyhän kirkon nimessä käsken minä teitä puhumaan! Ja hän nosti
uhkaavasti kätensä.

Cecilia hypähti pystyyn ja virkkoi:

-- Siihen teillä ei ole oikeutta!

Hänen noustessaan putosi kirja; molemmat kumartuivat sitä ottamaan,
mutta Cecilia oli vikkelämpi ja hän piilotti sen taskuunsa.

-- Antakaa minulle kirja, käski isä.

-- En koskaan!

-- Minä tahdon sen.

-- Ette saa sitä.

-- Te olette luterilainen! Cecilia tahtoi lähteä.

-- Minä käsken teitä jäämään tänne! huusi munkki.

-- Teillä ei ole oikeutta käskeä minua!

Samassa astui Richissa huoneeseen, syli täynnä kukkia.

-- Pyhien nimessä, mitä tämä merkitsee?

-- Hän on kerettiläinen! huusi isä, -- ja minä kiellän teitä
oleskelemasta hänen seurassaan.

-- Kiellättekö minua? huudahti Richissa ja astui leimuavin silmin
hänen eteensä.

-- Hurskas lapseni! sopersi munkki.

Tytön rinta kohoili kiivaasti ja katse riippui kiinni isän kasvoissa.
Hänen sylinsä oli täynnä kukkasia, hän oli niin ihana, että munkin
täytyi sulkea silmänsä.

Cecilia oli vaipunut miltei läjään oven eteen. Richissa riensi hänen
luokseen ja nosti hänet ylös.

-- Sinä valkea kyyhkyseni, jota haukka niin pelästytti! Olipa hyvä
että tulin.

-- Älä jätä minua, pyysi Cecilia.

-- En, en! ja Richissa loi silmänsä isä Eustachiukseen, joka näytti
olevan hyvin hämillään.

-- Äitiänikö arvoisa isä tuli tänne etsimään? kysyi tyttö ivallisesti.

-- En, vaan...

-- Ette suinkaan minua?

-- Juuri teitä, neiti Richissa.

-- Kiitos, en tahdo käydä ripillä tänään.

-- Hyvä, mutta minä tahdon puhutella teitä.

-- Toisen kerran... minulla ei nyt ole aikaa. Ettekö tiedä mitä
vieraita odotamme?

-- Se ei mahtane estää hurskasta ja säveää neitiä...

-- Sen se juuri tekee; hänen täytyy auttaa äitiään ja pitää huolta
siitä etteivät vieraat pääse häiritsemään hänen ystävätärtään.

-- Neiti Richissa!

-- Isä Eustachius!

Minä teen mitä velvollisuuteni käskee.

-- Voitte sen tehdä kaikkialla, missä haluatte, mutta täällä teidän
täytyy toimia sen mukaan kuin...; ja tyttö kääntyi pois.

-- Seuratkaa minua! pyysi munkki.

-- Toisen kerran! Nyt jään tänne. Munkki jäi epävarmana odottamaan.

-- Koska tahdotte... koska saan palata?

-- Minä lähetän sanan.

-- Hyvästi siis! ja hän ojensi tytölle kätensä.

Richissa oli kietonut molemmat kätensä Cecilian ympäri.

-- Hyvästi, arvoisa isä, sanoi hän. -- Tehän astutte kukkieni päälle!

Mutta munkki karkasi ulos kuin mielettömänä. Pois hän tahtoi
ikipäiviksi!

Tekikö tyttö pilkkaa hänestä? Sitä hän ei koskaan ollut ajatellut,
mutta tästälähin päätti hän pitää silmät auki... ja voi häntä, jos
niin oli...!

Richissa juoksi ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja vasta sitte
palasi hän kalpean Cecilian luo.

Cecilian piti kertoa koko kohtauksensa munkin kanssa ja Richissa sai
tehdä parastaan rauhoittaakseen häntä. Nuoren tytön käytökseen oli
äkkiä tullut omituinen varmuus; usko ja luottamus, joka täytti hänen
sydämensä, vaikutti muihinkin.

Richissassa oli tapahtunut omituinen muutos, hänen pienet jalkansa
tuskin koskettivat maata, hän melkein liiteli ilmassa, vapautuneena
kaikesta mikä maailmassa saattaa painaa ja ikäänkuin odottaen että
valkeat siivet kasvaisivat hänen olkapäillensä kannattamaan häntä
korkealle, pois maailman tomusta.

Hän ei itsekään käsittänyt mitä hänen mielessään liikkui ja miksi
sydän sykki niin kiihkeästi, että hänen piti painaa kätensä sitä
vastaan, ikäänkuin peläten että se särkyisi. Miksi nousi silmiin
kyyneliä, miksi painoi hän kukkasia huulilleen, puhellen niille
hellää kieltä? Sinä nainen, joka luet nämä rivit, sinä sen tiedät,
sillä olethan itse kerran ollut kahdeksantoistavuotias.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan päästi vahtitorvi voimakkaita
toitotuksia, nostosilta laskettiin ja suurena joukkona ratsasti
jalojen ritarien parvi saattoineen linnan pihaan.

Eninten huomiota herätti kruununvaatija kiiltävässä asussaan, hatussa
sinikeltainen, liehuva höyhentöyhtö; hän ratsasti tulisen hevosen
selässä ja ohjasi sitä varmoin käsin.

Richissa katseli ikkunassa heidän tuloaan, mutta itse asiassa näki
hän heistä vain yhden ainoan ja hän oli hänestä jaloin, ihanin mies
minkä hän koskaan oli nähnyt.

Vastaanotto tapahtui suuressa ritarisalissa. Pitkin seiniä riippui
sotavarustuksia, kilpiä, haarniskoja, kypäriä ja kaikellaisia aseita.
Kuvia ei ollut kuin kaksi suurta taulua. Ne esittivät luonnollisessa
koossa Sigurd Slembeä ja Håkania. Suippeiden ikkunoiden yläpuolelle
oli asetettu miekkoja ristiin ja niiden vierellä riippui rikki
ammuttuja lippuja.

Vastapäätä korkeita kaksiosaisia ovia oli tehty pieni, mustalla
veralla ja leveillä kultaripsuilla koristettu lava. Seinään oli
kiinnitetty aseita ja lippuja ja lavalla niiden alla seisoi kauniisti
veistetty, punaisella sametilla päällystetty nojatuoli.

Tällä istui solakkana ja suorana Ingierd rouva mustassa
samettipuvussa, joka oli kullalla kirjaeltu. Myssy hänen päässään oli
sekin mustasta sametista, täynnä helmiä ja koristuksia.

Richissa seisoi hänen rinnallaan. Hieno, valkea villapuku kaunisti
häntä erinomaisesti ja hiukset runsaine koristuksineen kimmelsivät
säteinä hänen kauniin päänsä ympärillä.

Heidän takanaan seisoi joukko likeisimmän naapuriston naisia, jotka
tahtoivat ottaa osaa juhlaan.

Nyt lensivät kaksiosaiset ovet auki ja kaksitellen alkoi ylhäisiä
norjalaisia astua sisään. He tervehtivät Ingierd rouvaa ja asettuivat
sitte vieretysten, joten oveen saakka syntyi ikäänkuin kuja.

Vihdoin tuli arkkipiispan sijainen, taluttaen kädestä Niilo Sturea.

Silloin nousi Ingierd rouva ja astui puolitiehen häntä vastaan.

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja vei sen kunnioittaen huulilleen.

Richissa oli jäänyt seisomaan lavan ääreen. Äitinsä viittauksesta
astui hän nyt likemmä ja Ingierd rouva esitti hänet tyttärenään.
Richissa niiasi syvään eikä nostanut silmiään.

Silloin tarttui Niilo Sture hänen käteensä ikäänkuin suudellakseen
sitä, mutta tyttö säpsähti ja nosti silmänsä.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja nuorukainen teki syvän
kumarruksen.

Ingierd rouva toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi matalaan
majaansa ja sanoi toivovansa että hänen päivänsä siellä kuluisivat
niin hauskasti kuin suinkin.

-- Jalo rouva, vastasi nuorukainen, -- kiitollisena tulen sydämessäni
säilyttämään muiston siitä, että te kotiinne otatte vieraan miehen,
pakolaisen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, ja minä toivon että
pyhä Neitsyt tuhatkertaisesti tulee palkitsemaan tekonne.

Hänen äänensä oli kirkas ja pehmeä; kaikki kuuntelivat sitä ilokseen.

Sitte esitettiin Ingierd rouvalle kansleri Peder Grym ja häntä
seurasi joukko norjalaisia pappeja ja ritareja.

Lausuttuaan heille muutamia sanoja, pyysi Ingierd rouva vieraitaan
tyytymään siihen yksinkertaiseen ateriaan, jonka hän kiireessä oli
ehtinyt saada aikaan.

Taalainjunkkari tarjosi hänelle käsivartensa, Richissa seurasi heitä
ja kansleri asteli röyhkeänä hänen rinnallaan, uskaltamatta sentään
tarjota hänelle käsivarttaan.

Hän kuvaili kaunein sanoin heidän kiitollisuuttaan, hänen nuori
herransa niin hyvin ansaitsi sen myötätuntoisuuden, jota hänelle
osoitettiin. Onni oli että hän nyt perheen piirissä saisi viettää
muutamia rauhallisia viikkoja ennenkuin hän meni uhraamaan henkensä
isänmaan edestä.

-- Miksei voittamaan voittoja?

-- Hän on saanut päähänsä että kuolema vaanii häntä; mutta ehkä ne
ajatukset täällä haihtuvat.

Pöytä oli ruokia kukkurallaan; kymmenkertainen määrä vieraita olisi
voinut tulla niistä ravituksi. Tarjottiin jaloja viinejä, simaa ja
olutta. Paikalla saattoi huomata, että oltiin rikkaassa talossa ja
pian nousi ilo ylimmilleen.

Taalainjunkkari puheli kaikille tavallista hiljaista kieltään.
Nimittäin hän houkutteli muut puhumaan ja kuunteli itse.

Naisista puhutteli hän ainoastaan Ingierd rouvaa; nuorempia hän näkyi
karttavan, mutta Richissaa hän tuontuostakin katseli.

Peder Grym käyttäytyi aivan toisin. Hän tarkasteli kaikkia suurella
uteliaisuudella ja kysyi sitte Richissalta, kuka tuo nuori kalpea
nainen oli, joka niin pysytteli syrjässä kaikista muista.

-- Eikö hän ole tavattoman kaunis? kysyi tyttö vilkkaasti.

-- Niinkuin kaikki norjalaiset sisarenne, sanoi Grym pehmeällä,
imartelevalla äänellä.

-- Cecilia on kotoisin Ruotsista.

-- Cecilia! lausui Grym, ikäänkuin nimi olisi häntä hämmästyttänyt.
-- Hän on siis naimisissa norjalaisen kanssa?

-- Kyllä, vaikka hänen miehensä nyt on vieraalla maalla, virkkoi
Richissa ja poistui.

-- Cecilia! äänteli Grym itsekseen. -- Minä olen nähnyt hänet
ennenkin, mutta missä?

Ingierd rouva oli vallan ihastunut nuoreen vieraaseensa. "Mikä
vaatimaton nuori mies!" sanoi hän, "ja mikä jalo luonne!"

Niilo Sturelle vakuutettiin illan kuluessa usealta taholta uskollista
apua. Hänen olisi pitänyt iloita ja riemuita ajatellessaan
tulevaisuutta.

Kun vieraat illalla erosivat, ajatteli moni heistä kadehtien Ingierd
rouvaa, jonka onnellinen talo sai tarjota suojaa jalolle vieraalle.

Hänelle ja hänen seuralaisilleen oli valmistettu mitä mukavimmat
makuusijat. Peder Grym heittäytyi täysissä tamineissaan pehmeille
patjoille ja virkkoi:

-- Tästä talosta me emme aivan kiireesti lähde!

Mutta taalainjunkkari vaikeni. Hän istui pöydän ääressä ja itki.

-- Mitä peeveliä tämä merkitsee?

-- Minä olen roisto, minä en ansaitse muuta kuin kuoleman.

-- Ole huoleti, kyllä se vielä tulee.

-- Tämä on kamalaa petosta... ja he uskovat meihin!

-- Olet oikeassa. Muuten minä totisesti en tässä oikoisi sääriäni!

-- Mutta jos he saavat tietää...

-- He eivät saa tietää mitään, jos sinä tulet Ruotsin kuninkaaksi ja
hän kuningattareksi.

-- Hän... kuka hän?

-- Linnan neiti tietysti.

-- Richissako?

-- Se kai hänen nimensä lienee.

-- Mahdotonta!

-- Mikään ei ole mahdotonta sille joka tahtoo!

-- Minä en ole hänen arvoisensa.

-- Sitä ei sanota kenellekään.

-- Mutta hän näkee sen kasvoistani ja ajaa minut ylenkatseella
luotaan.

-- Se on luonnollista, jollei silmilläsi ole muuta sanomista. Ei!
Pane sinä ne puhumaan toista kieltä, jota hän ymmärtää.

-- Sitä en koskaan uskalla.

-- Uskalluksella ne voitot voitetaan... mutta kuuleppas, oletko
huomannut tuota Ceciliaa?

-- En, en ole huomannut muita kuin hänet.

-- No, sinäpä pidit kiirettä. Onneksi olkoon!... toista tekee minun
mieleni. Olen hänet jossakin nähnyt, mutta missä? Sitä en saa päähäni.

Suuret tuumat paisuttivat hänen mieltään, hän pani levolle ja nukkui
pian syvää, rauhallista unta.

Mutta taalainjunkkari asteli levottomana edestakaisin huoneessa.
"Kuinka se rakkaus voi tulla niin äkkiä!" mietti hän. "Jos heti
huomisaamuna lähtisin pois, niin ehkä voisin hänet unohtaa...
mutta ei, sitä katsetta en koskaan! Voisin ehkä voittaa hänen
rakkautensa... Kieltäytyisinkö siitä?... Sitte hän ehkä soisi
anteeksi ja voisi kunnioittaa... Ei! minua ei kukaan voi
kunnioittaa." Ja taas alkoivat hänen kyyneleensä vieriä, hänen
heräävä omatuntonsa ne pusersi esiin, hän itki kunnes nukkui
levottomaan uneen.

Richissa oli lähettänyt pois palvelijansa, hän ei tarvinnut apua.
Hän istui äänetönnä, liikkumattomana, itsekään tietämättä mitä
ajatteli... Äkkiä hän nousi. "En ymmärrä mikä minun on, tällaista
ei vielä milloinkaan ole liikkunut mielessäni! Mikä kärsimyksen
ilme tuon nuorukaisraukan kauniissa silmissä! Minäpä puhun hänelle,
koetan vahvistaa hänen itseluottamustaan. Ja kun hän sitte palaa
kotimaahansa, niin hän ehkä joskus ajattelee tai kirjoittaa:

"'Richissa neiti, teitä minun on kiittäminen siitä, etten kadottanut
luottamusta itseeni!'

"Minä silloin vanhana impenä istun täällä linnassa iloiten hänen
onnestaan, sillä naimisiin en koskaan mene. Minun sydäntäni ei luotu
rakastamaan."

Seuraavana päivänä tahtoi hän ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, mutta tuo
kansleri oli aina hänen kintereillään... herra Niilo Sture tarvitsi
lepoa ja sitä ei kukaan ymmärtänyt hänelle valmistaa.

Ingierd rouva tahtoi hänkin jutella hänen kanssaan ja heillä kesti
puhetta hirveän kauvan.

Ja vieraita odotettiin. Pyhä neitsyt, varmaankaan ei Richissa koskaan
saisi tilaisuutta panna täytäntöön aikomustaan!

Mutta kumma!... Eräänä päivänä istuutui kansleri Ingierd rouvan
viereen hänen makuuhuoneeseensa ja Niilo herra ja Richissa jäivät
kahden.

Molemmat olivat hämillään... puhuihan Niilo herra yleensä niin vähän;
entä jos Richissa alkaisi keskustelun... mutta jos se näyttäisi
pahalta, hän saattaisi luulla että... No, luulkoon mitä tahansa,
kunhan Richissa vaan saa täyttää tehtävänsä.

Hän alkoi kysymällä miten Niilo herra viihtyi Norjassa. Kaikkien
pyhien nimessä, hän tunsi kuinka hän punastui: tämähän oli ihan kuin
hän tahtomalla olisi tahtonut kuulla kohteliaisuuksia!

Mutta Niilo vastasi lyhyesti, että kyllä hän viihtyy, ja vaikeni taas
ja punastui. Sitte hän salavihkaa vilkaisi tyttöön ikäänkuin odottaen
että hän jatkaisi.

Samassa astui tallimestari sisään, kumarsi ja ilmoitti, että hevoset
ovat satuloidut.

Se tyhmyri, ei Richissa nyt tahtonut lähteä ratsastamaan. Mutta
samassa tuli hän katsahtaneeksi Niilo herraan ja kysyneeksi:

-- Tahdotteko te?

-- Kyllä, hyvin mielelläni.

Se oli toinen asia, ja nyt ei hänellä enään ollut muuta ajatusta
kuin: keitä kaikkia mahtaa tulla mukaan?

-- Tulen paikalla, sanoi hän.

Kamarineitsyt oli jo odottamassa, ratsastuspuku käsivarrella. Tänään
kaikki näkyivät arvaavan hänen toiveensa!

-- No, Cecilia, oletko valmis?

-- Ei kiitos, minä en tule mukaan.

-- Etkö! riemastui Richissa. -- No toisen kerran! Suudelma, syleily,
ja kevein askelin kiirehti tyttö alas portaita.

Siellä oli vaan kaksi satuloitua hevosta. Niilo herra seisoi
odottamassa.

-- Eikö kansleri...?

-- Jos te käskette.

-- En minä, mutta entä te itse?

-- Minä mieluinten suon, ettei hän tule.

Keveästi hypähti Richissa hevosen selkään. Ei keitään palvelijoita...
he vaan kahden... oikein huimasi hänen pientä päätään, mutta juuri
näin hän oli tahtonut; nyt he saisivat jutella.

Ja kumma kyllä hän todellakin sai keskustelun kääntymään Niilo
Stureen, nimittäin hän puhui hänestä. Nuorukainen lausui ainoastaan
silloin tällöin sanasen, mutta hänen silmänsä olivat niin ilmehikkäät
ja Richissa ymmärsi niin hyvin hänen ajatuksensa ja heidän mielissään
vallitsi merkillinen sopusointu... he ymmärsivät toisensa melkein
sanoittakin. Niin ihastuttavalla ratsastusretkellä ei Richissa
milloinkaan ollut käynyt ja kotiin palatessa syleili hän Ingierd
rouvaa ja kertoi, ettei hän vielä koskaan ollut tuntenut metsässä
sellaista tuoksua, ilmassa sellaista kirkkautta ja puhtautta kuin
tänään. Sitte hän juoksi huoneeseensa pukeutumaan, mutta purskahti
äkkiä itkuun.

Joskus kauniina kesäpäivänä, taivaan ollessa aivan kirkkaana, nousee
äkkiä pilvenhattara ja tuo tullessaan rankkasateen. Mutta sitä kestää
vain hetkisen, sillä samassa seestyy taas taivas ja ilma käy entistä
raikkaammaksi.

-- En ymmärrä mikä minua vaivaa, ajatteli tyttö, valellessaan
silmiään kylmällä vedellä. -- En vielä milloinkaan ole käyttäytynyt
näin hullunkurisesti.

Ingierd rouva kysäsi ikäänkuin sattumalta, mitä hän piti herra Niilo
Sturesta.

-- Oikein paljon, vastasi tyttö, -- hän puhuu niin viisaasti ja
järkevästi, eikä koskaan liian paljon.

-- Hän puhuu tavattoman vähän, sanoi Ingierd rouva.

-- Se on hyve... ainakin minun silmissäni.

-- Ehkä hän sinulle puhuu enemmän kuin muille.

-- En tiedä, vastasi Richissa punastuen.

-- Se oli suuri luottamuksen osoitus, kun tänään annoin teidän kahden
lähteä ratsastamaan.

-- Äiti kulta, voit täydellisesti luottaa häneen. Hän ei tule
luottamustasi pettämään.

-- Niin sanoo kanslerikin.

-- Hänestä minä en pidä.

-- Hän on taitava mies, paljon matkustellut maailmaa.

-- Niilo herra tahtoisi mielellään päästä hänestä.

-- Se on kiittämätöntä. Luultavasti siksi että hän pitää häntä
silmällä.

-- Tarpeetonta huolenpitoa! Eikä sovi että palvelija herraansa...

-- Lapsi, lapsi, sinä et tiedä mitä sanot! Ratsastusretkeltä
palatessa oli taalainjunkkari mennyt huoneeseensa. Hän vallan säteili
ilosta, mutta kun hän näki Peder Grymin, joka juuri oli lukemassa
kirjeitä, synkistyi hänen muotonsa ja hän kiirehti ääneti hänen
ohitsensa sisempään huoneeseen.

-- Richissa, kuiskasi hän, -- minä rakastan sinua enemmän kuin
elämääni, mutta mieluummin puren kielen suustani kuin sen sinulle
sanon.

-- No, huudahti Grym toisesta huoneesta, -- tyttö on herttainen!

Nuorukainen ei vastannut.

-- Ja sellainen kultakala! Taalainjunkkari teki kädellään liikkeen.
Syntyi hetken hiljaisuus.

-- On tullut kirjeitä.

-- Minulleko?

-- Ei, herra Niilo Sturelle.

-- En tiedä muita, jotka kantaisivat sitä nimeä.

-- Se voi olla varastettua tavaraa, ja koska kerran olemme päättäneet
jakaa saliin, niin minä avaan kirjeet.

Taalainjunkkari puri huultaan ja vaikeni.

-- Terveisiä mestari Knutilta ja piispa Sunnanväderiltä.

-- Ovatko he vihdoinkin päässeet vapaiksi?

-- Kyllä, sillä molemmat ovat mestatut.

-- Mestatutko?

-- Jopa mädäntyneetkin, sillä se tapahtui helmikuussa.

-- Pyhä neitsyt!

-- Niin, piispat ovat mennyttä kalua; saa nyt nähdä, pysymmekö me
molemmat pystyssä.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Sitä että kerettiläiskuningas on saanut vainutuksi, että täältä
käryää ja että hän pian tulee tänne.

-- Tulee tänne! huudahti taalainjunkkari.

-- Niin, siitä voit olla varma.

-- Silloin meidän täytyy kerätä väkeä ja lähteä sisämaahan.

-- Rahoittako?

-- Lupasihan arkkipiispa.

-- Niin, vuoden perästä. -- Mitä me sitte teemme?

-- Tiedän minä yhden neuvon.

-- No?

-- Ingierd rouvan rahakirstut.

-- Tahtooko hän todellakin antaa?

-- Kyllä, jos tytär tulee kuningattareksi.

-- Mistä minä tiedän, voinko tehdä hänet siksi.

-- Onhan se ainakin mahdollista.

-- Pettää niitä, jotka meihin luottavat.

-- Niin, mutta muu ei auta... Tuumaile nyt asiaa, mutta muista,
että jokainen laiminlyöty päivä vie meidät kauvemmaksi pelastuksen
mahdollisuudesta.

Nyt läksi kiusaaja tiehensä ja Niilo jäi yksin miettimään.

Kun rakkaus -- oli se sitte maallinen tunne tai rakkaus korkeimpaan,
Jumalaan -- syttyy ihmissieluun, niin tässä sielussa tapahtuu
kummallinen muutos, olkoon asianomainen ylhäisöstä tai alhaisosta,
herra tai palvelija. Rakkauden irvikuva, himo, synnyttää rikoksen,
mutta jos siinä löytyy rahtunenkaan jumalallista tunnetta, niin
itsekkäisyys häviää ja ihmisen jalot, parhaimmat ominaisuudet
puhkeavat esiin.

Tämä taalainjunkkari oli aivan tavallinen luonne. Nautinnonhimoisena
laiskurina oli hän tehnyt kaikellaisia pienempiä varkauksia ja
sentähden ollut pakoitettu karkaamaan kotipuolestaan. Kun piispat
ehdottivat, että hänestä tehtäisiin hieno herra, niin eihän hän
voinut olla hullu ja kieltäytyä, varsinkin koskei omatunto vähääkään
pannut vastaan. Päinvastoin ei hän ollut uneksinutkaan, että niin
vähällä vaivalla päästäisiin niin suureen onneen kuin kunniaan ja
maineeseen.

Mestari Knut oli sanonut, että jos hän mielii pysyä sillä paikalla
minne he olivat hänet asettaneet, niin talonpoikaisluonne on
karkoitettava ja herra työnnettävä esiin.

Äkillinen muutos miehessä todistaa ääretöntä uskaliaisuutta, hyvää
päätä ja suurta mielenlujuutta, jotka ominaisuudet kehittyivät
varsinkin sinä lyhyenä aikana, jolloin hän oli yksin.

Hän oli melkein jo eläytynyt siihen ajatukseen, että hän onkin se,
joksi hän itseään sanoo. Vasta Grymin odottamaton esiintyminen särki
hänen tuulentupansa: hänen silmänsä aukenivat, hän huomasi olevansa
kurja petturi ja samalla kadotti hän miltei kokonaan uskon itseensä.

Nyt vasta hän käsitti mitkä vaarat häntä uhkasivat, hänen edessään
ammotti kuilu, joka hänet nielisi niinpian kuin hän vaan askeleenkin
astuisi syrjään. Mutta hänessä oli vielä itseluottamusta ja täytyihän
hänen johonkin ihmiseen turvautua.

Muita kuin Grym ei ollut; hän oli hänestä inhoittava, mutta hätä ei
lue lakia.

Hän rupesi nyt kiinnittämään huomiota itseensä ja muihin, hän
alkoi huomata oman tietämättömyytensä ja sentähden kuunnella
muiden puheita. Kunnianhimo heräsi, rupesi tekemään vaatimuksia ja
yllyttämään kaikellaisiin ponnistuksiin.

Aivokammioiden salainen työ oli hänessä mahtanut kehittyä tavattoman
korkealle, sillä ne sivistyneet ja viisaat miehet, joiden parissa hän
oleskeli, eivät hetkenäkään epäilleet petosta.

Hänen vaiteliaisuuttaan pitivät he nuoruuden ujoutena, mutta se
mahtoi olla tilapäistä, ja arkkipiispa Olavi oli liian viisas
mies tarjotakseen mahtavaa suojelustaan henkilölle, jota ei hän
edeltäkäsin olisi tuntenut.

Sitte kohtasi Niilo herra nuoren Richissan. Kuten Peder Grym oli
hänen paha henkensä, niin tuli tytöstä valoisa olento, joka johti
hänet taivaan maille. Rukoillen korotti hän kätensä hänen puoleensa,
mutta hänen oma arvottomuutensa häntä kammotti.

Ja jota enemmän hänen rakkautensa kasvoi, sitä selvemmin huomasi hän
oman kurjuutensa.

Mutta Grym selitti että kamalat vaarat uhkasivat ja että ainoa
pelastus oli siinä ujossa rakkaudessa, joka loisti tytön silmistä;
mutta kuitenkin epäili taalainjunkkari: hän ei tahtonut alentaa häntä
rinnalleen.

Kerran tutunomaisesti keskusteltuaan Ingierd rouvan kanssa, oli
kansleri jättänyt hänelle yksityisen kirjeen arkkipiispalta; siinä
ehdotettiin likeistä liittoa nuoren Niilo Sturen ja Richissa neidin
välillä.

Rouva hämmästyi siihen määrään, ettei hän tullut tehneeksi
minkäänlaisia huomautuksia, vaan suostui paikalla jättämään nuoret
kahdenkesken, jotta he oppisivat tuntemaan toisensa.

Ja päivä päivältä solmiutuivat suloiset siteet kireämmälle.
Nuorukainen ei puhunut itsestään, hän kertoi miten onnellinen hän
oli, kun sai elää Richissan likeisyydessä. Ei koskaan hän häntä
unohtaisi.

Rakkauden vaarallista sanaa ei hän milloinkaan lausunut, mutta
tyttö luki sen hänen silmistään ja tunsi sen siitä onnesta, jota
molemminpuolinen seurustelu heille tuotti. Niilo herra näytti aina
kalpealta ja alakuloiselta oltuaan Grymin seurassa. Sentähden
koetti Richissa estää heitä tapaamasta toisiaan ja kumma kyllä,
näytti "kansleri" melkein auttavan häntä hänen aikeissaan. Suureksi
hämmästyksekseen huomasi Richissa, että "Niilo herra" rupesi häntä
välttelemään.

Se koski hänen sydämeensä kuin puukon isku, mutta jos kerran asiat
niin ovat, niin kyllä hän, Richissa, jättää hänet rauhaan.

Ja sinä päivänä ei hän puhunut hänelle sanaakaan.

Seuraavana päivänä tunsi hän olevansa oikein onneton; Niilo herra
pysytteli huoneessaan; ainoastaan kansleri tuli näkyviin.

Hän jutteli niinkuin tavallisesti Ingierd rouvan kanssa tapahtumista
Sturein talossa.

Richissa istui ompelupuitteidensa ääressä, hajamielisesti kuunnellen
keskustelua ja miettien, mitä Niilo herra nyt mahtoi tehdä.

Silloin astui kansleri hänen luokseen, oli ihailevinaan hänen
kaunista työtään ja kuiskasi:

-- Olkaa hänelle armelias, hän ei uskalla tunnustaa rakkauttaan.

Tyttö ei vastannut eikä nostanut päätään, mutta hän punastui korviin
saakka ja pieni käsi, joka piteli neulaa, vapisi.

Kansleri läksi.

-- Erittäin intressantti mies, huomautti Ingierd rouva.

-- Onhan hän joskus, vastasi Richissa.

-- Tule tänne, lapsi.

Tyttö totteli paikalla.

-- Istu tuohon ja puhukaamme suoraan.

-- Mistä, äiti kulta?

-- Herra Niilo Sturesta.

-- Vai hänestä.

-- Hän on jalo, nuori herra.

-- On kyllä.

-- Joka hyvin ansaitsee nuoren neidin rakkauden.

-- Kunhan hän vaan tapaa arvoisensa.

-- Sen hän jo on tavannut.

-- Trondhjemissäkö?

-- Ei. Täällä.

-- Sitä en usko.

-- Minä sen tiedän.

-- Mutta miksi, miksi...?

-- Hän ei uskalla.

-- Ei uskalla?

-- Tytön täytyy häntä auttaa.

-- Pyytämällä hänen rakkauttaan. Ei ikinä!

-- Sitä en tarkoita, mutta hänen tulee houkutella hänet pyytämään
omaansa.

-- Sitä en voi.

-- Nainen voi mitä hän vaan tahtoo.

Ja hetkisen perästä jätti Ingierd rouva tyttärensä yksin ratkaisemaan
arvoitusta.

Vähän aikaa istui hän ajatuksiin vaipuneena, mutta sitte alkoivat
silmät säihkyä: hän tiesi jo mitä tekisi.

Päivälliseksi pukeutui hän samaan valkeaan hameeseen, joka tuona
suurena juhlapäivänä oli ollut hänen yllään, koristi hiuksensa
samoilla helmillä ja pisti rinnalleen punaisen ruusun.

Taalainjunkkari oli kalpean ja levottoman näköinen. Richissan puku
näytti häntä hämmästyttävän, hän katseli häntä rukoillen, ikäänkuin
sanoakseen: "älä minua kiusaa!"

Tyttö taas hymyili hänelle lempeästi, ikäänkuin vastatakseen: "nyt
tahdon minä".

Ingierd rouva ja kansleri ylläpitivät keskustelua pöydässä ja
kansleri oli vallan väsymätön kertomaan. Hän antoi yhtämittaa täyttää
pikarinsa ja kehoitti "Niilo herraa" tekemään seuraa.

Sitte tahtoi Ingierd rouva näyttää kanslerille muutamia
kallisarvoisia taideteoksia ja nuoret jäivät kahdenkesken.

-- Menkäämme ruusulehtoon, ehdotti tyttö. Nuorukainen seurasi häntä
sanatonna, lujasti päätettyään pysyä aikomukselleen uskollisena.

He tulivat tuoksuvalle ruusulehdolle ja tyttö istuutui penkille.

Nuorukainen pysähtyi ulkopuolelle.

-- Miksette tule sisään? kysyi tyttö hymyillen.

-- En uskalla, vastasi Niilo herra, katsellen häntä ihastunein silmin.

-- Olenko minä niin vaarallinen?

-- Kyllä, hyvin vaarallinen.

-- Mutta jos minä pyydän teitä.

-- Älkää tehkö sitä!

-- Muistatteko kun me ensi kerran näimme toisemme.

-- En sitä ikinä unohda.

-- Minä niin selvästi muistan kuinka ovet aukenivat ja te astuitte
sisään.

-- Ja minä niin selvästi näen tuon valkean neidon.

-- Te ojensitte minulle kätenne, sanoi tyttö, ojentaen kätensä.

-- Niin, virkkoi Niilo, hetkeksi epäillen, mutta sitte kiihkeästi
tarttuen käteen.

-- Ei, pitäkää sitä yhtä kauvan kuin silloin ja katsokaa minuun --
niinkuin silloin.

Tyttö oli vallan vastustamaton, hänen tahtoaan täytyi totella, ja
nuorukainen painoi kovasti hänen kättään ja vajotti silmänsä hänen
säteileviin silmiinsä.

-- Richissa! kuiskasi hän, mutta tyttö ei ollut kuulevinaan.

-- Muistatteko, mitä silloin ajattelitte?

-- Saanko sanoa sen?

-- Tietysti.

-- Antaisin mitä tahansa, kunhan saisin kukan, jota hän kantaa
rinnallaan.

-- Ottakaa tämä, se on paljon tuoreempi.

Nuorukainen painoi sen huulilleen ja kätki sen povelleen.

-- Tahdoitte myöskin suudella kättäni, jatkoi Richissa nauraen, --
mutta minä estin sen, sillä tiesin sen sotivan tapaa vastaan.

-- Minä luulin, ettette pitänyt minua kyllin arvokkaana.

-- Voi, voi! huudahti tyttö ja oli jo jatkamaisillaan: -- tehkää se
nyt! mutta punastui samassa ja veti pois kätensä.

Nuorukainen seisoi liikkumattomana.

-- Tahdotteko että minä sanon, mitä tänä hetkenä ajattelette?

-- Sitä te ette voi.

-- Ajattelette sitä naista, jota rakastatte.

-- Olette oikeassa.

Tyttö katseli häneen veitikkamaisesti, viinin lailla poltti veri
hänen suonissaan ja hän lankesi hänen jalkainsa juureen ja puhkesi
puhumaan:

-- Richissa, ihana Richissa!

Tyttö oli niin onnellinen, ettei hän voinut vastata, mutta hän ei
myöskään vetänyt pois kättään ja nuorukainen peitti sen suudelmilla.

Äkkiä hän karkasi ylös.

-- Richissa, huudahti hän tuskallisesti, -- aja minut luotasi, minä
olen kurja, onneton ihminen, joka en ansaitse rakkauttasi.

-- Minä rakastan sinua, vastasi Richissa.

-- Mutta minä sanon sinulle, etten ole rakkautesi arvoinen.

-- Minä rakastan sinua, toisti tyttö ja kyyneleet valuivat hänen
poskilleen.

-- Sano minulle vielä, Richissa, rakastatko minua loistavan nimeni
tähden, vai rakastaisitko minua toisessakin yhteiskunnallisessa
asemassa... sano, rakastatko minua itseni tähden?

-- Vain kokonaan sinun itsesi tähden.

-- Silloin olet omani! ja riemastuneena sulki nuorukainen hänet
syliinsä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaksi.

Kun he sitte käsikädessä palasivat linnaan, osoitti Ingierd rouva
heitä ikkunasta kanslerille ja virkkoi huoaten:

-- Nyt he ovat löytäneet toisensa.

-- Vihdoinkin! vastasi kansleri.

Vanha rouva sulki syliinsä vävypojan ja ystävällisesti otti Richissa
vastaan kanslerin onnentoivotukset.

Hämmästyksekseen saivat nuoret kuulla, että häät ovat vietettävät
neljäntoista päivän perästä.

Se oli heille tietysti hyvin mieluisaa, se tuli vaan niin kovin
äkkiä, arveli Richissa.

Nyt saivat he yhtämittaa olla kahdenkesken ja astella käsikädessä
kenenkään ihmettelemättä. Ja sitä kestäisi aina, aina.

Taalainjunkkari oli äkkiä kokonaan muuttunut, hänen epäilyksensä
olivat menneet kuin puhaltamalla. Richissa oli uskonut onnensa hänen
käsiinsä ja hän päätti tehdä hänet onnelliseksi.

Richissa eli kuin autuuden huumauksessa, uusi onni sai hänet
unohtamaan kaiken muun. Sadat kädet tekivät työtä hänen häidensä
valmistukseksi, hän vaan nautti hedelmistä.

Cecilia oli viettänyt viime ajan enimmäkseen yksin; paraikaa ompeli
hän häähametta. Richissa piti sitä ihastuttavana, mutta äkkiä nosti
hän katseensa työstä ja loi sen ompelijattareen.

-- Cecilia, oletko sairas? kysyi hän kiihkeästi.

-- En, en ole sairas.

-- Mutta suruissasi?

-- Ei ole tullut kirjettä.

Richissa ymmärsi niin hyvin miten hän mahtoi kärsiä, ja sen hän
kokonaan oli unohtanut... miten itsekäs onni saattaakin olla.

-- Rakkahin Cecilia, voitko suoda anteeksi?

-- Mitä sinä tekisit?... Minä olen aikonut...

-- Mitä, ystäväni?

-- Palata Ruotsiin.

-- Vaikket tiedä...

-- Tietysti valepuvussa.

-- Sinä, noin heikkona...

-- En enään ole heikko; minun täytyy tietää, miten hänen on käynyt.

-- Cecilia, kysy Niilo herralta.

-- Tahdotko sinä uskoa hänelle...?

-- En, jollei se ole välttämätöntä; mutta voit olla varma ettei hän
ketään petä.

-- Mutta tuo kansleri...

-- Hänelle emme sano mitään, huudahti Richissa vilkkaasti. -- Siitä
ei ole vaaraa, sillä tiedän, ettei Niilo herra hänestä pidä.

Samana päivänä uskoi hän suurimmassa salaisuudessa armaalleen
Cecilian surullisen tarinan ja pyysi häntä auttamaan Ceciliaa
Ruotsiin.

Nuorukainen lupasi tehdä mitä suinkin taisi; kanslerille ei hän sano
mitään.

Hän niin mielellään antoi Richissan olla siinä luulossa, että hän oli
itsenäinen, mahtava herra.

Mutta muuta neuvoa ei ollut kuin turvautua kansleriin.

Siten sai kansleri tietää, että nuori rouva valepuvussa tahtoi päästä
Ruotsiin etsimään miestään.

Mutta isä Eustachius oli jo aikoja sitte palannut linnaan; häähuhu
häntä sinne veti ja kun hän näki nuoret yhdessä ja ilkkuvan ilmeen
Richissan kasvoissa, kun hän häntä tervehti, niin hän ymmärsi, että
hän oli tehnyt hänestä pilkkaa ja päätti kostaa. Jollei hän pääsisi
kostamaan suoraan hänelle itselleen, niin ainakin jollekin, jota hän
rakasti.

Monasti oli hän muistellut kohtausta Cecilian huoneessa. Jotakin
salaperäistä siinä oli ja Ingierd rouvan siitä piti ottaa selvä,
tahtoi hän tai oli tahtomatta.

Rouva ei nykyään ajatellut muuta kuin häitä, sentähden hän mielellään
olisi siirtänyt ripin tuonnemmaksi, sitte olisi ollut enemmän
tunnustamistakin.

Mutta isä sanoi tietävänsä, että hänen omaatuntoaan painoi suuri
synti ja vihdoin sai hän hänet niin hätyytetyksi, että hän kertoi
luostariryöstöstä ja Olavi Tystestä.

Isä ilmoitti sitte, että tunnustus oli pelastanut hänen sielunsa
iankaikkisesta kadotuksesta ja kielsi häntä kenellekään ilmaisemasta
salaisuutta, ei Richissallekaan.

Ingierd rouva kärsi katkeria tuskia, mutta olihan hän saanut
vakuutuksen sielunsa iankaikkisesta autuudesta ja isä oli sanonut,
että Ceciliaa tulee kohtaamaan niin lievä rangaistus kuin suinkin.

Itse puolestaan mietti isä, miten hän saisi kostonsa katkerinten
koskemaan Richissaan. Ja koska kaunosielut aina etsivät ja löytävät
toisensa, niin läksi isä Eustachius nyt Peder Grymin luo ja uskoi
hänelle koko salaisuuden.

Tämä oli juuri kuullut sen taalainjunkkarilta ja sanoi siis jo
tuntevansa asian sekä aikovansa toimittaa rikollisen Ruotsiin
kärsimään ansaitun rangaistuksen.

Mutta kun isä nolona läksi tiehensä, mutisi hän itsekseen: vai nunna
Vadstenasta! Tiesinhän minä ennen nähneeni hänet.

Peder Grym hoiti nykyään asioita miltei yksin. Sillaikaa sai
taalainjunkkari nauttia makeanleivänpäiviä. Kyllä ne, jumala
paratkoon, piankin loppuisivat.

Etelästä tulevat uutiset eivät olleet suinkaan hyvät. Kuusi pitäjää
oli kyllä tiedossa, joiden kansa oli liittynyt yhteen, mutta mitä
etelämpään tultiin, sitä huonommalle kannalle kävivät asiat ja Grym
oli jo aikeissa matkustaa sinne kokoamaan vahvaa joukkoa. Ingierd
rouva oli antanut melkoisen rahasumman ja myöhemmin luvannut lisää.

Eihän tässä ennen häitä päässyt oikein selville asioista.

Mutta Richissa oli tuonut rakkaalle Cecilialleen sen sanoman, että
hänen valepuvussa, kanslerin palvelijana piti lähteä tämän kanssa
matkaan. Ja matka oli määrätty samaksi illaksi, jolloin häät olivat.

Itkien he syleilivät ja suutelivat toisiaan ja Cecilia lupasi pian
antaa itsestään tietoja. Ingierd rouvalle ei sanottaisi mitään
ennenkuin Cecilia olisi poissa kaikkien vakoilijoiden käsistä.

Vihdoin koitti päivä, jolloin avioliiton side oli yhdistävä Niilo
Sturen ja neiti Richissa Henrikintyttären. Laajat suojat olivat
täynnä vieraita ja Ingierd rouva näytteli heille komeutta, jonka
vertaa tuskin saattoi ajatella.

Mutta ihanampi kaikkea oli morsian. Onnellisempaa, iloisempaa,
rakastavampaa naista tuskin saattaa olla. Kaikki hymyili häntä
vastaan ja hän hymyili kaikelle. Hän oli niin täynnä luottamusta ja
varmuutta, ettei olisi luullut pahaa olevankaan.

Sulhanen oli kuin heijastus hänen onnestaan. Hän näytti morsiamen
silmistä saaneen voimaa ja väkevyyttä, tai oikeammin sanoen unohdusta.

Arkkipiispa itse oli luvannut toimittaa vihkiäiset, mutta hän sai
jonkun esteen.

Sensijaan luostarin johtaja, joka Richissalle oli antanut
uskonnollisen kasvatuksen, vihki heidät.

Ruokaa ja juomaa oli tietysti yllinkyllin.

Linnan lukuisia alustalaisia kestitettiin runsaasti ja vielä
vuosikausia jälkeenpäin kerrottiin kauniin Richissan ja Niilo Sturen
häistä.

Mutta myöhään illalla seisoi kappaleen matkan päässä linnan portilta
kaksi satuloitua hevosta; vieressä odotti hento nuorukainen.

Hänen katseensa ei seurannut valaistua rakennusta, se oli tähdätty
maahan.

Silloin kuului kiireisiä askelia ja mies, yllään väljä musta viitta,
astui ulos pienestä portista. Hän loi nuorukaiseen uteliaan katseen
ja virkkoi:

-- Oletko valmis?

-- Kyllä, herra.

He nousivat hevosten selkään ja läksivät ääneti matkalle.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte poikkesi Grym metsään ja pian
tuli tie niin huonoksi, että hevoset ainoastaan käyden pääsivät
eteenpäin.

Tähän saakka oli ollut pimeä, mutta nyt pujahti kuu esiin pilvien
takaa.

-- Voitteko seurata? kysyi kansleri, luoden katseen seuralaiseensa.

-- Kyllä, herra.

-- Mikä on nimenne?

-- Cecil.

-- No, Cecil, mihin matka?

-- Vadstenaan Ruotsissa.

-- Onko siellä sukulaisia?

-- Isäni.

-- Jos äitinne olisi elänyt, niin hän varmaankaan ei olisi lähettänyt
maailmalle noin hentoa poikasta.

-- Olen väkevämpi kuin miltä näytän, vastasi Cecil punastuen.

-- Sanokaa minulle, kun väsytte.

Ja hän painoi kannukset hevosen kylkiin ja läksi ajamaan kovaa kyytiä.

Cecil seurasi uskollisesti.

Päivän koittaessa pysähdyttiin pienen, matalan majan eteen. Hevoset
olivat hiestyneet läpimäriksi.

-- Tässä me lepäämme, sanoi kansleri hypähtäen hevosen selästä.

Cecil horjahti, kun hänen piti astua maahan. Sanaa lausumatta nosti
Peder Grym hänet alas. Vanha eukko avasi samassa tuvan oven.

-- Olen koko yön odottanut teidän armoanne, virkkoi hän.

-- Kuka pitää huolta hevosista?

-- Kyllä minä.

Kansleri viittasi Cecilille ja he astuivat molemmat tupaan. Siellä
oli aika siistiä, takassa loimuili tuli ja toisella puolella oli
suljettu ovi.

Grymin viittauksesta avasi Cecil sen. Huoneessa olisi ollut tilavaa,
jollei heiniä ja olkia olisi mätetty miltei kattoon saakka. Toisella
puolella kuuluivat hevoset pureskelevan; se oli siis jonkinlainen
talli.

Suloista oli heittäytyä pitkäkseen heiniin ja muutaman hetken perästä
hän nukkui sikeään uneen.

Omituisen epämiellyttävään tunteesen hän heräsi. Kun hän avasi
silmänsä, istui Peder Grym kappaleen matkan päässä ja katseli häntä.

-- Olenko nukkunut liian kauvan? kysyi hän kiireesti ja nousi.

-- Ette, nyt syömme päivällistä.

-- Olen siis nukkunut niin kauvan.

-- Niin ihmisen pitääkin, kun on nuori, ja kansleri mittasi häntä
silmillään.

Päästäkseen hänestä, läksi Cecil ulos. Seutu oli jylhää, vuoret
tavoittelivat taivasta ja kaikkialla mihin silmä vaan kääntyi oli
vuoria.

Hän kauhistui, tuntui melkein siltä kuin ne olisivat likenneet
toisiaan sitte yhtaikaa langetakseen hänen päällensä.

Peder Grym tuli hänen perässään ja katseli häntä nauraen.

-- Tämä on kuin luola, josta ei kukaan pääse ulos tai sisälle ilman
omistajan lupaa, sanoi hän. -- Hauska olisi viipyä täällä muutamia
päiviä, mutta jääköön toiseen kertaan.

Turhaan etsi Cecil tietä; ei näkynyt sitä, jota he olivat tulleet
enempää kuin sitäkään, jota heidän piti mennä. Peder Grym arvasi
hänen ajatuksensa.

-- Ojentakaa minulle kätenne, niin näytän teille tien, sanoi hän.

Cecil ei uskaltanut kieltää ja Grym vei hänet kallionkielekkeelle ja
näytti hänelle, että tie oli hakattu vuoreen. Sitte hän otti Cecilin
käden, sivalsi sillä, niinkuin se olisi ollut vaate, kasvojaan ja
hiuksiaan, pyyhkäisi sitä monta kertaa huuliaan vastaan ja päästi sen
vihdoin, huolimatta siitä että Cecil useita kertoja oli koettanut
vetää sitä pois.

-- Nyt syömme, virkkoi hän ja astui tupaan.

Pitikö Cecilin koettaa paeta... mutta minne, minne?... Pyhä Jumalan
äiti!

-- No, tulkaa nyt! huusi Grym ovelta.

Hänen täytyi mennä. Ateria oli hyvä ja runsas. Grym tarjosi viiniä,
mutta Cecil kieltäytyi.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, huomautti kansleri, -- mutta muistakaa,
että tämä matka tulee paljoa väsyttävämmäksi kuin eilinen.

Nainen talutti hevoset oven eteen. Grym antoi Cecilille suuren käärön.

-- Kiinnittäkää se satulaan, sanoi hän, -- se voi vielä olla tarpeen.
Ja seuratkaa nyt minua.

Hevoset miltei liukuivat alas vuorenrinnettä, ne mahtoivat olla hyvin
tottuneet, kun elävinä pääsivät alas. Pian tuli tie sileäksi ja niin
leveäksi, että kaksi ratsastajaa helposti olisi mahtunut rinnan,
mutta Cecil pysytteli takana, eikä kanslerikaan näyttänyt välittävän
seurasta.

He eivät vaihtaneet sanaakaan ja ainoastaan kerran, kun tie vei
kosken ylitse, otti Grym Cecilian ohjakset, mutta päästi ne heti, kun
vaara oli ohitse.

Kiitollisuus ja pelko vaihtelivat lakkaamatta nuoren naisen
mielessä. Ihmisiä ei juuri koskaan tullut vastaan, hän saattoi siis
pelastuksetta joutua kadotuksen omaksi. Sentähden täytyi hänen vaieta
ja kärsiä.

He olivat ajaneet suuren metsän läpi; illemmalla tulivat he lammin
rannalle.

-- Tämän poikki meidän täytyy kahlata, sanoi Grym, kannustaen
hevostaan.

Cecil pelkäsi, mutta muuta neuvoa ei ollut; vesi nousi hänen
polviinsa asti ja kylmä pani hänet vapisemaan.

-- Tottelemattomuus rankaisee itsensä, sanoi Grym nauraen, --
miksette seurannut minua?

Hän oli päässyt veden yli miltei kuivin jaloin.

-- Kyllä ne pian kuivavat, virkkoi Cecil reippaasti.

-- Ei kiitoksia, ottakaa te käärö ja muuttakaa vaatteita. Saatte
viisi minuuttia aikaa.

Cecil totteli ja rupesi uteliaasti avaamaan kääröä: siinä oli naisen
puku.

Mitä tehdä? Ei muuta kuin tyytyä. Hän muutti kiireesti ylleen puvun,
se oli mukava ja lämmin ja niin väljä, että hän hyvin saattoi käyttää
sitä. Märät vaatteet sitoi hän kääröön ja riensi sitte takaisin.

Grym oli odottanut kärsivällisesti. Nähdessään Cecilin, lensi hänen
kasvoilleen leveä hymy.

Cecil tunsi punan nousevan poskilleen. Hämillään lausui hän nöyrän
kiitoksen.

-- Tuossa puvussa te olette hauskempi, sanoi kansleri, ottaen esiin
leipää ja viiniä. -- Nyt syödään ja juodaan! ja hän ojensi Cecilille
pullon. -- Te saatte alkaa, ottakaa syvä kulaus, sen neuvon teille
annan.

Cecil otti muutamia kulauksia ja söi hyvällä ruokahalulla pehmeää
leipää.

-- Kiittäkää nyt minua.

-- Sen teen, lausui Cecil ja ojensi hänelle ujosti kätensä. Grym
suuteli sitä moneen kertaan.

-- Nyt olemme kuitit! samassa huomasi hän käärön ja heitti sen kauvas
luotaan. -- Emme enään tarvitse sitä.

He ajoivat ravia. Grym ratsasti Cecilin rinnalla. Äkkiä kysyi hän
eikö Cecilia hämmästyttänyt, että hän ilman saattojoukkoa oli
lähtenyt linnasta.

Kyllä, sitä hän ei voinut kieltää.

-- Se tapahtui teidän tähtenne. Cecil loi häneen kysyvän katseen.

-- Oli tullut ilmi kuka Ingierd rouvan vieras oli ja tahdottiin ottaa
kiinni hänet. Ainoa pelastuksenne oli pako ja sen saattoi välittää
ainoastaan henkilö, joka teidän tähtenne tahtoi uskaltaa elämänsä.

-- Herrani on palkitseva teidät...

-- Hän, jonka madot aikoja sitte ovat syöneet.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Onhan se luonnollista; uskottomaksi hän ei ole voinut tulla,
lisäsi hän säihkyvin silmin.

-- Jumala on suojeleva minua!

-- Sitähän minäkin olen tehnyt, vai kuinka?

-- En voi teitä palkita.

-- Voittepa kyllä.

-- Millä? kysyi hän pelästyneenä.

-- Itsellänne.

-- En ikinä! ja kauhistuen kääntyi hän pois.

-- Kuulkaa nyt tarkkaan mitä sanon. Minä vien teidät luostariin ja
sanon teitä ylhäiseksi naiseksi, joka muutamia viikkoja tai ehkä
kuukausia tahtoo olla poissa maailmasta. Sitte tulen itse ja noudan
teidät... luokseni, ymmärrättehän.

-- Tuhat kertaa mieluummin kuolen.

-- Kuolema teitä odottaakin, jos te työnnätte minut luotanne, ja
ajatelkaa kummoinen kuolema... teidät poltetaan roviolla! Onko teillä
sydäntä tehdä sellainen julmuus, antaa kauniit kasvonne, hienoiset,
pehmeät jäsenenne liekkien uhriksi?

-- _Se_ kärsimys loppuu.

-- Mutta se voi kestää kauvan. Te ette tiedä mitä hyljätyn rakkaus
voi saada aikaan.

-- Minun täytyy siihen alistua.

-- Saatte kaksi kuukautta ajatusaikaa; sitte mielenne kyllä muuttuu.

Cecilia huomasi, ettei hän vastauksilla parantaisi asiaa; hän oli
vihollisensa käsissä; yksin Jumala saattoi hänet pelastaa.

-- Tuossa näette luostarin, joka on oleva asuntonne, sanoi Grym
hetken perästä.

-- Ettekö te voi armahtaa minua?

-- Armahdatteko te sitte minua?

Cecil kääntyi pois. Luostarista hän oli paennut ja nyt häntä
rikollisena, maailman silmissä syyllisenä kuljetettiin toiseen
luostariin.

Se oli suurenpuoleinen karmeliittiläisluostari aivan rajalla.
Abbedissa oli ylhäinen norjatar. Cecilia vietiin refektorioon
odottamaan sillaikaa kuin kansleri piti pitkän keskustelun
johtajattaren kanssa. Sitte he yhdessä tulivat vangin luo, joka
ikkunapieleen nojauneena itki tuskan ja epätoivon katkeria kyyneliä.

Kansleri tahtoi ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, mutta hän ei
ottanut sitä.

Silloin Grym kumarsi ja läksi.

-- Mainio mies, ainoan autuaaksitekevän uskon arvokas puolustaja,
lausui abbedissa kiihkeästi.

Kun ei uusi tulokas mitään vastannut, vei abbedissa hänet kammioon,
joka oli hänelle määrätty, ja sinne me hänet jätämme.

Täyttä laukkaa, luostaripalvelijan seuraamana, ratsasti kansleri
Isalaan.

Ensi työkseen läksi hän tervehtimään Aarent Pietarinpoikaa, joka kai
parhaiten tunsi maan nykyisen tilan.

Tärkeitä tapahtumia oli sattunut yllinkyllin.

-- Huonosti ovat täällä asiat! huudahti ritari häntä vastaan. -- Te
olette kuhnailleet liian kauvan.

-- Tuolta pohjoisesta ei koko talvena ole kuultu mitään, mutta me
olemme varustelleet.

-- Tulkaa sitte ennenkuin on myöhäistä.

-- Onko paljonkin väkeä liikkeellä?

-- Kyllä kai. Kuningas on lähettänyt suuren joukon sotaväkeä ja
siihen liittyi vapaaehtoisesti aika lauma nuoria miehiä, joten
vihollistemme luku on melkoisesti kasvanut.

-- Mutta meikäläiset olivat luvanneet hengellä ja verellä taistella
puolestamme, huudahti kansleri.

-- Sen he tekivätkin, huudahti ritari, -- jousineen, nuolineen
ampuivat he suoraan joen poikki.

-- Joen poikkiko?

-- No niin. Kun kuninkaan miehet tulivat Båtstahan Tunassa, niin
nähtiin rättvikiläisten rientävän heidän avukseen, tietysti. Sitte he
lautalla laskivat joen poikki ja meikäläisten piti asettua vastaan...
siinä oli monen liha ja veri kaupalla.

-- No miten kävi?

-- Ryhdyttiin keskusteluun. Pietari Sveninpoika Vibberbodasta ja
Antero Pietarinpoika Rankhyttanista tulivat meidän puolellemme.

-- No, tehtiinkö päätöstä?

-- Ei, siinä se vielä heiluu, vaikka Niilo Maununpoika Asbosta sanoi,
että hänet saa panna köysiin ja hakata kappaleiksi, jollei tuo Niilo
Sture ole petturi, joka valheilla ja jutuilla villitsee kansaa.

-- Siitä en tiedä mitään, keskeytti kansleri. -- Kai meikäläiset
nöyrtyivät?

-- Eivät vielä, mutta Asbon Maunu piti heille sellaisen puheen, että
jolleivät he rukoile anteeksi oikealta herraltaan ja kuninkaaltaan,
niin kyllä sekä sotamiehet että vuoristolaiset ja rättvikinmiehet
heidät niin nutistavat, ettei edes kissa eikä koira enään voi elää
Ylätaalaissa.

-- No vaikuttiko se?

Ylätaalalaiset kuuntelivat ja pyysivät kuninkaan miehiä hetkeksi
väistymään, jotta he saisivat miettiä asiaa. Sitte he kirjoittivat
kaksitoista valituspykälää, jotka päättivät lähettää kuninkaalle
Upsalaan.

-- Tehtiinkö se myöskin?

-- Kyllä. Jeppe Hannunpoika ja Kopparbergin Eevertti läksivät niitä
viemään.

-- Onko tullut vastausta?

-- On, näinä päivinä. Sanotaan että Kristina rouvalta niinikään on
tullut taalainjunkkarille kirje, jota luetaan kaikissa pitäjissä ja
seurakunnissa.

-- Senpä minä mielelläni lukisin.

-- Siihen ilmaantuu tilaisuus jo huomenna.

Peder Grym puhutteli sitte seudun talonpoikia ja huomasi, että he
jo olivat melkoisesti kylmenneet. He odottivat vaan uteliaisuudella
kuninkaan kirjoitusta ja seuraavana päivänä oli liki kaksituhatta
miestä koolla kuulemassa sitä.

Vouti oli noussut oluttynnörille ollakseen korkeammalla kuin muut.
Hän sanoi kuninkaan kyllä tietävän, etteivät taalalaiset itse
olleet noita vehkeitä keksineet, vaan että puoluejohtajat ja muut
yllyttäjät olivat ne heille opettaneet; sentähden hän tahtoikin heitä
neuvoa eikä rangaista. Ensimäinen valituspykälä koski liian isoa
rahayksikköä, mutta se oli lyöty sotaväen tarpeihin eikä kauppaa
varten; tulee kyllä aika, jolloin lyödään pienempiä rahayksikköjä.

-- Sehän lupailee hyvää, virkkoi muuan vanha valkopäinen ukko.

-- Saamme kärsivällisesti odottaa, vastasi toinen.

-- Entä pykälä n:o 2? kysyi kolmas.

-- Se että Vesteråsin rahapaja pidetään suljettuna.

-- Niin, juuri se.

-- Miksi se niin on?

-- Niin, kun se kerran on, niin pitäisi sitä kai käyttää.

-- Kun kaivokset olivat kunnossa, luki vouti, -- ja antoivat paljon
hopeaa, niin rakennettiin Vesteråsin rahapaja; mutta nyt eivät
ne anna kuin niin paljon että Tukholman rahapaja hyvin ehtii sen
valmistaa; kunhan hopeaa taas tulee, niin Vesterås heti saa työtä.

Talonpojat nauroivat.

-- Se on melkein päivänselvää, tuumi jokainen.

-- Kolmanneksi se, että kansaa verotetaan liiaksi ja vastoin lakia.

-- Niin, tahtoisin tietää, mikä siihen on syynä.

-- Jos kuningas voi selittää sen asian, niin... Vouti luki:

-- Kuningas ei koskaan ilman valtakunnanneuvoston suostumusta
ole verottanut ketään ja silloin kun se on tapahtunut, on hätä
ollut suurimmillaan. -- Tai mitä sanot, Matti, tahdotko päästää
peltotilkkusi vieraihin käsiin?

Kukaan ei vastannut ja vouti jatkoi:

-- 4) Te ette tahdo että sotaväkeä majoitettaisiin luostareihin ja
kauppakaupunkeihin.

-- Se ei ennen ole ollut tapana.

-- Miksi luostareille pantaisiin sellainen rasitus?

-- Mitä kuningas siihen vastaa?

-- Saattepa kuulla. Kuningas sanoo, että suuri sotaväki on ollut
tarpeen maan puolustamiseksi; valtion linnat eivät ole riittäneet
sille linnaleiriksi ja koskei kuningas ole tahtonut rasittaa
talonpoikia, niin on hän majoittanut sotamiehet luostareihin,
jokaiseen niin vähän kuin suinkin.

Kuului yleistä mutinaa.

-- 5) Tahdotte te halvemmasta hinnasta saada viljaa, karjaa ja suoloja.

-- Kyllä, sillä tähän saakka tuo tavara on ollut kohtuuttoman
kallista.

-- Suolat ovat kaksinkertaisessa hinnassa.

-- Ja entä vilja?

-- Ja karja!

-- Kuningas arvelee, että teidän pitäisi käsittää, ettei hän ole
syypää kalliisiin hintoihin; hän koettaa voimiensa mukaan alentaa
niitä; mutta pääsyy on epärehellisessä kaupassa.

Talonpojat miettivät. Saksalaiset kulkijat ja merimiehet olivat aika
veitikoita, sen he kyllä tiesivät, sillä monasti olivat he heitä
puijanneet.

-- Mitä taas 6:nteen pykälään tulee, että kuningas olisi aikonut
hävittää kirkkoja ja luostareja, niin ei se koskaan ole ollut hänen
tarkoituksensa. Gripsholman hän otti takaisin siksi että se perintönä
kuului hänelle ja siksi että se vastoin hänen isänsä tahtoa oli tehty
luostariksi.

-- Sen hän olisi voinut jättää tekemättä.

-- Kirkon omaisuuteen ei saa kajota.

-- Hän tahtoi hätyyttää munkkeja.

-- Mutta sitä me emme salli.

Väkijoukossa oli useita munkkeja ja nämä kiihoittivat mieliä, joten
kului hyvän aikaa ennenkuin vouti saattoi jatkaa lukemistaan.

-- 7) Valitatte te etteivät kuninkaan jalkamiehet ole saaneet
palkkaansa. Jos niin on, niin tehtäköön asiasta ilmoitus ja se joka
on laiminlyönyt palkan maksamisen, on saava ankaran rangaistuksen.

Tähän ei kansalla ollut mitään muistuttamista.

-- 8) Ette te tahdo sallia että rikkileikatuita vaatteita
käytettäisiin hovissa enempää kuin muuallakaan.

-- Niin se tapahtuu paholaisen viettelyksestä.

-- Se on jokaisen silmissä innoittavaa.

-- Ja viettelee syntiin.

-- Mitä kuningas siihen vastaa?

-- Ettei hän ole kehoittanut ketään leikkaamaan rikki vaatteitaan,
vastasi vouti. -- Se joka sen tekee, saa itse kärsiä vahingon ja jos
kuninkaan palvelijat leikkaavat rikki ne vaatteet, jotka heille ovat
annetut, niin ei kuningas lupaa antaa heille uusia.

Talonpojat kävivät hämilleen eikä kukaan enään virkkanut mitään
asiasta.

-- 9) jatkoi vouti, -- arvelette te että piispa Trolle vielä
on syypää siihen riitaan ja eripuraisuuteen, joka panee mielet
kuohuksiin maassa; samaa mieltä on kuningas. Mutta Trolle ei ole
yksin, vaan hänen kanssaan vehkeilee kuningas Kristian ja suuri
joukko kierteleviä pappeja ja munkkeja, joiden kujeita teidän,
taalainmiesten pitäisi varoa.

Sellaisia vehkeilijöitä ei Matti iässään ollut tavannut. Eikä
Ollikaan.

-- Maunu taas -- pyhien kiitos! -- oli itse siksi viisas, ettei
kukaan päässyt häntä petkuttamaan.

-- 10) Ette te tahdo että talonpojat tappelevat talonpoikia vastaan.
Samaa mieltä on kuningas; hänen tahtonsa on, että te eläisitte
rauhassa ja rakkaudessa keskenänne. Mutta jos nyt kävisi niin
hullusti, että joku teistä rupeaisi kapinoimaan ja sotimaan, niin
täytyyhän muiden puolustaa valtakuntaa ja koteja.

Taas kuului kansanjoukosta hiljaista hyminää.

-- 11:ta pykälä koskee kulkukauppaa ja sen on kuningas monta
monituista kertaa ankarasti kieltänyt. Joka siitä saadaan kiinni, on
rangaistava, olkoon hän sitte vouti tai talonpoika.

Seurasi hetken hiljaisuus.

-- Nyt tulee pykälä 12! huudahti joku.

-- Saa nähdä mitä hän siitä sanoo!

-- Siinä hän vaan taitaa joutua tappiolle.

-- 12 pykälä sisältää, että te tahdotte tietää mitä se oikein on se
luterilaisuus, joka nyt on tullut niin suureen huutoon, varsinkin kun
niin paljon kerrotaan niistä Tukholman saarnoista ja sanotaan, että
siellä jumalanpalveluksessa veisataan ruotsalaisia lauluja ja virsiä.

-- Niin, selittäkää meille se.

Ja kansa tunkeutui vielä likemmä, jottei ainoakaan sana menisi
hukkaan.

-- Kuningas sanoo: luterilaisuudesta emme mitään tiedä. Me emme anna
saarnata muuta oppia kuin pyhää evankeliumia, joka on Jumalan omaa
puhdasta sanaa. Mutta sitä eivät papit kärsi, sillä he tahtovat
nylkeä kansaa ja valheilla ja jutuilla pettää talonpoikia ja valtansa
alle alistaa valtakuntia ja ruhtinaita. Siitä syystä he huutavat,
että täällä muka saarnattaisiin uutta oppia. Hyvä olisi, jos
talonpojat tuumisivat näitä asioita.

-- Myöskin hämmästyttää meitä se seikka, että ruotsalaisten virsien
veisaamista Tukholmassa olisi rangaistava, koska on tapana kaikissa
kyläkirkoissa pitkin koko valtakuntaa veisata ja kiittää Jumalaa
ruotsinkielellä. Hyvähän on että se tapahtuu omalla kielellämme,
jonka me ymmärrämme, eikä latinaksi, jota me emme ymmärrä. Sitäpaitsi
Tukholmassa veisataan latinaksi niinkuin ennenkin.

-- Kummalliselta meistä muuten tuntuu, että Taalain hyvät miehet
puuttuvat tähän asiaan, jota eivät he laisinkaan ymmärrä, ja me
luulemme varmaan huomaavamme, etteivät he tee sitä itsestään,
vaan pappien ja munkkien yllytyksestä, jotka eivät tahdo, että
heidän petoksensa tulisivat ilmi ja totuus pääsisi päivän valoon,
jonkatähden hyvät maamiehet tekisivät viisaasti, jolleivät liiaksi
luottaisi pappeihin. Me tahdomme valtakunnanneuvoston ja oppineiden
miesten kanssa harkita asiaa, kunnes Jumalan avulla pääsemme
selvyyteen.

Vouti hyppäsi alas tynnörin päältä ja katosi väkijoukkoon.

Siellä oli jouduttu kahdenvaiheille monessa suhteessa.

Peder Grym kulki miehestä mieheen vahvistamassa jokaista, joka rupesi
epäilemään. Ponsi hänen puheessaan oli aina:

-- Rakkaan Sten Sturen vanhin poika!

Läsnä oli myöskin rehellinen Niilo Maununpoika Asbosta, joka oli
erittäin kuningasmielinen. Nyt nousi hän vuorostaan oluttynnörille ja
pyysi puheenvuoroa.

-- Kyösti kuningas on Upsalassa, sanoi hän. -- Olen itse puhunut
hänen kanssaan.

-- Kai hän on meille suutuksissaan?

-- "He ovat kuin lapsia", sanoi hän.

-- Oli sitä toinen ääni kellossa, kun hänelle valtakunnan voitimme.

-- Sitä hän juuri sanoikin. Käsivoimia heillä on, mutta ne eivät
koskaan mene päähän.

Talonpojat nauroivat.

-- Vaikkei ihminen olekkaan oppinut, niin voi hänellä silti olla
järkeä, huomautti joku.

-- Oliko Eerikin juhlassa paljon väkeä? kysyi Eerikki Pietarinpoika
Rankhyttanista.

-- Oli kyllä, ja kuningas puhui tästä taalalaisten kapinasta ja
kysyi, oliko miehiin luottamista.

-- Kai hän tarkoitti Alataalaita?

-- Se kuului vastauksestakin, sillä miehet kirkuivat, jotta korviin
koski, että kyllä he tahtovat pysyä kuninkaalle uskollisina, ja sitte
valittiin kymmenen miestä, joista minäkin olen yksi, lähtemään tänne
neuvomaan teitä, että luopuisitte pettureista ja varkaista, joihin te
nyt luotatte.

Mutta silloin puhkesi meteli valloilleen.

-- Hän ei ole mikään varas! huudettiin.

-- Me tahdomme auttaa Sten Sturen poikaa!

-- Hän ei ole Sten Sturen poika!

-- On kyllä.

Maunu pysyi paikallaan ja katseli aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Sitte
otti hän suuresta taskukirjastaan paperin, jonka hän varovaisesti
kääri auki. Siinä oli kirje. Taas katseli hän kansaan. Vähitellen
hiljeni meteli.

-- Luen teille tämän kirjeen, virkkoi Maunu, katsellen ympärilleen.

-- Keneltä se on?

-- Rouva Kristina Gyllenstjernalta.

-- Kenelle?

-- Oikeastaan taalainjunkkarille, jota te kutsutte Niilo Stureksi.
Mutta kuningas arveli, että tekisi hyvää, jos kaikki sen kuulisitte.

-- No, lue, lue!

Maunu luki: "Minä Kristina Gyllenstjerna julistan sinut täten
valehtelijaksi ja petturiksi. En ole unohtanut kuinka monta lasta
Jumala antoi minulle ja autuaasti nukkuneelle herralleni Stenille.
Mutta sinua en tunnusta omakseni; oma omatuntosi on todistava, että
Jumalan ja ihmisten edessä olet valehdellut."

Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuni ukkosen lyömänä vaikeni suuri
ihmisjoukko.

-- Jos joku epäilee, lisäsi Maunu, -- niin tässä on koskematon
sinetti.

Mutta kukaan ei mennyt sitä katsomaan. Ei Peder Grymkään, johon isku
sentään pahinten koski; hänkin jäi äänettömäksi, yksin aivot olivat
kovassa työssä.

-- Mitä taalainjunkkari nyt sanoo? kysyi häneltä likeisin mies.

-- Tahdotteko kuulla?

-- Se ei hänen asiaansa auttane.

-- Hän sanoo, että Kristina rouva synnytti hänet ennen häitä, eikä
sentähden uskalla tunnustaa häntä, virkkoi Grym julkealla äänellä.

Mutta se oli liikaa. Joukossa syntyi niin yleinen vastustus, että
Peder Grym huomasi parhaaksi lähteä tiehensä.

Mutta talonpojat jäivät neuvottelemaan.

Useat olivat valmiit luopumaan taalainjunkkarista ja menemään
kuninkaan puolelle, mutta toiset toivoivat etuja ajan
levottomuuksista ja pitivät vireillä kapinallista liekkiä.

Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin esittää kuninkaalle
vielä muutamia pykäliä ja ehtoja pysyväisen rauhan aikaansaamiseksi:

1) että taalainjunkkari vapaasti saisi jättää valtakunnan ja lähteä
minne tahtoi:

2) että koko taalalaisten liittolaisuus hänen kanssaan olisi
unohdettava ja annettava anteeksi;

3) ettei uutta uskoa ja luterilaista oppia tuotaisi Ruotsiin;

4) että vieraat tavat ja rikkileikatut ja kirjavat vaatteet, joita
oli ruvennut ilmestymään kuninkaan hoviin, poistettaisiin;

5) että jokainen, joka perjantaina tai lauvantaina söi lihaa oli
poltettava tai muulla lailla tapettava.

Mainittakoon tämän yhteydessä myöskin kuninkaan vastaus.

Ensimäiseen ja toiseen pykälään hän suostui; kolmanteen ja viidenteen
vastasi hän, ettei heidän pitänyt huolehtia oppineista asioista,
joita eivät he ymmärtäneet, hän kyllä hoitaa ne; mitä taas tuli
neljänteen pykälään, niin selitti hän, ettei heidän asiansa ollut
ruveta mestaroimaan hänen hoviaan, hänen täytyi elää ylimysten,
keisarien ja kuninkaiden tavoin, "sillä emmehän me ruotsalaiset ole
sikoja emmekä pukkeja enemmän kuin hekään".

Tähän saivat taalalaiset tyytyä ja jokainen läksi kotiinsa.

Pyhäksi kolminaisuudensunnuntaiksi 15 p. kesäkuuta 1527 oli kuningas
julistanut valtiopäivät Vesteråsiin ja talonpojat lupasivat lähettää
sinne valtuutettunsa.




19.

VASARA LANKEAA.


Vesteråsin tulevat valtiopäivät aiottiin pitää suurempina kuin
mitkään muut valtiopäivät Kustaan hallituksen aikana.

Mutta niissä pitikin keskusteltaman tärkeistä ja laajalle kantavista
asioista: rahojen hankkimisen välttämättömyydestä, eripuraisuuden
sovittamisesta ja uuden opin järjestämisestä.

Kaikki nämä kysymykset olivat niin toisistaan riippuvaiset, ettei
niitä enään saattanut eroittaa.

Sitäpaitsi piti ryhdyttämän vakaviin toimenpiteisiin rauhan
palauttamiseksi Taalainmaalla.

Salaa antoi kuningas ritaristolle ja aatelille käskyn miehissä
ja aseilla varustettuna saapua valtiopäiville; hänen aiotut
toimenpiteensä koskivat sekä yksityisten että koko valtakunnan
parasta.

Joka kaupungista oli kutsuttu yksi pormestari ja yksi raatimies, joka
lakikunnasta kuusi talonpoikaa ja joka tuomiokapitulista kaksi, kolme
tai useita oppineempia miehiä; suuri joukko piispoja ja kaniikkeja,
15 valtakunnanneuvoston herraa, 129 rälssimiestä, Tukholman kaupungin
valtuusmiehet, 14 vuoritilallista ja 105 talonpoikaa. Sitäpaitsi 70
porvaria muista kaupungeista.

Muiden valheiden lisäksi oli kuninkaasta liikkeellä sellainen huhu,
että hän pitää Kristina Gyllenstjernaa vankeudessa. Kuningas pyysi
häntä sentähden kokouksen aikana oleskelemaan muutamia päiviä
Vesteråsissa hyvän ystävänsä luostarin abbedissan luona.

Herra Juhana Turenpoika ja hänen isänsä olivat myöskin matkustaneet
sinne. Heidän välinsä ei ollut oikeastaan rikkoutunut, mutta herra
Ture Jönsinpoika kyllä huomasi puolueestaan kadottaneensa sekä
poikansa että Kristina rouvan. Muuta hyötyä hänellä ei heistä enään
voinut olla kuin käyttää hyväkseen miniänsä nimen loistoa. Ja nyt
läksi valtiohovimestari Ture Jönsinpoika ensi kerran eläessään
purjehtimaan väärän lipun alla.

Olavi Pietarinpoika oli, niinkuin hän itse sanoi, valmis voittamaan
tai sortumaan uskonsa puolesta.

Olihan Kustaa Eerikinpojalla turvanaan vahva usko ja luja luottamus,
ja tarpeen ne olivatkin, sillä hänen hartioillaan lepäsi tänä hetkenä
koko maan kohtalo. Jos hän silmänräpäyksenkin aikana horjuu tai
hiuskarvankin verran väistyy, niin syöksyy lumivyöry hänen päällensä,
hautaa hänet allensa... ja sitte... Niin, miten käy sitte?

Hän ei tahtonut sitä ajatella... nöyrästi mutta kiihkeään rukoili hän
kaikkien herrojen Herralta apua ja astui ilman pelkoa tulevaisuutta
kohti, lapsellisesti luottaen siihen, että Herra johtaa hänen
tekojaan.

Valtiopäivien vihkijäisten piti tapahtua linnassa erityisen suuren
juhlan yhteydessä, jotta jäsenet saisivat tilaisuutta tutustua
toisiinsa ja jutella keskenään.

Täällä päätti Kustaa myöskin tuoda esiin poliittiset mielipiteensä ja
aikomuksensa.

Sentähden oli hän antanut käskyn, että valtakunnan herrat, ritaristo
ja aateli ruokapöydässä asetettaisiin istumaan likinnä kuningasta,
sitte piispat, sitte rälssimiehet, papit, porvarit ja talonpojat.

Hämmästys oli yleinen; hengelliset suurmiehet olivat tottuneet
neuvoskunnassa istumaan itse valtionhoitajan edessä, ja nyt -- se oli
vallan käsittämätöntä!

Hän oli heittänyt riitahansikkaan! sota oli julistettu!

Seuraavana päivänä pitivät piispat ja heidän likeisimmät uskottunsa
kokouksen P. Egidiuksen kirkossa lukittujen ovien takana.

Piispa Brask oli puettu täyteen virkapukuun.

-- Paavin ja pyhän kirkon nimessä toivotan teidät tervetulleiksi,
sanoi hän; -- iloitsen suuresti siitä, että täällä edeltä käsin
kanssanne saan keskustella asioista, jotka ovat tärkeät sekä maalle
että valtakunnalle.

-- Toivomme riippuu nyt, niinkuin aina ennenkin, teidän armonne
viisaudessa ja kokeneissa tiedoissa, lausui Ture Jönsinpoika, tehden
syvän kumarruksen.

Muut yhtyivät hyväksyen hänen sanoihinsa ja piispa alkoi liikutetuin
mielin:

-- Te tiedätte, että jo kauvan on näyttänyt siltä kuin herra Kustaa
Eerikinpoika karsain silmin katselisi sitä valtaa ja mahtia, jonka
hänen pyhyytensä paavi on meille antanut ja niinkuin hän yhä likemmin
olisi tahtonut liittyä kirkon vihollisiin, tuottaakseen meille
vahinkoa ja häviöä.

-- Kyllä... valitettavasti... Pahalta näyttää! kuului yleisenä
valitushuutona.

-- Eilen osottautui pelkomme oikeutetuksi. Taaskin kuului jylhä
valitus, jotta kirkko kaikui.

-- Minä vakuutan teidän armollenne, että koko ritaristo syvästi
loukkaantui tuosta epäkunnioitusta osoittavasta menettelystä,
vakuutti Siggenpoika Sparre.

Piispa kumarsi ja jatkoi:

-- Me näemme selvään että kuningas tulee hyökkäämään meidän valtamme
ja oikeuksiemme kimppuun, ehkäpä vielä ryöstämään meiltä linnamme,
linnoituksemme ja korkomme, kunnes tulemme köyhiksi, kurjiksi
talonpoikaispapeiksi. Mitä te tästä arvelette, veljeni?

Maunu Sommar Strängnäsistä sanoi, että koska hän ilman paavin
vahvistusta oli saanut hiippansa kuninkaalta, niin ei hän voinut
ryhtyä mihinkään, vaan täytyi hänen tyytyä köyhyyteen tai rikkauteen,
sen mukaan kuin kuningas tahtoi hänelle sitä antaa.

Vesteråsin piispa lausui samat sanat.

Kiiluvin silmin puhkesi vanha Brask kiihkeästi puhumaan:

-- Hulluja pelkureja te olette, jos suostutte sellaiseen!

Meidän piispojen tehtävä ei ole sanoa kaikkeen "jaa" ja "amen",
vaan meidän tulee laatia lait sekä itsellemme että kuninkaalle ja
valtakunnalle.

-- Niin, niin, juuri niin! huusivat useat läsnäolevista.

-- Kuningas oleskelee kerettiläisten keskellä; hän on kiusauksen
hetkenä kallistanut korvansa heidän puheillensa, mutta meidän tulee
valvomisella ja rukouksella estää pahaa ruttona leviämästä maahan ja
valtakuntaan.

-- Kyösti herra on ankara mies, vastasi Vesteråsin piispa Maunu
Pietarinpoika. -- Se joka vastustaa hänen tahtoaan, voi kadottaa
päänsä.

-- Mutta vaarallisempaa on toki luopua paavista; hän on meidän
elämämme ankkuri ja meidän turvamme; jos me hänet heitämme, niin
olemme turmion omat, sillä kuningas tulee pitämään meitä orjinaan,
jolloin emme saa puhua sanaakaan kirkon vapauksien hyväksi. Ja kuinka
luulette silloin käyvän?

-- Tätä ei kukaan kauvan voi sietää, vastasi herra Ture Jönsinpoika.
-- Kustaa Eerikinpoika ei ole ensimäinen, joka rupeaa vastustamaan
kirkkoa, mutta jokainen, joka sitä on uskaltanut tehdä, on joutunut
pannakiroukseen ja kirkko on saanut takaisin omansa; niin tulee
käymään nytkin.

-- Jos me vedämme yhtä köyttä, niin kuninkaan täytyy alistua, virkkoi
vanha piispa, korottaen päätänsä. -- Vannokaa, te kaikki kirkon
uskolliset palvelijat ja ystävät, ettette tingi hiuskarvankaan vertaa
hänen pyhyytensä paavin käskyistä ja määräyksistä, ettette suostu
vähimpiinkään muutoksiin piispallisissa säännöissä tai supistuksiin
maallisessa vallassamme.

Kaikki läsnäolijat nostivat käsivartensa ja lausuivat:

-- Me vannomme!

-- Ettette suostu siihen, että Jumalan sanaa saarnataan tai opetetaan
toisin kuin me määräämme.

-- Me vannomme!

Piispan puhe oli innostuttanut mielet ja nyt tehtiin kirjallinen
vakuutus, jossa piispat sitoutuivat viimeiseen saakka taistelemaan
kirkon puolesta. Jokainen kirjoitti nimensä alle ja kirjoitus
vahvistettiin sinetillä sekä kätkettiin holviin Vesteråsin
tuomiokirkossa, josta se v. 1542 eli 15 vuotta myöhemmin löydettiin.

-- Ja minä, huudahti Ture Jönsinpoika, -- vakuutan, ettei ritaristo
tule sallimaan kirkon oikeuksia millään tavalla loukattavan.

-- Voitteko tehdä sen? kysyi Maunu Sommar.

-- Siunatun kuninkaantyttären Agneksen jälkeläisenä uskallan antaa
elämäni sanojeni pantiksi! huudahti Ture Jönsinpoika kiihkeästi.

Piispa kumarsi.

Sitte erottiin ja jokainen läksi dominikaaniluostarin
kokoushuoneeseen, jossa valtiopäivien avajaiset piti tapahtua.

Kaikki odottivat suurimmassa jännityksessä.

Kansleri Lauri Antinpoika ryhtyi johdantoon.

Hän huomautti läsnäoleville mimmoisessa tilassa valtakunta oli, kun
Kustaa herra, säätyjen nimenomaisesta pyynnöstä, otti vastaan sen.
Jos hän olisi ollut vanhempi ja jos hän paremmin olisi tuntenut
valtakunnan tilan, niin ei hän ikinä olisi sitä tehnyt. Hän oli
luottanut lupauksiin ja vakuutuksiin ja luullut, että eripuraisuus ja
kapinat lakkaisivat, mutta tuskin oli saatu rauha maahan, kun entiset
rettelöt taas alkoivat, vaikkei hän koskaan ollut antanut aihetta
niihin. Hän työskentelee voimiensa mukaan valtakunnan hyväksi ja
palkaksi saa hän osakseen salaliittoja, panettelua ja kavalluksia,
varsinkin taalalaisilta, jotka kehuvat asettaneensa hänet
valtaistuimelle siksi että he olivat mukana, kun Jumala Vesteråsin
luona soi ruotsalaisille suuren voiton. Sentähden arvelevat he nyt
voivansa asettaa kuninkaita ja syöstä valtaistuimia mielensä mukaan;
jos siis joku tahtoo ryhtyä kapinaan, niin lähteköön vain Taalaihin:
paikalla on sota koko maassa. Mutta sellaisilla ehdoilla ei kukaan
halua olla maan herrana.

"Häntä syytetään suurista veroista; totta on että on täytynyt vaatia
niitä useammin kuin hän olisi suonut, mutta näihin toimenpiteisiin on
pakoittanut hätä ja sodat kuningas Kristiania, Severin Norrbyta ja
hänen puoluettaan vastaan sekä maan oman rahvaan levottomuudet. Nyt
kiertelee sanakapula nauhoitettuna ja poltettuna pitkin Itägötlantia,
levittäen sitä valheellista viestiä, että maahan olisi määrätty uusi
vero, neljä luotia hopeaa jokaista talollista kohti ja kaksi luotia
jokaista lampuotia kohti, jonkatähden kuningas muka olisi ollut
pakoitettu pitämään enemmän sotaväkeä kuin ennen tarvittiin."

"Saksalaiset lähettiläät, jotka olivat tulleet perimään velkojansa,
olivat kyllä salissa läsnä; taalalaiset ja muut, jotka tahtoivat
päästä veroista, olisivat itse saattaneet keskustella heidän
kanssaan, niin olisivat varmaan saaneet tietää, suostuivatko he
kapinalla saamaan velkansa suoritetuiksi."

"Sitte soimataan kuningasta kalliista ajasta, niinkuin hän olisi
Jumala, joka voi hankkia sadetta ja päiväpaistetta mielensä mukaan.
Hän on koettanut parastansa, tehnyt liiton hollantilaisten kanssa,
että he toisivat maahan suoloja ja vaatteita y.m. Ja kaikki kuninkaan
toimenpiteet ovat tapahtuneet kansan hyväksi, valtakunnanneuvoston
suostumuksella."

"Vihdoin soimataan häntä uuden opin tuomisesta ja sanotaan, ettei hän
salli pappeja. Kuitenkin on hän vain tahtonut puolustaa sorrettuja
pappeja vastaan, jotka keksimänsä jumalanpalveluksen nojalla ovat
anastaneet maan, niin ettei kruunu ja ritaristo tässä valtakunnassa
omista edes kolmatta osaa siitä mitä papit ja munkit. Syytös ettei
kuningas muka salli pappeja on niin julkea valhe, että jokaisen
pitäisi hävetä Jumalan ja ihmisten edessä lausua sitä. Kuningas
kyllä tiesi, ettei tulla toimeen ilman pappeja ja opettajia; juuri
sentähden oli hän antanut saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja
evankeliumia ja kutsunut tänne muutamia niistä papeista, jotta he
täällä säätyjen läsnäollessa tekisivät selkoa opistaan, oliko se
oikea vai väärä. Siitä sitte jokainen saisi päättää, kuka on oikeassa
ja ketä tulee kannattaa, ja niin riita lakkaisi."

"Kaikista näistä yllämainituista asioista on kuningas valmis tekemään
säädyille tiliä ja toivoo hän voivansa kunniakkaasti ja rehellisesti
pitää puoliaan, niinkuin kristityn ruhtinaan sopii."

"Sitäpaitsi pyytää hän uudelleen luopua hallituksesta, jotta
valtakuntaa paremmalla onnella saisi hallita sopivampi herra.
Kuningas kiittää hänelle osoitetusta kunniasta ja toivoo, että säädyt
katsovat hänen ansaitsevan kappaleen lääniä, jolla hän voi elää ja
työskennellä valtakunnan hyväksi."

'Mutta ennenkuin päätös asiasta tehdään, pyytää hän saada esittää
ne puutteet, jotka sekä hänelle että kaikille muille ovat tehneet
hallituksen inhoittavaksi. Nämä puutteet ovat:

1) Kruunun tulot eivät riittäneet menoihin. Edelliset olivat 24,000
markkaa, jälkimäiset 60,000. Tullia ei ollut, vuorikaivokset olivat
rappiolla ja sitäpaitsi heikonsi kruunua se, että jokainen tahtoi
sortaa lampuotejaan.

2) Ritaristoa oli heikontanut osaksi sota, osaksi ja pääasiallisesti
se, että sen tilukset ja omaisuudet olivat langenneet kirkoille
ja luostareille, ja kun kaikki tahtoivat lahjoituksia kruunulta,
vähenivät sen tulot tietysti.

3) Tärkeimpiä merikaupunkeja vahingoitti laiton maakauppa ja
sitäpaitsi tuli säätyjen ottaa huomioon, että vieraat herrat sangen
helposti saattoivat saada aikaan eripuraisuutta maassa, kun kuulivat,
miten helposti Ruotsin miehet tarttuvat onkeen; jos ruotsalaiset
eläisivät keskinäisessä sovussa, niin ei mikään saattaisi viedä
valtakuntaa turmioon.'

"Vihdoin esitti kuningas mainittujen puutteiden poistamiseksi, että
koska valtion linnat ja linnoitukset olivat joko hävitetyt tai
joutuneet rappiolle, piispojen linnat ja linnoitukset, jotka heille
olivat tarpeettomat, luovutettaisiin kuninkaalle. Sitäpaitsi olivat
kruunun huonot tulot korvattavat piispojen, pappien, kaniikkien ja
luostarien ylellisillä tuloilla."

"Kaikki vetoaminen Roomaan oli tulevaisuudessa kiellettävä, samoin
kuin piispanvirkojen vahvistuksen ostaminen."

Salissa syntyi hiiskumaton hiljaisuus ja kuitenkin näytti siellä
sangen omituiselta.

Kuningas istui valtaistuimellaan. Hänen jalot kasvonsa olivat totiset
ja vakavat.

Valtioneuvokset istuivat hänen ympärillään. Kaikkien kasvoilla
kuvastui hämmästys.

Piispoista veti huomiota puoleensa varsinkin Hans Brask. Hän oli
päätä korkeampi kuin kaikki muut, kulmakarvat olivat rypyssä;
synkkänä, liikkumattomana tuijotti hän eteensä. Muut loivat toisiinsa
merkitseviä, levottomia, voitonhimoisia katseita; he pitivät kiinni
varastettua saalistaan kuin nälkäiset sudet.

Etempänä salissa istuivat porvarit ja talonpojat. Edelliset näyttivät
tuumailevan, jälkimäiset raappivat päätään ja katselivat vuoroin
kuningasta, vuoroin piispoja, eivätkä tietäneet, kenen neuvoja tuli
seurata. Munkit, jotka olivat heidän läheisyydessään, kuiskailivat
heille yhtämittaa.

Kuningas vaati ritaristolta ja aatelilta sekä piispoilta vastausta.

Valtiohovimestari Ture Jönsinpoika nousi ja pyysi kuningasta
kärsivällisyydellä kuuntelemaan heidän vastaustaan.

Kuningas nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.

Silloin nousi Hans Brask; hänen voimakas äänensä kuului selvään koko
salissa, kun hän hiukan kiihkeästi virkkoi:

-- Meidän hengellisten herrojen täytyy tunnustaa, että meidän
kaikkein pyhin isämme, Rooman paavi, kalliilla valalla on
kieltänyt meitä suostumasta mihinkään muutoksiin opissa tai muissa
hengellisissä asioissa.

Olemme kyllä velvolliset pysymään armolliselle herrallemme ja
kuninkaallemmekin kuuliaisina ja uskollisina, mutta ainoastaan
mikäli hänen tahtonsa ei sodi paavin meille antamia säädöksiä tai
yleisen kirkonkokouksen päätöksiä vastaan. Kirkon omaisuudesta,
sen kiinteimistöstä enempää kuin sen irtaimistostakaan, emme voi
luopua, sillä paavi on käskenyt meitä hoitamaan sitä. Mutta pappien
ja munkkien kesken vallitsevat väärinkäytökset ja säännöttömyydet
poistettakoon sitävastoin kernaasti.

Tämän lausuttuaan istuutui hän ja kaikki hänen virkaveljensä loivat
häneen kiitollisen katseen, sillä nyt he saattoivat olla varmat
siitä, ettei kukaan koettaisi kumota hänen sanojaan.

Silloin kääntyi kuningas neuvoston ja ritariston puoleen ja kysyi,
oliko tämä vastaus heidän mielestään oikea.

Neuvoston vanhimpana jäsenenä nousi taaskin Ture Jönsinpoika ja
vastasi, että se hänen käsityksensä mukaan kyllä oli miltei oikea,
vaikka yksityiskohtiin olisi saattanut tehdä muutamia lisäyksiä.

Nyt nousi Kustaa; hänen säihkyvät silmänsä kiertelivät pitkin
huonetta ja jymisevällä äänellä hän virkkoi:

-- Asiain näin ollen ei meitä enään haluta olla kuninkaananne.
Toista vastausta me teiltä odotimme. Nyt ei meitä enään hämmästytä,
että talonpojat osoittavat hulluutta ja tottelemattomuutta, vihaa
ja kiusottelua, kun kuulemme että heillä on näin hyvät yllyttäjät.
Jolleivät he saa sadetta, niin he syyttävät siitä meitä, samaten
jolleivät saa päiväpaistetta. Jos nälkä, rutto tai muu paha heitä
kohtaa, niin on se meidän syymme. Siinä kiitos kaikista huolista,
mitä me kansan ja maan tähden saamme kantaa. Vaikka me teidän
hyväksenne olemme tehneet työtä niin paljon kuin suinkin olemme
jaksaneet sekä hengellisellä että maallisella alalla, niin emme
kuitenkaan saa odottaa palkaksemme muuta kuin että te soisitte
kirveen iskun kohtaavan päätämme, vaikka ei kukaan uskalla käydä
kiinni varteen. Sellaista palkkaa emme me huoli enempää kuin tekään.
Meidän pitää joka päivä tehdä enemmän työtä ja nähdä enemmän
vaivaa kuin kenkään teistä, sekä koti- että ulkomaan asioissa,
koska me kannamme teidän herranne ja kuninkaanne nimeä. Kuitenkin
tahdotte te asettaa munkit ja papit ja kaikki paavin kätyrit meidän
yläpuolellemme. Sanalla sanoen, te tahdotte tuomita ja mestaroida
meitä, vaikka me olemme valittu teidän herraksenne ja kuninkaaksenne.
Me emme usko että helvetin huonoinkaan henki tahtoisi olla siinä
virassa, saatikka sitte joku ihminen. Tietäkää siis, että me kokonaan
kieltäydymme olemasta kuninkaananne. Valitkaa ja kruunatkaa kenen
hyväksi näette. Jos saisitte sellaisen, joka kaikissa suhteissa voi
noudattaa tahtoanne, niin olisi se meille sangen mieluisaa! Kuitenkin
täytyy teidän valmistautua rehellisesti maksamaan meille kiinteän
perintömme sekä isän että äidin puolelta, ja kaiken sen, minkä
omastamme olemme maksanut valtakunnan puolesta. Tämän tapahduttua
lupaamme, että jätämme valtakunnan emmekä ikinä siihen palaa.

Kyyneleet tulvivat kuninkaan silmiin. Kiireesti läksi hän pois
kokoussalista ja palasi linnaan. Mutta huoneessa oli syntynyt
sellainen hiljaisuus, ettei kuulunut muuta kuin kuninkaan etenevät
askeleet.

Silloin nousi kuninkaan kansleri ja puhui liikutetuin mielin ja
murtuneella äänellä:

-- Hyvät herrat ja miehet, kokoontukaa nyt tekemään viisaita
päätöksiä, rukoillen Jumalalta hyviä neuvoja, sillä tässä on
kysymyksessä korkea asia, joka koskee koko valtakunnan onnea. Te
kuulette, ettei tässä ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko meidän
täytyy noudattaa armollisen herramme ja kuninkaamme tahtoa ja
rukoilla hänen suosiotaan ja ystävyyttään ja pyytää häntä pysymään
kuninkaanamme niinkuin tähänkin asti; tai jos teistä on parempi,
valita toinen ja lunastaa kuningas Kustaan tilukset, niinkuin juuri
kuulitte hänen sanoneen. Muita keinoja ei meillä ole.

Mutta kukaan ei tähän vastannut mitään.

Eikä keskustelua myöskään syntynyt.

Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä pian seurasi kamala
meteli, huutoja ja uhkauksia.

Ture Jönsinpoika tahtoi puheenvuoroa, mutta kukaan ei kuunnellut
häntä.

Piispa Braskkin koetti korottaa ääntänsä, mutta kun ei hän saanut
sitä kuuluville, läksi hän salista.

Kansa hajosi ryhmiin. Samoinajattelevat vaihtoivat tietysti
mielipiteitä.

Kiihkeimmillään oli mielenkuohu porvarien ja talonpoikien kesken.
Varovaisuus oli kokonaan kadonnut.

Tätä kesti iltaan asti, jolloin kokous hajosi ja jokainen läksi
kotiin.

Mutta sieltä täältä kuului uhkauksia.

-- Pitäköön papisto puoliaan. Hänen armoaan ei kukaan voi syyttää
mistään.

-- Eläköön Kyösti kuningas! huusivat toiset.

-- Hän hankki rauhan maahan!

-- Hän on kerettiläinen, hän tahtoo karkoittaa pappimme ja munkkimme!
huusi valepukuun puettu munkki.

-- Hän syö lihaa perjantaina! kirkaisi muuan nälkäinen raukka.

-- Etkö sinä sitte tekisi samoin?

-- Minä säästäisin lihat lauantaiksi.

-- Ja joutuisit polttoroviolle.

-- Enpä, jos kuninkaan tahto tapahtuu.

-- Kuningas on viisas ja urhea herra, virkkoi muuan porvari, -- voi
meitä, jos hän jättää maan!

-- Saamme vielä katua, että olemme kuulleet munkkien ja muiden
viekkaiden neuvoja.

-- Mitä me teemme?

-- Kuulemme ensiksi mitä muut aikovat.

Ture Jönsinpoika tapasi portaissa piispa Braskin.

-- Toivomme ovat toteutuneet, teidän armonne; nyt ei enään ole
pelkoa, hänen valtansa on murtunut.

-- Paljon on syytä pelkoon, herra Ture, suuri vastuunalaisuus lepää
hartioillamme.

-- Ne kyllä kestävät.

-- Kansan puheita ei kannata kuunnella, virkkoi herra Siggenpoika
Sparre. -- Tämä hengellinen vapaus se juuri on pannut talonpojan pään
pyörälle.

-- Mitä me teemme, jollei kuningas taivu? kysyi piispa, syvästi
suruissaan.

-- Emme välitä hänestä, puuttui puheeseen Ture herra, -- ryhdymme
uuteen kuninkaanvaaliin.

-- Onko täällä sitte varaa valita?

-- Minä en suinkaan tahdo ruveta kehumaan itseäni, mutta en
luulisi valtakunnan säätyjen unohtaneen, että minä olen siunatun
kuninkaantyttären Agneksen jälkeläinen ja sitäpaitsi Ruotsin
vanhin ritari ja poikani naimisen kautta sukua jalolle rouva
Kristina Gyllenstjernalle ja Sturelle. Onhan luultavaa, että
yleinen toivomus kääntyy minun persoonaani... minä kyllä tyydyn
valtionhoitajantoimeen, kunnes on totuttu muutokseen.

Piispa loi häneen halveksivan katseen.

-- Minä luulin, että te rakkaudesta pyhään kirkkoon vihasitte
kuningasta.

-- Voitte olla varma siitä, että minä kyllä noudattaisin pyhän isän
ja teidän tahtoanne ja kaikin puolin katsoisin hengellisen säädyn
kunniaa ja etuja.

Muutkin läsnäolevat ritarit vakuuttivat piispalle samaa, mutta hän
teki heille vain kumarruksen ja läksi.

-- Ukko on tullut vanhaksi, kuiskailivat ritarit keskenään. -- Rupeaa
nyt tuollaisia suremaan, niinkuin ei täällä olisi kuninkaanalkuja
yllin kyllin.

Mutta Ture herra sanoi ystävilleen, että nyt mennään kotiin jatkamaan
keskustelua. Hänen viittauksestaan lensi portti selkosen selälleen.

Sen ulkopuolella seisoi kirjaviin vaatteisiin puettu palvelija,
rinnalla riippumassa suuri rumpu.

-- Katsokaa, hyvät herrat, hän saa kulkea edessäni pitkin katua
lyöden rumpua, niin kansa ymmärtää, että tässä kulkee ystävä ja
puolustaja! Seuratkaa minua, jalot herrat ja ystävät!

Ja edellään palvelija, joka voimiensa takaa löi rumpua, palasi Ture
herra kotiin.

Kaikki jotka hänet kohtasivat, nauroivat tai säälivät häntä, ja se
muisto hänestä on säilynyt meidän päiviimme asti.

Dominikaaniluostari oli niinsanottu kaksoisluostari, jonka toisella
puolella oli miehiä, toisella naisia. Abbedissan ja herra Juhana
Turenpojan välityksellä oli Kristina rouva saanut tilaisuuden salaa,
kenenkään näkemättä seurata valtiokokouksen keskusteluja.

Hänen poikansa kuolema ja taalainjunkkarin esiintyminen oli tuottanut
hänelle niin paljon surua, että hän luuli kadottaneensa kaiken
elämänhalun.

Mutta nähdessään kokoontuneet, kuunnellessaan tärkeiden kysymysten
pohdintaa, innolla seuratessaan Kustaa herran asiaa, jonka yhteydessä
hän aavisti mitä erilaisimpia intohimoja, huomasi hän, että isänmaan
kohtalo yhä vielä oli hänelle yhtä rakas kuin ennenkin. Jollei
hän enään voinutkaan ottaa osaa asiain kulkuun, niin hän ainakin
parhaimmilla toiveillaan saattoi seurata niitä. Siellä oli niin
paljon tuttuja entisiltä ajoilta. Piispa Brask... hän muisti hänet
niin hyvin. Pappi kiireestä kantapäähän asti... miten hänen puheensa
oli itsekästä... mutta ääni vapisi... hän ei ainakaan ollut niin
varma kuin ennen.

Kun kaikki jo olivat jättäneet salin, läksi Kristina rouva pois
samaa tietä jota oli tullut, yhä vielä ajatellen piispaa. Suureksi
hämmästyksekseen kohtasi hän hänet samassa luostarin portailla.
Molemmat he hämmästyneinä seisahtuivat.

-- Herra Piispa Brask! huudahti Kristina.

-- Jalo rouva Kristina Gyllenstjerna! Minä tiesin että te olette
oleskellut täällä, suokaa anteeksi, etten ole käynyt teille
vakuuttamassa kunnioitustani, mutta mieleni on ollut niin täynnä
kaikkinaisia asioita.

-- Siitä on kauvan kun näimme toisemme, puhui Kristina rouva ja avasi
oven ruokasaliin. -- Suvaitseeko teidän armonne?

Piispa astui sisään hänen edellään ja heittäysi väsyneenä istumaan.

-- En muista koska se oli.

-- Heti sen jälkeen kun jalo puolisoni Sten Sture oli kaatunut
taistelussa isänmaan edestä ja viholliset sitä saarsivat joka
puolelta, uhaten musertaa sen.

-- Ne olivat kamalia aikoja, jalo rouva, vastasi piispa, mutta hänen
ajatuksensa olivat nähtävästi toisaalla.

-- Ohjatkoon nyt Jumala sanojani! mietti Kristina rouva.

-- Eivät kamalampia kuin nykyisetkään, teidän armonne. Esiintyvät
henkilöt ovat vaan muuttaneet osia. Silloin uhkasi vihollinen
valtakuntaa surmalla, nyt sitävastoin sen omat lapset.

Piispa säpsähti.

-- Mitä te tarkoitatte? kysäisi hän, luoden eteensä terävän katseen.

-- Pitääkö minun teidän armollenne muistuttaa, miten Kristian antoi
vuodattaa jalointen veren eikä edes säälinyt kuolleita heidän
haudoissaan?

Piispa nyökäytti levottomana päätään.

-- Koko maa vapisi hänen vihansa edessä, jatkoi Kristina, -- kukaan
ei uskaltanut nousta sitä vastustamaan paitsi se nuorukainen, jonka
Jumala oli määrännyt maamme vapauttajaksi.

-- Kustaa Eerikinpoikaako tarkoitatte? mutisi vanhus.

-- Hän sai kärsiä puutetta, pilkkaa, vainoa, vaaroja, kurjuutta,
mutta hänen reipas mielensä ei lannistunut, sillä Ruotsin pelastus
oli hänellä päämääränä ja Ruotsin kunnia hänen ylpeytenään.

Kristina vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitte:

-- Tämän miehen tahtoo aatelisto ja papisto nyt syöstä
valtaistuimelta, vannoakseen uskollisuutta ja kuuliaisuutta -- Ture
Jönsinpojalle.

-- Jumala tietää, että minä suuresti kunnioitan ja ihailen Kustaa
Eerikinpoikaa. Minä ennustin hänen hallituksestaan paljon hyvää
maalle... mutta nyt, kun hän kunnottomasti hyökkää pyhän kirkon
kimppuun, tallaa paavin ja piispauden säännöt jalkainsa alle ja
sallii tuoda maahan uuden, kerettiläisen uskonnon, nyt täytyy minun
omantuntoni ja velvollisuuksieni kehoituksesta, kaikin voimin
taistella häntä vastaan.

-- Teidän armonne tietää, että maa on läpeensä köyhtynyt. Joka
taholta vaanii sitä vihollinen, valmiina lähettämään vieraat
sotalaumansa sen niskaan. Kuninkaan persoonallisuus on ainoa, joka
vihollisia pidättää, sillä he tuntevat kuninkaan voiman. Kansa
rakastaa häntä ja luottaa häneen ja hän sen ansaitsee, sillä hänen
päämaalinaan on maan kunnia ja onni ja vapaus.

-- Pappissäädyllä on myöskin taivaallinen isänmaa ja pyhä kirkko
käskee meitä pappeja kaikin voimin puolustamaan ja varjelemaan sitä.

-- Mutta, teidän armonne, eiköhän taivaallisella isänmaalla sentään
ole hyvin vähän tekemistä kymmennysten, tavaroiden ja kirkkojen
korkojen kanssa. Eihän Jumalan valtakunta siitä kasva, jos papeilla
on varustettuja linnoituksia ja jos he istuvat neuvoskunnassa
tuomitsemassa maallisia asioita. Tiedämmehän kaikki, ettei Kristuksen
apostoleilla ollut kunniapaikkoja eikä maatiloja tai palvelijoita.

Piispa rypisti kulmakarvojaan.

-- Näistä asioista en voi puhua kuin kirkon miesten kanssa, sanoi hän.

-- Teidän armoanne ehkä hämmästyttää, että minä uskallan puhua
näistä asioista, vastasi Kristina, -- mutta naisella, joka seitsemän
kuukautta puolusti Ruotsin pääkaupunkia koko Kristianin voimaa
vastaan, lienee toki oikeus lausua sananen, kun isänmaan onni tai
perikato on kysymyksessä.

-- Jalo rouva, minua hämmästyttää vain yksi ainoa seikka. Ettekö te
ajattele sitä, että teidän pojallanne on suurin oikeus kruunuun?

Kristina korotti päätään. Naisellinen ylpeys nosti punan hänen
poskilleen ja otsalleen.

-- Teidän armonne muistaa ehkä, virkkoi hän, -- että minulla on ollut
kunnia kantaa sekä nimeä Sture että Gyllenstjerna; minun tulee siis
katsoa isänmaan parasta ennenkuin ajattelen itseäni.

Piispa kumarsi kunnioittaen.

-- Minä ihailen teitä, jalo rouva, ja olkaa varma, että minä kaikin
voimin tahdon puolustaa Kustaa Eerikinpojan oikeuksia kruunuun,
kunhan hän vaan luopuu kerettiläisistä ja Lutherin uskolaisista,
jotka nyt puhaltavat myrkyllistä henkeään hänen korviinsa ja
levittävät turmiollista oppiaan kuni ruttoa maahan ja kansaan.

-- En voi arvostella sitä mitä ainoastaan huhuna olen
kuullut, vastasi Kristina, -- mutta Olavi Pietarinpoika tulee
valtiokokoukselle tekemään selkoa uskostaan; saamme silloin kaikki
kuulla.

-- Sitä en minä ole kuullut, huudahti piispa, -- nielköön hänet
helvetti ennenkuin hän sen tekee! ja piispan silmät säihkyivät
vihasta.

-- Mitä teidän armonne tarkoittaa?

Kristina ei käsittänyt mikä oli pistänyt tuon äsken niin miettiväisen
miehen päähän.

-- Se olisi herjaus paavia, ainoaa autuaaksitekevää kirkkoa ja maan
piispoja ja papistoa vastaan! Ettekö käsitä sitä?

-- Voivathan he kumota hänen väitteensä.

-- Joka ei asiaa epäile, se ei myöskään voi siitä väitellä. Meidän
uskomme on liian pyhä joutuakseen yleisön tarkastuksen ja tuomion
alaiseksi.

Mutta Kristina jatkoi naisellisella itsepintaisuudella:

-- Kuningaspa ei taida luopua päätöksestään vaan tahtoo saattaa uuden
opin keskustelun alaiseksi.

Hän katui miltei paikalla sanojaan. Piispan pää oli vaipunut alas ja
kaksi suurta kyyneltä valui uurtuneille poskille. Hiljaa, melkein
kuin itsekseen, hän lausui:

-- Herran mahtava käsi varjelkoon pyhää kirkkoa ja seurakuntaa!

Hetken perästä hän nousi.

-- Kiitos, ja Jumala teitä suojelkoon! lausui hän. Hitaasti,
juhlallisena läksi hän ruokasalista. Miksi hän oli tullut, sitä ei
kukaan voinut käsittää.

       *       *       *       *       *

Mutta Vesteråsin linnassa vietettiin hauskaa elämää. Kuningas oli
pannut toimeen isot kemut ja leikkipuheilla koetti hän nyt karkoittaa
mieliharmiansa ja suuttumustansa. Hän kehoitti vieraita syömään
ja juomaan, sillä kuka tiesi, koska sitä tästälähin istuttaisiin
kuningas Kustaan pöydässä. Ehkei hänellä sitte enään olisikaan mitään
tarjoamista, vaikka vieraat aina olisivatkin yhtä tervetulleet.

Mutta ilo ei oikein tahtonut ilolta tuntua suuressa seurassa.
Kuiskaeltiin, keskusteltiin.

Aterian lopulla pyysi Strängnäsin piispa kuninkaan luvalla saada
lausua pari sanaa.

Hän oli varma siitä, että suuri osa papistoa ja useat piispat
kuuluivat kuninkaan puolueeseen, mutta pahin vastustaja oli piispa
Brask; hän seisoi kalliona meressä, hänen vakuutustaan oli mahdoton
saada horjumaan.

-- Antakaamme kallion pysyä paikoillaan, sanoi kuningas. -- Jos minä
olen laivaa johtamassa, niin purjehdimme sen ympäri ja silloin ei se
voi saattaa meille mitään vahinkoa.

Keskustelu ei tahtonut oikein sujuta ja pian lausui kuningas
vierailleen jäähyväiset; ainoa jonka hän pidätti luonaan, oli
valtioneuvos Juhana Turenpoika.

Tämä kertoi hänelle piispan ja Kristina rouvan kohtauksesta.

-- Tiesinhän minä että tein viisaasti pyytäessäni häntä tulemaan
tänne, huudahti Kustaa. -- Sellaisen naisen vaikutusvalta on suuri.

Hetkisen perästä lisäsi hän:

-- Onnellinen sinä, ystävä Juhana, joka olet löytänyt sellaisen
aarteen, onnellisempi kuin kuninkaasi.

-- Teidän armonne!

-- En kiellä etten tuntisi tyhjyyttä; mies tarvitsee kodin.

-- Kuninkaan ei tarvitse kuin käskeä.

-- Kuinka voisin sen tehdä? Tällaisina levottomuuden ja sekasorron
aikoina en minä saa enkä voi ajatella itseäni.

-- Mutta tuleehan rauhallisempiakin aikoja ja niitä varten ei teidän
armonne vielä ole katsonut itselleen morsianta.

-- Katso, Juhana, minä en saa tehdä sitä itse ja sentähden minä
epäilen. Onhan meidän maassamme paljon sorjia neitosia, mutta
kotimaiset eivät kelpaa; pitää olla ulkomaalaista tavaraa; vaikka se
olisikin huonompaa, niin ruotsalaiset siitä pitävät enemmän, ja sen
mukaan pitää kuninkaan toimia.

-- Sanotaan että kuningas Sigismundin tytär...

-- Puhutaan paljonkin, mutta sen asian teki arkkipiispa Johannes
tyhjäksi, ja parasta se lienee ollutkin, koskeivät säädyt vielä ole
suostuneet antamaan elatusveroa. Ja ilman sitä en minä voi ottaa
kuningatarta.

-- Asia pitäisi esittää, niin se kyllä vaikuttaisi.

-- Katsokaamme nyt ensin, aikovatko he pitää meitä kuninkaanaan ja
suostummeko me pysymään siinä virassa, lausui Kustaa ylpeästi; --
minusta näyttää melkein siltä kuin he tarvitsisivat meitä paremmin
kuin me heitä. Kruunussa on terävät okaat, ne pistävät syvälle... sen
olen minä kokenut.

Samassa kuului ulkoa voimakkaita huutoja ja pian ilmoitettiin,
että suunnattoman suuri lähetystö porvareita ja talonpoikia pyysi
nähdä kuningasta ja puhutella häntä; he sanoivat ajavansa tuhansien
ruotsalaisten asiaa.

-- Kuningas ei ota vastaan lähetystöjä eikä edusmiehiä ennenkuin
valtiopäiväkysymys on ratkaistu, tuli vastaukseksi. Mutta hetkisen
kuluttua alkoi ulkoa kuulua huutoja:

-- Eläköön Kustaa Eerikinpoika, Ruotsin kuningas!

-- He ovat ajaneet tahtonsa perille, sanoi Kustaa hymyillen. -- Jos
he vaan yksimielisesti ovat puolellani, niin en minä pelkää paavin
enkä koko papiston yhteisiä voimia.

-- Jos teidän armonne näyttäytyisi akkunassa.

-- Niin he huutaisivat kahta hullummin, mutta vastapuolue sanoisi,
että minä olen pelästyttänyt heidät suostumaan. Myöhemmin kyllä
vakaumus tai tieto omasta voimattomuudesta pakoittaa heidät
suostumaan.

Syntyi hetken äänettömyys.

-- Teidän armonne, minulla olisi teille pyyntö.

-- No, sano pois, siihen kyllä ilolla suostun.

-- Se koskee henkilöä, joka on ollut kapteenina kuninkaallisessa
linnavartiastossa.

-- Ja karannut?

-- Niin.

-- Kuuliaisuusrikos siis, eikä valtioa, vaan minua vastaan. Mitä
puolustuksia hänellä on?

-- Kiihkeä rakkaus.

-- Se, se minua kohtaa kaikkialla, mutta minä itse en sitä koskaan...
olenhan sentään!... hän sivalsi kädellä kasvojaan. -- Ymmärrän, että
intohimo johtaa rikokseen, jollei sitä ajoissa voiteta. Mikä hänen
nimensä on?

-- Olavi Tyste.

-- Tyste... eikö hän... ja Vadstenan nunna... yhdessä karanneet?
Luultiin heidän hukkuneen.

-- Tämä on sama mies.

-- Mistä sinä sait hänet käsiisi?

-- Tunsin hänet ennen... nyt häntä tuskin voi tuntea.

-- Henkipatto tietysti? Missä hän on?

-- Kätkettynä täällä linnassa!

-- Rohkea teko, Juhana, sillä jos joku pappi olisi saanut hänet
käsiinsä, niin hänet mieluummin olisi voinut pelastaa suden suusta...
Meneppä paikalla ja nouda hänet tänne.

Juhana herra riensi pois ja palasi pian, seurassaan mies, joka oli
kääritty munkin kaapuun.

Hän heitti sen yltään ja lankesi kuninkaan jalkojen juureen.

-- Armoa, herra kuningas!

Kustaa katseli häntä. Hänen kasvonsa olivat nuoret, kaunispiirteiset,
mutta niissä oli sellaisen kärsimyksen ja syvän kurjuuden leima, että
hän hämmästyi.

-- Mistä sinä tulet?

-- Moran fransiskaaniluostarista.

-- Oletko ollut vankeudessa?

-- Yksitoista kuukautta.

-- Mistä rikoksesta?

-- Luostariryöstöstä.

-- Mikseivät he tappaneet sinua?

-- Heidän piti ensin kiduttaa minua äärimmilleen asti.

-- Saakeli! mutisi kuningas ja lisäsi sitte: -- sinä tiesit jo
edeltäkäsin, mikä rangaistus seuraa sellaista rikosta.

-- Me rakastimme toisiamme, puhui Tyste, -- ja olimme vannoneet
toisillemme uskollista rakkautta; mutta hänet riistettiin käsistäni
ja vastoin hänen tahtoaan vihittiin hänet nunnaksi. Minä olin
menettämäisilläni järkeni; hän odotti minua, sen tiesin, ja vihdoin
keksin keinon ryöstää hänet. Kaikki onnistui paremmin kuin olimme
uskaltaneet toivoa... hurskas pappi vihki meidät ja minä pakenin
Trondhjemiin, jossa minulla muinoin oli ollut koti ja hoito. Siellä
vietimme muutamia onnellisia kuukausia. Ainoastaan vaimoni pelko
tulevaisuutta ajatellessa häilyi paljastetun miekan lailla päämme
päällä. En voi kuvata suruamme, kun erosimme, mutta täytyihän minun
palata rukoilemaan kuninkaalta armoa ja apua. Noin puolen päivän
matkan päässä Reenin luostarista hyökättiin päälleni ja minä jouduin
vangiksi... ihmeen kautta pelastuin.

-- No annappa kuulla.

-- Vanginvartia oli ilkiö, joka aina kun hän tuli koppiini, kuvaili
mitä kidutuksia ja kärsimyksiä minulla oli odotettavissa. Aluksi en
kuunnellut häntä, sillä minä mietin vaan, millä keinoin pääsisin
pois, mutta kun eivät yritykseni onnistuneet ja ruoka päivä päivältä
kävi huonommaksi, rupesivat hänen sanansa tarttumaan mieleeni
ja voin melkein sanoa, että mielikuvituksessani jo monta kertaa
olen kärsinyt ne tuskat, jotka hänen kertomustensa mukaan minua
odottivat... Kun hän viime kerralla tuli luokseni, istuutui hän
tapansa mukaan sille ainoalle tuolille, joka oli kopissa; minä olin
niin heikko, että vaan makasin; hän kertoi minulle, että pian olin
tuleva valmiiksi ja että hän kaipaisi minua... Äkkiä hän vaikeni,
kuulin vaan raskaan kolauksen: hän oli saanut halpauksen ja putosi
suinpäin lattialle. Minä nousin kiireesti, ties Jumala mistä sain
voimia; hetkessä sieppasin munkin kaapun ja tikarin. Ruumiin nostin
sänkyyn, jottei pakoani heti huomattaisi, ja sitte avasin ja
suljin oven ja hiivin alas portaita; pari veljeä kohtasin, mutta
kumpikaan ei epäillyt mitään. Portti avautui viittauksestani ja niin
olin vapaa!... Mistä sain voimia, sitä en tiedä. Kaikkialla minua
kohdeltiin ystävällisesti, ruokaa ja juomaa sain yllin kyllin. Tulin
sitte Upsalaan ja kuulin kuninkaan olevan Vesteråsissa. Tänään oli
eräs luostarin lähetti saamaisillaan minut kiinni, sillä he eivät
vielä ole lakanneet etsimästä minua; onneksi pääsin sentään pakoon ja
valtioneuvos Juhana Turenpoika toi minut tänne.

-- Nouse! virkkoi kuningas vakavasti. -- Olet jo saanut kärsiä
tarpeeksi rangaistusta.

Tyste jäi seisomaan kuninkaan eteen.

-- Muista, puhui kuningas ankarasti, -- että voimassa olevaa lakia
aina täytyy noudattaa; mutta kuninkaallisen sanani voimalla, joka
on suurempi kuin pappien, vapautan minä sinut pannakirouksesta.
Ja suojellakseni sinua vihollisiltasi, nimitän sinut kapteeniksi
henkivartiastooni. Mutta varo ettet toista kertaa koettele
kärsivällisyyttäni.

Tyste suuteli kuninkaan kättä ja lupasi ehdotonta uskollisuutta.

-- Mitä taas vaimoosi tulee, lisäsi Kustaa, -- niin neuvoisin sinua
antamaan hänen olla, missä hän nyt on. Luultavasti me piankin
lähdemme pohjoiseen päin, niin saat itse noutaa hänet. Kirjoita siitä
paikalla hänelle.

Mielenliikutuksissaan saattoi Tyste tuskin kiittääkään, ja kuningas,
joka sen kyllä huomasi, kutsui paikalle hovimestarinsa ja käski häntä
pitämään huolta nuoresta miehestä.

Heidän mentyään ojensi kuningas kätensä herra Juhanalle.

-- Kiitän sinua siitä, että annoit minulle tilaisuutta vääryyden
sovittamiseen, lausui hän. -- Olisinpa melkein suonut että piispa
Brask olisi ollut täällä.

-- Olisikohan hän myöntänyt kirkon syyllisyyden?

-- Olen varma, että hän olisi ollut valmis jättämään saaliin takaisin
kirkon käsiin, nauroi kuningas.

-- Heissä ei ole ihmistunteita.

-- Se on uskonkiihkoa, ystäväni, ja kaikki todelliset katoliset ovat
sokeita uskonkiihkoisia.

-- Heidän uskontonsa vaatii sitä.

-- Se on heidän uskontonsa ydin ja sentähden paras kätyri
itsevaltiuden palveluksessa.

Tämän keskustelun aikana oli suurin osa yöstä kulunut ja Kustaan
ajatukset olivat saaneet toisen suunnan.

Uteliaisuudella odotti koko kaupunki mitä seuraava päivä toisi
myötänsä.

Pian oli luostarisali jo ahdinkoon saakka täynnä; odotettiin piispa
Braskia, mutta turhaan.

Herra Ture Jönsinpoika nousi tuontuostakin paikaltaan ja katseli
ympärilleen, mutta piispaa ei kuulunut ja Ture herra sai taaskin
istuutua.

Keskusteluihin olisi jo aikoja sitte pitänyt ryhtyä ja alkaminen oli
Ture herran asia, koska hän oli vanhin. Hän tosin nousikin ja sopersi
pari sanaa, että ajat olivat vaikeat, mutta sitte hän istuutui eikä
kukaan enään saanut häntä nousemaan.

Mutta keskenään juttelivat miehet sitä innokkaammin; kokoonnuttiin
ryhmiin ja keskusteltiin aivan ääneen. Vähitellen syntyi sellainen
sekasorto, ettei ääntä voinut eroittaa toisesta. Oli kuin Baabelin
tornia rakennettaessa, sanoo Tegel.

Silloin nousi pitkä itägöötti puhumaan; hänen äänensä tunki kuin
sahalla viiltäen läpi koko salin; hän pyysi että neuvoston hyvät
herrat nyt sopisivat ja tekisivät jonkun päätöksen, jotta talonpojat
tietäisivät, miten menettelisivät ja rauhassa saisivat lähteä kotiin
maalle.

Samaa mieltä olivat useat muutkin. Talonpojan täytyi päästä kotiin,
sillä elonkorjuun aika oli ovella ja se ei ottanut odottaakseen.

Muutamat aateliset koettivat saada aikaan keskustelua, mutta siitä ei
tullut mitään.

Silloin kirkaisi muuan talonpoika, että jos asiaa oikein ajatteli,
niin ei kuningas Kustaa ollut tehnyt vääryyttä heille enempää kuin
muillekaan, ja jollei valtakunnanneuvosto pian tekisi päätöstä
asiassa, niin he sen kyllä tekisivät. Tähän yhtyi useita muita ja
melu kasvoi kasvamistaan. Nyt nousivat porvaritkin. Hekin ilmoittivat
tahtovansa olla kuninkaan puolella.

Tukholman porvarit selittivät kuin yhdestä suusta olevansa valmiit
uhraamaan verensä ja henkensä kuninkaan edestä.

-- Sitäpaitsi, lausuivat he, -- pidämme Tukholman kaupungin
varustettuna kuninkaalle vähintäin kolme vuotta. Nyt tahtoi kansleri
Lauri Antinpoikakin lausua sanansa. Mutta silloin karkasi Ture
Jönsinpoika istuimeltaan ja selitti, ettei tämä asia laisinkaan
koskenut kansleriin, hänen ei tarvinnut sanoa mitään, tulivat he
toimeen ilman häntäkin. Hän istuutui siis.

Sensijaan nousi Strängnäsin piispa Maunu Sommar vaatimaan
puheenvuoroa.

Sitä ei Ture herra voinut kieltää häneltä, mutta suuttuneelta hän
näytti.

Ensinnä kääntyi piispa herra Ture Jönsinpojan puoleen ja kiitti häntä
siitä, että hän ystävällisesti tahtoi puolustaa kirkon miehiä, mutta
hän puolestaan pelkäsi, että heille siitä koituisi enemmän vahinkoa
kuin hyötyä, jos valtakunta heidän tähtensä joutuisi turmioon.

Hullutusta olisi ruveta vastustamaan Kustaa kuningasta, sen käsitti
lapsikin, saatikka sitte täysikasvaneet. Melkein mahdotonta oli
ruveta maksamaan kuninkaalle hänen kiinteitä perintötilojaan
ja kaikkea mitä hän valtakunnan tähden oli kuluttanut. Ruotsin
vihamiehet, jotka yhä vielä halusivat valtakuntaa omiin käsiinsä,
kyllä paikalla käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos näkisivät
kuninkaan poistuvan.

Lopuksi pyysi hän säätyjä miettimään näitä sanoja, jotka hän syvästä
vakaumuksesta oli lausunut.

Sekä ritaristo että koko yleisö nousi nyt kiittämään häntä siitä,
että hän niin maltillisesti oli ruvennut ajamaan tätä asiaa.

Piispan sanojen vaikutus osoitti selvään, että useat olivat samaa
mieltä kuin hän, vaikkei kukaan ollut uskaltanut lausua ajatuksiaan.

Nyt ruvettiin myöskin tuumailemaan, miksi tässä oikeastaan oli
riidelty.

Måns Bryntenpoika loi silloin katseen kansleriin ja huomautti, että
koska riidan syynä oikeastaan oli vanha ja uusi oppi, niin kai
oli paras kutsua paikalle muutamia uskonnonopettajia julkisesti
tarkastamaan riidanalaisia kohtia.

Taaskin pääsi melu valloilleen, toiset tahtoivat, toiset eivät
tahtoneet, mutta vihdoin voitti ensimainittu mielipide ja mestari
Olavi ja tohtori Pietari Galle kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan.

Tohtori Galle alkoi, mutta hän puhui latinaa ja ainoastaan harvat
ymmärsivät hänet.

Sitte tuli mestari Olavin vuoro. Jokainen joka asui Tukholmassa
tai oli siellä käynyt, tunsi hyvin hänen kauniin äänensä ja hänen
pontevat saarnansa. Nyt hän tunnusti uskovansa tuohon korkeaan,
yksinkertaiseen oppiin, jonka puolesta hän taisteli; hän sanoi,
että rakkaus Jumalaan ja usko Jeesukseen Kristukseen, jonka hän
lähetti, on kristinuskon ensimäinen ehdoton käsky, sekä sitte rakkaus
lähimmäiseen, ja nämä molemmat ovat ytimenä ja elinvoimana kaikissa
muissa uskonkappaleissa. Ja moni ymmärsi, että oppi oli sama, mutta
että tämä oli paljon puhtaampi ja likempänä lähdettään.

Kun mestari Olavi oli lopettanut, huusi yleisö tahtovansa kuulla
tohtori Gallea, mutta koskeivät läsnäolijat ymmärtäneet latinaa,
pyydettiin tohtoria esiintymään ruotsiksi.

Mutta siihen ei oppinut herra, syystä tai toisesta, tahtonut suostua.

Ja riitaa jatkettiin.

Olavi koetti vastauksissaan tehdä selkoa vastustajansa mielipiteistä
ja niin pysyi yleisön harrastus vireillä.

Mutta lieneekö tohtori Galle ollut tyytymätön selityksiin tai
lieneekö vastustus käynyt hänelle vaikeaksi, koskei hän enään
tahtonut jatkaa väittelyä, vaan jätti taistelukentän Olaville, joka
jatkoi puhettaan myöhäiseen iltaan asti.

Sillä tavalla kului se päivä.

Kolmas näytti käyvän yhtä myrskyiseksi kuin edelliset.

Talonpojat ja kauppakaupunkilaiset huusivat ja kirkuivat, että jos
herrat ja ritarit tahtovat olla syypäät valtakunnan turmioon, niin
kyllä he kuninkaan avulla opettavat heidät.

Sitäpaitsi he kertoivat jo keskustelleensa asiasta kuningas Kustaan
kanssa.

Nyt kävi papisto ja aatelistokin tarkkaavaiseksi.

Ture Jönsinpojan likeisimmät ystävät pyysivät häntä karttamaan
vaaraa, jonka heidän eripuraisuutensa ehkä saattoi tuottaa, sekä
käyttäytymään hiukan nöyremmin, kun tuli puhe kuninkaasta.

-- Olkaamme varoillamme, sanoivat he, -- muuten ehkei yksikään meistä
pääse täältä elävin hengin.

Ture herra oli pitävinään välttämättömyyttä velvollisuutena ja lausui
hetken epäiltyään:

-- Tällä kertaa, jalot herrat, tahdon teidän tähtenne mukautua
kuninkaan tahtoon, mutta luterilaisuuteen ei hän tule minua
taivuttamaan ja jollei hän tahdo kohdella meitä hyvin, niin kyllä kai
tästä toiste keinot keksimme.

Seurasi sitte pitkä keskustelu, jonka jälkeen kansleri Lauri
Antinpoika ja mestari Olavi lähetettiin säätyjen puolesta rukoilemaan
armoa kuninkaalta.

Mutta hän pysyi taipumattomana ja käski viedä säädyille tiedon, että
hän aikoo pysyä sanassaan.

Surumielin palasivat lähettiläät ja kertoivat retkensä onnettomat
tulokset.

Syntyi yleinen hämmästys.

Kansleri ja Olavi kieltäytyivät menemästä toista kertaa; silloin
valittiin valtioneuvos Knut Antinpoika (Lille) ja piispa Maunu Sommar
esiinkantamaan kuninkaalle säätyjen nöyrää pyyntöä.

Mutta hekin palasivat tuoden saman vastauksen.

Yhä suuremmaksi kävi hämmästys; yleinen ihmettely oli vallannut
valtiokokouksen.

Piispa Brask ja Ture Jönsinpoika eivät uskaltaneet lausua sanaakaan.

Nyt ei enään puhuttu lähetystöistä, vaan jokainen läksi erikseen
pehmittämään kuninkaan mieltä ja vihdoin päästiin niin pitkälle
että saatiin kuningas lupaamaan, että hän seuraavana päivänä tulisi
luostarisaliin.

Kun hän vihdoin ankarana ja vakavana ilmestyi saliin, oli ilo
ja riemastus rajaton; joukot olivat miltei -- niin kerrotaan --
suutelemaisillaan hänen jalkojaan. Vastahakoisuus oli poissa,
kuninkaan taipumattomuus oli taivuttanut kaikki mielet. Astellessaan
salin läpi, hän kyllä tunsi, että hän oli voittanut.

Rukouksia tulvi hänen ympärillään ja vihdoin hän suostui ottamaan
takaisin kruunun. Ilolla jokainen nyt teki hänelle uuden kuuliaisuus-
ja uskollisuusvalan. Kronikassa sanotaan: "He olivat nyt huomanneet,
että he häntä tarvitsivat paremmin kuin ennen."

Samana eli juhannuspäivänä, kesäkuun 24:nä tehtiin seuraavat tärkeät
päätökset:

1) että kaikkien valtakunnan asukkaitten yksimielisesti tulee
koettaa tehdä loppu kapinoista, pahoista huhuista ja muusta
epäjärjestyksestä, joka Taalaissa tai muualla valtakunnassa
mahdollisesti syntyy.

2) että, koska silloiset herrat olivat vahvistaneet valtakunnan
asukkailta otettaviksi verot piispoille, tuomiokirkoille, kaniikeille
ja luostareille, niin kruunun veroa, joka nyt oli vähentynyt, oli
lisättävä näillä veroilla.

Ja koska piispat tähän asti olivat olleet niin mahtavat, että he
olivat nousseet vastustamaan maan herroja, jopa karkoittamaan heitä
ja valtakunnan vahingoksi kutsumaan maahan vieraita herroja, niin
tulee piispojen nyt jättää kuninkaalle linnansa ja linnoituksensa
sekä tästälähin käyttää seurueenaan ainoastaan niin paljon miehiä
kuin kuningas määrää.

Samoin pitää verojen käydä. Kun kuningas on harkinnut paljonko
jokainen tarvitsee voidakseen rehellisesti elää, niin tulee lopun
langeta kruunulle.

Koska luostareissa, joihin kuuluu veroja ja maatiloja, yleensä on
huono komento, niin on kuningas päättänyt asettaa ritarismiehen
valvomaan jokaista tällaista luostaria; hänen tulee pitää luostari
kunnossa, toimittaa munkeille tarpeellinen elatus sekä jäännöksellä
ylläpitää linnaleiriä, jos kuningas tahtoo.

3) Niiden talojen ja tiluksien, jotka aateliston esi-isät ovat
lahjoittaneet, myyneet tai pantanneet luostareille, kirkoille tai
papinpalkoiksi senjälkeen kuin kuningas Kaarle Knuutinpoika oli
pitänyt tarkastuskäräjät, tulee joutua takaisin perillisille tai
perikunnan lunastajille; kuitenkin ovat ne lunastettavat jollakin
maksolla, koska tavara itse ei ole lunastanut itseänsä ajan kuluessa.
Kukaan ei saa ottaa omaansa takaisin ennenkuin hän on käräjillä
todistanut sukuoikeutensa. Perintömaa joutuu takaisin, olipa se miten
kauvan tahansa ollut poissa.

4) Jumalan puhdasta sanaa pitää tästälähin saarnattaman kaikissa
valtakunnan kirkoissa ja se joka siitä levittää vääriä, pahoja
huhuja, on rangaistava.

Tätä päätöstä kutsutaan "_Vesteråsin resessiksi_".

Sitä seurasi "_Vesteråsin ordinantia_".

Viimemainittu sisälsi määräyksiä pappien ja piispojen
velvollisuuksista sekä siitä, missä asioissa heidän oli oikeus
tuomita.

Pastorin tulee kääntyä pyytämään neuvoja piispalta, joka on hänen
päämiehensä; mutta jos piispa on asettanut virkaan papin, joka on
juoppo tai joka ei osaa lukea Jumalan sanaa, niin on kuninkaalla
oikeus eroittaa syyllinen virastaan.

Sakot rikoksista kirkkolakia vastaan ovat maksettavat kuninkaalle ja
papit maksakoot sakkoa niinkuin muutkin ihmiset. Työntekoa elonaikana
tai kalankudun kestäessä ei saa pitää sapatinrikoksena. "Ei myöskään
saa pitää pyhäpäivän rikkomisena, jos joku ampuu linnun metsästä."

Kerjäläismunkit ovat asetettavat kuninkaan voutien valvonnan
alaisiksi, koska he pitkin maata harjoittavat petosta ja valehtelevat.

Munkit, jotka kantavat veroa, eivät saa kerjätä.

Vaikka joku olisikin velkaa papille tai kirkolle, niin ei häneltä
silti saa kieltää pyhää ehtoollista j.n.e.

Jokaisen säädyn täytyi erikseen antaa vastaus kuninkaan vaatimukseen.

Kun muut olivat ilmoittaneet suostumuksensa, tuli piispojen vuoro.

He sanoivat niinkuin muutkin säädyt tyytyvänsä kuninkaan tahtoon,
varsinkin koska he siten saivat poistaa sen epäluulon, että he
linnoineen ja linnoituksineen saattaisivat olla vaaralliset
kuninkaalle ja valtakunnalle; lupasivat tyytyä sekä köyhyyteen että
rikkauteen, aivan kuninkaan tahdon mukaan.

Tämä lupaa siis parempia aikoja.

Vesteråsin päätöksissä säädettiin, että Jumalan ilmoitettua sanaa
tulee pitää ojennusnuorana kaikessa opetuksessa sekä että sitä
puhtaasti ja selkeästi tulee saarnata. Vanhaa kirkkojärjestystä saa
seurata.

(Augsburgin tunnustus ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.)

Kun päätökset olivat allekirjoitetut ja sinetillä vahvistetut,
kääntyi kuningas persoonallisesti piispojen puoleen ja vaati heiltä
heidän linnojaan.

Kuningas alkoi Maunu Sommarista ja pyysi häntä paikalla luopumaan
Tynnelsön linnasta.

Piispa vastasi mielellään suostuvansa sekä siihen että elämään niin
rikkaana tai köyhänä kuin kuningas tahtoi. Kuningas suvaitsi tyytyä
tähän vastaukseen.

Maunu Haraldinpoika Skarasta selitti myöskin suostuvansa luopumaan
Lecköstä.

Nyt tuli piispa Braskin vuoro. Kun kuningas vaati häneltä Munkebodaa,
jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan eteensä eikä voinut kuin huokaella
ja änköttää.

Tämä isku teki hänestä lopun. Häneen koski syvästi, kun hänen piti
luopua linnasta, jossa hän vuosikymmeniä oli pitänyt hovia, ottaen
vastaan sekä kuninkaita että valtionhoitajia. Uusi aika oli kasvanut
häntä korkeammaksi, se painoi häntä maahan ja kuningas seisoi yhä
hänen edessään, armottomasti vaatien hänen rakasta Munkebodaansa.

Ture Jönsinpoika, joka näki hänen tuskansa, pyysi kuningasta piispan
ansioihin ja korkeaan ikään nähden suomaan hänelle Munkebodan hänen
elinajakseen.

Mutta kuningas pysyi heltymättömänä. Sittehän muutkin voisivat tehdä
saman pyynnön.

Hän vastasi järkähtämättömällä kiellolla ja vaati sitäpaitsi
vakuutusta siitä, ettei piispa sanoilla eikä teoilla, salaa eikä
julkisesti vehkeilisi kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Kahdeksan
valtakunnan neuvoksista meni takuuseen ja neljäkymmentä piispan
hoviherroista, jotka olivat seuranneet häntä valtiopäiville, teki
valan kuninkaalle.

Sitäpaitsi ei vanha Brask saanut lähteä Vesteråsista ennenkuin
kuningas oli ottanut haltuunsa Munkebodan.

Kuningas matkusti Vesteråsista Tynnelsöhön, Vadstenaan, Strängnäsiin,
Skaraan, Linköpingiin; joka hiippakunnassa määräsi hän miten paljon
piispan piti luovuttaa kruunulle. Heidän etunsa eivät tulleet
pieniksi, Vexiön piispa esimerkiksi sai pitää Vexiön kaupungin
kaikkine tuloineen, sataa tanskalaista markkaa vastaan.

Luostarit otettiin nekin tarkastuksen alaisiksi; ne eivät kadonneet
yhtäkkiä, vaan vähitellen. Useat munkit rupesivat papeiksi pitäjiin
ja palasivat maalliseen elämään, suuri joukko nunnia jätti
luostarielämän mennäkseen naimisiin, muutamat munkkien, muutamat
nuoruutensa rakastettujen kanssa.

On laskettu, että niiden tiluksien luku, jotka tämän reduktionin
kautta joutuivat pois kirkolta, nousee noin 20,000.

Kovimmin koski Vesteråsin resessi vanhaan piispaan. Seitsemäntoista
vuotta oli hän miehen kädellä hallinnut hiippakuntaansa, joka, hänen
siihen tullessa, oli ollut rappiotilassa. Hän tarkasti kirkot ja
luostarit ja pani kaikki hyvään kuntoon. Tuomiokirkkonsa koristi hän
kuparikatolla ja uusilla uruilla.

Uskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes
Vesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta
saavuttanut matkansa määrän.

Olisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja
sen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta
sitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa
ja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen
todellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti
taipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä
väkevämmiksi.

Uskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan,
mutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta,
johon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja
siihen ilmaantui piankin tilaisuus.

Heti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin
ja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa
komeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin
iloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken
mielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein
sydämen pohjasta.

Piispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta
takuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi
hänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.

Sitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin,
että menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa
tulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.

Sitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa
säilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka
maallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä
viekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa
sinne pitämään tarkastusta.

Siihenkin suostui kuningas.

Heti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa
arvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.

Siellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja
kerrotaan hänen silloin lausuneen:

-- Puhaltakoon nyt tuuli mistä päin tahansa, kunhan vaan ei vie
Ruotsiin päin!

Danzigissa hän nousi maihin ja sieltä hän kirjoitti kuninkaalle,
pyytäen häntä suojelemaan hiippakuntaansa ja luopumaan
kerettiläisyydestä. Myrsky oli ajanut hänet Danzigiin ja sairaus
pakoitti häntä viipymään siellä.

Kuningas vastasi kirjeeseen terävästi ja antoi piispalle luvan palata
Ruotsiin.

Mutta vanha Brask ei palannut. Hän odotti, että ajat ehkä
muuttuisivat ja siinä tapauksessa saattaisi hän turvautua
vastalauseeseen, joka oli kätketty Vesteråsin tuomiokirkkoon. Tämän
varokeinon kautta pelastui hän muuten kohtalosta, jonka alaiseksi
moni hänen virkaveljistään joutui Tukholman verilöylyssä. Mutta tällä
kertaa eivät hänen laskunsa pitäneet paikkaansa ja viisi vuotta
myöhemmin kuoli Hans Brask Landan luostarissa Posenissa.

       *       *       *       *       *

Jo Vadstenassa v. 1526 olivat säädyt antaneet suostumuksensa kruunaus
puun ja kaikilla valtiopäivillä lausuttiin se toivomus, että kuningas
kruunauttaisi itsensä vanhan hyvän tavan ja Ruotsin lain mukaan.

Kuningas Kustaalla oli ollut kylläkin syytä jättää asia tuonnemmaksi,
sillä ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuningas ennen kruunausta vannoo
pitävänsä pyhinä, tulevat peruslaiksi; mutta niiden vahvistaminen
kruunauksen jälkeen riippuu hänen armostaan ja suosiostaan.
Vesteråsin resessi vapautti Kustaan vahvistamasta hengellisten
herrojen oikeuksia. Ja nyt ei enään ollut syytä siirtää tuonnemmaksi
kansan yleisen toivomuksen täyttämistä.

Tammikuun 12 p:nä 1528 kruunattiin Kustaa Upsalassa.

Muutamia päiviä sitä ennen oli piispa Pietari Vesteråsissa vihkinyt
virkaan kolme uutta piispaa. He olivat kyllä ensin hiukan epäilleet,
mutta silloin oli Kustaa tehnyt heille tiettäväksi, että heidän
täytyy joko antaa vihkiä itsensä tai luopua hiipastaan.

Sitte vaati hän, että valtakunnan kokoontuneet herrat rohkeasti
lausuisivat mitä heillä oli häntä vastaan muistuttamista, olkoon
se sitte mitä tahansa, jotta hän ennenkuin kruunu laskettiin hänen
päähänsä, mieluummin vapaehtoisesti voisi siitä luopua kuin että
siitä tulevaisuudessa syntyisi rettelöjä.

Arvokkaalla nöyryydellä esiinkantoi neuvoskunta silloin seuraavat
anomukset:

1) etteivät munkit ja nunnat vapaasti saisi jättää luostarejaan,
niinkuin nykyään tapahtuu;

2) että avioliittoon vihkimisen tulisi tapahtua messulla, niinkuin
vanha hyvä tapa säätää;

3) että lihan nauttiminen perjantaina ja lauvantaina on kiellettävä,
sillä se herättää eninten pahennusta valtakunnassa. Neuvoston herrat
arvelivat, että huhu uudesta opista, joka nyt liikkuu kansassa, siten
suureksi osaksi saataisiin vaikenemaan.

Vanhat kirjat eivät kerro, mitä kuningas näihin ehdotuksiin vastasi.

Komea ja juhlallinen kruunaus tapahtui kirkkaana talvipäivänä. Herra
Ture Jönsinpoika kantoi omenaa, herra Lauri Siggenpoika miekkaa ja
herra Holger Kaarlonpoika valtikkaa.

Mutta kruunua ei kannettu kuninkaan edessä, vaan se seisoi
alttarilla. Skaran piispa Maunu Haraldinpoika toimitti messun ja
voiteluksen.

Kruunauksen jälkeen tehtiin tavanmukainen kuninkaallinen vakuutus,
mutta siinä ei puhuttu mitään pyhän kirkon ja sen henkilöiden
suojaamisesta.

Kolmetoista läsnäolevaa herraa lyötiin ritariksi, muitten muassa
Juhana Turenpoika ja molemmat veljekset Fleming. Kun juhlallisuus
kirkossa oli loppunut, astui kuningas täydessä kuninkaallisessa
asussaan komean kunniateltan alla piispankartanoon; kaikkialla näki
hän iloisia ihmisiä ja hänen omat ystävälliset kasvonsa herättivät
yhtä paljon riemua kuin rahat, joita runsaasti jaeltiin.

Piispankartanossa oli valmistettu loistavat pidot ja niihin oli
kuningas kutsunut valtakunnan neuvoston ja suuren joukon säätyjen
jäseniä.

Pantiin toimeen kaikellaisia huvituksia, ritarileikkejä ja
turnauksia. Likeiset herraskartanot olivat kilvan kutsumassa
kuningasta vierailulle ja hän saapuikin suuren saaton kanssa, jossa
oli ritareja ja herroja.

Komeita ja iloisia kekkerejä oli yhtämittaa; turnauksiakin pidettiin
useita ja maan ylhäisten perheiden läsnäollessa kilpailivat jalot
herrat saavuttaakseen kallisarvoista palkintoa.

Kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän näki mielellään
ruusujen nousevan nuorten poskille ja koska hän huomasi, että
täällä oli enemmän morsiamia kuin kosijoita, niin päätti hän ruveta
puhemieheksi ja silloin olivat turnaukset hänelle aika suureksi
avuksi. Komea asu, sotainen ryhti ja saavutettu voitto varasti
monelta nuorelta neitoselta sydämen, ja ritari, joka ei köyhänä
ollut uskaltanut liketä mielitiettyään, sai kuninkaalta apua. Siten
tapahtui joukko odottamattomia kihlauksia aatelisperheiden kesken.

Täällä näki Kustaa ensi kerran nuoren tytön, joka teki häneen
voimakkaan vaikutuksen. Se oli miltei vielä lapsi, joka loi häneen
ihmettelevät silmänsä, mutta hän tunsi, että hän iätpäivät väsymättä
olisi voinut niitä katsella. Sitte tuli hänelle muuta ajattelemista,
mutta jälkeenpäinkin hän monasti näki edessään nuo kirkkaat
lapsensilmät.

Tavattoman hauskaa oli hänestä toimittaa uskollisia ystäviään hyviin
naimisiin. Ja hän huomasi, että isät, jotka olivat hakeneet hänen
suosiotaan, mielellään heittivätkin naimapuuhat hänen huolekseen. Hän
taas ryhtyi niihin suurella ilolla.

Mutta pian loppui ilonaika. Taalaihin täytyi lähteä käräjänpitoon.
Siellä yllyttivät papit ja munkit kansaa, syyttäen kuningasta siitä,
ettei hän muka noudattanut Ruotsin lakia. Taalain miehet odottivat
sotajoukkoja Norjasta ja raivasivat niille jo tietä tunturien poikki.
Jo oli aika Kustaan ryhtyä toimeen.




20.

KUOLEMA ON SYNNIN PALKKA.


Richissa eli onnen ja rakkauden huumeessa. Niilo oli hänen herransa,
hänen jumalansa, hän ei kaivannut muita eikä uskonut muihin.

Taalainjunkkaria ei, kumma kyllä, laisinkaan häirinnyt se korkea
asema, johon Richissa oli hänet nostanut; hän rupesi vähitellen
katselemaan asioita hänen silmillään; koska kerran Richissa häntä
jumaloi, niin hän epäilemättä oli erinomainen olento, eikä kukaan
rikkonut tätä hänen mielikuvaansa, sillä Grym oleskeli yhä vielä
Taalaissa.

Nuori pari retkeili pitkin maata. Kaikkialla otettiin heidät vastaan
suurella loistolla ja komeudella.

Paitsi Trondhjemin; arkkipiispaa oli Vincents Lange, kuningas
Fredrikin käskynhaltija Bergenissä, myöskin luvannut antaa
taalainjunkkarille tehokasta apua, ja sekä nämä että muut norjalaiset
herrat kohtelivat heitä suurimmalla kunnioituksella.

Mutta kun he tällaisilta retkiltä palasivat Reenin luostariin tai
linnaan, niinkuin sitä nykyään kutsuttiin, heittäysi Richissa äitinsä
syliin ja huudahti: "minä olen onnellisin nainen maailmassa, sillä
Niiloni on miehistä mainioin!"

Ingierd rouva oli kyllä samaa mieltä, mutta ajatellessaan
tyhjentyneitä rahakirstujaan, pääsi huokaus hänen rinnastaan. Grym
tilasi yhtämittaa lisää rahoja ja eihän hän voinut kieltää, koska
kysymyksessä oli hänen vävypoikansa kuninkaankruunu.

Mutta nämä asiat kuluttivat hänen elämänsä lankaa ja kun hän eräänä
päivänä oli lähettänyt pois viimeiset rahansa eikä tietänyt mistä hän
seuraavalla kertaa ottaisi varoja, sai hän halpauksen ja kuoli.

Richissa vaipui hurjaan suruun, mutta hänen herransa sanoi, ettei
hän voi kärsiä kyyneliä ja että heidän pian täytyy lähteä Taalaihin,
jolloin hän tahtoo nähdä Richissan kauniina kuin kuningatar. Silloin
pyysi Richissa häneltä anteeksi itsekkyyttään ja lupasi tästälähin
elää yksinomaan täyttääkseen miehensä toivomuksia.

Taalainjunkkari suuteli häntä intohimoisella kiihkolla ja sanoi,
ettei hän ansaitse niin suurta rakkautta.

Sillaikaa oli Peder Grym todellakin saanut taalalaiset uudestaan
ärsytetyiksi; uskontokysymystä hän tietysti taaskin oli käyttänyt
sytykkeenä ja sanojensa vahvistukseksi kertoi hän, että kuningas oli
tahtonut antaa armoa nunnalle, joka oli rikkonut luostarilupauksensa;
tämän saman nunnan oli Peder Grym sitte toimittanut vankeuteen ja
tulevaisuudessa oli hän poltettava.

Kansa ihastui niin, että se ulvoen pyysi, että polttaminen heti
paikalla pantaisiin täytäntöön, mutta Grym vastasi odottavansa
Jumalalta merkkiä, koska oikea hetki on käsissä, ja tähän selitykseen
tyytyivät yksinkertaiset ihmiset. Nyt he luulivat voivansa olla
voitostaan varmat, kun he pyhälle neitsyeelle saattaisivat
esiinkantaa niin otollisen uhrin.

Taalalaiset olivat tosin luvanneet kuninkaalle, että he luopuvat
kapinastaan ja vangitsevat tuon nuoren miehen, joka retkeilee
Taalaissa ja sanoo olevansa Sten Sturen poika. Mutta se lupaus oli
ajattelemattomuudessa annettu; he tahtovat auttaa Niilo herraa,
kunhan hän vain saapuu suurine joukkoineen, niinkuin hän lupasi.

Ja Peder Grymin kehoituksesta saapui hän todellakin, seurassaan
suuri joukko pappeja ja ylimyksiä, enimmäkseen ruotsalaisia, jotka
tyytymättöminä asiain nykyiseen kulkuun eri osista maata olivat
rientäneet Taalaihin, yhtyäkseen kruununvaatijan joukkoihin.

Richissa, joka komeassa puvussa, valkean hevosen selässä
ratsasti herransa rinnalla, teki mitä parhaimman vaikutuksen, ja
taalainjunkkari, odotettu pelastaja nykyisestä sorrosta, kuinka hän
oli muuttunut!

Ylpeästi, miltei uhkaavasti korotti hän päätään; nyt saa vihollinen
nähdä!

Svärdsjö, Orsa, Mora ja Leksand olivat pysyneet hänelle uskollisina
ja Rättvikiin, Tunaan ja Gagnefiin lähetettiin miehiä hieromaan
kauppaa.

Mutta Hedemora, Husby ja Skedevi (Kopparbergin lääniä) vastasivat
olevansa tyytyväiset kuninkaaseen ja tahtovansa pysyä hänelle
uskollisina.

Norjalaisia joukkoja ne eivät pelänneet, vaan varustautuivat vakavaan
vastarintaan; ne seurakunnat, jotka tähän saakka olivat pysyneet
levollisina, menivät nyt vuoristolaisten puolelle ja yhteentörmäys
oli jo syntymäisillään.

Taalainjunkkari ja hänen puolisonsa olivat asettuneet asumaan Aarent
Pietarinpojan luo. Tämä, joka oli vihannut Kustaata siitä asti kun
hän pakeni Ornäsistä, kannatti kapinaa kaikin voimin.

Linnan pihassa tepasteli kauniilla hevosillaan norjalainen
henkivartiasto, joka arkkipiispan käskystä aina seurasi
taalainjunkkaria. Ivallisesti hymyillen katselivat sotamiehet
talonpoikia ja varsinkin naisia, joiden täytyi toimittaa kaikki
askareet nyt kun miehet aseissa herrastellen kulkivat pitkin pitäjää.
Mökeissä, vainioilla, avonaisilla kentillä, kaikkialla vallitsi
sotahumu.

Aarent Pietarinpojan luona oli koolla suuri seura, sillä sinne olivat
kerääntyneet kaikki eri joukot; oli päätetty yhteisvoimin tehdä
rynnäkkö Jotnisteenin luostaria vastaan, joka oli läänin voudin Olavi
Olavinpojan hallussa. Kunhan vaan saataisiin valloitetuksi edes yksi
ainoa paikka, niin sitte jo olisi helppo ryhtyä uusiin yrityksiin.

Täysien kannujen ääressä rakennettiin kaikellaisia tuulentupia. Muuan
herra lupasi kissan lailla kiivetä ylös muuria, toinen, joka oli
saanut päähänsä vielä enemmän viiniä, vannoi ottavansa linnan ilman
miekan iskua, ja kolmas, jonka maljasta Richissa oli maistanut, pani
päänsä pantiksi, että jos Richissa ratsastaa sotajoukon etunenässä,
niin linnoituksen portit itsestään aukeavat.

Näin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet
soittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.

Kaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät
suurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat
puuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä,
joihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli
kiedottu suruharso.

-- Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, -- Vapahtaja suree,
hävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa
iloita.

-- Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, -- lyökää, lyökää!

Taalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun
samettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen.
Ruumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja
kannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi
liikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että
siinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.

Nyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa
sitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka
hän omin käsin oli kirjaellut.

Mutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä
kiihkeästi:

-- Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi
Richissan rakkaus!

Ja hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

-- Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen
mielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi
uljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä
olevia.

-- Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien
huulilta.

Jalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti
junkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin.
Hänen rinnallaan ratsasti Grym.

Hitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun
johtajansa kanssa.

Talonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen.
Viimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja
rynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.

Jotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna
jokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei
mahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit
ympäröivät sitä.

Olavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä
ollut kuin sadan hengen suuruinen.

Kun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse
nostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla,
miten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.

Muurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu
kattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata
vihollista.

Mutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä
tavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko
kentän, jolle vihollinen oli asettunut.

Olavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta.
Isoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö,
sitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.

Hänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa
naisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.

Ruutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. "Naisia täytyy pitää hyvällä
tuulella", tuumi hän.

Tarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat
asettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun
jälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät
ristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin
ryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi
toinen.

-- Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.

-- Kyllä, johtaja!

-- Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.

Se pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.

Mutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat
säilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut
käytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen
voima oli määrännyt voiton.

Mutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien,
matkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.

Kuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin
tottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut
taistella!

Mutta pappien kiihkeät kostonhuudot alkoivat taas kuulua ja johtajien
kehoitukset saivat vihdoin taalalaiset uudestaan tarttumaan aseisiin.

Ne jotka olivat päässeet vuoren juurelle suojaan laukauksilta,
rupesivat pystyttämään tikapuita sekä rynnäkkökatosten alla
käyttämään muurinmurtajia.

Taas kaikuivat torvet ja villit sotahuudot.

Kiipeäminen alkoi, mutta päällekarkaajia heiteltiin kivillä ja
kannoilla.

-- Mummo ja eukko ottamaan vastaan Moran miehiä! huusi Olavi
Olavinpoika.

Silloin alkoivat tykit paukkua ja päällekarkaajista kaatui miltei
puolet.

-- Nyt luulen, että me tällä kertaa saamme päästää tyttömme rauhaan,
sanoi johtaja.

Alhaalta kuului huutoja ja valituksia, sillä kuuma terva ja piki
kärvensi useat kokonaan ja poltti melkein kaikkia.

-- Soppa ei taida oikein maistua, huusi johtaja, -- antakaa heille
annos lisää!

-- Noita saavat Tyttö ja Hienohelma ottaa vastaan lämpöisillä
suuteloilla! huusi hän taaskin.

Ja taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.

Villi raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet
johtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että
tikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.

Piiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle
kaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana
putosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.

Sillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut
varsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin
juurella.

Aarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että
sisäiset varustukset.

Hän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja
kuiskasi "seis", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti
laskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.

Siinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja
läksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista,
kiertelevää polkua.

Vihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja
melulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.

Heitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä
saattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien
haarniskoihin, vahingoittamatta.

Taalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin
nostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka
olivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari
voitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi
hänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.

Valitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat,
tärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön
rautaristikko ulkoportin sijalle.

Seuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana
kapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.

-- Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, -- täällä käy helpommin.

Sullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa
eteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko
hiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää
pistintänsä.

Helpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja "teurastaa heidät",
mutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.

-- Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.

Hän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.

Kiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat
urhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä
tappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.

Taalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä
laukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli
tuttu.

Aarent Pietarinpoika, pahasti haavoittuneena, ja Grym saapuivat heti
senjälkeen.

Yleinen alakuloisuus vallitsi talossa.

-- Mitä siitä, huudahti Richissa, -- jos puolisoni menettääkin yhden
tappelun! Hän voi vielä voittaa monta.

-- Sitä en usko, hymähti Grym ylenkatseellisesti.

-- Unohtavatko ruotsalaiset _yhden_ tappion takia rakkaan herransa?

-- Heidän herransa on Kustaa Eerikinpoika.

-- Ei, Niilo Sture on hallitsijaksi syntynyt.

-- Niilo Sture on kuollut!

-- Ja uudestaan ylösnoussut! huudahti Richissa ylpeästi ja korotti
taalainjunkkarin päätä, jota tämä piteli käsillään. Hän suuteli
miehensä päätä ja painoi sitä hellästi povelleen.

Grym katseli heitä vihamielisin silmin.

-- Sitä ei kukaan usko, sanoi hän sitte.

-- Mutta se näytetään toteen.

-- Jos voidaan?

-- Epäilettekö?

-- Kyllä, epäilen, vastasi Grym, rajusti nauraen.

-- Älä kuule häntä, Richissa, huusi taalainjunkkari ja tarttui
kiihkeästi hänen käsiinsä.

Mutta Richissa ei kuullut hänen sanojaan. Hänen poskensa hehkuivat ja
ääni vapisi vihasta.

-- Ja te, jonka hän on tomusta korottanut ja jolle hän on ylhäisen
luottamuksen antanut, te julkeatte häntä panetella! Minä olen monasti
sanonut, ettette ole hänen ystävyytensä arvoinen, minä olen pyytänyt
häntä ajamaan teidät pois, mutta hän on vastannut, että lupaus häntä
sitoo.

-- Se lupaus, etten minä paljastaisi hänen elämänsä suurta
salaisuutta.

-- Richissa, ole armollinen! pyysi taalainjunkkari.

-- Etkö tahdo että minä saan sen tietää?

-- En!

-- Sitte en minäkään tahdo. Sydämeni sanoo, ettet sinä koskaan ole
alentunut tekoon, jota sinun tarvitsee hävetä.

Ja Richissa suuteli hänen otsaansa ja hyväili häntä kuin lasta.

-- Tämä on toki liikaa, huudahti Peder Grym, -- hän on suurempi
valehtelija kuin minä!

Mutta silloin nousi taalainjunkkari.

-- Mene tiehesi, huusi hän epätoivoissaan. -- Sinä olet jo tehnyt
minut kyllin onnettomaksi, anna ainakin hänen säilyttää uskonsa
ja rakkautensa äläkä tahri sitä pahoilla silmilläsi ja ilkeällä
kielelläsi!

-- Vai niin, koska minä olen tiellä, niin kyllä menen, mutta ensin
minä Ruotsin tulevalle kuningattarelle pyydän kertoa, että Björkestan
pitäjässä Vestmanlannissa...

-- Ole vaiti!

-- Valtioneuvos Knut Antinpojan luona Öknassa...

-- Oletko vaiti, taikka...! Hän karkasi ylös ja veti tikarin
tupestaan.

-- Rakas Niilo, eihän tuo juttu liikuta minua eikä sinua. Anna hänen
kertoa se loppuun, niin hän menee.

-- Niin, mutta ennen en menekkään! puuttui Grym puheeseen.

Taalainjunkkari heittäysi polvilleen ja kätki kasvonsa Richissan
helmaan.

-- Puhu sitte! virkkoi hän.

-- No niin, siellä palveli tallirenki, piian poika, äpärälapsi
tietysti.

Taalainjunkkari vapisi mielenliikutuksesta.

-- Niilo, rakas Niilo!

-- Se oli oikea voro tuo tallirenki. Ensin hän varasti Knut
Antinpojalta 50 markkaa, sitte Niilo Krummelta Örboholmissa en edes
tiedä kuinka paljon.

-- Luuletteko että tuo minua liikuttaa?

-- Odottakaa, odottakaa, lopussa kiitos seisoo. Sitte hän pakeni
Taalaihin ja siellä mestari Knut ja piispa Sunnanväder saivat hänet
käsiinsä. Ja kun he häntä oikein muokkasivat ja takoivat, niin tuli
pitkästä Jönsistä Niilo Sture.

-- Tarkoitatteko että...

-- Että teidän puolisonne ja Björkestan Jönssi ovat sama mies. Juuri
niin!

-- Ette toki mahtane luulla, että minä uskoisin teitä? sanoi Richissa
ylpeästi ja nousi.

-- Vastaappa sinä, Björkestan Jönssi? Taalainjunkkari oli noussut.
Hän oli kalman kalpea ja piteli kiinni tuolista, jottei kaatuisi.

-- Lupasittehan mennä lopetettuanne. Menkää nyt! sanoi Richissa ja
teki käskevän liikkeen.

-- Minä teen mitä tahdon!

-- Tule, sanoi Richissa miehelleen, -- en enään tahdo olla tuon
miehen likeisyydessä.

-- Teidän ei tarvitsekaan. Kyllä minä menen, sillä nyt olen sanonut
teille totuuden.

Grym läksi.

-- Niilo, virkkoi Richissa, heidän jäätyään kahden. Taalainjunkkari
heittäysi hänen jalkainsa juureen.

-- Eroa tuosta miehestä!

-- Hän ei minusta enään välitä.

-- Oletko varma siitä?

-- Kyllä, sillä hän luulee onneni tähden laskeneen.

-- Siksi että se hetkeksi on peittynyt pilviin.

-- Entä sinä, Richissa?

-- Ethän toki uskone minun epäilevän?

-- Mutta hänen puheensa...

-- Etkö ymmärtänyt tarkoitusta... hän tahtoi meidät eroittaa, mutta
siinä hän ei ikinä tule onnistumaan.

-- Sinä luotat minuun?

-- Täydellisesti.

-- Kiitos, kiitos Richissa! Tiedätkö mitä minä teen; jo tänä päivänä
lähden Trondhjemiin. Arkkipiispan täytyy antaa minulle rahaa ja
sotaväkeä ja sitte minä palaan takaisin ja onni seuraa minua, sillä
minä en huoli keitään muita neuvonantajia kuin sinut.

-- Sitte minä palaan Reeniin, sanoi Richissa.

-- Yhtaikaako?

-- Niin, sinun kanssasi! Seuraavana aamuna he läksivät.

Vanha linna tuntui tyhjältä ja autiolta eikä taalainjunkkari viipynyt
kuin muutamia tuntia.

-- Koska saan tietoja sinusta? kysyi Richissa eron hetkellä.

-- Sitte kun minun on käynyt hyvin!

-- Ja jollei...

-- Niin et milloinkaan, vastasi taalainjunkkari.

-- Mutta juuri surujen kohdatessa minä tahtoisin olla luonasi sinua
lohduttamassa...

-- Minua ei kukaan ihminen voi lohduttaa.

Hän riistäytyi irti Richissan sylistä ja riensi Trondhjemiin
arkkipiispan luo.

Mutta tämä oli juuri saanut Tukholmasta kirjeen, jossa pyydettiin,
että niinkutsuttu taalainjunkkari otettaisiin kiinni ja
lähetettäisiin vangittuna Tukholmaan.

Joko oman kunniansa tähden tai todellisesta vakaumuksesta ei
arkkipiispa tahtonut taipua uskomaan Niilo Sturea petturiksi, ja
kaikessa kiireessä päätettiin, että Niilo lähtee Saksaan, kunnes
parempi aika koittaa.

Hän läksi Rostockiin, aikoen luultavasti kuningas Kristianin luo.
Siellä hänet saatiin kiinni.

Kuningas Kustaa vaati hänet luovutettavaksi oikeuden käsiin ja
neuvoskunta suostui hänen pyyntöönsä.

Hänen rankaisemisensa jätettiin Hojan kreivin tehtäväksi, joka hiljan
oli tullut Stralsundiin, ja tämä antoi mestata hänet.

Richissa ei koskaan saanut tietää muuta kuin että hänen miehensä oli
kuollut luonnollisen kuoleman. Hän ei mistään hinnasta olisi uskonut
häntä petturiksi. Hän oli lahjoittanut hänelle suuren, ihanteellisen
rakkautensa, ja koristanut sydämensä valitun jaloilla, loistavilla
ominaisuuksilla, ja sellaisena hän hänet säilytti mielessään koko
pitkän ikänsä Reenin luostarissa. Iloinen, elämänhaluinen tyttö oli
kadonnut ja sijaan astunut vakava nainen, joka uhrasi koko elämänsä
laupeuden töihin.




21.

KUSTAAN AIKALAISET.


Taalaista tulevat tiedot osoittivat, että nyt todenteolla oli
ryhdyttävä asiaan.

Itsepintaiset taalalaiset eivät tahtoneet taipua ennenkuin tunsivat
kovan kouran tarttuvan ohjaksiin.

He olivat viime aikoina saaneet olla osallisina monessa yrityksessä
ja aina lausua sanansa, ja hauskempi oli johtaa maata ja kansaa kuin
kylvää laihaan peltoon ja elää köyhänelämää.

Tosin sota toi myötänsä kärsimyksiä, paljonkin kärsimyksiä, mutta se
toi samalla niin raikkaan elämän ja antoi niin paljon puheenainetta.

Kustaa Eerikinpoika saattoi kyllä olla hyvä mies, itse asiassa he
hänestä pitivätkin, mutta munkit eivät häntä kärsineet; he kutsuivat
häntä kerettiläiskuninkaaksi ja syyttivät häntä sellaisista asioista,
että jos niissä puoleksikin oli perää, niin ei elämä enään ollut
minkään arvoinen.

Tuleehan kirkon toki seisoa keskellä kylää ja tuleehan ihmisen toki
noudattaa totuutta, vaikka täytyisikin asettua pappia, jopa itse
kuningasta vastaan.

Eiväthän he voineet ruveta luulemaan, että heidän pappinsa
valehtelivat. Sentähden kirjoittivat he joukon kysymyksiä ja vaativat
kuningasta tilinteolle, mikä ei suinkaan ollut liiaksi vaadittu,
sillä hehän kuitenkin olivat hänet kuninkaaksi tehneet, vaikkei hän
nyt ollut siitä muka välittävinään.

Tietysti hän vastasikin heidän kysymyksiinsä, mutta siitä eivät
he paljon hyötyneet, sillä he eivät oikein ymmärtäneet hänen
vastauksiaan eivätkä häntä itseään.

Silloin ilmestyi näyttämölle taalainjunkkari. Niin, tietysti he
mieluinten ottivat kuninkaakseen rakkaan valtionhoitajan, hyvän
Sten herran pojan, olihan se selvää; ja koskeivät he enään olleet
tyytyväiset Kustaaseen ja koska he enemmän pitivät tästä, niin
väistyköön Kustaa pois tieltä. Koska he kerran voivat korottaa
kuninkaan valtaistuimelle, niin on heillä oikeus hänet sieltä
syöstäkin.

Sellainen oli yleinen mielipide; Kustaa sen tiesi ja hän rakasti
taalalaisiaan. Mutta hankkiakseen rauhaa sekä heille että itselleen,
täytyi hänen kovin kourin käydä kiinni asiain kulkuun. Ja sen hän
päätti tehdäkin.

Taalalaisvoudeille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehoitettiin
etsimään kapinallisia ja valtakunnan neuvosto sekä etevimmät
aatelismiehet saivat kutsun sotaväkineen saapua Vesteråsiin 15 p:nä
helmikuuta.

Täältä lähetettiin taalalaisille kaksi kirjettä, joissa ilmoitettiin
että kuningas aikoo lähteä Norjan rajalle päin ottaakseen selvää,
ovatko valtakunnan viholliset paenneet sinne. Jos siis joku, olkoon
hän köyhä tai rikas, kuninkaan voutien kautta on kärsinyt vääryyttä,
niin on hänellä nyt tilaisuutta saada hyvitystä.

Sentähden määräsi hän, että Taalain kansan Askonin päivänä 26 p.
helmikuuta 1528 on tuleminen Tunan vainiolle häntä tapaamaan. Silloin
hän tuo sinne mukaansa valtakunnan neuvoston, lakimiehet ja tuomarit.

Määrättynä päivänä saapuikin kuningas 14,000 miehen etunenässä, jotka
pystyttivät leirinsä Tunan kirkon luo ja ympärille. Taalalaiskansaa
oli kerääntynyt lukuisasti kaikista pitäjistä.

Kuningas käski asettaa heidät suureen joukkoon, ja antoi sitte
sotaväen piirittää heidät.

Tykit, joita oli tuotu mukaan, asetettiin suin kansaa kohti. Kuningas
itse istui kiiltävässä haarniskassa ratsunsa selässä herrojensa
ympäröimänä, mutta neuvoskunnan herrat, jotka keskustelivat kansan
kanssa, istuivat syrjässä, etempänä vainiolla.

Ensin luettiin koko valtakunnassa Taalain eteläpuolella asuvilta
talonpojilta kirjoitus Taalaissa asuville ja eläville talonpojille.

Siinä soimattiin taalalaisia siitä, että he menneinä vuosina
olivat ryhtyneet tekoihin, jotka raskaana taakkana painoivat koko
valtakuntaa.

Kansa ei ollut taipuvainen ottamaan kuninkaakseen ketä tahansa heidän
mielensä mukaan, ei Sten herran poikaa enempää kuin muitakaan. Ja
jolleivät he suostuneet mukaantumaan koko kansan päätöksiin, niin oli
kansa päättänyt yhtyä kuninkaaseen ja rangaista heitä valtakunnan ja
kansan ilmeisinä vihollisina.

Taalalaiset raappivat päätään ja katselivat toisiinsa; ne, joita
omatunto soimasi, oikaisivat selkänsä ja arvelivat, ettei tässä
tarvitse pelätä.

Valtioneuvos Måns Bryntenpoika puuttui nyt puhumaan ja kysyi
talonpojilta ankarin sanoin, kuinka he niin häpeemättömästi olivat
voineet rikkoa kuninkaalle vannomansa uskollisuuden valan; sitte hän
muistutti heille, kuinka lempeästi heitä oli kohdeltu mestari Knutin
ja piispa Sunnanväderin sekä nyt taas taalainvarkaan aikana.

Taalalaiset kiittivät kuningasta hänen osoittamastaan armosta, mutta
huomauttivat, etteivät he ymmärrä tehneensä mitään pahaa.

-- Eikö ole paha kantaa petollista, taipumatonta ja tottelematonta
mieltä kuningastansa ja herraansa vastaan? huudahti Måns herra
entistä ankarammalla äänellä. -- Heti kun kuninkaan lähettiläät
saapuvat tänne, otatte te heidät vastaan jousilla ja kirveillä.
Lisäksi puhutte te herjaten armollisesta kuninkaastamme ja se on
rikos Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan. Olkaa siis varmat siitä, että
jollette nyt rukoile kuninkaalta anteeksi ja lupaa parannusta, niin
olette ansainneet sellaisen rangaistuksen, ettei kukaan teistä enään
elävänä pääse kotiinsa.

Neuvosherran ankara puhe, tykit ja kuningas saivat nyt aikaan
toivotun vaikutuksen: kapinalliset nöyrtyivät ja pyysivät valtakunnan
neuvostoa puhumaan heidän puolestaan.

Neuvoston herrat ratsastivat kuninkaan eteen ja kuningas antoi käskyn
että talonpoikien on osoittaminen hänelle taalainvarkaan paras
neuvonantaja tai se, joka eninten on soittanut suutaan kuningasta
vastaan.

Tämä tapahtui; lakimiehet ja valtakunnan neuvokset tutkivat
rikoksellisen ja tuomitsivat hänet Ruotsin lain mukaan kuolemaan.
Tuomio pantiin heti täytäntöön.

Tähän saakka olivat talonpojat pysyneet varmoina mutta kun he
näkivät, että onkin käsissä täysi tosi ja että verta voidaan
vuodattaa, niin pelästyivät he sangen suuresti, heittäytyivät
polvilleen kuninkaan eteen ja lupasivat tulevaisuudessa parantaa
tapansa.

Kustaa kohteli heitä pitkin aikaa ankarasti, mutta vihdoin heidän
rukouksensa ja kyyneleensä saivat hänet heltymään. Hänen tahtonsa oli
tapahtunut: "pelästys oli kohdannut kaikkia, rangaistus harvoja".
Oikeutta hän oli tahtonut eikä kostoa.

Kuningas toivoi, että rauha nyt oli palautettu Taalaihin ja helmikuun
28 päivänä lähetettiin koko maahan yleisen sovun julistus.

Peder Grymiä pidettiin ehdottomasti koko kapinan alkuunpanijana.
Sentähden olikin lähetetty vakoilijoita pitkin pitäjiä ottamaan häntä
kiinni.

Mutta etsiminen oli ollut turhaa. Hän oli kuin taikakeinojen avulla
kokonaan hävinnyt.

Niinkuin tiedämme, oli Olavi Tyste nyt kapteenina kuninkaan
henkivartiastossa ja seurasi häntä siis hänen retkillään.

Sotajoukon likimpänä maalina oli Svärdsjö ja silloin pyysi nuori mies
kuninkaalta lupaa lähteä Norjaan etsimään vaimoaan.

Kuningas suostui hänen pyyntöönsä ja Olavi Tyste läksi matkaan,
antaen hevosensa mennä täyttä laukkaa.

Hän kerrassaan pelästyi nähdessään Richissan joka silloin juuri
oli saanut tiedon miehensä kuolemasta ja joka kärsi miltei villin
epätoivon tuskia.

-- Se ei ole totta, että hän on kuollut, sanoi Richissa, -- hän
on täällä piilossa, minäkään en saa nähdä häntä... hän epäilee
Richissaansa! huusi hän rajusti itkien. -- Mutta kerran minä
kuitenkin hänet löydän, kuulen hänen askeleensa... hänhän seisoo
takanani ja kuiskaa nimeäni!

Vaivoin sai Olavi Tyste hänen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle.

-- Missä Cecilia on? kysyi hän.

-- Ceciliako? Cecilia!

-- Vaimoni, ethän ole unohtanut häntä?

-- Missä Cecilia on? kysyi hän ikäänkuin unesta heräten, -- nyt
muistan, hän oli täällä.

-- Yksinkö hän täältä läksi?

-- Ei, ei... odotappa... hänen piti hakea sinua ja hän läksi Peder
Grymin kanssa.

-- Hänen kanssaan! huudahti Tyste kauhistuen.

-- Sitte en ole kuullut hänestä mitään.

Vaikealta tuntui Tystestä erota Richissasta, mutta ääretön
levottomuus ajoi häntä Ruotsiin. Hän lausui siis kiireesti
jäähyväiset ja läksi matkaan.

Nyt piti hänen siis ruveta etsimään henkipattoa. Löytääkö hän hänet?

Mutta palatkaamme Cecilian luo.

Häntä oli luostarissa kohdeltu mitä erinomaisimmalla tavalla. Nunnat
luulivat häntä ylhäiseksi naiseksi, jota jostakin perhe-syystä
pidettiin piilossa.

Grym oli sanonut, että hänet tulevaisuudessa päästetään vapaaksi ja
itse luvannut tulla häntä noutamaan.

Hän oli vasta saanut Ingierd rouvalta runsaasti rahaa, joten siitä
luostarillekin riitti kaunis lahjoitus, ja toivossa että lahjoja
tulisi lisää, joutui Cecilia nunnien hellän hoidon esineeksi, vieläpä
hän muutamilta sai osakseen ystävyyttäkin.

Hän luuli nyt lyhyen elämäntarunsa loppuneen. Varmaankin oli Tyste
kuollut ja hän melkein toivoi, että niin olisi. Sillä mahdotonta oli
hänen löytää Cecilia, turhaan hän häntä etsi; yksin kuolema saattoi
heidät yhdistää.

Hän odotti sitä tyynenä, nöyränä. Hänen lempeä, rakastava luonteensa
teki ympäristöön mitä parhaimman vaikutuksen, samalla kuin hänen
vaiteliaisuutensa herätti yleistä hämmästystä.

Mutta muutaman viikon kuluttua kadotti hän kokonaan ruokahalunsa.
Häntä itseään se ilahutti, ikäänkuin hyvän sanoman tuoja olisi
kolkuttanut hänen oveaan.

Mutta luostarissa se herätti pelästystä. Eihän tuollaista kultalintua
sopinut päästää käsistään, avun etsintään täytyi välttämättömästi
ryhtyä.

Jos joku nunnista olisi sairastunut, niin ei ikinä hänen tähtensä
olisi ruvettu kysymään neuvoa yrttien tuntijalta, vaan hän olisi
saanut rauhassa kuolla; mutta nyt oli ainoastaan kysymys siitä, oliko
auttajaa saatavissa.

Silloin mainittiin viisaan Ingialdin nimi.

Hän oli vain muutamia vuosia oleskellut pitäjässä, mutta hänen
maineensa oli ehtinyt kasvaa niin suureksi, että kansa luuli hänen
vaikuttavan yliluonnollisilla voimilla.

Entä jos kysyisi neuvoa häneltä?

Mutta silloin hänet täytyi kutsua luostariin.

Mies luostariin!

Onneksi oli Ingiald vanha ja abbedissa lähetti häntä noutamaan.

Seuraavana päivänä hän tuli.

Hänen suuri, kookas vartalonsa, pitkä valkea parta ja yleensä
koko hänen ulkomuotonsa herätti ensi hetkestä alkaen sekä syvintä
kunnioitusta että pelkoa.

Abbedissa kertoi hänelle, miten heikko tuon nuoren, heidän haltuunsa
uskotun rouvan terveys oli; hän pelkäsi, että kuolema, lukoista ja
salvoista huolimatta, tulee ja ryöstää hänet.

Mutta Ingiald osasi taitavasti kysellä asioita, joita oikeastaan ei
olisi pitänyt ilmaista, ja hämmästyksekseen tapasi abbedissa itsensä
kertomassa Peder Grymistä ja vieraasta rouvasta, jota tuli pitää mitä
tarkimman valvonnan alaisena.

Lakattuaan kertomasta kysyi abbedissa eikö Ingiald tahdo häntä nähdä,
ja saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän hakemaan Ceciliaa.

Osaaottavasti katseli Ingiald Cecilian kärsiviä kasvoja. Sitte
tarttui hän hänen käteensä koettaakseen valtasuonta ja hämmästyi
silminnähtävästi, kun huomasi palomerkin hänen ranteessaan.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi valmistavansa juoman,
jonka hän sitte itse tuo sairaalle.

Kun hän muutaman päivän perästä palasi takaisin, sai hän kuulla,
että sisar Cecilian tila niin oli pahentunut, että hänen täytyi olla
vuoteen omana. Erityinen rukous oli kyllä pidetty, mutta se ei sillä
kertaa ollut vaikuttanut mitään.

-- Viekää minut hänen luokseen, sanoi Ingiald.

Abbedissa epäili hetken, mutta totteli sitte.

Kun he astuivat koppiin, lepäsi Cecilia vuoteellaan kalpeana ja
suljetuin silmin.

-- Hän nukkuu, kuiskasi abbedissa.

-- Ei, vastasi Ingiald; -- se on vain hervottomuutta.

Hän tarjosi sitte sairaalle lääkkeen ja Cecilia joi. Taas koetti
Ingiald hänen valtasuontaan, mutta ennenkuin hän päästi käden, lausui
hän hiljaa, miltei kuiskaten:

-- Ole turvassa, tyttäreni!

Cecilia loi häneen hämmästyneen katseen.

Heti senjälkeen läksi Ingiald, mutta lupasi seuraavana päivänä palata.

Silloin sai hän kuulla, että sisar Cecilia on parempi ja että hän
varmaankin haluaa häntä tavata, vaikkei hän olekkaan sanonut mitään.

Abbedissa tahtoi lähettää häntä kutsumaan.

Mutta Ingiald sanoi itse menevänsä hänen luokseen ja kielsi muita
seuraamasta.

Se soti luostarin sääntöjä vastaan ja...

-- Muilla ehdoilla en voi tehdä häntä terveeksi. Abbedissa joutui
pahaan pulaan, mutta kulta houkutteli.

Olihan Cecilia vieras, joka vaan oleskeli luostarissa, piti siis
kaikin tavoin koettaa parantaa häntä.

Senjälkeen kävi Ingiald joka päivä häntä katsomassa ja kummallista
oli nähdä, miten hän virkosi, aivan kuin ruusu hellän käden hoidon
alla.

Mutta luostarissa luultiin, että juoma ja ehkä salaiset taikakeinot
olivat vaikuttaneet parantumiseen, ja Ingialdin maine kasvoi
kasvamistaan.

Cecilia kyllä tiesi, että elämännesteenä oli ollut hänen ystävällinen
kohtelunsa ja osanottavaisuutensa. Juuri hänen ollessaan
kuihtumaisillaan tuli Ingiald ja valoi hänen sydämeensä toivon
kipinän: "ehkä hän elää!" Jyvä, joka ei ollut suurempi kuin sinapin
siemen, juurtui ja rupesi kasvamaan merkillisen pian.

Cecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi
hänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin
Cecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin
Peder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.

-- Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.

-- En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.

-- Hän on ritari ja asuu näillä mailla.

Cecilia ei saanut sanaakaan suustaan.

-- Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne
antoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä
lapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä
sattuman kautta teidät löysin.

-- Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet
valuivat alas hänen poskiaan.

-- Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä
vain on tullut, lisäsi Ingiald.

-- Elääkö isäni?

-- Kyllä, hän elää vielä.

-- Onko hän sairas?

-- Hän on vehkeillyt kuningasta vastaan ja istuu nyt vankeudessa.

-- Ehkä hän saa armoa?

-- Ehkä äitinne tähden, sillä hän pelasti kerran kuninkaan hengen.

-- Sanokaa minulle heidän nimensä.

-- Aarent Pietarinpoika ja Barbro Stigintytär. Cecilia tunsi heidän
historiansa.

-- Jalo äiti, lausui hän, -- Jumala sinua palkitkoon!

-- Entä isääsi? kysyi Ingiald.

-- Uskon että äitini rukoukset nostavat kuorman isäni hartioilta,
sanoi Cecilia nöyrästi.

-- Niin, Herra on väkevä, vastasi Ingiald. -- Sitä hän rukoilikin
joka päivä.

Ingiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi
sattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.

-- Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja
painoi kädet rinnalleen.

Toisena päivänä puhui Ingiald:

-- Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne.
Silloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.

-- Luuletteko että hän suostuu?

-- Siitä olen varma.

Nämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt
olennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota
hän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja
mennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia
Ingialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi
Cecilia:

-- Kertokaa jotakin itsestänne.

Vastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi:

-- Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä
tutkimassa luonnon salaisuuksia... muutamat sairaat, jotka hänen
oli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien
voimien kanssa... epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä
inhoitti... päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän
olevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka
hän Jumalan sijasta rukoili Balderia... Oikeaa herraansa ei hän
koskaan ole pettänyt... Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa
tietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää
kokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin
kysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran
lähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä...

-- Uuteen elämään... jatkoi Cecilia.

-- Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on
säästänyt tehtävän.

Samana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän
ratsastajan likenevän.

Ingiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja
kätkeytyi puun taakse.

Vasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia
verhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse,
nostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista,
asteli vieressä.

Mutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa
ja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan
hylkäämälle kirkon häväisijättärelle.

-- Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, -- kyllä
hän saa rangaistuksensa.

Miehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.

Sitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi:

-- Istu vain hevosen selkään ja seuraa perässä toveriesi kanssa;
olemme sitoneet syntisen vaimon niin hyvin, ettei tarvitse pelätä
hänen perkeleen hahmossa lentävän tiehensä.

Täytyi häntä jollakin lailla lohduttaa! Ingiald astui esiin ja lausui:

-- Mitä tämä merkitsee?

-- Ei koske sinuun, harmaaparta! huusi Grym ja komensi seurueen
liikkeelle.

-- Nyt hän luottaa minuun! ajatteli Ingiald ja käänsi kiireiset
askeleensa vastaiseen suuntaan.

Mutta Grym painui Cecilian puoleen ja lausui:

-- Nyt olet minun vallassani! Hän ei saanut vastausta.

-- Rakkaudestasi en enään välitä. Olen myynyt sinut toiselle.

Cecilia vaikeni itsepintaisesti.

-- Sulhaselle, joka ei päästä sinua sylistään ennenkuin olet
muuttunut tuhaksi... hahhah, joko arvaat hänen nimensä?

-- Jumala armahda minua! vaikeroi Cecilia.

-- Ei, helvettiin saat mennä, nyt tiedät tuomiosi. Mutta äkkiä
rohkaisi Cecilia mieltään; lieneekö epätoivo häntä kiihoittanut.

-- Se on teidän kotinne, sanoi hän reippaasti, -- mutta Jumalan
avulla en minä ikinä joudu sinne.

-- Kas vaan, kananpoika virkoaa, luulee jo olevansa valmis lintu...
Luostari-ilma näkyy saaneen aikaan ihmeitä, se on punaellut pienet
valkeat posket ja kasvattanut lihaa käsiin ja käsivarsiin... Jollen
olisi tinkinyt itselleni niin hyvää hintaa, niin miltei olisin valmis
purkamaan kaupat, ja jos sinä pyytäisit oikein, oikein...

Hän pysäytti hevoset ja Cecilia kuuli korvansa juuressa hänen
läähättävän, ilkeän hengähdyksensä.

-- Jatkakaamme matkaa, lausui hän äänellä, joka paikalla teki lopun
kaikista epäilyksistä.

Grym tunsi, ettei hän Ceciliassa ollut herättänyt kuin inhoa ja
ylenkatsetta. Kulkua jatkettiin täyttä laukkaa, sanaakaan lausumatta.

Matkan määränä oli ennen mainittu fransiskaaniluostari, jonne tätä
nykyä oli kerääntynyt ääretön joukko viralta pantuja pappeja eri
osista maata. Täällä oli rikolliselle järjestetty huone, josta hän
sitte viedään polttoroviolle. Täällä valmistaa Peder Grym kansalle
näytelmän, jota se halajaa. Ehkä hänen maineensa sen johdosta kasvaa,
ehkä hänet korotetaan kokonaisen sotajoukon etunenään.

Luostarissa vallitsi suurin uteliaisuus. Monet tahtoivat, että
rikoksentekijätär paljastetuin päin kuljetettaisiin luostariin, mutta
Peder Grym, joka tunsi nuoruuden ja kauneuden voiman, vastusti sitä
jyrkästi. Vasta suurena juhlapäivänä saa hän katseellaan haavoittaa
kansaa.

Peder Grym saattoi itse hänet huoneeseen, joka oli hänelle määrätty
ja irroitti hänen kätensä, mutta hän ei yrittänytkään ruveta
riisumaan yltään viittaa.

Peder Grym ymmärsi, että hän tahtoi päästä häntä näkemästä.

-- Viitta on minun, alkoi hän sentähden, -- ja jollette
vapaehtoisesti tahdo antaa sitä minulle, niin...

Cecilia riisti yltään viitan; hänen kyyneleiset silmänsä ilmaisivat
vihaa ja inhoa.

Grym tuijotti häneen ihastuneena.

-- Menkää! huudahti Cecilia. -- Vapauttakaa minut näkemästä itseänne!

Ja Grym meni, meni viinillä sammuttamaan liekkiä, joka raivosi hänen
rinnassaan.

Mutta Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti niinkuin
ihminen rukoilee katsellessaan kuolemaa silmiin.

Ruoka ojennettiin hänelle seinässä olevasta luukusta. Se oli hyvää,
sitä oli runsaasti ja Cecilia oikein kummasteli hyvää ruokahaluaan.

Mutta asianlaita oli se, että hänen sydämensä pohjalla asui toivo.
Tyste tulee häntä pelastamaan suurella sotajoukolla, he murtavat auki
luostarin ovet ja ajavat pois nuo ilkeät munkit, joiden laulua ja
hoilotusta hänen on pitänyt kuunnella yöt päivät.

Ingiald riensi kotiin minkä hän vanhoilta jaloiltaan jaksoi ja tapasi
siellä Aatamin veistämässä nuolia.

Muutamin sanoin osoitti vanhus mihin päin ratsastajat olivat
lähteneet ja pyysi, että Aatami rientäisi katsomaan, mihin he olivat
joutuneet.

-- Varmaankin fransiskaaniluostariin, vastasi Aatami.

-- Niin minäkin luulen; tunnethan sinä vanhan portinvartian?

-- Hän on setäni.

-- Pyydä häneltä lupaa, että muutamia päiviä saat oleskella
luostarissa.

-- Siihen, hän mielellään suostuu, sillä minä voin kantaa hänelle
puita ja vettä.

-- Tuo minulle pian tietoja.

Aatami livahti tiehensä ja Ingiald seisoi pitkän aikaa ajatuksiin
vaipuneena; mutta äkkiä teki hän päätöksen, otti vuoren rotkosta
esiin kaksi tiiviisti suljettua nassakkaa ja virkkoi itsekseen:

-- Syyttäkööt itseään!

Seuraavana päivänä palasi Aatami ja tiesi kertoa, että munkit
nyt tavallista hurjemmin joivat ja lauloivat; he valmistautuivat
autodafeaan kuin suureen juhlaan.

-- Juhla muodostuu yhtä suuremmoiseksi kuin valmistukset, sanoi
Ingiald. Hän antoi sitte kääpiölle ohjeita ja määräsi, mihin
toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

-- Voitte luottaa minuun, vastasi kääpiö, räpäytellen pieniä,
viisaita silmiään. -- Muistatteko kuinka minä siellä Tanskassa kerran
narrasin Kallön herraa?

-- Ja muistatko Kustaa Eerikinpoikaa?

-- Häntä en ikinä unohda!

-- Jos Jumala auttaa meitä tässä työssä, niin lupaan, että pian saat
hänet nähdä ja häntä puhutella.

-- Tietysti hän meitä auttaa sillä hänen asioitaanhan me paraikaa
ajamme. Mutta tietysti työ käy helpommin, kun tietää minkä palkan
saa. Hei vaan, saada puhutella kuningasta!

Ja Aatami hyppeli kuin orava.

-- Kiirehdi, poika, tässä ei ole aikaa vitkastella!

-- No, Jumalan haltuun sitte, ja tervetuloa perässä.

Kääpiö läksi kammertamaan eteenpäin. Taakka oli hänelle aika suuri,
mutta hänen hyvä tahtonsa ja iloiset toiveensa sitä kevensivät ja
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin luostariveljet olivat heränneet,
oli Aatami jo ehtinyt perille ja saanut kätköön vaaralliset tavarat,
jotka hän oli tuonut mukaansa.

Nyt hän koetti olla kaikille avuksi. Kokilta pyysi hän lupaa saada
työntää ruuan vangille.

-- Se olisi niin kovin hauskaa! sanoi hän.

-- Niin, jos sinä saisit hänet nähdä, mutta se on ankarasti
kielletty. Peder Grym yksin käy joka päivä hänen luonansa, mutta hän
kuuluu olevan niin perkeleen riivaama, ettei hänen kanssaan voi olla
kuin pari minuuttia.

Aatami otti lautasen ja työnsi sen sisään luukusta, mutta pisti
huomaamatta sen mukaan palasen tuohta, johon oli kirjoitettu: "ole
hyvässä turvassa, tytär!"

Mutta samana päivänä, kun Peder Grymin tavallisuuden mukaan piti
lähteä katsomaan eikö Cecilia jo ruvennut nöyrtymään, kävi joku
kiinni hänen jalkoihinsa ja hän kaatui suinpäin maahan.

Hänen huutaessaan saapuivat veljet paikalle; hän kertoi silloin
kuulleensa, että joku suhahti hänen ohitsensa ja käski ottamaan
selvää, mikä se oli; mutta vaikka kuinka olisi etsitty niin ei
löydetty mitään.

Aatami kysyi kyökkimestarilta, eikö se ehkä ollut noita piruja, jotka
asuivat vangin sisällä; ehkä se oli ryöminyt ulos avaimenreiästä,
estääkseen hurskasta Peder Gymiä pääsemästä koppiin.

Kyökkimestari loi häneen hämmästyneen katseen ja huomautti, ettei hän
olisi luullut niin pienessä ruumiissa olevan niin paljon järkeä. Sitä
asiaa piti kysyä johtajalta.

Peder Grym oli tahtonut lykätä lopullisen tuomion niin kauvas kuin
suinkin; hän oli itse kuin riivattu ja kärsi kaikki ne tuskat, jotka
hän olisi suonut uhrilleen. Mutta silloin saapui tieto, että kuningas
tulee Svärdsjöhön ja nyt piti kiireesti ryhtyä toimeen.

Saadakseen helvetillisen juhlan täydelliseksi, täytyi Grymin
toimittaa Cecilia tutkinnon ja tuomion alaiseksi. Ja jo seuraavalla
kertaa käydessään kopissa, ilmoitti Grym hänelle, että tutkinto on
huomenna suuressa tuomiosalissa.

Hän odotti, että Cecilia lankeisi hänen jalkainsa juureen ja
rukoilisi armoa, mutta hän käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut
mitään, kun Grym kertoi, että hän itse saapuu häntä noutamaan.

Luostarin itäisessä kyljessä oli iso, korkea torni. Huonetta, joka
täytti miltei koko tornin, käyttivät fransiskaanit tuomiosalina;
siellä tutkittiin kaikki salaiset asiat ja kaikki luostarin paperit
säilytettiin siellä pienessä lippaassa, joka rautavitjoilla oli
kiinni pöydässä. Pienet goottilaiset ikkunat olivat peitetyt
puuluukuilla, jottei päivänvalo pääsisi sisään; seiniä verhosi musta
verka ja siellä täällä riippui pyhien kuvia, krusifikseja y.m.s.

Keskellä lattiaa seisoi pitkä, mustalla veralla peitetty pöytä, jonka
ympärillä oli tuolia.

Useimmiten käytettiin tätä huonetta juominkeihin ja hurjiin
kesteihin; sen alla oli kellari, johon päästiin suuresta salista,
kapeita kiertoportaita myöten ja jossa luostarin kalleimmat viinit ja
herkut säilytettiin.

Tänään oli suureen huoneeseen sytytetty kolme lamppua. Niiden
kalpeassa valossa näkyi pöytä ja sen päällä pääkallo sekä
kidutuskoneita ja pyövelien tarpeita.

Juhlallisen näköisinä, kädet ristissä ja äänettömin askelin astuivat
valitut tuomarit huoneeseen ja istuutuivat.

Peder Grym kysyi heiltä nöyrästi, voiko syyllinen jo tulla sisään, ja
saatuaan myöntävän vastauksen, meni hän häntä noutamaan pyöveliensä
eteen.

Tuomarit kuiskailivat toisilleen, että huoneessa on liian pimeä; ei
saata selvästi eroittaa syytetyn piirteitä, ja se kuuluisi sentään
asiaan.

Kun Peder Grym astui Cecilian koppiin, tapasi hän hänet pystyssä päin
seisomassa keskellä lattiaa. Hän oli nähtävästi odottanut häntä.

Musta huntu peitti hänen kasvonsa.

Hetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se
todellakin oli?

-- Pois huntu! komensi Grym. -- Tuomarien pitää nähdä syytetty!

Ensin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.

Hän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta
näytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.

Grym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän
ei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he
huomenna saisivat hänet nähdä.

-- Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, -- että saatte esiintyä
hunnutettuna, jos tahdotte.

-- Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. -- Menkäämme.

Kuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen,
peloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein
asteli hänen rinnallaan?

Hänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen
hyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi
kuulusteluun.

Muuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne
luostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi:

-- Mikä on nimenne, syytetty?

-- Cecilia!

-- Entä vanhempanne?

-- Minut varastettiin pienenä lapsena ja muuan porvari Vadstenassa
otti minut kasvattityttärekseen.

-- Ettekö tunne vanhempianne?

-- Kyllä, nyt tiedän, kutka he ovat.

-- Entä heidän nimensä?

-- Minulla ei ole oikeutta mainita sitä, ennenkuin minut on
tunnustettu heidän tyttärekseen.

-- Mitä säätyä he ovat?

-- Aatelista.

-- Elävätkö siis?

-- Isäni elää.

-- Kuka teille sen ilmoitti?

-- En vastaa enään mitään tässä asiassa.

-- Mutta jos teidät pakoitetaan vastaamaan. Cecilia vaikeni.

Tuomarit puhuivat hetken kuiskaten keskenään. Sitte huudahti johtaja
äkkiä kiivaasti:

-- Te olette nunnaksi vihitty.

-- Kyllä, pakosta.

-- Lisäyksiä ei tarvita. Te karkasitte luostarista.

-- Kyllä.

-- Rakastajanne kanssa.

-- Meidät vihittiin samana päivänä.

-- Kuka uskalsi sen tehdä?

-- Todistus on mieheni hallussa.

-- Missä hän on?

-- En tiedä... Toivottavasti Jumalan turvissa.

-- Ei, jos hän on kuollut, niin hän uiskentelee helvetinjärvessä, jos
elää, niin istuu pimeimmässä vankilassa.

Cecilian kasvoille lensi heikko hymy, mutta hän ei vastannut mitään.

-- Tahdotteko käydä ripillä?

-- Tunnustan joka päivä syntini Jumalalleni.

-- Oletteko te luterilaisia?

-- En tunne heitä.

-- Tiedättekö miksi seisotte tässä?

-- Jotta minut tuomittaisiin, kerrottiin minulle.

-- Olette jo tuomittu.

-- Kuka minut on tuominnut?

-- Kirkon kirous painaa raskaasti rikollista päätänne; me olemme vain
tulleet teille julistamaan, että nyt seuraa rangaistus.

-- Minä olen valmis.

-- Ilman synnintunnustustako?

-- Jumala näkee sieluni ja tietää salatuimmatkin ajatukseni.

-- Te olette paatunut pahantekijä ja ansaitsette tuhansin kerroin sen
rangaistuksen, joka teitä odottaa.

-- Sitä asiaa voi yksin Jumala arvostella.

-- Me hänen palvelijoinaan sen teemme. Ja tämän nojalla sekä hänen
käskystään, tuomitsen minä teidät huomenna poltettavaksi roviolla.
Suokoon Jumala, että ne tuskat, jotka teitä odottavat, edes jossakin
määrin sovittaisivat rikoksenne, jotteivät helvetin tuskat teitä
voittaisi!

Cecilia alkoi horjua, hän oli miltei kaatumaisillaan, mutta
nähdessään Grymin, joka riensi häntä tukemaan, tointui hän hiukan.

-- Saanko nyt mennä? kysyi hän.

-- Tulkaa! sanoi Grym vapisevalla äänellä.

-- Onko teillä joku toivomus? kysyi tuomari.

-- On. Päästäkää minut näkemästä tuota miestä lausui hän, osoittaen
Grymiä.

Tämä lamautui kuin ukkosen nuolesta ja muuan palvelevista veljistä
saattoi Cecilian hänen huoneeseensa.

Epätoivon lannistamana vaipui Cecilia maahan, hän ei enään voinut
ajatella, elämän ja kuoleman sekainen horrostila oli hänet vallannut.
Häntä niin väsytti, hän niin halasi pois tästä elämästä.

Tuota tilaa kesti tuntikaudet. Äkkiä hän kuuli hiljaisen koputuksen,
joka sai hänet liikahtamaan.

-- Luukulle! kuiskasi jokin ääni. Hän nousi ja laahautui luukulle.

Siinä oli taaskin lastu kirjoituksineen: "Ingiald valvoo!"

Ensin ei hän ymmärtänyt siitä mitään. Hänen kohtalonsahan on
määrätty, kukaan ei voi sitä muuttaa; hänet poltetaan roviolla;
rovioa jo rakennetaan, se näkyy varsin hyvin hänen ikkunaansa, miehet
kuljettavat sinne hirsiä, ne asetetaan neliskulmaan, väliin pannaan
varpuja, ja kun rakennus on tullut monen kyynärän korkuiseksi, niin
asetetaan poikkipäin kuusia ja niiden päällä tulee hänen seisoa,
jotta kansa oikein näkisi, miten kerettiläisnainen palaa.

Pienempää kelloa oli koko päivän soitettu, jotta ympäristön
asukkaat saisivat tietää, mitä huomispäivänä tapahtuisi. Huomenna
piti molempien kellojen sitte soittaa kansa kokoon. Miehiä, naisia
tulee joukottain; he riemuitsevat hänen kärsimyksistään ja kiroavat
hänet... ja tuossa sanotaan, että "Ingiald valvoo"... Ei hänen
onneaan, sillä hänet poltetaan roviolla sekä nuorten että vanhojen
iloksi.

Ja taas vaipui Cecilia permannolle entiseen horrostilaansa, mutta
lastu oli jäänyt hänen käteensä.

-- Ingiald valvoo, kuiskasi hän vaistomaisesti. Ja hänen sekavien
ajatustensa pimeyteen välähti äkkiä ikäänkuin valo ja ajatukset
rupesivat selviämään ja käymään itsetietoisiksi.

Entä jos Ingiald oli keksinyt pelastuksen mahdollisuuden? Miksi
hän muuten olisi kaksi kertaa lähettänyt sanan?... Cecilia paineli
päätään käsiensä välissä.

-- Jumala, valaise järkeäni!

Samassa kuuli hän että ruoka työnnettiin sisään.

Pitikö hänen syödä?... Kyllä, hänen täytyy koettaa pysyä reippaalla
mielellä, ehkä Jumala tahtoo käyttää häntä johonkin.

Ja hän rukoili niinkuin ihminen rukoilee tietäessään, että hän
seuraavassa hetkessä astuu sen tuomarin eteen, joka tutkii sydämet ja
munaskuut.

Hän rukoili niinkuin David oli rukoillut Isäänsä: "Herra, sinä olet
minun lohdutukseni ja minun apuni, sinun kanssasi en pelkää mitään;
sinä voit minua suojella, jos tahdot."

Kuolemanpelko lakkaa samassa hetkessä, jolloin ihmiselle on
selvennyt, että hän kädessään kantaa elämän portin avaimen, sekä että
todellinen elämä alkaa vasta sitte, kun olemme päässeet sen portin
läpi. Cecilia oli kärsinyt niin paljon, hän oli niin syvällisesti
tutkinut elämän tärkeimpiä kysymyksiä, että hän voitettuaan ensi
kauhistuksensa, pelotta saattoi katsoa tuota kalpeaa sanansaattajaa
kasvoihin; ainoastaan polttaminen häntä peloitti, mutta sitte
muistui hänen mieleensä, miten pyhät marttyyrit itse olivat astuneet
polttoroviolle, ja hän päätti tehdä niinkuin hekin.

Mutta jos Jumala tahtoo, että Ingiald hänet pelastaa... jos hänen
miehensä elää ja etsii häntä... niin saako hän heikkoudessaan tehdä
tyhjäksi heidän tarkoituksensa?... Pois se! Jumala tahtoo, että hänen
pitää olla valmiina sekä kuolemaan että elämään. Ja hän noudattaa
Jumalan tahtoa hänen mahtavalla avullaan.

Hän nousi ja veti esiin lautasen.

Sen vieressä oli pieni pullo, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Juo!"

Taaskin Ingiald! Miten hän pääsi luostariin?

Viini oli hyvää ja voimakasta ja Cecilia päätti säästää puolet
huomiseksi.

Hän söi ja joi, pani sitte levolle ja nukkui sikeään uneen.

Kavioiden kapse, melu ja huudot hänet herättivät; äkkiä luuli hän
kuulleensa äänen... tuliko se taivaasta? Luostariportit aukenivat,
sitte vaikeni kaikki; mutta luostarin huoneissa valvottiin aamuun
asti.

Hänen entinen tuskansa tuli takaisin; turhaan hän rukoili, lepo ei
tahtonut palata... päivä ei vielä ollut koittanut, kun hän nousi
ja pukeutui... hän oli niin levoton, että rinta tuntui olevan
repeämäisillään... se ei ollut kuolemanpelkoa, se oli jotakin
muuta, jotakin uutta, hän ei tietänyt mitä... Tuo meluko ulkona sen
matkaansaattoi?

Tuntui siltä kuin suuria hirsiä olisi vedätetty. Eikö rovio vielä
ollut tarpeeksi suuri?

Kun päivä vihdoin rupesi valkenemaan, näki hän, että toista rovioa
rakennettiin kappaleen matkan päähän toisesta.

Täällä poltetaan siis vielä joku toinen... kuka, kuka se mahtaa olla?

Kansaa saapui paikalle joka taholta, tuli miehiä, naisia, lapsia, ja
jokainen tuuppautui niin likelle kuin suinkin.

Tuontuostakin kuuli hän naurua ja puhetta, tai kirouksia. Mutta
pääsävelenä laulussa oli uteliaisuus.

He olivat tulleet hänen tähtensä, häntä näkemään, häntä koskivat nuo
kiroukset, hänet poltetaan roviolla... Jumala häntä armahtakoon!

Ja Cecilia lankesi polvilleen ja rukoili hartaammin kuin koskaan
ennen; hän ei rukoillut yksin itsensä, vaan tuon toisenkin puolesta,
joka oli tuomittu kuolemaan samalla kamalalla tavalla... onko hän
mies vai nainen? Onko hän tehnyt saman rikoksen? Säälin tunne valtasi
hänen sydämensä ja hän ajatteli tuota toista enemmän kuin itseään.

Tiedämme, että Grym karkoitettiin Cecilian näkyvistä tavalla, joka
oli omiaan luostariveljissä herättämään epäilystä hänen salaisista
tarkoituksistaan Ceciliaan nähden. Tosin ei hän senkautta suinkaan
alentunut luostariveljien silmissä, mutta Grymiä raivostutti Cecilian
rohkeus: asettaa hänet samalle asteelle noiden kurjien munkkien
kanssa, joita hän sydämensä pohjasta halveksi!

Samassa tuli muuan talonpoika häntä puhuttelemaan ja kertoi, että
joku ratsumies kovasti oli tiedustellut Peder Grymiä ja aikonut
luostariin.

-- Missä hän on?

-- Meillä tuvassa... Tahtoo olla yötä.

-- Tiedätkö kuka hän on? Sitä mies ei tietänyt.

Kuka se mahtoi olla? Talonpojan puheesta oli Grym luullut voivansa
päättää, ettei hän matkustellut hyvissä aikeissa. Ja tämä aika oli
kaikille vieraille tuiki sopimaton.

Hetkisen mietittyään heitti Grym pari vahvaa köyttä talonpojan
käsivarrelle, antoi portinvartialle käskyn ja läksi talonpojan kanssa
matkaan.

Heidän saapuessaan mökille oli jo yö ja vieras makasi olkilyhteen
päällä tuvan lattialla.

Miekan hän oli riisunut vyöltään ja asettanut seinää vastaan.

Ensi työkseen otti Grym sen siitä ja sitoi sitte talonpojan avulla
nukkuvan kädet; hän teki sen niin taitavasti, ettei vieras herännyt
ennenkuin hänen oli mahdoton päästä vapaaksi.

-- Mitä tämä merkitsee? huusi hän. -- Miksi minä olen köysissä?

-- Sano ensin asiasi, poikani, puhui Grym, katsellen häntä tyynellä
hymyllä.

-- Oletteko te Peder Grym?

-- Lienenpä kuka tahansa, niin voitte huoleti uskoa minulle, mitä
teillä on hänelle sanomista.

-- Irroittakaa ensin kirotut siteet; saatte vielä kalliisti maksaa,
että olette sitoneet kuninkaan upseerin.

-- Hänkö teidät on lähettänyt?

-- On ja ei, huusi upseeri, joka nyt vihdoin oli päässyt jaloilleen.

Grym väistyi pelästyneenä syrjään ja loi katseensa oveen.

-- Niin, sinä olet juuri se ilkiö, jatkoi vieras, -- en tosin ikinä
ole nähnyt konnankasvojasi, mutta juuri tuollaiset ne mahtavat olla!
ja hän karkasi munkkia vastaan.

Silloin kävi talonpoika takaapäin häneen käsiksi ja kaatoi hänet
olkilyhteelle.

-- Hyi sinua, kotirauhan rikkoja!

Häpeillään kääntyi talonpoika poispäin ja teki ristinmerkin.

-- Missä on vaimoni, Cecilia raukkani? kysyi vieras. Grymin silmät
välkähtivät.

-- Olette Olavi Tyste, lausui hän hitaasti, ikäänkuin hyväellen
sanoja.

-- Kapteeni kuninkaan henkivartiastossa; vapauttakaa minut paikalla,
oman itsennekin tähden.

-- Katsotaanhan nyt, vastasi Grym.

Ovi oli samassa auennut ja useita luostaripalvelijoita astunut sisään.

-- Voi Herran ihmettä! huusi munkki voimakkaalla äänellä. -- Tässä
näette miehen, joka vietteli ja raiskasi sen naisen, joka huomenna
poltetaan roviolla. Hänet on lähetetty tänne kärsimään samaa
rangaistusta kuin hänen rikoskumppalinsa! Viekää hänet kiireesti
luostariin. Siellä laulamme sitte Deus glorian.

Tyste hämmästyi tästä kaikesta niin, että hän vastustamatta nousi
hevosensa selkään ja antoi kuljettaa itsensä luostariin.

Vasta kun portit avautuivat, selveni hänelle äkkiä, mikä kohtalo
häntä odottaa ja silloin pääsi häneltä huuto, joka tunki Cecilian
korviin.

Kun hän sitte tunsi ympärillään luostari-ilman ja ajatteli, että
Cecilia jo kauvan oli hengittänyt sitä, sekä että he huomenna näkevät
toisensa vain liekkien keskeltä, saamatta edes kuolla sylitysten,
niin lamaantui hänen mielensä ja hän purskahti katkerasti itkemään,
ikäänkuin sydän olisi ollut särkymäisillään.

Pian alkoivat kellot soida.

Oli jo täysi päivä.

Ahneen joukon silmät olivat tähdätyt luostaria kohti.

-- Eivätkö ne jo pian tule?

-- Me raukat saamme seisoa täällä vilussa.

-- Sitä kuumempaa on sitte heillä.

Tuollaisia huudahduksia kuului raa'an naurun seasta.

Sillaikaa oli tornin sali kokonaan muuttanut muotoa; musta vaate oli
otettu pois seiniltä ja pöytä, jolla kuolon symboolit eilen olivat
levänneet, oli tänään täynnä pulloja ja maljoja.

Täältä saattoivat hurskaat isät vapaasti katsella kamalaa näytelmää,
jonka he kirkon kunniaksi ja kansan virkistykseksi olivat panneet
toimeen ikkunoiden edessä.

Täällä saattoivat he uneksia elävänsä niinä aikoina, jolloin papit
olivat kaikkivaltiaat ja kuninkaat vapisivat heidän vihaansa.

Moni heistä pelkäsi itse asiassa kuningasta. Luostarissa oleskeli
kaksi munkkia Tukholman benediktiläisluostarista sekä muuan
pauliiniluostarin johtaja Länsigötlannista, kaikki karkulaisia; mutta
täällä sisämaassa eivät he pelänneet mitään, täällä he saattoivat
mässätä niinkuin muinoin, ja kun he nyt istuivat pöydässä täysien
maljojen ääressä, niin unohtuivat veljellisessä sovussa kaikki huolet
ja täysin siemauksin nauttivat he elämän iloa.

Viinin vaikutus oli erinomainen ja pian kuului tornikamarista
äänekästä riemua.

Silloin alkoi kuolinkello soida.

Sen pitkät, kumeat äänet tunkivat kauvas ympäristöön.

Seurue tornikamarissa tyhjensi ensin maljansa ja teki sitte
ristinmerkin.

Jo alkoivat palvelevat veljet luostaripihalla veisata katumusvirttä.

Ja siihen yhtyi muutamia ääniä ihmistungoksesta.

Nyt aukenivat suuret portit.

Vasemmalta tuli munkki, kantaen mustalla harsolla peitettyä
krusifiksia.

Häntä seurasi Cecilia.

Musta puku sujui kaulasta alas asti hänen ympärillään. Hiukset olivat
hajallaan hartioilla.

Hän oli kalman kalpea.

Mutta levoton katse haki toista pahantekijää.

Hänen perässään asteli kaksi palvelevaa veljeä, tarkasti seuraten
hänen liikkeitään.

Nyt avautui myöskin oikeanpuolinen luostariportti ja munkki, kantaen
krusifiksia, astui esiin.

Häntä seurasi Tyste, köysiin sidottuna.

Cecilia päästi haikean huudon ja tahtoi karata häntä vastaan.

Mutta hänen hartioilleen laskeutui vankka käsi, joka miltei painoi
hänet maahan.

Tyste katseli häntä äänetönnä.

-- Cecilia!

-- Tyste!

Noihin sanoihin mahdutettiin koko heidän sielunsa; siinä oli
voitonriemua ja kamalinta tuskaa.

Munkit olivat väistyneet syrjään tehdäkseen tietä, ja katseet
toisiinsa tähdättyinä kulkivat vangit kuolemaan.

Grym oli istuutunut molempien rovioiden väliin; hän antoi pyöveleille
käskyjä ja yhtyi tuontuostakin munkkien hoilottaviin katumusvirsiin.

Hän kävi niinikään kiinni Cecilian käsivarteen, taluttaakseen häntä
ylös rovion portaille.

Cecilia totteli paikalla, empimättä, miltei vaistomaisesti.

Kuni naulattuna viipyi hänen katseensa hänen rakkaansa kasvoilla. Hän
näki hänen säpsähtävän ja sitte äkkiä, vaimoansa silmäellen, nousevan
portaille.

-- Sitokaa heidät lujasti kiinni! huusi Grym, osoittaen paaluja ja
niihin kiinnitettyjä köysiä.

Cecilia tunsi jo karkeiden köysien kiertyvän käsivarsiensa ja
kaulansa ympäri.

Silloin tunki voimakas ääni läpi ihmislauman:

-- Älkää koskeko heihin!

Taajat katsojajoukot jakautuivat ja mies, päätä korkeampi kuin kaikki
muut, tunki eteenpäin läpi tungoksen, joka vapaehtoisesti väistyi
tieltä.

-- Se on Ingiald!

-- Mitä hän täältä hakee?

Omituinen levottomuus kuvastui vanhuksen tavallisesti niin jäykillä
kasvoilla. Päästyään munkkien joukkoon, jotka likinnä ympäröivät
uhrejaan, työnsi hän voimakkaalla liikkeellä heidät syrjään ja
seisahtui Grymin taakse.

Tämä tahtoi itse olla sitomassa Tysteä roviolle.

-- Konna! kuuli hän äkkiä takaansa ja väkevä koura tarttui hänen
käsivarteensa. Hän kääntyi ja näki silloin vastustajansa niin
uhkaavana, että hän aivan pelästyi, Ingiald miltei viskasi hänet
suureen munkkijoukkoon.

Silloin tuli hän taas täyteen tajuntaan ja rupesi kovalla äänellä
huutamaan kostoa.

Munkit kirkuivat, että syyllinen on otettava kiinni, huutoon yhtyivät
katsojat ja pian oli heidän joukkonsa kuin aaltoileva ihmismeri,
jossa toinen tuuppi toistaan.

Likenevän rajuilman lailla rupesi heidän riveistään kuulumaan
napinaa, sillä vihittyä pappia oli loukattu, pappia, joka lisäksi oli
taalainjunkkarin mahtava ystävä.

Oli Ingialdkin tosin vaarallinen mies, jokainen pelkäsi häntä,
mutta nyt kun oli koossa näin paljon väkeä, niin häntä toki uskalsi
vastustaa, koskei hän tahtonut suoda kansalle näytelmää, jota se
halusi nähdä.

Joukko raakoja, puolihumalaisia miehiä korotti jo kirveenteriä häntä
vastaan.

Naiset katselivat vankiraukkoja ja heltyivät itkemään.

Mutta Ingiald seisoi tyynenä, liikkumattomana. Tavattoman pitkä kun
oli, näki hän koko joukon, ja koska kaikkien silmät tänä hetkenä
tähtäsivät vuoroin häneen, vuoroin vankeihin, jotka olivat kiinni
paaluissa, niin hän katseellaan ja ryhdillään hallitsi koko joukon.

Grym oli kerännyt ympärilleen useita aseellisia miehiä.

-- Mitä te laiskurit vitkastelette! huusi hän. -- Rovio palamaan ja
polttakoon tuli pahantekijät! Jos ukko rupeaa vastustamaan, niin
viskatkaa hänetkin liekkeihin. Senkin syntinen rahjus, olisi jo
aikoja sitte ansainnut kerettiläiskuoleman!

Ingiald oli mielenliikutuksissaan kuolonkalpea. Valkeat hiukset
nousivat pystyyn hänen päässään ja jymisevällä äänellä huusi hän:

-- Seis, Herran nimessä! Pyövelit joutuivat epäilyksiin.

Tyste ja Cecilia olivat kääntäneet ajatuksensa pois maailmasta. He
eivät enään tietäneet, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Mutta kansanjoukossa oli syntynyt napina.

Toiset itkivät ja vaikeroivat.

Tornin ikkunoihin ilmestyi munkkien päitä, punaisia, kiiltäviä
naamoja, jotka vaihteen vuoksi tarvitsivat tärisyttäviä näytelmiä.
Munkit kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät viivytystä; sitte he
saadakseen ajan kulumaan tyhjensivät pari pikaria lisää, kunnes
puolihumalaisina vaipuivat paikoilleen ja pää käsivarsien varassa
pöydällä jäivät odottamaan, että toiset heidät herättäisivät, kun
hetki tuli, kun nimittäin rovio sytytettäisiin.

-- Lyökää maahan ne kurjat pelkurit! Vanha noita on heidät loihtinut!
huusi Grym.

Mutta kukaan ei liikkunut paikalta.

-- Tänne soihtu, niin viritän itse tulen Jumalan kunniaksi! mylvi
Grym taas.

Joukko aseellisia miehiä ryntäsi nyt Grymin johdolla esiin.

-- Seis! huusi Ingiald. -- Älkää herjatko Kaikkivaltiaan nimeä!
Tuomio ei kuulu tänne, sillä syyttömien ei tule kärsiä; vaan tuonne,
luostarinne yläpuolelle kerääntyvät uhkaavat pilvet. Jumalan tuomio
koittaa... rangaistuksen salama sattuu syylliseen... Langetkaa
maahan -- rukoilkaa, rukoilkaa! Kaikkivaltiaan rangaistus kutsuu
parannukseen!

Niinkuin profeetta vuorilla rukoili Jumalan rangaistusta
vihollisille, niin Ingialdkin, katse tähdättynä taivasta kohti ja
ojennetuin käsivarsin, seisoi keskellä kansanjoukkoa.

Useat olivat langenneet polvilleen; kaikkialla vallitsi kuolon
hiljaisuus ja kaikki suuntasivat peljäten ja odottaen katseensa
luostariin.

Grymiinkin oli pelko tarttunut, hän seisoi liikkumattomana, vavisten.

-- Mitä ne siellä sanovat? kysyi pauliinilaisluostarin johtaja ja
kumartui ulos akkunasta.

-- Minä en kuule sanaakaan.

-- He katsovat kaikki tänne; eiväthän he vain tarkoittane meitä?

-- Ei suinkaan. Me saamme olla rauhassa. Samassa laskeutui ikäänkuin
musta kuolinvaate vanhan luostarirakennuksen päälle ja sitä seurasi
salamanisku; kolme neljä salamaa perätysten ja sitte kamala jyrähdys.
Torni kohosi ensin ja sirpaleita, ihmisten käsiä, jalkoja ja päitä
sinkoili ilmassa.

Oli kuin maanjäristys olisi tärisyttänyt koko rakennusta, muurit
kaatuivat nurin, räiskähdellen tunkivat liekit sisään ovista ja
ikkunoista... kiviä, pullon sirpaleita lenteli aina roviopaikalle
asti. Vielä kerran kuului kamala räjähdys, sitte sortui koko suuri
rakennus läjään.

"Voi"-huuto pääsi kokoontuneen kansan huulilta.

Kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan.

-- Herra varjelkoon! huusivat toiset.

-- Tämä on Jumalan tuomio, vastasivat toiset.

-- Nyt olette vapaat, kuiskasi Ingiald Tystelle ja Cecilialle; hän
nousi kiireesti roviolle ja päästi ensin Cecilian, sitte Tysten
siteet. -- Seuratkaa minua, jatkoi hän. -- Jumala on kanssamme ja
varjelee meitä tulevaisuudessakin.

Mutta Cecilia oli voimattomana vaipunut maahan. Tyste nosti hänet
käsivarsilleen ja seurasi vanhaa Ingialdia.

Kukaan ei huomannut heidän katoamistaan, jokainen ajatteli ainoastaan
luostarin kamalaa häviötä, jota ei kukaan voinut selittää muuksi kuin
Jumalan tuomioksi.

Ingiald vei turvattinsa Jotnisteeniin. Hän tiesi, että he siellä
vahvojen muurien sisäpuolella ovat suojassa.

Mutta ennenkuin he ehtivät perille, saavutti heidät pieni musta
veitikka.

-- Vienkö minä sanaa, isä Ingiald?

-- Oletko vihdoinkin täällä, Aatami?

-- Oletteko tyytyväinen minuun?

-- Pelkäsin kadottavani sinut.

-- Ei mitään hätää! Kului hyvän aikaa, ennenkuin sain langan
syttymään.

Jotnisteenissa otettiin heidät avosylin vastaan.

Olavi Olavinpoika vakuutti, että lähinnä linnoituksen puolustusta,
oli tämä suurin ilo, mikä hänelle saattoi tapahtua.

Mutta Cecilian voimat eivät olleet kestäneet ääretöntä jännitystä.

Monta päivää häälyi hän elämän ja kuoleman välillä. Tyste poistui
tuskin hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä, ja vaikka kuoleman
enkeli jo raoitti ovea, väistyi se, nähdessään sairaan kirkkaan hymyn.

Seuraavana päivänä lähetettiin ratsumies viemään kuninkaalle sanaa
tapahtumasta; Aatami seurasi häntä.

       *       *       *       *       *

Jätimme kuninkaan Svärdsjöhön. Siellä, niinkuin muuallakin, oli kansa
paikalla nöyrtynyt, katunut ja luvannut parannusta. Tuntui melkein
siltä kuin Kustaan pelkkä näyttäytyminen jo olisi saanut kaikki sumut
ja epäilykset haihtumaan.

-- Minua haluttaa, sanoi hän, -- lähteä Isalaan, sillä siellä on
näiden viime aikojen levottomuuksien varsinainen kehto.

-- Mutta eikö joku toinen? kysyi Juhana Turenpoika.

-- Ei ystäväni, olen siellä sitäpaitsi kuin kotonani ja minulla on
siellä sekä ystäviä että vihollisia.

-- Aarent Pietarinpoika ei enään ole vaarallinen.

-- Missä hän on?

-- Vankeudessa Jotnisteenissa.

-- No, sitte saa kavaltaja pian tuomionsa.

-- Siitä tulee hyvä läksy.

-- Niin minäkin luulen. Jumala tietää, että minä mieluummin antaisin
anteeksi kuin rankaisisin; mutta pehmeys enemmän kehittää kuin estää
rikoksia.

-- Sen jo näimme Taalaissa.

-- Otamme mukaan ainoastaan pari tuhatta miestä; muut saavat mennä
Helsinglantiin ja odottaa minua siellä; emme viivy kauvan.

Päälliköt saivat nyt käskyt; valtioneuvoksista ei kuningas ottanut
mukaansa kuin Juhana Turenpojan ja Måns Bryntenpojan. Muut saivat
lähteä Helsinglantiin.

He kulkivat Dal jokea pitkin. Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella.

-- Nytpä minä johdatan mieleeni, mitä kaikkia ajattelin, kun kerran
jalkaisin astelin tätä tietä.

Ja sitte hän seurueelleen kertoi seikkailuistaan.

-- Täällä niinkuin kaikkialla, sanoi Juhana herra.

-- Olet oikeassa. Rättvikissä olivat lyömäisillään minua kirveellä
päähän, kun silitin kaunista tyttöä poskelle. Hän itse minut sitte
pelasti.

-- Hän ei jäänyt palkatta, puuttui puheeseen Måns Bryntenpoika.

-- Minä luin sulhaselle lakia ja lupasin etten ikinä enään iske
silmääni tyttöön.

-- Kaikkia lupauksia ei tarvitse pitää.

-- Mutta minä olen pitänyt sen niin täydellisesti, etten sitte enään
koskaan ole rakastunut kehenkään.

-- Miksette, jos saan kysyä?

-- Luulenpa totisesti siksi, ettei minulla ole ollut aikaa.

-- Ehkei myöskään halua, sanoi Juhana.

-- Olet oikeassa. Minä en mielelläni heittele pois hetken tunteita;
ne jäävät sitte kuihtuneina kukkasina tiellemme ja ryöstävät meiltä
iloisen uskon tuoreisiin ruusuihin, joista yhden tahtoisimme omistaa
ikiomanamme.

-- Niin, Måns Bryntenpoika, yhden ainoan. Tahdotko sinä useampia?

-- Mieluinten aina uuden, kun tulen uuteen paikkaan.

-- Ja tyhjän kodin?

-- En, teidän armonne, täyden!

-- Sinä olet parantumaton!

-- Pitäähän ihmisellä aina olla joku vika. Ja minun vikani on, että
palavasti rakastan kaikkia kaunottaria.

-- Menestykselläkö?

-- Ehkä.

-- Entä kunnioitus?

-- Heitäkö kohtaan? No, myönnän, ettei se ole suuri.

-- Entä itseäsi kohtaan?

-- Voinhan suoda anteeksi heikkouteni synnit, mutta kunnioittaa niitä
en voi.

-- Suvaitkaa katsoa, teidän armonne; tuolla tulee kaksi miestä saman
hevosen selässä, sanoi Juhana Turenpoika.

-- He näkyvät vaihtaneen päitä, huomautti Måns herra, -- suuremman
miehen pää sopisi paremmin pienemmälle.

Kuningas ei vastannut. Tarkkaavasti katseli hän tulevia.

Samassa seisahtui hevonen. Pieni mies hypähti kiireesti alas ja
juoksi ratsastavia vastaan.

-- Eläköön kuningas Kustaa Eerikinpoika! huusi hän, heiluttaen
lakkiaan.

-- Aatami, sinäkö! huudahti kuningas iloisesti ja pidätti
hämmästyneenä hevosensa.

-- Kustaa herra! nyyhkytti kääpiö.

-- Mistä sinä tulet?

-- Jotnisteenista, herra kuningas.

-- Elääkö Ingiald?

-- Kyllä, hän on myöskin siellä.

-- Hyvä. No minne sinä olet matkalla?

-- Etsimään kuningasta.

-- Nyt olet löytänyt hänet. Sanoppas nyt, onko siellä likeisyydessä
jotakin varakasta talonpoikaistaloa?

-- Kyllä, tuolla mäen alla.

-- Sitte jäämme sinne yöksi ja sinä tulet mukaan, Aatami. Eikö niin?

-- Minun täytyy ensin ottaa kiinni muuan otus.

-- Jänis vaiko kettu? kysyi Kustaa nauraen.

-- Puoleksi kettu, puoleksi susi, vastasi Aatami, -- mutta minä en
yksin saa sitä kiinni.

-- Mikä eläin se sitte on?

-- Sen nimi on Peder Grym.

-- Oletko sinä nuuskinut hänen jälkensä? kysyi Kustaa.

-- Kyllä, hän on kätkössä tuolla metsän laidassa; ammuin häntä
nuolella jalkaan, joten hän nyt odottaa minua.

-- Totisesti, Aatami, minä kirjoitan sinut armeijaani! Ota mukaasi
niin paljon miehiä kuin tahdot.

Kuningas kutsutti luokseen kaksi upseeria henkivartiastostaan ja
käski heidän seurata Aatamia sekä täsmällisesti täyttää hänen
käskynsä. Plutoona sotamiehiä sai käskyn lähteä mukaan, ottaa kiinni
Peder Grymin ja sitte heti palata Tukholmaan, jossa Peder Grym oli
säilytettävä vankeudessa, kunnes kuningas palaisi.

Retkikunta lähti paikalla liikkeelle.

-- Hän saa yksin aikaan enemmän kuin kaikki vakoilijani, virkkoi
kuningas.

-- Lystikäs veitikka! sanoi Måns herra.

-- Hän onkin suosikkini, vastasi kuningas.

-- Uskallanko kysyä miltä ajoilta asti?

-- Ajoilta, jolloin emme me, minä ja te, Måns Bryntenpoika, vielä
olleet tututkaan.

-- Silloin minä kadehdin häntä.

-- Siihen ei sinulla ole syytä; hän ei koskaan voi tulla
kilpailijaksesi.

-- Voipa kyllä, teidän armonne suosion etsimisessä.

-- Sano mieluummin: luottamukseni löytämisessä; Aatamin ajatukset
eivät hajaannu niin monelle eri taholle.

-- Ja hän on sentään niin kauvan ollut herrastaan erossa.

-- Minä en tähän asti ole ollut hänen herransa; hän on palvellut
minua uskollisena ystävänä.

-- Ai, siellä Tanskassa varmaankin? kysyi herra Måns. Kuningas
punastui hiukan.

-- Niin, Tanskassa, sanoi hän äänellä, joka heti katkaisi keskustelun.

Oli saavuttu suurelle, hyvin rakennetulle talonpoikaistalolle.
Pihassa seisoi joukko miehiä ja useita olkikuormia, jotka melkein
sulkivat kapean tien.

-- Hävyttömät! huudahti herra Måns.

Mutta kuningas ratsasti hiukan edelle ja kysyi, saako talosta yösijaa.

-- Oletko sinä herrasmies, kun kysyt sitä? vastasi muuan miehistä. --
Herrasväet tavallisesti ottavat lupaa kysymättä, jollen väärin muista.

-- Me tahdomme rehellisesti maksaa.

-- Sekään ei kuulu tapoihin. Nyt suuttui Kustaa.

-- Pois tieltä, komensi hän ja ratsasti niin likelle miestä, että
tämä oli kompastumaisillaan. Mutisten vetäytyi hän syrjään.

-- Herranen aika, kuinka siellä tulee paljon sotamiehiä! huusi muuan
nainen, juosten ulos talosta.

-- Taitaapa tulla itse kuningas! huusi toinen, astuen hänen perässään.

-- Taidattepa itse parhaiten tietää sen asian, sanoi mies
muuttuneella äänellä ja kääntyi Kustaan puoleen.

-- Kyllä se niin on, sanoi kuningas ja meni tupaan molempien
herrojensa seuraamana.

-- Ehkä te olette itse...? kysyi mies.

-- Olen kun olenkin.

-- Herranen aika! ja minä kun olin sellainen lärppähuuli!

-- Ota nyt tästä kerrasta oppia ja pidä toisen kerran suu kiinni.

-- Entä kuinka tältä kerralta sitte käy?

-- Et saa tulla näkyviimme; muista, jatkoi kuningas ankarasti, --
ettemme kärsi tottelemattomuutta.

Ääneti luikki talonpoika tiehensä.

Tuvan sisäpuolella oli pieni huone, joka järjestettiin kuninkaalle ja
herroille.

Illalla palasi kääpiö miehineen. Hänet kutsuttiin paikalla kuninkaan
luo.

-- Näen kasvoistasi, että sinun on käynyt hyvin, sanoi hän.

-- Totta kai, herra Kustaa; kyllä hän ponnisteli vastaan, mutta ei
auttanut.

-- Onko hän nyt matkalla Tukholmaan?

-- Niinkuin kuningas käski.

-- Hyvä, Aatami, tästä minä pidän; mutta millä minä nyt sinut
palkitsen?

Aatami käänteli hämillään lakkiaan.

-- No, puhu pois suusi puhtaaksi!

-- En uskalla!

-- Rehellisen miehen ei tarvitse pelätä muuta kuin Jumalan ja
morsiamensa epäsuosiota. Morsianta sinulla kai ei ole?

-- Ei ole koskaan ollut aikaa hankkia.

-- Aivan niinkuin minulla, naurahti kuningas. Måns Bryntenpoika
nauroi sydämensä pohjasta ja Juhana Turenpojankin täytyi hymyillä.

-- Lausuppa nyt suoraan toivomuksesi.

-- Tahtoisin päästä henkivartiaston johtajaksi. Kaikki purskahtivat
nauruun.

Aatami katseli heitä kummastellen. Hän ei käsittänyt, mitä he
nauroivat.

-- Se on mahdotonta, virkkoi kuningas vihdoin, -- minun
henkivartiastoni kapteenina on jo muuan kunnon mies, Olavi Tyste,
vaikket sinä tunne häntä.

-- Tunnenpa, vastasi Aatami.

-- Ehkä sinä sitte voit kertoa minulle, missä hän nyt on! huudahti
kuningas vilkkaasti.

-- Kyllä. Jotnisteenissa.

-- No, hitto vieköön, hän myöskin? No, kai sinä sitte tiedät, onko
hän löytänyt kadonneen vaimonsa?

-- Hänkin on Jotnisteenissa.

-- Miten he sinne ovat joutuneet?

-- Ingialdin ja minun avullani.

-- Löysittekö sitte heidät molemmat eri tahoilta?

-- Kyllä. Molemmilla oli oma rovionsa.

-- Rovionsa! huudahti kuningas; -- aiottiinko heidät polttaa?

-- Kyllä, herra Kustaa; munkit olivat jo sitoneet heidät paaluihin.

-- No kuka heidät sitte päästi?

-- Ingiald, sillaikaa kun minä sytytin luostarin ja munkit palamaan.

-- Tämä on kuin satua, kerroppa selvemmin!

Ja Aatami kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme, kuinka hän oli
kantanut yhden ruutisäiliön tornin alle ja kaksi luostarikellariin
sekä sitte johtanut langat yhteen. Vihdoin hän ratkaisevana hetkenä
oli sytyttänyt ne tuleen.

-- Etkö sinä tietänyt, että siinä olisit voinut saada surmasi? kysyi
Måns Bryntenpoika.

-- Ingiald sanoo, ettei sellaisia pidä ajatella, kunhan vaan tekee
oikein.

Kustaa istui pitkän aikaa vaiti. Vihdoin hän mielenliikutustaan
hilliten virkkoi:

-- Kapteeninpaikka henkivartiastossani olisi sinulle liian halpa;
teen sinut uskotukseni; saat vapaan pääsön luokseni koska tahansa ja
minä kysyn sinulta neuvoa kaikellaisissa tärkeissä asioissa. Tosin
et saa polttaa munkkeja ja luostareja, mutta saat olla auttamassa
munkkeja ulos luostareista.

Aatami suuteli kuninkaan kättä.

-- Oletko nyt tyytyväinen?

-- Täytyy minun kai, vaan olisinhan minä mieluummin... vastasi Aatami.

-- Univormun tähdenkö? kysäisi Måns Bryntenpoika.

-- Niin, en kiellä sitä. Kuningas nauroi.

-- Sitte saat itse tilata univormun, josta oikein pidät.

-- Saanko sitte käyttää sitä joka päivä?

-- Et, ainoastaan juhlatilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi minun
häissäni.

-- Aiotko mennä naimisiin?

-- Kyllä, onko se niin kummallista?

-- Ei, onhan se niinkuin olla pitää.

-- Sinäkin taidat ajatella naimiskauppoja?

-- Kyllä.

Kustaa oli jo tekemäisillään hänelle kysymyksen, mutta hän ei
tahtonut eikä uskaltanut lausua sitä; sillä hän pelkäsi, että hänen
oma äänensä ilmaisisi hänet.

-- Hyvät herrat, sanoi hän sitte, -- varhain huomisaamuna lähdemme
Jotnisteeniin.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut odottamaton tapaus.

Tiedämme, että Aarent Pietarinpoikaa siellä pidettiin vankeudessa.
Omasta pyynnöstään sai Ingiald luvan käydä häntä katsomassa ja
Ingialdilta kuuli vanha ritari, joka synkän epätoivoisana odotti
kuolemantuomiotaan, että hänen tyttärensä elää ja oleskelee samassa
talossa, juuri pelastuneena häpeällisestä kuolemasta.

Uutinen koski häneen niin, ettei hän aluksi voinut sitä käsittää.

Sitte hän nöyrästi pyysi saada hänet nähdä, vaikkapa vain ainoan
kerran.

Silloin kertoi Ingiald, että hän on hengenvaarallisesti sairaana.

Nyt tahtoi ritari joka tunti tietää, miten hänen on.

Hänen hartaasta pyynnöstään kävi Tyste kerran hänen luonaan ja kertoi
koko heidän surullisen tarinansa alusta loppuun asti.

Sitte jätti ritari hänelle joukon papereita ja asiakirjoja, jotka hän
Olavi Olavinpojan välityksellä oli saanut tänne linnaan.

-- Kas tässä, sanoi hän; -- koko omaisuuteni kuuluu tyttärelleni ja
hänen puolisolleen.

Muutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara
jo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.

-- Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; -- ja koska rukoukseni
on kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua
hyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.

Vaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan
odottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja
Ingiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät
molemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat
pelastaa isän hengen.

Vihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi
salaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat
toistensa kaulaan.

Vanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän
niin julmasti oli kohdellut äitiä.

Cecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi
sydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.

Isä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä
juolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää
armoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.

Seuraavana päivänä tuli kuningas.

Senjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.

Cecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai
nyt viedä hänet kuninkaan luo.

Cecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti
sen.

-- Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva,
sanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.

Mutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä
ollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis
kärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen
morsiamen.

Kuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan
polttaa hiilensä.

Herra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat
ankarassa työssä.

Kustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut;
raunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja
kuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne
haudatuiksi siunattuun maahan.

Sitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa
oli pidetty.

Sotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski
määräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.

Käskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei
näkynyt yhtään elävää olentoa.

Silloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden
miekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla
tule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos
jokikisen nunnan.

Hänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä
avautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän
johtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.

-- Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan,
-- että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille
alamaisvelvollisuuksianne.

-- Teidän armonne!

-- Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen,
lausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.

Syvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa
olivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät
iskeytyivät kuninkaaseen.

-- Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut
kasvoillaan, kuiskasi herra Måns.

-- Arvelen, alkoi kuningas, -- että te niinkuin kaikki muutkin
luostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.

-- Olemme saaneet, vastasi abbedissa.

-- Oletteko te seuranneet niitä?

-- Emme.

Tuli haudan hiljaisuus.

-- Tiedättekö mikä rangaistus teitä odottaa?

-- Kyllä, teidän lakienne mukaan.

-- Ettekö te ole velvolliset niitä noudattamaan?

-- Me kuulumme katoliseen kirkkoon ja olemme antaneet uskollisuutemme
hänen pyhyydelleen paaville.

-- Mutta täällä ei paavilla ole mitään sanomista ja jos te tahdotte
jäädä tänne, niin teidän täytyy mukautua kuninkaan ja säätyjen
määräyksiin ja päätöksiin.

Mustat silmät olivat tähdätyt maahan.

-- Mitä siis tuomio säätää?

Abbedissan rinta kohoili kiivaasti, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

-- Mitä tuomio säätää? kysyi kuningas. Hänen hillityssä äänessään oli
sointu, joka sai abbedissan äkkiä nostamaan silmänsä.

-- Että me olemme karkoitettavat täältä, kuiskasi hän.

-- Jos ansionne mukaan toimisin, niin käskisin paikalla sotamiehiäni
ajamaan teidät pihalle, mutta armosta saatte itse vapaehtoisesti
lähteä.

-- Armoa, armoa! huusi koko joukko ja lankesi polvilleen.

-- Mitä te tahdotte?

-- Jäädä tänne palvelemaan Jumalaa ja auttamaan köyhiä, niinkuin
tähänkin asti! huusi abbedissa.

-- Ja kaikin mahdollisin keinoin koettamaan rikastua lähimmäisenne
kustannuksella; armottomat, sydämettömät te olette olleet;
avioliiton, jonka Jumala itse sääsi, olette te leimanneet melkein
rikokseksi. Pakollisen luostarilupauksen antaminen on teidän
silmissänne Jumalalle otollinen työ, mutta se, joka luopuu valheesta
noudattaakseen lakia, jonka Jumala itse istutti sydämeemme, se on
tehnyt rikoksen, joka ainoastaan tulella voidaan sovittaa. Taivaan
rangaistus teitä kohtaa sen tähden, että jätitte tuon ihmisraukan
pyövelin käsiin.

-- Kirkon laki niin käskee, sopersi abbedissa.

-- Mutta ei Jumalan laki, huudahti kuningas. -- Tästälähin tahdon ja
käsken, että jokainen nunna vapaasti saa jättää luostarin.

Abbedissan laihoille kasvoille oli valunut helakka puna, mutta hän
hillitsi mielensä ja virkkoi:

-- Väkivallalla voitte meidät karkoittaa, mutta siitä olen varma,
ettei kukaan mene vapaehtoisesti.

-- Sen saa tulevaisuus osoittaa; voutini Olavi Olavinpoika valvokoon
tästälähin luostaria. Kerran kuukaudessa tulee hän tänne ja silloin
saa joka nunna kääntyä hänen puoleensa pyytämään apua, jos hän sitä
tarvitsee.

Abbedissa horjui niin, että muutamien nunnien piti tulla häntä
tukemaan.

Kustaa hymyili nähdessään, mikä liike oli syntynyt nunnien riveissä.

Mutta kun abbedissan pyörtymiskohtausta yhä jatkui, rupesi kuningas
epäilemään petosta ja virkkoi:

-- Toivottavasti sisar ymmärsi minut?

Abbedissa selitti viittauksilla, ettei hän osannut puhua.

-- No, sanoi kuningas, -- odotetaan. Sillaikaa voivat upseerini
tarkastaa luostaria ja minä puhuttelen nunnia.

-- Tahtooko joku sitä? huusi abbedissa, kääntyen nunnien puoleen.

-- Ei, ei, huusivat kaikki.

-- Sanokaa siis te, sisareni, heille, kun vouti tulee, että se on
kuninkaan tahto.

Abbedissa nyökäytti päätään.

-- Tahdon vastausta! huusi kuningas kiivaasti.

-- Teen mitä ikinä voin noudattaakseni teidän armonne tahtoa.

-- Sillä ehdolla te saatte asua täällä, mutta muistakaa, että se
riippuu kuuliaisuudestanne.

-- En tule unohtamaan ainoaakaan sanaa siitä, mitä teidän armonne on
puhunut.

-- Hyvä. Kuulkaa, arvelen että tässä joukossa on useita nuoria.

-- Teidän armonne, luostarissa ei lasketa ikävuosia.

-- Arvelen, että jokainen puolestaan sen kuitenkin tietää, ja että
moni sydämestään haluaa takaisin maailmaan, elämään hyödyllistä
elämää vaimona ja äitinä; tahdon sanoa teille kaikille: älkää antako
väärän häveliäisyyden estää itseänne katkaisemasta kahleita, jotka
mahtavat olla sietämättömät ja joilla totisesti ette palvele Jumalaa.

Heti sen jälkeen läksi kuningas seurueineen ja väkineen luostarista.

Måns Bryntenpoika vakuutti nunnajoukon liikkeiden kyllä todistaneen,
että siellä oli useita nuoria.

-- Varmaan moni vanhoistakin mielellään tahtoisi maailmaan takaisin,
sanoi Juhana.

-- Niin, ne joilla on ystäviä ja sukulaisia, lisäsi Kustaa, -- mutta
vallanhimoiset naiset pitävät enemmän luostareista, siksi että he
siellä ovat tilaisuudessa anastamaan itselleen valtaa.

-- Jos abbedissan valta ulottuisi luostarin ulkopuolelle... sanoi
Måns Bryntenpoika.

-- Niin emme elävinä pääsisi Jotnisteeniin, arvelet, sanoi kuningas
hymyillen.

-- Onneksi se jo häämöittää tuolta.

-- Näkyykö Cecilia rouvaa?

-- Ei, teidän armonne.

-- Kyllä sinä siinä suhteessa turhaan poltat hiiliäsi.

-- Onneksi ei mies ole mustasukkainen.

-- Hän luottaa häneen rajattomasti.

-- Nainen on heikko astia.

-- Mies on välistä vielä heikompi.

-- Myönnän kyllä, jos mies on rakastunut.

-- Ajatteleppas, jos hunnun takaa olisit keksinyt kaunottaren!

-- Silloin olisin hänet ryöstänyt; teidän armoanne on tosin
kiittäminen siitä, ettei se enään ole niin vaarallista, mutta panenpa
miekkani pantiksi, ettei siellä ollut kaunottaria.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Hän olisi varmaan sattumalta nostanut huntuaan; siksi lähden nyt
täältä ehein sydämin.

-- Minä luulin sen jääneen Cecilia rouvan luo.

-- Nyt hän saa sen kokonaan.

Pitkin pitäjiä oli kierrellyt tieto, että kuningas tahtoo puhutella
kansaa ja että sen määrättynä päivänä on kokoontuminen suurelle
tasangolle Jotnisteenin edustalla.

Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja
ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin
miehiin.

Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent
Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan
lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.

Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä
pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta
herättämään nukkuvaa karhua.

Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli
muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin
vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.

Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen
kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että
hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme,
suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan
mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa,
ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää
keikailemista... siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli
korviin saakka rakastunut.

Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven
taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä
enemmän... sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa... emme koskaan
eroa..." ja sitte seurasi suudelmia.

Måns Bryntenpoika hikoili... hän kuuli miehen äänen, mutta se oli
sangen harvapuheinen... Sellainen jörö, kun vaikenee!... Olisinpa
minä, niin...

Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.

Kuningas oli sattumalta yksin.

-- Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.

-- Kuka? mikä?

-- Tai oikeastaan hän pettää kapteeni Olavi Tystea, mutta aika jörön
tähden?

-- Cecilia rouvastako sinä puhut?

-- Niin, teidän armonne.

-- Ja sinä tarkoitat...

-- Että hänellä on rakastaja, siitä panen pääni pantiksi.

-- Sinä olet sekä kuullut että nähnyt väärin.

-- En, teidän armonne, olen asiastani varma, ja jos minä olisin hänen
miehensä, niin...

-- Ehkä se oli juuri hän.

-- Ei, olkaa hyvä ja katsokaa, tuossa hän seisoo pihassa keskellä
sotamiesjoukkoa, tyynenä kuin viilipytty, ja minä...! Hän iski
nyrkillä otsaansa, polki jalkaa maahan, ähki ja puhki ja käyttäytyi
kuin hullu.

-- Myönnän, että tämä asia suuresti loukkaa turhamaisuuttasi, nauroi
kuningas.

-- Onhan toki liikaa että aviomies ja kaksi rakastajaa yhtaikaa
ovat samojen muurien sisäpuolella, ja kyllä minä siltä kavaltajalta
naamarin riistän, kyllä minä näytän, että...

-- Tässä piilee joitakin salajuonia, sanoi kuningas. -- Kutsu Olavi
Olavinpoika tänne, mutta älä selitä mitään.

-- Teidän armonne voi luottaa minuun.

Olavi Olavinpoika seisoi kumartaen kuninkaan edessä.

-- Seuratkaa minua! Mene sinä edellä!

Kaikki kolme läksivät astumaan, herra Måns ensin.

-- Tässä, teidän armonne.

-- Ovi auki, käski kuningas.

-- Minulla... ei ole avainta, vastasi vouti kalveten.

-- Kenen käsiin te olette sen uskonut? kysyi kuningas ankarasti.

-- Cecilia rouvan käsiin.

Måns loi kuninkaaseen voittoisan katseen.

-- Mutta minä tahdon sisään!

-- Avatkaa, rouva Cecilia! huusi Olavi Olavinpoika.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Cecilia.

-- Kuninkaan nimessä!

Syntyi hetkisen hiljaisuus, sitte avautui ovi ja Cecilia polvistui
kuninkaan jalkain juuressa.

-- Armoa! pyysi hän, kädet ristissä.

Måns Bryntenpoika ei voinut katsoa kuin miestä, joka hänkin oli
polvillaan.

Kuningas ojensi kätensä Cecilialle ja nosti hänet ylös.

-- Sanokaa minulle ensin rikoksenne, lausui hän lempeästi ja astui
sitte likemmä miestä.

-- Mutta Cecilia oli ehtinyt ennen häntä ja kietonut käsivartensa
miehen kaulaan.

-- Armoa, armoa! pyysivät nyt molemmat.

-- Aarent Pietarinpoika! huudahti kuningas hämmästyneenä.

-- Isäni!

Kuningas loi hetkeksi katseensa herra Månsiin ja kääntyi sitte
polvistuvien puoleen.

-- Isänmaan kavaltaja! lausui hän ankarasti, kääntyi sitte ympäri ja
läksi kiirein askelin huoneesta.

Måns Bryntenpoika seurasi häpeillään. Kuningas oli koko päivän
harvapuheinen ja synkällä mielellä; hän puhutteli kääpiöä, mutta
tämä oli viettänyt vain yhden yön Jotnisteenissa ennenkuin hän läksi
kuningasta hakemaan, eikä siis tietänyt mitään Aarent Pietarinpojasta.

Päivällisaikaan tuli Ingiald. Hän oli kierrellyt pitkin pitäjiä
kuninkaan asioissa ja toi nyt tiedon, että jokainen saapuu, mikäli
terveys vaan sallii.

Nyt vasta kääntyi keskustelu Aarent Pietarinpoikaan, nimittäin
kuningas kysyi ja Ingiald vastasi.

Seuraavana päivänä piti kokouksen olla ja jo edeltäkäsin näytti
osanottajien luku tulevan suureksi.

Herroja ei tosin ollut paljon, sillä täällä ylämaassa oli vain
harvoja herrastiluksia, mutta sitä suurempi oli talonpoikien joukko.

Viime hetkessä antoi kuningas käskyn, että Aarent Pietarinpoika
vangittuna tuotaisiin ulos.

Tapansa mukaan puhui Kustaa kansalle ja tänään teki hän sen
niin voimakkaasti, että kyyneleet heruivat kuulijain silmiin.
Hän kysyi heiltä, luulivatko he todellakin hänen asemaansa
niin kadehdittavaksi, ettei hänellä saattaisi olla parempia ja
huolettomampia päiviä, jos hän eroaisi hallituksesta.

Epävarmoina katselivat he toisiinsa.

Sitte otti hän vertauksen perheenisästä, jolla on suuri perhe ja
paljon palvelijoita, joista jokainen tahtoo kulkea omaa tietänsä,
katsomatta yleistä parasta.

-- Miten sen isännän on meneteltävä? kysyi hän.

Nyt ymmärsi kansa ja jokainen myönsi kuninkaan olleen oikeassa ja
lupasi tulevaisuudessa parantaa tapansa.

-- Mutta täällä on meidän joukossamme muuan kavaltaja, sanoi Kustaa,
-- jonka rikos on sitä suurempi koska hänellä olisi pitänyt olla
enemmän järkeä kuin teillä; ja nyt tahdon kuulla, mitä te hänestä
arvelette.

Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi
kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki
ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.

Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.

-- Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.

-- Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?

-- Ei, ei!

-- Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni
hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä
on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana
velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.

Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet
irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.

-- Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, -- tyttärenne saa tästälähin
vastata teistä.

Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä
katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka
sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa
_kuningas_ Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja
Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille
menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle
kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa
Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän
kuninkaakseen.

Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen;
sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten
virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.

Luostarin valvojaksi asetti hän Olavi Olavinpojan sijaan Tysten,
koska tämä hyvin tunsi paikkakunnan olot. Sitte lausui hän
sydämelliset jäähyväiset ja läksi Helsinglantiin.

Måns Bryntenpoika kysyi, Cecilia rouvan tähdenkö kapteeni Tysten piti
jäädä Isalaan.

-- Sinun tähtesi myöskin.

-- Teidän armonne luulee siis...

-- Että sinä, niinkuin Jotnisteenissa, hänen tähtensä tekisit monta
hullutusta ja monasti loukkaisit meidän arvoamme.

Gestriklannissa piti kuningas vielä maakäräjät, huhtikuussa hän
Upsalan kautta tuli Tukholmaan. Silloin tutkittiin Peder Grymin asia;
hänet tuomittiin mestattavaksi ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Sitte seurasi hiukan levollisempi aika, mutta pitkäikäiseksi se ei
tullut.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA I: RUOTSIN VAPAUTTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.