The Project Gutenberg eBook of Hans Nielsen Hauge, by Jacob B. Bull and Hannes Leiviskä

Haugen tuvassa Tunen pitäjässä laulettiin. Ovi oli auki; tuoreen heinän tuoksua tuli niityiltä. Haravat ja viikatteet oli ripustettu naulakkoihin tahi pantu ladon seinustalle lopetetun päivätyön jälkeen; oli kesäkuun ilta ja heinänteko oli parhaillaan.

Suuresta tuvasta tulvehtiva laulu kuului kauas hiljaisuuteen. Syvät miesäänet johtivat; naisten ja lasten äänet seurasivat säveltä, varovasti ja uskollisesti.

Syntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten taas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama viivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan pesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.

Taaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos ikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.

Kuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa niityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.

Renkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat olivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui hiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin rakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.

Palvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi mennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla. Sitten meni hän navettaan lypsämään.

Tuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin neljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He seisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen renkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat siihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.

Taaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja vuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä. Rakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän istui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.

Nyt tuli koira hitaasti ja väsyneesti ulos, seisoi rakennusten välissä, vainueli ja tuli hiljaa jolkutellen näitä kolmea kohden. Sen selkää siliteltiin, se meni vuoroonsa kunkin luokse ja sitten hitaasti edelleen portin luo, johon se asettui vahtimaan.

Renkipoika istui hiljalleen hyräillen ja vuoli lastuja honkatikusta. Heittipä jonkun lastun poikain päälle ja hymyili samalla. He heittivät takaisin ja hymyilivät myöskin, mutta eivät puhuneet mitään.

Vähän ajan kuluttua pani renkipoika puukon tuppeen, antoi honkatikun pudota ja istui kädet sylissä.

"Menetkö sinä sinne?" kysyi hän matalalla äänellä. Ja hän vilkaisi ikkunaan, jonka sisäpuolella isä edelleenkin leveänä istui ja luki.

"Niinpä niin — sinähän oletkin vielä pieni mennäksesi tanssiin, sinä", sanoi hän.

Renkipoika nousi ja meni navettaan päin; molemmat pojat istuivat hetkisen; sitten hekin nousivat ja seurasivat.

Renkipoika seisoi navetan ovella ja katseli sisälle. Palvelustyttö lypsi siellä.

Molemmat pojat, jotka seisoivat ulkopuolella, kuulivat että hän nauroi samalla kertaa.

Silloin tuli renkipoika taas takaisin puolipimeästä ja seisoi ovella
Mikkelin luona. Palvelustyttö tuolla sisällä istuutui taasen ja lypsi.

"Hänestä tulee kyllä pappi — aikanaan!" — Tämän sanoi palvelustyttö tuolla sisällä.

"Niinpä niin — se poika osaa kyllä Jumalan sanaa", sanoi hän. Sitten kaatoi hän maidon saaviin niin että se vaahtosi, ja meni seuraavan lehmän luo.

"Kunhan hän vaan ei lue itseään kuoliaaksi" — arveli renkipoika.
"Sitäkin lajia voi tulla liikaa."

He kaikki tulivat hämilleen; sillä juuri nyt tuli itse isäntä Niels Mikkelsen suoraan navettaan. Hän seisoi ovella leveänä ja lempeänä, ennenkuin kukaan tiesi siitä mitään.

Niels Mikkelsen oli kyllä kuullut sen, mitä viimeiseksi oli sanottu. Hän seisoi hetkisen ja katseli ympärilleen; sitten sanoi hän varsin hiljaisesti:

"Jos sinä, joka olet rukoillut iltarukouksessasi Jumalaa, voit mennä tanssiin syntiä tekemättä — niin mene. Mutta ota Jumala kanssasi", sanoi hän varsin lempeästi ja hiljaisesti.

Kamarissa tuvan yläpuolella istui poika ja luki ikkunan ääressä valoisana kesäiltana. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja hänen silmänsä lempeät, harmaan siniset. Kuinka olikaan, tuijotti hän miettiväisenä eteensä ikkunasta, oikeastaan mitään varsinaisesti katselematta; sitten lian taasen luki.

Ikkunalaudalla oleva kirja oli suuri, nahkaan sidottu kirja, vanha ja kulunut. Se oli Haugen väen vanha perheraamattu.

Kirjan alkuun, sen ryppyiselle sisäsivulle oli kirjoitettuna kellastuneella musteella: "Ole Hansen Hauge, Anno Kristuksen syntymän jälkeen 1721" ja sanat: "Jumala on minun voimani, ei minulta mitään puutu." Alempana seisoi tummemmalla musteella: "Maria Olsdatter Hauge 1766."

Poika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja istui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi itkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen. Suun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten hän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen jotakin supisten.

Joku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi päätään, mutta luki kohta edelleen.

Hän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja seisahtui hetkiseksi.

"Nyt on jo myöhä", sanoi hän. "Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin ylös."

Poika ei vastannut mitään, nousi hitaasti kirjan äärestä ja pani sen kiinni.

Hän katsoi ikkunaan. "En tiedä", vastasi Hans hiljaisesti. Äiti meni portaita kohden.

"Mene kutsumaan heidät sisälle — käymme illalliselle. Isäsi on jo mennyt levolle."

Oli kesäyö. Valon sarastus oli talojen yllä; oli kuin ei pimeys olisi saanut mitään valtaa. Kaukana pellolla kuului ruisrääkän räikeä ääni, joka milloin lakkasi, milloin kuului mistäkin kohdasta laihosta. Yölepakko liiteli vinhassa kulussa hyttysiä pyytelemässä talon ympäriltä ja puitten välistä; koira makasi nukkuneena keskellä pihaa.

Ylhäällä kamarissa tuvan yläpuolella Haugen talossa oli hiljaista. Nuo kolme poikaa siellä makasivat. Hans ja Ole samassa sängyssä, vanhin, Mikkel, yksinään.

Ovi alas tupaan oli auki; isän raskas kuorsaaminen kuului selvästi sieltä alhaalta.

Raamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen vieressä, kolme paria rivissä.

Nyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia lyöntejä.

Toisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja paneutui taas alas.

Hetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli kauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja pysyi siinä asennossa.

Salavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi sängystä ja istui sen reunalle.

Hän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin kahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja vuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.

Sitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti sukkasillaan portaita kohden.

Silloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä — se oli Hans — ja sanoi kuiskaten:

Veli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui uudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli ikkunan luo hiipien ja katseli ulos.

Ulkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika ja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.

Koira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he seisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he menivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin menevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans tunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki kolme!

Hän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean, mehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan pohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui, renkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he edelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä heitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.

Nousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine lempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui tuolin eteen.

Hän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä vaaralliselta tieltä.

Oli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta ja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika polvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä, vapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli hänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät vuotaneet.

Äkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen veljensä Mikkel.

Hän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin, kengät kädessä.

Silloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli hiljaa.

Sitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa veljensä kaulaan.

Sen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa vuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.

Mutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans kädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.

Haugen väki oli lopettanut heinän korjuun kotona ja hankkiutui nyt Glommenjärven Rolförsalmen poikki tuomaan kotiin heiniä toisella puolella olevilta niityiltä. Heillä oli kyllä lato toisellakin puolella, mutta heinää oli kasvanut lujasti sinä vuonna eikä latoon tällä kertaa mahtunutkaan kaikkea.

Kahdeksan aikaan aamusella he lähtivät matkaan, itse Niels Mikkelsen, renkipoika ja poika Hans. Viimemainitun oli määrä pitää veneestä huolta, noiden kahden kantaessa ja lastatessa.

Glommenjärvi lainehti voimakkaana ja virtavana salmessa; virta oli vielä väkevä, vaikka oli kesäkuun loppupuoli; oli paljon satanut sekä toukokuussa että kesäkuussa ensi puoliskolla. Sen vuoksi oli kasvullisuus niin kehittynyt kestävien poutien aikana juhannuksen tienoilla.

Isä itse irroitti veneen ja kaikki kolme astuivat siihen. Renkipoika souti; Hans istui hiljaa perässä, isä leveänä ja vahvana keskilaudalla.

Renkipoika, joka vasta viiden aikaan oli tullut tanssista, souti veltosti ja melkein kuin unissaan; ei puhuttu mitään salmen yli mentäessä.

Mutta kun vene oli tullut rantaan toiselle puolelle ja molemmat aikamiehet olivat vetäneet sen ylös, sanoi Niels Mikkelsen äkkiä rengille:

He menivät ylös latoa kohden haravat olalla, nuo kaksi aikamiestä edellä ja Hans heidän takanaan.

Poika, joka oli heidän takanaan, punastui — aivan kuin hän itse olisi siellä ollut; mutta sitä eivät nuo toiset nähneet.

"Kiitos Jumalalle siitä", sanoi sitten Niels Mikkelsen. "Pelkäsin sitä, kun olet niin väsynyt", lisäsi hän matalalla äänellä.

"Voihan sitä silti olla väsynyt", vastasi Petter Thoresen; hän sylkäsi kouraansa ja alkoi haravoida.

"Voipa niinkin", vastasi Niels Mikkelsen ja teki samoin; "mutta jos
Jumala on kanssamme, niin onnistuu kaikki työmme."

Mutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut itkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli varissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli kuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää. Ja kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko ajan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako ihmiset olivatkin!

Hänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut omituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten halki pohjoista kohden?

Ja hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta ja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden joukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin ikuiseen vaivaan!

Hän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja hän säikähti, kun isä huusi:

Silloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa puolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla siitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä jokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli kuollut! — Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.

"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!" — rukoili hän koko ajan sisimmässään.

"Saatpa pitää huolta itsestäsi", sanoi isä lempeästi. Hän otti viimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.

Poika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen sivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.

Ehkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi koskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan kanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.

Mutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan salmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.

Kaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat, sillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi. Toisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja heinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli saatu ylitse.

Tämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon, joka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta pökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli virtaan.

Silloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat siniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas vajota.

Silloin kuului uusi huudahdus; renki oli saanut kiinni veneen laidasta ja riippui siinä koko painollaan. Vene meni kumoon; nuo kaksi aikamiestä katosivat, mutta he tulivat taas pinnalle ja pääsivät käsiksi heiniin, joissa pysyivät kiinni virran viedessä venettä.

Mikkel poika jätti kalman kalpeana hevosen ja juoksi alas harava kädessä veteen joutuneita pelastamaan; vene ajautui rantaa kohden ulkovirran painosta.

"Oi, me hukumme! Herra Jumala, me hukumme" kuului huuto. Renki se oli, joka huusi, kalman kalpeana, sinertävänä ja äänessä kuoleman hätä. Sillä välin kuului kuin valituksena Niels Mikkelsenin voimakas, lempeä ääni:

Alhaalla niemekkeessä pohjasivat nuo kaksi miestä ja vähän sen jälkeen saapui Mikkel haravoineen. Vene tuli hiedalle saakka ja molemmat kahlasivat pökertyneinä maalle.

Niels Mikkelsen seisoi kädet ristissä läpimärjissä vaatteissaan ja renki vieressä kalpeana ja hämmentyneenä.

Mutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. "Minä olen syypää! Minä olen syypää!" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön pojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja vieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen rantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan, hietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen poika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava kädessä. Se oli Mikkel veli.

Hän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät tuijottivat valjuina.

Äkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti juosten.

"Täällä!" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän rantavirtaan niin että vesi pärskyy.

Minuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja vettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.

Taas kuului ynähdys samalla kun pulpahtavaa vaahtoa tuli suusta.
Sitten seurasi niiskuttava hengähdys.

"Juokse hakemaan ihmisiä ja vaatteita", käski isä; hän yritti yhä.
Veli juoksi.

Ja nuo kaksi miestä puuhasivat niin että hiki juoksi pyörittäessään ja kääntäessään hukkunutta poikaa.

Ja hän pani kätensä ristiin heidän molempain tuijottaessa pieniä valkeita kasvoja puoliavoimille suineen, josta huomattavasti nyt kävi hengitys edestakaisin.

Silloin renki äkkiä rupesi kovasti itkemään ja nojautui raskaasti
Niels Mikkelseniin.

Tulipa kuin huokaus pojasta, joka makasi tuossa; suu vetäytyi itkuun; hän avasi puoliksi sammuneet silmänsä, mutta sulki ne heti.

"Riisu häneltä vaatteet", sanoi Niels Mikkelsen, "ja pysyttele nyt meidän Herramme luona, sinä Petter", kehoitti hän. "Hän on ollut armollinen tänään."

Ja molemmat miehet ryhtyivät puuhaan uudestaan läpimärkinä päiväpaisteessa seisoessaan.

Puolikuollut poika pantiin nahkapeittoon ja ajettiin verkalleen kotiin. Isä ja renki kävelivät sivulla.

Mutta kun Niels Mikkelsen oli saanut pojan, joka nyt makasi väsähtäneenä ja silmät suurina, käsi äidin kädessä, hyvin sänkyyn, meni hän hiljaisesti pöydän luo ja istahti lukemaan äänekkäästi:

Ja hänen lempeä äänensä kaikui kuin kaukainen kohina pojan korvissa, kunnes tämä vihdoin nukahti ja tuli tiedottomaksi kaikesta. Mutta äiti istui koko ajan pojan käsi omassaan.

Oli kulunut useita tunteja. Poika oli herännyt, oli saanut lämmintä juomaa ja nukkunut uudelleen. Nyt seisoivat isä ja veli sängyn vieressä, missä äiti istui kuten ennenkin; he katselivat makaavaa; he puhelivat keskenään kuiskaten.

Hän katseli ihmetellen heitä, jotka vakavina seisoivat ympärillä, kohottautui kyynärpäiden varaan ja tuijotti; hän ei ymmärtänyt mistä hän oli tullut sinne ja mitä siellä oli tekeillä.

"Jumalan kiitos, että saimme pitää sinut", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Silloin muisti poika samalla kertaa kaikki. Hän asettui takaisin vuoteeseen ja makasi hetkisen silmät ummessa.

"Jumala oli armollinen", vastasi hän; hän silitteli ja silitteli pojan paljasta kättä.

"Rukoilin — mutta sitten tuli sellainen kylmyys ja niin pimeätä äkkiä ja silloin minä ajattelin että —." Poika vaikeni ja käänsi pois päänsä. Äiti näki että hän oli itkuun purskahtamassa.

"Minä ajattelin että — minä ehkä en — tulisi autuaaksi" sai hän sanoneeksi ja purskahti itkuun.

Oli painostavan hiljaista. Isä kääntyi puolittain poispäin; veli katseli alaspäin. Kuului ainoastaan itkevän nyyhkytystä.

"Kun vaan pysyttelee Jumalassa", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja meni. Mikkel poika seurasi.

"Kunhan vaan voisi oikein uskoa" — hän melkein kuiskasi. "Sanotaan olevan niin monenlaista uskoa." Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.

Silloin äiti nousi. "On myös monenlaisia ihmisiä", sanoi hän hiljaa.
"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein."

Vähään aikaan ei sitten puhuttu mitään. Äiti käveli vähän aikaa edestakaisin; poika makasi ja katsoi eteensä kirkkain silmin.

"En. — Kyllä sentään ajattelin vaatteitanikin." Hän hymyili. "Sitä — etten saisi niitä enää pitää."

Kun isä vähän ajan päästä taas tuli katsomaan poikaa, istui äiti ikkunan ääressä ja kutoi sukkaa.

Kesäaurinko paistoi suoraan sisälle; kärpäset surisivat juhannuslehväin alla kattoparrujen välissä; — Haugen talon tuvassa vallitsi rauha.

TOINEN LUKU

Haugen talossa oli kaikki vilja kuhilailla ja rakennusten lähellä oleva oli jo ajettu taloon. Karja kävi syömässä äpärettä vainiolla, Anne, talon tytär, istui kivellä pellon aitauksen edessä ja kutoi sukkaa. Muuta väkeä ei ollut näkyvissä; nyt oli päivällislevon aika.

Aurinko paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta; ilmassa tuntui hiljainen länsituulen leyhäys.

Kivellä istuva tyttö hyräili hiljalleen siinä istuessaan ja kutoessaan; hän katsoi tuon tuostakin karjaan päin ja hyräili taasen. Hän oli ehkä noin seitsemäntoista vuotias.

Aitan yliseltä, jonka ovi oli auki, kuului höylän sihahtavaa ääntä. Siellä joku työskenteli ahkerasti. Toisinaan työ seisahtui, mutta sitten kuuluivat sihahtelevat äänet taasen päivällishetken hiljaisuudessa.

Kivellä istuva tyttö tähysteli tuonne ylös nähdäkseen jonkun; mutta sisälläolija jatkoi työtään uutterasti eikä ketään näkynyt ylisen ovella.

Työntekijä tuolla ylisellä oli Hans, Annen nuorin veli, joka valmisteli pappi Hammerin tilaamaa säilikköä. Sen piti olla valmis kahdeksan päivän kuluessa eilisestä lukien ja poika teki vankasti työtä kaikkina joutoaikoina.

Hans Nielsen oli kohta aikuinen mies ja kävi kuuttatoista; kuukauden lopulla oli hänen määrä päästä ripille.

Hän ja sisar olivat paljon yhdessä ja keskustelivat usein kaikenlaatuisista asioista, sillä toveriensa parissa ei Hans Nielsen Hauge oikein viihtynyt eikä häntä liioin haluttanut yhtyä heidän vallattomiin kepposiinsa. Häntä kutsuttiinkin "lukijaksi", mutta hän ei ryhtynyt vastaamaan eikä puolustautumaan muulla tavoin kuin että hän tuon tuostakin saattoi sanoa: "ellet tee pahempaa kuin luet, niin pääset kyllä eteenpäin."

Silloin pojat naureskelivat ja heidän mielestään hän oli kummallinen. "Sinähän luet kohta järjen päästäsi", sanoivat he silloin useinkin; mutta koskaan eivät he häntä lyöneet, sillä hänellä oli sellaiset kummalliset, lempeät silmät, eikä hän koskaan lyönyt takaisin. Sen lisäksi hänellä oli rahoja, joita hän oli erilaisilla hommillaan ansainnut. Sillä Hans Nielsen osasi käyttää sekä veistä että kirvestä; tarpeen sattuessa teki hän sepän työtäkin.

Jopa loppui höylääminen tuolla ylisellä. Nuorukainen astui sieltä ulos, seisahtui ylisen portaille ja vilkasi ympärilleen.

Hän seisahtui sisarensa eteen kädet selän takana ja katseli häntä. Hans käveli aina kädet selän takana, kuten isoisä Ole Hansen Hauge oli tehnyt, aina lapsesta saakka.

"Aivan niin, silloin kun se on oikein", vastasi sisar. Hans seisoi ja mietti hetkisen. "Onko siinä jotakin hullusti?" kysyi hän äkkiä. Sisar loi silmänsä alas.

"Sinun sopisi ehkä lahjoittaa se säilikkö papille", sanoi hän — aivan kuin kokeeksi.

Hans seisoi siinä hetken aikaa. Hänen viisaat silmänsä sinertivät ja välähtivät.

"Ehkäpä asianlaita on niin", vastasi hän, katseli käsiinsä ja kutoi edelleen.

"Ei sinun pidä riihtä puivan härän suuta kiinni sitoa" — sanoi taasen Hans.

Hans meni suoraan häntä kohden, otti häntä kaulasta ja ravisteli vähäisen.

Sisar ei vastannut; hän kutoi vaan edelleen sukkaa, mutta tuo ystävällinen hymyily pysyi suupielessä.

"Ei ihmisen sovi kaivaa leiviskäänsä maahan", vastasi hän sitten.
Sisar mietiskeli.

"Paljonko saat säiliköstä?" kysyi hän katsahtamatta ylös. "Kaksi taaleria." Vallitsi hiljaisuus.

"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?" sanoi hän. Nyt oli
Hansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.

"Kuule, Anne", sanoi hän vaimentuneena. "Ehkäpä minä lopetan tuon säilikön teon." Anne hymyili.

"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut", sanoi hän. "Ja kyllä sinun on se saatava valmiiksi."

Hans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin latoon ja ylös yliselle.

Haugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli repaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja kankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori — hän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat kuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.

Saavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella, seisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti viulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi syömään.

Kristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä. Milloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle, mihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä mainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin viuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia pikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren kansan koristuksia ja tarpeita.

Kristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt seisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja ihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.

Oli vielä päivällislevon aika eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin höyläämistä yliseltä, jossa Hans rakenteli säilikköä.

Anne Hauge sovitti siten, että hän siirtyi karjan mukana, yhä enemmän aitaa kohden.

Hän tahtoi vihdoinkin tietää, mikä kummallinen mies tuo oli, joka asettui tuohon tien viereen eikä lähtenyt edelleen.

Kulkihan tuota tietä ihmisiä, mutta ne tulivat mielellään sisälle pyytämään ruokaa tahi sitten jatkoivat matkaansa, mutta tämä jäi tuohon istumaan.

Nyt nousi mies ylös ja silloin Anne tunsi hänet; sehän olikin Kristen
Gleng — soittoniekka. Nyt hän taas istuutui.

Keskellä lämmintä syksyisen puolipäivän hiljaisuutta kaikui yksinäinen sävel. Ensin muutamia salaperäisiä näppäyksiä — sitten kummallisen raju sävel.

Lehmät nostivat päitään ja kuuntelivat; Anne Hauge kääntyi ja seisoi aivan liikkumatta.

Koskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen ja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn hienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä etäisyyteen.

Kypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui sävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne Haugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto kiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen kiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!

Rajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen vierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.

Silloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän takana ja hän katseli vakavana tielle päin.

Sitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse sinne, missä sisar seisoi.

Hans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja kääntyi sitten sisareensa päin.

Soitto lakkasi. Kristen Gleng nousi ylös, näki nuo molemmat ja seisoi nojautuneena aitaa vastaan.

Sitten Gleng istuutui aidan taakse. Hetkisen kuluttua alkoi kuulua vilkasta tanssisoittoa.

Välähtipä Hans Nielsenin silmissä kuin vihan kipinä. Hän näki karjan seisovan ja kääntävän päitään viulun soittoa kohden; Annekin oli kääntynyt tuolla kauempana vainiolla.

Hans meni kädet selän takana hitaasti soittajaa kohden ja seisahtui varsin lähelle aitaa.

Kristen Gleng ei kohottanut katsettaan. Hän istui viulu leuan alla, pää vinossa ja vasen kyynärpää polveen nojautuneena. Hän soitti silmät ummessa niin että humisi ja raikui. Ruskettuneissa, ahavoituneissa kasvoissa näkyivät soiton vivahdukset; suupielissä näkyi pieni vavahdus aina kun viulun käyrä sattui kieliin.

"Saatpa lopettaa soittosi", sanoi hän päättävästi. "On parhaillaan ruokalevon aika."

"Vasikkakin tanssii. Voi peeveli kuinka vasikka sentään tanssiikin", sanoi hän viuluaan näppäillen.

"Helkkarin varmasti sinä olet vasikka", vastasi Kristen Gleng. Sitten hän taaskin nauroi.

"Minä olen paha kaikkeen", sanoi hän. Sitten kääräsi hän riepuja viulun ympäri ja syleili sitä.

Hans Hauge meni lähelle. Ehkäpä hän ostaisi jotakin — ja möisi sen sitten sopivassa tilaisuudessa, jos hän nyt saisi hyvällä kaupalla.

Kristen Gleng ilmoitteli hinnat. Silloin Hans Hauge kääntyi ja teki lähtöä.

"Älähän nyt; odotappas vähän!" huudahti Kristen Gleng taasen. "Kaksitoista veitsestä, neljä soljesta ja kahdeksantoista esiliinasta morsiamellesi — jos ostat ne kaikki", sanoi hän.

Hans Hauge kääntyi ja kääntyi taas menemään. Hän katseli tarkasti noita kolmea esinettä.

"Mielelläni kaksikin", vastasi hän. Hänen tummanruskeista silmistään loisti veitikkamaisuus.

Hans Nielsen ei vastannut, hän ei edes hymyillyt; sivelipä vaan takkinsa taskua ja otti esille vanhan nahkakukkaron. Hän kaiveli varovasti rahoja ja sai vihdoin esiin taalarin.

"No olkoon menneeksi", sanoi hän. "Mutta minun täytyy saada kaupantekijäisiä."

"Vettä — enhän minä lehmäkään ole!" sanoi Kristen Gleng. "Viinaa minä tahdon."

"Sinäpä Hans olet kummallinen", sanoi hän. Hän veti laukun hihnat kiinni, sitoi viulun laukun kylkeen ja asetti koko kantamuksen sitten selkäänsä.

"Huutokauppaan Glemmingiin", vastasi hän. "Siellä teen kauppoja — on tyttöjä — saan viinaa — on tanssit!"

Hans katseli hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja meni talon rakennuksia kohden.

"Sinä valmistut Herran ehtoolliselle kahden viikon kuluttua", sanoi hän kummallisen lempeällä äänellä.

Mutta kun Hans Hauge oli saapunut yliselle ja tiesi olevansa yksin, otti hän ostamansa tavarat esille ja pani ne höyläpenkin alla olevaan työkalulaatikkoon aivan alimmaisiksi. Tuntui siltä kuin hän ei enää olisi tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ja myöhemmin illalla makasi hän kynttilä sytytettynä ja luki ja tutki.

Ehkäpä ostaminen ja myyminen onkin paholaisen juonia. Ehkäpä se onkin koron kiskomista veljeltään, ja ehkäpä se, joka niin tekee, ei perikään Jumalan valtakuntaa?

Tietä myöten, joka johti Tunen pappilaan, missä pitäjän esipappi Seeberg asui päärakennuksessa ja kappalainen Hammer puutarhan toisella puolella olevassa rakennuksessa, tuli joku rattailla ajaen. Hevonen oli ruskea, sen häntä oli sidottu solmuun; puolikasvuinen poika siinä ajeli.

Molemmat papit astelivat edestakaisin puutarhassa piippujaan poltellen ajomiehen seisahtuessa portille.

Vieno tupakan tuoksu levisi syysilmaan; kahleissa oleva koira haukahteli varovaisesti kopissaan. Muutamat kellertävän ruskeat kanat ja kullanpunertava kukko kuljeskelivat marjapensaitten ja omenia täynnä olevien puitten välissä.

"Onhan tosin niinkin, rakas veliseni", sanoi hän keskustelua jatkaen, "mutta hyvät työt eivät kuitenkaan tee autuaaksi, vaan usko yksin."

"Verbaliter dictu on teidän kunnia-arvoisuutenne oikeassa", sanoi hän; "mutta realiter on kuitenkin usko ilman töitä kuollut."

"Mitä haluatte?" huusi esipappi Seeberg, kun Hans Nielsen aukaisi portin ajaakseen sisälle. "No, jopa näen, sehän on ystäväni Hans Nielsen, joka tuo säilikköämme."

Esipappi Seeberg meni lähemmäksi. Hän katseli esinettä tarkasti ja kääntyi sitten kappalaisen puoleen.

"Totisesti on pieni koululaiseni myöskin puuseppä", sanoi hän. "Ja minä kun odotin hänestä pappia."

Sitten meni hän lähemmäksi ja koetteli tuon valkoisen honkaisen säilikön lukkoja ja vetimiä.

Esipappi Seeberg kääntyi vielä katselemaan säilikköä. Hän poltteli piippuaan kiihkeästi ja meni taasen lähemmäksi.

"Mitä tämä koreus nyt maksaa?" kysyi hän. Hans Nielsen katsahti kysyjään. "Kaksi taalaria", vastasi hän. Silloinpa esipappi Seeberg hymyili. "Sinäpä olet lisäksi kauppamieskin", sanoi hän. Hans Nielsen punastui.

"Kaksi taalaahan oli puhe", vastasi hän hiljaisesti. Kappalainen
Hammer poltteli, nosteli piippuaan ja poltteli taaskin.

"Niinkö minä sanoin?" virkkoi hän hymyillen. "Puolitoista riittänee, ystäväiseni", sanoi nyt esipappi Seeberg.

"Taalari olisi kylläksi", sanoi hän; "mutta kun hän on niin kätevä sekä puusepän että sepän töissä, niin tulee hänen saada puolitoista."

Kappalainen Hammer nyökäytti päätään tyytyväisenä. "Ajahan säilikkö asunnolleni ja kanna se sisälle", sanoi hän, "ja tule sitten tänne saamaan rahasi."

Hans Nielsen teki kuten käskettiin ja molemmat papit jatkoivat keskeytymättä kävelyään puutarhassa.

"Kuten teidän korkea-arvoisuudellenne jo huomautin", sanoi Hammer ja pani tupakkaa piippuun nahkakukkarosta, "niin on realiter usko ilman töitä kuollut. Tosin on niin, ettei ilman uskoa voida vastaan ottaa lunastusta; mutta usko on kuitenkin ainoastaan se käsi, jolla me vastaan otamme Kaitselmuksen armon; siinä eläminen ja siitä onnen saavuttaminen, se riippuu ihmisestä itsestään."

"Siinä te totisesti suuresti erehdytte", vastasi hän kiihtyneesti; "totinen onni riippuu yksinomaan uskon antautumisesta Jumalalle ja siitä kasvavasta ilosta. Ilman uskoa eivät parhaatkaan työmme merkitse mitään."

"Niinpä niin, mutta — tulehan nyt tänne!" Hän viittasi Hans
Nielsenille, joka heitti ohjakset ja lähestyi verkalleen.

"No, niin" — jatkoi Hammer piippu hampaissa. — "Yksi taalari kaksitoista killinkiä — tee hyvin poikaseni."

"Eipä kestä kiittää." Kappalainen puristi kättä, esipappi Seeberg samoin. Sitten ajoi Hans Nielsen verkalleen ulos pappilan portista ja sulki varovasti portin.

"Aivan niin", jatkoi nyt kappalainen, "mutta sanoohan Kristus itse vuorisaarnassaan ettei kukaan tule taivaan valtakuntaan, ellei hän täytä jokaista lain kirjainta — item —"

"Seeberg!" huusi esipapin rouva, joka seisoi portailla. — "Ruoka on valmista. Eikö herra kappalainenkin haluaisi tänään syödä kanssamme; meillä on pieni lampaan paisti ja tuoreita kurkkuja!"

"Kiitos — kunnioittava kiitos!" vastasi kappalainen. Molemmat papit ottivat piiput suustaan ja astuivat sisälle.

"Item", jatkoi Hammer portailla — "item näyttää olevan terveen järjen mukaista, että —"

"Järkemme on luonnostaan sumentunut", keskeytti esipappi Seeberg; "ainoastaan se valo, minkä me sanasta saamme — —" nyt ovi sulkeutui heidän jälessään.

Ja pappilan kullanpunertava kukko marssi, kanat ympärillään, vakavana portaitten ohitse, löysi jyvän ja kutsui kotkottain kanat ympärilleen. Sitten se lauloi.

Lampaan paistin ääressä siirtyi keskustelu siihen oliko Kingon virsikirjaa pidettävä evankeelista virsikirjaa parempana.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana päivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut, kahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli pappiin nähden hävinnyt.

KOLMAS LUKU

Vanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko paistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän kullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa värisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja oli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten kalvenneitten puitten keskellä.

Kaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain. Vanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa kansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän takana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.

Mieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään koristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. "Ei tule noudattaa maailman turhuutta tällaisena päivänä", oli hän sanonut; mutta sekä äiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä juhla-asuun; "täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne parhaimpansa", oli äiti sanonut — ja niin poikanen taipui.

Nyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä ja laitella miten parhaaksi katsoi.

"No niin", sanoi sisar saatuaan hänet valmiiksi ja pannen hatun hänen päähänsä, joka oli kammattu ja laitettu ajan tavan mukaan. "Nyt olet hieno niinkuin pitääkin", sanoi hän.

Nuoret kävelivät nopeammin, ja tapahtuikin niin että he puolitiessä saavuttivat joukon muita etelästä päin tulevia rippilapsia. Oli mukana muutakin nuorisoa.

"Sinunkin tukkasi on tänään ylöspäin kammattu, Hans Nielsen."
Samallapa hän hymyili.

Hans Nielsen Hauge punastui. Kaikkien toverien oli tapana kiusotella häntä, kun hän tavallisesti sanoi että koreilu ja sen sellainen oli maailmallista.

"Kun me tänään olemme somistaneet ruumiimme juhla-asuun, niin sopiipa toivoa, ettemme olisi unhottaneet kuolematonta sieluammekaan, vaan että olisimme muistaneet sitä suurta lupausta, minkä tänään tulemme tekemään, nimittäin jättämään perkeleen työt ja toimet, ja uskomaan Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen!"

Hän lausui tämän kuuluvasti ja vapaasti. Ja nytpä tulikin hänen ympärilleen hiljaisuus.

Kun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan kansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli seurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.

Niels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin menivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet saapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan pappilan ohitse.

Vihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä nenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella; kappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.

Lakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi hiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.

Hans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä, sai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän astuessa alas kieseistä.

Nuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti häntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.

Sitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja veljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki lukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.

Esipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja lempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin sitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui Hänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen kärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.

Hans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen sallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa tunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan siihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin kuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista haluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin kokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä huoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin suuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.

Eikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon ajatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi hänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut naisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa juhlapuvuissaan?

Ja Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili Isämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset olisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen sieluaan.

Mutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne ajatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä, ne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän totisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka Jumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Silloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle kolmasti, hyvin lempeästi.

Häneltä pääsi itku — oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut; mutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä ison pojan itkeä.

Nyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän lauloi mukana tietämättä mitä lauloi.

Hans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle yhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen rohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut ja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer neljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten vieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.

Hän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean vastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka kuuntelivat.

Hans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä seisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin ylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että Hän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja ajatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi ajatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän — ja kylmä hiki nousi taaskin hänen otsalleen. "Aivan oikein, ihan oikein poikaseni", sanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti hän Hansia olalle ja meni edelleen.

Silloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa hänen äitinsä istui.

Kuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät alasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.

Kun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta kosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus hiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä ja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun pappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: "niin anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi", tunsi pappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä tahtonutkaan heittää.

Pappi nyökkäsi ja meni seuraavan luo. Ja samalla äänellä tehdyt kysymykset ja vastaukset kaikuivat Hans Nielsenin korvien ohi hänen siinä seisoessaan tovereitaan huomaamatta ja itkiessään kädet silmien edessä.

Kun loppuvirsi oli veisattu ja lähtökumaukset kolme kertaa kolme kirkonkelloista kaikuneet, seurasi Hans Nielsen hiljaisesti vanhempiaan. Ei siinä mitään puhuttu; he ottivat häntä vaan lujasti kädestä, kun oli tultu ulos kirkosta.

Mutta kun oli saavuttu Haugen tienhaaraan ja äiti kulki Hansin vieressä, sanoi äiti sävyisästi:

Hans Nielsen katsahti äitiinsä. Hänen silmänsä kirkastuivat ja suupieleen nousi hymy. "On niin paljoa vastaan taisteltava, äiti", sanoi hän.

Itsensä elättämisen velvollisuus alkoi hänessä nousta voimakkaana, ja luonnostaan lahjakkaana ja käytännöllisenä oli hänen helpompi kuin monen muun antautua aloille, joista hän sai varman taloudellisen toimeentulon.

Hän harjoitti sepän ja puusepän ammatteja, kuten poikanakin; hän vuokrasi maita, joita hän viljeli; hän harjoitti mehiläishoitoa ja pientä kauppaa, ja mihin ikänä hän ryhtyi, oli hänellä menestystä.

Siinä, minkä hän kasvavalla ijällä oli katsonut maailmallisiksi ajatuksiksi ja haluiksi, oli hän nyt velvollinen ja oikeutettu toimimaan; mutta olipa vaara että tämä hommailu kiinnitti kaiken hänen halunsa ja vei hänen aikansa; raamattu ja kristilliset kirjat tulivat toiselle sijalle ja moni seikka, joka oli polttanut hänen sieluaan poikaijässä, haalistui myöhemmin ja jäi pois mielestä.

Mutta tapahtuipa seikkoja, jotka taasen herättivät tämän rikkaan ja vastaanottavan mielen ajattelemaan ijäisiä asioita.

Vähän matkan päässä eteläänpäin Haugen talosta oli silloin suuri metsämaa, enimmäkseen mätäsmaista lehtimetsää. Tämä metsä, jossa maaperä oli lihavaa ja rehevää, oli täynnä purosia, jotka milloin maanalaisina, milloin sen päällisinä juoksivat suurempaa jokea kohti, joka virtasi Glommeniin päin ja laski siihen vähän etelämpänä.

Tähän metsämaahan olivat edelliset omistajat muinoin useamman kerran yrittäneet tehdä peltoa. Mutta he olivat taasen jättäneet yritykset sikseen, ja pientä metsää, enimmäkseen haapaa ja leppää, oli taasen päässyt juurtumaan väkevään maaperään, jossa puunrunkojen välissä kasvoi kyynäränkorkuista heinää.

Tästä metsämaasta oli Hans Nielsen Hauge huokealla hinnalla vuokrannut itselleen maakappaleen. Siellä hän nyt työskenteli ja teki uutta peltoa, poltti viidakkoa ja kylvi heinänsiementä; hänen tarkoituksensa oli, että "Haugen uutisviljelys", joksi hän sitä sisarusten kesken mielellään kutsui, muodostuisi kelpo niityksi ja antaisi hänelle vuosittain hyvät tulot.

"Se, joka ei kynnä, ei saa koskaan kylvää, ja se, joka ei koskaan kylvä, ei se myöskään saa niittää."

Ja niin teki hän luottavasti edelleenkin työtä. Hänen verensä hehkui halua alkaa alusta, oman mielensä mukaan, ja kulkea omia teitään.

Isäkin toisinaan sai sanoneeksi, että hän voisi käyttää aikaansa paremmin kuin hukkaamalla sitä korvessa semmoiseen, josta ei tiennyt tulisiko se kannattamaan, ja äitikin lempeällä tavallaan kannatti isän mielipiteitä; mutta silloin Hans vastasi tavalla, joka lopetti kaikki vastaansanomiset:

"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille siten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen, silloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä sydämen pelto menisi hukkaan."

Olipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans
Hauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.

Kauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt syysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen raivaustyössä.

Oli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli nyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli sisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans myös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista aikeistaan.

Hän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun suoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla; niitä hän nyt alkoi kaataa.

Puu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä putoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi savikkorannan vieritse.

Nyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui märällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin kiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.

Hän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja piti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla, ettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.

Hän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle jo toisen kerran.

Tuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni; nyt oli jo kuolema tulossa.

Ja hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan tuskallisesti.

Oliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja
Jumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?

Eivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet valtaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli hänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä kenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös virrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla ja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.

Joen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret pitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut kauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään pelastumismahdollisuutta.

Hän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän Kristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja pelastaisi hänet kuoleman vaarasta.

Silloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli hän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.

Hän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen nimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.

Kun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli hän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.

Oksan toisensa perästä löi sisar irti ja ne menivät virran mukana;
Hans piti kiinni suu valjuna ja hampaat yhteen puristettuina.

Silloin ojensi sisar kirveen ja kurottui ulospäin rannasta, pitäen vasemmalla kädellään lujasti eräästä haavan rungosta.

Hans Nielsen sai kiinni kirveestä molemmin käsin ja liukui virran mukana rantaa kohden.

Vähän ajan kuluttua makasi hän kalpeana ja huohottaen pensaitten keskellä. Sisar seisoi itkien hänen vieressään.

"Jumalan kiitos, että tulin!" huudahti hän, pani kätensä ristiin ja itki taasen.

Vaikeasti sujui molempain matka kotiin. Hans oli kovin väsähtänyt; ilma oli kylmä ja läpimärät vaatteet painoivat.

Kun he vihdoin saapuivat kotiin ja isä, joka juuri istui pöydän ääressä kahvia juomassa, kuuli mitä oli tapahtunut, sanoi hän:

Hans ei vastannut. Hän astui vaan ylös portaita kamariin ja muutti yltään märät vaatteet; mutta kun hän sitten tuli alas syömään ja istuutui, oli hänellä sisällinen vilu.

Yhtaikaa rupesi viluttamaan ja tuntumaan vaikeita pistoksia rinnassa; sen jälkeen tuli polttavan kuuma ja painosti hengitystä niin, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. Sellaisena makasi hän kolme vuorokautta, ja niiden mielestä, jotka häntä hoitivat, näytti hän tulevan yhä huonommaksi.

Mutta Hans Nielsen Hauge arvelikin itse, että hänen täytyi nyt kuolla. Tämä oli Jumalan kolmas ja viimeinen kutsuminen.

Ja hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui hänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi. Ainoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko, nimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että hän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.

"Minua niin peloittaa, Anne", sanoi hän tavan takoa sisarelleen. Sitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa valittaen ja kovasti kuumeisena.

Kello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa ääressä.

Poika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän nousi puolittain istumaan vuoteessa.

"Minäpä kuolen, äiti!" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys kuului raskaalta.

"Luuletko, että Jumala huolii sellaisestakin kuin minä olen?" kysyi
Hans. Ja nyt hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti", sai hän sanoneeksi. Hän ponnisteli voidakseen hengittää.

"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa." — Nyt purskahti hän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi, että hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.

"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi", kuiskasi äiti ja vaipui polvilleen vuoteen ääreen.

Hans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä äidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla kertaa sydämen rauhakin.

Hän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan hänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.

Äiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä
Kingon virsikirjan.

    Maailmassa kylmä on,
    Valo sen on pimeyttä,
    Mielemme on onneton,
    Kaikki työmme särkynyttä.
    Tomuun haihtuu mik' on maa,
    Taivast' ei voi saavuttaa.

Hän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä; hengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.

    Pakene siis menoines,
    Maailma sä sielun murha,
    Huveines ja riemuines,
    Tyhmäin lohdutus sä turha.
    Mua Jeesus iloittaa,
    Turvaa, holhoo, lohduttaa.

Äiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat kiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän tuskin kuulla hengitystä.

Kun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen ääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet ristissä.

Hengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot päilyivät otsalla.

Isä seisoi vielä hetkisen, sanaakaan sanomatta. Sitten hän verkalleen käänsi päätään ja katsoi vaimoaan.

Hans Nielsen oli kestänyt taudin. Neljätoista tuntia nukkui hän, nuoruuden ja lujan luonnon terveyttä tuottavaa unta. Ja kun hän vihdoinkin heräsi, makasi hän tuskista vapaana, valoisin kasvoin ja pieni hymyily kalpeilla poskillaan.

Äiti, joka seisoi vuoteen vieressä tuomassa lämmintä juomaa, pani astian pois kädestään.

"Ei tullut", sanoi hän. "Jumala oli tälläkin kerralla armollinen. Näyttää kuin hän tahtoisi sinusta jotakin erikoista. On parasta totella Hänen kutsuaan."

Hans Nielsen Hauge ajatteli kauan tätä. Ja tästä hetkestä lähtien tuli hän entistä vakavammaksi.

NELJÄS LUKU

Niinä vuosina, jotka nyt seurasivat, sattui Hans Nielsen Haugen elämässä monta kertaa tapauksia, jotka näyttivät viittaavan siihen, että meidän Herrallamme oli, kuten äiti oli sanonut, jokin erikoinen tarkoitus häneen nähden.

Kaksi kertaa joutui hän vielä hengen vaaraan, molemmat kerrat Glommen-järvellä, ja kerta kerralta tunsi hän kasvavalla voimalla, että Jumala näillä muistutuksillaan kuolemasta tahtoi vetää hänet pois ja reväistä hänet irti liian suuresta maallisten asioiden harrastamisesta.

Näistä viettelyksistä päästäkseen ja osittain myöskin päästäkseen sotapalveluksesta, jota hän katsoi epäkristilliseksi, meni hän kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä veljensä Ole Nielsen Haugen apulaiseksi, kun sanottu veli oli tullut Tunen pitäjän nimismieheksi.

Mutta työ, minkä hän siellä sai tehdäkseen, ei häntä pitempää aikaa tyydyttänyt; kaikki se kovuus, jota hänen viran puolesta täytyi osottaa köyhiä kohtaan, oli hänestä vastenmielistä, eikä kauan kestänyt ennenkuin hän sanoi veljelleen aivan suoraan, ettei hän enää voinut olla hänen palveluksessaan.

Löytääkseen kuitenkin jotain, joka, samalla kun se ei yllyttäisi omanvoiton pyyntöön, kuitenkin tarjoisi hänen toiminta- ja tiedonhalulleen uuden ja rikkaamman liikkuma-alan, päätti hän lähteä kotoaan ja meni keväällä 1795 erään leskirouva Krusen palvelukseen, joka asui Fredrikstadissa ja harjoitti siellä kauppaliikettä.

Erään Fredrikstadin syrjäkadun varrella olevassa pienessä talossa oli iloa ja elämää.

Pöydän ääressä istui kolme, neljä miestä korttia lyömässä, pari miestä seisoi ja katseli.

"Lyöpä esiin nyt, Kristen", sanoi se, joka istui pöydän päässä; mies oli sotilaspukuun puettu, lakki takaraivolla.

Sitten vetäsi hän kahden killingin ja kolmen killingin rahat itselleen ja hymyili.

Tämä oli leveähartiainen, vankka mies, jolla oli ruskea tukka, siniset, melkein uneksivat silmät ja ääni, joka samalla kertaa oli sekä luja että lempeä.

"Et sinä rouva Krusen luona siksi pääse, vaikka kuinkakin lukisit!" sanoi Kristen Gleng.

Tällä kertaa ei Kristen Gleng voittanut. Hän löi kiroten kortit pöytään ja maksoi.

"Katsopas", sanoi Hans Nielsen Hauge hiljaisesti hänen tuolinsa takana. "Nythän paholainen vei kaikki."

"Voisihan sentään sattua, että lopuksi kaikki kävisi niin kuin Jumala tahtoo", sanoi hän.

"Sinun järkeäsi, — niin juuri", sanoi Kristen Gleng. "Sinä luet itsesi kohta hulluksi, Hans — sitä kaikki sanovat!"

"Eipä ole uskomista, että Jumalan sana tekisi ihmisen hulluksi, sana, joka vain pidättää ihmistä siinä, mikä hyvä on. Mieluimmin voi uskoa, että se tekee viisaaksi ja ymmärtäväiseksi, niin että siitä oppii sitä, mikä on todelliseksi hyväksi sekä täällä että myöhemminkin. Ei, Kristen Gleng; sinä pelaat ja juot järjen itseltäsi. Niin on käynyt monelle ennen sinua ja niin käy vastakin."

"Tiedänpä siitä paljonkin", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Lue raamattua kuten minä, niin ehkäpä sinäkin saat jotain tietää!"

"Mitä enemmän ihminen lukee, sitä vähemmän hän ymmärtää — ja sen vuoksi on parasta jättää se tekemättä", vastasi hän.

"Saattaa niin olla", sanoi hän. "Jumalan sana on kaksiteräinen miekka joko kuolemaksi tahi pelastukseksi."

"Jos lukee, niin joutuu vastuuseen siitä, mitä on lukenut — parempihan on olla sellaisena vaivaisena syntisenä kuin minä olen — joka en ole pyhä enkä kirjanoppinut — ja joka on vaan sellainen, miksi Jumala on hänet luonut."

"Eipä suinkaan niin, — ei kukaan saa Jumalaa syyttää", vastasi Hans
Nielsen Hauge.

"Paljon olemme perineet, mutta enimmänhän me kuitenkin olemme itse tehneet, Kristen — niinpä siitäkin, mikä pahaa on."

Hans Nielsen seisoi hiljaa ja kuunteli. Muut löivät koroillaan tahtia permantoon.

"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on", sanoi nyt Hans Hauge. "Olisi parempi yrittää tehdä sitä, mikä on hyvää. Mutta ensin täytyy katua."

"Minä olen ollut neljästi kuoleman kidassa", jatkoi Hans Nielsen
Hauge. "Minäpä siis tiedän mitä se on."

"Mutta juuri sitä pitää ajatella — muuten käy hullusti", vastasi
Hans Nielsen Hauge.

"Voisithan, Kristen, tänä iltana kuolla — ajattelepa sitä. Voisihan silloin tapahtua, että sinä lukisit Jumalan sanaa kuten minä. Hyvää yötä!"

Kristen Gleng istui ja heilutteli jalkojaan sekä näppäili hiljalleen viuluaan; muut istuivat kädet sylissä.

Kuului vielä viulun näppäilemistä, mutta soittoa ei enää tullut.
Muutamia sanoja lausuttiin, mutta kukaan ei nauranut.

Kaikki ajattelivat sitä, mitä Hans Nielsen Hauge oli sanonut kuolemasta ennenkuin hän lähti.

Fredrikstadin ehkä yksinkertaisimmassa ruokatarjoilussa istui hiljainen mies syömässä.

Hän söi yksinkertaisinta ruokaa, veteen keitettyä puuroa ja kuorittua maitoa.

Hän oli ryhtynyt palvelukseen omassa muassaan ja olipa hänen useinkin vaikeata tulla ravituksi, kun hän ei siihen aikaan saanut kotoaan mitään.

Tähän ravintolaan tapasi kokoontua useita niistä alhaisoon kuuluvista ihmisistä, joiden kanssa Hauge seurusteli. Palvelusväkeä, linnoitusväkeä ja toisinaan kaikenlaisia kulkureita.

Siellä tuli useinkin puhetta Haugesta ja hänen "pyhyydestään"; saipa hän toisinaan kuulla härnäilyä ja pilkkaa, samoin näki hän siellä myös raakaa käytöstä ja sai kuulla jumalatonta puhetta.

Kun hän ei koskaan vetäytynyt sanomasta suoraan ajatustansa, sai hän monta vihamiestä, mutta oli myöskin joitakuita, jotka puolustivat häntä ja olivat hänen kanssaan yksimielisiä, vaikka eivät, kuten hän, lukeneet Jumalan sanaa eivätkä syvemmin harrastaneet hengellisiä asioita.

Hänen luonteensa, heräävine aisteineen, ja hänen suuri tiedonhalunsa olivat omansa vetämään hänet moneen sellaiseen asiaan, jotka hän tiesi vääriksi.

Ihmisten kanssa puheleminen tuotti hänelle elämän iloa; kaikkein vaikeimmalta tuntui hänestä yksinäisyys. Usein kun hän välttyäkseen kuulemasta kumppaniensa keveitä keskusteluja, meni kotiin omaan huoneeseensa, täytyi hänen pitkät hetket taistella mielikuvituksensa kanssa saadakseen maailmalliset viettelevät kuvat pois mielestään.

Aistit ja vietit rupesivat vaivaamaan niin että puistatti; hän voi tuon tuostakin tuntea suurta polttavaa halua oppia tuntemaan elämän maallisia iloja; hän tapasi itsensä toivomassa ettei hän tietäisi mitään Jumalasta, vaan että hän olisi syntisenä onnellisessa tietämättömyydessä kuten muutkin.

Unhottaa, unhottaa, eikä aina vaivautua ja kiduttautua omantunnon vaivoista ja Jumalan tuomion pelosta — sellaiset ajatukset liikkuivat usein hänessä.

Varsinkin koki hän tällaista ollessaan työttömänä ja yksin; sen vuoksi yöt muodostuivat hänelle vaivaksi ja unettomuus mursi hänen terveytensä. Tuo luja ja reipas talonpoikaisnuorukainen alkoi laihtua ja tulla kalpeaksi; silmiin oli tullut jotakin tylsää ja heikkoa, jota niissä ei ennen ollut.

"Juo poika, niin unhotat kaiken", sanoi muuan tovereista eräänä iltana hänelle, hänen istuessaan raittiina muiden keskellä, jotka ryypiskelivät.

Hans Hauge oli ainoastaan hymyillyt ja vastannut, että hän tahtoi pysyä täydessä järjessään; mutta salaisesti oli halu maistaa, unhottaa ja olla hetkisen täysin onnellinen tunkeutunut houkuttelevana hänen sieluunsa.

Tätä kaikkea hän nyt mietiskeli syödessään yksinkertaista illallistaan yksinään pienessä ravintolassa.

Tarjoilijatar istui ulkona portailla. Ovi oli auki ja tyttö keskusteli syöjän kanssa.

Neito oli nuori, meheväkasvuinen ja hymyili eriskummallisen salaperäisesti. Punaisiin, pyöreisiin poskiin muodostuivat hymykuopat kun hän nauroi; hänen naurunsa oli hillittyä ja varsin miellyttävää.

Hän oli saapunut tänne Fredrikstadiin Saanerista vuosi sitten; hän oli ainoastaan pari vuotta yli kahdenkymmenen. Nyt hän istui tuossa portailla ilta-auringossa, katseli tavan takaa alas pienelle kadulle tulisiko sieltä ketään ja puheli silloin tällöin sisällä istuvan kanssa.

Hans Nielsen ravisti päätään ja katseli ulos. Sitten laski hän lusikan kädestään.

"En — ei minulla ole mitään halua sellaiseen", vastasi hän ja katsahti neitoon.

"Sepä on kummallista", sanoi tyttö taaskin. Hän korjaili vasemmalla kädellä hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet.

Toisen kerran tunsi Hauge saman hurjan värähdyksen, mutta samassa silmänräpäyksessä tuntui kuin hänessä olisi alkanut sisällinen verenvuoto.

"Se on Jumalan sana", sanoi hän sitten varmasti ja voimakkaasti, ja heti tunsi hän jonkunlaista vilpoista iloa.

"Niinpä onkin, luonnostamme", sanoi hän. "Mutta Jumalan sana voi kaikki muuttaa."

"Sinäpä olet kummallinen", sanoi hän, korjaili tukkaansa ja nousi ylös, sillä nyt saapui ravintolaan muitakin.

Hän katsahti Haugeen ja hymyili; nykäsipä vielä käsivarresta ohimennessään.

"Ei sinun pitäisi olla tuollainen", sanoi hän, ja Haugen valtasi taaskin tuo viekotteleva ja vaarallinen tunne.

Siinäpä tulikin vastaan kolme miestä; he olivat nuoria ja kävivät siellä tavallisesti syömässä. Hauge tunsi heidät kaikki.

Se, joka ensiksi oli tullut ylös ja puhutellut Haugea, otti häntä hartioista.

Se oli John Glende, kersantti. Hän pyöräytti Hans Nielsen Haugen aivan ympäri ja vei hänet mukanaan sisälle.

Nuo kolme asettuivat pöydän ääreen, johon tyttö nyt toi heille ruokaa. Hans Nielsen jäi seisomaan, nojautuen oven suussa olevaan säilikköön ja katseli.

Kolmella lusikalla käytiin puurokuppiin käsiksi. Syödessä vallitsi hiljaisuus.

"Tämä on liian kuivaa puuroa; se vaatii kostuttamista — vai mitä sinä Ingeborg arvelet."

Hän katseli kysyvästi kolmatta miestä, joka ei vielä ollut mitään sanonut — se oli pieni mustanverinen mies, jolla oli kahvinruskeat silmät.

Tämä laski nyt lusikan kädestään, kaiveli takkinsa taskua ja veti verkalleen esiin "taskumatin". Hän vilkasi Hans Nielsen Haugeen, joka seisoi ja katseli; pani sitten pullon suulleen ja ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Hans Nielsen", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan kädellään ja ojensi pullon lempeä-ääniselle.

"Jumala siunatkoon, Lasse Tater", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan ja ojensi sitten pullon kersantti John Glendelle.

"Jumala siunatkoon, Syver Fröland" — sanoi hän ja nyökäytti päätään lempeä-ääniselle miehelle.

"Sepä oli nappula puuron päälle", sanoi hän iloisesti. Sitten ojensi hän pullon Hans Nielsen Haugelle.

"Ryyppää, Hans", tokasi hän. "Sinä sitä tarvitset; taitaapa Krusen rouvan luona olla laihanlaista."

Hans Nielsen katseli pulloa, mutta ei ottanut sitä vastaan. Hän oli useastikin kovan työn jälkeen tuntenut halua väkeviin; hänen kielelleen oli vesi kihahtanut nähdessään muiden ryyppäävän; ja jonkun kerran oli hän maistanutkin ja huomannut tulisen virran käyvän läpi ruumiinsa; aina kun hän kieltäytyi oli hänessä sisällinen taistelu; halu asui mielessä varsin voimakkaana; hän ajatteli joka kerta Kaanaan häitä, joissa Vapahtaja itse hankki häävieraille viiniä juotavaksi. Eihän siinä siis itsessään ollut syntiä; oli vaan pidettävä huolta kohtuudessa pysymisestä. "Ryyppy tarpeeseen voi olla paikallaan", oli hän kerran kuullut pappi Seebergin sanovan. Ja nyt tuon laihan illallisen jälkeen muistuivat nämä sanat taaskin mieleen.

Hän katseli pulloa, jota Glende edelleenkin piti ojennettuna; sitten otti hän sen verkalleen käteensä, pani sen suulleen ja maisteli.

"No, juo vaan!" sanoi John Glende, kun Hauge tahtoi antaa hänelle pullon takaisin.

Hän tunsi kuin tulen ruumiissaan, ja se jäi kuin kuumana, vaarallisena hiilloksena rinnan alle.

Iloisesti antoi hän pullon takaisin John Glendelle, joka nyt ojensi sen pullon omistajalle, Lasse Taterille.

Kun oli syöty, otettiin piiput esiin; puhuttiin kaupungin ja paikkakunnan kuulumiset, ja varsinkin Lasse Tater tiesi paljon kertoa.

Hän kuleksi ympäri kyliä ja myi pientä tavaraa; viimeksi hän nyt tuli Sannesundista; hän oli joku päivä sitten ollut Tunessa ja voi siis tuoda Hans Nielsen Haugelle tuoreita tietoja hänen kotoaan.

Hans Nielsen tupakoi muiden mukana; kyseli kodin asioita ja sai vastauksia. Viinapullo kierteli taaskin miehestä mieheen ja Hans Nielsen joi kuten muutkin.

"No, nyt sinä voit sanoa olevasi hyvässä turvassa", pilaili Lasse
Tater; "nyt sinä olet ainoa pappi koko Tunessa."

"No, nyt minä kerron miten asiat ovat Tunessa", jatkoi hän. "Seeberg on pidätetty virastaan ja saa nyt vastata kuninkaan edessä!"

"Niin, hänet pidätettiin virasta liian ankaruutensa takia. Hän kielsi ripillä käynnin pienimmästäkin, vaikkapa monet eivät olleet mitään pahaa tehneet. Mutta nyt ovat he valittaneet, ja nyt hän saa vastata ja on pidätetty virastaan."

"Tämän ainoan kerran", sanoi hän. Ja hän tunsi taas omituisen kiehtovan palon rinnassaan. Hänessä tuntui pistos siitä, että hän nyt oli huonolla tiellä; hän tahtoi nousta, mutta se tuntui raskaalta ja hän jäi istumaan. Hän ajatteli Jumalan sanaa, mutta ei saanut siitä tukea; kaikki vilkahti ohitse kuin unessa.

Silloinpa lauleli Lasse Tater, neitosen istuessa avoimella ovella ja kuunnellessa:

"Sä kuule, tytön tyyppy, on Fiina nimesi; sä tule, ota ryyppy, niin olen omasi!"

    "Sä kuule, kaunis neito,
    Oi, armas ystäväin,
    On oloni niin outo,
    Se käännä oikein päin!"

Kaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen ohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi koneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.

Ja Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen Haugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan sumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa eikä hän puhunut mitään.

Hänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen ruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään kiikkunut ja humissut.

Sitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun, itkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja heikkona.

Lasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat häntä hartioista.

Sitten saapui tyttö, Ingeborg, hän käänteli Haugea, joka istui pää käsien nojassa.

"Etkö sietänytkään puuronappulaa!" kysäsi Lasse Tater. "Et sinä sitten kelpaakaan papiksi!"

"Voi, miten hirveä synti!" sanoi hän; hoiperteli takaisin pöydän luo ja seisoi Lasse Taterin edessä.

"Voi, sellainen synti!" sanoi hän taaskin. "Sellainen helvettiin viepä synti!"

Toiset katselivat hänen jälkeensä tirskuen, kasvot punaisina ja silmät verestävinä.

Mutta tyttö seisoi portailla ja katseli Haugen jälkeen, tämän luovaillessa katua alaspäin.

"Ei pitäisi juottaa tottumatonta", sanoi hän mennessään miesten ohitse keittiöön.

Hän seisoi vielä hetkisen, huudahdellen, mutta ei saanut vastausta.
Sitten hoiperteli hän muiden luo, jotka olivat nousseet istumasta.

Ja meluten ja huutaen nuo kolme puolijuopunutta miestä menivät ulos tuvasta ja portaita alas.

Sitten astelivat he pitkin katua kädet toistensa kaulassa, hoiperrellen ja laulaen.

"Sä kuule, pieni Fiina, sä kaunis kukkasein! Älähän naura siinä, vaan saavu viulullein!

Sä kuule, pieni Fiina, kuin viulu humajaa, on tyttösillä piina jos sulhasta ei saa!"

Ihmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka laulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt lauantai-iltana oli tanssit.

Joku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva
Krusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.

Hän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän väliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta ei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.

Vihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän avaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo ja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan liikkumattomana makaamaan.

Kaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän tunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko ruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään koko maailmassa.

Syvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja häpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan kuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja tuli.

Hän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen tilaan oli tullut.

"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen", puheli hän itsekseen aivan ääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut. Hänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta muustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa virrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan Glommeniin.

Hän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä, mutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui kuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.

Sitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan vuoteessaan.

"Isä meidän" — alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin kuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi väsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan — Hans Nielsen Hauge nukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.

Fredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen; pyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste tunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia, korkealla olevine linnoituksineen.

Polvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili. Hän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli tapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän eilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi. Ei hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin tahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.

Hän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu pois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.

Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän ainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan. Silloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen viettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.

Ja taaskin soivat kirkonkellot tuolla ulkona, mutta nyt lohduttaen. Hän nousi hitaasti ylös, riisui arkivaatteensa, peseytyi ja puki yllensä parhaat vaatteensa. "Samoin kuin riisun likaantuneet vaatteeni"— sanoi hän itsekseen — "samoin riisun pois synnin ja tulen uudeksi ihmiseksi kiireestä kantapäähän."

Kirkonkellot olivat laanneet soimasta, kaduilla oli hiljaista ja
hiljaisuus vallitsi rouva Krusenkin talossa. Yli tunnin oli Hans
Nielsen lukenut raamattuaan, oli rukoillut välillä ja taas lukenut.
Hän oli kuin irti kaikesta ulkonaisesta; hän oli yksin taistelussaan
Jumalan kanssa.

Joku aukaisi oven. Hans Hauge kääntyjähän ei ollut kuullut kenenkään tulevan portaita myöten.

"Vaikkapa paha työ tuli tehdyksi, niin kiitos kuitenkin sinulle siitä", sanoi hän.

"Kyllä on paljonkin syytä kiittää", sanoi hän omituisen syvällä äänellä.

"Älä hymyile", sanoi Hans Nielsen lempeästi ja hiljaisesti. "Te opetitte minua tuntemaan synnin kirouksen. Viimeisen kerran minä maistoin viinaa. Ja siitä minä teitä suuresti kiitän!"

"Aivan niin", sanoi hän. "Olen kuin humalassa synnin surusta ja täynnä Jumalan armon tuomaa lohdutusta!"

"Sitä minä en ole", sanoi hän sanomattoman lempeästi "Syntinen minä olen, kuten sinäkin. Mutta tässä on lohdutus!"

"Ja sinäkö luulet", sanoi hän vakavasti, "että Jumalan sana tekee ihmisen hupsuksi. Ei mitenkään, vaan se on synti, joka tekee ihmiset hupsuiksi, senhän minä parhaiten yöllä huomasin. Vain yksi ainoa silloin voi tehdä terveeksi ja se on — Jumalan sana."

"Ei meidän kannata siitä haastella", sanoi hän. "Sellainen on hyvä toisinaan, mutta aina jauhaa samaa asiaa arkena ja pyhänä — siitä voi koitua sekä hullutusta että vahinkoa."

"Saammehan sitten nähdä", sanoi hän, "kumpiko meistä juo parhaasta lähteestä, sinäkö vaiko minä."

"Niin, saammehan nähdä", vastasi hän, "sillä sinähän kuitenkin joudut hullujen huoneeseen jonakin päivänä, Hans Nielsen." — Hän läimäytti Haugea hartioille ja lähti.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli hänen jälkeensä, surumielinen ilme kasvoillaan; hän kuuli vieraansa menevän alas portaita ja paiskaavan mennessään ulko-oven kiinni.

"Voi kaikkea syntiä, kaikkea syntiä maailmassa!" kuiskaili hän ja pani tietämättään kätensä ristiin. Ja samalla hetkellä nousi hänessä palava toivo saada uhrata koko elämänsä taisteluun pahaa vastaan; hän taivutti päänsä uuteen rukoukseen ja jäi siten pitkäksi ajaksi seisomaan.

Saman päivän iltapäivällä kolkutettiin varovasti rouva Krusen ovelle. Kolkuttaja oli Hans Nielsen Hauge, joka halusi puhutella isäntäväkeään.

Rouva Kruse istui yksinään huoneessaan ja kutoi sukkaa Hans Nielsenin astuessa sisälle.

"Iltaa, iltaa, Hans Nielsen!" vastasi rouva Kruse ja nosti silmänsä sukankutimestaan.

"Onpa kyllä", sanoi hän ja katseli avoimesti rouva Krusea. "Pyydän teitä, rouva Kruse, sallimaan minun matkustaa kotiin."

"Onko kotona sairaita, koska tahdot matkustaa?" lisäsi hän, kun Hauge ei vastannut.

"Ruumiillisesti kylläkin", vastasi Hans Nielsen. "Mutta sielun laita ei ole niin kuin pitäisi olla."

"Sinä luet liian paljon, Hans Nielsen", sanoi hän. "Monelle on sellaisesta käynyt huonosti."

"Siitä ei kenellekään käy huonosti", vastasi hän. "Useimmat meistä lukevat liian vähän."

"Minäkin yhteen aikaan lueskelin", kertoi hän. "Olisinpa vaan sitä jatkanut, niin olisin järkeni menettänyt. Mitä enemmän lukee, sitä suurempi on edesvastuu. Ja lopuksi ihminen näkee helvetin kaikkialla."

"Voihan niinkin olla", vastasi rouva Kruse. "Mutta täytyy sietää se sellaisena kuin se on."

"Sitä et voi saada toimeen sinä enempää kuin minäkään!" sanoi hän. "Anna pappien huolehtia siitä — heillä on siihen kutsumuksensa ja myös tarvittavat tiedot."

"Ei ollut tarkoitukseni sellainen", sanoi hän. "Aioin pyytää, että saisin matkustaa pois ainiaaksi."

Ja sitten hän katseli tiukasti Hans Nielseniä, joka huomasi hänen olevan suuttunut.

"En voi jäädä sieluni rauhan vuoksi", sanoi Hauge. "Kiusaukset ovat täällä liian suuret."

"Saat mennä mielelläsi", sanoi hän. "En minä tarvitse körttiläisiä enkä surkeamielisiä."

"Lausun vaan kiitokseni kaikesta", sanoi hän — "ja toivotan Jumalan rauhaa taloonne, rouva Kruse. Olen vaan alhainen talonpoika, mutta hyvän toivottaminen ei ole pahaksi. Hyvästi."

"Ei minulla ole mitään saatavaa", vastasi hän. "Sillä, joka ei ole mitään hyvää tehnyt, ei myöskään ole mitään saatavaa."

"Jumala varjelkoon hänen järkeään", sanoi rouva Kruse itsekseen varsin kuuluvasti.

VIIDES LUKU

Tuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva kädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja kantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta kävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin aivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa jokin tunnettu ja rakas.

Siinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse, joilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa onnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken, mikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.

Ja hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita kohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen arvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin, kaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin loitolla — hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.

Hän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa kaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi päätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.

Niinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja tuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen tuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän kaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen välttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät johdettaisiin pois kadotuksesta!

Hän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän pyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren puun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.

Hän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei hänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi mielessä.

Hän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille erään kirjeen.

Kirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan
Fredrikstadissa.

Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä pääsemmekin.

Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa, vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin synnissä pysyä.

Sen vuoksi, jos siten on asianlaita, neuvomme sinua, minä, rakas isäsi, ja äitisi, joka on suuressa tuskassa ja ahdistuksessa sinun tähtesi, tulemaan mieluummin tänne meidän ja sisarustesi luo kotiin, kuin jäämään sinne Fredrikstadiin.

Kaikki me mielellämme suomme, että tulet kotiin ja voit täällä sydämen halulla olla, kun kaikki tiedämme, että olet hyvä työmies mitä maatyöhön ja muuhunkin tulee, jota nyt tarvitaan tähän vuoden aikaan, kuten heinänkorjuuta, elonleikkuuta ja ajoja. Samoin tarvitsee tavarasi täällä paraiten juuri sinun hoitoasi, kun olet tottunut sekä sepän että puusepän työhön ja muuhunkin.

Mehiläispesuuksista, joita hoidit, on vaan kaksi kekoa jäljellä; kaikki muut ovat lentäneet metsään ja pysyneet poissa, eikä paljon kannata hoitaa sellaisia olioita, jotka lentävät niin kauas ja tuottavat niin vähän hedelmää kaikesta vaivasta. Että niistä on paljon vaivaa sanovat kaikki, jotka ovat mehiläishoitoa harjoittaneet.

Näistä syistä ikävöimme me kaikki, minä isäsi ja rakas äitisi, että sinä tulisit tänne nyt heti, ellei sinulla ole voimaa ja henkeä Jumalan armosta kauemmin viipyä Fredrikstadissa, joka kuitenkin on kaupunki, missä nuorelle kansalle on kiusauksia, jopa vanhallekin kansalle, elleivät he pidä Jumalaa mielessään.

Ja siis senvuoksi me toivotamme sinut tervetulleeksi kohta
kotiin, jos Jumala suo.

Isällisillä tervehdyksillä rakkaalle pojallemme minulta ja
äidiltäsi ynnä siskoiltasi täällä Haugessa rakastava isäsi

Ostahan samalla esiliina Anne-siskollesi, jos voit rouva Kruselta saamastasi rahasta sen tehdä. Hän on kovin sen tarpeessa ja sinähän osaat ostaa hyvää halvalla.

Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti laukkuunsa.

Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan maan tuoksun.

Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.

Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta; sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.

Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.

Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen, istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä tulijat olivat oman kylän väkeä.

Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta kuumuudesta huolimatta.

Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että he lauloivat tuttua virttä.

Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan auringon alla.

"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" — kaikui innokkaasti tuulen tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.

"Sielusta, mielestä olen mä sun!" — laulu kaikui laajalti kautta vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen silmissään sikäli kuin he lähenivät.

Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla, lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari, Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen Syvertsen Gleng, soittoniekka!

Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta, vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he kaksi nähneet.

Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng, joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen nuoreen sydämeen — hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin — hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.

Nämä molemmat — miten ihmeellistä — olivat saaneet Jumalan armosta iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin, jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.

Nuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta äkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn loppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.

"Sillä matkalla mekin olemme", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla, särkyneellä äänellään. "Jumalamme luo", lisäsi hän vielä. Ja molemmat he huokailivat.

"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa", sanoi Kristen Gleng.

Puukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan hänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat verestävät.

"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen, kun vielä on päivä", sanoi hän — hän puhui melkein huutamalla. "Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!" Hän iski sauvansa hietaan.

"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme
Kristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!"

"Antakoon Jumala minulle siihen voimia", vastasi hän, puolittain kuiskaten ja melkein kuin itsekseen.

Kristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä raskaasti hänen hartioilleen.

"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!" sanoi hän. "Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin nuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän sinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja Karitsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!"

"Aivan niin, Hans Nielsen — elämää Kristuksen haavoissa", vastasi
Kristen Gleng.

"Älä kysy syntiäni", sanoi hän vapisevin äänin. "Jumala on sen poispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin se pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus — yksin Hänessä."

"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu", sanoi Puukenkä-Ingebrigt. "Häneen ei saatana pysty!" Ja taaskin iski hän sauvansa hietaan.

"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi." —
Tämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans
Nielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden", sanoi Kristen Gleng veisaten. "Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!" — Hän seisoi kädet lujasti ristissä.

"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi, veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka on meille suotu!"

"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng — "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"

Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi, jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi vainioille.

Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi itsekseen:

"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä minun tulee kulkea?"

Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui häneen kuin tulen polttona.

Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!

Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui, asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin, kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa, niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Niels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa kädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen, laukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.

Niels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi portin hakasen ja astui pihalle.

Hans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui suoraan eteenpäin.

Isä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä silmillään.

Sitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja poika hänen jälessään.

Kun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa padasta vatiin.

Kun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.

"No, Jumalan kiitos!" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä ruokaa padasta.

Hans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen makuupaikkansa ennen oli ollut.

"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran syvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.

"Aivan niin — siellähän on hyvä olla", vastasi hän. Sitten astui hän portaita myöten, mukanaan laukkunsa.

Hans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä ja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.

Ikkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat ulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan viileydessä.

Hans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen edessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat tuoleilla vieressä.

"Tässä on äidille", sanoi hän. — Siinä oli pussillinen kahvia ja sokuria.

Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut esiliinaa koetella.

Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan kuin muissa aatoksissa.

Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.

Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.

"Sinäkö niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen tuli säästää."

"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä, tästälähin on oleva toisin, äitiseni, — Jumalan avulla!"

"Aivan niin — hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita elääkseen."

"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni", sanoi hän varmalla äänellä.

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge vakavana. "Se on varma se, äitini."

"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.

Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.

Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos hän saisi siitä kuulla.

"Uutisviljelys ojan varrella — jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on kylläkin köyhyyttä."

"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän. "Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat koonneet."

"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin työhön — me kaikki."

"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.

"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät minua kyllä, Anne" — hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi ylös lähteäkseen.

Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos hiljaiseen kesäiltaan.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans häntä.

"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä hämärässäkin.

"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin äidin suhteen — tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."

"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja tuo nuori nainen.

KUUDES LUKU

Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle, kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat mustissa puvuissa.

Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta ovella ja moni seisoi ulkopuolella.

Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului moniääninen huokaus hiljaisuudessa.

Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.

Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä. Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.

Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa, joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta huolimatta.

Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.

Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.

Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen sitä voimaa, jonka tuleman piti.

Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin, siinä tullessaan.

Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot, sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva sielunsa siten sai lepoa.

Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.

Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.

Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle, metsässä olevalle tuvalle.

Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään; nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.

Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken. Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.

Hän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä; hän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen aitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän säkin hevosen selkään.

Sitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui miesten keskelle ulkosalle.

Pari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet tunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat alaspäin, kädet ristissä.

"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos vastaanotat armon Jeesuksen veressä" — kuului tuolta sisältä.

Hans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin. Sanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle sanomat.

"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka petolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen luonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä. Seuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan pappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa Kristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit ystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan yhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa ijankaikkisesti!"

Paimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana. Sellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista, joka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta, tuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen kuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:

"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan, hänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa — että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan valta-istuimen ympärille!"

Kristen Gleng vaikeni — hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä raskaita huokauksia. "Minun syntini, minun syntini!" kuului jonkun vanhan ihmisen vapiseva ääni.

"Syntisi!" huudahti nyt Kristen Gleng. "Yksi ainoa pisara Karitsan verta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa omien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt puolestamme — muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei suurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää vieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien edessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni Karitsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni? Ainoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää siis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla osallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin hääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan häistä ikuiseen vaivaan!"

Hans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan vastannut hänen katseeseensa.

Sitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja hiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään päätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen äänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena rinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa surua hän tunsi.

Koko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon askareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja ahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli myöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä asioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli saattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja turmeluksen.

Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja puutteellisuudesta huolimatta.

Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa toisiaan.

Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen, heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta ulossuljettaviksi.

Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut."

Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi kuuluvasti nyyhkyttää.

"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon. Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"

Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.

Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa, kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut, tunsi hän suurta mielipahaa.

Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä, kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.

Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin, joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan antamaksi opettajaksi maailmaan.

Mutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä, mitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja vaikeni.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa. Silloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat kaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge säpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään ohitse.

"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli", sanoi hän verkalleen ja niiskotellen.

"Käänny, Hans Hauge!" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. "Käänny, että syntisi pyyhitään pois —", hän nikotteli taaskin ja huojui seisoessaan.

Hans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja ajeli edelleen.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen kalpea kasvoiltaan.

"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!" — jatkoi hän — "ja he olivat kaikki humalassa."

Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi. Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla, missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.

Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.

Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan ottaa.

Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:

'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'

Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.

Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.

Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta viserrystään puiden oksilta.

Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.

Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.

Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille jotakin hyvää!

Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana; hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.

Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden — ja hänestä tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän kuuluvalla äänellä ja onnellisena:

Vahvista varmaksi sielu ja mieli, että mä nään, mitä Henkesi voi! Aukaise, Herra, mun puheeni kieli, johda ja ohjaa mua heikkoa, oi! Itseni, kaikkeni annan mä sulle, kunpa vaan Sinussa olla mä saan; Silloin ei vaaroja sieluuni tulle, joita en voisi mä karkoittaa.

Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.

Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä Vapahtajansa kasvot.

Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vastaan.

Silloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen mieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten; hän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon jälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi kuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät mukaansa autuuden maahan.

Hän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin tunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.

Tuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa oli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin kuolema!

Ja hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli ainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen ijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä hän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista tähän sanomattomaan autuuteen verraten.

Ja hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin oli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt palvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut osallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.

Tällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain käännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui hevosen ja meni kamariinsa. "Joko on valmista?" kysyi äiti hänen mennessä ohitse. "On täksi päiväksi", vastasi hän. Sitten meni hän edelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi hän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän onnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.

Silloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala armossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla kääntymykseen.

Ja hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen rukoukseensa:

"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni, kutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä?"

Hänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan kädet ristissä rinnalla ja silmät auki. "Herra, lähetä minut!" kuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla pelastaakseen yhden ainoankin sielun.

Sitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen omasta sisimmästään:

"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä kääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja sinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä pimeydestä valkeuteen."

Kun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli lapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.

Hans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki ja hymyili. "Aivan niin, äitiseni", vastasi hän. "En ole pitkiin aikoihin niin makeasti nukkunut."

"Niinpä on — oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja nousi hymyillen istumaan.

"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan", sanoi äiti.

"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä tulen käyttämään tarkoin aikani."

Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.

Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.

Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan; vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan kanssaan.

Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.

Hän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli jotakin erikoisen lempeätä.

"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa", sanoi hän lämpimällä äänellään. "Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos minä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä tavata teidät molemmat."

Sitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: "Jumala antakoon meille armonsa, että niin tapahtuisi", sanoi hän. Ja kun toinen sisar katsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen Hauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.

"Me olemme kyntäneet ja kylväneet", vastasi Hans Nielsen Hauge ja katseli hymyillen sisariaan.

SEITSEMÄS LUKU

Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.

Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä, oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä, viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti hymyillen.

"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans tuli työstään tupaan juomaan.

"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään ja seisoi, katsellen äitiään.

"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."

Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.

"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan puhuessaan.

Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin, ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun yhdessäoloon Jumalan kanssa.

Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin, joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.

"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin lähellä silmät loistavina.

"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi", sanoi äiti hiljaisesti ja lempeästi.

"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?" sanoi hän vielä, vapisevin äänin.

"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan juuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta — hän huolehti enemmän maallisista asioista."

Ensimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he molemmat tunsivat.

Hän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi työtään.

"Saapa vaan huolehtia", sanoi hän. "Niinkauan kuin täällä maan päällä puuhailee", lisäsi hän hiljaisesti.

Hans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan sanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta. Oli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua meni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen äitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi vanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen valmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli tuleva Jumalan todistaja maan päällä!

Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.

Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta; hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.

Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti häntä:

Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.

Isä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut huomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.

"Voihan niinkin olla", vastasi Hans. "Kysytään voimia tullakseen
Jumalan lapseksi."

"Niinpä niin — mutta" — nyt hän taasen katsoi ylös. "Tee vaan niin, mikä oikein on, Hans", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla äänellään. "Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden."

Mutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans istui ja luki.

Hän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Ei," sanoi hän itkien. "Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet terveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!"

"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!" sanoi hän lempeästi, mutta varmasti.

"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen
Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."

"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla, mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo vai joutuuko se kadotukseen."

Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä; poika seisoi ja katseli häntä odotellen.

"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat surut!"

Hans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin olisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.

Hans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä Norjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus seurasi häntä.

Kesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt mielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat ruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen kutsumuksensa toimitettavana.

Isä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein ensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että poika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä tukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä ja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.

Kun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli oppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan sanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen johtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen opetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia kalastajia, ja "onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin", lisäsi hän hymyillen.

"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan", sanoi Hans Nielsen Hauge itse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä ja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja muita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat huolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen aina vastasi:

Nyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin ajattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin valmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen päällensä.

Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen sielunsa silmissä sekä öin että päivin.

Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden, jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi ilman hänen apuaan; heidänhän täytyi tulla pelastetuiksi.

Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?

Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan: "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.

Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.

Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi! Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!

Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.

Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin olivat voitettavat.

Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.

Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi, että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin, että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa, ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies, että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän ne pois.

Öisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta työtä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha ei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan ja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:

"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa Sinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua itseäni pahat himot vaivaavat!"

"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja opi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo, otettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja sinun pitää olla hänen valtijansa."

Ja nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat tässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi käymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.

Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville kutsumuksestaan ja aivan tähän saakka — nämä kaksi kuukautta, mitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä — oli hän tilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen sydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat kohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään kaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan uutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi ruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa muistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan julistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua muuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.

Hänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän julkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti selvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän piti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua mitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja todellisen tiedon asiasta!

Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä, istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona, milloin sisällä.

Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä kirjoitettuja papereita.

Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.

"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan sanan julistajista", vastasi hän.

"Juuri niin on asianlaita", sanoi hän, "ja sen kaikki ymmärtävät, että sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta kristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun, oppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita; siitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle kaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten tulee kaiketi nytkin käymään."

"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa täällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa, että minulle tapahtuisi toisin."

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten sanoi hän sävyisästi:

"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin vankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!"

"Niinpä niin", sanoi hän, "mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen sen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua, etkä kenellekään kirjoittaa?"

"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo kovat sanat pappeja vastaan", lisäsi Mikkel.

Tulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään, pyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen jättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet kristillisyyden sisimmän ytimen?

Tahi ehkäpä hän ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka Jumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa maailmassa?

Ja nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin toisensa jälkeen.

Hans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli tästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli tehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin olikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä sellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.

"Ethän ole mitään pyyhkinyt?" kysäsi veli häneltä melkeinpä hämmästyneenä.

"En", vastasi Hans Hauge. "Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu sydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi se olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan."

"Tee kuten tahdot", sanoi veli vakavana. "Mutta saatpa sitten myös olla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista."

"Olenpa kylläkin valmis", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä veljelleen. "Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun sijassani."

Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.

Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän taas asteli aika vauhtia.

Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin, saadakseen kirjansa painetuksi.

Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut jäykkä.

"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen, katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.

"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka ilta että sinulle kävisi hyvin."

Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä; ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä iloiseksi.

Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli tullut nälkä.

Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään ja kaivoi ruuan esille.

Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli poissa.

Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.

Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin, takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.

Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä toimeensa?

Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.

Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.
Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.

Lopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka omistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana päivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa käveltyään.

Talon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat puheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.

Juuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies taloon ja pyysi yösijaa.

Kun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan, kutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen Haugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.

Mutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti sieltä esille jotakin.

"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä", sanoi hän ja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.

Paikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni huomattavasti ja punastui sitten.

Hans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. — Siinäpä oli hänen oma käsikirjoituksensa.

Sekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin mielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen heihin vakavasti.

"Minusta se on Jumalan ihme", sanoi hän. "En uskonut näitä papereita enää ikinä näkeväni."

"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot", sanoi vieras; "ihmeellistä se kaikessa tapauksessa oli!"

Ja hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä. Mutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja hänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin saanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita kohdanneeseen tapaukseen.

Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan. Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta huolimatta.

Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja työteliäisyydellään oli säästänyt.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa kohden.

Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän huomannut, että muuan mies — matkamies, kuten hän itsekin — tuli kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin, oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.

Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi hän.

Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja nousi seisomaan.

"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."

"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.

"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"

"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan", lisäsi Hauge. "Ei kukaan tiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä."

"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä", sanoi hän, "sairas kun olet."

Vieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen vaiti eteenpäin.

"Laiho on aika hyvää tänä vuonna", jatkoi Hauge. "Se, jolla on paljon rukiita kylvössä, saa oivallisen sadon."

"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna", sanoi Hauge. "Sitä saadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se nyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade."

"Olenpa siten jo tehnyt", sanoi vieras. "Apilas vaatii hyvän kuivattamisen", lisäsi hän vielä.

"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin", sanoi hän. "Timotei ja apilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän maitoakin sekaheinillä syöttäen."

"Olenpa siitä varmakin", sanoi Hauge. "Sen olen kokenut jo usean vuoden aikana."

Vieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku hetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän viisaammin kuin monet muut yleensä.

Keskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia, kaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge osasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.

"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta" sanoi hän vihdoin. "Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja saanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema — ja silloin ei ihmisellä ole mitään iloa kaikesta tuosta."

Talonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi omituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään, vaan käveli eteenpäin.

Hauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he monta minuuttia.

"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla tavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin. Muutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa."

"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta", lisäsi Hauge. "Jos sielussa saa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset huonot."

"Kukapa sitä ei tahtoisi?" vastasi hän. "Mutta sehän on mahdotonta — ainakin minulle."

Hauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä kulkiessaan hiljaisesti hymyillen.

"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa", sanoi hän; "ehkäpä hän tietäisi neuvon!"

"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon että hän on aivan lähellä!"

"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin kaiketi on sinunkin laitasi?"

"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan — kunpa tietäisit, minkä ilon se tuotti."

Hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta kalpeat.

Hans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat edelleen päivänpaisteessa.

"No, jotakuinkin", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut portin hakaseen lähteäkseen.

Silloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät täältä", sanoi Hauge. "Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset."

He menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja mitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu; talon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä valoisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli tavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen sellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän aikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.

Vihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja kävelivät hetkisen aivan vaiti.

"No jopa nyt jotakin!" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli kävellyt koko penikulman kotoaan.

"Tuostapa näemme", sanoi hän. "Siten käy, kun joutuu tekemisiin
Jumalan kanssa."

Sitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin tullessaan.

"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja kivien raivaamisessa", sanoi hän leikkisästi. "Ehkäpä minulla sitten on mukanani kylvöä varten jyviäkin."

Tuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden. Hän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas lähtee kulkemaan.

Tämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta Jumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa muille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin monine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön kauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla, tekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi hän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?

Ehkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi sitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi hänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään toimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli ennustanut!

Eikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi painatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen, että hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää sormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi kärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.

Tämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian tulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.

"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten opettamisen kanssa?"

"Niin, opeta siis hiljaisuudessa — muusta ei ole mitään hyötyä", sanoi sisäinen ääni hänessä.

"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen sisällisesti.

Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi! Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.

Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:

"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan.

Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä levolliseksi — se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.

Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino oli.

No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.

Hauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi hän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella olevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.

Kirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä, joka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili joitakin papereita.

"Ei", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli talonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin painettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.

Kirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten suuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli ujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen tuohon nuoreen talonpoikaan.

"Emme me painata sellaista", sanoi hän. "Eikä minulla muuten ole aikaakaan sinun kanssasi enää puhella."

Hauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat ja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.

Ei siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan takaa ja hymyilivät.

"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti kirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans Nielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä."

Nuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta sitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.

"Tämähän on jumalinen kirja", sanoi hän. "Sitä ei kannata painattaa.
Eihän kukaan sellaista osta."

"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä", sanoi hän ja hänen äänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja ymmärtää.

"Niinpä olenkin", vastasi Hauge, "ja juuri täällä kaiketi on saatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!"

"Täytyyhän jokaisen elää", vastasi hän. "Eihän voi painattaa sellaista, jota ei kukaan osta."

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Täytyy kunkin elää. Ja johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee kansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että löytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi — tahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista painetaan ja myydään."

Ei kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja tekivät työtään.

Hauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi poispyyhitty.

"En ole", sanoi hän. "Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään peljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi."

"Vai niin, kuka se on?" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että
Hauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.

"Jumala", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään nuorukaisesta kääntämättä.

"Eipä ole", vastasi Hauge. "Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä yhdelle ja toisellekin."

"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä ei voi enää tänään tavata."

"Aivan siten on Jumalammekin laita", vastasi Hauge. "Voipa tulla se päivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa."

Seuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg vielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.

"Ei ole", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. "Saatpa tulla takaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa."

Silloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa hän oli eilen puhunut.

"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin kirjapainon mestari täällä", sanoi Hauge.

"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse", jatkoi Hauge. Hän otti esille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.

"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin", sanoi hän ja hymyili.

"Saisitpa sitten käydä opissa", sanoi nuorukainen. "Sepä kestäisi monta vuotta."

"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan", sanoi hän ja katsoi lempeästi latojaan. "Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä jos toisessakin."

Sitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle käsikirjoituksen.

Latoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli hyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut pois pyyhkimään.

"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja oikeudesta", vastasi Hauge.

"Aivan niin", sanoi hän. "Jos se on totta, niin on se totisesti myös sanottava."

"Totta se on", sanoi Hauge lämpimin äänin, "ja sanottava se on, vaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!"

"Olet sotainen mies", sanoi hän uudelleen. "En muuten luule, että siitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä ketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta, niin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä pappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan tehdä."

"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa", virkkoi hän. "Sinä siis uskot, että saan sen kuitenkin painetuksi."

"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin", vastasi hän vältellen. "Kirjain painaminen tulee kalliiksi", lisäsi hän vielä.

"Niinpä asianlaita lienee", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä seisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse saapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.

Hauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi.
Kirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut
Haugen kanssa.

Latomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia kolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi sydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.

Vihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo mainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari minuuttia.

"Kyllä", sanoi hän. "Käy laatuun saada se painetuksi; mutta — se tulee maksamaan aika tavalla."

Haugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä salainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän omisti tahi voisi hankkia.

Hauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli saanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin, ei hän ollut mitään huomaavinaan.

"On tosiaan kallista painattaa kirjoja", sanoi hän ja meni takaisin pöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.

"Ei käy laatuun", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen kanssa. "Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi kahdestakymmenestäviidestä."

"Niinpä niin", sanoi hän. "Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa kaksikymmentäviisi riksiä."

"Tahdon", sanoi Berg. "Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme tuntemattoman kanssa tekemisissä."

"Niinpä niin!" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä.
"Saatpa kirjoittaa kuitin", sanoi hän.

"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua", sanoi hän. "Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana olevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa. Jumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on lopputili tehtävä."

Taaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä. Hänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen verran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen käsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin kaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan samaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään kaupungin rakennukset ja tornit.

Samoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan taistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset taaskin häntä.

Kuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa maailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi pois!

Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin mitoin ja rajattomasti?

Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!

Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään. Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä kuolema hänet tapaisi.

Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua varjoon.

Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä alkoi kuulua.

Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui niin vilpoisalta.

Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi vaan leppoisaa väsymystä.

Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi pitkäkseen ja nukkui.

Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.

Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää tietoisuutta levosta ja ilosta.

Aurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja katsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.

Mutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän liittolaisena.

Ja metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi, ja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon paahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut — kaiken tuon tunsi hän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.

Ja hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja laukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan mietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä. Emmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten voisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta. Meidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.

Saavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta kirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman ajamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle melkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän hyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi hän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen sukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen, myöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan, jossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.

On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa. Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:

"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä; oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja päästessäni pois kaikesta tästä!"

"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."

"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.

Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.

Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan, mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa; jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle, että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.

Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen, meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan kuulemaan hänen hartaushetkiään.

Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita ja odottavaisia.

Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.

Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans
Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.

Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.

Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.

Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum meni ulos vastaanottamaan tulijoita.

Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.

Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen
Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.

Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa myöskin maallinen valta olisi edustettuna.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran astuessa sisälle.

Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.

Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.

Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä, Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.

Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.

Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan kirkon puolesta maailmassa.

Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.

Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa puolesta ja lausui:

"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt, koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana. Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta sekaannusta seurakuntaan — kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain rangaistusta siitä."

Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa alas.

Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:

"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi oikeata oppia vastaan."

Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:

"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä äänellä ja paikaltaan nousematta.

"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."

"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää, mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.

Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.

"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra kruununvouti?"

Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.

"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."

Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.

"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta, epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä? Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia, juoppoutta ja peliä — sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"

"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain, joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"

"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja suuressa arvossa pidettyä miestä.

"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä. Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"

Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver
Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.

"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan, tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään puhunut ja tehnyt."

"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."

Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.

Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge kaikille kuuluvalla äänellä:

"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko Norjan maan."

"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset silmänsä saivat lämpöisen sävyn.

"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos mahdollista, tulla yksimielisyyteen.

Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.

He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.

Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli, mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi; itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.

Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen, ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".

Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä; mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen, ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.

Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta, joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.

KAHDEKSAS LUKU

Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin, Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa, Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä. Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.

Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista, eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.

Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta, täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä paloi.

Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?

Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla, miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta, esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa kutsumuksessaan.

Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon Nikolaus Baselilaisen kautta.

Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.

Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja julista minun käskyjäni!

Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.

Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli paljon liikettä.

Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin talo, jossa oli mustanaan kansaa.

Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.

Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla; joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa verhoamassa metsät.

Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.

— — — Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon, missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.

Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa. Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli mustanaan kansaa.

Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille; hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.

Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.

He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.

Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta hoitamaan.

"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels Stillaugsenin, istumassa oven suussa.

"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat", sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.

"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"

"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään; nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.

Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja hartaana hiljaisessa tuvassa.

Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa elämämme synnistä.

Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti; ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja täyteläisenä, temmaten mukaansa.

Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät, raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.

Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.

Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia, huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.

Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja useiden miesten kovaäänistä puhelua.

Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui samalla ulos.

Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen, joka verkalleen vastaili.

"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann, erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.

Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.

Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään. Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna kasvoillaan.

"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan pappiin.

"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi kuten ennenkin.

"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa", vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja käskyyn."

Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän. "Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta, nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun seurattava minua."

Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.

Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.

Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden sukulaistensa puoleen.

"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa
Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.

"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää. Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla; ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."

Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa minulle vaatteeni."

Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.

Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet, joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.

"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen valmis."

Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.

Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. —

Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen päävahdin edustalle.

"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä lakkinsa syrjään.

"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."

"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari päivää sotamiesten keskellä."

"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa enemmänkin. Jääkää hyvästi!"

Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja hiljaisena sotamiesten välissä.

Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan pihalta.

Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.
Linnanportti sulkeutui jyristen.

Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.

"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.

Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen äänettöminä.

"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse haki hänet kruununmiesten kanssa."

"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin voimia kestämään ja kärsimään ilolla."

"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! —
Hän, Hans, selviytyy kyllä."

"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.

Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat miehet.

Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.

Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä seurasi remakka nauru.

Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja silmänsä ihmeellisen kirkkaat.

"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"

"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.

"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.
"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"

Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.

"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen kasvoilleen.

Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä sanoja lausuttukaan.

Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen kasvojensa ilmeessä.

"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos hän vielä eläisi, niin — niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin iloinen."

"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"

Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli laulanut, istui äänetönnä.

"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa väkeä me."

"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."

"Minä lauloin kuten sinäkin — ja niin pääsin tänne!" vastasi hän vihdoin.

"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin — ja niin jouduin tänne." Hän katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.

"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.

"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui lähinnä Haugea.

"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien — niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin — siksi kai tekin istutte täällä?"

Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.

Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa — ja istuutuivat jälleen.

Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:

"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."

Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.

"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja purskahti itkuun.

Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä liikkui hyvyyden piirre.

"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin saatte ehkä jälleen yhtyä."

Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.

Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.

Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään. Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen huusi hän:

"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä
Haugen kasvojen edessä.

"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui heidän väliinsä.

Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä puolesta että vastaan.

Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen lukemisestaan ja laulamisestaan.

"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään auttaisi, silloin olet saava pampusta!"

"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen jälkeen."

"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin, sen olet saapa."

"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se laulaa mielin määrin."

"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän puolestanne."

Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.

"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.

Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön pimeään.

Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä" muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen, yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.

Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma vallitsi harmaiden muurien lomissa.

Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi — rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.

Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu suurta, pysyvää valoa kohti!

"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"

Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset, onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen sielunsa.

Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.

"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti nousta pystyyn.

Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.

"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.

Hauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen, jolla oli sääliä rinnassa!

Aliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen "taskumatin" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja ojensi sen Haugelle.

"Juo nyt", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen ojennetun esineen käteensä.

Hauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän lävitsensä. Se oli paloviinaa.

"Nyt lämpenet kohta", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon tulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.

"Se oli varmaankin paloviinaa", sanoi Hauge, katsahtaen melkein hellästi häneen.

"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois ajettava."

"Tulin todella", vastasi Hauge kohoutuen; "mutta oli eräs toinen seikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke."

Aliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui lyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.

"Ei tällainen sentään sovi", sanoi hän. "Täytyy sitä kuitenkin menetellä inhimillisesti!"

"Ah", vastasi Hauge. "Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet, jolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!"

Toinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi: "Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna viedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi."

Luutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. "Kyllä, kyllä, herra luutnantti!"

Luutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana, astui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen paikkaansa toisten vankien seuraan.

Reen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä tamineissa seisoi odottaen.

"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen", käski luutnantti, "sinähän tunnet tien?" Aliupseeri teki kunniaa. "Varmasti, herra luutnantti", vastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas istuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta läimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä läpi Fredriksstadin linnan portin.

Portin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin käsivarrelle.

"Tiesinhän että me vielä tapaisimme", sanoi hän hiljaa. "Jumalalla on kyllä tässä oma tarkoituksensa", jatkoi hän puoliääneen. "Paha karkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa tavata!"

Tämä kiristi suitsia. "Sittenpähän saamme nähdä", vastasi hän, ja reki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa kohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista. Matkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista aina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi hengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.

Kuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka tunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti vaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli villinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta kuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut Jumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. "En voi havaita tämän olevan villitsemistä", sanoi hän lopuksi.

Kruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan Haugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja oikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun takaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen vankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra Siewersin edessä.

"Sinä olet eriskummallinen mies", sanoi korpraali Blegen, kyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. "Pääsisit heti huomenna vapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä tahdotkin mieluummin vankilaan."

"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin", sanoi hän, "vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala."

Korpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi selittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen, joka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin vapauden ja rauhan maailman kanssa.

"Kiitos kaikesta hyvästä", sanoi hän. "Toivon tapaavamme siellä, missä tosi onni on löydettävissä."

Fredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko koolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella kaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että mies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan; kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen miehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.

Tänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle kuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi Feiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään taas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä kullakin todistajalla olisi sanottavana.

Oli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja palellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan porttiholvissa.

"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä", sanoi joku niistä, joka seisoi lähinnä ovea.

Naurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: "Joka vaan uskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta itseään —", jälleen hymyiltiin. "Jos hän loukkaantuu, silloin ei hänellä ole oikeata uskoa!"

"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu", sanoi eräs vanha eukko.

"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin", sanoi eräs vanhus, joka seisoi syrjemmällä. "Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja eräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan pahimmat koko Tunen pitäjässä."

"Ah!" huusivat monet. "Glengin Kristen, soittoniekka — tuo naisten naurattaja!"

"Niin, niin", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin päänsä ympärille. "Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat keksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee uskovia!"

"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia", selitti eräs nuori mies
Kristianiasta.

"Hän kuuluu olevan puuseppä — hän kai valmistaa niitä itse", tokasi eräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.

"Hiljaa — tuolla tulee tuomari" — samalla oli aivan hiljaista.
Paikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.

Ja jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia, josta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt rummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista. Pieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla oli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin edustalle.

Heti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen ja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä, suoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja samalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun talonpojan jäljissä.

Haugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan uteliaan ihmisjoukon läpi.

Hän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia kasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.

Silloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta, johon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja uskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti päätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja ystävyyden hymyilyn.

Hauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki. Nyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän korpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:

"Minua he saattavat; — kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa
Kristusta!"

Tuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren pöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien penkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa Iver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen Fredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja Paul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous kolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja naisia, seudun parasta väkeä.

"Kolmas päivä huhtikuuta 1771", — vastaili Hauge hiljalleen; hän tunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.

Hauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa nimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!

Haugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria silmiin.

"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden", sanoi hän niin kuuluvasti, että sanat kantoivat yli koko suuren salin.

Tuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen ilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.

"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini", sanoi hän virallisella äänellä.

"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu", saneli hän. Ja jatkaen matalalla äänellä; "esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge ilman siteitä ja kahleita —"

"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin pastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen hartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?"

"Kyllä." Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. "Mutta en pastori
Feiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin.
Pastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen
pitoon aikaisemmassa tilaisuudessa."

"Onko sinulla tähän todistajia?" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa todistajien penkkiä kohden.

"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin.
Niels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä."

"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?" kysyi hän, lukien
Feiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.

"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä", vastasi hän. "Hänen asiakseen tulee kai todistaa tämä?"

"En." Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin. "En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän jälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää hartauskokouksen Baersön luona — ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt viimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni sotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin linnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä tahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen oikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?"

"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata", sanoi tuomari ankarasti. "Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä oikeata."

Hän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili jälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.

"Olkoon asia miten tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisi sinun tietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia herätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?"

Kihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine sotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.

"Kyllä", vastasi hän. "Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran kuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi silloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja siihen en tunne itseäni syylliseksi."

"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä", sanoi Hauge. "Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui kruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään."

"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän hylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin", vastasi Hauge.

"En yhtään mitään", vastasi Hauge. "En muuta kuin mitä pappi
Feiermann minulle antoi", lisäsi hän hymyillen.

Tuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla äänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.

"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo — miksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja vihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on."

"Siksi", vastasi hän, "että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja tukemaan toisiamme."

Hän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja vietiin vahtitupaan.

Koko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista kuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin pohjin vääriksi.

Tuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa henkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin maaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin vankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.

Kesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui; mutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on heti vapaaksi laskettava.

Maaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä pysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen pitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä vapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät vaatimukset vankilassa.

"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona" — sanoi hän, "niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni Häntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä Tunen pitäjän rajojen sisällä — sitä en voi luvata; minä vaadin vapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja tehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole ristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että minun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan puolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta, koskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan, kuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden selvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten. Muutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on rangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla rauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!"

Hän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti ja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan lämpeni.

"Eikö olisi sentään parempi", sanoi tuomari Siewers, "että sinä ottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit istumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää vapauttasi?"

"Ei", vastasi hän. "On parhainta sekä maaherralle että minulle menetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun täytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän istuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde vankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää. Vastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä tahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!"

"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä", sanoi hän vahvalla bassoäänellään. "Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain meillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa."

Hän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja lähti.

Hans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä toimitti hän maaherran virastolle "alamaisimman kirjelmän", jossa hän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on tuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:

'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen esivallan alamaisin palvelija.

Haugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin, tammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen asetettuja ehtoja!

"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen jälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka minut johdattaisi ulos", sanoi hän.

"Eipä toki", sanoi hän, "syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa sovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun mukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut kunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen Herran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa ja hyvityksen kieltää itseltäni."

Mutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua siinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa Haugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta esivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin harmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä, että hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian hiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia siitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän kansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista tarkoitusta ja rajoituksia.

Hauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja kärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.

Hänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä useampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä liittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen varusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla hiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle elämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen mainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli kotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.

Tämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen opin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.

Kun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.

Sen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä päivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei tahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen majesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä kaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä sotilaana.

Blegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä
Jumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.

"Minun täytyy", — sanoi hän samatta kiroten — "saada sinut heti kuittaamaan pyhähenki!"

Hän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja pakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.

"Herra kapteeni", sanoi Blegen mennessänsä; "on synti, jota kutsutaan synniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä — se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!"

Eivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi vahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron virastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen koko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen Faabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä ja hengenheimolaisia.

Haugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys näissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän ei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen mitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän "haugelaisia", joita löytyi hänen seurakunnassaan. —

Eräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä Herran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon, jonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi pappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.

"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?" Pappi oli tulipunainen kiukusta.

Silloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui piiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä rippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan saikin sattumaan.

"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!" kirkui hän. "Ulos!
Täällä ei ole teillä mitään tekemistä!"

Kauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin pian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän jälkeensä.

Ei ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä. Ei ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva kristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!

Joku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet Glemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden valituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei auttanut enempää kuin edellinenkään.

Maaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan hallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen mielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen Haugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista vainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta perustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.

"Sitäpaitsi", kirjoitti hän, "näyttää minusta tämä uusi vastus olevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani läänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea aina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa talonpoika kunnioittaa ja suosii.

"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä kertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen keskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan, ettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa maksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää sellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä aikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja meteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen, kun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla harvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.

"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän keskuudessaan niin kunnioitettua miestä!"

Näin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se, että Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi Feiermannin suureksi harmiksi.

Haugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan ilmestyminen nimeltä: "Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta", jonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan kirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla sanoilla papeille:

"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja pidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja sopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte rakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja synnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette oikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista tehtävä.

"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä enemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä pelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin te kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät raskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse sormellansakaan.

"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta näin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän elämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella kädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.

"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy hedelmiä. — — —

"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy paha aina enemmän.

"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja mykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.

"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta vahvistettava veljiä."

Käsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa 1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä painetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin, Elverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.

YHDEKSÄS LUKU

Huhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan, missä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää; seuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan seebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut Haugen hengenheimolainen.

Ulkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä Meier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti etsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders Kristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä etukaupungissa.

Toisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa kaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous erään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.

Kristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne saavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph, palvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.

Tämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen ja kysyi mitä hän tahtoi.

"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä tänä iltana?" kuului vielä karskimmasti.

"Niin, niin", vastasi Hauge. "Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta
Jumalan lain nimessä ette sitä tee."

Samalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset kovat sanat.

Otettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat maallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät kaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.

Tiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan ja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.

Maaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret, kirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:

"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä; on häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan poika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä henkesi elatukseksi."

Maaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti, painostaen joka sanaa.

"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet kuritushuoneeseen", lisäsi hän varottaen.

Hauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten otti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean virkamiehen edessä.

"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta", sanoi hän rauhallisena ja kirkkaalla äänellä. "Sellainen syytös ei ole tosi, tehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri, joka tahdon vetäytyä työstä."

"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle", sanoi hän jyrkästi, "virkansa puolesta — ja silloin lienee se kumminkin totta."

"Ei, sitä se ei ole", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen paperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.

"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan", sanoi hän; "ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni Haugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki todistaa."

"Hm", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. "Kyllä se näyttää olevan järjestyksessä", mumisi hän.

"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee", jatkoi Hauge, "niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että meidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava Jumalaa ja opittava hyvää toisiltamme."

"No niin", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. "Tuo kaikki voi kyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa; huomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä molempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet ne tänään esittänyt."

Maaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin jälleen vankilaan.

Seuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle, missä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.

Vouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi teki syvän vaikutuksen häneen.

"Kyllä olen", vastasi Hauge vapaasti. "Olen puhellut muutamien ihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista."

"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa", vastasi hän.

"En, en mitään muuta", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla rehellisillä silmillään.

"Tässä en löydä mitään väärää", sanoi hän. "Minä luulen, että olet syytön, kelpo mies", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.

"No niin, niin — sitähän meidän tulee olla", vastasi vouti Hagerup.
"Hullusti kävisi muuten."

"Niin, koska niin on", sanoi Hauge, "pyydän voudilta lupaa saada tehdä kysymyksen."

"Tahtoisin kysyä", sanoi hän hiljaisesti, "onko kristillistä, että ne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat kaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka kerran kun siellä saarnataan — ja joskus, varsinkin iltasin, koetan kehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion voimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan kuritushuonerangaistuksella?"

"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi", vastasi hän. "Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti oikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa."

"Minulla on hyviä uutisia", sanoi hän hilpeästi. "Läänin maaherra on samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään jättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää yhteentörmäystä esivallan kanssa!"

"Sitä en voi luvata", vastasi Hauge hymyillen; "mutta se ei ole vaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te."

Hauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä selittäisi vangitsemisen syyn.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. "Minä luulen, että tässä on tarpeeksi", sanoi hän herttaisesti hymyillen. Hauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:

'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun 20 p:nä 1798.

"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta", sanoi hän, sinisenharmaat silmänsä loistavina. "Tällaista ei voi unhottaa."

Seuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä palasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä pitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi kunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen vangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten välityksellä takaisin Tuneen.

Hauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet antoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen ominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen käytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.

Tällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt erääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin sanoin ja maksulupauksin sai yösijan.

Iltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka oli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä syytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin levittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen lopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.

Hauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi puhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että Jumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän, opetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.

Silloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja kävi käsiksi Haugeen.

"Minäpä opetan sinua menettelemään!" kiljasi hän, antaen samalla hänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.

Veri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan poika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo siniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut itsensä.

Hän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja neuvottomana.

Koulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt avasi hän oven.

"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos ja paikalla, muutoin saat lisää", vastasi hän, jälleen nyrkkiään puistaen.

"On minullakin nyrkit", vastasi Hauge levollisesti, "mutta niitä en käytä lyödäkseni niillä veljiäni!"

"Ulos!" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma tulvehti tupaan.

"Sen teen minä; — odota vaan, että saan maksetuksi emännälle velkani", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun, josta olivat jo etukäteen sopineet.

Mutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi koulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:

"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin myöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin sydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja vainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!"

Koulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen, rauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään, että hän vapisi.

Koulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina, tuijottaen ääntä kohti.

"Tervetuloa perästä sinäkin!" oli viimeinen vastaus, jonka koulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.

KYMMENES LUKU

Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet ylös vedettyinä.

Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa tuijottaen pohjoiseen päin.

"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin, missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että rauhallinen vaikutusala.

Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta saadulla passilla.

Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.

Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.

Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla kaukaisessa kaupungissa — kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.

Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan kirkko rakennettaisiin.

"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan tyven yöksi."

Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä toimetonna!

Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi uudelleen kapteenin puoleen.

"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?" kysyi hän.

"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida olla kuninkaan asiaa?" — sanoi hän hymyillen.

"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan sinulle merkin."

Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana pääsi Hauge lähtemään.

Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.

Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.

Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl, pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin, vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla, erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.

Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.

Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa, melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti, paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin — nyökäytti kuin näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä. Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta ijankaikkiseen autuuteen.

Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua, jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla, tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien olleensa läheisessä yhteydessä — ikäänkuin silmä silmää vasten — totuuden kanssa.

Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa eikä tahtonut mennä.

"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.

Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan käyristyneeseen vasempaan käteensä.

"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin puhuvan — oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"

"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella. Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"

"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"

Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta päätänsä itsekseen.

Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren
Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.

Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.

Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa, jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.

Eräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja esittää ne poliisioikeudelle.

Hauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään erityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin pitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa jumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa. Samalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja ylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti. Haugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka kysymykseen raamattuun viittaamalla.

"Eihän ole vahingoksi", sanoi hän, "kun ihmiset neuvovat ja tukevat toisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti."

Poliisimestari myönsi tämän oikeaksi. "Niin, jos voisit toimia jotakin tämän tapaista", sanoi hän, "niin se olisi erinomaista; silloin olisit kykenevämpi minua."

"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa", sanoi hän. "Sen asia on rangaista pahaa ja suojella hyvää!" Poliisimestari hymyili.

"Rangaista pahaa osaamme kyllä", vastasi hän; "mutta poistaa sitä — se ei ole niin helppoa."

"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies", lausui hän; "mutta muistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää maallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme lakia ja asetuksia!"

"Niin", vastasi Hauge. "Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää että jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava häpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki ja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!"

Poliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle ja antoi hänelle luvan mennä.

"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan lausunto on saatu", sanoi hän.

"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä oikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin", vastasi Hauge, hyvästellen ja lähtien.

Kun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän torilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva ja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa silmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli mahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.

Hän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,
Johan Nordahl Brun.

"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra Hauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa itämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän, senjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.

"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut myöskin vastaukseni asiassa", sanoi hän voimakkaalla äänellä.

"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon", vastasi hän voimallisesti.

"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa miljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat, jotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti yksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!"

"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin, epäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä mitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia", vastasi hän. "Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta; mutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut itse confessionaru's Bastholmille!" — Hän hymyili.

Sitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan, tarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.

"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi", sanoi hän äänekkäästi, "etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän pitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun mielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja kevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia, asetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta."

Hän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni, pisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten ja astui eteenpäin.

Johan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden vapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina marraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti kotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa Bergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa nähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja siinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan Jaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja levittäen kirjasiaan.

Varsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli talonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan Vansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli herrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.

Bugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen hän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:

"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan — niin, vaikkapa minäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti vahvana; sillä sinun on tulevaisuus!"

Vansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin ja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä Mölleriä.

Haugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa
tehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.
Kaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti
Drammenista uusille matkoille.

Oli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi suurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen, veräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.

Tiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies oli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein sotaurhon näköinen.

Parta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten suorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt kämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu nimismies Jens Gram.

Ääni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa noin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset ja kylmähköt.

Kristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen hevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset kaviot.

"Niin", sanoi hän. "Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina hevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju."

"Eipä vaan — sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne tulet", lausui hän.

"Voipa niinkin olla", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui ja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.

Kristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla läikehtivät tummempaa liekkiä.

"Ei", sanoi hän. "Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen 'herran' kanssa tekemistä."

"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä hullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies."

Kristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki nimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat kasvot.

Uudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko
kylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut
Kristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan
Hoenin kartanossa.

Pappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu mies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens Gram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.

Pappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa vangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä kokousta.

Kun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi hän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.

Kun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella, hieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:

"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan koko kyläkuntaa?"

"Saatpa mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta tupa on täysi — taitaa jäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!"

Kokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi Haugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui paikallensa.

Silloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään seurakunnalle.

"Minun seurakuntalaiseni", sanoi hän käskevällä äänellä. "Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle kuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin kaikki muu käy turhaksi!"

Hän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen kovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.

"Kuten tästä näette", jatkoi hän, "niin eivät tällaiset jumaliset kokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot saavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis hiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette tietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan."

"Teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minä tunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten käsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan sanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla on niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa herra papille toista asetusta, ja te kuuluu": — tässä korotti Hauge ääntänsä — "Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!" Hän istuutui.

Hyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen sanojen ohella.

Veri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti
Haugeen päin.

"Tämän kokouksen on hajaannuttava!" käski hän vallitsevasti. "Minä vaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!" Hän huusi tämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä, heittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.

"Jo riittää!" sanoi hän. "Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit kaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat ovat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla lienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän puhuu — se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!"

Talonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.
Nyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.

Huudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä kasvoja.

"Hyvä", sanoi hän. "En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun kuulla!"

Hän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean ihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin. Ja jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge lämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta. Se sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä elämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen toistaan hyvään.

Kun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan istunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.

"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut", sanoi hän, "niin huomaan minä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan että hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä, huonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita kuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi opetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.

"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja ymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään Jumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli niin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään Ilmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee sen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!"

Hauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi häntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se olisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen mukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi joku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans Nielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta — Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että ylhäisen ylitse."

Tähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.

"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat", sanoi hän, "täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa tämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää velvollisuutenne!"

Hauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja vapautti kätensä.

"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi hän. "Minä olen laille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!"

Mutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui seisomaan Haugen viereen.

"Laki saa kulkea kulkuaan", sanoi hän. "Mutta minä ajattelen, että me muistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge! Sinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että nimismies yhteensä!"

Hän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän nopeasti tuvasta.

Heidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi kolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin ja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.

Pappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua, katsoi hän Haugea.

"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen Haugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta, että minä olen nimismiehen renki tänään!"

"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!" sanoi hän; hän piteli virmaa hevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.

"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun", lisäsi hän hymyillen.

"No, no", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. "Jos tahdot ajaa vangittuja, niin sama se minulle." Hän tarttui piiskaansa ja veti lakin korvillensa.

"Kyllä", vastasi Kristofer Hoen. "Kun Hans Nielsen Hauge on vankina, voin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika."

Kulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer Hoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä seisoivat. "Tästä tulee jouluajelu!" sanoi hän.

"Älkää ajako liian kovaa!" huusi hän edellä ajaville. Miehet portailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen, jonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli jalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.

"Onnea matkalle", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta läpi lumikinoksen.

Näin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti. Pappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies ja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan juoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen kintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi korvia. — Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä saattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer Hoen Haugen puoleen.

"Istu nyt hiljaa", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän hevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja riuhtasihe lentoon.

"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.

Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin hilpeät kasvot.

Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen kääntyi ympäri reen takaistuimella:

Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen talon pohjoispuolella.

Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen piiriin.

Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä; hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain tapaisi hänet!

Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta, olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.

Siellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia sitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa Rökeniin, oli hän sanonut.

Päästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen taloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi selässään, sidottuna portinpylvääseen.

Siellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja joivat kahvia.

Jens Gram meni tulipunaisena naamaltansa molempien eteen ja iski nyrkkinsä pöytään, niin että kahvikupit tanssivat.

"Mitä nyt, vallesmanni?" sanoi hän ja näytti viattomalta. "Minä kyyditsin hänet ulos pitäjästä, ja sehän minun pitikin tehdä", jatkoi hän.

"Sinä lähdet minun kanssani", sanoi hän, — "ja heti!" Hans Hauge kaasi hyvin rauhallisena lisää kahvia kuppiinsa.

"En", vastasi hän. "Sitä en minä tee. Sinä et ole esivallan edustaja täällä. Anna tämän pitäjän nimismiehen tulla minua vangitsemaan, jos olen tehnyt jotakin luvatonta tässä pitäjässä. Meidän täytyy noudattaa lakia, sekä sinun että minun."

Nimismies oli sanatonna. Hän ei voinut tehdä mitään, eikä hän uskaltanutkaan; sillä Kristoferilla oli sukulaisia tässä talossa.

"No niin", vastasi hän ja kääntyi Kristoferin puoleen, "mutta tämä on oleva sinulle kallis lysti!"

"Ei, kuulkaa nyt, nimismies", sanoi hän. "Jos tällä tavoin asiaa kiristät, niin olen vielä kerran pakoitettu olemaan kyytimies. Mutta silloin olet sinä se, jonka kyyditsen pitäjästä. Nimismiestä, joka hyökkää syyttömien kimppuun, emme tarvitse Ekerissä, ja minä olen se mies, joka saan hänet seudulta poistetuksi, ole varma siitä."

Nimismies seisoi kauan äänetönnä ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten kääntyi hän, sanaakaan hiiskumatta, läksi tuvasta hyvästi sanomatta, istui rekeensä ja ajoi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Mutta silloin nuo hyväntahtoiset ihmiset tuvassa kaikki nauroivat, eikä itse Hans Hauge voinut pidättää hymyilyänsä.

"Niin, tämä ei nyt ollut oikeastaan minun tahtoni mukaista, Kristofer
Hoen", sanoi hän.

Enempiä esteitä ei Haugen vaikutukselle tällä kertaa asetettu. Työtänsä jatkoi hän näillä seuduilla huhtikuuhun saakka, jolloin hän viimeinkin matkusti kotiinsa.

Kotona nousi suuri ilo sekä hänen kotiperheessään että hänen uskollisten uskonveljiensä keskuudessa. Suurin joukoin riensivät he Haugen talolle, jossa he saivat vahvistusta vakaumukselleen ja uutta uskallusta, voimaa kärsimään sen vuoksi, Hans Nielsen Haugen sytyttävien puheiden kautta.

Mutta kotona oleilu ei kestänyt kauan. Kirje kirjeen perästä saapui Haugen ystäviltä Bergenissä, jonne he pyytämällä pyysivät häntä tulemaan.

Näiden kirjeiden joukossa oli myöskin yksi Samson Traaelta, joka seurustelun kautta Haugen kanssa oli herännyt todelliseen kristityn elämään. Tämä kirje liikutti Haugen sydäntä. Hänelle oli mahdotonta vastustaa kutsua kauemmin.

Sinä, joka olet siittänyt minut Kristuksessa ja synnyttänyt minut kuni äiti monin kärsimyksin, ennenkuin sait minut ohjatuksi hyvin muodostetuksi lapseksi Kristuksessa! Sitä rakkautta, jota tunnen sinua kohtaan, en voi kirjoittamalla kuvata. Kiitos sinulle ja Jumalalle, joka lähetti sinut tänne, minulle ja muille pelastukseksi!

Minä näen sinut hengessä joka päivä; niin, minun sydämeni sulaa surusta ja ilosta muistellessani sitä suurta rakkautta ja hyvyyttä, jota minulle osoitit, josta rakkaudesta Jumala sinua palkitkoon ijankaikkisuudessa!

    Jollemme enää näkisi toisiamme tässä elämässä, niin suokoon
    Jumala, että näkisimme jälleen toisemme ijankaikkisuudessa!
    Kumminkin, minä ikävöin nähdä sinua jälleen.'

Hans Nielsen Hauge matkusti. Hänen kotona-oleilunsa ei ollut kestänyt kuin kolme päivää.

Hans suuntasi kulkunsa ensinnä Drammeniin, missä hän sai uuden passin pormestari Strömiltä, sieltä Ekeriin, jossa nimismies Gram tällä kertaa otti hänet kiinni ja antoi hänen istua kolme päivää vangittuna, ennenkuin hän ankaran valvonnan alaisena lähetti hänet kruununvouti Colletin luokse Kongsbergissä. Täällä täytyi hänen alistua tutkittavaksi, mutta sen jälkeen hänet maaherranviraston määräyksestä laskettiin irti. Vaikutettuansa Kongsbergissä pitemmän aikaa, vetäytyi hän edelleen länttä kohden Numedaliin, sieltä Rollagiin, Noreen ja Opdaliin, jossa hän tapasi myöhemmin niin kuuluisan nimismies Tollef Olsen Backe'n, joka aikoinaan oli Haugen vaikuttavimpia hengenheimolaisia.

Opdalista kulki hän hiihtäen Hardangeriin ja sieltä edelleen
Bergeniin, jossa hän viipyi koko kevään ja kesän.

Haugen ystävät Bergenissä tekivät kaikkensa saadaksensa hänet vakinaisesti asettumaan tähän kaupunkiin asumaan, jossa hän saisi elää ja työskennellä rauhassa. Vanha palvelijatar Boes kutsuikin hänet eräänä päivänä luoksensa; hänellä oli jotakin erikoista hänelle sanottavaa.

Hauge kävi istumaan; Vanhus yskäsi, otti sauvansa molempiin käsiinsä ja alkoi:

"Niin, katsos Hauge", sanoi hän. "Minusta sinä saat niin paljon kärsiä Herramme asian vuoksi; minua on kovin säälittänyt nähdä ja kuulla kaikista kärsimistäsi vainoista ja vaivannäöistä."

"Nyt on sillä tavoin, että minulla on sangen runsaasti omaisuutta, sekä talo että turve, ja olen ajatellut, että kun minä pian pääsen kotiin, niin saisit sinä kaiken minkä omistan — jos tahtoisit asettua tänne Bergeniin asumaan."

Haugen kasvot olivat kalvenneet. Hänen silmänsä loistivat omituisesti. Näytti siltä kuin kyyneleet olisivat pyrkineet esille.

"Vastaanottakaa kiitokseni kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestä, jota minulle osoitatte Jumalan asian tähden; mutta sitä jota minulle tarjoatte, en voi vastaanottaa, en, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin."

"Juuri Jumalan asian tähden", vastasi Hauge päättävästi. "Minulle olisi suuri ilo istua täällä Bergenissä hyvien ystävien ympäröimänä ja nauttia hyvinvoinnista; mutta niitä kohtaan koko maassa, jotka istuvat ja odottavat elävää Jumalan sanaa — heitä kohtaan tekisin kuoleman synnin asettuessani tänne rauhaan ja mukavuuteen. Silloin istuisin kuin palossa ja helvetin liekeissä!"

Vanhus istui hetken äänetönnä. Sitten nousi hän tuoliltansa ja meni suoraan Haugen luokse.

"Ei, salli minun tarttua käteesi", sanoi hän. Ja hän otti Haugen käden käsiinsä.

"Sinä olet kelpo mies!" huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua! Ja mene sinä sinne, johon sinun on mentävä! En tahdo kiusata sinua, niin mielelläni kuin sen tekisinkin!"

Hauge lähti Bergenistä puolivälissä kesäkuuta, vaelsi Söndfjordin,
Nordfjordin ja Söndmören läpi, sieltä Nordmöreen ja Surendaliin,
missä hän Rindalenissa piti kokousta kirkon lähellä, mutta sai pappi
Finckenhagenilta käskyn poistua.

Surendalenista kulki Hauge maitse Trondhjemiin ja saapui sinne elokuun alussa 1799.

Hänen kotoa poissaollessaan oli varsinainen vaino hänen hengenheimolaisiaan kohtaan alkanut Itä-Norjassa.

Jo toukokuussa oli Peter Hansen Boer, joka piti kokouksia Ekerissä, vangittu nimismies Gramin toimesta ja tuomittu kuritushuoneeseen siksi, kunnes hän lupaisi jättää maallikkosaarnaajavirkansa. Kolme päivää myöhemmin vangittiin myöskin neljä Haugen heimolaista, Berger Vetle, Peder Mathiesen, Peder Nordlid ja Thorkel Gabestad, senjälkeen kun he olivat pitäneet hartauskokouksia Hölandin kappelissa Hemnesissä.

Myöhemmin syksyllä joutuivat Haugen veli Mikkel ja hänen sisarensa poika Paul Gundersen samoin vankeuteen ja tuomituiksi kuritushuoneeseen samoilla ehdoilla kuin edellä mainitut.

Tiedon näistä vangitsemisista sai Hauge oleillessaan Trondhjemissa, jossa samanlainen kohtalo häntä itseään odotti.

Hän kirjoitti heti ystävilleen lohduttavia kirjeitä, joissa hän ilmaisi surunsa vihamiestensä pahansuovasta mielialasta ja ilonsa siitä, että hänen ystävänsä saivat kärsiä hyvän asian tähden.

YHDESTOISTA LUKU

"Muuan niistä talonpoikais-saarnamiehistä, jotka ovat tehneet häiriötään maan eteläosassa, kuten sanomalehdestä 'Intelligents-Sedlerne' on nähty, nimeltään Niels Iversen Riis, 19-vuotias, on eksynyt näihin seutuihin; tämä kutsumaton, syntiä ja lihan himoja vastaan suurenmoisesti taisteleva saarnaaja on kokoontuneille julistanut muka Jumalan sanaa. Kuulon mukaan on hänet ensin vangittu Moldessa ja sitten tuotu tänne; täällä hänet on sijoitettu talteen raatihuoneelle.

"Näkyy että liiallinen raamatun lukeminen, liiallinen rukoileminen ja jumalisuus ovat sekoittaneet hänen aivonsa. Pyhä henki on muka hänen päähänsä pannut nämä hullutukset.

"Järjelliset puheet eivät häneen mitään vaikuta eikä hän välitä vastaväitteistä. Raamatunlauseilla hän vastaa jokaiselle, joka häntä vastustaa.

"Lihan himoja hän erityisesti vihaa. Vankeus ei hänen mieltään masenna; tarvitaan muka paljon enemmän marttyyrikruunun ansaitsemiseksi. Hän luulee kärsivänsä Jumalan vuoksi.

"— Kuuluisa Hans Nielsen Hauge, tuon koko maahan hajaantuneen pyhä joukkueen ylimäinen pappi ja päämies, on myöskin saapunut tänne, mutta ei ole vielä vangittuna. Sellaiset ihmiset voisivat tulla vaarallisiksi yleiselle turvallisuudelle, jos vaan tahtoisivat, ja mitäpä vakuuksia meillä on siitä, etteivät he joskus saa sellaista päähänsä? Varsinkin jos joku raamatun paikka antaisi siihen tukea; sillä raamatun avullahan voi todistaa mitä tahansa.

"Kaikessa tapauksessa ovat nämä sielullisesti heikot ihmiset valistuksen vaarallisimpia vastustajia. Yleisö töllistelee heitä ihmetellen ja he laittavat murtumattomia tokeita jokaisen rehellisen kansanopettajan yrityksille hajoittaa se pimeys, jossa tietämättömyys ja ymmärtämättömyys pitää yleistä kansaa.

"On sen vuoksi toivottavaa, että nämä pyhät maankiertäjät vakavilla keinoilla seisautetaan ryntäyksessään ja todellisina irtolaisina kuljetetaan kuritushuoneeseen."

Hans Nielsen Hauge taittoi sen numeron sanomalehteä "Trondhjemske
Tidende", jossa tämä kirjoitus oli, kokoon ja tuijotti ihmetellen
Lars Hemstadiin, joka oli tuonut sen hänelle.

"Eilen", vastasi Lars Hemstad. "Minut lähetettiin tänne Trondhjemiin Inderöestä, jossa kruununvouti vangitsi minut. Kuljettaja, jonka tuli minua seurata, jäi tien varteen, joten helposti olisin voinut mennä menojani; mutta havaitsin oikeaksi tulla tänne ja ilmoittaa itseni, ja niinpä meninkin suoraan läänin päämiehen, kreivi Moltken luo. Hän päästi minut vapaaksi."

"Se oli oikein tehty!" sanoi Hauge. "Mutta Niels Riis, mitenkä hänen on käynyt?"

"Hän on taasen vapaana", vastasi Lars Hemstad. "Hän joutui täällä Trondhjemissa kuritushuoneeseen ja istui siellä kolme viikkoa; sitten pääsi hän vapaaksi ja rupesi taasen saarnaamaan Meldalenissa. Nimismies siellä tahtoi vangita hänet uudelleen, mutta Rigstadin talon isäntä Mörker vapautti hänet väkivalloin ja sitten menivät talonpojat miehissä papin luo ja vaativat hänelle vapautta. Ja sen hän saikin!"

"Niin pitkälle voi vääryys mennä", sanoi hän, "että ihmiset voivat nousta tekemään väkivaltaa! Sellainen on pahasta, mutta hyvä on, että kävi niinkuin kävi."

"Kyllä tuohon annan vastauksen", sanoi hän hiljaisella tavallaan; "mutta ensin puhuttelen poliisimestaria saadakseni passini merkityksi."

Seuraavana päivänä ilmoittautui Hauge poliisimestari Klingenbergille, joka ilman muuta teki pyydetyn merkinnän. Mutta tuskin oli Hauge päässyt oven ulkopuolelle ennenkuin muuan palvelija kutsui hänet takaisin.

"Sittenpä saatkin ensin tulla mukaan läänin päämiehen luokse", sanoi poliisimestari.

Erään palvelijan seuraamana ja yhdessä poliisimestarin kanssa vietiin
Hauge läänin päämiehen, kreivi Moltken luo.

Poliisimestari selitti kuka Hauge oli ja vaati, että hänet oli vangittava ja passitettava kotiinsa irtolaisena.

"En voi käsittää, että sellainen olisi oikeutettua", sanoi Hauge rohkeasti ja veti esiin passinsa.

"Poliisimestari on itse merkinnyt passini ja suonut minulle vapauden oleskella Trondhjemissa ja täällä on minulla kaiketi oikeus oleskella niin kauan kun en mitään riko maan lakia vastaan."

"En minä ole mikään irtolainen", vastasi Hauge. "Minä olen saapunut tänne saadakseni kirjani painetuiksi ja siihen kaiketi minulla on täällä lupa, kuten muuallakin valtakunnassa."

"Kirjat pannaan sinettiin ja lähetetään sinun mukanasi pois", sanoi läänin päämies.

Läänin päämieheen, kreivi Moltkeen, vaikutti Haugen levollisuus ja lempeys ihmeteltävällä tavalla.

Hän katsahti poliisimestariin. Sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin huoneessaan, mietiskellen.

Mutta kun Hauge oli mennyt, kääntyi hänen ylhäisyytensä kreivi Moltke hitaasti poliisimestarin puoleen.

"Tahdonpa teille, Klingenberg, sanoa jotakin", sanoi hän melkein liikutettuna. "Tämä Hans Nielsen Hauge on varsin ihmeellinen mies."

"Vaarallinen mies — koskapa hän voi kääntää Teidän ylhäisyytennekin mielen", vastasi poliisimestari.

Läänin päämiehen luota meni Hauge suoraan kirjanpainaja Stefanssonin kirjapainoon, jossa pani kaikki toimeen saadakseen kirjansa painetuksi. Hänen siellä ollessaan ilmoitettiin hänelle, että muuan hänen ystävistään, Ole Rörsveen Stangesta, oli ollut siellä häntä etsimässä. Hän oli luvannut tulla takaisin myöhemmin.

Hauge, joka oli hyvällä tuulella läänin päämiehen kanssa pitämänsä keskustelun johdosta, kehoitti heitä ilmoittamaan hänelle, kun Ole Rörsveen tulisi takaisin, mutta olemaan tälle ilmoittamatta, että hän oli siellä.

Tämä Ole Rörsveen asui Bergenissä ja oli Haugen kaikkein parhaita ystäviä siellä. Kun Hauge oli lähtenyt Bergenistä, valtasi hänet sellainen ikävä saada taasen nähdä Haugea, että hän lähti matkalle pohjoiseen päin, kaikkialla pyrkien, kysymällä Haugen matkoja, perille.

Nyt, vihdoinkin, hän oli saapunut Trondhjemiin ja oli saanut selvän siitä, että Hauge aikoi painattaa kirjoja Stefanssonin kirjapainossa.

Vähän ajan kuluttua tuli Ole Rörsveen takaisin ja Hauge näki hänet ikkunasta.

Samassa Hauge hiipi takaapäin käsiksi Ole Rörsveeniin ja pani molemmat kätensä hänen silmilleen.

Ole Rörsveen ihmetteli ja tahtoi päästä irti, mutta Hauge, joka oli hyvin voimakas, piti kiinni.

"Enkö minä sinua tuntisi!" virkkoi hän. "Se, joka sinua on kerran kuullut, tuntee sinut aina!"

Ja nämä kaksi ystävää lähtivät Stefanssonin kirjapainosta sydämellisesti keskustellen.

"Rakas veli, mistä sinä olet tänne tullut?" kyseli Hauge, pannen kätensä Ole Rörsveenin olalle heidän kävellessään.

"Minusta tuntui, että minun täytyi lähteä!" vastasi tämä. "Minä en sinun tähtesi ole saanut rauhaa."

"Niin, minun täytyi taasen saada puhua kanssasi", sanoi Ole Rörsveen.
"Tuntui muuten niin tyhjältä."

"Niin, niin", sanoi Hauge. "Meillähän on samanlainen luonne ja rakastamme samaa Jumalaa — eihän ole ihmeellistä, että me mielellämme tahdomme olla yhdessä." He kävelivät hetkisen aivan vaiti.

"Sinun pitäisi asettua vakinaisesti asumaan Bergeniin. Minulla on monet tervehdykset sinulle siitä asiasta. Niitä lähettävät sekä Samson Traae että neito Boes ja muutkin."

Ihmeellinen lempeän valon piirre levisi hänen vilkkaille kasvoilleen; hänen sinisenharmaat, suuret silmänsä säteilivät.

Kahdeksan päivää tämän jälkeen seisoi Hans Nielsen Hauge lupauksensa mukaan taasen läänin päämiehen virkahuoneessa.

Kreivi Moltke oli hyvin ystävällinen, pyysi häntä istumaan ja puheli kauan hänen kanssaan.

"En voi muuta sanoa", lausui hän; "kuin että sinun vaikutuksesi semmoisena, joksi sen selität, on hyvä!"

"Niin totta kuin Jumalan sana on hyvää, sillä se on minun ojennusnuorani ja johtotähteni. Ja se on kaiketi teidänkin!"

Hänen kasvonsa olivat lämminpiirteiset ja niillä oli sellainen täynnä hyvyyttä oleva viehättävä hymy, jota oli vaikea vastustaa.

"Vieroittaa ihmisiä kiroilemisesta, juopumuksesta ja muista paheista ei mitenkään voi olla pahasta", sanoi hän. "Toivoisin, että meillä olisi monta sinun kaltaistasi!"

"Minä en totisesti tule tekemään mitään esteitä asialle", vastasi kreivi, "kunhan vaan noudatat maallista lakia ja asetuksia."

"Sen teen", vastasi hän, "kaikessa, missä ne eivät ole Jumalan sanaa vastaan."

"Se on toivottavaa", sanoi hän. "Mutta inhimilliset lait ovat epätäydelliset, kuten kaikki ihmistyö, ja niitä täytyy muuttaa ajan ja olojen mukaan, ja te, herra kreivi, jolla on valtaa ja vaikutusta, tahtonette olla ensimäisiä koettamassa saada korjatuksi sen, mikä niissä saattaa olla epäoikeutettua tahi sotia Jumalan puhdasta sanaa vastaan!"

"Nyt te tarkoitatte tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta", sanoi hän.

"Se asetus lienee vanhentunut", sanoi hän, "sen jälkeen, kun olemme saaneet painovapauden. Mutta" — hän katseli eteensä — "sitä käy tulkitseminen, sitä käy sovelluttaminen asianhaarain mukaan."

"Sitten se on hyvä asetus siellä, missä on hyvä ja kristillinen esivalta, kuten täällä", vastasi hän; "mutta voi meitä siellä, missä asianlaita on päinvastoin!"

"On toivottavaa, että sellainen tuskin koskaan voi tulla kysymykseenkään", sanoi hän vihdoin.

"Niin, miten hyvänsä onkin", vastasi hän vakavasti, "niin tee sinä vaan edelleenkin sitä, mikä on hyvää ja oikeata; siinä ei kukaan sinua estä."

"Hyvästi ja Jumalan rauhaa, herra kreivi", vastasi Hauge. "Jumala tulee kerran tämän teille palkitsemaan".

"Hauge", sanoi hän. "Olisipa hyvä, jos sinä joskus matkallasi tulisit Strindeniin, siellä sinulla olisi paljon tekemistä, varsinkin kehoittamalla ihmisiä jättämään juopumispaheen, joka siellä tekee hävitystä kuin rutto!"

Ja ovi meni kiinni talonpojan ja kreivin, maallikkosaarnaajan ja läänin päämiehen välillä.

Mutta kun viimeksi mainittu meni asumukseensa, tapasi hän kadulla piispa Schönheyderin.

"Tänä päivänä olen keskustellut merkillisen miehen kanssa", sanoi kreivi Moltke hänen korkea-arvoisuudelleen.

Piispa Schönheyder astui askeleen taaksepäin ja katseli kreiviä hämmästynein silmäyksin, paksujen, punertavan harmaitten kulmakarvojen alta.

Piispa katsahti taaskin ihmetellen, pää kenossa ja silmät kulmakarvojen alla tulisina, maaherraa.

"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi hän varmasti. "Hänelle ainoastaan suodaan oikeutta. Mutta tutkikaa nyt itse. Hän on ihmeellinen mies. Hyvästi, teidän korkea-arvoisuutenne."

Nuo kaksi mahtavaa ojensivat toisilleen valkoiset, pehmeät kätensä ja menivät kumpikin kotiinsa.

Seuraavana päivänä saapui Hauge piispa Schönheyderin käskystä tämän virkahuoneeseen. Kun Hauge oli saapunut sisälle, nojautui piispa taaksepäin tuolissaan ja katseli häntä kauan. Hän tarkasteli Haugea kiireestä kantapäähän tutkivasti. "Vai olet sinä Hans Nielsen Hauge!" sanoi hän vihdoin.

"Minä kuulin maaherralta, että sinä olet tullut tänne kääntämään kansaa", sanoi hän tutkivasti.

"Puhumaan heidän kanssaan siitä, mikä on hyvää, ja saadakseni heidät luopumaan siitä, mikä on pahaa", lisäsi Hauge sävyisästi.

"Niinpä niin", sanoi hän. "Itsessään se on kyllä hyvä työ. Mutta" — hän katsoi nyt tiukasti Haugeen — "onko sinulla myöskin kutsumusta siihen?"

"Jokaisen kristityn kutsumus ja velvollisuus on ohjata veljiään hyvään", vastasi hän.

"Tavallaan, tavallaan", virkkoi hän. "Mutta ympäri maata kierteleminen ja uhrautuminen toisten käännyttämiseksi, se vaatii toki eri kutsumusta!"

"Ja sinulla on tämä erikoinen kutsumus?" kysyi hän, eivätkä silmät kääntyneet maallikon kasvoja katselemasta.

"Se minulla on", vastasi Hauge; hänen suuret kirkkaat silmänsä olivat levollisesti tähdätyt piispaan. "Se on minulle suuren taistelun ja kärsimyksen kautta selvinnyt."

"Aivan niin", sanoi hän. "No, hyvä." Hän rykäsi ja nyökäytti päätään usean kerran.

"Sittenpä sinun pitäisi ruveta koulumestariksi", sanoi hän. "Sillä ken tahtoo esiintyä opettajana kristityssä maassa, sillä tulee olla jokin varma, esivallan antama virka. Muuten loukkaa hän tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta."

"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne", vastasi Hauge vakaasti, "opettajaksi tuleminen vaatii monta vuotta, mutta asia, jonka vuoksi minä teen työtä, ei siedä lykkäystä; on jo viimeinen aika käsissä. On kuin maa polttaisi jalkojeni alla; kaikkialla tavataan juopottelemista, kiroilemista ja kaikenlaisia paheita. Sellaista täytyy kaikin voimin vastustaa ja se juurineen poistaa, sillä muuten kohta koko kansa hukkuu."

"No niin", sanoi hän. "Jos ymmärrät ja osaat taidon parantaa juoppouteen vajonneita, niin olet kunnon mies enkä tahdo sinua siitä kieltää; mutta ihmisten paheista käännyttäminen kaikkialla ei käy laatuun, ystäväni, sen saat kohdakkoin kokea." Hän nousi seisomaan.

"Sittenpä minulla kuitenkin on toisenlainen kokemus siitä lyhyestä ajasta, minkä minä olen matkustanut", vastasi Hauge. "Tosin on niin, etteivät, ikävä kyllä, kaikki käänny, mutta minä olen kuitenkin Jumalan avulla kääntänyt monet pois paheista jumaliseen elämään, ja silloinpa täytyy jatkaa tehtävää, vaikkapa monet pysyvät synnissä eivätkä anna pelastaa itseänsä. Tekin toki jatkatte tointanne, herra piispa, vaikkapa, kuten sanottu, ainoastaan harvat jättävät paheensa?"

"Tietysti minä jatkan", vastasi hän; "tee sinä samoin, sikäli kuin seuraat lakia ja sanaa. Mutta nyt hyvästi!"

"Ihmeellinen mies — hm — varsin ihmeellinen mies", sanoi piispa äänekkäästi itsekseen Haugen mennessä katua pitkin alas. "Mutta samalla kertaa vaarallinen mies", lisäsi hän ottaessaan esille nuuskarasiansa selvittääkseen ajatuksiaan.

Hans Hauge vaelteli Trondhjemin tienoilla kylästä kylään koko syksyn. Kirjeellisesti oli hän saanut tiedon veljensä Mikkelin ja sisarensa pojan Paul Gundersenin vangitsemisesta. Hän kirjoitti lohduttavia kirjeitä takaisin, mutta jatkoi väsymättömänä vaikutustaan.

Meldalissa sai hän voimallisen ystävän, sittemmin valtiopäivämiehenä toimineen Mikkel Grendahlin, joka myöhemmin uskollisesti taisteli hänen asiansa puolesta. Mutta erittäinkin Leinstrandissa, Melhusin pitäjän kappelissa, kantoi Haugen työ parhaan hedelmän. Täällä asettui hän syksyllä marraskuussa asumaan talonpoika John Jonson Skjeftestadin luo yhdessä jo ennen mainitun Lars Olsen Hemstadin kanssa ja viipyi siellä yli talven. Hänen maallisena työnään oli niiden kirjojen nitominen, jotka hän oli saanut painetuiksi Stefansonin kirjapainossa Trondhjemissa; samalla aikaa matkusteli hän ympäri seutua ja julisti Jumalan sanaa.

Talonpojat Leinstrandissa olivat tunnetut hurjasta elämästään; mutta jo muutaman kuukauden perästä sen jälkeen, kun Hauge oli asettunut sinne asumaan, tapahtui siellä suuri muutos, niin suuri, ettei seurakuntalaisten mielestä voinut seutua tuntea samaksi.

Koko joukko niitä, jotka ennen olivat antautuneet juopotteluun ja sitä seuraaviin paheisiin, liittyi Haugeen, ja heistä tuli hyviä kansalaisia yhteiskunnassa. Käynnit hurjissa juopottelutilaisuuksissa harvenivat huomattavasti ja sen sijaan kohousi virren veisuu sunnuntai-iltoina yksinäisistä talonpoikaistaloista, ja saattueet, jotka riensivät illoin kotia kohti, kulkivat hiljaisina, keskustellen matalin äänin, kun sen sijaan ennen hälinä, huuto ja tappelu kuului yli kylän läpi talvipimeän.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kylän pappi, Hans Eriksen Steenbuch Melhusissa, alkoi huomata jäljet Haugen vaikutuksesta, ja ollen kehittynyt rationalisti, päätti hän oitis "tukahduttaa pahan heti sen orastaessa."

Kerta toisensa jälkeen jyristi tuo 77-vuotias vanhus saarnatuolista herännäisyyttä vastaan; kerta toisensa jälkeen uhkaeli hän niitä, jotka hartauskokouksia pitivät, vankeudella ja kuritushuoneella; mikään ei auttanut. Hauge sai aina uusia ja uusia hengenheimolaisia ja niiden joukossa itse Leinstrandenin nimismiehen, Iver Monsenin, joka jyrkästi puolusti Haugea samoinkuin pitäjän esipappikin, ja pitkässä kirjallisessa selityksessä koetti hän selittää papille, että Haugen vaikutus oli täysin yhtäpitävää Jumalan sanan kanssa. Siten kului marraskuu ja ensimäiset päivät joulukuuta. Mutta yhdeksäntenä päivänä joulukuuta tapahtui jotakin, joka yhdellä iskulla teki äkillisen lopun Haugen oleilusta Leinstrandenissa.

Mainittuna päivänä oli piispa Schönheyder tullut Melhusiin ollakseen läsnä seurakunnallisessa kokouksessa.

Pappi Steenbuch valitti silloin hänelle kovasti Haugen vaikutusta, jota hän oli koettanut turhaan pysäyttää. Piispa lupasi ottaa asiasta kiinni ja antoi kirkossa lukea kuulutuksen, että jokaisen, joka oli siinä pitäjässä pitänyt hartauskokousta, tuli saapua Melhusin pappilaan piispan kuulusteltavaksi. Jo samana päivänä saapui Hans Nielsen Hauge ja hänet päästettiin sisälle hänen korkea-arvoisuutensa luokse, joka, yhdessä vanhan, huonokuuloisen pappi Steenbuchin kanssa, odotti häntä papin kansliassa.

Hauge astui sisään hiljaisena ja rauhallisena, jommoinen hän aina oli, odottaessaan hyökkäystä.

Piispa katsoi pappiin; he istuivat vastapäätä toisiansa kumpikin suuressa tuolissaan.

Hauge tervehti kumpaakin kädestä. Pappi Steenbuchin kasvot tulivat tulipunaisiksi valkoisen tukan kehyksessä.

"Kyllä", vastasi hän. "Minulla on kai teidän korkea-arvoisuutenne suostumus siihen?"

"Sitä en ole koskaan antanut!" lausui piispa Schönheyder voimakkaasti ja asettui jälleen tuoliin istumaan.

"Kun me viimeksi tapasimme", sanoi hän tyynesti, "silloin ei ollut toki mikään esteenä!"

"Luonnollisesti! Luonnollisesti!" sanoi hän. "Sellaiset ihmiset käsittävät kaiken väärin!"

"Teidän korkea-arvoisuutenne sanoi kumminkin selvästi, ettei teillä ollut mitään minun vaikutustani vastaan", vastasi hän hiljaisesti. "Se ei liene mikään väärinkäsitys!"

"Sitä en ole koskaan sanonut enkä tarkoittanut — sillä tavalla", huusi hän, jotta Steenbuch myöskin kuulisi sen. "Ainoastaan silloin, kun pysyttäydyt lain ja asetusten pohjalla, on sinulla minun hyväksymiseni, muuten ei luonnollisesti."

Hän nojautui tuolin selkänojaan ja vaihtoi silmäyksen Steenbuchin kanssa, joka jälleen nyökytti päätänsä innostuneena.

"En tiedä olevani syyllinen lain ja järjestyksen vastustamiseen; minä luulen paremmin tehneeni työtä sen ylläpitämiseksi."

"Hyvä mies", sanoi hän. "tämä kaikki on hyvin mahdollista; minä en epäile sinun hyvää tarkoitustasi; mutta sinä kai tunnet asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741?"

"Kyllä", vastasi Hauge. "Se on vanhentunut asetus, joka mieluimmin olisi poistettava, koska se sotii Jumalan käskyä vastaan!"

"Hän sanoo, että asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 sotii Jumalan käskyä vastaan!" huusi hän papille.

"Niin", vastasi Hauge. "Jumalan sana käskee kaikkia kristityitä tekemään kaikkia ihmisiä onnellisiksi totuudesta ja julistamaan sanaa kaikille; mutta asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 panee rangaistuksen ja vankeuden niiden eteen, jotka seuraavat tätä käskyä. Niin sotii kai asetus suoraan Jumalan sanaa vastaan!"

"Et varmaankaan ole lukenut, mitä Paavali sanoo ensimäisessä kirjeessään korintolaisille 7: 20", sanoi hän suutahtaneena: "Jokainen pysyköön siinä kutsumuksessa, johon hän kutsuttu on."

"Aivan niin", sanoi Hauge. "Mutta 21 värsyssä sanotaan edelleen: 'kuitenkin jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä mieluummin'."

Hänen silmiinsä tuli valoisa väre ja hänen kasvoilleen levisi lempeä piirre.

"Ja minä olen tullut vapaaksi", sanoi hän. "Jumala on kutsunut minut johonkin suurempaan; minä en voi nähdä lähimäisteni elävän synnissä enkä olla vaiti."

"Se on toinen asia", sanoi hän. "Jos sinä olisit pysynyt kotonasi ja siellä puhunut omaisillesi ja naapureillesi — sillä nämä ovat sanan oikeassa merkityksessä lähimäisesi — silloin olisi kaikki ollut hyvin; mutta kiertää maat ja mantereet ilman että siihen on kutsumusta tahi määräystä, se sotii tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta vastaan samoin kuin se sotii lakia ja järjestystä vastaan jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa!"

"Yhteiskunnassa!" toisti hän. Sitten pani hän kätensä ristiin. Haugen kasvoille levisi melkein huomaamaton hymyily.

"En ole koskaan ajatellut", sanoi hän, "että lähimäiseni olisivat ainoastaan minun naapurini ja ne, jotka asuvat samassa pitäjässä kuin minä. Kun Jumala käskee meitä rakastamaan lähimäisiämme kuten itseämme, niin uskonpa Hänen tarkoittavan kaikkia ihmisiä ja niin tahdon vastakin uskoa. Minulle on se, jonka viimeksi tapaan, minua lähinnä; en minä voi rakastaa yksinomaan Tunen pitäjän kansaa ja vihata Melhusissa ja Leinstrandissa olevia, enkä usko teidän korkea-arvoisuutennekaan voivan niin tehdä!"

"Sinä et tätä ymmärrä", sanoi hän. "Mutta sinä opit kohta ymmärtämään. Minä vaadin tottelemaan kuninkaan lakia, ja ellei se tapahdu heti paikalla, odottaa sinua ankara rangaistus. Ei esivalta hukkaan miekkaa kanna!"

Hauge seisoi kuten ennenkin peruuttamattomana ja varmana, tietäen asiansa oikeaksi.

"Siinä tehkää niin kuin teille parhaaksi näkyy ja siten että voitte sitä puolustaa sydämessänne ja Jumalan edessä, jonka palvelija te olette", vastasi hän varmasti. "Jumalan palvelijoita me kaikki olemme."

"Nyt, kun olen lukenut sinun kirjasi, huomaan minkä arvon sinä annat Jumalan palvelijoille. Sinä käyt meidän kimppuumme mitä kiivaimmin, sinä syytät meitä kaikesta ajateltavissa olevista paheista — sinä — sinä!" Tuo vanha mies rupesi änkyttelemään eikä vihansa vuoksi löytänyt sopivia sanoja.

Niels Hauge meni varsin levollisena aivan papin luo ja katseli häntä silmiin kirkkain kasvoin.

"Teidän hyväarvoisuutenne erehtyy!" sanoi hän. "En koskaan ole maininnut teidän nimeänne enkä koskaan ole teitä tuntenut silloin kun kirjani kirjoitin, en teitä enkä hänen korkea-arvoisuuttaan, joten siis aikomukseni ei ole ollut loukata ketään teistä."

"Tämä on kyllä hyvä", sanoi piispa ja nousi seisomaan; "mutta tämä ei ole pääasia. Kysymys on siitä, haluatko lakata pitämästä hartauskokouksiasi vai etkö?"

"Sitä en voi luvata", sanoi hän. "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

"Hyvä", sanoi piispa. "Sittenpä saat myös tyytyä siihen, että me maallisen esivallan avulla panetamme sinut kiinni ja kuljetamme sinut pois seudulta."

Mutta kasvot olivat lempeät ja levolliset, aivan kuin ei mitään olisi sanottu tahi tehty.

"Saatte menetellä niinkuin hyväksi ja oikeaksi huomaatte", vastasi hän. "En minä tee vähintäkään vastarintaa."

Seuraavana aamuna papilta ja piispalta saamansa käskyn mukaan vangitsi nimismies Hans Nielsen Haugen kuljettaakseen hänet Leinstrandiin, jättäen samalla käskyn sikäläiselle nimismiehelle kuljettaa hänet edelleen Trondhjemiin.

Leinstrandin nimismies Iver Monsen seisoi juuri talonsa pihalla, kun sinne ajoi reki, jossa istui kolme miestä.

Siinä oli Melhusin nimismies ja kaksi vangittua, nimittäin Hans Nielsen Hauge ja Lars Olsen Hemstad. — Iver Monsen jäi ihmetellen seisomaan ja tuijottamaan.

Melhusin nimismies tervehti ja meni Iver Monsenia kohden. Nuo toiset kaksi tervehtivät myöskin, mutta jäivät seisomaan.

"Olen saanut tuotavakseni käskyn piispalta, että sinun on pantava nämä kiinni ja lähetettävä ne edelleen Trondhjemiin", sanoi hän.

Iver Monsen ei vastannut. Hän meni Haugen luo ja tervehti näitä molempia sydämellisesti kättä puristaen.

"Tervehdi ja sano puolestani, että minä en sellaista asiaa toimita.
Minä en vangitse viattomia."

"Menkää sisälle lepäämään", sanoi hän, "niin vähän ajan kuluttua vien teidät kotiin Skjefstadiin."

"Niinpä niin", sanoi hän. "Nyt minä olen tuonut ne tänne perille, nyt on sinun asiasi joko kuljettaa heidät eteenpäin tahi päästää heidät vapaiksi!" Hän ajoi pois.

"Niin, se jää sitten minun asiakseni", vastasi hän. Sitten lähti hän näiden kahden miehen kanssa tupaan.

"Vai on Steenbuch taas ollut hommassa", huudahti hän tultuaan jälleen
Haugen ja Hemstadin luo.

"On ja piispa myöskin, vaikka hän olikin minulle toista luvannut", vastasi Hauge asettuen istumaan. Iver Monsenin kasvot synkistyivät. "Mutta minä en sinua täältä lähetä, siitä saat olla varma", sanoi hän päättävästi. "Ennemmin tulkoon tänne uusi nimismies."

Hans Nielsen Hauge nousi seisomaan ja laski kätensä Iver Monsenin leveille hartioille.

"Siitä sinua kiitän", sanoi hän lämpimästi. "Siinä teet kauniisti, mutta ei sinun pidä meidän tähtemme nousta esivaltaa vastaan ja menettää virkaasi."

"Mitäpä minä siitä välitän", vastasi Iver Monsen. "Olemme veljiä, sinun tähtesi uhraan kaikki!" Haugen silmät kävivät lempeiksi.

"Ei", vastasi Hauge. "Kaikki esivalta on Jumalalta. Sitä meidän on toteltava."

"Sittenpä minä eroan nimismiestoimestani", sanoi hän. "Tahdon kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."

"Sinä olet kunnon mies, Iver Monsen", sanoi hän. "Ja hyvä olisi, jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi. Mutta meidän on tehtävä se, mikä on oikein. Nyt menemme minä ja Hemstad Trondhjemiin ja ilmoittaudumme itse. Sillä tavalla pääsemme sekä sinä että me tekemästä omaatuntoamme vastaan."

Iver Monsen teki monta vastaväitettä, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Hauge piti horjumatta kiinni päätöksestään, ja jo saman päivän iltapäivänä lausuivat nuo molemmat maallikkosaarnaajat hyvästit nimismiehelle ja rupesivat jalkaisin astelemaan Trondhjemia kohden.

Hauge ja Hemstad olivat jo kerinneet hyvän matkan tietään ja heidän piti juuri pyrkiä erään sulan joen poikki.

Miehellä, jonka piti heidät viedä ylitse, oli paljon hommaa veden äyskäröimisessä veneestä, joka vuoti paljon. Äkäisenä viskasi hän äyskärin veneen kaaria vastaan, niin että kolisi.

Mies tuli sävyisemmäksi, vilkui taasen Haugeen asettaessaan istuimet paikoilleen.

"Ei", sanoi hän. "Ethän voi aina syödäkään? Jos sitä yrität, niin saatpa vatsasi piankin pilalle. Mutta jos syöt niin paljon kuin sinulle on hyödyksi ja teet työtä ahkerasti, niin koituu se paremmin hyväksi. Samoin on lukemisenkin laita. Jos sinä lakkaamatta ahkeroitset lukea, niin ainoastaan väsytät itsesi hyödyttömästi. Jos luet vähäisen ja yrität sen mukaisesti elää, niin voi se sinut parantaa ja olla hyödyksesi sekä täällä että ijankaikkisuudessa."

"Soudahan nyt sinä", sanoi Hauge, "niin minä ajan pois vettä. Siten jakelemme työmme veljellisesti ja tuletpa näkemään, että saamme pirun pois veneestä."

Mies asettui airoille ja he pääsivät onnellisesti toiselle puolelle. Mutta kun hän oli saanut runsaan maksun ja nuo kaksi miestä, puristettuaan hänen kättään, lähtivät eteenpäin, tuijotti hän kauan heidän jälkeensä.

Seuraavan päivän iltana oli Hauge taasen Trondhjemissa ja ilmottautui yhdessä Hemstadin kanssa seuraavana päivänä maaherralle.

Kreivi Moltke itse oli matkoilla; kruununvouti, jonka luo heidät osotettiin, pyysi heidän tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.

Kun he määräyksen mukaan uudelleen saapuivat kruununvoudin luo, tapasivat he siellä maaherran sijaisen, Angellin. Tämä lähetti heti hakemaan raatihuoneen vahtimestaria ja antoi panna heidät vankilaan.

"Niin vaarallisten rikollisten ei tule saada käydä vapaina", sanoi hän kruununvoudille.

Vähän ajan kuluttua antoi Angell panna Haugen ja Hemstadin tuomioistuimessa syytteeseen irtolaisuudesta ja tammikuun 13 päivänä 1741 annetun asetuksen rikkomisesta.

Heidät molemmat kuljetettiin takaisin Leinstrandiin, jossa heidät maanantaina joulukuun 23 päivänä vietiin oikeuden eteen kuulusteltavaksi.

Oli kutsuttu 36 todistajaa, joiden avulla toivottiin saatavan Hauge todistetuksi syylliseksi monenlaisiin rikkomuksiin; mutta kuulustelun tulos oli Haugelle ja Hamstadille loistava, kun heidän elämästään kaikki todistivat ainoastaan hyvää. Ainoa, josta heitä voitiin syyttää, oli se, että he olivat julistaneet Jumalan sanaa.

Nämä kaksi maallikkosaarnaajaa kuljetettiin taasen takaisin Trondhjemiin, jossa he istuivat vangittuina aina seuraavan tammikuun loppupuolelle, jolloin tuomio asiassa annettiin.

Hauge tuomittiin yhden kuukauden kuritushuonevankeuteen ja Hemstad sotilaana yhden kuukauden linnoitustyöhön.

Hauge tyytyi valitusta tekemättä tuomioonsa. Hän valitsi tuon lyhyen ajan vankeutta päästäkseen istumasta tutkintovankeudessa siihen asti kunnes uusi tuomio ja uudet tutkinnot korkeammassa oikeudessa olivat pidetyt.

"Ei kukaan voi sanoa minua riitapukariksi tahi oikeuden vääntelijäksi", kirjoitti hän ystävilleen, "ei kukaan voine sanoa, etten minä itse haluaisi teidän kanssanne kärsiä. Niinpä minun esimerkkini, kuten teidänkin, tulee vahvistamaan totuutta. Sitä paitsi tiedämme, että kerran tulee toinen tuomari ja silloin kukin saa palkkansa ansionsa mukaan."

Hauge pantiin kuritushuoneeseen helmikuun 4 päivänä 1800. Nyt hän oli kuudennen kerran vankilassa Jumalan sanan levittämisen vuoksi.

"Häpeä kuritushuoneessa istumisesta", sanoi hän eräälle, joka kävi hänen luonaan vankilassa, "on kuin nopeasti lentävä lintu pääni ympärillä."

Ja piispa Schönheyderille, joka kävi hänen luonaan ja koetti saada hänet muuttamaan mielipidettään, sanoi hän heidän erotessaan:

"Teidän korkea-arvoisuutenne! Minä istun mieluummin vankilassa ja kärsin Jumalan sanan tähden kuin piispan puvussa sellaisena, joka vainoo näitä Kristuksen vähäisiä maailmassa!"

Rangaistusajan loputtua lähti Hauge maantietä Dovren kautta Kristianiaan; kaikkialla piti hän hartaushetkiä ja kaikkialla, missä hän kulki, orasti Jumalan sana.

Nimismiehet, jotka olisivat kulettaneet häntä seudusta toiseen, jätti hän sillensä selittäen, että hän tahtoi matkustaa kotiin, ja sitten saapui hän huhtikuun alussa Kristianiaan.

Hän asettui tälläkin kertaa asumaan ystävänsä Gröndahlin luo, jonka poika Anders nyt myös oli tullut uskonnolliseksi ja yhtynyt haugelaisiin.

Gröndahlilta hän sai tietää, että hänen veljensä Mikkel edelleen oli kuritushuoneessa uskollisena Jumalan kutsumiselle.

Samoin sai hän nyt sen surullisen tiedon, että hänen sisarensa Anne, joka kauan oli ollut sairaloinen ja jota viime aikoina oli vaivannut myös vaikeat hengelliset kiusaukset, ei enää voinut kauan elää.

Tämä ilmoitus teki syvän vaikutuksen Haugeen. Hän valmistautui heti matkalle ja lähti Kristianiasta matkustaakseen kotiin.

"Tiedän kyllä varmasti, että tapaamme toisemme onnellisemmassa maailmassa", sanoi hän Gröndahlille. "Mutta minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan vielä kerran; hän oli kotolaisistani ensimäinen, joka kääntyi Jumalan puoleen ja hän on ollut minulle valona ja tukena Jumalan ja hänen valtakuntansa puolesta maailmassa."

Kaksi päivää myöhemmin saapui hän enemmän kuin vuoden poissa oltuaan takaisin Tuneen ja vanhempaansa taloon.

Huhtikuun 12 päivän iltapäivällä vuonna 1800 Hans Nielsen Hauge saapui kotiinsa.

Nähdessään tutut rakennukset, tunsi hän omituista surunvoittoisuutta. Tuolla sisällä, jossa hän oli elänyt niin monet vuodet onnellisena, jossa hän oli taistelunsa suorittanut ja rauhan voittanut, siellä makasi nyt hänen rakastettu sisarensa kuolemaisillaan. Sisarelle kohta avautuisi suuri ihme; kohta olisi hänen taistelunsa loppuva, hän menisi pois iloon, mutta veli ei saisi häntä seurata. Veljen täytyi vielä kestää kärsimyksiä ja taisteluja ehkäpä montakin vuotta.

Hän henkäsi syvään tarttuessaan tuttuun oven ripaan; sitten avasi hän hiljaa oven ja astui tupaan.

Takassa oli valkea, hiljaisuus ja rauha vallitsi; pöydällä oli avonainen postilla.

Kamarin ovi oli raollaan; sieltä sisältä kuului jonkun lukevan ääni ja Hauge tunsi sen äitinsä ääneksi.

Nyt vaikeni ääni; he olivat kyllä kuulleet hänen tulevan. Raskaita, varovaisia askeleita kuului; ovi avautui kokonaan; harmaapartainen ja kalpea mies sieltä tuli.

Hän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti oven jälkeensä ja astui esille.

"Meneehän se", vastasi isä. "Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut vaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet."

"Emme", vastasi isä. "Jumalan voima voitti vihdoin. Nyt hän on pahimmasta päässyt."

Hän jäi niin kauan seisomaan. Hänen huulensa liikkuivat niinkuin hän olisi puhunut itsekseen tahi jonkun toisen kanssa. "Niin, niin", jupisi hän ja nyökkäsi moneen kertaan päätään.

Sitten nosti hän päänsä ja hänen siniharmaissa silmissään oli suuri voima.

"Aivan niin", sanoi isä, joka katseli ovea. Ja Hans Nielsen Hauge astui hiljaa huoneeseen. Mutta isä istui pöydän ääreen ja nojasi kätensä raskaasti molempiin käsiinsä.

Kun Hauge astui sisälle, nousi äiti ylös ja meni sivulle. Hauge tarttui hänen käteensä tullen hiljaa vuoteen ääreen.

Hauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui hän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän ehtimiseen silitteli.

"En, Hans", vastasi hän. "Nyt en minä enää pelkää." Hänen silmänsä seurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.

"Minä en nyt ole yksin", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen eteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.

"Rakas Hans!" kuiskasi hän. "Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä, kun minä kuolen."

Nyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului.
Kuoleman kalpeus oli tullut.

Hän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden joukossa nähnyt.

Sairas vaikeni. Oli kuin hän olisi nukahtanut. Mutta hetkisen kuluttua aukaisi hän silmänsä.

Hans Nielsen Hauge kumartui ja luki Isämeidän; hänen kaunis äänensä oli selvä ja voimakas.

"Uskotko elävään Jumalaan ja pelastukseen Jeesuksessa Kristuksessa?" kysyi Hans Hauge lujalla äänellä.

Sisaren pää painui syvempään. Kuoleman varjo nousi hänen kasvoilleen.
Äkkiä nosti hän vapaan kätensä ja antoi sen taasen vaipua.

"Niin", sanoi hän taaskin selvästi ja pitkäveteisesti. Silmät sulkeutuivat; sitten käänsi hän päätään ja kuoli.

Itkuun purskahdettiin hiljaisessa kammarissa. Silloin nousi Hans
Nielsen Hauge ylös. Hän pani kuolleen kädet ristiin.

Vähän sen jälkeen kuului kuolinhuoneesta laulua. Virsi "Jeesus, sun kanssasi olla mä tahdon" kaikui yhden ainoan voimakkaan äänen laulamana.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja lauloi elämän kiitosvirttä kuolleen sisarensa ruumiin ääressä.

Huhtikuun 18 päivänä haudattiin Anne Hauge. Seudulla vallitsi suuri suru, sillä kaikki olivat vainajasta pitäneet hänen hyvyytensä ja lempeän luonteensa vuoksi. Mutta kaikkein enimmin suri Hans Nielsen Hauge.

"Kirkkain valo on täältä poissa!" kirjoitti hän Anders Gröndahlille siinä kirjeessä, jossa hän ilmoitti sisaren kuolemasta. Hänelle oli sisar ollut kuin Jumalan armon valossa kasvanut kukka; oli kuin elämä olisi kadottanut kauneutensa sisaren kuoleman kautta.

Kaikkialla, missä hän kärsi asiansa tähden, vankilassa, pilkattuna, vainottuna, näki hän aina sisarensa puhtaan kuvan ja kuuli hänen lempeän äänensä, joka pyysi häntä kestämään loppuun asti Jumalan ja Kristuksen tähden.

Nyt ei sisarta enää ollut. Nyt hän kutsui toisesta maailmasta. Näinä päivinä täytyi Haugen useita kertoja taistella mielen masennusta vastaan ja halua vastaan jättää kutsumuksensa. Mutta hänen luja tahtonsa voitti.

Hän rupesi taas sisaren kuoleman jälkeen matkustamaan Tunen ympäristössä ja lähti toukokuussa ensimäiselle ulkomaanmatkalleen Köpenhaminaan, osittain saadakseen kirjansa painetuiksi, osittain tutustuakseen Tanskan heränneisiin.

KAHDESTOISTA LUKU

Kristofer Hoen Ekeristä tuli juuri ajaen Drammenista ja kääntyi taloonsa. Oli kylmä joulukuun ilta; lunta oli äsken satanut. Oli mainio keli. Hoen oli ajanut kotiin Drammenista puolessa tunnissa. Mutta hänelläpä olikin seudun paras juoksija.

Juuri kun hän kääntyy avonaisesta portista paksussa lumessa, ajaa hän erään miehen ohi, jolla on matkalaukku selässä.

Oli puolipimeä, mutta Kristofer Hoen pidätti äkkiä hevosensa ja tähysteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän tuntenut nämä kasvot ja lämmin mieliala valtasi hänet.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi mies, joka oli tervehtinyt.
Hän seisoi sauvaansa nojaten.

"Koko taloni on käytettävissäsi, jos tahdot", vastasi hän. "Istuhan rekeen!"

Kun Hans Nielsen Hauge oli päässyt tupaan, istuttiin penkille, sytytettiin piiput ja Kristofer Hoen sanoi:

"Paraaseen aikaan tulit takaisin ohjaamaan meitä oikeaan; täällä on paljon toisin kuin pitäisi olla."

"Niin on, jos oikein olen kuullut", vastasi Kristofer Hoen. Hän katseli mietiskellen eteensä.

"Mitä sanot!" huudahti hän ja kalpeni. "Onko Iver Roen hyljännyt meidän asiamme. Istuuhan hän vankilassa. Hän kuten veljeni sekä Paul Gundersen ja Torkel Gabestad."

"Iver Roen on päässyt kuritushuoneesta", sanoi hän hiljaa. "Hän lupasi, ettei hän enää koskaan julistaisi Jumalan sanaa."

"Luopunut", mutisi hän. Hänen huulensa vapisivat. Sitten purskahti hän itkuun.

Kauvan vallitsi tuvassa hiljaisuus. Kristofer Hoen ei nostanut silmiään. Hauge istui kasvot käsiin painuneina. Vihdoin loi hän katseensa ylös.

"Mutta tämä asia ei ole ainoa", sanoi nyt Kristofer Hoen karhealla, vapisevalla äänellä. "On tullut niin paljon sekaannusta joukkoomme sillä aikaa kun olet ollut poissa."

"Monet ystävät kautta maan ovat saaneet sen käsityksen, että nyt tulee maailman loppu", sanoi Kristofer Hoen. "Ja he ovat lopettaneet työn teon."

"Totisesti täytyy Jumalan koettelemusten tulla tämän kansan yli", sanoi hän lujasti. "Niinkuin nyt eletään maalla ja kaupungeissa, ei muuta voi odottaa, sillä synnin täytyy saada rangaistuksensa; mutta sitä, milloin tuomion suuri päivä tulee, sitä ei kukaan tiedä."

"He olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että viimeinen tuomio oli tuleva lokakuun neljäntenä päivänä; eräs veli Bergenistä oli ennustanut tämän, mutta nyt on se muuttunut uudenvuoden illaksi."

"Niin, niin!" sanoi hän liikutetulla äänellä. "Niin se käypi. Jumala kyntää maan ja paholainen kylvää pahan siemenen siihen."

Viimeiset sanat lausuttiin niin suurella voimalla, että Kristofer hätkähti ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen kuullut Haugen puhuvan niin tulisesti ja käyvän asioihin niin tuimasti käsiksi.

"Minä matkustan heti sinne ylös", jatkoi Hauge, "parin päivän perästä, heti kun olen suorittanut tehtäväni täällä Ekerissä."

"Minä tulen kyllä takaisin", vastasi hän. "Minä varon asettumasta tänne Ekeriin vakinaisesti."

"Kunhan vaan ei nimismies Gram asettaisi sinua tänne!" sanoi
Kristofer Hoen. "Hänellä on halua siihen."

"Ei, tällä kerralla ei hän tule minua vangitsemaan", vastasi hän. Ja kun ei Kristofer Hoen mitään ymmärtänyt, jatkoi hän: "Minä tahdon opettaa ystäviä tekemään työtä. Minä perustan paperitehtaan tänne Ekeriin."

"Niin, juuri tänne!" vastasi Hauge. "On hyökättävä vihollisen kimppuun hänen omassa maassaan!"

"Me tulemme näyttämään heille, että olemme hyödyllisiä kansalaisia, emmekä irtolaisia ja haaveilijoita", sanoi hän. "Niinpä saanevat he kerran silmänsä auki sekä nimismies Gram että pappi Schmidt ja muutkin."

"Niin, tuottaa oikeastaan iloa," sanoi hän, "saada sinut pysymään täällä. Mutta mistä saat rahat."

"Ne ovat jo minulla", vastasi hän tyynesti. "Meitä on kuusi mukana
tehdasyrityksessä. Mikkel veli ja Torkel Gabestad, siinä on kaksi,
Ole Foss ja Nils Braaten täällä Ekerissä on neljä, Sxören Stormoen
Numedalista ja Kristen Soiset Gausdalista, se tekee kuusi."

"Ei, ei", vastasi Hauge. "Minä osaltani tahdon olla vapaa mies, tulla ja mennä niinkuin parhaaksi näen. Sinä tiedät että minä olen irtolainen, minä."

"Niin, sinuapa ei helposti sidota", sanoi Kristofer Hoen ja löi häntä olkapäälle.

Hauge viipyi muutaman päivän Ekerissä, siksi kunnes hän oli pannut paperitehtaan rakentamishomman alkuun. Sitten lähti hän uuden vuoden alussa ylängölle päin, Hallingdaliin, joutui kiinni Nesissä, mutta vapautettiin jälleen. Sieltä meni hän Goliin ja yhä eteenpäin, Hemsedaliin, koko ajan ohjaten ja vahvistaen heränneitä.

Hemsedalista meni hän suksilla tunturin poikki Holiin ja sieltä edelleen Aaln pääpitäjään, jossa hän piti hengellisen kokouksen kirkon lähellä.

Hänen puhuessaan saapui nimismies häntä vangitsemaan. Mutta hän ei tällä kertaa ollut ottanut lukuun tunturikansan kuumaa verta.

Heti alkoi kansan joukosta kuulua napinaa ja useat tunkeutuivat
Haugen ympärille yht'aikaa.

"Anna hänen olla rauhassa", huusivat he. "Mene tiehesi, nimismies!" huudettiin kansanjoukosta.

Muuan kunnon talonpoika, oikein suurikasvuinen mies, meni nimismiehen luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Mene tiehesi!" huusi hän. "Kaikki jumalattomat saavat olla sinulta rauhassa; mutta hänet, joka varottaa synnistä ja paheista, kehottaen meitä tekemään hyvää, hänet tahdot sinä heittää vankeuteen. Sinä osotat selvästi sallivasi syntiä ja jumalattomuutta ennemmin kuin Jumalan pelkoa."

"Pysy poissa, nimismies! Muuten käymme käsiksi ja heitämme sinut päistikkaa ulos."

Nimismies ja hänen apumiehensä jättivät Haugen ja vetäytyivät syrjään, sillä kansa tunkeutui heitä kohden.

"Meidän ei tule tarttua miekkaan puolustamaan itseämme, vaan on meidän kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen odotettava, mitä hän sallii vihollistemme tehdä meille. Minun velvollisuuteni on seurata nimismiestä, jos hänellä on esivallan käsky; sillä esivalta on Jumalalta!"

Suuri melu muuttui hiljaisuudeksi. Hauge astui alas ja seurasi nimismiestä hänen taloonsa Sundreen, kenenkään nostamatta kättään tahi sanomatta uhkaavaa sanaa.

Tuli seuraava päivä; iltapäivällä oli Sundreen kokoontunut paljon ihmisiä. Useita Haugen ystäviä oli saapunut puhumaan hänen kanssaan, mutta he eivät saaneet nimismieheltä lupaa mennä vankien huoneeseen. Raaka uteliaiden joukko oli myöskin kokoontunut.

Oli sunnuntai; seudun irtain väestö oli kulkusalla huveja etsimässä. Eräässä naapuritalossa piti olla tanssit illemmalla; nyt vietettiin siihen mennessä aikaa töllistelemällä tuota omituista vierasta.

Nimismies tuli ja näki nuo monet ihmiset. Hän kuljeskeli heidän luoksensa, kädet taskussa.

"Eipä suinkaan", sanoi nimismies. "Siihen hän ei kelpaa; mutta tanssia hänen täytyy seudun ripeimmän tytön kanssa."

Nimismies ei vastannut. Hän meni vaan erään siinä seisovan nuoren miehen luo ja puheli hiljaa hänen kanssaan.

Nimismies kääntyi ja lähti pois hymyillen. Mutta nuorukainen seisahtui ja huusi nimismiehelle:

Nuorukainen lähti, katseli hymyillen lähellä olevia, tavoitteli erästä tyttöä ja meni sitten kiireesti tietä myöten alaspäin.

Sitten meni hän erään huonomaineisen joutolaistytön luo, joka seisoi miesten keskellä leikkiä laskien.

"Meneppäs sinä, Kari, Hans Haugen luo", sanoi hän. "Sitten häntä kyllä rupeaa tanssi miellyttämään."

"No, tietysti saat hänet innostumaan", sanoi hän. Hän otti tyttöä käsivarresta ja pyöritti häntä.

"No, tulehan nyt", sanoi hän. "Hän on nuori mies ja soittoniekkakin, tuo Hauge."

"Niin, ehkäpä", sanoi hän, katsahti hymyillen läsnäoleviin ja seurasi nimismiestä. "Saapahan koettaa", sanoi hän. Sitten menivät nimismies ja tyttö tupaan, jossa Hauge oli vankina.

"Täällä on muuan, joka haluaa tulla käännetyksi", huusi nimismies ja pyöräytti tytön aivan Haugen luo pöydän päähän, missä tämä istui ja kirjoitti.

Tyttö naureskeli; hän istui aivan Haugen viereen, mutta kasvot olivat puolittain poiskäännetyt.

"Sinä olet ilman tyttöä tänä iltana, kertoi nimismies", sanoi tyttö vihdoin ja hymyili.

Hauge katseli tyttöä kauan tämän siinä istuessa ja vilkuessa aivan lähellä. Povella koristeet nousivat ja laskivat.

"Minä olen ilman miestä ja sinä ilman naista — sehän sopii mainiosti", sanoi tyttö rohkeasti.

"Aivan niin, minä olen ilman tyttöä ja tahdon sellaisena olla; mutta oletko sinä tyttö, sinä?" sanoi hän surunvoittoisesti.

"Et ole", sanoi hän. "Minusta näyttää, että olet menettänyt parhaan, minkä neito omistaa."

"Sinä, jonka tulisi olla Jumalan puhdas lapsi." — Hauge seisoi ja katseli häntä lempein, surumielisin silmin. "Voi, sellaista on synti!"

Kari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät esiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut nostaa päätään.

Samalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena huoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.

"Mene sinä kotiin äitisi luokse", sanoi hän, "ja rukoile taivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi kuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!"

Hän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta, katsomatta jälkeensä.

"Älkää puhuko minulle! Ei, älkää puhuko minulle!" itki hän. Sitten alkoi hän juosta pitkin katua ja tietä kotia kohti, itkien koko ajan.

Mutta samalla hetkellä kulki iloinen joukkue naapuritalosta nimismiehen taloa kohti.

Soittoniekka viuluineen edellä, iloista nuorisoa, poikia ja tyttöjä hauskassa seurassa perässä.

Naurua, rivoja sanoja ja kirouksia kuului hälinän keskeltä; hurja tanssisävel vyöryi kuin kiihottava aalto kaiken ylitse.

Riennettiin kylän kujaa ylös pihaan päin. Nimismies avasi oven selkoselälleen tupaan, missä Hauge istui.

Ja sisään virtasi hurjistunut kulkue. Nimismies iloisen eukkonsa kanssa etumaisena, soittoniekka ja nuoriso perässä.

"Nyt seuratkoon toisenlainen tanssi", sanoi hän Haugelle, joka seisoi vakavana pöydän ääressä katsellen tätä kaikkea.

Tanssisävel pääsi vauhtiin; huuto ja hälinä paisui voimakkaaksi hirsikaton alla.

Hauge istui rauhallisena, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, katseli eteensä, mutta ei puhunut mitään.

Vihdoinkin, kun viuluniekka alkoi kolmannen kerran soittaa norjalaista kansallistanssia ja neitoset seisoivat hehkuvina ja hengästyneinä seinävierillä tahi istuivat poikasten polvilla, astui nimismiehen emäntä tanakkana ja rehevänä Haugen luokse.

"Nyt täytyy sinun tanssia talonemännän kanssa!" sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.

"Sen teen mielelläni", sanoi hän, "kun vaan soittoniekka soittaa sen säveleen, josta minä pidän!"

"Tämän", vastasi Hauge — hän piti kiinni edelleen nimismiehen emännän kädestä ja seisoi nyt keskellä laattiaa.

Ja niin kohoutui tuvassa yksinäinen laulu, laulettu Haugen voimakkaalla, lämpimällä äänellä. Virsi kaikui valtavasti ja liikuttavasti korkeassa tuvassa.

Yhdellä iskulla oli tullut kuolonhiljaisuus. Nimismiehen emäntä repäsi pelokkaana kätensä Haugen kädestä ja jäi seisomaan kuin halvattuna; viuluniekan viulu vaipui alas. Ja nuoriso ylt'ympäriinsä seisoi häpeissään ihmetellen ja tuijotti häneen, joka lauloi.

Kun säkeistö oli lopussa, painuivat kaikkien katseet; hiljaisuus oli painostava, niinkuin siellä, missä salama juuri on iskenyt maahan.

"Nostakaa katseenne", sanoi hän. "Jumala, teidän isänne, on puhutellut teitä. Ja sinä viulunsoittaja!" — hän kääntyi tämän puoleen — "Jumalan ääni on voimallisempi kuin sinun tanssisi, ole varma siitä!

"Tänään on sapatti, Hänen päivänsä, joka kuoli teidän tähtenne; tuon terveiset teille Häneltä! Minä seison täällä tänään vangittuna ja sidottuna teidän keskellänne, pilkattuna sen vuoksi, että tahdon palvella Hänen asiaansa: ja kuitenkin olen minä, Jumalan olkoon kiitos, vapaampi kuin te. Sillä te olette vielä synnin kahleissa; mutta minä olen lunastettu Jumalan voimalla ja armolla Jeesuksessa!

"Tänään on pyhä päivä; mutta tällainen päivä ei ole aina löydettävissä, jolloin Jumalan armo on meille avoin ja Kristus kutsuu rakkaudessa teitä.

"Sillä on myöskin toisenlainen päivä, jona Jumalan poika tulee tuomitsemaan ihmisiä. Silloin on liian myöhäistä. Silloin ovat kirkot ainiaaksi suljetut. Silloin ei hyödytä enää tanssia pois aikaansa elävän Jumalan kasvojen edestä, vaikka tuo suuri soittoniekka, jolla on hevoskaviot, kenties soittaa sellaisen kuolontanssin, jota ette hevin halua kuulla.

"Vai luuletteko ehkä, että tanssi sunnuntaina voi pyyhkiä pois sen synnin, minkä olette tehneet koko viikon aikana? Että iloisuus sunnuntai-iltana voi parantaa koko viikon surun ja sammuttaa kaiken pahan omantunnon tulen? Ei, ei! Ei hehkua sammuteta siihen puhaltamalla. Ei Jumalan valtakuntaan nauramalla päästä.

"Jeesuksen Kristuksen kuolema ja veri pelastaa meidät synnistä ja kadotuksesta. Ajatelkaa sitä, niin luulen, ettette mene niin kevyesti tanssiin pyhäpäivänä. Menkää nyt kotiin ja rukoilkaa kaikkivaltiaalta Jumalalta apua ja armoa! Rukoilkaa minun puolestani, niinkuin minä rukoilen teidän edestänne!"

Hauge oli sanonut sanottavansa, kääntyi ja meni hiljaa takaisin pöydän päähän, mihin hän jäi seisomaan nojaten säilikköön alas luoduin katsein.

Nimismies istui kumarassa katsellen sormiaan; hänen iloinen emäntänsä seisoi hämillään uunin vierustalla ja tuijotti eteensä.

Toinen toisensa jälkeen hiipi ulos; sitten useita joukkueesta ja pian oli tupa tyhjä.

Mutta ulkona olevat olivat peräti hämmästyksissään nähdessään tuon äänettömän jonon, joka tuli tuvasta.

Vastausta ei kuulunut. Ja tuo ihmeellinen hiljaisuus levisi koko talon ympärille talvi-iltana.

"Tässä on tehty syntiä, kun tuollainen mies on vangittu! Sinun tulisi hänet päästää, nimismies, sillä tässä on tehty suuri synti."

Nimismiehellä itsellään näytti olevan pahin olla. Tuntui, kuin olisi tuo hiljainen, voimallinen mies, joka istui tuvassa kirjoittaen, polttanut hänen sieluansa.

Jo samana yönä otti hän Haugen kopistaan ja lähetti hänet kolmen miehen vartioimana neljän penikulman päähän Ringeriken pitäjään suoraan vouti Hörbyn luo, joka seuraavana päivänä otti hänet kuulusteltavakseen.

Hänen vartijoillaan oli mukanaan valituskirje Aalin papilta ja he tiesivät muutenkin kertoa yhtä ja toista Haugesta, muun muassa että eräs vaimo oli hirttäytynyt Haugen opin takia. Mutta Hauge näytti toteen, että kaikki tyyni oli valhetta, ja vouti Hörby, joka oli sekä oikeudentuntoinen että vakava mies, päästi Haugen vapaaksi ilman muuta.

"Minä en tahdo olla mukana vangitsemassa siveellisiä ja eteen päin pyrkiviä ihmisiä", sanoi hän. "Varsinkaan en niitä, joiden uskonnon kunnioittamiseen yhdistyy lainkuuliaisuus."

Saatuaan passiinsa Hörbyn nimikirjoituksen, kulki Hauge edelleen läpi Aadal-laakson ja eteläosan Aurdal-laaksoa, tällä kertaa uskollisen ystävänsä Ole Rörsveenin seuraamana, joka auttoi häntä kantamalla hänen kirjojansa. Sieltä kulki matka edelleen läpi pohjois-Aurdalin Leirdaliin, sieltä Gudvangeniin ja sitten meritse Vossiin. Jonkun ajan täällä oleiltuaan suuntasi hän kulkunsa Bergeniin, jonne hän saapui puolivälissä maaliskuuta 1801.

Suuri ilo syntyi Haugen ystävien keskuudessa hänen tultuansa. Vanha neiti Boes koetti jälleen kaikin voimin ehdottaa, että Hauge asettuisi kokonaan Bergeniin asumaan ja tällä kertaa suostuikin Hauge.

Halu saada vakinainen toimi, joka voisi tukea sekä hänen porvarillista asemaansa että auttaa häntä taistelemaan "väärää hengellisyyttä" vastaan, joka oli alulla hiipimässä moneen ystävään, oli tällä kertaa hyvin tuntuva ja vaikutti ratkaisevasti asiaan.

Hän vastaanotti lainana jonkunverran rahoja, jotka Maren Boes tahtoi testamentata hänelle, ja pani niillä alkuun liikkeensä, joka oikeutti hänet porvariksi Bergenin kaupunkiin.

Vossin papit koettivat kylläkin aluksi vahingoittaa häntä lähettämällä valituksia piispa Johan Nordahl Brunille Bergenissä, mutta tuo voimallinen Jumalan mies hylkäsi kantelut, niinkuin hän jo kerran ennemminkin oli tehnyt, ja Hauge sai jatkaa vaikutustaan rauhassa.

KOLMASTOISTA LUKU

Valtava hengellinen kuohunta kävi yli koko Norjan maan. Haugen toiminta oli vaikuttanut kuten sade ja auringonpaiste janoavaan maahan. Melkeinpä jokaisella seudulla alkoi hengellinen herätys juurtua; "ystävät" saatettiin pian laskea tuhansissa ja jokainen työskenteli kykynsä mukaan levittääkseen elävää uskoa Kristukseen.

On itsestään selvää, että monta rikkaruohoa kasvoi siinä puhtaan viljan sekaan. Synnin tuska ja pelko sen rankaisemisesta ja taistelu paheen ylivallasta vapautumiseksi saattoi sairaalloisissa ja harhautuneissa mielissä pukeutua mitä kummallisimpiin muotoihin.

Eräässä pohjoisimmista tunturiseuduista Österdalenin ja Trondhjemin rajalla asui Holtaalenin seurakunnassa Nordaunen talossa syvällä Bukkhammer-tunturin kupeessa eräs mies, nimeltä Ole Nordaune. Tällä Olella, joka oli nainut mies ja jolla oli monta lasta, oli talossa luonaan vanhan tavan mukaan molemmat veljensä Esten ja Anders.

Nuo kolme veljestä olivat jättiläismäistä sukua, hyvin varustettuja sekä ruumiin että hengen puolesta. Mutta tunturilaakson yksinäisissä, painostavissa oloissa oli varsinkin Olesta tullut suljettu mies, synkkä mieleltänsä ja eriskummallinen koko käytökseltään.

Niin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka
Hauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.

Kääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka asetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän ihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan puoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli hän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä löytyi.

Siten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat yhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen, nousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha viulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja alkoi hypistellä kieliä.

Ole oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä, tappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut kiihoittavia säveleitään.

Nyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä; sillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta tunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia katkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.

"Sellaista on paholainen keksinyt", sanoi hän. Hänen silmissään välkähti omituisesti.

Veli ojentautui ottaakseen viulun. "Ei, älä soita", sanoi hän "Sinä olet jo kyllin kauan palvellut paholaista."

Ole katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin tuli olisi syttynyt kielissä.

"Ei, ei!" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien alla. Ja sitten hän polki tahtia.

"Sellaista on paholaisen työ", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet valuivat hänen otsaltaan. "Heitä se tuleen"! sanoi Esten. Veli katsoi häneen synkästi.

"Mahtaisikohan tuo palaa?" vastasi hän. "Paholainen pelastaa itsensä ja omansa"!

Esten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi savusi, syttyi ja rätisi. "Siinä meni paholainen", sanoi Ole.

Ja he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. "Heitä viulukin, Ole!" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa jäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin silmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen tuleen.

Liekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten paloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. "Nyt pelastit sielusi!" sanoi veli.

Oli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä ja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta katsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.

"Etkö osaa!" huusi hän. "Silloin on saatana sinun ruumiissasi!" Samalla iski voimakas mies häntä päähän, niin että hän kaatui seljälleen ja makasi kuin kuollut.

Mutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt elonmerkkiä siinä, joka makasi.

Silloin nousi Ole. "Rukoile!" sanoi hän. "Tällaiseen tulee kyllä neuvo. Jumalan sanalla on voimaa!"

Hän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön päälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.

"Minullapa on katkismuskin!" Meni pois ja otti pienen katkismuksen, joka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi tämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.

Eräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi
Ole Estenille: "Esten — nyt repii saatana minua!"

Samalla tarttui hän Olen käteen ja niin alkoivat he molemmat hyppiä ylös ja alas suureksi ihmeeksi ja kauhuksi tuvassa olevalle naisväelle. Huutaen juoksivat nämä edestakaisin.

Mutta nuo kaksi jatkoivat edelleen. Hiki valui vaahtona heistä.
Sitten kaatui Esten huutaen maahan ja Ole hänen päälleen.

Silloin puri Ole veljeltään nenän ja ylähuulen, niin että veri virtanaan valui.

"Niin, nyt se lähti", änkytti hän. Sitten otti hän nenän ja ylähuulen laattialta ja heitti ne tuleen.

Sitten nousi Ole veli, iski kiinni toiseen Anders nimiseen veljeensä, joka oli seisonut ja katsellut tätä, veti hänet lieden ääreen ja pakotti hänen panemaan oikean kätensä tuleen.

Anders huusi ja taisteli; mutta Ole, jolla oli karhun voimat, piti hänestä kiinni.

Palvelustyttö, joka tuli jälleen sisään huudon kuultuansa, juoksi esiin pelastaakseen Andersin; mutta silloin tarttui veli Esten verisine kasvoineen häneen.

Tyttö riistäytyi irti ja pujahti ulos ovesta. Mutta emäntä, joka ymmärsi, että mies oli tullut mielipuoleksi, oli juossut naapuriin apua hakemaan ja sieltä tuli monta miestä, jotka sitoivat Olen ja veli Estenin ja salpasivat heidät. Kun Ole oli sidottu, pani hän kätensä ristiin ja lankesi polvilleen.

"Nyt ovat täällä kaikki sielut pelastetut!" sanoi hän ja niin alkoi hän laulaa virttä.

Läpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin oli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki siellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi epätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.

Pitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla oikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät he hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu jumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.

Kun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän nousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan istua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:

Lukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta asiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon ymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.

"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta", sanoi hän, kun lukkari otti jäähyväisiä; "mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi et!" — ja hän huokasi syvään.

Oli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina kaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja keväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja aurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä muodostui.

Eräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita, joita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa, avautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat nuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.

Ole Nordaune oli laskenut työnsä pois. Vaimo pyysi vieraita peremmä istumaan.

"Hevlestä, Rennebusta", vastasi hän. "Niinkö?" Ole istui, mutta katseli tutkivasti molempia. "Entä toverisi?" kysyi hän vielä. "Minun nimeni on Sara Ust", vastasi toinen. "Vai niin? Vingelenistä kai sitten?" Taas katsoi hän tutkivasti tyttöön, joka oli vastannut. Tämä hymyili.

"Niin", vastasi hän. "Sieltä olen." Ja hän katsoi vaaleampaan toveriinsa. Ole Nordaune istui hetkisen ja katseli molempia. "Menettekö kaupunkiin?" kysyi hän.

"Teillä on sitten ehkä tänne asiaa?" Hän katseli tutkivasti vuoroon kumpaakin.

"Vai niinkö? Keneltä teillä on minulle sana?" Ole Nordaunen katse etsi Randin silmäystä.

"Herraltamme!" Vastaus tuli niin selvänä ja lujana. Ja tytön sinisilmät loistivat niin lempeästi ja luottavasti, että mies tunsi lämpenevänsä.

Hän vilkasi loitompana olevaan vaimoonsa, joka koko ajan oli seisonut uunin ääressä kuunnellen. Sitten synkistyivät hänen kasvonsa.

"Silloin teillä on ankara sana", sanoi hän. Samalla huokasi hän raskaasti. Randi Hevlen kasvot saivat sanomattoman lempeän ilmeen.

"Ei", vastasi hän. "Vain hyviä sanomia!" Tämän sanoi hän pitäen toista tyttöä kädestä. He istuivat kuten kaksi hyvää lasta siinä.

"Jumala voi sinut vapauttaa!" sanoi hän. "Ei sinun tarvitse muuta kuin tulla hänen luokseen!"

"Kyllä — sen me sinulle opetamme", vastasi Randi Hevle. "Jos vain sinä tahdot!"

"Jos sinä voisit sen minulle opettaa", sanoi hän, "niin Jumalan siunauksen —", hän keskeytti ja ääni vapisi.

Randi Hevle katseli alaspäin; istui ja katseli käsiään, jotka lepäsivät hänen sylissään.

"Ei siihen tarvita muuta kuin seurata Kristusta ja sitä tietä, jota hän kulki —", sanoi hän nöyrästi ja hiljaa.

Kauan aikaa oltiin hiljaa. Vaimo uunin luona seisoi kalpeana ristissä käsin ja tuijotti mieheensä, joka istui katse luotuna alaspäin.

"On vain kaduttava syntinsä ja sitten otettava koko sielullaan Jumala vastaan — sitten tulee kaikki siitä!"

Ole Nordaunen nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat — jotain hyvin pehmeää ilmausi hänen kasvoilleen.

"Niin, niin", sanoi hän. "Te olette Jumalan lapsia, sen näen hyvin. Mutta kuka on teidät siksi auttanut? Kuka Jumalan mies on teidät siihen johtanut?"

Silloin puhkesi Ole Nordaune itkuun. Ankaraan nyyhkyttävään itkuun, joka vähitellen tyyntyi, kun hänen vaimonsa tuli ja pani molemmat kätensä hänen kaulaansa, itsekin itkien.

Hän tukahutti itkunsa. "Niin, silloinpa on ehkä meille kaikille apua saatavissa!"

"Kyllä minä uskon, että me saimme sanan suoraan Herraltamme, Ole", sanoi vaimo; hän seisoi pyyhkien kädellään kyyneleitä kasvoiltaan ja suoristeli miehensä tukkaa, joka oli yhtenä pörröisenä kasana.

"Teidän on jäätävä tänne!" sanoi hän voimakkaasti. "Te ette pääse lähtemään, ennenkuin olette opettaneet meille saman tien kuin Hauge."

Nuo kaksi tyttöä jäivät, ja heidän yksinkertaisen kristinuskon-julistuksensa vaikutuksesta pääsi Nordaunen väki vähitellen sielunrauhaan ja uskoon.

Mutta noiden kahden talossa-olon viimeisenä iltana, kun he olivat sanoneet hyvää yötä ja menneet ylös ullakolle, valvoivat Ole Nordaune ja hänen vaimonsa kauan ja keskustelivat kuiskien kaikesta siitä hyvästä, mitä heidän kauttaan oli taloon tullut, ja miten nyt oli käyvä, kun tytöt lähtivät.

"He voisivat ehkä olla aivan erikoisia Jumalan enkeleitä", sanoi Ole; "ihmettelen, eiköhän heidän ympärillään ole valoa yöllä, kun on pimeä!"

Kari, vaimo, nousi ja meni sukkasillaan ullakonportaita ylös ja lähestyi aivan hiljaa nukkuvia. Ole kädet ristissä odotti vuoteessaan jännittyneenä.

"Ei", sanoi hän. "Ei heillä ollut sädekehää; mutta he nukkuivat niin
Jumalan siunatusti!"

Seuraavana aamuna jatkoivat tytöt matkaansa. Ole ja vaimo Kari seisoivat portailla hyvästiä toivottaen.

"Tervehdä Haugea", huusi Ole heidän peräänsä. "Että nyt on Jumalan rauha tullut tähän taloon, ja viekää kiitos ja Jumalan siunauksen toivotus hänelle, joka opetti meille tien!"

"He olivat, kyllä kaksi Jumalan enkeliä", sanoi hän. Sitten hän tähysteli ylös Bukkhammer-tunturille.

"Katsoppas, kuinka valoisaksi on Bukkhammeren tullut!" huudahti hän. "Niin", vastasi vaimo. "On nyt valoisaa joka paikassa!" Kevät oli tullut iloinensa tuntureille ja metsiin. Ja linnut lauloivat, palattuaan pitkien matkojen takaa kotiin tutuille seuduille.

Hauge oli asettunut Bergeniin. Monet syyt saattoivat hänet siihen. Bergen oli hänelle tavallaan rauhallinen turvapaikka, jossa hän saattoi työskennellä rauhassa; Bergen tarjosi hänen toimeliaalle hengelleen suuren työalan maallisellakin alalla, ja Bergenin kauppiaana kuului hänen ammattiinsa matkustaminen, ja hän päättikin matkustaa pohjoiseen, jossa hän ei vielä ollut käynyt ja jossa hän oletti löytyvän hedelmällisen maaperän Jumalan sanalle.

Mutta ennenkuin hän pohjoiseen lähti, matkasi hän Sognin, Hallingdalin ja Numedalin kautta Ekeriin, jossa hän vielä keskeneräisellä paperitehtaalla tapasi useita etevimpiä kannattajiaan, muiden muassa Ole Olsen Bachen, joka hänen neuvostaan asettui kauppiaaksi Drammeniin.

Varemmin, vuonna 1802 oli hän matkustanut pohjoiseen, mutta kreivi Moltke oli karkottanut hänet Trondjemista, koska hän oli pitänyt Haugea syyllisenä Nordaunen tapauksiin ja samoin vielä katsoi hänen vaikutuksensa aiheuttaneen ne häiriöt, joita oli tapahtunut Lexvikissä, jossa eräs Anders Hernes mielenhäiriössä oli tappanut lapsen.

Hauge oli kärsinyt paljon näistä syytöksistä, mutta piispa Nordahl
Brun, jolle hän niistä puhui, rohkaisi häntä.

"Ei se voi olla sinun syysi", sanoi hän, "enemmän kuin minunkaan syytäni kaikki se, mitä täällä Bergenissä tapahtuu. Eräänä päivänä, kun olin saarnannut ja tullut ulos kirkosta, veti eräs sotilas, joka myös oli ollut kirkossa, pistimensä ja pisti kuoliaaksi toverinsa, joka kulki hänen edellään katua pitkin."

Kun Hauge oli jonkun aikaa viipynyt "tehtaalla", jatkoi hän matkaansa
Kristianiaan ja sieltä kotiin vanhempiensa luo Tuneen.

Myöhemmin matkusti hän pikkumaakuntien kautta ja kävi ystävänsä Johan Sörbrödenin luona, jossa hän piti hartauskokouksen. Siitä hän meni vuonon poikki Vallön suolakeittimöön, edelleen Skieriiin ja ylös Holdeniin, jossa hän piti useita kokouksia Tvedtin, Klövdalin, Ytterbön, Tuften ja Heisholdtin taloissa.

Holdenissa oli siihen aikaan pappina Braemer, innokas järkeisuskoinen ja Haugen kiivas vastustaja.

Haugen kannattajat Holdenissa pyysivät häntä Tvedtin taloon Haugea kuulemaan, mutta siihen ei pappi suostunut.

Kuitenkin saapui hän kesken hartauskokousta ja papin vuoksi uudisti
Hauge kaiken, minkä jo oli sanonut.

Kun Hauge oli lopettanut, nousi pappi ja meni suoraan hänen luokseen, kasvot punaisina vihasta.

"Häpeä sellaiselle sanan saarnaajalle!" huusi hän. Ja samassa sylki hän Haugea suoraan kasvoihin.

Läsnäolijat nousivat, ilmaisten harminsa ja inhonsa äänekkäällä murinalla. Mutta Hauge pyyhki rauhallisesti kasvonsa, kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

Hän selaili rauhallisena virsikirjaansa ja ilmoitti virren numeron. Pappi Braemer kuunteli hetken puristetuin nyrkein ja rypistetyin kulmin. Sitten hän äkkiä kääntyi — ja meni.

Seuraavassa hartauskokouksessa Heisholdtissa tuli juuri kokouksen loputtua ilmoitus, että pappi ja nimismies tulevat juuri pihaan.

Hauge tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja kääntyi isännän Johannes
Heisholdtin puoleen.

Hauge, joka katsoi velvollisuudekseen säilyttää vapautensa mikäli se hänestä riippui, seurasi isäntää, joka riensi latoon, jossa he piiloutuivat heiniin.

Piilopaikastaan saattoivat he hirsien raoista sekä nähdä että kuulla, mitä tulijat tekivät. Pappi ja nimismies astuivat rattailta maahan ja kysyivät heti, missä Hauge on.

Pappi ja nimismies menivät tupaan. Hetken perästä tulivat he ulos ja seisoivat portailla.

Mutta Johannes Heisholdt oli niin kalpea Haugen vieressä maatessaan, että sen saattoi aivan huomata. Ja hänen sydämensä sykki niin kuuluvasti, että Hauge kuuli sen.

"Mies-raukkaa sinua", kuiskasi Hauge, "kuinka sinä olet pelkuri! Koetapa minun kättäni ja tunnustele, kuinka minun sydämeni sykkii rauhallisesti."

Nyt he taas kysyivät isäntää. Silloin useat vastasivat, että hän varmaankin on seurannut Haugea.

"Niin, niin", sanoi pappi. "Mutta te saatte kaikki rangaistuksen, jotka olette antaneet huoneitanne hartauskokouksiin."

Hauge pääsi tällä kertaa häiritsemättä, mutta nuo viisi talonpoikaa saivat maksaa suuret sakot.

Holdenista kulki Hauge Bön ja Silleffordin kautta Tinniin, siitä Vestfjord-laaksoa myöten Mjösstrandin ja Raulandin kautta Haukelidiin ja Röldaliin, Suledaliin ja Jelseen.

Joulun aikana 1802 tuli hän taas takaisin Bergeniin, jossa hänen ystävänsä hänet sydämellisesti vastaanottivat.

Tehtyänsä pitemmän matkan pohjoiseen, lähti hän toisen kerran
Tanskaan, jossa hän uudisti ja laajensi tuttavuuttansa
Veljeysseurakunnan eri seurakuntien kanssa sekä Sjellandissa että
itse Juutinmaalla, jossa liikkeellä oli varsinainen tyyssijansa.

NELJÄSTOISTA LUKU

Oli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja kellastuneet lehdet putoilivat metsissä.

Maantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista väkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen. Naiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli reppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja toinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja tervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen odotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat valtatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki juhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa Inger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa, jossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.

Olipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen Hauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään veljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.

Jo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut Tanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli Mikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen tulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin seutuihin.

Ja niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla syksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja työ oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja toivoa heidän olemukseensa.

Iltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse ja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad, Niels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki seisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.

Niels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä päivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja silloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän iltapuolella.

Yli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä rupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.

"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?" sanoi Mikkel veli katsoen hieman huolestuneesti Niels Braateriin.

Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.

Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja, ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.

Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku joukosta tuntisi häntä.

Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.

Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.

Jokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen katsellen.

Vihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten seisomaan moniaan sekunnin ajaksi.

"Kiitos todistuksestasi, veli!" sanoi hän matalasti sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!"

Mutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot loistivat; hän tarttui molemmin käsin.

Haugen käteen. "Tervetullut ole sinä!" sanoi hän. "Ja Jumala siunatkoon sinua!"

Hän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi ja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.

Ja pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta loistivat, kun hän nyt oli tullut.

Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan hiljaisuuteen.

Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan. Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa, eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä kiusauksien edessäkään.

Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen, joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.

Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana; hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.

Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi, kiitollisena.

"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet täällä."

"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät iloisiksi!"

Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt totuudesta, tarttui veljensä käteen.

"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa
Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."

"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää johonkin hyvään tässä maailmassa."

"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: — se on jo hyvä alku!"

"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein viisitoista sataa penikulmaa."

"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut vangituksi."

Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.
"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.

"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen valmis täältä lähtemään."

"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän ja hymyili.

"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa", vastasi hän.

"Rukous ja työnteko — niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.

"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja halukas kaikkeen hyvään työhön."

Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että aineelliseksi edistykseksi.

"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin Herran puutarha."

Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen, sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt hartauskokouksen.

"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty, joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."

Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä katsomaan ja tervehtimään.

Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli Mikkel-veli kiireesti sisään.

"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri etsii."

"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."

"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä. Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."

"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."

"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla äänellä.

"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi
Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"

Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies Gram tupaan.

Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten
Haugea.

"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.

Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat, rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset silmät säihkyivät mielipahasta.

"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän.
"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"

"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on hyvää — senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole varma siitä."

"Ei, sellaista asiaa varten en minä ole lähtenyt", vastasi hän; "minä vain teen mitä laki käskee."

"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua kanssasi", sanoi hän.

"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa", sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta paperitehtaasta, että se käy."

Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.

"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.
"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."

Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä kuistille seisomaan.

Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.

"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä minulla on hyvä omatunto."

Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle, sanoi hän:

"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans
Hauge."

Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä, heidän edelleen ajaessaan.

"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."

Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja ojensi kätensä.

"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.

"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja rukoilla vihamiesteni puolesta."

Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen, että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun 2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.

Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen vartalo.

Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.

"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle jäähyväisiksi.

"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa kannettavakseni, tahdon kantaa."

Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo, että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", — siten hän lopetti kirjeensä.

Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.

VIIDESTOISTA LUKU

Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja ylioikeuden asessori Jonas Collett.

He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten jalkojen alla.

Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä asessori Collettin käsivarrelle.

"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla, jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani tutkijalautakuntaan."

"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä voitavani."

"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.

"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars — mistä syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"

"Syistä!" — Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin, että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."

"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."

Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.

"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen, että hän kärsii viattomasti — eikä silloin ole mieluista olettaa päinvastaista!"

"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän todistettavasti on tehnyt."

"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys. En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain aivan toista se on — mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän saatte mainion tilaisuuden."

Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.

Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa. Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä, käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän seisoi kopin ovella.

"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän. Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa kädessään.

Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.

"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.

"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja johti Haugen sisään.

Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.
Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.

Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa, jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona hämärässä.

Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden, sinisenharmaiden silmiensä katseessa.

"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman aleni.

"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla äänellään.

"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."

"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy paremmin."

"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä on paljon, joiden sietää istua täällä."

"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen ominaisuus, että se kasvaa."

"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."

Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi kuin heidän.

"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett hetken vaitiolon perästä.

"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät katsoivat niin lempeinä.

"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.

"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala suokoon, että niin hyvin olisi!"

"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken perästä.

"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä suuri suru.

"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."

"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä maassa?" sanoi hän.

"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot ovat, ja he ymmärtävät puhettani."

"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi hän.

"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia. Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."

"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin olisi sinunkin tehtävä."

"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa hänen oppiansa."

"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.

Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan hiljaisella äänellä.

"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki, jotta se edistyy ratkaisuun asti."

"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."

"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat silloin vallan."

"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.

Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson Traae Bergenistä.

Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään. Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli sen vieressä.

Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:

"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän pitäisi olla rikas mies."

"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."

"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan se häntä kannattaa."

"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."

He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä odottamassa portilla.

Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.

"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän aralla äänellä.

"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi poliisimestaria silmiin.

Poliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka kuitenkin heti katosi.

Kumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi toveriinsa — toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.

Mutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos astuessaan.

Ja nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan
Raatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.

Hans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla vuoteellaan kopissa.

Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana, tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.

Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.

"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.

Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella, olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani, Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.

"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"

Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan; olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.

Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.

Silloin — äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi puhkesi kaikkialla riemusoittona.

Hans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet tulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan koko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot kaukaisuudessa.

Jumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli tullut hänen yksinäisyyteensä.

"Jumala, Jumalani!" kuiskasi hän itsekseen. "Ylistys ja kiitos
Sinulle ainainen!"

Ja ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut pimeään kaupunkiin.

"Iloista joulua!" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.
"Iloista joulua", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.

Hans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa viheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.

Hetkisen perästä kaikui laulu "Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon",
raikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.
Toisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.
Vartija pysähytti askeleensa käytävällä.

Mutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He tähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he kuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta, äänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä parasta oli elämässä.

He seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin, kuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat sanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.

Mutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi hän äkkiä ihmeissään.

Ulkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa siellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan puoleen.

Hans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen ystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa raatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon pitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen kanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti. Siinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen, ei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille, jotka odottivat häntä!

Nyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja kumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan tuolla korkealla harmaassa muurissa.

Tuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine sydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa ulos pimeään.

Siellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja vankilan yksinäisyydessä.

"Jumalan olkoon kiitos!" mumisi Samson Traae — hän seisoi kädet ristissä ja tähysteli ylös.

Valo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään, mutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja kiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka puhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo on varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta taloon koko maassa, missä vain veljiä oli!

Heidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen ristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin käsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni liekki loisti kirkkaasti ja säteillen.

Molemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan seurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli puhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.

"Jumala ompi linnamme", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren aikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli vaiennut.

"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun siellä sisällä!"

Ja hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen, kumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli vaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka oli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja satoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin rastiin.

Mutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat jouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät jouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja kuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle Jumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna, odottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta, joita hän omikseen kutsui.

KUUDESTOISTA LUKU

Oli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan
Kristianian raatihuoneen vankilassa.

Asessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen; sadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli vaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.

Hans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja vihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen tuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen oikeudessa.

Haugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi siis nyt varsinaisesti alkuun.

Uusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin sadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin haastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot kävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin johdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa kootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä kuin puolueeton oikeuslaitos.

Näiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut ruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman toimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi hänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.

Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli epätoivon partaalla.

Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.

Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään oli prokuraattorilla seuralainen.

Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen, vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.

Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä itseään.

Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.

"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan. Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän kuolee ennenkuin saa tuomionsa."

Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.

Kalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine uneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.

Tulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko nyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?

Joka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut aikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä puoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli hänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat lyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen mieheen.

"Hyvää päivää, Hauge", sanoi poliisimestari, "oikeusneuvos Bull on tullut sinua katsomaan."

"Hyvää päivää!" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen korkeaan vieraaseen.

Oikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista olentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.

"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua", sanoi hän. "Todentotta, jos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän on surullista ja puolustamatonta."

Hauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen kättään.

"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista", vastasi hän. "Nyt voin taas ruveta uskomaan ihmisiin."

"Sen teen", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran entistä sointua; "Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on niin vaikeata oppia odottamaan!"

Kasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.
Oikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.

"Niin", vastasi Hauge. "Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan hyvä lahja!"

"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!" sanoi hän. "Eläthän juuri heidän vuokseen?"

"Jospa sitä voisin!" huudahti hän vapisevin äänin. "Mutta minä olen kuni katveeseen joutunut puu — minussa ei ole enää hedelmää. Olen hedelmätön puu Jumalan puutarhassa."

Tuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin; oikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea vartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman värin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.

"Etkö pääse koskaan ulos?" kysyi hän vihdoin. "Etkö saa hengittää raitista ilmaa?"

Poliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi samalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.

"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen", vastasi hän; hän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.

Oikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli kyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.

"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin totta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!" Viimeiset sanat lausui hän kuiskaamalla itsekseen.

"Hyvästi tällä kertaa!" Hän nyökkäsi vangille. "Ei kulu kauan ennenkuin saat kuulla minusta."

Hän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni poliisimestarin seuraamana ulos kopista.

"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies — ja sitten tämä!"

"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä
—." Hän oli kiihkoissaan.

"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos", vastasi hän hämillään, "minun ei ole helppoa puuttua asiaan."

"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen", vastasi oikeusneuvos Bull.

"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen tästä." Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. "Muutoin tahdon siihen nyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!" Hän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.

"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä —" hän ei päässyt etemmä, sillä Bull keskeytti:

"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen aikaansaamiseksi", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä tapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari seisoi tervehtien ylimmällä portaalla.

"No, herra oikeusneuvos?" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista ulos. "Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?"

"Hän on rehellinen ja viaton mies", vastasi Bull, "ja on häpeä, että häntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä vuoksi!"

"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei puolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle siedettävät vankeusolot", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi. "Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus."

"Olen aivan äskettäin nimitetty", vastasi hän; "minun täytyy myöntää, että asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot."

"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori", vastasi
Bull. "Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?"

Prokuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.
Erotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.

"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani", sanoi hän. "Tämä mies ei saa istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan valmistamista!"

Kreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan virkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa tuoleissaan.

"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?" kysyi kreivi Moltke.

"Rakas herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull. "Tulen tänään luoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän virkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole saanut aihetta koskettamaan sitä."

"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos", sanoi hän.
"Mikähän asia se olisi?"

"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta", sanoi nyt Bull; hänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.

"Olen kuullut miehestä Trondhjemista", sanoi kreivi Moltke. "Hän kuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten tiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon hämminkiä maassa."

"Saattaa olla", vastasi hän hitaasti. "Minä puolestani olen nyt, kuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja ja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi; siispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä tuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin — vaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä — sillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta riistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä epäedullisimmissa oloissa."

Kreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui kovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.

"Niin olenkin, herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull, "ja liikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän murtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni sanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan pyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta."

"Herra oikeusneuvos", puhkesi hän sanomaan, "kun teidänlaisenne mies käyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi. Annan heti tutkia asiaa."

"Kiitän teitä, herra kreivi", vastasi Bull. "Mutta emmekö voi olla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä jommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo kauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla syyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi kuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko elämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä kuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan."

"Siinä olette todella oikeassa", vastasi hän. "Se, mitä aikaisemmin mieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt kerrotte."

"Näin ollen ehdotan, herra kreivi", sanoi hän, "että hänelle heti myönnetään joitakin huojennuksia."

"Voinko minä — jos hän lupaa, ettei karkaa — ottaa hänet luokseni Töieniin tekemään työtä puutarhassani?" kysyi oikeusneuvos Bull hymyillen. "Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi sittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin, herra kreivi, milloin missäkin toimessa!"

"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava kuin jalo. Hyvä — teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos — niin, eihän minun tarvitse sanoa —."

Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.

"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke vielä portailta hänelle.

"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului vastaus alhaalta.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle. Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Haugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa kylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia kestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään tehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta tekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä tyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.

Mikäli hallitus siis Haugen vangitsemisella ja syytteen nostamisella oli toivonut voivansa masentaa hänen asiaansa, niin täytyy sanoa, ettei tarkoitusta ensinkään saavutettu; päinvastoin: vangitseminen ja sen seuraukset olivat enemmän kuin mikään muu omansa todistamaan, että Haugen oppi oli hyvä ja haugelaisuuden terve edistys tänä pitkänä ahdinkoaikana oli ratkaiseva voitto Hans Nielsen Hangelle itselleen ja paras asiallinen todistus siitä, että syyte häntä vastaan oli sekä aiheeton että väärä.

Sadoilla ja taas sadoilla kutsutuilla todistajilla oli vain hyvää kerrottavana syytetystä, ja tutkimukset olisivat jo vuonna 1808 johtaneet vapauttamiseen kaikissa tärkeimmissä kohdissa, jollei 1808 ja 1809 vuosien sota olisi tullut väliin sitoen niin kaikki mielet, että kaikki muu jäi unhotuksiin.

Kaksi pitkää, raskasta vankeusvuotta oli Haugen siis taaskin täytynyt kestää, tosin lievemmässä muodossa kuin kaksi ensimäistä, mutta kumminkin ilman toivoa saada päätöstä asiassaan.

Mutta hänen terveytensä kävi yhä huonommaksi; häntä vaivasi verensylky ja keripukki, ja niistä vapaahetkistä huolimatta, joita hän silloin tällöin sai Töienissä tai toimittaessaan niitä pikkuaskareita, joita kreivi Moltke huvikseen toisinaan antoi hänelle tehtäväksi, saattoi kumminkin joltisenkin varmasti päättää, että jatkuva vankeus piankin oli laskeva hänet hautaan.

Hänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät saattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai luvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin vaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten vaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat hänen luettavakseen vankilaan.

Hänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen vapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi Wedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen oli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin maaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin, että Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset haihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.

Silloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti Haugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on tässä erikseen kerrottava.

Kristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä mies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi juuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja nousi portaita.

Tultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli tavattavissa.

Kaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se oli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella mielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.

"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari", sanoi oikeusneuvos Bull, "nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi."

"Iloitsisin suuresti", sanoi hän. "Minun täytyy tunnustaa, että tämä onneton mies minua erinomaisesti säälittää."

"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle", vastasi Bull, "vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin ovat häntä vastaan."

Poliisimestari kohautti olkapäitään. "Hehän ovat nyt hänen tuomareitaan", vastasi hän.

"Hänen vanhurskaita tuomareitaan", sanoi hän. "Sen verran heistä; mutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut."

"Kuten jo kaikki tiedämme", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen, "on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen määrään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken tiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on, kuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on pannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän hänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja muuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä, millainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen, mikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää tämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se lähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä."

"No hyvä!" — jatkoi Bull. — "Mitä sanotte, jos tämä mies asetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden aikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme hädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö luulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun siitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen Majesteettinsa ilolla suostuisi siihen?"

"Tuuma on oivallinen", vastasi hän vihdoin, "ja minä luulen, kuten tekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla syyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta kumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia."

"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli nuuskarasiaa sormiensa välissä.

Kysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. "No — vähintäin tuhannen taaleria", vastasi poliisimestari.

"Olipa siinä riittämään asti", sanoi hän. "Mutta samapa se; minä takaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni suolakeittimöistä."

"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!"
Hän katsoi alaspäin.

"Niin." Poliisimestari nousi istumasta. "Mieskö, joka teidän mielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi nyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan minä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat, hän katsoi kauan suoraan eteensä.

"Olette oikeassa", sanoi hän. "Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut ajatelleeksi." Taaskin hän vaikeni. "Olemmehan kaikki ihmisiä", jatkoi hän. "Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!"

"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten perästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta — minun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän pitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena, joka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!"

Hän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän poliisimestarille kätensä.

"Niin", sanoi hän. "Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa tapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu."

Hans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä; silmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat sanomattomista kärsimyksistä.

"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?" Tätä sanaa oli hän nyt vuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt koneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä tietämättään.

Hänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt ylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai myöhemmin rukouksen.

"Voit mennä", sanoi Bull tähän kääntyen. "Haluan puhutella Haugea kahdenkesken."

"Hyvää päivää, Hauge!" Bull ojensi Haugelle kätensä. "Mitä sinulle kuuluu tänään?"

"Kuten muinakin päivinä", vastasi hän. "Kun en ole Töienissä hyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista."

"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana", alkoi Bull. "Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan puutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta mies niitä perustamaan — olet sinä!"

Kalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet silmät sinertyivät.

Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan. Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.

"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan kosto tullut!"

"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."

Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi suorempana kuin pitkiin aikoihin.

"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"

Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen sumentamin silmin!

Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.

"Toden totta, Hauge", huudahti hän. "Sinä olet Jumalan mies maan päällä." Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin. Ja hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli olemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.

Kahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi vankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta vastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo vaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla ympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa sen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen hengellistäkin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Tutkijakunnalla oli assesori Collettin puheenjohdolla ensimäinen istuntonsa Haugen asiassa.

Jäsenet olivat jo kaikki saapuneet, kun äkkiä läänin maaherra ilmoitti saapuvansa.

"Mikä saattaa meille kunnian saada herra kreivi luoksemme tänään?" kysyi hän, ojentaessaan kätensä.

Kreivi tervehti toisia jäseniä armollisella päännyökähdyksellä, astui keskelle huonetta ja sanoi:

"Olen saanut tietooni, että Hans Nielsen Haugen asiaa varten asetetulla tutkijakunnalla on tänään ensimäinen istuntonsa toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskyn johdosta."

"Asia on niin, herra kreivi", vastasi asessori Collett, joka sillävälin oli käynyt paikalleen.

"Kiitän ilmoituksesta, herra asessori", sanoi hän — pieni hymy värähti hänen suupielissään. "Mutta silloin kai olisi suotava, että syytetty itse olisi paikalla?"

"Luonnollisesti, herra kreivi", vastasi hän. "Hänet kutsutaan iltapäiväkokoukseen edelleen kuulusteltavaksi."

"Se olisikin ehkä sitä tarpeellisempaa", sanoi hän, "kun varmaankaan ei moneen vuoteen ole mitään tehty tässä merkillisessä asiassa."

"Siihen on ollut syvät syynsä, herra kreivi", vastasi hän lyhyesti.
"Sota —"

"Luonnollisesti", vastasi hän. "Sota on pakottanut kaikki valtiomiehet toimimaan aivan erikoisella tavalla; se on vaatinut maan kaikki voimat vihollista vastaan tai yhä kasvavan hädän lievittämiseen."

"Tiedämme kyllä, mikä on velvollisuutemme", sanoi hän. "Vanki tulee heti paikalla kutsuttavaksi kuulusteluun jo tänään."

"Siihenpä taitaa tulla vaikeuksia", vastasi hän rauhallisesti. "Ja juuri siitä syystä on minulla ollut tänään kunnia saapua tähän istuntoon." Hän katseli ympärilleen kuin mies, joka tietää asemansa ja valtansa.

"Kuninkaallisen hallituskunnan jäsenenä ja hänen korkeutensa prinssi
Kristian Augustin puolesta on minun ilmoitettava, että Hans Nielsen
Hauge on hallituskunnan käskystä vapautettu vankeudesta ja on nyt
Egersundissa."

"Herra kreivi!" sanoi hän — ääni oli käheä tukahutetusta kiukusta. "Tätä hallituskunnan toimenpidettä vastaan panen tämän tutkijakunnan esimiehenä vastalauseeni."

Kreivi Moltke kumarsi mitä rauhallisimmin. "Siihen on teillä oikeus, herra asessori", vastasi hän. "Hallituskunta tietää kyllä, miten puolustaa tekojaan."

"Saanen kai pyytää armollisinta selitystä, millä syillä hallituskunta on ryhtynyt sellaiseen erikoiseen toimenpiteeseen", sanoi hän. Samalla hän silmäsi Ingstadiin ja toisiin tovereihinsa.

"Syyt eivät ole salaisia", vastasi hän. "Erinomaiset olot vaativat erikoisia toimenpiteitä. Sota on saanut viljan ja suolan puutteen mitä korkeimmilleen. — Oli löydettävä mies, joka voi järjestää suolakeittimöitä pitkin rannikkoa. — Hans Nielsen Hauge oli ainoa siihen sovelias."

"Niin vankiloista kuin tuomiosaleistakin", vastasi kreivi Moltke; hänen silmiinsä syttyi tumma loiste. "Hallituskunnalla ei ole käskyläistensä joukossa ketään kunnollisempaa eikä uhrautuvaisempaa miestä kuin Hans Nielsen Hauge. Pyydän teitä kiinnittämään huomiotanne tähän. Ja saanpa omasta puolestani lisätä jotain: Hans Nielsen Haugen kannattajat ovat osottautuneet olevansa Norjan parhaita kansalaisia; tuskinpa erehdyn, kun sanon, että he ovat se suola, joka pitää Norjan kansan puhtaana ja turmeltumattomana tässä suuressa koettelemuksessa, joka nyt ja vastaisina aikoina koettelee maatamme."

"Herra kreivihän puhuu kuin paras puolustusasianajaja", sanoi hän ivallisesti.

"Eipä millään muotoa, herra asessori", vastasi hän. "Haugen toiminta ja siitä syntyneet hedelmät ovat hänen parhaat puolustajansa. En epäile, ettei häntä voisi tuomita yhden ja toisen kieron lakipykälän nojalla, jota selitetään vain muodollisesti; mutta miten Norjan kansa ja tulevaisuus on sen tuomion hyväksyvä — sitäpä epäilen."

"Herra kreivi", sanoi hän kalpeana kiukusta. "Me olemme täysin valmiit vastaamaan tuomaritoimestamme. Mutta kun vanki on vapautettu, eikä ole täällä, emme mitään enempää voi tehdä. Siitä esteestä, joka täten on pantu tuomaritoimemme täyttämiselle, on hallituskunta vastuussa."

Hans Nielsen Hauge oli perustanut suolakeittimöitä Lillesandiin, Svanöhön ja muihin paikkoihin, ja oli nyt Egersundissa samaa tarkoitusta varten. Oleskelu raittiissa ilmassa, vapaus ja onnellistuttava tunto siitä, että voi tehdä jotain ihmisten hyväksi, oli jo alkanut parantaa hänen vointiansa.

Silloin sai hän Egersundiin kirjeen oikeusneuvos Bullilta, joka hänelle ilmoitti, että hänen on oitis matkustettava Kristianiaan, jossa hänen läsnäolonsa on välttämätön, kun hänen asiansa nyt todenteolla on jälleen esille otettu ja pontevasti aiotaan saattaa päätökseen.

Hauge lähtikin heti matkaan, saapui Kristianiaan lokakuun 2 p:nä 1809 ja esiintyi tutkijakunnan edessä saman kuun 11 p:nä.

Tutkijakunnan esimies, asessori Collett, ei puhunut sanaakaan Haugen vapauttamisesta; kuulustelu kävi tavalliseen tapaansa kaikkien muodollisuuksien mukaan. Mutta kun istunto oli loppunut ja Hauge puolustajansa kera aikoi poistua, koputti asessori nuijallaan pöytään ja antoi läsnäolevalle vartijalle viittauksen.

"Vielä on yksi asia jälellä", sanoi hän. "Minä vaadin tutkijakunnan nimessä jyrkästi, että Hans Nielsen Hauge tästedes säilytetään vangittuna, kunnes tuomio hänen asiassaan on langennut."

"Minä olen, kuten asessorikin kyllä tietää, vapautettu takausta vastaan ja minulle on uskottu kuninkaallisen majesteetin asioita tehtäväksi maassa", sanoi hän sävyisällä tavallaan. "Suolakeittimöt, jotka olen järjestänyt toimeen, eivät voi tulla toimeen ilman minun valvontaani. Pyydän sentähden saada olla vapaana."

"Sellainen pyyntö on vastoin kuninkaan tahtoa, eikä siihen voida myöntyä", vastasi hän. "Tämän vuoden toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on kuninkaan tahto, että sinun on oltava vangittuna, kunnes asiasi on ratkaistu."

Hauge vaihtoi silmäyksen puolustajansa kanssa. Mutta ennenkuin tämä ehti puhua, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Surumielinen, syvä katse oli tullut hänen silmiinsä.

"Jos tämä on hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisin tahto ja toivomus", sanoi hän, "silloin on minun toteltava."

Hän kääntyi enempää puhumatta ja kulki ovelle päin, puolustajansa seuraamana. Poliisin saattamana meni hän sitten suoraan raatihuoneeseen, jossa hänet pantiin entiseen koppiinsa.

Mutta kun asessori Collett samana päivänä jätti oikeussalin, kohtasi hän eteisessä oikeusneuvos Bullin.

Tuo suuri mies voimakkaine, suuripiirteisine kasvoineen ja tulisine silmineen oli kuohuksissa.

"Olen kuullut", sanoi hän, "että te olette vanginneet Haugen uudelleen — huolimatta minun antamastani riittävästä takauksesta ja hallituskunnan määräyksestä."

"Kyllä", vastasi hän. "Hänen majesteettinsa määräyksestä toukokuun 5 päivältä tänä vuonna."

"Tuo viaton mies! Tuo mies, joka, huolimatta vuosikausien pahoinpitelystä, uhrautuu maansa puolesta, kun se on hädässä." Bullin ääni tuli teräväksi ja hänen silmänsä säkenöivät. "Silloin minun on sanottava eräs asia teille, herra asessori. Teiltä puuttuu tuo ylevä hienotuntoisuus, jota vaaditaan korkeammassa asemassa olevalta tuomarilta. Se, mitä tässä olen kuullut, on raakaa, kiittämätöntä ja sivistyneelle kansakunnalle valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadallamme sopimatonta."

Hän kääntyi ja meni enempää sanomatta, jättäen hölmistyneen asessorin, joka ei ollut odottanut sellaista tuolta muuten niin rakastettavalta ja hienotunteiselta mieheltä.

Haugen uudistunut vankeus joudutti nopeasti hänen jo suuresti heikontuneen terveytensä sortumista, johon lisäksi koskivat kuolemantapaukset hänen perheensä keskuudessa. Niinpä kuoli vuoden 1810 alussa hänen lankonsa ja uskollinen työtoverinsa, kauppamies Loose, ja seuraavan vuoden alussa sai hän isältään tiedon, että hänen äitinsä oli kuollut lyhyen sairauden perästä, joka alkoi jouluaattona ja päättyi tammikuun 3 päivänä 1811.

Hauge oli koko vuoden 1810 sairastanut verensylkyä ja keripukkia; syksyllä sairastui hän vakavaan tautiin, joka kesti useita kuukausia ja vei hänet lähelle kuolemaa.

Kaikki nämä ankarat kokemukset edistivät suuresti tuon luonnostaan elinvoimaisen miehen murtumista, niin että syksyllä 1811 katsottiin parhaaksi laskea hänet, huolimatta tutkijakunnan vastaväitteistä, vapauteen, kun oltiin selvillä siitä, että vankeus on tappava hänet, ennenkuin tuomiota ehditään langettaa.

Hänen veljensä Mikkel Hauge osti silloin Bakken talon Sagenilla, ja sinne muutti Hauge syksyllä 1811 ja pysyi siellä, kunnes tuomio langetettiin joulukuun 4 päivänä 1813.

Tuomio oli kaksi vuotta vankeutta linnatyössä. Useat Haugen ystävistä kehottivat häntä anomaan armahdusta, jonka hän varmaankin olisi saanut, mutta Hauge oli päättänyt valittaa asiasta ylirikosoikeuteen.

"Minä tahdon nähdä korkeimman oikeuden tuomion siitä, että olen syyllinen", sanoi hän. "Jos se havaitsee minut siksi, saanpa silloin kärsivällisesti kantaa rangaistuksen, vaikkapa se tuottaisi minulle kuolemankin."

Sota Ruotsin kanssa ja vuoden 1814 tapaukset estivät Haugen asian käsittelyä joulukuuhun asti 1814.

Hauge oli päivää ennen saanut kutsun saapua ylioikeuteen kuulemaan tuomiotansa.

Hän läksi siis varhain aamulla joulukuun 23 päivänä kaupunkiin. Hän oli turvallisella mielellä, ja hänen kasvoillaan loisti rauha. Hän oli asiansa Jumalan kanssa sopinut ja oli halukas ja valmis kristillisellä kärsivällisyydellä kantamaan, mitä hyvänsä tulisikin. Äitinsä ja rakkaan sisarensa Annen kuolemaa ajatellen ei hän enempää toivonutkaan kuin että kuolema pian vapauttaisi hänet, että hän taasen pääsisi kohtaamaan nuo rakkaansa. Hän hengitti kuin kirkkaampaa ilmaa; halu maalliseen elämään oli kuin kuollut hänestä; ihmisten elämää täällä alhaalla hän katseli kuin kirkastetusta etäisyydestä. Ja silloin tunsi hän sielussaan sitä viileyttä ja onnellista lepoa, joka tulee sille, joka on tehnyt tilinsä ajallisen elämän kanssa.

Yhdentoista aikaan seisoi Hauge oikeuden edessä, jonne useita hänen ystäviään, niiden joukossa oikeusneuvos Bull, oli saapunut.

1. että Hans Nielsen Hauge itse vastoin tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta oli matkustellut ympäri maata ja puhunut Jumalan sanaa;

3. että hän kirjoituksissaan oli esittänyt raskaita syytöksiä hengellistä säätyä vastaan, joista syytöksistä kuitenkin saattaa olettaa, etteivät ne perustuneet pahaan aikomukseen, sekä etteivät ne, oikeassa yhteydessään luettuina, olleet siihen määrään loukkaavia, kuin miltä ne ensi näkemältä ja erikseen otettuina näyttivät.

Oikeus katsoi, että nämä rikokset, katsoen lainlaadinnan lievään henkeen haaveilijoita kohtaan, on sovitettava, ei ruumiillisella rangaistuksella, vaan rahasakoilla.

"Senvuoksi tuomitaan Hans Nielsen Hauge maksamaan Kristianian köyhäinkassaan tuhannen hopeataaleria sekä kärsimään kaikki kulut asiassa. Muutoin saa hän olla vapaa enemmistä syytöksistä tässä asiassa."

Haugen ystävät riensivät hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä.
Mutta Hauge vastasi aivan hiljaa.

"Kaikkitietävän Jumalan tuomioon vetoan tästä tuomiosta; nyt vain iloitsen siitä, että kaikki pahat syytökset minua vastaan ovat maahan lyödyt."

"Hauge", sanoi hän. "Minä ja moni muu kanssani pidämme sinua täydellisesti syyttömänä ja viattomasti väärin kohdeltuna miehenä. Ole hyvällä mielellä. Tuleva aika on vahvistava sen, mitä tässä olen sanonut. Ja nuo vaivaiset sakkorahat kyllä saadaan suoritetuksi." Hän ojensi Haugelle kätensä.

"Sitä en epäile", vastasi Hauge hymyillen. "Tosin ei itselläni ole killinkiäkään, mutta apu on kyllä tuleva."

Kun tieto Haugen lopullisesta tuomiosta tuli maassa tunnetuksi, tuli rahoja virtanaan ystäviltä, ja ennen pitkää oli tuo melkoinen summa suoritettu ja Hauge nyt kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vapaa mies.

"Mihin ovat nyt joutuneet nuo kaikki pahat syytökset, joilla monet vaivasivat itseään, saadakseen minut ainakin elinkautiseen vankeuteen?

"Mitä hyödyttävät nyt nuo monet kirjoitukset, joilla monet ovat itseänsä väsyksiin asti vaivanneet ja kiusanneet minua noin kuudellasadalla kysymyksellä, kuulustelleet yhtä monta todistajaa, toivoen voivansa saada rangaistavia paheita minussa toteennäytetyksi?

"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty, että hän on minut varjellut paheista, niin että syyttäjäni eivät löytäneet muuta kuin Jumalan sanan harjoitukset ja ne kirjat, jotka olin kirjoittanut, joihin oma todistukseni oli riittävä, kun sanoin, että olin ne kirjoittanut.

"Rukoilin ahdistuksissani, kun vastustajani minua sortivat ja minä olin heidän vallassaan, että Herra minut asiassani vapauttaisi; minä sydämestäni kiitän häntä, kun hän pelasti minut, ja sitä tahdon edelleen tehdä; siihen antakoon hän itse armoa minulle.

"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä ja rukoilen, että saisitte elää hyvin, kunnes ijäisyydessä kohdataan, pysyen minä teidän ystävänänne Herrassa."

Tuomion jälkeisenä päivänä oli paljon Haugen ystäviä kokoontunut hänen luokseen Bakkehaugenille. Oli jouluaatto, ja jouluvirsi kohosi kirkkaana ja onnekkaana noiden iloisten ihmisten huulilta.

Silloin kääntyi Hauge äkkiä Ole Rorsweenin puoleen, joka nytkin oli siellä.

"Kyllä, Hauge", vastasi hän. "Sitä pientä jouluvaloa, jonka sinä iltana ikkunaasi kohotit, en milloinkaan unhota."

"Niin, nyt on valo voittanut", sanoi Hauge; "nyt on se pidettävä puhtaana, jotta se voi loistaa kirkkaana yli koko maan!"

Mutta illalla, kun ystävät olivat sanoneet jäähyväiset ja Hauge oli kotona emännöitsijänsä Andrea Nyhusin kanssa, joka oli häntä uskollisesti sairauden aikana hoitanut, sanoi Hauge hänelle:

"Sinä uskollinen, nyt kun minä olen vapaa mies, tahdon pyytää sinulta sitä, jota kauan olen ajatellut — että sinä tulisit vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä. Minä tiedän, että sinä et minua jätä, ja sinä olet tullut minulle niin rakkaaksi."

Andrea Nyhus, orpo, katsoi mieheen, joka hänestä oli kaiken vapahduksen ja hyvyyden ilmestys maanpäällä.

Tammikuun 27 päivänä 1815 vihittiin Hauge avioliittoon, mutta tämä onnellinen avio ei tullut pitkäaikaiseksi. Ennen vuoden loppua kuoli Andrea Hauge, synnytettyään joulukuun 12 päivänä 1815 pojan.

Hän kuoli pitäen Haugen kättä omassaan, iloisena ja onnellisena kuin lapsi, joka pääsee joulun iloon.

Vuonna 1817 meni Hauge uuteen avioliittoon Ingeborg Marie Olsdatterin kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Ekerin paperitehtaalla. Tästä aviosta syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.

Samana vuonna, 1817, muutti Hauge Bredtvedt-nimiseen taloon Ekerissä, minkä talon hän oli ystävien avustuksella ostanut. Täällä eli hän lopun ikänsä täydessä rauhassa; hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut, eikä hän enää katsonut voivansa jatkaa matkustamistansa. Mutta kotoansa johti hän kirjoitustensa ja kirjeittensä kautta koko tuota hänen vaikutuksestansa syntynyttä uskonnollista liikettä, samoinkuin hän myöskin alituisesti keskusteli niiden monien ystävien kanssa, jotka kaikilta Norjanmaan kulmilta tulivat häntä katsomaan ja puhuttelemaan.

Näiden ystävien joukkoon luki hän ilolla entisen hyväntekijänsä, oikeusneuvos Bullin, joka usein kävi hänen luonansa ja puheli hänen kanssaan asioista, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat.

Muuten eivät ainoastaan haugelaiset käyneet Bredtvedtissa. Haugesta oli vapauttamisensa jälkeen tullut koko maassa tunnettu henkilö, jonka luona kävi sekä pappeja että virkamiehiä. Niinpä vuonna 1815 suurkäräjäin koossaollessa tulivat piispa Bugge ja professorit Hersleb ja Stenersen sekä 15 pappia samalla kertaa tapaamaan tuota merkillistä maallikkoa.

Kun Bugge näki tuon kumartuneen, raihnaisen miehen, tarttui hän tämän käteen ja sanoi suuresti liikutettuna:

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää; sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.

Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.

Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät, suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan. Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.

"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana, onnellisesti hymyillen.

"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat ne nukkuneet koko talven."

"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät katsoivat suurina isää.

"Kyllä, lapseni — sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."

"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa kirkkaisiin sinisilmiin.

"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.

"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee jälleen."

"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin kääntyneenä ja katsoi häneen.

"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen aikansa tulee."

"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika kuni kokemuksesta.

Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa elossa oleva lapsistansa.

Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.

Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti ja tummeni kasvoiltaan.

Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.

"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti värähtäessä.

"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi hän hiljaa.

Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa, katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein katsein.

"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.

"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit hänen käskynsä!"

Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."

"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä, että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan — sinä saat kantaa ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."

"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin sinä teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"

Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen vastata, mutta Hauge jatkoi:

"Ja hänet, jonka sinä aiot naida — hänet sinä teet osalliseksi synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"

Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.

"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut päätään.

"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani tulemaan tänne."

Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi vaiti ja synkkänä vieressä.

"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen. "Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."

"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.

Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.

"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet tehnyt meille!"

LOPPU

Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin; päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen. Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa. Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä, mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet, vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen yksinpä vuorillakin!

Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut vierailulle taloon.

Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä, mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja, ihmisen lopullinen paras ystävä.

Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena. Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen; nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.

"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun kärsimykseni lepää tänään."

Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan kohden.

"Ja katso — kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"

"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.

Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.

"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten — "pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"

"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän Jumala ole poissa — kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."

"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.

Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä omassaan.

"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että meidän piti nukkua."

"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut kokonaisen tunnin."

"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä kestää ainiaan."

Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön, makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa. Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä; ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.

Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti; vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä. Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna, suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.

"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä.

Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa silmissään.

"Seuratkaa Jeesusta!" sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.

Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden lävitse, jotka ympärillä seisovat.

Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen kalpeille kasvoilleen.

"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.

Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.

"Isä meidän, joka olet taivaissa", — mies ja vaimo rukoilivat. Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana kuolonhiljaisuudessa.

Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa voittoon.

Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANS NIELSEN HAUGE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.