The Project Gutenberg eBook of Seitsemän: Titanic-novelleja, by Aino Kallas

Maailman-ajatus.
Luomakunnan huuto.
Seitsemän.
Filemon ja Baukis.
Jumalan jalka.
Olemattoman odotus.
Johannes Sarkan uni.

MAAILMAN-AJATUS.

Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamatta kahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi, luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, ja hänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaen käskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kuten olisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanut johdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisen rauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.

He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia, siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville. Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti, ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.

He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa, senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan, jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien vieraitten vaimojen käsiin.

Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen. Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat hukkuvat tänä yönä.

Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti viheriän lyhdyn valossa.

Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä on lyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto, niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla, ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.

Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat kysymykset: "Montako teitä on?" "Mikä on numeronne?" Ja kokki vastasi heidän kaikkien puolesta: "Vene on täpötäynnä!" Ja hetken päästä hän taas käski: "Soutakaa!"

Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.

Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa, keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana, päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti huutoja. Mutta toiset sanoivat: "Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!" Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren: "Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!"

Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.

Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja, joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.

Silloin tuntui heistä yhtäkkiä, kuin olisi muuan huuto nopeasti lähennyt. Se oli hyvin voimakas ja venytetty, ikäänkuin olisi tullut väkevistä ja terveistä keuhkoista, ja läheni yhä heidän venettään. He ymmärsivät, että heidän viheriä lyhtynsä oli antanut heidät ilmi, ja silloin huusi kokki: "Sammuttakaa lyhty!"

Joku naisista yritti tarttua lyhtyyn, mutta se oli jo liian myöhäistä, hukkuva oli jo saavuttanut heidät. Ne, jotka seisoivat veneen vasemmalla ulkolaidalla, näkivät yhtäkkiä vähäisen välimatkan päässä veneestä valkealta kumottavan pelastusrenkaan, jonka yläpuolella näkyi miehen pää ja osa hartioita.

Mies ei huutanut enää, vaan nähdessään ponnistuksensa päämäärän näin lähellä, käytti koko voimansa uintiin. Hän ui hyvin ja tottuneesti, eivätkä hänen liikkeensä näyttäneet vielä lainkaan uupuneilta. Mutta päästyään aivan lähelle venettä, hän hetkeksi keskeytti uintinsa ja kellui vähän aikaa ikäänkuin henkeä haukkoen, ja veneessä olijat taisivat täysin selvästi nähdä hänet viheriän lyhdyn ja tähtien tuikkeen himmeässä sekavalossa.

Kokki huusi niille, jotka soutivat: "Soutakaa! Käännös oikealle!" Ja kääntyen mieheen päin, joka yhä kellui vaiti veden pinnalla, hän huusi: "Vene on täynnä! Ei ole tilaa." Mutta silloin mies otti äkkiä vauhtia, saavutti parilla otteella uudestaan veneen, jonka soudossa ei ollut minkäänlaista järjestystä, ja huusi hengästyneesti, mutta nuorella ja voimakkaalla äänellä:

Ja naisille hän huusi käskevästi, niin että he sen tunsivat joka hermossaan:

Silloin he yrittivät soutaa ja ajatella yksinomaan airoaan, ikäänkuin ei olisi ollut olemassa huutoa eikä hukkuvaa, vaan ainoastaan raskas airo, jonka piti sukeltaa veteen ja taas takaisin. Ja muut, jotka seisoivat toimettomina veneessä, ahdettuina yhteen, käänsivät pois kasvonsa, etteivät näkisi, tyrmistyneinä kauhusta, mutta haluten hartaasti elää, itsekukin kohdastansa.

Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.

Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.

Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja aivan heidän airojensa tavoitettavissa.

Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta seisomapaikaltaan veneen perältä:

"Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?"

Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan, mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta, että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: "Anna sijaa, sinun elämäsi on lopussa." Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan:

Eikä kukaan tohtinut häneen kajota. Sillaikaa hukkuva huusi yhtämittaa:
"Ystävät, ystävät…! Vesi on jääkylmää! Pelastakaa minut!"

Ja yhä uudestaan, ikäänkuin se olisi ollut jokin taikasana, hän kertasi: "Minulla on ajatus… Pelastakaa ajatus!" Silloin muuan siirtolaisvaimo, joka seisoi keskellä venettä, tarttui kahta lähinnä seisovaa naista olkapäistä, hinaten itsensä heidän hartioilleen, niin että hänen verevä ja karhea päänsä oli näkyvissä yli muitten, ja huusi:

Ja eräs ulkolaidalla seisova nainen, joka oli siunatussa tilassa ja otti sijaa kahden edestä, lisäsi siihen:

Ja he tunsivat yhtäkkiä vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka luuli syntymättömän ajatuksensa tärkeämmäksi kuin kaikkien heidän elävän elämänsä.

Silloin hukkuva, huomaten avunanontansa turhaksi ja peljäten kangistuvansa jäisessä vedessä, ui epätoivoisesti vauhtia ottaen äkkiä lähemmäksi, ja vaimot näkivät hänen oikeanpuolisen kätensä hellittävän pelastusrenkaasta ja iskeytyvän veneen laitaan, lujin, valkoisin sormin, jotka koukistuivat käyriksi kuin merikokon kynnet, ennenkuin kukaan ennätti estää. Samassa tuokiossa vene nopeasti kallistui, nielaisi vettä, ja oikeanpuolisella laidalla seisovat naiset heittäytyivät vaistomaisesti koko ruumiinsa painolla oikealle.

Hän huusi saman uudestaan kaksi kertaa englanniksi ja toisti sen lopulta tuskastuneena kaukaisen kotimaansa kielellä.

Mutta käsi ei hellittänyt otetta. Päinvastoin, se näytti juottuvan kiinni veneeseen, yhtä lujana osana kuin hangat tai koukut, imeytyvän irroittamattomasti kuin mustekalan imuhaara, ja vene oli joka hetki vaarassa upota.

Sinä silmänräpäyksenä mies kurkoitti toisenkin kätensä, jossa oli suuri, punaisella kivellä koristettu sormus. Kaikki näkivät tämän sormuksen viheriän lyhdyn valossa, jossa se hohti kuin veritäplä.

Ja ikäänkuin tämän suuren, punaisen kiven näky olisi herättänyt heissä äkillisen raivon, tarttuivat soutajat kukin airoonsa, ja iskivät, tähdäten tuota punaista, hohtavaa täplää, ja sitten lyöden umpimähkään, mihin sattui.

Valkeitten, käyrien sormien ote herposi yhtäkkiä, he näkivät pään retkahtavan taaksepäin ja jäävän yhä kellumaan pelastusvyön varassa.

Silloin heitä yhtäkkiä värisytti kuin horkassa, ja itsekukin kääriytyi tiukasti vaatekappaleihinsa, kellä niitä oli.

He soutivat aivan äänettöminä, eikä yksikään yrittänyt puhua, ja heidän viheriä lyhtynsä nousi ja laski veneen mukana.

Niin he soutivat koko yön, kunnes joku heistä äkkiä sanoi: "Katsokaa, aurinko nousee!"

Ja he näkivät idässä vaalean ja rusoittavan kajastuksen, jonka oli määrä tuoda heille pelastus, ja heidän kasvonsa kääntyivät kiitollisessa odotuksessa kohti nousevaa päivää, ja itsekukin kohdastansa tunsi oman pelastuksensa ihmeen.

Eikä yksikään ajatus, ei ihanin eikä ihmeellisin, olisi voinut heissä avarruttaa sitä autuutta, minkä yksinkertainen ja tuiki tavallinen tieto siitä, että he elivät, olivat olemassa ja näkivät nousevan päivän, joka oli herättävä heille pelastuksen punaisesta helmastaan.

LUOMAKUNNAN HUUTO.

Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt. Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa; paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen. Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten suupielet kuolasivat alati maitoa.

Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut vapisemaan.

Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista… Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin makuusijaani auringon mukaan.

Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden, tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa, yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.

Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.

Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme, ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi, huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.

Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.

Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.

Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.

Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.

Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.

Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen. Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti yrityksestä.

Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat, alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.

Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja ulista.

Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan, ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään, kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta väristen emonsa niskaa.

Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.

Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä surkeasti, vastausta saamatta.

Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan. Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti, hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan, kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.

Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos. Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi. Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse, tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.

Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias, Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin tuiki tuskallista olla.

Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi "Bella"! yhä uudestaan, ja Hänen äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.

Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: "Bella parka!"

Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle, kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.

Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä, että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä minun ja muitten keralla.

Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton, kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin, meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.

Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön,
Väkevä ja Armollinen.

Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla…

SEITSEMÄN.

Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan, ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi: "Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!" ja silloin he tekivät sen kaikki, paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: "Minun nimestäni ei ole mitään hyötyä tällä hetkellä." Heitä oli, paitsi nimeään ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella, neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.

Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja vierailta kuin jäätöngät.

Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan, aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan, että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa yhteen, etteivät itse valittaisi.

Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.

Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui lapselliseksi nyyhkytykseksi.

Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas äitiään, lopulta vain hokien: "minä palellun, äiti, äiti!" niinkuin lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.

Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.

Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.

Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään, niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa, ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista, joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi ääniaalloiksi.

Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa ennen aamua.

Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua, ja kysyivät kukin itseltään: "pelastunko minä?" ja jotkut heistä laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon laskuarvoitus.

Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.

Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.

He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.

Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.

Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.

Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas mies, työläisen vaatteissa.

Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla. Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti katosi.

Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.

Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila. Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin minuutin päästä kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.

Mutta hän vain yhä väitti, ettei hänellä ollut jalkoja, hän muka tunsi ne vain polviin asti, siitä alaspäin olivat jalat kuin poikkileikatut.

Kuitenkin hän yritti totella tovereittensa neuvoja, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi liikutellut sääritynkiä. Hänen jalkansa eivät enää palelleet, eikä hän tuntenut niissä mitään tuskaa.

Aivan samoin kuin äsken jalat, niin irtausivat nyt kädet muusta ruumiista, lakaten olemasta hänen omansa.

He yrittivät kietoa köydenpätkän hänen ympärilleen, mutta kun hänen paleltuneet kätensä eivät olleet miksikään avuksi, lipesi köysi, ja hän alkoi luistaa veteen.

Hän sanoi aivan selkeästi ja täydessä tajussaan: "Hyvästi, toverit, kestäkää! Minä olisin tahtonut elää!" luisuessaan veteen. Hänen ruumiinsa ei uponnut, vaan pelastusvyö pidätti sen pinnalla, ja he näkivät sen kauan aikaa, tahtoivatpa tai ei, sen kolhaistessa alituisesti veneen kylkeen, kunnes laineet vihdoin kuljettivat heidät kauemmaksi.

He vihasivat ja kammosivat tätä taittumatonta ja kirkasta ääntä, ilman pienintäkään säröä, joka laski heidän kohtalonsa lyönnit, itse pelastuksestaan varmana. Ja heidän asentonsa oli nyt sellainen, että hän yksin istui toisella puolen, ja muut jäljelle jääneet toisella puolen venettä, selin häneen, ja heillä oli kummallinen varmuus siitä, etteivät koskaan tulisi näkemään tuon miehen kasvoja. Heistä tuntui, ikäänkuin hänen olisi täytynyt jollain lailla olla vikapää heidän onnettomuuteensa, ja he vihasivat häntä, heikolla, voimattomalla vihalla, koska hän yksin oli vahva heidän joukossaan.

Ja heidän vaiteliasta taisteluaan kylmyyttä vastaan kesti yhä. Joka kerta, kun hyöky hyrskähti heidän ylitseen, pidättivät he henkeä ja sulkivat tiukasti suunsa, heidän sydämensä tykytti heikosti. Mutta vasta seuraavana hetkenä nousi kylmyys korkeimmilleen, he kuulivat veden noruvan vaatteistaan, jotka kangistuivat jääksi heidän ympärilleen, ja kylmä liikkumaton ilma imeytyi ihon joka huokoseen.

Kului aika, jonka pituutta he eivät osanneet määritellä. Kukaan heistä ei halunnut antaa myöten hänelle, joka istui heihin selin ja odotti, seuraava järjestysnumero huulillaan.

Silloin molemmista miehistä, jotka istuivat kummankin puolen toista välikannen matkustajaa, alkoi yhtäkkiä tuntua, ikäänkuin olisivat kannattaneet elotonta ruumista välissään. Mies heidän keskellään istui jäykkänä ja suorana, ja he näkivät hänen jäähuurteisen, harmaan partansa elottomana laskeutuvan avonaiselle rinnalle.

He yrittivät varovasti häntä ravistella, ja hän heilahteli kahden puolen kankeana ja raskaana kuin jäätönkkä, heidän kuullessaan hänen jäätyneitten vaatteittensa ritinän.

Heidät valtasi sanaton kauhu, ja he kannattivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta tätä jäykkää ruumista, peljäten tunnustaa hänet kuolleeksi. Niin kului neljännestunnin verran, jonka kuluessa ei kukaan puhunut mitään.

Vihdoin hän kävi heille liian raskaaksi ja epämukavaksi, ja nuorin lämmittäjistä, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, sanoi heikolla äänellä:

Silloin he tarttuivat häneen kumpikin ja kylmästä kohmeisin käsin työnsivät hänet mereen, jonne hän putosi, raskaasti ja molskahtaen, kuin suuri, painava kivi.

Niinkuin jäinen touvinpää sattuivat sanat muihin, ei kukaan kerrannut niitä.

Ja heitä oli nyt kolme kaikkiaan jäljellä. Vene oli entisestään koko joukon kohommalla, kadotettuaan osan kuormastaan, ja he arvelivat ajelehtineensa parin tunnin paikkeille. Suuri raukeus tuli heidän ylitseen. He taistelivat unta vastaan, joka väkisin oli uuvuttaa heidät, tietäen hyvin, että nukkuminen merkitsi varmaa kuolemaa.

Nuorin lämmittäjistä painoi päänsä toisen olkapäälle, alkaen nähdä sekavia ja houreisia unia, ja kun toveri herätti hänet, sulki hän heti uudelleen silmänsä.

Ei mikään voinut pysyttää häntä hereillä. Hän tahtoi nukkua. Ihmeelliset unet, jollaisia hän ikinä ennen ei ollut nähnyt, kutoutuivat hänen kylmästä kangistuvissa aivoissaan, hänen oli ihana olla. Ja hän murisi äkäisesti: "Anna minun nukkua."

Hän heräsi hetkeksi tunteakseen jäistä, vihattavaa vilua, joka kirpelöi hänen ruumiissaan, ja hän tahtoi päästä siitä, ummistaen silmänsä.

Hän näki värejä, jotka säteilivät särmikkäästä jäästä, johon aurinko paistoi, hänen kulkiessaan sateenkaarenkarvaisessa jääholvissa, kylmyyttä tuntematta.

Yhtäkkiä hän huomasi, ettei valo virrannutkaan auringosta, vaan koko kimaltavan jääkuoren takaa kuulsi valo, ikäänkuin joka puolella olisi palanut leiskuva roihu, ja hän ihmetteli, ettei jää sulanut.

Kaikki nuo monet värit lämmittivät häntä, säteillen kukin häneen eriväristä, eriasteista lämpöä, joka suloisesti sukelsi hänen suoniinsa; hän oli täynnä punaista, vihreää, sinipunervaa ja keltaista lämpöä.

Ja hän nukkui, yhä syvempää, yhä ihanampaa unta, samalla kun kuolettava kylmyys kouristi hänen heikosti tykyttävää sydäntään.

Hänen toverinsa työnsi ruumiin veteen, ja hetken päästä sanoi tuntematon matkustaja:

"Herjetkää jo", sanoi viimeinen lämmittäjistä synkästi. "Jos te kuolette ennen minua, niin on minun vuoroni sanoa: kuudes."

"Mistä te sen tiedätte?" sanoi lämmittäjä. Hän oli suuri, väkevä mies, parhaassa ijässään.

Eivätkä he enää puhuneet keskenään. Tähdet alkoivat hiukan vaaleta, mutta kylmyys ja pimeys pysyivät muuttumattomina. Jokin kova esine kolhaisi heidän venettään, ja he tunsivat sen tuoliksi, ajelehtien jonkun aikaa yhdessä, kunnes tuoli taas irtaantui, jääden jälkeen. Oli alkanut heikosti tuulla.

"Teillä on viinaa", hän sanoi herkistyen. "Laupiaan jumalan nimessä, antakaa minullekin!"

"Minä juon itse viinani", sanoi matkustaja. "Mitä se hyödyttäisi, kun sitä ei kuitenkaan ole kahdelle riittävästi?"

Hän koetti olla nojaamatta matkustajan selkää vasten, mutta tämä painoi niin lujasti omalta puoleltaan, että hän oli pakoitettu ponnistamaan vastaan, veteen vierähtämisen uhalla.

Ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän paininut kuoleman kanssa, ja kuin selin häneen istuvasta miehestä olisi säteillyt väkevä tahto, joka pakoitti hänet kuolemaan.

"Voisitteko pitää minusta kiinni", hän sanoi äkkiä heikosti. "Minusta on, kuin alkaisin luisua."

Lämmittäjä koperoi taskustaan puukon ja iski sen veneen pohjaan kiinni. Hänen päätään aikoi huimata oudolla, ennen tuntemattomalla tavalla. Hän tunsi tahtovansa sanoa jotain tärkeätä, jotain, mistä riippui arvaamattoman paljon, mutta hänen suunsa ei totellut. Hän kertasi ajatuksissaan: "minun täytyy pitää kiinni… pitää kiinni…" ja luuli sanovansa sen ääneen.

Hänellä oli Southamptonissa vaimo ja lapsia, joista nuorin oli syntymätön, ja joitten vuoksi hän halusi elää. Ja hän sanoi tämän kaiken samalla äänettömällä tavalla, vaikka luuli huutavansa sen suurella äänellä.

Yhtäkkiä hänestä alkoi selvästi tuntua, että mies hänen selkänsä takana työnsi häntä. Hän huusi: "miksi sinä työnnät!" ja lipui alemmaksi, täynnä voimatonta uhkaa.

Mutta samalla hän kuuli korvissaan: "Kuudes!" ja jaksamatta pitää kiinni luisui veteen.

Vähää senjälkeen ilmestyi taivaanrannalle kaksi tulta: pelastuslaiva oli saapunut.

FILEMON JA BAUKIS.

Tapahtui, alkaessamme täyttää neljättä pelastusvenettä, että keksimme iäkkään avioparin laivan kannella seisovan, ja heidän rauhallisuutensa hämmästytti meitä. Heillä ei ollut edes pelastusvöitä ympärillään eikä muutenkaan mitään kiirettä minnekään, mutta he puhelivat hiljaa keskenään, eivät kuitenkaan yhtämittaa. He olivat yli seitsemänkymmenen molemmat, ja varmaankin melkein yhtä vanhat; heidän pukunsa oli varakkaan keskisäädyn ja kuosiltaan vanhanaikuinen. Mies oli vartaloltaan lyhyehkö ja tanakka, kuten hengenahdistusta potevat, ja hän ryki usein; hänen otsansa oli laaja ja levollista ajattelua säteilevä, sensijaan silmät pienet ja värittömät, tuskin näkyvät. Hänen vanha vaimonsa oli siro ja kasvoiltaan punakka, ja hänen vähän ulkonevat silmänsä olivat sinisen selkeät, vanhuudesta huolimatta.

Molemmat vanhukset hymyilivät, ja juuri tämä hymy oli hämmästyttävä: se oli lapsellinen ja kirkas eikä ollenkaan kotoisin tästä maailmasta, jonka he näyttivät täydellisesti unohtaneen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut enää sen kanssa mitään tekemistä. He näyttivät olevan olemassa vain toisiaan varten. Moni vilkaisi heihin kummastuksella, ohi kulkiessaan; itse he eivät nähneet ketään, ja heidän vanha hymynsä muodosti kuin valopiirin, jonka ulkopuolelle jäi kaikki todellisuus.

Meillä oli käsky toimittaa kaikki naiset pelastusveneisiin ja tarpeen tullen eroittaa heidät miehistään. Astuin vanhan avioparin luo, kumarsin, ja he katsoivat minuun suopeasti kuin pitkäaikaiseen tuttavaan, ilman epäluuloa; minusta oli, kuin olisin joutunut äkkiä lauhkeaan vyöhykkeeseen, ja olin hämilläni, tietämättä miksi.

Huolellisuudessa, millä he olivat pukeutuneet hälyytyksen hätäisyyteen katsomatta, oli jotain liikuttavaa; nähtävästi he olivat täysin tietämättömiä tuhosta, joka meitä kaikkia yhteisesti uhkasi; heidän tyyneytensä oli kadehdittava. Läheltä katsoessa ihmetytti minua heidän kasvojensa sävyn suuri yhtäläisyys, piirteitten täydellisestä eroavaisuudesta huolimatta; he olivat vain kuin saman sisäisen voiman eri muotoja; luultavasti olivat he hyvin kauan eläneet yhdessä. Tunsin heitä kohtaan heti kiintymystä ja olin utelias kuulemaan heidän ääntään.

Huolimatta sanojeni kohteliaisuudesta, oli niitten vaikutus odottamattoman jyrkkä. Vanhan naisen hyväntahtoiset ja hymyilevät kasvot jäykistyivät äkkiä ankariksi, ja hänen pieni, punakka leukansa alkoi täristä. Tätä kesti kotvan aikaa, kunnes hän vihdoin sai sanotuksi heikolla, tyttömäisellä äänellä:

Hänen vanha miehensä ei pitänyt tarpeellisena mitään lisätä, vaan vahvisti vain vaimonsa sanat parilla kuuluvalla rykäisyllä.

Päässäni vallitsi tällä hetkellä kaiken kylmän maltin ohella alituinen kuolemantajunta ja suuri toivottomuus, ja ihmisten itsepintaisuus ärsytti minua.

"Emme me eroa, kyllä se niin on", sanoi mies yhtäkkiä, hitaalla, lauhalla tavalla.

Sähkövalo heidän kohdallaan oli hyvin kirkas ja ympäröi heidän vanhoja, aivan erikokoisia päitään, heleänharmaita molemmat; heidän yhdennäköisyytensä oli taas silmiinpistävä, ja minun täytyi keskittää koko tarmoni, etten antautuisi hiljaisen voiman alaiseksi, mikä näistä kahdesta, kauan yhdessä eläneestä vanhuksesta virtasi. En ollut yhä vieläkään päässyt selville, kuinka paljon he vaaran suuruudesta todella tiesivät. Heidän järkkymätön tyyneytensä ja tasapainonsa, niin vähän maallinen, niin vähän sopusoinnussa ympäristön kanssa, kiihotti minua. Sanoin, heitä silmiin katsomatta:

Silloin tunsin yhtäkkiä vanhan naisen tarttuvan käsivarteeni hansikattomalla kädellään, jossa kimalsi langanohueksi kulunut sileä kultasormus, ja hänen muuten vähän häilyvä katseensa muuttui kiinteäksi ja paljonpuhuvaksi.

En voinut kestää tätä katsetta; kaikki virallisuuteni, kaikki varovaisuuteni suli pois sen edessä; ensi kertaa tänä yönä tunsin kuoleman koko taakan sekä itseni että satojen ihmisten puolesta.

"Antakaa anteeksi!" sanoin aivan hiljaa. "Te olette oikeassa, kaikki, jotka jäävät laivalle, hukkuvat tänä yönä."

Ja niin seisoimme vähän aikaa vaiti, Titanicin kannella. Yö oli hievahtamattoman hiljainen, täynnä tähtihämärää ja valtameren rannattomuutta, ympäröivästä melusta huolimatta. Niin, oli kuin melu, ihmisten äänet ja askeleet, kaikki olisi ollut vain sivuseikka, ja ainoa todella oleellinen laivaa ympäröivän meren kirkas ja kylmä tyyneys.

"Ymmärrättekö nyt?" sanoi vanha nainen yhtäkkiä, uudestaan hymyillen.
"Juuri sentähden en tahdo erota miehestäni. Me tahdomme kuolla yhdessä.
Me olemme sitä aina toivoneet. Me olemme vanhoja, me emme pelkää
kuolemaa, ainoastaan eroa toisistamme."

Ennenkuin ennätin estää, hän ehti jo tarttua käteeni, jota hän puristi lujasti ja hellittämättä, yhä uudelleen pudistellen, ja lopuksi peittäen sen vielä varmemmaksi vakuudeksi toisella kädellään, samalla kun hänen pienet silmänsä yrittivät ilmaista suurta hyvyyttä.

Enkä minä voinut muuta, kuin jättää heidät siihen, missä seisoivat. He sanoivat minulle aivan yhtaikaa ja yhdestä suusta: "Kiitoksia! Voikaa hyvin!" aivankuin olisivat toivottaneet hyvää ja rauhallista kuolemaa, enkä vieläkään tiedä, mistä he minua kiittivät. Mutta hyvyys lie ollut heille yhtä helppoa kuin muille hengenveto, ja kesken kaikkien kauhujen risti-aallokkoa, joka tänä yönä runteli sieluani joka puolelta, palasivat ajatukseni yhtämittaa tähän vanhaan aviopariin, kuin ystävällisesti tuikkivaan majakkaan.

Näin heidät vielä kerran, vähän ennen kuin laiva lopullisesti alkoi kohota, veden tavoittaessa jo laivalyhtyä. He seisoivat yhä samalla paikalla, enkä huomannut heidän asennoissaan mitään muutosta, yhtä vähän kuin pelastusvöitä heidän ympärillään. Nyökäytin heille jäähyväiset, ja he vastasivat, kasvoillaan sama kaunis hymy.

JUMALAN JALKA.

Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen, mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti. Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin sekoitus erinlaisista maustimista.

Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: "Minä tulen johtamaan venettä N:o 15." Nainen vieressäni vastasi siihen vain: "Vai niin."

Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat, niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja mies odotti.

Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: "laskekaa!" jonka miehet toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: "Näkemiin, — voikaa hyvin!" Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan liikuttaen: "Näkemiin!"

Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet, tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista, jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: "Viluttaako teitä?"

"Ei, rouvani, kiitän teitä!" loitolla pidättävällä kohteliaisuudella, kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä olivat mustat pelosta.

Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun joku kysyi: "Missä köysivaarna on?" Ymmärsimme, mistä oli kysymys, toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan. Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: "Numero 15 laskeutuu päällemme!"

Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein: seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä, laskeutuen hitaasti.

Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle saakka.

Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina veneen alla kuten kohtalon.

Se oli kuin suuri, raskas antura, joka oli murskaava meidät, kuin maan matoset, itse julmistuneen jumalan jalka, joka oli tallaava meidät tomuksi, — tulossa ylhäältä korkeudesta, kuten kohtalon tuomio ja laskeutuva päällemme luonnonvoiman täsmällisyydellä ja järkkymättömyydellä. Istuen ja seisoen täpötäyteen sullotussa veneessä, jossa vallitseva tungos teki kaiken liikehtimisen mahdottomaksi, ei meillä ollut mitään sitä vastaan asetettavana. Ja meistä olisi mikä kuolintapa tahansa ollut toivottavampi, olisimme mieluummin hukkuneet laivan keralla kuin rotat tai ajelehtineet vuorokausia aavalla ulapalla leivättä ja särpimettä. Mutta oli sietämätöntä ajatella, että kohtalomme olisi tulla kuoliaaksi litistetyiksi, kuten vahingollinen syöpäläissikermä, nöyryyttävällä ja ala-arvoisella tavalla.

Jotkut meistä yhä huikkasivat ylöspäin, kohti venettä, niin turhaa kuin se olikin, luultavasti vain keventääkseen oman pelkonsa painostusta. Eroitimme veneen numero 15 aivan selvästi laivan hyttitulien tuikkeessa, ja se oli aivan oman veneemme kaltainen, mutta näytti olevan vielä täydempi. Näimme sen reunan ahdinkoon asti täynnä alaspäin kurkistelevia päitä ja kuulimme joka sanan, minkä matkustajat ja miehistö meille sinkosivat.

Tiesimme sen aivan hyvin itsekin ja yritimme vielä kerran hakea köysivaarnaa, varmoina, että sen jossakin täytyi olla olemassa, mutta yhtä tuloksettomasti. Kauhu kangisti sormemme ja teki hakumme hapuiluksi. Sanoin naiselle vieressäni:

Hän nousi silloin, ja minä näin hänen taivuttavan päätään taaksepäin, koettaen nähdä ylöspäin. Senjälkeen hän ei enää istuutunut. Hänen kasvonpiirteissään oli tapahtunut muutos, ikäänkuin hän olisi heittänyt liikkumattoman naamion yltään, ne olivat pehmeät ja aivan inhimillisen pelokkaat.

Ja vene laskeutui yhä, yhtä hitaasti ja varmasti, kuten itse olimme laskeutuneet neljännestuntia takaperin. En ymmärrä vieläkään, ettei kukaan meistä hypännyt veteen, olimme kai siihen liian hervottomia. Kuulimme selvästi köysien synnyttämän kihnutuksen ja arvioimme meitä eroittavan välimatkan korkeintaan kymmeneksi jalaksi. Voi olla, että jotkut meistä kuumeisesti koettivat keksiä pelastuskeinoa, mutta varmaa on, että suurin osa meistä ei ajatellut juuri mitään, tai sitten aivan kaukaisia, tähän tuiki kuulumattomia ja kangastuksen kaltaisia asioita. Hetket venyivät hirvittävän, luonnottoman pitkiksi. Aloimme lopulta äänettömästi rukoilla, että vene laskeutuisi nopeammin ja tekisi lopun kärsimyksistämme. Samalla tunsimme jollain lailla vaitiolomme luonnottomuuden, eikä olisi tarvittu muuta, kuin että joku meistä olisi kirkaissut tai itkuun tyrskähtänyt, jotta koko venekunta olisi siihen yhtynyt, mutta sitä ei tapahtunut.

Ja meidän sielumme ahtautui täyteen hiljaista, alistuvaa kauhua ja varman kuoleman odotusta, ikäänkuin jonkin välttämättömyyden, ylisinhimillisen pakon edessä. Me olimme kohtalon jaloissa, ja kohtalomme oli tuo vaaksa vaaksalta vajoava vene.

Me kumarsimme jumalan jalan edessä, joka oli meidät ruhjoava. Me rukoilimme, anelimme sitä, ikäänkuin se olisi ollut inhimillinen korva eikä tunteeton, musertava jalka. Niinkuin tuhannet sukupolvet ennen meitä, me palvoimme tätä julmaa jalkaa, maan matosia kun olimme.

Joku nousi pystyyn, kurkoittaen kätensä, ylettyen sormenpäillään veneen pohjaan, ja me tunsimme kaikki tuoreen värin ja tervan hajun, ihmeellisen raikkaana ja elämää muistuttavana. Ojensimme kaikki vaistomaisesti kätemme, ikäänkuin meidän olisi ollut mahdollista ottaa olkapäillämme vastaan vene koko kuormineen ja kannattaa sitä kattona päittemme päällä, kunnes pelastus saapuisi. Paljoa ei puuttunut, ettei tällainen hupelo houre herännyt aivoissamme.

Silloin tapahtui jotain, mikä hetkeksi katkaisi kuolemankauhumme. Nainen, jolle olin antanut turkisviitan, seisoi yhä veneen ulkolaidalla, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri kiihoitus, joka ei ollut yksinomaan pelkoa. Yhtäkkiä hän kohosi varpailleen, ja tarttuen toisella kädellään olkapäähäni, taivutti itsensä uskomattoman kauaksi taaksepäin ja huusi yläpuolellamme riippuvaa venettä kohden:

"Kuuletko minua! Minä tahdon sanoa totuuden! Minä olen aina rakastanut sinua! Minä rakastan sinua nytkin, vaikka veneesi murskaa minut!"

Hän huusi sanat äänellä, joka oli selvä ja raikas, me kuulimme sen kaikki, niin hillitön antaumus helähti tästä inhimillisestä äänestä. Hetkenä, jolloin varmasti uskoimme viheliäisen tuokion kuluttua surkealla tavalla kuoliaaksi litistyvämme, soi näistä sanoista vastaamme inhimillisen intohimon kaikkivaltius, ja me, jotka yhä riipuimme kiinni kuolemaatuottavissa köysissä, olimme todistajina toisien, lujempien köysien äkilliseen katkaisuun, kuin meidän omat, hampusta kierretyt touvimme.

Me emme ehtineet vielä tointua hämmästyksestämme, ennenkuin samassa silmänräpäyksessä, aivankuin näistä ilmaansingonneista sanoista äkillisen välähdyksen saaden, muuan veneemme keulassa istunut lämmittäjä syöksyi puukko kädessä köysien kimppuun. Kuulimme hänen tahdissa huutavan: yksi! — kaksi! ja viiltävän köydet poikki, kaiken tapahtuessa arvaamattoman lyhyessä ajassa. Heti senjälkeen luisui veneemme eteenpäin pitkin laivan kylkeä, numero 15 laskeutuessa täsmälleen samalle paikalle, missä me äsken olimme köysien varassa kelluneet.

OLEMATTOMAN ODOTUS.

Kelluimme Queenstownista lähteneellä vähäisellä tenderilaivalla, vallan Titanicin vieressä, kun äkkiä joku sanoi: "Katsokaappas ylöspäin, herra!" Silloin näin yhdessä Titanicin neljästä savupiipusta, jonka läpileikkaus oli kaksikymmentäneljä jalkaa, yltäyleensä nokiset miehen kasvot, kuin pienen, pirullisen lintukotolaisen, kaulaansa myöten uponneena ammottavaan kitaan. Venytettyään mitä ihmeellisimpiin irvistyksiin kujeellista naamaansa, tämä kuvatus katosi suunnattomaan kurimukseen, ja me odotimme hänen seuraavassa tuokiossa savupilvenä tuprahtavan taivaalle temppujaan jatkamaan. Sensijaan saimme kuulla, että luuloteltu savupiippu olikin vain tyhjä ilmanvaihtoputki, jota muuan lämmittäjistä oli käyttänyt yleisöä ylimääräisesti hauskuttaakseen.

Mutta pääsemättä tästä näystä, minusta tuntui alinomaa, ikäänkuin olisi kaikkea, mitä tunsin ja ajattelin, seurannut ilkkuva lintukotolaisirvistys, nauruntyrske kuulumattomasta korkeudesta, ja kuin olisi joku huvitellut kustannuksellani jossain punaisen pilven päällä.

Olin heti alkumatkasta saakka erityisen herkkä ja yhtaikaa hajamielinen. Tällaisessa tilassa ollessani jää minulta säännöllisesti suuri osa ympäristöäni kokonaan näköpiirini ulkopuolelle, kun sensijaan taas toiset ilmiöt, usein syyttä, suotta, esiintyvät erittäin selvässä ja rajoitetussa valaistuksessa, syöpyen muistooni häviämättömästi.

Nyt kirjoittaessani tätä sairashuoneella, sillä taitoin vasemman jalkani polvilumpion yläpuolelta, hypätessäni pelastusveneeseen haaksirikko-yönä, — tuntuu kaikki, mitä sinä yönä elin, tuiki etäiseltä ja epätodelliselta, ikäänkuin se olisi ollut olemassa yksinomaan ja ainoastaan mielikuvituksessani. Eikä tämä koske ainoastaan sisäisiä elämyksiäni, vaan myöskin kaikkia ulkonaisia tapahtumia, jotka jo näin lyhyen ajan kuluttua ovat muuttuneet melkein kangastuksiksi. Mutta itse asiassa ei tämä seikka vähennä elämykseni todellisuutta, sillä kuka voi vetää rajan, missä uni alkaa ja todellinen elämä loppuu? Kaikki on lopulta elävää elämää, unemmekin.

Palaan kertomukseeni. Olin kävellyt jonkun aikaa kannella, josta ilman nopeasti yltyvä kylmyys minut karkoitti, ja näin ohimennessäni veden lämpömäärää mitattavan, tämän näyn johtamatta ajatuksiani jäävuorien mahdolliseen läheisyyteen. Oli sunnuntai-ilta, ja kello oli yhdeksän paikkeilla, kun portaitten alapäässä, juuri menossa hyttiin ja minuun selin kääntyneenä, näin naisen, jonka hyvin tunsin tai luulin tuntevani.

Hän oli hoikka, olematta kapealanteinen, ja hänen päänsä oli ruumiin kokoon ja kaulan täyteläisyyteen verraten melkein liian pieni. Juuri tämä pään sirous ja sen vaivaton ryhti oli minulle tuiki tuttua. Hänen hiuksensa olivat kammatut niin, että pään muoto pääsi täysiin oikeuksiinsa, ja ne olivat kiiltävät kuin kehrättyä lasia.

Ennenkuin ehdin mitään sanoa tai edes tointua tapaamisen odottamattomuudesta, oli hän avannut hytin oven ja taas sulkenut, minun näkemättä hänestä sen enempää. Seisoin tarpeettoman kauan hytin edessä ja tarkastin sen numeroa, jossa oli kolme kolmosta; luulen lopullisesti tehneeni kaikenlaisia laskuopillisia kokeita näillä kolmella samankaltaisella numerolla. Mitä tunsin, en enää tiedä, minussa lie vallinnut tänä ensimäisenä tuokiona vain jonkinlainen epämieluinen tulevan levottomuuden tunto, ikäänkuin äkkiä olisin tahtomattani tullut häirityksi. Henkisellä elimistölläni on vahvat varjelusvälineet, kaikkea ulkoapäin tunkeutuvaa vaikutusta vastaan, ja useimmissa tapauksissa se onnistuu työntämään takaisin kaiken, mikä sen tasapainoa voisi häiritä.

Hetken kuluttua vetäydyin taas lukuhuoneeseen, josta taisin nähdä valaistun käytävän sekä oven. Vieressäni istui pari tuttavaa, puuhaten pienellä leikkirouletilla, jommoisia saa ostaa Rivieran kauppakojuista. He merkitsivät muistiin pelissä toisiaan seuraavat numerot, voidakseen satojen ja tuhansien lukujen joukosta todistaa määrättyjen, laskuopillisella säännöllisyydellä kertautuvien sarjojen olemassa-olon vakuutettuina tällaisten sarjojen todellisuudesta. Kuuntelin heidän väittelyään näistä välttämättömistä numeroryhmistä, ajatuksesta rouletin koneellisessa liikunnassa, ja tänä hetkenä se ei tuntunut minusta miltään mahdottomuudelta.

Seurasin suurella mielenkiinnolla heidän eleitään, toisen pyörittäessä roulettia, ja toisen merkitessä paperille numeroita, tätä koetta keksiä lakeja näköjään aivan sokealle ja selittämättömälle voimalle. "Hengityksenne on kiihtynyt", sanoi toinen heistä minulle. Tiesin sen itsekin, käteni, joka lepäsi tuolin nojalla, vapisi.

Otin sanomalehden ja asettauduin lukemaan. Tästä hetkestä alkoi varsinainen kiihoitukseni, ikäänkuin olemukseeni tunkeutuva rauhattomuuden kiila hetki hetkeltä olisi vajonnut yhä syvemmälle.

Ja yhtäkkiä olin näkevinäni hänen taas seisovan, kuten äsken, suljetun oven edessä, pää vähän sivulle kallellaan, — hän ei pitänyt päätään koskaan ihan suorana. Vähäiset yksityiskohdat hänen ulkomuodostaan muistuivat minulle mieleen, hänen tapansa hymyillä, kohottamalla vain toista suunnurkkaansa vienosti ylöspäin, ja hänen tottumuksensa rypistää otsaansa vain ohimoitten kohdalta, jolloin syntyi joukko ohuita, kaarevia juovia. En ollut mitään unohtanut, en mitään. Minulle tuotti omituista nautintoa ajatuksissani luetella näitä vähäpätöisyyksiä, samalla kun sisäinen levottomuuteni yhä kasvoi.

Tunteissani ja ajatuksissani oli erityisen nopea, kiireellinen poljento. Niin, niissä oli poljentoa, tunsin sen; ummistaessani silmäni, oli minusta, kuin itse ilma olisi rytmeinä lainehtinut. Minussa alkoi vakautua ihmeellinen varmuus siitä, että tämän matkan kuluessa välillämme tulisi tapahtumaan jotain ratkaisevaa, jotain koko elämäämme kohtalokkaasti ja ainaiseksi muodostavaa. Vaikka vuosikausia olin visusti välttänyt hänen tapaamistaan, halusin sitä nyt ylen hartaasti. Minulla ei ollut ollenkaan selvillä, mitä oikeastaan tahdoin sanoa hänelle, tunsin vain välttämättömyyden pakkona, että minun nyt oli tavattava hänet ja puhuttava.

Otin esiin kelloni, se oli vähän yli kymmenen. Tietämättä miksi, alkoi minua yhtäkkiä vaivata minuuttiviisarin näkymätön, mutta tasaisen varma liikunta, olisin halunnut pysähdyttää ajan, tunteakseni omistavani sen täydellisesti. Muistin luonnonkansoja, joitten näkövoima on kyllin väkevä eroittamaan minuuttiviisarinkin liikkeen, ja katselin vihamielisenä pientä kultaista viisaria, joka mittasi elämäni retken kohti hävitystä ja kuolemaa.

Äkillisestä mielijohteesta avasin kellon kuoren ja irroitin viisarit. Kellon numerotaulu oli yhtäkkiä eloton ja ilmeetön kuin kuolleen kasvot.

Voitonriemuinen tunne valtasi minut, omituinen päihtymys: olin pysähdyttänyt ajan!

Tunsin pettymystä ja menin suoraa päätä kannelle. Jokainen viivytys oli haitaksi, mielialani oli liiaksi patoutunut. Kannella tuntui ilman kylmyys kirpeältä, ja vaikka olin täysissä pukeissa, palelin kuitenkin. Muuten oli kansi matkustajista tyhjä, ja huomasin, että tähdet tänä yönä olivat erittäin lukuisat, vaikka niitten säteilemä valo oli himmeää, kuten liian korkeaan lakeen ripustettujen lamppujen.

Mielialani jännittyneisyyttä kesti yhä. Ajatukseni olivat äärimäisesti keskittyneitä ja tunteeni tihenivät siihen määrään, että minusta niitten olisi täytynyt muuttua aineellisiksi, liikuntolain nojalla eteenpäin kulkeviksi laineiksi, kohti tiettyä päämäärää.

Kun nyt jäljestäpäin yritän muistutella, mitä ajattelin tämän vajaan tunnin kuluessa, jonka kannella edestakaisin kuljin, ihmetyttää minua, ettei minulla, olemukseni luontaisesta herkkyydestä huolimatta, ollut vähintäkään ennakkoaavistusta tulevasta tuhosta. Levottomuuteni johtui aivan toisista syistä eikä suinkaan siitä, että muutaman meripenikulman päässä odotti perikadontuova jäävuori. Mutta sieluni oli liiaksi ahdettu täyteen odotusta, että siihen olisi mahtunut mikään muu tunne. Ja jos olisinkin sen aavistanut, ehkä olisi yhteentörmäyksen välttämättömyys ollut minulle yhtä selvä, kuin rouletin numerosarjojen olemassaolo tai oma odottamaton tapaamiseni?

Vietin tämän tunnin ihmeellisessä, korostetussa mielialassa, kannella edestakaisin kävellen. Aikaa ei ollut enää olemassa, kellon viisarien pysähtyessä oli lakannut olemasta ikuinen ja ihmeellinen Ei-mikään, joka peloitti elämäni, paloitti tunteeni. Silloin tunsin äkkiä sysäyksen, vallan heikon, vallan vähäpätöisen, ei edes kyllin vahvan minua pahemmin horjahduttamaan, ja samalla näin jotain liukuvan suurella kiireellä laivan kupeitse, jotain aivan tarumaista, niin mittasuhteiltaan kuin muodoiltaan, hohtavan valkeaa ja kangastuksen kaltaista, kaukana kaikesta todellisuudesta. Yliluonnollisuuden tunto oli niin yllättävän valtava, etten ensi hetkessä käsittänyt mitään, vaan ajatuksissani syntyi omituinen seisahdus, unen ja todellisuuden äkkiä sekaantuessa yhteen ympärilläni.

Näin kansisalongissa muutamia myöhästyneitä pelaajia, joista jotkut olivat nousseet seisomaan, ulos kurkistellen, heidän kasvojensa näyttäessä litteiltä ja valkoisilta ikkunalasin puristuksessa, ja minä näin heidätkin kuin unessa.

Yhtäkkiä taukosi koneen jyske, me olimme pysähtyneet. Tunsin sen aluksi vain ruumiillisesti, ennenkuin se ennätti aivoihini asti. Luulen, että tällainen tajunnan hitaus oli ominaista useimmille meistä tänä yönä. Kolme tosiasiaa: sysäys, valkea kangastus ja koneen pysähtyminen liikkuivat kuin kolmena irrallisena pisteenä aivoissani, minun vetämättä yhdysviivaa.

Vaistomaisesti otin esiin kelloni ja hymähdin sen viisarittomalle, kuolleelle taululle. Juuri tänä hetkenä ajatuksissani ilman muuta ulkonaista aihetta tapahtui välttämätön yhteenveto: älysin äkkiä, mistä oli kysymys. Ja nyt verraten äskeiseen hitauteeni, aloin ajatella erittäin nopeasti ja täsmällisesti, joskin yksipuolisesti, samalla kun kiihoitus tunteissani yhä jatkui. Sensijaan en tuntenut varsinaista pelkoa, en nyt enkä myöhemminkään.

Minun ensimäinen ajatukseni oli tämä: "Me hukumme, siis täytyy hänen tulla esiin, nyt heti, vielä tänä iltana!" Tämä ajatus tukehdutti minussa kaiken muun, tiedon uhkaavasta vaarasta, huolenpidon omasta turvallisuudestani ja pelastusmahdollisuudesta sekä kuolemanpelon. Siinä oli jotain päihdyttävää, joka yhdellä kertaa täytti odotuksesta väsähtäneet aivoni sanoin selittämättömällä huumeella. Itsesäilytysvaistoni lakkasi täydelleen toimimasta, olisin kevyellä mielellä voinut panna tuholle alttiiksi jokikisen elävän sielun, omani siihen luettuna. Laivan ja sen tuhansien matkustajain perikato oli minusta äkkiä aivan yhdentekevää, niin, suotavaa, toivottavaakin, koska senkautta saisin nähdä hänet, heti, hetken kuluttua, samassa tuokiossa, sieluni siivilöidessä kaikesta vain tämän ainoan ajatuksen.

Menin kiireesti suoraa päätä alas portaita, muutamien yksityisten matkustajien tullessa vastaani; mitään tungosta ei vielä ollut olemassa. Portaitten alapäässä seisoi muuan miespalvelija, aivan velttona, kuten näytti, seinää vasten nojaten, käsivarret hervottomina, silmät puoliraollaan.

Olen varma, ettei hän kyennyt eroittamaan unta todellisuudesta sen paremmin kuin minäkään.

Ja taas minä seisoin kuten puolitoista tuntia takaperin suljetun oven edessä, jonka numerona oli kolme kiehkuraa, kolme kolmosta. Ajatellessani nyt, että kaikki, mitä tänä neljännestuntina elin ja tunsin, oli vain näköharhasta syntynyttä, vain omien aivojeni houre, oman sisäisen minäni heittämä heijastus, oma kuvajaiseni, — tunnen halua heittää taistelukintaan todellisuudelle vasten teräksisiä silmiä! Kuka voi tehdä olemattomaksi sen, mikä on ollut olemassa minussa itsessäni, suurempana, todellisempana todellisuutena kuin kaikki ulkonainen ja käsinkosketeltava, kuka pystyy anastamaan sen minulta!

Elin tänä neljännestuntina täydellisen antaumuksen, pakahduttavan odotuksen hetken. En tahdo sanoa, etten ollenkaan olisi muistanut tai tuntenut kuoleman läheisyyttä, päinvastoin, voi olla, että juuri se antoikin tunteilleni sen kaikupohjan, josta ne niin suurella haltioitumisella kimmahtivat, mutta totta on, etten sitä tietoisesti ajatellut. Sieluni oli edessäni kirkkaassa valaistuksessa tänä yönä, mutta kuolemankauhua en siinä havainnut.

Ovi pysyi yhä suljettuna, vaikka ilmareijistä sen yläosassa loisti valoa. Minua halutti koputtaa sitä, varoittaa häntä vaarasta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Sydämeni oli pakahtua odotuksesta, ja minä kadehdin sitä, joka ensimäistä kertaa oli keksinyt tämän sananparren, niin kuvaava se oli sille, mitä tänä hetkenä tunsin. Yksi on tarpeellinen, millainen ihana sana! ajattelin.

Ja ympärilläni yltyi tungos ja melu. Merkillistä tilassani oli juuri se, ettei minulta oikeastaan jäänyt mitään huomaamatta, mitä ympärilläni tapahtui, se vain jätti minut täysin välinpitämättömäksi, kuten kaukainen uninäytelmä. Käytävä alkoi sulloutua täyteen kesken untansa häiriintyneitä ja hätäisesti puettuja matkustajia, jotka pelastusvyöt ympärillään kiirehtivät kannelle. Melkein kaikki työntäisivät minua, joka seisoin portaitten alapäässä, mutta tästä kosketuksesta ei minuun siirtynyt heidän pelosta sylkyttävien sydäntensä sähkö. Minä tuskin muistin, minne he niin suurella kiireellä riensivät. Heidän joukossaan oli useita hyvin vaillinaisesti puetuita naisia ja paljon lapsia, joista muuan kolmivuotias takertui jalkoihini, jolloin autoin hänet pystyyn ja ojensin äidille, joka unohti minua kiittää. Tunnen yhä vieläkin sätkivän, pehmeän lapsenruumiin käsissäni. Näin äskeisen uneliaan palvelijan äkkiä kavahtavan jalkeille ja rientävän sinne, tänne kuin päättömänä, juuri kun laskettiin ensimäiset hätäraketit. Minne hän joutui, en tiedä; pelastettujen joukossa en häntä nähnyt; hän oli nuori, vaaleanverinen ja silohiuksinen poika, kahdenkymmenen korvissa.

Juuri sillä hetkellä avautui ovi, ja hän astui käytävään. Riensin nopeasti hänelle vastaan, kun äkkiä pysähdyin: edessäni olivat ventovieraat kasvot! Kaulan ja pään muoto olivat hämmästyttävän yhtäläiset, samoin vartalon täyteläinen hoikkuus. Näen hänet selvästi edessäni. Katseeni lienee ollut niin kiinteä, että se hetkeksi pysähdytti ja kuoleman kauhusta huolimatta hetkeksi hämmensi hänet, ainakin hän yritti sanoa jotain, mikä kuulosti kuin torjuva anteeksipyyntö. Hänen äänensä vieras sävy havahdutti minut kokonaan. Ja tästä tuntemattomasta naisesta uhosi kylmyyttä, jota muuten olen tuntenut vain kuolleen ihoa koskettaessa.

Luulin kuulevani lintukotolaisen nauruntyrskeen pääni päällä. Kuinka se oli mahdollista? Minähän olin tuntenut hänen läsnäolonsa, — ja häntä ei ollutkaan!

Vielä kerran sekaantuivat uni ja todellisuus ihmeellisellä tavalla yhteen. Kaikki, mitä näinä tunteina niin ilmielävästi olin tuntenut, oli ollut harha, näköhäiriö, olemassa vain omassa tajunnassani. Eivätkä ainoastaan nämä tunnit, vaan ehkä pitkät vuodetkin, jotka olin tämän rakkauden lumoissa elänyt, voimatta vapautua. Viimeinen häneltä saamani elämys oli yhtä epätodellinen kuin kaikki edellisetkin.

Vapauduin tänä hetkenä jostakin, mikä oli minua vuosikausia kahlehtinut, pudistin yhdelläkertaa yltäni kaiken. Yhtäkkiä tunsin ihmistungoksen, jonka tähän saakka olin vain nähnyt, ja kymmenistä ruumiista tarttui minuun tuskallinen halu elää ja kuoleman pelko. Elämänhaluni oli yhtäkkiä kaikkea muuta voimakkaampi.

Niin jouduin kannelle, en tiedä kuinka. Se oli ylin venekansi, ja oikeanpuoliselta sivulta olivat jo kaikki veneet lasketut, vasemmalla puolen niitä sensijaan paraikaa irroitettiin. Sattumalta pysähdyin oikeanpuoliselle laiteelle, vain katsellakseni alaspäin. Se oli onneni, sillä samassa tuokiossa kuulin alhaalta laivan kupeelta huudettavan: "Onko vielä naisia kannella?" Ja kun vastausta ei kuulunut, huusi joku merimiehistä minulle:

Vene ei ollut vielä kovin alhaalla, ja niin minä hyppäsin, taittaen vasemman jalkani polven yläpuolelta.

JOHANNES SARKAN UNI.

Keskipäivällä, viidentenä vuorokautena siitä lukien, kun Mac-Bennett oli saapunut Titanicin ruumisalueelle, tapahtui, että suomalainen Johannes Sarkka yhtäkkiä istuutui köysikäärölle, alkaen kiivaasti kuljettaa kättään kasvojensa ohitse, ja äkkiä puraisi etusormeensa pienen, mutta syvän verihaavan. Sillä kertaa oli juuri korjattu talteen sadas kahdeksaskymmeneskolmas Titanicin ruumiista, jotka pohjoinen merivirta oli kuljettanut useita kymmeniä penikulmia etelämmäksi haaksirikkopaikkaa. Veren alkaessa pisarrella haavasta riiputti Sarkka sormeaan suoraan alaspäin, katsellen vapaasti vuotavaa verta, kasvot harmahtavina kuin savuntahraama vaahto.

"Elänkö minä, — elänkö, toverit?" hän kysyi yhtäkkiä äänellä, jota ei kukaan ottanut tunteakseen hänen omakseen.

Kaikki huomasivat silloin hänen elottoman kelmeytensä, joka levisi pitkin vahvaa nenänvartta ja poskipäitä. He kysyivät häneltä joukolla: "Mikä sinun on? Tahdotko juoda?" ja pakoittivat hänen siemaisemaan kulauksen rommia, mutta hänen leukapielensä eivät vavahtaneetkaan, niin että he ainoastaan kurkunpään liikkeistä taisivat päättää hänen sen todella nielaisseen.

Muuten hän istui aivan liikkumatta, haroen vain polvellaan kaikkia kymmentä sormeaan, niitten joukossa vertavuotavaa, vuoroin taas nostaen kätensä pystyyn, valoa vasten, niin että luusto ja solmut nivelien kohdalla näkyivät, punaisen, läpikuultavan rajan ympäröiminä.

"Elänkö minä?" hän kertasi yhtäkkiä ja katsoi ympärilleen, mutta tällä kertaa jo silmissä uhkaava katse. Toverit, pahaa peljäten, tarttuivat silloin häneen ja veivät kannen alle. Se tapahtui aivan viime tuokiossa, sillä samalla alkoi Sarkka raivota ja syytää suustaan herjauksia vainajia vastaan, heristellen nyrkkejään. Hänen sekavista houreistaan he tajusivat vain, että hän hautoi vihaa vainajia vastaan ja pelkäsi heitä samalla haavaa, sekä myös, että itse kuvitteli olevansa kuollut. Hänen tavattomien ruumiinvoimiensa takia saatiin hänet vasta miesjoukolla lannistetuksi. Senjälkeen viihtyi hänen vimmansa nopeasti pelonalaiseksi ja lapselliseksi värinäksi ja saatuansa rauhoittavaa lääkettä, hän vaipui uneen, nukkuen yhtämittaa lähes kaksitoista tuntia sikeää, syvää unta, ja havahtumatta ennen puoliyötä.

Puoliyön aikaan hän sensijaan yhtäkkiä heräsi tai luuli heräävänsä, tuntien raskaan, ihmeellisen painon päässään, niin että vaistomaisesti alkoi kopeloida metallikiilaa, joka sen teki niin painavaksi, ikäänkuin osa hänen pääkalloaan jollain eriskummaisella tavalla olisi muuttunut tuntemattomaksi metalliksi, raskaammaksi lyijyä ja platinaa.

Senjälkeen hän nousi ja meni suoraan kannelle. Hän ihmetteli huomatessaan, että oli yö, ja veri hänen sidotussa etusormessaan tykytteli hiljakseen, hänen kykenemättä muistamaan, missä ja milloin oli sormensa loukannut. Oikeastaan hän oli kahden vaiheilla vuorokauden ajasta, sillä oli valoisaa, vaikka se ei suinkaan ollut päivän valoa, vaan näkymättömän kuun. Taivaalla oli aivan ohuita, toisiinsa liittyneitä hattaroita, joitten takaa aavisti kirkkaan täysikuutamon, mutta ne eivät hajaantuneet, vaan pysyivät päinvastoin koko ajan paikoillaan.

Laiva sensijaan ei ollutkaan enää entinen Mac-Bennet. Se oli kutistunut kooltaan verrattoman paljoa pienemmäksi, muistuttaen muodoltaan ikivanhoja, valtavan leveitä jokiproomuja, jollaisia käytetään koskettomilla ja tasajuoksuisilla joilla. Laajaa lastiruumaa katti kupera, kilpikonnan selän kaltainen kansi, harmaa ja suomuinen, kuin suoraan pohjamudasta nostettu. Keskimastosta riippui isokokoinen, repaleinen ja likainen purje, joka samoin kuten vähäinen keulapurjekin lepatti veltoissa laskoksissa, tuulen niitä paisuttamatta.

Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Sarkka, seisoessaan maston juurella, taisi nähdä ihmeellisen etäälle, sillä ilma oli kauaskantoista ja kuulasta, niin että olisi voinut eroittaa edessä aukeavan vesilakeuden vähittäisen kaltevuudenkin, sen taipuessa taivaanrantaa kohden, pyöreän maapallon pintaosana. Veri pulputti yhä hänen sormessaan, eikä mikään ihmetyttänyt häntä, saati sitten huolestuttanut.

Hän oli alasti, mutta ei tuntenut vähintäkään vilua; päinvastoin, hänen oli näin monta vertaa kevyempi olla. Hän muisteli jättäneensä vaatteensa kannen alle, mutta yhtäkkiä se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Hän muisti, että vanhempansa olivat olleet Suomesta tulleita siirtolaisia, ja että hänen nimensä oli Sarkka, Johannes Sarkka ja myös, että hän kerran oli ollut aivan pieni, pellavapäinen poika, joka ei ylettynyt kuin puolitiehen pöydänjalkaa. Hän ihmetteli, minne oli joutunut tämä pieni, pellavapää poika, jonka hän niin selvästi muisti. Hän muisti vielä ottaneensa kerran — kauan, kauan sitten — pestin Mac-Bennett nimiseen new-yorkilaiseen höyrylaivaan, jonka oli määrä korjata talteen Titanicin ruumiit, ja muisti senkin, että oli ehditty nostaa vedestä tasan satakahdeksankymmentä ja kolme ruumista. Mutta kaikki tämä oli hyvin kaukana, ja hänelle tällä haavaa tuiki yhdentekevää, niin hänen nimensä, kuin sekin, että hän kerran oli syntynyt suuren, leveän kymin varrella kaukaisessa, pohjoisessa maassa.

Silloin hän yhtäkkiä oli näkevinään pohjoisessa valas- tai hyljeparven, joka ui yhtäänne, päät vedenpinnan yläpuolella. Hän hämmästyi niitten lukumäärää, niitten pysytellessä kaiken aikaa yhdessä, ikäänkuin hervottomasti heittäytyneinä merivirran vietäviksi, uiskennellen kaikki leveänä rintamana. Ne muistuttivat liikkuvaa lauttaa, joka yhä kasvoi leveydeltään, ikäänkuin yhä uusia ja uusia olisi sukeltanut umpisukkulasta vedenpinnalle, entisiin yhtyen. Koko parvi ui suoraan laivaa kohti. Lautan vaakasuora etusivu piteni yhä, samalla kuin se läheni, alkaen vihdoin molemmista päistään pyöristyä, ikäänkuin sulkeakseen laivan kehäänsä.

Silloin hänet, tietämättä miksi, valtasi ahdistus, ikäänkuin jotain vihamielistä ja ylivoimaista olisi ollut tulossa, ja hän huusi ylenkatseellisesti:

Hän seisoi yhä maston juurella, päin merta, alaston, nuori vartalo jännittyneenä.

Samalla alkoivat ketjun molemmat äärimäiset päät hiljakseen lähestyä toisiaan. Hän kääntyi nopeasti etelään päin ja näki proomun saarretuksi. Pilvet pysyivät yhä yhtä hopeaisina ja hajoamattomina, ja valo yhtä siivilöitynä. Tuskin olivat ketjun päät koskettaneet toisiaan, kun proomun ympärillä syntyi kiehuvia vesipyörteitä, aivan kuten jonkun raskaan ja suurikokoisen kappaleen äkkiä vajotessa, ja nämä kiehuvat vesikehät laajenivat laajenemistaan, mitä etäämmäksi ehtivät, kunnes uloittuivat taivaanrantaan saakka, missä viimeinen vesirengas suli näköpiirin kanssa yhdeksi ympyräksi. Koko meri kiehui erisuuruisia ja koko ajan liikkuvia vesipyörteitä.

Ja samalla näki Johannes Sarkka, että valtameri, niinkauas kuin silmä kantoi, olikin kukkuroillaan kuolleita, jotka kiehuivat esiin syvyyksistä kuin pinnalle poreet. Niitä oli niin paljon, että koko vedenpinta tyystin peittyi, ja aallot tuokiossa asettuivat, ikäänkuin suunnattomat määrät öljyä olisi valettu veteen. Vesi ei voinut liikkua niitten paljouden takia, mutta ne liikkuivat itse, hirveätä, vinhaa vauhtia, kuin suuressa piirikarkelossa. Oli kuin meri olisi luovuttanut yhdellä kertaa kaikki vainajansa, ei vain Titanicin haaksirikosta, vaan aikojen alusta alkaen, niinkuin jo ammoin liuenneet ja alkuaineksiksi hajaantuneet inhimilliset ruumiit yhtäkkiä jumalaisesta mielijohteesta taas olisivat yhdistyneet, rakentuen yhtäkkiä uudelleen, atoomi atoomilta, kuten tuomion tuntina.

Nämä kuolleet kiersivät kiihtyvää vauhtia vesipyörteitten mukana, ikäänkuin liittoutuneina eläviä vastaan suunnattua hyökkäystä varten, ehdottomana enemmistönä, halliten yksinvaltiaina koko valtamerta.

Proomu seisoi yhä paikallaan, kannattaen viheliäisillä kansilaudoillaan yhtä ainoaa elävää ihmistä.

Hän ponnisti kaiken tarmonsa ajatellakseen jotain elävää, hinnasta mistä hyvänsä jotain elävää, ikäänkuin keksiäkseen ajatustensa tuhkasta yhden ainoan punaisen kypeneen.

Mutta hän tunsi elämänsä yhtäkkiä tykkivän laimeasti ja heikosti, ikäänkuin vaarassa tyrehtyä, ja hän lysähti polvilleen proomun kuperalle kannelle, ypöyksin ja alastomana uhkaavan kuoleman edessä. Hän tarttui kaksin käsin mastoon kiinni, syleillen sitä epätoivoisesti, ikäänkuin se olisi ollut elämän puu, jonka kultaisten lehväin hän odotti levittyvän suojakseen. Samalla alkoi hänen päätään huimata: pyörre oli tarttunut proomuunkin. Sen raskas, kömpelö runko alkoi pyöriä paikallaan, itsensä ympäri kiertyen, yhä vinhempää vauhtia, kuten suuri, kuoleman kanssa kamppaileva jättiläisvalas.

Johannes Sarkka pyöri mukana tässä kuolleitten karkelossa, pitkin pituuttaan proomun kannella, kädet suonenvetoisesti maston ympärillä. Hän odotti otteensa heltiävän ja seuraavassa silmänräpäyksessä liukuvansa veteen, kiertääkseen suurissa, ikuisissa vesirenkaissa, kuten muutkin hukkuneet.

Silloin muistui hänelle yhtäkkiä mieleen pieni ja selkeä kuva, nähty jossain varhaisimman lapsuuden puolihämärässä. Hän näki sateesta märjän ja alaspäin riippuvan koivun oksan. Tämän oksan alla ja siinä kiinni, heilahteli näkymättömässä langassaan, jonka oli omasta ruumiistaan kehrännyt, pieni, kellertävä toukka kuin omatekoisessa kiikussa, ja aurinko paistoi sen lävitse. Sarkka ajatteli kaikki aistit jännittyneinä toukkaa, ja hänen mielestään oli jo ijäisyys siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt jotain näin yksinkertaisen ja elävän kaunista.

"Toukka, toukka, joka riippui sateesta märjän oksan alapuolella… Se oli enemmän kuin kaikki te, sillä se eli, se eli ja keinutteli itseään, ruumis läpikuultavana valosta, joka paistoi sen lävitse, mutta te olette kuolleet, olette olemattomat, ette ole edes senarvoisia kuin langassaan keinuva, mitätön toukka…"

Hän kyyristyi kuin suonenvedossa ja värisi, värisi halusta elää, eikä hän yksin, vaan joka solu hänessä.

"Minä tahdon elää… elää!" hän huusi, "vaikka en syntyisi enää muuna maailmaan kuin toukkana, joka keinuu auringossa".

Ja hän oli näkevinään uuden, ennen näkemättömän auringon, aivan viheriän, josta alkoi valua viheriää väriä kaikkialle, upottaen kaiken hedelmälliseen ja heilimöivään vihreyteen. Koko valtameri hänen edessään alkoi äkkiä viheriöidä, ikäänkuin tuhatlonkeroiset, tiheät vesikasvit yhtäkkiä olisivat alkaneet versoa, äkkiarvaamattomalla kiireellä, kasvaen ja lisääntyen rehevästi kuin luomisen päivänä ja peittäen vainajat, yleten heidän silmäonteloistaan ja kylkiluittensa lomista, puhjeten heidän puhumattomista suistaan…

Ja samalla hän itse kutistui, vähäiseksi ja kevyeksi, hänen ruumiinsa oli läpikuultava, päästäen valoa vapaasti lävitsensä, ja hän riippui ohuessa, silminselittämättömässä silkkikuidussa ilmassa, keinuen edestakaisin…

Ja hän huusi ilmakeinustaan kuolleille, väkevästä elämäntunnosta väristen:

Aamulla Johannes Sarkka heräsi, täysin terveenä, ja meni kannelle työhön, vaieten yöllisistä. Mutta hän teki työtä eri tavalla kuin ennen, ilman sisäistä väristystä, katsellen vainajia elävän ihmisen epäämättömällä ylemmyydellä ja tuntien joka hetki elämisen ihmeen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEITSEMÄN: TITANIC-NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.